Title: Taistojen teitä
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taistojen teitä" ***


TAISTOJEN TEITÄ

Kirj.

Marja Salmela



WSOY, Porvoo, 1922.



1.


Kotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraan
pohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua,
painui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitse
pujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näytti
sieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen,
salmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi ja
kulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se teki
äkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyi
taustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt ja
harmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat koko
etualan.

Muutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmä
etsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuin
sotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oli
heidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vai
oliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikä
viljelyskään vielä ollut voittanut?

Yhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisella
puolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat,
oli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkään
ei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitot
vielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoa
jonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampea
kohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeata
laitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita ja
viljelty peltomaa vastaan tulivat.

Peltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha,
rappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella ja
oli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali oli
tummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, ja
matalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville.
Tämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoi
erottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltä
katsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta jos
lähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakin
puolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksin
vanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuin
pelätin peltojen keskellä.

Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamatta
ilmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitä
hämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaalla
asuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin,
että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinen
kylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassa
enemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisina
kuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missä
tuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi,
joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkien
kamalaa kuisketta.

Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä,
omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaita
kohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teiton
entisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat ja
pöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressä
muisteltiin. Taloissa, joissa oli ruotiukko tai ruotimuori, näitä
juttuja varsinkin kerrottiin. Moni vanhuksista muisti vielä hyvin
Teiton nykyisen vanhan vaarin isänkin, hänet, joka talon ensin
haltuunsa sai ja joka sen sitten pojalleen perinnöksi jätti. Petollinen
ja julma oli hän ollut. Hän oli palvellut vanhaa sotaherraa, jolle
talo ensin rakennettiin vanhainpäiväin varaksi. Paljon oli hän jo
palveluksessa ollessaan isäntäänsä pettänyt, -- niin sanottiin,
-- ja sitten kun ukko kuoli perheettömänä, sai renki vielä kaiken
periä. Viekkautta ja pakkoa sanottiin hänen siinäkin käyttäneen,
mutta voitolle hän pääsi perinnöstä riideltäessäkin. Mutta silloin
juuri, kun kaikki näytti selvinneen, oli hänelle ilmaantunut oma veli
kilpailijaksi. Veli oli siihen asti viettänyt kulkurin elämää, mutta
oli sitten kuullut toisen veljen varallisuudesta ja onnesta. Sen
houkuttelemana hän tuli Kotajärvelle, asettui Teittoon ja tahtoi osaa
talosta. Riitaista oli veljesten elämä heti alusta. Paljon he joivat,
pelasivat ja tappelivat, ja moni ennusti, että tuho siitä vielä tulee.

Usein kuului talosta maantielle sellainen elämä, että ohikulkijat
kiiruhtivat poispäin turvallisemmille paikoille, kiiruhtivat kuin olisi
henki ollut vaarassa. Ja että siinä vaaraa oli, siitä oli moni varma.
Sentähden ei kukaan uskaltanut Teittoon lähteä illalla pimeän tultua,
ja sentähden saivatkin veljekset siellä rauhassa elämöidä ja tapella.

Kun kulkuriveli sitten kerran pimeänä syksyiltana katosi teille
tietymättömille, epäiltiin isäntää veljesmurhasta, mutta todistuksia ei
saatu mistään. Veli oli poissa, eikä jälkiä löytynyt minkäänlaisia, ei
vaikka nuottaakin lammessa vedettiin, jotta ruumis löytyisi, jos olisi
sinne upotettu. Mutta ei löytynyt, ei metsästä eikä lammen pohjalta.
Mutta Riitalammeksi kutsuttiin siitä pitäen Teiton läheisyydessä olevaa
lampea.

Isäntä meni naimisiin pian tämän jälkeen. Vieraasta pitäjästä hän haki
hiljaisen, nöyräluontoisen vaimon ja toi Teittoon. Viisi lasta heille
syntyi, mutta yksi vain jäi eloon. Emäntä kävi yhä synkkämielisemmäksi,
suri lastensa kuolemaa, suri miehensä jumalatonta elämää ja tuli
viimein mielenvikaan. Saunannurkkaan hänet kytkettiin. Siellä eli hän
raudoissa ja pahnain päällä kuin eläin. Mutta pimeinä syysiltoina, kun
hourun huuto kuului maantielle ja kun Riitalammen laineet surullisesti
solisivat, hätyyttivät ohikulkijat hevostaan pyrkien pian pois tuon
kammottavan talon ja sitä ympäröivän alastoman, aukean lakeuden
läheisyydestä, sinne missä iki-hongat taajana vartijajoukkona teitä
reunustivat ja missä metsän puut puheillansa ihmisille seuraa pitivät.

Näitä kertoivat vanhat ihmiset nuoremmalle polvelle Kotajärvellä,
ja joka kerran, kun kerrottavia uusittiin, vahvistui kuulijain
vastenmielisyys Teittoa ja sen asukkaita kohtaan. Tiesiväthän
sitäpaitsi nuoremmatkin omasta kokemuksestaan että elämä Teitossa ei
ollut sellaista kuin muualla. Ainoa isännän eloon jääneistä lapsista,
nuorin poika, joka isältä peri talon, oli kyllä monessa suhteessa
isäänsä parempi, ei ollut niin raaka, ei niin kova, oli perinyt äidin
lempeän ja hiljaisen luonnon, mutta saita hän oli, niin että penni
sormissa soikeni, ennenkuin irti heltisi. Nuorena ei hän paljon
kodissaan viihtynyt, oli työ-ansioilla vieraissa pitäjissä ja toi
sieltä vanhempien kuoltua vaimonkin itselleen. Säästävästi sitä sitten
elettiin, niin että palvelijoitakin nälällä kidutettiin, ja pois ne
siitä syystä pyrkivätkin yksi toisensa perästä. Vuoden naimisissa
oltuaan kuoli emäntä, jättäen jälkeensä pienen pojan. Teiton talo jäi
taas emännättömäksi, ja yksinäistä, kolkkoa oli koti-elämä siellä.
Poika kasvoi vaalinnatta ja valvonnatta. Pienenä hän usein ikävöi
äitiä, itki yksinäisyydessä monet itkut ja oli usein apealla mielellä.
Mutta kun vähän varttui, ei hän enää viitsinyt itkeä. Silloin tuntui
vapaus mieluiselta, ja silloin rupesi hän yhä enemmän ottamaan
esimerkkiä siitä, mitä ympärillään näki isän ja palvelijain seurassa.
Hänellä oli iso-isän luonto. Itsepäinen ja rohkea hän oli, ja sukkela
oli hän oppimaan. Hän oli jo ripille päästessään varova, viisas ja
punnitseva kuin aikamies.

Pari vuotta senjälkeen, kun poika oli käynyt rippikoulun, rupesi
isä-ukon ymmärrys heikontumaan. Pojan täytyi vähitellen kokonaan ottaa
talon asiat ohjatakseen. Vaikeata se oli niin nuorelle, mutta hauskaa
se oli samalla, kun ei tarvinnut enää ajatella: "saanko vai enkö saa",
vaan sai elää ja olla niinkuin itse tahtoi.

Kun nuori isäntä läheni kahdettakymmenettä ikävuottaan rupesi hän
ajattelemaan emännän ottamista. Vaikeata oli, kun eivät palvelijat
talossa pysyneet ja kun ei ollut ainoatakaan uskottua ihmistä,
johon turvautua. Emäntä oli otettava, sen ymmärsi isäntä jo
käytännöllisistäkin syistä, ja sitä toisetkin hänelle toitottelivat.
Mutta mistä ottaa, siinäpä pula? Ihmiset olivat hulluilla puheillansa
saaneet monen piikatyttösenkin niin peloitetuksi, että oli pestinsä
takaisin tuonut, kun ei uskaltanut Teittoon tulla. Mistäpä sitten
emäntää saisi sellaiseen paikkaan? Ei ne ison talon tyttäret olleet
niinkään otettavissa eikä Teittolainen muita taas huolinut ajatellakaan.

Teittolainen yritteli ja ajatteli, mutta aina häneltä asia kesken
jäi. Ja jota enemmän asia pitkistyi, sen kiusallisemmaksi se kävi.
Isäntä aivan suuttui, kun ajatteli, ettei hänen talonsa ja tavaransa
kelvanneet. Olihan hänellä kolikoita kirstunpohjalla ehkä enemmän
kuin kenelläkään muulla koko pitäjässä. Miks'ei tavarasta sitten apua
_hänelle_ naimakaupoissa, olihan siitä muille? Ja rehellisesti lyötyä
rahaahan hänellä oli. Metsänmyynnissä, tukkiasioissa ja vaihtokaupoissa
sen arvo kyllä tunnettiin. Miks'ei saanut emäntääkin sillä hankituksi?

Teiton isäntä oli siksi ylpeä, ettei kosimaan lähtenyt, jos
ei onnistuminen ollut varmasti tiedossa. Ei hän sitä iloa
kotajärveläisille tahtonut suoda, että olisivat voineet kehua
antaneensa rukkaset Teiton rikkaalle isännälle. Parempi oli odottaa,
kunnes hyvästi ja helpolla onnistuisi. Silloin sitä voitostaan ylpeillä
saisi ja sellaista iloa kannatti kyllä odottaa.

Mutta kun ei emäntää ollut talossa, ei isäntäkään siellä viihtynyt.
Matkoilla hän oli enimmäkseen, välitti kauppoja, oli töissä ja hommaili
mitä milloinkin. Kehuipa hän kerran käyneensä ulkomaillakin, vieraissa
kaupungeissa ja satamissa ja sillä matkalla oppineensa ulkomaan kieliä.
Mutta miten paljon perää hänen kehuskelevissa kertomuksissaan oli, sitä
eivät kotajärveläiset tienneet.

Kevätpuolella palasi isäntä tavallisesti kotiinsa. Kuin muuttolinnut
pesän rakentamispuuhassa hääräili silloin hänkin talon töissä. Mutta
se oli rauhatonta, kiihkeää puuhaa, jonka hän usein keskenkin jätti
pistäytyäkseen taasen pienelle asiamatkalle. Oli kuin nuo monet
matkat ja se levoton elämä, johon hän tottui, olisivat häneltä rauhan
riistäneet yksin kotonakin. Vasta kun hän kerran heinänteon ajaksi
palasi kotiin ja kehaisten kertoi pian tuovansa emännän taloon, tuntui
siltä kuin hän todenteolla olisi talon töihin tarttunut. Aamusta iltaan
hän kulki väkensä kanssa töissä, oli hyvällä päällä ja väsymätön
innossaan. Viikate välähti kuin salama hänen kädessään, ja mehevä,
kukkainen ruoho taittui sen tiellä.

Heinäväki katseli häntä kummissaan. Toiset nauroivat, toiset pudistivat
päätään, ja sitten supistiin yhdessä ruuanperäisiä pidettäessä!
Ennustettiin, että nyt tässä tulee toinen komento. Ei tulla toimeen
enää niin vähällä väellä kuin ennen, ei pysy elämä enää niin
yksinäisenä ja ilottomana. Niin sitä olikin eletty kuin haudassa,
talvikausina varsinkin, isännän ollessa matkoilla. Piikatyttö ja renki
silloin sinne kahden jätettiin vanhan ukkovaarin valvonnan alaisiksi,
ja se ukko, vaikka oli heikkopäinen, kyllä se valvoa osasi kuin mikäkin
vahtikoira! Kulki kintereillä, nuuski, vakoili ja vartioi, että kaikki
isännän poissa ollessakin oli kuin olla pitää. Sille sitä oli monet
kerrat naurettu, että mitäpä emännästä sellaiseen taloon. Mutta nyt
isäntä kuitenkin aikoi tuoda hänet, ja kai emäntä uudet tavat toisi.

Isäntä itse oli asiasta niin hyvällä päällä, ettei tiennyt, miten olla
ja elää. Nauraa piti ja leikkiä laskea ja sitten työssä käydä, niin
että hiki otsalla helmeili. Mutta työnteonkin aikana pyörivät ajatukset
siinä, mitä äsken oli tapahtunut. Oikein mieltä hiveli, kun sitä
ajatteli, kun muisti, että nyt se emäntä tulee, tulee viimeinkin eikä
olekaan mikään halpasukuinen, vaan sivistyneestä säädystä, oikeinpa
papillista sukua. Kyllä sitä semmoista kelpaa muillekin näytellä ja
kehua, niin että saavat harmiaan hautoa nekin isäntäjunkkarit, jotka
häntä eivät olisi vävypojakseen huolineet.

Mukava juttu se oli! Kaikki oli käynyt kuin hujaus vaan. Isäntä
oli ennen juhannusta pistäytynyt pienelle asiamatkalle erääseen
pitäjääseen rannikkoseudulla. Siellä oli kievarin isännän kanssa
tullut puhe pitäjän asioista, ja tämä oli kertonut, että heiltä oli
pappi kuollut ja ensi keväänä tulee uusi. "Taitaa leski jo tänä kesänä
pitää huutokaupan", kertoili isäntä. "Kun se armovuoden saarnaaja on
perheellinen mies, tarvitsevat siellä tilaa enemmän."

"Vai pitävät jo tänä kesänä huutokauppaa", sanoi siihen Teiton isäntä,
jonka mieleen heti muistui monet hänelle edulliset huutokauppamatkat.

"Niin, ensi keväänähän siitä kuitenkin on lähdettävä", selitti isäntä.
"Kyllä mahtaa rojua olla, kun tuollainen pesä puretaan."

"Pitäisipä siellä käydä", arveli Teittolainen, ja kievarin isäntä
lupasi ilmoittaa, milloin huutokauppa pidetään.

Mutta Teittolainen raapasi korvallistaan. Häntä halutti jo edeltäkäsin
tietää, mitä siellä oli myytävänä, tietääkseen kannattiko vaivautua
sinne. Kun vaan voisi tekaista itselleen asiaa pappilaan, sopisi sinne
pistäytyä.

"No, se ei ole vaikeata. Pyytäkää vaikka papinkirjaa meidän pojallemme,
joka aikoo mennä merille", ehdotti kievarin isäntä. Ja niin oli asia
sovittu.

"Kukas se siellä nyt oikeastaan emännyyttä pitää pappilassa?" kysäsi
isäntä, tietääkseen kenen puoleen kääntyä.

"Se on se pappi-vainaan vanhin tytär, Anna-mamsseli. Kova työ-ihminen
on ja tarkka taloudenpitäjä. Asettukaa vaan sen kanssa hyviin väleihin,
niin kyllä siltä tietoja saa."

Teiton isäntä nousi, oikaisihe ja lupasi ajatella asiaa. Sitten hän
otti lakkinsa ja läksi pihalle jaloittelemaan. Käveltyään siellä
vähän palasi hän kievarin peräkamariin; siistille, pani puhtaan
tärkkikauluksen kaulaansa ja sitaisi silkkinauhasilmukan leuvan alle,
niinkuin oli nähnyt herroillakin olevan. Hän oli tällaiseen tottunut
matkoilla ollessaan, mutta käytti niitä ainoastaan tahtoessaan näyttää
herrasmaisia tapojaan.

Päivä oli polttavan kuuma. Isäntä arveli paremmaksi käyden kulkea
pappilaan kuin hevosella, mutta kuuma siinä tuli, ennenkuin perillä
oli. Hikikarpalot helmeilivät kasvoilla, kun hän vihdoin avasi
portin ja astui pihaan. Siinä oli kaunis nurmikenttä hänen edessään,
kulmikas, tähdenmuotoinen, ja sen molemmin puolin johti hiekoitettu
tie päärakennukselle. Oikeanpuoleinen näytti vievän virkakamariin,
vasemmanpuoleinen keittiöön. Isäntä valitsi vasemmanpuoleisen, sillä
siellä havaitsi hän vaimo-ihmisen työssä, jota vastoin oikea puoli
näytti aivan autiolta.

"Päivää", sanoi isäntä ja nosti lakkiaan. Nainen kääntyi äkkiä tulijaan
päin. "Päivää. Mitäs olisi asiaa?"

"Olisi vähän papin pakeilla oltava. Liekö kotona?"

"Ei ole nyt, mutta kai hän pian tulee. Eikö ole aikaa odottaa?"

"Kyllähän tuota aikaa aina on. Saako sitä tähän istahtaa?" Isäntä
osoitti kiikkulautaa, joka oli aivan vastapäätä portaita, missä nainen
oli työssä.

"Istukaa vaan, olkaa hyvä." Nainen loi pikaisen, tutkivan katseen
vieraaseen ja tarttui sitten työhönsä käsiksi.

Isäntä otti lakin päästään, veti esille nenäliinan ja pyyhkäisi
hikiherneet kasvoiltaan. Hän oli kävelystä käynyt tavallista
punakammaksi, ja kun hän lakkiaan nosti, valahti musta tukka hänen
silmillensä. Taas katsoi nainen häneen. "Taidatte olla kaukaa?" sanoi
hän kysyvästi.

"Tuolta maansydämestähän oikeastaan olen kotoisin. Mutta kun on
matkustellut paljon, kotiutuu pian kaikkialla."

"Vai olette paljon matkustellut?"

"Johan sitä on tullut tehdyksi koko lailla. Se on hauskaa aikanaan
kulkeminenkin, ja enemmän sitä sillä keinoin oppii kuin kotinurkissa."

"Taitaa oppia." Nainen huokasi ja rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän
kyllä tiesi, minkälaista oli istuskella kotinurkissa vuodet umpeen.

"Pian meillekin tulee täältä muutto", sanoi hän ja jatkoi työtään.

Isäntä katseli häntä tarkkaan. Eiköhän tuo vaan mahtanut olla se
mamsseli, josta hänelle oli kerrottu. Näkyi olevan työssä aivan kuin
talonpoikaisihminen, mutta oli siinä sittenkin jotain, josta näki hänen
saaneen enemmän oppia kuin vaimoväki tavallisesti. Ja kun vielä puhui
siitä muutosta. Kyllä varmaankin oli tytär talossa.

"Taidatte olla pappilan mamsseli", sanoi isäntä äkkiä.

"Niinhän minä olen." Hän hymähti puoleksi hyvillään, puoleksi
hämillään. Oli tuo vieras hänet kuitenkin herrasnaiseksi huomannut,
vaikka hän tämmöisessä työssä oli. Hän katseli käsiään, katseli pönttöä
edessään ja lohta, jota oli siivonnut, paloitellut ja suolannut
pönttöön. Eihän sitä siistinä työssä pysynyt, mutta olipa kuitenkin
tuntenut! --

"Tämä lohi on haluttua tavaraa", sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.
"Tästä saa hyvät hinnat, kun suolaa kevätkesästä ja myy vasta talven
kuluessa."

Isäntä hymähti. Sen hän kyllä ymmärsi, mutta että pappilan mamsselikin
sitä ajatteli, se häntä huvitti. "Oikea työihminen", niinhän se kievari
oli kertonut. Se muistui isännän mieleen, ja siinä samassa tuikahti
outo tuli hänen silmissään kuin olisi hänen mieleensä juolahtanut
ajatus, jonka rohkeutta hän itsekin hetkeksi hätkähti ja väistyi,
sitten sitä kiihkeämmin siihen kiinni iskeäkseen.

"Milloinka tästä muutto tulee?" kysäisi hän sanoakseen jotakin.

"Ensi kevättalvella vasta. Mutta aikomus on jo ruveta vähitellen kotia
purkamaan, että tavarat vähenisivät siksi. Ei sitä kaikkea voi mukanaan
kuljettaa." "Ei tietenkään."

He olivat hetkisen ääneti. Sitten kysäisi isäntä, minnekä mamsseli
aikoi muuttaa.

Se ei hänellä vielä ollut selvillä. "Onhan niitä paikkoja", sanoi hän
ja huokasi huomaamattaan, "mutta kun on oppinut omissa oloissa olemaan
ja käskijänä kulkemaan, ei sitä mielellään rupea toisten armoilla
elämään." Taas hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä: "Onhan
sitä varallisuutta jo karttunut sen verran, ettei sitä armoleipää
tarvitsekaan syödä, mutta minä tahtoisin työtä myöskin, sillä minä olen
tottunut paljosta huolta pitämään."

"Kas kun ei mamsseli ole oman kodin käskijäksi ruvennut", uskalsi
isäntä huomauttaa.

Mamsseli punastui. "Ei se milloin tahansa mieluista ole", sanoi hän ja
käänsi puheen toisaalle.

Isäntä huomasi, ettei nyt sopinut sanoa asiasta sen enempää, siksi
alkoi hän kertoa matkoistaan. Hän kertoi iloisesti ja reippaasti,
kuvasi suurkaupungit, joissa oli käynyt, elämän merellä ja
satamakaupungeissa ja pisti sinne tänne vähän saksaa, jota oli oppinut
hätävaraksi solkkaamaan.

Mamsseli oli päättänyt työnsä, huuhtonut kätensä ja kuivannut ne
pyyheliinaan. Sitten hän oli istahtanut portaille ja katseli vierasta
tämän kertoellessa. Mikähän tuokin oli miehiään, ajatteli hän
katsoessaan, ei tuntunut olevan tavallinen talonpoika eikä oikein
herraltakaan tuntunut. Ja mikä hänet oli tänne tuonut, puhumaan
asioista, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola vielä verillä olevassa
haavassa? Mamsselin tuli levoton olla, hän aikoi nousta ja mennä
sisään, mutta samassa näkyi pastori rannasta nousevan pihaan.

"Nyt taitaa tästä kansliaan päästä", sanoi vieras ja ojensi kättä
hyvästiksi.

"Olisin muuten vierasta käskenyt kahville", sanoi, mamsseli, joka
ajatteli, että ehkä sentään oli ollut epäkohtelias. Jos hyvinkin oli
hieno herra.

"Kiitoksia paljon. Tallella on. Asiani ei taida tällä käymällä tulla
ajetuksi."

Isäntä meni virkatoimiston puolelle, ja mamsseli palasi keittiöön,
jossa rupesi askartelemaan. Mutta hänen mielensä oli käynyt niin
kummaksi. Hänen oli jo aamusta aikain ollut niin outo olla, ettei
tiennyt, mitä tehdä. Siitäkö se lie johtunut, että äitipuoli oli
kylään lähtenyt ja muu väki mennyt vastakseen, jättäen hänet yksin
hiljaisuuteen, jossa ei mikään saanut mielestä ajatuksia häädetyksi.
Lähenevä, ensimmäinen huutokauppakin oli häntä vaivannut, ja jota
lähemmäksi se läheni, sitä sietämättömämmäksi se kävi. Kaikki, mikä
vuosikymmeniä oli paikallaan pysynyt, se nyt siirrettäisiin sijoiltaan,
vedettäisiin piilopaikoistaan esille kaiken maailman katseltavaksi,
arvosteltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja sitten ne myytäisiin, mikä
sinne, mikä tänne. Vanhat, toisiinsa tottuneet kalut ja kapineet
hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen, ja huoneet jäisivät aukeiksi ja
alastomiksi.

Hän oli kaikkea tuota ajatellut, ja mieli oli käynyt karvaaksi. Olisipa
ollut oma koti, johon muuttaa, toiselta se silloin olisi tuntunut,
silloin sinne olisivat siirtyneet nuo kotikalut, joiden keskuudessa hän
oli kasvanut. Mutta mitä siitä! Aika, jolloin hän sellaisia asioita
ajatteli, oli ollut ja mennyt. Se mikä oli lämmintä ja nuorekasta hänen
sisimmässään, se oli särkynyt jo aikoja sitten. Mieli oli muuttunut,
järki vallalle päässyt, ja koko olento kovettunut, niinkuin hänen
kätensäkin olivat työssä kovettuneet. Sellaiseksi oli hän käynyt. Mitäs
sitä sitten enää suremaan?

Näitä oli hän ajattelemassa, kun säpsähti kuullessaan vieraan
tervehtivän. Se oli Teiton isäntä, ja sitten sukeusi keskustelu heidän
välillään. Kuinka se niin oli osannutkin sanansa asettaa, että vaan
enemmän veti esiin sitä kaikkea, jota hän olisi tahtonut tukahduttaa,
kätkeä ja kuolettaa, jolla ei ollut oikeutta elämään eikä saanut elää?

Anna-mamsseli kulki huoneesta toiseen. Saliin paistoi aurinko täydeltä
terältä, ja vanhat mahonkiset huonekalut paistoivat iloisen punaisina
auringon valossa. Kauniit ne olivat nuo huonekalut, ja somalta ne
näyttäisivät suuressa salissa, jossa hän niitä kunniassa pitäisi ja
huolella hoitelisi. Mutta naimisissa oleva veli ne kai nyt veisi.

Anna nosteli vanhoja hopeisia kynttiläjalkoja, joita oli peilipöydällä.
Ne olivat täysihopeaa ja painoivat paljon. -- Antaisivat ne omaiset
hänelle enemmän näitä kotikalujakin, jos hän olisi naimisissa, ajatteli
hän itsekseen. Mitä hän nyt niillä teki, sanoivat kaikki, yksinäinen
tyttö, koditon vanhapiika, mitä hän tarvitsi?

Annan suu vetäytyi katkeraan hymyyn. Mitä arvoa oli naimattomalla
naisella? Armoleivän syöjä, nurkassa istuja, jonka kuolemaa usein
toivottiin, sitä hän oli.

Ei, hän ei voinut, ei tahtonut sellaiseen taipua. Hän oli ennen
nauranut ajatellessaan, että luulkoot ihmiset vaan, ettei hän miestä
olisi saanut. Mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Oli vaan itsensä hyvä
olla, kun ajatteli, että eipä ollut huolinut enää. Kun kerran väli
rikkoutui silloin, kun sydän oli lämmin ja mieli paloi, niin eipä
enää miehestä huolikaan. Ei ota vaan ottaakseen. Tyytyy itseensä ja
näyttää kaikille, että muuta ei kaipaakaan. Mutta vaikka hän näin oli
ajatellut, oli lämmin kaihon tunne kovan kuorenkin alta ilmi pyrkinyt,
kuin pohjalla kytevä tuli pyrkii liekiksi puhkeamaan.

