Title: Martin Eden - Romaani
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martin Eden - Romaani" ***


MARTIN EDEN

Romaani


Kirj.

JACK LONDON



Otava, Helsinki, 1920



Suomentanut Ville Hynynen



Edellinen osa



I LUKU


Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti
otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja
näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon
oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi
tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se
tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli
kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua
selviämään tästä."

Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja
toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat
nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat
olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli
kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän
tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän
aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi
vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen
mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja
sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli
tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä
varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat
velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän
kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään
tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin
pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli
toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän
havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi
äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin
kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi
kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.

"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä
verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun
seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa
hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja
tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."

"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun
tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain,
tuollahan on kirje minulle!"

Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen
siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja
oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän
älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät
kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen.
Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin
villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka
puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä
tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä
hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja
äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa
kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen
olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä
tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli
mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi
tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi
kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli
taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä
havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat
tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt
huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden
lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle
ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja
täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.

Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi
pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät
taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus
kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli
kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat.
Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön
käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi
kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen
hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti
läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä
kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen
katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien,
jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin
paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut
maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja
ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai
kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta
ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään
liian lähelle.

Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä
olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus,
kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian.
Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo,
jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja
tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä
katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli
ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat
hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi
lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan
pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen.
Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli
silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta
kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten
useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi
nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä
siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin
Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän
ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän
tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:

"Ruth, tässä on herra Eden."

Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti
kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut
herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä
ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin
ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen
ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin.
Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja
pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä.
"Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen
nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen
ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se
oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui
suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia
omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista,
majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista,
sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli
punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.

Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki
houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen
olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika
ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli
yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen
kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen
olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä
maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi
löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän
kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen
kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku
tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä.
Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana
vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella
todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi
häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja
sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet
tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen
ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta,
kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt
tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta
hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut
nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän
oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden
ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä
muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä
arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon
mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä
kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli
tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät
sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret,
jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset
suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima;
täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja
kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja
kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja
Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria
salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä,
jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien
hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.

"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut
saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta
tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti -- --"

Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta
kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö
huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen
hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli
samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen
poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi
pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen
huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut
hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton
tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen
silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja
kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun
taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä
lihaksiaan.

Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen
arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan.
Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja
sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen
tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi
kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä,
oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät
milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti
tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat
aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti
huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein.
Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen
tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa,
jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi
pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi
helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.

"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen
olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."

"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi
kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se
oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän
yritti purra poikki minun nenäni."

Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä
muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen
rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten
merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo
meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon
silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta,
melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina
yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi
ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran
sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen
lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon
seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta,
tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän
ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä
taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän
päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta
kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain:
"Hän koetti purra poikki minun nenäni."

"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen
suloisilla kasvoillaan.

Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan,
vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun
avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja
puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen
naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät
koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista
tapauksista.

Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt
äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan
olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että
toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti
hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.

"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä
tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui
päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui
kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä
rytäkässä se osui poskeeni."

"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin
ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi
merkitä.

"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun
alalle, jota tyttö ymmärsi.

"Kuka?"

"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin.
"Runoilija."

"Swinburne", korjasi tyttö.

"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas.
"Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"

"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin
uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"

"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te
tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä
pidätte hänen runoistaan?"

Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän
oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman
varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten,
että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan
hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana
salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa
kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa
tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja
ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä
huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen
ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin
lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes
uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä
oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa -- oh,
vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on
todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen
sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja
ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia
sankaritöitä naisen puolesta -- kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi
tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus,
hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle
kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta
tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi,
että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan.
Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa,
huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt
ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan
hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat
menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen
suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa
varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen
viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai
hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet
pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen
vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen
muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat
ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin,
ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan
vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta
hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.

"Kuten sanoin -- mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi
iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.

"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa,
koska ... niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi,
kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset
väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota
naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin
hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi
kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan
alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin
kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia
hartaudenharjoitukseen.

"Niin, -- kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että
hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita
ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi
täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä
hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman,
että maailma tulee siitä köyhemmäksi."

"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä
luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen --
sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan,
luulisin."

"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois
monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.

"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli
todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen
valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä.
Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."

Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa,
ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli
tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli
lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa
avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa
laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi
päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli
hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä
tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää. _Tuo_ tyttö näytti alkavan
hallita hänen ajatusmaailmaansa.

"Longfellow sitä vastoin -- --" sanoi tyttö.

"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda
esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan
auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja ... tuota,
siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."

Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy
sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan
tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut
kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.

"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa
itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä
kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion
tutustuttaa meikäläisetkin niihin."

Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä
leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui,
että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin
epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui
virtaavan miehekästä voimaa häneen.

"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö
nauraen. "Te olette kovin voimakas."

Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa,
jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset
valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan
terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä,
tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä
omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui,
että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa
molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta.
Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan.
Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen
ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja
hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä
hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän
päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa,
mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä
hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut
vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta
hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.

"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on
pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen
tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi
sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja
runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan
ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen
kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia.
Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle.
Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"

"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.

"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.

"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."

"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä
tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.

"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."

Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän
päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.

"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän
kysyi.

Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä,
kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole
käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi
kansakoulun?"

"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä
minä sain aina hyvän todistuksen."

Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin
käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän
huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön
nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja
kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen
äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas
ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon
sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen
pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä
katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia
komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen
katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana
hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän
sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman.
satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä
hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken
vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen
esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut
polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin
olisi valmistunut pahimman varalta.



II LUKU


Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin
kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta,
ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä
silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen
rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden
säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti
niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota
vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista
häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa
suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään
hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten
natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota
toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin
pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut
hetkeksikään unohtaa.

Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin
veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja
hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan
toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen,
miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja
kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä
vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä
lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta,
joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli
kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä
nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli
osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta
koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen
olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä,
ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt,
että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti
sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli
jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.

Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin
vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin.
Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut
liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut
askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän
rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen
paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti
ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen
tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä,
vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri
tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri
vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän
tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan.
Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko
hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän
kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja
epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti
Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen
missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja
ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä
niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen
hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata
toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui
lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta
hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka
lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala
sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen
silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja.
Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne
tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa
puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä
seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi,
istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja -- ah,
hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen
ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin.
Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena
hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi
hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko
vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän
ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että
hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana,
jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän
ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli
edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen
heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska
he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden
ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä
syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli
pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin
hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla
ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi
kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin
luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa
siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja
rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli
esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa
olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle
merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei
kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli
näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen,
tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki
kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti
toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa
tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille
mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi
todellisuudeksi.

Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen
vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden
ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti"
tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja
tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai
"ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja
tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän
tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin
totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin
hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin
minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme
tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä
puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja
punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen --
sellainen hän juuri oli -- ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten
kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli
kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.

Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi
lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki,
kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea
lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen
korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja
tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi
pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä
käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan,
vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän
karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan
häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin
ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen
vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon,
kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei
hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan
hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli
sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin
paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja
ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat
sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.

Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä,
mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti:
"Olen täysi!"

Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija
hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa
nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.

"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa
kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."

Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli
alkanut selitellä, hän virkahti:

"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä.
Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme
työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, --
jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin
käteni."

"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän
kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."

Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä
tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.

"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen
ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni
muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon
jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."

Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli
päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja
puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.

"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla -- te,
joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan
hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.

Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja
lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän
kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.

"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka
hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta
vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät
kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä
vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan
mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin..."

Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja
viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa
ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää
seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli
hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa
rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä
tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden
ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle.
Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan,
kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa
heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi
naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen
sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä
tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän
kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut.
Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa
kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi
ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut
teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita
ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset
puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:

"Mitä on _trig?"_

"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."

"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin
suun hymyyn.

"Matematikkaa -- aritmetiikkaa", oli vastaus.

Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon
ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon.
Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen,
käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja
matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat,
muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän
silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä,
jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain
risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan,
mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen
viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä
kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma
valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus
_valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen
henkiolennon, joka istui hänen vierellään_.

Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada
hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi
kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja
mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa
ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen.
Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun
tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja
osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan
meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen
mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen
silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän
valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit
loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat
seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen
kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä,
mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä
murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia
aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.

Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan
innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko
elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään
mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa.
Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän
pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen
tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo
haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli
syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja
nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan
hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen
elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen
puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha,
koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään
oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut
tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin
huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut
vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää
ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään.
"Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos
niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä
parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan
puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän
oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti
ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota
miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi
havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt
synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen
äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän
aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt,
pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.

Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa,
että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen
musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt
toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin
tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin
kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta
hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi
voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli
kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli
kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava
aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi
avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat,
täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille
siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli
aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita
hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen
siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista
uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat
niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa
lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan,
mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.

Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus
häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja
koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat.
Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja
antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala
palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa
henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei
ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä
katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella,
jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti
yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään
oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen
kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen
sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen
tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä
seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili
turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen
nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui
villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten
seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän
kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti
jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja
hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa
kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja
sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen
valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien
rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava
troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta
vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut
alas taivaan rannalle.

Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut,
muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet
väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne
pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen
ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta
jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat
yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen
ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi
käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.

Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta
hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine
silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen
takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset
harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt.
Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat
jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki
suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot
huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä
hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi
oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli
huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä,
hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän
luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta
änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän
laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut
tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen
miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki
edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin
että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.

"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut
tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen.
"Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä
pidän siitä."

"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui
jäähyväisiä hänen veljilleen.

Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli
kadonnut.

"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.

"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen",
vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"

"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä
iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."

Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen
hyvänyönsuukon.



III LUKU


Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa
taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen
meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen.
Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos
viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti
äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen
päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen,
jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti
kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli
suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli
haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset
tapaukset uudestansa.

Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen -- naisen, jota hän ei ollut paljoa
ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta
jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa.
Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön
kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista
sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se
ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen
ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti
tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen
ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen
ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja
kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka.
Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja
suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään.
Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana
eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä.
Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt
uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan
luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää
ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli,
ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli
nähnyt _hänen_ silmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon
sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut,
ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Mutta _hän_ oli. Hän
oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä
kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja
vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja
hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan
oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin
ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan
hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan
johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan
puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä,
josta ikuinen elämä oli jatkuva.

Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä.
Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi -- sen hän
tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi
illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli
vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut
sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen
uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja
kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen.
Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat
vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai
hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi,
jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun
peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella.
Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki
kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset
hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen
toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja
pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta
ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä
muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei
ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli
ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan
ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle
unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja
jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.

Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste,
jumaliste!"

Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani
merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.

"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.

Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin
juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua
kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin
puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä
silmäyksellä koko tilanteen.

"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että
puhuin ääneen."

"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.

"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä
raitiovaunulla kotiin."

Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli
mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän
aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa
olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen
kasvot voisivat huumata."

Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli
täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja
hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He
kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä
vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan,
saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän
ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana
ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen
ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat
edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen
nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on
turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka
ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus
ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua.
Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa
lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi.
Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät
keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten
olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen
hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän
oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä
tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni
heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia
tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka
olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti
epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut
oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea.
Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä
samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen
tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta
kirjoista.

Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä
joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti
muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä
ilmoituskilpi "_Higginbothamin Rahaksimuutto Liike_". Sen nurkalla
laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi
hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas
ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard
Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän
avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui
hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa.
Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen
läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen
monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen
ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian
saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen
vuokralaisensa taittaisi niskojansa."

Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa
istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä
housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla
jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti
yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli
terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen
tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli
tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies
oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä
murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä
mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen
läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä
häneen.

"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."

"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham
puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön
taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."

Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen
toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä
riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt
siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran.
Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä
palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi
maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan
hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard
Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:

"Oletko nähnyt kummituksia?"

Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin,
vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena
noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä
rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.

"Olen", vastasi Martin. "Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,
Gertrude."

Hän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista,
tahraista mattoa pitkin.

"Älä heittele ovea", varoitti herra Higginbotham.

Hän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa
oven jäljessään.

Herra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.

"Hän on ollut juopottelemassa", hän selitti käheästi kuiskaten.
"Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi."

Vaimo nyökäytti alistuvasti.

"Hänen silmänsä kovin loistivat", hän tunnusti, "eikä hänellä ollut
kaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut
kuin pari lasia."

"Hän ei voinut oikein seistä", päätti hänen miehensä. "Minä tarkastin
häntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse,
että hän oli kaatua eteisessä."

"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin", puolusteli vaimo. "Hän ei
nähnyt niitä pimeässä."

Herra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä
täytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes
iltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.

"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa."

Hänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi
ja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu,
aina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.

"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle", herra Higginbotham
päätti syytellen. "Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla
tavalla, sen sinä hyvin tiedät."

Vaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset
siitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut
pienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he
olisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket
kertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon
nuorukaisen sielussa synnyttänyt.

"Siinä on lapsille oiva esimerkki", mörisi herra Higginbotham katkaisten
äkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä
raivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut
häntä enemmän. "Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä
täältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä
salli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään." Sana
oli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen
sanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. "Se on juuri oikea
sana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa."

Hänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi
paikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.

"Onko hän maksanut viime viikon laskun?" hän kysyi katsahtaen
sanomalehden yli.

Vaimo nyökkäsi ja lisäsi: "Kyllä hänellä vielä on rahaa!" "Milloin hän
aikoo taas lähteä merille?"

"Sitten kun aika tulee, luulisin", vastasi vaimo. "Hän oli eilen San
Franciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä
hän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen
hyvänsä."

"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä", mörähti
herra Higginbotham. "Valitsemassa! Hän!"

"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään
maanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät
niin kauan, että se valmistuisi."

"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa
hevosta", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden
vivahdusta äänessä. "Tom on laputtanut tiehensä."

Hänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.

"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin
minä voin."

"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet", huudahti vaimo.
"Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit."

"Kuule sinä, saatanan akka", kivahti herra Higginbotham. "Enkö minä ole
tuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä
en tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa."

"Siitä minä en välitä", intti vaimo puolestaan, "Tom oli hyvä poika."

Hänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta
uhmaa.

"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada
rattaat huostaansa", hän murahti.

"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka
hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä
lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä
minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi
naimisissa nämä seitsemän vuotta."

"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos
hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.

Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui,
hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä
näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä
räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat
vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan
mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut
toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten
paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken
tarmon.

"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti
mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on
kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun
itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."

"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.

"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon
ennen kymmentä."

Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.



IV LUKU


Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen
vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan
huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina
sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara
pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki
työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he
saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden
asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti
sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa
surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua
kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään,
jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi
vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista
taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän
unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän
mutisi: "Ruth!"

"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi
kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän
juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani,
taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä
mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille
kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui
äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa
kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä
oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä
jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä
kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut
koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä
päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi.
Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa
kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen
olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja
sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he
kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä
välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka
hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja
välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta
nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia
käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä
myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi
tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan
riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.

Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin
yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä
pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa
elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat
kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin
kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut
jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen
pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia
asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean,
leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata
tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita,
jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada
hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt
siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään
etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä
otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia
siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten
kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?

Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden
väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat
hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä
hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan
ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän
saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen
täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut.
Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin,
olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka
hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut
pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus.
Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös
paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä
hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin
olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella
kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista
vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä
näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat
joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että
vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa
virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä,
mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.

Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat
huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus
näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat
taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta,
mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket
ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle
käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät
toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja
joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat
hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet
hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat
ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän
muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa
joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan
kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän
ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan
elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua
tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen
ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä
kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon
kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.

Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli
syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla
hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen
väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti,
hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut
voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän
tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden
hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka,
kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen
korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli
kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen
kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä
tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän
tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä... Se
oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä
työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen
ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen
tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja
ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä
seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt
työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen
sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen
kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta
punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen
sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa,
ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien
arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi
sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä
kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli
raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa
olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen
kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä
viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti
kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen
myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.

Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien
riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen
kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen
silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän
seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja
hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö.
Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä
synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi.
Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa
suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän
jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja
puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä
hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti
hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen
puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli
kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi
suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui
ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen
korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen
ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon
näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin
kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen
sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja
likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava
kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa
säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja
saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.

Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi
minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen
kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:

"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja
lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"

Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.

"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä
siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.

Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa
hulluudessa ja rohkeudessa.



V LUKU


Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan,
jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka
jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän
tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja
torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan
johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä
kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä
ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten
toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja
rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä
oli kaikki aineellista ja matalaa.

"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä
housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti,
kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin
poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen
nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa
niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät
kauimmin."

Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti
häneen.

"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun
tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa
kipeäksi."

"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä
huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua
aamutervehdykseksi."

Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka
omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa
oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut
riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen
lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä
tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet
kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita
hän kauppansa pöydältä korjaili.

"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen
mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta
veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä
_tahdon_ suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.

Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin
toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen
lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä
huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin -- ehkä ei niin paljon
tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta.
Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata
kosteuden hänen silmissään.

"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo
noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja
laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole
tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa
hevosta."

Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat
kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään.
Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen
aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard
Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi.
Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa
suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli
totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli
suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai
lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta,
ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja
voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren
suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että
hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin
menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa
tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana
päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja
sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko
hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen
kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen.
Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä
huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko
hänen olemuksensa.

Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä
hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim
työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja
vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat,
että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan
leipäpalastansa.

"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti
lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla
taas humalassa?"

Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä
likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth
Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.

"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen.
"Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut
kotiin."

Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli -- hänen tapansa oli
kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä -- ja kaatoi kuppiin haaleata
kahvia.

"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä
tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä
syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion
viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"

Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois
haalealla kahvilla.

"Tunnetko sinä Julian?"

Martin pudisti päätänsä.

"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä.
Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta.
Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta
saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen
sussun tahansa."

"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin
välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen
tahansa.

"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet
Maggien?"

"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole
edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."

"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä
ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut
sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen
katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt
sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."

"Mutta minäpä en tahtonut."

"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä
ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"

"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.

"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim
kiihkeästi.

Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin,
mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole
heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se
luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."

"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim
vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku
otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei
kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut
siellä. Missä sinä oikein olit?"

"Oaklandissa", vastasi Martin.

"Teatterissako?"

Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.

"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.

"Ei, enpä taida", hän vastasi.

Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa
keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo
oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli
oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi
puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli
lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä.
Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen
tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei
jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui
masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen
sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet
tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut
miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet
sellaisinaan -- kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt
eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän
olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja
mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman,
nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana
nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea
suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska,
toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.

Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai
Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui
Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän
saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten
kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia
kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava
tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että
luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa
mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä
filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei
ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon.
Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä
nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä
hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia
trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä
näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta
sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä.
Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä.
Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat
syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan
voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän
suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen
kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä
onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä
siihen mihin muutkin.

Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita
hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta,
jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli
kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää
kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin,
Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi
tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi
kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä.
Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja
ellei huolisi -- siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä
ihmisenä ihmisten joukossa _häntä_ muistellen ja juomisen hän lopettaisi
joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja
laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista
kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan
ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä,
mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri
hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän
voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi,
kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.

Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa
seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään
se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon
yksinkertaisempi kysymys. _Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän
kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä?_
Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean
hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi
seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen,
niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti
etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan
tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja
että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.

"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän
aikoi lähteä pois.

"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."

Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te
merimies?"

"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."

"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.

Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään
niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli
vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.



VI LUKU


Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän
himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä,
jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen
elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi
mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten
anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja
vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn
kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen
Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta,
joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin
vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua
niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti
häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.

Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen
levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä
tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se
lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja
lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka
ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo,
eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka
se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea
kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän
ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän
päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää,
saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja
hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä
jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön
elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin
sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta
oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä
merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra
Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty
maksuksi täysihoidosta.

Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta
pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen
edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka
suojasivat _häntä_. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja
kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla
hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara
yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi _hänen_
isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin
vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen
päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin
edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio,
jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten
Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin
saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien
toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita.
Eräänä iltana hän näki _hänen_ äitinsä tulevan eräästä pankista, ja
siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka
erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli
pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään
pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain
hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.

Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin
viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi
koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi
sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas
hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi
käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään
rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen
ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös
kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän
silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa
jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra
Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja
päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta
lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt
kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän
helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten
housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten
miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti
selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön
löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi
sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli
pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi
merelle lähtöä.

Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta
hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja
hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän
alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi
heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti
vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti
heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi,
miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut
samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he
tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa
itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten
himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan
hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista,
joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt
hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut
kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen
pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden
tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin
varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista
hyvinvointia.

Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet,
ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä.
Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa.
Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä
herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön
istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta
kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean
kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän
silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä,
jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen
ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen
luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi
hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta
nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli
heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen
hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei
kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei
hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja
niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se
ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä
kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla
alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin
toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa
kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän
toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa _hänen_
hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi
loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä.
Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa
alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän
kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle
tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi
oman luokkansa kiskovan häntä alas.

Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen
jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä
oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja
piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa
hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle,
kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä
hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen.
Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he
olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat
ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja
esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli
pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He
hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.

"Hei vaan!" hän äännähti.

Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja
erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan
kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei
voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena,
tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti
kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan
pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä,
että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa.
Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja
alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään
kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan,
lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina
aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa
ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun.
Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti
toverinsa mukanaan ja huudahti:

"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata
tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"

Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän
saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin
valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella
_häntä_ huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi,
koska hänen kotinsa oli täällä päin.

"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten
mustasilmäiseen.

"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.

"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.

"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö
vastaan.

"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit
aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."

"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin
kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"

Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin
nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin
punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi
ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta
oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi
välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön
vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön
ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki
alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän
luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta
ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi
halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä
voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja
kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka
kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.

"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill,
eikä mikään muu."

"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.

"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.

"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua
nähnyt."

"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski
tyttö vastaan.

"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on
kyllä hyvä", tunnusti Martin.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä
tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta
hyvin kiltiltä."

Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut
merkit.

"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä
tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.

Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia
kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine
hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili
katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän
tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen
näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa
ihmisvirtaa. Ja silloin hän näki _hänet_ Arthurin ja silmälasiniekka
herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut
kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista
laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla
verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa
joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli
kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka
olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin
hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä
puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja
halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan
ja kuuli äänen sanovan:

"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.

"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain
ajattelin..." "Mitä niin?"

"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit,
jos sinä löytäisit jonkun miesystävän... hänelle (toveriaan osoittaen),
ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä
vain."

Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli
ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen
vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat
häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi
sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti.
Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei
ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina
oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi
tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista,
joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli
vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska
hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän
itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä
ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi
myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään
tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet
mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset -- jäätelöä tai
jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat
kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata.
Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä
suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden
mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello.
Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä
olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja
ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat
jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat
ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla
myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe",
hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."

Pettymys kuvastui tytön silmistä.

"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.

"Ei, rehellisesti sanoen -- --" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön
kanssa."

"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.

Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta.
Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut
minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"

"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän
painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen
Avenuen ja Torikadun kulmassa."

Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän
ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti
vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli
sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."



VII LUKU


Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli
ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä
häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä
toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset
kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi,
keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan
auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä
tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia
ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät
tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin
tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja
erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen
ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut
erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin
valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän
tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan
hellittää.

Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin
kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus.
Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka
vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki
kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka
oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet
ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi
sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta
kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja
Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa
käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan
hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän
oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja
politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi
miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin
poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi
kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja
merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen
agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä
työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja
verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia
sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat
hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin
hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei
täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja
ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin
lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli
teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti
eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään _kaikki, mikä
tapahtuu, on oikein_, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta
tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja
äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen
tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen
määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston
hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi",
"Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen
taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät,
monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä
ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin
kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden
tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne
taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla
sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän
luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi,
mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan
perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone
kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti
"Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan,
käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon
suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei
juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja
kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä
olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi
ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja
siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin
sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.

Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon
löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli
helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi.
Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka
hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä
niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi
suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon
siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin
lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää
ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä
oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset
Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa
olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen
valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki
runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.

Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin
usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina
tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai
aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani
muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän
virkahti:

"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."

Mies hymyili hänelle ystävällisesti.

"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään
luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"

Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin
voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.

"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.

"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän... Minä... tuota,
katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy
yliopistossa."

"Sitten pitää mennä toisen kerran."

"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen
päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen
armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan
saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on
kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei
ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?"
hän kysyi äkkiä.

"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne
ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa
minä hyvin mielelläni palvelen teitä."

Martin katsahti ihaillen häntä.

"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin
tyytyväinen", hän sanoi.

"Anteeksi, millä tavoin?"

"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin
edespäin."

"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.

"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä -- ei aivan lähellä ruoka-aikaa?
Vai illalla? Vai sunnuntainako?"

"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.
"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."

"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi
kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista --
sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä -- sanotteko te 'neiti
Lizzie' tai 'neiti Smith?'"

"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.
"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."

Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.

"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin
vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa
lainaamansa kirjat.

Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti
huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä
itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli
melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana
laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu
nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä
outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin
puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa
häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth
oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa
myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen
vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan
peloittavasti.

Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea
itsensä rauhalliseksi -- paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut
odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja
henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä
hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista
kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota
hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen
ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut
heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo
mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan
ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin
jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään
tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että
kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa
väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli
entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen
ympärille... Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta
nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan,
että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän
aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä
herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen
mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli
monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää,
ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä
ajatuksia.

Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde
oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä
omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut
runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut
Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko
selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin
Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi
kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan",
mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen
todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että
ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden
jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä
häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän
oli syntynyt.

Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi.
Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella
puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä.
Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen
kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä
maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten
leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne
olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä
ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset
huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa
niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä
muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa
huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa
hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei
tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen
mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti
hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien
ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei
voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä
sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää
toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen
sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen,
ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa
hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen
aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin
kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat
ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten
turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina
helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän
olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin
harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä
siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman
matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.

Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti
keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.

"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän
alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja
valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te
muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten
osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin.
No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä
olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista,
joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi
parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen
tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti
kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt
kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia
kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita
kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja
merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on
esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan
olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut
toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti,
että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden
kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta
minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut... no
niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.

"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut
sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin
kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki -- niin, minä
pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista
kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne -- niin, kirjat
muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä
pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä.
Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa --
ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa
ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän
ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on
ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli
myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan
äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan
nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan
enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta
on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä
kaikki toisella tavalla.

"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon
muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on
jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja
torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava
ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä,
uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille
kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää.
Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä,
että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä,
mutta en tunne ketään muutakaan ... lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun
pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin..."

Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui
menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä
Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei
puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli
käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä
huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka
olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee
suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen
silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen
heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli
vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että
lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin
vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin
jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen
päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui
hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.

"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus.
Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä
sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."

"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.

"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia,
joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"

Martin pudisti päätään.

"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta -- toinen on
naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on
koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole
auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta
vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa,
toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana
temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen
pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli
silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä
juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."

"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne
on..." Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän
puheenne ei ole aivan virheetöntä."

Martin punastui ja hikoili.

"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette
ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan... osaan lausua. Minä
osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en
osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."

"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten
te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en
suinkaan tahdo loukata teitä."

"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään.
"Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin
keneltäkään muulta."

"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I
seen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa
-- --"

"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?" kysäisi Martin ja lisäsi sitten
nöyrästi: "Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne."

"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt", hymyili Ruth.
"Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped
nobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on
olemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen
muodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa
jotakin."

"Se on selvä kuin vesi", myönsi Martin. "Minä en ole koskaan ennen
tullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän on
_täytynyt_ auttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never
helped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet
auttaa jotakin."

Ruthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja
varmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain
ymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.

"Te löydätte sen kaiken kieliopista", hän lisäsi. "Teidän puheessanne on
paljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla
'should'nt'."

Ruth jatkoi: "Te sanotte 'don't', kun tarkoitatte 'does not'."

Martin mietti eikä vastannut.

"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?" kysyi Ruth.

"En tiedä, loukkaako se", arveli Martin. "Luulen, ettei minun korvani
ole harjaantunut, kuten teidän."

"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta", jatkoi Ruth, "I come',
pitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja
ihan kauheasti."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta
polvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. "Miten minä nielen?"

"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte -- oh, turhaa on luetella niitä
kaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja
näytän, miten voi alkaa."

Kun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut
seurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti
aprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan
tiehensä.

"Kesken kaiken, herra Eden", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin,
"mitä on _pontikka?_ Te käytitte sitä sanaa monta kertaa."

"Oh, pontikka", nauroi Martin. "Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa
poltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan."

"Ja vielä toinen asia", nauroi Ruth vastaan. "Älkää käyttäkö 'te'-sanaa
persoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa
merkityksessä kuin tarkoititte."

"Sitä minä en ymmärrä."

"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan'
-- juovuttaa _minut_, ettekö ymmärrä?"

"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?"

"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää
saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä
pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin
huomaatte, että esitys voittaa."

Kun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä --
Martin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei --
ja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä
olivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä
hän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä.
Mutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin
kokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain
taivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen
monimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin
hiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran
elämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän
saattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren
hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut
tuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu
silta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan
olleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen
luoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen
luokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä
saaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän
tunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti
päätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti
häneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään
aavistusta.



VIII LUKU


Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki
uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla
valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta
seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät,
mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat
nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään
naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta
hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle
kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän
alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen
kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada
selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka
käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja
valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän
ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin
näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä
oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt
liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla
voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.

Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan
maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja
laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä,
mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen
mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä
kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten
suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai
hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi
maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet
ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä
elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän
tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa
hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan,
jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan
vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä
hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan,
kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut
raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana
varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita
ilman hän ei voisi elää.

Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa,
ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth
opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli
aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut
kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon
elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi
voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria,
välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa
kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli
lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth
luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen
korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään
minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus
kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja
hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri,
rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy,
jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon
sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa
barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka
vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa
kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa
askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin
editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen
autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin
käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden
saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta
nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan
kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina
hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun
Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli
katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä
salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet
korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli
suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille
kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen
mieltänsä -- viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka
sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, -- ja kaikki ne
tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen,
joka nyt riemastutti hänen olemustaan.

Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut
mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli
saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen
siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja
heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen
sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin
päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen
olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen
tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä
jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai
hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö.
Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa
rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa,
puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus
voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi
jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä
voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka
maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman
aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja
äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja
hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena,
ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti
lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.

Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena
uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta
tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain
luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen
katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa,
tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä.
Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin
kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen
luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä
avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen
muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli
lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä
raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta.
Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti
Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä.
Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä.
Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai
suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä
esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen
korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se
kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta
mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja
naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää
yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.

Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja
hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka
näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka
suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein
hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen
ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja
ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat
oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa
mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen
ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle
tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten
ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle -- ei
enää tavan vuoksi, kuten vieraalle -- ja tutkisteli häntä musiikilla,
mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut.
Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja
nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin
mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin
osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet
voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja
ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se
kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin,
kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä
haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen
varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.

Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma
käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt,
vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan
sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta
tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka
oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka
lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan
soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa,
että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti
koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän
luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä
paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut
luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa
hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei
hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli
jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä
paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa,
ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa
hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan
merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja
Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan
huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko
sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa
varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.

Hän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut
koskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun
hänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata
uudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.

"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin", hän lausui eräänä iltana, kun
kielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. "Aluksi hänellä
oli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija,
mutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain
Arizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä,
jääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut
Australiasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista
Kaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse
kuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme
dollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin
kolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli
rehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään
kaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti,
paljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä
kaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän
ansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen
tulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.

"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi
katseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin
korkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan
palkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman,
ei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä
päästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän
toimistoon konttoripojaksi -- ajatelkaahan sitä! -- ja sai ainoastaan
neljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja
tuosta neljästä dollarista hän yhä säästi." Hän vaikeni hengähtääkseen
ja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot
hehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden
ponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.

"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä", hän
huomautti. "Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä
veikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä
maksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti
kannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira.
Ruoka, jota hän söi -- --"

"Hän keitti itse ruokansa", keskeytti Ruth, "pienellä öljykeittiöllä".

"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa
kurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä
ihmiselle voi ajatella."

"Mutta ajatelkaa häntä nyt!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Ajatelkaa, mitä
hänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat
kieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut."

Martin katsoi terävästi häneen.

"Voin lyödä vetoa kansanne", hän sanoi, "ettei herra Butler nyt lihavina
päivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli
kiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa,
ettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin."

Ruthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.

"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin
uhitellen.

"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta -- --"

"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin
vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka
saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän
ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö
ole oikeassa?"

Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.

"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen
hän on aina ollut."

"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä
dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja
säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat --
aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä
oppia pitämään hauskaa -- hm, ihana kuva! Totisesti hänen
kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."

Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki
ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet
hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen
kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina
välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä
Charles Butlerin koko elämän.

"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli
liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä
elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle
ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta
on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle
olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa
karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."

Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin
hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle
eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen
elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden
kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen
ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan
ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin,
joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät
arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta
hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa
elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä
hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja
vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon
mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt
hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä
käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma
käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta
rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten
elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli
erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin
hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa
auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä,
kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.

"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki
työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle
vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän
ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia
minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen
hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli
kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla
eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian
hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi
hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle
elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän
valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet
osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt
Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä
voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen
elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille,
että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä
yläpuolelle."

"Hän on suuri mies", myönsi Martin rehellisesti.

Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin,
joka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän
kauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä,
jonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin
suuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt
rakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin
voinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä
hyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen
kolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra
Butlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja
vähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa,
mutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti
siltä kaiken arvon.

Tätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen
häntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä
uudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja
ahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä,
uskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että
kaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle
osalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen
kiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös
ajaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan
entiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että
voisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin
toisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen
kanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.



IX LUKU


Martin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä
rakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli
ottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja
aarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin
saaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet
Australiassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen
valtameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan
kuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että
hän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet
hänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.

Hän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa
lisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän
oli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään,
kunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän
tajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja
mielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot
heidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa
oli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi
kehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa
noita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä
kieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.

Kun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti
sanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa
sanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa,
mutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen
mieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli
itsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin
lauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi
lausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. "and"- ja
"ing"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin
hän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja
oikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden
vastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.

Kapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla
oli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei
koskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen
saanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin
syventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia
kohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui
muodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi,
ja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se
harjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys
sivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä
oli vanhentunutta ja vanhanaikaista.

Nämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla
kun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan
johdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään.
Tuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen
mieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren
eron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas
ymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä
mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi
tehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain
ailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli
enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman
rajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen
luonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata
hänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä
ajatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän
päätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään
Ruthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava
ajatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä,
joilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä
sydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea,
runoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten
Shakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin.
Kirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli
heitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia
ihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat
tulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.

Kun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja
paluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen
aavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä.
Keskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle.
Ensimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se
varmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi,
jonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä
mukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa,
mutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla
hän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti
häntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen
tehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä
tuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille
sanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen
nimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa.
Olihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi
voittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat
hänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja
sinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan
muitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän
selvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa
hän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran,
että voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän
olisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret
teoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin
tämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän
osoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa,
mutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei
ollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein
hullu.

Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi
entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän
ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä
tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa
aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä
ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä
paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi
häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän
laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynyt _San
Francisco Examinerin_ sunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen.
Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut
puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi
kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin
ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan
ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen
artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin
vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän
kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut
artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän
luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi
sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää
rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle
liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan.
Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat
vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa
artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria
kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa,
tulos oli sama -- sata dollaria -- ja hän päätti, että tämä oli parempaa
ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin
taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata
dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi
saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos
lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha
itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä
vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita
voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä
hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan
toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.

Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoitti _San Francisco
Examinerin_ toimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin
sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt
käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän
kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille
takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä
tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen
mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi
seikkailukertomuksen pojille ja möisi sen _Youth's Companionille_. Hän
meni erääseen lukusaliin ja tarkasteli _Youth's Companionin_ kustantamia
sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa
samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi
useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin
pitkän hän päätti kirjoittaa.

Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki,
jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden
kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus
melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt
todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän
tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän
sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi
sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli
sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta
sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra
Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä",
joka oli ilmestynyt perheeseen.

Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa
hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisi _Examinerinsa_ ja näkisi kuvauksen
aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen
mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen
kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti
samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut
maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin
ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että
artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä
paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja
sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.

Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat
hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli
tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin.
Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen
kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä
esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän
kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä
voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi,
kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja
tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello
kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti
kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen
aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita
ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi
asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen
kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista,
mihin nuo toiset eivät kyenneet. _Pikku Tiedoista_ hän luki, millaisia
palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän
ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard
Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin,
että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta. _Youth's Companion_ oli
luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa,
jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä
dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!

Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti
kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se
tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut
ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli
milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen
kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän
saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata
joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen
vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin
olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä
dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi,
että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän
Marianille.

Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensa _Youth's Companionille_, ja
lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän
lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle
avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta
Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan
hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava.
Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen
sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus
peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan
kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon
punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän
katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen
ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti
notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä
vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan
sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän
ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos
Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi
halusta saada auttaa häntä edelleen.

Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli
tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan
virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli
tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän
alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla
huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia
sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein
terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia.
Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja
hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa
suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä
harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri
tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi
tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen
varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen
rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.

Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli
alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa.
Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua
ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen
suunnitelmistaan.

"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla
ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä
jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi
tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta -- vai onko se
viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän
työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa,
jotka koettavat kirjoittaa."

"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia
kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä
rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän
kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista
kohtauksista hänen elämässään -- kohtauksista, jotka olivat likaisia ja
raakoja, karkeita ja eläimellisiä.

Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen
mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai
rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa
taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan
toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä
huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni
hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön
kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä
kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli
valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin
leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi
niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä
kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja
säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja
kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi
käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia
kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana
käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssa _Susquehannan_
keulakannella, ja samalla ilmestyi esille _John Rogersin_ verinen kansi
eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies
kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea,
revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet
raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes
kaatuivat hänen ympärilleen, -- ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka
pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa
Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen
kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle,
ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö
luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"

"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin",
nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi
tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."

"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä
tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta
tiedän, että se on minussa."

"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa
teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen
kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä
se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä
korkeakouluun."

"Kyllä -- --" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten
esitykseensä peräkaneetin:

"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."

"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.

"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä,
sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti
kiinni mielipiteistään.

"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään
korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita,
ymmärrättehän."

"Sen minä olin unohtanut", nauroi Ruth. "Miksi te ette syntyessänne
saanut myös tuloja?"

"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja
mielikuvituksen", vastasi Martin. "Minä kyllä voin tienata omiksi
tarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella -- --" hän oli sanomaisillaan
"teitä", mutta muutti sitten "ajatella jotakin muutakin".

"Älkää sanoko tienata", huudahti Ruth. "Se on katukieltä ja kuuluu
kauhealta."

Martin punastui ja änkytti: "Olette oikeassa, ja toivon, että
korjaisitte virheitäni joka kerta."

"Minä... minä teen sen mielelläni", vastasi Ruth viivytellen. "Teissä on
niin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät
täydellisenä."

Martin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth
muovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun
Ruth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot
korkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti
arvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.

Sitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin,
kaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei
siellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja
kaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.



X LUKU


Martin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi
teki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat
merenkulusta elämäntehtävänä -- aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin
viisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti
erittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta
ja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti,
joka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä
hänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä
noin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös
rouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.

"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään
mielenkiintoa", hän sanoi miehelleen. "Ruth on ollut niin välinpitämätön
ja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani."

Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.

"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena
herättäjänä?" hän kysyi.

"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen
estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen
mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."

"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa -- ja joskus
meidän täytyy otaksua, lemmikkini -- otaksupa, että hän herättää hänen
mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"

"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi,
ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia
minulle."

Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja
Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna
herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei
herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös
Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä
hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi
pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä,
hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä
dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn
palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän
lisäsi sen sata dollaria, jonka hän _Examinerilta_ saisi siihen
neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka _Youth's Companion_
vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää
tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei
hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan
ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra
Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän
kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli
siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä
huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.

Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä
korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli
hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen
kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka
poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä
aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan
masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla,
että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra
Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän
jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli
juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti
enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan
verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina
hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli
kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen
omistajaksi.

Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen
"Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle.
Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten
tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa
paitsi kieliopissa.

"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori
Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te
ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän
taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista
sanaa -- inhoittava. Minä neuvoisin teitä..."

Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja
elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa
fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos
papukaijan tietoja päässään.

"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama
mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä
hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.

"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi
vuodeksi. Hyvästi."

Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä
loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon
professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin
ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.

"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän
kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi
läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat
hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta
opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän
täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos
minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista
vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella
tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin
voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä,
voisitte työskennellä jotenkin muuten."

"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä
tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän
pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:

"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään
en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä
en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja
kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" -- hän ajatteli Ruthia ja
kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet -- "eikä minulla ole varaa
siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka
tapauksessa varma."

"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen
hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka
ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja
huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman
perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia,
spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."

Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen
ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.

"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole
ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi
luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on
yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville
kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin -- te ette voi
aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun.
Odottakaahan, kunnes minä olen saanut -- --". Hän viivytteli, kunnes oli
varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi
voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla
tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita -- --"

"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.

"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin
kiireesti.

"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.

Martin yritti uudestansa.

"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin
on maa."

Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:

"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä
menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa
oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän
mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita -- siinä kaikki.
Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat,
eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he
ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka
muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan.
Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän,
josko olen osunut oikeaan -- mikä siinä on väärää taas?"

"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."

"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan.
Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat
ihmiset tarvitsevat oppaita -- ehkäpä useimmat, mutta minä luulen
selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan
karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun
on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani
mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin.
Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän,
ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin
nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä
pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se
pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin
minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän
näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja
tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan
käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä
hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi
kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa
sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän
tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt
ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata
nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen
sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen
salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat
oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat
ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa
nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne
eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän
oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli,
auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä,
mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta
hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja
hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat
sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa
hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset
olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat
palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan
niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan
hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen
mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat
syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän
näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.

"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat
kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä
olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden,
jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei
ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta
hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin.
Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta
Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen
mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut
yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille
kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista
pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä
oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas
hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän
ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret
runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se
henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei
voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet
rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"

Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan.
Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi
hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin
auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan
kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.

"Minä -- minä -- pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."

"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta
sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun
tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan
kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan
tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun
neitsytkammioonsa.

Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi
Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita
miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti.
Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään
hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät
tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen
ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni
elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä
erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä
koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä
vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.



XI LUKU


Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi
kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta
johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat
rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne
eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään
helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo
itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin
kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa
runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se
oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota
etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava
liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän
joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän
muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan
tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä
kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita
tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu
tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin
jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta
korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei
voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan,
lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin
helpompi pähkinä purra.

Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin
merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja
kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen
kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut
kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän
kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin
lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa
kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin
onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa
kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli
vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien
ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra
Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli
hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain
ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.

Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella.
Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin
voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi
mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa
mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa
saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän
riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien
aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten
kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa
myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen
täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin
pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta
vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja
muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen
vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen
ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden
tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin
kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi
käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.

Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut
mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain
seikkailusarjansa _Youth's Companionille_, se palautettiin hänelle
takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän
joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä
ystävällisesti hän ei ajatellut _San Francisco Examinerin_ toimittajaa.
Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle.
Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli
itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti
tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä
herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi
ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa
takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana
hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla
tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon
toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin
hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin
nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.

Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja
uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä
niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että
käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken.
Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he
mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin
vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen
käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä
ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin
hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä
koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen
leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja
hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.

Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia
töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen
hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä
sanoessaan:

"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"

"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä
pidit siitä?"

"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.
Olin pelkkänä korvana."

Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys
ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän
odotti.

"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se
päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta
hänet?"

Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä
ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:

"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla
tavalla?"

Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia,
nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.

"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös
pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä
otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä.
Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen
iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet,
ja... Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä
nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin.
Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta -- kerrassaan
suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"

"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.

"Mutta _jos_ sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"

"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen
mukaan."

"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."

"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä
kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria
päivälle."

Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei
uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän
päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän
yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä
voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa.
Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja
ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta
luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa
johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin
tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän
vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän
luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa
vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman
vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät
hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät
erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen
vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti
laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä,
selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen
salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai
hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa
luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt
osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana
Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella
kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja
todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.

Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä
kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla
runomuodoilla -- sellaisilla, joita hän näki painettavan
aikakauskirjoihin -- vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista
viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja
kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle
takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin
ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne
olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja
seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne
olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli
kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen
yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen
suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä
paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa
viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä
työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja
ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa
taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.

Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille.
Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta
epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se,
että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää
voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon
kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli
kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta
kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.

Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä
nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä
osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän
tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja
muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja
huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet
turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt
harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi
erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli
tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin
kuin hän jaksoi seurata.

Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään,
hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne
olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan
toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat
hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen
täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta
ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin
vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin
rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten
maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut
niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se
oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se
tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä
hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.

Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä
välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka
lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa
tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä
hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään.
Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli
kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä
häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan
tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä
ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se
ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli
tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei
hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri
hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet
näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan,
mitä hän kaihosi.

Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu
heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli
se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita -- suuria,
meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä.
Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten
kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli
hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty
maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen
lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa,
kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin.
Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen
olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo
ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen,
joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai
palvottu puhtaus tahrattu.

Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi
kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle
naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan
ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä
aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi
ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli
oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän
keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse
laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun
jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin
kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt
toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä
häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden
pysyäkseen paikoillaan.

"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen
huuliansa.

Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja
kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth
aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti,
vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista,
joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth.
Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Ruth _oli_
erilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta
viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut
ja hävinnyt.

Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi
jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa
kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä
laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään
kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut
häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin
koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat
värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen
yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja
kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei
tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja
kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä
niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni
se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon
tulla _siksi_ mieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."



XII LUKU


Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen
sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai
hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.

"Se on jonkun naisen ääni -- hienon naisen", irvisteli herra
Higginbotham kutsuessaan.

Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa
kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli
unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa
hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi.
Ja sellainen ääni! -- hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku,
tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei
kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain
taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi
tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi
kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset
silmät tarkastelivat häntä.

Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli
aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn.
Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän
kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi
jotakin tärkeämpää käsillä.

Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä
ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin
hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä
mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan
hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu
kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki
sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti
häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun
onnen hetkenä, jolloin _Hän_ lupasi lähteä luennolle hänen kanssaan --
hänen, Martin Edenin, kanssa -- Ruth liiteli niin korkealle hänen
yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin
kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä
ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se
todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus
valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai
tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi,
että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa
täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut
koskaan ennen ollut rakastunut.

Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt
tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin
enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet
vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.

"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä
tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."

Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon
eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja
loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren
näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä
tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka
hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa
hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan
huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin
epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle
selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain
syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.

Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas
Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut
suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä
hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten
kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli
nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin
tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon
ja sukulaisten kesken.

Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli
aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä,
oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut
kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien
puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina
potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä
ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä
Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä
pirahdelleita muruja ja siis seurattava.

Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän
saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien
puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen
tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut
käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät
koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina
rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla
painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth
ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.

Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan
kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä
tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä
käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia
silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli
hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä
eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi
sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen
vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi,
pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan?
Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan,
olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen
tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi
ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi.
Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan
syynä hänen huolimattomuuteensa.

Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn
valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain
hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös.
Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan
hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää.
Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin
silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui
hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth
huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden
samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä,
vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin
halpahintaista.

"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.

Martin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:

"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä
erikoisella kauneudellansa."

"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka
piirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat
kuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat."

"Niinkö teistä tuntuu?" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli
maailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen
rinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.

"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua,
herra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi
hän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet."

"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan", lisäsi Martin, "muuten eivät
useimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette
ymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi
luonnollisesti."

"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte
saada väitteenne uskotuksi."

"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran
minut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä
puhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin
hyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon
tytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin
hän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan
ajatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää -- paljon."

"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?"

"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun
ruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin
savea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä
ammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla.
Katsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä
olen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut
lehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en
minä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon
tytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi.
Häntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta
itsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja
säilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten ... kuten teidän
esimerkiksi."

"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on
ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."

Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista
silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli
ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen
kanssaan käsi kädessä luennolle.

"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä
iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli
itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä
kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille
tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle
alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja
työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa.
Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita.
Haistele niitä, sinä kirottu -- haistele! Ja sinä uskallat avata
kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita
maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia,
joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti
häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata
henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi
ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu!
Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"

Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle
unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja
algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit
kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.



XIII LUKU


City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia
sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä
tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään
puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän
todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä
vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra
Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä
arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa,
samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän
huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja
kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui
olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon
enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo
miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin
riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä
raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai
hänen toverinsa herra Butler.

Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita
kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen
kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen
tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa
tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun
sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin
Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille
jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi
kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja
kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin
veti tämän teoksen esille.

Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin
koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen
perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan
ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja
siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän
algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni
vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa.
Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä
päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka
jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja
ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön
ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki
koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta
viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa
maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen,
luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.

Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus.
Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan
ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut
mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi
jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan
pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut
totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä --
kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja
sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa,
joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi
keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut
koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut
muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut,
että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät
ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut
aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma
sekin.

Ja saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen
taitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan
olivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut
antanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan
epäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut
koettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin
yhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään
mitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli
jokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli
saivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta.
Mutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva
oppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja
viisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista,
vaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.

Nyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot
yhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen
kokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä
koko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan,
että se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja
panevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia.
Kaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa
lakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat
ja siivet ja oli syntynyt lintu.

Martin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten
korkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli
ollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut.
Yöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan,
ja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen
hajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän
ei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi
kiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään
näki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja
hän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman
satojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän
huomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni
leikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka
antoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa
silmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli
vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan "hän
hourii", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin
Bernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat
päässeet irti hänen lankonsa päässä.

Martiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi
vallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton
tiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä
aivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista
tietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä
kaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä
ei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen
salakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen
ja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä,
olisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer
oli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä
yhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään;
kaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä
hiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.

Tämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja
lakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen
välillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei
näyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti,
kunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä -- rakkauden, runouden,
maanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien,
epäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun,
ihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan
välillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen
eteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja
viidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä
pimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja
tutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän
tiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja
ennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.

"Sinä hullu!" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. "Sinä
tahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan
ollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? -- muutamia
lapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta,
paljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä,
sydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin
rakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit
kirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta
kirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit,
kun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa
elämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä.
Sinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli
sinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi
ollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin,
poikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin
vähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on
hyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken
tietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa."

Hän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen
ihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta
Ruth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän
kuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista
opinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää
vaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän
olisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän
huomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet
Spenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää
vaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen,
Will Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: "Ei ole
muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen
profeettansa."

Mutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli
alkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin
monista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney
ollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista
vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se
oli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten
valossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon
nuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta
oikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein
sunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus
huomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä.
Viimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan
Arthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.

Nämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea
siksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän
siten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren
miehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä
kasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja
ne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa,
antoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä
kaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli
kokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään
huomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä
hetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli
lakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä
pieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.

Se tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus
hämmästyttänyt Martinia suuresti. "Herbert Spencer", sanoi kirjastoa
hoitava mies, "oh, hän oli suuri ajattelija". Mutta mies ei tuntunut
tietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana
päivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti
keskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia
filosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut
"Alkuperusteita". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen
kärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut
häneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset
kohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö,
hän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin.
Mutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen,
että jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies
heittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi
kehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen
niitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä
enemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä
tutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut
kuin kaksikymmentäneljä tuntia.

Eräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja
geometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki
myös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.

"En minä ole mikään spesialisti", hän selitti Ruthille puolustellen.
"Enkä minä aio koettaakaan tulla spesialistiksi. Ovathan erikoisalojen
kentät niin laajat, ettei yksi ihminen koko elämänsä aikana voi omaksua
kymmenettä osaakaan niistä. Minun täytyy hankkia yleistä sivistystä. Kun
minä tarvitsen spesialistien tietoja, valitsen heidän kirjojansa."

"Mutta eihän se ole samaa kuin, että te itse omaisitte tiedon", väitti
Ruth.

"Eihän olekaan välttämätöntä omata sitä. Me käytämme hyväksemme
spesialistien töitä. Sitä vartenhan he ovat olemassa. Tullessani minä
näin kaksi nuohoojaa työssä. He ovat ammattimiehiä, ja kun he ovat
menneet, on teistä hauskaa, että uuninpiiput ovat puhtaat, eikä teidän
tarvitse rahtuakaan tietää uunien rakennuksesta."

"Minusta tuntuu, että nuo ovat liian kaukaa etsittyjä todisteluja."

Ruth katsoi häneen, ja Martin tunsi nuhdetta tuossa katseessa ja
ilmeessä. Mutta hän oli vakuuttunut käsityksensä oikeudesta. "Kaikki
ajattelijat, itse asiassa maailman suurimmat nerotkin, luottavat
erikoistuntijoihin monissa tärkeissä kysymyksissä. Niin teki Herbert
Spencer. Hän yleisti tuhansien tutkimukset ja teki niistä tarkat
johtopäätöksensä. Hänen olisi pitänyt elää tuhannen elämää ehtiäkseen
itse tutkia kaiken. Samoin teki Darwin. Hän käytti hyväkseen kaiken,
mitä puutarhurit ja karjanhoitajat olivat oppineet."

"Olette oikeassa, Martin", tarttui puheeseen Olney. "Te tiedätte, mitä
tahdotte, mutta Ruth ei sitä tiedä. Hän ei tiedä edes sitä, mitä hän
itse tahtoo."

"...Niin kyllä", kiivasteli Olney edelleen huolimatta Ruthin
vastaväitteistä, "minä tiedän, että te sanotte sitä yleissivistykseksi.
Mutta onhan ihan sama, mitä lueskelee, jos tahtoo saada vain
yleissivistystä. Te voitte lukea ranskaa, tai te voitte lukea saksaa,
tai voitte hylätä molemmat ja lukea esperantoa; voitte siten saada joka
tapauksessa sivistystä. Te voitte myös lukea samassa tarkoituksessa
kreikkaa ja latinaa, vaikkei niillä olisikaan mitään käytännöllistä
merkitystä. Se on kaikki kuitenkin sivistystä. Te, Ruth, esimerkiksi
luitte anglosaksin kieltä ja saavutitte siinä sangen suuren taidon --
siitä on nyt pari vuotta, ja kaikki, mitä nyt muistatte, on: 'Kun tuo
sulo huhtikuu kukkinensa saa' -- eikös yleensä käy niin?"

"Mutta se on tehnyt teistä kuitenkin sivistyneen ihmisen", Olney nauroi
hyökäten yhä ankarammin Ruthin kimppuun. "Minä tiedän sen. Mehän kävimme
samoilla luennoilla."

"Mutta te puhutte sivistyksestä, niinkuin se olisi keino päästä
johonkin", huudahti Ruth. Hänen silmänsä leimahtivat, ja poskille
ilmestyi kaksi väritäplää. "Sivistys on päämäärä sinänsä."

"Mutta sitä Martin ei suinkaan tahdo."

"Mistä te sen tiedätte?"

"Mitä te tahdotte, Martin?" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.

Martinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti
rukoilevasti Ruthiin.

"No, mitä te tahdotte?" kysyi Ruth. "Se ratkaisee asian."

"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä", änkytti Martin. "Minä
rakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen
kauneudesta."

Ruth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.

"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte", väitti Olney. "Martin tahtoo
elämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että
sivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi
kemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta
hän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle."

"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?" hän jatkoi. "Siksi, ettei hänellä
ole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä
ja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia
toimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä
suhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä
kasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme
kyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina
päivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana
päivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä
te, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin
maaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon."

"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?" kysyi Ruth.

"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä
tavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi
Henleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita -- sanon 'ehkä',
huomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni
tähden."

Martin seurasi tarkasti keskustelua, ja vaikka Olney hänen mielestään
oli oikeassa, ei hän kuitenkaan voinut sietää tuon herrasmiehen
häikäilemätöntä tapaa, jolla hän kohteli Ruthia. Hänen siinä istuessa ja
kuunnellessa ilmeni hänelle rakkaus uudelta puolelta. Järjellä ei ollut
mitään tekemistä rakkauden suhteen. Ei ollut ollenkaan väliä, oliko
hänen rakastamansa nainen oikeassa vai väärässä väitellessään. Rakkaus
oli järjen yläpuolella. Jos Ruth nyt ei sattunut täysin käsittämään
hänen pyrkimyksiänsä saavuttaa asema ja elämäntehtävä, ei se tehnyt
häntä rahtuakaan vähemmän rakastettavaksi. Ruth oli rakastettava
sellaisenaan, ja mitä hän sitten ajattelikin, se ei muuttanut tuota
rakastettavuutta.

"Anteeksi kuinka?" hän vastasi Olneyn kysymykseen, jolla tämä katkaisi
hänen ajatustensa juoksun.

"Sanoin vain, ettette suinkaan liene niin hullu, että alatte päntätä
päähänne latinaa."

"Mutta latina on muutakin kuin vain sivistystä", iski Ruth. "Se on
jonkinlainen varustus."

"No, aiotteko siis päntätä päähänne latinaa?" kysyi Olney
itsepintaisesti.

Martin oli kovassa pulassa. Hän näki, että Ruth suurella jännityksellä
odotti hänen vastaustansa.

"Minä pelkään, ettei minulla ole aikaa siihen", Martin vihdoin virkahti.
"Tahtoisin kyllä, mutta minulla ei ole aikaa."

"Siitä näette, Martin ei tahdo sivistystä", päätti Olney vahingonilolla.
"Hän koettaa päästä johonkin, tehdä jotakin."

"Oh, mutta onhan latina henkistä harjoitusta. Se kehittää luonnetta.
Luonteen jalostamiseksi se on tarpeellista." Ruth katsoi odottaen
Martiniin aivan kuin toivoen, että tämä muuttaisi mielensä.
"Tiedättehän, että jalkapallon pelaajien täytyy harjoitella ennen suuria
kilpailuja. Sama vaikutus on latinalla ajattelijaan. Se harjoittaa."

"Roskaa ja lorua! Niin juuri ne sanoivat meille ollessamme lapsia. Mutta
on eräs seikka, josta he eivät mitään puhuneet. He jättivät sen meidän
keksittäväksemme myöhemmin." Olney vaikeni hetkeksi tehdäksensä
vaikutuksen suuremmaksi ja lisäsi sitten: "Ja se seikka, josta he eivät
meille puhuneet, oli, että jokaisen herrasmiehen tulee opiskella
latinaa, mutta yhdenkään herrasmiehen ei tule osata latinaa."

"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta", huudahti Ruth. "Minä kyllä tiesin,
että te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä
jotenkin."

"Se on sekä oikein että kohtuullista", kuului vastaus. "Ainoat, jotka
osaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja
jos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni.
Mitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on
juuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi?
Koska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua
mihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään.
Jonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta
tehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden
tulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle."

Olney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti
jäähyväislaukauksensa.

"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta.
Katsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi --
sairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja
elämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai
te, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja
sivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet."

"Mutta Ruth on minun opettajani", vastasi Martin ritarillisesti.
"Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut."

"Loruja!" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. "Ehkä te
ensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut
Spenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä
enempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin
kaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan,
joilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? -- se oli jotakin
kappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle
niin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös.
No, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä
menetän kaiken kunnioitukseni teihin."

Vaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli
kuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja
tiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy
vaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä
selvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä
syvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää
tuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne
muillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta
pelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän
koetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita
tunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden
ja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla
miettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai
eikö.

"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kysyi
peilinsä edessä sinä iltana. "Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina.
Miksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa?
Kauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne
ovat kuolleitten tomua."

Hänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa
selviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei
voinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli
koulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin
seurassa.

"Antakaa minulle aikaa", hän sanoi ääneen. "Antakaa vain minulle aikaa."

Aikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.



XIV LUKU


Ei toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja
rakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan
latinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina,
niin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa.
Hänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa
kustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta
aikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet
tällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän
tuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin
kyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen
tuotteensa myydyiksi.

Häntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja
painetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää
eikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja
kuitenkin ne saatiin myydyiksi -- kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä
dollaria tuhannelta -- niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut.
Häntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä
olivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei
ollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja
ihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja
kuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi
povessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja
vaivan ja villin hyörinän ja pyörinän -- kas siinä oli aihetta
kirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia
toiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka
taistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan
saumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut
näyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä,
ja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten
miesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain
toimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai
pelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?

Hänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa
tai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita,
hän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut
ainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään
neuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne
varmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli -- vain
koneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja
uskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen
määrän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän
kirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen
postilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan
kuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka
päällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa
päässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas
koneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja
liimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin
metallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin
kimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä
pisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös
kustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain
hylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi
mainittuja.

Ne olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan
kaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina
samanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja --
ainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta
käsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden
omakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi
ollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota
todistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei
toisessa päässä ollut inhimillistä olentoa -- vaan pelkkiä nappuloita,
jotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä
koneessa.

Hän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut
jatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla
kuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun.
Joka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa,
samalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat
melkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin
kirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla
viivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut
säästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen
Marianille uuteen pukuun.

Hän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon
kynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti.
Aluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä
sanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen
pakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen
hulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja
kärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja
nakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli
ypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että
Martin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen
kirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.

Martin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan.
Jonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth
oli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut
ryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut
loppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä
tuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni
arvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut
taiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla.
Ehkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi
kuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua
hylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä
suositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo
lämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja,
mikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta
Martin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen
sydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen
unelmainsa ja voimainsa lähteenä.

Martin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan,
epäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon "Merilaulunsa". He nousivat
pyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon.
Silloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun
he siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle
selvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli
äärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja
rakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle
ruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää
täyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.

"Tuo ruoho on suorittanut tehtävänsä", sanoi Martin, kun he olivat
istuutuneet, Ruth Martinin takille ja hän aivan lähelle lämpimään
maahan. Hän hengitti syvään voimakkaita tuoksuja, jotka ikään kuin
tunkeutuivat hänen aivoihinsa ja saivat hänen ajatuksensa liitelemään
maasta äärettömyyksiin. "Se on täyttänyt elämänsä tarkoituksen", hän
jatkoi hyväillen kuivunutta ruohoa. "Se kokosi voimia talven synkkien
sateitten aikana, taisteli elämänsä puolesta aikaisin keväällä, kukki ja
vietteli hyönteisiä, hajoitti siemenensä, suoritti lopputilinsä itsensä
ja maailman välillä ja -- -- --"

"Miksi te tarkastatte kaikkea elämässä niin hirveän käytännöllisin
silmin?" keskeytti Ruth.

"Ehkä siksi, että minä olen tutkinut kehitysoppia, luulisin. Minä olen
saanut silmäni auki vasta aivan äskettäin, jos rohkenen totuuden
ilmoittaa."

"Mutta minusta tuntuu, että menetätte kauneudentajunne nähdessänne
kaikessa vain tarkoituksenmukaisuutta; te turmelette kauneuden aivan
kuin poikaset, jotka vangitsevat perhosia ja sitten repivät niiden
kauniit siivet." Martin pudisti päätänsä.

"Kauneudella on tarkoituksensa, mutta minä en ole sen tarkoitusta
ennemmin tajunnut. Minä käsitin kauneutta jonakin, jolla ei ollut mitään
erikoista merkitystä, jonakin, joka oli kaunista ilman järkisyitä tai
tarkoitusperiä. Minä en tiennyt mitään kauneudesta. Mutta nyt minä
tiedän, tai oikeammin, minä alan tietää. Tämä ruoho on kaunista minulle
nyt, kun minä tiedän, miksi se on ruohoa, ja kun minä tunnen sen salatun
kemiallisen työn, mitä aurinko, sade ja maa suorittavat kehittääksensä
sen ruohoksi. Jokaisen ruohonkorren historiassa on romantiikkaa -- niin
vieläpä seikkailujakin. Pelkkä tällainen ajatuskin kiihottaa minua. Kun
minä ajattelen tuota voiman ja aineen leikkiä, vieläpä sitä ankaraa
taisteluakin, mitä käydään niiden välillä, minusta tuntuu, että minä
voisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen ruohonkorren elämästä."

"Kuinka hyvin te puhutte!" virkahti Ruth hajamielisesti, ja Martin
huomasi hänen katselevan tutkivasti häneen.

Hetkiseksi valtasi hänet ankara hämminki, ja tumma puna kohosi hänen
kaulalleen ja kasvoilleen.

"Toivon, että vähitellen opin puhumaan", hän änkytti. "Minusta tuntuu,
että minussa on paljon sellaista, josta tahtoisin puhua. Mutta se kaikki
on niin suurta, enkä löydä ilmaisumuotoa kaikelle sille, mitä minussa
todella on. Joskus minusta tuntuu, että koko elämä, koko maailma, kaikki
on ottanut asuinsijansa minussa ja vaatii minua puhemiehekseen. Minä
tunnen -- oh, minä en voi kuvailla sitä -- minä tunnen sen suuruuden,
mutta kun minä puhun, minä sopertelen kuin pienoinen lapsi. On suuri
tehtävä muovata tunteita ja havaintoja puheeksi, kirjoitetuksi tai
puhutuksi, niin että ne puolestaan herättävät kuulijassa tai lukijassa
juuri samoja tunteita ja havaintoja. Se on jumalainen tehtävä. Katsokaa,
minä hautaan kasvoni ruohoon, ja se tuoksu, jota vedän sieraimiini, saa
minut vapisemaan tuhansista ajatuksista ja kuvitelmista. Kaikkeuden
hengähdys on täyttänyt koko olemukseni. Se on kuin laulua ja naurua,
menestystä ja tuskaa, taistelua ja kuolemaa, ja minä näen näkyjä, joita
ruohon tuoksu jollakin tavalla sielussani herättää, ja minä tahtoisin
kertoa niistä teille ja maailmalle. Mutta kuinka sen voin? Kieleni on
sidottu. Olen koettanut sanoin kuvata teille, mitä nyt juuri ruohon
tuoksu on minussa herättänyt. Mutta siinä en ole onnistunut. Olen vain
kömpelöin sanoin voinut viitata siihen. Soperrukselta tuntuvat minun
sanani, ja kuitenkin palan halusta saada kertoa. Oh" -- hän kohotti
kätensä epätoivoisin elein -- "se on mahdotonta! Sitä eivät muut voi
käsittää! Eikä sitä sanoin voi ilmaista!"

"Mutta te puhutte hyvin", väitti Ruth itsepintaisesti. "Ajatelkaa, miten
te olette harjaantunut sinä lyhyenä aikana, jonka olen teidät tuntenut.
Herra Butler on huomattu julkinen puhuja. Häntä aina pyydetään mukaan,
kun on kysymys valtionkin julkisista puheista. Kuitenkin te puhuitte
aivan yhtä hyvin kuin hän toissa iltana päivällisillä. Hän oli vain
hillitympi. Te innostutte liiaksi, mutta harjoittelemalla te vapaudutte
siitä. Teistä varmaan tulisi hyvä julkinen puhuja. Te voitte päästä
pitkälle, jos haluatte. Te olette hallitseva luonne. Te voitte johtaa
ihmisiä, siitä olen varma, eikä ole mitään syytä, joka estäisi teitä
onnistumasta kaikessa, mihin ikinä tartuttekin, yhtä hyvin kuin
puhetaidossa. Teistä tulisi mainio asianajaja. Te voisitte menestyä
poliittisella alalla. Mikään ei voi estää teitä pääsemästä yhtä pitkälle
kuin herra Butler on päässyt. Kuitenkin ilman vatsakatarria", hän lisäsi
hymyillen.

He puhelivat edelleen, Ruth viehättävällä, itsepäisellä tavallaan
palaten aina siihen, että kasvatuksessa on välttämättä luotava luja
perustus, johon latinalla on erinomaisen kehittävä vaikutus. Hän kertoi
niistä ihannemiehistä, joille kaikki oli onnistunut, kerraten melkein
erehtymättä isänsä mielipiteitä ja vahvistaen niitä herra Butlerin
viisailla väitteillä. Martin kuunteli häntä kiihkeästi maaten selällään
ja katsellen ylös ja nauttien jokaisesta hänen huulensa liikkeestä.
Mutta hänen aivonsa eivät olleet yhtä tarkkaavaiset kuin hänen korvansa.
Ei ollut mitään mielenkiintoista niissä kuvissa, joita Ruth hänen
eteensä maalasi, ja Martin tunsi synkän pettymyksen tunteen ja kiihkeän
rakkauden tuskan valtaavan olemuksensa. Yksikään sana Ruthin puheessa ei
koskenut hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja käsikirjoitukset, jotka
hän oli tuonut mukanaan, lojuivat unohdettuina maassa.

Hetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen
korkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan
ottamalla ne ylös maasta.

"Minä unohdin ne", virkahti Ruth kiireesti. "Tahdon mielelläni kuulla
ne."

Hän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan.
Hän nimitti sitä "Elämän viiniksi", ja sama viini, joka oli virrannut
salaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui
virtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä
ajatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä
viehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se
vanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan,
syttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea
ja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen
Ruthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen
heikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee
aloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön
ja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä
lauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian
mahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä.
Hänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän
sitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista
toisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.

Mutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin
tiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle
saadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei
ollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi
korjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli
siepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä
kertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli
lukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja
välimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat,
jotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin
muovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli
epäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat
sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan
sielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän
salasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei
tämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas
vastaväitteitten pohjavirta.

"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi'," hän sanoi avaten
käsikirjoituksen. "Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on
palautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä,
mitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin.
Ehkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan
kaksituhatta sanaa."

"Kuinka kauheata!" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. "Se on
hirveätä, sanomattoman kamalaa!"

Martin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä
laajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella
tyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien
aivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun
vaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin
vallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan
siinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.

"Se on elämää", sanoi Martin, "eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi,
että minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista
siinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa
lumoavampaa sen tähden, että -- --"

"Mutta miksei se vaimoraukka voinut -- --", keskeytti Ruth
ristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä
kiihtymykseen ja huudahti: "Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se
on ruokotonta!"

Martinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi.
_Ruokotonta!_ Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä
tarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan
hän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen
sydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.

"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?" kuului Ruth kysyvän. "Me
tiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy
-- --"

Ruth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa.
Hän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa,
jotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden
puhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken
huonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa
eteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin
tähtien valo. Me _tiedämme, että likaisuutta on maailmassa!_ Hänen
mielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla
tämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin
jollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki
kuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli
ja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän
ymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä
ymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa
oloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta.
Mutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen
suuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja
jumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa
-- kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät
ansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa -- ah, siinä
oli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata
siveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä
ja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin
mudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen
lahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja
kaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli -- --

Hän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.

"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin
paljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'."

Martinin teki mieli mainita vastaukseksi "Locksley Hall", ja hän olisi
sen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä
tuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa
tuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut
kiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän
askeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi
olennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja
pyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa
taivaan suloisuutta, -- häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin
ihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien
kehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli.
Siinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta
kirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! -- he
olivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli
mies.

"Teillä on voimaa", hän kuuli Ruthin sanovan, "mutta se on raakaa ja
kesyttämätöntä."

"Kuten härällä porsliinimyymälässä", välähti Martinin mielessä, ja hymy
levisi hänen kasvoilleen.

"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne,
hienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä."

"Minä olen liian rohkea", mutisi Martin.

Ruth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta
kertomusta.

"En tiedä, mitä tästä ajattelette", sanoi Martin anteeksipyydellen. "Se
on humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian
syvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku
seikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut
saada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista,
etten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti."

Hän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli
saavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta
paikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan
kokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli
aikaan saanut. Hän nimitti juttuansa "Seikkailuksi", ja se oli
seikkailun jumaloimista -- ei satukirjojen, vaan todellista
ihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja
palkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien
kauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten
loistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai
nälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai
johti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn
ja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.

Kaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut
kertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti
Ruthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat
levällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti,
hänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli
lämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan
itsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä
luonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen
ruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet,
mutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen.
Hän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti
kiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin,
joka sille oli kerrassaan vieras -- ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka
kutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut
itsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle
selvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli
siveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut
koskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien
maassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari
maalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli
aina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen
ovilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen
kaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä
heittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä
vierasta astumaan sisälle.

Martin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se
olisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:

"Se on kaunis!"

"Se _on_ kaunis!" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon
jälkeen.

Tietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää
kauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden
palvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen
muodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli
epäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista
ihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.

"Mitä te ajattelitte -- --", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi
kertaa käyttää vierasta sanaa -- "sen 'motiivista?'" hän kysyi.

"Se oli epäselvä", vastasi Ruth. "Se on minun ainoa arvosteluni
kokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon
muuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne
niin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan."

"Minä tarkoitin pääaihetta", kiiruhti Martin selittämään, "suurta
johtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin
sovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen
kuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin
tein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua
sille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin."

Ruth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti,
mutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei
kuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti
kirjoittajan hajanaisuutta.

"Te olette liian kielevä", hän sanoi. "Mutta siitä huolimatta siinä on
kauniita kohtia."

Martin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti
ankarasti, lukisiko hän hänelle "Merilaulujansa" vai ei. Hän loikoi
siinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä,
samalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat
ajatukset avioliitosta.

"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?" hän kysyi äkkiä.

"Kyllä, miksikä ei", tunnusti Martin. "Sekin on osa seikkailua.
Kuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon
kuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle
jotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen
muun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi."

"Teidän tähtenne", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth
olisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.

Mutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin
toimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä
voinut sen vuoksi kysyä, mikä se "muu" oli, johon hän oli viitannut.
Kirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth
oli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja
kaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä
puuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi
Tennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen,
jolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan
sanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa
häneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa
oli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi.
Sitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja
silloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin
voimakas, ettei hän saattanut tuhoutua ... jos hän vain lakkaisi
kirjoittamasta.

"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne,
herra Eden", hän sanoi.

Martin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se
kuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota.
Hän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se
oli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.

"Kyllä mielelläni", hän sanoi kiihkeästi. "Ja minä lupaan teille, neiti
Morse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän
sen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä
perille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin." Hän otti
esille kimpun käsikirjoituksia. "Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte
kotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän
täytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella
ajattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!"

"Minä puhun teille aivan suoraan", lupasi Ruth mielessään kiusallinen
ajatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.



XV LUKU


"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu", sanoi Martin katsellen
peiliin sinä iltana. "Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu
taistelun perään loppumattomiin, ellei..."

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa
huonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa
käsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle.
Hänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon
kuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää
huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat
kotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle
kiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta,
eikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa
viikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.

Hän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti
mustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.

"Rakas vanha pöytä", hän puheli, "minä olen viettänyt muutamia
onnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein
hyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä
et koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle
painettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä."

Hän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan
kuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen
ensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän
oli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä
kahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi
lakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä
ulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa
veren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.

"Pieni nulikkaraukka!" hän mutisi. "Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.
Sinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa."

Mutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla,
ja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään
tappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin
"Juustonaama" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan.
Mutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se
jatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina
joutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän
ei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä
muistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa.
Juustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan
tuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt
paikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!

Seuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien
välissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului
säännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä
"_Enquirerin_" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama
kolmentoista, ja molemmat he möivät _Enquireriä_. Siinä oli syy, miksi
he olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli
sielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka
kuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä
painohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään
taittamaan sanomalehtiänsä.

"Minä löylytän sinut huomenna", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän
kuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja
lupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.

Ja hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen
ensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa.
Toiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja
vakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan.
Samat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan
nauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan
voidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja
Juustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat
kolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.

Hän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulusta _Enquirerin_
kujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt
ainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä
ranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä
kidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä,
käsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi -- koko
hänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja
vaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään
lukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä.
Vuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset
tappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi
odottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut
Juustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein
ajatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta
tuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata
taistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.

Ja niin hän kuhnusti _Enquirerin_ kujalle sielultaan ja ruumiiltaan
sairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen
vihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja
aivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko
sanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja
voitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla
kahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten
sääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin
toinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että
he lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa
värisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan
sitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta
huulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle,
ettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä.
Juustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.

Seuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden
taistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä
alkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja
annetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki
musteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden
vain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki
yhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken
huomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko
maailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan
rauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä
nyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset
nyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat
nakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella,
seuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle,
Martinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen
nuhjustettuaan _Enquirerin_ kujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa.
Juustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat,
että hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen.
Hän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi
oli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että
Juustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.

Martinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli
viettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli
juuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan
jotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman
kiiluvien silmäin eteen.

"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen", hänen vanha vihollisensa kähisi.

Martin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla
rauhanhäiritsijäin luo.

"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen",
kuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin
kuuli ja näki mitään esityksestä.

"Onko sinulla apumiehiä?" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.

"Totta kai."

"Silloin minäkin hankin jonkun", virkahti Martin.

Näytelmän väliajalla hän keräsi ystävänsä: kolme naulatehtaalla
työskentelevää poikaa, jotka hän tunsi ennestään, erään
veturinlämmittäjän ja puolisen tusinaa markkinahuijareita.

Kun teatteri tyhjeni, kerääntyivät molemmat vihamieliset joukot toiselle
puolen katua herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kun he
tulivat yksinäiseen paikkaan, he yhtyivät ja pitivät sotaneuvottelun.

"Kahdeksannen kadun silta on paras paikka", sanoi muuan punatukkainen
nuorukainen Juustonaaman joukosta. "Te voitte tapella keskellä siltaa
sähkölampun valossa, ja miltä puolen tahansa nuuskijat ilmestyvät, me
voimme aina livistää tiehemme toisesta päästä."

"Minulle se kyllä sopii", sanoi Martin neuvoteltuaan seuralaistensa
kanssa.

Kahdeksannen kadun silta kulki yli erään San Antonio Estuaryn haaran ja
oli yhtä pitkä kuin kolme kaupungin korttelia. Sillan keskellä ja
molemmissa päissä paloi suuret katulyhdyt. Ainoakaan poliisi ei voinut
lähestyä noiden päälyhtyjen ohi huomaamatta. Se oli sopiva paikka sille
tappelulle, johon Martinin muisto oli palannut. Hän huomasi noiden
kahden ryhmän taisteluhaluisina ja synkkinä pysyvän tarkasti erossa
toisistaan ja muodostavan sopivan välimatkan, ja samalla hän näki
itsensä ja Juustonaaman riisuutuvan. Vähän matkan päähän asetettiin
varmuuden vuoksi vartijat, joiden tuli pitää silmällä sillan valaistuja
päitä. Muutamat markkinahuijareista pitivät Martinin takkia, paitaa ja
hattua ollakseen valmiina livistämään niiden kanssa turvallisempaan
paikkaan, jos poliisi ilmestyisi. Martin näki itsensä astuvan keskelle
tuijottaen Juustonaamaa ja kuuli itsensä sanovan nyrkkiänsä
varoittavasti kohottaen:

"Tämä ei ole mikään kädenpudistus, ymmärrätkö? Tämä on ratkaiseva
taistelu, ja se käydään vihdoinkin loppuun. Toisen meistä on
nutistuttava."

Juustonaama halusi tehdä vastaväitteitä, Martin saattoi huomata sen,
mutta lopuksi voitti hänen vanha vaarallinen ylpeytensä, jota kiihotti
näiden kahden joukon läsnäolo.

"No, käy kiinni!" hän vastasi. "Mitä saatanaa sinä siinä loruilet? Minä
teen siitä lopun."

Silloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden
koko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen
loukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki
vaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli
menettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä
osoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat
kuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät
vihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He
painuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen
alkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki
hornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja
unohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.

"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja", mutisi Martin muistoissaan
seuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen
esiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä
katselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt
jalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa
katsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen
tajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän
näki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli
Juustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja
hyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas
nyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.

He olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat
toisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä.
He eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se
kauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita
kuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat
varovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään
voittanut. "Tuossa on taistelun merkki", kuuli Martin jonkun sanovan.
Sitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet
torjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa
halkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli
hämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän
oli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän
muuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin
kaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli
tarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi
puolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.

"Ylös kätesi", hän karjaisi. "Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua
isket!"

Molemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen.
Silmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää
kostonilo. Hän oli suunniltaan.

"Tiehenne, lurjukset!" hän huusi käheästi. "Ymmärrättekö, vai!"

He vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka,
jokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.

"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se
nyrkkirauta."

Juustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä
luvattoman aseen.

"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen
tuolla pensaan luona", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen.
"Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas
samaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu.
Ymmärrätkö?"

Sitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja
toisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes
tuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään
kauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama,
joka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut
kasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta
Martin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.

Mutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman
melkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi
putosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät
merkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen
päälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin
keskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten
takaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin
raivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin
pitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä
vapisevalla äänellä lausutut sanatkin: "Tämä ei ole enää tappelua,
pojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu."

Mutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä
raskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei
näyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta -- vapisevalta,
muodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi
hänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin
ja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat
yksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön
esine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille.
Seuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden
terveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla
kähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:

"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!"

Hän toisteli sitä lakkaamatta -- kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko
toinen lisää -- kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen,
taputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin
valahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet
helmoihinsa.

Pieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää
käsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei
mitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket
uudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen
kadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten,
aivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja
hien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:

"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista
vuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!"

Hänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta
vasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden
vankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä,
ihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa.
Silloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta
ajassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat,
joita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän
oli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa
ja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja
suojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi
vilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan
elänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita
hän oli kahlannut.

Hän nousi ja siirtyi peilin eteen.

"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden", hän sanoi juhlallisesti.
"Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko
elämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä
korkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi."

Hän tarkasti itseään huolellisesti ja nauroi.

"Luulenpa, että olet tullut hieman hysteeriseksi ja makeanrunolliseksi,
poikaseni, vai?" hän puheli. "No, älä välitä. Sinä voitit Juustonaaman,
ja sinä voitat vielä kustantajatkin, vaikka se ottaisi kaksi kertaa
yksitoista vuotta. Sitä et voi pysähtyä tähän. Sinut on määrätty
menemään eteenpäin. Sinun täytyy päästä perille, ymmärräthän."



XVI LUKU


Herätyskello pärähti soimaan, ja Martin havahtui unestaan niin äkkiä,
että heikkorakenteinen ihminen olisi varmasti saanut päänsäryn. Vaikka
hän nukkui kuin tukki, hän heräsi heti kuin kissa iloiten suuresti, että
viiden tunnin tajuttomuuden tila oli vihdoinkin ohi. Hän vihasi unen
tuottamaa unohdusta. Olihan paljon tehtävää, niin paljon elämää
elettävänä. Hän tahtoi nurista jokaisesta hetkestä, minkä uni ryösti
häneltä, ja ennen kuin kello oli lakannut pirisemästä, hän oli paineen
ja korvineen pesuvadissa värähdellen kylmän veden hyväilyistä.

Mutta tänään hän ei suorittanut tavallista ohjelmaansa. Ei ollut mitään
keskeneräistä juttua odottamassa hänen kättensä työtä, eivätkä uudetkaan
tarinat kolkuttaneet ilmoille päästäkseen. Hän oli lukenut myöhään, ja
nyt oli melkein aamiaisen aika. Hän koetti lukea kappaleen Fiskeä, mutta
hänen aivonsa olivat levottomat, ja hän sulki kirjan. Tämä päivä saisi
todistaa uuden taistelun alun, jonka kestäessä kirjoittaminen oli
kokonaan heitettävä. Hänen poveansa jäyti melkein samanlainen ikävä,
kuin mikä valtaa ihmisen silloin, kun hänen on lähdettävä pois kotoa ja
rakkaitten luota. Hän katsahti käsikirjoituksiin nurkassa. Siitä se
johtui. Hän lähtisi pois niiden luota, onnettomien, häväistyjen
lapsiraukkojensa luota, jotka eivät olleet tervetulleita minnekään. Hän
alkoi penkoa niitä lukien palan sieltä, toisen täältä, mikä häntä enin
miellytti. "Ruukkua" hän kunnioitti lukemalla sitä ääneen, samoin
"Seikkailua". "Ilo", hänen viimesyntyisensä, joka oli saanut lopullisen
muotonsa vasta eilen, mutta pistetty kuitenkin postirahan puutteessa
toisten joukkoon, sai osakseen aivan erikoista huomiota.

"Minä en voi ymmärtää", hän mutisi. "Tai ehkäpä ne ovat kustantajat,
jotka eivät voi ymmärtää. Näissä ei ole mitään virheitä. He julkaisevat
huonompia joka kuukausi. Kaikki, mitä he julkaisevat, on huonompaa ...
ainakin melkein."

Aamiaisen jälkeen hän pisti kirjoituskoneen kuoreensa ja kantoi sen
Oaklandiin.

"Minä olen velkaa yhden kuukauden vuokran", hän sanoi liikkeen
apulaiselle. "Mutta sanokaa johtajalle, että minä menen nyt työhön ja
kuukauden päästä tai niille main minä kyllä suoritan sen."

Hän meni höyrylautalla San Franciscoon ja suuntasi askeleensa
paikanvälitystoimistoon. "Mitä työtä tahansa, joka ei vaadi
ammattitaitoa", hän sanoi välittäjälle, mutta hänet keskeytti uusi
tulokas, joka oli puettu hieman keikarimaisesti, kuten työmies, jolla on
makua käytellä hienompia vaatekappaleita.

"Eikö vieläkään ketään, hä?" sanoi tulija. "Mutta minä olen tullut
saadakseni varmasti jonkun tänään."

Hän kääntyi ja katsahti Martiniin, ja Martin katsahti häneen takaisin
huomaten hänen hieman pöhöttyneen muotonsa, verettömät ja kauniit, mutta
veltot kasvonsa ja päätti, että ne kertoivat yöllisestä humusta.

"Työtä hakemassa, vai?" tiedusteli toinen. "Mitä te osaatte tehdä?"

"Karkeata työtä, olen merimies, konekirjoitusta -- en pikakirjoitusta --
voin istua hevosen selässä, tartun mielelläni mihin hyvänsä", kuului
vastaus.

Toinen nyökkäsi.

"Tuo kuuluu minusta hyvältä. Minun nimeni on Dawson, Joe Dawson, ja olen
etsimässä apumiestä erääseen pesulaitokseen."

"Liian vaativaa minulle." Hymy häivähti Martinin kasvoilla, kun hän oli
näkevinään itsensä silittämässä valkeita, hienoja vaatteita, joita
naisväki käyttää. Mutta hän oli alkanut mieltyä tuohon toiseen ja siksi
hän lisäsi: "Tavallista pesua minä nyt ehkä voisin tehdä. Olen oppinut
sitä jokseenkin paljon merellä."

Joe Dawson silminnähtävästi mietti hetkisen.

"Katsotaanpas nyt, tästä me kyllä voimme sopia ja selviytyä ilman muuta.
Tahdotteko kuulla?"

Martin nyökkäsi.

"Se on pieni pesula maalla, kuuluu Shelly Hot Springsille, se on
hotelli, ymmärrättehän. Kaksi miestä tekee työn, mestari ja apulainen.
Minä olen mestari. Teidän ei tarvitse tehdä työtä minulle, vaan minun
johdollani. Tahtoisitteko oppia sitä?"

Martin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia
kuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen
lukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.

"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne", lisäsi Joe.

Se ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin
tarvitsematta maksaa siitä veroa.

"Mutta työ kuin helvettiä", päätti Joe.

Martin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. "Nämä ovat
tulleet kovasta työstä."

"Olkoon se sitten päätetty." Joe piti hetkisen kättänsä otsalla.
"Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla
taisi tulla vähän liikaa -- joka sorttia -- kaikenlaista. Missäs me
olimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut
kuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te
olette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä
aluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte
kolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan
rehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte
neljäkymmentä."

"Olkoon menneeksi", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen
pudisti. "Saako käsirahoja -- matkalippuun ja tavaroihin?"

"Kaikki on mennyt", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli
ja hieroi uudelleen päätänsä. "Minulla ei ole kuin paluulippu."

"Ja minä olen poikki... kun maksan ylöspitoni."

"Unohtakaa se", neuvoi Joe.

"En voi. Olen velkaa sen sisarelleni."

Joe päästi pitkän epätoivoisen vihellyksen ja vaivasi päätään
selvitäkseen pulasta.

"Minulla on pari juomatoveria", hän sanoi lamaantuneena. "Tulkaa, ehkäpä
keksimme siellä jonkun keinon."

Martin kieltäytyi.

"Syljet lasiin vai?"

Martin nyökkäsi, ja Joe voivotteli: "Jospa minäkin olisin sellainen!
Mutta jostakin syystä minä en voi", hän lisäsi lievitellen. "Kun minä
olen raatanut viikon kuin helvetissä, täytyy minun hieman virkistää
itseäni. Ellen sitä tekisi, leikkaisin poikki kurkkuni tai pistäisin
tulen nurkan alle. Mutta olen iloinen, että te olette vesipoika. Pysykää
aina sellaisena."

Martin tunsi suunnattoman kuilun itsensä ja tuon miehen välillä --
kuilun, jonka kirjat olivat luoneet -- mutta hänestä ei tuntunut liian
vaikealta astua takaisin sen yli. Hän oli elänyt koko elämänsä
työväestöluokan maailmassa, ja se toveruus, jota työ synnyttää, oli
muuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän selvitti helposti
muuttokysymyksen, joka oli liian vaikea toisen kivistävälle päälle. Hän
lähettäisi arkkunsa Shelly Hot Springsiin Joen lipulla. Itse hän ajaisi
pyörällään. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja hän ajaisi sen
sunnuntaina ollakseen valmis työhön maanantaiaamuna. Nyt hänen oli
mentävä kotiin pakkaamaan tavaroitaan. Ei ollut ketään, jolle olisi
pitänyt lausua jäähyväiset. Ruth omaisineen oli viettämässä pitkää kesää
vuoristossa Lake Tahoen rantamilla.

Hän saapui Shelly Hot Springsiin väsyneenä ja pölyisenä
sunnuntai-iltana. Joe tervehti häntä rajattoman ihastuneena. Märkä pyyhe
sidottuna kivistävän otsansa ympärille hän oli tehnyt työtä koko päivän.

"Osa viime viikon pyykistä kasaantui tänne, kun minä olin kaupungissa
hakemassa teitä", hän selitti. "Teidän arkkunne saapui, kuten pitikin.
Se on teidän huoneessanne. Mutta arkuksi se on saakelinmoinen kapine.
Mitä siinä on? Kultakolikolta, vai?"

Joe istui sängynlaidalla, kun Martin purki tavaroitaan. Arkku oli
tavallinen pakkilaatikko, ja herra Higginbotham oli verottanut häntä
siitä puolella dollarilla. Kaksi nuorakorvaa, jotka Martin oli siihen
naulannut, teki sen arkun näköiseksi, ja niiden vuoksi se kelpasi
matkatavaraksi. Joe näki vedettävän laatikosta muutamia paitoja ja
useita alusvaatekertoja, ja niitä seurasi kirjoja ja vielä enemmän
kirjoja.

"Kirjoja ihan pohjaan asti?" hän kysyi.

Martin nyökkäsi alkaen asetella kirjoja keittiön pöydälle, joka oli
huoneessa pesupöydän asemesta.

"Tuota!" huudahti Joe, sitten hän vaikeni ja selvitteli aivoissaan
herääviä ajatuksia. Vihdoin se tuli. "Sanokaa, ettehän te ole kovin
hassahtunut tyttöihin ... tuota, aivan auttamattomasti?" hän tiedusteli.

"En", kuului vastaus. "Hakkailinhan minä niitä tukuttain, ennen kuin
tutustuin kirjoihin. Mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut aikaa."

"Eikä siihen ole aikaa täälläkään. Kaikki, mitä voitte täällä tehdä, on
työ ja nukkuminen."

