Title: Viimeinen mohikaani - Kertous vuodelta 1757
Author: Cooper, James Fenimore
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen mohikaani - Kertous vuodelta 1757" ***


VIIMEINEN MOHIKAANI

Kirj.

James Fenimore Cooper


Suomentanut Vihtori Lehtonen

Alkuperäinen teos: The Last of the Mohicans.
(Leatherstocking Tales #2)



WSOY, Porvoo, 1914



I luku.


    On korvain auki, valmis sydämein:
    Vain ajallista koskee pahin tietos':
    Sano: menetinkö valtakunnan?

                    _Shakespeare_.

Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että
vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja
vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja
läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten
ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan.
Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan
ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella
virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien
voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta
kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa
he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea
metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka
olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen
tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä
valtiotaitoa.

Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta,
joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin
julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten
järvien välillä aukeneva salo.

Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä,
ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä
lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin,
alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä
puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin
saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään
lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että
jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi
vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia
nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset
olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi
kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen
huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen
oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen
Horikan kuten se alkujaan kuului.

Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine
saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin
peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa,
joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta
peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien
virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli
"rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin,
ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.

Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät
vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet
retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin
asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut
terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia
etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se
verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta
suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin
vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin
ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui
suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä
vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin,
nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä
suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen
palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten
menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin
tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä
miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen
vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai
huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa
keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.

Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat
_nekin_ tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan
välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät
kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti
pitää hallussaan.

Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten
neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä
ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten
lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät
sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon
itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin
siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he
toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä,
joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.

He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta,
jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat
voittamattomaksi -- sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu
suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten
kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli
häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen
pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1]
kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen
totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan
kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman
tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia
onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat.
Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa
jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen
loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava
luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat
äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä
maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi
ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä,
jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun
herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan
hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja
äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat
uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti
sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen
laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä,
kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat
ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä,
ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo
näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen
kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten
ryöstäminä ja hävittäminä.

Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen
maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty
liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko
kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon
masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean
soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa
ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän
päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje
Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta,
joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu
näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista
peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden
ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi,
joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi
jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine
kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun
välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet
toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista
he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta
hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu
skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti
säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli
todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon
linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti
hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin
sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän
kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi
saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen
määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli
uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka
oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.

Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia
odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin
katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen
esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi
jo näiden lähetessä.

Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman
tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka
reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi
ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen
suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William
Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu
muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky
niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut,
valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin
tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi
kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin
tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan
liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori
sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen
vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi
ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista
mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn
erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten
kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän
yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo
katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina
valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä
hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.

Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon
raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi
sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin
päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin
pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä
levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla;
halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä
ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen
ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen
kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle
sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen
tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle.
Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui
tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien
vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat
kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut
marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti,
alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat
tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan.
Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman
korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän
kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja
kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli
hitaasti solunut sen kitaan.

Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä
etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja
myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä
näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman
suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin
turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin.
Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi
oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että
sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen
selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas
muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien
matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle,
jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan
välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa
uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen
sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät
rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan
oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään
erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä
hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.

Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma,
olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja
jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat
aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli
kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen
tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus
tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa
kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä
olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat
ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja
hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona
olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut
inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä
haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen
kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä
matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät
ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille
alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset
pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä,
valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla.
Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu
kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka
ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin
koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa
turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen
himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta
taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa
ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin
tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta
tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain
eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät
käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen
tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia
kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän
kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille,
mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta
keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin
korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.

Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin
asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti
palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan
hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään
tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.

"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua,
vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä
saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja
vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa
merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta
silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa,
sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan
Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi',
lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja
prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja
lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa
nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt
elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta
sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen
väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi
soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten
huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten
rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"

Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja,
saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi
tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin
täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin
tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään
jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä
ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen
hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä
iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi
pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella
välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota
hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen
tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt
tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen
peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä
ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä
soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin
huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren
ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt
kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen
rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina
tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide
olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain
sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset
tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä.
Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi
tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi
viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin
naulittuna tuijottamaan avaruuteen.

On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt
ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön
välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen
toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille.
Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli
merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään
matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä
pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä
konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella
kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista
laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa
hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.

Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka
tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan
vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat
nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä,
kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän
keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka
riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla
honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi
kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä
suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi
häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren
upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin
huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana
hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä
päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja
kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia
hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.

Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa
hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme
kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän
lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat
seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan
tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus
pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen
ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa
solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike
ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä
hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät
hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun
hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen
hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei
ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas
punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet
pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja
harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä
muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat
saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson
jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä
eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.



II luku.


    Hoi, hoi, hohoo, hoi!

              _Shakespeare_.

Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti
lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen
piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen
heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:

"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä
ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä
tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä
tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä
rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin
kohtaamme peloittavan Montcalmin."

"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen
kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri.
"Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä
hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin
miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita
liikkeitä."

"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta,
osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan
ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"

"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa.
Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista
vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi,
mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille,
jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan
liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma,
isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia --
mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää,
että hän nyt on ystävämme."

"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!"
huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen
kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua
kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni
johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."

"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain
huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän
heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän
alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana
arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä
kulkea, on varmaankin lähettyvillä."

Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani
oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi
siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä
näinkään kovin mukavasti.

"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää
millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin
vaaran, jota näytätte pelkäävän."

"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar.
"Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä
tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"

"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran
paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet
vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän
tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät
paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on
runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän
tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin
vasta tunti sitten."

"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole
samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora
tyynesti.

Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti
ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden
hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle,
kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen
peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta
tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi
innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät
saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet
tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän
terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut,
koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi -- siltä
varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana
varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus
sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä
leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt
metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät
esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen
hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun
väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo
varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa
ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä
Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin
puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan
ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät
ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän
odottamattomaan keskeytykseen.

Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin
lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös
edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan
parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi
sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt
matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan
maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen
ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan
hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella
kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai
tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat
ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne
kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri
juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti
suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward,
jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja
vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla
hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään
mutkikkaalla polulla.

Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin
ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti
edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin
aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia
ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita
mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena
yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan
nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset
erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa
vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.

Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja
miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa
vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt
erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin
tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän
näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.

"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin
lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo
huonoja uutisia?"

"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista
majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan
ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren
miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut
kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän
ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama,
tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."

"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward;
"meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."

"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun
se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa
päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa
molemmat, ja tässä minä nyt olen."

"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi
Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen
peninkulman päässä takananne."

"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä
vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan
ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja
jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani."
Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta
pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen
kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta
miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian
tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan
sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen
osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja
niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken
miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen
vuorovaikutus."

"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward,
joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa
toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja
kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen
ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia
piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"

Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja
tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen
nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:

"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen;
ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan
kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi
rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne
viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka
ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa
itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja
kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."

"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna,
"ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo
tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni
tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa
luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti
seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän
tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."

"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle
polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."

"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies
huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan,
älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi
ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät
lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää,
sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski
kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin
vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.

"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö,
kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja
kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat
koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton
kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua
mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen
etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia
taiteestaan."

"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien
veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen
epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota
mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan
välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä
päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran
erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta
meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili
päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli
voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."

"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten
seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa
tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen
äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne
bassoon."

"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon
teeskentelemätön matkatoveri.

Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja
vastasi:

"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin.
Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia
taipumuksia."

"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin
kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan
sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen
siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun
yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin
nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut
huuliani."

"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen
lauluun?"

"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun
ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja
kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan
runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan
Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen
kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä
tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden
Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi,
että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia
lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan
suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä
valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes
painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on:
'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta
Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi
käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi
ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."

Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta
muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen
rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja
kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä
aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja
pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman
soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan
hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten
laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla
äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin
hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:

    "Oi kuinka on suloista,
    Luojalle mieluisaa,
    kun veljeni hän toista
    veljeä armastaa.
    Se on kuin voide pyhä,
    mi päästä runsahasti
    Aaronin partaa yhä
    valuvi helmaan asti."

Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla
ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa
viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan
sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan
erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä.
Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan
välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka
runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella
sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.

Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä
ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen
matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella
englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista
keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.

"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin
varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa
kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun
vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa
turvallisempaan tilaisuuteen."

"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole
vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan
yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt
laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat
aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te
katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"

"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward
neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että
teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin
täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."

Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja
loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin
askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle
pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja
vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen
keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.

Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan,
jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava
joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat
työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin
miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin
muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi
metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta
näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä
eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa
mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä
joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen
olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä
kohoavien puunrunkojen taakse.



III luku.

    Ennenkuin nää kedot aura käänsi,
    juoksi täällä virrat tulvien;
    metsän aavat huokas, äänsi
    niihin vetten jyly yhtyi kohisten,
    kosket pauhas, purot pienet soi,
    siimeksessä lähde ilakoi.

                           _Bryant_.

Jättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset
matkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä
väijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle
kuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia
länteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.

Samana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan
virran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin
odottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa
tapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran
reunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti
vielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja
päivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten
lähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät
ympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista
heinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi
yhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin
miesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan
närhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja
heikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.

Nämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän
miehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon
kiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista
odottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului
ilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin
vaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja
vuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään.
Edellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen
tehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin,
mutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston,
näkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva.
Hänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa
kuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei
ollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki
viistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle.
Sotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen
vyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset
miehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan
asentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta,
kehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen
ikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet
nähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.

Vaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis
kuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja
ponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä
vartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen
jänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa
harjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä,
haalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen
kesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko
simpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin
intiaanien niukkoja vaatekappaleita -- mutta ei tapparaa -- pitelevä
vyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden
tapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun
alta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat
sivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä.
Kuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen
varustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat
valkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi
erääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä
hän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja
taukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi
otusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen
äkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta
ilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään,
ja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan
tuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.

"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook",
sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden
kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti
otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä
henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi
tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki,
kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan,
kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli
suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat
heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt
ystävät sanojaan!"

"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti
intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään
erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä,
jolla te surmaatte?"

"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle
punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin
tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan.
Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta
sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua
vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä
välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten
keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis
otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin
vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja
hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja
jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."

"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi,
kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko
he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet
sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"

"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua
kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni,
mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää
minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija,
salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä
vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun
kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi
hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat
tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta
siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä
valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan
puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka
on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen
noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä
koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle.
Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla
on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin
periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan
kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan
vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella
on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui
punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran
kohdatessa toisensa?"

Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän
aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan
juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.

"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova.
Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi
lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi
äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö
tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes
sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"

"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä
molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt
siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi
vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi
auringonpaisteessa."

"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa
innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon
ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin
esi-isät eivät siis valehdelleet?"

"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin
totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa
sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty
juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee
ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa,
niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa
laskee veden taas juoksemaan ulos."

"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne
ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan
eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."

"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman
närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen
selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen
olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki
riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä
mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä.
Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden
järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden
säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle
alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet
veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että
tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä
peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen
syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"

Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani
liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin
vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä
juhlallisesti kuin aikaisemminkin.

"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen
tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle
virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli
punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven
rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat
meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta,
missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen
kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka
olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme
makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan
suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me
heitimme heille vain luut."

"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen
mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja
ennen kuin englantilainen tuli maahan."

"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo.
Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet
englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni
olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa.
Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain
muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien
äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me
olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi
antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme
vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä
ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"

"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies.
"Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä
otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet
urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"

"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun
sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani,
loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni
tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen
yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin
he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta
sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en
ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse,
enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"

"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija,
suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein
auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani
luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien
raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat
heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"

"Missä ovat niin monen kesän kukat! -- ne ovat varisseet toinen
toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin
vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella,
mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut
jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta,
sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."

"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen
vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"

Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti
vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta
intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään
kuullessaan nämä odottamattomat sanat.

Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin
heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt
pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä
vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan
hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta
tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia
heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä
äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti
silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:

"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"

"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän
heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat
pelkurien tavoin."

"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!"
kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen
toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää
urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä
tietä kuljemme!"

"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon;
"heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä,
syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme
miehiä."

"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja
täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen
täytyy ensin hankkia riistaa -- mutta siinä paha, missä puhutaan:
tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä
nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas",
jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies,
joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme
mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan
sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."

"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän
innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä
lukuunottamatta!"

"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja
kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee
otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"

Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli
niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:

"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"

"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija,
laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään
vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi,
Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden
poskeiltavaksi."

Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi
maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän
sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja
sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi
haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon,
ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen
vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas
hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun,
kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden
verellään.

"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa
hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli
katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja
tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."

"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka
vainuaa saalistaan.

"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi
metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta;
"jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka
kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä
sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."

"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani
samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata.
"Minä kuulen askelten ääniä!"

"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen
jälkiä."

"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti
ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin
ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."

"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan
tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt
kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä
edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä,
kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin
mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta -- tämän hänen
pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan
punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta
epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut
-- nyt minä kuulen pensaiden kahisevan -- aivan oikein, aivan oikein,
nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken
kohinaksi -- ja -- mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala
varjelkoon heitä irokeeseilta!"



IV luku.


    No, mene vain! Mut älä metsää jätä,
    ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.

                          "_Kesäyön unelma_".

Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka
lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan,
tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy
metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson
pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja
hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät
hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen
yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut
toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.

"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti
vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea
liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla:
"Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"

"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi
etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon
noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat
aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."

"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja
kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle
vaiko vasemmalle?"

"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia
oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten
taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun
sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"

"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian
turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin
lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on
yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka
on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette
kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä,
on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne
Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin
ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin
luolaansa."

Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan
ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi
hevosensa polulle toverinsa eteen.

"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja.
"Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja
matkamme määränä on järven eteläkärki."

"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen
poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi,
ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi
kulkeva tie ole sen parempi."

"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi
Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja
oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme
intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää,
vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme
pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä
olemme."

"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi
päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä
täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä
suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä
kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat
jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet
lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä
Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"

"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon.
Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen
kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."

"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun
tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen
välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta
jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että
selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.

"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään
peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki
tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi,
sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te
kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan,
ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."

"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen
peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan
mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."

"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona
kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos
rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne
tappelevat -- jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain
makvain muuttaa itsensä naisiksi -- mutta kun he nyt kerran tappelevat,
niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean
soturin!"

"Tämä riittää", tokaisi Heyward kärsimättömänä. "Minä en pyydä teitä
tekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka
varmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut
kysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo
Edward-linnaan?"

"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen
hevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun
välillä."

"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni", virkkoi
Heyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: "Jos
ilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte
minut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta."

"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin
urkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en."

"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen,
olette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä
rykmentistä?"

"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan
kuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin
vain metsästysmekko eikä punainen takki."

"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?"

"Majurinko?" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin
ylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. "Jos etsitte tässä maassa
miestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne."

"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte,
on vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa
William Henrikin varusväkikomppanioita."

"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista
eteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on
tosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä,
joiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä
taitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi."

"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän
juuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä
vihollinen."

Tiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan
ja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:

"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään
järven ranta?"

"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä,
koska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen."

"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"

"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä,
sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."

"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen
hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi
tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla
laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen
ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja
kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat
odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina.
Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti
metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin
katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt
herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti
hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi
hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja
päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän
seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen
hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä,
hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.

"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut,
eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa",
virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja
te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi,
voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä
vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia
seurassanne, ei se käy päinsä!"

"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä
jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."

"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä
näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa,
vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa
aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän
mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä
tapaa."

"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja
alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran
epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja
teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri
sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan
määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."

"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi
metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen
varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan,
jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on
yhdensuuntainen puun rungon kanssa" -- ja tarttuen lujemmin pyssyynsä
mies jatkoi -- "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla
laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja
polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan
metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen
luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden
välitse kuin pelästynyt kauris."

"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi
pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin
päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan..."

"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja
kohotti samalla pyssynsä.

"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele -- meidän täytyy miettiä
jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua
veijarin pettäneen minua."

Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija
raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka
silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He
keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja
valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran
latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän
näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät
pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät
viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei
heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.

"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin
puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä
mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen
sotamaalaustaan."

"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."

"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle
intiaanille?"

"Minä laskeudun satulasta."

"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta
odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy
metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa
turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään.
Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä
muka parhaana ystävänänne maan päällä."

Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen
suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin
vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän
oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun
arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä
valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti
hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti
valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä
suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta;
tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen
kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut
matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien
kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja
ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista
väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen
johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että
hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti
edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun
elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä
juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.

"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja
luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me
vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon
noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä
minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään
metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa
ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa
opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun
asti."

Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella
englanninkielellään: "Onko hän yksin?"

"Yksinkö?" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla
varmaan puhetapaan hieman epäröiden. "Oh, eihän hän voi, Magua, yksin
oli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan."

"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä", jatkoi lähetti tyynesti nostaen
maasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, "jotta kalpeanaamat
näkisivät vain omaa väriänsä."

"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?"

"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle", vastasi
lähetti ylpeänä tästä kunniasta. "Yö on samaa kuin päivä Ovelalle
Ketulle, kun Munro häntä odottaa."

"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä
kysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle
skotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka
Magua lupasi sen tehtävän täyttää?"

"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule
eikä tunne häntä metsissä."

"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja
käskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi
enää uskoa miesten toimia."

"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä
luut", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.

"Riittää, Magua", tiukkasi Heyward. "Emmekö ole ystäviä? Miksi siis
vaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan
palveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani
tule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa
reppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme
siis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat
kylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa."

"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä", mumisi intiaani
omalla kielellään; "ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän
soturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan."

"Mitä sanoitte, Kettu?"

"Kettu sanoo, että hyvä on."

Intiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin
piirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti
toisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan
edellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja
varovasti tarkasteltuaan ympäristöään.

"Hyvä on", jatkoi Heyward; "huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi
voimaa ja näköä polun löytämiseen." Hän vaikeni, sillä läheisestä
pensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa
muistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: "Meidän
täytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm
osua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta."

Maguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat
suunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa
laajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän
hörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää
äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Heyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti
näköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen
kädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta
keksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät
vilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä
Ovela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin
liikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua.
Heyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän
päätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja
käydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta
välttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen
näköisenä.

"Ovela Kettu ei syö", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut
parhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. "Hänen ohraleipänsä ei
ole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä
minun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen
ruokahaluaan."

Magua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän
kättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta
tai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän
tunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän
nuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen
alitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen
näköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti
nopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa
välähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn
tuima pamahdus.



V luku.


                           Tällaisena yönä
    peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe,
    ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon,
    pakeni säikkyin.

                         _Venetsian Kauppias_.

Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat
Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa.
Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi
syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen
petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan
kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat
hyödyttömästä takaa-ajostaan.

"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi
hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä
vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on
vapaana

"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut
tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli
kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta
tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni
pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin
pitäisin minä sitä -- ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen
tähtäysajan -- jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi
tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran
kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin.
Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka
jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"

"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu
menehtyneenä maahan!"

"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä
ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen
juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee
nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin
teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen
tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun
se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen
kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai
metsäkauris!"

"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta
vastassa."

"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen
paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville
ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä,
joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella
malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja
kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva!
Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon
oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat
tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."

Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti
kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä
pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän
tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan
nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla,
hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta
inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen
näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat
vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen
kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa
pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli
nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta
väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän
huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän
iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen
rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.

"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja
äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko
luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti
palkkionne!"

Hänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään,
eivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön.
Vaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten,
lähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot
vanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat
jotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli
suurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi
tummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä
muodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja
puheli englanninkielellä puolittain itsekseen:

"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja
oman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme
ikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien
kynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko
saamattomuuteen!"

"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut..."

"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta
metsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi", keskeytti
tiedustelija tyynesti, "ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää
tässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä
mohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä
pelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina
ja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme
muuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä.
Ensiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että
ystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä
hyödyttämättä!"

"Esittäkää ne!"

"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä,
tapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka,
mihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta."

"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi."

"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä
kallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!"

Heyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan
kärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään
paikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan
tuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti
uuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että
pelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava
ilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa,
mutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet
sen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään
odottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään
viipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät
kiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli
koonnut muut seurueen jäsenet.

"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?" mumisi
valkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan.
"Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne
virtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos
sanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä
löytääkseen niiden omistajat!"

"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni
ehdottaa.

"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan,
että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa
saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan
silmänsä! Chingach... Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"

"Varsa."

"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän
elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas,
nuolesi!"

"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka
toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se
on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."

"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille
antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään
merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte
sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle,
Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."

Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu
varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan.
Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja
kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se
liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä
näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti
matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun
vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys.
Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun
Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli
vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä
varjoja vastaan.

Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat
pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne
virtaan.

Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian
vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran
juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin
tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta,
joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi
naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja
tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat
muurit.

Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti
Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja
niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan
alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä
hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet
kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot
molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan
huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin
kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä
varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan
kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta,
jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän
kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään
ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli
rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään
mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan
hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran
kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan
rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon
tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös
toverinsa huomion tuohon kohtaan.

"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat
kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen
ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon
pimeydessä."

Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa
neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien
metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin
asemaansa.

Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista
muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja
kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät
hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut
syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti
kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä
himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli
jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden
mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja
ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti,
mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai
aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka
näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten
mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän
katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta
heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian
ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan
vaaran tuskaiseen tuntemukseen.

Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi
kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan.
Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin
istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana
aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät
varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä
nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa
suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia
kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa
vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä
uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes
hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden
tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava
käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan
voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti,
epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice
ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle
muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti
pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan
tasalla.

"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan
metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.

"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti
tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi
työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten
kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta
nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa,
viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän
koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle,
niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi
nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."

Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun
viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja
metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden
pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan
kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja
avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin
harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän
tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain
alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski
jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat
metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.

"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti
reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen
liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla
ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"

"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja
vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos
Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä,
etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset
mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne
luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"

"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään
liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet
tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"

"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan
houkuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut
heidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi,
joka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te
olette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt
mielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua
huolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka
puhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4]
olisi sitten Kanadassa tai Yorkissa."

Huomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä
delavareihin tai mohikaaneihin -- sillä molemmat olivat saman lukuisan
kansanheimon eri haaroja -- ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti
johtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti
puheenaihetta.

"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat
urhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet
mitään vihollisistamme?"

"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin
häntä edes näkeekään", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää
rojauttaen kauriin selästään. "Mingoja vakoillessani luotan enemmän
muihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin."

"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?"

"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä
rohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset
lyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia;
ja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa
villien tappamien kauriiden jätteistä."

"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne
houkutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?"

"Mirjam-parka!" muukalainen huokasi. "Sinun varsasi oli ennakolta
määrätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!" Ja ylentäen äkkiä
äänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:

    "Egyptin esikoiset, voi!
    Hän tappoi vaimoin, elukkain;
    Hän ihmehensä suuret toi
    keskelle pappein, palvelijain!"

"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen", virkkoi
tiedustelija, "on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään.
Hän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna
siitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa
myöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka
ihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte", jatkoi hän
palaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, "ja siksi meillä on vain
sitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran
vietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon
jyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka
nämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa,
ovat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen."

Metsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa
päätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti
hänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja
samassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he
olisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka
muutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran
reunasta.



VI luku.


    Jo Siionissa sävelet nää kaikui;
    hän niitä hetken laulaa verkkaisaan,
    ja sitten "rukoilkaamme" kuiskaa toimessaan.

                                 _Burns_.

Heywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen
vaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen
käytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen,
hänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja
hänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon,
jonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.

Vain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän
istuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita
elonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita
huokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita
ääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen
piilopaikan salaisuuden.

Erään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui
tiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi
täyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja
metsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen,
joka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt
kummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys,
valpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti
hänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas,
jonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä.
Matkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata
ruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä.
Vaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä,
hetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin,
ei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia
silmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden
piirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa
otsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista
nylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran
Duncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella
kummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen
tunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin
nuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon.
Tietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen
hedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan
tietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin
tarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan
ja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin
kreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli
puhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien
alkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä,
ilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen
väärentämättömästä esikuvasta.

"Minä voisin nukkua rauhassa", Alice kuiskasi, "jos minulla olisi
vartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen.
Varmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja
ja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja
kuulleet!"

"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä
oivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen
kansan sanotaan olevan niin rikkaan", vastasi Heyward. "Minä yhdyn
teihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin
peloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme
pettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme
hyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit
jaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä
harvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu
yhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään.
Toivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan
osoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi."

"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua",
virkkoi Cora. "Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen
ihonsa väriä!"

Lyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta,
kunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.

"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti", hän jatkoi heidän
noudatettuaan kehoitusta, "ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme.
Unkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä
puoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen
amerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä
monen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun
sai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän
taas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy
oivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia,
jotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset
mahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin
mistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta
maasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää
murehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut
kovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja
monesta väsyneestä koivesta!"

Unkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta,
kuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.

"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?" kysyi Heyward. "Eikö täällä
ole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies
pyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan."

Muuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän
takaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän
piilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin
hypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa
valopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli
heidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti
luolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen
syvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä
rotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli
yläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli
ensimmäisen kaltainen.

"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna
itseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie",
Haukansilmä virkkoi nauraen. "Te oivallatte helposti tämän paikan
erikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin
pehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien
puutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä
alempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja
kaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on
kauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret
neitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot
ovat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin
toisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin
että se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen
esteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat
muotoaan yhtä mittaa."

"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?" kysyi Heyward.

"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi,
mutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen
alallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin
ne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan
ensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme."