Sitten olot olivat muuttuneet. Anna ei enää ollut nuori, oli jo
puolitietä neljääkymmentä. Isä kuoli, koti tuli purettavaksi. Silloin
Anna vasta tuli ajatelleeksi, että naimisiinmenossa moni muukin asia
saattoi paljon painaa vaa'assa eikä ainoastaan, tahtoiko itselleen
miestä vai eikö. Hänellä oli tähän asti ollut koti, jossa hän käskijänä
kulki. Nyt näki hän sen vähitellen etenemistään etenevän, ja jota
kauemmaksi se hänestä hänen ajatuksissaan siirtyi, sen voimakkaammaksi
kävi hänen halunsa sitä pidättää. Hän ei voinut, ei tahtonut siitä
luopua. Hän tunsi koko voimansa keskittyvän tuohon yhteen ainoaan
ajatukseen: "Minä tahdon omistaa kodin, tahdon toimia itsenäisesti ja
arvossapidettynä, elää nuoruudenkin mentyä."

Nämä ajatukset tuntuivat sitä kiusallisemmilta nyt, kun rupesivat
liittymään tuon ihmeellisen vieraan käyntiin. Oli hän sanonut yhtä
ja toista, joka tuntui oudolta, ja katsonut oli niin kummasti. Mutta
talonpoikainen mies hän sittenkin oli. Ei hänestä olisi Annalle
-- --. Mutta olihan se äitikin talonpoikaissukua, oppimaton, entinen
palvelijatar. Ja entä tytär sitten! Paljonko köyhä kappalaisen tytär
oli saanut oppia! Töin tuskin olivat pojat tulleet koulutetuiksi.
Tyttäret saivat tyytyä siihen, mitä kodissa saivat opituksi. Mutta
olivathan kuitenkin tottuneet vähän parempiin tapoihin ja oppineet
olemaan herrasihmisten seurassa. Ei sitä silloin mielellään ajatellut
talonemännäksi joutumista. Mutta ehkäpä se kuitenkin olisi hyvinkin
sopivaa. Suuri talo kuului olevan sillä vieraalla, eikä se aivan
talonpoikainenkaan ollut, kun oli niin paljon matkustellut, kieliä
oppinut ja maailmaa nähnyt enemmän kuin moni lukenut mies.

Taas tuntui kirpeästi kirvelevä tuska sydämessä. Tässä hän nyt
aprikoi, tahtoisiko ottaa miehen, talon ja emännänviran ja hän pani
kuin puntarin nenään kaikki syyt puolesta ja vastaan ja siristeli
silmiään nähdäkseen, mille puolelle otti kallistuakseen. Oikeinhan tämä
oli naimiskauppaa eikä semmoista hullutusta, josta tyttöhupakko oli
uneksinut, kun olisi vaikka keppikerjäläiseksi ruvennut sen kanssa,
jota rakasti.

"Hulluhan minä olen!" Anna meni huoneesta takaisin keittiöön ja tarttui
rivakasti työhön. Yksinäisyys kodissa, päivän painostava kuumuus vai
mikä se oli hänet tällaiseksi tehnyt. Paras tehdä työtä niin, ettei
joutanut ajattelemaankaan!

Mutta toisena päivänä, kun vieras palasi ja kävi luvattua kahvikuppia
saamassa, otettiin hän ystävällisesti vastaan. Ruokasalissa juotiin
kahvit ja sitten käytiin huoneita katsomassa. Puhuttiin tavaroista ja
huutokaupasta. Ja isäntä laski ja punnitsi mielessään, mutta ei sitä,
ottaisiko vai eikö ottaisi, -- siitä oli hän jo selvillä -- vaan siitä,
miten paljon hän voittaisi näissä kaupoissa, jos voiton puolelle kerran
kallistumaan rupeaisi.

Suurin voitto olisi kuitenkin se, että saisi taloonsa emännän ja sillä
tukituksi ihmisten suut ja lakkautetuksi sen puheen, ettei kukaan
tahtonut tulla sellaiseen pesään kuin Teittoon.

Pari kertaa isäntä vielä käväisi pappilassa tunnustellakseen, mitä se
mamsseli asiasta oikein ajatteli. Sitten rohkaisi hän mielensä, läksi
kosimaan ja palasi voittajana.

Hän oli niin hyvillään, että kävi vallan helläksi ja hellytti
morsiamensakin mielen. Tuntui se Annasta hyvältä, kun joku häntä
sydämensä pohjasta kunnioitti ja rakasti. Ehkäpä siitä vastarakkauskin
sitten vähitellen heräisi. Olihan hänessä aina ollut helliä tunteita.
Kun ne nyt valtaan pääsisivät, avautuisi uusi maailma, uusi elämä
hänelle. Tosin se ei muuta ollut kuin loppukesän kauneutta. Mutta
olihan sitä jo siinäkin sille, joka kaiken ikänsä oli ennen nälkää
nähnyt, kaiken ikänsä turhaan toivonut yksitoikkoisen talven vaihtuvan
onnen kesäiseen kukoistukseen.

Kun isäntä heinänteon ajaksi palasi takaisin Teittoon ja laulaa
rallatellen kulki töissä, ei hän voinut iloaan ihmisiltä salata,
vaan kertoi kehaisten, että pian on emäntä talossa. Mutta muuta hän
ei kertonut, sillä he olivat päättäneet pitää asian salassa, kunnes
kuulutuskirjat tehtäisiin. Silloin asia vasta ihmisten tietoon
tulisi, ja sitten heidät vihittäisiin heti kolmannen kuulutuksen
jälkeen. Kotona pappilassa pidettäisiin pienet kahvikestit ja
armovuodensaarnaaja toimittaisi vihkimisen. Näin oli tuumattu, ja tähän
päätökseen olivat molemmat tyytyväisiä.

Mutta Kotajärvellä soitti vaimoväki suutaan. Sääli ja kauhu valtasi
heidät, kun kuulivat että Teittolainen oli poloisen pauloihinsa
saanut. Kaukaa se kuului olevan, tuo morsian, ja selvähän se, kun
ei kukaan lähempää olisi huolinut, mutta surkeata se vaan oli, niin
että varoittaa olisi pitänyt. Mutta mitenkä varoittaa, kun niin
salassa pitivät, ettei edes tiennyt, mistä morsian oli kotoisinkaan?
Sellainenhan se Teittolainen aina oli ollut, salaa toimi, ei neuvoja
kysynyt -- ei niiltäkään, joilla niitä kyllä olisi ollut liikenemään
asti. Itseensä hän vain luotti, rahaa keräsi, oli korkeamielinen
kaikessa ja otti nyt vielä omakseen tytön papillisesta säädystä. Jos
hän sillä luuli tyhjäksi tekevänsä sen kirouksen, joka Teiton taloa
painoi, niin ei se muuta ollut kuin uusi paholaisen paula, johon hän
taas oli kietoutunut. Sen hän kyllä vielä saisi kokea, ja samoin se
emäntä raukka. Ei sille paljon iloisia päiviä joutuisi, niin arvelivat
eukot Kotajärvellä.

Mutta kaikista puheista huolimatta ei asiaa saatu muuttumaan.
Teiton taloon, tuohon peltojen keskelle, likaisen lammen liepeelle
kohonneeseen kartanoon, jota kaikki kammoivat, jossa rotat olivat
ilakoineet kuin kotonaan ja jossa hämähäkki rauhassa oli verkkojaan
kutonut, sinne tuotiin papintytär, Anna, emännäksi.



2.


Syksy teki tuloaan ja illat rupesivat pimenemään, kun Teiton isäntä
läksi emäntää taloonsa hakemaan. Pari tuntia vihkiäisten jälkeen he
läksivät matkalle, kulkivat kyydillä kuudetta penikulmaa lähimmälle
rautatien asemalle, jatkoivat siitä junalla ja vaihtoivat seuraavana
päivänä aamuyöstä junan taas hevoskyytiin. Nyt oli vielä seitsemän
penikulmaa Kotajärven kirkonkylälle, ja riennettävä oli, jos mieli
perille saman päivän iltana.

Isäntä oli jättänyt oman hevosensa ja omat rattaansa aseman viereiseen
taloon, ja kohta, kun he täällä olivat Annan kanssa ehtineet vähän
suurusta syödä, läksivät he matkaa jatkamaan.

Tuntuipa jo vähän kuin kotoiselta nyt, kun oli oma kyyti! Hevonen,
virma, nuori ori, kaapi levottomasti maata Annan noustessa rattaille.
Valjaat olivat uudet ja ajokalut uudestaan maalatut. Anna huomasi
tämän ja hän ajatteli, että ensimmäinen vaikutus siitä uudesta, joka
häntä kohtaisi, oli miellyttävä ja hyvä. Kunpa jatkuisi vain samaan
suuntaan! Kunpa koti ja talo vastaisivat hänen toiveitansa, silloin ei
hänen tarvitsisi katua, että oli jättänyt asemansa papin tyttärenä,
vaihtaaksensa vanhanpiian päivät talonemännän huolekkaaseen, mutta
arvossapidettyyn asemaan.

Nyt se vasta rupesikin tuntumaan, että hän oli jättänyt taakseen kaiken
vanhan ja oli astumassa uusia, tuntemattomia oloja kohden. Ja jota
enemmän matka kului, sitä lähemmäksi tuli tuo uusi ja tuntematon.

Annan täytyi kysellä kyselemistään, ja isäntä koetti kertoella. Pitäjän
oloista ja pitäjäläisistä hän antoi niukkoja tietoja. Ei voinut ketään
erityisesti suositella vaimollensa seuraksi. Hän oli ollut vähän kotona
ja paljon poissa. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään kylänluuta, eikä
toivottavasti hänen vaimonsakaan.

Tuo puhe tuntui Annasta kummalta. Eihän hän ollut mikään ahkera
kylänkävijä, mutta aina sitä vähän sentään tahtoi seurustella ihmisten
kanssa, ison talon emäntä varsinkin.

"Ei ne varat kyläilemisestä ja komeilemisesta kasva", huomautti isäntä
naurahtaen ja näpäytti oritta ohjaksella selkään.

"Ei kasva", myönsi Anna, "kyllä sen tiedän, enkä ole komeilemiseen
tottunutkaan. Tarkastipa minä pappilan taloutta hoidin, kun ohjakset
käsiini sain."

"Niin, niin", puheli isäntä, "senhän minä heti huomasinkin. Ilmanko
ihastuin? Niin on kuin minun emännäkseni luotu, ajattelin, vaikka onkin
parempaa säätyä ja iältään jo eelleni päässyt. -- Sukkelaan minä aina
olen asiani ajanut, niin naimakaupatkin. Niin on mennyt kuin pyöräys
vaan."

"Mitäpä tuota sitten odottaisi, kun ei enää ole lastenkirjoissa", sanoi
Anna ja rupesi muusta puhumaan.

Isäntä kertoi, kehuskeli ja oli iloisella päällä. Mutta kun lähenivät
lähemmä kotipuolta, rupesi häntä peloittamaan, että kun kovin kehuu,
käy sitten pettymys sitä suuremmaksi. Siitä syystä hän rupesi varovasti
varjopuoliakin esiin vetämään, kertoi leikkisästi, että niin se on kuin
suomalainen sananlasku sanoo, ettei koiraa ole karvoihin katsominen.
Vanhalta ja rappeutuneelta näyttää Teitonkin talo, mutta maata on
paljon ja tulot ovat hyvät.

"Vai on se talo niin vanha?"

"Johan se rakennettiin ennen vaarin aikoja. Talonpoikainen mies sitä
ensin rupesi rakentamaan, mutta eräs vanha sotaherra sitä sitten
rupesi tahtomaan itselleen vanhain päiväin varaksi. Siitä syystä se
rakennettiin vähän herrastyyliin. Se vanha herrapa ei saanut siitä
kauan iloita. Manalle meni eikä jättänyt perillisiä. Sitten vaarivainaa
sai periä talon ja rupesi viljelystä alulle panemaan."

"Onko se miten kauniilla paikalla", kysäisi emäntä.

"Eihän se oikein. Aukeaksi moittivat muut, mutta kyllähän minä siitä
semmoisenakin pidän."

"Voihan sinne puita istuttaa."

"Se isäukko ei ole oikein niitä suvainnut, siksi en ole istuttanut."

"Ja sen mieltäkö siinä kysytään?"

Isäntä nauroi partaansa. "No siitähän se näkyy, miten hyvä mies minä
olen, kun vanhan ukkorähjyksenkin tahtoon olen taipunut."

"Mutta miksi se ei puita suvaitse?"

"No, sillä on ne päähänpistonsa. Ajattelee toisissa asioissa aivan
järkevästi, mutta on toisissa taas ihan suunniltaan."

"Onko se heikkomielinen?" Anna katsoi isäntään säikähtyneenä.

"Ei suinkaan, mutta niinhän ne vanhat ovat kuin lapset, tietäähän sen."

"Mutta eihän se vielä niin vanha ole!"

"Jo vähän viidenkymmenen ohi. Mutta ei se kenellekään pahaa tee, ei
sitä tarvitse pelätä."

Isäntä käänsi puheen toisaalle ja rupesi taas kertoilemaan
parannuspuuhista, joita aikaa myöten aikoi toimeenpanna. Hän oli varova
mies eikä ruvennut yrityksiin ennenkuin tiesi, miten kukkaro kannatti.
Parempi elää pienessä turvallisena, kuin komeassa velkojen varassa.
Sitten kun oli kirstun pohjat täynnä, sittenhän niihin koskea uskalsi,
ja sitten se vanha rytökin oli valmis romahtamaan ja uusi sijalle
kohoomaan. Silloin kelpasi siellä emännöidä ja käskijänä komentaa
senkin, joka oli pappilassa ennen pyörähdellyt.

Isäntä innostui puhuessaan niin, että aivan unohti tuon komeuden vielä
kuuluvan mielikuvituksen maailmaan. Vasta kun Kotajärven kirkonkylä
rupesi näkymään, muistui hänelle todellisuus mieleen.

"Tässä ollaan jo perille tulemassa", huomautti hän ja heristeli
hevoselle ohjasten periä. Anna oikaisihe, ja sydän rupesi sykkimään
nopeammin. Ori pani parasta juoksuaan.

Kun me muutaman rakennuksen ohi olivat ajaneet, näkivät he piikatytön
naapuritalon pihamaalta kiepsahtavan tupaan ja samassa täyttyivät tuvan
ikkunat uteliailla ihmiskasvoilla. Siinä oli päitä jos jonkinlaisia,
pieniä ja suuria, pellavapäitä ja harmaahapsisia. Toisen talon
edustalla olivat katsojat kerääntyneet pihalle, missä riipuskelivat
aitaa vasten välinpitämättömän näköisinä tai kurkistelivat uteliaina
kuistin takaa maantielle päin.

"Katselevat, kun emäntää Teittoon viedään. Eipä joka taloon tuodakaan
papin tytärtä." Isäntä taas hymähti, ja Anna istui suorana kuin
kaikkien katselema morsian.

Huimaa vauhtia sitä mentiin, mutta hämärtämään rupesi jo, kun hevonen
pihaan pyörähti. Isäntä pysäytti portaiden eteen, ja Anna astui
rattailta. Samassa juoksi tyttö keittiön puolelta vastaan. Hän oli
Annan kotipuolelta tuotu palvelijatar, joka tavaroiden kanssa jo
aikaisemmin oli taloon tullut.

"Terve tuloa mamss -- -- -- rouva piti sanomani. Jopa minä odotinkin."

Anna tervehti.

"Mennään tästä", pyysi tyttö. "Tästä porstuasta pääsee suoraan
keittiöön, kun kääntyy vasemmalle, oikealla on eteinen. Käykää sisään
rouva!"

Anna katsoi ympärilleen. Se oli avara, kylmä eteinen. Seinät olivat
paperoidut vanhoilla sanomalehdillä, ja paitsi vaatenauloja ei
huoneessa muuta ollut kuin ullakolle vievät portaat.

"Tässä on sali." Tyttö avasi oven. "Olisin sytyttänyt kynttilät, mutta
kun vielä oli päivää siksi paljon."

"Suurethan ne on huoneet, mutta matalat", sai Anna sanotuksi. Hän
kulki salinlattian poikki ja läheni peräseinällä olevaa pitkää,
vanhanaikuista pielasohvaa, jonka yläpuolella rehevä, monihaarainen
muratti, talon ainoa kasvi, ikkunalta levitti oksiaan. Sohvan edessä
oli pöytä, pöydällä puhdas liina ja kirkkaaksi kiilloitetut messinkiset
kynttilä jalat.

"Onko sinulla kahvit valmiina?" kysäisi Anna äkkiä, kun muistui
mieleen, että tässä sopi tuliaiskahvit juoda, jahka isäntä tulisi
sisään.

"Kyllä on, kunhan pyörähdän hakemaan."

Tuntui hyvältä jäädä hetkeksi yksin. Anna huokasi helpotuksesta.
"Oli tuo kummallista tulla ihka outoon paikkaan, katsella kaikkea
ensi kertaa ja ajatella: Tämä on nyt minun. Tässä minun on oltava ja
elettävä; näissä huoneissa saan nähdä, mitä minulle elämän varrella
iloa ja surua annetaan."

Hän kulki pariin kertaan lattian poikki ja katseli ympärilleen.
Niin avaralta ja aukealta näytti koko huone, samanlaiselta kuin
talon ympäristökin. Tuolitkin, joita oli tusina täyteen, seisoivat
seiniä pitkin kuin peläten, että liian paljon tilaa veisivät. Ainoa,
joka huoneen keskuksesta vähän sijaa anasti, oli suuri, valkeaksi
sivuttu uuni toisen pitkän seinän keskikohdalla. Tuoreita katajia
oli ripsitty lattialle uunin ympärille ja suupeltien pieliin oli
pistetty katajanoksia. Ne herättivät juhlatunnelmaa, ja Anna kävi siitä
iloiseksi.

Kun sali oli tarkastettu, kääntyi hän katsomaan salin perällä olevaa
kahta kamaria. Toinen oli ruskealla paperoitu, valmiiksi sisustettu
huone, jonka Anna ajatuksissaan määräsi tutummille vieraille
vierashuoneeksi. Toisessa oli valkeat, sinikukkaiset seinäpaperit,
mutta huonekaluja ei ollenkaan. Siihen panisi hän kotoa tuomansa
huonekalut, ja se varattaisiin kunniavieraille.

"Missä se meidän emäntämme", huusi isäntä ovensuusta ja lyödä
paukutteli käsiään yhteen. Jaa -- -- jaa, katsoo taloa, kelpaako
asuttavaksi!

Tyttö toi samassa kahvit, ja kun ne oli juotu, kävivät he yhdessä
katsomaan keittiön ja tuvan puolta. Oli niin outoa emäntänä tulla
taloon, jossa kaikki oli tuntematonta. Olisi nyt ollut vaikka kuinka
vastenmielistä kaikki, ei sitä enää voinut peräytyä, ei muuksi muuttaa,
paitsi ehkä aikaa myöten. Toista oli sentään sen, joka lähti naapuriin
tai ainakin saman pitäjän miehelle. Silloin sitä vähän tiesi, mihin
meni, kävi edeltäkäsin katsomassa, osasi arvostella ja punnita. Mutta
näin -- -- -- uhkapeliä se oli, ja kun sitä ajatteli, rupesi mieltä
ahdistamaan. Mutta itsehän hän tähän uhkapeliin oli suostunut. Sai
nyt tyytyä, eikä se kai niin vaikeaksi tulisikaan. Tiesihän hän jo
entuudestaan, että talo oli vanha ja rappeutunut. Mutta missä oli
varaa, siellä oli valtaakin. Puutepäiviä pääsisi hän ainakin näkemästä,
eikäpä hänelle kovia pettymyksiäkään tulisi, kun ei hän mitään liikoja
ollut mielessään kuvitellutkaan. Kodin ja arvossapidetyn aseman hän
kuitenkin saisi, saisi emäntänä talossaan ainakin jossain määrin toimia
vapaasti ja itsenäisesti. Mitäpä muuta hän pyysikään. Olihan sitä jo
siinäkin hänelle, jota elämä oli opettanut paljosta luopumaan ja vähään
tyytymään.

Kun matkakirstusta tärkeintä oli esille otettu, rupesi Anna
illallispöytää kattamaan salin ja keittiön välisessä kamarissa. Hän
oli siinä toimessa, kun kuuli jonkun kopeloivan etehisen ovella.
Sitten hän kuuli oven lisahtavan lukkoon ja jonkun haparoiden etsivän
salin ovea. Hän meni saliin, katsoakseen kuka oli tullut, mutta
hätkähti, kun pimennossa oven puolella näki kookkaan, harmaatukkaisen,
kumaraselkäisen vanhuksen. Ukko katseli kulmain alta vieraaseen ja
viekas hymy värähti suupielissä. Mutta hymy katosi tuossa tuokiossa
ja mieletön tuska kuvastui hänen kasvoissaan. "Kasvaa", huudahti hän,
kauhistuneena kohottaen kätensä, "kasvaa, kasvaa vuoreksi!"

Anna oli säikähtynyt niin, että sydän pamppaili povessa, ja veri katosi
kasvoilta. Mutta hän koetti pysyä tyynenä ja tahdonlujuudella voittaa
pelon ja lainauksen tunteet. Hän läheni, ojensi kätensä ja sanoi
tyynesti ja päättävästi: "Hyvää iltaa, vaari, ettekö tiedä, kuka minä
olen?"

Vaari astui muutaman askeleen lähemmä, pysähtyi sitten keskelle
lattiaa, selkä kyyryssä, polvet notkahdellen ja kasvoilla viekas,
väijyvä ilme. Tämmöinen hän oli pahimmoillaan ollessaan, kun tuli
liikutetuksi tai säikähti jotain. Muuten hän oli tavallisesti
hiljainen, säyseä lapsi, joka ei kenellekään pahaa tehnyt.

Anna oli kätensä ojentanut vaarille, mutta tämä väistyi, vetäisi
kätensä pois, piilotteli selän taakse ja kyyristyi kyyristymistään kuin
kissa valmiina hyppäykseen.

"Isä, mitä tämä on olevinaan?" Isäntä laski kätensä painavasti
vanhuksen olalle. "Tulkaa pois! Mitä te nyt pelkäätte?"

Vanhus vapisi kuin haavan, lehti ja silmät pyörivät pelokkaina päässä.
"Sinä, sinä", sammalsi hän, "toit tuon!"

"Niin, se on talon uusi emäntä, jota jo kauan on kaivattu."

"Se on se minun karannut kultani, se -- -- --"

"Mitä te nyt höpisette, isä! Tulkaa pois!" Isäntä tarttui päättävästi
ukon käsivarteen ja rupesi taluttamaan.

Anna kuuli vanhuksen sopertavan jotain, mutta tahdottomana kuin lapsi
hän seurasi kuitenkin taluttajaansa.

"Ruvetkaa pois ruualle", sanoi isäntä, kun palasi. "Ei tämä mitään
merkitse. Harvoin se noin on, mutta mistä lie nyt tullut niin
liikutetuksi."

"Kuulithan, mitä se sanoi?"

"Kuulin minä. Puhuu, että minä hänen kultansa olen nainut. Isä pahanen!"

"Mutta mitä se sillä tarkoittaa?"

"Mistä minä tiedän. Mitä lie nuoruuden ajoiltaan muistanut, kun oikein
tuntui kateeksi käyvän."

"Mutta se kun sanoi sitä 'kasvaa, kasvaa', mitä se sillä?"

"Älä huoli siitä, kuka hupsun puheita ymmärtää? En minä ainakaan."

Anna koetti olla asiata ajattelemalta, mutta se ei ollut helppoa.
Monet kysymykset kytivät mielessä, eikä hän niiltä rauhaa saanut, ei
pitkin iltaa eikä yölläkään. Valvoa täytyi vaan ja ajatella, ja välistä
kangistutti kumma kauhu koko hänen ruumiinsa. Mihin oli hän joutunut?
Mikä kohtalo hänen osakseen täällä oli tuleva? Hän oli mielessään
punninnut kaikki, tehnyt selväksi itselleen, mitä voittaisi ja mitä
menettäisi näissä naimiskaupoissaan. Mutta oliko hän ehkä erehtynyt?
Eikö hän tuntenutkaan kaikkia niitä voimia, jotka kohtalon vaakaa
hallitsivat. Täytyisikö hänen uhrata enemmän, voittaisiko hän vähemmän
näissä naimakaupoissa, kuin oli luullut? Ottaisiko kohtalo häntä
ehkä ivatakseen hänen halustansa saavuttaa itsenäisyyttä ja ihmisten
arvonantoa? Ja jos niin oli, mikä oli hänet perivä? Mikä silloin
auttaisi muu kuin kova kovaa vastaan. Ei hänen tapansa ollutkaan
väistyä vaikeuksien tieltä, ei ensi iskuista murtua. Oli hän kovia
kolauksia ennenkin saanut, mutta ne vaan olivat kasvattaneet voimaa
hänessä, olivat tehneet hänet lujaksi, itsenäiseksi -- ehkä kovaksi.
Ne olivat opettaneet hänet ankaraksi, taipumattomaksi, opettaneet
ponnistamaan uupumatta, kunnes perille pääsi, vaikka sydänveri olisikin
taistelussa kuiviin vuotanut. -- Jos häntä kova kohtalo täälläkin
odottaisi, oli hän ainakin karaistunut ja kovettunut taistelua varten.
Se oli hänen lohdutuksensa, ja sitä hän valvoessaan ajatteli.