Martin ajatteli viiden tunnin yölepoansa ja hymyili. Huone oli
pesulaitoksen päällä, ja samassa rakennuksessa olivat koneet, jotka
pumppusivat vettä, valmistivat sähköä ja toimittivat konetyöt pesulassa.
Koneenkäyttäjä, joka asui viereisessä huoneessa, pilkisti sisään
tervehtiäkseen uutta tulokasta ja auttoi Martinia vetämään sähköjohdon
niin, että se kiersi pöydän ympäri ja ulottui vuoteen päähän.

Viisitoista minuuttia yli kuusi herätettiin Martin. Hänen piti olla
valmis syömään aamiaista viittätoista vailla seitsemän. Sattuipa
pesurakennuksessa olemaan pesuamme palvelijoita varten, ja hän
kauhistutti Joeta ottamalla kylmän kylvyn.

"Hitto soikoon, tehän olette hummeri", huudahti Joe, kun he istahtivat
aamiaiselle hotellin keittiön nurkkaan.

Heidän kanssaan söivät puutarhuri ja hänen apulaisensa, koneenkäyttäjä
ja pari kolme tallimiestä. He söivät kiireesti ja ilottomasti, tuskin
paljoa keskustellen, ja kun Martin istui ja kuunteli, hän huomasi,
kuinka kauas hän todellisuudessa oli joutunut heidän ajatustavastaan.
Heidän ahdas henkinen näköpiirinsä kiusasi häntä, ja hän toivoi
pääsevänsä pois heidän luotansa niin pian kuin suinkin. Niinpä hän
nieleksi aamiaisensa -- surullinen ja vastenmielinen tehtävä -- yhtä
sukkelaan kuin hekin ja päästi helpotuksen huokauksen, kun astui ulos
keittiön ovesta.

Se oli mitä täydellisimmin varustettu pieni pesula, jossa kaikkein
uudenaikaisimmat koneet suorittivat kaiken, mikä voitiin koneella tehdä.
Saatuaan muutamia ohjeita Martin erotteli likaiset vaatteet suuriin
kasoihin, samalla kun Joe järjesti vesiä ja laittoi uutta pesuliuosta,
johon hän käytti hirveänhajuisia aineita. Suojatakseen itseään niiltä
hän sitoi suunsa, sieraimensa ja silmänsä niin moninkerroin
pesupyyhkeillä, että hän vihdoin näytti liikkuvalta muumiolta. Kun
Martin oli lopettanut erottelemisen, hän auttoi vaatteitten
vääntämisessä. Tämä tapahtui siten, että vaatteet työnnettiin pyörivään
säiliöön, joka pyöri rattaan ympäri muutamia tuhansia kertoja minuutissa
pusertaen veden vaatteista sentrifugaalivoiman avulla. Sitten Martin
alkoi liehua kuivaajan ja vääntäjän välillä. Iltapäivällä he ensi
töikseen kasasivat läjään lyhyitä ja pitkiä sukkia antaen niiden jyrrätä
mankelin läpi sillä aikaa kun raudat kuumenivat. Sitten riitti kuumia
rautoja ja alusvaatteita kello kuuteen, jolloin Joe pudisteli epäillen
päätä.

"Me olemme myöhästyneet", hän sanoi. "Saamme hieman jatkaa illallisen
jälkeen.".

Ja illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan
sähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty
ja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja
vaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine
silitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat
paitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa
keuhkoihinsa.

"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä", sanoi
Martin, kun he astelivat yläkertaan.

"Sinusta tulee hyvä", kehaisi Joe. "Sinä tartut työhön kuin kelpo mies
ainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi
kuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat
neljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä
kyllä näen itse paremmin."

"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos
tahdot", väitti Martin.

Häntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä
hän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa
neljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi
herätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti
hän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti
kirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt
kaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää
ensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen,
että hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli
oli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se
osoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet
päältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli
ehtinyt painua tyynylle.

Tiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus,
jolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea
työn paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään
väliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä
voi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä
vaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti.
"Ajan säästökeino", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse
työmies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut,
ettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua
toisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa
ottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän
tottuneen toverinsa rinnalla. Hän "lapsutti" kauluksia ja kalvosimia
hieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät
kerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin
hyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.

Ei ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut
mitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä
toistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He
silittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan
yhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että
hihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla
vasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja
heti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi
pistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä
puoli yhteentoista silittäen "houkutuskappaleita" -- kaikkia noita
poimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset
käyttävät.

"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä
vaatteitten vellominen", nauroi Martin.

"Mutta se on minun ainoa askareeni", vastasi Joe vakavasti. "Minä en
osaa mitään muuta kuin pesemistä."

"Mutta sitä sinä osaat hyvin."

"Pitäisipä osata. Minä aloin Contra Costan pesulaitoksessa Oaklandissa,
kun olin yksitoistavuotias, mankelipoikana. Se tapahtui kahdeksantoista
vuotta sitten, enkä minä ole koskaan mitään muuta yrittänytkään. Mutta
tämä paikka on kamalin mitä minulla koskaan on ollut. Täällä pitäisi
olla vähintäänkin yksi lisämies. Meidän on tehtävä huomeniltana työtä
myöhään. Keskiviikkona on aina hurja mankeloiminen -- kauluksia ja
kalvosimia."

Martin käänsi taas herätyskellonsa määrätylle tunnille ja avasi Fisken.
Hän ei lopettanut ensimmäistä kappaletta. Rivit hyppivät ja juoksivat
yhteen, ja hänen päänsä nuokkui. Hän käveli edestakaisin ja jyskytti
melkein petomaisesti päätään nyrkillä, mutta ei voinut karkoittaa
ylivoimaista unen tarvetta. Hän piti kirjaa edessään ja esti sormilla
silmäluomia painumasta kiinni, ja niin hän nukkui silmät auki. Sitten
hän antautui ja tuskin tajuten, mitä teki, riisti vaatteet päältä ja
painui vuoteeseen. Hän nukkui seitsemän tuntia syvää, eläimellistä unta,
ja kun hän heräsi kellonpärinään, hän tunsi, ettei ollut saanut
kyllikseen.

"Luetko sinä paljon?" kysyi Joe.

Martin pudisti päätä.

"Älä välitä. Tänään kyllä mankeloimme myöhään, mutta torstaina lopetamme
kuudelta. Silloin sinulle jää aikaa."

Martin pesi käsin villaisia sinä päivänä loiskuttaen niitä suuressa
ammeessa kuohuvassa saippuavaahdossa, josta ne monien vesien kautta
joutuivat kuivumaan.

"Käytähän minun keksintöjäni", oli Joe ylpeästi huomauttanut neuvoessaan
Martinille oikoteitä, "siten säästät sekä pesupöytää että omia
rystysiäsi ja ennen kaikkea aikaa. Aika on kallista. Jos säästät sitä
vaikkapa vain viisitoista minuuttia viikossa, on sekin hyvä tässä hiton
löyläkässä."

Kaulusten ja kalvosimien mankeloiminen oli myös Joen keksintöä. Sinä
iltana, kun he puuhailivat kirkkaassa sähkövalossa, hän selitti sen.

"Näin ei menetellä missään pesulassa, paitsi tässä. Mutta se on tehtävä,
jos aikoo päästä lauantaina vapaaksi kello kolmelta. Mutta minä tiedän,
miten on meneteltävä, ja siinä onkin ero. Aseta oikea lämpö alustaan ja
oikea paino ja anna käydä kolme kertaa läpi. Katsopas tätä!" Hän otti
kalvosimen tarkastettavaksi. "Sitä ei voisi tehdä paremmin käsilläkään."

Torstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä
"houkutuskappaleita".

"Minä jätän ne siihen", hän kiukutteli. "Minä en voi sietää tällaista.
Minä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko
viikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten
paiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt
minä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä
hänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas
amerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse
ylimääräiset repaleensa!"

"Me olemme saaneet työtä illaksi", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen
päätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.

Martin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon
ja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät
mitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut
tunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli
pyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta.
Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla
sunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen
viikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka
junalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän
oli päättänyt säästää rahaa.



XVII LUKU


Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana
ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä
paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta
saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja
kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi
rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne
tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän
työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille
asettaminen.

Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa.
Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin
pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa
miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi.
Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat
liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä
höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se
lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat.
Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli
kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille
tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen
kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla,
mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he
kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli
tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli
sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö
piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan
täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.

Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen
tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli
ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki,
mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen.
Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä
sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan
olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari
oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen
käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä
ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi
kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin
monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli
osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti
laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä
sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä
aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän
auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen
tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla
vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.

Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät
vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että
vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos
kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman
itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä;
mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin
ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi
liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan.
Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että
hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin
kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun
hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle
mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.

"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.

Martin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut
kerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään.
Keskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki
harhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä
vetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.

Perjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli
pestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä,
pöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua
uudestaan "houkutuskappaleihin". Se oli hidasta työtä, arkaa ja
monimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä
ei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.

"Katsopas tätä", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän
olisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. "Polta tämä, ja se tekee
kahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi."

Martin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin
hermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli
mielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia
ihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä
tarvitse niitä pestä. "Houkutuskappaleet" vaivasivat Martinia
painajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo
"houkutuskappaleet", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn
lepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello
seitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen,
kun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä
yhä hikoilivat "houkutuskappaleitten" parissa puoleen yöhön, yhteen ja
ylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.

Lauantaina olivat kuitenkin kaikki "houkutuskappaleet" ja muutkin
ihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.

"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle
Oaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?" kysyi Joe, kun he istuivat
portailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.

"Täytyy kuitenkin", kuului vastaus.

"Minkä vuoksi -- jonkun tytön?"

"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa
muutamia kirjoja lainastossa."

"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta
molemmin päin."

Martin mietti.

"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä
tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin
haljetakseen turvonneet."

Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja
sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten
pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota
inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt
lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja
masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli
tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja
yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen
riemunsakin näytti surulliselta.

"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi
surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon,
että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat
kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta.
Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä.
Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu
hölmö!"

"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.

"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin
väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä
olin kipeänä -- lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli
kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."

"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.

Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt.
Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen
mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian
pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan
ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan.
Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään
ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti.
Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että
Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan
roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen
vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun
Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja
laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen
ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä
hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen
jälkeen, mutta nukahti se kädessä.

Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä
erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä
ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti
aineita pesuaineeksi.

"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy
juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."

Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän
jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys
saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi
hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan.
Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa
silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja
ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka
tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka
tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen
huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki
jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat
tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän
oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin,
kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse
väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut
hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet
saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä
ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen
näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli
suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän
kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua
unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa
maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.

Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä
tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet.
Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen
selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti
"Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki
parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten
kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta
itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin
luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja
innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin
vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen
oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän
oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa
tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa
muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta.
Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa
olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen.
Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä
pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten
pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.

Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin
kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli
ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa,
että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään
viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei
ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi
ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi
unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta
kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta
lähemmäksi kapakkaa hän tuli.

"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.

Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja
täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.

"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.

Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa,
vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.

"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä
kuitenkin kiirettä."

Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.

"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.

Martin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.

"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen", jatkoi toinen, "mutta siitä
huolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart.
Kas niin, terve!"

Martin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen
kapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä
päätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.

"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat",
virkkoi Joe. "Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin
tuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen
voin sanoa sinulle."

Mutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea
huumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää --
ensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon.
Hänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja
kiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä
peili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista
kuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen
kanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle,
mutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän
pakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren
pesulaitoksen kaikkine koneineen.

"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään
kakaroita -- ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin
enää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla
koneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä
työtunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan
ylijohtajan." Siinä oli johtava aihe. "Minä rupean raittiiksi ja säästän
rahaa pari vuotta -- säästän ja sitten..."

Mutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa
kapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa
parille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet
sisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen
rengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle,
kapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään
varjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.



XVIII LUKU


Maanantaiaamuna valitti Joe hirveästi nähdessään ensimmäisen pestäväksi
lähetetyn vaateläjän.

"Minä sanon", hän alkoi.

"Älä puhu minulle!" kivahti Martin.

"Minä olen pahoillani, Joe", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.

Kyyneleet nousivat toisen silmiin.

"Kaikki hyvin, vanha veikko", Joe hymyili. "Me olemme helvetissä emmekä
voi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla
sinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti
tulleet toimeen yhdessä."

Martin pudisti päätä.

"Jätetään kaikki", ehdotti Joe. "Heitetään hiiteen koko roska ja
lähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta
se lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan -- ei
mitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa,
sairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi."

Viikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput
"houkutuskappaleita" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan
ihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja
alkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut
kylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen
ajan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta
ainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin
työhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran
pitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.

Mutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten
kammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin
niiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat
molemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai
oliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä
kuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden
yli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai
ehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa,
jonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa
siitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni
loppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet
herätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi
paikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli
tunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki
kello kolme. "Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta", sanoi Joe
oudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta
väsymystään viikon lopussa.

Martin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille
pyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä
matkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon
polkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen
päätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä
seitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän
nukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja
maanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän
oli pysynyt raittiina.

Viides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone,
sielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti
häntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä
mailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja
se auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka
sinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän
aikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi
uuden maanantaiaamuun asti.

Taas hän seuraavan viikon lopussa ajoi tuon sadan neljänkymmenen mailin
matkan hävittääksensä liian suuren ponnistuksen tuottaman puutumuksen
vielä suuremmalla ponnistuksella. Kolmannen kuukauden lopussa hän meni
Joen kanssa kolmannen kerran kapakkaan. Hän unohti ja eli taas, ja
eläessään hän näki selvemmässä valaistuksessa, millaisen eläimen hän oli
tekemässä itsestään, ei juonnin, vaan työn avulla. Juominen oli tulos,
ei syy. Se seurasi luonnonlain välttämättömyydellä tuota työtä, kuten yö
päivää. Hän ei koskaan pääsisi korkeuksiin muuttumalla kuormajuhdaksi,
kuului viskyn kuiskaus hänen sielussaan, ja hän nyökkäsi myöntävästi.
Visky oli viisas. Se kertoi salaisuuksia itsestään.

Hän pyysi kynän ja paperia, tilasi juotavaa kaikille, ja sillä aikaa kun
he joivat hänen terveydekseen, hän kumartui kapakkapöytää vasten ja
kirjoitti:

"Sähkösanoma, Joe", hän sanoi. "Lue se."

Joe luki sen juopuneen veisaavalla mahtipontisuudella. Hän katsahti
toiseen nuhtelevasti, kyynelten kohotessa silmiin ja juostessa poskia
pitkin.

"Et suinkaan tahtone lähteä minun luotani, Mart?" hän kysyi
toivottomana.

Martin nyökkäsi ja kutsui muutaman vetelehtijän luokseen lähettääkseen
hänet viemään sähkösanomaa.

"Odota!" mutisi Joe käheästi. "Anna minun ajatella."

Hän piti kiinni myymäläpöydästä, koska hänen jalkansa nytkähtelivät
hänen aliansa, ja Martinin käsivarsi oli tukien hänen ympärillään, kun
hän mietti.

"Muuta tuo kahdeksi pesulaitoksen mieheksi", hän sanoi äkkiä. "Katso,
anna minun muuttaa se."

"Minkä vuoksi sinä aiot lähteä?" kysyi Martin.

"Samasta syystä kuin sinäkin."

"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et."

"Vaikka", kuului vastaus. "Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan
hyvin." Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: "Kunniani
kautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin
työjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä
olet koskaan ennen ymmärtänyt."

"Minä olin kerran sairashuoneessa", korjasi Joe. "Se oli ihanaa.
Lavantauti -- enkö ole sinulle kertonut?"

Sillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle "molemmat
pesumiehet" Joe jatkoi:

"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa.
Ihmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko
viikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan
kuulleet, että kokit juovat kuin helvetit -- ja samoin leipurit? Se
johtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli
sähkösanomasta."

"Siitä minä sinut vapautan", tarjosi Martin. "Tulkaa kaikki, niin saatte
tuikun murheeseen", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän
ympärille pelaamaan.

Maanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei
välittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ
huvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden
huolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen
ja puihin.

"Katsopas tuonne!" hän huudahti. "Tuo on kaikki minun! Se on vapautta.
Minä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos
haluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa
hetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää -- ja
minulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!"

Muutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita
koneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä,
ja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi
sitä jaloilla.

"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!"
hän huusi. "Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja
tästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen
liiskaksi!"

Martin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät,
ja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti
pesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.

"Ei tippaakaan", hän virkahti -- "ei niin tippaakaan! Ne voivat
korventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia
paljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot.
Pinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja
kun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä
siis on, miten elää! -- häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko
touhu?"

Lauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.

"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua
merelle ja lähtemään minun kanssani?" kysyi Joe toivottomana.

Martin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään
satulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:

"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen
luissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta
kuin helvetistä, tiedäthän!"

Hän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt
mutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.

"Hän on oikea kultamuru, tuo poika", hän mutisi -- "oikea kultamuru".

Sitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa
tyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.



XIX LUKU


Ruth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin,
tapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää
jatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä
sielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi
heille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota
tilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi
nopeasti.

Aluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui
pitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin
ihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä
heräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän
sanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja
kun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut
kauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas
ruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden
jäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.

Ruth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle
pitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.

"Miksi teidän tekee sinne mieli?" hän kysyi.

"Raha", kuului vastaus. "Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni
uuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa,
ainakin minun sodassani -- raha ja kärsivällisyys."

"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?"

"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara
työ pakottaa ihmisen juomaan."

Ruth tuijotti häneen kauhistunein katsein.

"Tarkoitatteko te...?" hän kysyi.

Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa
avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä,
mitä ikinä sitten tapahtuisikin.

"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."

Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.

"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan
menetellyt niin."

"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin
pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on
välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat,
ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on
olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa
työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran
merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen
takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla.
Siitä minä olen aivan varma."

Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena
huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli
ollut.

"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä -- 'Työn alentava vaikutus' tai
'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."

He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin
kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän
oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla,
oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän
järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen
aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja
ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen.
Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset
saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren
miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien
erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka
vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä
hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja
rakkauden kaipuu.

He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat
ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka
kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen,
uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat
niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, --
pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler
ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet
sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.

Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa
selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut
Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen
vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan
vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen,
sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin
fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen
silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka
ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona
suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla
paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin
päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä.
Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän
näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja
vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he
yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa
monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin
avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän
erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen
rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he
taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän
kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo
mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he
lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät,
tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla
pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla,
jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin
hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja
aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth,
iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja
ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät
riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.

"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen", Ruthin äiti
varoitti eräänä iltana.

"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei
ole..."

Ruth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut
hänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista
äidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.

"Sinun arvoisesi", täydensi äiti hänen lauseensa.

Ruth nyökkäsi.

"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea,
raaka, voimakas -- liian voimakas. Hän ei ole..."

Hän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa
tällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.

"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa." Ruth
nyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.

"Sitä juuri", hän myönsi. "Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on
leikkinyt niin paljon..."

"Loassa?"

"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa
minua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista,
joissa hän on ollut mukana -- aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa.
Mutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?"

He istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana
äiti hyväili hänen kättään odottaen.

"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti", jatkoi Ruth. "Jollakin
tavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen
poikaystäväni -- ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja
ystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu
kuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten
jotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee
hampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti."

Taas hänen äitinsä odotti.

"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja
hänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon,
josta minä en voi pitää ... toiselta puolen. Näethän, että minä olen
ajatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on
itse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa -- niin hän sanoo.
Hän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla -- mies, jonka minä
tahtoisin ottaa", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi "miehekseni. Hän on
sitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja
tumma -- notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että
rakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi
langeta."

"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua", vastasi hänen
äitinsä epävarmasti. "Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton
joka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun."

"Mutta hän on jo ... rakastunut!" Ruth huudahti.

"Sitä saattoi odottaa", puheli rouva Morse lempeästi. "Kuinka voisi
kukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?"

"Olney vihaa minua!" huudahti Ruth kiivaasti. "Ja minä vihaan Olneytä.
Minä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että
minun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua
tuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen
onnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen --
ei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla
rakastetuksi... sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan,
äitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen."
Hän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: "Sinä ajattelet, että
minä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen
ja sanon, mitä tunnen."

Rouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen
lapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta
sijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo
tyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja
seikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka
Ruth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet
tietoiseksi hänen naisellisuudestaan.

"Hänen kätensä vapisee", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä.
"Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä.
Ja kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian
loistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja
miten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on
itseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen.
Hänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin
täysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen
saanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, -- joka tekee minut
toisten tyttöjen kaltaiseksi... ja ... ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten
minä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se
suretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta
suruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten
Martin Eden sanoo."

Se oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat
kosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja
rehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin
tyynenä selittäen ja johtaen.

"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi", hän sanoi. "Hänellä ei ole mitään
paikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on
epäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja
viisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan
naimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä
jutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee
koskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja
miehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme
herra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan
rahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on
välttämätön onnelle -- oh, en minä tarkoita noita suunnattomia
rikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja
säädyllisen aseman. _Hän._.. hän ei ole koskaan puhunut?"

"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi,
minä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä."

"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan
tyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen
mieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja
tahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin
päivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet
onnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja
sitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi..."

"Niin, äiti."

Rouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: "Se on
lapset."

"Minä... minä olen ajatellut niitä", tunnusti Ruth, ja muistaessaan
niitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet
hänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun
hänen täytyi puhua sellaisista asioista.

"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin
mahdottomaksi", jatkoi rouva Morse harkitusti. "Heidän perintönsä täytyy
olla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on
kertonut minulle merimieselämästä ja ... ja sinä ymmärrät."

Ruth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin
ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista
ja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.

"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle", hän alkoi.
"Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki
mieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta --
minä tiedän, että se on sitä -- mutta sinä voit sen tehdä minulle
helpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta -- sinun
täytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!" hän
huudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana
äidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä,
samalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän
välillään. "Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla,
ellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia
ymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet
nainen."

"Naisia me olemme molemmat", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä
suudellakseen häntä. "Me olemme molemmat naisia", hän kertasi, kun he
astuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä
äskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.

"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen", sanoi rouva Morse
miehelleen tuntia myöhemmin.

"Se merkitsee", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa -- "se merkitsee,
että hän on rakastunut."

"Ei, vaan että hän on rakastettu", kuului hymyilevä vastaus. "Koe on
onnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt."

"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä", sanoi herra Morse
reippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.

Mutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. "Se ei ole tarpeellista. Ruth
sanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa
takaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja
sitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset
ja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee."



XX LUKU


Halu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä
kerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen
aivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta,
jolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei
kirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt
omistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa.
Pian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä
Ruthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.

"Ole varovainen", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. "Minä pelkään,
että sinä tapaat Martin Edeniä liian usein."

Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien
päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän
olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka
tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille
oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta
kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin
kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon
seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan
erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja
keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään
mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo
huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin
lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut
kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän
oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut
kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi
rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla
tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty
ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä,
enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän
rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei
myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta
viattomuutta.

Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla
laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että
kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa
alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä
tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja
asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se
oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen
tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka
pelata tehokkaasti.

Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua
rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä
ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli
valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli
osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut
ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja,
yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei
tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle.
Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään
sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa
viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien
sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä
hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut
hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut
ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen
arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa
olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat
olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat
kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito.
Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä
hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä
kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin
rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen
sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia
tuosta rakkaudesta -- hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät
kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta
ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni
pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin
suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti
tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan
näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla
kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.

Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin
vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen
kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän
tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän
kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa;
mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät
mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui
sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä
tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja
ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta
kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita
päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen
teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi
kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen
helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi
heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa
menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja
tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt
olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet
häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän
rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen
asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma
suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton
vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä
peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth
koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi
johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni
häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon
lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.

Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet
hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.

"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja
sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä
minulle."

"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin
vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on
vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat
oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia
muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on _lomi-lomi_. Se saa
aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia
asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."

Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth
huokasi syvään.

"Se on niin hyvää", hän sanoi.

Hän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: "Eikö teitä väsytä?"

Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän
uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen
kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja
kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.

Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.

"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut
täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."

Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja
jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto
Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty,
tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen
Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin
"Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei
voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin
että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä
äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen
siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena
kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään
kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat
teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.

Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti
muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän
sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui
kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti
Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia
lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin
päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana,
että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa,
joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä
mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa
loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".

Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä
tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan
mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan
sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä,
niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin,
toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää
kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei
huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja
kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä,
tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa,
tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo
edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.

Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa
saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän,
ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan.
Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä
yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa
purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut
hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili.
Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta
tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde
nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin -- heikko,
puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan
sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen
heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt -- hän ei koskaan saanut tietää. Hän
tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha
tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth
tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi
hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi
edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi
mukavampi.

Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta.
Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus
antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan
tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän
olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa
vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä
pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian
ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun
heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen
tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että
peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä
antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti
estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle
rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous
särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua
herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi
kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat
lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten,
meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia _hän_
rinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.

Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat
veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä
tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä
ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen
tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla
kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän
oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää
veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko
elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin
purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan
ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen
nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä
pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa
kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata
häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja
vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli
oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi
enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä
harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he
olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus
oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut
häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet
eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän
ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.

Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma
itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi
käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi,
kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli
ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi,
toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean
surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi
päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi
Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi
kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka
hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään
voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti
tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen
hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä.
Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli
todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos
tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen
sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi
äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin
suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan,
miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi,
ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla
Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan,
erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi
hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut
äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi
luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi
vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.



XXI LUKU


Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan
muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän
päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset
voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut
usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten
kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä.
Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli,
ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma
hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi
erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle
Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista
kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa
utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien
rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan
huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.

Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja
lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä,
kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä
ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on
elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat
Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin
lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut
Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat
sellaista osaksensa saada.

Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän
ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa
kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen
hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa.
Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen
päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän
harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän
ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen
lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin
tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne
koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen
edessään.

"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth
kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.

Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan
hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.

"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"

"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei
lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."

"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi
Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren
yllä."

Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä
katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta
hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima
veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin
kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman
vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista
kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin
puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka
kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän
oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut
hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle -- hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja
ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.

Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth
odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä,
mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja
odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi
ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei
voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen
hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui
äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.

Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä,
joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei
voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka
käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa
vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin
hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä
voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan.
Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että
häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi
tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.

Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin
kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat
häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset
liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan
hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen
mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia.
Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä
vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen
rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.

"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.

"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä -- ensimmäisestä silmänräpäyksestä,
kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja
koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin
minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee
ilosta sekaisin."

"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin... rakas", kuiskasi
Ruth huoattuaan syvään.

Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi
sitten:

"Ja sinä -- milloin sinä ensi kerran tiesit?"

"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."

"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään
epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun
minä ... kun minä suutelin sinua."

"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi
häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."

"Ja sinä?" kysyi Martin.

"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan
lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei
ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun...
kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut
mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait
minut rakastamaan itseäsi?"

"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä
rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati
sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."

"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan",
virkahti Ruth hajamielisesti.

"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"

"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen
silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en
tiennyt, millaista tämä oli."

Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen,
sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin
hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen
sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.

"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten
lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin
haluamme."

"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."

"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen,
ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin
jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa
kaiken muun. Ja ellemme me..."

"Mitä?"

"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme
voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian
paljon."

"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.

Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti,
mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."

"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt,
kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy
olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain
lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."

"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken
onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme
toisissamme."

"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä
liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet
ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on ... on..."

Hänen äänensä värähteli ja sammui.

"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä
tarkoitat?"

"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.

"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella.
"Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden
hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana.
Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua
kiinni?"

"Kiinni!"

"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin ...
rakkaudesta sinuun."

"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli
mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."

"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin
sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi
rakkauteni."

"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.

"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."

"On kuitenkin ollut naisia ... muita naisia -- oh!"

Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään
itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja
paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi
Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja
luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat
saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän
oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi
kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät
nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että
kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin
saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä
todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka
vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa
ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta --
siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos
vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia
sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta
ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan
samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi.
Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis -- kuten hänen omansa.
Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta
sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin
hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut
tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään,
sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli
sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie
Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle.
Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän
tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen
nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.

"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten
silmänsä ja katsoen häneen -- "neljä vuotta vanhempi."

"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä
vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.

Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja
he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset,
huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa
yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta
ja elämän raskasta todellisuutta.

He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten
rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja
kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet
heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin
ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja
itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin
hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he
koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon
siinä oli.

Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon,
ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa.
Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi,
sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä
keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.



XXII LUKU


Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär
palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon
yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja
loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle
rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.

"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.

Vastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi
hyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.

"Hän ei puhunut mitään", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. "Minä en
tahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen
puhua ... mutta hän ei vain puhunut."

"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?"

"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta."

"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?" hätäili rouva Morse. "En
luule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?"

Ruth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.

"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja
minä."

Rouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.

"Ei, ei hän puhunut", selitti Ruth. "Hän vain rakasti minua, siinä
kaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut
ainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja ... ja
minä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä.
Minä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin,
että minä rakastin häntä."

Hän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse
vaikeni kylmästi.

"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen", alkoi Ruth epävarmalla äänellä.
"Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta
minä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä,
tuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani."

"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata
Martin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa
sinut."

"Ei, ei!" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. "Minä en tahdo tulla
vapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista.
Minä menen hänen kanssaan naimisiin -- tietysti, jos sinä sallit."

"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun
isälläsi ja minulla -- oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet
sinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu
pitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen
kanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän
ja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun
rakastat häntä."

"Mutta minä rakastan jo Martinia", kuului selvä vastaväite.

"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet
meidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen
avioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa
voimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on
hienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso
sinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei
suinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on
kuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin
sellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota,
eikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies,
salakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, -- joka
kaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta
vailla." Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. "Hän
tuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon
harvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen
saaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee
valmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän
sinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä
olisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan
taloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa
häneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen
luonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän
hillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni?
Sinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa." Ruth värisi ja painautui
lähemmäksi äitiänsä. "Minä olen sitä ajatellut." Ruth odotti pitkään
antaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. "Ja se on kauheata. Se tekee minut
sairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea
tapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa.
Voisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On
jotakin minussa, hänessä -- en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen
kuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan
häntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että
minä rakastan", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen
äänessään.

He puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että
oli odotettava ja annettava ajan kulua.

Samaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse
ja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt
tyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.

"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan", kuului herra Morsen tuomio. "Tämä
merimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen.
Ennemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän
heräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja
tietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt
kuitenkin on sama asia."

Rouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin
mieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi
aikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin
menoa.

"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo", kuului herra
Morsen neuvo. "Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän
hän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti
vastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia
ja nuoria miehiä -- kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä,
jotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen
omasta luokastaan -- herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä
heihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä
paitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon
muuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he
kyllä vapautuvat."

Siihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia
kihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan
olisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi
olemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön
eikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa
häntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän
epäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen
ajatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.

"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt", sanoi
Martin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. "Olen päättänyt, että
täyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen
päättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut
pienen huoneen Pohjois-Oaklandista -- se on tässä lähellä ja siinä on
muitakin hyviä puolia -- ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä
laitan ruokani."

Ruth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.

"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa", hän huomautti.

Martin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän
merkillisen miehen ja jatkoi:

"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne
toimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun
työhön."

"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!" huudahti Ruth kavaltaen koko
olemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja
hyväillessään hänen käsiään. "Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut
minulle! Mitä se on?"

Martin pudisti päätä.

"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini." Ilo katosi Ruthin
kasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: "Älä tuomitse minua väärin.
Tällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää,
proosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas
merelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi
Oaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.

"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa
suunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä
kirjoittanut mitään -- en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä
olen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän
lukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa
minä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa
sellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani
voittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin
teosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa
olen tehnyt virheitä -- tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun
kirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi
aikakauskirjoissa.

"Mutta tulos kaikesta -- minun ajattelemisestani, lukemisestani ja
kirjoittamisestani ja rakkaudestani on -- että minä olen päättänyt
antautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset
sikseen ja tehdä tilapäistyötä -- pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän
kuvia ja leikillisiä runonpätkiä -- kaikkea tuota roskaa, josta näyttää
olevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja
sanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja
sunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska
he sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita
ammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En
välitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi,
että tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei
olisi tilaisuutta missään toimessa.

"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa
vähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten,
ja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin
kunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä
olen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään,
mistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita
en ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään
ajatuksia -- todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja
ajatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia
kuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja
sanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä
kuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä
voisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin
'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät',
'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin
sellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun
jalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin,
mestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin
puolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin
menossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja
-- leikillisiä nekin -- ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden
tulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten
loppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.

"Tietysti se kaikki on arvotonta -- tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä;
mutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito
kuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi
rivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä
paitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa
ja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä."

"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista
mestarikappaleista?" kysyi Ruth. "Sinä et voi myydä niistä yhtään
ainoata."

"Oh, kyllä, kyllä minä voin", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.

"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi -- sinä et ole
kuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin
noiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä
myydä."

"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä",
päätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja
vetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.

"Kuuntelepas tätä", hän sanoi tehdyniloisesti. "Se ei ole taidetta,
mutta se tuottaa dollarin:

    "Minä riennän ulos,
    kun sisään astut sinä,
    on turha sinun tulos,
    en lainaa tinaa minä,
    pois tyhjin toimin sinä;
    kun sisään astun minä,
    sinä riennät ulos."

Se iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui
alakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin
kasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.

"Se saattaa tuottaa dollarin", hän sanoi, "mutta se on ilveilijän
dollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on
alhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja
ylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä."

"Sinä tahdot, että hän olisi... sanokaamme, olisi kuin herra Butler?"
iski Martin. "Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista -- --" alkoi
Ruth.

"Herra Butler on mies paikallaan", keskeytti Martin. "Ainoa virhe, jonka
hänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni
tarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen
pilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä.
Kaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa
kirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun
tarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta
kelvolliseksi kirjailijaksi."

"Siinä on kuitenkin erotus", väitti Ruth.

"Mikä erotus?"

"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi -- joita sinä itse kutsut hyviksi --
eivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut -- sinä tiedät sen -- mutta
toimittajat eivät tahdo ostaa niitä."

"Anna minulle aikaa, rakkaani", pyysi Martin. "Nuo pilajutut ovat vain
täytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta.
Minä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan
minun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on
usko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on
kirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita
pienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden
vuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä.
Liikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt
siihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä,
omanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä
en kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja
kuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä
tahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan
pyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä
saavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan
tulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat'
ansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä
-- joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin."

Ruth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.

"No?" kysyi Martin.

"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja
ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella
pikakirjoitusta -- sinä osaat jo konekirjoitusta -- ja mennä isän
toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että
sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."



XXIII LUKU


Se, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei
muuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli
Martin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut
suuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta
enemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain
Ruthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli
voimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä -- "tulla
kunnolliseksi", kuten hän sanoi -- että se nainen, jota hän rakasti,
olisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.

Mitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo
palvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin
kauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus
juuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet
raa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä
ihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide,
oli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä
olivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin
hänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta
sivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin
tunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen
itsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja
monipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin
koskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.

Vaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen
rakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian
korkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa
tahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä
sen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta,
käytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta?
Ne olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella --
kävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän
jumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen
yläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu
ja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta
hän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman
vuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen
lopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman
tarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se
olisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä
rakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle
saattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella "rakkaudesta hulluja",
jotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan,
hyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion --
kohota yläpuolelle itse elämän ja "kuolla suudelmaan". Paljon tästä
Martin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin.
Sillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia,
lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän
eli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa
siitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta
emännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea
työssä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla
suurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja
köyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa
olevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä
hänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä
huomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä
huonetta -- kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä,
sali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin
muutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian
monista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain
vierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen
paljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina
juhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi
pyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi
sunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota
hän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli
makuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi
iltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli
ikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi
ohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat:
kirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen
kuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi
lehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa
autioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi
tai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä
vartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet
saisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.

Omassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti
talouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha
keittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn
virkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko
huoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu
myyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta
mureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa
nurkassa oli keitin -- öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle,
samalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja
ruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli
kannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa.
Joskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu
kerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan
hakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut
säilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit
ja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois.
Sen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli
jyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman
huoneensa katonrajaan.

Pienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät
huoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän
oli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki,
että ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi
repinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli
niin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei
voinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta
oli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn
pääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä
kompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat
vaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään.
Hän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta
tämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä
kierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella
puolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella
paikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota
tuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti
hän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja
saavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari
lihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän
keittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse
asiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös
noustua saattoi koko keittämisen unohtaa.

Koska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän
käytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä
halpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen
pöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja
ruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli
keittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä
opi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä.
Kuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina
niitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä
leivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi
pöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti
kahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä
kahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.

Hänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli
niellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän
oli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin
hänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä.
Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi
tervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä
kolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja
vain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta
tehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan
hän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja
kun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä.
Samanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla
tavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään
astioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen
lukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli
kyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko
seinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän
ne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa
tai muissa puodeissa.

Hän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat
saaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän
näppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui -- keinonsa
kertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja
otsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei
apinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin
listoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla,
vertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi
vapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili
ja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja
hallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita
lausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka
purivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja
olivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen
tyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän
tahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä
samoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän
tutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa,
jossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun
hän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt
lähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.

Hänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista
työtä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja
pimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan
ja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei
voinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää
miten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen
kuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen
aivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa
tapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu
epäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut
tilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja
lausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen
mieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän
kumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa
ja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän
erittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta,
tuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus,
jonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän
tiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa
ja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus
-- ei, suurempi se oli --, että elämän ja kauneuden langat olivat
punoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon,
tähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta
kankaasta.

Näiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen,
nimeltä "Tähtien sumua", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun
perusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava,
syvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti
paikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä
lähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki
tyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän
mietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi
kirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut
painetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle
pitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien
aatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta,
joka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen
oli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja
valmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa
kuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat
todellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän
kiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, "puhuvat suunsa
puhtaaksi", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.



XXIV LUKU


Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani
kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat
käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä
hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä
keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja.
Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän
käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne
loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen
sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä,
teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen
dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.

"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."

Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää.
Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle
työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.

"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppias
Martinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hän
osoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:
"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."

Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä
ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.

Hedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli
amerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että
hän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki
luotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias
neljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen
velkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä.
Kirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän
voisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan
dollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä
kaiken mahdollisen luoton.

Viimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon
kestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä.
Satunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä
ruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä
hyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita
niin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi
sisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja
söi niin paljon kuin uskalsi -- kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.

Päivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja
takaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa
lähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle.
Tuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut
ruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth
oli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi
voinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi
postinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä
lähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä,
mutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden
dollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään
paistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko
purkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä
ääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä "Koronkiskurin
ylevyys". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle,
sillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään
postimerkkeihin.

Myöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen
käsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi
kipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen.
Kukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa
viikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen
julkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin
niiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa.
Sitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns.
"palstatäytteestä" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja
hän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne,
palautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa
lappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo
ennestään.

Kerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko
joukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut
tilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne
uudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun
häntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että
toimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan.
Pilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa,
eivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten
aikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien
pikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo
julkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän
oli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut
kaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja
sittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä
-- kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja -- eikä niistä ainoatakaan
voinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.

Epätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että
hän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen
kunnian tavoittelija.

Ihmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän
sulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne
kirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä
postinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut
eläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita
ja öljykuppeja -- viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin
hän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei
toimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään
todistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta
hylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja,
joita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan
keksineet.

Ne ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat
onnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia.
Häntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi
kuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin
rakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen
onnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi
vuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan.
Sitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt
hänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän
antoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä
loukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän
jaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin,
kun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se
mies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä
muovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi,
mutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra
Butlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.

Mitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi
sen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään
inhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja
uppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan
sokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen
ajatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli
hänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen
mennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja
äitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut
seurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin
taas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan
rajoittamatonta.

"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille", sanoi Martin
kerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. "Myönnän
kyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan
erinomaiset -- ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat
ja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria
amerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen
tuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta
ilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen
kerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa'
esimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole
poissa; ja sävy -- ah! -- se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen
arvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole
arvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.

"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja
se tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän
arvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat
yleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen
professorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole
ainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He
osaavat vain apinoida -- tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat
heikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti
kuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni
aloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja
omintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja
heihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki."

"Minä luulen olevani lähempänä totuutta", vastasi Ruth, "pitäessäni
kiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin
Etelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan."

"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat",
nauroi Martin. "Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat
menneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi
kaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin."

"Ja yliopiston professorit saman tien", lisäsi Ruth.

Martin pudisti päätä kiihkeästi. "Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet
saavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä
syy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin
kielen professoreilta -- vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!"

Se oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli
suoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja
-- siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla
äänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja
-- tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin
syystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka
pullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka
puhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta
loukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt
kuitenkin hyvän palkan ja olivat -- niin, hän pakotti itsensä katsomaan
suoraan tätä tosiasiaa silmiin -- olivat herrasmiehiä; kun taas Martin
ei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.

Hän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja
sellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä
-- tosiasiassa vaistomaisesti -- ulkonaisten seikkojen perustalla. He,
professorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he
olivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän
ei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt
ollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa
-- hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa
punastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen
pelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen,
kauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti
lukeneensa "Excelsiorin" ja "Elämän laulun".

Tietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi
ennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki
vieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän
ajatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja
hän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen
ajatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat,
että hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi
kuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja
oopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan
mahdottomana. "Mitä pidit siitä?" hän kysyi eräänä iltana heidän
palatessaan kotiin oopperasta.

Sinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen
ruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi,
itse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth
oli tehnyt tuon kysymyksen.

"Minä pidin alkusoitosta", kuului hänen vastauksensa. "Se oli komea."

"Kyllä, mutta itse ooppera?"

"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt
enemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai
laputtaneet tiehensä."

Ruth aivan kauhistui.

"Et suinkaan tarkoita Tetralania tai Barilloa?" hän kysyi.

"Kaikkia -- koko joukkoa niin miehiä kuin naisiakin!"

"Mutta he ovat suuria taiteilijoita", väitti Ruth.

"He pilaavat musiikin siitä huolimatta teennäisyydellään ja
valheellisuudellaan."

"Mutta etkö sinä pidä Barillon äänestä?" ihmetteli Ruth. "Hän on melkein
yhtä suuri kuin Caruso, sanotaan."

"Tietysti minä pidin hänestä, ja Tetralanista minä pidin vielä enemmän.
Hänen äänensä on ihastuttava -- tai, ainakin, minusta tuntui siltä."

"Mutta, mutta -- --", änkytti Ruth. "Minä en ymmärrä, mitä sinä sitten
tarkoitat. Sinä ihailet heidän ääniään, mutta kuitenkin sanot heidän
pilaavan musiikin."

"Juuri niin. Minä antaisin mitä tahansa saadakseni kuulla heitä
konsertissa, ja minä antaisin vielä enemmän, jos minun ei tarvitsisi
kuunnella heitä, kun orkesteri soittaa. Pelkään, että olen auttamaton
realisti. Suuret laulajat eivät ole suuria näyttelijöitä. Kuulla
Barillon laulavan rakkauden tunnustuksensa enkelin äänellä ja kuulla
Tetralanin vastaavan siihen kuin toinen enkeli, samalla kun tuota
kaikkea säestää uhkuva, värikäs musiikki, on hurmaavaa -- hurmaavinta,
mitä ajatella saattaa. Minä myönnän ja vakuutan sen. Mutta koko vaikutus
on rikottu, kun minä katson heihin -- Tetralaniin, joka on viisi jalkaa
ja kymmenen sukkasillaan ja painaa satayhdeksänkymmentä naulaa; ja
Barilloon, joka ei ole viittäkään jalkaa ja on lihavahko nahjus, jolla
on niska kumara kuin kangistuneella sepällä, -- koko tuohon pariin, kun
he vääntelehtivät, lyövät rintoihinsa, levittelevät käsiään kuin
mielipuolet hullujenhuoneissa; ja kun minun nyt tulisi pitää tätä
uskottavana kuvana hennon ja suloisen prinsessan ja kauniin, romanttisen
nuoren prinssin välisestä rakkauskohtauksesta -- ah, en minä sitä voi
uskoa, siinä kaikki! Se on roskaa, järjetöntä ja epätodellista. Siinä on
vika. Se ei ole todellista. Älä sano minulle, että kukaan tomppeli tässä
maailmassa rakastaa tuolla tavalla. Katsos, jos minä olisin lähestynyt
sinua tuollaisin elein, sinä olisit antanut minulle korvapuustin!"

"Mutta sinä ymmärrät väärin", väitti Ruth. "Jokaisella taidelajilla on
omat rajoituksensa." Hän muisti, mitä hän oli kuullut eräällä luennolla
yliopistossa yhdistetyistä taiteista. "Maalauksissa on vain kaksi
ulottuvaisuutta kankaalla, kuitenkin sinä kuvittelet siinä kolme
ulottuvaisuutta, jotka taiteilijan nero on kankaalle loihtinut.
Romaaneissa taaskin on kirjailija kaikkivaltias. Sinä pidät täysin
oikeana, että kirjailija kuvaa sankarittaren salaisia ajatuksia, vaikka
sinä kuitenkin koko ajan tiedät, että sankaritar oli yksin miettiessään
noita ajatuksiansa ja ettei kirjailija enempää kuin joku muukaan voinut
niitä kuulla. Se koskee näyttämöä, kuvanveistoa, oopperaa ja kaikkia
taiteita. Määrättyjä, ihan asiaankuulumattomia seikkoja on otettava
huomioon."

"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän", vastasi Martin. "Kaikki taiteet ovat
määrätyllä tavalla sovinnaisia." Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa.
Tuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että
oli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. "Mutta
sovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut
kankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi.
Siihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta
puolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän
järkeämme vastaan. Etkä sinä voi -- tai oikeammin sinun ei pitäisi --
pitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja
vakuuttavan rakkauden ilmaisuina."

"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun
yläpuolelle?" väitti Ruth.

"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä
oikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta
madame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin.
Maailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen
minä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen
minä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään
järkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla
pitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee
pitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai
ollessani siitä pitämättä."

"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään", selitti Ruth,
"ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se
riippuu -- --"

"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?" keskeytti Martin.

Ruth nyökkäsi.

"Juuri niin", myönsi Martin. "Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun
minua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu
niihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä
tänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain
lisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää
nautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja
nyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään.
Illusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä
iltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn
intohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten
kiihkeästi häntä jumaloi."

Taas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja
siihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat
vaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen
maailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään
häneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian
täydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille
mielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta
alkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen
maailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten
äsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen
korvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth
oli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen
tuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen
ajatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin
ovella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan
tavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun
hän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen,
miksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko
sukunsa vastustuksesta.

Seuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja
tulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen
"Illusionin filosofia". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta
tähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi
monesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.