"Me olemme siis saarella?"

"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä
ja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion
huipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu
putouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä
loikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu.
Tuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena.
Yhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin
ruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat
maan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro
kaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen.
Virran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee
tasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli
määrättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja
toisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei
haluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta,
neitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on
karheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin
verrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa
kaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta
vapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin
kaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa
tahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka
sen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän
kohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa."

Saatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan
varmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat
taipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä
viehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan
viipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut
katsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi
milloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen
virran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään,
vaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.

Ateria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat,
mitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti
erinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien
palvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni,
arvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti
Heywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan
uutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita
alentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten
hyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan
pidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä
arvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija
luolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan
palveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle
vesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan
täysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen
hänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista
kauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli
pakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa
hän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin,
mutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset
kohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden
kohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka
olivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille
ystävällisen leiman.

Kaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli
istuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat
saattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen
sotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja
isän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja
kestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi
hurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva,
intiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle.
Helposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä,
jotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni
vihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän
vertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen.
Metsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän
söi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut
häiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan.
Parikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala
huulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia,
epäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa
nauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät
muistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei
kuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä
hetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin
kokonaan.

"Kas tässä, ystäväni", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla,
vetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui
hänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen
keittiötaidolleen, "maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä
olutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne
ja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän
tuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä
turhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?"

"Gamut -- David Gamut", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan
pyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen
paloviinasekoitukseen.

"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty
kunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka
kristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien
pitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu,
ja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin
kuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille
sitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on,
sellainen on hän yleensä itsekin -- ei sentään niin, että tuo
Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri
enempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän
ymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee
vihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä
on ammattinne?"

"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja."

"Kuinka sanoittekaan?"

"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan."

"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne
nauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän
päin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan.
Osaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?"

"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin
murha-aseisiin!"

"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja
vuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat
niiden nimien mukaan?"

"Minä en harjoita mitään sellaista tointa."

"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen
tuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia
kenraalille?"

"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen
säveltaiteen opettamista!"

"Onpa siinäkin kutsumus!" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. "Koko
ikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita
sattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on
teidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin
jos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta
kyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla
alallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä
onpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan
ponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin
makvat ovat päässeet jaloilleen."

"Siihen suostun sydämeni pohjasta", vastasi David asettaen
rautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen
rakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. "Mikä onkaan
soveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin
vaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!"

Alice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.

"Noudattakaa haluanne", kuiskasi tämä. "Eikö psalmirunoilijan arvoisan
kaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?"

Tämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen
hurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun
sulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja
avattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja
laulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan
innoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään
hetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa
sisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli
ensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.

Sävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli
kumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa,
toisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean
säestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi
äänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen
halkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät.
Intiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat
niin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta
metsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut
leuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä
sulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen
luontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen
korvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan
samanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua,
ja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä,
jotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa
jälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin
tuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä
tuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin
hartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä
ne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän
ihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan
tunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen
syvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin
tuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman
kirkaisun vaikutuksesta.

"Mitä se oli?" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän
odotuksen jälkeen.

"Mitä se oli?" kertasi Heyward lujemmin.

Ei Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä,
ikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika
lailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään
delavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta
toista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe
metsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.

"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa,
vaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä
uskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän
olennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet;
mutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja
itserakas narri!"

"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat
kohottaa peloittaakseen vihollista?" Cora kysyi siinä seisoessaan ja
kääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon
tyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.

"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä;
mutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas", kysyi
metsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua
takaisit! "mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?"

Samalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.

"Ulkona ei näy mitään", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään
pudistaen, "ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää
toiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua.
Meidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa
mahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä
vetävät aamu-uniaan."

Cora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman
Alicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan
hän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi
pääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset
kääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät
metsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin
upotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka
oli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.

Heyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa
siihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan.
Pistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo,
jotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen,
kun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset
varustukset.

"Älkää poistuko luotamme, Duncan", Alice pyyteli. "Me emme voi nukkua
tällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!"

"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta", vastasi Heyward,
"ja puhukaamme sitten vasta levosta."

Hän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät
villavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen
raitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan
rotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan
hänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan
suojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet
ylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.

"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle",
jatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta
ja laski verhon alas. "Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten
vartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi
meidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma
siitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen
teille molemmille."

"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa
ajatusta käytännössä", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut
Alicen viereen lehvävuoteelle. "On olemassa muitakin syitä, jotka
karkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon
salaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne,
Heyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä
varmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa
hänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?"

"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät
kuin pahatkin."

"Mutta hänellä on isän sydän."

"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun
hulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän
onkaan aina täyttänyt toiveeni!" nyyhkytti Alice. "Me olemme olleet
itsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen
vaaran läpi!"

"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen
suostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin
vain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet
ahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle
uskollisina!"

"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan", virkkoi Heyward
lempeästi, "taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan,
vaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian
voitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi
hän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että
hänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa
puolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja
tarmostaan.'"

"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?" kysyi Alice kateellisen
hellästi. "Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?"

"Sehän olisi ollut mahdotonta", nuori mies lohdutti. "Hän antoi teille
tuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta
joiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin
hän sanoi aiv..."

Duncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt
katseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää
innostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa,
kajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet
mykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä
kaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan
uudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi
oviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat
väistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan
ehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan
tehottomaksi.



VII luku.


                 Ei ne nuku.
    Kalliolla hirmujoukko istuu,
    nään sen.

                       _Gray_.

"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä
piilossa", virkkoi Haukansilmä vihdoin, "kun kerran moisia ääniä kuuluu
metsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme
vartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen
amerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa."

"Onko siis vaara niin uhkaava?" kysyi Cora.

"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle
ilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani
rikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni
luolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu,
joka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan
kirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos
olisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja
siitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia
ääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu
odotettavissa."

"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat
yliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä", jatkoi
järkähtämätön Cora. "Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole
keksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten
helpottaakseen voittoaan?"

"Neiti", vastasi tiedustelija juhlallisesti, "minä olen kolmekymmentä
vuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se
kuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta.
Ei ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei
sitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen
kuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein,
usein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen
ja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia
tulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä.
Mutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen
mies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä
meille lähetetyksi varoitukseksi."

"Tämäpä on kummallista!" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat
pistoolit. "Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka
tapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä
seuraan."

Kaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti
virkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa
raikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi
virran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa
äärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin
kaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen
valo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta
kallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta
kiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se
oikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin
hiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat
tehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille
rannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän
tuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se
keksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.

"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha", kuiskasi
Duncan. "Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista
maisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne
turvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä
suuremman nautinnon aiheena..."

"Kuulkaa!" keskeytti Alice.

Kehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta
nousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se
tuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.

"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?" kysyi Haukansilmä
viimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. "Jos voi, niin hän
puhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana."

"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian", virkkoi
Duncan. "Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen
taistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia
sotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää
äärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon
vaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee
vaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta
täällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni."

Metsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä
tarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet
käsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen
ilmehikkään "hugh"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta
lähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti
vastaamisen huolekseen.

"En voi kieltää sanojenne merkitystä", virkkoi hän, "sillä minä en
paljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä
on runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja
pelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas", --
jatkoi hän delavarinkielellä -- "Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja
sinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa
sen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia
lähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko
kulkea nopeaan."

Nuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun
pitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän
syvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti
äkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi
vaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen
vakavina puoliääneen keskustelemaan.

"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia
ilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia",
Haukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. "Nyt vasta me alamme
jälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut
vapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se
luo kuutamossa -- se on sankempaa kuin mäntyjen siimes -- ja
odottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain
kuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että
kukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa."

Metsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää
lainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen
hetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville
salaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt
ratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen
asemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan
kaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne
näytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin
paikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja
pysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen
varovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden
taitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä
oksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti
toisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he
olivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas
toiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä,
ettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta.
Heyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella
turvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen
voimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen
ruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat
raajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.

Tällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä
keskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle
näylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat
sisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen,
vaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten
etsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä,
jotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla
ollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit
vaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen
tajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus
ei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka
pintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä
silmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi
kapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin
korva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä
tavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten
ovelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu
laski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle
avautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.

Silloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja
ravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.

"Nyt on aika lähteä matkaan", kuiskasi hän; "herättäkää neidit ja olkaa
valmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle."

"Onko yö ollut rauhallinen?" kysyi Heyward, "sillä minä puolestani
luulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani."

"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. -- Olkaa hiljaa, mutta
toimikaa ripeästi."

Nyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien
tyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin
työntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä
äänellään: "Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!"

"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen,
"Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan
kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice!
nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"

Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen
hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka
hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua
sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta
hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat
helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua
tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä
suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden
kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot,
virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä
tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:

"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? -- Onko helvetti päässyt
valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"

Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran
molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja
onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän
oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten
peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat
päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin
nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen
pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan
kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt
olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista
vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän
aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta
hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon
sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta
lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä
vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja
vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä
meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo
ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten
piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän
verraten turvalliseen käytävään.

"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti
sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten
saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa!
Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa
lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän
selvisi siitä hengissä."

"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy
ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen
teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin
auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"

"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa
nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme
viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla
ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista
ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet
luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen
unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko
mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle
ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä
irokeesien parissa."

"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?" kysyi Heyward.

"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden
suupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota
kärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta
pian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän
pettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme",
jatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin
huolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, "on puolustaa
tätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston
avuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön
johdolla, joka tuntee intiaanien tavat!"

"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora", virkkoi Duncan, "ja
te tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena
soturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne
luolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta
pyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä
onnetonta toveriamme."

Sisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset
ilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen
haavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.

"Duncan!" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt
luolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut
kalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan
näköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen
luokseen. "Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme
-- kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut -- kuinka paljon
riippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne -- kuinka..." lisäsi
hän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne
aina ohimoita myöten, "kuinka kallis, todella kallis, olette
jokaiselle, joka Munron nimeä kantaa."

"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään", sanoi
Heyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa
olennossa, "kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä.
Kunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen
amerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta
meidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan
noita verikoiria loitolla."

Vastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui
metsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain
luolain välisen kapean rotkon suojassa.

"Minä sanon sinulle, Unkas", puheli edellinen, Heywardin tullessa
heidän joukkoonsa, "että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä
pyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä,
mutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta
kuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä
lurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi
sanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee."

Intiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion
halkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle.
Pienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä
kyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin
Haukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi
ketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin
olosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne
sirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli
alaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja
meurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla.
Kun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain
sekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat
erottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.

Pitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta
hyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän
tulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen
lopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä
toverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.

"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti
pötkivän pakoon ilman päänahkoja!" vastasi tämä. "Jos täällä oli tänä
aamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin
neljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin
luopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös
vesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole
kuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet
putouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat
päässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai
muuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!"

Mutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin
katsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden
näytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon,
että sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti
tällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren
kärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan
uskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin
hyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä
pahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua
puhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran
kuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille
kallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän
uskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi
viides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa
saaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja
kiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville,
avuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen
vuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin
päässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan
kuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja,
epätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen
hiljaista kuin haudassa.

Duncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman
raukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran
naulaavan hänet paikalleen.

"Tahdotteko usuttaa varman kuoleman niskaamme ilmaisemalla mingoille,
missä olemme?" kysyi Haukansilmä ankarasti. "Siinä säästimme
ruutipanoksen, ja ampumavarat ovat meille nyt yhtä kallisarvoisia kuin
hengenveto ahdistetulle kauriille. Uudistakaa pistoolinne sankkiruuti
-- putousten levittämä usva voi kostuttaa sen -- ja olkaa valmis
ankaraan otteluun, kun alan ampua ryntääviä."

Hän pisti sormen suuhunsa ja päästi pitkän, kimakan vihellyksen, johon
alemmilla kallioilla vartioivat mohikaanit vastasivat. Duncan näki
vilaukselta muutamia; päitä ajopuiden yläpuolella tämän merkin
synnyttämän äänen jälkeen, mutta ne katosivat jälleen yhtä nopeasti
kuin olivat hänen silmiinsä välähtäneet. Heikko kahahdus sai hänet
sitten katsomaan taakseen, ja hän näki Unkasin muutaman jalan päässä
ryömivän kohti. Haukansilmä lausui hänelle muutamia sanoja
delavarinkielellä, minkä jälkeen nuori päällikkö valikoi itselleen
paikan heidän läheltään äärimmäisen varovasti ja häiriintymättömän
tyynesti. Heywardille oli tämä kuumeisen, levottoman jännityksen hetki,
mutta metsästäjä katsoi otollisen hetken tulleen pitää luento
nuoremmille taistelutovereilleen tuliaseiden tarkoituksenmukaisesta
käyttämisestä.

"Kaikista aseista", aloitti hän, "on pitkäpiippuinen tarkasti rihlattu,
pehmeämetallinen pyssy vaarallisin taitavissa käsissä, vaikka
tarvitaankin vakavaa kättä, nopsa silmää ja suurta huolellisuutta
lataamisessa, jos mieli saada kaikki sen hyvät puolet esiin. Pyssysepät
ymmärtävät vähän kutsumuksensa velvoitusta kyhätessään kokoon
kaikenlaisia linnuntiputtajiaan ja lyhyitä ratsu..."

Hänet keskeytti Unkasin matala, mutta ilmehikäs 'hugh!'.

"Minä näen ne, poikani, minä näen ne!" jatkoi Haukansilmä. "He
kokoontuvat juuri rynnäkköön, muutoin he pitäisivät kyllä nuo likaiset
pakaransa piilossa pölkkyjen takana. Hyvä, antaa heidän vain tulla",
lisäsi hän asettaan tarkastellen, "etumainen mies ainakin syöksyy
suoraan surman suuhun, vaikka hän olisi sitten itse Montcalm!"

Samassa silmänräpäyksessä vapisutti metsää uusi huuto ja kirkuna, ja
tämän merkin kuultuaan nuo neljä villiä ponnahtivat piilostaan
ajopuiden takaa. Heyward tunsi polttavaa halua rynnätä heitä vastaan,
niin voimakas oli hetken huumaava jännitys, mutta häntä pidätti
metsästäjän ja Unkasin osoittama maltti. Kun heidän vihollisensa, jotka
aimo loikkauksin juoksivat heitä erottavaa mustaa kalliota pitkin
hurjasti kirkuen, olivat tulleet muutamien sylien päähän, kohosi
Haukansilmän pyssy hitaasti vaivaismäntyjen keskeltä ja sylki äkkiä
suustaan tuhoisan sisältönsä. Etumainen intiaani hypähti kuin
haavoittunut hirvi ja putosi sitten päistikkaa halkeamaan, joita
saarella oli niin runsaasti.

"Nyt, Unkas!" huusi metsästäjä vetäen tupesta pitkän puukkonsa, samalla
kun hänen eloisat silmänsä alkoivat leimuta ottelun kiihkoa, "napsauta
tuo viimeinen kirkuva pirunpoika hengiltä; noista kahdesta me kyllä
pidämme huolen!"

Häntä toteltiin, ja vain kaksi vihollista oli enää voitettavana.
Heyward oli antanut toisen pistoolinsa Haukansilmälle, ja yhdessä he
nyt ryntäsivät loivaa rinnettä alas vainoajiaan vastaan. He laukaisivat
aseensa samalla kertaa, mutta molemmat yhtä huonolla menestyksellä.

"Arvasinhan minä sen! Ja sanoinhan minä sen!" murisi metsästäjä
lingoten halveksitun pikku aseen katkeran ylenkatseellisesti
putoukseen. "Tulkaapa tänne, te riivatun ryökäleet, tulkaapa tänne
kohtaamaan puhdasrotuista valkoista miestä!"

Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun hän näki
edessään jättiläismäisen, raivoisasti tuijottavan villin. Samalla
hetkellä huomasi Duncankin joutuneensa käsirysyyn toisen kanssa.
Ketterästi tarttuivat Haukansilmä ja hänen vastustajansa toistensa
vaarallista asetta pitelevään käteen. Lähes minuutin he seisoivat näin
silmä vasten silmää kumpikin kiivaasti ponnistellen voittaakseen
lihasvoimin vastustajansa. Lopulta lannistivat valkoisen miehen
terästyneemmät jäntereet alkuasukkaan jäsenet. Jälkimmäisen ase heltisi
hitaasti metsästäjän jatkuvasti puristaessa, ja yht'äkkiä hän irroitti
otteen vihollisen ranteesta ja työnsi terävän puukkonsa tämän paljaan
rinnan läpi sydämeen. Sillä välin oli Heyward joutunut uhkaavampaan
tilanteeseen. Hänen kepeä miekkansa räsähti poikki heti ensi iskulla.
Kun hänellä ei ollut mitään muutakaan puolustusasetta, riippui hänen
pelastuksensa kokonaan hänen ruumiinvoimistaan ja päättäväisyydestään.
Tosin ei häneltä puuttunut kumpaakaan, mutta hän oli tavannut
vihollisen, joka oli kaikin puolin hänen vertaisensa. Onneksi hän sai
pian vastustajansa aseettomaksi, kun tämän veitsi putosi kalliolle
heidän jalkainsa juureen. Tästä hetkestä alkaen taisteltiin siitä,
kumpi syöksisi toisen tuosta pyörryttävästä korkeudesta syvään kuiluun
putouksen juurelle. Jokainen äkkinäinen tempaus vei heitä lähemmäksi
jyrkänteen reunaa, missä Duncan älysi viimeisen ja ratkaisevan
kamppailun tapahtuvan. Kumpikin taistelija pani kaiken voimansa ja
tarmonsa tähän ponnistukseen, ja seuraus oli, että molemmat horjuivat
syvyyden partaalla. Heyward tunsi villin tarttuvan kurkkuunsa ja näki
tämän julmasti hymyilevän ja toivoi vahingoniloisena voivansa vetää
vihollisensa mukanaan samaan turmioon. Heyward tunsi vastustamattoman
voiman vetävän häntä kuiluun ja koki äkillisen kuolemantuskan kaikessa
kauheudessaan. Aivan viime hetkessä ilmestyi hänen silmiensä eteen
musta käsi ja välkkyvä veitsi, intiaani hellitti otteensa veren
ruiskahtaessa hänen ranteestaan. Ja kun Unkasin pelastava koura tempasi
Duncanin taaksepäin, tuijottivat tämän silmät yhä kuin lumottuina
kuiluun kuukertuvan vihollisen hurjiin, pettymyksen raivoa kuvastaviin
kasvoihin. "Suojaan! suojaan!" huusi Haukansilmä, joka juuri sillä
hetkellä oli suoriutunut vastustajastaan, "suojaan, jos henkenne on
teille rakas! Työ on vasta puoliksi tehty!"

Nuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana
sitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun
laskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.



VIII luku.


    He viipyvät vielä,
    kostajat syntymämaan.

               _Gray_.

Metsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun
kuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan
inhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen
villit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja
toisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset
ehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä
vaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun
ottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin
vain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan.
Sitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden
lyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat
tahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun
tunnottomaan näyttämöön.

Chingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan
koko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun
Unkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä
ilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa
ilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä
tavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen
vain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas
epäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen
ympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain
repiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä
ja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa,
joka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.

"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa", virkkoi aina yhtä rauhallinen
metsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän
oli niin hyvässä turvassa. "Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu,
kun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin
väsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni,
sinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä
töytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun
napsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta
jos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti
osumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu
mingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen
lopun näistä käärmeensikiöistä."

Tyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen
ymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen
tarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.

"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon
puutteesta", sanoi Duncan. "Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä
ja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse
koskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta."

Unkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän
ystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä
ymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin
liittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli
tätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin
silmin, teki seuraavan huomautuksen:

"Elämä on velka, johon ystävät usein joutuvat toinen toisillensa
erämaassa. Uskallanpa sanoa suorittaneeni Unkasille saman palveluksen
useita kertoja tätä ennen, ja minä muistan vallan hyvin hänen seisseen
viiteen eri otteeseen minun ja kuoleman välillä: kolme kertaa mingoja
vastaan taisteltaessa, kerran Horikanin poikki kuljettaessa, ja..."

"Tuo luoti oli tavallista paremmin tähdätty!" huudahti Duncan
säpsähtäen tahtomattaan, kun kuula voimakkaasti kimmahti aivan hänen
vierestään kalliosta.

Haukansilmä otti käteensä tuon muodottoman metallipalan ja ravisti
päätänsä sitä tutkiessaan ja sanoessaan: "Sivulta ammuttu lyijy ei
koskaan litisty eikä ohene niinkuin tämä! Jos se olisi pudonnut
pilvistä, saattaa sen kyllä ymmärtää!"

Samassa kohosi Unkasin pyssy hiljaa taivasta kohden ja suuntasi sillä
toverien silmät kohtaan, joka heti selvitti salaisuuden. Kääkkyräinen
tammi kasvoi virran oikealla rannalla melkein vastapäätä heidän
asemaansa ja etsiessään vapaata kasvualaa se oli kallistunut niin
paljon eteenpäin, että sen korkeimmat oksat riippuivat juoksevan
joenhaaran yläpuolella. Latvalehtiin, jotka niukasti verhosivat käyriä,
kääpiömäisiä oksia, oli muuan villi kätkeytynyt, osa ruumiista puun
rungon takana peitossa, osa näkyvissä kurkottavassa asennossa
tähyilemässä salakavalan laukauksen seurauksia.

"Nuo paholaiset kiipeävät vaikka taivaaseen syöstäkseen meidät
turmioon", virkkoi Haukansilmä. "Pidä häntä silmällä, poika, siksi
kunnes minä saan 'Hirventappajan' kuntoon, sitten hätyytämme häntä
molemmilta puolilta puuta yht'aikaa."

Unkas viivytti laukaustaan siksi, kunnes metsästäjä lausui
komentosanan. Pyssyt leimahtivat, tammen lehtiä ja kaarnaa lensi ilmaan
tuulen vietäväksi, mutta intiaani vastasi heidän hyökkäykseensä
ivallisesti nauraen ja lähetti heille toisen kuulan, joka sieppasi
lakin Haukansilmän päästä. Jälleen räjähti hurja huuto metsästä ja
lyijysade viuhahteli piiritettyjen päiden yläpuolella, ikäänkuin olisi
tahdottu visusti pidättää heidät paikalla, missä he olivat jatkuvasti
puuhun kiivenneen soturin maalitauluna.

"Tässä on pantava tuumat tukkoon!" sanoi metsästäjä katsellen
levottomana ympärilleen. "Unkas, kutsu isäsi tänne ylös; me tarvitsemme
kaikkia aseita pudottaaksemme tuon ovelan roiston orreltaan."

Merkinanto tapahtui nopeasti, ja ennenkuin Haukansilmä oli uudelleen
ladannut pyssynsä, oli Chingachgook heidän luonaan. Kun hänen poikansa
osoitti tälle kokeneelle soturille vihollisen uhkaavaa ampumapaikkaa,
pääsi tavanmukainen "hugh!"-huudahdus isän huulilta, mutta sen jälkeen
ei hän enää osoittanut pienimmälläkään tavalla hämmästystä tai
levottomuutta. Haukansilmä ja mohikaanit keskustelivat hetkisen
vakavasti delavarinkielellä, ja sitten kävi kukin rauhallisesti
paikalleen toteuttamaan suunnitelmaa, jonka he olivat nopeasti
miettineet.

Ilmitulostaan asti oli tammeen kätkeytynyt soturi pitänyt yllä
kiivasta, vaikka tuloksetonta tulta. Sitäpaitsi häiritsi vihollisten
herkeämätön valppaus hänen tähtäystään, sillä heidän pyssynsä olivat
aina uhkaamassa sitä puolta hänen ruumistaan, joka sattui paljastumaan.
Mutta hänen kuulansa vinkuivat kyyristelevien ohi. Heywardin vaatteet
saivat silmiinpistävien väriensä takia reiän toisensa jälkeen, ja
kerran jo pirskahti vertakin hänen lievästi haavoittuneesta
käsivarrestaan.

Vihollistensa epäonnistumisen rohkaisemana huroni yritti vihdoin
tähdätä paremmin ja tuhoisammin. Mohikaanien valppaat silmät näkivät
hänen varomattomasti paljastettujen alaraajojensa muodostaman tumman
viivan ohuen lehtiverhon läpi, kolme, neljä tuumaa puun rungosta.
Heidän pyssynsä pamahtivat yht'aikaa, ja kumartuessaan kouraisemaan
haavoittunutta jalkaansa villi paljasti jälleen osan ruumiistaan.
Nopeana kuin ajatus Haukansilmä käytti tätä etua hyväkseen ja laukaisi
murha-aseensa tammen latvaa kohti. Lehdet heilahtelivat tiuhaan,
vaarallinen pyssy putosi yläilmoista, ja muutamia hetkiä turhaan
rimpuiltuaan näkyi villin ruumis roikkuvan ilmassa, villin
epätoivoisesti pitäessä kiinni rosoisesta, paljaasta oksasta.

"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen
silmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.

"Ei jyvääkään!" vastasi paatunut Haukansilmä. "Hänen kuolemansa on
varma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä
intiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat
joko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut,
on myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme
nahka paikoillaan!"

Tätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa
sanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä
kuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja
kaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon
maan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan.
Ruumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta
eikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen
katseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä
kuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme
eri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta
kertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut
hänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa
ja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton
yritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi
villi hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti
Haukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun,
pää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti
kuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja
onneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.

Tätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin
katsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu
kuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä
yksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa,
pudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui
tyytymättömyytensä ilmikin.

"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula
pussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!" hän harmitteli;
"mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai
kuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni,
käväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti,
mitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen
jyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa."

Nuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen
kääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä
jyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta
herätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka
kuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja
odottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä
kallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä
vaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan
vihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit
noudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa
alas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli
kyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut
sisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko
seurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli
saattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden
suunniltaan.

Vähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki
pyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi
ilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä
tuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä
vaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään
vastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.

"Liian myöhään, liian myöhään!" huokasi Haukansilmä antaessaan
katkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. "Nyt pakana on
päässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin
lennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!"

Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti
virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka
katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi
metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin
olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun
syöksyessä perikatoon.

"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan
kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti
jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta
tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme
viimevuotista pukinsarvea!"

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä
miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"

Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla,
josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.

"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!"
huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; -- me voimme
puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"

"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai
naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on
ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta",
jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka
tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme
näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti
kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."

Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki
pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä.
Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli
jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan
kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen
kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta
mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli
hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian
odottamaansa suureen muutokseen.