Mutta kun tuuli yön kuluessa singautti sadepisaroita ikkunaruutuja
vastaan, niin että nämä rämisivät, vavahti Anna kuitenkin. Siellä
ulkona mahtoi olla aika rymäkkä, vaikkei sitä paljon sisään kuullut,
kun ei siellä ollut ainoatakaan puuta humisemassa. Siellä oli vaan
se suuri, aukea lakeus, jossa tuuli temmelteli ja sade sinkoili
suoraan peltojen pehmeään multaan tai niityn notkuville mättäille. Ei
siellä olisi saanut puilta suojaa, ei päivän polttaessa eikä myrskyn
myllertäessä. Kaikki oli aukeata, alastonta, hiljaista kuin haudassa,
jonka partaalla ei kellot kumaja, ei virttä veisata. Se tuntui
luonnottomalta, pakon painamalta, tuo hiljaisuus. Siksi se peloitti.
Siksi karmi ruumista kun sitä ajatteli, peloitti, jäykistytti, vaikka
järki sanoi, että se oli lapsellista heikkoutta ja ettei se sopinut
järkevälle ja lujaluontoiselle.

Aamun viimein valjetessa oli Anna ensimmäisenä ylhäällä. Hän kävi
palvelustyttöä herättämässä, sytytti valkean uuniin ja pisti itse
pannun tulelle. Hän tunsi joka jäsenensä jännityksestä herpautuneeksi.
Yhden yön valvominen oli vienyt enemmän voimia kuin ennen monen yön uni
oli niitä antanut. Mutta jota enemmän hän tunsi levon tarvetta, sitä
uupumattomammin hän puuhasi. Hän tarvitsi työtä, työtä, ettei vaan tuo
yöllinen, raukkamainen pelon tunne palaisi.

Tavarat otettiin esille matka-arkuista ja järjestettiin paikoilleen.
Kaapit täyttyivät kapioilla. Aitat pyttyineen ja pönttöineen
järjestettiin, kellarit käytiin ja tarkastettiin. Uusi emäntä ei saanut
rauhaa, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Hän oli kuin kuumeessa. Ja
kuitenkin ikävöi hän sunnuntaipäivää ja lepoa. Kun hänestä aika tuntui
pitkältä ja yksinäisyys peloittavalta, oli se hänen lohdutuksensa, että
sunnuntai oli tulossa. Silloin hän taas miehensä kanssa ajaa kirkkoon
uusilla rattailla, virma ori valjaissa. Silloin saavat nähdä ihmisiä
ja kulkea kirkon penkkiin rinnan, kaikkien katseiden seuraamana.
Kotajärveläiset silloin nykäisevät toisiaan käsipuolesta ja kuiskaavat:
"Tuossa se nyt menee, se Teiton rouva, joka on papintytär syntyään." Ja
sitten kaikki heitä katselevat ja arvostelevat, mutta hän ei välitä,
kulkee vaan suorana ja ryhdikkäänä miehensä rinnalla. Ei vilkaise
oikealle eikä vasemmalle, astuu vaan eteenpäin ristikäytävän poikki ja
asettuu siihen penkkiin, jossa pitäjän rouvat istuvat ja josta papinkin
näkee parhaiten.

Sitten, kun kirkosta mennään, niin tulee yksi toisensa perästä, rouvat
ja emännät, tervetuloa sanomaan ja käskevät luonaan käymään. Hän
silloin lupaa tulla, mutta sanoo ei vielä isoon aikaan joutavansa,
etteivät luule kovin kylään haluavan. Herrasväessä he sitten käyvät
ensin, ja siellä hän puhuu ruotsia, ettei se rupea unohtumaan. Sitten,
jahka ennättävät, käyvät muissakin paikoissa, mutta eivät kiirettä
pidä, että ihmiset ymmärtävät hänen vielä kuuluvan siihen piiriin,
jossa on kasvanutkin. Silloin se on niinkuin olla pitää. Ja sitä
ajatellessaankin hän jo tunsi tyydytystä.

Viimeinkin valkeni sunnuntaiaamu ja Anna oli ensimmäisenä valmis
kirkkomatkalle. Hän oli pukenut mustan morsiuspuvun ylleen, pannut
päähän leveälierisen, mustan olkihatun silkkinauhasilmukkoineen ja
heittänyt hartioilleen mustan kaulurin, joka ylettyi vyötäisille ja oli
leuvan alta kiinni hakasilla ja silkkihetuleilla.

"No niin", sanoi isäntä, kun näki vaimonsa lähtöön valmiina. "Kelpaa
lähteä nyt, kun on jotain näytettävää." Hänkin oli sulhasvaatteissaan.
Parta oli hyvin ajeltu ja harjattu. Tuuhea, musta tukka seisoi töyhtönä
päälaella, valahti siitä taapäin ja kiertyi ohimojen kohdalla kiharaan.
Mustat silmäkaarelmat, helakka puna poskilla ja mustuuttaan kiiluvat
silmät kiinnittivät huomion Teiton isäntään. Hän oli pulska mies, se
oli tunnustettava, ja sen huomasi Annakin tänä ensimmäisenä pyhäaamuna.
Sekin lisäsi osaltaan sitä hyvän tuntemusta, joka hänet valtasi
kirkkomatkalla.

Kun he saapuivat perille, oli väkeä vasta vähän koolla. Isäntä sitoi
hevosen suntion tallin nurkkaan, pani heiniä eteen ja sitten he
läksivät astumaan. Ei ollut vielä herrasväen penkissä ketään, kun
he siihen asettuivat: emäntä vaimoväen puolelle, isäntä vastapäätä,
miesten penkkiin. Sitten rupesi kirkko vähitellen täyttymään.
Mutta penkkiin, jossa Teiton emäntä istui, eksyi yksi ainoa ja
hänkin pysähtyi penkin suulle. Pappi tuli samassa alttarille, ja
jumalanpalvelus alkoi.

Anna katseli suoraan pappiin. Hänen katseensa oli kuin kiinni
naulattu paikkaan, missä tämä seisoi, mutta sanoista, joita hän
kuuli, ei hän mitään tiennyt. Tuhannet ajatukset ajelehtivat hänen
aivoissaan, tuhannet kysymykset kytivät mielessä. Miksi ne ihmiset
eivät tähän penkkiin tulleet? Mikä pelättävä hän oli? Olihan siellä
isännän puolella kuitenkin joitakuita. Eikö kelvannut kenenkään
papintyttären rinnalla istua, kun hän talonpojan oli nainut? Tämäkö oli
se palkanmaksu, jota hän oli odottanut saavansa pyhäpäivänä? Näinkö
ihmiset aina menettelivät, vai yksin häntäkö heidän kovuutensa aina
kohtaisi? Mitä oli hän rikkonut, koska häntä halveksittiin? Oliko
se vika, ettei hän voinut tyytyä armoleipää syömään ylenkatsottuna
vanhanapiikana? Vai olisiko Teiton ja sen isännän maine huono? Olisiko
häneltä salattu jotain, ehkä paljonkin?

Kun pappi sanoi "aamen", sävähti Anna punaiseksi säikähdyksestä.
Hän ei ollut kuullut sanaakaan saarnasta. Ihmiset painautuivat
penkkiin rukouksen ajaksi ja hän seurasi muiden esimerkkiä, mutta
ainoa ajatuksensa oli, tulisivatkohan ihmiset häntä tervehtimään
kirkonmenojen päätyttyä, ja kuka tulisi?

Kun sitten kansa rupesi lappautumaan ulos kirkosta, kulki Anna
muiden muassa ulos, mutta hän astui sellaisessa jännityksessä, että
säikähti jokaista, joka takaapäin hänet sivuutti. Tultuaan suntion
tallinnurkalle nousi hän kiireisesti kärryihin. Isäntä irroitti
riimuvarren rautarenkaasta, sitaisi sen setolkkaan, käänsi hevosen,
hyppäsi rattaille ja ajaa karautti kotiin.

He olivat molemmat vaiteliaita matkalla. Hiljaisina söivät
päivällisenkin. Vasta kun tyttö oli korjannut ruuat pöydältä ja isäntä
istuutunut kaksisoutuiseen keinutuoliin salin nurkassa, laukesi
painostava äänettömyys.

"Minä tahtoisin vähän selvitystä sinulta", sanoi Anna.

"Tule viereeni tänne."

"Ei kiitoksia. Tässä on parempi." Hän nosti tavallisen tuolin pöydän
päästä, asettui vastatusten isännän kanssa, katsoi häntä tuikeasti
silmiin ja kysäisi lyhyeen: "Miksi ihmiset karttavat meitä? Mitä sinä
olet salannut minulta?"

Isäntä hätkähti. "So, so, älähän nyt. Mikä sinuun on mennyt?"

"Mikäkö minuun on mennyt? Pelko ja paha aavistus siitä, että minä olen
tullut petetyksi."

"Ja missä suhteessa?"

"Sinä tulit meille vieraana. Olit pulska mies ja ison talon isäntä.
Sinä olit matkustellut paljon, oppinut enemmän kuin tavalliset
talonpojat. Siinä kaikki mitä tiesin. Sitten sinä rupesit kosimaan ja
-- -- --"

"Oliko sinun sitten pakko suostua?"

"Ei ollut, mutta sinä teit voitavasi houkutellaksesi minua. Kehuit
taloa ja itseäsi, lupasit turvattua tulevaisuutta ja huoletonta elämää."

"Joko sitten olen sanani rikkonut? Leipähuolista minä puhuin, enkä
luule sinun vielä nälkää nähneen."

"Sinä petit minut kuitenkin. Sinä salasit jotain. Mitä ihmiset puhuvat,
mitä sanovat tästä talosta?"

"Onko se sulhasmiehen asia kuljetella morsiamelle kaikki kylän ämmäin
juorut?"

"Ei, mutta olisit kuitenkin jotain sanonut, kertonut, miten oli, ja
sitten antanut valita."

"Ja mitä minä olisin kertonut. Sitäkö, että vaari oli aika saituri
ja että isä-ukossa oli samaa vikaa. He olivat raharakkaita molemmat,
eikä poikakaan ole hyvin hupa luonteeltaan. Siitä ne akkain juorut
ovat alkunsa saaneet. En minä muuta tiedä. Sanovat tietysti isä-ukon
heikkopäisyyden saituudesta johtuvan. Mutta onko tämä sinusta niin
kauheaa, että sitä olisi pitänyt ilmoitella. Miehet semmoisista viis
välittävät. Se on vain vaimoväen taikauskoa."

Hän puhui kovalla äänellä ja nosti puhuessaan ylpeänä päätään.
Noita juttuja oli hän kyllä kuullut ennenkin, oli niitä huomannut
pistävissä pilapuheissa miestenkin joukossa, jonkun kaupoissa petetyn
pistosanoissa ja vihamielisissä viittauksissa. Mutta ne eivät pystyneet
häntä lannistamaan. Onni kun oli ollut hänelle myötäinen, mitä hän
silloin huoli pelätä? Menestys oli hyvä ja vahva haarniska, josta
kaikki kiukun ja kateuden nuolet kilpistyivät.

Anna tuijotti hetken eteensä. Sitten leimahti hänen katseensa liekiksi.

"Kaikkien kammoamaan kotiin sinä minut toit. Sen siitä sain, kun
tahdoin olla luja, seurata järjen ääntä ja tukahduttaa tunteeni. Kyllä
minäkin kerran tiesin, mitä rakkaus on, mutta luuletko, että se tunne
minut tänne toi? Siitä on jo aikoja, kun se sammui, ja sitten kun sen
sammutin, on ainoana päämääränäni ollut päästä eteenpäin, saavuttaa
arvonantoa ja kunnioitusta. Minä en kärsi, että minua poljetaan.
Kuuletko? Ja kuitenkin sinä toit minut tänne."

"No sittenhän me ollaan kuitit", sanoi isäntä kuivakiskoisesti. "Sinä
petyit. Minä petyin."

"Missä sinä sitten?"

"Minä luulin saavani lauhkealuontoisen, rakastavan vaimon, joka olisi
hyvä äidinhellyyttä tuntemattomalle. Mutta omanvoitonpyynti se sinut
tänne toikin."

"Entä sinä, mikä sinut sitten pani kosimaan? Etkö vaan hakenut
säästävää emäntää?"

"Hain kuin hainkin, mutta etsin minä muutakin, kuin oman edun katsojaa."

"Ja sitä sinä minulle sanot, sinä, joka juuri kerroit, että
omanvoitonpyynti on ollut sukusi kirous."

"Siksi kai minä sen muussakin kiroukseksi tunnen." Hän sanoi viime
sanat hiljaa, mutta painavasti.

Tarkoittiko hän, mitä sanoi? Kärsikö ehkä itse ja tahtoi auttajaa?
Vai petti ja petkuttiko taas kauniilla sanoilla? -- Kuinka tuo
epätietoisuus kidutti Annan sydäntä!

He olivat hetken ääneti, sitten jatkoi isäntä: "Onhan se ihmisten
ylenkatse kuorma, mutta se on kannettava. Sinä olet samaa maata kuin
minäkin, näen mä, et kärsi vastarintaa etkä ylenkatsetta. Kovahan on
elämän koulu, mutta siihen eivät meikäläiset kukistu. Eteenpäin sitä
vaan mennään, niin totta mennään."

Anna yhä vain tuijotti eteensä. Hän taisteli kovan sisällisen
taistelun. Mutta äkkiä mieli herpaantui kuin jännitetty jousi, kun
se laukeaa. Hän kuuli viime sanat kuin unessa, kaukaa näkymättömästä
etäisyydestä. Ja samassa valtasi hänet säälin tunne. Hän sääli tuota
miestä, joka istui siinä hänen edessään ja joka tuntui niin vennon
vieraalta, vaikka oli hänen oma miehensä. Hän sääli häntä siitä syystä,
että elämänkoulu oli hänenkin käytävä ja hän tunsi, että tuo koulu oli
kova. Kaukaisena kaikuna kuuli hän viime sanat. Mutta ne eivät tehneet
häneen mitään vaikutusta. Hän ajatteli ainoastaan sitä elämän koulua ja
tiesi, että se oli kova.

"Käydään sitten se koulu yhdessä", sanoi hän väsyneesti ja nousi.
Isäntäkin läksi kiikkutuolista ja kääntyi ovelle päin.

"Niin yhdessä, yhdessä", sanoi hän. "Ainahan sitä kerran voitolle
pääsee." Hän painoi oven kiinni ja kääntyi portailta talliin päin.

Emäntä pyyhkäisi kädellä otsaansa. Päätä poltti niin kuumasti.

Hän meni eteisen läpi keittiöön. Siellä nukkui tyttö penkillä ja valkea
liedessä oli sammunut. Hiljaa sulki hän oven, otti naulasta ison
villaliinan ja läksi ulos. Hän kulki eteenpäin, tietämättä oikeastaan
minne, kulki peltojen poikki, ensin piennarta pitkin, sitten savista,
vettynyttä ajotietä myöten, joka vei metsään päin. Hän oli kulkenut
kotvan aikaa tarkkaamatta mitään, kun vihdoin pysähtyi ja katseli
ympärilleen. Hän oli jo metsän rajalla ja näki mökin pilkottavan esiin
puiden lomasta. Se sai hänen sydämensä sykkimään nopeammin, ja hän
joudutti kulkuaan. Sittenkun hän Kotajärvelle tuli, ei hän vielä ollut
vierasta puhutellutkaan, aina vain kotiväkeä. Hänet valtasi äkkiä
iloinen odotus. Kun hän tuonne tulee, koputtaa ovelle ja astuu sisään,
silloin ainakin ihmiset häntä tervehtivät, eivät väisty, eivät käänny
pois, vaan puhuttelevat kuin ihmistä ainakin.

Hän seisoi jo ovella, mutta tarttui arasti ripaan. Entä jos täälläkin
--? Hän vavahti.

Silloin kuului sisältä hiljaista laulun hyminää. Se rauhoitti ja
rohkaisi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän astuessaan kynnyksen yli.

Laulu lakkasi ja pehmeä naisen ääni vastasi tervehdykseen. Oli jo
hämärä tuvassa, eikä Anna kohta erottanut, keitä siellä oli, mutta hän
astui rohkeasti eteenpäin tietoisena, että hän oli omilla alueillaan,
Teiton alueella olevassa mökissä. Se oli hänelle kohta muistunut
mieleen, kun hän näki mökin metsän rajassa. Isäntä oli kertonut tämän
mökin olevan ainoan talon läheisyydessä ja sanonut asukkaiden olevan
kunnollista, nuorta väkeä, jotka äsken olivat siihen muuttaneet.

Mitähän siinäkin mahtoi alla piillä, kun isäntä oli erittäin sanonut,
että niille pitää olla ystävällinen. Se muistui Annalle nyt mieleen.
Olivatkohan muut tätä mökkiä pelänneet, kammoksuneet talon läheisyyttä
ja ukkovaaria?

Anna ei ehtinyt pitemmältä asiaa ajatella, sillä nainen huoneen perällä
nousi kätkyttä kiikuttamaan, astui lattian poikki Annaa vastaan ja
ojensi kätensä.

"Terve tulemasta. En oikein tiedä, mistä tämä vieras -- -- -- mutta
eikö liene uusi emäntämme."

"Niinhän minä olen." Anna tervehti. "Läksin kävelemään enkä huomannut,
miten pitkälle jouduin, ennenkuin jo olin ovella", lisäsi hän kuin
selitellen.

"Sepä nyt oikein iloista, että tulitte katsomaan, hyvä rouva tai emäntä
-- tai miksi pitäisi sanoman. Eihän sitä yksinkertainen -- -- --"

"Sanokaa vaan miten tahdotte, sama se minulle." Ja samalta se hänestä
tuntuikin, vaikka aamulla vielä rouva-nimitys oli hänen korviaan
hivellyt. Mutta aamusta oli pitkä aika kulunut, ja paljon oli sen
kuluessa muuttunut.

"Käykää istumaan, hyvä rouva. Olisihan meillä pieni kamarikin -- -- --"

"Ei, ei, istutaan tässä." Anna asettui penkille kätkyen viereen.
"Teillä on tässä pienokainen", sanoi hän kumartuen kätkyen puoleen.
"Onko niitä useampia?"

"Ei ole enää, kuoli kaksi vanhinta ja tämä tulee vasta vuoden vanhaksi
Mikon päivänä." Vaimo läheni takkaa aikeessa virittää valkeata.
"Älkäähän nyt! Miksi tekisitte tulta?" "Olisin niin mielelläni
keittänyt kahvitilkan, kun sain emäntäni kerran tänne. Ettekö nyt
ottaisi? Eihän meillä leipää ole eikä muutenkaan niinkuin vieraille
tarjottaessa, mutta olisin kuitenkin -- -- --"

"Ei, ei! Toisen kerran. Läksin vain katsomaan vähän, kun kaikki vielä
on niin outoa."

"Niinhän se on vaikeata alussa, ja rouva, joka vielä on tullut aivan
vieraasta puolesta."

"Kyllä se oli toista siellä", myönsi Anna ja rupesi kertomaan
kotipitäjästään, sen oloista ja tavoista, pappilasta ja kaikista
paikoista siellä. Hän ei huomannut itsekään, miten paljon hän puhui,
miten purki sydämestään kaiken, mitä siellä oli säilyttänyt salaa ja
arkaillen, niinkuin ei niitä näissä uusissa oloissa olisi uskaltanut
ajatellakaan. Hän ei Teitossa ollut paljon pappilasta puhunut, tuskin
oli sitä siellä oikein ajatellutkaan. Hän oli ne ajatukset aina luotaan
työntänyt tuntien, ettei nyt sopinut niitä muistella. Pappilassa oli
kuitenkin ollut hyvä olla. Siellä oli elämä ollut huoletonta. Nyt oli
ajatteleminen ainoastaan sitä taistelua, joka oli edessäpäin.

Kyynel kihahti mökin Leenan silmään hänen kuunnellessaan.

"Niinhän se on muuttuvaista tämä elämä", sanoi hän hiljaa, "mutta aina
sitä eteenpäin pääsee, kun tekee tehtävänsä ja luottaa Jumalaan."

Anna säpsähti. Oliko hän sitten valittanut vai mitä tuo tarkoitti, kun
puhui kuin lohduttaen?

"Ainahan sitä eteenpäin pääsee, kun vaan ensin pääsee alkuun", sanoi
hän päättävästi.

"Niin, se se vaikeata onkin", vahvisti Leena ja liekutti jalallaan
kätkyttä, jossa lapsi näytti heräävän. "Minä muistan, miten minullakin
ensin oli kotimökkiäni ikävä. Ja entä sitten, kun ne lapset kuolivat.
Kyllä se kovalle otti. Puutteesta kyllä pääsivät korkeampaan kotiin,
mutta suru oli sentään suuri."

He istuivat hetken ääneti, sitten Leena taas jatkoi: "Ette usko, rouva,
miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan toiseksi. Kyllä
tekin sen vielä näette."

Anna ei vastannut mitään, kumartui vain katsomaan lasta. Samassa
aukaisi tämä silmänsä, oikoi pikku jäseniään ja hymyili herttaisesti
hyvänpäivän vieraalle. Silloin oli kuin jokin rinnassa olisi sulanut ja
siinä samassa vedeksi valahtanut. Kyynelkarpalot vierähtivät kätkyen
laidalle.

Silloin Leena nousi ja pistäytyi ulos. "Antaa sen olla rauhassa niin
kauan kuin viihtyy", ajatteli hän. "Se keventää mieltä, kun edes saa
itketyksi; käy muuten liian raskaaksi, kun ei puhuakaan voi."

Paljon sillä rouva-poloisella nyt mahtoi olla sydämellä. Kaikenlaista
oli ehkä jo tullut tietoon. Kotona oli se vaari-ukko, jota kaikki
pelkäsivät, ja koti-ikävä ja tottumattomuus uusiin oloihin tuntui
tukalalta. Vähäkö niissä oli yhdelle ihmiselle kannettavaa. -- -- --

Ja sitten kun ihmisetkin olivat niin sydämettömiä. Niin olivat
heitäkin kovasti peloittaneet tuohon mökkiin tulemasta. Olivat
kertoneet kaikenlaista, niin että oikein hänen miehensäkin oli ruvennut
pelkäämään, että jos siitä kuitenkin on häiriötä, kun tulevat niin
lähelle tuota suurta aukeata ja kaikkea pahuutta siellä. Mutta sitten
olivat taas keskenään puhuneet asiasta, muistelleet, miten kurja pesä
heillä oli, jossa asuivat, ja miten niukka oli työansio. Kuolisivat
puutteeseen kaikki lapset, jos heille niitä annettaisiin, elleivät
paremmille paikoille pääsisi. Teiton isäntä tarjosi mökin melkein
hyyryttä, kunhan saisi asukkaita Rajalaan, jota kaikki karttoivat. Se
oli tarjous, jota ei käynyt niinkään hylkääminen.

"Jos tulisikin vaikeata, niin totia kai se paha Jumalan sanalla
väistyy", arveli Leena. Ja kun hänen miehensä vielä epäili, pyyteli hän
ajattelemaan lapsia. Taistelu oli hänelläkin ollut sekä sisäinen että
ulkonainen, kun tähän asettui, ja se oli tuoreeltaan vielä mielessä.
Siksi ymmärsi hän emäntää.

Leena olisi tahtonut kuormaa keventää, mutta eihän siinä paljon
puhuminen auttanut. "Antaa sen olla itsekseen ja itkeä", ajatteli hän
ja lämmitteli lapsen riepuja, joita oli käynyt ottamassa pihan aidalta.

Kun vähän aikaa oli vitkastellut, arveli hän kuitenkin jo pitävänsä
katsoa lasta.

"Taitaa rouva oikein osata lasta viihdytellä", sanoi hän hymähtäen, kun
läheni.

"Ainahan sitä vähän. Onko tämä terve?"

"On, Jumalalle kiitos! Toivon minä, että se meille saa jäädä, kun nyt
on parempi asumuskin. En minä mielelläni pois antaisi. Vaikka Jumalahan
sen tuntee, mikä paras on."

"Tuossa on paha aukko ikkunassa", huomautti Anna. "Eikö siitä käy kylmä
viima lapseen?"

"Kyllä ukko siitä huolen pitää. Se on niin hellämielinen ja tekevä
mies. Kaikki ne ovat täällä sen laittamia, penkit ja pöydät ja mitä
vaan tuvassa on."

"Hauskahan se on laittaakin. Kukapa ei omaa kotiaan varten sitä
tekisi?" Anna hymyili, mutta hymy oli sumunsekaista ja syvä huokaus
seurasi sanoja.

"Tässä tulee pilkkosen pimeä pian", sanoi hän äkkiä, "täytyy lähteä."
Hän heitti kiireesti hyvästit, kääräisi huivin hartioilleen ja läksi.

Oli jo vaikea nähdä tietä, ja hän joudutti kulkuaan. Jalka oli usein
luiskahtaa liukkaalla, saviperäisellä tiellä; rapakko loiskahti yli
kengän ja hameen helmat tekivät kiusaa. Mutta sitä hän ei huomannut,
ajatteli vain tätä ensimmäistä ihmeellistä pyhäpäivää Teitossa. Ja sitä
ajatellessaan hän kulki kiireisesti peltojen poikki, poikki laajan,
peloittavan aukean kohden kotiaan.



3.


Anna oli ajatellessaan asemaansa rikkaan Teiton emäntänä
mielikuvituksessaan nähnyt itsensä pitopaikoissa ylimmäisillä sijoilla,
papin tyttärenä säätyläisten seurapiiriin kuuluvana, emäntien joukossa
ensimmäisenä sekä säätynsä että varallisuutensa puolesta. Mutta yhtä
suuri kuin hänen erehdyksensä taloon nähden oli, yhtä paljon hän pettyi
seurapiirinkin suhteen.