Jälkimmäinen osa



I LUKU


Maria Silva oli köyhä, ja kaikki köyhyyden ilmenemismuodot olivat
hänelle tutut. Ruthille köyhyys merkitsi jotakin rumaa ja epämieluista
olemassaolon muotoa. Se oli hänen kokonaistietonsa siitä asiasta. Hän
tiesi, että Martin oli köyhä, ja hänen asemansa hän sovitti
mielikuvituksessansa yhteen Abraham Lincolnin, herra Butlerin ja
kaikkien niiden miesten lapsuuden kanssa, jotka olivat elämässä
onnistuneet. Samalla siis kun hän oli selvillä siitä, että köyhyys oli
kaikkea muuta kuin joku elämän ihannemuoto, hänellä oli se omituinen
keskiluokan tunne köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta, että se oli
jokin terävä kannus, joka pakotti ponnistelemaan menestykseen asti
kaikkia niitä miehiä, jotka eivät olleet aivan rappiolla ja toivottomia
laiskureita. Niinpä hänen tietonsa, että Martin oli niin köyhä, että
hänen oli täytynyt pantata kellonsa ja päällystakkansa, ei ollenkaan
häirinnyt häntä. Se seikka oli päinvastoin toivorikkain puoli asiassa,
sillä hän uskoi varmasti, että ennemmin tahi myöhemmin se herättäisi
hänet ja pakottaisi hänet hylkäämään turhan kirjoittelemisen.

Ruth ei koskaan lukenut nälkää Martinin kasvoista, jotka olivat tulleet
laihoiksi ja joissa poskikuopat olivat painuneet hiukan syvemmiksi.
Tosiasiassa hän huomasi muutoksen hänen kasvoissaan suurella
tyydytyksellä. Se tuntui hienostavan häntä, samalla kun se vähentäisi
hänen suunnatonta eläimellistä voimaansa ja tuota lihasten uhkeutta,
joka häntä sekä viehätti että kammotti. Joskus ollessaan Martinin kanssa
hän huomasi tavattoman kirkkauden hänen silmissään ja ihaili sitä, sillä
sen vuoksi hän näytti sekä runoilijalta että oppineelta -- sellaiselta
kuin Martin itse halusi näyttää ja jollaiseksi Ruth olisi hänen toivonut
tulevan. Mutta Maria Silva luki toisenlaisen kertomuksen hänen
kasvoistaan ja palavista silmistään -- ja hän huomasi tuon muutoksen yhä
paremmin päivästä päivään johtuvan hänen vähenevistä aineellisista
varoistaan. Hän näki hänen jättävän talon päällystakki yllänsä ja
palaavan ilman sitä, Vaikka päivä oli kylmä ja sumuinen, ja heti hän
näki hänen kasvojensa täyttyvän hieman ja nälän tulen jättävän hänen
silmänsä. Samalla tavalla hän oli nähnyt hänen pyöränsä ja kellonsa
häviävän ja joka tapauksen perästä huomannut hänen voimainsa kukoistavan
jälleen.

Samalla Maria piti silmällä hänen työtänsä hoitaessaan hänen
öljykeitintään. Työ! Hän tiesi, että vuokralainen siinä suhteessa oli
etevämpi häntä, vaikka heidän työnsä oli eri laatua. Ja häntä
hämmästytti, kun sai selville, mitä vähemmän ruokaa Martin sai, sitä
enemmän hän teki työtä. Silloin tällöin aivan sattumalta, kun hän
ajatteli, että nälkä kuristeli Martinia ankarammin, hän saattoi lähettää
hänelle kimpaleen vastapaistettua leipää, kömpelösti peittäen tekoansa
sillä, että hän muka osasi paistaa parempaa leipää kuin Martin. Samoin
hän saattoi lähettää jonkun pojanvekaroistansa tuomaan hänelle
maljallisen kuumaa soppaa, vaikkakin hän samalla mielessänsä selvitteli
ajatusta, oliko hänellä oikeutta ottaa sitä omien nälkäisten lastensa
suusta. Martin ei myöskään ollut kiittämätön tietäessään, millaisessa
köyhyydessä nuo toiset elivät, ja hänestä tämä oli hyväntekeväisyyttä,
jos mikään maailmassa hyväntekeväisyyttä on.

Eräänä päivänä, kun Maria oli valanut poikueeseensa kaiken, mitä talossa
oli, hän osti viimeisellä viidellätoista sentillänsä pullollisen halpaa
viiniä. Kun Martin tuli keittiöön vettä hakemaan, pyydettiin häntä
istumaan pöydän ääreen ja juomaan lasi. Hän joi emäntänsä terveydeksi,
ja emäntä vastasi samalla mitalla. Sitten emäntä joi hänen
edesottamustensa menestykseksi, ja Martin joi siinä toivossa, että James
Grant tulisi ja maksaisi Marialle pyykkinsä. James Grant oli kiertelevä
puuseppä, joka ei aina maksanut laskujaan ja oli nyt Marialle velkaa
kolme dollaria.

Sekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa
nopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia
olentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia,
köyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä
yhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut
Azoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti.
Kaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut
Havaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa
kanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen,
kun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä
saarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt
naimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä,
Martin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja
Martin oli ollut yhdessä niistä -- voi, voi toki kuitenkin, se oli oma
pieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan
tavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari
lasia hänen kanssaan.

Ja niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan
viiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja
onni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan
saavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön
uurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut
leipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui
virtaavan hänen olentoonsa.

"Maria", hän huudahti äkkiä, "mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?"

Eukko katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus
siihen?"

"Kengät koko tuolle lapsilaumalle -- seitsemän paria kenkiä."

"Te saatte ne", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti
surumielisesti päätänsä. "Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta,
jotakin hyvin suurta, mitä te haluatte."

Eukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen
kanssaan -- hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä
aikoina.

"Miettikää tarkasti", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan
suunsa.

"Kyllä niin", vastasi eukko. "Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää
tämä talo koko talo -- olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari
kuukausi."

"Te tulette saamaan sen", vakuutti Martin, "ja hyvin pian. Mutta nyt
toivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä
lupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä
kuuntelen."

Maria mietti juhlallisesti hetkisen.

"Eikö te pelkää?" hän kysyi varoittaen.

"Ei, ei", nauroi Martin. "Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua."

"Se on iso", varoitti eukko uudestaan.

"Hyvä on, antaa kuulua."

"Kuulla nyt sitten..." -- Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan
lausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. "Minä
tahtoo saada yksi maitokartano -- hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo
maa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe
ja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä
koneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada
maitokartano."

Hän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.

"Te saatte sen", vastasi Martin arvelematta.

Eukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa
viinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan
annettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko
pani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.

"Ei, Maria", jatkoi Martin, "Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä
maitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää
kenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano --
kaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli
hevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla
kananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista,
ja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa
itsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta
tehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te
tapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja
sitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta
maitokartanosta."

Ja tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista
Martin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen
panttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä
syystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista
siistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä
lihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse
tässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan,
että voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.

Martin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi
näyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä
ruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia --
sekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän
oli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli
kaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko
maksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin
valmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa
siksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti
tutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä
hän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä,
milloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.

Tapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin
toimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti
tai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä
päivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen
yläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen: _Transcontinentalin
Kuukausijulkaisu_. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi
äkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen
polvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten
sängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi
ymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa
joitakin erinomaisen hyviä uutisia.

Tietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa
ohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti
kertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli
"Kellojensoitto", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja
pituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset
aikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli
varmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta -- kaksikymmentä
dollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata
dollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen
veloistaan kohosi hänen mieleensä -- 3.85 dollaria sekataravakauppaan;
lihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria;
hedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi
huoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50
dollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden
vuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi
laskettiin hänen panttauksensa korkoineen -- kello 5.50 dollaria;
päällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50
dollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?)
-- kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena
ilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla
vähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän
oli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä
olisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja
kaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra
etukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt
ohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut
maksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten,
mutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi
kirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki
kirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta,
etsiessään kirjeen lihavaa palaa -- selitystä, miksi maksuosoitusta ei
oltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä
muuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä.
Hänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen
peitteen kasvoihin asti.

Viisi dollaria "Kellojensoitosta" -- viisi dollaria viidestätuhannesta
sanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä!
Ja toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun
kertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi
kaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe,
ja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään
kirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön -- työhön
Ruthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran
yrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa -- ja
kaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja
kaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut,
olivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa
kirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki.
Transcontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen
arvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin
aikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja
sitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään.
Huomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman
kirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli
loistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea
taivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria
viidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin
kuollut ulkomailla -- kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen
nyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin,
joita kirjailijat saivat.

No niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja
tuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi
pois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten
Ruth toivoi -- kuten kaikki toivoivat -- ottaisi jonkin toimen. Ajatus
mennä työhön toi hänen mieleensä Joen -- Joen kiertämässä maailmaa
mitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen
monen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta
sittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa
vastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita
mantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka
puolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain
seuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin
tietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä
toimistoon.

Viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --
siinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen
valheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja
hänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria,
jotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi
pakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä
pakotti -- pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka
tuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja
kulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan,
hohti hänelle armoton "3.85 dollaria". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa
siitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä,
jolloin "3.85 dollaria" sukelsi uudestaan esille.

Viisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä --
tämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut
sitä paeta enempää kuin "3.85 dollaria" silmäluomiensa alla. Tämä
viimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun
"2 dollaria" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri!
Seuraava summa, joka ilmestyi, oli "2.50 dollaria". Se hämmästytti hänet
pois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä
riippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli
varma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin
ylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki
sielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja
kamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti
muistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin
monen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että
Marialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi
sielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän
oli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: "2.50
dollaria" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin "8 dollaria". Mitä
tuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan
ja saada se selville.

Kuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt,
mutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet
todellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän
sairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän
vain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön
pimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi
iltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.

Tuo "8 dollaria" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi
orjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen
ollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut
hullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman
onnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen
viisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi
hänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.

Aivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen
kovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita
kalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli,
kunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki "3.85 dollaria" muutamassa
kalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli
vihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka
lentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä.
Hän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta
niitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän
rutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman
likaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne
kaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain
yksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli
Marialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota
summaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku,
jonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä
laskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja,
ja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen.
Hänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä,
joka kaikui kaikkeuden läpi: "Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan
teidän palkastanne!" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että
hänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä,
ei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää
tuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa
siepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän
tanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti
pesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin
tanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän
ihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.

Ja sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa
kalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta
puolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä
kiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita.
Hän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan
vuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten,
että se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin
hän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. "Ha,
ha!" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. "Vai niin, silloin minä
tapan teidät", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan
kirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada
hänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi
riippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa
hirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan
pankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät
vähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan
kappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.

Hän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen
silitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä
uudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun
jälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja
kiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen
käsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa
suunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti
hänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että
hänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli
päässyt alas -- ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa
suunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan:
"Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain."

Hän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen
paitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan
Joen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria
huoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti
märkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.



II LUKU


Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä
iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen
huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta
laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen
nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä
huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja
koetteli valtimoa.

"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.

Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan,
ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain
sellaista, jota sanotaan näläksi.

"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"

"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.
Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."

Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku
tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua.
Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös
sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin,
ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui
pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin
vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen
moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli
sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän
jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle
levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän
mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan
varmaan, aivan varmaan."

Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä.
Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen
kirjeen _Transcontinentalilta_ -- koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt
oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut
itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen
kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin
siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos
kaikesta.

"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja
siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun
tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori
kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."

Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä
voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä
olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.

"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista,
pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet
kirjeet."

"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."

Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne
hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan
askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi
kuuntelemaan.

"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden
julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että
saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."

"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje
minulle."

Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa.
Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli _White Mouse_, ja
kertomus oli nimeltä "Kurimo" -- toinen hänen aikaisemmista
järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja
uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta
oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli
omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he
ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen
vastauksensa.

Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän
saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja
pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.

Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja
mietti. Ei se sittenkään ollut valhe. _White Mouse_ maksoi heti
hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä
lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa.
Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan
hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta -- sanomalehdet olivat sittenkin
puhuneet totta. Ja hän oli ajatellut _White Mousea_ kolmannen luokan
lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen
kustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt _Transcontinentalia_ ensiluokan
liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli
laskenut _White Mousen_ melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se
kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin _Transcontinental_ ja
maksoi jo hyväksyttäessä.

No niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi
mihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin
"Kurimo", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän
saisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun
menettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli
tie auki. Hän alkaisi yhteistyön _White Mousen_ kanssa ja tunkeutuisi
yhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä
syrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi
itsensä kokonaan työlle -- hyvälle työlle -- ja hän antaisi vuotaa
ilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä
jakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä
kirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen
nuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa
hänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen
uudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista
kynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.

Vastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla
hänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän
sanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein
terve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian
kuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois
pukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.

Mutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä
paitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui
sinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien
katuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi.
Maria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki
olivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä
englannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat
ylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä
viholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti
kertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.

Niin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan
vuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää
heitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he
kulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta
pesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti
makuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi
avoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja
lialle.

Ruthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle
päästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen;
mutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun
ja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan
sietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään
tervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän
ihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi
ollut harvinainen ulkomaan eläin.

Vaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista
korttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata
kulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten
aikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä
varmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti
odottaa.

Martin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli
taipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet
tavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän
tarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän
oli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja
säädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta
ja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin
piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi
Ruthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan
nähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan,
eikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.

Mutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta
ja epätoivostaan saatuansa _Transcontinentalin_ kirjeen ja siitä
suunnattomasta riemusta, mitä _White Mousen_ vastaus oli hänelle
tuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen
lausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän
ei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei
voinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään
mielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä
hänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää
kuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan
tai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän
olisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin
sanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen
mielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta
halusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun
Martin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä
menestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth
saattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja
joutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.

Ensi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista
kasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet
romanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä,
millä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan
uneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa
siirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja
likaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä
huoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty
sillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen
surkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin,
hän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei
ollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän
kasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei
ainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa
näköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se
näytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota
hän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa
vallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla,
että oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys
olisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt
työhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa
kirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.

"Mikä on tuo haju?" hän kysyi äkkiä.

"Marian pesuaineista, luulisin", kuului vastaus.

"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta -- tuo ummehtunut,
ellottava haju."

Martin tunnusteli sitä, ennen kuin vastasi.

"Minä en voi tuntea mitään muuta lukuunottamatta väljähtynyttä
tupakanhajua", hän virkkoi.

"Sitä se on, se on kauheata. Minkä tähden sinä tupakoit niin paljon,
Martin?"

"En tiedä muuta kuin että minä tupakoin tavallisesti enemmän silloin,
kun minulla on ikävä. Ja sitäpaitsi minä olen saanut sellaisen tavan.
Minä opin sen jo, kun olin vain pikkuinen poika."

"Se ei ole kaunis tapa, tiedäthän", nuhteli Ruth. "Se haisee kuin
myrkky."

"Se on tupakan syy. Minä voin hankkia vain halvimpia lajeja. Mutta
odotahan, kun minä olen saanut tuon neljänkymmenen dollarin
maksuosoituksen -- minä voin käyttää tupakkaa, joka ei olisi
enkeleillekään vastenmielistä. Mutta tämä ei ollut huonosti, vai oliko
-- kaksi hyväksymistä kolmena päivänä? Ne neljäkymmentäviisi dollaria
maksavat melkein kaikki minun velkani."

"Kahden vuoden työllä?" kysyi Ruth.

"Ei, vähemmällä kuin viikon työllä. Olepa hyvä ja anna minulle tuo kirja
tuolta etäisimmältä pöydän nurkalta -- tuo muistiinpanokirja, jossa on
harmaat kannet." Hän avasi sen ja alkoi kiireesti tarkastella sivuja.
"Kas niin, minä olin oikeassa. Neljä päivää 'Kellojensoittoon', kaksi
päivää 'Kurimoon', se on neljäkymmentäviisi dollaria viikon työstä,
satakahdeksankymmentä dollaria kuussa. Se voittaa kaikki palkat, mitä
minä voisin saada, ja sitä paitsi minähän olen vasta alussa. Tuhat
dollaria kuussa ei ole liian paljon ostaakseni sinulle kaikkea sitä,
mitä haluan. Viidensadan kuukausipalkka olisi aivan liian pieni. Nuo
neljäkymmentäviisi dollaria ovat vain alkua. Odotahan, kunhan minä
oikein pääsen vauhtiin. Katso silloin, mitä minä tupakoin."

Ruth ymmärsi väärin hänen ilonsa, ja hänen mieleensä johtuivat vain
paksut sikarit.

"Sinä tupakoit enemmän kuin on hyödyllistä, eikä tuo polttoaine tee
erotusta asiassa. Itse tupakoimistapa ei ole kaunis. Sillä ei väliä,
mitä siinä palaa. Sinä olet savupiippu, elävä tulivuori, suljettu
savukeko. Ja sinä olet menemässä täydellisesti pilalle, rakas Martin --
sinä tiedät, että olet."

Ruth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen
suloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet
valtasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.

"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi", Ruth kuiskasi. "Tee
minulle mieliksi... jätä se minun tähteni."

"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi", huudahti Martin. "Minä teen kaikki,
mitä sinä pyydät, rakkaani -- kaikki -- sinä tiedät sen."

Ruth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli
taas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen
hänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä
lakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana
kiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa,
mutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein
uskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:

"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun
oman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa
sinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja -- kaikista vähimmin
jonkin myrkyn orja."

"Mutta olen aina sinun orjasi", hymyili Martin.

"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?"

Ruth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän
alkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.

"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne."

"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään
päivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun
kasvojani."

Ja niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli
saanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin
yhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut
hänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet
ottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi
kaiken, mitä hän käskisi?

Ruth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä
merkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja
nähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka
merkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai
erikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti
ruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.

"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä
lemmikkini!" hän sanoi hellällä säälillä. "Sinähän näännyt nälkään."

"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa", valehteli Martin.
"Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole
pelkoa. Katsopas tätä!"

Ruth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan
käsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan
palloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi.
Sielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa,
hänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä -- kaihosi sitä, ja
vanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois
hänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet
syleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa
elämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen
sydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli
pakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän
tunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää
ihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne
puristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa.
Sellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut
vertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut
tottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi
naimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän
rakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli
hänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan
hänen luonaan hän rakasti häntä -- tuo rakkaus oli kyllä joskus
pelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli -- rakkautta, joka oli
voimakkaampi kuin hän itse.

"Kylmettyminen ei ole mitään", sanoi Martin. "Se koskee hieman ja
tuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna
ruusukuumeeseen."

"Onko sinulla sekin ollut?" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen
mielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään.
Ja niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän
sanat säikähdyttivät häntä.

Martinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli
kolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.

"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?" kysyi Ruth.

Sellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.

"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt", kuului vastaus. "Minulle ei ollut
unissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin
laivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan
löytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä
hedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä.
Neljäntenä päivänä minä löysin polun -- pelkän jalkapolun. Se johti
sisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan,
johon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä
paikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun
sijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta
sataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut
riittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia
vastaan.

"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä
olin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten
välissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten
huiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli
kaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta
niin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin
joutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi."

"Mitä sinä teit?" kysyi Ruth henkeä pidätellen.

"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen
vanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin
heitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt
sille omat asetukset -- vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli
pyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet
ampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan
ampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän
jäi sinne -- kolmeksi kuukaudeksi."

"Mutta miten sinä pääsit pakoon?"

"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö
-- puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä
neljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin
kasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo
tyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota
siirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta
päästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten
minä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole
sitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä
maininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet.
Hänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa
oli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut."

"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi
pois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?"

"Kyllä", tunnusti Martin, "aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä
totuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai
minut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis
kuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän
kuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan
vähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit
kuvitellakaan."

"Onneton raukka", mutisi Ruth hiljaa. "Oli ihme, että hän päästi sinut
pakenemaan."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.

"Koska hänen täytyi rakastaa sinua", sanoi Ruth vielä hiljemmin.
"Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?"

Martinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään
pesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus
oli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän
avasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.

"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista", hän nauroi.

Mutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme
oli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella
Tyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen
silmäinsä edessä -- raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren
kuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän
näki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta
häneen oli auttanut häntä karkuun.

"Hän oli jalo", sanoi Martin yksinkertaisesti. "Hän antoi minulle
elämän."

Se oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen
ja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi
kasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan
myrskystä hänen silmissään.

"Minä olen sellainen hupakko", hän sanoi selitellen. "Mutta minä en voi
sitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin -- usko se, usko se. Minä tulen
kai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta
mustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun
menneisyytesi on noita varjoja täynnä."

"Niin sen täytyykin olla", hän lievitteli ajatustansa -- "eihän se voisi
toisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan
väsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani."

"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet
auttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan", hän sanoi palaten ovelta
takaisin, "ja niitä minä lähetän sinulle".

Ovi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.

"Usko se, usko se", Ruth kuiskasi hänelle, ja sillä kertaa hän todella
meni.

Maria, silmissään harras kunnioitus, joka ei kuitenkaan estänyt häntä
näkemästä Ruthin pukimista hänen asemaansa ja sitä salaperäistä
viehätystä, jonka tuollaiset hienot vaatteet antavat, saattoi häntä
vaunuihin. Joukko pettyneitä ihmeen odottajia tuijotti vaunujen jälkeen,
kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja sitten se käänsi katseensa Mariaan,
josta äkkiä oli tullut koko seudun huomattavin henkilö. Mutta eräs juuri
Marian omista jälkeläisistä turmeli koko vaikutuksen ilmoittamalla, että
tuo hieno vierailu koski talon vuokralaista. Tämän jälkeen Maria painui
entiseen vähäpätöisyyteensä, mutta Martin alkoi huomata, millä
kunnioittavilla silmäyksillä naapurien pieni väki häntä tarkasteli. Mitä
Mariaan tuli, kohosi Martinin arvo hänen silmissään tavattomasti, ja jos
portugalilainen vihanneskauppias olisi nähnyt nämä vierailevat vaunut,
hän varmasti olisi lisännyt Martinin luottoa vielä kolmella dollarilla
kahdellakymmenelläviidellä sentillä.



III LUKU


Martinin hyvän onnen aurinko kohosi. Seuraavana päivänä Ruthin
vierailun jälkeen hän sai kolmen dollarin maksuosoituksen eräältä
pilalehdeltä New Yorkista kolmesta trioletistansa. Kahta päivää
myöhemmin hyväksyi muuan chicagolainen sanomalehti julkaistavaksi
hänen "Aarteenetsijänsä", luvaten maksaa sen julkaisuoikeudesta
kymmenen dollaria. Palkkio oli pieni, mutta sepä olikin ensimmäinen
artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut -- hänen ensimmäinen yrityksensä
koettaa naulita ajatuksiansa painetuille palstoille. Kaiken huipuksi
hyväksyi eräs nuorten kuukausijulkaisu, nimeltä _Youth and Age_,
hänen seikkailusarjansa pojille, toisen yrityksensä. Oli
kyllä totta, että sarja oli kaksikymmentäyksituhatta sanaa ja
julkaisuoikeudesta tarjottiin vain kuusitoista dollaria, joka teki noin
seitsemänkymmentäviisi senttiä tuhannelta sanalta, mutta samalla oli
totta, että se oli hänen toinen kirjoitusyrityksensä, ja itse hän oli
päässyt paremmin kuin kukaan muu selville sen arvottomuudesta.

Mutta nämä hänen aikaisemmatkin yrityksensä olivat kokonaan vapaat
keskitason tomppelimaisesta kankeudesta. Luonteenomaisinta niille oli
liiallisen voiman tuottama kömpelyys -- kömpelyys, jonka vaikutuksesta
aloittelija kolhii perhosia muurarin nuijalla ja hakkaa reunakoristeita
sotakirveellä. Samoin oli Martin iloinen saadessaan myydä myös
ensimmäisiä runokokeitansa. Hän tiesi itse, mitä ne olivat, eikä hän
ollut tarvinnut kovin pitkää aikaa päästäkseen siitä selville. Kaiken
toivonsa hän nyt pani viimeaikaisiin töihin. Hänen pyrkimyksensä
oli tähdännyt enempään kuin tulla pelkäksi aikakauslehtien
artikkelinkirjoittajaksi. Hän oli koko ajan koettanut teroitella
taiteellisia työaseitansa. Toiselta puolen hän ei ollut hävittänyt
voimiansa. Hänen tietoinen tarkoitusperänsä oli ollut lisätä voimiaan
karttamalla voimien liiallista tuhlausta. Hän ei ollut myöskään
unohtanut syvää totuudenrakkauttaan. Hänen kuvauksensa olivat
todellisia, vaikka hän oli koettanut pukea ne mielikuvituksen ja
kauneuden juhlavaatteihin. Hän oli pyrkinyt vaikuttavaan todellisuuteen,
josta huokuisi jalo henkevyys ja usko. Hän tahtoi ottaa elämän
sellaisena kuin se oli, ja siinä piti aina ilmetä ihmishengen pyrkimys
lankeemuksineen ja nousuineen.

Lukiessaan kirjallisuutta hän oli päässyt selville, että siinä hallitsi
kaksi koulukuntaa. Toinen käsitteli ihmistä Jumalana, unohtaen hänen
maisen alkuperänsä; toinen taas kuvasi häntä maan tomuksi, unohtaen
hänen taivaiset unelmansa ja jumalaiset mahdollisuutensa. Martinin
käsityskannan mukaan erehtyivät molemmat koulukunnat, koska pitivät
kaikkia elämänilmiöitä ja tarkoitusperiä niin yksinkertaisina. Täytyi
löytyä joku keskitie, joka kulki lähempänä totuutta kuin ihmisen
jumaloiminen, vaikka se olikin korkeammalla kuin se koulukunta, joka
alensi ihmisen villin tavalla maan tomuksi. Kertomuksessansa
"Seikkailu", jonka hän oli Ruthille lukenut, Martin uskoi onnistuneensa
esittämään ihanteensa hyvästä kuvauksesta; ja esseessään "Jumala ja maan
tomu" hän oli lausunut käsityksensä koko tästä kysymyksestä.

Mutta "Seikkailu" ja kaikki, mitä hän piti parhaina saavutuksinaan,
kiersi yhä reittiään kustantajalta kustantajalle. Aikaisimpia
kertomuksiansa, joille hän ei itse asettanut mitään arvoa
lukuunottamatta sitä rahaa, jonka ne tuottivat, samoin kuin
hirmukuvauksiansa, joista hän oli kaksi myynyt, hän ei arvostellut
korkealle eikä pitänyt parhaina saavutuksinansa. Hänestä ne olivat ylen
kuviteltuja ja fantastisia, vaikkakin niihin oli koristeeksi siroteltu
todellisuutta, jossa niiden voima piili. Tämä hämäräperäisen ja
mahdottoman asettaminen todellisuuden sijalle oli hänestä kepponen --
enintäänkin ovela kepponen. Suuri kirjallisuus ei voisi asua niin
latteilla kentillä. Taiteellisessa suhteessa ne saattoi asettaa
korkealle, mutta hän kielsi taiteelta arvon, jos se oli eronnut
inhimillisyydestä. Kepponen oli ollut siinä, että hänen oli onnistunut
peittää inhimillinen todellisuus taiteellisuuden valheverholla, ja siten
hän oli kirjoittanut puolisen tusinaa tuollaisia kuvauksia, ennen kuin
oli kohonnut "Seikkailun", "Ilon", "Ruukun" ja "Elämän viinin"
korkeuksiin.

Ne kolme dollaria, jotka hän sai trioleteistansa, hän käytti niin, että
hänen entinen loistava olemassaolonsa yhä jatkui hänen odotellessaan
_White Mousen_ maksuosoitusta. Hän muutti tuon ensimmäisen osoituksen
rahaksi sekatavarakauppiaan puodissa, maksaen nyt jo yhden dollarin
tuolle epäluuloiselle portugalilaiselle ja jakaen loput kaksi dollaria
leipurin ja hedelmäkauppiaan kesken. Martin ei ollut kyllin rikas
hankkiakseen lihaa, ja kaikki hänen varastonsa ja keinonsa olivat
käytetyt loppuun, kun _White Mousen_ maksuosoitus viimein saapui. Nyt
hänen tuli muuttaa se rahaksi. Hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut
pankissa, vielä vähemmin toimittanut siellä mitään liikeasioita, ja
kiihkeästi, kuin uteliaan lapsen, teki hänen mielensä astua johonkin
Oaklandin suureen pankkiin ja mätkäistä tuo kuitattu neljänkymmenen
dollarin maksuosoitus pöytään. Mutta toiselta puolen hänen terve
järkensä neuvoi häntä vaihtamaan sen sekatavarakauppiaan puodissa, sillä
sen tuottama vaikutus soisi hänelle myöhemmin suuremman luoton. Tätä
tapaa Martin siis käytti maksaen portugalilaiselle kaiken velkansa ja
saaden vielä taskullisen kiliseviä kolikoita. Samoin hän täydelleen
hyvitti muutkin saamamiehensä, lunasti pantista pukunsa ja pyöränsä,
maksoi kuukauden vuokran kirjoituskoneesta ja Marialle huoneenvuokran
edelliseltä kuukaudelta ja kuukauden vuokran etukäteenkin. Vieläkin
hänelle jäi kolmen dollarin pääoma tulevia yrityksiä varten.

Tuo itsessään pieni summa tuntui hänestä koko omaisuudelta. Saatuaan
pukunsa takaisin hän oli heti paikalla mennyt tervehtimään Ruthia, eikä
hän matkalla ollut voinut kieltäytyä helistelemästä kourallista
hopearahoja, jotka olivat hänen taskussaan. Hän oli ollut niin kauan
ilman rahaa, että hän -- yhtä vähän kuin nälkäkuolemasta pelastunut mies
voi päästää ruoantähteitä silmistään -- voi tuskin pitää käsiään erossa
noista hopeakolikoista. Hän ei suinkaan ollut ahne tai saita, mutta raha
merkitsi hänelle enemmän kuin niin ja niin monta dollaria ja senttiä. Se
merkitsi menestystä, ja kotkat rahojen sivuilla merkitsivät yhtä monta
siivekästä voittoa.

Hänelle tuli sellainen vakaumus, että maailma sittenkin oli erinomaisen
hyvä. Se näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan ennen. Monen monta
viikkoa se oli ollut hyvin synkkä ja ikävä maailma, mutta nyt, kun
melkein kaikki velat oli maksettu, kolme dollaria helisi hänen
taskussaan ja hänen mieltänsä kiihotti varma menestyksen toivo, nyt
loisti aurinko lämpimästi ja yksinpä sadekin, joka virtasi lakkaamatta,
tuntui hänestä onnelliselta tapahtumalta. Nähdessään nälkää hänen
ajatuksensa olivat usein sukeltaneet niihin tuhansiin, jotka olivat
nähneet nälkää ennen häntä; mutta nyt, kun hän oli syönyt kylliksensä,
ei tuo tuhansien nälkäänäkevien kohtalo enää painanut niin raskaana
hänen mieltänsä. Hän unohti ne melkein kokonaan jo, ollen itse
rakastunut, ajatteli niitä lukemattomia, jotka maailmassa rakastivat.
Hänen tahtomattaan keinuivat rakkauslaulujen uudet motiivit hänen
mielessään. Ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, että hän ajoi
raitiovaunulla kaksi korttelia kauemmaksi kuin piti.

Hän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi
tyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva
Morse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa
suunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä.
Sotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt
parhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka
tekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja
Florencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen
englannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut
Filippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies,
nimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan
Joseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana
muuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias
Stanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä
Nile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja
vaalitaisteluissa -- lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista
joku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar,
ja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja
joka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää
tutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan
paljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain
tarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin
tavalla saada taloon vedetyksi.

"Älä kiihdy puhuessasi", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen
esittelytoimitus alkoi.

Martin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä
vaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla
tavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti
joka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei
ollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä
eikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri,
miellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa
tilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin
mielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten
vaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja
elämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.

Ruthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi,
ja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja
joustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa.
Martin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut
päästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth
tiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät
itse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi
ymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia
pilviin asti. Mutta Martin puolestaan -- nero omassa luokassaan, iloinen
pilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa
-- oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla
sukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan
menestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä,
että hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta
joutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.

Myöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori
Caldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin
enää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä
kuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian
vapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli
punan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui
säädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren
englannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.

Mutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän
oli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset
tiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma
saada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin
tahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi
näyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei
voinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.

"On ihan järjetöntä ja omituista", hän oli sanonut Ruthille muutamia
viikkoja ennen, "ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä
auringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen,
elleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on
parasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä
kiinnittää, -- työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat
valmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat
unensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein
orjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul
Verlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän
ikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää
kuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä.
Se on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä
tahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta."

"Mutta", oli Ruth vastannut, "on puheenaiheita, jotka kiinnostavat
kaikkia."

"Siinä sinä erehdyt", innostui Martin edelleen. "Kaikki ihmiset
seuraelämässä -- tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin
luokkaan tai lahkoon tahansa -- apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten
nuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat -- varakkaat tyhjäntoimittajat.
He eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat
jotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he
ikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne
ammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät
keskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa
keskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat
novellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt,
lohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin -- ja
katsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat.
Tosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja
hullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka
luulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä.
Minä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä
parhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi,
sivistymättömyydeksi tai miksi tahansa."

Mutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt
kaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen
vain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.

Näin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell
puhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät
mielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:

"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitä
Kalifornian yliopistossa?"

Professori Caldwell kohautti olkapäitään. "Kunniallinen veronmaksaja ja
poliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen
vuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja
puolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä."

"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?" urkki Martin. "Te
olette varmaankin kuin kala kuivalla maalla."

"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa
piireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut
kuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin
erakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa
juoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa
latinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä
kaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että
sittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia
kysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä
joskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua
ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia --
ihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän."

Ja hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen "Pasaatituulten
laulun":

    "Mä päivällä oon voimakas
    ja kuutamolla toimekas,
    kun purjeita pullistan aina."

Hän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että
tuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia,
vakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja
kuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se
tunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä
usein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella
voimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan
käyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina
ennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli
koottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat
olevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä
tapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia
menneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät
hänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen
näkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten
Ruthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen
silmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell
sai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita
vaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei
irrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina,
uudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa
taakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt
tulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista,
joita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, -- ne olivat lukematon
maailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen
mielensä.

Niinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa
puhetta -- lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua -- Martin taas
heräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut
vain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia
ja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti
kerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin
saattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä
kaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika,
roistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja
kiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän
katsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin
miehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja
hienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien
aave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä
takissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän
olennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja
keskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.

Jos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa
maailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin,
saanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa
pidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen
vuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia
kunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin
tyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään.
Omassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut
lakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut
läpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja
rakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan
kaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka
kyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen
huoneeseen.

Mutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä
seuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten
seurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman
laaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä
tuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja
kuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä
huolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa
tiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi
noiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli -- saattehan nähdä
jokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain
juuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän
kuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja
loppupäätelmissä -- niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se
olisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja
tullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi
kohoavansa tuon toisen tasalle.

Ruth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi
puhua.

"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän
arvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei
ole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman
rakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka
selvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta
korkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi
ja yhteiskunnalliset järjestelmät."

Ruth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori
Caldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken
tiedon elävä ilmestys.

"Minä tuskin ymmärsin teitä", sanoi professori arvellen.

Martin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.

"Silloin minä koetan selittää tarkemmin", hän sanoi. "Muistelen
lukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin
taiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus."

"Aivan oikein", nyökkäsi professori.

"Minusta tuntuu", jatkoi Martin, "että jonkin maan tuntemus puolestaan
kaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta
sitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää
lakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan
niiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä
ainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että
monia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta
tuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on
jätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun
ja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat
muuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen
sisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen
työkalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te
ette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia
laajimmassa merkityksessä.

"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä
olen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun
mieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa
miettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta,
joka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja
te puolestanne -- tai niin minusta ainakin tuntuu -- jätätte pois
kehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat
rakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja
toiminnan monivivahteinen kangas."

Ruthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä
professori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi
hänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori
Caldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen
kellonperillään.

"Tiedättekö", hän sanoi vihdoin, "minua on arvosteltu aivan tuolla
samalla tavalla kerran ennen -- arvostelija oli hyvin suuri mies,
tiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt
kuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa,
mutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis
-- ja tämä on tunnustus -- minä ajattelen, että teidän puheessanne on
jotakin -- paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen.
Minä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja,
ja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja
yksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille
aloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole
kertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on
totta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra
Eden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä."

Ruth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen
rinnallaan, hän kuiskasi:

"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia.
Saattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan."

"Suo anteeksi, taas minä erehdyin", pyysi Martin pahoitellen.

"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten
minä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin
mies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle
jotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt
yliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä
loistava ja henkevä kuin hän."

"Hän on poikkeus", vastasi Ruth.

"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt
keskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo."

Martin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi
suinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä
paremmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä
poskensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla
jutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä
koko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän
mietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien
puhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän
huomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi
nuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin
syntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä
hän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli
kasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia
oikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin
tuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.

"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan", hän sanoi
Ruthille myöhemmin, "mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä,
tyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin
kuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko
uskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi,
että työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin.
Tiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa
sen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä
minä tarkoitan."

"Minä olen pahoillani, että sinä et pidä hänestä", kuului Ruthin
vastaus. "Hän on herra Butlerin suosikki. Herra Butler sanoo, että hän
on varma ja rehellinen, nimittää häntä Pietari Kallioksi ja sanoo, että
sille kalliolle voisi rakentaa minkälaisen pankin hyvänsä."

"Sitä minä en epäile -- siitä vähästä, mitä minä hänestä näin, ja vielä
vähemmästä, mitä häneltä kuulin; mutta minä en ajattele enää niin suuria
pankeista kuin minä ennen tein. Ethän, pahastu, jos minä puhun suuni
puhtaaksi, rakkaani?"

"Ei, en suinkaan; se huvittaa minua suuresti."

"Katsos siis", puheli Martin sydämellisesti, "minä en ole mitään muuta
kuin barbaari, joka ottaa vastaan ensimmäisiä kokemuksia sivistyneestä
elämästä. Sellaisten kokemusten täytyy, näyttää oudoilta ja
ihmeellisiltä sivistyneestä ihmisestä."

"Mitäs sinä pidit minun serkuistani?" kysyi Ruth.

"Minä pidin heistä enemmän kuin noista toisista naisista. He ovat sangen
suloisia ja hauskoja, eikä heissä ole ollenkaan tuota tehtyä
ylimielisyyttä."

"Mutta pidithän sinä toisistakin naisista?"

Martin pudisti päätänsä.

"Tuo yhteiskunnallisiin asioihin innostunut nainen ei ollut mitään muuta
kuin yhteiskunnallinen papukaija. Voinpa vannoa, että jos sinä
sinkoaisit hänet tähtien keskelle, kuten Tomlinson, hänen mieleensä ei
johtuisi yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta. Ja sitten tuo
muotokuvamaalari, hän oli oikea kiusanhenki. Hänestä tulisi sopiva vaimo
tuolle pankin kasöörille. Ja entäs tuo musiikki-ihminen! Minä en välitä,
kuinka vikkelät hänen sormensa ovat, kuinka erehtymätön hänen
tekniikkansa, kuinka ihmeellinen hänen esittämistapansa -- tosiasia on,
ettei hän tiedä musiikista yhtään mitään."

"Hän soittaa ihanasti", väitti Ruth,

"Kyllä kai, hän on epäilemättä erinomainen musiikkivoimistelija, mutta
musiikin sisäinen sielu on hänelle ihan tuntematon. Minä kysyin häneltä,
mitä musiikki merkitsee hänelle -- sinähän tiedät, että minä aina olen
utelias tietämään juuri sen seikan -- eikä hän tiennyt, mitä se hänelle
merkitsi, lukuunottamatta sitä, että hän jumaloi sitä, että se oli
taiteista suurin ja että se merkitsi hänelle enemmän kuin elämä."

"Sinä panit heidät sittenkin puhumaan ammatista", laukaisi Ruth.

"Sen tunnustan, ja jos he epäonnistuivat puhuessaan ammatistaan,
kuvittelepa minun kärsimyksiäni, jos he olisivat puhuneet jostain
muusta. Katsohan, minä olen tottunut ajattelemaan, että täällä ylhäällä,
jossa kaikki sivistysmahdollisuudet ovat käytettävissä..." -- hän
vaikeni hetkeksi ja näki taas nuoruudenkuvan itsestänsä kovareunaisessa
hatussaan ja kaksirivisessä takissaan astuvan ovesta sisään ja hoippuvan
lattian yli. "Kuten minä sanoin, minä ajattelin, että täällä ylhäällä
kaikki miehet ja naiset olisivat säkenöiviä ja loistavia. Mutta nyt
siitä vähästä, mitä minä olen heitä nähnyt, he ovat minusta kuin suuri
tomppelien sakki, ainakin useimmat heistä, ja voinpa lyödä veikkaa, että
yhdeksänkymmentä sadasta on kuolettavan ikävystyttäviä. Katsos, tuo
professori Caldwell -- hän on aivan toisenlainen. Jokainen tuuma hänessä
on miestä, ja jokainen atomi hänessä yhtyy kokonaisuuteen."

Ruthin kasvot kirkastuivat.

"Sano minulle jotakin hänestä", hän uteli. "Ei sitä, mikä on suurta ja
loistavaa -- ne puolet minä hänessä tunnen -- vaan sellaista, mikä
sinusta- tuntuu vastenmieliseltä. Minä olen hirvittävän utelias
kuulemaan."

"Ehkä minä itse joudun kiikkiin." Martin tuumi hymyillen hetkisen. "Etkö
sinä tahtoisi sanoa minulle ensin? Tai, ehkä sinä et löydä hänessä
mitään muuta kuin kaikkein parasta."

"Minä olen kuunnellut kaksi hänen luentosarjaansa ja tuntenut häntä
kaksi vuotta; sen vuoksi minä juuri tahtoisin kuulla sinun ensimmäisen
vaikutelmasi hänestä."

"Huonon vaikutelman, tarkoitat. Olkoon menneeksi, tässä sen kuulet. Hän
on kaikkea sitä hyvää, mitä sinä luulet hänen olevan, arvelen -- ainakin
on hän hienoin ja henkevin miehen esikuva, mitä minä olen koskaan
kohdannut. Mutta tuota miestä painaa salainen häpeä."

"Oh, ei, ei", hän huudahti kiireesti, "ei mikään halpamainen tai
alhainen teko, sitä en tarkoita. Mutta minä tahtoisin sanoa, että hän on
minusta kuin mies, joka on kurkistanut maljan pohjaan asti ja niin
pelästynyt siitä, mitä siellä näki, että koettaa uskotella itselleen,
ettei mitään nähnytkään. Ehkä tämä ei ole selvin tapa esittää
ajatuksiani. Toisin sanoen: mies, joka on löytänyt tien salattuun
temppeliin, mutta ei ole seurannut sitä, joka ehkä on nähnyt vilahduksia
tuosta temppelistä ja koettaa jälkeenpäin vakuutella itselleen, että se
oli vain lehtien muodostama näköhäiriö. Vielä toisella tavalla: mies,
joka olisi voinut tehdä jotakin, mutta ei ole pannut tuohon tehtävään
mitään arvoa ja koko ajan tuntee kuitenkin syvimmässä sydämessään
haikean katumuksen, ettei sittenkin sitä tehnyt, joka salaisesti on
nauranut teon tuottamalle palkkiolle ja sittenkin vielä salaisemmin
kiihkeästi himoinnut tuon teon tuottamaa palkkiota ja riemua."

"Minä en ole käsittänyt häntä sillä tavalla", sanoi Ruth. "Ja toiselta
puolen, minä en oikein selvään käsitä, mitä sinä tarkoitat."

"Sehän onkin vain epämääräinen tunne minussa", Martin kierteli. "Minulla
ei ole mitään perusteita väitökselleni. Se on vain jonkinlainen tunne ja
saattaa yhtä hyvin olla vääräkin. Sinä luonnollisesti tunnet hänet
paremmin kuin minä."

Tästä illasta Ruthin luona Martin vei muassansa monta sekalaista ja
ristiriitaista tunnelmaa. Pääasiaan nähden hän oli pettynyt, mutta
samalla hän tunsi kiivenneensä noiden ihmisten tasalle. Toiselta puolen
häntä siis rohkaisi hänen oma menestyksensä. Kohoaminen oli ollut
helpompaa, kuin hän oli luullutkaan. Hän oli etevämpi kiipeämään kuin
nuo muut (hän ei turhasta kainoudesta kieltänyt sitä itseltään), hän oli
korkeammalla niitä, joiden joukkoon hän oli kiivennyt -- lukuunottamatta
luonnollisesti professori Caldwellia. Elämästä ja kirjoista hän tiesi
enemmän kuin he, ja hän ihmetteli suuresti, mihin loukkoihin ja
roskakasoihin he olivat haudanneet kaiken saamansa tiedon. Hän ei
tiennyt, että hän itse synnyinlahjaksi oli saanut erinomaisen voimakkaan
järjen, eikä sitäkään, että ne ihmiset, jotka voivat sukeltaa syvyyksiin
ja keksivät luovia ajatuksia, eivät olleet tavattavissa morselaisten
vierashuoneista, eikä hän tiennyt sitäkään, että sellaiset ihmiset
olivat yksinäisiä kotkia, jotka kaukana toisistaan liitelivät
avaruuksissa huimaavissa korkeuksissa tämän maailman hyörinän ja
laumaihmisten yläpuolella.



IV LUKU


Mutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen
sanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi
päivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä
"Auringon häpeäpilkut" -- pitkää tutkielmaa, joka sisälsi
kolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin
koulukunnan kimppuun -- hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta
ihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon
hyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän
myöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla "Ihme-Uneksijat" ja
"Oman minän mittapuu". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa --
lyhempien ja pitempien -- puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta
toiseen.

Tuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli
"Auringon häpeäpilkkujansa", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan
kuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli
tuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin
arvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut
dollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja
toinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt
kaiken liiketuttaviensa luoton -- vaikka sekatavarakauppiaan luotto
olikin kohonnut viiteen dollariin -- hänen pyöränsä ja parhaat
vaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen
vuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että
vuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.

Rohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni
tilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle
toimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä
juttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut.
Hän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten
sanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa
keksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut
olla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää
kaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita.
Hentomielisyyttä siinä kyllä piti olla -- paljon puhdasta ja makeata
hentomielisyyttä -- samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli
saanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa "neekerin taivaassa",
kuten "Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta" ja "Vaikka olen köyhä,
olen toki rehellinen".

Saatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita
pikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy
saattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he
taas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan
muuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa
vapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka
tapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä,
kohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten
vanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja
niin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa
yhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen
osoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen
rakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai
ilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija
kelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai
valloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin
osoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen,
loputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo
sovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä
sivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei
niiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi
ja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla.
Mitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin
tuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.