"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo
tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan
vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat
paljon vähin voiton toivein!"

"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat
käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista
olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä",
vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä
tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" --
jatkoi hän delavarinkielellä -- "veljeni, me olemme suorittaneet
viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan
mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät
tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"

"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja
järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut
heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut
parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista
soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten
lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän
kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut.
Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin
vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa,
käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät
ja he muuttuvat naisiksi!"

*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön
hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa.
He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit
nauravat!"

"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten
omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan
ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse
puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii,
ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"

"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin
aivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut.
"Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa
Jumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo
ennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä
toivottomaan kohtaloomme!"

"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun
luulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!" vastasi
Haukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: "Vaikka
kyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä
ulottuvilta."

"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte
armottomain vihollistemme uhrien lukua?"

"Miksi?" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. "Siksi,
että miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää
pahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän
kysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?"

"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että
hänen tulee kiiruhtaa avuksemme", vastasi Cora astuen jalomielisessä
innossaan lähemmäksi metsästäjää. "Sanokaa hänelle, että huronit vievät
meidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat
meidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi
hänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle", jatkoi hän
soinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, "hänen
tytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja
kieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa
häntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän
tavatakseen siellä lapsensa!"

Metsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun
tyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi
miettimään ehdotusta. "Hänen sanoissaan on järkeä!" pääsi vihdoin
metsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, "niissä on
järkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on
sopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan
sekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään.
Chingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?"

Hän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin
tyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta.
Vanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan
hänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen
tärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen
merkiksi ja lausui englanniksi "hyvä" kansalleen ominaisella
painokkuudella. öitten soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä
ja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata
kummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti
merkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja
omalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti
veteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.

Metsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle
tytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa
menestyksen.

"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin",
lausui hän; "ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos
teidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin,
taitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet
niin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne
nähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä
vaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan."

Hän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan
sitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui
paikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän
riippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi
katkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: "Jos ruutia olisi
riittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!" Sitten hän
hellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli
kadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka
nojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan
hetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:

"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt
turvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä."

"Unkas jää tänne", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus
englanninkielellä."

"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme
mahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen", jatkoi Cora
väistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman
vaikutusvaltansa hän lisäsi: "Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te
olette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne
hänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen:
menkää'."

Nuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja
murheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin
hän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet
ennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta
hänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä
jälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.

Nämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki
tapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli
tullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi
ympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:

"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis
tekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!"

"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?" kysyi
nuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.

"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin
kuvitteluihin", vastasi tyttö, "vaan meidän täytyy nyt ottaa
velvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään
tavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja
läheisempien ystävienne hyväksi."

Heyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina
tarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui
hänen käsipuolessaan.

"Ottakaa huomioon", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän
näytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman
tuskan kanssa, "että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että
kuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä
hetkenä."

"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema", vastasi Duncan
puhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, "ja niitä
voisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan
teidän puolestanne."

Cora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän
veti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään
loukkoon.



IX luku.


         Nyt immyt, pelko pois!
    Hymyilyin hellin pilvet karkoita,
    mi kirkkaan otsas peittää.

                _Agrippinan Kuolema_.

Äkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun
jännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen
ympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen
voimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat
syvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä
tosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat
turvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin
merkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan
yrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli
kuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki
seikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen
heidän vaiheistaan.

Sellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti
ympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin
olivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen
ponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta
hyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten
kumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät
jälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä
kajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt
vetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin
voimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään
kuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa
katsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan
ja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi,
jonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan,
uskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen
hallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman
luonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän
alkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden
menestyvän.

"Huroneja ei näy", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut
lähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista,
"piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen
huomaan."

"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan
äänet kiitokseen ja ylistykseen", vastasi hämmentynyt laulunopettaja,
"mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni
tähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin
räikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon
unohtaneen sopusointunsa."

"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä!
Mutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät
sellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne."

"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista
korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa.
"Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin
kadotettujen henget..."

"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat
lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos,
luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on
hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää
rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."

David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin
mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei
aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka
takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa
käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli
huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin
jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten
jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman
osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin
virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä
alempana sisarhaaraansa.

^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua,
jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan
laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan
kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle.
Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä
teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä
kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata
tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"

"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja
pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä
piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta
pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka
ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."

"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward
pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle
aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen
häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle
luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan,
ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä
synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme
niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä
kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä,
vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia
käytävää kohti.

Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä,
melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan
vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki
hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo
tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin
vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava
silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.

David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille
alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla
kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän
jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin
sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen
silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman
lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen
kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä
selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight",
puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri
mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.

"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä
majuri Heywardiin.

"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten
pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä
apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei
ole mitään vahinkoa."

"Isle of Wight!" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän
pitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät
kuiskailut; "se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin
sanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!"

Pidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi
laulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan
tunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin
soinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton
esitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei
voinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys
tunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä
kuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli
valinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen
hyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili
tietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin
kalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei
teeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn
juutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin
palautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen
lempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa
pilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio
innostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen
voimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä,
missä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa
äärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin,
kun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan
laulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä
olisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.

"Me olemme hukassa!" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.

"Emme toki vielä!" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward;
"huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti
sen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa."

Niin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus
olikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan,
sillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät
äänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian
ensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli
saaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä
törröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja
sitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset
vapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien
olevan mitä julmimpia raakalaisia.

Äänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat
huhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta.
Kirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää
käytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi
ulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota
alastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata
kuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului
ylhäältä ja molemmilta sivuilta.

Kaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus
muutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti
kaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys
haihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa,
mihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta
intiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi
erottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan
kokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli
yht'aikaa puhjennut huutamaan

"Pitkä Pyssy!"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä,
jonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle
englantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka
omistaja -- siitä hän nyt vasta pääsi selville -- oli ollut juuri hänen
äskeinen toverinsa.

"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko
tuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen
pelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat
riemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen
vihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää
heidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon
pohjasta. "Nyt", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, "nyt on
tuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää
huomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka
tapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä,
että ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua
voimme ruveta odottamaan Webbin apua."

Seurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka
kestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja
järjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän
askelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua
saaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin
siirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko
valojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa
vasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti
huuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi
vihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti
äänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen
paikkaan tai sen lähistölle.

Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui
Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa
Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen
varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä
varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista
vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon
hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella
heidän liikkeitään.

Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä
olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan
hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä
vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia
tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut
vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat.
Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan,
samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät
yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan
tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä
ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet
niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja
pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä
kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia
täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan
intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi
kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään
riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli
rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan.
Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat
kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten
etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen
pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki
luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen
heidän oman joukkonsa työnä

Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat
omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan
hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin
hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä
hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään
intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat
kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan
syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat
alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen
kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.

Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran
hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän
säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta
kestämään.

"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne,
mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan,
joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"

"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar
irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä
liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt
harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita
minä niin suuresti rakastan -- "

Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä
teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja
edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt
niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa.
Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna
oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti
kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa
ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden
lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen
pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden
tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja
vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli
kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja
sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti
nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan
suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli
kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki
siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.

Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan.
Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen
päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan
luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä
luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi
häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä
osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli
keksitty!

Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka
tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti.
Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti
pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren
purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen
syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa
naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki
vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean
kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.

Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka
tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti
äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen
vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen.
Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja
ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä
yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu
tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja
hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä
he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.



X luku.


    Makaamme aamull' ehkä liian kauan,
    näin pitkälle kun yötä valvomme.

                      _Kesäyön Unelma_.

Kun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan
hälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja
toimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen
korskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei
ainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa
runsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon
jäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt,
mutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin
väkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan
soturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi
siitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.

Mutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia
heikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä
molemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan
tyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät
kyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät
kostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen "Pitkä Pyssy" niin katkeralla
ja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä.
Duncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden
kysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen
taitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin
heidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä
vangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi
katseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin,
jotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.

Tämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen
kumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää
lapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän
mitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään
etsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan
seisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja
levollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren
tarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa
kateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin
silmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan
vastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina
puhuttelemaan voitokasta vihollistaan.

"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia", lausui Heyward
vastenmielisesti, "kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle,
mitä tämän voittajat sanovat."

"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut", vastasi Magua
murteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti
hymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa,
"'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan
ummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se
voi mitään Ovelan Ketun hengelle!"

"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on
saanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!"

"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi
leipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti
puukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli
veren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että
hänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?"

Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä
puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun
hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa
puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun
väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai
nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä
hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä
Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen
keskustelun loppuneen.

"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset
huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka
pitävät häntä kätkössä!"

"Hän on mennyt -- paennut; hän on kaukana, toverienne
saavuttamattomissa."

Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen
mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet
osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa?
Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"

"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."

Magua pudisti päätään epäluuloisesti:

"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui
hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja
hulluiksi!"

"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti
virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat
pilven takana."

"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani.
"Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen
päälakeaan?"

"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä,
voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut
nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli
parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen
mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."

Magua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä,
ennenkuin jatkoi ääneensä:

"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on
Suuri Käärme?"

Duncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa
tuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse,
vastasi viivytellen:

"Hänkin meni alas virran mukana."

"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?"

"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'", vastasi Duncan, joka
mielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.

"Unkasia", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin
vaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. "Valkoinen mies sanoo
'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania."

"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu", selitti
Duncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. "Ranskalaiset tarkoittavat
sarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista;
hirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta
sarviniekasta."

"Saattaa olla niin", mutisi intiaani omalla kielellään;
"kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa
jokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun
puhumaan puolestaan." Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi
tietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: "Sarvas
on nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika
on 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?"

"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas."

Kun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista,
otaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi
ilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille
vangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen
käsitys asiasta.

Huronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille
ominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa,
niin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli
lakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä
Maguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen
vastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille
tapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun
totuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka
osoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat
raivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten
syljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka
se oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan.
Muutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai
lempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä
silmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia
intohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi
vihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten
sukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki
epätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään
villin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin
hiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas
ikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli
pian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat
sidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin
kouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen.
Välittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta
ylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia
seuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat
uhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.

Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin
vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin
yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että
intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin
ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen
voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä
suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän
näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä
hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki
tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka
hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen
kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui
tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän,
harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian
heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.

Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen
soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja
useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen.
Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi
nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä
kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.

Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin
ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä
varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta
vihollisuuksien lakattuakin.

On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei
ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit
olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin
veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan
aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut
sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta
soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä
vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen
kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille
edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja
tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen
nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä
ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun
tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan
rantaan ]a astumaan veneeseen.

Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset
hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta
käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä
hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti
tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä
kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä
tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli
asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti
kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen
eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he
edellisenä iltana olivat saapuneet.

Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä
kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän
onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle
kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena
ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi
kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian
metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun
huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla
levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut
aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty
jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset
harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin
silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja
kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi
Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan
velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten
ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä,
pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka
ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä
poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa
valtiollisessa elämässä.

Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös
hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin
eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta
odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen.
Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen
turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki
keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt
esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen
johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti
ja luottavasti kuin suinkin saattoi:

"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön
sopii kuulla."

Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:

"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"

"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii
kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua
tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."

Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka
kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi,
ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia
seuraamaan.

"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, että
Magua viitsii niitä kuunnella."

"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka
hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward.
"Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme,
ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin!
Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö
neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"

"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.

"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä
vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi
joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen
huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka
oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran?
Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä
pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen
katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun
Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen
korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja
pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet
häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan
pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille
jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle
hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo
miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on
William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja,
jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole
enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva
aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan
kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva
hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän
kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin
skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä -- niin -- minä annan..."

"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni
huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin,
joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.

"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta
Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin
mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin
kuusaman tuoksu."

Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta
puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui
intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat
kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui
vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa
mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama
intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan
kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti
yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin
seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun
kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty,
mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus
oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten
alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi
hieman jyrkästi:

"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"

"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"

"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he
rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"

"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin,
jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"

"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"

"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?"
vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.

Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä
kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän.
Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot,
kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:

"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee.
Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."

Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen
muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen
joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia
ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja
kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia
satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi
jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.

Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi
vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi
heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa
vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison
päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen
omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei
niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen
saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita
Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä,
jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.

Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse
joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka
vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa
samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän.
Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla,
ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden
kaikkia väsymättömän valppaina.

Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa,
paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai
milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli
tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa
kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin
johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin
voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut
uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi
intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan
vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin.
Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella
tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan
loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän
korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti
kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän
kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli
varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon
ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä
muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä
hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William
Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin,
mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko
matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen
viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta,
mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet
kiinnittänyt.

Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä
vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle
oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus
teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein
hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri
silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja
panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä
ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti,
kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä
mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän
mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen
saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan
muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen
kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä
kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän
kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.

Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä
maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada
avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.

Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä
vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä
aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan
puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka
vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen,
poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien
kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän
ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei
näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys
ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet
matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he
kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan
puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa
eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn
keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli
synnyttänyt.

Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella
oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi
soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja
vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua
satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa
tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen
puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään
etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.



XI luku.


    Kirous heimolleni,
    jos sen suon anteeks'!

             _Shylock_.

Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän,
pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten
multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan
laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen
kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön.
Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja
muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen
melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka
tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän
leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen
kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan.
Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella
kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput
ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa
ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.

Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt
kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän
oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan
pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli
heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä
helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa
raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin
ajatuksiin.

Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli
hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota.
Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja
liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen
suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän
lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle,
mihin Kettu oli istuutunut.

"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta
hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?"
kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää
ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin
tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä
heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä
auliisti?"

"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?"
intiaani kysyi kylmästi.

"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata
erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja
hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus
muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut
suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."

"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän
lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja
hänen silmänsä ovat kiveä!"

"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja
ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen
nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan
isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te
olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen
nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista,
jotka nyt ovat vallassanne!"

Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista
ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla
kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto
hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan
kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä
varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme
niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä
pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.

"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta
herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää
mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen
hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."

Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia
siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja
vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä,
ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.

"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan
tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule
kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten
miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin
omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette.
Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne
osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."

"Ja teidän, Heyward?"

"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se
on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on
siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät
valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt
nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana.
Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte
puhutella, on tässä."

Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin
äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään
Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:

"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."

Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta,
virkkoi Cora tyynesti hymyillen:

"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä
vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä
toiveillamme."

Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten
intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja
esiintymiseensä:

"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"

"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön
käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan
sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui
vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt
päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli
nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven
lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen!
Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet
juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen
isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä
puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina
kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli,
kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa
syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi
mohokkien joukkoon."

"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan
hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa
liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä
vääryyttä.

"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle
tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on
sama väri kuin teillä?"

"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä,
joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti
kiihtyneeltä villiltä.

"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa
koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille
viisautta!"

"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"

"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa
ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät
kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni
taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet
punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa
heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli
meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee
tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli
tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä
unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei
hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen
tyttärensä."

"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista",
vastasi pelkäämätön tyttö.

"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman
syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä
oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita?
Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan.
Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien
kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."

Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania
sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.

"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka
sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on
puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia -- niistä voi soturi ylpeillä
kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään
merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta
miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."

"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä
minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen
ruumiinsa kärsi."

"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi
toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin
kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen
henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli
hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se
muistaa aina!"

"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä,
näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää
hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta..."

Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin
suuresti halveksi.

"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen,
samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela
villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.

"Sitä, mistä huroni pitää -- hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"

"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille
tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja
vaatia soturin hyvitystä?"

"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi
villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien
sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"

"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen
sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä
meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa?
Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää
sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa
kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja
tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä
menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi
palkintonsa?"

"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä
takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on
tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen
kautta, ettei hän puhu valhetta."

"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti
hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja
naisellisen arvokkuuden voimalla.

"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle
päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän
haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle.
Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen
teltassaan ikuisesti."

Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan
vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta
osoittamatta:

"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei
rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse?
Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän
lahjoilla."

Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin,
himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas
tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen
nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi
ilkeään sävyyn:

"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka
saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä,
kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis
nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina
Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."

"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora
voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen
voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi!
Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja
että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."

Intiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy,
joka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla
tyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi.
Coran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua
lähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi
kiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin
jännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei
tahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta,
osoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja
seurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä.
Sisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen
oli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski
peittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:

"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen
tietää!"

Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat
selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa
huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi,
että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä
paljon kiinnostaa.

Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen
raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua
heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen
lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan
tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat
vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä
heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä
ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.

Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja
maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää
kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein
viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta
ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat
osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen
"hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen.
Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui
nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat
jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen
taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli
partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat
tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa
päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan --
eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta -- loistivat
imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt
tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten
puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen
sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan.
Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa
luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän
Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan
oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä
ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi
nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka
hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut
toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli
tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään
pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen
asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja
lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän
ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän
urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä
sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä
sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline
kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista,
heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä
kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän
kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja
kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:

"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova
Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei
hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin
kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on
vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä
ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat
osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja
se on peitettävä vereen!"

Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi
ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko,
vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin
kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea
kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista.
He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja
kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen
pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui
urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta
täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat
heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he
päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot,
satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa.
Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon
yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä
kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja
kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena
syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden
hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton
vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja
painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin
lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan
äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä.
Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin
toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin
kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta
ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta
kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä
Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli
intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja
kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti
esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa,
näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko
seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin
kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä
katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan
Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen
hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja
nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja
pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän
käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin.
David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet
piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen
oikeata tarkoitusta.

Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä
suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin.
Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi
tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja
toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen
niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen
ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää
tyydytystä.

Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien
silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän
lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo
häntä nyt odotti.

"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian
hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa
kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"

"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen
vallassa.

"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön
villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä
hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"

"Anteeksiantoa!" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen
tarkoituksesta; "intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain
käsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu:
lähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa
suurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä
leivällä?"

Cora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli
vallannut voittamaton inho.

"Jätä minut", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi
intiaanin raakuutta, "sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä
seisot minun ja minun Jumalani välillä!"

Villi oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi
ilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:

"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet
Munron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa
vanhan miehen sydämeen."

Cora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä
hän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.

"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?" kysyi Alicen vapiseva ääni. "Puhuuko
hän minun lähettämisestäni isäni luo?"

Pitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden,
ristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän
puhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen
tyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.

"Alice", sanoi hän; "huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin,
jopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman
Duncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme ...
isällemme ... murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain
murran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun..."

Hänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin
kuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.

"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi,
olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut,
ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin
kuolisinkaan silloin!"

"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi
helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että
minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko
häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen
kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti,
että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni
lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa
heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella
uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen
hintaan? Ja _te_, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat,
sillä minä olen kokonaan teidän."

"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt
nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää
mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on
pahempi kuin tuhannen kuolemaa."

"Tiesin kyllä, että _teidän_ vastauksenne tulisi olemaan sellainen!"
virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä
voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo
Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."

Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja
äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan
vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen
kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet
velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti;
pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa
riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana
vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva.
Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä
ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö
kuiskasi:

"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin,
yhdessä!"

"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä
raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän
oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti
turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin
editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään
puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen
raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän
katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti
ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He
syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat
maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa
otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen
päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas
raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa,
kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin
kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta,
joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen
muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi
kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.



XII luku.


    _Narri_. Tulen, tulen, herra,
    pian tulen, herra,
    taaskin uudelleen.

                 _Loppiaisaatto_.

Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli
korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta
laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa
vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa,
puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi
hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä
viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa
innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä
kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain
viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi
hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman
ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi
siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja
näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan
kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja
jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit
kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään
heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen
hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet
"Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".

Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan
terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä,
miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä
huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen
puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan
Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan.
Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu
suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman
erikoisia puolustusvälineitä.

Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi
häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla.
Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen.
Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen
vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn
raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen
vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä
huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja
nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan
odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen
kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja
pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä
rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi
vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin
osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti
kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään
huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan
vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän
ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella
otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle
itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan
korvansa juuressa:

"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"

Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin
paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin
laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä
maahan.

Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti
hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa,
joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen
toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan
murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä
kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa
kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi
edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla
poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan.
Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta
heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin
raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi
olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle
uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt
sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi
villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti
polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan
ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa
ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle
kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän
hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo
vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän
paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen
viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat
verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja
Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla
hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.

Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja
"Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä
julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu
aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle
toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita
puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä.
Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan,
kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja
vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet
toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden
taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen
tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana.
Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden
vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä
paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon
ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä
puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava
pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka
tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä
näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen.
Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot
vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin
pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin
antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin
Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja
kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta
ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä
päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot.
Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä
sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen
puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin
liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa
hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän
äänekkään riemuhuudon.

"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi
Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin;
"puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä
hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"

Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli
putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli
jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä
keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka
olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä
tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja
kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään,
kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa
ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.

"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi
julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen
luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa.
"Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna
maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä
roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen
mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä
tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään,
ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää
tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien
jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän
delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä
kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi
toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu
närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön
metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan
rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat
olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt
vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden
vastustelemattomista päistä.

Mutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti
vaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä,
ja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme
yritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa
kohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa,
kun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen.
Heidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän
lempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän
sydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset
tunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin
hyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli
vaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi
nyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä
säteillessä herännyttä toivoa.

"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!" kuiski hän; "me saamme
palata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru
surusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti,
sinäkin olet pelastunut. Ja Duncan", lisäsi hän kääntyen katsomaan
nuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan,
"meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan
vahingoittumattomana."

Näihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla
nuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan
hellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä
tämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä
vielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti
kylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan
kiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen
kansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan
vuosisatoja edellä sen tavoista.

Näiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka
valpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista
näkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja
vapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä
esikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.

"Kas niin", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen
taakseen, "olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään
käyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään.
Ellette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta
joka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa
enemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti
sen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta
törröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja
ostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen
pistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä
johonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä
tilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on
parempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten
näkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei
ole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä
kaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat."

"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!"
vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon
kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät
ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat
päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden
ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina
havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne
suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut
niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista.
Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä
kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä
tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."

"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein,
jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti
leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun
jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan",
jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo
sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät
itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja
hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa,
olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja
se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta
loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli
edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."

"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean
hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi
on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen
lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."

Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä
tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen
lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi
enemmät puheet.

"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on
lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon
kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin
silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua
uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook
tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."

"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia
puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös",
huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin
saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan
keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta
koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen
asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että
moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain
epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä
pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä
rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien
puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa
valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet
löytänyt lauseita tueksesi?"

"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa;
"pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan
hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana,
tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana
nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on
sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä
olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen
kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen
kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä
tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni
omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."

"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen
tarkoituksen.

"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen
omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä,
jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta.
Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset
siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää
saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien
keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän
seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän
sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin
tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka
vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä
voimassa."

Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai
uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden
saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut
niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä
puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin
pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän
suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen
oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin.
Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja -- paljoa
myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat
paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa
oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli
varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai
oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes
Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä
yht'aikaa ja sanoi:

"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä
eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä
virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä
'Northampton'."

Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet
olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä
arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän
ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien
tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta
säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse
asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti
ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai
keskeytyksittä.

Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja
korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui
ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki,
eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole
milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia
mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän
kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja
vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole
milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle
sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä
pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden
joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti
keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa.
Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi
omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin
tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt
toimintakykyisiltä pyssyiltä.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet
voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan.
Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo
hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina
laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet
aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli
ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat
narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan
he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli
osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt
pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta,
kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja
pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He
olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja
hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.

Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä
he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten
alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet
siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä
vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin
esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.

"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja
onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi
hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee
sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra
laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen
nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien
siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet
saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita
eivätkä ihmisiä."

Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota
näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti,
vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä
hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja
kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti
miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella
huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa
käsivarrellaan.

"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä
ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit
pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset
tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden
osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki
koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia
itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata
lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten
jälkeen."

Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa
auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan,
koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää
lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut
osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet
tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän
odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.

"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni",
kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"

"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet
tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi,
mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi
metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta
patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle
seurataksemme huronien liikkeitä."

"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"

"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme
sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa
alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän
uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."

Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei
lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta.
Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä
jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi
intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin
kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän
tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.

"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.

"Me _kuulimme_ sen", oli merkitsevä vastaus. "Intiaanien kirkuna on
selvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä.
Mutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä
lehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes
jälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean
intiaanisurman."

"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet
polusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli
hevosia."

"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä
hukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme
kuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme
oikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me
olimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa,
kuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki
jalanjäljet olivat intianikenkien painamia."

"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset
jalkineet kuin heillä itselläänkin oli", virkkoi Duncan ja näytteli
kauriinnahkaisia pieksujaan.

"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme
olimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen
keksinnön johtaa itseämme harhaan!"

"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?"

"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa
ei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren
mohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin
hänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen
sen omin silmin nähnyt."

"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!"

"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat
ratsut", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten
hevosia, "laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on
vastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka
aina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten
niiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana
todistaneet."

"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat
kotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi
on Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja
helposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka
kyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen."

"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen
tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen
valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin
kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä
en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista
sivukonkkaa."

"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten
ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten
näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."

Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan
tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he
merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän
hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta
tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.

"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä
siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa
surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta
kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen
liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin
oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan
niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli
hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut
niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat
nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan
uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."

"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin
sentapaista sattui tosiaankin!"

"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään
määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja
aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni,
että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat
varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"

"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen
uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi
tummanruskea maa.

"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka
ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"

Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen
inhoavin irvistyksin menemään.

Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti
päätään hyvin tyytyväisenä.