Kotajärvellä oli kolme toisistaan tarkoin erotettua seurapiiriä.
Suurten tiluksien omistajat sekä pitäjän virkamiesperheet muodostivat
hienoston, joka ei muiden seurasta huolinut muuta kuin kutsuttuna
häihin, hautajaisiin tai muihin perhejuhliin. Toinen piiri oli
heränneiden, joiden joukkoon pitäjän pappikin kuului. Ei heilläkään
paljon yhteyttä ollut muiden kuin samanmielisten kanssa. Vaikka he
olisivatkin muita seuroihinsa ottaneet, eivät siellä muut -- nuoret
varsinkaan -- viitsineet käydä. Heränneet olivat ankaraa väkeä, jotka
sanoivat sanottavansa jokaiselle suoraan ja häikäilemättä. Siitä toiset
sitten suuttuivat ja sanoivat, ettei sitä sinne heidän tuomittavakseen
viitsi mennä. Niin saivat heränneet olla rauhassa ja yksin omassa
piirissänsä.

Pappi koetti kuitenkin pitää huolta kaikista seurakuntalaisistaan, ja
kun he tiesivät, että hän mielellään tuli selityksiä pitämään, minne
vaan tahdottiin, oli tullut tavaksi, että ne, jotka muuten Jumalan
sanan viljelemistä harrastivat, vaikkeivät heränneisiin kuuluneet,
silloin tällöin pyysivät pappia luokseen selityksen pitoon. Se piiri,
joka näissä paikoissa kokoontui, oli siksi avara, että sinne kuka
tahansa olisi voinut mennä, mutta Anna karttoi tarkasti näitä paikkoja.
Kirkossa hän kävi silloin tällöin, ei missään muualla. Pappi ja hänen
vaimonsa olivat kyllä yrittäneet häntä ystävällisyydellä mukaan
houkutella, mutta hän pysytteli loitolla heistä. Hän vihasi tuota
virren veisuuta ja ainaista puhetta autuuden asiasta. Hän ei jaksanut
kuulla, kun ne sitä syntisurkeuttaan ruikuttivat ja nöyrinä maassa
matelivat. Eikä hän taas tahtonut teeskennelläkään. Siksi pysyi hän
erillään, vaikka sydäntä kirveli ajatus, että hän siten joutui pois
papin ja papin perheen seurapiiristä, johon hän syntynsä puolesta
lähinnä kuului.

Hienoston ja heränneiden piiriä lukuunottamatta oli pitäjässä piiri,
johon kuuluivat kaikki varakkaammat talolliset samoinkuin ne, jotka
olivat kotoisin sääty aitauksen rajamailta. Tämä oli Teittolaisille
lähin ja tutuin seurapiiri. Mutta vaikka he joskus vieraissa kävivät
ja joskus joku heillekin eksyi, tunsi Anna, ettei siitä seurustelusta
paljoakaan iloa ollut. Isäntämiehet kävivät asioita ajamassa, kun
kävivät, ja emännät karttoivat mielellään Teittoa. Olihan se talo
pari vuosikymmentä ollut emännättä. Se oli jo kuin tavaksi tullut,
ettei siellä käyty. Eikä uusi emäntä ollut sen luontoinen, että olisi
hyvin puoleensa vetänyt. Kun kävivät, kävivät vain siksi, että isännät
vaativat pysymään hyvissä väleissä rikkaan Teittolaisen kanssa.

Anna tunsi olevansa yksin, ypöyksin sekä kodissaan että pitäjällä.
Eivät edes köyhätkään heillä mielellään käyneet. He tiesivät
isännän pian ajavan avunkerjääjät maantielle, ja emäntää sanoivat
kiivasluontoiseksi. Siksi eivät köyhänkään askeleet Teiton kynnystä
kuluttaneet.

Ainoa paikka, jossa Teittolaisillakin oli ystäviä, oli Rajalan mökki.
Siellä ei heistä pahaa sanaa sanottu, vaikka muut olisivat mitä hyvänsä
puhuneet. Siitä sunnuntai-illasta asti, jolloin Anna ensi kerran oli
Rajalassa käynyt, oli ystävyys rakentunut hänen ja Rajalan Leenan
välille. "Minun sydämeni jäi sitä rakastamaan", sanoi Leena sinä iltana
miehelleen, kertoessaan Annan käynnistä; eikä se rakkaus laimennut,
vaikka toiset pahoja puheita kuljettivat ja vaikka Leena itsekin
huomasi monen asian Teitossa olevan toisin kuin olisi suonut.

Oliko se ihme, jos sitä kävi vaikka miksi, kun oli sydän surua täynnä,
ajatteli Leena! Jos olisikin tahtoa hyvään, niin kun se isäntä oli
sellainen kiusamielinen ja vaativa, kuka siinä jaksoi kestää? Ja entä
vaari-pahanen ja palvelustytöt, jotka eivät paikallaan pysyneet, vaan
laputtivat tiehensä juuri kun oli saanut jotakin oppimaan. Ja kaikki
pistosanat kylällä ja ihmisten ylenkatse! Ihmekö, jos sanottiin, että
emäntä oli pahasuinen ja pahasisuinen. Hyvänäkö sitä pysyy, kun elämä
kovasti kohtelee ja kun ei sitten ole sitä turvaa, että Jumala sen
kaiken parhaaksi kääntää?

Leenasta se oli niin säälittävä kohta, että hän monet itkut itki
emännän puolesta. Ja omalta puoleltaan koetti hän tehdä minkä taisi
tasoittaakseen tien emännälleen. Ei tuo pieni sana "rouvakaan" häneltä
koskaan unohtunut, kun hän huomasi, että se sittenkin oli mieluinen
nimitys Annalle.

Anna puolestaan tunsi, että vaikka hän rupeaisi kuinkakin ystäväksi
Leenan kanssa, ei hänen tämän puolelta koskaan tarvinnut pelätä mitään
nöyryytystä. Ystävyys oli rakentunut olevien olojen pohjalle. Siksi
olivat käynnit Rajalassa Annalle virkistykseksi kuin merta kulkevalle
hetken lepo tyynessä pohjukassa. Rajalassa oli kodin henkeä. Sieltä sai
voimaa ja vahvistusta. Leena siellä askaroi aina iloisena ja ahkerana,
kasvatti lastaan, raatoi työssä, sai paljon tehdyksi, vaikka vähän
siitä puhetta piti.

Se oli kuin pyhäkkö, tuo pieni tupa, jossa kaikki paistoi puhtauttaan,
alkaen lattiasta aina paperoidulle laudakolle, jossa astiat kirkkaina
kiiluivat.

Siellä Anna usein istuskeli, tuli sinne väsyneenä, vaivattuna,
ympäristönsä ja oman itsensä kiusaamana. Sinne hän asettui
peräpenkille, puheli Leenan kanssa tai leperteli pikku Liisalle, kunnes
sydän suli ja mieli rauhoittui.

Pikku Liisan eloon jääminen ja terveys olivat käyneet Annalle kuin
kunnia-asiaksi. Se oli taistelua sekin hänestä. Hän, joka oli eholtaan
nähnyt elämän nurjaa puolta, saanut kokea kovaa ja maksanut velkansa
samalla mitalla, tahtoi nähdä, eikö hän hyvääkin voisi joskus
aikaansaada. Hän tiesi, että jos pikku Liisu eloon jäisi, kiittäisivät
vanhemmat siitä parempaa asumustansa ja suotuisampia oloja. Ja tuota
kiitollisuuden tunnetta hän tahtoi saada herätetyksi edes yhdessä
kodissa. Hän tahtoi nauttia siitä kuin nälkiintynyt pienimmästäkin
leivän kipenestä, tahtoi nähdä tytön kasvavan, kehittyvän ja sitä
nähdessään saada sanoa itselleen: "Täällä meillä se on tapahtunut,
meidän ansio se on." Se oli hänestä kuin kirouksen vähentämistä, ja
siksi se kevensi mieltä.

Vielä oli toinenkin syy, miksi Anna oli niin Liisaan kiintynyt.
Olihan se hänen viaton hymynsä, joka ensi kerran oli Annan katkeran
surun kyyneleiksi sulattanut, ja hänen äitinsä sanat silloin "-- Ette
usko, rouva, miten rattoisia ne ovat nämä pienet. Elämä käy aivan
toisenlaiseksi", -- olivat siitä pitäen Annan korvissa kaikuneet.

Olisipa hänelläkin tuollainen, olisi edes yksi ainoa, silloin elämä
muuttuisi toiseksi! Kukkasena kasvaisi lapsi kodissa, ei tarvitsisi
tuntea puutetta eikä surua. Äiti kyllä häätäisi pois huolet, varjelisi
vaarasta, hellisi ja rakastaisi. Eihän ne muut niin siitä välittäisi.
Oikeita ystäviä tai läheisiä sukulaisia ei heillä ollut, vaari oli
vähäjärkinen, isä usein matkoilla ja kotonakin kokonaan asioihinsa
syventynyt, kukapa olisi lasta muistanut toivoakaan muut kuin äiti.
Hän oli ainoa, joka ikävöi pienokaista, sen hän tiesi ja siitäkin
tuo tunne yhä vaan kasvoi sitä voimakkaammaksi, jota kauemmin se
mielessä kyti. Hän aavisti, miltä se tarmokkaasta tuntuu, kun hän yksin
taistelee aatteensa puolesta. Hän ymmärsi, miten lumivyöry, pienestä
paakusta syntyneenä, kerää lisää ja yhä lisää joka puolelta, mistä vaan
eteenpäin kulkee, kunnes kasvaa äärettömäksi mahtavuudessa ja voimassa.
Hän ymmärsi sen, sillä samoin kasvoi hänenkin tunteensa.

Kun hän joskus säikähti vaarivanhusta, jonka pelokkaina pyörivät
silmät ja viekas hymy suupielissä hänessä aina herättivät eloon
kaikki ensimmäisen illan kauhut, tai kun hän loukkautuneena miehensä
käytöksestä väistyi tieltä, sulkeutui kamariin salin taakse ja koetti
unohtaa kohtalonsa kovuuden, silloin tuli aina mieleen, että kun tuossa
sängyllä olisi pieni, lepertelevä lapsi, silloin tuntuisi kaikki
toiselta. Hän hymyilisi sille, se hänelle, ja he jokeltaisivat yhdessä
kuin elämän ankaruutta tuntemattomat.

Sama kiihkeä ikävöiminen hänet valtasi, kun hän viikko viikolta ja
päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, miten suuresti hän oli miehensä
suhteen erehtynyt. Hän oli kosiessaan huomannut ainoastaan pulskan
ja varakkaan isännän, joka oli matkustellut ja oppinut enemmän kuin
moni muu hänenlaisensa. Yhteiselämässä hän vasta näki, että mies
maailman rantoja soutaessaan ehkä oli kartuttanut tietojaan, mutta ei
silti sydämen sivistystä oppinut, ehkä pikemmin menettänyt sen, mikä
puhtaana ja parempana olisi maalaiselämässä säilynyt -- -- jos sitä
säilytettävää koskaan oli ollutkaan.

Anna oli pettynyt, pettynyt katkerastikin, eikä muut sitä voisi
sovittaa kuin kenties lapsi. Sen hän tunsi ja sitä ajatusta hautoi hän
mielessään.

Paljon sai Anna olla yksin, sillä Teiton isäntä oli naimisiin mentyään
yhtä levoton elossaan kuin ennenkin. Hän matkusteli edelleen paljon,
välitti kauppoja, oli tukkiasioissa ja valvoi etujaan, missä vaan oli
tienaamisen tilaisuutta.

Ihmiset puhuivat paljon näistä matkoista, tekivät ilkeitä viittauksia
ja antoivat pistosanoja Annalle. Mutta itse ei isäntä niistä koskaan
kertonut, ei edes vaimolleen. Anna oppi arvaamaan matkan tulokset
siitä, minkälaisella mielellä isäntä oli kotiin palatessaan.
Kehuskeleva ja suurisuinen hän oli, jos asiat olivat hyvin onnistuneet.
Huusi jo pihalla, että "tulkaapa isäntää vastaanottamaan", ja nauraa
hohotti pitkin iltaa kertoellessaan kaskuja emännälle.

Pirtin puolellakin kävi silloin supina, ja tallirenki uskalsi kerran
nauraa virnistellen tuumata tytöille, että "paljonkohon isäntä nyt on
ihmisiltä nylkenyt, koska on niin hyvällä päällä". Mutta niitä sanoja
hän sai katua, sillä isäntä sattui samassa kynnykselle, ja mies sai
lähtöpassit, vieläpä paikalla.

Mutta vaikeampaa oli sittenkin, kun asiat olivat huonosti onnistuneet.
Silloin isäntä tulla pölähti kotiin, Usein niin, ettei tiennyt
ennenkuin huoneessa oli. Hevosensa riisui hän silloin aina itse,
vei talliin ja pani ruokaa eteen. Sitten hän meni pirttiin, rupesi
tervehdittyään pitämään tutkintoa tehdystä ja tekemättömästä työstä,
kävi nuuskimassa kaikki nurkat, murahteli itsekseen, istui tuppisuuna
pöydän päässä eikä sanonut halaistua sanaa, ellei riidan syytä saanut.
Silloin kävi Annakin alamieliseksi. Ei pannut vastaan eikä suuttunut,
vaikka muuten kyllä osasi puoliaan pitää. Mutta silloin tiesi, että nyt
ei käy.

Vasta kun ensi päivistä oli ohi päästy, tasaantui vähitellen isännän
mieli. Elämä asettui entiselleen eikä kukaan päässyt moittimaan,
että se kovin riitaista oli. Yhteentörmäyksiä kyllä tuli, mutta aina
niistä sentään selvittiin hiljaisuudessa, ettei syrjäisten tietoon
tullut. Anna varsinkin ajatteli sitä, etteivät ihmiset puheen aihetta
saisi. Hän väistyi, jos ei muu auttanut. Mutta kovalle se ensin otti.
Pappilassa hän oli saanut järjestää asiat oman mielensä mukaan, isän
kuoltua varsinkin, kun ei äitipuoli taloustoimiin ollut puuttunut.
Hän oli oppinut käskemään ja järjestämään, ja nyt täytyi alistua
sellaisessakin, mikä oli hänelle kuuluvaa ja missä hän paremmin olisi
ymmärtänyt, miten menetellä. Oli se kova koulu, mutta mihinkäs siitä
pääsi, oppiminen oli, jollei tahtonut tehdä Teiton ja Teittolaisten
mainetta vielä pahaa pahemmaksi. "Meille se sitten on sitä tiukempi",
sanoivat palvelijat. Ja jota enemmän Annan täytyi taipua isännän
vaatimuksiin, sitä kärttyisemmäksi kävi hänen mielensä, sitä
suuremmaksi halu vuorostaan taas taivuttaa ja nöyryyttää muita. Omista
nöyryytyksistään hän ei koskaan puhunut. Itsekseen kärsi, itsekseen
taisteli. Ainoastaan siitä, miten ärtyisellä tuulella hän oli, saattoi
arvata, että isännän kanssa taas olivat yhteen törmänneet.

Huonolla tuulella ollessaan ei Anna koskaan mennyt Rajalaan.
Hänen ainoa turvansa oli silloin kamariin sulkeutuminen. Siellä
yksinäisyydessä antoi hän surulle ja suuttumukselle vallan, antoi
niiden vapaasti riehua ja temmeltää, kunnes väsymys ne viimein
tyytymään sai. Silloin väistyi suuttumus, ja suru vaihtui kaihoksi.
Silloin rupesi hän ajattelemaan elämän raskautta, sen painavaa taakkaa
ja sen palkan pienuutta. Ja hän tunsi, että hänen täytyi saada edes
kipene onnea osakseen, edes murunen elämän ilosta palkakseen. "Tulisi
edes se lapsi", ajatteli hän silloin, ja sitä ajatellen hän rupesi
sydämessään puhumaan lauhkeita, lempeitä äidin sanoja lapselle, jota
ikävöi ja ajatteli.

Lapseen kiertyivät vähitellen kaikki Annan ajatukset. "Kun tulisi se
lapsi", ajatteli hän, "niin antaisivat ihmisetkin meille enemmän arvoa.
Näkisivät, että niin se lisääntyy ja suurenee meidän sukumme kuin
muidenkin. Kun vaan tulisi, niin väistyisi paha maine ja kirous!"

Lasta ajatellen rupesi Anna ensimmäisenä keväänä puuhaamaan puiden
istuttamista Teittoon.

"Anna sen asian olla", sanoi isäntä. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään."

"Miksi ei?"

"Ne ovat sille vanhukselle niin vastenmielisiä, eikä niistä kuitenkaan
ennätä meille iloa tulla."

"No sepä kumma, ettei ennätä."

"Vaikeitahan ne ovat kasvattaa. Surkastuvat, kuolevat kerta toisensa
perästä, ja ala sitten aina istuttaa uusia. Siinä ne vuodet kuluvat."

"Kyllä minä siitä huolen pidän."

"No, kah pidä, pidä sitten", myönteli isäntä vaikka vastahakoisesti.

Jo samana iltana puheli emäntä asiasta miesten kanssa. Kuoppia
ruvettiin kaivamaan ja koivut tuotiin metsästä. Emäntä tahtoi niitä
muutamia pihaan, toisia ikkunain alle. Puut piti olla humisemassa,
koivut kasvamassa, jotta, jos lapsi taloon tulisi, se niiden
siimeksessä saisi leikitellä.

Koivut olivat jo lehdenalulla, ja vaikka ne olivatkin pieniä ja
heiveröisiä eivätkä vielä suojaa antaneet, olivat ne Annalle kuitenkin
mieleen. Ne olivat pieniä lapsia nuo puutkin hänestä, ja ne olivat
tehneet piirin talon ympärille. Olihan se kuin hyvä enne.

Hän teki kierroksen niitä katsoakseen vielä viimeiseksi illalla,
ennenkuin maata meni.

Oli niin ihana ilta, ettei hän sellaista Teitossa vielä ollut
nähnytkään. Sopusointua, onnea ja elämää, uhkuvaa, nuorekasta elämää
henki luonto. Se teki häneen niin omituisen ja hyvän vaikutuksen.
Olikohan tämä heräävä keväinen kauneus uuden paremman päivän
sarastusta? Uskalsiko hän sitä toivoa, uskalsiko ajatella, että hän
oli taistellut vaikeimmat taistelunsa ja oli nyt kulkemassa parempaa
kohden? -- --

Kovia kamppailuja oli hänellä ollut, alakynteen oli hän usein joutunut
ja saanut nöyrtyä, mutta näkihän tuossa edessään ainakin yhden voiton
hedelmät: nuo hennot pienet puut, joiden heiveröisiä oksia iltatuuli
tuuditteli.

Hän meni sisään, sulki ovet ja rupesi riisuutumaan. Mutta viimeksi hän
vielä vilkaisi ikkunastaan ulos. Oli se somaa, miten hyvä hänen oli
olla! Tuo harmahtava lampikin, peltojen alapuolella, näytti hänestä
hauskemmalta, kun näki sen jo hengessä puiden reunustamana. Ja puiden
suojassa kulki kartanolle tuleva tiekin. Miten hän siitä toivossa
iloitsi!

Mutta aamulla, kun renki Kalle ensimmäisenä pihaan astui, näki hän puut
kaadetuiksi. Ei ollut pystyssä enää ainoatakaan.

"Siinä sen näki", mutisi hän itsekseen, "ei siitä mitään synny."

Sitten tuli toinen piikatytöistä pihalle. Säikähtyneenä hyppäsi hän
sisään kertomaan toverilleen, mitä oli tapahtunut. Mutta ei kumpikaan
heistä uskaltanut emännälle sitä sanoa.

Kun Anna kohta noustuaan vilkaisi pihalle, vavahti hän ja kääntyi
kalpeaksi kuin vaate.

"Kuka tämän on tehnyt?"

Siihen ei kukaan voinut vastata. Kaikki tiedustelut olivat turhat.
Rengit ja piiat siitä eivät mitään tienneet. Isäntä oli kaiken yötä
rauhallisesti nukkunut, eikä kukaan ollut vierasta nähnyt. Vaari oli
ainoa, jota syyllä saattoi epäillä. Varmaan oli tämä kaikki sen vanhan
veijarin työtä. Viekas hän oli kuin kettu, vaikka tuntui järkensä
menettäneeltä. Mutta osasipa silti viisailtakin voiton viedä! Eiköhän
hän vaan ollut päättänyt mitä tehdä ja miten menetellä, heti kun
huomasi puita istutettavan. Koko päivän hän oli ollut näkymätön, oli
valittanut sydänalaansa ja pysytellyt sängyssä. Mutta jaksoipa sitten
yöllä nousta puita kaatamaan!

Emäntä oli raivoissaan. Tällaista hän ei voinut kärsiä. "Sinun täytyy
ottaa asiasta selvä", sanoi hän miehelleen. "Käy sen vaarin puheilla,
minä en voi."

Isäntä meni, mutta palasi pian. Ei tiennyt vaari asiasta mitään. Oli
nukkunut kaiken yötä pahasti ja nähnyt unta, että metsää kaatui hänen
päälleen. Muuta tietoa ei häneltä saanut.

"Annetaan asian jäädä sikseen", ehdotti isäntä. "Saat nähdä, että se
vanhus siitä vain pahenee."

"Ei anneta jäädä sikseen. Sinä annoit minulle vallan, ja minä ajan
asian perille!"

Emäntä oli luja. Puut istutettiin uudelleen ja vartijat pantiin
vartioimaan. Neljänä yönä oli niiden tähden valvottava, ja kun
viidentenä yönä eivät enää ruvenneet muut, valvoi emäntä itse.
Kuudentena ne sitten kuitenkin kaadettiin. Emännän joka jäsen vapisi.
Tämä oli ilveilyä, konnan koukkuja, joita ei voinut kärsiä. Ties mitä
siitä vielä tulisi, jos tällaiselle valtaa antaisi!

Taas pidettiin tarkka tutkinto. Kaikkia kuulusteltiin, jokainen pantiin
ahtaalle, mutta syyllisestä ei saatu tietoa entistä enemmän. Isäntä
oli harmissaan ja sanoi, että asia on jätettävä sikseen. Eivät jouda
miehetkään tuollaiseen turhaan työhön.

"Niin istutan kolmannet koivut vaimoväen voimalla", sanoi siihen emäntä.

"Hoho", ivaili isäntä, "vai on se niin tärkeätä. Sitä kai sinä
ajattelet, että jos tulee perillisiä, tarvitaan vitsanvarpuja
lähitienoilla."

"Ei minun lastani vitsan voimalla kasvateta." Annan ääni vapisi ja
poskilla paloi helakka puna. "Jos minä niitä saan, osaan minä heidät
kurissa pitää koivunvarvuittakin."

Anna oli taipumaton. Hän tahtoi, hänen täytyi tässä voitolle päästä.
Kova kovaa vastaan, jollei muu auttanut.

Kolmannet koivut istutettiin juhannukseksi. Emäntä itse raahasi ne
hiellä ja vaivalla metsästä. Hän kävi siellä hevosineen rattaineen
kolme vankkaa työihmistä muassaan. Uupumiseen asti he kaivoivat ja
väänsivät, valitsivat kauniimpia kuin ennen ja ajoivat ne kerskaillen
kotiin. Mutta voitoniloa oli vain hitunen mielessä, pelkoa paljon.

"Kolmas toden sanoo", vakuutti Anna. "Saapa nähdä, eikö nyt vaimoväki
voitolle pääse?"

Mutta pelko ahdisti hänenkin mieltään. Jos meni turhaan tämä
viimeinenkin yritys, silloin menisi häneltä viimeinen toivonkipinä.
Silloin koko yritys raukeisi, ei tyhjiin, ei jälkeä jättämättä, vaan
raunioiksi, joka aina muistuttaisi tätä tappiota ja aina painaisi
lisätaakkana siinä kuormassa, joka hänellä oli kannettavana: Kaikki
hänelle sydämessään siitä ilvehtisivät, näyttäisivät sormella ja
kuiskailisivat: "ähä, miten kävi! Etkö näe, että sinä olet heikko,
heikko ja voimaton sitä valtaa vastaan, jonka kanssa olet taisteluun
ruvennut". Ei, se ei saanut eikä voinut niin tapahtua. Hänen täytyi,
hinnalla millä hyvään päästä voitolle!

Emäntä koetti keksiä kaikkia mahdollisia varokeinoja. Pihan puoleinen
pikku rakennus, jossa vaari asui, tutkittiin salaa moneen kertaan ennen
puiden istuttamista. Vuode ja makuuvaatteet puhdistettiin, siivottiin
uunin nurkat, kaapin alukset ja joka paikasta tutkittiin, oliko
siellä asetta. Sitten pantiin renki Kalle vaarin tietämättä nukkumaan
kamarin vieressä olevaan porstuaan. Ja kun koivut olivat istutetut,
varustettiin vartijat joka yöksi. Emäntä antoi salaa kahvia ja sokeria
valvoville, -- käski keittämään kahvia ja pitämään lystiä yöllä, ettei
vaan uni tulisi. Sillä keinoin sai hän vartijat valppaiksi. Mutta aina
oli hän itsekin valveilla. Ei uskonut eikä saanut rauhaa, vaikka oli
toiset vartioimassa. Täytyi vaan valvoa, vaikka vuoteeseen rupesi ja
nukkua koetti.

Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä
toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään
päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen
onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin
voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä
lapsen käsi poskea.

Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat
taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle
pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.

Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut
katkottuina maassa.

Isännän mieli kuohahti.

"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. -- Kuuletko, eukko?"

"Kuulen."

"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."

"Ymmärrän."

Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski
rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan,
oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla
hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat
silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.

Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä.
Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään.
Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua,
ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden
kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä
omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle
pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat
hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi
siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut -- itse
paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden
kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.

Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki
yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia
olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei
hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän
mammonan orjuudessa.

"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi
itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli
kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa
pettänyt.

"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin
tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on
kaikki."

Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut
oikean tuomion.

Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti
se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui
silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien
hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien
suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin
suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.

Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi
hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten
seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja
kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä
kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt
vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän
oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää
jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen
ainoa turvansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan.
Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun
tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista.
Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen
lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että
lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan,
mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä
enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi
koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi,
joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.

Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös
ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon,
joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän
ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei
ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla
lempeä.

Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut
ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia
sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen
huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt
oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi
kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?

Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät,
tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii
tappion entistä katkeramman.

Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi
tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja
hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä
tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.

Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui
metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi
korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu
vieras Teittoon.

Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin
sydämessä.

"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on
tuokin aluksi".

"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat
ne nyt olla mielissään."

"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja
rahan rakkautta kaiketikin."

Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta.
"Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin.
"Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja
lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."

       *       *       *       *       *

Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä
oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona
ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin.
Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja
Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".

Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen.
Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka
lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli
tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka
mitä vasten naamaa.

"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän.
Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin
voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi",
ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."

"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna?
"Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen
tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."

"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen
puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon
sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."

"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."

"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja
niin tekikin.

Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin
seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja
kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään
papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä.
Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.

Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.

"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki
kirkkoherran aikovan astua saliin.

"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.

"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat -- -- niin kallis lahja --
kirkkoherra ymmärtää -- niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan
sanaa -- --"

"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua
ennen."

"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma,
mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen
jatkoksi."

"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."

Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja
ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan.
Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen,
kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan
kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.

Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi
tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen
nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin
olisi saanut ajatella, mutta nyt. -- Hän ajatteli tekstiä, mutta ei
mieleistään saanut.

"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän
merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti.
"Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei
Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä
maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.

"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän
itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".

Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten
pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa
astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat
kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin
pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.

Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti
niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten
ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen
oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.

"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."

Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta
rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei
auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli
"amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit
viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin
ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä
paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin
hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen
edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat
jatkoivat tarjoilua.

"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa
vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän
merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla,
kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua
tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja
äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon
vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä
tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut.
Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun
Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen
laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'.
Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet
mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä
siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"

Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja
jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän
maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai
kirouksen -- -- Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole
tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin
oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme
tullut täytetyksi."

Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan
olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra
oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki
seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei
kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä,
meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia
vaan, kyllä asia on oikein sanottu."

"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois
lasinsa.

Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona,
itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa
toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti
vaalii ja vartioi..."



4.


Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan
häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän
ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se
sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin
nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa.
Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta
sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja
lapsekkaammalta.

Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni
pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi
luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran
näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö
nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään,
miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian
sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti
levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.

Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta
ja kulkupuheista.

Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa
kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä
sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti.
"Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."

Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään.
Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti
olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo
pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin
käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä,
iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin
enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän
muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."

Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi
hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa
lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin.
Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain
hyvä.

Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää.
Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti
peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön,
joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat
tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset
arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö
kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä
ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja
lapsi hänelle.

Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki
tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä
niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan
oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset.
Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona
kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja
punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja
kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta.
Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun
ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!

"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset;
mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin.
Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa,
katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli
lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.

Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus.
Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin
itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi.
Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin
suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään
saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja
jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä
sanottiin.

Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen
suuren surunsa.

Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa
oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin.
"Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen
kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien
maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.

Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin
holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä
pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä.
Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti
ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle.
Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi
joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta
eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa.
Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen
suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut
kamariin kenenkään tietämättä. --. Silloin äiti luuli Annin tulevan
aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä
sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi
pyytänyt.

Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi
antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.

Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään
isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut
nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan
sitä käskikin.

"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon
luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei
ajoissa karaistu." -- --

Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan
ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena
saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua,
mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä
lauennut jousi. -- Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän
menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian,
niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.

Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen
siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden
sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut,
oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen.
Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä
peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina
ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä.
Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja
lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä
ollut tekemistä.

"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän
kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä
pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi,
muuttaisi mielensä ja -- -- ja -- -- tulisi kenties onnelliseksi. -- --
Voi, voi sentään!"

Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin
karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä
astuivat.

Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila.
Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki
ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut
piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava
puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä
toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja
kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli
orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta
keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa
nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet,
kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta
sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!

Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi
yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut
kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista
vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset
sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli
hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen
hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle
sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta
hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. --
Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu,
ensimmäinen -- ja viimeinen -- --!

Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut
aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän
Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta
Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä
ääretöntä, rajatonta riemua!

Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin.
Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui
vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja
juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään
metsänliepeessä. -- --

Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin
toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin
tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. -- --

Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin
oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian
palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn
kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli
tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän
uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin
pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."

"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna
huomauttaa.

"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää
sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"

Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden.
-- Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli,
ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko
poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen.
Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä
piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää
kuumassa, pimeähkössä pirtissä.

Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen,
mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin.
Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti
autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä
ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli
ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta
silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole
huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. -- --

Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän
läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.

Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt
on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli
hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi
taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja
koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä
hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä
hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin
tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket
tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että
hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta
äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa
varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä
syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen,
siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär
kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista
saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän
kertomuksensa.

Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten
se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt
kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.

Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa.
Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan
hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt
toisin.

Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella
ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia
kourallisen äidin helmaan.

"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli
hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno
ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi
erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi
äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin
äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä
sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."

Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle
puheli.

"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja
kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä
itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten
äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."

Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle
oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko
olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla
ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että
sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. -- --

"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö
sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.

Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas
kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja
tervetuloa."

"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee
iltansa ratoksi."

"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista
kiirettäkään. Käykää istumaan."

Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt
Jumala antanut niin ihania ilmojakin."

"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena",
kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen
noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin
kuulu."

"No, miksi en sitten kävisi?"

"Mitä te siitä paranette?"

"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua.
Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."

"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he
teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."

"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä
oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä
heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen
mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."

Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti:
"Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä."
Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.

Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän
etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä
pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon
saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli
tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.

Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua
jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä
oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin
yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa,
kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa
satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan
pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista
ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli
kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille
muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota
enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi.
Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua
hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.

Hän oppi tuntemaan Genovevat ja Rosa Tannenpurit, Anna Toggenpurit ja
muut keskiajan sankarittaret, niin että heitä leikkiessään esitti ja
eli heidän elämäänsä kuin oinaansa, omaksi ja äitinsä iloksi.

Eikä siinä kyllin. Kun ei äidillä aina riittänyt kerrottavaa, kyseli
Anni palvelijoilta. Hän istui kyyristyneenä keittiön penkillä ja
kuunteli heidän kertomuksiaan niin jännityksessä, että ihan vapisi.
Hän kuuli ruotimuijasta, joka valekuolleena pantiin riiheen ja
kolmesti tuli sieltä ruokaa pyytämään, mutta joka sittenkin elävänä
haudattiin, lapsesta, jonka äitipuoli kuoliaaksi pieksi, ja ukosta,
joka meni kellotapuliin kuolleelta partaa ajamaan ja jonka käsi kasvoi
kuolleen partaan. Pelosta väristen kuunteli hän myöskin satua vanhasta
saiturista, joka säilytti rahansa sukkiensa sisäpuolella, kunnes sukat
ja rahat kasvoivat kiinni jalkopohjiin.

Tästä kertoeli karjakko-Maija hänelle eräänä pimeänä syksy-iltana, kun
Anni taas tuli satua pyytämään. Äiti oli siihen asti kertonut, mutta
oli sitten mennyt muuta toimittamaan ja käskenyt Annin leikkimään.
Mutta Annipa hiipi pirttiin pyytämään satua Maijalta. Silloin Maija
kertoi sadun saidasta.

"Ukko oli juuri päässyt makuulle", kertoi hän, "kun tunsi jalkojaan
polttavan. Rahat olivat siellä sängyssä ja ne häntä polttivat, vaikkei
hän sitä ymmärtänyt." -- --

He olivat niin innoissaan, sekä kuuntelija että kertoja, etteivät
huomanneet tuvan oven narahtavan.

"Jalkoja poltti kuin tulessa olisivat olleet", jatkoi Maija, "mutta
vielä pahemmin poltti hänen mieltään pelko, että jos varkaat vievät
tavaran."

Samassa kirkaisi Anni ja kavahti pystyyn. Maija kääntyi säikähtyneenä
katsomaan taakseen, ja se hänen henkensä pelasti, sillä siten iski
vaari Maijan kaulaan tähtäämänsä käden seinään. Se olisi ollut kuoleman
isku tuo vaarin isku, jos se olisi osunut oikeaan, sen ymmärsi Maija,
ja hän tunsi voimansa lamaantuvan säikähdyksestä.

Vaari oli kamalan näköinen. Hän oli tullut pirtin puolelle jollekin
asialle, oli paljain päin tullut pihan poikki, ja tuuli oli nostanut
pystyyn hänen harvat hiuksensa. Hän seisoi kyyryssä selin, polvet
notkuen, silmät säihkyen kauhusta.

"Mitä paljon tämä on?"

Anna oli kuullut huudon, oli temmannut auki pirtin oven ja puristi nyt
vaaria käsipuolesta. Ensi kertaa hän uskalsi kajota vaariin, mutta nyt
hän uskalsikin, sillä hän näki Annin säikähtyneenä.

"Puhuu, puhuu", sammalsi vaari. "Puut puhuu ja ne pois. -- Tuo pois!
Pois!" Hän osoitti Maijaa.

"Vaari, olkaa rauhallinen nyt." Anna puhui tyynesti, vaikka tunsi niin
värisevänsä sisimmässään, ettei luullut sanojen sanoiksi syntyvän.

"Tulkaa pois, vaari, mennään teidän puolellenne."

"Tuo pois", toisteli ukko ja osoitti Maijaa.

"Äiti", huusi Anni nyyhkien ja tarttui äidin hameeseen. "Ei Maija muuta
tehnyt, kuin kertoi siitä saidasta." -- --

Maija oli Annin erityinen suosikki, sillä hän aina tiesi parhaimmat
sadut. Siksi ei Anni kärsinyt, että hänet uhattiin ajaa pois.

Mutta tuskin oli Anni nämä sanat sanonut, ennenkuin jo vaari kyyristyi,
ojensi pitkät, luisevat käsivartensa lasta kohden ja aikoi käydä
käsiksi. Silloin menetti Anna tyyneytensä, survaisi lapsen kauaksi
luotaan, tarttui vaarin käsiin ja huusi vapisevin äänin: "Pois täältä,
vaari, heti paikalla! Puut saatte katkaista ja karkoittaa palvelijat,
mutta lapseen ette saa koskea, kuuletteko?"

Mutta vaari ei liikahtanut. "Pois", intti hän itsepäisesti osoittaen
Maijaa. "Pois!"

Silloin kokosi Anna viimeiset voimansa. "Maija, pane tavarasi kokoon ja
lähde tänä iltana talosta", sanoi hän päättävästi.

"Nyt, vaari, menemään", sanoi hän sitten ja lähti vanhusta taluttamaan
tuvan ovesta ulos.

Sinä yönä nukkui vaari ensi kertaa huoneeseensa telkittynä. Mutta pelko
piti sittenkin talonväen valveilla.

Siitä illasta alkaen rupesi Anna ikävöimään miestään kotiin tulevaksi.
Hän tunsi turvan tarvetta. Se oli toinen syy. Toinen syy oli se,
että häntä vaivasi nuo isännän monet matkat. Ne tekivät sekä isännän
mielen että elämän kodissa niin rauhattomaksi. Ja sitten ihmiset
saivat aina niistä puheen aihetta; ja vaikka sen tiesikin, että ne
paljon pahuuttaan kokoonpanivat, niin tuli siitä kuitenkin levoton
mieli, että jos siitä vielä jotakin kurjuutta tulee ja jos oikeata
sanomisen syytä onkin. Jos isäntä vaan rupeaisi kotona olemaan ja
enemmän maanviljelystä harjoittamaan, koettaisi Annakin olla lauhkeampi
ja tasaisempi. Ja kun saisi rauhallisempia päiviä nähdä, olisi se
helpompaakin. Jos Jumala edes tässä yhdessä asiassa antaisi toivon ja
pyynnön mukaan, voisi sitä sitten muuhun paremmin tyytyä ja mukautua.

Viikon perästä se toivo toteutui. Mutta sekin asia tuli ensin
säikäykseksi, sillä isäntä palasi kotiin sairaana. Hän ajoi hiljaisesti
pihaan, astui vaivoin rattailta ja pyysi renkiä riisumaan hevosen.
Sitten hän meni sisälle, pyrki kohta makuulle eikä sijaltaan noussut
viikkokausiin.

Katkeralta tuntui se Annasta, tuntui siltä, että näinkö Jumala vastaa
tähän toivomukseen. Meneekö häneltä mies juuri, kun hän tuntee
tarvitsevansa tukea ja turvaa. Tai jäisikö mies ehkä sairasvuoteelle
vuosiksi virumaan? Mitä apua hänestä silloin oli? Ei muuta kuin ristiä
ja rasitusta. Ja niin vaikea hoidettava kun hän vielä oli, ei saanut
rauhaa yöllä eikä päivällä. Usein ajoi hän kesken unen nousemaan,
tahtoi palvelusta mitä milloinkin, ja jos ei sitten unta saanut, vaati
raamattua lukemaan. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tahtonut, mutta nyt
taudin mukana tuli se raamatunlukemisen kiihkokin. Oliko hän kenties
tulemaisillaan samanlaiseksi kuin vaarikin oli. Ja tulisiko Annan
hoidettavaksi kaksi sellaista, vaikka oli jo yhdessäkin pelättävää
tarpeeksi.

Alkupuoli isännän sairastamisesta oli raskas aika Annalle, mutta sitten
rupesi vähitellen valkenemaan. Silloin Anna myöskin huomasi, mikä ilo
ja apu hänellä oli tyttärestään. Kun yön valvominen ja monet askareet
päivällä sairaanhoidon lisänä oikein olivat voimia vieneet ja ruvenneet
tuskastuttamaan, oli niin hyvä sanoa Annille: "Otapa kirja ja mene
lukemaan isälle". Silloin Anni otti pienen jakkaran, vetäisi sen isän
vuoteen viereen ja valmistihe lukemaan. Välistä oli hänellä sylissään
suuri, vanhanaikainen raamattu, jolla oli nahkakannet ja messinkiset
kiinnikkeet ja josta hän luki isälle, luki luvun toisensa perästä
ymmärtämättä itse, mitä luki. Tai sai hän luettavakseen ne vanhat
kirjat, jotka äiti oli hänelle hakenut, Genovevat ja muut, joiden
sisällön oli kuullut kymmeniä kertoja, mutta joita luki yhtä mielellään
silti.

Isä oli ylpeä, kun kuuli tytön lukevan. Eivätpä osaisi kaikki lapset
sillä iällä niin sujuvasti sisältä ja niin ymmärryksellä lukea. Oli tuo
hänen tyttönsä kuitenkin toista tekoa kuin muut. Tuossa istua kyyrötti
jakkaralla ja luki taitavasti kuin vanha ihminen, Vaikka sormilla vielä
piti sanoja osoittaa, ettei riviltä eksyisi. Ja kun tuli kohdalle
vaikea sana, vääntyi pikku suu niin somasti ja silmiä siristettiin,
että vaan kirjaimet oikein selviäisivät. Mutta jos oikein kovalle otti,
pudisti tyttö pellavapäätään ja alkoi lauseen alusta uudelleen, kunnes
läpi pääsi.

Isä makasi sängyssä ja katseli häntä mielihyvällä. Ei mikään häntä niin
tyynnyttänyt kuin lapsen luku. Oli se mukava, tuo tyttö, tuollainen
vaalea, valkoinen lapsi. Pää muistutti aivan niitä enkelin päitä,
joita hän oli nähnyt jouluyötä kuvaavassa alttaritaulussa Kotajärven
kirkossa, ja jollei Anni olisi ollut niin nuori, niin väittäisi hän,
että tekijä oli Annin kuvan siihen maalannut. "Se on kuin toista
sukua", mutisi isä. Hän muisti olevansa musta ja likainen lapsensa
rinnalla. "Se ei ole sellainen, kuin maailman rantoja soutanut."

"Kuules mamma", sanoi isäntä eräänä iltana. "Minä olen ajatellut,
että tästä puoleen rupean olemaan kotona. Minä olen matkoja jo tehnyt
tarpeeksi. Rupean kotona olemaan ja maanviljelystä harjoittamaan. Onhan
täällä alaa vaikka kuinka, kun vaan viljelemään rupeaa."

Silloin istahti emäntä tuolille ja häneltä pääsi itku.

"No, mitä sinä sitä nyt suremaan?"

"Se oli paras sana, minkä olet minulle sanonut pitkiin aikoihin", sanoi
emäntä ja nousi.

"Ja sitä sinä sitten itkeä ollottamaan!"

"Niin sitä välistä itkee ilostakin. Mistä sinulle niitä voimiakaan aina
riittäisi yöt päivät kulussa olemaan?"

Isäntä ei siihen sanonut mitään, makasi vain hiljaa ja mietti uusia
aikeitansa. "Ja sitten se tyttö pannaan kouluun", sanoi hän. "Se ei
suotta ole Teiton tytär eikä papillista sukua."

Emäntä ei mitään vastannut, askarteli vain rohtopullojen
järjestämisessä. Mutta mielessään hän ajatteli, että vaikka uhrauksen
oli tehnyt, vieläpä suuren, naidessaan talonpojan, oli hän kuitenkin
voittanutkin jotain, kun hänellä oli lapsi, jonka hyväksi voi elää ja
jolle äidin entisyys ja syntyperä vielä hyväksi kääntyisivät.

"Kouluja on harvassa", sanoi hän viimein, "mutta kyllähän minäkin
tahtoisin tytön kouluun."

"Mitäpä muuta kuin käytetään. On siihen varaa. Mutta saa se kuitenkin
kansakouluun tyytyä. Mitä sitä sen pitemmälle kouluttaisi. Nätti tyttö,
joutuu kai pian hyviin naimisiin."

Äiti ei siihen sanonut mitään, rupesi vain riisuutumaan.

Hetken kuluttua oli kynttilä sammuksissa ja kaikki hiljaista. Mutta
puolenyön aikana, kun isäntä heräsi eikä saanut unta uudelleen,
kävi hän levottomaksi. Hän käänteli ja väänteli vuoteessa, huokaili
ja puhisi kuin olisi pihdissä ollut. "Eukko", sanoi hän viimein ja
tyrkkäsi käsipuoleen, "eukko, otappa tulta ja anna minulle sitä
levoketta."

Emäntä nukkui väsyneen sikeätä unta eikä ollut herätä ensinkään.
Vihdoin hän käännähti. "No", sanoi hän puoliunissaan.

"Etkö sinä kuule! Nouse antamaan minulle sitä lääkettä."

Emäntä nousi hitaasti, antoi lääkettä ja meni takaisin vuoteeseen.

"Älähän vielä nuku! Kuule, eukko, tiedätkö, mistä ajasta asti minä
rupesin ajattelemaan sitä kotiin jäämistä ja maanviljelystä?"

"Mistä minä? Nukutaan pois jo."

"Ei minua nukuta. Kuule nyt, kun minä kerron. -- Se oli syksyllä,
siihen aikaan, jolloin kävin Pohjanmaalla asioissa. Sanoivat siinä
pitäjässä, että huomenna täällä on huutokauppa, josta rahat menee
pakanain käännyttämiseksi. Minä ajattelin, että samapa se minulle,
minne ne rahat menevät, kunhan saan halvalla tavaraa. Ja sitten minä
läksin sinne. Mutta sillä kun oli papit ja lukkarit ja väkeä että
vilisi, ja voi kuinka ne puhuivat! Se yksikin, joka piti puheen juuri
ennen huutokauppaa, se puhui jotakin semmoista, että 'kussa teidän
tavaranne on, siellä on teidän sydämenne', ja voi sitä helvettiä,
jota se kuvasi, niille, jotka rahaa tai kunniaa tai mainetta takaa
ajavat, miten niillä aina on nälkä, aina vaivaa tuosta tyytymättömästä
himostaan, ja taas toisilla, jotka Jumalaa rakastavat ja lähimmäistään,
mikä taivas heillä on jo tunnossaan."

"Kuuletko sinä, mamma?" Isäntä töykkäsi taas kylkeen. "Joko sinä nukut?
Mitä sinä nyt, nouse katsomaan, seisooko raamatussa sillä lailla siitä
tavarasta ja sydämestä?"

"Anna, hyvä ihminen, olla. Minä luen huomenna. Raukaisee niin kovin."

"Etkö tuota tuon vertaa viitsi", porasi isäntä. "Mutta sen nyt kuulit,
että minun rupesi kateeksi käymään noita taivaan asukkaita ja päätin
jättää sen jumalattoman nylkemisen. -- Sitten, kun tuli huutokauppa,
läksin kesken pois, sillä näin, että hinnat siellä nousivat yli
äyräitten, kuin hyvä hiiva taikinatiinussa. Isäntä siellä kievarissa
nauroi minulle vasten naamaa ja kysyi, miksen sieltä mitään ostanut.
Taisi vaan olla sen veijarin vehkeitä, että sinne oli narrannut."

Isäntä herkesi puhumasta ja katseli emäntää, joka jo unta veteli.
"Kuule", sanoi hän kovalla äänellä ja kumartui vaimonsa puoleen. "Jos
minä nyt kuolen ilman Jumalan sanaa, on se sinun syysi."

Silloin Anna nousi, kääräisi huivin hartioilleen ja meni ottamaan
raamatun pöydältä. Hän värisi vilusta ja väsymyksestä selaillessaan
lehtiä. Viimeinkin löysi hän paikan evankeliumeista, luki siitä
muutaman värssyn ja pani sitten kirjan pois. "Nuku nyt ja anna
muidenkin nukkua", sanoi hän valittavasta, sammutti kynttilän ja veti
peitteen huppuun päänsä yli, saadakseen lämmintä. Isäntä heittelihe
vielä vuoteella. Mutta sitten rupesivat rohdot raukaisemaan, ja hetken
kuluttua hänkin vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään
tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa,
jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se
teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias,
osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan
hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei
suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli
kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin,
kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja
tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti
kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän
taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina
tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi
kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja
katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä
sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut
häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta,
jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän
ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi
opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei
siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä
koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi
aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle
elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri
tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin
ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun
hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle
taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä
ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa
ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon
mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta
eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan,
niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta
iloitakaan? -- --

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli
Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun
hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut
jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni
aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä?
Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan
hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. -- --

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui,
kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka
rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan,
jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella.
Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki
Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että
jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän
ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui,
äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se
sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa,
kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa
viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta
sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä
kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä
hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt.
Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta,
ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin
rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja
hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa
metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään
sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin
kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi
Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi
sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.



5.


Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi
vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla
ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden
nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen
täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä
vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja
jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta,
joka voisi pimeän valaista.

Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin
akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli
välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.

Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä,
korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa
tarvittiin.

"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.

"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."

"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi
karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos
täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja
järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan
polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle
vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos
äityisi pahaksi, tulisi tuho."

"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"

"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä
isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."

"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi
ullakolla tänään iltahämärissä."

"Mitä?"

"Mitä?"

"Kävi kuin kävikin, ja oli säikäyttää emännän aivan kuoliaaksi, kun
yht'äkkiä tulla tölpperöi sieltä puolihämärissä."

"Mitä se siellä ullakolla?" Tytöt odottivat vastausta pörhössä korvin,
ja silmissä vilkkui arka, säikähtynyt ilme.

"Mistä minä tiedän. Kävi kai siellä omia asioitaan. Onpa hänellä
liittolaisensa siellä niinkuin muuallakin mukana."

Juhon mielestä oli niin mukavaa piikoja pikkusen peloitella, ne kun
muutenkin olivat niin arkoja.

"Tiedättekö?" -- Tytöt rupesivat hiljaa keskenään supisemaan.
Peloitti puhua ääneen -- kävisi vielä kuin Maijan -- mutta puhua piti
kuitenkin. --

"Tiedättekö, kun tänä päivänä, miten lie päässytkään sisään livahtamaan
ihan silmän näkemättä, mutta yks kaks oli ukko tuolla välikamarissa.
Poika nukkui kätkyessä, vaari meni luo, kyyristyi katsomaan, mutisi
vähän itsekseen -- 'musta', kuulin selvään, muuta en -- ja nosti sitten
kättään. Ties mitä olisi tehnyt, mutta minä kun olin tullut huoneeseen,
parkaisin siinä samassa. Miten se siitä säikähti, läksi luikkimaan
pakoon sitä kyytiä! Ja minä vaan joudutin menemään. Mutta eteisessä
emäntä tuli vastaan. Valkea oli kuin vaate ja kyselemään rupesi, mitä
vaari oli tehnyt. Oliko koskenut poikaan? Oliko aikonut koskea? Mitä
oli sanonut? Miksi tullut! -- --"

"Mistä minä tiesin -- -- kerroin minkä taisin, mutta en minä siitä
'mustasta' mitään sanonut."

Piiat pudistivat päätään. "Ei ne vaarin asiat ole oikein. Jokin sitä
kalvaa. Mustaa se ei suvaitse ollenkaan, ja pikku pojalla kun on pitkä
musta tukka ja sysimustat silmät."

"Kuulepa mikä se siellä kolisee!"