Ennen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen
tusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan
kyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin
matemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja
ylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun
viivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja
järkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä.
Näitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan
suunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa.
Hän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka
päivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin
Ruthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ
oli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.

Hän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän
nyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi
varmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti,
tuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat,
neljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.

Sillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja
aikakauskirjoihin nähden. Vaikka _Transcontinental_ oli julkaissut
"Kellojen soiton", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi
sitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö,
että he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli
käynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen
saavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi
kertaa viikossa _Transcontinentalille_ noista viidestä dollarista, mutta
vastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, että _Transcontinental_
oli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai
kymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa
eikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein
armeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainen
_Transcontinental_ oli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten
kerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain
siten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin
saattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että
tuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän
talon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse
teki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata
ammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka
hän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että
oli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta
solisluuta.

Eivät myöskään ne kymmenen dollaria, joista Martin oli myynyt
"Aarteenetsijänsä" chicagolaiselle sanomalehdelle, lämmittäneet hänen
kättänsä. Artikkeli kyllä oli julkaistu jo aikoja sitten, kuten hän itse
oli lukenut Central-lukusalissa, mutta toimittajalta ei kuulunut
ainoatakaan sanaa. Hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta, vaikka hän
merkityttämällä ne kirjoihin tiesi varmasti, että ne olivat saapuneet
perille. Se ei ollut mitään muuta kuin suoranaista ryöstöä, hän päätteli
-- kylmäveristä varkautta. Hänen nähdessään nälkää näpisteltiin hänen
varojansa, hänen kauppatavaraansa, joka yksistään hänelle leipää tuotti.

_Youth and Age_ oli viikkolehti, ja se oli julkaissut kaksi kolmasosaa
hänen kaksikymmentäyksituhatta sanaa sisältävästä sarjastansa, mutta
sitten se teki konkurssin. Siinä katosi kaikki toivo hänen
kuudestatoista dollaristaan.

Kaiken kukkuraksi hän menetti "Ruukkunsa", jota hän piti kaikkein
parhaana kynänsä tuotteena. Epätoivoissaan hän oli lähettänyt sen _The
Billow_ -nimiselle hienoston viikkolehdelle San Franciscoon. Pääsyynä
siihen, että hän oli lähettänyt sen tälle julkaisulle, oli ollut lyhyt
matka, koska tarvitsi vain kulkea lahden yli Oaklandista toimitukseen,
joten vastaus joutuisi tuota pikaa. Kahta viikkoa myöhemmin hän
suunnattomaksi ilokseen näki, sanomalehtikioskissa, lehden viime
numeron, jossa hänen kertomuksensa oli julkaistu kunniapaikalla ja
runsaasti kuvitettuna. Sykkivin sydämin hän meni kotiinsa arvaillen,
kuinka paljon hänelle maksettaisiin hänen parhaasta tuotteestansa. Myös
se nopeus, jolla se oli hyväksytty ja julkaistu, riemastutti häntä.
Ettei toimittaja ollut mitään etukäteen puhunut hänelle, se teki hänen
hämmästyksensä sitä suuremmaksi. Odotettuaan viikon, kaksi ja vielä
puoli lisäksi, epätoivo voitti arkuuden, ja hän kirjoitti _The Billowin_
toimittajalle huomauttaen, että jonkin erehdyksen tai huolimattomuuden
tähden hänen pieni saatavansa oli varmaankin unohdettu.

"Vaikka se ei olisi enempää, kuin viisi dollaria", ajatteli Martin
itsekseen, "voin minä kuitenkin ostaa sillä kylliksi herneitä ja papuja
voidakseni kirjoittaa tusinan samanlaisia ja parempiakin."

Vastaukseksi tuli toimittajan kirje, joka lopuksi herätti Martinin
ihastusta.

"Me kiitämme teitä", kuului se, "teidän erinomaisesta avustuksestanne.
Koko toimitus oli siihen erittäin ihastunut, ja kuten näette, me olemme
julkaisseet sen viivyttelemättä kunniapaikalla. Toivomme hartaasti, että
kuvitus olisi teitä miellyttänyt."

"Tarkemmin lukiessamme kirjettänne huomaamme teidän johtuneen sellaiseen
harhaluuloon, että me maksamme tilaamattomista käsikirjoituksista.
Sellainen ei kuitenkaan ole meidän tapamme, ja kuten tiedätte, saimme
käsikirjoituksenne tilaamatta. Saadessamme kertomuksenne me
luonnollisesti otaksuimme teidän tietävän meidän periaatteemme. Me
voimme vain syvästi valittaa tätä onnetonta väärinkäsitystä ja
vakuutamme teille kunnioitustamme. Vielä kerran kiittäen arvoisasta
lähetyksestänne ja toivoen saavamme lähitulevaisuudessa lisää jäämme
jne."

Siinä oli vielä jälkikirjoitus, että vaikka _The Billowia_ ei juuri
kenellekään vapaasti toimiteta, tuotti heille kuitenkin suurta
mielihyvää saada lähettää lehti hänelle ilmaiseksi vuoden loppuun.

Saatuaan tämän opetuksen Martin kirjoitti kaikkien käsikirjoitustensa
alkuun: "Tarjotaan käytettäväksenne määräämäänne korvausta vastaan."

"Jonakin päivänä", hän lohdutteli itseänsä, "he niitä rukoilevat _minun_
määräämilläni ehdoilla käytettäväkseen."

Tähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti
kuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan
"Katusulku", "Elämän viini", "Ilo", "Merilauluja" ja muita aikaisempia
kyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin
työpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin
enemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan
hylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut
hänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan
nurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen
puute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä
kuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti
kieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt.
Ruthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän
osti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien
päivien kuluttua unohti koko asian.

Martinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi
niitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki
panttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit
polkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan
keittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon
häntä yhä edelleenkin innostivat nuo _White Mouselta_ saamansa
neljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti
varmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat
tuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin.
Mutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen
palstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät
kerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi
tusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden
palstoilta. "Jospa edes yksi ainoa toimittaja", hän ajatteli joskus,
"laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle
yhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen
mielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta,
varovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy
olla edes joku säkene -- joku ehkä liioiteltu -- mutta kuitenkin säkene,
joka heitäkin voi lämmittää." Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun
käsikirjoituksistansa, vaikkapa "Seikkailun" uudestaan maailmalle ja
luki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö
näkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.

Kun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa
aikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja
välittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa
nähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen
hänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje,
jossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia
juttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti
tarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden
juttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi
dollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä
hän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin
hänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi
oikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa
julkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä
aikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi
kulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin
panttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka
hän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon
mahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille
suurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista
tietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia,
vaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne
tilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin
alallansa.



V LUKU


Se oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat
olivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat
käsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme
kuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se
että postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan
ahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista
tuotteistaan, sellaiset kuin "Helmenpyytäjät", "Merenkulku elinkeinona",
"Merikilpikonnien pyydystäminen" ja "Luoteisväylä". Kaikista näistä
käsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän
kuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai
partaveitsen "Merikilpikonnien pyydystämisestä" ja että
_Acropolis_-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden
vuoden ajaksi ilmaisen lehden "Luoteisväylästä" rehellisesti täyttäen
sopimuksen loppuosan.

Sonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria
eräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä
Matthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. "Peri ja helmi",
sukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli
taottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän,
suurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan
sydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata
rautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun
siirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun
kaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli
toimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San
Franciscoon, tällä kertaa _The Hornetille_, arvossa pidetylle
kuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen
toimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. Mutta _The Hornetin_
aurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli
syntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria
tuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus
unohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin
kirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen
oli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille,
ettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän
omasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta "Peristä ja
helmestä" ["Peri and the Pearl"].

Mutta _The Globe_, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia
kaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta
"Merilaulujansa" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti.
Saatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopulta _The
Globen_ toimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli
saada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja
hän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä,
hän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin
tapauksessa nimi oli muutettu, "Loppu" esimerkiksi oli muutettu
"Lopettamiseksi" ja "Uloimpien riuttojen laulu" "Koralliriuttojen
lauluksi". Kerran oli annettu aivan toinen nimi -- ihan väärä nimi --
hänen lapselleen. Hänen "Revontuliensa" sijalle toimittaja oli
painattanut "Linnunradan". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse
runot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa
tukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois
tai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan
käsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli "tehty" hänen
säkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja
olisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä
oli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä
ja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot
hänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja
uhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden
jälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat
ilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka
olivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.

Huolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto
niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanut _White
Mouselta_, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän
tilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa
viikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet
antoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään
olisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen
musta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen --
ainakin hänestä tuntui siltä -- ottamalla osaa kilpailuun, jonka
järjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli
kolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti
itselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä
puolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria,
hänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen
artikkelinsa "Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista" ensimmäisen
palkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa,
kunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut
tuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs
rikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun
tämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin
Demokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon
samanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän
kaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa
neljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.

Keksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä,
hän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja
päinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin
vapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi
monta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin
kanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan
puvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja.
Sitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata
lemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti
seurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä
tapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin,
ikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen
mielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat
pettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja
tuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan
ollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä
mitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin
kotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä -- lukuunottamatta
professori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan
kerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia,
suurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä
hämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat
hävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja
kuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet
niistä kerrassaan mitään?

Hän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä,
todellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista --
kirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet
morselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli
korkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten
seurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän
näki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja
filosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä
Yhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän
menneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen
luokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja
kauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä
kuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan,
että korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.

Hyväpä siis, hän taisteli päästäksensä yhä eteenpäin ja ylös. Ja hän
ottaisi Ruthin kanssansa. Hän rakasti häntä syvästi ja oli varmasti
vakuuttunut, että Ruth olisi loistava tähti millaisessa salongissa
hyvänsä. Samaten kuin hän selvästi käsitti, että hänen aikaisempi
ympäristönsä oli häntä itseään pitänyt vankina, hän käsitti, että Ruth
myös oli aivan samanlaisessa vankeudessa. Tyttö paralla ei ollut ollut
tilaisuutta kehittää itseään. Hänen isänsä hyllyillä olevat kirjat,
seinillä olevat maalaukset ja musiikkiteokset olivat vain prameilua.
Oikealle kirjallisuudelle, todelliselle maalaukselle ja todelliselle
musiikille morselaiset ja heidän kaltaisensa olivat kuolleet. Ja kaikkia
niitä suurempi oli itse elämä, josta he olivat toivottoman
tietämättömiä. Huolimatta unitaarisista ja vanhoillis-vapaamieliseen
naamariin puetuista taipumuksistaan he olivat jääneet kaksi miespolvea
selittävän tieteen jälkeen; heidän henkinen kehityksensä oli
keskiaikaista, samalla kun heidän ajatuksensa olemassaolon ja elämän
kaikkeuden yksinkertaisimmista totuuksista tuntui omaksuneen
yliaistillisen ja hämäräperäisen käsityskannan, joka oli yhtä nuori kuin
nuorin rotu, yhtä vanha kuin luolaihminen, ja vanhempi, -- joka sai
pleistoseeniajan apinaihmisen pelkäämään pimeässä; joka pani ensimmäisen
ajattelemattoman hebrealaisen luulemaan, että Eeva tuli lihaksi Aatamin
kylkiluusta; joka sai Descartesin rakentamaan ihanteellisen
järjestelmänsä maailman kaikkeudesta oman vähäpätöisen minänsä
perustalle; ja joka johti kuuluisaa brittiläistä kirkonmiestä
julistamaan kehitysopin mitättömäksi niin purevan ivallisesti, ettei hän
vain saavuttanut heti paikalla hyväksymistä ja suosionosoituksia, vaan
raapusti vielä nimensä pahamaineisilla variksenvarpailla historian
lehdille.

Niin mietti Martin ja mietti edelleen, kunnes hänelle selvisi, että ero
näiden asianajajien, upseerien, liikemiesten ja pankkivirkailijoiden ja
niiden työväenluokan miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, oli vain
siinä ruoassa, jota he söivät, vaatteissa, joita käyttivät, ja
naapureissa, joitten kanssa elivät. Tietysti heistä kaikista puuttui
jotakin, jota hän löysi itsestään ja kirjoista. Morset olivat näyttäneet
hänelle parasta, mitä heidän yhteiskunnallinen asemansa voi tuottaa,
eikä hän suinkaan ollut hurmaantunut siitä. Itse vaivaishoitolainen,
rahanlainaajien orja, ja kuitenkin hän tunsi olevansa kaikkien niiden
yläpuolella, joita hän tapasi Morsen talossa; ja kun hän oli saanut
käyttökelpoisen pukunsa pois pantista, hän liikkui heidän keskellään
kuin elämän kuningas väristen siitä alennuksen tunteesta, jota joku
prinssi kärsisi, jos hänet tuomittaisiin elämään vuohipaimenten kanssa.

"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja", hän huomautti herra Morselle
eräänä iltana päivällistä syödessä, "mutta miksi? Ettehän te tunne heitä
ettekä heidän oppejansa."

Keskustelun oli johtanut tälle ladulle rouva Morse, joka koko illan oli
tarkoitusperäisesti laulanut herra Hapgoodin ylistystä. Kasööri oli
Martinin musta lammas, ja hänen hyvä tuulensa saattoi sangen helposti
kadota, kun tuli kysymys tästä tyhmyyksien loistavasta edustajasta.

"Kyllä", oli hän sanonut, "Charlie Hapgood on niin sanottu tulevaisuuden
mies -- joku on minulle sanonut hänestä niin paljon. Ja se on totta. Hän
kohoaa vielä kuvernöörin tuolille, ennen kuin hän kuolee ja -- kuka
tietää? -- ehkä Yhdysvaltain Senaattiin."

"Mikä panee teidät ajattelemaan niin?" kysyi rouva Morse.

"Minä olen kuullut hänen puhuvan vaalitilaisuudessa. Se oli niin
taitavan typerä ja epäitsenäinen ja samalla niin vakuuttava, etteivät
johtajat voi muuta kuin pitää häntä varmana ja luotettavana, samalla kun
hänen mauttomuutensa olivat niin keskinkertaisen äänestäjän
mauttomuuksien kaltaisia, että -- oh, no niin, tiedättehän, miten
jokainen imartelee sitä ihmistä, joka on pukenut sanoiksi juuri hänen
ajatuksensa ja tarjoaa niitä ominansa hänelle."

"Minä todellakin luulen, että sinä olet mustasukkainen herra
Hapgoodille", virkahti Ruth tarttuen puheeseen.

"Taivas varjelkoon!"

Se kauhun ilme, joka oli kohonnut Martinin kasvoille, kiihoitti rouva
Morsen taisteluhalua.

"Te todellakaan ette tahtone sanoa, että herra Hapgood olisi tyhmä?" hän
kysyi jäätävän kylmästi.

"Ei kai tyhmempi kuin keskinkertainen tasavaltalainen", kuului vastaus,
"tai tavallinen demokraatti. Ne ovat tyhmiä kaikki tyynni, elleivät ole
viekkaita, ja harvat heistä ovat viekkaita. Ainoat viisaat
tasavaltalaiset ovat miljonäärit ja heidän tietoiset aseenkantajansa. He
tietävät, millä puolella on voi heidän leivällään, ja he tietävät,
miksi."

"Minä olen tasavaltalainen", keskeytti herra Morse kevyesti. "Sanokaapa,
mihin luokkaan te minut asetatte."

"Oh, te olette tietämättänne aseenkantaja."

"Aseenkantaja?"

"No, miksi ei? Te palvelette yläluokan harrastuksia. Teillä ei ole
mitään tekemistä työväenluokan eikä rikosasiain kanssa. Teidän tulonne
eivät ole riippuvaiset vaimonpieksäjistä eikä taskuvarkaista. Te saatte
toimeentulonne yläluokan herroilta, ja se, joka elättää toista, on hänen
herransa. Kas niin, te olette siis aseenkantaja. Teidän tulee tukea
yhteiskunnan pääomiaomistavia yhdistyksiä, koska te palvelette niitä."

Herra Morsen kasvot punottivat hiukan.

"Minä tunnustan, herraseni", hän sanoi, "että te puhutte kuin joku
sosialistiroisto."

Juuri sellaisena hetkenä Martin teki huomautuksensa:

"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja, mutta miksi? Te ette tunne heitä
ettekä heidän oppejansa."

"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta", vastasi
herra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin
ja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut
näin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja
miehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.

"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät
vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei
tee minua sosialistiksi", sanoi Martin hymyillen. "Ei sekään, että minä
epäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän
oppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse,
te olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut
vihollisensa."

"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä", oli kaikki, mitä toinen sai
sanotuksi.

"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte
tasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä
ja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät
tasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen
tähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain
väitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat
tasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat
tasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden
minä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden
kannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu
liian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista --
tai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen
yksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja
vannoutunut vihollinen."

"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa", iski herra Morse.

"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te
voisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua
huvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa
sitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä
tietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku
tavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa
tusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia
enempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee
minusta tasavaltalaista."

"Minä en sille mitään voi", sanoi herra Morse vältellen, "että uskon
teidän kuitenkin kallistuvan sinne päin."

"Todentotta!" ajatteli Martin itseksensä, "hän ei tiedä kerrassaan
mitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt
yhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä
hukannut?"

Tällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai
luokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta
hirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja
vastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä
ympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten,
metafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.

Samanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa
kotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään,
nuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka
perinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin
korjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja
polkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin
luona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä
ennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan
kerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki
kunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei
kuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista
rakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen
puolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa
edellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen
ja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen "Povari". Hän oli
hämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille
ei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat
pelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta,
hän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille
kasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni
ohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka
hän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli
luullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan,
tuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon
juuri hänestä.

Monen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä,
tällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse
asiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen
tehnyt.

"No mutta Marian", Martin ihmetteli. "Sinä puhut aivan kuin sinä
häpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi."

"Niin minä teenkin", sinkautti toinen.

Martin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään
nöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon
sitten mistä tahansa, oli rehellinen.

"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä
kirjoitan runon omasta sisarestani."

"Ei hän ole mustasukkainen", nyyhkytti Marian. "Hän sanoo, että se oli
sopimaton, si... siveetön."

Martin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon
jäljennöksen "Povaristansa".

"Minusta se ei ole sellainen", hän sanoi lopuksi, tarjoten
käsikirjoitusta hänelle. "Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu
sinusta siveettömältä -- sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?"

"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää", kuului vastaus
samalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla.
"Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei
hän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu
ja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän
tahdo sitä sietää."

"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin
tyhmyyttä", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.

Hän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa
hänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko
juttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.

"Olkoon menneeksi", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen
kappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.

Hän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon
koneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen
aikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan
tietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota
sievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.

Marian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.

"Saanko minä?" hän pyysi.

Martin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä
keräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa
taskuun -- ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar
muistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta,
notkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä,
jonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin
pari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti
huvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin,
joita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin
hänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen
sisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen
tiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän
katsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat
toverit, jotka hänelle olivat jääneet.

"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.

Marian kertasi kysymyksensä.

"Minkäkö tähden minä en mene työhön", hän purskahti nauruun, joka oli
vain puoliksi sydämellistä. "Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle
siitä."

Sisar pudisti päätänsä.

"Älä valehtele", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että
hän oli arvannut oikein.

"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen
omista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka
kanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella
ei hänellä ole mitään sanottavaa.

"Ymmärrätkö?"

"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?" hän jatkoi.
"Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? -- Sinä luulet, että
minä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?"

"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi
jonkun toimen", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan
totta. "Hermann sanoo -- --"

"Piru hänet vieköön!" huudahti Martin hyväntuulisesti. "Yksi asia, jonka
minä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä
voisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun
ottaa vastaan häälahjan minulta."

Häntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja
pari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki
sisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin
luokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin
kaavoihin, -- se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa
elämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä
yksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo
lapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät
kaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä
herra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie
Hapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja
lähetti pois -- tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen
mukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat
suuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten
huolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat
noudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen
huoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan
Kirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja
ajatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton
ja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun
ja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli
sama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.

"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies", sanoi Martin
ivaten. "Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin
heidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun
mielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt;
sinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen.
Sinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun
toimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua
erikoisesti huvittanut, -- sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä,
-- vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä
voitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut
antautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen
tähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden
mitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit
raadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä
ryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit
niitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun
ympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin
ja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä
sinä siitä kaikesta nyt ajattelet?"

Aivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos.
Puvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset
vaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja
hienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo
muuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä
kaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä
valaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän
katsahti kirjan nimilehteä ja luki: "Estetiikan teoria". Silloin hän
otti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen
lukulampulleen ja jatkoi "Estetiikan teorian" lukemista.



VI LUKU


Eräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä
kuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi
sitten, Martin luki "Rakkaussikermäänsä" Ruthille. Oli iltapäivä ja he
olivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin
tällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa
ihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen
käsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.

Ruth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja
epäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.

"Minusta ne ovat kauniita -- hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä
niitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan", hän sanoi melkein
rukoillen. "Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä
on vikana -- ehkä on vika ostajissa -- ja se estää sinua ansaitsemasta
sillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni
imarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota -- enkä minä olisi oikea
nainen, jos minä tuntisin toisin -- kun sinä kirjoitat nuo runot
minulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö
sinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta,
ajatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on
kulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän
vihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää
minua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä
koskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et
ota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin
kiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla
reportteriksi ... joksikin aikaa nyt kuitenkin?"

"Se turmelisi minun tyylini", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen
vastauksensa. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen
tehnyt työtä saadakseni tyylin."

"Mutta nuo pikku jutut", väitti Ruth. "Sinä sanot niitä täytetyöksi.
Sinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?"

"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin,
kun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli
päättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista
aamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa
touhua -- elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä
tulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä
paitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään
kirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on
saamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle
tulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen
sana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä
kuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin
minun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein
kuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen
lopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa,
mitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa
jaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken."

Martin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta
mistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa -- juuri hänen
huuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut
sitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian
kandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä
ei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen
märehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.

"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun
'Merilaulujasi'?" hän kysyi. "Muista, että toimittajan on täytynyt
hankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän
olisi toimittajaksi päässytkään."

"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus",
kuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. "Mikä
on, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä
elämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta
esiintymään, -- ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti
uskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa
asioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee
heidät uskomaan sellaista roskaa, -- heidän tietämättömyytensä, joka ei
ole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger
kuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat
elämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat."

Hän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhui
Ruthin pään yli.

"Minä olen varma, että minä en ole ikinä kuullut tuosta Weiningeristä",
vastasi Ruth, "ja sinä yleensä puhut niin kauheasti, että sinua on aivan
mahdoton seurata. Minä puhuin siis toimittajain lahjakkuudesta -- --"

"Ja minä sanon sinulle", keskeytti Martin, "päälahjakkuus
yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa noihin toimittajiin nähden on
epäonnistuneisuus. Kirjailijoina he ovat epäonnistuneet. Älä luule, että
he mieluimmin ovat valinneet konttoripöydän, noitten tuhansien
pikkuhommien aherruksen ja työnantajaansa orjuuden kuin kirjoittamisen
riemun. He ovat koettaneet kirjoittaa, mutta he ovat epäonnistuneet, ja
siinä onkin koko asian kirous. Kaikki käytävät kirjalliseen
onnistumiseen ovat vartioidut, ja vartijoina istuvat nuo vahtikoirat,
jotka kirjallisuudessa ovat epäonnistuneet. Toimittajat, aputoimittajat,
tilapäistoimittajat, suurin osa heistä ja käsikirjoitusten lukijat ja
aikakauslehtien ja kirjain kustantajat, suurin osa heistä -- melkein
kaikki heistä -- ovat miehiä, jotka ovat tahtoneet kirjoittaa ja ovat
epäonnistuneet. Ja he -- kelvottomimmat kaikista olennoista auringon
alla -- ovat juuri niitä olentoja, jotka päättävät, mikä on soveliasta
painettavaksi, mikä ei, -- he, joilla ei ole yhtään ainoaa itsenäistä
ajatusta, jotka ovat todistaneet, että heiltä puuttuu jumalaista tulta,
istuvat tuomitsemassa itsenäisyyttä ja neroa. Ja heidän jälkeensä
tulevat arvostelijat, epäonnistuneita yrittäjiä kaikki, niin monta kuin
heitä onkin. Älä sano minulle, etteivät he ole uneksineet korkeita
unelmia ja koettaneet kirjoittaa runoja ja romaaneja, sillä he ovat, ja
ovat epäonnistuneet. Katsos, tavallinen arvostelu on inhottavampi ja
ellottavampi kuin kalanmaksaöljy. Mutta sinähän tiedät minun
mielipiteeni arvosteluihin ja oikeutettuun arvosteluun nähden. On
olemassa suuria arvostelijoita, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin
pyrstötähdet. Jos minä epäonnistun kirjailijana, silloin minä hankin
itselleni toimittajan ammatin."

Ruthin ajatus oli vilkas, ja hänen paheksumisensa rakastajansa
lausunnosta sai tukea siitä epäjohdonmukaisuudesta, jota hän luuli hänen
lausunnossaan tapaavansa.

"Mutta Martin, jos niin olisi asianlaita, että kaikki ovet olisivat
suljetut, kuten sinä päätät niin varmasti, kuinka sitten on mahdollista,
että yksikään suuri kirjailija on voinut esiintyä?"

"He ovat tehneet mahdottoman mahdolliseksi", hän vastasi. "He tuottivat
sellaisia loistavia, leimuavia töitä, jotka polttivat heidän
vastustajansa poroksi. He ovat päässeet ilmestymään kuin ihmeen kautta
voittamalla tuhannen vedon yhtä vastaan. He voittivat itsellensä
oikeuden, koska he olivat Carlylen taistelukuntoisia jättiläisiä, joita
ei voitu nujertaa. Ja minun on tehtävä samoin. Minun täytyy tehdä
mahdoton mahdolliseksi."

"Mutta jos epäonnistut? Sinun täytyy samalla ottaa muutkin lukuun,
Martin."

"Jos minä epäonnistun?" Hän katseli häntä hetkisen, aivan kuin se
ajatus, jonka Ruth oli lausunut, olisi ollut jotakin kerrassaan
mahdotonta. "Jos minä epäonnistun, silloin minusta tulee toimittaja, ja
sinusta tulee toimittaja vaimo."

Ruth rypisti otsaansa tuolle pilalle -- rypisti niin kauniisti ja
jumalaisesti, että Martinin täytyi suudella pois nuo rypyt.

"Kas niin, annahan olla", Ruth sanoi koettaen vetäytyä vapaaksi hänen
lumoavan voimansa vaikutukselta. "Minä olen puhunut isälle ja äidille.
Minä en ole koskaan ennen asettunut heidän tahtoansa vastaan. Minä
vaadin, että he kuulisivat minua. Minä olin tottelematon lapsi. Kuten
tiedät, he molemmat ovat sinua vastaan; mutta minä vakuutin heille
uudestaan ja uudestaan rakastavani sinua, ja lopulta isä suostui siihen,
että jos sinä tahdot, sinä pääsisit heti alkamaan hänen toimistossaan.
Ja samalla hän omasta aloitteestaan lupasi maksaa sinulle heti alussa
niin suuren palkan, että me voisimme mennä naimisiin ja saisimme
itsellemme pienen pesän jossakin. Minun mielestäni hän menetteli
erittäin hienosti -- eikö sinunkin?"

Martinin sydäntä viilsi synkkä epätoivo ja tuska, ja koneellisesti,
jotakin epäselvää mutisten, hänen kätensä meni taskuun saadaksensa
sieltä tupakkaa ja paperia, joita hänellä ei enää ollut, kääriäkseen
niistä savukkeen, ja Ruth jatkoi:

"Rehellisesti puhuen -- ja älä anna sen loukata itseäsi: minä tahdon
sanoa, millainen hänen suhteensa on sinuun -- hän ei pidä sinun
radikaalisista mielipiteistäsi, ja hän luulee, että sinä olet laiska.
Tietysti sinä itse tiedät, ettet ole. Minä tiedän, että sinä teet
kovasti työtä."

Kuinka kovasti, ei Ruthkaan sitä tiennyt, johtui ajatus Martinin
mieleen.

"Vai niin", hän sanoi, "millaiset minun mielipiteeni ovat? Ovatko ne
sinusta radikaalisia?"

Martin katsoi häntä silmiin ja odotti vastausta.

"Minusta ne ovat -- tuota, kumouksellisia", vastasi Ruth.

Martin oli saanut vastauksen kysymykseensä, ja niin masentunut hän oli
elämän harmaudesta, että unohti sen viekoittelevan tarjouksen, jonka
Ruth oli hänelle tehnyt. Ruth puolestaan ei uskaltanut enää mennä
kauemmaksi ja oli valmis odottamaan hänen vastaustaan, jolloin hän voisi
ottaa asian uudestaan puheeksi.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Martinilla oli myös oma kysymyksensä
tehtävänä hänelle. Hän tahtoi tietää, missä määrässä Ruth uskoi häneen,
ja viikon kuluessa molemmat olivat saaneet vastauksensa. Martin kiiruhti
sitä lukemalla hänelle esityksensä "Auringon häpeäpilkuista".

"Miksi sinä et rupea sanomalehden kirjeenvaihtajaksi?" kysyi Ruth, kun
Martin oli lopettanut. "Sinä rakastat kirjoittamista niin suuresti, ja
minä luulen, että sinä onnistuisit. Sinä voisit kohota ja hankkia
itsellesi nimen sanomalehtimiehenä. On olemassa melkoinen joukko suuria
erikoiskirjeenvaihtajia. Heidän palkkansa on suuri ja heidän työmaansa
koko maailma. Heitä lähetetään kaikkialle -- Afrikan sisäosiin, kuten
Stanley, tai haastattelemaan paavia tai tutkimaan tuntematonta
Tiibettiä."

"Sinä et siis pidä minun esseestäni", kysyi Martin. "Sinä uskot, että
minulla on joitakin mahdollisuuksia sanomalehtialalla, mutta ei
kirjallisuudessa?"

"Ei, ei; minä pidän siitä. Se kuuluu hyvältä. Mutta minä pelkään, että
se menee sinun lukijoittesi pään yli -- ainakin minulle niin kävi. Se
kuuluu kauniilta, mutta minä en sitä ymmärtänyt. Sinun kovin
tieteellinen sanontatapasi on minulle käsittämätöntä. Sinä olet
äärimmäisyysihminen, sinä tiedät sen, ystäväni, ja mitä sinä voit
käsittää, saattaa olla käsittämätöntä useimmille meistä."

"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa",
oli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.

Hän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut
muodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki
hänet mykäksi.

"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu", hän
vihdoin jatkoi, "mutta etkö sinä näe siinä mitään -- sen
perusajatuksessa, tarkoitan?"

Ruth pudisti päätänsä.

"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä
olen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä -- --"

"Hänen mystillisyyttään -- ymmärrätkö sinä sitä?" kuohahti Martin.

"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä
en ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan -- --"

Martin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut
puhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken
aikaa.

"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä", hän
kuului sanovan. "Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan.
On aika ottaa elämä vakavasti -- _meidän_ elämämme, Martin. Tähän asti
sinä olet elänyt vain itsellesi."

"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön."

"Niin. Isä on tarjonnut -- --"

"Minä ymmärrän sen", keskeytti Martin, "mutta se mitä minä tahtoisin
tietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?"

Ruth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.

"Sinun kirjoituksiisi, rakas", hän myönsi puoleksi kuiskaten.

"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani", sanoi Martin melkein
karkeasti. "Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se
tuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?"

"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä ... et voi."

"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen
ei ole ollenkaan minun kutsumukseni?"

"Silloin minun on vastattava." Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen.
"Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi,
rakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen
kirjallisuutta paremmin kuin sinä."

"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti", myönsi Martin miettivästi,
"ja sinun tulisi tuntea."

"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa", hän lisäsi hetkisen
äänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. "Minä
tiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä.
Minä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi.
Minä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä.
Minä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua
uskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on,
että sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.

"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä
vuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että
ennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä
muistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee
palvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä
olen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että
sinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä
olen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia
vuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä
luonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt
kellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä
kellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen
ovat minun viimeiset tietoiset toimeni.

"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja
jos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni
valveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti.
Kipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun
tajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen
kannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson
kelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea
kannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon
määrättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini
kuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen
tunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä
olen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut
päästäni pyörällä unen tarpeesta -- aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja
rauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani
lakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:

    "'On meri tyyni ja syvä;
    sen povessa kaikilla lepo on hyvä.
    Vain askel ja rauhan sait,
    polskis ja poreita pinnalle hait.'

"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta
ja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen
antautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani.
Pakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt
palvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä
kuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä
tiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista
tarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei
ole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun
veljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten,
minkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan
sitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen
vähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa,
vaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun
rinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu
todeksi, ennen kuin vuosi on kulunut."

Hänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin
hänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta
vetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin,
kuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja
siinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen
sielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth
näki verhon aukeavan sielunsa silmiltä -- aukeama, jonka läpi hän näki
vilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja
voittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä,
niin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää
tämän miehen henkinen viileys.

"Vielä toinen asia", jatkoi Martin. "Sinä rakastat minua. Mutta miksi
sinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua
kirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska
minä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut
ja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu
konttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain
saivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista -- tee minut noiden
toisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän
kanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka
heille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut
minut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin
osa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla
olisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua
mieheksesi."

"Mutta sinä unohdat", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa
keksi sopivan vertauskohdan. "On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka
ovat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista
ihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä
ja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun
ikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin."

"Totta", kuului vastaus. "Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole
olleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä
käytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat.
Tietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia -- --"

"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'", keskeytti
Ruth.

"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä
ihmiset ovat tehneet ennenkin -- kirjoittaa ja saada toimeentuloni
kirjoittamisella."

Ruthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.

"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?" hän
kysyi.

Hän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan -- surkutteleva
äidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin
haavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman
mahdolliseksi.

Ennen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia
asettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.

"Mutta rakastathan sinä minua?" kysyi Martin.

"Rakastan, rakastan!" huudahti Ruth.

"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi
vahingoittaa minua." Voitonriemu helähti hänen äänessään. "Sillä minä
luotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa
voi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole
heikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä."



VII LUKU


Martin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa
Broadwayllä -- kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen
vuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet
ensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja
epätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli
epätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä
keskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää
lainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet
Martinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti
mustan pukunsa vapaaksi.

"Onhan teillä se musta puku", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki
hänen panttikappaleensa. "Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt
ja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette -- --"

Mies oli katsonut uhkaavasti, ja Martin oli kiiruhtanut huudahtamaan.

"Ei, ei, kyllä se on minulla. Mutta minä tarvitsen sitä muutamassa
tilaisuudessa."

"Vai niin", sanoi kiskuri heltyneenä. "Ja minä tarvitsen sitä muutamassa
tilaisuudessa, ennen kuin minä voin antaa teille lisää lainaa. Älkää
luulko, että pidän tätä liikettä huvin vuoksi!"

"Mutta se on neljänkymmenen dollarin pyörä ja hyvässä kunnossa", oli
Martin väittänyt. "Enkä minä ole saanut siitä kuin seitsemän dollaria.
Ei, en seitsentäkään! -- kuusi ja neljänneksen. Te otitte koron
etukäteen."

"Jos tahdotte rahaa, tuokaa musta puku", oli ollut vastaus, joka oli
ajanut Martinin ulos tuosta pesästä, niin suuri epätoivo sydämessä, että
se näkyi kasvoillakin ja liikutti hänen sisartaan.

Tuskin he olivat kohdanneet toisensa, kun Telegraph Avenuen raitiovaunu
saapui ja pysähtyi ottaaksensa joukon myöhästyneitä iltapäivän
kaupassakävijöitä. Rouva Higginbotham ymmärsi liikkeestä, jolla Martin
auttoi häntä vaunuun, ettei Martin aikonutkaan seurata mukana. Hän
kääntyi portaalla ja katsahti häneen. Hänen kuihtuneet kasvonsa
hellyttivät häntä sydänjuuriin asti.

"Etkö sinä tulekaan mukaan?" hän kysyi.

Samassa hän oli astunut alas hänen rinnalleen.

"Minä kävelen -- liikuntoa, näetkös", selitti Martin.

"Sitten minäkin kävelen muutaman kadunkulman", virkahti sisar. "Ehkä se
tekee minulle hyvää. Minä en ole ollut oikein hyvinvoipa viime aikoina."

Martin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta
esiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista
olkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta
jalan noususta, jossa ei ollut notkeutta -- oikea irvikuva vapaan ja
onnellisen ihmisen astunnasta.

"Sinun on parasta odottaa tässä", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut
jo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, "ja ajaa seuraavalla
vaunulla."

"Herra nähköön -- enkös minä olekin jo aivan väsynyt!" puuskutti sisar.
"Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin
noissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen
kuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin."

"Minulla on parempi pari kotona."

"Tule meille huomenna päivälliselle", kutsui sisar hajamielisesti.
"Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon
liikeasioille."

Martin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä
ilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.

"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet.
Liikuntoa!" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen,
mutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta "Katsos, annas kun
katson!"

Ja etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa.
"Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,
Mart", hän mutisi väsyneesti.

Martin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän
tiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä
taistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi
kuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen,
voimaa kirjoittaa ja -- kuka sen tietää? -- ehkäpä kirjoittaa jotakin,
joka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen
mielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän
juuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä
palautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut
postimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina
kuin oli ne koneella kirjoittanut -- "Salaisuuden Korkeat Papit" ja
"Kauneuden Kehto"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne
olivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli
kirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin!
Silloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen
mieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla
liikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.

"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti", hän
änkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea
kiilto. "Huomaa minun sanani!" hän huudahti voimakkaammin. "Ennen kuin
vuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista
kolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä
voit tehdä, on odottaa ja nähdä."

Eikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa
epämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän
sanoi:

"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule
syömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan,
milloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart..."

Martin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa,
niin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.

"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?"

"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?" kysyi Martin.

Sisar pudisti päätä.

"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse." Hänen äänensä oli
intohimoisen kapinallinen. "Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen
paljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä."

"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?"

"Siitä, että...", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja
kirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle,
miten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. "Tuota,
koska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä
aikakauslehdissä on julkaistu."

"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", sanoi sisar epävarmasti,
mutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan
tietävänsä, mikä toista vaivasi -- "minä toivoisin, että kuuntelisit
järjen kieltä", hän kertasi, "ja tule meille päivälliselle huomenna."

Autettuaan häntä vaunuun Martin kiirehti postitoimistoon ja osti
kolmella dollarilla postimerkkejä, ja kun hän myöhemmin samana päivänä
mennessään Morsen taloon pysähtyi postitoimiston edessä, oli hänellä
kainalossa suuri kasa paksuja, pitkiä kirjekuoria, joihin hän oli
käyttänyt jokikisen näistä merkeistä, paitsi kolmea kahden sentin
merkkiä, jotka hän oli säästänyt tulevan, tiukan tarpeen varalta.

Siitä tuli merkitsevä ilta Martinille, sillä päivällisen jälkeen hän
tapasi Russ Brissendenin. Kuinka hän sattui olemaan siellä, kenen ystävä
hän oli tai mikä sattuma oli hänet johtanut sinne, sitä ei Martin
tiennyt. Hän ei myöskään ollut utelias kysymään asiaa Ruthilta.
Lyhyesti, Brissenden teki Martiniin sellaisen vaikutuksen, että hän
sairasti verenvähyyttä ja näytti pintapuoliselta, eikä hän kiinnittänyt
häneen mitään huomiota. Tuntia myöhemmin hän päätti, että Brissenden oli
sen lisäksi aika tomppeli. Sillä hän kiersi huoneesta toiseen,
tuijottaen tauluihin ja pistäen nenänsä kirjoihin ja aikakauslehtiin,
joita hän otti pöydiltä ja hyllyiltä. Vaikka hän oli talossa
ventovieras, hän lopuksi erottautui erilleen muusta seurasta, painautuen
suureen, mukavaan nojatuoliin ja alkaen mielenkiinnolla lukea ohutta
teosta, jonka oli vetänyt taskustaan. Lukiessaan hän antoi
hajamielisesti ja hyväillen sormensa sivellä tukkaansa. Martin ei
huomannut häntä sen enempää koko iltana, paitsi kerran, jolloin hän näki
hänen kiihkeästi ja voitonvarmasti keskustelevan useitten nuorten
naisten kanssa.

Sattuipa sitten, kun Martin lähti talosta, että hän tapasi Brissendenin,
joka jo oli ehtinyt talon ulkoportaille.

"Kas vain, tekö se olette?" sanoi Martin.

Toinen vastasi epäselvällä murahduksella, mutta alkoi astella hänen
rinnallaan. Martin ei tehnyt toista yritystä saada aikaan keskustelua,
ja useita kulmanvälejä he kulkivat sanaakaan vaihtamatta.

"Mahtava vanha aasi!"

Huudahduksen pikaisuus ja voimakkuus hämmästytti Martinia. Häntä alkoi
huvittaa, ja samana hetkenä hänelle selvisi lisääntynyt
vastenmielisyyden tunne tuota toista kohtaan.

"Mitä varten te käytte tuollaisissa paikoissa?" sinkahutettiin hänelle,
kun vielä oli äänettä kuljettu muutamia kulmanvälejä.

"Mitä varten te itse siellä käytte", kysyi Martin takaisin.

"Hitto vieköön, mistä minä sen tiedän", kuului taas. "Joka tapauksessa
oli se minun ensimmäinen vierailuni. Jokaisessa päivässä on
kaksikymmentäneljä tuntia, ja täytyyhän ne jollakin tavalla kuluttaa.
Tulkaa, niin otetaan ryyppy."

"Olkoon menneeksi", vastasi Martin.

Samassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona
oli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi
vuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos
puhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä
suurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän
kuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän
mietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan,
joka häntä kutsui tälle ryypylle, -- kirkkaat valot, peilit,
kristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä
juopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli -- se oli
tuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät
menestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin,
se häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen
aivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei
ollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja
lukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen
sekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa.
Ponnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut
väkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä -- tai
mieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä
maisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden
heittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat
skotlantilaista ja soodaa.

He puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin
tilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää
kesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä
enemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt
kauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää
kaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen,
jonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä,
mitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta -- neron hehkuvaa,
kesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet
huulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän
puhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä
äänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja
välkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta
säteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin
syvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät
ilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja
ristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka
avasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen
loppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin
enemmän -- käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista,
jotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin
sanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen
näkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään
kokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon
verrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista
Martinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.

Martin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä
oli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero,
elävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. "Minä makaan tomussa sinun
jalkaisi juuressa", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen
kertasi.

"Te olette tutkinut kehitysoppia", hän sanoi ääneen viitaten toisen
lausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. "Mutta te puhutte
totuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa", väitti Martin, mutta
sai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. "Teidän päätelmänne ovat
sopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea."

"Olen iloinen kuullessani sen", kuului vastaus. "Että minun
tiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille,
on todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole
välittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän
onkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan
saavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta."

"Te olette Spencerin oppilas", huudahti Martin voitonriemulla. "En ole
lukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin
vain hänen 'Kasvatuksensa'."

"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla",
Martin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut
tutkia Brissendenin henkistä perustusta. "Te olette dogmaatikko, ja se
tekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella
tieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain
järkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään.
Te löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella
tavalla itse totuuteen."

"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä
Josephia", vastasi Brissenden. "Oh ei!" hän lisäsi. "Minä en ole yhtään
mitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut
katoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä
tiedätte?"

Ja kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen
pitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista
olkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut
oli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat
kädet olivat auringon paahtamat -- tavattoman päivettyneet, mietti
Martin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska
Brissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli
voinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa
päivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin
alkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja,
joiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat
yhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt
nenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista.
Ne eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli
mahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli -- tai oikeammin, se kyti niiden
takana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen
ja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä
kovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi
säälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi
selville.

"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin
selitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. "Olen
oleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi."

"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?"

"Pelota?"

Tuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta
Martin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän
pelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat
kotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon
kotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja
taistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun
hänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän
lainasi:

    "Kun kohtalon iskut kohti käy,
    pää vuotaa verta, mutt' taivu ei."

"Pidättekö Henleystä?" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä
rakastettavaksi ja helläksi. "Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä
muuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien
joukosta -- aikakauskirjain runonrustaajien -- kuin gladiaattori kohoaa
eunukkien parvesta."

"Te ette pidä aikakauskirjoista", sanoi Martin melkein moittivasti.

"Pidättekö te?" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi
ollut tarkoitus häntä loukata.

"Minä -- minä kirjoitan -- tai, oikeammin, koetan kirjoittaa -- noihin
aikakauslehtiin", änkytti Martin.

"Sen parempi", kuului lempeämpi vastaus. "Te koetatte kirjoittaa, mutta
ette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä
tiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja
niissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen
palstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne
voi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja
lörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä."

"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle", väitti Martin.

"Päinvastoin" -- Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin
köyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta
kiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta
katse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin --
"päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne,
ettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata
teitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!"

Martin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi
voitonriemuisesti.

"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella", hän lisäsi.

"Te olette paholainen!" huudahti Martin harmistuneena.

"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä."

"Te ette uskaltanut."

"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt."

Brissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi
aikonut lähteä kapakkahuoneeseen.

Martinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.

"Bosco! Hän syö ne elävältä! Syö elävältä!" huudahti Brissenden matkien
Spielerin tavalla erästä kuuluisaa käärmeennielijää.

"Minä voisin syödä teidät elävältä", sanoi Martin luoden röyhkeän
katseen toisen sairaalloiseen olentoon.

"Minä vain en ole sen arvoinen."

"Päinvastoin", Martin päätteli, "minä käyttäydyin tyhmästi." Hän
purskahti sydämelliseen, terveelliseen nauruun. "Minä tunnustan, että te
teette pilkkaa minusta, Brissenden. Että minulla on nälkä ja te tiedätte
sen, on ainoastaan luonnollinen ilmiö, eikä siinä ole mitään alentavaa.
Kuten näette, minä nauran sovinnaisuuden vähäpätöisille määräyksille,
mutta jos te sanotte jonkun terävän toden sanan, minä heti olen tuon
sovinnaisuuden orja."

"Te loukkaannuitte", vakuutti Brissenden.

"Hetkiseksi, kyllä. Tottumus poikavuosilta, näettehän. Sellaista minä
silloin opin, mutta ne tavat ovat menettäneet merkityksensä sen jälkeen.
Ne ovat kuitenkin luurankoja minun mieleni kammioissa."

"Mutta tottahan te nyt jo suljette niiden ovet?"

"Olen ne jo sulkenut."

"Todellako?"

"Todella."

"Mennään siis ja otetaan jotakin syötävää."

"Minä suoritan tämän", vastasi Martin aikoen maksaa tilaamansa
skotlantilaisen kahden dollarinsa viimeisillä rippeillä, mutta näki
Brissendenin kehottavan kapakan palvelijaa jättämään nuo kolikot
pöydälle.

Martin pisti ne hieman irvistäen taskuunsa ja tunsi hetkisen
Brissendenin käden ystävällisesti lepäävän olkapäällään.