"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut. oli aika, jolloin
minäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen
mieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita.
Te ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka
tästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut
tulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja
vielä kokonaan tekemättä."

Tämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi
siekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet
ahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta
suoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit
aloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin
miehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan
tehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä,
hiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille
viidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen
maanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään
terveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan.
Sisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat
pyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja
mohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti
pitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden
yksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit
mätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja -- kohtalo, joka
oli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän
kuin huomiotakaan.



XIII luku.


    Mä polun mukavamman etsin.

                  _Parnell_.

Haukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen,
joita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan
opastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet
katkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he
matkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän
nopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli
laskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää
peninkulmaa paluutiellään.

Villin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin
vaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat
kaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui
verkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea
syrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai
varma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen,
joiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan
suurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun
voimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut,
tummeni ennustaen päivän sammumista.

Sisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa
ympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän
läntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai
kapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja
loistavaa taivasta kohti viitaten puhui:

"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa
ja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän
ymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja
ketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu
nousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen
jossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä
sodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me
rakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja
pääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen
paikan tästä muutamia syliä vasemmallamme."

Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta
tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon,
työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan
peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä
esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään.
Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa
muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi
ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen
ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita
kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran
hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän
yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä
unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat.
Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa
vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran
erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan
historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden
vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman
synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut
ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli
kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä
sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten
muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin
ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta
astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät
ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin
kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa
mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat
synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan
ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen
kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin
hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa
tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.

Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja
valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan
vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän
petojen voivan häiritä.

"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa
ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo
lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet
tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"

"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä
hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus.
"Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta
äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he
omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä,
ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän
kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun.
Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen
sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella -- sivumennen sanoen minä
olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin,
vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen
valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme
puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä
paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä
ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa
kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään
verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli
kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle
maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin
kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt
istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää
ihmisluita."

Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta,
eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan
äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa
luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin
kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota
tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana
hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti
kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen
äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista
vaikutelmaa.

"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi
Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän
ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota
sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat
puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain
Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset
muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa
viimeiset miehet."

Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden
surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein.
Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen
varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta
miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja
luontaisten avujensa takia.

"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä
minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat
luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita
te surmasitte!"

"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse
asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä
aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet
niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan.
Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten
ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan
säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun
heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette
edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi
hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt
kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai
kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt
heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi
näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua,
mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä
niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"

"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan
sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa
turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme
kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen
ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."

"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset",
vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan
peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää:
"siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä
kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella
tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä
englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi
pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen
aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin
toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien
halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja
kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä
rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä
kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."

Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat
mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita
pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen
tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu
lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen
polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas.
Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle
ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon
kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.

Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja
Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen
ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja
kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa
jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat
tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista
huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati
ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan
oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan
hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen
aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle
pitkäkseen ja sanoi:

"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen
vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."

"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward,
"enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte
suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme,
minä pidän vahtia."

"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen
rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin
verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi
tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei
teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne
auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa
kaikessa rauhassa."

Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan
laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen
lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut
David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa"
heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta.
Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan
kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää
vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla
ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen
aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi
nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi
hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet
sen.

Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä
tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen
näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä
silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä,
saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan
pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja
hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa
joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain
askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän
liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta
sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan
äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa
tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne
suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään
pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka
taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa
raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien
olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun
kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa
kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta
hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun
hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä
nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen
tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.

"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta
paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi
lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja
lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen
miehen linna kaukana -- kaukana; aika kulkea kun uni sulkee
ranskalaisen molemmat silmät!"

"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä
valmistan seuralaiseni matkaan."

"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni
rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän
unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön
kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"

"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset
silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut
arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."

"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen
rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä
kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta
huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä
paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa?
Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän
ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"

"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni
ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin
kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan
voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä
epäluuloaan.

"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan
varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti
vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."

"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta
heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan
meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava
vartijatehtäväänsä leväperäisesti."

Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen
pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta
tarkkaavaisuutta osoittava asento.

"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten
koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."

"Niinkö?" lausui Heyward, "olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!"

Puhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen
etualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan
altistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.

"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä
ruoanhaussa", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa
tulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat
hänenkin korviinsa.

"Vaiti!" vastasi tarkkaava metsästäjä; "ne ovat ihmisiä; -- minäkin
voin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin
intiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut
jonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme.
En minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä
paikassa", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää
ympäristöään; "mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie
hevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan
suojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin
jonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus
aikaisemminkin kuin tänä yönä!"

Häntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut
rakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta
hiljaisuutta noudattaen.

Lähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä
uhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat
toisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten
vakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä
hevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon,
joutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti
olivat ohjanneet sen kulkua.

Äänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti
kokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja
ehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.

"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan
siinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos
hirsien raosta, "muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan
niitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain
yksi jalka!"

Duncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut
tällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään
metsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui
pyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta
hän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen
jälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi
toisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta,
millä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten
ilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien
jakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen
onneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita
ympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas
tunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet
olivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä
niin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta
polulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän
pimeyteen.

Ei viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat
samoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän
kastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.

"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien
raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."

"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai
yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme.
Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella
päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat
eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."

Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen
rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa
suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään
silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän
jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa
avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita
avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi
kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen
ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani
tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui
pian kumppanin vierelleen.

Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat
luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä.
Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon
tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä
heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa.
Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin
tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan
puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin
valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti
väistämättömältä.

Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai
tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun
huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän
huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja
heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät
varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon,
ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan
esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan
ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä
laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja
virkkoi kuuluvasti kuiskaten:

"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut
heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."

Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta
mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri
silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan
pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet
ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia
minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka
kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta
hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta
metsän syvyyksiin.

Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto
vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen
hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset
esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty,
lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat
hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan
kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita
hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään
lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.



XIV luku.


    _Vartija_. Ken siellä?

    _Orleansin Neitsyt_. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.

                                   _Kuningas Henrik Kuudes_.

Nopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän
uumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa,
ettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija
asettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän
kuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin
kuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut
ympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän
pysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten
kuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä
levähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin
herkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa
lähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu
olisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut
metsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa
solinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita
tosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen
samanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään
huolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen
tukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.

Kun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen
ja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan
esimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat
näin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut
suunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä
taivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta
metsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle.
Täällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän
kulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu
lujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian
epätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten
lähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden
väliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi,
kunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua
varmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä
juhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.

"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat",
virkkoi hän; "mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että
mahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden
ja noiden karujen vuorten keskellä?"

"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?" kysyi Heyward
astuen lähemmäksi metsästäjää.

"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen
polku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus.
Katsokaa", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä
pieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, "tuolla on
'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan
polkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa
auringon noususta sen laskuun."

"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen
hauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en
ole vielä seisonut sen rannalla."

"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen
hollantilais-ranskalaisen[9] kanssa", puheli Haukansilmä jatkaen omien
ajatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. "Hän piti meitä
aika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien
läpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta
sitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir
Williamin johdolla -- hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia --
ankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen
häpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen
kerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä
määrin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin
sotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.

"Uljaita puolustajia kerrassaan!" huudahti Heyward nuorekkaan
innostuksen hehkussa; "maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen
armeijaan."

"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham
lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja
viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan
Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin
juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen
huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen
johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi
aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."

"Ja te yllätitte heidät?"

"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain
nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa,
sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja
joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi
surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet -- ja muutamien
kertoman mukaan kuolevatkin -- tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät
ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei
luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."

"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette
siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"

"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa
sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka
eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja
virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle
ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten
vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin
rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on
miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada
hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä
henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan
kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka
kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"

"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa
metsässä."

"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä
yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä
vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän
suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi,
kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin
rohkean miehen.

"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy!
Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."

"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä
yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta
maailmasta.

"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä
englanninkieltä."

"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja
uhkaava asento.

"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta
lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.

"Mistä tulette -- minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen
oikein emämaan ranskankielen tapaan.

"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."

"Oletteko kuninkaan upseeri?"

"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen
ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin
jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen
komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä
sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt
kenraalin luo."

"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani",
surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta
sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille
erittäin kohtelias."

"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän
levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain
täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."

Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja
kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti
kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut
aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen
hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.

    Eläköön viini, lempi..." j.n.e., j.n.e.

"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!" kuiskasi tiedustelija
heidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn
käsivarrelleen. "Minä huomasin piankin, että hän oli niitä
epämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan,
ystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin
ruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta."

Hänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului
pienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut
tosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.

"Varmasti oli hän lihaa ja verta!" jatkoi tiedustelija; "sillä ei henki
olisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!"

"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se
miesparka enää tähän maailmaan", virkkoi Heyward, joka katsahti
ympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan.
Toinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi
raskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin
hiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan
herätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä
seisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin
pujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha
päällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää
päänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja
kirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui
tavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut
suorittaneensa hyvänkin ansiotyön.

Tiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä
sen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta.
Sitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:

"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi;
mutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon,
ja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin
sentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin
tätä iloista vanhan maailman poikaa."

"Riittää!" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien
sisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan
samansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, "se on tehty, ja
vaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää
auttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen
vahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?"

"Aivan niin", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan;
"näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä
asiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein
tosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella
kuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan."

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!" lisäsi Heyward
katsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien." kertasi
metsästäjä. "Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen
auttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta."

"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."

"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän
hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä,
avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen
ruumiiden yli."

"Se ei käy päinsä -- se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward.
"Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei
koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."

"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain
kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään
miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin
keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän
vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin
minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin
palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."

"Tehkäämme siis niin viipymättä."

Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan
vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli
heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin
asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli
varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä
vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä
polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat
Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.

He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet
kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen
laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt,
ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten
tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi
matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain
edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.

Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä
kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti
seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten
huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi
yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän
nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai
mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun
herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti
nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka
kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien
tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen
elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen.
Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän
koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät
täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille
lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä
vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti
sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa
kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.

Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen
kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne
etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan
pensaiden ja harvan ruohon seasta.

"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa,
mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä
vuorilla."

"Emmekö niitä enää tarvitse?" kysyi Heyward.

"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin", virkkoi tiedustelija astuen
vuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; "jos
olisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä
paikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi
teeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina
tappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan."

Saavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä,
kuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he
älysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan
heidät tälle hallitsevalle paikalle.

Kukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa,
oli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana
vuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven
länsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan
häipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan
havumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen
juuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta
vuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi
epätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli "Pyhän
Järven" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti,
kapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat
haaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien
peninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen
vaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti
pitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti
solaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä
jälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen
Champlainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai
paremmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin
näyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo
silmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen
hiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme
heidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita,
jotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili
keveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen
salaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas
yhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen
pilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.

Suoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä
sijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset.
Kaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli
niiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat
linnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista
kohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman
kohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä
kirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot
kohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan
ääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä
täällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien
sisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi
edellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä
yhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle
rakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse
päälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin
Heywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien
oleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita
savuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista
huurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen
niiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.

Mikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven
läntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella,
joka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman
majapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä
Horikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä
käsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli
jo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin
tuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän
jalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä
kaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.

"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla", virkkoi vakavana
miettivä metsästäjä, "ja valveille päässeet aikovat herättää
nukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian
myöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan."

"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty", vastasi Duncan,
"mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta?
Jääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua
uudestaan väijyväin intiaanien käsiin."

"Katsokaa!" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion
tämän isän olinpaikkaan, "katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet
lentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset
hajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu,
vaikka se on niin jykevä ja paksu."

"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa", sanoi tuo
tavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. "Menkäämme Montcalmin luo ja
pyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen
rukousta."

*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi
suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista
tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi
temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu
pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja
tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te
olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä
minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain
hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen
väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."

"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa
tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."

Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä,
sydämellinen hymy ja vastasi:

"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista,
nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te!
Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset
luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset
sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen
puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri
ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme.
Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli
vasemmalla poskellanne -- tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he
vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."

Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää
rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli
sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet
pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin
monin vaivoin ja vastuksin.

Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein
vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli
vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli
pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan
laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka
raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä
siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa.
Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja
vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä
tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen
heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon
paikallisuussuhteisiin

Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja
muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri
lempeintä laatua.

"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme",
noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä
sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä
heidän ohitseen!"

"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata
polullemme jälleen, kun se on ohi?"

"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa
milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen!
Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen
yllä väikkyvää haikua."

Hänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti
viidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä
sen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat
esteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan
jälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti
ja monin elein delavarinkielellä.

"Olkoon sitten niin, poikani", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan;
"sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista
hammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu."

"Seis!" huusi Heyward, "selittäkää ensin mitä aiotte."

"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan
se aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte", lisäsi
tiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, "on
kyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit
jättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan
enää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen
molempien sotajoukkojen ampumatauluksi."

Huomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja
enemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten
väliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan
tummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut
liioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet
pariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan
usvan seasta.

He olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä
oikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet
välimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa
kajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain
parinkymmenen jalan päässä heistä:

"Kuka siellä?"

"Eteenpäin!" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.

"Eteenpäin!" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin
äänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.

"Minä", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin
johtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.

"Pässinpää! -- kuka minä?"

"Ranskan mies."

"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö?
Ampukaa, toverit!"

Käskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä
väkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat
ilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat
kiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen
tottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman
päässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei
ainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin
selvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille
huudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja
puhui kerkeän päättävästi ja lujasti:

"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan
kysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat
lisäväkeä." Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti
kun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän
miehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta
kaukaisimpaan metsänreunaan.

"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan
yleisen rynnäkön", sanoi Duncan; "käykää edellä, ystäväni, oman
henkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä."

Tiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken
hälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta.
Turhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat
molemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin
kanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten
muurahaiskekojen kohdalta.

"Päästäkää minut edelle!" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan
suuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.

Huutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen
tuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi
valtava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein,
useat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden
jylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.

"Se tuli linnoituksesta!" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, "ja
me pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen
saapuville."

Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä
kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran
tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään
vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi
heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä
vangiksi joutumisella ja kuolemalla.

"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka
tuntui ohjaavan vihollisen toimia.

"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen
rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa,
kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru
puhtaaksi!"

"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä!
Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"

"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä
niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan
asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa
hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan
liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset
koirat tiehensä pistimillänne!"

Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle
tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita,
jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman
kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan
heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan
perinpohjaisesti vainoojistaan.

Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä
tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat
ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta,
ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja
sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista
ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät
povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita,
ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella
äänenpainollaan:

"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa,
palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.



XV luku.


    Siis mennään sanomata kuulemaan,
    vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen,
    ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.

               _Kuningas Henrik Viides_.

Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä
ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan
saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb
joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan
ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli
täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden
jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen
miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.

Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen
innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet
rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan
toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle
luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan
vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa
olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi
voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa
sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina.
Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden
kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen
sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa
yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien
tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein
hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui
aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan
tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen
sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai
sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim.
sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia
vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana
tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut
linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi
olisi tullut niiden puolustaminen.

Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija,
nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta
maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä
ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin
keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko
esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai
taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan
kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa
saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut
erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas,
että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.

Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta
skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen
vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin
harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne
toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan
saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset
ja kiireessä kyhätyt varustukset.

Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen
päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua
neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen
valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen
edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää
vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan
tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta
oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli
raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja
kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen
lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko
kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista
säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun
ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja
miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään
varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon
väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset
mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään
samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan;
niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa
rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta
lakeutta äänettömissä askareissaan.

Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului
luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen
puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.

Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen
ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen
harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan
taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän
vihamielisissä tunteissaan.

Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput,
raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.

Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti
somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta
äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä
riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he
työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä
tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen
levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien
näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina
katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen
liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin
kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä
olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä
katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän
huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten
keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.

Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä
näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä
vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni
varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen
keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot
olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan
masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää
vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää
mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse
kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen
vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina
tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman
silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun
vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan
ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka
alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi
laskeutumaan vallilta linnoitukseen.

Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet
hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi
sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin
hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän
sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten
sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät
tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään
heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen
kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja
kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen
houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat
näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin
vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.

"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää
naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme
odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät
jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta
pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin,
paostanne -- sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei
arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu
kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"

"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme",
virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan
ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä
tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä
vakuutuksista."

"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut
välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut
ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän
omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on
käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla
varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on.
Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska
minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän
kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka
menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä
pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt
järkisyihin!"

"Heyward! -- Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen
hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara
valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen
silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän
kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin
sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka
oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka
syvä -- minä melkein sanoisin, kuinka palava -- on kiitollisuutemme!"

"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi
Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan
pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan
uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"

Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin
katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti
tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen
levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut
ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.

"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme
loruilleet kärsiessänne."

"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen
kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä
avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti,
mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja
ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward",
lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään
muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä
kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on
hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."

"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi
mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat
minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan
hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä
seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo ... Cora
-- sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito
ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat
ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa
tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice,
hyvästi" -- tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä --
"hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja
yleisen riemun ympäröiminä!"

Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin
nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja
oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa
jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.

"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin
juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.

"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani
sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole
mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"

"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro,
"ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa
näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja
kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin
valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka
suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen
pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan
Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"

"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"

"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?"
vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette
malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"

"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"

"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää
siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä
puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin -- takaanpa teille, Duncan,
että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä
-- tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen
sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen
hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne
meille."

"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"

"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen
'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi
päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"

"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja
kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"

"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on
vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä:
Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota
nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin
kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä,
niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."

"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista
lähteä meidän avuksemme?"

"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä
maalaisjolpeista -- te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette
tekin puoliksi skotlantilainen -- kun joku niistä maalaisjolpeista
kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin
se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen
puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin
oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut
hyvä tietää!"

"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi
käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät
aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää
pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät
asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme
ovat haljenneet."

"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta;
toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset
eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan -- vain kaapparilaivan
leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin
keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta
Britanniasta?"

"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin
alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta
vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja
levottomuuden oireita."

"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa
kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin
palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä
harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä
sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä
kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin
kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi
sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis
päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se
mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme
sijaisekseen?"

"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"

"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden
kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen
keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän
siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun
ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä
tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa
upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos
voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle
kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."

Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen
suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan
sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä
ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies
päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai
uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.

Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä,
supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin
olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen.
Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin
suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen
jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen
määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän
seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui
ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.

Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien
upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan
joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean
silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward
hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen,
mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli
niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen
huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen
toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun
ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä
vastaan.

Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä
kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla.
Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina
kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen
noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain
kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin
tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli
Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia
kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.

"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa
ta... no! -- minne se tulkki puikahti?"

"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward
vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."

*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen
Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle
teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia,
koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No
niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin
tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä
sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin
kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin
teitä!"

Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin
sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan
sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm
vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:
"Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään
hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika
kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen
on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."

"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi
Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa
hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa
havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."

Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti
hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa
imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:

"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että
varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän
tunnette voimamme?"

"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei
kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."

Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen,
ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle
ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti
hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.

"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että
mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme
suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin
onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian
aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen,
"niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori
mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia.
Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen
jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"

"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat
he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei
tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen
sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä
mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."

"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo,
että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö
keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman
korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan:
"Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne
kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on
rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun
siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan
linnoituksen luovuttamisesta?"

"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa,
että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"

"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo
punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm
katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä
huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä
sodankäyntitapojen rajoissa."

Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli
niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen
eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa
kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi
saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet
toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on
hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme
puhumaan ehdoista?"

"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan
William Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"

"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota
puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja
suora vastaus.

"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää
Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla,
joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja
muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me
myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."

"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm
näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä
viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin
avoimella kentällä."

Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan
niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi
toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä
hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka
osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan
antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli
Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin
ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä.
Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän
kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen
vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään
yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt
ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen
pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa
kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.

Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle
samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä
viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.



XVI luku.


    _Edgar_. Taiston eellä avatkaa tää kirje.

                         _Kuningas Lear_.

Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui
hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita
otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen
leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa
lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen.
Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli
nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä,
joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan
vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä
uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen
viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä
aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille:
tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa
silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan
paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän
aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana.
Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen
hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti
punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:

"Majuri Heyward!"

"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan
suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja
ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi
kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."

Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta,
missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava.
Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro
lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena,
nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä,
joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:

"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi
kuka tahansa ylpeillä."

"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne,
eversti Munro."

"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo
avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne
tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua
vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa
viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani.
Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä
silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"

"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin
eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma
Montcalmilta..."

"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi
malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä
hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen
pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin
suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä
kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne
oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella
teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin
ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä,
kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin
minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi
ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit
sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä
se on oikea ritariston _Nemo me impune lacessit!_[11] Teidän esi-isiänne
kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston
kaunistus."

Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen
osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan,
oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän
tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin
välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:

"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään
sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."

"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi
ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko
käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"

"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan
ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani
nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."

"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin
paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä
on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."

"Cora?"

"Niin -- Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai
kuinka, hyvä herra?"

"Minä -- minä -- minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoi
Duncan tankaten.

"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?"
kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko
arvokkuudessa.

"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"

"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken
toistaessaan vanhemman sisaren nimen.

"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."

Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä
vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton -- se selvisi
nyt -- ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin
ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa
liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan
mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten
silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:

"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka
verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien
ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä
arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä
rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä
minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."

"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta
sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan
painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta
huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat
kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa
järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:

"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen
elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan,
nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin
harvoin sanoin kuin mahdollista."

Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka
sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti
tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti
syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan
vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja
asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:

"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa
että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut
sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa.
Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden
lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin
kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt
isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä
kunniallisen miehen tulee -- vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan
kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon
verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian
saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen
kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli
erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä
onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi,
"polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta
täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra,
tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää
luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa
minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä
syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon!
Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä
onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."

"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi
Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan
vajoamasta lattiaan.

"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte
sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen -- niin
rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä
tiukasti.

"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!"
vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen
itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin
hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima,
eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että
minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."

"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä
hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän
ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja
murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin
Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se
kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa
kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut
unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi
uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän
minut miehekseen."

"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut
käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän
askaroimista kuin tällä hetkellä.

"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta,
minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä
sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin
onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden
ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt
nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."

Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei
Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei
ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa
ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet
virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan
permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä
tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri
lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja
kysyi:

"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta
minulle kerrottavana?"

Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää
puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä
välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen
kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella
häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut
haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä
sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä
suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän
pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin
yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet
vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli
lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan
loukattu ylpeys.

*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus,
"niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan
huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut
minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen --
sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia
vähän -- vastaa hän arvoituksilla."

"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra
ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän
nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä
tämän lähimmälle miehelle."

"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä
henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron
kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa
sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa
naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja
vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa
valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"

Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian
selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä
ajatusta.

"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta
menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.

"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan
katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on
pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa
parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin
kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra
Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen
tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"

"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään
voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää
keskustelusta?"

"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä,
heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan
tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni
soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa.
Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen
kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa;
ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat
yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen
tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin
koirankoukku."

Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä
läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset
varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja
lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa.
Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka
lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin
pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli
suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen
saattoparven seuraamana.

He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista
kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin
uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan
välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat
varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa
muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan
sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa
liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää
tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää
ruumistaan.

"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä
äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä
ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta
muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän
ymmärrätte, majuri Heyward!"

Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten
joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen
valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen
pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt
tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein,
mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja
sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään.
Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin
puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus.
Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat
toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja
kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden.
Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili
hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan
ranskaa:

"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä
seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis
käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa
varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."

Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa,
joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen
taakseen, ja lausui sille:

"Perääntykää, lapseni -- on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."

Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi
hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat
synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina
seurasivat kohtauksen kulkua.

"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden",
virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia
vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme
varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."

"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana",
vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen
pitäisi riittää."

*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle
upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä
määräyksiä."

Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän
jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.

"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta
pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa
kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt
miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme
hänen vakuutukseensa."

"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole
niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien
kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta
voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen
kunniantunnon sinetti."

"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä
Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa.
Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään
pelättävissä."

Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä
ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli
synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen
pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava
ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen
käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti
keskustelun.

"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän,
"koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän
on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian
pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan
ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa
on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin
toiveita oli."

Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä
arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.

"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra
Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on
paremmin ansaittu."

Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä
vastausta ja huomautti:

"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle,
kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi
nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja
mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"

"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi
järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt
käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon
ja yhtä uskollisia joukkoja."

"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan
tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin
urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa
vihollistaan."

"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin
säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi
harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa
Munron kanssa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa
hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen
ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa
minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:

"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella
teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden
heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."

"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa
Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai
mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."

"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm
äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä,
hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun
sotavoimaani."

Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä
toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti,
kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin
rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta
syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla
kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin
merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan
sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän
hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä
vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen
antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän
menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää
ainoatakaan miestä heidän avukseen.

"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä
päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on
varmastikin se kaapattu kirje."

"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan;
"hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden
tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun
harmaita hapsiani."

"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja
kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että
vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."

"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan;
"sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me
palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."

"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden
askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania,
jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen
urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta.
Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."

"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän
siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan
tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja
asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan
sanoilla."

Duncan selitti toisen tarkoituksen.

"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin
lopetettua.

"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi
hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen
hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin
tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua,
johon ei myönnyttäisi."

"Lippumme?" kysyi Heyward.

"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."

"Aseemme?"

"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."

"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"

"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."

Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli
häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja
odottamattomasta jalomielisyydestä.

"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa --
ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla -- menkää hänen telttaansa ja
järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni
vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut
tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja
ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."

Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti
linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle
tuovansa huonoja uutisia.

Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan
toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan
huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.

Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin
palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti
komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten
ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi -- koska Munro
oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli
luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö
sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin,
sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.



XVII luku.


    Nyt kutomaan! On lanka valmiina,
    on loimi luotu, kohta kankaana.