Tytöt katsoivat säikäyksissä toisiinsa. "Nyt se paha tulee", sanoi
Juho ja naurahti vähän. Mutta vähän tuota naurua tuli ja sekin oli
kuin väkinäistä, sillä hänkin oli kuullut outoa liikettä ulkoa. Olisi
vieraiksi luullut, mutta eihän täällä vieraita käynyt, ja kukapa olisi
liikkeellä ollut tällaisena iltana ja näin myöhään.

"Kumma kun ei vaari sitä Annia suvaitse, vaikka se on valkoinen kuin
lumpeen kukka", kuiskasi toinen tytöistä.

"No etkö sinä sitä tiedä, että kun se kuitenkin on emännän lapsi. -- --
Vaari pelkää emäntää kuin kuolemaa, höpisee hänestä jos mitä,
sanoo -- -- --"

"Mutta nyt kuitenkin kuuluu kolinaa." He hypähtävät kaikki koholle
rahilta. Tuvan ovi nykäistiin samassa auki, ja vieras astui
kynnykselle. Tytöiltä pääsi helpotuksen huokaus. Olihan se toki
tavallinen ihminen, luuta ja lihaa niinkuin hekin, eikä mikään pimeyden
ruhtinas tai hänen käskyläisensä.

"Hyvää iltaa", tervehti vieras ja ravisteli matkavaatteitaan, joista
vesi virtana valui maahan. "Onko tässä talossa niitä, jotka mielellään
huoneisiin ottavat? Aioin edemmäkin kulkea, mutta vaivalloista se on
tämmöisellä ilmalla."

"Onko vieras kaukaakin", kysäisi Juho-renki ja nousi tervehtimään.

"Tuolta olen Pohjanmaalta, enkä tiedä minne yöpyä, tuntematon kun olen
täällä. Näin maantielle tulta ja tulin siksi kysymään."

"Ei meillä ole valtaa kieltää eikä myöntää tässä talossa", selitti
Juho. "Mutta käväise Miina kysymässä isännältä."

Miina pyörähti välikamariin, jossa isäntä ja emäntä istuivat. Isäntä
oli kiikutellut poikaa, joka kätkyessä nukkui, ja emäntä neuloi
vaatteita.

"Täällä olisi vieras, joka pyytää yösijaa", sanoi Miina ovelta.

"Kuka se on ja mistä?" kysäisi isäntä nousematta.

"En minä nimeä tiedä, sanoi vain olevansa Pohjanmaalta. Ei se ihan
talonpoikaiselta näytä."

Isäntä pistäytyi pirttiin ja palasi hetken kuluttua. "Kuule, mamma,
sytytäpä salin kynttilät. Minä lupasin yösijan sille vieraalle. Tuntuu
olevan oikein siivo mies, puhutteli niin kohteliaasti, kuin ainakin
ison talon isäntää."

Emäntä nousi vitkastellen. "Pitäneekö paljonkin nyt puuhata?"

"Mitä joutavia. Tee hyvät tilat -- -- heitä on kaksi, pieni poika
toinen, ja anna illalliseksi sitä, mitä muutenkin. Minä pyörähdän
katsomaan, saavatko hevosen talliin."

Isäntä meni, ja emäntä nousi sytyttämään tulet salissa. Anni juoksi
kintereillä. "Äiti, tuleeko tänne vieraita?"

"Tulee."

"Pieniä lapsiakin?"

"En minä tiedä. Kuuluuhan sillä vieraalla olevan poika muassaan."

"Onko se pieni?"

"En tiedä. Älä nyt kysele, vaan juokse hakemaan puhdas esiliina,
ennenkuin tulet tervehtimään. Kuuluvat olevan parempia ihmisiä.
Pitäähän sinun olla siisti, kun vieraille näytetään."

Kopinaa rupesi kuulumaan eteisestä. Emäntä meni ovelle ja työnsi sen
auki, niin että salista virtasi valoa eteiseenkin.

"Käykää sisään", kehoitti hän, kun näki hartevan miesolennon eteisen
ovella.

"Kiitoksia! Mutta nämä vaatteet ovat niin märkiä. Paras kun ripustamme
ne tänne, ettei huoneen lattia kastu."

Anna hätkähti kuin salama olisi silmiin iskenyt. Tuo ääni, tuo
ihmeellinen ääni, kenen se oli? Hän tunsi veren syöksevän kasvoihinsa
ja päätä pyörrytti.

"Käykää sisään", sanoi hän, mutta ääni ei ollut kuin hänen omansa. Se
oli toisen, joka puhui kaukaa ja kovasti, niin että korvia särki.

"Kiitoksia", vieras, astui kynnykselle kädestä taluttaen pientä poikaa.

"Hyvää iltaa! Taitaa olla tämän talon emäntä." Hän katsoi pitkään,
katsoi toisenkin kerran, sanoi sitten hitaasti ja arvellen: "Luulin
vieraisiin tulevani, mutta taisinkin tulla tuttujen luo."

"Taitaa olla entisiä tuttuja", sanoi Anna, ja taaskin tuntui hänestä
ääni vieraan ääneltä.

"Tahtoneeko tämän talon emäntä näitä entisiä tuttuja tuttuina
vastaanottaa?" Hän katsoi taas pitkään ja tutkivasti. Sitten hän ojensi
kätensä uudelleen. "Hyvää iltaa, Anna." Hän sanoi nimen erityisellä
painolla.

"Hyvää iltaa", vastasi Anna hiljaa.

"Tässä on poikani, jonka sanovat olevan minun näköiseni, ja kaimanikin
on, vaikka Vilhoksi sanotaan."

Vieraat olivat siirtyneet peremmä huoneeseen ja asettuivat emännän
pyynnöstä istumaan, isä keinutuoliin salin nurkassa, Vilho pienelle
tuolille isänsä viereen. Annakin oli istuutunut, vaikka kuin unessa
kulkija.

"Jo on vuosia siitä, kun tapasimme." Vieras istui miettiväisenä eteensä
tuijottaen. "Miten on Jumala sinua elämän matkallasi kuljettanut ja
vienyt?"

"Onhan se", sanoi Anna, ja häntä ihmetytti, että hän senkin sai
sanotuksi. "Monenlaista sitä saa nähdä."

"Niin kai se on meille jokaiselle, vaiherikasta ja kirjavaa, tämä
ajallinen vaellus. Hyvä vaan, jos se meitä opettaa sielumme autuutta
etsimään."

Silloin kuohahti viha äkkiä Annan mielessä, kuohahti kuin joki, jonka
juoksun sulku on ehkäissyt ja joka sitten saatuaan alaa edes hiukkasen
sulkua ahdistellakseen sen vihaisena tieltään viskaa. Siinähän se nyt
oli se, joka heidät oli toisistaan erottanut, joka oli katkeroittanut
hänen mielensä ja säpäleiksi särkenyt hänen elämänsä onnen!

"Sen minä ainakin olen oppinut, että paljon on puhetta, paljon huutoa
ja hurskaita sanoja, mutta vähän sitä mieltä, mikä ihmisiä todella
tekisi paremmiksi."

"Kun omat synnit suuriksi käyvät, ei sitä silloin opettele muiden
erehdyksien paljoutta."

"Sen näkee opettamattakin", sanoi Anna kiivaasti ja nousi, sillä isäntä
astui samassa huoneeseen.

"No onhan se mamma jo tulta tuonut meille", puheli isäntä käsiään
hykertäen. "Harvoinpa näin vieraita sattuukaan, me kun asumme tässä
korven kylässä."

"Harvoin taitaa sattua", sanoi vieras, mutta hänen katseensa seurasi
Annaa, joka oli menossa pois salista. Samassa tuli tyttö häntä vastaan
salin kynnyksellä.

"Äiti." Anni tarttui hameeseen. "Äiti."

"Mene sinä vaan hyvää iltaa sanomaan? Äiti menee vähän tänne."

Tyttö jäi ujostellen ovensuuhun vieraita katselemaan. Olisi tehnyt
mieli mennä tervehtimään, kun siellä oli se pieni poikakin, mutta
rohkeus petti.

"Tule nyt", pyyteli isä, ja silloin Anni rohkaisi mielensä. Hän juoksi
lattian poikki isän luo, kävi sieltä vieraille niiaamassa ja juoksi
sitten takaisin isän turviin. Siinä hän seisoi salaa katsellen,
minkälainen se poika oli ja mitä se teki. Kun sitten oli katsellut niin
kauan, että tutummaksi tuli, ja kun isätkin olivat ruvenneet puheisiin
keskenään, uskalsi hän esiin piilopaikastaan, kulkea sipsutti hiljaa
isän ohi ja asettui tuolille pojan viereen.

"Sinä olet tullut kaukaa", sanoi hän ja katsoi uteliaasti toveriinsa.

"Olen", sanoi poika.

"Oletko nähnyt paljon suuria metsiä?"

"Olen."

"Ja haltijoita myöskin?"

"En", sanoi poika ja näytti säikähtyneeltä.

"Etkö ollenkaan?"

"En."

Anni istui hetken hiljaa ja miettiväisenä. Toverinsa tietämättömyys
haltijoiden suhteen oli lamauttanut hänen tutustumishaluaan. Hän
huomasi, ettei tuo poika välittänyt siitä, joka hänestä oli kaikkein
hauskinta, ja se ehkäisi hetkeksi tutustumisyritystä. Poika istui
ihan hiljaa eikä sanonut mitään. Annia huvitti heilutella jalkojaan
edestakaisin, edestakaisin kuin kelloja, joita nauhasta vuoronperään
soitellaan. Mutta sitä tehdessään sattui hänen silmänsä kenkiin. "Nämä
ovat uudet", sanoi hän kääntyen poikaan. "Isä antoi ne tänäpäivänä."

"Ja minä sain uudet vaatteet matkaksi. Näissä on povitaskukin." Poika
avasi nuttunsa napit ja pisti käden poveen. "Onko sinulla kuvakirjoja?"
kysyi hän sitten.

"On yksi."

"Osaatko sinä piirustaa?"

"En."

"Minä tahtoisin nähdä ne kuvat ja niitä piirustaa."

"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat
välikamariin, jossa äiti askarteli.

Siten oli ystävyys solmittu.

Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki
aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä
illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta
monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.

Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja
ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja
joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes
kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi
kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki
kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta
salaisuudesta.

Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut.
-- Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja
katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki,
särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin.
Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin
hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä
kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla
polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi
iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli
saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat
hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden,
olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen
olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota.
Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!

Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että
olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja
nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo
vieras, ollut. -- Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se
kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli
luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut.
Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä
ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän
tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!

Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen
illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut
pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku
Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.

Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen
vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja
valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän
oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne
kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia
vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat
asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä
ajatteli.

Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.

Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa
anteeksi ja unohtaa? -- Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja
niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet?
-- --

Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota
tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!

Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa,
joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja
kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.

"Jos lasten tähden -- jos kuitenkin -- --"

Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään
tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin
raskas taakka olisi maahan valahtanut.

Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä
viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis,
vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven,
näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat
isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he
olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä
olivat paraikaa lukemassa.

Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea
hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa
saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!

Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että
nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä
naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin
ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.

Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi
sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti
antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa
pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka
oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että
tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.

Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat
väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat
tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä
unessakin.

Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi
sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen
nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja
emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.

Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta
hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.

"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat
sieltä vanhasta pappilastamme."

"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia,
sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."

He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet
pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin
lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.

"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä
tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa
olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." -- --

"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä
sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria
kotona."

Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja
haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.

"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla
kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa
rukoilemaan ja pelkäämään."

"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."

"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."

"Jos minä rukoilen, että saisin sen kirjan." "Ei sitä turhia saa
rukoilla. Nuku nyt vaan." Hetken kuluttua kuuli Vilho isänsä
hengittävän raskaasti kuin nukkuja, ja pian sulkeutuivat hänenkin
silmänsä.

       *       *       *       *       *

Varhain seuraavana aamuna, ennenkuin muut vielä olivat jalkeilla,
käyskenteli jo Martti Lehto kartanolla, katsellen paikkaa ja sen
ympäristöä. Hän oli aamun virkku, ja nousi usein jo kukonlaulamalla,
käyttääkseen varhaisimmat tunnit päivästä kävelyyn.

Hän oli tehnyt kierroksen kartanolla ja ihmetteli parastaikaa seudun
aukeutta, kun hänen huomionsa kiintyi olentoon, joka näyttäytyi pienen
piharakennuksen portailla.

"Kukahan tuo mahtaa olla", ajatteli hän itsekseen ja läheni.

"Hyvää huomenta, vaari", sanoi hän kohdalle tultuaan. "Aikainenpa te
olette."

"Semmoinenhan se on tapa vanhoilla."

"Niin taitaa olla. Oletteko te tämän talon väkeä?"

"Olenhan minä entinen isäntä." Vaari katsoi häneen vähän ihmeissään.
Mikä tuokin oli, kun oli tullut käymään, vaikka näkyi olevan vieras?

"Taidatte olla kaukaa?" kysäisi vaari vähän arvellen.

"Olen tuolta pohjan puolelta tämän talon emännän kasvinkumppani."

"Vai niin", sanoi vaari pitkään, "vai kasvinkumppani! -- Kuulkaas",
jatkoi hän kuiskaamalla, "ettekö tulisi vähän tuonne sisään minun
puolelleni?" "Kiitoksia, saattaisihan tulla." "Ei tämä vieraitten
varalle muuten ole", sanoi vaari kuin anteeksi pyytäen avatessaan oven
vieraalle.

"Tämäkö on teidän asumuksenne?" Martti katseli ympärilleen. Huone oli
pieni ja pimeä. Toisella seinällä oli pöytä ja tuoli, jonka selustin
oli poikki, toisella vuode oikein tilava, vanhanaikainen. Makuuvaatteet
näyttivät likaisilta, yhteen kasaan työnnetyiltä. Ikkunalaudalla oli
nuuskarasia, piippunnysä ja kitupiikki.

"Onhan tässä istuinta kuitenkin tarpeeksi." Martti nosti tuolin vuoteen
viereen ja istuutui. Vaari asettui vuoteen laidalle, niin lähelle
vierastaan kuin mahdollista.

"Sanoitte olevanne tämän talon emännän tuttuja", rupesi hän kuiskaillen
kysymään.

"Niinhän minä olen. Saman katon alla kasvoimme."

Vaari hymähti. "Muisti pettää", sanoi hän ja iski viekkaasti silmää.
"Kyllä minäkin sen asian tiedän."

Martti katsoi kysyvästi vanhukseen.

"Niin, totta minä puhun! Sen kanssa minä olin yhteenkin mennä.
Vihkimistä vailla, mutta silloin se jätti."

Martti hätkähti. Oliko ukko järjiltään? Vai pistelläkö tahtoi ja
parjata? Jotain tässä alla piili, mutta mitä? Ja miten sen perille
päästä?

Hän siirsihe vähän edemmä vaarista ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen
vanhukseen. Raihnaiselta näytti, mutta oliko hullu, viisas vai siinä
keskivälillä? Tuli mieleen, että jos ukko onkin kuullut jotain Annan ja
hänen omista suhteistansa ja niitä nyt ajatuksissaan tähän sotkee. -- --

"Te olette emäntää paljon vanhempi", huomautti hän varovasti.

"Ei sillä suurta väliä ole, ihan saman vuoden lapsia oltiin."

"Mutta teillähän on harmaat hiukset, ja minä muistan varmasti hänen
syntymävuotensa. Katselin sitä usein kirkonkirjoista pappilassa."

Vaari kävi iloisen näköiseksi. Taisi tuo vieras kuitenkin olla asian
perillä, koska puhui pappilasta ja kirkonkirjoista.

"Vai katselitte." Vaari vilkui arasti syrjään. "Sinne pappilaanhan hän
joutui", kuiskasi hän kiireisesti. "Jätti minut, kun sai papin, vaikka
itse oli talonpoikaissukua."

"Sen teki hänen äitinsä", sanoi Martti yht'äkkiä, itsekin ihmetellen,
että uskalsi noin umpimähkää sanoa, vaikk'ei tiennyt. Mutta se ajatus
oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, ja hän sanoi sen samassa
toivoen, että lausumalla arvelunsa paremmin ehkä pääsee vaarin
ajatusten perille.

"Vai äitinsä." Vaari rupesi hiljalleen nauramaan ja näytti
hyvämieliseltä. Oli kuin raskas taakka olisi hänen hartioiltaan
pudonnut.

"Vai äitinsä! Mutta niin on kuin isosta pienennetty."

"Niin on", myönsi Martti. "Sitä sanoivat kaikki jo ennen aikaan. Mutta
hänen oma äitinsä kuoli pian. Pastori meni sitten uusiin naimisiin ja
äitipuoli kasvatti tytärtä."

"Kuulkaa, eikö se ollut viekas, kun jätti heti, kuultuaan että saa
papin?" Vaari näytti vieläkin suuttuvan, kun sitä ajatteli. Hän
ei pannut huomiota vieraan antamiin tietoihin, jatkoi vain omaa
ajatusjuoksuaan.

"Minä olin siellä pitäjässä käymässä, ja niin verevä tyttö se oli, että
katsella täytyi. Vihkimistä vaille, vihkimistä vaille. -- Mutta silloin
tuli pappi naapuripitäjästä -- --"

"Minä kasvoin tyttären leikkitoverina, mutta äitiä en nähnyt. Hän oli
jo kuollut, kun tulin."

Vaari hykersi käsiään. "Siitä se sen sai. Kuoli kun kuolikin."

"Kuolema tulee meille kaikille. Katsokaamme vain, ettei se tule kuin
varas, joka yöllä meidät äkkiä yllättää."

"Ei, ei." Vaari siirsihe säikäyksissään sängyn jalkopuoleen. "Mitäpä
varas täällä tekisi köyhän luona."

"Voi se köyhältäkin sielun kadotukseen viedä. Mutta rikkaan on jo
puolitiessä viemässä, kun sydän tavaraan kiintyy."

"Voi, voi", sammalsi vaari. "Vai on vieras saarnamies. Eikö tästä jo
mentäis -- --!" Hän astui hoippuen ovelle päin.

"Mennään vaan, minä olen valmis. Olen saanut totuuden sanan sanoa."

He astuivat ulos, ja vaari kääntyi kohta rakennuksen nurkalta
luikkimaan pellolle päin. Martti meni pihan poikki päärakennukselle.
Eteisessä hän löysi Annin ja Vilhon. Vilholla oli lyijykynän pätkä
kädessä, ja hän piirusteli ahkeraan eteisen sanomalehdillä paperoidulle
seinälle.

"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän
porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme
tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä
on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."

Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa
kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi
perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras
yhtä mieltä hänen kanssaan.

Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän
vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä
tekemään.

Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.

"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että
pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät
ajamaan.

Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun,
punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.

"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko
pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut -- --"

"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan
kovasti.

"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille,
josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja
joutuin takaisin."

Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut
niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen
ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä
tähän odottamaan?

Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei
ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli
Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti,
mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa
ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi.
Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon
mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka
Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä
todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman,
mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja
rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun
ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain
selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi -- --

Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja
hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.



6.


Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän
välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan
siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt
entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut
kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa
katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko
kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli
omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi
illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko
yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen
pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.

Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta
nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka
kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä
uhalla.

Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain
pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen
aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa
henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi,
ellei sen?

Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos
ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka
vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän
puheenaihetta saisivat?

"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä",
ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."

Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut
siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan
ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.

"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi
ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli
tarkoittanut.

"Itsepähän tietänee, mitä niistä pelkää. Mutta sen minä vaan sanon,
että jos sinä saat hänet hyvällä telkien takana nukkumaan, niin se on
siunattu asia meille ja koko talolle!"

Poika kirisi kätkyessä ja Anna nousi sitä korjaamaan. "Pitäisihän sinun
tuo tehdä jo omien lastesi tähden." Hän nosti pojan syliinsä ja rupesi
kapaloimaan. "Paljonko sinulla on iloa sellaisesta kuin vaari, mutta
näistä riippuu koko talon tulevaisuus."

"Ja mikä sen tulevaisuuden hätänä nyt on?" Isäntä naurahti, heitti
toisen säären ristiin toisen päälle ja rupesi viheltämään.

"Mikä hätänä? Vielä sinä kysyt? Kyllä sen jokainen tietää, paljonko
turvaa on, kun on heikkopäinen talossa. Mutta sinä sitä vaan et
ymmärrä. Ylpeillä osaat Annista ja sanoa kauniiksi kuin taivaan enkeli
ja tiedät senkin, että tässä on sukusi ainoa jatkaja, mutta suojata
vähäväkisiä, sitä sinä et osaa -- etkä tahdo. Akkaväen tuumat, ne
sinusta aina ovat turhia."

Annan poskilla hehkui kaksi tummanpunaista pilkkua ja silmä iski
tulta, kun hän laski pojan takaisin kätkyeen. Mutta isäntä vain
vihelteli, hymähti sitten vähän itsekseen, otti lakin naulasta ja läksi
ulos. Hän oli jo selvillä siitä, mitä aikoi, ja hyväpä se oikeastaan
oli tuo keino, minkä Anna oli keksinyt, mutta sitä hän ei tahtonut
näyttää, ei monestakaan syystä. Ja paitsi sitä, oli niin mukavaa vähän
kiusoitella tuota tulikkoa!

Tekipä mieli ensin käväistä muualla, sitten mennä vaarin luo, ettei
Anna luulisi aina niin helposti voitolle pääsevänsä.

Isäntä läksi astumaan talliin päin. Siellä paraikaa molemmat hevoset
pureskelivat heiniä. Isäntä kokosi lattialle pudonneita korsia
käteensä, pani hevosten eteen ja otti pois pari tukollista, jotka vei
takaisin parvelle. Kyllä ne olivat ne rengit sellaisia tuhlareja. Ei
mikään heille riittänyt, aina piti vaan antaa uutta ja uutta. Jos ei
itse kävisi katsomassa ja valvomassa, niin pian sitä olisi maantiellä,
ihan maantiellä.

Isäntä sulki tallin oven ja suuntasi askeleensa vaarin tuvalle. Oli se
isä-ukko osannut asua taloa nuorena ollessaan, oli itse toimittanut
kaiken, ollut renkinä ja piikana, isäntänä, jopa emäntänäkin aika
ajoin. Ja niin säästäväisesti hän oli elänyt, että oli aivan
uskomatonta. Tuskin lie tarpeekseen syönytkään, kun sitten rupesi niin
heikontumaan päästään. Vai olikohan se vain niistä tavarahuolistaan,
kun semmoiseksi kävi?

Isäntä hykersi käsiään ja oikaisihe. Oli hän sentään toista tekoa kuin
isä. Ei hän noin höpertyisi, vaikka vanhaksi eläisi ja vaikka olikin
suvussa sitä vikaa ollut.

Hän vetäisi auki oven ja astui vaarin huoneeseen.

"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa
ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.

"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.

"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen
laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi
telkittäisiin tuo ovi kiinni?"

"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen
silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.

"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen
kaikki."

"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."

"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui
hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat,
kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan
syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"

Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.

"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha
kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä
jaksan kuolemaasi odottaa."

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan,
miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen
korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää
parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.

Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein
sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät
kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta
vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut
pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse
aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot
siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään.
"Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon
säästöt lisäksi joutuvat."

Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan
päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan.
Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain
päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.

"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein
koettaen leikkiä laskea.

Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli
saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan
takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa
tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa
tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto,
astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän
askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai
oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia,
joille kaikki parhaaksi kääntyy?

Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi.
Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään
tultuansa. -- Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen
sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan
kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän -- -- -- hän ei voinut.
Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten
tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta
katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti
tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa
luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut.
Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa,
mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?

Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa.
Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen
kääntyen.

"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat
syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa
naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen
isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin
surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.

"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia
kauniita onnenkiviä."

Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"

Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan
tepsutteli isän rinnalla pihalla.

"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on
isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi
tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."

Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla,
istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.

Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä
kolinaa pirtistä kuului.

"Kah, Leena, hyvää iltaa."

"Hyvää iltaa."

"Mitä Rajalaan kuuluu?"

"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin
nurkkaan.

"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni
edellä ja Leena seurasi.

"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä
kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."

Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se
sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän
oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa
maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään
painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella
vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut
sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.

Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun
hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja
sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli
täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden
kuluttua -- rahaa tai viljaa -- yhtä kaikki, mutta maksaa piti.

Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi
puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun
sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se
oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä.
Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli
hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista
vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt
päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma
liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon
lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin
tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan
anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta
miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka
puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin
päin?

Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli
sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi
Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain
huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven
tullessa ja lasten sairastaessa.

"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut
mitään.

"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja
tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on
se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää."
Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista,
löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?"
kysäisi hän hakiessaan.

"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän
meidän ruoalla paljon vahvistu."

"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä
lapsentyttöä."

Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan
nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin
onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."

"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi
puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään.
Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut
surustaan puhua.

"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.

Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia
vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän
särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen
kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla
Rajalassa käymään.

Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään.
Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki,
hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa
isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä
oikeampi?

Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän
kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä
ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta
miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä
kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että
ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan
mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta
takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa
lapset odottivat.



7.


Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä
panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle
tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon
odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin
Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin
tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina
vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin
ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä?
Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt -- ja oliko
ikävöinyt, kun ei päässyt?

Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta
väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa,
nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.

Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä
sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta,
ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. -- Mutta kun
kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla
kortteeripaikkakin tiedossa.

Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin
sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja
pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei
nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja
ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt,
ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei
sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty
kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin,
hellimmät sanat säästettiin.

"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti
isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän
kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin
mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne
sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin
yösijaa.

Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja
niin se tuli ratkaistuksi.

loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti
oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan,
kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut.
Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja
hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa
pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista
kätköistänsä.

"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä,
kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän
huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi
tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut
tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä
meitä molempia tarvita".

"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti
kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät
rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle
käännyttiin.

Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin
silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi
uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien
vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin
äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta
sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia
oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään
koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi
äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.

"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen
siskon kouluunlähtöä.

"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.

"Mutta Antista tulee."

"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari."
Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä
nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän
huitoen käsiään.

"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan
syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin
täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.

Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla
aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka.
Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni
alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja
ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton
saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään
perinyt."

Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä
kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja
käydä työhön käsiksi.

Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja
valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä
Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee
mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli
hänen perintöään.

Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin
lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä
hiljaisemmaksi hän kävi.

"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.

"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.

"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä
sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."

Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja
pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi,
että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon
kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin,
ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.

Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!

Pihalla astuskeli isäntämiehiä vakavannäköisinä pyhäpuvuissaan ja
portailla tungeskelivat emännät, useimmat pitäen poikaa tai tyttöä
kädestä ja vielä viime hetkessä kuiskaten heille, miten koulusalissa
tuli käyttäytyä.

Teiton isäntä raivasi itselleen tietä muiden ohi ja astui ensimmäisenä
saliin. Anni kulki aivan kintereillä, pelokkaana pidellen isää
takinliepeestä.

Salissa seisoi opettajatar keskellä lattiaa puhellen pitkän,
mustatakkisen herran kanssa. Muutamia samanlaisia mustatakkisia
istui oikeanpuolisella seinänvierustalla ikkunan lähellä. Anni ei
heitä tuntenut, mutta hän ymmärsi, että hekin lisäsivät tilaisuuden
juhlallisuutta.

Kun sitten vanhemmat ja lapset kaikki olivat tulleet sisään ja
opettajatar oli puhunut ja kaksi mustatakkista, pitkäpartaista
herraakin oli puhunut, alkoi lasten kuulustelu. Opettajatar istuutui
suuren pöydän taakse, ja sinne huudettiin lapset vuoroon lukemaan.
Anni pelkäsi niin, että polvet vapisivat ja silmiä hämärti, kun hänen
vuoronsa tuli. Kirja, joka hänen eteensä pantiin, oli hänelle aivan
tuntematon, mutta selvän hän siitä kuitenkin sai, vaikka peloitti niin,
että tuskin tunsi oman äänensä, kun sanat lausui.

"Hyvinhän se käy", sanoi opettajatar ja nyökkäsi ystävällisesti
päätään. "Osaat sinä lukea, vaikka et ole käynyt pikkulasten
kouluakaan."

"Äiti opetti", sanoi Anni ja niiasi.

"Prästdotter" [Papin tytär], sanoi yksi niistä mustatakkisista
herroista toiselle, niin että Annikin sen kuuli. Hän ei ymmärtänyt,
mitä se merkitsi, mutta tunsi, että punastui ja sai kyyneleet silmiin.

"Saat mennä nyt", sanoi opettajatar ja kutsui samassa toisen lukemaan.

Anni hiipi isän taakse piiloon, ja siellä hän pysyi koko ajan, kunnes
juhlallisuus oli päättynyt, ja opettajatar ilmoitti, että lapset
seuraavana aamuna kello yhdeksän saapuisivat kouluun.

Kotimatkalla kysyi Anni isältä, mitä se herra ruotsiksi oli hänestä
muille sanonut, ja isä selitti nauraen, ettei se mitään pahaa ollut.
Olivat vain keskenään sanoneet, että Anni oli papillista sukua ja Annin
äiti oikein papin tytär. Ja kun äiti oli papin tytär ja isällä oli
vähän rahaa, oli Anni nyt kouluun pantu siinä toivossa, ettei hänestä
tulisi mikään tavallinen tytöntyllerö, vaan sellainen, joka suvulle
tekisi kunniaa ja isälle ja äidille iloa.



Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä
rupesi nauramaan.

"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta
vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka
osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."

Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista,
Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan
pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee
sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan
äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä
koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä
oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella
oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan
voinut kohtaloaan välttää.

Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja
ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää",
sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä
tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä
ravia.

"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas
isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.

Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki
hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä
sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat,
tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja
pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas
hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että
nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.

Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden
ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn
luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan
vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua
kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä
riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina
ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi
sitä enemmän.

Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun
päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja
äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun
koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja
lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän
koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas
uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.

Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon
vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren
pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin,
että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä
kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt
eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko
sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin
toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti
kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan
peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo,
nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä
sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa,
tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla
olleet.

Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi
suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja
huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin
onnellinen nyt!"

"Tuhkimo", sanoi äiti ihmeissään. "Kuka on Tuhkimo?"

"Minä, äiti."

"No, jos jotain sinä keksit!" Äiti siveli kiharat Annin silmiltä.
"Missä sinä lapsi kulta olet ollut?"

"Vierashuoneessa."

"Siellä kylmässä, lämmittämättömässä huoneessa? Sinne et saa toiste
mennä."

Annin tuli vedet silmiin. "Enkö saa enää leikkiä Tuhkimoa?"

"Et siellä, ole täällä lämpöisessä."

"Täällä toiset nauravat", sanoi Anni äkkiä muistaen todellisuutta.

Äidin kävi sääli tyttöä, mutta ei sille mitään voinut. Kylmässä ei
Anni saanut leikkiä, eikä taas kaikkia huoneita kannattanut lämmittää.
Isäntä ei siihen mitenkään olisi suostunut, eikä se Annastakaan
tarpeellista ollut. "Leiki sinä täällä vaan", sanoi hän. "Eikä se niin
tarpeellista olekaan sinulle. Suotta aikojasi tuollaisia ajattelet."

Äiti huokasi ja Anni hiipi alakuloisena hakemaan kirjan ja nuket pois
vierashuoneesta.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin
onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän
tilaisuutta esityksiinsä.

Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään
ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain
nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun
äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän
punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli
näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen
puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet
kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja
alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän
käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät
pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli
lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen,
sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin
onnellisesti milloin onnettomasti.

Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun
joku häntä puhutteli.

Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä
kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut
enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku
veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin
niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi,
ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain
sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja
vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he
kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti
oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita
parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin
pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.

Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista
pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että
puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että
olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi
körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi
laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.

Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä
pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon
paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön
herrashepeniin."

"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.

Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.

"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda,
niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."

Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä
meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät
vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät,
ettei se niin pelättävä ole."

Anni rupesi tämän jälkeen toivomaan, että tutustuisi pappilan tyttöön,
mutta ensi askelta tuttavuuteen ei hän rohjennut ottaa. Olihan pappilan
Alma häntä ylemmällä luokallakin.

Mutta eräänä päivänä pani Alma itse tuttavuuden alkuun. Tytöt
olivat välitunnilla ja juoksivat leskisillä pysyäkseen lämpiminä
syksykylmässä. Alma oli jäänyt parittomaksi ja kävi hakien toveria
itselleen, kun ei tahtonut olla leskenä.

"Tule sinä parikseni", pyysi hän Annia, joka tapansa mukaan luki
Maamme-kirjaa.

Anni katsoi hämmästyneenä häneen. "Kiitoksia", sanoi hän sitten, laski
kirjan penkille, jossa oli istunut, ja läksi juoksemaan.

Toisella välitunnilla Alma ja Anni rupesivat puhelemaan kouluasioista,
ja kun tunnit olivat loppuneet, läksivät he yhtä matkaa pois.

"Eikö sinua haeta hevosella?" kysyi Alma.

"Isä lähettää hevosen lukkarinemännän luo. Minä kävelen sinne."

"Kävellään sitten yhdessä", ehdotti Alma, ja he rupesivat puhelemaan
kuin vanhat tuttavat. Mutta kun Anni alkoi tiedustella, mitä satuja
Alma oli lukenut, pudisti tämä päätään.

"Ei isä ja äiti anna lukea."

"Miksei?"

"Eivät anna."

"Senkötähden, kun ovat körttiläisiä?"

Puna leimahti Alman poskille. "Hyi, sinä olet ilkeä ja paha."

"Minäkö?"

"Niin sinä, kun haukut isää ja äitiä körttiläisiksi."

"Onko se paha sitten?"

"On. Sinä et saa koskaan sanoa sillä lailla. Muuten en tahdo olla sinun
kanssasi."

"En sano, en", vakuutti Anni tulipunaisena ja pahamielisenä. Hän ei
uskaltanut sanoa, että hän sen sanan oli äidiltä oppinut, koetti vain
puhella muista asioista ja sillä sovittaa erehdyksensä.

Kun he tulivat lukkarin lesken asunnolle, erosivat heidän tiensä.

"Sinun pitää ottaa nämä", sanoi Anni ojentaen tienvarrelta poimimansa
puolukat uudelle ystävälleen. "Katso, tässä on marjoja, oikein hyviä
pakkasen panemia."

"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.

"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"

"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen
kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.

Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai
Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän
oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään
heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli
ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen
huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin
hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin
ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään
kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks
hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi
väkisinkin kertojasta pitää.

Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi
silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään
tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei
silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain
silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.

Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman
luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki
mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin
voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin
tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni
yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein
tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa,
mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa
rauhoittumaan.

Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan,
mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten
opettajatar lakkasi pyytämästä.

Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset
ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät
sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia,
että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen
tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että
paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän
elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa
siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli
köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin
osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.

Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän
säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki
haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan
saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.

Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota
ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään
ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin
viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti
kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä,
hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun
tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää
ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.

"Sääli tyttöä", sanoivat toiset. "Jumala varjelkoon viatonta", lisäsi
rovasti. Mutta rovastin rouva tuli huoliinsa, sillä olivathan Anni ja
Alma paljon yhdessä. Ties mitä siitä ystävyydestä vielä voisi koitua.

Pitkä neuvottelu pidettiin sitten asian johdosta pappilassa. Rovasti
arveli, etteihän niitä lapsia kuitenkaan voi kaikesta pahasta varjella.
Jumalalle on se asia uskottava, siitä vaan pitää kieltää, mikä on paha.
Ja kun rovasti sillä lailla ajatteli, ajatteli hänen vaimonsakin,
ensin vähän tuumailtuaan, samoin. Mutta varalta kutsui hän kuitenkin
Alman kahden kesken puheillensa ja tiedusteli tarkkaan, mitä hän Annin
seurassa tavallisesti teki ja puheli. Alma vähän säikähti kysymystä,
mutta koetti sitten tyynesti tehdä tiliä heidän toimistaan.

Kun äiti kuuli, että he lukivat ja kertoilivat kertomuksia ja satuja,
tahtoi hän tietää minkälaisia ja minkä nimellisiä ne olivat, ja Alma
koetti luetella, kuitenkin vältellen sellaisia nimiä, joista luuli,
ettei äiti pitäisi. Sitten äiti sanoi, että Alma aina olisi varovainen
toistenkin kanssa leikkiessään, ettei tekisi sellaista, joka Jumalan
mielen vihoittaisi ja tekisi omantunnon tylsäksi tai kipeäksi.

Alma lähti äidin luota hyvillään, ettei sen lähemmin asiaa tutkittu,
mutta omatunto oli kipeänä siitä, että äidiltä oli salannut, mitä iloa
Annin kanssa olivat pitäneet lukkarin muorin tuvassa, muorin poissa
ollessa kun olivat leikkineet "Tuhkimoa", "Zoea eli muuttumista" ja
muita, mitä vanhasta "Pääskysestä" olivat löytäneet.

Mahtoiko Jumala siitä olla vihainen? Eihän niissä mitään pahaa ollut,
oli vain se leikkiminen ollut niin kovin, kovin hauskaa. -- Ja se
Anni, miten se keksiä osasi! Ja miten sen silmät säihkyivät ja posket
punoittivat, kun oli oikein leikin touhussa!

Mutta olivathan he sitten läksynsäkin lukeneet ja vielä oikein hyväksi.
Eihän Jumala siitä mahtanut vihoissaan olla, ei leikistä ainakaan, jos
ei siitä, että salassa pitivät. -- --

Alman omaatuntoa vähän kolotti, mutta hän koetti auttaa äitiä
kotiaskareissa ja lukea läksynsä entistä paremmin, ja sitten koko asia
vähitellen unohtui.

       *       *       *       *       *

Kun Anni kerran oli päässyt oikein perehtymään sekä koulutyöhön että
toveri-elämään, kuluivat kuukaudet ja vuodet pian umpeen. Aivan
uskomattomalta tuntui hänestä, kun kansakoulussakäynti läheni loppuansa
ja hän viime kerran valmistautui lähteäkseen koulun vuositutkintoon.

Isä ja äiti läksivät silloin molemmat mukaan ja ottivatpa vielä
Antinkin matkaan.

"Hyvä kun ajoissa oppii, miten koulussa ollaan", arveli isä.

"Ei tuo muutenkaan pahaa tee tulla vähän ihmisten ilmoille. Pianhan
metsistyy, jos ei koskaan toisia näe."

Äiti istui viimeistellen Annin tutkintopukua ja vetäisi langan säiettä
lujaan, niin että se katkesi.

"Kuules, Antti, mitä äiti sanoo!" Isäntä nipisti poikaa korvalehdestä.
"Oletko sinä metsistynyt, vai osaatko olla ihmisiksi, kun koululle
viedään?"

Antti, joka kuori pajukeppiä, kohotti katseensa kepistä, ja hänen
mustat silmänsä vielä mustenivat, kun miehekkäästi kohotti ruskettuneen
kätensä.

"Kyllä minä, jahka tulen kouluun! Minä näytän, että voitan kaikki
pojat."

Isäntä rupesi nauramaan. "Et sinä muuten minun poikani olisikaan. Mutta
heitä sinä kuitenkin ne painelemiset ja tappelut ainakin välitunnin
ajaksi sitten, kun koulua rupeat käymään. Ei sinusta muuten Teitolle
kunniaa koidu, huuletko sinä koulun olevan tappelemista varten?"

"Eikö kaikki pojat sitten tappele?" sanoi Antti ja katsoi ihmeissään
isään.

"Kyllähän ne tappelee, mutta katso, koulussa pitää osata muutakin.
Ymmärrykseltään täytyy siellä olla yhtä sukkela ja norja kuin
ruumiiltaan tappelussa. Muuten sitä ei osaa läksyjään lukea."

Antti katsoi hetken arvellen isään. "Anni saa lukea", sanoi hän sitten
päättävästi. "Ei Anni kuitenkaan opi tappelemaan."

"Kuules sinä, mamma, kuules tuota poikaa!" Isäntä nauroi niin, että
vatsaansa piteli. "Siitä se mies tulee! Semmoinen se olla pitää, jolle
isännyys täällä annetaan." Hän nousi lähteäkseen ja pyyhkäisi ohimennen
Annin poskipäätä. "Tuon sopisi korkeitten kartanossa kepsutella", sanoi
hän ovesta mennessään. Mutta ainoastaan äiti sen kuuli.

Kun Annin puku oli valmis, rupesi äiti häntä laittamaan kuntoon. Muusta
hän suoriutui pian, mutta tukan suhteen oli arvelemista. Teki niin
mieli heittää Annin kiharat hajalleen, koota ne ainoastaan päälaelta
pieneen palmikkoon keskelle. Mutta uskaltaisikohan? Jos muut sitä vain
nauraisivat, että Teiton emäntä on vielä olevinaan herrassäätyä ja
luulee lastensakin sitä olevan? Mutta nuo pitkät kellertävät kiharat
olivat niin kauniit, kun ne vapaasti valuivat hartioille. Miten hän
hennoisi niitä kahlita?

Hän koetti ensin toisella, sitten toisella tavalla, mutta lopuksi
jätti hän kuitenkin hiukset valloilleen. Sitten hän haki pienen
vaaleanpunaisen silkkinauhan ja sitoi sen silmukalle Annin päälaelle.
Se oli ensimmäinen koristus, jonka hän oli Annille ostanut oikein varta
vasten, ja se tuntui hänestä itsestään melkein yhtä juhlalliselta kuin
Annista.

Annin perästä tuli Antin vuoro ja Antin perästä äidin. Sitten isä
jo käski joutumaan. Ei muuta kuin kiireesti rattaille, ja sitten
lähdettiin.

Kun ajettiin koulun pihaan, muisti Anni, miltä oli tuntunut neljä
vuotta sitten, kun isä ensi kertaa hänet oli tänne saattanut. Miten
silloin väenpaljous oli häntä peloittanut ja miten toiselta silloin
kaikki tuntui. Nyt ei hän yhtään säikähtänyt, vaikka näki pihan aivan
mustanaan hevosia, ajokaluja ja väkeä. Tuntui vain niin juhlalliselta
ja samalla vähän ikävältä, kun muistui mieleen, että tämä oli viimeinen
tutkinto. Ei hän saisi koskaan enää takaisin tätä hauskaa kouluaikaa,
ei saisi hartaana opetusta kuunnella, kuten tähän asti, ei toverien
kanssa pihamaalla leikkiä, eikä harpata portaita pitkin kilvan toisten
kanssa kuten ennen. Tuntui sydäntä oikein ahdistavan, kun hän tätä
ajatteli. Mutta ei sitä nyt suremaan joutanut. Täytyi vain oikein
juoksujalkaa rientää sisään toisten luo.

Eteisessä seisoivat koulutytöt uunin puoleisessa nurkassa toinen
toisiinsa painautuneina, kaikki juhlapuvuissaan, vakava, puoleksi
utelias, puoleksi pelokas ilme kasvoillaan. Annikin liittyi heti
joukkoon, ja suusta suuhun kävi hiljainen, kiihkeä supina: "Päivää.
Mitä kuuluu? Eikö sinua peloita? Eikö ensinkään?"

Samassa ilmestyi opettajatar kynnykselle kutsuen joukkonsa sisään.
Kuiske vaikeni äkkiä ja kaikki rupesivat hiljaa ja juhlallisesti
asettumaan paikoillensa.

Juhlapukuinen yleisö täytti pian salin. Opettajatar asettui paikallensa
ja virsi aloitettiin.

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen." -- --

Veisuu täytti voimakkaana, kantavana koko salin, virtasi sitten
avoimien akkunoiden kautta kauas ulos yli rasvatyynen järven,
jonka pintaan kaareutuva kesäinen taivas ja juhlapukuiset rannat
kertaantuivat.

Kirkas päivänpaiste virtasi ikkunain kautta saliin, ja leivosen
liverrykset ulkona yhtyivät suvivirren säveleihin. Nuorekasta ja
eloa uhkuvaa oli kaikki. Se soinnutti kevätriemua joka rintaan, sai
joka sydämen hehkumaan. Kaikki sen tunsivat. Siksi oli kaikilla sama
yhteinen ja suuri ilo.

Kun virsi oli veisattu ja rukous pidetty, alkoi kuulustelu. Kiivaasti
sykki monen sydän, ja isien ja äitien jännitys oli melkein yhtä suuri
kuin lasten. Joka kerta kun joku lapsista nousi vastaamaan, syntyi
ovensuussa seisovien joukossa liikettä. Siellä isä tai äiti silloin
kurottautui varpailleen voidakseen paremmin nähdä, miten "meidän Matti
tai Anna Liisa" selviytyi kuulustelussa.

Salin perällä istuivat koulun johtokunnan jäsenet, pappi rouvineen ja
pitäjän hienosto, joka säännöllisesti saapuen koulun vuositutkintoon
tahtoi osoittaa kansanvalistusharrastuksiaan. Tältä kulmalta tehtiin
silmälasien takaa ahkerasti huomioita ja kuiskailtiin arvosteluja,
jotka ainakin toisissa lisäsivät pelkoa, toisissa ehkä juhlatunnelmaa.
Tänä vuonna oli hienosto oikein sekä miehissä että naisissa
tilaisuuteen saapunut. Kunniapaikat peräpenkillä olivat täpösen täynnä,
ja hiljainen kuiskaus -- useimmiten ruotsinkielinen -- osoitti, että
huomioita tehtiin.

"Ett sådant månskensansigte" [Semmoiset kuutamokasvot], kuiskasi
"hovin" nuori neiti vieressään istuvalle herrasmiehelle, kun Teiton
Anni nousi vastaamaan.

"Kerrassaan kuin lilja keskellä kaalimaata", vastasi herra niinikään
ruotsiksi, vähän naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

"Hvarifrän är den lilla skönheten?" [Mistä on se pieni kaunotar?]
kuiskasi jokseenkin kuuluvasti pyylevä rouva toiselta riviltä.

Anni, joka oli vastaamisen touhussa, ei kuullut sanoja, mutta hänen
äitinsä kuuli ne sensijaan, ja sydän paisui ilosta. Hän katsoi
ympärilleen ja oikaisihe ensi kertaa vuosikausien kuluttua oman arvonsa
tunnossa. Tuntui kuin raskas taakka olisi maahan pudonnut ja kohtalon
köyristämä vartalo oiennut. "Hän on minun toivoni ja taisteluni lapsi",
ajatteli hän katsellen Annia, joka toisten kanssa asettui opettajan
eteen laulua alkamaan.

"Katso mamma", kuiskasi isäntä nykäisten vaimoaan käsipuolesta. "Päätä
pitempi hän on kaikkea kansaa ja seisoo kuin kukkanen toisten keskellä."

"Ole hiljaa!" Anna töykkäsi kyynärpäällään miestään. "Kyllähän
minullakin silmät on."

"Mutta katso, katso nyt kuitenkin", kuiskasi ukko uudelleen, kun
opettaja, pidettyään pienen puheen, alkoi jakaa päästötodistuksia
oppilaille ja Annin nimi ensimmäisenä mainittiin.

Peräpenkillä nostettiin silloin kakkulat nenälle, ja supinaa
rupesi kuulumaan sieltäpäin. Mutta ei yksikään katsonut niinkuin
isä ja äiti, kun Anni luokan ensimmäisenä oppilaana meni ottamaan
päästötodistuksensa.

"Se on tyttö tuo, minun", kuiskasi isäntä.

Mutta äiti ajatteli, että hän oli paljon kokenut ja kärsinyt, paljon
uhrannut ja vähän voittanut, mutta hän alkoi aavistaa, että hän kerran
kuitenkin saisi vaivoistaan hedelmiä niittää, saisi nähdä sadonpäivän
sarastavan kirkkaana ja onnekkaana.



8.


Toisena talvena sen jälkeen kuin Anni oli päättänyt kansakoulunsa,
rupesi isä puuhaamaan matkaa. Hän aikoi käydä sukulaisia katsomassa
ja lupasi ottaa Annin mukaansa. Alku-aiheena tähän matkaan olivat
oikeastaan raha- ja kauppa-asiat, mutta siihen, että hän aikoi ottaa
Annin mukaansa, oli toinen syy. Annilla oli tänä keväänä rippikoulu
käytävällä. Hän oli siitä monta kertaa jo puhunut ja oli iloinnut
siitä, että nyt pappilan Almakin aikoo rippikouluun ja heistä tulee
taas lukutoverit. Isä ei siihen silloin mitään sanonut, mutta
itsekseen hän päätti, että siitä ei mitään tule, ei niin kauan kuin
hän ohjaksissa on. Annia ei anneta körttiläispapin opetettavaksi,
pois toimitetaan vaikka keinolla millä toiseen pitäjään ja toisen
papin opetettavaksi, mutta niin ettei tyttö syytä huomaa eikä siitä
mielipahaa saa.

Isäntä otti asian puheeksi emännän kanssa, selitti, että tässä
tarjoutui oiva tilaisuus saada pulma Annin suhteen ratkaistuksi ja
sanoi aikovansa lähteä jo viikon perästä. Anna ei siihen sanonut
vastaan eikä puolesta. Kun isäntä kerran oli asian päättänyt, ei siinä
sanomiset auttaneet, eikä hänellä tässä mitään erityistä sanottavaa
ollutkaan. Ikävältä tuntui erota Annista, mutta oli hänkin sitä
rippikouluaikaa pelännyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka Annista siellä
olisi tullut herännyt, joka vielä omia vanhempiansakin moittisi ja
vastustaisi. Se se isku olisi äidille, vielä murtavampi kuin entiset
iskut. Ei, parempi oli vara kuin vahinko. Paras, että Anni ajaksi
toimitettiin pois kotoa, jotta sitä kauemmin säilyisi kodin ilona.
Sitä vain Anna ihmetteli, miksi hänen miehensä niin kovasti vastusti
Annin käyttämistä kotipitäjän rippikoulussa. Vähällä olisi voinut
odottaa aivan päinvastaista, sillä ukko oli aina sairautensa jälkeen
ollut hyvin harrastavinansa jumalisuutta. Sunnuntaisin hän aina luetti
jumalansanaa, niin että oikein väsyttämään rupesi, ja lasketteli
raamatunlauseita ihan rentonaan, kun senmielisen puhetoverin sai. Se
hänet vain heränneistä erotti, että sanoi heitä lahkolaisiksi ja itse
tahtoi lujasti pysyä kirkon ja sen oikean opin puolella. Siitä oli ehkä
alkuaan hänen halunsa saada Anni toisen papin kouluunkin.

"Kuules mamma", sanoi isäntä, kun astui ovesta sisään, "nyt meillä jo
on matkatuumat selvillä Annin kanssa."

Anni tuli juosten isän kintereillä ja kavahti äidin kaulaan. "Äiti,
äiti kulta, miten minä olen iloinen!"

"Siitäkö, että pääset kotoa pois?"

"Ei, mutta siitä, että pääsen matkustamaan isän kanssa, kun saan nähdä
vieraita pitäjiä ja vieraita ihmisiä, kulkea junassa, nähdä kaupunkeja,
ihmiselämää ja kaikkea! -- Se on kuin satua, aivan kuin satua!"