VIII LUKU


Heti seuraavana iltapäivänä hämmästytti Mariaa Martinin toinen vieras.
Mutta tällä kertaa hän ei menettänytkään malttiansa, vaan pyysi
Brissendeniä kaikella kunnioituksella istuutumaan salinsa loistoon.

"Toivon, ettette pahastu tulostani", alkoi Brissenden.

"Ei, ei; ei ollenkaan", vastasi Martin puristaen kättä ja istuttaen
vieraansa ainoalle tuolille, sillä itselleen hänelle jäi paikka sängyn
reunalla. "Mutta mistä te tiesitte minun osoitteeni?"

"Soitin Morselle. Neiti Morse vastasi puhelimeen. Ja tässä minä nyt
olen." Hän kaivoi takkinsa taskua saaden sieltä esille ohuen kirjan,
jonka heitti pöydälle. "Siinä on eräs kirja runoja. Lukekaa ja pitäkää
se." Ja sitten vastaukseksi Martinin väitteeseen: "Mitä minä kirjoilla
teen? Tänä aamuna minä taas syljin verta. Onko teillä viskiä? Ei,
tietysti ei. Odottakaa hetkinen."

Hän lähti ja meni. Martin katseli hänen pitkää vartaloaan, kun hän
ulkona astui portaita alas, ja huomasi hänen kääntyessään sulkemaan
porttia surukseen, miten nuo ennen leveät hartiat olivat nyt kumartuneet
kokoonlyhistyneen rinnan yli. Martin hankki kaksi lasia ja painautui
lukemaan saamaansa runovihkosta, Henry Vaughan Marlown viimeistä teosta.

"Ei ollut skotlantilaista", virkahti Brissenden palatessaan. "Sillä
kerjäläisellä ei ole mitään muuta kuin amerikkalaista viskiä. Mutta
tässä on sitä neljännes."

"Minä lähetän jonkun lapsista hakemaan sitruunoita, niin saamme
tuutingit", tarjosi Martin. "Mitähän tällainen kirja on mahtanut tuottaa
Marlowlle?" hän lisäsi kohottaen mainittua kirjaa.

"Mahdollisesti viisikymmentä dollaria", kuului vastaus, "vaikka onni on,
jos hän saa niin paljon, tai ehkä hänen täytyi houkutella kustantajaa
julkaisemaan se."

"Silloinhan ei ihminen voi elää runoilemisella?"

Martinin ääni ja ilme kavalsivat selvästi hänen mielensä masennuksen.

"Eipä tietenkään. Eikö olisi hullua odottaakin sitä? Mutta
loppusoinnuilla elää aivan erinomaisesti. Meillä on Bruce, Virginia
Spring ja Sedgwick. He ansaitsevat hyvin. Mutta runous -- -- Tiedättekö
te, millä Vaughan Marlow ansaitsee leipänsä?"

Opettamalla eräässä poikakoulussa Pennsylvaniassa, ja se on oikea pikku
helvetti, siihen voitte luottaa. Minä en vaihtaisi hänen kanssaan,
vaikka hänellä olisi vielä elettävänä viisikymmentä vuotta. Ja kuitenkin
eroaa hänen runoutensa nykyisten runoseppien tuotteista kuin
granaattiomena porkkanoista. Ja millaisia arvosteluja hän saa! Piru
heidät periköön jokikisen!

"Liian paljon kirjoittavat miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa,
miehistä, jotka osaavat kirjoittaa", vakuutti Martin. "Katsokaas, minä
olen ollut aivan hämmästynyt siitä suunnattomasta määrästä roskaa, jota
on kirjoitettu Stevensonista ja hänen tuotannostaan."

"Ne inhoittavat pikkusielut!" sähähti Brissenden hammasta purren. "Kyllä
minä tunnen sen roskan -- ystävällisesti nokkia häntä hänen _Isä
Damienin kirjeistään_, eritellen häntä, punniten häntä -- --"

"Mitaten häntä heidän omalla surkean nuoruutensa mittapuulla", keskeytti
Martin.

"Niin, niin juuri -- se on oikea lausetapa -- märehtivät ja häväisevät
ensin kaikkea, Totta, Kaunista ja Jumalaista, ja sitten taputtavat häntä
selkään sanoen: 'Hyvä koira, Fido.' Hyi! 'Ne pienet räkättävät
ihmislokit', kuten Richard Realfe nimitti heitä kuoliniltanaan."

"Osoittelevat tähtien välkettä", tarttui Martin lämpimästi, "mestarien
meteorimaista lentoa. Kerran minä kyhäsin pilkkakirjoituksen heistä --
arvostelusta, tai oikeammin arvostelijoista."

"Näyttäkää se minulle", pyysi Brissenden kiihkeästi.

Niinpä Martin etsi papereistaan jäljennöksen "Tähti-sumustaan", ja
lukiessaan sitä Brissenden nauroi, hykersi käsiänsä ja unohti
tuutinkinsa.

"Minusta te itse olette tuollaista tähtisumua, joka on joutunut
maailmaan valaisemaan mitään näkemättömäin sokkojen elämää", kuului
hänen päätöksensä päästyään loppuun. "Tietysti, sen sieppasi
mielihyvällä ensimmäinen aikakauslehti, jolle sitä näytitte?"

Martin selaili ja tarkasteli käsikirjoitustensa luetteloa.

"Kahdessakymmenessäseitsemässä lehdessä se on käynyt ja palautettu
hylättynä."

Brissenden purskahti pitkään sydämelliseen nauruun, joka keskeytyi
ankaraan yskänpuuskaan.

"Katsokaapas, teidän ei tarvitse koettaa vakuuttaa minulle, ettette
olisi koettanut runoilla", hän köhästeli. "Näyttäkää minulle joitakin."

"Älkää lukeko niitä nyt", pyysi Martin. "Minä tahdon jutella teidän
kanssanne. Minä laitan teille paketin, jonka voitte ottaa kotiinne."

Brissenden lähti vieden mukanaan "Rakkaussikermän" ja "Peri ja helmen"
palatakseen seuraavana päivänä, jolloin tervehti Martinia sanoen:

"Minä tahdon saada lisää."

Hän ei ainoastaan vakuuttanut, että Martin oli todellinen runoilija,
vaan Martin sai vielä tietää, että Brissenden oli myös runoilija. Hän
oli aivan ihastunut ja hämmästynyt Martinin tuotannosta ja ihmetteli,
ettei niitä oltu koetettu julkaista.

"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!" kuului Brissendenin tuomio
vastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. "Rakastakaa
kauneutta sen itsensä tähden", kuului hänen neuvonsa, "ja jättäkää
aikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne --
se on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on
tekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te
katkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte
häväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te
sanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen,
viimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen,
teette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät.
Te olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun
uskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon,
ettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra,
jota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen!
Menestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän
Stevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän
'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se,
minkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei
tarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus
kiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan
parane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa?
Olkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä
kauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä
mitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja
tuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja
Keatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna
pesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle."

"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta", nauroi Martin.
"Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun
maailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi."

Brissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: "Te olette niin nuori,
Martin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän
siipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat
värit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut.
Joku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja
siinä on niiden häpeä."

"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta", nauroi Martin.

"Hulluuden filosofiaa", iski vastaus. "Siitä minä olen tullut
vakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä
porvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen
pesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva
nimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se
rappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei
miestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa
alkueläinten korkea henkinen vaisto..."

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko
tilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.

"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle -- tuolle
kalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!"

Seuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja
ravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä
silmiin eikä nähnyt niissä pelkoa -- näki vain ihmettelevän, ilakoivan
paholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin
pituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.

Brissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten
nauraa hykertää.

"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte
pudistanut pois hengen saman tien", hän sanoi.

"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään", selitti Martin anteeksi
pyydellen. "Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?"

"Ah, te nuori kreikkalainen!" jatkoi Brissenden. "Pelkäänpä, ettette
osaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette
hiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin,
niin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin.
"Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi."

"Koska...", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi,
"koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten
he ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt.
Katsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä
kuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän
vasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa
makua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden
poroporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne
jokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi
kuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on
olemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista
poroporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista."

"Raukkamaisista?" pani Martin vastaan.

"Niin juuri -- raukkamaisista -- jotka lörpöttelevät helppohintaisesta
siveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää
elämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita
helppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on
suurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia,
ettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin,
samalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton
elääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä
takaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten
kaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja
kuolema teidät korjaa."

"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä
kertaa ette saa minua väittämään vastaan", sanoi Martin. "Kun tarkemmin
asiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne
teille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa
ja vastustamaton."

He olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista
asioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo
pitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä,
ellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti
Martinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman
viski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla,
hän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän
maksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin
oppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen
kerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.

Mutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan
kasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen
nautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja
kyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää
sen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen
iloa "kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen
tullut", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut
myrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän
värähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille
sanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen
vapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka
tuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli,
sitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä,
jonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli
katkera elämän kuume.



IX LUKU


Martin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän
kuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet
menoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin
hänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth
ei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä
syntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti
hänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja
ottaisi _Transcontinentalin_ toimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli
velkaa, ja lunastaisi pukunsa.

Aamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi
lainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli
kokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä
nähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen
poissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli
höyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän
mietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja.
Hänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San
Franciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.

Ovi _Transcontinentalin_ toimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri
avata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:

"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford", (Ford, Martin tiesi
kirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) "kysymys on siitä,
oletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla,
minä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvita _Transcontinentalin_
tulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä
on ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon
teille heti paikalla, että _Transcontinentalin_ joulunumero ei mene
painoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette
saanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä."

Ovi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein
ja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä.
Martin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli
käytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä
oli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun
sanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet
tarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään
huoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra
Fordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet
yksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen
vaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea
sekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka
istui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia
hämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota
kirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.

"Minä... minä olen Martin Eden", Martin alkoi keskustelun ("ja minä
tahtoisin saada viisi dollariani", teki hänen mielensä heti paikalla
lisätä).

Mutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa
toimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta
suututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti
seisoalleen, huudahtaen: "Ei, mutta todellakin!" ja seuraavana hetkenä
hän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.

"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden.
Usein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette."

Sitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien
silmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli
hänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen
sauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian
silitysraudalla.

"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä
kuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista
voimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote
kerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin
lukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin
sitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät
toimitukselle."

Yhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän
esitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen
mies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi
sairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno
parta.

"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme."

Martin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen
kättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä
saattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka
oli huolellisesti hoidettu, -- hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin,
jolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.

Nämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen,
kunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.

"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin
käymään", herra White sanoi.

"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden", vastasi
Martin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää
tarpeensa, rahat heltiävät itsestään.

"Todentotta", hän ajatteli itsekseen, "minun repaleitteni pitäisi
kaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!" Uudestaan ja uudestaan, kun vain
tilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen
ihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään,
kertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa
hänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän
vaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät
pienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen
maksaa.

"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän
kertomustanne"? lörpötteli herra Ford. "Tietystikään minä en sanonut.
Minä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin,
toi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron."

"Herra nähköön", ajatteli Martin. "Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa
sillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin
vuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa", ja vihanaalto tuntui
läikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui
suunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat
kuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt,
ja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti
hänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja
silloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo
olennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä
rosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet
häneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja
suurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi
toimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että
ellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin
Oaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei
kuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja
sillä hän tahtoi heitä pelottaa.

He muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi
uudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut "Kellojensoiton", ja
herra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa
oli ollut ihastunut "Kellojensoittoon", ja sanoi tuon sisaren tytön
olevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.

"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut", sanoi
Martin vihdoin. "Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin
erittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te
lupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin."

Herra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan
sopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta
kääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt
rahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin
näki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella
housujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.

"Minä olen pahoillani", sanoi herra Ends, "mutta ei ole tuntiakaan
siitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun
käteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni
itseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava,
vaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen
tähden se tuli näin yllätyksenä."

Molemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies
vain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka
tapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan
aikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu
pääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa
hänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan
täytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.

"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata
meidät tässä tilassa", puheli herra Ford ujostelematta. "Kaikki on
pelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille,
mitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi
töiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?"

Olipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus
lähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista
ja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan
osannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus
juuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.

"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen
huomenna", sanoi herra Ford.

"Minä tarvitsen rahan tänään", sanoi Martin horjumattomasti.

"Onneton sattuma -- jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin
muuna päivänä", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends
keskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen
kärsivällisyytensä lyhyyttä.

"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen", hän sanoi karkeasti, "ja
minä myös. Maksuosoitus lähetetään -- --"

"Minä olen myös selittänyt", keskeytti Martin, "ja minä olen selittänyt,
että minä tarvitsen rahan tänään."

Hän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan
hävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon
herrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koska
_Transcontinentalin_ pääomat asuivat siellä.

"On hyvin ikävää -- --", alkoi herra Ford.

Mutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi
jättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä,
tarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin
valkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden
asteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän
liikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.

"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!"
huusi Martin. "Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne
olisivat viisisenttisiä." Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle:
"Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään
kipeää."

Herra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut
osoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen
perinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät
neljä dollaria viisitoista senttiä.

"Kääntäkää ne nurin", komensi Martin.

Ja vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan
saamansa pääoman ollakseen varma asiasta.

"Nyt on teidän vuoronne!" huudahti Martin herra Fordille. "Minun tulee
saada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä."

Herra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi
vielä kuusikymmentä senttiä.

"Onko varma, että siinä on kaikki?" kysyi Martin uhaten. "Mitä teillä on
liivinne taskuissa?"

Todistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin.
Sieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri
pistää taskuunsa, kun Martin huudahti:

"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on
kymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria
yhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa
vielä viisi senttiä."

Hän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri
ojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.

"Kiitoksia paljon", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa.
"Hyvästi ja voikaa hyvin."

"Ryöväri!" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.

"Varas, käärme!" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.

Martin oli innostunut -- niin innostunut, että hän muistaessaan
_Hornetin_ olevan hänelle velkaa viisitoista dollaria "Peri ja helmestä"
päätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti
joukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka
ryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden.
Kun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen
ammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan
avulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista
pikemmin alas portaista.

"Tervetuloa takaisin, herra Eden; mieluista on aina teitä nähdä", he
nauroivat hänelle alas portaan päästä.

Martin puri hammasta noustessaan seisomaan.

"Lurjukset", hän mörisi vastaan, _"Transcontinentalissa_ olivat
vuohipukkeja, mutta te olette sirkusnyrkkeilijöitä."

Uusi naurun hohahdus tervehti sitä.

"Minun täytyy sanoa, herra Eden", huudahti _Hornetin_ toimittaja alas,
"runoilijana te lienette kyllä omintakeinen. Mutta mistä te olette
oppinut tuon oikean nyrkin alaiskun, jos saan luvan kysyä?"

"Mistä te opitte tuon puoli-Nelsonin?" vastasi Martin. "Joka tapauksessa
te saatte mustan silmän."

"Toivon, ettei niskanne kangistu", toivoi toimittaja huolestuneena.
"Mitäs sanotte, jos me lähtisimme kaikki ryypylle?"

"Olkoon menneeksi", myönsi Martin.

Ja ryövärit ja ryövätty joivat yhdessä kaikessa ystävyydessä, päätellen,
että taistelu oli ollut sangen ankara ja että ne viisitoista dollaria
"Peristä ja helmestä" nyt oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluivat
_Hornetin_ toimitukselle.



X LUKU


Arthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös.
Ruth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti
hänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri
oli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille
joulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli
Martin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.

"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!" hän huudahti erottaen pois
jäljennössivut käsikirjoituksesta. "Se on minun viimeiseni ja eroaa
kaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen,
että minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä
toivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'."

Hänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä
huoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä
tervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka
Martin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen
kasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:

"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?"

"Minä -- minä en tiedä", vastasi Ruth. "Luuletko sinä -- luuletko sinä
voivasi sen myydä?"

"Pelkään, etten", kuului tunnustus. "Se on liian järeätä
aikakauskirjoille. Mutta se on totta -- siitä minä voin antaa sanani!"

"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät,
etteivät ne mene kaupaksi?" jatkoi Ruth taipumattomasti.
"Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai
kuinka?"

"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi
olla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi."

"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin
raa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden
toimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi."

"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan
hänen puhua."

"Mutta se ei osoita hyvää makua."

"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja
minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."

Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä.
Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää,
eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän
ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.

"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin
kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta
kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt
riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja
lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.

"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri
tulin sinulta kysymään."

"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "... Minne?"

"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat
ne rahat."

"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos,
vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan
takavarikkoon, ja... tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin
minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne
Transcontinentalin viisi dollaria -- 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen
taskuun."

"Sinä et sitten tule?"

Martin katsahti pukuunsa.

"En voi."

Pettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän
ei puhunut mitään.

"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa",
sanoi Martin reippaasti, "tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain
haluat. Minä tiedän sen!"

"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten", virkahti Ruth äkkiä,
"että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien
postiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?"

Martinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän
oli kieltäytynyt. "Minä olin niin varma -- minä olen niin varma --
itsestäni", hän päätti. "Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin
tusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet."

"Oh!" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen
käsineitään. "Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua."

Martin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää
lemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät
kiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen
puserrukseensa.

Ruth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta
miksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan
kiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei
voinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän
olisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää
siitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli
hänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt "Wiki-Wikistä".

Portaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin.
Ainainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan
kasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja
ulkopuolelle oli painettu _New York Outviewn_ osoite. Hän pysähtyi
repiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut
lähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä --
hänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta -- ehkä ne
tilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon
hullun toivon mahdottomana.

Kirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet
nimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn
toimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin
kirjeisiin.

Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli
kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että
"niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut
kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista
aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan,
kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei
tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin
murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli
ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä -- ei hienoa italialaista
käsialaa -- vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.

Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt
Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön.
Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän
aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä.
Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei
tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet
hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet
inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta
epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää,
sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä
vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan
muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä
oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö
sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?

Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian
silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa
keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen
silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti
ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen
viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi
hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki
viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi
seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.

Suureksi hämmästyksekseen -- ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut
ylistämästä kuolinpäiväänsä asti -- Maria näki Martin Edenin ottavan
raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan
silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä
Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin
puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen
määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi
tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin,
sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti
Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden
Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis
vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille,
johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin
silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon
hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin
kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.

"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain
kuumempia."

Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi
käyttää.

"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen.
"Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää
puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää
joutuin."

Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti
vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat
hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.

"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja
tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".

"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili
jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille,
miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän
tehdä kone -- yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."

Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä,
jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti
sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja
hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.

"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä
panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla
viisas mies, herra Eden."

Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin
putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto,
joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän
tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin
pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka
kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja,
eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies,
hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja
saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.

Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra
Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt
kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa,
muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi
hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan
suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä
pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä
tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin
liikkeeseen.

Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi
takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut
ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon
tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina
haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei
sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella
sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei
tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin
eikä töin".

"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä
muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle
kuonollenne."

"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei
kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo
olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä,
siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada
olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän
sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti
elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."

Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä,
ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän
vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein
huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen
mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä
ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä
iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi
minne.

Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain
joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi
ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta
sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin
toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa
taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.



XI LUKU


Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan
huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä
aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan
höyryn.

"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden
kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada
aikaan hänen poissaollessaan.

Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen
Martinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.

"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös
olekin? 'Päiväperhonen' -- se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä
vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton
saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen
pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois
päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa
minulle, mitä siitä ajattelette."

Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen
lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat
yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin
elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin
että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli
pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli
kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava,
mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille.
Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta
päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen,
tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien
värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään,
mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti
tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan.
Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua
meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä,
kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja
pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana,
kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni,
valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.

"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin,
kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä -- ihmeellistä! Se
on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman
suuri, äärettömän pieni kysymys -- minä en voi saada sitä ajatuksistani.
Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen
ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia
elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton
kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan
näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette --
minä en tiedä, mitä te olette -- te olette ihmeellinen, siinä kaikki.
Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"

Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti
uudestaan.

"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan
maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen
taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa
yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja
se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö
sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on
totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen
mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä
on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en
enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas,
minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."

Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko
kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen -- te tiedätte sen."

"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole
ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti
paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka
päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein
saavutus."

"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle."

"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen", huudahti Martin.
"Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä
vailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän
kanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että
'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella
tarjouksella."

"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle."
Brissenden odotti hetkisen. "Tuo runo on suuri -- suurin kaikista, mitä
minä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä
olen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin
viski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut -- suurin ja täydellisin
saavutus -- unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin
suloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt
minä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan
tahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en
tahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt,
ja minä olen jakanut sen teidän kanssanne."

"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa", väitti Martin. "Kauneuden
vaikutus on ihmeitä tekevä."

"Se on minun kauneuttani."

"Älkää olko itsekäs!"

"Minä en ole itsekäs." Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen
ohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. "Minä olen yhtä
epäitsekäs kuin nälkäinen karju."

Turhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti
hänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja
liioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin
sen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.

Kuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli
tuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän
sanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden
toimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja
hän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.

"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle",
hän sanoi. "Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään
puhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon." Hän veti
paksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. "Tässä on teidän
'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran,
vaan monta kertaa -- ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille
siitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut
'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa:
kun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta
huomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät
tunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit."

Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että
minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."

"Ei suinkaan, ei -- jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se
jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani
arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen
sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette
sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten
'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee
kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen
työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi -- mitä pikemmin
sen parempi."

Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui
raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja
pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.

"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja
minulla oli onni mukana."

Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin
ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän
käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi
sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän
tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli
horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi
tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen
velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja
lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti
Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi
Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli
taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian
myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä
lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria
itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja
ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät
Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.

Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian
rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan
makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse
oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti
arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian
rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut
kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon
kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja
kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei
Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo
itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä
-- hänen maailmansa -- oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen
kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän
pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja
puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli
saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa
vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän
tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi
tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin
myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi
säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan
tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan
kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja
kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta
sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei
hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä
tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan
jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut
kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi
Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti
sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia,
parhaimpiakin heistä.



XII LUKU


"Tulkaa mukaan -- minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoi
Brissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.

He olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo
lautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui
näyttää Martinille "todellinen pohjasakka". Hän kääntyi palaten
kaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa,
astellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla.
Eräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen
toisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin
raitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.

"Jos Ruth näkisi minut nyt", hän ajatteli miettiessään, millaista
todellinen pohjasakka saattoi olla.

"Voi olla, ettei siellä ole ketään", sanoi Brissenden heidän
laskeutuessaan vaunusta ja sukeltaessaan työväen viheliäisten asumusten
keskukseen Market Streetin eteläpuolella. "Siinä tapauksessa te
menetätte sen, jota olette kauan etsinyt."

"Mitä hittoa se voi olla?" kysyi Martin.

"Miehiä -- viisaita miehiä -- eikä sellaisia lörpötteleviä nollia kuin
ne, joiden kanssa keskustelemasta minä teidät tapasin tuossa
kauppasaksain pesässä. Te olette lukenut kirjoja ja huomannut olevanne
yksin. Nyt minä näytän teille muutamia miehiä, jotka myöskin ovat
lukeneet, niin ettette te enää ole niin kokonaan yksin."

"Eipä sillä, että minä vaivaisin päätäni heidän loppumattomilla
väittelyillään", hän sanoi heidän käveltyään taas yhden kadun välin.
"Minua ei kiinnosta kirjafilosofia. Mutta te huomaatte, että nuo miehet
ovat neroja eivätkä poroporvallisia sikoja. Mutta pitäkää varanne, ne
voivat puhua teidät pussiin, olkoonpa kysymys mistä tahansa auringon
alla.

"Toivon, että Norton olisi siellä", hän puuskutti hylätessään Martinin
avuntarjouksen. "Norton on idealisti -- oikea ilmestys. Muisti
erehtymätön. Idealismi on johtanut hänet filosofiseen anarkiaan, ja
hänen sukunsa on hänet sen vuoksi hylännyt. Isä on suuren rautatien
presidentti ja miljonääri, mutta poika näkee nälkää Friscossa,
toimittaen anarkistista sanomalehteä kahdenkymmenenviiden
kuukausipalkalla."

Martin tunsi sangen vähän San Franciscoa ja vielä vähemmän Market
Streetin eteläpuolta, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin
olivat matkalla.

"Jatkakaa", hän sanoi, "ja kertokaa minulle niistä enemmän etukäteen.
Millä he elävät? Kuinka ne sattuvat olemaan täällä?"

"Toivon, että Hamilton olisi siellä", Brissenden pysähtyi lepuuttamaan
käsiään. "Pahna-Hamiltoniksi häntä sanotaan -- polveutuu jostakin
vanhasta Etelän suvusta. Maankiertäjä -- laiskin ihminen, mitä minä
koskaan olen tuntenut, vaikka hän on, tai on olevinaan, kirjanpitäjänä
eräässä sosialistisessa osuuskauppaliikkeessä, kuuden dollarin
viikkopalkalla. Hän on oikea jätkätyyppi. Joutunut kiertäessään
kaupunkiin. Minä olen nähnyt hänen istuvan koko päivän samalla penkillä
viemättä muruakaan huulilleen, ja kun illalla pyysin häntä päivälliselle
-- kahden kulmanvälin päässä olevaan ravintolaan -- hän vastasi: 'Liian
paljon vaivaa, hyvä mies. Ostakaa minulle sen sijaan laatikko sikareja.'
Hän oli aluksi spenceriläinen, kuten tekin, kunnes Kreis käänsi hänet
materialistiseen monismiin. Minä koetan saada hänet puhumaan monismista,
jos suinkin voin. Norton on toinen monisti, vaikkei hän usko muuhun
kuin henkeen. Hän voi antaa Kreisille ja Hamiltonille, mitä ne
tarvitsevat."

"Kuka on Kreis?" kysyi Martin.

"Hänen asuntoonsa olemme nyt matkalla. Entinen professori -- erotettu
yliopistosta -- vanha juttu. Järki kuin partaveitsi. Hankkii
toimeentulonsa miten voi. Tiedän, että hän pahimmillaan ollessa on
kiertänyt tekemässä temppuja. Häikäilemätön lurjus. Voisi ryöstää vaikka
ruumiin käärinliinat. Ero hänen ja poroporvarien välillä on, että hän
ryöstää ilman harhakuvitelmia. Puhuu Nietzschestä, Schopenhauerista,
Kantista tai mistä vain, mutta ainoa, mistä hän todella välittää
maailmassa, Marykin mukaan luettuna, on hänen monisminsa. Haeckel on
hänen pieni tinajumalansa. Ainoa keino loukata häntä on hyökätä
Haeckelin kimppuun."

"Tuossa on pesä." Brissenden lepuutti hetkisen käsiään portaan juurella
laahustaakseen sitten ylös. Se oli tavallinen kaksikerroksinen
kulmatalokapakka ja sekatavarakauppa kivijalassa. "Liittokunta asuu
täällä -- se on ottanut koko yläkerran haltuunsa. Mutta Kreis on ainoa,
jolla on kaksi huonetta. Tulkaa." Yläeteisessä ei ollut mitään valoa,
mutta Brissenden kulki pimeässä kuin tuttu kotitonttu. Hän seisahtui
puhumaan Martinille.

"Muuan pojista -- Stevens, on teosofi. Pitää aika melun, kun alkuun
pääsee. Nykyään hän toimii astianpesijänä eräässä hotellissa. Pitää
hyvistä sikareista. Minä olen nähnyt hänen syövän perunamuhennosta
kymmenellä sentillä ja sitten polttavan viidenkymmenen sentin sikarin
päälle. Minulla on taskussani pari hänelle, jos hän ilmestyy näkyville.

"Ja vielä täällä on eräs -- Parry -- australialainen, tilastotieteilijä,
joka urheilee ensyklopedialla. Kysykää häneltä, paljonko Paraguay tuotti
vehnää vuonna 1903 tai paljonko Englanti vei lakanapalttinaa Kiinaan
1890 tai paljonko Jimmy Britt painoi Nelsonin kanssa otellessaan tai
kuka oli Yhdysvaltain nyrkkeilykuningas 68, ja erehtymätön vastaus tulee
automaatin nopeudella. Sitten on vielä Andy, kivenhakkaaja, omaa
mielipiteitä joka asiasta, hyvä shakinpeluri; ja vielä toinen, Harry,
leipuri, tulipunainen sosialisti ja innokas yhdistyksen jäsen.
Sivumennen, muistattehan te keittäjä- ja tarjoilijalakon - se oli juuri
Hamilton, joka järjesti ammattiyhdistyksen ja sai toimeen lakon --
suunnitteli kaikki yksityiskohtia myöten valmiiksi juuri täällä Kreisin
huoneissa. Teki sen huvin vuoksi, mutta oli liian laiska johtaakseen
taistelua loppuun. Hän olisi voinut kohota korkealle, jos olisi
tahtonut. Sen miehen mahdollisuuksilla ei olisi mitään rajoja, ellei hän
olisi niin perin juurin laiska."

Brissenden tassutteli pimeässä sinne, missä valonsäteet lankesivat
raosta kynnykselle. Naputus ja vastaus, ja he avasivat oven, ja Martin
tapasi itsensä pudistamassa kättä Kreisin kanssa. Tämä oli tumma, kaunis
mies, jolla oli hohtavanvalkoiset hampaat, riippuvat, pitkät viikset ja
suuret, säteilevät silmät. Mary, lihavahko vaalea neitonen, pesi
astioita pienessä takahuoneessa, joka oli sekä keittiö että ruokasali.
Etuhuonetta käytettiin arkihuoneena ja makuukamarina. Katossa riippui
viikon pyykki niin alhaalla, että Martin ei nähnyt aluksi niitä kahta
miestä, jotka keskustelivat nurkassa. He hoilasivat Brissendenin ja
hänen pullonsa tervetulleiksi, ja tullessaan esitellyksi Martin sai
tietää, että he olivat Andy ja Parry. Hän liittyi heihin ja kuunteli
tarkasti kertomusta nyrkkeilykilpailusta, jonka Parry oli edellisenä
iltana nähnyt. Brissenden sitä vastoin laittoi kuntoon tuomisiaan
voidakseen tarjota tuutinkia tai viiniänsä, mitä vain kullekin halutti.
Hänen komennettuaan "joukko kasaan" Andy lähti kiertämään huoneesta
huoneeseen saadakseen sanan kaikille talon asukkaille.

"Meillä on onni, että melkein kaikki ovat täällä", kuiskasi Brissenden
Martinille. "Tuossa on Norton ja Hamilton; tulkaa, niin mennään vastaan.
Stevens ei ole kotona, kuulin. Minä johdan heidät keskustelemaan
monismista, jos voin. Odottakaa, kunnes he ovat saaneet muutaman lasin,
että lämpenevät."

Aluksi keskustelu oli aivan hajanaista. Martin huomasi kuitenkin, että
nämä miehet olivat erittäin teräväpäistä väkeä. Heillä oli kullakin omat
mielipiteensä, vaikka nuo mielipiteet olivatkin usein ristiriitaiset, ja
vaikka he olivat sukkelasanaisia ja leikillisiä, eivät he koskaan olleet
pintapuolisia. Hän huomasi heti, että mitä he puhuivatkin, heidän
puheessaan oli varmaa tietoa ja heillä oli syvällinen ja yhtenäinen
käsitys yhteiskunnasta ja elämän kaikkeudesta. Kukaan ei ollut
märehtinyt heidän mielipiteitään heille valmiiksi; he olivat kukin
tavallaan uudistusmiehiä, ja jokapäiväinen tyhmä lörpöttely oli heidän
huulillensa vierasta. Koskaan ei Martin ollut kuullut Morsen talossa
keskusteltavan niin monenlaisista aiheista. Heidän keskustelunsa ei
tuntunut tietävän mistään rajoituksista. He siirtyivät rouva Humphry
Wardin uusimmasta kirjasta Shawin viimeiseen näytelmään, draaman
tulevaisuudesta Nat Goodwinin muistoihin. He kehuivat tai pilkkasivat
aamulehtien toimittajia, hyppäsivät Uuden Seelannin työväen oloista
Henry Jonekseen ja Brander Matthewsiin ja näistä taas saksalaisten
suunnitelmiin Kaukaisessa Idässä ja keltaisen vaaran tuottamiin
taloudellisiin tekijöihin, kiistelivät Saksan vaaleista ja Babelin
viimeisestä puheesta ja lopuksi pysähtyivät paikallispolitiikkaan,
häväistysjuttuihin, joita työväen puolueen johtomiesten viimeiset
suunnitelmat olivat aiheuttaneet, ja varsinkin viimeiseen yritykseen
koettaa saada syntymään merimieslakko. Martin hämmästyi sitä syvällistä
tietoa, jonka he kaikki näyttivät saavuttaneen. He tiesivät, mitä ei
koskaan oltu painettu sanomalehtiin -- he voivat paljastaa ne salaiset
langat ja näkymättömät kädet, jotka panivat nuket tanssimaan. Martinin
suureksi hämmästykseksi otti Marykin osaa keskusteluun ja teki sen niin
suurella henkevyydellä ja taidolla, ettei Martin ollut sellaista
tavannut niissä naisissa, joita oli oppinut tuntemaan. He puhuivat
Swinburnesta ja Rossettista, jonka jälkeen Mary sukelsi ranskalaisen
kirjallisuuden syvyyksiin, jossa Martin ei tuntenut olevansa kotonaan.
Martin sai kuitenkin kostaa, kun Mary alkoi puolustaa Maeterlinckia ja
hän sai käyttää avukseen "Auringon häpeäpilkuissa" käyttämiään
huolellisesti harkittuja väitteitä. Useita miehiä oli tullut lisäksi
sisään, ja huone oli täpötäynnä tupakan savua, kun Brissenden heilutti
punaista lippua.

"Tässä on tuoretta lihaa teidän kirveellenne, Kreis", hän sanoi --
"ruusunvalkoinen nuorukainen, joka vimmatusti rakastaa Herbert
Spenceriä. Tehkää hänestä haeckeliläinen ... jos voitte." Kreis näytti
havahtuvan ja leimahtavan kuin metallinen taikakone, kun taas Norton
katseli Martiniin osanottavasti, suloisesti ja tyttömäisesti hymyillen
aivan kuin tahtoen sanoa, ettei ole hätää, hänellä on kyllä suojaa ja
puoltajia.

Kreis hyökkäsi suoraan Martinin kimppuun, mutta askel askeleelta Norton
seurasi mukana ja sotkeutui keskusteluun, kunnes hän ja Kreis olivat
joutuneet täydelliseen kaksintaisteluun aatteen aseilla. Martin kuunteli
ja hieroi silmiään. Olihan mahdotonta, että tällaista voisi sattua,
vielä vähemmän jossain työväen kaupunginosassa Market Streetin
eteläpuolella. Nämä miehethän olivat kuin eläviä kirjoja. Heidän
puheessaan oli innostusta ja tulta, ja henkinen juopumus valtasi heidät,
kuten hän oli nähnyt väkijuomain valtaavan miehiä ennen. Hänen
kuulemansa ei ollut enää myytillisten puolijumalain, kuten Kantin ja
Spencerin, kirjoittamaa kuivaa filosofiaa ja painettuja sanoja. Se oli
elävää filosofiaa, lämmintä, punaista verta, sielua, joka oli
ruumiillistunut näissä kahdessa miehessä, joitten koko olemus tuntui sen
innoittamana syntyvän uudestaan. Silloin tällöin liittyi keskusteluun
muitakin miehiä, jotka seurasivat sitä niin kiihkeästi, että usein
sikari sammui heidän kädessään ja kasvoilla kuvastui kiihkeä jännitys.

Idealismi ei ollut koskaan kiinnittänyt Martinin mieltä, mutta
sellaisena kuin Norton sitä esitti, se oli hänelle kuin ilmestys. Sitä
johdonmukaista todennäköisyyttä, joka häneen niin valtavasti vaikutti,
eivät Kreis ja Hamilton näyttäneet huomaavankaan, vaan irvistelivät
Nortonille, että tämä oli metafyysikko, ja tämä puolestaan irvisteli,
että nämä olivat metafyysikolta; aistimuksia ja ilmiöitä koetettiin
selitellä molemmin puolin. He syyttivät häntä siitä, että hän koetti
selittää itsetietoisuutta oman itsensä perusteella. Hän moitti heitä
sanahelinästä, väittipä heidän johtuvan sanoista teoriaan sen sijaan,
että johtuisivat tositapahtumista teoriaan. Tästä he kiivastuivat. Sehän
oli kaiken heidän keskustelunsa pohja ja perusta, he vain koettivat
tosiasioille antaa tosiasiain nimen.

Kun Norton vaelsi Kantin filosofian hämärille poluille, Kreis huomautti
hänelle, että kaikki pienet saksalaiset filosofit ovat kuollessaan
muuttaneet Oxfordiin. Hetkistä myöhemmin Norton huomautti heitä
Hamiltonin säästäväisyyden laista, jonka alle he arvelematta kaikki heti
paikalla alistivat omat ajatusjärjestelmänsä. Ja Martin löi rintoihinsa
ja iloitsi kaikesta. Mutta Norton ei ollut spenceriläinenkään, ja
samalla kun hän väitteli näiden kahden vastustajansa kanssa, hän myös
tahtoi selvitellä Martinin filosofista käsityskantaa.

"Te tiedätte, etteivät Berkeleyn väitökset ole tulleet kumotuiksi", hän
sanoi kääntyessään suoraan Martiniin. "Herbert Spencer pääsi lähelle,
vaikkei hänkään erittäin lähelle. Innokkainkaan Spencerin seuraaja ei
voi mennä pitemmälle. Minä luin erään Saleebyn tutkielman tässä toissa
päivänä, ja parasta, mitä Saleeby tahtoi sanoa, oli että Herbert
Spencerin melkein onnistui kumota Berkeleyn väitteet."

"Tiedättekö, mitä Hume sanoo?" kysyi Hamilton. Norton nyökkäsi, mutta
Hamilton kävi vastaamaan toisille. "Hän sanoo, että Berkeleyn
johtopäätöksiä ei voida kumota, mutta ne eivät myöskään vakuuta."

"Niin, ei Humen mielestä", kuului vastaus. "Humen ajatus oli samanlainen
kuin teidänkin, erotus vain oli tämä: hän oli kylliksi viisas
tunnustaakseen, ettei Berkeleyn väitöksiä voida kumota."

Norton oli hyvin tunteellinen ja kiihottui helposti, vaikkei hän koskaan
menettänyt malttiaan, samalla kun Kreis ja Hamilton olivat kuin pari
kylmäverisiä villejä ja etsivät kiihkeästi arkaa kohtaa, johon voisivat
nuolensa singahuttaa. Illan kuluessa yhä pitemmälle Nortonia syytettiin
yhä ankarammin metafyysikoksi. Hän piti kiinni tuolista, ettei hyökkäisi
ylös, hänen pienet harmaat silmänsä säkenöivät ja hänen tyttömäiset
kasvonsa kovettuivat, kun hän teki päähyökkäyksensä vastustajainsa
kimppuun. "Olkoonpa niin, te haeckeliläiset. Minä voin kyllä keskustella
kuin lääkkeitä nauttiva sairas, mutta huomatkaapa, miten te
keskustelette. Teillä ei ole minkäänlaista pohjaa, te epätieteelliset
dogmaatikot positiivisine tieteinenne, jota te lakkaamatta tyrkytätte
sielläkin, missä se ei ollenkaan sovi. Paljoa ennen kuin materialistinen
monismikoulukunta syntyi, oli siltä otettu pohja pois niin, että sillä
ei ollut, mille se rakentaisi. Locke oli se mies -- John Locke. Yli
kaksisataa vuotta sitten tutkielmassaan 'Inhimillisestä ymmärryksestä'
hän todistaa synnynnäisten ideain olemattomuuden. Parhainta kaikessa on,
että se on juuri sitä, mistä te tahdotte pitää kiinni. Tänä iltana
uudestaan ja uudestaan te olette koettaneet todistella, että
synnynnäisiä mielteitä on olemassa.

"Ja mitä tuo sitten merkitsee? Se merkitsee sitä, ettei teillä ole
käsitystä yksinkertaisesta todellisuudesta. Teidän aivonne ovat tyhjät,
kun te synnytte. Todennäköisyydet ja ilmiöt ovat ainoat, jotka te voitte
käsittää viidellä aistillanne. Aistimuksia, joista teillä ei ollut
mitään käsityksiä syntyessänne, teidän on -- --"

"Minä kiellän -- --", hyökkäsi Kreis keskeyttämään.

"Odota, kunnes minä olen lopettanut", huudahti Norton. "Te voitte saada
tietoa aineen ja voiman suhteesta vain sen mukaan, kuin te voitte
käsittää sitä aisteillanne. Katsokaas, minä olen valmis myöntämään ja
todistusten perusteella, että ainetta on olemassa, ja se, mitä minä
oikeastaan tahdon tehdä, on että tahdon hävittää teidän omat
todistuskappaleenne. Minä en voi sitä tehdä toisella tavalla, sillä te
molemmat olette mahdottomia ymmärtämään filosofista erittelyä.

"Ja nyt, mitä te tiedätte, teidän oman positiivisen tieteenne
perustalla? Teidän tietonne perustuvat vain ilmiöihin ja
todennäköisyyksiin. Te huomaatte vain sen muutokset, eli oikeammin ne
muutokset, jotka aiheuttavat muutoksia teidän tajunnassanne.
Positiivinen tiede perustuu yksinomaan ilmiöihin, mutta te olette
kylliksi hulluja luulemaan, että te saatte tietoa olevaisuudesta pelkän
ajattelun kautta. Jo itse positiivisen tieteen määritelmä ilmaisee, että
se tekee johtopäätöksensä suorastaan ilmiöistä. Kuten joku on sanonut,
ilmiöistä johdettu tieto ei voi muuttua ilmiöksi.

"Te ette voi kumota Berkeleytä, vaikkapa jättäisitte lukuunottamatta
Kantinkin, ja kuitenkin te väitätte, että Berkeley on väärässä,
koettaessanne tieteen avulla todistaa Jumalan olemattomuuden, joka tässä
tapauksessa on sama kuin aineen... Te muistatte, että minä myönsin
aineen olemassaolon vain saadakseni teidät ymmärtämään itseäni. Olkaa
positiivisia tieteessänne, jos suvaitsette; ontologialla ei ole mitään
sijaa positiivisessa tieteessä, jättäkää se siis rauhaan. Spencer on
oikeassa agnostisismissaan, mutta jos Spencer --"

Mutta nyt oli aika lähteä, jos aikoi päästä viimeisellä höyrylautalla
Oaklandiin, ja Brissenden ja Martin pujahtivat ulos, jättäen Nortonin
yhä puhumaan, ja Kreis ja Hamilton odottivat kuin pari verikoiraa,
kunnes hän lopettaisi.

"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata", sanoi Martin
höyrylautalla. "Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia
ihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt
idealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen
ja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu,
luulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja
luulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En
huomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä
ihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun
täytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby.
Ajattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse
pitää keskustelusta huolen."

Mutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja
haudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen
ruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.



XIII LUKU


Ensimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä
vastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. "Auringon häpeäpilkut" hän
pani postiin osoittaen _Acropolikselle_. Hän uskoi, että hän voisi saada
sen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen
suositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä
kirjankustantajalle. "Päiväperhosen" hän samoin pani postiin ja lähetti
aikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja
kohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän
päätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei
kuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen
tarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan
hyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin
julkaisemaan sen.

Samana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut
hänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan
vaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus,
tarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta,
mutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen
elämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa
kulkea jotakin muuta -- jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan
löytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan
lukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas
kertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen
sielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne
häntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt,
tapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset
esiintyisivät. "Myöhästynyt" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei
saisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi -- vähäpätöisyys
hänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä
päivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa
mestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että
kärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä.
Monen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen
palkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien
kätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin
hän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla
kädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. "Myöhästynyt"
kertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin
nähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään
päätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina
aikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä -- kiitos Herbert
Spencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah,
kiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin,
jonka Spencer oli antanut hänen käteensä.

Hän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren
aiheen. "Se onnistuu! Se onnistuu!" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta
hänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli
saanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko
kertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän
keskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa
kappaleen muistikirjaansa. Se olisi "Myöhästyneen", viimeinen kappale,
sillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän
saattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun.
Hän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin
kirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien
niitten yläpuolella. "On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä,
ja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet
puristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'."

Hän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että
hänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin,
hänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen
ottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen
verran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti
"Elämän kiertokulun" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman
Spenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui.
Hänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen
tietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja
puristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan,
jonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti
raitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies,
ja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi
tajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta
tuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen
olemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän
mielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. "Poroporvarit",
"saksojen pesä" -- nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen
mielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä
naimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.

Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin
kauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin
terveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä -- nuo silmät,
joita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina -- viehättivät häntä
vastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja
häneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin
silmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen
yläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä
viisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen
omissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton.
Sellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.

Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken
hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän
tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään,
päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä
olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri
tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että
hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa,
joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja
hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri
sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka
jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli
hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan
tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä
ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita
sittemmin oli saanut.

Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka
valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän
pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth.
Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth
ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän
korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan,
kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt
kymmenentuhatta vuosisataa -- ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa --
kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt
rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa
tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli
tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli.
Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja
lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja
silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo
säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.

Häntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount,
korkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa,
oppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat
työväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja
sosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia
sosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän
yli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään.
"Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies", sanoi tuomari
tasoitellen. "Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri."
Hän kääntyi herra Morseen. "Minä en usko, että keskustelusta
tällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain
vastahakoisemmaksi."

"Se on totta", myönsi toinen arvokkaasti. "Mutta eihän haittaa, jos
silloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan."

Martin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut
liian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan
jännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.

"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä", hän sanoi,
"mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa
hänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua.
Tosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua.
Mitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen
filosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole
voinut tehdä minuun mitään vaikutusta."

"Verratonta, verratonta", mutisi tuomari. "Erinomainen kepponen
keskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin."

"Tepä sen sanotte", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi
itsensä. "Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne.
Jollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte
vahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te
kuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa."

"Mutta nuori mies -- --"

"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne", kiivasteli
Martin. "Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä
kaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne
metsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään
muuta kuin puhdasta sosialismia."

"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä
pitäisi lailla säännöstellä?"

"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin
tuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi
sosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on
turmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä
olen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän
sekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin
tekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.

"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen
vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani,
teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin
kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei
ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka
uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän
oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin
harhaileva nuorukainen -- muutamia kuukausia nuorempi -- minä uskoin
kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat
vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin
huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain
rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni
ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa.
Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka
nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä
vähäpätöisyydeltä.

"Nietzsche oli oikeassa -- en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille,
kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille,
voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu
rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille
aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu
lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te
sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne
individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä
pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo
kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko
Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin
Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan
lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.

"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin
vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:

"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.
Sen voimme heille huoletta sanoa."

"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.

"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä",
vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.

Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan
vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve
ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle
selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut
kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi
keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin,
joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan,
seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa.
Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa:
"Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."

"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan
Ruthin ja Arthurin kanssa.

Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet
häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä
hän oli lukenut vaunussa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa
pysyä tyynenä.

"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen
profeettansa", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä.
Martin kääntyi häneen.