                        _Gray_.

Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten
9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat
kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä.
Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina,
riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin,
ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin
hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu
etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi
kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin
satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy
välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt
merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin
uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.

Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti
erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui
sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli
tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka
samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi
esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida
ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista
kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi
kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin
tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita,
joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja,
kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman
enempiä kyselyjä.

Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli
hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille
etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä
vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen
ranskankielinen huuto:

"Ken siellä?"

"Ranska", oli vastaus.

"Tunnussana?"

"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului
kuiskauksenakin.

"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta
olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"

"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman
viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan
hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä
linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun
hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan
tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä
käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi
hampaittensa välistä:

"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä
korpraali, joka ei koskaan nuku!"

Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen
vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan
matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä
järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi
hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui
sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi
useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan
englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen
tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan
tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat
silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon
kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin
verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja
luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin,
ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata
samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä
kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet
pysähtymään.

Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi
seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin
kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin
olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä
jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan
järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen
tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus,
hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas
vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä,
kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin
varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo
niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti
hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi
vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä
seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan
järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän
paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen
silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se
kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.

"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja
odottamattomalla tavalla keskeytyi.

Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin
olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle
paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi
ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten
viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan
riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:

*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu
maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"

"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka
vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole
päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"

"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli
vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä,
kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"

"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on
pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin.
Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on
ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on
selkeä!"

"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi
Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he
kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."

"Magua on suuri päällikkö."

"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä
meidän uusia ystäviämme kohtaan."

"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi
hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.

"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn
ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet
lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."

"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas;
kun se on punainen, haudataan se."

"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja.
Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat
hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."

"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle
kätensä."

Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin
olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla,
noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen
ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:

"Tunteeko isäni tätä?"

"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."

"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota
ei peittänyt enää pumpulinuttu.

"Tätäkö! -- Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"

"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät
merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan
salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta
hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää
opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua
huronisotureille."

Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi
pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin,
missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen,
pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona
eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka
säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja
käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.

Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen
puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä
hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran
ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä
kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden
kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja
tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne
vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä
päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle
voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa.
Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa
hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi
teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka
oli herättävä armeijan unesta.

Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen
seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin,
kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain
torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes
viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset
huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät
merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun
ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa,
kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten
ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin
jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan
linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä
ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen
kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan
kiistellyn linnan kanuunain alla.

Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen
sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä
kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet
sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen
miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja
jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään
kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa
ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia
juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja
jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä
suojaa saadakseen.

Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta
alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä
syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa
miehen ryhdillä.

Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen.
Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo
kysyäkseen miten voisi häntä palvella.

*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.

"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"

"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki,
jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."

Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka
olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle
sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä,
jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman
sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin
vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran
posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän
ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat
tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt.
Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan
peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen
puheen.

"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta
toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"

"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on
aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän
itsenne hyväksi. Sotilastapa -- ylpeys -- tuo ylpeys, jolle tekin
panette niin suuren arvon -- käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin
matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan
sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"

"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa
tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"

"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen,
katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman
rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole
teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."

"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa
surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille
ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."

Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä
maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet
sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään
läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo
hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan
sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes
hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen,
käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja
esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.

"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi
nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa
tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin
sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat,
pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun
olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi.
Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja
sävelen nimi on 'Southwell'."

Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen
asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David
värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut
helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja
vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan
kirjan taskuunsa, jatkoi hän:

"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä
neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän
isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen
palvelijat."

"Aivan niin."

"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat
hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä
antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän
käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."

"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi
David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus
omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja
harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä
tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:

    "Miks' kiukuitsevat pakanat?'"

"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me
ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan
velvollisuuksistaan."

Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo.
Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä
kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen
hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän
huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille
toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen
luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa
loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten
hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti,
kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja
sanoi viipymättä hyvästit.

Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää
komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he
loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia
sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit.
Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän
päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa
Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.

"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka
englantilaisen upseerin lapsille."

Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät
harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.

Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit,
jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti,
välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen
tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua
vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja
haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan
vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta
täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta
ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät
kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot
ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja
juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.

Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit
ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien
eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi
ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa
heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta
äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan
asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään
vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita
vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes
kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä
keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta
kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun
aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia
rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa
lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita
vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa
kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen
riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä,
esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi
toimettomina katselijoina.

Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja
alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion
erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva
maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä
yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet
hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne
luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä
sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet
kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin
taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran
minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä
joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja
lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään
hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian
tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.

Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen
enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman
vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui
vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin
kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun
peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli
avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon
mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan
lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien
ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan
lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä
ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella
kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten
ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.

"Tässä -- tässä -- tuossa -- kaikki -- kaikki tyynni -- mitä tahansa!"
huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia
voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle
lapseni!"

Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki
vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko
hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi
kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen
seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti
tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut
hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja
kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön
tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä
pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti
huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan
iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan
rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen
eläessä.

Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi
tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit
loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset
hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa
nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän
lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka
sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä
ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi
tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.

Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon
kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella
ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä
pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani
kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa
muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat
mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten
päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.

Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin,
koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä.
Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien
vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten
tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.

Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä.
Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia -- heistä ne tuntuivat
iankaikkisuudelta -- kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja
melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat
seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja
tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut
useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta
tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka
puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä
hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän
kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli
tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä
vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut
sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi
hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat
raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi
vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään
alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa.
Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä
ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.

"Isä -- isä -- me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi
vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai
muutoin meidät tapetaan!"

Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet
kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus
erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta
Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen
viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti
elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi
kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.

"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei
ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat
henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä.
Nouskaamme ja paetkaamme!"

"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa;
"pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."

David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä,
mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän
katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea
vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen
kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa,
jotka häntä hallitsivat.

"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen
harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään
haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.

Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin
voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi
ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja
nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen
liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät
he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät
etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan
tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi
kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti
David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää
vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen
villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän
olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti
kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua
kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen
valtaansa.

"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin;
"huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"

"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia
kasvojaan näkemästä.

Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:

"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"

"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun
henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."

"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "Tahtooko
Mustatukka tulla hänen heimonsa luo?"

"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"

Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän,
tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki
metsää kohti.

"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä
lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"

Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi
valtansa ja päätti käyttää sitä.

"Pysähtykää -- neiti -- pysähtykää", huuteli Gamut mistään
välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja
kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."

Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David
mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä
hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi
säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain,
haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa
riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora
olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä
olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa
hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan
hengen.

Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä
takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä
hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut
odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin
vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa
nousemaan toisen satulaan.

Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla
jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa
kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän
nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin
täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä
kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui
suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään.
Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna
olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti
David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän
jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.

Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi
herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian
kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja
kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen
panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat
ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä
jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin
opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä
seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta
vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan
erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa
hirvittävää näytelmää.

Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit
armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut
joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina,
ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran
niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka
lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin
harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää
kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten
villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.



XVIII luku.


    Miks' sua nimittäisin?
                           Miksi tahdot:
    Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt
    vihasta mitään, kaikki kunniasta.

                         _Othello_.

Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin
seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain
historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William
Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan
aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen
ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes
hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika
verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen
sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka
paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei
yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä
kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken
inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot
tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus
menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja
osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä
luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi
heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta
korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia,
samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan
ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että
jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa
urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja
Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä
sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä
alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.

Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta
kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla.
Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja
kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat
voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin
kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt
äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava
rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja
sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen
multavalleja.

Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt
lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri
oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa
muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien
jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat
purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt
loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo.
Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen
sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat
ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan,
joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan
lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan
taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi
maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita
piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden
niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän
arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.

Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että
näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä
täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren
höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa
valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli
nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli
jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman
varjostuksen tehoa.

Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä
peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin
kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla
puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta
repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.

Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata,
ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian
taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi
metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä
ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset
korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva
metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät
aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä
kentän kolkassa tahansa.

Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin
olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka
olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt
peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen
suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat
poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.

Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna
päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta,
mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta
kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin
olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen
keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan.
Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja
hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle
katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen,
mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen
jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa
varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani,
asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka
olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta
vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa,
jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän
nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi -- hehän parveilivat
salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.

Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät
kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten
luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä
noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon,
peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton
voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen
punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden
alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan
ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen
harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä
heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset.
Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä
uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta
huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt
päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista
hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä
nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan
pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva
näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai
seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja
kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän
lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka
syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.

Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja
heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin.
Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti
niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset
metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan
aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.

Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi
hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori
soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen
ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta
riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden
pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä,
olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen,
kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat
hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen
tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin
helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja
miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija
lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo
jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen
ymmärrettävästi ja täysin äänin:

"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut
tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta.
Mutta sen minä vain sanon -- tässä taivaan kasvojen edessä ja sen
Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin
ulvovissa saloissa -- että jos nuo ranskalaiset vielä joskus
uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy
tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä
jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden
käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä,
"kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"

Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän
irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet
niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen
kiihoitusta.

"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi
tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot,
mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta
heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy
katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas --
niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka
tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti!
Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi
kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva
hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa
maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren
hajun!"

Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen
tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen
liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin
englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman
kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän
sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija
ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen
vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen
tapaansa.

"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä
laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen
tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan
luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin
ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai
väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa
kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy
tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai
punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua
mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on
erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta
antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."

"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti
katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin
etsimään toista saalista.

"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta
vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan
jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön
aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta
tänään!"

Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan
Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike,
tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta,
keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.

"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle
lapseni!"

"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.

Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan
huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen
kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin
pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut
kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.

"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä
tietä."

"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina
yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet
ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni
harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään
katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän
on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän
kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi.
Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät,
niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."

Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin
oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä
ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät
levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin
matalimmassa oksassa.

"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian
innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien
kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia
meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."

"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!"
huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"

"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet
yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin
suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman
päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat
saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan
rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti,
nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä
olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa
siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi
satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin
kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat
jättävät vain kevyitä merkkejä!"

"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä
ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan
matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään
alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi
nähnyt inhoittavan käärmeen.

"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan
tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen
reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."

"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään",
vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin.
Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa
vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden
kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden
pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on
varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."

Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän
tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä
liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia.
Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.

"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa
sen kielikellon puheesta?"

"Ovela Kettu!"

"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei
tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan
hänelle ystävällisen sanansa."

Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden
ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:

"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi
varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."

"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte
sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme,
että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat
kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas
ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin
kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea
jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä.
Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma
luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas,
sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä
syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui
toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se
jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se
veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii
aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska
sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon
hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja
leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen
jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä
terveyslähteille."

Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja
lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:

"Magua!"

"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."

"Eikä Alice?" kysyi Heyward.

"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija
katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on?
Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa
orjantappurapensaassa."

Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin,
purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä
pidellessään sitä ilmassa:

"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita
pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä,
jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa
ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän
on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."

"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward;
"eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."

"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen",
vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen
peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa
metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan
sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on
ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä
kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"

"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se
olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.

"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon.
Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on
kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren
painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."

"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen
pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen
yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja
nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä
himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan,
ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen
tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka
hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle
jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:

"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme
marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa
iankaikkisuudelta."

"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä
nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu
näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi --
ja Tummatukka -- ja laulumestari -- mutta missä on neito, jolla on
keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan
eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja
viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka
hänestä huolehtisi?"

"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö
mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa
hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."

"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei
ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."

Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti
yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen
mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:

"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen
jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen
olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee
seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme
kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä
kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee
nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten
taakse."

"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.

"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen
määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea
perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."

Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit
ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin
tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi,
milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas
silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.

"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen
eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä
tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden
rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset
olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin
kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat
nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän
näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin,
kohti Kanadan rajoja."

"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta -- nuoremmasta neiti
Munrosta", virkkoi Duncan.

"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu
sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."

Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja
jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän
onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa
kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa
kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän
tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan
sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää
sydäntä vasten.

"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä
perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen
kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä
osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää
ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin
minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun
takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän
ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien,
arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence
tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."

"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä
lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."

"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme
ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista
Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja
samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei
mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan
lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa
ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan
tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita.
Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin
nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita
ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai
intoilevien poikain tavoin."

Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi
ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen
toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset
musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain
jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen
kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja
tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää
polkua pitkin.



XIX luku.


    _Salarino_. Jos hän menettää, olen varma
    ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?

    _Shylock_. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa
    tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.

                              _Venetsian Kauppias_.

Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun
joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen
toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin
totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi
juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet
heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin
nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä
hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset
täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen
majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli
hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen
yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan,
sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli
suositellut iäkkäälle ystävälleen.

Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi
illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan
sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli
tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin
kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan
hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi
rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia
pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja
pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla
ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan
usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle.
Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut,
ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään
risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten
unta.

Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen
kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä
kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan
tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi
taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä
synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti
vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan
selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä,
että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi.
Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti
kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin,
jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian
uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin
varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin
nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin.
Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa
tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen.
Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen
ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti
luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.

"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen;
"tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei
Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."

"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön
tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja
joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen
sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset
ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät
turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä
kunniaksi."

"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää
ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä
viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti -- kuunnelkaa! Nyt voitte
erottaa melun, jota tarkoitan!"

"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän
onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka
keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen
verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on
kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden
nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko
te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja
meille valkoihoisille?"

"Epäilemättä -- epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai
olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"

"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi
kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä
ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä
pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja
halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana
totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat,
joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan
häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa..."

"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.

"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi
rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit
sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika
sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri:
minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on
levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon
laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella
Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona
virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun
luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."

Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta,
vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin
ajatellen:

"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen
muutokseen."

"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä
ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein
haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän
Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta
Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot
välillämme -- mikä tuolla liikahti?"

"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"

Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan
häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän
varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin
tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni,
joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa
näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden
jälkeen kuiskasi hän Duncanille:

"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja
hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin
valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."

Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä,
säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen
ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni
oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki
Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.

Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin.
Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän
pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana
ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja
haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon
hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs
mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta
silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain
jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.

"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen
ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen
jääneenkin siihen."

"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki,
ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on
hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat
vertaisensa."

"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia
intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa
kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet
kohtaakaan vihollista."

"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa
ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri
intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin
vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän
vaaraa."

"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa.
Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja
hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."

"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista
levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen
katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä
vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin
vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille;
hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on
meneteltävä."

Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen,
joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa
käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen
istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen
eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi
hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja
terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta
liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai
levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti
huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän
mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan
tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan
kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa
nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä
vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä
tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin
tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista
kylmäverisyyttä osoittamaan.

Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi
luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat,
hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen
kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta
jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.

"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin
käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi
rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain
kynsiin..."

Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna
kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja
ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin
kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli
metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi,
valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon
yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan
näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat
erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin
tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä
viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia
susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille
alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän
äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen
pyssynpamahdus.

"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva
tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee
lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain
paremman."

"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me
olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."

"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole
tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen
käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi
takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu,
ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan,
vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii
sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he
sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita
he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"

Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen
kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut
kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden
sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:

"Yksi."

"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se
roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän
kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta
väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista
metsästäjää -- sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia
parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa --
antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan
keskuudessa -- vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen
joukosta -- hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan
päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi
ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"

Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin
kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin
levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä
lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen
ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.

Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja
ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin
salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan.
Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku
valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä
liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti
nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut
tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja
luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei
silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.

"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne
paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."

Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti
tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä.
Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin
huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen
jykeville piirteilleen tokaisi:

"Oneida!"

"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen
mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset
liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan
veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian
niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään
erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen
välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan
peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä
helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain.
Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun
villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin
viisauden. Mitä sanot _sinä_, poika; mitä kansaa se roisto oli?"

Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:

"Oneida."

"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin,
on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa,
saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"

"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",

virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."

"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä
helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia
Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi
metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa
erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen
vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen
puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka
oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin
kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt
laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi
osunut tielleni."

"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut
arvollennekaan."

"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä,
"syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä
mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on
onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja
vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka
puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa
päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten
viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai
taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan
siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan --
näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta
punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet
vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin
samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."

"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme
asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja
anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."

"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille
riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani
rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa.
sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan
vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla'
ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."

Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten
lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen,
mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten
lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli
liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen
jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja
yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien
laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein
kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran
havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä.
Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän
heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä
valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista
toimistaan.

Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä
viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen
kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta
kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen -- kuten
Kuuden Kansan liittoa sanottiin -- nähtiin taistelevan samoissa
riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä
pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet
sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti
mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka
palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin
ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin
liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut
sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen
väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia
Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo
kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.

Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat
aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset
taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa
neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen
liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa.
Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta
kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin
totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.

Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken,
mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista
ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä
kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli
käytettävissään.

Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun,
jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä
kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään
kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun
metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme
kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi
suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten
jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen.
Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen,
kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä
ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi
hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä,
että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä,
valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että
saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin
jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.

Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi
muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan
papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä
näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja
kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän
viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan
vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt
aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.

Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei
Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata
heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus
hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä
kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille
englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole
joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista
metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista
takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset
Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.

Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys
ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja
luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja
kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen
kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta
päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän
piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan
ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin
merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen
omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa
kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" -- nimi, jonka
hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä
heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta
asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville
askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä
nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian
matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.

Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät
puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki
vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä
mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti
sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten
omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä,
että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan
edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen
kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja
sanassaanpysyvinä miehinä.

Heti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki,
mitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen.
Haukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista
silmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan
nuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.

Jätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit,
jotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille
ja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa.
Heittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran
käytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa,
leikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen
puheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen
nukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut
täydellinen muutos.

On mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin
laskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta
kuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole
koskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin
nuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä -- se kun ulottui
matalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin
asti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita,
jaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi
toisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman
intiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei
hänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä
villistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin
johonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta
julistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.

Vietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi
Chingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä
ympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi
Unkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin
että ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen
pieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.

Tuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin
huolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan
ennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa
lepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo
alkoivat vaaleta läheisellä kentällä.



XX luku.


    Albania, terve! Nään silmin sun,
    uljaiden miesten äidin ankaran!

                  _Ritari Harold_.

Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään
nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo
jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen
majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen
peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan
lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen
ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.

"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen,
"sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä
hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen
mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet
laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä
linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä
puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai
puunpalasille."

Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän
erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun
he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi
multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein
raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin
kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.

"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi
tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa
hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua,
mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos
teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut
aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta
tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle.
Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin
töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla.
Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne
konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."

Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta
lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli
tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja
lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa
jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin
pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat
varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen
leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven
kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:

"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"

"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden,
jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat
silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen,
jonka Unkas tappoi?"

"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet
tietääkseni anna aihetta pelkoon."

"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta
intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin
pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun
hänen vihollisensa huulilta."

"Mutta meidän läsnäolomme -- eversti Munron arvovalta -- tarjonnevat
kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin
sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi
kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy
ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"

"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen
voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi
suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka
on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä,
jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin
mieleen?"

Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan
hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen
puheeseen.

"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa",
virkkoi nuori mies juhlallisesti.

"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat
jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö
rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai
houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa
ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'",
jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle
rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen
omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut
vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen
ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä
kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he
ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."

"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme
käyvän vaaralliseksi."

"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään
vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina
hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän
tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme
miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä
rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että
saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa
syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus,
mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."

On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran
metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä
veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat
he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti
sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm
peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka
hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen
jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden
näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.

Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän
kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää,
missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle
vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti
saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä
eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen
terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin
metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.

Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla
niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän
levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli
ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot
lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.

"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt
koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.

"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet
olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain
pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin
uivan koskelon mustaa päätä."

Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen
hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat
viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen
matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta
kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.

"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa
paikka onkin."

"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina
järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan
se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun,
majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut
pilvenhattara..."

"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."

"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale,
joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne
pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni
viimeisillään riutuvasta nuotiosta."

"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi
malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi
olla suuri."

"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen
tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä
kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle
ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua
mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi
vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja
heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta..."

"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian
korkealla äänellä.

"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista
hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti
mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita
kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos
intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu
näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani,
ruhtinasten jälkeläinen?"

Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä
kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan
määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki
käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua
ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen,
tähän asti piilossa olleen rannan.

"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi
metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä
saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa
heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät
jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen
saavuttamattomissa."

Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta
kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat,
että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita
villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon
kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät
saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta
hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että
heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat
pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.

"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen",
sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja
herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan
päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka
voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu,
johon mies voi luottaa."

Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin
kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti
melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti
tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski
hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset
hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä
tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti
kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä
kerran keskeyttämään puuhansa.

"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi
yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"

Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin,
mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian
ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän
tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä
syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin
keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden
vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja
riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin
puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta
välinpitämättömyydestään.

"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan
varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon
minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta
Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"

"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa
olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa
lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme
niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme
pitemmältä matkalta."

Haukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken
todennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse,
käänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan
ja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja,
parin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan
kilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi
pakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui
keinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä,
että oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä,
etteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain
ponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja
vainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan
huomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana
ympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa
avustamiseksi.

"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi
väsymätön metsästäjä. "Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos
meistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä
enemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme."

Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä
heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko
kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa
eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat
kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin
oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen
matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa
kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan
niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne
lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta,
Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi
metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen
nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka
nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen
panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme
lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin.
Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"

"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan
heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."

"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja
eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."

Heyward hymyili vastatessaan:

"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään
piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"

"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti
metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei
sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo
ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen
puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä
paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten
ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain
avonaisilla paikoilla?"

"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward.
"Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta
neuvoanne."

Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat
heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä
ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta
huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten
edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä,
jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook
tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei
vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän
kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian
keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa
kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät
tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi
kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi
sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti
mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja
taitonsa tärkeään tehtäväänsä.

Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!"
kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa
niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä
ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena
vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla,
jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat
pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa
tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata
mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät
piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta
metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella
tavallaan virkkoi Heywardille:

"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta
sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman
tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen
erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi
tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"

Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien
mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he
suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion
takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja
muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa
vahinkoa.

"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä
naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten
miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin
myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä
latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan
sanansa keskusteluun."

Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se
korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä
sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen
kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa,
mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen.
Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä
olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen
toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja
pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä
levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä
ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa,
saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen
tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään
kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut
onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman
intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen
viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja
huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella
tavalla, kuinka mitätön haava oli.

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka
oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian
etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan,
ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain
tulla ampumamatkalle -- minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä
kysymyksessä -- ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin
päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee
pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas
'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella
kolmesta."

"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä
etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."

"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän
tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."

Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli
opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen
viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään
ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän
liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat
mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan
vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti
helpommin.

Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden
rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret
olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot
kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään
juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta
pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan
koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein
epätoivoiseen asemaan.

Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela
mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse,
Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen
sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat
luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen
varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia,
kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä
kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja
Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä
edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti
jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään
niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.

"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon
läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen
nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"

"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi.
Voiko se olla elävä olento?"

"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat
mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät,
joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia
keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset
silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä
ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan,
mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin
koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on
meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus
hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija,
vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri
suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas
niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti
kauneimmat puolensa."

"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."

"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota
ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen
henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja
arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa,
ja aika on meidän käydä toimeen."

Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin
vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen
delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen
päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia
päätöksiänsä.

Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään
metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista.
He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen
matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä
heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he
uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja
siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala
kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa
reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat.
Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin
sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman
vaaraa nousta maihin jälleen.

Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja
hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja
soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa
kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he
kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin
silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti
ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.

Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se
huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat
aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja
Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään
varsinaiselle etsintäretkelle.



XXI luku.

    Jos tapaatte täällä miehen,
    saakoon hän kirpun kuoleman.

          _Windsorin Iloiset Rouvat_.

Seurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin
on Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian
erämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua
aluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin,
Mohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen
on maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja
kukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai
alkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.

Kun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän
avaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet
hetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka
olivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat
matkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta,
kunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän
aikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin
valmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.

Seuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan
heidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta
tuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli
hajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain
suoriessa jälleen retkelleen.

Kun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan
Haukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän
pysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki
huolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä.
Luottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin
mieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin
seisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen
erikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä
puhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta
alkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo
toinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain
jäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua
englantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.

"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei
tarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän
mieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien
välistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat
ja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me
olemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin
suurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään
jäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet
oikealle polulle."

"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!" huudahti Duncan.
"Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme.
Eikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?"

Nuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena
ja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti
häntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat
Unkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi.
Loikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös
muutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle,
missä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin
olisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat
tätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan
tyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.

"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on
tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."

"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina
hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.

"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä
olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää
oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa
kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti
voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa
kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen
mukaan."

"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia
selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on
mennyt pakkasta kohti."

"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä,
joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen
onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne
molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali.
Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt
järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän
vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä
pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään
nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."

Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka
vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka,
eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He
astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat
kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista
kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi
metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin
syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma
tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja
pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan.
Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin
alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä
jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu
tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin
ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen
kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.

Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan
auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon,
jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun
joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä,
metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat
selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward
sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran
ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta
vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen
merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet
äkkiä kadonneen.

Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain
harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin
ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli
ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti
niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti
seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään
tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen
uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat
olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet
useita päiviä juoksennella omin päinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen
aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä
paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.

"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että
olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi
ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan
hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa;
mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään,
vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän
ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne,
ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin;
mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin
kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta
eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien
tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai
saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn
aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä
ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja
Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit
hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."

Haukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla.
Muutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman
leikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin.
Jälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten
painamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua
kauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen
levähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät
jälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.

"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut", virkkoi
Haukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. "Meidän täytyy
päästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja
tutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua
heimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä."

Näyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella
innolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin
sijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien
tiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen
pakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja
ahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty.
Vihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin
suoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan
ja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun
alapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin,
uteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren
soturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja
Unkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.

"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien
kupeisiin", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin
luonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. Mutta tämä
ei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja
varpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari
ollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin!
Käyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä
sangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun
kalteelta."

Nuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja
Chingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti
epäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt
vaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.

"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin
nähnyt Ovelan Ketun temput", jatkoi hän. "Koska laulumestari on mies,
jonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet
käymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla
särkemättä niiden muotoa."

"Mutta", huudahti Duncan, "minä en näe..."

"Neitien jälkiä", keskeytti metsästäjä. "Se lurjus on keksinyt jonkin
keinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki
mahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni
takuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin
olemme montakaan syltä kulkeneet."

Koko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti
silmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa
jälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän
pojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin
olivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin
erään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät
tutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.

Onni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian
jalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti
varomattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa
työntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä
tuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi
huuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti
siihen heidän etsintänsä.

"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella,
ja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella", virkkoi
metsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.

"Lähdemmekö heti matkaan?" kysyi Heyward.

"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella
ensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos
ollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita
Kaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä
tavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa
jälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen
jalkojensa koskea veteen."

"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?" virkkoi Heyward
osoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja
hyödyttöminä heitetty tien oheen.

"Kaikki on selvillä!" huusi ihastunut Haukansilmä. "Jos roistoilta on
mennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan
hukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä
minä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja
yhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä
ja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset
olennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne
pukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei
ole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja
sulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa
viisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän
meistä myöntää."

"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja", lausui
Munro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä.
"Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta."

"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä", vastasi metsästäjä vitkaan
päätänsä pudistaen. "Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä
ylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja
tässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko
kokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin
uuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat
alkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi
osoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut
harppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä.
Niinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea
hankki säärilleen soveliasta harjoitusta."

Sellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä
arvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen
kuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän
tarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä
vakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin
osuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa,
pysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.

Aterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti
sitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan
Munron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen
kintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme
maininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata,
ei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen
tunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja
hänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi
käännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi
aavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes
kaikki olivat saapuneet hänen luokseen.

"Minä vainuan huroneja", virkkoi hän mohikaaneille; "tuolta paistaa
vapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle
heidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta
oikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä.
Jos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin
sellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen
tuolla puolen -- uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana."

Intiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän
jatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian
oppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes
vilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja
huolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten
tavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun
halusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa.
Duncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä
kummallinen kuin uusi.

Puut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus
väikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle
valaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta
nähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen
melkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta
niin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin
ihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven
rannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten
äyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia
ilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä
alkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja
vielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan
tilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai
kaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi
järjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet
olivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi.
Tällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli
Duncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään
muutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja
laahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas
pelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa
pilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä
vilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin
kiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden
tarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten
liikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia
matkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen
katseensa toisaalle.

Nuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita,
sillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman
intiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään
hälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi
liikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti
hetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu
huomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän
matalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli
mahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän
hullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä
pikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden
mukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa
kolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen
pumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen
alaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu
suorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin.
Hänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät
ja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset
intiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja
säälittävä.

Duncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja
varoen hiipi hänen luokseen.

"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai
leirilleen", kuiskasi nuori mies, "ja tuossa on yksi villi hyvin
haitallisena esteenä meidän etenemisellemme."

Haukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän
toverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski
vaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin
helpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman
huolellisesti.

"Se lurjus ei ole huroni", virkkoi hän sitten, "eikä hän kuulu
mihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen
rääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin,
Montcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja
karjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on
laskenut pyssynsä tai jousensa?"

"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei
hän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla
pitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä."

Metsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen
peittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen
leveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan,
vaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara
oli hänet aikoja sitten totuttanut.

Toistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin
järven rantaa' hän lisäsi: "Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja
uudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät
koivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne
ulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet
elävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko."

Heyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi
tiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja
kysyäkseen:

"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa
laukausta?"

Haukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi
tiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja
vastasi yhä kuulumattomasti nauraen:

"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!"

Samassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja
kuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta
metsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan
tuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain
kyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti.
Siinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan
käänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen
yhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen.
Pelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin
jonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven
rannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo
kohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää
syytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä,
vaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen
nauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän
tarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan
kevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:

"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?"

"Aivan niin", kuului kerkeä vastaus. "Luulenpa, että Olento, joka antoi
niille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä
heiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi."



XXII luku.


    _Pulma_. Olemmeko nyt kaikki koossa?

    _Pääkkö_. Nipasta nappaan.
    Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.

                                    _Kesäyön Unelma_.

Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä.
Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi
eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa
näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja
hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David
Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen
herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä,
että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja
juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.

Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui
lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa
kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit
olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa
sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi
sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin
silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.

"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain
keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo
puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään,
kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä
muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden
kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut
majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä
kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä
arvelette tällaisesta äänestä?"

David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin
tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan
kärähtäessä hänen lähettyvillään.

"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita
jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa,
jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä
vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme,
ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on
käynyt neitien?"

"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa
onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa
ruumiillisesti."

"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.

"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on
meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä
tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä
vangeiksi kaukaiseen maahan."

"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro.
"Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin
heidät kadotinkin!"

"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi
David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei
muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota
häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä
koskevan hänen sieluunsa."

"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.

"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen
kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja.
Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon
mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien
vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen
peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt
kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."

"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa
läsnäolon lohdutuksen!"

"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos
saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."

"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"

"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista
ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin
itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen
tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin
yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat
hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."

"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"

David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan
kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:

"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta
vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä
verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut
vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä
mieleni mukaan."

Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä
selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:

"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi
ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne
takaisin -- nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan -- ja tuoneet
sanaa Edwardiin?"

Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati
metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa
olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä
ilmettään hän tyytyi vastaamaan:

"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen
asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani
uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin
maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan
kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."

Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti
tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja
hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas
kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä
osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan.
Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:

"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi
kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden
ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut
jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada
kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä,
ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän
toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa
arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"

Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän
suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan
koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään
tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin
menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää
muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan
pisimmästä vuodatuksesta.

Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa
lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja
nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin
oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun
alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa,
oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa
kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei
myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan
tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden
aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta
soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä
tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi
heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä
-- sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi
vain harvoja yksityiskohtia.

Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli
sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin
länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja
tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei
heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä.
Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan
pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan
tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden
järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä
suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän
usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako.
Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet.
Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin
edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista
kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän
saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä
varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit
toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti
majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän
alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää
sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut
ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se
huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli
ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja
villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin
läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä
kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan
hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja
hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita,
jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:

"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai
ranskalaisten kaltaisia?"

"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat
kokonaan neitien sydänten lohduttamista."

"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään
halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena
toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai
voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"

"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät
ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että
virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä
en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien
soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua.
He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan
kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."

"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain
totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta -- ja
se on minun pakko sanoa värini häpeäksi -- että muka soturi kumartelee
omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään
aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa -- ja kukapa ei niin menettelisi
vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! -- mutta apua ja
armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."

"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän
sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden
ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä
ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."

"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.

"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."

"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa,
metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt
tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi
isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että
niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen
sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin
pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen
keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen,
ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan
seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin
oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan
rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon
leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja
niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti
soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin
erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä
tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:

"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai
pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien
jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen
heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy
selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin
kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi
hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme
saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken
kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka
kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan
kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."

"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.

"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä
muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat
olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti
kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa
polkua."

"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän
luona?"

Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin
välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan.
Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia
ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan
päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen
hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen
harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä
estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi
metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä
äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa
ja äärimmäisimmän sitkeytensä.

"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten
tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän
tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne
metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan
yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"

"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja
surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."

"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran
pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun
kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän
lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka..."

"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."

"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään
auringon nousevan ja laskevan?"

"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla
sääliväisiä."

"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan
täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."

"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä
tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko
vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."

Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen
vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli
tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt
käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti
kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:

"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut,
maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte --
vaikka ilvehtijäksi!"

"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on
saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei
hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun
te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin
sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne
taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän
tapaavansa."

"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien
uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa,
elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te
luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte
'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän
ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat
minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa.
Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren
vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."

Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko
hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän
tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta
yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää
tätä äkillistä päätöstä.

Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua
luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista
uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja
hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä
välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin
suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen
suorittamista avustamaan.

"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen;
"vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä
seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin
tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee
vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan
käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan
tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen
luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."

Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut
keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen
tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti
ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita
alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun
tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi
voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta
puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.

Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan
naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien
keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin
alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa
hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta
ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.

Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä
hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista
ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat
onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä
hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin
välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi
moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa.
Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa
toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin
huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen
kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi.
Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin
juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.

"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta
minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja
ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä
tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan
pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista
kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa.
Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa
silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he
saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne.
Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka
tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden
konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja,
jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen
luonteeseen."

Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa
kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä
hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä
katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen
peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi
ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.

Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman
ja pitkin niiden altaan reunaa.

Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut
terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa
tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin
oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka
puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen
hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli
ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden
haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski
häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli
melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla
levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin
päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva
kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen
asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin
nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.

Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat
virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa,
missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen
metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin
majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin
pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan
paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin
hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun
suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen
uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan
viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa
niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.

Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi
muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin
viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä,
risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut
vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän
huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä
kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän
asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan
ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään
vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-,
kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan
korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin
olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä
vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin
olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia
olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja
verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen
hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä
paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan
paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä
kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen
katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:

"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan
sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä
hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain
asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."

"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn
taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä
esineitä.

"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen,
mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen
harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin
tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti,
kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja
kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja,
mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella
kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"

"Kenestä te puhutte?"

"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan
moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta
ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa.
Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä
niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat
lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."

David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta
kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan
hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan,
virkkoi lujasti:

"Jatkakaamme matkaa."

Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin
he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa
"filistealaisten majoiksi".



XXIII luku.


    Vaikka vainkin riistan
    vaatii etu ajon, kiistan;
    vaikka nuoli singahtaapi,
    kun jo hirvi kauas saapi;
    kenen, missä, milloin huoli,
    ritahan jos kettu kuoli?

             _Järven Neito_.

Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten
tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon
vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani
tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa
metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä
erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta
vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on
onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja
lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi
tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn
iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian
kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan
ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun
tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään
ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko
lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja
vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain
alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä
niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin
olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin
kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella
mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.

Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan
rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen
osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä
kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä.
Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle,
missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän
joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.

David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä
juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi
ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus,
niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se
oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan
tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan.
Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta
kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden
villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen
kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi
hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien
mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä
kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia
vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään
tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta
pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän
kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä
kasasta ja istuutui äänettömänä.

Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät
tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja
näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen
arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa
asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun
taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan
hieman edemmäs.

Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan
kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman
painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä
vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä
auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa
vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen
puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka
tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää
epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia.
Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä,
jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma
tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan
elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan
vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.

Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua
harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta
todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä
suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut
saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan.
Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis
ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä
eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan
pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.

"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän
edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin
toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.

Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa
ajatuksen, ei kukaan vastannut.

"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja
käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän
viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri
Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi
raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa
kunnioittaisivat häntä niin vähän!"

Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei
jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen
tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi
isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten
sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin
häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:

"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"

"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten
punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän
pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."

"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat
hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten
päälaella?"

"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin
väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat
erinomaisen urhoollisia.'"

"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin
intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän
näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"

"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä.
Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen
jäljissään."

"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi
villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät
ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."

"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen
parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten
huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko
heistä kukaan sairas!"

Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen
silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen
vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti,
että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta
ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.

"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi.
"Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat
kalpeat."

"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi
Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa
pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle
värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."

Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli
löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi,
ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä
eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi
hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun
hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan
luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta
menestyksestä.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja
vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen,
nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän
oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto
metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä
jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta
ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan
istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean
kirkunan vaikutusta.

Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli
täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän
lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään
hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä
sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä
leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja
lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat
jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään
ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä
iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli
alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen
ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.

Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin
syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän
raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon
kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja.
Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten
myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat
säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti
nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli
tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle
johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi
keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta
paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen
tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin
tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä
huomiosta.

Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät
saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli
määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja
voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi
ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät
myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat
tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa
edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla
täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden
käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit
vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin,
jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät
käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa,
mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan
suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni.
Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet
pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät
tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen
vanhempiensa villejä eleitä.

Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan
toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan
tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde
laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä
selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun,
jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet
soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin
seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta
toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut
kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä,
vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin
vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään
kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin
ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi
voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei
ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan.
Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin,
ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän
ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos
vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen
vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen
edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta
kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies
lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin
jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti
merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi
kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi.
Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta
toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin
hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu,
hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin
hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin
ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin
peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän
temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko
kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää
mitä hurjimmassa sekasorrossa.

Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka
oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset
olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet
ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi
silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun
taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan
selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.

On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään
hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden
ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän
metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen
ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven
tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan
liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi
näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät
muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat
hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin
etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä
Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon
omaksi.

Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi
kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä,
hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti
sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat
kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan
vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin,
ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan
hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni
paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina
kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi
jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa
kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän.
Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti
soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti
viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään
vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein
häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti
säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi
kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este
heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun
uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen
käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden
tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun
tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen
vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua
patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.

Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä
hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän
seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin
aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus,
tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista
lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä
suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti
ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään
merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan
mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan
keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan
vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä
johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi
paikalla.

Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta,
jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman
muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja
huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat
paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei
osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut
sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään
arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon
tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he
kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui
kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama
toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon
sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin
eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin
hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia
kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi
pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi
huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde
paremmin ymmärsi:

"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen
silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii
paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen,
Ja me saamme etsiä sinulle miehen."

Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä
erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti
heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta
muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella.
Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään
tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin
hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana,
kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.

Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan,
heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan,
jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi
kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa
keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää
itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen
suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen
liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi
ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri
pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa
torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä
tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon
päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen
sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin
tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon
muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja
läpitunkevain silmäin kanssa.

Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä
uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja
pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla
tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään
välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi
vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla
viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti
neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja
useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui
tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä
vaarallista huomiota.

Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja
vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä
kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin
tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan
huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja
alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä
näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan
keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan
sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja
uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen
vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin
osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään,
mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen
vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt
astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja
joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana
seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana
kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään
ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen
liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen
vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi
alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta
vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun
toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle
kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla
oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon
istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren
parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen
asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin
mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus
vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty
lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.

"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä
kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa,
mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa
aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen
sanamme."

"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien
jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset
osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."

"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan
kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet
takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."

"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi
kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka
hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"

Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan,
joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä,
kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi
voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:

"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia
sotureitaan täällä?"

"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin
voi vangita."

Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta
kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut
sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin.
Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan
henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota
ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin
tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja
olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain,
uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.

Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin,
katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut
puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa.
Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki
läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja
merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat
varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi
häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa
luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan
ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha
soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi
arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä
esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain
kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä
sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen
ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä
tietävinäänkään.

Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa,
että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti
hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi
entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan
alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti
hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua
kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä
tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti
toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.

Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti
hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo
paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan
käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän
hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan,
valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan,
kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.

"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja
tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut
miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään.
Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei
kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi
sotapaaluun -- ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin.
Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet
silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä
usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita
heimosi keskuudessa -- se on jo unohdettu."

Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti
jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa
kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja
ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen
tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa,
ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen,
paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa,
jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui
hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä,
ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja
kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan
Unkasin jalkojen juureen.

Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin
että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi
majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja
intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin
jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.



XXIV luku.


    Lausui näin, ja miehet toimekkaina
    hajaantuu ja tottelee kuin aina.

                      _Popen Iliadi_.

Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli
erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja
Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:

"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada
soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä
Haukansilmän pyssy nuku. Menkää -- Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt
toisilleen vieraita. Se riittää."

Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä
työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä
saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti
ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta
ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat
nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin,
jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin
osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka
yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.

Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä
kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä
järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan
majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää
jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen
asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan
kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa,
jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea
koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin
kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet
paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi
jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten
kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin
hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata
Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun
epäilyksistään.

Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana
että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen.
Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa
piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin
eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu
olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja
hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se
kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo
äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen,
eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen
vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen
niin odottamatonta etua.

Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin
vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen
isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan
hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet
jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen
ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä
tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon
toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa;
hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa
enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja
tahtovalta elävältä ihmiseltä.

Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan
nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen
tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa
mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen
oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän
tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat
hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan
istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen
niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:

"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä
kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa.
Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"

Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa
harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin
tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi
silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen
omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä
hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen,
että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva
arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:

"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas
toiset ovat liian väkeviä."

"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"

Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui
uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön.
Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka
vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen
oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin
olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja
puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni
laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan
lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan
soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi
tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän,
jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen
naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta
kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan
kanssa.

Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin
lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo
ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan
lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon
ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin
välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa
hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla
metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat
yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja
soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan
heistä avasi suunsa.

"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"

"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön
'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."

Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista.
Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he
vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä
yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan
kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista
pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman
soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja
heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät
katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui
heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin
ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt
moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on
tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli
sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen
ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan
ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen
silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion
esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan
hiljaisuuden keskellä.

"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä
nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se
tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin
suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa
pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."

Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli
ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa
silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon
vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui
hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa
jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken
nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien
ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin
kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen
olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja
lapseton.

Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien
periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan
päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen
tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten
miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä
kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin
äänin:

"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta
kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"

Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa
hänen huudahtaessaan:

"Järvienkö delavarit?"

"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.
Yksi heistä juoksi heimon läpi."

"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"

"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin
kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten
hievahtamattomaan Unkasiin.

Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä
sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin
niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa
rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti
verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan
suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään
vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt
kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen
sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti
tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään,
nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi
hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa
vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti.
Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat
rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti
silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan
kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen
sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja
hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi
helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa
sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet
olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen
hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta
saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:

"Nopea Hirvi!"

Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan,
ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan
voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin
kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului
majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon
lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan,
valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten
kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui
jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja
kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä
vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin
usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja
uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi
ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä -- halveksinnan merkki, joka
käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.

Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä
vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt
keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi:
"Mohikaani, sinä kuolet!"

"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon",
vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta
huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa
tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat
nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."

Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit
ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin.
Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen
kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi
syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen
vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen
tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin
tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen
puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan
ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman
mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia
kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.

Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet,
toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten
hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän
käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja
rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan
hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan
päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka
vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille
kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli
jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu
näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento
ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.

Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä
ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan
ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa,
jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen
saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan
vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen.
Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin
harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa
kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.

"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti
hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat
lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten
vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman
ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina
ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän
sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai
pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään
aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien
heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja
sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa.
Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan
lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon
tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet
nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän
korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät
tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen,
saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat
autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme
ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin
mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran
huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän
delavarin on siis kuoltava."

Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon,
että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja
ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa
luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että
heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan
vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden
jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen
soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla
hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut
jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain
kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi
helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni
kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä
päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä
sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin
olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen
samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli
lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti
muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan
hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja
suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin
kauhistava heittokoje.

Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä
kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa
päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan
heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi
alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä,
kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi
voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden
ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä.
Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli
osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia
sanoja omalla kielellään.

"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut
vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää
nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten
leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista;
me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."

Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat
heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos
majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin
ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä
hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi
vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen
saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa
kadottanut.

Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain
salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa
pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta
ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut
käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle,
huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja
levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin
vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä
kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen
ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei
vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava
ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä
ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin
rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.

Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut
piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen
viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata
perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin
yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja
virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.

Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut
tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui
suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan
tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli
pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet
uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa
paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon
todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä
niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet
palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja
Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan
päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä
astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri
silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän
kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja
heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka
yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.

Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja
päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä
näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli
Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde
lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi
sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin
herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan.
Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät
joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni
ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän
tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen
tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.

Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi
kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään
osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja.
Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni,
joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta
olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään
enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen
tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä
taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että
hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi
halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään
kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.

Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui
Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni,
kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään,
pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään
oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä
oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden
välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä
opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja
kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen,
ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.

Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista
asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi
pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja
nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.

Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri
huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty
kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät
valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon
virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin
ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli
myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin
yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin
häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin
kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan
ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen
käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä
oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen
myös kaivatun ystävänsä Davidin.

Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että
potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui
jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta,
mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta
kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen
silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo
liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin
niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos
oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan
voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin,
että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten
voimaa.

Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina
vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen
pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä,
jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa
toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua
heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan
häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä
viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän
säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi
inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen
hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa,
missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli
ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä --
vaikkakin ilman sanoja -- joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin
laulama.

Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella
kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän
niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta
hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi
Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen
takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää
ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa
teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.



XXV luku.


    _Puutiainen_. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu?
    Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on
    niin huono ulkomuisti.

    _Pääkkö_. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei
    tarvitse muuta kuin kiljua.

                                     _Kesäyön Unelma_.

Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt
juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä
liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin
säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli
lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista
tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti
keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä.
Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen
lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi
koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta
vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä,
vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt
matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän
tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:

"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."

Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa
pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen
siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä
loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon
intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja
kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa
sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin
epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään
olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki
hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama
selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä
aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.

"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni,
tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele
siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten
tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."

Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä
kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen
pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille
ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin
poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli
huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa,
suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta,
millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt
vakavasti odotti.

Eläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä
murinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen
koko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen
puistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat
järjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa
tuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää
sivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen,
tanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen,
iloinen naurunhihityksensä.

"Hst!" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin
hämmästyksen huudahduksen. "Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja
jokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka
sorkan niskaamme."

"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette
ryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?"

"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin", vastasi
metsästäjä. "Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron
teille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja
päällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta
paremmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä
luoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska
kauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen
lähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli
sovittu. Oletteko nähnyt poikaa?"

"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon
noustessa!"

"Minä epäilin niin käyvän", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja
iloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen
sävynsä takaisin, ja hän jatkoi: "Hänen huono onnensa onkin
perimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan
sallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat
olisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja
'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en
muutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen
antaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan'
ominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven
ja piikiven välillä!"

"Pysykää kertomuksessanne", tohahti malttamaton Heyward; "emmehän
tiedä, millä hetkellä huronit palaavat."

"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia
kiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin
lähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa.
No niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan
roistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta
siitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma
veri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti
hänet paetessaan salaväijytykseen."

"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa."

Metsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti
päätään ikäänkuin sanoakseen: "Minä ymmärrän." Sitten hän jatkoi
kuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:

"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten
voitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se
ei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat,
etenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin
osunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle,
missä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe
johonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin -- mutta
miksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi
Kaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen
kangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni
hänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa
melua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen
korujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta
toimitus kävisi oikeata uraansa."

"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin
olisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä."

"Olisinpa ollut huono oppilas", vastasi imarreltu metsästäjä, "ellen
niin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä
sellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä
villikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin
soman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin
kömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos
kohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne
ymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin
täsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta;
missä on neiti?"

"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä
hänen olostaan heimon keskuudessa."

"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on
lähellä ja odottaa teitä'?"

"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista."

"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa;
mutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä
yllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on
luonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli.
Näiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä,
ja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää."

Metsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja
kiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen
kömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi
hän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.

"Hän on tuolla", kuiskasi hän, "ja tämän oven kautta pääsette hänen
luokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille
masentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi
pelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette
tekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne."

Duncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti
kuullessaan nämä lamauttavat sanat.

"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.

"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää
kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan
nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät
arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset
nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän
osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti
pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin
läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön
töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa.
Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten
keikarin vaihtaa helyjään."

Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia
todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun
Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja
inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine
piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena
kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi
osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin,
nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän
sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa --
luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän
metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.

Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka
rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti
toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan
osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin
William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä
sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken
tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja
kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä
tämän käynnin varalle.

"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.

"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen,
laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.

"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen
ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette
yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette
olisi tullut aivan yksin."

Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään
jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi
hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli
hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain
kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta
puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin
niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin
viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa
ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti
jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.

"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä
yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän
avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta
teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että
te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä
paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."

"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon
minun tähteni?"

"Ja minun tähteni", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla
käsillään pitelemäänsä kättä.

Viaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti
Duncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.

"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä
toiveilla", jatkoi hän; "mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu
rinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä
vahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain
vähän selvitettävää isänne ja minun välilleni."

"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?"

"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista
kaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä,
mutta minä -- Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden
hänen arvoaan himmensi johonkin määrin..."

"Sitten ette tunne sisareni ansioita", huudahti Alice vetäen pois
kätensä; "teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään."

"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni", vastasi Duncan nopeasti.
"Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän
kanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään
ja hellempään yhteyteen."

Alice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen
sukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni
pian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.

"Heyward", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan
liikuttavan viaton ja luottava ilme, "saattakaa minut rakastetun isäni
luo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin
vaaditte minulta muuta vastausta."

"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä
sanomatta", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt
lyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi
silmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot
ja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella
hetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi
seurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän
syöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta
ratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia
aseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa
mahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen
turvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen
kalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä
pian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti
ristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää
tuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän
yleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.

Voitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä,
vaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen
tulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia
vankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn
erään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä
käsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa
auttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina
uhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen
sellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään
väkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti
hänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan
luolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli
täydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä
salatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen
elkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen
hentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana
pyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli
puuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:

"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, "mutta punanahat
osaavat siepata kiinni Englannin miehiä."