"Tuo on halpahintaista arvostelua", hän huomautti tyynesti. "Ensi kerran
kuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi
tullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka
kerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne.
Kuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin
löytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava."

Se oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi
ollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra
Morsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen
tyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada
esille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut
pitää.

Ruthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut
kuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden
miesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet
korkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia
siitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia
ihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.

Tuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin
suorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli
johtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö
maailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?

"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani", hän huudahti. "Te
ette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei
ole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden
suunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen
matkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä.
Teidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta.
Te saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne
yksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne
siihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka
saattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.

"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi,
joka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer
hengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin
teoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon
nerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin
tekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää
ajatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa
leiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista
ajattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen
kasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä
opetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat
nakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa
perustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä
arvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia
hänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä,
mikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.

"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä
korkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen
tulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja
uneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko
sekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea
kirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut,
että hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija.
Nalkuttajat ja rakkikoirat!"

Martin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin
kotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä
miehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he
kauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin
hautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja
toisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi
Martinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.

"Sinä olet sietämätön", nyyhkytti Ruth.

Mutta Martinin viha vielä kiehui, ja hän mutisi: "Ne elukat! Ne elukat!"

Kun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain
kiivaili:

"Sanoessani hänestä totuuden?"

"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei", väitti Ruth. "On olemassa
varmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään
oikeutta pilkata häntä."

"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?" kysyi
Martin. "Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari
totuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki
vieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka
on kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!"

Uudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa
suorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja
hänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun
läpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät
häntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin
ristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli
loukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja
kuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: "Ne
elukat! Ne elukat!" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti:
"Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He
eivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään
heidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä
minulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni
minä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka
asuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat
asioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia."



XIV LUKU


"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!"

Näin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli
ollut puolisen tuntia sitten -- toinen verensyöksy kolmessa päivässä.
Ainainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin
sormin.

"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?" kysyi Martin.

"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia", selitti sairas
mies. "Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä
sosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta
siveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki
ylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat
väitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä
teidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän
olemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun
kärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat."

"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki
muut olisivatkin", ihmetteli Martin vakavasti. "Tehän inhoatte joukkoja
niin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän
esteettistä sieluanne!" Hän viittasi syyttävästi sormellansa
viskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. "Sosialismi ei kuitenkaan
näytä voivan pelastaa teitä."

"Minä olen hyvin sairas", kuului vastaus. "Teihin nähden on asia aivan
toinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja
teidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te
ihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen
tähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen
lahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on
ohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat
eivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen
epävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi
alkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko
heidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse
olette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on
menneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on
valehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen
raukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä
tahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme
joka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun
täällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo -- piru hänet
vieköön! Minä petän hänet vielä!"

Oli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna
Oaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava
juutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti
hänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja
sisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin
tunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli
auttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen
joukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina
tuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva.
Tuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten
surkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla
järkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet
elämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan
osuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan
runsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain
parhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat
hoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja
olisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella
kaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he
koettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat,
kuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään
kiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan,
miten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa
viekkaudella luonnon lain.

Niin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä
antamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja,
kuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä
ja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä
ajatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen
puhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin
puhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt
parhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan
ollut läheskään loppuun suoritettu.

Hän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati
huudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He
kunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi
seuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä
hän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän
siveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi
kuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia
orjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin
biologista lakia.

"Ja näin ollen", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon,
"mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon
laki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut,
voimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon
jälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että
voimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin
taistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on
olemassaolon laki. Mutta te orjat -- on surullista olla orja, myönnän
sen -- mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä
kehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi,
jossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja
saisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki
saavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä -- heikko yhtähyvin kuin
vahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus
lisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on
teidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne -- orjien
tähden, orjien avulla ja orjien hyväksi -- täytyy välttämättömyyden
pakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä,
joista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.

"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä
siveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää -- --"

"Mitä sanotte Yhdysvalloista?" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.

"Minä sanon sen teille", vastasi Martin. "Nuo kolmetoista maakuntaa
nousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan.
Orjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka.
Mutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi
uusi herrojen sarja -- ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko
kiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät
uudestaan -- mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies
olisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti,
punoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen
ja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat
turmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän
orjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään
taloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen
sortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään
Yhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa,
ilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.

"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään
orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa
pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi
syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua
kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka
tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu?
Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten
kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan
suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten
kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein
vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta -- mutta se oli
henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta
useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä
aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia
näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan
siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He
olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin
kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.

Sattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli
kuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa
saamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen
kirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli
liian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se
mieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia
työväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton
kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja
sieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan
olla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka
kykeni tekemään jotakin tyhjästä.

Hän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä
tarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle
johtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan
koko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan
kokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen
sinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta
melua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin
tässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa
mitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli
oikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä:
villisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten
tyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit
huitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja
vihaisten huutojen taustaa vasten.



XV LUKU


Juodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki
sanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä
sivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää,
että hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja.
Hän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen
nimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin
purskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.

"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen", hän
virkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli
saapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.

"Mutta mitä te siitä välitätte?" kysyi Brissenden. "Varmaankaan ette
paljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat
sanomalehteä."

"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en
hituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi
minun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut,
että minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan.
Eipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta
kuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se
on tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen."

Hän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren,
koreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli
ympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet,
ennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.

"Istukaa", sanoi Brissenden.

Martin teki nuorukaiselle tilaa vuoteenreunalle ja odotti, että tämä
toimittaisi asiansa.

"Minä kuulin teidän puhuvan eilen illalla, herra Eden, ja minä olen
tullut haastattelemaan teitä", hän alkoi.

Brissenden purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sosialistitoveri?" kysyi kirjeenvaihtaja luoden pikaisen silmäyksen
Brissendeniin, jonka verettömät ja varjomaiset kasvot ilmaisivat
kuolevan miehen.

"Ja hän kirjoitti selostuksen", sanoi Martin tyynesti, "no, hänhän on
vain poikanen!"

"Miksette te iske häntä?" kysyi Brissenden. "Minä antaisin tuhannen
dollaria, jos minä saisin keuhkoni takaisin viideksi minuutiksi."

Kertojavekara näytti hämmästyneeltä siitä, mistä ja mitä hänen
ympärillään puhuttiin. Mutta häntä oli kehuttu hänen loistavasta
kuvauksestaan sosialistien kokouksesta ja hänelle oli annettu tehtäväksi
haastatella persoonallisesti Martin Edeniä, yhteiskunnan vihollisten
huomattavinta johtajaa.

"Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että minä otan teistä
valokuvan, herra Eden?" hän kysyi. "Minulla on taitava valokuvaaja
ulkona, ja hän sanoi, että olisi parasta ottaa valokuva nyt heti, ennen
kuin aurinko menee alemmaksi. Sitten otamme haastattelun jälkeenpäin."

"Valokuvaaja", sanoi Brissenden mietiskellen. "Iskekää häntä, Martin --
iskekää häntä!"

"Luulen, että alan tulla vanhaksi", kuului vastaus. "Tiedän, että minun
pitäisi, mutta minulla ei todellakaan ole sisua. Ei näytä maksavan
vaivaa."

"Hänen äitinsä vuoksi", kiihotti Brissenden. "Sitä sietää ajatella",
vastasi Martin, "mutta tuntuu, ettei maksa vaivaa tuhlata voimaansa sen
vuoksi. Katsokaas, vaatii ponnistusta antaa isku jollekin nuorukaiselle.
Sitä paitsi, mitä se hyödyttää?"

"Se on oikein -- se on viisain tapa ottaa koko juttu", virkahti vekara
ylimielisesti, vaikka hän oli jo alkanut huolissaan katsahdella ovelle
päin.

"Mutta sehän ei ollut totta, ei ainoakaan sana siitä, mitä hän
kirjoitti", lisäsi Martin puhuen koko ajan vain Brissendenille.

"Sehän oli vain yleinen kuvaus, ymmärrättehän", uskalsi reportteri, "ja
sitä paitsi se tekee teidät hyvin tunnetuksi. Se merkitsee jotakin. Se
on suosionosoitus teitä kohtaan."

"Se tekee tunnetuksi teidät, Martin, te vanhapoika", kertasi Brissenden
juhlallisesti.

"Ja se oli suosionosoitus minua kohtaan -- ajatelkaapas sitä!" lisäsi
Martin.

"Katsotaanpas -- missä te olette syntynyt, herra Eden?" kysyi
kirjurivekara, ja oli odottavinaan huomaavaisesti.

"Hän ei ota esille muistikirjaa", huomautti Brissenden. "Hän muistaa
ilmankin."

"Se on minulle sangen helppoa", sanoi reportteri koettaen näyttää aivan
huolettomalta. "Yksikään kunnollinen reportteri ei välitä vaivata
itseään muistikirjoilla."

"Se oli helppoa ... eilen illalla." Mutta Brissenden ei ollut
leikkituulella, ja sen tähden hän äkkiä muutti puhetapaansa. "Martin,
jos te ette iske häntä, minä itse teen sen, vaikka kaatuisin kuoliaana
lattialle seuraavassa silmänräpäyksessä."

"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?" kysyi Martin.

Brissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.

Samassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku
vatsallaan hänen polvillaan.

"Älkää purko", varoitti Martin, "tai muuten minä annan iskun naamaanne.
Olisi sääli tuollaista koreaa naamaa."

Hänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa
tahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei
yrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran
hän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: "Antakaa minun vetää
sitä yhden ainoan kerran."

"Vahinko, että käteni on uupunut", sanoi Martin, kun hän vihdoin
lopetti. "Se on aivan hervoton."

Hän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle
istumaan.

"Minä annan vangita teidät tästä", mutisi poika hammasta purren
nöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin.
"Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!"

"Kaunis otus!" huomautti Martin. "Hän ei huomaa, että hän on joutunut
luisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä
valehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän
edes tiedä sitä."

"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?" Brissenden virkahti
hetkisen äänettömyyden jälkeen.

"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja
vahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken
luoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan,
kunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on
myös ensiluokkainen roisto."

"Mutta vielähän on aikaa", väitti Brissenden. "Kukapa tietää, eikö
teistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te
ette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi
suuresti minua huvittanut."

"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot", nyyhkytti tuo erehtynyt
sielu.

"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko", Martin pudisti
surullisesti päätä. "Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan
vuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja
onnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee
hänet suureksi."

Nyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, että
Brissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.

Seuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen
paljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. "Me olemme yhteiskunnan
vannoutuneita vihamiehiä", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa
haastattelussa. "Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja." Kun
kirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen
välillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut
olkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu
epämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät
rappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset
kätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.

Martin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall
Parkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista,
jotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista
enimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen
pientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui
kuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja
näytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta
pakkotyöstä.

Nuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja
saanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan
Higginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä
ovella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi
liikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä
eikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä
ole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle
tarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä,
Marian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen
mustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. "Hän kyllä yritti
taivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti",
oli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. "Nyt hän ei enää kiertele
täällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun
sanoneen."

Tällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa
asiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka
tiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee,
hän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa
purkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi
tekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen
Ruthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli
ottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun
ottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten
aikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt
savuketarpeita.

Se ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään
jälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui
siitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli
luullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen
rakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua
vakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet
varman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi
myöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan
koskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan
nuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera
Martinille. "Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja
tehdä itsestäsi jotakin!" hän kirjoitti. "Mutta se ei saanut tapahtua.
Sinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin
ymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain
luonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti
sinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti
sanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla
onnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa... Ei ole tarpeellista,
että sinä koetat tavata minua enää", hän sanoi lopettaessaan. "Se olisi
tuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä
tunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin
suurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta,
ennen kuin voi sen sovittaa."

Hän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän
kertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että
se oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen
lopussa hän oli vain "rakkaudesta hullu", joka kiihkeästi rukoili
rakkautta. "Vastaa minulle", hän pyysi, "ja vastauksessasi sinun
tarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki --
etkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?"

Mutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.
"Myöhästynyt" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli
palautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi
kerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana
vuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka
tuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana
hotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin
usein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä
omilla suruillaan.

Martinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin
urotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan.
Portugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun
taas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli
sanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään
tekemisissä hänen kanssaan -- olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt
niin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä
koskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät
samat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut
olla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka
oli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana.
Naapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta
Martinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli
herättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä "kiertolaiseksi" ja
"jätkäksi". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti,
käyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat
silmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia
ja epätietoisuutta.

Kerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen
entiselle otaksumalleen -- että Bernard Higginbotham oli raivoissaan
hänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä
astumasta jalallaan hänen taloonsa.

"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?" oli Gertrude pyytäen puhellut.
"Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.
Myöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin."

Martin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi
selittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka
oli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää
koskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä
kantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja
englannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet
selittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein
suunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se
oli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. "Ota
toimi!" -- "Mene työhön!" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun
hänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului
voimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli
heille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota
palvelivat.

Hän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa,
vaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka
panttilainastoon.

"Älä tule Bernardin lähettyville nyt", neuvoi sisar. "Muutaman kuukauden
kuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle
ajomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja
minä tulen. Älä unohda sitä."

Hän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen
katsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun
hän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan
perustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä
samantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli
tuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama
orja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti
tälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi
ensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, -- antaa
tuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui
surkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa.
Todelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli
ja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet
muuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.



XVI LUKU


"Myöhästynyt" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset
olivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi
ainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin
"Päiväperhonen". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja
kirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset
asiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta
ennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.

Monen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi
Ruthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin
seurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti
asettua hänen ja Ruthin väliin.

"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin",
uhkasi Norman. "Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän
tunkeilevaisuutenne on loukkaus."

"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te
saatte myös nimenne sanomalehteen", vastasi Martin käskevästi. "Ja nyt
pois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin
kanssa."

"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi", hän sanoi Ruthille.

Ruth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja
katsoi kysyvästi häneen.

"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein", lisäsi Martin
hellittämättä.

Norman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella
silmäyksellä.

Hän pudisti päätään.

"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?" kysyi
Martin.

"On." Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. "Se on tapahtunut minun
omasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en
kehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se
on kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi,
enkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua."

"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset
seikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet
sinä ole milloinkaan minua rakastanut."

Ruthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.

"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?" ihmetteli Ruth hiljaa.
"Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset."

"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne",
kuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.

Martin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien
taskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.

Oli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita
ja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen.
Hän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa
ympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi "Myöhästyneen"
pöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen
luonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli
jotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt
tuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä.
Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että
yksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui
työhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut
tulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi
tullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut
väliä.

Viisi päivää hän kirjoitti "Myöhästynyttänsä" käymättä missään,
näkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna
postinkantaja toi hänelle ohuen kirjeen _Parthenonin_ toimittajalta.
Ensi silmäys ilmaisi hänelle, että "Päiväperhonen" oli hyväksytty. "Me
olemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi",
kirjoitti toimittaja, "ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme
voi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme
ajatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo
valmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja
kiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen
valokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän
tarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti
ilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena."

Koska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti
sähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia
Brissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä
oli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen
runon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin
kysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin
tiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden
piti jossain arvossa.

Martin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja,
jotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän
ihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta
osuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut
kiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella
arvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi.
Mutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän
tunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä
hyviä uutisia. _Parthenonin_ hyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle,
ettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan
ajatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan
"Myöhästynyttänsä". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin
lumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut
ystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli
tunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle
antaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan
"Myöhästynyttään". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli
ollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi
raitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi
vähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni,
jonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.

Päästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas.
Huone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.

"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?" hän kysyi ovenvartijalta, joka
katseli häntä hetkisen ihmetellen.

"Ettekö te ole kuullut?" hän kysyi.

Martin pudisti päätä.

"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena
vuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä."

"Joko hänet on haudattu?" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin
jonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.

"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs
asianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä."

"Niiliäpä näyttää olleen kiire", sanoi Martin pahoitellen.

"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten."

"Viisi päivää sitten!"

"Niin, viisi päivää sitten."

"Oh", virkahti Martin lähtiessään.

Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman
_Parthenonille_ kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli
taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän
lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.

Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat
ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei
käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt
ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin
keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään
keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän
siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka
se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti,
että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt
mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen
taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä
kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien
kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten
yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen
henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän
pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä
tiennyt sitä.

Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen
vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa
sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja
kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla
kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta
kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo
laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut
kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi
selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys
tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa.
Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli
usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen
tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät
hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa.
"Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.

    "Olen valmis -- --
    Vaikene, kantelo, oi.
    Ohi on kohta jo laulu ja soitto.
    Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto,
    päivän on varjoista voitto.
    Olen valmis -- --
    Vaikene, kantelo, oi.
    Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas,
    kaiku kuin ystävä vuorilta vastas;
    nyt olen mykkä.
    Väsynyt olen kuin kulu vaate,
    laulu on laannut kuin kuollut aate,
    rinnassan' sävel ei soi.
    Olen valmis -- --
    Vaikene, kantelo, oi!"

Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti
maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja
kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi.
Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle,
ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.

Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen
elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo
välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä
kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli
vielä avaamattomana pöydällä. "Se on _Parthenon"_, hän ajatteli --
"_Parthenonin_ elokuun numero -- ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'.
Jospa vain Brissenden olisi täällä!"

Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli
koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla
reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin
valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen
lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John
Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja
julkaistessaan "Päiväperhosen" _Parthenon_ huudahti: "Kas tässä, herra
John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan
suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että
"Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi
toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista
arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään
sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen
sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut
ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.

"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen
vihkon liukua polviensa välitse lattialle.

Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi
kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin
kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut
kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut.
Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin.
Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen
poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin
suunnattomasti halveksinut.

"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan
anteeksi."

Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli
ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi
sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi
pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti,
ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti
ontosti eteensä.

Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten
silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä
oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja
hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi
Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot
murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen
veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan
loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän
oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon
savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen
asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin
kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen
veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla,
kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja
odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan
laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut
syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat
he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän
turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan
pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja
kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi
suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden
silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa
Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse
ilta-auringon kultaisessa valossa.

Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen
ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin
silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja
että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä
silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan,
jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen
hän sulki silmänsä ja nukkui.



XVII LUKU


Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin
postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi
itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti
kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle
shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut
sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä.
Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun
hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat
merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo
maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria -- siinä kaikki -- ja
hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.

Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa
maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu
kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui
ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi
tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi
elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta
pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan
käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä
niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän
päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä
Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus
mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui
äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli
velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi
valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista
kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum
kahvilaan -- ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi
tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä
senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi
ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan.
Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä
paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli?
Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan
ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta --
mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt,
lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton
ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä
hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka
oli hänelle tuska.

Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan
tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi
japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä
sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja
poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian
vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän
ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä
kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa
puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt
mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän
odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi
hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä
kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.

Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista
pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten
yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä
viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella
filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku
"todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.

Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten
"Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta
huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen
keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset
sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin
palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja
lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar -- jota torvilla
ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi --
kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti
loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut
mikään runoilija.

_Parthenon_ seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta
löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili
herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä
häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen
miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa,
jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän
häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.

Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli
kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki,
mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon
jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen
tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen
lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin
suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä
herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen
paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla
vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla
tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä
eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi
osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti
Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti
'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on
ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän
itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."

Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian
rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo
suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja
pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten
sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten
esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille
kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä
ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet
hyppäämään järveen.

Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä
tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa
pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys
ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin
oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut
kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän.
Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä
syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti
itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut
rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista --
puhtaasta, suloisesta Tahitista -- palasi yhä useammin hänen mieleensä,
ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä
useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa
lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja
helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä -- Taiohaen, jossa
Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen
kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja
nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän
tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.

Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa
jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin
kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle,
hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen
pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla
hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli
hänelle lainannut.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta
japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut
taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli
kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi _Millenniumin_ ohuen
kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus,
että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki
hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat
suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun
hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen
Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata
dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja
söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian
luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen
uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa
huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä". _Warrenin_
kuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa,
kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. _Northern Review_ hyväksyi
hänen esseensä "Kauneuden Kehto" ja _Mackintoshin_ aikakauskirja osti
"Povarin" -- jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja
lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät
vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin
oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset,
mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden
aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä
tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka
hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis
mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi
kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.

Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän
seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut"
kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen _Singletree, Darnley ja
Co_ hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi
etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut
tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat
itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan
kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos
otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen
hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä
dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän
kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli
vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon
_Millenniumilta_. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan
aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset
aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta
senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli _Millennium_ maksanut
hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö
ne ostaneet hänen tuotteitaan? -- tätä viimeistä ajatusta seurasi aina
iloinen hymy.

Hän kirjoitti _Singletree, Darnley ja Co:lle_ tarjoutuen myymään heille
"Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta
hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa
hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan
oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan
pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä
koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu
monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin _Meredith-Lowellin_
kustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja
oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti
siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen
hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti
seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja
soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.

Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen
vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla
kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka
olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen
onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta
työnsi hänelle käsilaukkunsa.

"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua
riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."

"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä
mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta
olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset
rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon.
Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."

"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa
minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä
on todistus siitä."

Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä
virtana.

"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla
ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin
yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta
laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."

Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän
nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli
varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä
näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi
polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.

Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton
poikani!"

Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren
kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo
sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin
pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:

"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?"
"Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen
ansainnut ne."

Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin
tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat
joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen,
Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.

"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.

"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä
tahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin
raha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi
palvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin."

"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille", sanoi sisar lähtiessään.

Martin virnisti, ja sitten hän nauroi.

"Kerro, kerro vain", hän myönsi. "Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas
päivälliselle."

"No, sen hän tekee -- siitä olen aivan varma!" huudahti Gertrude
kiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.



XVIII LUKU


Eräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve
ja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja
opintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen
Ruthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä
se tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa
ja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat
häntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan
loppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset
odottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa,
ja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson
ja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen
dollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä
tavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se
kasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja
-sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten
huipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien
huohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan
ihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen
dollarilla.

Ihanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että
suurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että
Etelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen
mailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin -- huvipursia muistuttavan
aluksen, joka uisi kuin sorsa -- ja sillä hän kiertelisi saaristossa
helmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän
rakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli,
ja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä
hän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja
kaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna,
ja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko
maailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.

Voidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa
Kaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata
sinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen,
tekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin
hän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja
silloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista.
Hän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän
päätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä,
hänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja
kuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.

Hän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi
viettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli
muinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen
edesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan
puistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta
huolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat.
Hän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt,
ja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä
tulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.

"Mutta eikö tuo ole Mart?" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa
ystävällinen käsi taputti häntä olalle. "Missä sinä olet ollut koko
tämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn."

Hän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä -- vanha sakki, vain siellä
täällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta
heillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa
tanssimassa ja pitämässä hauskaa -- ehkä tappelemassakin. Martin joi
heidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän
oli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli
aivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos
hän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka
olivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan
yhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut
hänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet
turmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä
nähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti
tanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan,
vaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin
nähtyään.

"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin", päivitteli Jimmy, sakki
purskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo
vaalea ja roteva käsivarrellaan. "Enkä minä siitä tappele. Minä olen
niin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se
on kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?"

Mutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia,
ympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja,
jotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin
takaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä
kirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä
viehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin
prinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen
sydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä
valeltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla
tuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan
mereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.

Kerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä
erään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi
tarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa
virvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet
ulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin
pauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö
hänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta
hänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi
itseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö,
jollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja
Martin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt,
menettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä.
"Kaunotar, täydellinen kaunotar!" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi,
että tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: "Tule!" ja tyttö
antaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.

Juuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä
ankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen
nyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se
ollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin
käännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla.
Vaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja
mies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko
ruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies
mätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan
hyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli,
mikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi
miehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät
tulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.

Martinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen,
tansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa
silmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi
tappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen,
kurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket
punoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.

Mies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä,
jotka pitivät häntä kiinni.

"Hän odotti minun paluutani!" hän huohotti hampaittensa välistä. "Hän
odotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin.
Päästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Jimmy auttaessaan poikia pitämään häntä
kiinni. "Tuo vietävä on Mart Eden. Hän ei ole naukumaijan poika, sen
sanon sinulle, ja hän syö sinut sorkkinesi, jos aiot pesiä hänen
nenälleen."

"Ei hän saa ryöstää tyttöä minulta tuolla tavalla", väitti toinen
vastaan.

"Hän höyhensi Lentävän Hollantilaisen, ja sinä tunnet _hänet"_, varoitti
Jimmy vakavasti. "Hän teki sen viidessä minuutissa. Sinä et kestä kuin
yhden!"

Tällä selityksellä näytti olevan lievittävä vaikutus, ja kiihottunut
nuorukainen kuritti Martinia vain katseillaan.

"Siltä hän ei näytä", hän koetti ivata, mutta iva tuntui kärjettömältä.

"Niinhän Lentävä Hollantilainenkin ajatteli", vakuutti Jimmy. "Tule
pois, unohda koko juttu. Onhan niitä muitakin tyttöjä."

"Tule!" Nuorukainen antoi toisten johtaa hänet tanssilavalle, ja sakki
seurasi mukana.

"Kuka hän on?" kysyi Martin Lizzieltä. "Ja mitä tämä merkitsee?"

Taistelun vimma, joka ennen oli ollut hänessä niin kiihkeä ja kestävä,
oli jo asettunut, ja hänelle selvisi, että hän oli liian vakava ja
mietiskelevä elääkseen uudestaan samalla tavalla.

Lizzie keikautti niskojaan.

"Oh, ei hän ole mikään!" hän sanoi. "Hän on vain seurustellut kanssani.
Minulla oli, näet...", hän selitti hetkisen vaiettuaan. "Minulle alkoi
tulla ikävä. Mutta minä en milloinkaan unohtanut." Hänen äänensä
hiljeni, ja hän tuijotti suoraan eteensä. "Minä hylkään hänet milloin
tahansa sinun tähtesi."

Martin katseli hänen poiskäännettyjä kasvojaan tietäen, että hänen
tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa, miettien samalla, oliko
todellakin kannattanut opetella oikeata englantia ja lukea ja nähdä
vaivaa, ja siksi hän unohti vastata hänelle.

"Sinä annoit hänelle tarpeeksi", virkahti tyttö ylimielisesti
naurahtaen.

"Reipas poika joka tapauksessa", myönsi Martin jalomielisesti. "Elleivät
ne olisi vieneet häntä pois, olisi hän antanut minulle aivan tarpeeksi
tekemistä."

"Kuka oli se hieno neiti, jonka kanssa minä näin sinut silloin eräänä
iltana?" kysyi tyttö äkkiä.

"Oh, olipahan vain muuan", kuului vastaus.

"Siitä on kulunut jo kauan", mutisi tyttö selitellen. "Tuntuu kuin olisi
tuhannen vuotta."

Mutta Martinia ei huvittanut jatkaa tähän suuntaan. Hän käänsi
keskustelun toiselle tolalle. He söivät illallista ravintolassa, jossa
Martin tilasi viiniä ja muita herkkuja, ja sen jälkeen hän tanssitti
tyttöä, eikä ketään muuta kuin häntä, kunnes tyttö oli väsynyt. Martin
tanssi hyvin, ja tyttö liiteli ympäri hänen kanssaan kuin taivaan
ihanuudessa, nojaten päätään hänen olkaansa vasten ja toivoen, että sitä
kestäisi aina. Myöhemmin he harhailivat puistossa, jossa, kuten vanhaan
hyvään aikaan, tyttö istuutui maahan ja Martin loikoi hänen vieressään
pää hänen polvellaan. Martin uinahti pian uneen, jolloin tyttö hyväili
hänen tukkaansa, katseli hänen suljettuja silmiään ja rakasti häntä
rajattomasti. Katsahtaen äkkiä ylös Martin näki rajattoman hellyyden
hänen kasvoillaan. Tytön silmät sulkeutuivat, mutta sitten hän avasi ne
ja katsoi Martinia suoraan silmiin suloisesti uhmaten.

"Minä olen elänyt moitteettomasti kaikki nämä vuodet", hän sanoi
alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi.

Sydämessään Martin tiesi, että se oli ihmeellistä totta. Ja suuri
kiusaus valtasi hänen olemuksensa. Hänen vallassaan oli tehdä hänet
onnelliseksi. Kieltäessään onnen itseltään, miksi hän kieltäisi sen
toiselta? Hän voisi naida hänet ja viedä hänet mukanaan turvelinnaansa
Marquesasiin. Halu tehdä se oli suuri, mutta vielä suurempi oli hänen
olemuksessaan vaatimus jättää se tekemättä. Huolimatta omasta itsestään
hän yhäkin oli uskollinen Rakkaudelle. Entiset vapauden ja
kevytmielisyyden päivät olivat ohi. Hän ei voinut enää kutsua niitä
takaisin eikä myöskään mennä niiden luo. Hän oli muuttunut -- kuinka
muuttunut, hän ei tiennyt sitä ennen kuin nyt.

"Minä en ole sopiva mies menemään naimisiin, Lizzie", hän sanoi hiljaa.

Käsi, joka hyväili hänen tukkaansa, pysähtyi hetkiseksi, mutta alkoi
taas silitellä sitä yhä hellemmin. Martin huomasi piirteitten kovenevan,
mutta se oli vain päätöksen lujuutta, sillä yhä oli kasvoilla lämmin
väri ja koko olemuksessa riutuva antaumus.

"En minä sitä tarkoittanut -- --", hän alkoi ja sitten sammalsi. "Tai
miten tahansa, minä en välitä! Minä en välitä!" hän kertasi. "Olen ylpeä
saadessani olla sinun ystäväsi. Voisin tehdä mitä tahansa sinun tähtesi.
Minut kai on sellaiseksi luotu, luulisin."

Martin kohosi istualleen. Hän otti tytön käden omaansa. Hän teki sen
viehättävästi ja lämmöllä, mutta ilman kiihkoa, ja tuo lämpö jäähdytti
tyttöä.

"Älkäämme puhuko siitä", hän sanoi.

"Sinä olet suuri ja jalo nainen", puheli Martin. "Ja minun tulisi olla
ylpeä sinusta. Ja minä olenkin! Sinä olet valon säde minun pimeässä
maailmassani, ja minä tahdon olla sinulle suora, aivan yhtä suora kuin
sinä olet ollut minulle."

"Minä en välitä, oletko sinä minulle suora vai et. Sinä saat tehdä
minulle mitä tahdot. Sinä voit tallata minut lokaan. Ja sinä olet ainoa
mies maailmassa, joka sen saa tehdä", hän sanoi kiivaana ryöppynä. "En
minä turhan vuoksi ole pitänyt huolta itsestäni aina siitä asti, kuin
olin pikku lapsi."

"Ja juuri sen tähden minä en aiokaan sinua alhaisesti kohdella", vastasi
Martin hellitellen. "Sinä olet niin suuri ja jalomielinen, että sinä
kiihotat minua samaan jalomielisyyteen. Minä en aio mennä naimisiin,
enkä minä -- no, enkä minä aio rakastaa naimisiin menemättä, vaikkakin
olen menneinä aikoina sellaista harrastanut. Olen pahoillani, että minä
tulin tänne tänään ja tapasin sinut. Mutta sitä ei voi auttaa, vaikken
ajatellut, että asiat olisivat näin. Mutta katsos, Lizzie! Minä en voi
alkaa selittää sinulle, kuinka paljon sinusta pidän. Minä teen vielä
enemmänkin kuin pidän sinusta. Minä ihailen ja kunnioitan sinua. Sinä
olet suurenmoinen ja sinä olet suurenmoisen hyvä. Mutta mitä hyödyttävät
sanat? On jotakin, jonka minä tahdon tehdä. Sinun elämäsi on ollut kovaa
-- anna minun tehdä se sinulle helpoksi." (Riemun välähdys heijastui
tytön silmistä, mutta sammui sitten taas.) "Minä olen aivan varma, että
minä saan pian rahaa -- paljon rahaa."

Sinä hetkenä hän oli hylännyt ajatuksen laaksosta ja lahdesta,
turvelinnasta ja valkoisesta, kiitävästä kuunarista. Mitä merkitystä
sittenkään kaikella sellaisella oli? Hän saattaisi lähteä matkoille,
kuten hän oli lähtenyt niin monesti ennen, minkä laivan kokassa tahansa
ja mihin hyvänsä.

"Minä tahtoisin antaa ne rahat sinulle. Täytyyhän olla jotakin, jota
sinun mielesi tekee -- käydä jotakin koulua tai kauppaopisto. Ehkä sinä
haluat opiskella ja tulla pikakirjoittajaksi. Minä voin auttaa sinua
siinä. Tai ehkä sinun äitisi ja isäsi elävät. Minä voisin hankkia heille
jonkin kaupan tai mitä muuta hyvänsä. Mitä sinä vain tahdot, sano se
minulle, ja minä järjestän sen mielesi mukaan."

Tyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä
hievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin
huomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli
sanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut -- pelkkää rahaa
-- sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle
tytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas
tyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään
ja syntiin luopuen taivaankin toivosta.

"Älkäämme puhuko siitä", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani
hänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. "Tule, mennään kotiin. Minua
väsyttää."

Päivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet.
Mutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin
odottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli
tulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston
porteista jäljessään toinen joukko -- Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka
tämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja
oli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin
onnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan.
Martin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun
asemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä
häntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi
kuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu,
jonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.

"Tuolla se on", virkahti Jimmy. "Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.
Matkaan nyt ja pian!"

Vihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se
hyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset
oaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat
kaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään
yhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja
huudahti kuljettajalle. "Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella
pilkulla!" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen
iskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit
heiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta
kelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän
vihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä
rinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat
ihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen
nuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä
tappeluun.

Martinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot
olivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi
suunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi -- vuosisatoja
vanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman
vapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas -- liian kauas voidakseen
enää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut
hänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt
tuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi.
Yhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan
juonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian
monta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse
tuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä
valtakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän
oli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi
tyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki
ei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat
sukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään
tämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut
ymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. "Sovi hänen
kanssaan", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat
työväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän
tarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.

"Minä en voi... nyt", sanoi tyttö.

"Oh, helpostihan se käy!" sanoi Martin iloisesti. "Sinun tarvitsee vain
viheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi."

"En minä sitä tarkoittanut", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Ja Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.

Tyttö kumartui häneen päin, kun hän aikoi sanoa hänelle hyvästinsä.

Mutta ei hän kumartunut kiihottavasti eikä keimaillen, vaan surumielin
ja yksinkertaisesti. Se liikutti Martinia sydänjuuria myöten.
Suurenmoinen suvaitsevaisuuden tunne valtasi hänet. Hän kiersi kätensä
hänen ympärilleen ja suuteli häntä, ja hän tiesi, että se suudelma, joka
viilentyi hänen huulillaan, oli niin tosi kuin ikinä mies on toden
suudelman saanut.

"Jumalani!" nyyhkytti tyttö. "Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Minä
voisin kuolla sinun puolestasi."

Hän riuhtaisi äkkiä itsensä irti hänen syleilystään ja juoksi portaita
ylös. Martin tunsi äkillisen kosteuden kohoavan silmiinsä.

"Martin Eden", hän puheli itsekseen. "Sinä et ole elukka, mutta kelvoton
nietzscheläinen sinä olet. Sinun tulisi mennä naimisiin hänen kanssaan,
jos sinä voisit, ja täyttää hänen värähtelevä sydämensä onnella. Mutta
sinä et voi, sinä et voi! Ja se on kirottu häpeä!"

"'Onneton kulkija puristelee vanhaa onnetonta mätähaavaansa'", hän
mutisi muistaen Henleytä. "'Elämä on, niin minusta tuntuu, erehdys ja
häpeä!' -- Se on -- erehdys ja häpeä."



XIX LUKU


"Auringon häpeäpilkut" ilmestyi painosta syyskuussa. Kun Martin avasi
pakettia, jossa toimittaja oli lähettänyt hänelle suoraan kuusi
vapaakappaletta, raskas surumielisyys valtasi hänen olemuksensa. Hän
ajatteli sitä villiä iloa, joka olisi voinut vallata hänet, jos tämä
olisi tapahtunut muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin, ja mitä
olisikaan tuo riemu ollut verrattuna tämän nykyisen hetken kylmään
välinpitämättömyyteen! Hänen kirjansa, hänen ensimmäinen kirjansa, eikä
hänen valtimonsa ollut kuitenkaan alkanut sykkiä yhtään vilkkaammin, ja
hän oli vain surullinen! Se merkitsi hänelle niin vähän nyt. Sen suurin
merkitys oli siinä, että se toi hänelle jonkin verran rahaa, ja sangen
vähän hän nyt rahasta välitti.

Hän vei yhden kappaleen keittiöön ja antoi sen Marialle.

"Minä olen sen kirjoittanut", hän selitti tyynnyttääkseen hänen
hämmästystään. "Kirjoitin sen tuossa huoneessa tuolla, ja luulenpa, että
monet teidän soppavatinne ovat auttaneet minua siinä työssä. Pitäkää se.
Se on teidän. Se on muistona minulta, ymmärrättehän."

Hän ei suinkaan kehunut eikä kerskunut. Hänen ainoa halunsa oli tehdä
hänet onnelliseksi, tehdä hänet ylpeäksi hänestä, antaa hänelle
tunnustusta hänen suuresta uskostaan häneen. Maria vei saaliinsa
perheraamatun päälle. Se oli pyhä esine, jonka hänen vuokralaisensa oli
tehnyt, ystävyyden pantti. Se lievitti sen iskun vaikutusta, jonka hän
oli saanut huomatessaan, että hänen vuokralaisensa olikin vain entinen
pyykinpesijä. Ja vaikka hän ei voinut ymmärtää riviäkään siitä, hän
tiesi, että jokainen rivi oli jotakin suurta. Hän oli yksinkertainen,
käytännöllinen, kovaa työtä tekevä nainen, mutta hänellä oli suuri usko
suuriin luonnonlahjoihin.

Aivan yhtä tunteettomana, kuin hän oli ottanut vastaan "Auringon
häpeäpilkut", hän luki niitä arvosteluja, joita eräs toimisto leikkeinä
hänelle lähetti. Kirja teki suurenmoisen vaikutuksen, se oli selvä. Se
merkitsi enemmän rahaa hänen säkkiinsä. Hän saattoi tyydyttää Lizzien
toiveet, lunastaa kaikki lupauksensa, ja sittenkin hänellä olisi
kylliksi rakentaakseen turveseinäisen linnansa.

_Singletree, Darnley ja Co_ oli varovasti painattanut kirjaa vain
tuhatviisisataa kappaletta, mutta ensimmäinen arvostelu oli jo tuottanut
toisen painoksen, joka oli kaksi kertaa niin suuri; ennen kuin tämä oli
ehditty jakaa, toimitettiin kolmatta viidentuhannen painosta. Eräs
lontoolainen kustannusliike sopi englantilaisesta painoksesta, ja sen
kintereillä seurasivat uutiset ranskalaisista, saksalaisista ja
skandinavisista käännöksistä. Hyökkäys maeterlinckiläistä koulua vastaan
ei olisi voinut tapahtua sopivampaan aikaan. Tulinen taistelu syntyi.
Saleeby ja Haeckel kävivät lämpimästi puolustamaan "Auringon
häpeäpilkkuja", sillä he olivat aina ajatelleet samalla tavalla. Crookes
ja Wallace asettuivat päinvastaiseen leiriin, samalla kun herra Oliver
Lodge koetti keksiä viisaan yhdistelmän, joka olisi voinut tyydyttää
heitä molempia. Maeterlinckin seuraajat koettivat herättää eloon jo
painuvaa mystillisyyttä. Chesterton narrasi koko maailman nauramaan
kirjoittaessaan muka puolueettomia esseitä asiasta, ja niin puolustajat
kuin vastustajatkin saivat puolueettoman arvostelijan George Bernard
Shawista. Turhaa on sanoa, että sotakenttä vilisi sotaurhoja, hiki valui
virtanaan ja pöly oli kauhistuttava.

"Tämä on ihmeellisintä, mitä milloinkaan on tapahtunut", _Singletree,
Darnley ja Co_ kirjoitti Martinille. "Kriitillis-filosofista esseetä
myydään aivan kuin novellia. Te ette olisi voinut valita aihettanne
paremmin, ja kaikkia todistuskappaleita on siinä käytetty mitä
mestarillisimmalla taidolla. Meidän tuskin tarvitsee vakuuttaa teille,
että teemme heinää silloin kun aurinko paistaa. Yli neljänkymmenen
tuhannen kappaleen on jo myyty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja uusi
kahdenkymmenentuhannen painos on juuri tekeillä. Meillä on aivan
hirvittävä työ voida tyydyttää kaikkia tilauksia. Siitä huolimatta me
olemme kuitenkin kaikin voimin koettaneet lisätä tuota kysyntää. Me
olemme jo käyttäneet viisituhatta dollaria ilmoituksiin. Tuolla kirjalla
tulee olemaan ennen kuulumaton menestys.

"Pyydämme teitä ottamaan huomioon mukana seuraavan välisopimuksen
seuraavasta kirjastanne. Pyydämme saada huomauttaa, että olemme
kohottaneet voitto-osuutenne kahteenkymmeneen prosenttiin, joka on
korkein, mihin yksikään kustantaja koskaan uskaltaa nousta. Jos
tarjouksemme tyydyttää teitä, pyydämme teitä kirjoittamaan tyhjälle
paikalle seuraavan teoksen nimen. Meillä ei ole minkäänlaisia
vaatimuksia sen laadusta. Mikä kirja tahansa ja mistä aiheesta tahansa.
Jos teillä on joku jo valmiina, sen parempi. Nyt on aika takoa. Rauta ei
voisi olla kuumempi.

"Saatuamme teidän allekirjoittamanne sopimuksen meillä on oleva ilo
lähettää teille etukäteen viisituhatta dollaria voitto-osuudestanne.
Kuten näette, me luotamme teihin ja aiomme täten saada jotakin
suurenmoista aikaan. Meidän tekisi mielemme tehdä teidän kanssanne
sopimus joksikin ajaksi -- sanokaamme kymmeneksi vuodeksi -- jolloin
meillä olisi yksinoikeus julkaista kaikki teidän tuotteenne. Mutta siitä
enemmän tuonnempana."

Martin heitti kirjeen kädestä ja laski päässä saaden selville, että
viisitoista kertaa kuusikymmentätuhatta tuottaa hänelle yhdeksäntuhatta
dollaria. Hän kirjoitti sopimuksen tyhjälle paikalle "Ilon soihtu"
ja lähetti tämän mukana kaksikymmentä pikku kertomustaan, jotka
hän oli kirjoittanut ennen kuin keksi merkillisen kaavansa
sanomalehtikertomuksia varten. Ja niin pian kuin Yhdysvaltain posti ehti
kulkea edestakaisin, saapui _Singletree, Darnley ja Con_ viidentuhannen
dollarin sekki.

"Minä pyytäisin teitä tulemaan kaupunkiin, Maria, kello kaksi tänään
iltapäivällä", sanoi Martin sinä aamuna, kun vekseli saapui, "tai
paremminkin tulkaa tapaamaan minua Neljännentoista kadun ja Broadwayn
kulmaan. Minä odotan teitä siellä." Määrättynä aikana Maria oli
paikalla. _Kengät_ oli se salaperäinen lahja, joka hänen mielessään
kangasti, ja hän tunsi pettyneensä, kun Martin kuljetti häntä
kenkäkaupan ohi, johtaen hänet oikein kiinteimistötoimistoon. Mitä
sittemmin tapahtui, se jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä kauniina
unena. Hienot herrat hymyilivät hyväntahtoisesti hänelle puhuessaan
Martinin kanssa tai keskenään, kirjoituskoneet naputtivat. Hänen oma
isäntänsäkin oli siellä ja kirjoitti myös nimensä alle. Kun kaikki oli
ohi ja hän meni ulos ja kulki katua pitkin, hänen isäntänsä jutteli
hänelle: "No, Maria, teidän ei tarvitse enää maksaa minulle seitsemää ja
puolta dollaria tässä kuussa." Maria oli liian hämmästynyt voidakseen
puhua. "Eikä seuraavassa kuussa, eikä sitä seuraavassa eikä sitäkään
seuraavassa", puheli hänen isäntänsä.

Maria kiitti häntä hämillään aivan kuin suurenmoisesta
hyväntahtoisuudesta. Eikä hän tiennyt, ennen kuin oli tullut kotiinsa
Pohjois-Oaklandiin ja jutellut ystäviensä kanssa, joista portugalilainen
sekatavarakauppias oli huomattavin, että hän todellakin nyt oli tämän
pienen talon omistaja, jossa hän oli elänyt ja josta hän oli maksanut
vuokraa niin kauan.

"Miksi te ette osta minun puodistani?" kysyi portugalilainen kauppias
Martinilta samana iltana odotettuaan varta vasten hänen astumistaan alas
raitiovaunusta hänen puotinsa edessä. Martin selitti, ettei hän enää
keittänyt itse, ja sitten hän pyysi kauppiasta kanssaan ryypylle. Ja se
viini, jota hän tarjosi, oli parhainta, mitä sekatavarakauppias oli
koskaan saanut.

"Maria", virkkoi Martin sinä iltana, "minä aion nyt jättää teidät, ja te
itsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata
ja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa
veli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit
takaisin pesemättöminä -- ymmärrättekö? -- pesemättöminä, ja sitten
teidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna
tervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun
luokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin
ymmärtää, millainen karjakartano on hyvä."

Ja niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä
meijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma
pankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe
kävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset
kohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka
teki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut
satuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin
pesijän valepuvussa.

Sillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: "Kuka on tämä Martin Eden?" Hän
oli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään
kustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä
tyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat
tarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat
antaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja
kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut
tehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään.
Vieläpä julkaistiin valokuviakin -- tämän oli eräs paikallinen
valokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt
markkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli
Martinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää
kohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta
lopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut
kieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet
pitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli
monta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut,
täytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän
myöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen
mielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti
yksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja
omituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille
anteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli
maalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista
suosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä
erilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.

Hän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli
tavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän
välilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin
ehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin
koreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein
kauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi
mietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti
tehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin
arvokkaaksi hänen silmissään -- ahersi hankkiakseen niitä hyveitä,
joille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin
antanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja
tapasi yhä harvemmin.

"Myöhästynyt" joutui markkinoille _Meredith-Lowell_ ja _Co:n_
kustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena,
ja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin
"Auringon häpeäpilkulla". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat,
sillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä
romaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan
kaikki muutkin, jotka olivat lukeneet "Auringon häpeäpilkut",
suunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon
hän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi
hän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen
erinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen
kaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä,
osoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova
taiteilija samassa persoonassa.

Rahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin
pyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin
innosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti --
pikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen
tiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän
kuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari
Blount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku
siihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli
loukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari
Blount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin
muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin
Morsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut
kutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän
kysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä
ero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet
kirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen
jälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan,
oli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen
opettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen
henkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka
tuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.

Hymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa
kohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa "korkeita
herroja" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari,
ja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana,
että Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin -- kaupungin
kaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden
perusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli
yhä enemmän.

Hänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli
kyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin,
että hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli
ydintä tyylin takana. Kun _Northern Review_ oli julkaissut "Kauneuden
Kehdon", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä,
jotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oli
_Burton's Magazine_ pyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten
hänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi
toimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria
kappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat
palauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu
oli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat
panneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan.
_Burton's Magazine_ maksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput
neljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koska _Northern Review_
oli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät
"Salaisuuden Korkeat Papit", "Ihme-Uneksijat", "Oman minän mittapuu",
"Filosofia ja kuvittelu", "Jumala ja maantomu", "Taide ja biologia",
"Arvostelu ja koe-eläimet", "Tähtisumua", "Koronkiskurin suuruus" --
herättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui
muutaman päivän kuluttua.

Toimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa,
jonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan.
Hän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä
kirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt
joukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että
joukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä
millään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen
menestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se
pani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea
edelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.

Hän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava:
"Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme
julkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet
niihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo
tehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä
julkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti
tahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme
julkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit
erinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana."

Martin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta.
Ennen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan,
kuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän
lähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi
toimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi
vastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin
korkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä
kirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin
Eden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa
puolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta
vuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla,
ja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei
sitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja
toimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu
kirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut
voitto-osuudet.

_Colemanin_ viikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka
maksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan
kaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria
kappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa
Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi.
Sähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota
hänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena
mainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen
sisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei
voinut tarjousta hyväksyä.

"Wiki-Wikin" julkaisi _Warrenin_ kuukausilehti, ja se saavutti
suunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana,
leveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja
jonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat
tunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija
suurimpien klassikkojen rinnalla.

"Ilon soihdun" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja
kylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui
järkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti
paikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta
huomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi
esimerkkiä ja osti niin monta painosta, että _Singletree, Darnley ja Co_
omasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi
prosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä
kahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin
erikoisina sarjoina. "Kellojen soitto" ja hänen kauhukuvauksensa
muodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat "Seikkailu", "Ruukku",
"Elämänviini", "Kurimo", "Katusulku" ja neljä muuta pikku kertomusta.
_Meredith-Lowell Co_ osti hänen esseensä ja _Maximilian Co_ hänen
"Merilaulunsa", kun taas "Rakkaussikermä" lähti _Ladies Home
Companionin_ painosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.

Martinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli
pantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen
kuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa
hän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi
mihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut
väärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että
Brissenden sittenkin oli ollut oikeassa. "Auringon häpeäpilkut" oli
ollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli
ollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion
häneen. "Auringon häpeäpilkkujen" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen
maanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut "Auringon
häpeäpilkkuja", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei "Auringon
häpeäpilkkujen" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut
maanrepeämää. _Singletree, Darnley Co_ todisti, että ihme oli
tapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa
kappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat
kokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen
suunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut
ihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa
kirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään
pitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He
eivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli
vain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se
oli tapahtunut.

Asiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä
kunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita,
jotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä,
ja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut
ymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli
kirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen
tuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin
taputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli
päivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa
jumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen
kirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä
ymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin
"Päiväperhosen" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, -- susimainen
roskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa,
-- mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti
rinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. "Päiväperhonen"
oli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut.
Vuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota
roskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama
roskaväki oli heittänyt "Päiväperhosen" lokaan tallattavaksi. Hän
huokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen,
että viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi
tästä kaikesta.



XX LUKU


Herra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko
hän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän
vartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan
saanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä
otaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt
häntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt
häntä päivällisille.

Martin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän
surkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista
niin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain
antoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa,
erittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja
luonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen
rinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu
kiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen
kasvoilleen.

Häntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli
noudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua
hänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta,
joka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet
päivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä
epätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut
päivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä
hän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja
menetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän
tarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän
saattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään
ruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta.
Mutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä
hän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän
oli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse
olivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta
he olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he
olivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen
käsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He
olivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet
hänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen
nimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.

Yksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen
töistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai
hänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän oli
_joku_ ihmisten joukossa ja -- miksikä ei, -- koska hän omisti
satatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen
seuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä
jotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia.
Hän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä
tähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä
tavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä
lukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja
kaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut
kyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän
kanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound
Parkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja
minkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, "tuo
reilu poika ja hitonmoinen hulivili"!

Sitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi --
siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän
oli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista
ihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja
pääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut
saada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa "Rakkaussikermästä".
Hänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän
käytti siitä hienompaa nimeä "ottaa toimi", mutta sehän merkitsi samaa,
ja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli
lukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa -- runonsa, romaaninsa, esseensä
-- "Wiki-Wikin", "Auringon häpeäpilkut", kaikki. Ja hän oli kuitenkin
aina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön.
Hyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään
unen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!

Niin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan
säännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku
seikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää. _Työ on tehty_. Tuo ajatus
poltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia
upeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin "Rahaksimuutto Liikkeen"
yläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:

"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun
nääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska
minä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty -- kaikki tehty. Ja
nyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani
kunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä
sanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen
sijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että
minun puheeni sisältää suurta totuutta ja -- minkä tähden? Koska minä
olen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä
olen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin
sanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te
nielaisisitte tuon hulluuden -- ainakin te ette kävisi väittämään
vastaan -- koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty
kauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä
syljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä
jaloillasi tallasit."

Mutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen
aivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen
salaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui
ohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän
oli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt
oli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään
kiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti
suurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike,
joka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän
rakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet
rakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle,
millaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään
oli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli
todellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi
säästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla
suurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti
tilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen
kadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi
pois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto
Liikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta
nimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.

Martin unohti kuunnella häntä. Kertosäe "työ tehty on" soi hänen
aivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti
häntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.

"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?" hän kysäisi äkkiä.

Hänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia
liike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän
oli laskenut sitä monen monta kertaa.

"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen
dollariin", hän selitti.

"Nimikilpi mukaan luettuna?"

"Sitä minä en ole laskenut. Se kyllä ehtii ilmestyä, kunhan nyt ensin
saadaan rakennus."

"Entäs pohja?"

"Kolmetuhatta enemmän."

Hän kumartui eteenpäin nuoleskellen huuliaan ja levitellen sormiaan, kun
hän näki Martinin kirjoittavan maksuosoitusta. Kun se ojennettiin
hänelle, hän silmäsi summaa - seitsemän tuhatta dollaria. "Minä -- minä
en voi maksaa korkoa kuin kuusi prosenttia", hän mutisi neuvotonna.

Martin oli purskahtaa nauruun, mutta kysyikin sen sijaan:

"Kuinka paljon se olisi?"

"Annas kun katson! Kuusi prosenttia -- kuusi kertaa seitsemän --
neljäsataakaksikymmentä."

"Siitä tulisi kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, eikö niin?"

Higginbotham nyökkäsi.

"Sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me järjestämme asian
näin." Martin katsahti Gertrudeen. "Sinä saat olla itse isäntänä uudessa
talossasi, jos sinä tahdot käyttää nuo kolmekymmentäviisi dollaria
ruoanlaittoon, pesemiseen ja puhdistamiseen. Nuo seitsemäntuhatta ovat
sinun, jos lupaat, ettei Gertruden enää tarvitse raataa, kuten tähän
asti. Sovimmeko niin?"

Herra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi
enää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan
mahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi
pilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi
häneltä kurkun.

"Kuten haluat sitten", sanoi Martin. "Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi
dollaria kuussa, ja -- --"

Hän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta
herra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:

"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!"

Kun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.
Hän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. "Sika!" hän valitti.
"Sika! Sika!"

Kun _Mackintosh's Magazine_ julkaisi "Povarin" Berthierin ja Wennin
loistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli
sanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli
innoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen
levisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena
haastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli
täytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja
kuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta
sukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko "Povari"
_Mackintosh's Magazinen_ erikoisella suostumuksella. Se herätti
suoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä
tuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet
ennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von
Schmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. "Se
on parempaa kuin ilmoitus", hän selitti Marianille, "eikä maksa mitään".

"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille", ehdotti Marian.

Ja päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin
mahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa
seuraan -- verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti
seurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt.
Syöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä
vähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli
nielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän
polkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan
erikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada
yksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt
huomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei
hän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys
johtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili
Martinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu
ostaessansa niitä.

Syvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin
nojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin
päätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa -- tuota
paksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä.
Niin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin
kohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut
raataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan
kanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin
syrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi
perustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni
vieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta
perustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei
erinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.

Kyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille,
kun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina
rakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko,
jonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka
Martin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut
uskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä
työhön.

"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma", selitti
Hermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. "Hän raivostui, kun
minä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta
vielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri
sanoi -- saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa,
vaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä
minulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan."

Päivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli,
sitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin
juhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko
elämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet
"Kellojen soiton" _Transcontinentalista_ ja "Perin ja helmen"
_Kornetista_, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt.
"Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!" hän
ajatteli itsekseen. "Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä?
Silloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn
työn vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin
tarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja
helmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te
syötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana
syöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita,
osia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut
teidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja
Martin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän
kyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja
sukkelissa maljapuheissa.

Samanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin -- Sanomalehtimiesten
klubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa -- aina
muistettiin "Kellojen soitto" ja "Peri ja helmi", kun ne olivat ensi
kerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera
kysymys: "Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin
tehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään
muutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin
nytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden,
mitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää
juuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin
Edeniin ruokaa juuri nyt."

Ja usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä
takissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin
tapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun
hän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon
saman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua
naista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä
oli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän
näki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli,
ottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan
nähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut
itkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä,
mitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi
Martinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa
verhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli
heidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja
alkoi puhua.

Koulujen ylitarkastaja -- kiltti vanha ukko -- pysäytti Martinin
kadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen
kansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun
vuoksi.

"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika
sitten", hän puheli. "Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin
minä silloin -- se on kerrassaan loistavaa!"

"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla
ettekä tuntenut minua", sanoi Martin melkein ääneen. "Kummallakin kertaa
minulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli
silloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea
minut nyt?"

"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi
pyytää teitä päivällisille", selitti tarkastaja. "Ja hän oli aivan samaa
mieltä kanssani -- aivan samaa mieltä kanssani."

"Päivällisille?" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein
ärähdykseltä.

"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän -- vain vaatimaton
tervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka", hän
sanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä
setämäisen leikilliseksi.

Hämillään Martin asteli katua pitkin. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan
tuijottaen ontosti ympärilleen.

"No hitto soikoon!" hän vihdoin mutisi. "Luulenpa, että ukko pelkäsi
minua."



XXI LUKU


Kreis tuli Martinin luo eräänä päivänä -- Kreis "todellisesta
pohjasakasta", ja Martin ilostui ja kuunteli hänen suunnitelmansa
loistavia yksityiskohtia, jotka olivat kyllin villit saadakseen
runoilijan mielikuvituksen vireille, mutta aivan kelvottomia
liikemiehelle. Kreis pysähtyi keskellä kertomustaan sanoakseen, että
Martin "Auringon häpeäpilkuissansa" oli ollut oikea tomppeli.

"Mutta minä en ole tullut tänne saarnaamaan filosofiaa", jatkoi Kreis.
"Mitä minä tahdon tietää, on, tahdotteko panna tuhat dollaria likoon
tähän yritykseen?"

"En, minä en ole kylliksi tomppeli yhtyäkseni siihen millään tavalla",
vastasi Martin. "Mutta minä sanon teille, mitä teen. Te lahjoititte
minulle ihanimman illan elämässäni. Te annoitte minulle sellaista, mitä
ei rahalla voi ostaa. Nyt minulla on rahaa, enkä minä osaa tehdä sillä
mitään erinomaista. Minä annan teille tuhat dollaria siitä, jolle minä
en pane mitään arvoa, palkitakseni teille sitä, mitä ei voi rahalla
korvata. Te tarvitsette rahaa. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Te
tulitte saadaksenne sitä, eikä teidän tarvitse sitä varten keksiä mitään
suunnitelmia. Ottakaa se."

Kreis ei osoittanut mitään hämmästystä. Hän taittoi vain maksuosoituksen
taskuunsa.

"Tällaisesta maksusta minä voin toimittaa teille monta sellaista iltaa",
hän hymyili.

"Liian myöhään." Martin pudisti päätä. "Se ilta oli minun ainoani. Minä
olin silloin paratiisissa. Se on tavallista teille, sen tiedän. Mutta ei
minulle. Minä en saa enää koskaan kohota sellaisiin korkeuksiin.
Filosofian minä olen jättänyt rauhaan. Minä en tahdo siitä enää
sanaakaan kuulla."

"Tämä oli ensimmäinen dollari, minkä minä eläessäni olen ansainnut
filosofialla", huomautti Kreis ovelle astuessaan, "ja silloin samalla
markkinat loppuivat."

Rouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja
nyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei
vähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta
aikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän
olisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon
rouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta.
Hän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin
kuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan
niiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa.
Ne kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli
"työ on tehty", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen
hän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi
elämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina "työ on tehty". Hän
kuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä
mitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut,
ja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei
ollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi
roskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart
Edenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää
häntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle
se uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.

Hän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia,
joita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita
kuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti,
joka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut
laivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina
tappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt
nähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli
sukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies,
joka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen
avulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei
ollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli
innostunut sammuttamaan.

Aikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki
tahtoivat hänet omistaa. _Warrenin_ kuukausijulkaisu ilmoitti, että se
aina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös
Martin Edenin kirjalliselle maailmalle. _White Mouse_ vaati häntä
omakseen, samoin _Northern Review_ ja _Mackintosh's Magazine_, kunnes
_Globe_ mykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan
voi vieläkin lukea "Merilaulut". _Transcontinental_ julisti arvokkaasti
ja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin
suurenmoiset lahjat, mutta _Hornet_ väitti, että ansio tulee sille,
koska se oli julkaissut "Perin ja helmen". _Singletree, Darnley ja Co_
tuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.

Sanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet
aikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä,
ystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia
kerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia
olivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja
erikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä
kasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita,
vakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi
lukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä
nuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat
häntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti
Brissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi
häntä -- niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen
yli.

Kerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen
katseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin
luonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen.
Lizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin
huomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua
sellaiseen eikä enää välittänyt.

"Sinun tulisi välittää", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. "Sinä olet
sairas, siinä on koko asia!"

"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa
enemmän kuin koskaan ennen."

"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on
vinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole
mitään."

Martin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.

"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä",
kuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. "Sinun pitäisi välittää,
kun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia
on kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin
auttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään."

Jätettyään Lizzien iltakouluun hän palasi Metropoleen.

Päästyään huoneeseensa hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja tuijotti
suoraan eteensä. Ei hän uinunut unessa eikä ajatellut. Hänen mielensä
oli tyhjä lukuunottamatta niitä kutsumattomia kuvia, jotka vaihtoivat
muotoa ja väriä loistaen hänen suljettujen luomiensa alla. Hän näki nuo
kuvat, mutta tuskin tajusi niitä -- ei ainakaan enempää, kuin jos ne
olisivat olleet unta. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kello oli juuri
kahdeksan. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ja liian aikaista oli mennä
vuoteeseen. Niin hänen mielensä oli taaskin tyhjä, ja kuvat alkoivat
muodostua ja hävitä hänen silmäluomiensa alla. Nuo kuvat eivät olleet
yksityiskohtaisen selviä. Niissä näkyi melkein aina suunnattomia
lehtikasoja ja oksia sikin sokin, ja aurinko paistoi niiden välitse.

Koputus ovelle kutsui hänet todellisuuteen. Hän ei nukkunut, ja tuohon
koputukseen tuntui liittyvän jokin sähkösanoma tai kirje, tai palvelija
toi puhtaita vaatteita pesulaitoksesta. Hän ajatteli Joeta ja mietti,
missähän hän nyt lienee, huudahtaessaan: "Sisään".

Hän ajatteli yhä Joeta eikä huolinut kääntyä oveen päin. Hän kuuli sitä
hiljaa suljettavan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Hän unohti että joku oli
koputtanut ovelle, ja katseli yhä ontosti eteensä, kun hän kuuli naisen
nyyhkytystä. Se oli tahdotonta, värähtelevää, tuskaista ja pidätettyä.
Hän huomasi sen kääntyessään. Samassa hän oli jaloillaan.

"Ruth!" hän huudahti säikähtyneenä ja hämillään.

Ruthin kasvot olivat valkeat ja jännittyneet. Hän seisoi aivan oven
vieressä nojaten toisella kädellään siihen, kun taas toinen painoi
sydänalaa. Hän ojensi molemmat kätensä rukoillen Martinia kohden ja
melkein nytkähdellen astui häneen päin. Tarttuessaan niihin ja
johtaessaan häntä mukavaan tuoliin Martin ihmetteli niiden kylmyyttä.
Hän veti lähelle toisen tuolin, jonka käsinojalle hän istahti. Hän oli
liian hämillään voidakseen puhua. Hänen mielestään heidän välinsä Ruthin
kanssa oli selvä ja haudattu unhon yöhön. Hän tunsi jokseenkin samaa
kuin jos Shelley Hot Springsin pesula olisi äkkiä ilmestynyt
Metropole-hotellin sijalle ja koko viikon pyykki olisi varattu
odottamaan häntä. Monesti hän yritti puhua, mutta joka kerta hän epäröi.

"Kukaan ei tiedä, että olen täällä", kuului Ruthin vieno ääni hänen
koettaessaan hymyillä.

"Mitä sinä sanoit?" kysyi Martin.

Häntä hämmästytti oman äänensä kaiku.

Ruth kertasi sanansa.

"Niin!" virkahti Martin miettien, mitä hänen vielä olisi sanottava.

"Minä näin sinun tulevan sisään ja odotin muutamia minuutteja."

"Niin!" sanoi Martin taaskin.

Koko elämässään hän ei ollut kertaakaan tuntenut kieltänsä niin
sidotuksi. Totisesti hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta päässään. Hän
tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi, mutta kuolemakseenkaan hän ei
voinut keksiä, mitä sanoisi. Olisi varmaan ollut paljon helpompi, jos
hotelli olisi muuttunut Shelley Hot Springsin pesulaksi. Hän oli voinut
kääriä hihansa ja alkaa työn.

"Ja sitten sinä tulit sisään", hän vihdoin ihmetteli.

Ruth nyökkäsi sanattomasti ja löyhensi kaulusta.

"Minä näin sinut ensin kadun toiselta puolen, kun sinä olit tuon tytön
kanssa."

"Oh, niin", myönsi Martin tyynesti. "Minä saatoin häntä iltakouluun."

"No, etkö sinä ole iloinen nähdessäsi minut taas?" kysyi Ruth toisen
äänettömyyden lopuksi.

"Olen kyllä!" virkkoi Martin kiireesti. "Mutta eikö ollut varomatonta,
että sinä tulit tänne?"

"Minä hiivin sisään. Kukaan ei tiedä, että minä olen täällä. Minä
tahdoin tavata sinua. Minä tulin sanomaan sinulle, että minä olen ollut
hyvin hullu. Minä tulin, koska minä en voinut kauemmin olla tulematta,
koska minun sydämeni vaati minua tulemaan, koska ... koska minä tahdoin
tulla."

Hän nousi tuolista ja astui hänen luokseen. Hän asetti kätensä Martinin
olkapäälle, hengitti hetkisen kiihkeästi ja vaipui sitten hänen
syliinsä. Ja vapaalla, tyynellä tavallaan peläten, ettei loukkaisi, ja
tietäen, että suurin häväistys naista kohtaan on työntää hänet luotansa
silloin, kun hän vapaaehtoisesti antautuu, Martin kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja puristi häntä rintaansa vasten. Mutta ei ollut lämpöä
tuossa syleilyssä, ei hyväilyä tuossa kosketuksessa. Ruth oli tullut
hänen syliinsä, ja hän piti häntä -- siinä kaikki. Ruth painautui
lujemmin häneen ja sitten muuttaen asentoa kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa. Mutta noiden käsien hyväily ei kiihdyttänyt hänen vertaan,
vaan pikemmin tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä.

"Miksi sinä vapiset noin?" hän kysyi. "Onko täällä kylmä? Pyydänkö tulen
takkaan?"

Hän teki liikkeen vapautuakseen, mutta Ruth painautui lujemmin häneen
ankarasti väristen.

"Se on vain hermostumista", hän sanoi hampaat kalisten. "Se kyllä menee
heti ohi. Kas niin! Minä voin jo paremmin."

Hitaasti hänen väristyksensä lakkasi. Martin piti häntä yhä sylissään,
mutta ei ollut enää hämmentynyt. Hän tiesi nyt, mitä varten Ruth oli
tullut.

"Äiti tahtoi, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin Charley Hapgoodin
kanssa", hän selitti.

"Charley Hapgoodin, tuon veitikan, joka lakkaamatta puhuu tyhmyyksiä!"
ihmetteli Martin. Sitten hän lisäsi: "Ja nyt, otaksun, sinun äitisi
tahtoo, että menet naimisiin minun kanssani."

Hän ei esittänyt tätä kysymyksen muodossa. Hän totesi vain varman
tosiasian, ja hänen silmäinsä edessä alkoivat tanssia numerosarjat hänen
voitto-osuuksistaan.

"Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin paljon minä tiedän", myönsi
Ruth.

"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?"

Ruth nyökkäsi.

"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin
silloin, kun hän purki kihlauksen", puheli Martin mietiskellen. "Minä en
ole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka
oikeastaan hieman pahempi -- minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä
hengityksestäni?"

Vastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi
kevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä
tällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää
vastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:

"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään
paikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen
ja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin
päivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen
tiedän."

"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua", sanoi Ruth moittivasti.

"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?"

Ruth pysyi vaiti.

"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun,
että hän on lähettänyt sinut."

"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä", väitti Ruth. "Luuletko sinä,
että minun äitini sallisi tätä?"

"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on
varma."

Ruthilta pääsi vihlova huudahdus. "Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et
ole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin
kivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!" Hän katseli
väristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. "Ajattele, missä
minä olen!"

"_Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi_!"
Lizzien sanat soivat Martinin korvissa.

"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?" hän kysyi terävästi. "Silloin
kun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään?
Kun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana
sama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni
monena päivänä -- ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin
nähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut
arvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa.
Minulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä
olen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä
voimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes
kirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai
mullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä
olin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti
hämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä
minusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama
kuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy
pitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua,
joka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se
tunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on
syntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja
yhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja
Tomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja
kuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa."

"Sinä murrat minun sydämeni", nyyhkytti Ruth. "Sinä tiedät, että minä
rakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan
sinua."

"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin", sanoi Martin
ystävällisesti. "Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se
johtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin,
kun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?"

"Unohda ja anna anteeksi!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Minä rakastin
sinua koko ajan -- muista se!"

"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan,
minä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se
on."

Ruth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja
katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin,
mutta sammalsi ja vaikeni.

"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta", jatkoi Martin. "Kun minä olin
juuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta
luokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat
kirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset,
näyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä
minä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin
ennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että
minä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin,
että se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen."

Ruth teki liikkeen välttääkseen vastaan.

"Kyllä, kyllä", sanoi Martin, "sinä kyllä teit poikkeuksen -- sinä
kehotit minua ottamaan _toimen_. Kotoinen sana _'paikka'_ yhtähyvin kuin
kaikki se, mitä minä olin kirjoittanut, loukkasi sinua. Tämä puhe on
raakaa. Mutta minä vakuutan sinulle, ettei ollut vähemmän raakaa minua
kohtaan, kun jokainen, jonka minä tunsin, piti oikeutenaan komentaa
minua kuin arvostelukyvytöntä olentoa. Mutta tullakseni asiaan. Minun
kirjojeni ilmestyminen ja se tunnustus, jota tuo ilmestyminen tuotti,
muutti myös sinun rakkautesi laadun. Martin Edeniä kaikkine lopetettuine
töinensä sinä et huolinut mieheksesi. Sinun rakkautesi häneen ei ollut
kyllin suuri voidaksesi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta sinun
rakkautesi on nyt kyllin vahva, enkä minä voi päästä tekemästä sitä
johtopäätöstä, että sen voima on lisääntynyt kirjojeni ilmestymisestä ja
saamastani julkisesta tunnustuksesta. Sinuun nähden minä en puhu
voitto-osuuksistani, vaikka minä olen varma, että ne ovat saaneet aikaan
muutoksen sinun isäsi ja äitisi mielessä. Tietysti tämä on kaikki
minulle samantekevää. Mutta pahinta kaikesta on, että minä olen joutunut
epäilemään rakkautta, pyhää rakkautta. Onko rakkaus niin kurja ja
vähäpätöinen, että sen täytyy hankkia ravintoa kirjojen julkaisemisesta
ja julkisesta maineesta? Siltä se näyttää. Minä olen istunut täällä ja
miettinyt sitä, kunnes minun pääni on mennyt pyörälle."

"Rakas pääparka!" Ruth ojensi kätensä työntäen sormensa hyväilevästi
hänen tukkaansa. "Älä anna sen enää milloinkaan mennä pyörälle.
Alkakaamme nyt alusta. Minä rakastin sinua koko ajan. Minä tiedän, että
minä olin heikko myöntyessäni äidin tahtoon. Minun ei olisi pitänyt
tehdä niin. Minä olen kuitenkin kuullut sinun puhuvan niin usein
helläsydämisestä lempeydestä, kun on arvosteltava ihmislasten erehdyksiä
ja vikoja. Ulota tuo lempeys minuun asti. Minä menettelin väärin. Anna
minulle anteeksi!"

"Oh, annanhan minä anteeksi!" vastasi Martin kärsimättömästi. "Helppo on
antaa anteeksi, kun ei todella ole mitään anteeksi annettavaa. Ei mikään
siinä, mitä sinä olet tehnyt, vaadi anteeksiantamusta. Jokainen
menettelee parhaan ymmärryksensä mukaan, ja enempää ei kukaan voi.
Yhtähyvin minä voisin pyytää sinulta anteeksi, etten minä ole ottanut
paikkaa."

"Minä tarkoitin hyvää", väitti Ruth. "Sinä tiedät sen. Minä en olisi
voinut rakastaa sinua ja olla tarkoittamatta hyvää."

"Totta, mutta sinä olisit tahtonut turmella minut hyvällä
tarkoituksellasi. Kyllä, kyllä!" hän keskeytti hänen kiihkeät
vastaväitösyrityksensä. "Sinä olisit tehnyt lopun minun
kirjoittamisestani ja minun elämäni tehtävästä. Realismi on minun
luonteeni perusominaisuus, ja porvarillinen henki vihaa realismia.
Poroporvarillinen yhteiskunta on heikko. Se pelkää elämää, ja kaikki
sinun yrityksesi tarkoittivat saada minutkin pelkäämään elämää. Sinä
tahdoit muovata minua. Sinä tahdoit pakottaa minut elämässä ahtaaseen
komeroon, jossa kaikki elämänarvot olisivat olleet epätodellisia,
valheellisia ja alhaisia." Hän tunsi Ruthin tuijottavan valmiina
väittämään vastaan. "Alhaisuus -- sydämen alhaisuus, niin väitän, on
porvarillisen hienostuneisuuden ja sivistyksen pohjana. Kuten minä
sanoin, sinä tahdoit muovata minua. Tahdoit minut tehdä oman luokkasi
jäseneksi, jolla olisi sinun luokkaihanteesi, luokka-arvosi ja
luokkaennakkoluulosi." Hän pudisti surumielisenä päätään. "Etkä sinä
edes ymmärrä, mistä minä nyt puhun. Minun sanoillani ei ole sinulle sitä
merkitystä, kuin minkä minä koetan niille antaa. Mitä minä sanon, on
ainoastaan mielikuvituksen lentoa sinulle, mutta minulle se on elävintä
todellisuutta. Enintäänkin sinua hiukan hämmästyttää ja huvittaa tämä
raaka miehenalku, joka on kohonnut pohjasakasta pinnalle ja koettaa nyt
esiintyä sinun luokkasi tuomarina ja kutsuu sitä alhaiseksi."

Ruth nojasi päätään väsyneesti hänen olkaansa vasten, ja hänen ruumiinsa
värisi kiihtyvästä hermostuneisuudesta. Martin odotti hetkisen, että hän
puhuisi, ja jatkoi sitten:

"Sinä tahdot nyt uudistaa meidän rakkautemme. Sinä tahdot, että me
menisimme naimisiin. Sinä tahdot minut. Mutta kuulehan -- ellei minun
kirjojani olisi julkaistu, minä siitä huolimattakin olisin ollut sama,
mitä minä nyt olen. Ja sinä olisit pysynyt poissa minun luotani. Se
johtuu kaikki noista kirotuista kirjoista -- --"

"Älä kiroa", keskeytti Ruth.

Hänen ojennuksensa sai Martinin hätkähtämään. Hän purskahti viiltävään
nauruun.

"Siinä se on", hän sanoi. "Tällaisenakin suurena hetkenä, jolloin sinun
elämäsi onni näyttää olevan kysymyksessä, sinä pelkäät elämää vanhalla
tavallasi -- pelkäät elämää ja terveellistä kirousta."

Ruth hämmästyi hänen sanoistaan huomatessaan, kuinka lapsellinen hän oli
ollut, mutta samalla hän tunsi, että Martin suurensi tuota
lapsellisuutta, ja se loukkasi häntä. He istuivat kauan äänettöminä,
Ruth miettien epätoivoissansa ja Martin muistellen sammunutta
rakkauttaan. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut häntä todella
rakastanut. Hän oli rakastanut Ruthin ihannekuvaa, oman luovan voimansa
eteeristä olentoa, rakkausrunonsa kirkasta, säteilevää henkeä.
Porvarillista Ruthia porvarillisine virheineen ja porvarillisine,
toivottomine elämänkäsityksineen hän ei ollut koskaan rakastanut.

Ruth alkoi äkkiä puhua.

"Tiedän, että paljon siitä, mitä olet puhunut, on totta. Minä olen
pelännyt elämää. Minä en rakastanut sinua kyllin suuresti, mutta minä
olen oppinut rakastamaan paremmin. Minä rakastan sinua sellaisena kuin
sinä olet ja sellaisena kuin sinä olet ollut ja myös sellaisena,
millaiseksi sinä ehkä -- joskus tulet. Minä rakastan sinua kaiken sen
vuoksi, mikä erottaa sinut siitä luokasta, jota sinä kutsut minun
luokakseni, sinun uskosi vuoksi, jota minä en ymmärrä, mutta jota minä
tiedän voivani oppia ymmärtämään. Minä olen pyhittävä itseni oppiakseni
ymmärtämään niitä, ja myös sinun tupakanpolttosi ja sinun kiroilusi --
nekin ovat osia sinusta, ja minä rakastan sinua myös niiden vuoksi. Minä
voin yhä oppia. Viimeisen kymmenen minuutin kuluessa minä olen oppinut
paljon. Se, että minä olen uskaltanut tulla tänne, on todistus siitä,
mitä minä jo olen oppinut. Oh, Martin -- --!"

Hän nyyhkytti ja painautui häntä lähemmäksi.

Ensi kertaa Martinin kädet kiersivät hellästi ja säälien hänen
ympärilleen, ja Ruth tiesi sen tuntien onnen välähdyksen kirkastavan
kasvojaan.

"Liian myöhään", sanoi Martin. Hän muisti Lizzien sanat. "Minä olen
sairas mies -- oh, en ruumiiltani! Sairas on minun sieluni, minun
aivoni. Minulta näyttävät hävinneen kaikki arvot. Minä en välitä
mistään. Jos sinä olisit käyttäytynyt tällä tavalla muutamaa kuukautta
aikaisemmin, olisi kaikki ollut toisin. Nyt se on liian myöhäistä."

"Ei se ole liian myöhäistä", huudahti Ruth. "Minä näytän sinulle. Minä
annan todistuksia sinulle, että minun rakkauteni on voimistunut, että se
on suurempaa ja arvokkaampaa minulle kuin minun oma luokkani ja kaikki,
mikä on minulle kalleinta. Kaikki mikä on kalleinta porvarilliselle
käsitystavalle, minä hylkään halveksien. Minä en enää pelkää elämää.
Minä jätän isäni ja äitini ja annan nimeni tulla pilkkasanaksi ystäväini
huulilla. Minä tahdon tulla sinun luoksesi juuri nyt, vapaassa
rakkaudessa, jos niin haluat, ja olen ylpeä ja iloinen saadessani olla
luonasi. Jos minä olen pettänyt rakkauden, minä tahdon nyt rakkauteni
vuoksi pettää kaiken, mikä pakotti minut tekemään tuon ensimmäisen
petoksen."

Hän seisoi hänen edessään loistavin silmin.

"Minä odotan, Martin", hän kuiskasi -- "odotan sinun hyväksymistäsi.
Katso minuun!"

"Se on suurenmoista", ajatteli Martin katsellen häntä. "Ruth on
saavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut
lopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien
lakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa." Ja
kuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa
värähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja
suurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt
leimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut
liikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti
Lizzien sanat.

"Minä olen sairas, hyvin sairas", hän sanoi epätoivoisin ilmein. "Minä
en tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut
minussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut,
että minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin,
ettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin,
toivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!"

Hän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi
unohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen
silmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon,
kaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko
valoi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo
vihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian
kirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli
kuitenkin -- hän ei tiennyt, miksi.

Hän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth
oli siirtynyt ovelle.

"Miten minä pääsen ulos?" hän kysyi melkein itkien. "Minua pelottaa."

"Oh, suo minulle anteeksi!" huudahti Martin seisaalleen hypäten. "Minä
en ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä." Hän
vei kätensä päähänsä. "Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin.
Me kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas
harsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä."

Ruth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas
huonosti valaistuja, kapeita portaita.

"Nyt minä kyllä pääsen yksin", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle
koettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.

"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin", vastasi Martin.

"Ei, älä tee sitä", väitti Ruth. "Se on tarpeetonta."

Uudestaan hän koetti vapauttaa kätensä. Martinin uteliaisuus hetkeksi
heräsi. Nyt kun ei ollut mitään hätää, Ruth pelkäsi. Hän näytti melkein
epätoivon vimmalla pyrkivän vapaaksi hänestä. Martin ei nähnyt siihen
mitään syytä ja luuli sen johtuvan hermostumisesta. Siksi hän yhä piti
hänen kättään ja asteli hänen sivullansa. Heidän päästyään puoli kadun
väliä hän näki erään pitkätakkisen miehen pujahtavan erääseen
porttikäytävään. Kulkiessaan ohi hän heitti sinne silmäyksen ja
huolimatta ylöskäännetystä kauluksesta tunsi Ruthin veljen Normanin.

Kävellessään Ruth ja Martin juttelivat sangen vähän keskenään. Ruth oli
mykistynyt, Martin turtunut. Kerran Martin virkahti, että hän aikoi taas
lähteä Etelän merille, ja kerran Ruth puhui pyytäen anteeksi, että oli
tullut hänen luokseen. Siinä kaikki. Ero ovella oli aivan sovinnainen.
He puristivat kättä, sanoivat hyvää yötä, ja Martin nosti hattua. Kun
ovi sulkeutui, hän sytytti sikarin ja lähti takaisin hotelliin. Kun hän
tuli porttikäytävän kohdalle, jonne Norman oli pujahtanut, hän pysähtyi
ja katsoi sinne hymyillen.

"Hän valehteli", hän sanoi ääneen. "Hän koetti uskotella minulle, että
hän oli suuria uskaltanut, ja koko ajan hän kuitenkin tiesi, että veli,
joka hänet oli tuonut, odotti häntä takaisin." Hän purskahti nauruun.
"Oh, se poroporvari! Kun minä olin tyhjä, en minä ollut kelvollinen
näyttäytymään hänen sisarensa seurassa. Kun minulla on pankkitili, hän
itse tuo hänet minulle."

Kun hän kääntyi menemään, eräs kiertolainen kulki samaan suuntaan ja
kerjäsi häneltä hänen selkänsä takana.

"Kuulkaa, herra, voitteko antaa minulle viisikolmattaisen yösijaa
varten?" kuuluivat sanat.

Mutta eivät nuo sanat, vaan ääni sai Martinin käännähtämään. Seuraavana
hetkenä hän oli tarttunut Joen käteen.

"Muistatkos, kun me erottiin Hot Springsissä!" sanoi toinen. "Minä
sanoin, että me vielä tapaisimme. Minä tunsin sen luissani, ja tässä me
nyt olemme."

"Sinä näytät hyvinvoivalta", sanoi Martin ihaillen, "ja sinä olet
lihonut."

"Olenpa tietenkin." Joen kasvot säteilivät. "Minä en koskaan tiennyt,
mitä elämä oli, ennen kuin lähdin maailmalle. Minä olen kolmekymmentä
naulaa raskaampi ja voin kerrassaan mainiosti. Silloin ennen muinoin
minä sain lakkaamatta raataa kuin villitty. Kiertäminen huvittaa minua
suunnattomasti."

"Mutta etsit kuitenkin itsellesi yösijaa", pisti Martin nuhtelevasti,
"ja yö on aika kylmä".

"Huh! Etsit yösijaa?" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos
täynnä pientä rahaa. "Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa", hän
kehaisi. "Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun
kiinni." Martin nauroi ymmärtävästi.

"Sillähän sinä saat monta hutikkaa", hän huomautti. Joe pisti rahat
takaisin taskuunsa.

"Se ei ole minulle mieleen", hän virkahti. "Ei se enää minulle maista,
vaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut
juovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin
sattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin
kuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä
juon kuin ihminen -- tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä
kaikki."

Martin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten
hotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja.
_Mariposa_ lähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.

"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti", hän sanoi
kirjanpitäjälle. "Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella -- ei,
alahangan. Muistakaa -- alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen
muistiin."

Päästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton
lapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta.
Hänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön
kuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi
hänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä,
mutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei
merkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa
matkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui
säännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus
ei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi
hänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi
kaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja
aika merkitsi tuskaa.



XXII LUKU


"Kuulepas, Joe", kuului Martinin tervehdys vanhalle
työtoverille seuraavana aamuna, "muuan ranskalainen asuu
kahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut
itsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä,
hyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä
tahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita
ja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa
kaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen --
kaksitoistatuhatta -- niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt.
Minulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin."

"Katso nyt, Mart", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. "Minä
tulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut
tänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden
vuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme
-- sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!"

Hän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen
olkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.

"Kuule nyt, Joe", hän sanoi, "jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, minä
isken sinua kuonoon. Ja vanhan ystävyyden vuoksi minä isken niin, että
tuntuu. Ymmärrätkö? -- tahdotko, tahdotko?"

Joe iski kiinni ja koetti heittää hänet kumoon, ja kun se ei onnistunut,
yritti vapautua toisen rautakourista. Pitäen lujasti otteestaan he
pyörivät ympäri huonetta ja horjahtivat kumoon korituolin yli, joka
rutisten meni kasaan. Joe oli nyt alla käsivarret levällään, ja Martin
painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Hän huohotti ja puuskutti, kun
Martin vapautti hänet.

"Nyt me puhumme hetkisen", sanoi Martin. "Älä sinä yritä minun kanssani.
Minä tahdon ennen kaikkea, että tämä pesulajuttu päättyy. Sitten sinä
voit tulla takaisin ja me voimme jutella menneistä muistoista. Minä
sanoin sinulle, että minulla on kiire. Katsopas tuota."

Palvelija toi juuri sisään aamupostin, suuren kasan kirjeitä ja
aikakauskirjoja.

"Miten voin lukea nämä ja samalla jutella sinun kanssasi? Mene nyt ja
järjestä se pesulajuttu, ja sitten me olemme yhdessä."

"Olkoon menneeksi", sanoi Joe hidastellen. "Luulin, että sinä heitit
minut nurin, mutta taisin erehtyä. Mutta sinä et pärjää minulle
nyrkkeilyssä. Minä olen siinä vankempi."

"Joskus otamme nyrkkeilyhansikkaat, niin saamme nähdä", sanoi Martin
hymyillen.

"Varmasti, niin pian kuin minä olen saanut tuon pesulan toimimaan." Joe
ojenteli käsiään. "Luuletko, ettei näillä yllä? Sinä tarvitset vain
muutamia iskuja."

Martin päästi helpotuksen huokauksen, kun ovi sulkeutui pesulamiehen
jälkeen. Hän alkoi karttaa ihmisten seuraa. Joka päivä hän huomasi yhä
vaikeammaksi tulla toimeen ihmisten kanssa. Heidän läsnäolonsa häiritsi
ja heidän keskusteluyrityksensä suututtivat häntä. He tekivät hänet
levottomaksi, ja tuskin hän oli joutunut kosketuksiin heidän kanssaan,
kun hän jo keksi kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen heistä rauhaan.

Hän ei voinut lukea postia, vaan runsaan puolituntisen hän lojui
tuolilla mitään tekemättä, jolloin epämääräiset, puolivalmiit ajatukset
aika ajoin täyttivät hänen tajuntansa -- tai oikeammin, pitkien
väliaikojen jälkeen hänen sielunsa väreet muodostuivat epäselviksi
kuviksi.

Hän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina
kirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan -- hän
tunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien
kirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen
ikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on
ontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea
voidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta
perustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä
naisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla
hymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin
vuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja
kunnianarvoisuutta.

Toimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain
kirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset
hänen kirjojansa -- hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita
olivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai
hengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle
kiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina
kustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista
kaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti
niistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa
kääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri
asemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset
ovat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää
hänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin
sopimuksen ulkopuolella.

Hän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen
toimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta
maineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa
tuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä.
Siitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä
täydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo
kuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut
lukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman
roskajoukko -- luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään --
kuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia
myöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi.
Martin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän
joutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin?
No, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä,
rakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi
riuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi
villikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.

Sinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen
asemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen
laaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui
hitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja
kuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta.
Neljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä
ryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt
hän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan
katkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei
ponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin
jonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi,
että hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja
ajatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta
jättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.

Hän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko
aamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä
käyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle
selviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä
tarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki
tekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi
hotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja
mielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä,
siksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan
näki Joen tuossa mukavassa tuolissa.

Joe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän
muuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin
silmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana -- niin
kaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain
ponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun.
Ja kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli
liian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset
kiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe
huomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat
nyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.

"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä
suunnittelit Shelley Hot Springsissä", hän sanoi. "Ei ylityötä. Ei
yötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat."

Joe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.

"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista
tänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?"

Hän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen,
milloin Joe lähtisi tiehensä.

Hän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän
todellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe:
oli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli
Joelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui
uudestaan.

Seuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa
kuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli
sanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä
päivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän
meni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen
sydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin
paljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.

"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden", hän selitti -- "teissä ei ole
pienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä
suorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas
rintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne
salaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta --
kymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää
satavuotiaaksi."

Ja Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea.
Ruumiillisesti hän oli terve. Hänen "ajatuskoneistonsa" oli mennyt
piloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla
Etelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika
lähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä
enää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei
tuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui
väsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo
laivassa ja matkalla.

Viimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen
lähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan
jäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita
toimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko
vastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun
ovella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut
liian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli
viimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli
ja jutteli hänelle puolisen tuntia.

"Sinä käsität, Joe", hän sanoi, "ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan.
Siinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja
käyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen
mennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi."

Joe pudisti päätänsä.

"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä
hyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa -- tyttöjä. En voi sitä auttaa,
että olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta
kierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja
seuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita
vaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan -- ah! Minä sanon sinulle,
sellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut
niin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa
ja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat
dollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen
illalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen
kanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän
on oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä
lempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle
luotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka
sulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko
maassa."

Martin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän
ihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti
hänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.

Mariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn
piiloittelevan väkijoukon selän takana. "Ota hänet mukaasi", iski
mieleen ajatus. "Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän
onnelliseksi." Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa
hetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta.
Hänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän
siirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: "Mies, sinä olet liian sairas,
sinä olet liian sairas!"

Hän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt
avomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli
varattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan,
ennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja
huomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään
suurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko
olemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa,
melkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.

Toisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan
joukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän
heistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He
olivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan,
mutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa -- hyviä ja
ystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli
ahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien
heidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan
hänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä
tyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai
hänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät
herkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai
hyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä
tai lentokalojen kaarteluja.

Hän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään
aikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut
väsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon
kirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello
herätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää
itseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.

Kerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan
seurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan
muuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei
voinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä
olennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei
kukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut
palata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei
välittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä
ensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.

Elämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan
väsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja
välkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti -- kidutti sietämättömästi.
Ensi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan
laivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä
syvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään
ahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli
usein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa
pukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen
pingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä,
jolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän
pienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta,
jossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä
hän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden
keskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja
kaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut
tuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt
uutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.

Hän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi.
Hän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä
eroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen
mies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen
käteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli,
kun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa
nietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella
itse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin
tämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä
Nietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta,
ei totuutta totuudessa -- ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen
ajatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa
tuoliinsa ja uinahtaa.

Niin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi
onnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen
täytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan,
saada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa
tuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin
salaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä
vaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen
laaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi
pelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei
pelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat
tutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt
pasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen
ympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen
tämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.

Sinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli
onnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli
hänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja
kestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli
iljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet.
Elämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes
sekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä
liikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja
lamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet
häntä.

Hän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä
auttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua.
Kaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän
koetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi
vuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa
mielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta
palasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja
alkoi miettiä. Siinä se oli -- nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen
ollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut
tällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen
tien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän
katseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran
hän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli
keksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki
säkeistön hitaasti ääneen:

    "Kun liiat elontoiveet
    ja pelon jättää saan,
    ma jumalia kiitän
    unohtain riemut maan.
    Niin loppuu kaikki kerta,
    ei kuollut nousta voi.
    Käy virta kohti merta,
    se levon sille soi."

Hän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin
antanut hänelle avaimen. Elämä oli paha -- tai oikeammin se oli tullut
pahaksi, sietämättömäksi. "Ei kuollut nousta voi". Tuo säe herätti hänen
sielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin
hyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema
valmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän
odotti? Oli aika lähteä.

Hän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas
maidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen
käsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa
äänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja
kostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se
maistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa
joutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa.
Hän halusi liian kiihkeästi päästä.

Sammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi
jalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän
pakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan
keinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen
jalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden
maidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin
musta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin
oli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän
kohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen
keksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli
siepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli
siellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen.
Mariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä
uiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi
ollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.

Siinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta
sinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet
syöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän
ajatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli
halu -- kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään
hävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.

Hän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli
hiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla,
voimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja
puolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle
vauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin
valkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja
harkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä
tukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja
toivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.

Tahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä
ilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti
ilmaa keuhkoihinsa -- täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet
kauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin
voimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän
painui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia,
fosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä.
Uidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin
voisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja
hänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä
suosionosoituksesta.

Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin
väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän
oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen
päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti
kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen
tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan
hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset
hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten
tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka
väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on
elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen
isku, jonka elämä voi hänelle antaa.

Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä
kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että
sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian
syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli
suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät
häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli?
Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella
-- tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja
nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli
kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella.
Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi.
Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän
lakkasi tietämästä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martin Eden - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.