"Huroni, tee pahin rikoksesi!" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen,
että hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; "me
halveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!"

"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?" kysyi Magua
samassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti
toisen lujuuteen.

"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen."

"Ovela Kettu on suuri päällikkö!" vastasi intiaani. "Hän menee hakemaan
nuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa
kärsimyksilleen."

Vielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan
samaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja
pysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui,
heiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua,
kuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin
päästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa
heimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut
loitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän
halveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet
uudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen
olla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin.
Vale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen
tieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se
takajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin
esikuvansa tapaan.

"Narri!" huudahti päällikkö huroninkielellä, "mene leikkimään lasten ja
akkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!"

Vielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes
näön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen
vyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä
ja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja
kuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän
jännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti
Alicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli
käytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän
rautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän
syöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret
kiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä
on kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli
täydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski
avuttoman vihollisensa selälleen.

Koko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua,
joka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa
jänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt
pienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään
ylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja
esitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat
piirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen,
että häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:

"Hugh!"

"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?" puheli aina yhtä rauhallinen
voittaja. "Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun
ottaa vapaudekseni tukkia kitasi."

Kun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä
tuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut
intiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää
"taisteluun kelpaamattomana".

"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?" kysyi toimelias
metsästäjä työnsä lopetettuaan. "Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni
teidän lähdettyänne."

Duncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt
ladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa
ajatteleminen.

"Ottakaa neiti mukaanne", jatkoi hänen ystävänsä. "Meidän täytyy
yrittää metsään toisen käytävän kautta."

"Se on mahdotonta!" virkkoi Duncan; "pelästys on voittanut tytön ja hän
on aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa
toipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei
kykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa
itsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!"

"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on
jotakin oppimista!" vastasi metsästäjä. "Kas tässä, kietokaa hänet
näihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento
ruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi
hänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne
ja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni."

Kuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi
neuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen
syliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon
samalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti
luonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät
pientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja
sukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan
sisäänkutsua.

"Jos minä avaan huuleni puhumaan", kuiskasi Haukansilmä, "ilmaisisi
englanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle,
noille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy
tarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet
pahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään,
etsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne,
sillä yritys on luvallinen ja oikea."

Ovi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä
sisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä
mörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä
rohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja
käyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian
olevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän
keskellä.

Joukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui
olevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.

"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?" kysyi edellinen. "Mitä on
hänellä sylissään?"

"Lapsesi", vastasi Duncan totisena. "Sairaus on hänestä paennut, ja se
on suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja
vahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren
miehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy."

Kun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien
kielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä.
Päällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen
ääneensä, lujasti ja ylpeästi:

"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen
kanssa."

Heyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen
joukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.

"Onko veljeni hullu?" huudahti hän. "Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata
tautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se
peloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja
jos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas
ja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on
valmiina taistelemaan häntä vastaan."

Tällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta
luolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi
kostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja
lapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä
suotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.

Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti
intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat
päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis
varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle
vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin
hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa,
jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi.
Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän
pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle.
Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän
majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään
nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin
melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän
vaimentajaksi.

Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun
hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet
tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää
viime hetkien tapahtumia.

"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän
tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin
jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan
virkeä."

"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."

Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli
kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun
edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän
ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä
niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.

"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista
vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan,
niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa
pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi
pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat
jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet
kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."

"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"

"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa
verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden
katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat
päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen
hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään
paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies
osaa kuolla."

Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä
suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli
Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista
päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin
kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon
vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän
kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä
kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin
väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen
vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä
enemmät huomautukset tulisivat olemaan:

"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo
miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin
olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta
sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette
pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista,
pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen
taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin
poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani
palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja
niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella
korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin,
ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät
olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen
nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas
vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä... Meillä on
kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä,
millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni,
että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa,
on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja'
tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva
piipityspilli!"

Duncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä
ympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi
katselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice
kulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta
menestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.



XXVI luku.


    _Pulma_. Enkö minä saisi pelata
    jalopeuraa myöskin?

                  _Kesäyön Unelma_.

Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään
täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli
antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja
harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa
vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri
pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen
turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi
pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin
luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa
täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa
niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin
hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.

Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä
varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta
ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut
maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty
silleen keskentekoisena -- epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen,
kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja
ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan
vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan
sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten
etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.

Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi
Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se
osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen
laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi
luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen
kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla,
jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan,
tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.

Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi
hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä
sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän
vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään
melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli
jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä
todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi
metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa.
Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti
hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden
vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin
muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun
päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut
osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen
isäntänsä ahneutta.

Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen
oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan
noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin
päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen
asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen
matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen
heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen,
kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan
sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin --
emme sano järjelle -- vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään
ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.

"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin
sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä
turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien
käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos
jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai
henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja
ja heittäydy katumukseen."

Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:

"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne
säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat
tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."

"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan
alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.

"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun
tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin
pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt
pidätte kädessänne?"

"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä
mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä
pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"

"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten
tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa,
vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei
ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko
ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."

"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti
oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.

"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta
voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"

"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan
varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu
ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen
hymnin..."

"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"

"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä
suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi
kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."

"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen
jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.

Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska
häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään
vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen
uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi
hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä
tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton
huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle
henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta
huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi
yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla
myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi
kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten
asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen
siihen kertomuksen edistyessä.

Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli
asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua
huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut
pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä
osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien
paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän
näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja
kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa
yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin
vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät
silmällä vihollisen käyttäytymistä.

Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman
loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he
kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään
halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen
sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia
salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti
liittyivät moiseen käyntiin.

Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän
omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan
Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista
kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa
rohkeimmatkin toiveet.

"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen,
jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin
miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan
sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet
sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän
hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"

Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi
todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu
ja pelätty.

"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen
koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"

Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan
kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä
riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman
ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta
kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.

"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja
vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa
ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."

Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma,
mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas,
etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina
vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti
silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli
hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi
vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.

Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä
hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo
peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut
pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin
ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä
valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä
salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen
liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa
lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen
hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka
olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä,
ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi
huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen
esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä
ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää
niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen
keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun
merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.

Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut
silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja
epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti
hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli
sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi
petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä.
Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta.
Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun
ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas
syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"

"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri
silloin läheni heitä.

Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet
vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi
metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti
vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli
eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun
Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä
tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin
pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.

"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."

Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle
aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa
osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.

"Me lähdemme", lausui Unkas.

"Minne?"

"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."

"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina
unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa
luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet
sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä
on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."

"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän
vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat.
Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa
metsäkauriinkin."

"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä
lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko
kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella
taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin
ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan.
Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin
säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin
kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys
kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."

Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi
nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä,
joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä
liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.

"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen
miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet
selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan
viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."

Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret
ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa
pystysuoraa pylvästä vasten.

"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä
minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua
kiinni."

"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.

"Miksi?"

"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän
kanssa."

"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä
rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin
kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä
sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä
ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy
käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan
näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."

Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään
tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin
ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja
ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita,
joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.

"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene
mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen
hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja
antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle
myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos
vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki
takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."

David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi
herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi
vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen
lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet
lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu,
saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun
he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli
suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle
lähtöohjeensa.

"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti,
päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi
yksityiskohtaisiin neuvoihin.

"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon,
kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan
närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun;
"mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan
hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."

"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä
on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee
teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy
toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän
paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes
viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin,
teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää
käpälämäkeen tai jääkää tänne."

"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin
tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani,
ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."

"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi
voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat
allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa
vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen
ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta
intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin
ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän
päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin
luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme
sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."

"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän
vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka
ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin
älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin
anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin
tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän
iankaikkiseksi autuudekseen."

Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.

"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa
metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä
oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen
niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin
hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä
itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei
aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä
lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te
ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin
harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon
riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."

Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin
kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta
uuden pedonesittäjän seuraamana.

Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi
hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään
muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi
aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli
hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän
aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset
yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea
vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä
vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan
heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen
kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.

"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen
himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän?
Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"

Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että
nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin
päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu
heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan
hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä
puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä
hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi".
Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia
lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä
heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni
parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen
pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.

Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa
kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja
malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi
kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen
määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa
nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai
äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin
välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota
jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta
töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari
astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai
valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken
hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita
liittolaisiaan.

Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän
suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta,
minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja
täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin
ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.

"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden
kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä
täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas
heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine
muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti
eteenpäin.

"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä
kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen
ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin
huomaa tehneensä sen surmakseen."

Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan
valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja
hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.



XXVII luku.


             _Antonio_. Kyllä muistan:
    Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

                        _Julius Caesar_.

Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien
uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä
kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän
halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he
pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se
tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän
ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa
vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui
suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja
potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman
muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan,
että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti
säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden
asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä.
Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin
suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen.
Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä
hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä
huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli
pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei
ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin,
joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten
äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään
toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin,
Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja
syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.

Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia
keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna
kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai
takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja
koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä,
kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä
vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa
Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat
ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin
sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.

Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret
miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät
heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja
lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri
uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä.
Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja
muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat
päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.

Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja
siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät
tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova
ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden
mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi
ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.

Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa
osakseen, -- toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa,
toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina -- kuuntelivat nyt
kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui
sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin
lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan
seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien
luontaisella taidolla.

Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat
kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta.
Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti
matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat
miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa,
pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat
valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään
salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat
antautumaisillaan taisteluun.

Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä
paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä,
jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen"
kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän
kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä
tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin
selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui
epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi
uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.

Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti
kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi
kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:

"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut
lapsiinsa!"

Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani
puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen
kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen
luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät
kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija
kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet,
vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen
hämmästyksenhuudahdus.

Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia
kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin
viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura
luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä
tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot
silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon
sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.

Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki
hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei
olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt
heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä,
että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään
vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita
ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä
raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki
pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein
hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin
sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi
joukon vanhin puhua.

"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä,
jotta huronit voisivat kostaa."

"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.

Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten
ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.

"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta
nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."

"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se
tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.

"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut
silmämme."

"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on
tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni
'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan
lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"

"Kenestä ystäväni puhuu?"

"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa
alla -- Pitkästä Pyssystä."

Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa
kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun
soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli
tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi
hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot,
jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä
siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan
kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas
huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa
esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus
antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he
tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.

Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt
käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä
ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.

"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."

Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi
joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat
istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä
ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden
asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa
toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän
toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei
heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata
kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti,
perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut,
katseli koko heimo -- sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa
kaikki kansan sotakuntoiset miehet -- toinen toistaan yhtä
hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin.
Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.

Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät
sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa
ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä
kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli
saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä
tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki
halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään
mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat
vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä
seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän
etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien
läheisestä leiristä.

Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen
varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen
kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman
ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat
seuraavat.

On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta
noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään
saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän
Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen.
Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä
ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen
liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin
vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien
mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman
menettelytavan takia.

Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin
vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä
omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella
katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin
hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta -- ja
ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon
keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei
ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja
muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän
oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa
suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa
kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet
siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat
kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.

Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille
asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä
tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin
arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat
riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi
välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin
koettanut tehdä velallisikseen.

Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia
suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä
valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla;
sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän
etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä
pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin
vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei
Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan
niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut
tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään
omia ajatuksiaan.

Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino
herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä
huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia
rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden
voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta
majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi
erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin
varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä
oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän,
oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa
kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin
punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he
itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin
heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi
pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön
epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita
heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän
elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja
välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän
varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen
miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien
hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita
esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan,
joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän
varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan
täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili
myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti
harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli
syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen
varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden
mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei
kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.

Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on
yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten
kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin
lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen,
minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat
toiveensa herättivät.

Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä,
että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja
yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka
oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.

Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja
toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja,
jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen
takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse
asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää
suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin
kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois
neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan,
käskevän ryhdin ja ilmeen.

Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita
määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit
toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän
palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia
käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli
pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi
kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille
hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä
luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni
omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin,
kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei
hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria
majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen
hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä
harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin
läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.

Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat
päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt
lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin
valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan
nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne
tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit
uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen,
ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi
vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut
vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka
hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä
juoniaan.

Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen
Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne
kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa,
vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt
mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat
istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat
liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.

Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea
johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa
järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota
myös sanotaan "hanhenmarssiksi".

Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti,
johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran
mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi
sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja
toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli
pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti
valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö,
jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi
ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies
kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi
jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui
niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet
kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä
serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa
esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet
yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille
edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten
hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka
tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä
antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat
niin suuressa maineessa.

Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina
ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä
kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai
kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään,
koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli
lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän
aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja
intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi.
Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen
hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei
hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.

Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin
sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin.
Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät
tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama
kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos
joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt
eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja
hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään
järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin
tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi
joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan
tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai
selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja
turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.



XXVIII luku.


    Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.

                             _Paljon Melua Tyhjästä_.

Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin
usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien
tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin
tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin
seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita
ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät
alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä
toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin,
kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä
eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin.
Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut
kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät
sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta
ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä
heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt
ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että
heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden
teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi
kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla
ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.

Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain
raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko
delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä
yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa
askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset
puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa
kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen
nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa
miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja
lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat
mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä;
mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi
aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta
huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän
otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät
yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä,
ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.

Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen
kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu.
Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin
lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä
ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki
ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta
kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat
vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja
kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein.
Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen
kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän
oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä
astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain
niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen
käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita
oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään
tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän
sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi
nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena.
Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon
arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät
delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei
ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.

Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen
eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien
luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten
alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.

"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä;
"hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain
veljiensä kanssa."

"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku
itämainen ruhtinas.

Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja
niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui
delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua
noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän
vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon
kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei
sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.

Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua
äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen
metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin
kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään
taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein
luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi
täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen
tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille
erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset
lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan
oveluuden ja älyn koetukseen.

"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa
huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.

"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani
'rakastetuimmakseen'."

Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi
valheeksi, ja jatkoi:

"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."

"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin
miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."

Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi
vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta
johtuneena muistamaan asiaa:

"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"

"Hän on tervetullut."

"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen;
lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."

"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä
painokkaammin.

Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti
ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi
yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.

"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi
hän vihdoin.

"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan
kopeasti.

"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he
kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö
kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"

"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.

Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien
tunteita, ennenkuin lisäsi:

"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole
vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"

"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen
lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."

"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien
majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta
Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan
väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä
delavarien kylän lähettyvillä!"

"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."

"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa",
puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei
kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä
toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska
se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se
asuu."

Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö
seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden
silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua,
jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden
esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin
niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle
arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa,
mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin
kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä.
Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn
imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti
ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.

Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä
seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi
ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin
painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan
omaa huomattavaa osaansa saaliista:

"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."

"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka
eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja
heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen.
Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia
miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"

Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon
itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin
kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti
lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.

"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden
jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."

"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta
päällikön aikaisempaa kiertelyä.

"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten
luo."

"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."

"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö
huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"

"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin
tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet
siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he
pakenivat delavarien luo -- koska, niin he sanovat, delavarit ovat
ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta
isästään!"

Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä
yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen
maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin
hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan
ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän
vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti
silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa
nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen
turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset
kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä
osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella.
Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli
tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.

"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään
muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet
sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä
tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista
päällikköä."

"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan
lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen
polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on
niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti
delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"

"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen;
"kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni
kuolemanvihollinen?"

"Pitkä Pyssy."

Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan,
ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan
intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän
vallassaan."

"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka
kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta
välinpitämättömyydestä.

"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään
majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen.
"Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole
punainen eikä kalpea."

Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä
tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita
heimon arvokkaimpia miehiä.

Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille
kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut.
Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat
kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri
joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan
siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan
neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja
kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan
ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita
nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa
rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki
muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että
nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita
tunteitaan.

Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet
vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden
säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa
olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei
Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan
myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin
liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain
kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan
viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta
silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen,
jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen
heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän
monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille
itselleenkään selvinneet.

Delavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen
hälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen
ja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat
harvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia,
oivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä
katselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat
nyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja
käveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli
alkanut kokoontua.

Kului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset
ja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat
valmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja
harvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen
vuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä,
istuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet
pilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin
totisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon,
jommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa
oli hiukan toistatuhatta ihmistä.

Näin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta
ennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa
johonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen
siten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko
sinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain
iäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun
aihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei
mikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan
puhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt
esiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka
etuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana.
Äänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän
hiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei
nuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun
merkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet
olivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan
millään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä
erikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman
hyökkäyksiltä.

Vihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa
kansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä
sopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja
kolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He
olivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista,
mutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki
varmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin
sallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut
kookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan
painosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja
sen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta.
Hänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin
vastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen
hartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut
sukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.

Tämän patriarkan puku -- sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean
ikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa
vuoksi sanoa -- oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin
se noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty
hienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli
saatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina
suorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista
useat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen
hallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi
myöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään
viimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan
oli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa
olivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta
taas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä
hohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan
lomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille
hapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja
hänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.

Niin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka
tämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt,
oli hieman vaimentunut, kuului nimi "Tamenund" käyvän kuiskeena suusta
suuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja
oikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle,
että hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä
"Suuren Hengen" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä
pienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille
suuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö
astuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan,
mistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä
tulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.

Vanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin
kauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä.
Hänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli
voimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä
ne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta
sittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa.
Huolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen,
äänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin
kunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen
kunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana
kuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.

Sanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti
vastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan
vanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan
äänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät,
patriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle,
ikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain
koskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää
edes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain
arvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään
toimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena
saadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua
henkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli
suoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus
valtasi koko leirin.

Lyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen
Tamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät
väkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu
olleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja
he tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat
aiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta
kohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut
ohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi
kehäksi järjestyneen ihmisvyön.



XXIX luku.


    Miehet istuvat, ja seisaallansa
    Akilles näin lausui puheessansa.

                  _Popen Iliaadi_.

Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen
käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä
julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta,
ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa
pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa
ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä
pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman
epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota
hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen,
kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen
tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt
heidän muassaan.

Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä,
tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla
istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä
englanninkielellä:

"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"

Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen
mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään
Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli
jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä,
ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta
kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien
päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa
valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei
ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta
ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän
oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja
selvemmin.

"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat
puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.

"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi
päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen
yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio
tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä
on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"

"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."

"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei
tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat
Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta
sydän ei sanonut mitään."

Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta
tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui
nyt lujana eturintaan.

"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut
häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin
toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille
oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen
erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän
käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri
eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on
saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan
'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota
irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi',
kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."

Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina
tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän
kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan.
Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan
niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin
alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia.
Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli
erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä
tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja
näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.

"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle;
"kuka hän on?"

Huroni osoitti tiedustelijaa.

"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli
yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista.
"Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan
totta?"

Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka
välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin
äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien
terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen
oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun
jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti
päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.

"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä
ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon
vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."

Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen
suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki
myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä
todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava
ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin
ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä
saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän
päässä paikalta, missä he seisoivat.

Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän
kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes
saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä
hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin
laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen
tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena
taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti
päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan."
Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan
kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin
kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet
kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti
häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:

"Voiko kalpeanaama osata siihen?"

"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla
kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin
se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt,
eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva
haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä
sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en
sitä tekisi? Miksi! -- Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja
siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos
tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä
sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"

Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava
olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit
pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin
paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä
liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa
ikäänkuin paikalleen juurtuneena.

"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.

"Osaa mihin, hupsu! -- mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä
heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä
enää etsinytkään Maguaa.

"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi
vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"

Tiedustelija nauroi kovaa -- mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä
kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen -- sitten hän laski
pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi
ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät
ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä
kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien
maahan.

Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava
ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon,
kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan
mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset
avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta,
oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen
menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta
näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.

"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua
tähtäämättä!"

"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi
osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten
mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista
kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva
huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa
meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa
Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee
teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me
palvelemme samaa herraa."

"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasi
Heyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä
Pitkäksi Pyssyksi."

On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen
Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa
nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.

"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä
miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"

Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä
Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia
liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.

"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä
on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia
sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt
liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri.
Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"

Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili
oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui
kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa
oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli
itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien
katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan
äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen
taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä
loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi
riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä
huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka
pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että
kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit
kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä
toiseen kilpailijaan.

"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!"
myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä
tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon
oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin
puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli
pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin
konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka
tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä
se ei tule enää koskaan pitämään vettä."

Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut
hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti
sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja
samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se
silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies
ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden
aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä.
Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen
etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut
jälkeäkään nähtävissä.

"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä
olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten
'Pitkälle Pyssylle'."

"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut
minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja
pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään
hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien
tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia _maalia_ eikä sen
ympäristöä!"

Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa -- sillä nyt hän
puhui delavarin kieltä -- sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä
ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka
kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen
keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus
houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin
suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän
omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät,
jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt
kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli
heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien
olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli
hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.

"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit
hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"

"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasi
Duncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.

"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli",
jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."

Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään
tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti
kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe
aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä
hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä,
ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan.
Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania
hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea
hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja
kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä
hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä.
Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan
kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.

"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela
huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi
orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun
etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin
mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia
suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi
kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan
kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän
antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia
lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he
söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on
petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei
ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään
he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä
palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan;
heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja
heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta
suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi.
Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki.
Sellaisia ovat kalpeanaamat.

"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan
kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän
himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan
usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän
antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden
peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin;
aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli
opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä
matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä,
makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä
kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään
taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He
olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."

Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen
tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi
kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita
sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt
yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.

"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi
hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki
eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän
serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin,
autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat
suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle
kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni
näiden suosittujen miesten nimen?"

"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä
suusta.

"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan
päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat
lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski
veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään.
Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa
tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä,
heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa,
heidän onneaan -- heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän
kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja
joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä
sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."

Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa
kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän
istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet
ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona
kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen
alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut
näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin
vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän
nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni
mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän
katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme,
jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta
seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon,
joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.

"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka
teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu
menneistä? Eikö munasta tule mato -- madosta hyönteinen, joka kuolee?
Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi
kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."

"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista
kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."

"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka
muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko
mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"

"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut
ottamaan omaansa."

Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen
lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja
tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi
matalalla ja vastustelevalla äänellä:

"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa.
Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."

Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki
silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman
kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä.
Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä
vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun
neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse
ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että
he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan
kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen,
ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja
jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina
olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään
käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä,
jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.

Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin
ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää
kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka
hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja
tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen
aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon
tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle
väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin
otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi
äänensä korottaen:

"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi
me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja
tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella
sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka
olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut
onnettomasta!"

Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen
väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan,
käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta
tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt
polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa
vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas,
tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana
patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin.
Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus
vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka
vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien
monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja
nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus
säpsähdytti kuulijoita:

"Ken sinä olet?"

"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot -- englantilainen. Mutta
nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi
tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."

"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten
ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät
polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"

"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."

"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join
omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista
miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he
meitä takaa näin kauas?"

"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora.
"Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän
luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa.
Etkö sinä ole Tamenund -- tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein
profeetta?"

"Minä olen monen päivän Tamenund."

"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen
päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän
ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies,
'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin
nimeä?'"

"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla
ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen
ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta
päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla
muistilla.

"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota
muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi
muistinikään."

"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat
keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä
ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen
kalpeanaamojen salamaan."

"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin.
Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä
unohtanut."

"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui
vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat,
linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."

Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken
tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja
sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä
läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.

"Sano minulle, onko Tamenund isä?"

Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy
riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen
heimoonsa ja vastasi:

"Kokonaisen kansan."

"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa
päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa
päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti
sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa
melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina
suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on
nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa
ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka
päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja
hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen
joutuakseen tämän konnan uhriksi."

"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä
tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he
väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen
miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena,
huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää
hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän
heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he
aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä.
Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi.
He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme
lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen
kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."

"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin
huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän
hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen
vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi -- sitä ei
meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi
jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen
kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."

Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi
toinen hänen seuralaisistaan:

"Hän on käärme -- Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme
kiduttaa häntä."

"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.

Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus
syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä,
että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan
läheisessä metsässä.



XXX luku.


    Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!
    Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.
    Odotan tuomiota, saanko? mitä?

                 _Venetsian Kauppias_.

Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen
odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva
joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka
olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen
piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen
ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka,
missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli
joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin
tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja
kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen
yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun
hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan
Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi,
ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui
hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan
tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka
itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti
vanhukselle hänen tulonsa.

"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään
avaamatta.

"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.

Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta
matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään,
kun sen raivo on juuri heräämäisillään -- peloittava enne sen tulevan
vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se
ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen
pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän
käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.

"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien
heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin
ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt
vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan
tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja
lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän
ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria,
että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."

"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän
viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.

Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin
kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.

"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?
Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"

Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan
huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli
heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi
salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan
korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta
kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni
kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen
koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.

"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin
sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet
näyttävät hänelle jäljet."

"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette
rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä
perkeet!"

Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti
pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta
erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja
hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi,
ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.

"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei
ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää
heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi'
Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan
kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja
menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän
ansaitsee."

Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin
eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut
olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea
kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta -- peloittava ilmaus heidän
säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä
julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu
kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen,
ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään.
Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän
levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja
Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan
armoa.

Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt
arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun
kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja
ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja
villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja
tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi
mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan
paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan
vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä
äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin
avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen
suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta
hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän
sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen
ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen
siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä
kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.

Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen.
Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä
kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi
puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.

"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata!
Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin
sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen
ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta
lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"

"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa
äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä
ajatuksen pakottamana.

"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi
kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää;
"suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."

"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin
muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne
täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on
löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"

Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko
tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä
kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen
kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.

"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko
minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan -- olenko minä
nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa --
olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä
puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen
käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi
hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen
edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan!
Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien
ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut
sata talvea?"

Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä
pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan
ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä
tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen
hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun
arvonsa nojalla vastaamaan.

"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin
ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa
päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta
tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."

"Se on totta -- se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen
salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai
hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme
ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta
rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa
delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"

Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä
pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko
väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan
selittääkseen sukunsa käytöksen:

"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan
vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun
kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin
kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita
kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat.
Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet
juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti,
tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä
kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä.
Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle
asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan
lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme
tiedä, mihin se menee. se riittää."

Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella,
minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä
kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan.
Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja
lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli
kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun
hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen
ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta
kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien
ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa
nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään
syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen
kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän
keskelleen.

Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen
juureen.

"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja
delavarien ystävä."

"Onko hän Minkvonin poika?"

"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota
makvat pelkäävät."

"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"

"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen
delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot
tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän
sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."

"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen
metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä
ystäväkseen."

"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori
päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut
delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."

"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri
iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."

"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän
vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen
metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta
syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen
kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että
minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän
neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen
olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani,
jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa
kuuluu."

Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat
katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.

"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"

Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi
kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti
patriarkan eteen.

"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni
on hänelle lainannut."

"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun
mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja
piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"

"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta
hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."

"Entä Pitkään Pyssyyn?"

"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."

"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä
leiriini?"

"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."

"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"

Unkas ei vastannut.

"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.

"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään
Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."

"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen
nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.

"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.

Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti
huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon
vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki
riippui, lujalla äänellä:

"Huroni, mene."

"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua,
"vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on
tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."

Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen
kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:

"Ovatko korvani auki?"

"Ovat."

"Onko tämä mingo päällikkö?"

"Kansansa ensimmäinen."

"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene!
Sukusi ei ole loppuva."

"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen
alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.

"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö
tekee majan onnettomaksi."

"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan
katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä
kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund
sanansa."

"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."

"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."

"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä
vääryyttä."

Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit
väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta
kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.

"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias!
Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään
kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."

"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."

"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä -- kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on
oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."

"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä,
joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"

"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen
käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen
Tamenund, rukoilen armoa."

"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten
taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin
ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."

"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on
kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä
viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin
miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän.
Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon
saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on
otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi
kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä
parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut,
joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain
käsin."

"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua
seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.

"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen
soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen
ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa
kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin
luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun
menemään talvileiriin jo nyt -- ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien
lähtöä -- ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."

Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään
tietä.

"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi
vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten
'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa:
sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."

Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa
väentungosta.

"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä
täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon,
"ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä
sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."

Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana
kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen
ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen
vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.

"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi
Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo
konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua,
poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä
toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä
olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun
tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista
on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa
kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne
roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee
suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon
sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja
sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen
nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka
meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme
menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä
kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun
tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille
jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi
taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla
rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn
samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun
muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi
eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin
mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja
huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti,
minä olen vamkisi!"

Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän
jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin
delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä.
Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa
hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan
ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen
päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.

Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään
taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:

"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule",
jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle
pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä;
lähtekäämme."

Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat
silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta
auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.

"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan
teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää",
puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen:
"Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin.
Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään;
mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman
kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa,
menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet
sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän
puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä
palkitseva -- sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen
yläpuolella -- mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa
minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä.
Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä
kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni
vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki
hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen
tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä
tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta
aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä,
Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on
niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi
olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole
pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua.
Hän on kaunis -- oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien
oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä
hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen
valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä
puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon --
enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän
teitä ja itseäni..." Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen
kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään
ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan
kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja
lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan
sinua, jos tahdot."

"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin,
"mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät
heitä pidättämästä sinua, mutta minulla -- minulla ei ole sellaisia
esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö -- miksi viivyttelet?"

Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun
hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä
riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.

"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi
tulla."

"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin
estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi
teidät salaväijytykseen ja kuolemaan..."

"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen
oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen
puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso
aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja
avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."

"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen.
"Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti
antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he
nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen
ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat -- minä syljen
teihin!"

Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan
äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan
kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään
vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden
loukkaamattomien lakien suojelemana.



XXXI luku.


    _Fluellen_. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs
    sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt,
    ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.

                                  _Kuningas Henrik Viides_.

Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä,
pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut
paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua
oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan,
väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan
katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit
sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi
tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt.
Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat
nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen
käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut
mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja
naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin
aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka
asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä
lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.

Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista
ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa
vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten
sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian
toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään
alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin
viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä
aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden
vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus
riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen
puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.

Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi
kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin,
samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen
sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat
valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa,
joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat
vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta
niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle
kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden
selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin,
myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta.
Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä,
jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:

    "Manito! Manito! Manito!
    Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:
    Manito! Manito!
    Sä olet hurskas.

    Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään
    monta pilkkua -- mustaa ja punaista:
    taivaalla, oi! mä nään
    monta pilveä.

    Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen
    huudon ja ulvonnan ja parkuäänet:
    metsissä, oi! mä kuulen
    korkean huudon!

    Manito! Manito! Manito!
    Mä heikko oon -- Sä väkevä; mä hidas --
    Manito! Manito!
    Auta minua!"

Jokaisen säkeistön lopussa -- mikäli voimme laulun eri osista tätä
nimeä käyttää -- hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä
voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen
erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin
juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli
kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu,
kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien
taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen
tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja
yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.

Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu
lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan
samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi
kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa.
Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat,
uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien
kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä.
Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen,
jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko
ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle
retkelle.

Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta
nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva
arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista
esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta,
kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä
kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja
puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne
olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin
muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia
puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan
innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa
retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.

Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä
aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan
kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä
kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti
valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua
todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.

Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo
maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina
kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan.
Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja
valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa
sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli
vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset
kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas
vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä
mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja
rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin
kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan
kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin
hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä
metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin
halusi lähenevään taisteluun.

Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja
varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa
tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden
soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen
ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä
suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin
on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen
taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli
selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan
hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne
kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu,
koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät
otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät
näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin
kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta.
Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei
metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän
tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän
tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa
liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen
suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin
olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua
vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt.
Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan
rauhallisena kokeensa päätöstä.

Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää
oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja
kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän
paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat
soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä
sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten
nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman
poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli
jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua
ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein
tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla
halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen
jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän
tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin
voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut
häntä niin suurenmoisella tehtävällä.

Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut
lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään
sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan
tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin
silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai
viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla
kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän
haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei
vastannut sanaakaan.

"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!"
jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen
kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua
lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein
mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet
aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika
joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka
ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää
sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan,
"sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"

Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan
hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä
keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.

Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä
yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja
ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli
kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet.
Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat
tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat.
Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti,
huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä
takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten
odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa
salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa,
oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja
syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.

Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen
ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi,
mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä
saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon
kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia
ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman
englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista
luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada
palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn
jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen
vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä
matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa
miestä.

Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää,
eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut
joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin
tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin
pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".

Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta
mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos
Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän
hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut
riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely
olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja
katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen,
jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka
saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli
Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.

Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita
minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten
puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia
tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan
kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli
kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan
kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät
tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli
meneteltävä.

"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa
enää koskaan puhua huroneille."

"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen
pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä,
kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski
hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa
valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen
kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen
kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan
sisään -- niin osaatko ajatella, Unkas -- näin laulumestarin
puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan
ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen
kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän
tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan
menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun
äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita
paljoa miellyttävämpi.

Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden
läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka
olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi
huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää --
ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän
vaikeata synnyttää sellaista kärinää! -- ja kun hän oli kerran ennen
kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti
päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa -- tehtävä,
joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen
tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen -- keksi hän pian piiloutuneen
metsästäjän.

"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija
nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas
joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he
täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme
hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen.
"No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä
englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."

David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän
hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen
kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan
ymmärrettävästi.

"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän
hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan
ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten
sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia
lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."

"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut
jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta
olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"

"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille
niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä
takaisin."

Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma
joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:

"Magua?"

"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut
delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan
suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet
niin suunniltaan!"

"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä,
että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin
hänen vapauttamisekseen?"

Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:

"Mitä sanoo Haukansilmä?"

"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin
virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja
everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi
sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas,
heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme
heidät sellaiseen kiipeliin, että -- siitä panen vanhan rajamaalaisen
hyvän nimen pantiksi -- heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen
jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta
sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen
taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien
tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä
suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta
rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."

"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran
vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän
siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."

Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin
sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista
sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle
paikalleen.



XXXII luku.


    Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet,
    ellei kuningas viivykkeittä
    poista täältä mustasilmäneittä.

                    _Popen Iliaadi_.

Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli
metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken
neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin
lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka
suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan
olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan
maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja
tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet
katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset
keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä
yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain
virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli.
Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän
välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja
hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä,
joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian
hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella,
luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.

Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä
'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin
kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin
eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet.
Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja
tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän
delavarinkielellä:

"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"

Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja
osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:

"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon
veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi
ovat kylliksi majaville."

"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti
puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee
ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen
suojassa, kunnes vainuamme huroneja."

Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta
kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki
pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja
näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.

"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin
omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta
tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu
soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka
jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin
kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille,
elävälle tai kuolleelle."

"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi
David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin
rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat
miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos
sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat
avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran
edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin
pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen
mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani
teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen
puolestaan."

Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen
joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:

"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä,
ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti
maksavat."

"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen
lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan
unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen
sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja
toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."

"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin
kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine
kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat
varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne
näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän
asti onni suosinut -- majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin
liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan
menettäminen ilman vähintäkään hyötyä -- niin saatte seurata mukana,
lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa
tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä;
"vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi
mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt
minut pois."

"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään
siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme
tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes
yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."

David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten
antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan
seuralaisiinsa.

Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa.
Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko
suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty
laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa.
Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon
tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi
kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi
tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä
miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he
saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että
heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä
jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.

"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän
englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita
alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja
kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii
meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille
päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole
niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä
selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja
vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat
tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon
kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."

Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin
näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin
että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas
levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden
tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden
puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen
niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen
niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin
salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä,
kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin
muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.

Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja
kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet
sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen
peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten
piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt
vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan
käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen
kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen
vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen
epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt;
mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten
puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin
vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa,
päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla
joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.

Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa,
samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka
läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan,
vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien
kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille.
Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan,
soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja
astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun
ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.

Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn
yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten
korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin
pituuttaan maahan.

"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä
englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella
äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"

Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli
ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan
yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että
hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei
ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen
esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja
hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.

Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka
kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli
oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin
delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen
kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään.
Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät
vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin
mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin
tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja
hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta
ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa
peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän
väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin
vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan.
Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät
kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain
kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli
asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa
taistelutannerta alempana.

Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän
ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen
rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui
kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja
voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren
mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla
selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti
ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun
kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui,
tärkeintä puolustuspaikkaansa.

Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä
ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä
yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä
lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja
menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun
näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli
alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä
muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi,
sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat
vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen
asemaan.

Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse,
joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat
kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka
hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.

"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien
'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä
innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi
osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te
nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu
pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä
nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä
tavoin panisitte sen toimimaan?"

"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"

"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen
miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä
itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä
mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin --
häpeä on sitä sanoa -- ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia
kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty
kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran
tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."

"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa
tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"

"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän
hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului
tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se
keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko
uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään
sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me
mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua
näistä omista konnistamme!"

Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi
intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin
kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän
kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään
niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla
hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis
tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät
delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin
pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään,
heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan
esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän
laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt,
ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän
pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.

Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit
ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja
lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.

Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti,
kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he
tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä
merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen
muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula
tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä,
seuranaan julma, peloittava sotahuuto.

"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä
vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä
edestä ja takaa!"

Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään
rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille
jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän
soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja
juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja
moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja
iskuista.

Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin
kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat
lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin
joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan
miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook
suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja
kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella,
joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän
jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa
nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat
omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle,
missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.

Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita
ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä
täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen
jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui
useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso.
Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien
päävoiman kanssa.

Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja
kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja
liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista
pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas
savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä
kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.

"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan,
mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä
heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."

"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja
turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän
kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa
sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni
tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin.
Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin
heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan'
saamatta siitä vihiä."

Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun
kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä,
että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin
häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten
kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien
sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme
toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun
tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät
siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää
metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa
laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä
metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta
rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa
yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia
haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi
tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin.
Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä
tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä
pelkkänä toimettomana katselijana.

"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän
heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset
kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset
lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen
mustanahkain rykelmän keskelle!"

Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin
ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen
vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa
ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen
ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa
suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä
heidän jättämästään aukosta.

Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö
vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa.
Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman
molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien
soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske
jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin
lehväkatoksiin.

Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan
peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös
rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt
yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä
parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä
ryhdistä, joka hänellä yhä oli.

Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein
yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken
muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai
seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä
vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä,
pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä
silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa
malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi
sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine
valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja
alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.

Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas,
vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan
tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan
salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista
tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin
loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan
ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin
olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut
rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli
tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään,
iskumatkan päähän toisistaan.

Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt
huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla.
Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku.
Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä
käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui
tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja
vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen
henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se
satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien
kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta
ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö,
nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä
seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä
voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun
tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja
David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää
pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin
kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä
uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta
luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän
viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä
luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin
takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla
äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät
pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat
huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja
maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto
ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin
Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia
pakeni joukoittain.

Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut
hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat
hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen
innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä
pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät
silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä
jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti
vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.

"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät
hurjalla tavalla.

"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.

"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me
tulemme! Me tulemme!"

Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes
vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta
ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja
juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana
hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin
muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan
laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään
ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.

"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten
ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat
meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät
neitiä kilpenä edessään!"

Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet
hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät
uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden
soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän
kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä
selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein
mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka
jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren
kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi
rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.

Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia
kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja
Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli
kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman
lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa
oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset
saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien
Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.

"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää
kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"

"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan
odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu
ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos
tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."

Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä
saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään,
mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet
toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö
puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset
intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.

"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"

Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja
kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla
äänellä:

"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"

"Vaimo!" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten,
sädehtiväin silmäinsä katsetta "valitse!"

Mutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen
jänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja
hämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä
kanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului
läpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä
loikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua
peräytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta
työntääkseen puukkonsa Coran rintaan.

Huroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä
kimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat
kiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois
hänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan
hullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen
delavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen
teon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin
haavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan
jalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen.
Sitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä
ilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi
puuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan
käsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes
hänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan
katseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen
jalkoihinsa.

"Armoa, armoa, huroni!" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin
äänin. "Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!"

Heiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle
päästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin
riemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin
korviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle
vastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi
samassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia
kallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut
kyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän
teurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain
vainajat.

Hänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten
tarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan
ihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla,
käsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä
ottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla
pakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan
tarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet.
Sitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen
kylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli
suoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös
kohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy
saattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan.
Mutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui
heristäen nyrkkiään metsästäjälle:

"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät
kalliolle varisten saaliiksi!"

Käheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään
maaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan
jyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli
kyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi
niin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu
heilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla
ponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa
pituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten
hän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään
polvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa
ruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa
olkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin
pyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä.
Huronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan
taaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen
leppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään
hurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta
ruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se
nopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän
pensasvyön peittoon.



XXXIII luku.


    Kahakoitiin kauan miesten lailla,
    viljoin niitti turkkilaista Tuoni.
    Voitto! -- mutta Botsarista vailla:
    vuosi verta joka suoni!
    Hymyn uljaan näki sotaveikot,
    kun he huusi, karjui niinkuin peikot,
    vallatessaan hurmekentän.
    Mutta nytpä vaipui silmä umpeen,
    niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen
    laskiessa päivän kehrän.

                            _Halleck_.

Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan.
Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa
mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä
kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili
huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka
tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka
kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina
parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla
suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan
merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki
nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä
julmuudesta.

Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan.
Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä
ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta
toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa
hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin
onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat
väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat
jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.

Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä
paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat
kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan
äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja
kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat
yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän
sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli
naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen
mielenkiinnon esineet olivat.

Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat
vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja
antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin
hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista
tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran
maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen
peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin
yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi
kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro.
Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti
alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli
hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti
ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan,
lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät
yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon
omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon,
jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli
myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä
murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain
miehekkyytensä.

Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja
masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen
kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän
vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon
kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin
saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä,
kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät
hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat
kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden
julistamalle turhalle korskeudelle.

Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita,
ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa
kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen
paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin
koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut
poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön
oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi
osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun
hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen
mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut
toisen koko olemukseen.

Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä
ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa
vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi
nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.

Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen
ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana,
jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen
puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja
läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen
rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa
hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena
katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään
estämään.

Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli
väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien.
Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä
jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta
kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä
hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys
ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta,
joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon
kivipatsaaksi.

Vihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi
seuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi
kokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui
kansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.

"Lenapien miehet!" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut
profeetallisia sanomaa. "Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen
silmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen
kielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän
edessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko.
Lenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!"

Kun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui
kansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi
heidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten
apua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta
verrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen
väkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman
välitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta
kuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja
ja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä
järjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai
valituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen
ilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle
kulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs
surunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet
tytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun
hullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut
lempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat
paikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta.
Vaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja
keskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson,
jota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.

Muuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen
valittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin,
koristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin
tuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka
itsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän
renkaan. Tyttö sanoi vainajaa "heimonsa pantteriksi" ja kuvaili häntä
mieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka
hyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön
tähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin
Maniton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja
viipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin
tunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan
maammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että
delavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja
sanoneet häntä siunatuksi.

Hänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään
säveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja
herkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin
lähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut
tahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He
kehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella
kohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat
välttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat
laveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman
pienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan
heitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset
ominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa
vähäiset puutteet.

Tämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä
neitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He
kehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään
tulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän
oli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja
soturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta
vaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa
kevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa
ystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla
metsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja
yhtä suloisia kukkia kuin "kalpeanaamojen taivaassa". He neuvoivat
häntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan
erotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen.
Sitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin
luonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi,
ja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat
ja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin
ja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa
vaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa
aikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät.
Delavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua,
joka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa
kuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä
haudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut
tapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja
jalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen
käyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja
vastukset. Nyt, lisäsivät he, oli "maan viisas vallitsija" siirtänyt
hänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla
onnellinen iankaikkisesti.

Sitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin
immestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä
lumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä
kirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai
jäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen
nuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti
hänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan
ilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi
pitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä
huolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä
hänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia
kiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen
silmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko
luo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli
hänen poskiensa kukoistus.

Näiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun
hyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä
äkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi.
Delavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien
kasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka
syvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton
kallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen
laulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli
joutunut lumouksiin.

Metsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi
hiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin
tajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja
Unkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään
ikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi
sitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun
asti -- mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne
pulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät
tajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun
sanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.

Chingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain
ilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan
koko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä
kasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan
purkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle
kaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen,
jotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella
piirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat
iäksi katoavat hänen näkyvistään.

Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan
totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti
kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja
asettui lähelle vainajaa.

"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin
silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän
ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä
viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo
keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on
lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka
olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka
ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat
kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa
ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on
heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen
sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit
meidät?"

Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes
useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai
puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä
toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön
hiljaisuus.

Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton
hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri
kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen
laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä
seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä
voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein
toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet
olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän
kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja
vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi
sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat
ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja
kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he
odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen
saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli,
kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut
matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja
hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja
hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli
lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka
näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä
valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät
tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan
kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.

Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat
ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi.
Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja
kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta
valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut
menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt
päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:

"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että
se haudataan kristillisellä tavalla?"

Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen
korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän
jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas,
mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä
kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta
sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi -- nuori ranskalainenkin yhtyi
saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon
ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen
halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen
riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä
lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja
liikkumattomina kuin ennenkin.

Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella
kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat
soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat
tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla
intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan
jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten
kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin
metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla
kielellään:

"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät
heitä."

Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin
koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä
jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan
peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten
ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja
äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat
tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet
puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät
tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä
hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.

"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen
henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa
samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän
katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa
jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee
kristilliset menot, aikoo puhua."

Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän
pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta
tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti
henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään
hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin
olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat
tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita
niiden oli määrä tulkita.

Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa
nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen
täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon
hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin
niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että
siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä
niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden
vallitessa.

Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat
silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen,
vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin
lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä
suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän
paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa
ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään
metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:

"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut,
menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein
Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän
rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki
kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai
väriin katsomatta."

Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui
nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen
niiden vaikutusta.

"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin
sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa
kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."

Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän
kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain
käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli
uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori
ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan
murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän
nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti
peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.

"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla
äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä
alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua
nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän
katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla
kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen,
"tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."

Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta,
missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita
tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään
puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta,
jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen
tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän
heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä
matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan.
Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat
hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä
sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet
Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian
näiden seutujen avaroihin metsiin.

Mutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden
yksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin
tuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti.
Vuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta
mohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia
marsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä
näiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu.
Metsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana
heidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää,
että "Harmaapää" pian koottiin isäinsä tykö -- kuten väärin luultiin,
sotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana -- ja että "Avonainen Käsi"
oli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas "kalpeanaamojen"
uudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet
vuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin
sopi hänen hilpeälle luonteelleen.

Mutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan
väriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen
kiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside
olisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan
ehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät
hänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen
uljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen,
mutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi.
Sitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi
päällikön tilapäisen haudan ympärille -- me sanomme tilapäisen, koska
katsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana
päivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa

Saattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja
yht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja
sama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin
hautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä
kohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen
välineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun,
joka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi
päästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki
alkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja
saaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja
läsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen,
henkisempään puoleen.

Chingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut
vielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin
kuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan
toiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän
oli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin
silmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat
sitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului
hänen äänensä selvästi:

"Miksi veljeni surevat?" lausui hän katsellen masentuneiden soturien
mustaa riviä ympärillään; "miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori
mies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt
aikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli
urhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja
Hän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään,
olen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on
poistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta
kuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen
yksin..."

"Ei, ei", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut
ystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta
tuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. "Ei, ruhtinas, et
yksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala
sittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole
sukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole
kansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla,
että sinun veresi oli häntä lähempänä, -- mutta jos minä milloinkaan
unohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja
joka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän,
joka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten
lahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä
et ole yksin."

Chingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle
yli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa
kumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja
vuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin
lempeät sadepisarat.

Keskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden
purkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen
kuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen
väkijoukkoa hajaantumaan.

"Tämä riittää", lausui hän. "Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei
ole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan
valtijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin.
Minun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat
onnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä
elänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!"



VIITESELITYKSET:


[1] [Washington.

[2] _Narraganset_, paikka Rhode Islandissa, jonka hevoset olivat
tulleet suosituiksi reippaina ja samalla varmoina naisten ratsuina.

[3] _Mississipin_. Metsästäjä viittaa intiaanien otaksuttuun
aasialaiseen alkuperään.

[4] New Yorkin valkoihoiset nimittivät intiaanien kyliä "linnoiksi", ne
eivät suinkaan olisi tätä nimeä ansainneet.

[5] _Mingo_ oli delavarinkielinen nimitys New Yorkin siirtokunnan
luoteiskolkan viidennelle liittoutuneelle intiaaniheimolle (_mohoklt,
oneidat, senekat, hajugat ja onondagot_). Myöhemmin liittyi heihin
kuudes heimo _tuskarorat_. Nimi muuttui sen mukaan _Kuuden kansan_
liitoksi. Etelästä, Mississippin takaa tulleiden heimojen, edellisten
vihollisten, yhteisenä nimenä oli intiaanikielellä _Lenni Lennape,
Miesten Miehet_ -- näiden haaraumaa olivat m.m. mohikaanit -- vaikka he
myöhemmin omaksuivat englantilaisen Delawaren mukaan ristitystä joesta,
jonka varsilla he asuivat, yhteiseksi heimonimekseen _delavarit_.
_Makvat_ oli hollantilaisten antama nimitys _Viiden kansan_ liitolle.
Ranskalaiset olivat ensi tapaamisestaan lähtien nimittäneet tämän
liiton jäseniä _irokeeseiksi_.

[6] "La Longue Carabine".

[7] Quebec.

[8] Tässä tarkoitetaan _Ballstonin_ terveyslähdettä, joka on nykyään
toinen Amerikan kahdesta huomattavimmasta kylpypaikasta.

[9] [Paroni _Dieskau_, Ranskan palvelukseen antautunut saksalainen.

[10] Skotlantilainen Ohdakkeen l. Pyhän Antin tähdistö.

[11] Ei kukaan minua rankaisematta ärsytä.

[12] Huroniheimot, joita oli Kanadassa aikaisemmin varsin lukuisasti,
sanoivat itseään _ahondateiksi_, mistä englantilaiset väänsivät muodon
_wyandot_. Ranskalaiset olivat näille heimoille antaneet nimen
_huronit_ ranskalaisesta sanasta _la hure_, joka merkitsee erinäisten
villieläinten, etenkin metsäkarjun jäykkänä törröttävää harjaspäätä ja
jota wyandotien pystykäs, mahtava hiustupsu muistutti.

Voitolliset irokeesit olivat edellisellä vuosisadalla tappaneet huronit
melkein sukupuuttoon. Mutta jäljellejääneet heimot olivat läheisessä
liitossa ranskalaisten kanssa, ja etenkin kaksi kunnostautui Montcalmin
ylempänä kuvatulla sotaretkellä.

[13] Pyhä Tammany.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viimeinen mohikaani - Kertous vuodelta 1757" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.