Anni oli niin haltioissaan, ettei voinut paikallaan pysyä, juoksi
kamarista keittiöön ja keittiöstä pirttiin. Hän kertoi palvelustytölle,
että nyt hän pääsee matkoille, ja kun Antti tuli kotiin koulusta, huusi
hän jo ovelta uutisen hänelle.

Antti ei ottanut uskoakseen, mutta kun sekä isä että äiti todistivat
Annin puheen todeksi, rupesi hänen käymään kateeksi.

"Minäkin tahtoisin mukaan", sanoi hän viskautuen nyrpeisenä penkille.

"Kyllä sinä vielä ennätät", lohdutteli äiti. "Isäkin on matkustanut
niin paljon. Kyllä sinäkin pääset."

"Mutta Anni pääsee nyt, ja hän on vain tyttö." "Anni on sinua vanhempi
ja on jo kunnialla lopettanut koulunsa. Luepa sinäkin vaan ahkerasti
läksysi, niin kyllä vielä pääset", lohdutteli äiti.

"Mitä sinä poika mökötät", sanoi isä kamarin ovelta. "Ei tuollaisia
vielä matkoille viedä. Mutta kunhan kasvat, sitten vien. Saat kulkea
samoja teitä kuin isäsikin nuorena, jos vaan pystyt samanlaiseen
työhönkin. -- Siellä sitä kuntoa kysyttiin merellä, kun aallot ärjyivät
kuin vihaiset koirat ja vesi huuhteli laivan kannen ja koko miehistön
niin, että pakkanen peitti kaikki jääkuorella."

"Oletko sinä sellaisia matkoja tehnyt, isä?" Antti oli kuunnellut
korvat porhollaan ja silmät suurina. Hän oli niin innoissaan, että
unohti koko äskeisen harminsa.

"Olen, olen, poikaseni. Mitäpä sinun isäsi ei olisi nähnyt! Hän onkin
tämän maailman rantoja kierrellyt koko lailla, on totisesti."

"Menetkö sinä merille nytkin?" kysyi Antti, ja taas rupesi kateeksi
käymään.

"Enkä mene. Sen matkan minä säästän sinulle. Ei tyttöjä sovi sellaisiin
viedä. Minä vien Annin vain sukulaisiin vähän kyläilemään."

Antti rauhoittui, kun kuuli tämän. Mitä siitä kyläilemisestä? Ei sitä
kannattanut suuresti kadehtia. Mutta hän kun kerran mieheksi pääsisi,
saisi hän nähdä kaiken, mitä isäkin oli nähnyt ja vähän lisäksi vielä.
Sillä lohdutti hän itseään, kun Anni iloisena kuin lintunen liverteli
matkastaan. Ja äiti, joka laitteli Annin vaatteita matkakuntoon, oli
hyvillään, että poika siksi vähällä oli rauhoittunut.

"Äiti, sinä jäät niin yksin nyt", sanoi Anni viimeisen edellisenä
iltana, kun he kahden istuivat kamarissa käsitöineen. "Mutta onhan
sinulla Antti!"

"Antista ei ole paljon iloa. Pojista ei ole mihinkään tuossa Antin
iässä."

"Onko sitten tytöistä enemmän?"

"Onhan toki. Sinä sitä varsinkin olit seuraksi jo pienempänä. Istuit
hiljaa kuin aikaihminen kirjan ääressä ja koetit isälle ja minulle
satuja tavailla."

"Sadut ovatkin sitten aina olleet ystäviäni", sanoi Anni iloisesti, ja
kaunis lämmin hymyily kirkasti hänen kasvojansa.

Äiti painautui työtään lähemmin tarkastamaan. "Se johtui ehkä siitä",
sanoi hän hiljaa, "että minä ennen syntymääsi niin paljon ajattelin
asioita, joita ei ollut olemassakaan. Minä olen aina vaatinut elämältä
enemmän kuin se on antanut. Mutta muulloin olen sentään ollut
järkevämpi ja ottanut elämän semmoisena kuin se on. Silloin olin
sielultani sairas, ja siksi niin paljon ikävöin ja ajattelin."

"Ja siitäkö sinä luulet, että minä opin rakastamaan satuja?" Anni
katsoi ihmeissään äitiin.

"Niin, tulin tuota ajatelleeksi", vastasi äiti. "Mutta on sitä vikaa
muuten ollut isäni suonissa. Isänisäni oli aika satuniekka." Äiti aikoi
kääntää puheen toisaalle. Mutta Anni ennätti ennen.

"Äiti", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät. "Se oli sitten sinun
ensimmäinen lahjasi minulle. Sinä et tiedä, miten onnelliseksi se on
tehnyt minut."

Äiti nosti katseensa ompeluksesta ja loi pikaisen silmäyksen tyttöön.
Miten kummallinen lapsi hän oli, ja miten kauniisti hänen kasvonsa
loistivat!

"Ei sitä tiedä, jos se niinkään hyvä oli. Opit siitä vain
toisenlaiseksi kuin muut. Minä sitä pelkäsin jo, kun olit pieni."

"Olinko sitten toisenlainen kuin muut?"

"Olit. Ja minä aina ajattelin, että se oli minun syyni. Siksi oikein
pyysin Jumalalta, että Antista tulisi toisenlainen."

"Olisitko suonut, että minäkin olisin ollut toisenlainen?"

"En, kun en jaksanut sitä silloin toivoa. Minulla oli niin paljon
surua ja kaipasin juuri sellaista lauhkealuontoista kuin sinä. -- Sinä
tiedät, että ennen olin asunut pappilassa, eikä isäsi ollut muuta kuin
talollinen. Minä olin vanha jo silloin, 36 vuotta täyttänyt, eikä ollut
helppo tulla toisiin oloihin. -- -- Nythän ne kuuluvat vanhemmatkin
menevän naimisiin, mutta silloin oli toisin, Kaikki pitivät minua
vanhanapiikana, enkä itsekään muuta ajatellut. Silloin tuli isäsi. Minä
rupesin ajattelemaan asiaa. -- Oma koti on hyvä lahja, Anni. Sitten
päätin, mutta se oli raskas hetki."

Äiti vaikeni ja Anni katsoi häneen kysyvästi. "Etkö sinä rakastanut,
isää?" sanoi hän hiljaa ja hänen huulensa värähtivät.

"Minä en sitä nyt voi sinulle selittää, Anni, mutta kun tulet,
isommaksi, niin ymmärrät minua. Silloin tiedät, että sitä voi pitää
jostakin jonkun verran, mutta kun menee naimisiin, kuoleutuu se
vähäkin, jos ei rakkautta ole ollut tarpeeksi. Kun sen ymmärrät,
ymmärrät, että minä kaipasin sinua, kaipasin ihmistä, jota voisin koko
sydämestäni rakastaa ja helliä."

"Äiti, rakas äiti." Anni kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Ja nyt sinä
kuitenkin annat minun lähteä pois."

"Pitäähän sinun päästä vähän maailmaa katsomaan. Nyt saat nähdä ja
oppia paljon, ja sitä olen aina sinulle toivonut."

"Ja tulenhan minä takaisin piankin kertomaan sinulle, äiti, kaikesta,
eikö niin?"

"Toivotaan", sanoi äiti ja nousi. Mutta hän huokasi, kun laski työn
kädestään. Ehkä oli hän tehnyt pahasti, kun oli näitä kaikkia puhunut.
Mutta miten se tulikaan, aivan kuin vahingossa! -- Ehkä johtui se siitä
että Anni ensi kertaa jättäisi kodin ja palaisi vasta rippikoulun
käyneenä aikaihmisenä. Se ajatus se ehkä teki äidinkin mielen niin
oudoksi ja houkutteli erohetkenä puhumaan asioita, joita ei muuten
olisi voinut eikä jaksanut tytölle uskoa.

"Nyt sinun pitää unohtaa sadut ja kaikki tämmöisetkin puheet", sanoi
äiti koettaen lyödä leikiksi. "Kun tulet takaisin, toivon, että olet
suuri, ymmärtäväinen tyttö."

Mutta Annin ei ollut helppo seurata näitä neuvoja. Äidin puheet häntä
valvottivat myöhään sinä iltana. Tuntui niin kummalta, että äiti oli
puhunut hänelle tällaisia isän ja omista suhteistansa, ja entä sitten
se, että äiti oli niin paljon kärsinyt ja surrut! Äiti rukka! Ehkä hän
siitä oli käynyt niin tylyksi ja kärttyisäksi? Monet pitivät häntä
pahasisuisena ihmisenä, sen tiesi Anni, ja se oli aina häneen koskenut.
Tiesihän hän, miten hyvä äiti oikeastaan oli. Miksi hän sitten joskus
tuntui niin kovalta, niin tylyltä? Suru oli siihen syynä, nyt se
Annille selveni, ja nyt pyysi hän sydämestään äidiltä anteeksi, että
välistä oli pelännyt hänen äreyttään.

Annille tuli kyyneleet silmiin, kun hän tätä ajatteli. Äiti kulta,
miten hän häntä rakastaisi, -- nyt enemmän kuin koskaan ennen!

Kesken kaikkia näitä ajatuksia petti uni Annin. Silmät painuivat
kiinni, käsi vaipui herpautuneena vuoteen laidalle, ja hän vaipui
syvään, rauhalliseen uneen.

Aamulla hän heräsi säikähtyneenä. Tuntui kuin olisi hän maannut kaksi
yötä peräkkäin, niin sikeästi hän oli nukkunut.

"Joudupa nyt", muistutti äiti keittiön ovelta. "Tämä on sinulla
viimeinen päivä täällä kotona."

Tuossa tuokiossa oli Anni pukeutunut ja valmis äitiä auttamaan.

Kun viimein kaikki työt olivat tehdyt ja puolinenkin syöty, läksi
Anni Rajalaan hyvästille. Hänellä oli siellä pieni holhokki, nuorin
lapsista, jota hän ei mitenkään tahtonut jättää hyvästelemättä, Liisu,
joka oli Annia vanhempi, oli jo palveluksessa, ja kaksi häntä nuorempaa
oli kuollut. Pikku Martta oli syntynyt keväällä juuri Annin täyttäessä
seitsemän vuotta, ja siksi oli Anni aina pitänyt häntä erityisesti
omaisuutenaan. Toiset sanoivat, että hän oli Annin näköönkin, ja se oli
Annista hauskaa kuulla.

Martalla oli Annin suuret, tummansiniset silmät ja hieno, läpikuultava
hipiä. Mutta Annin kultakiharoita hänellä ei ollut, sensijaan
ainoastaan paksu, vaaleanruskea tukka, joka kahtena pitkänä palmikkona
riippui selkää pitkin.

Taas rupesi ikävä tuntumaan, kun Rajalassa piti hyvästiä sanoa. Leena
toivotteli hartaasti hyvää, onnellista matkaa ja pyysi muistamaan
Jumalaa siellä vieraallakin maalla. Pikku Martta piti Annia lujasti
kädestä, kuin ei olisi tahtonut irti päästääkään. Mutta erota täytyi
kuitenkin viimein, vaikka Martta saattamaankin läksi.

Rupesi jo hämärtämään, kun Anni palasi kotiin. Äiti oli paraikaa
kokoamassa Annin tavaroita, ja Anni rupesi häntä auttamaan.

Kun iltaruoka oli syöty, tahtoi isä, että jumalansanaa luettaisiin.
Äiti otti vanhan suuripränttisen raamatun esille ja rupesi lukemaan. Se
tuntui Annista turvalliselta ja hyvältä, tuntui kun olisi taannut onnea
ja menestystä, matkalle. -- -- Mutta kun äiti lopuksi luki Isämeidän
virsikirjasta, rupesi ääni tuntuvasti vapisemaan. Ja jota pitemmälle
hän pääsi, sitä enemmän se vapisi.

"Päästä meitä pahasta", kuului lyhyeen ja hätäisesti kuin tukahdutettu
nyyhkytys. Annikin teki itkua, mutta koetti sitä salata, ettei isä
nauraisi. Sitten erottiin, mutta äiti sai viimeiset ja hellimmät
hyväilyt.

Anni nukkui levottomasti sen yön. Yhtenään hän heräsi ja olisi noussut,
keskellä yötä, ellei olisi tuntenut äidin nukkuvan. Kerran kuuli hän
isän raapaisevan tulta ja katsovan seinäkelloa, mutta mahtoi vielä olla
liiaksi aikaista, koska isä paneutui takaisin vuoteelle. Annikin vaipui
uudelleen unenhorroksiin, mutta heräsi, kun isä rupesi liikkumaan.
Hän oli yht'aikaa valmis kuin isä ja rupesi heti auttamaan äitiä
kahvihommissa.

Oli vielä aamuhämärä, kun he läksivät. Isä teki kiirettä, sanoi matkaa
olevan pitkältä sen päivän varalle. Kaikki saattoivat pihalle, ja äiti
pisti vielä viime hetkessä nahkaset paremmin Annin ympärille. Isä käski
hevosta, ja Anni kuuli kuin unessa portille asti äidin viimeisen:
"hyvästi ja onnea matkalle!"

Oli suoja ilma ja hyvä keli. Annilla oli niin paljon kyselemistä
isältä, että hän aivan hämmästyksestä äännähti, kun isä ensi kertaa
poikkesi kievariin. Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jaloittelemaan ja
nälkäkin rupesi jo tuntumaan.

Anni avasi äidin täyttämän eväskontin, otti eväät esille ja järjesti
ne sievästi pöydälle. Sitten he kävivät ruokaan käsiksi oikein hyvällä
halulla. Mainiolta se maistui ja iloisella mielellä he olivat, isä
varsinkin. Hän kertoili kaskuja jos jonkinlaisia ja nauraa hohotti
isoäänistä nauruaan.

Oikein se nauru vihloi Annin korvia. Hän muisti äitiä ja äidin
toisiltaisia puheita. -- Jos olivat tuollaiset pikku seikatkin äidistä
ehkä ikäviltä tuntuneet, hän kun oli tottunut pappilan hiljaisuuteen
ja niihin, jotka puhuivat toisella tavalla kuin isä. Ja jos hän olisi
tahtonut neuvoa ja korjata, mutta isä ehkä ei suvainnut, suuttui vain
ja äityi pahemmaksi.

"Juo olutta, se lämmittää", sanoi isä ja tarjoili Annille. Anni ei
olisi tahtonut, mutta isä vaan käski. Silloin hän maistoi, mutta suu
vääntyi niin väärään, että isä rupesi nauramaan.

Kun he olivat syöneet ja lämmitelleet ja hevonenkin oli levähtänyt,
läksivät he jatkamaan. Myöhäiseen iltaan asti ajoivat. Annin tuli uni
ja vilu, eikä matkustaminen enää tuntunut hauskalta.

Viimein yöpyivät he pieneen kievariin, mutta Anni oli niin unillaan,
ettei siitä sen enempää muistanut kuin että uninen palvelustyttö tuli
heille tilat tekemään.

"Unikeko, unikeko", huusi isä aamulla Annin korvaan. Anni kavahti
pystyyn ja hieroi silmiänsä. Miten kumman näköistä kaikki, ja entä
missä äiti oli! "Isä", sanoi hän hätäisesti, "isä." Mutta samassa
muisti hän, ettei ollutkaan kotona, vaan matkalla isän kanssa. Silloin
tuli kiire, ettei isän vaan tarvitsisi häntä odottaa.

Yöllä oli kylmännyt ja oli aika pakkanen, kun he läksivät. Anni
peittäytyi hyvästi nahkasiin ja isä lohdutti häntä sillä, että nyt
ei ajetakaan koko päivää. Poiketaan suureen taloon, jonne isällä on
asiata ja jonne jäädään yöksi jos käsketään. Se oli Annista hauskaa.
Hän tahtoi niin mielellään nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä. Ja
huomispäivänä taas odotti vielä suurempi ilo, kun saisi junan nähdä ja
sillä oikein kulkeakin.

Annilla oli niin paljon ajattelemista ja kysymistä, että isää ihan
nauratti. "Sittenpähän saat nähdä", vastasi hän tavallisesti tai rupesi
hän kertomaan niin mahdottomia, että Anni selvään huomasi hänen tekevän
pilaa hänestä. Silloin hän ei viitsinyt enää kysyä, vaan ajatteli
että olkoon siksi, kun itse näkee. Aurinko oli jo laskemassa metsän
taakse, kun he saapuivat talolle, josta isä oli puhunut. Pihalla ei
näkynyt muita kuin renkimies, joka hakkasi havuja tallin edustalla. Isä
kysyi, oliko isäntä kotona, ja renki sanoi olevan. Sitten hän jatkoi
hakkaamista, ei vilkaissutkaan vieraisiin eikä tullut hevosta ottamaan.
Isä ja Anni nousivat reestä ja olivat juuri astumassa kartanolle päin,
kun talon isäntä tuli heitä vastaan. Heidät saatettiin sitten sisään,
jossa kookas, punakka emäntä kovaäänisesti heitä tervehti ja pieni,
pitkäkarvainen villakoira ulisten juoksi vastaan.

"Tövel, Tövel", huusi emäntä, mutta "Tövel". ei siitä välittänyt, hyppi
vain Annia vastaan ja vinkui minkä jaksoi. Annia rupesi naurattamaan,
ja silloin emäntä huusi hänelle korvaan, että heillä oli asunut ruotsia
puhuva herra, joka oli tätä penikkaa Töveliksi [Stövel = saapas]
sanonut. Siitä se nimensä oli saanut.

Mutta Annia vaan nauratti yhä enemmän. Häntä nauratti Töveli ja Tövelin
nimi, kun ymmärsi, mistä se oli johtunut, ja häntä nauratti emäntä,
joka ei luullut toisten hiljaisempaa puhetta kuulevan, kun itse oli
vähäkuuloinen. Olisipa äiti ollut muassa nyt, kyllä hänkin olisi
nauranut! Ja kyllä hän nauraisi sitten, kun Anni pääsisi kaikesta
kertomaan!

Isä yhdessä talon isännän kanssa vetäytyi salin vieressä olevaan
pieneen kamariin, ja Anni jätettiin emännän huostaan. Kyllä sitten sen
iltaa sai kuulla sitä kovaäänistä puhetta. Emäntä vuoroon tutki tietoja
Annilta, vuoroon kertoi itse. Alussa se oli Annista hauskaa, mutta
sitten hän väsyi.

Seinän takaa saattoi hän erottaa isän ja talon isännän äänet. Väliin
oli puhe matalaa kuiskailemista, väliin taas he äänekkäästi laskivat
kompiaan säestäen sukkeluuksiaan kovaäänisellä naurulla. Annista
se tuntui pahalta, hän ei tiennyt miksi. Hän muisti taas äitiä ja
ajatteli, että varmaan olisi se äitiinkin tehnyt vastenmielisen
vaikutuksen, jos olisi äiti ollut kuulemassa. -- Ehkä isä olikin
ottanut äidin mukaansa matkoille silloin, kun ei vielä ollut lapsia
talossa. Anni olisi tahtonut sitä kysyä äidiltä, ja sitten sitäkin,
että mitä äiti oli matkustamisesta pitänyt. Oliko hän ollut huvitettu
siitä niinkuin Anni, vai oliko silloinkin surrut ja kärsinyt..

Kun emäntä viimein tuli illalliselle kutsumaan, oli Anni jo niin
väsyksissään, ettei ruoka maistunut. Hän toivoi vain pääsevänsä
nukkumaan, että sitten pian aamu joutuisi ja asemalleajo.

Tövel juoksi haukkuen heidän perässään, kun he toisena päivänä
aamiaisen syötyään läksivät, ja emäntä huusi vielä viimeiseksi
kovaäänisen: "Muistakaa jälkiänne."

Anni rupesi kohta isälle kertomaan, mistä Tövel oli nimensä saanut,
kertomaan emännästä, hänen jutuistaan ja hänen kysymyksistään. Mutta
isäntä ei näkynyt puhetta kuulevan. Hänellä oli omat asiat mielessään,
siksi rupesi Annikin omiaan ajattelemaan, miettimään junan kulkua ja
sitä, mitä siitä kotolaisille kertoo, kunhan sen näkee.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat asemalle. Juna ei vielä ollut
siellä ja isä sanoi, että "se hevonen usein odotuttaa itseään, mutta
eipä koskaan odota, vaikka kuin tärkeätä olisi."

Oli vielä melkein tunti aikaa junan tuloon. Isä sanoi ajavansa
kievariin lämmittelemään, mutta Anni tahtoi jäädä asemalle odottamaan
junan tuloa. Hän ei malttanut mennä edes odotussaliin, vaikka isä
käski. Hän tahtoi mieluummin odottaa ulkona oikein ennättääkseen
katsella minkälaista sielläkin oli.

Hiljaa ja arastellen hän läheni rataa. Tuossa ne siis olivat ne, joita
kiskoiksi sanottiin. Somanpa näköisiä olivat! Ja niitä pitkin ne vaunut
sitten kulkea viiltelivät! Olisipa hauska tietää, miltä puolelta junaa
odotettiin, että voisi oikein ajoissa katsoa. Kyllä se kyytiä mahtoi
olla, kun isä sanoi, että talot vain tanssivat silmien edessä. Kunpa
vaan ei huimaamaan rupeaisi!

Anni laskeutui varovasti alas radalle ja kulki vähän matkaa kiskojen
välissä. Sitten hän nousi toisen kiskon päälle ja koetti astua
eteenpäin.

Hän ei huomannutkaan liikettä läheisyydessä, ennenkuin kuuli ankaran:
"Ei siellä saa kävellä kiskon päällä!" Hän hypähti säikähtyneenä
syrjään ja nousi kiireisesti pois radalta. Häntä peloitti kovasti,
että jos vielä torutaan. Mutta se kiiltävänappisessa nutussa oleva
mies, joka oli häntä kieltänyt, ei sanonut enää mitään, vaan otti
luudan seinänvierustalta ja rupesi lunta lakaisemaan pois aseman
kiviportailta. Sen tehtyään hän kurkisti ovesta sisään ja katsoi
kelloa. Annista näytti silloin siltä, että sali siellä oli tyhjä,
ja hän päätti mennä sisään, sillä häntä paleli. Vähän arkaillen hän
nousi portaita, peläten, että jos tuo mies taas kieltää, mutta kieltoa
ei kuulunut, ja hän tarttui lukkoon. Hän piti lujasti oven rivasta
ja työnsi, mutta ovipa ei auennut. Silloin tuli joku sisältäpäin
auttamaan. Se oli nuori vaaleahko herra. Kohteliaasti kumartaen aukaisi
hän oven ja väistyi itse samassa syrjään antaen tietä Annille.

"Kiitoksia", sai Anni soperretuksi ja niiasi hämillään.

"Ei kestä", sanoi taas herra iloisesti. "Siellä tulee kylmä ulkona.
Hyvä kun tulitte sisään!"

"Minä odotin isää", selitti Anni, jonka rohkeus kasvoi, kun huomasi,
ettei vieras ollut kovinkaan peloittava.

"Missä isänne on?" kysyi vieras läheten uunia, jonka vieressä Anni
lämmitteli.

"Isä vei hevosen kievariin, mutta kai hän pian joutuu. Junakin tulee
kohta."

"Ei vielä. Vielä te ennätätte lämmitellä hyvän aikaa. Te olette ehkä
ajaneet pitkän matkan?"

"Ei tänään", selitti Anni. "Mutta kyllä sitä on matkaa kotoa asti."

Samassa muisti hän emännän ja Tövelin ja häntä rupesi naurattamaan.
Vieras tahtoi tietää, mitä hän nauroi, ja Anni kertoi. Vieraskin oli
ollut siinä talossa, ja hänkin oli nauranut Tövelille. Se teki tuon
vieraan Annille heti kuin vanhaksi tutuksi. Hän ei muistanut ensinkään
ujostella, tuntui vain niin hauskalta, kun tapasi jonkun, jolle oikein
sai kertoa kaikesta ja joka ymmärsi sanotun juuri sillä tavoin, kuin se
oli tarkoitettu, ja huomasi hauskaksi ja mukavaksi juuri saman, mikä
Annistakin oli hauskaa ja mukavaa.

"Onko neiti ensi kertaa matkalla?" kysyi vieras hymyillen.

Se oli ensi kerran, kun joku Annia neidiksi nimitti, ja hän tunsi aivan
punastuvansa.

"Ensi kertaa", sanoi hän ja rupesi samassa ujostelemaan. Että hän
sentään vieraalle oli niin vapaasti puhellut, ja niin paljon vielä!
Mutta hän näytti niin vaatimattomalta ja hyväsydämiseltä, tuo vieras.
Ei hän ensinkään ollut kaupunkilaisen eikä hyvin hienon herran
näköinen. Ja nuori hän varmaan myöskin oli, ehkä Annia vain vähän
vanhempi. . "Minne nyt matka?" kysyi vieras taas, ja Anni unohti
ujoutensa samassa, kun kuuli tuon lauhkean, tutulta sointuvan äänen.

Anni ei muistanut aseman nimeä, mutta tiesi pitäjän, missä isän
sukulaiset asuivat. Siitä arvasi nuori herra heti asemankin ja
kertoi, että hänen oli erottava pari aseman väliä aikaisemmin, mutta
toukokuussa tulisi hän maanmittaustöihin siihen samaan pitäjään, jossa
Annin sukulaiset asuivat, tulisi jo aikaisemminkin lähitienoilla
käymään.

"Mutta kun tulette Ilomäen läheisyyteen, silloin minä jo olen kotona",
huomautti Anni miettiväisenä.

"Jo kotona? Miksi te niin pian menette?"

"Minun täytyy lähteä silloin kuin isäkin. Kotona alkaa pian rippikoulu."

"Ja teidän pitää sinne?" Vieraan huulet vähän värähtivät ja veitikka
pilkisti silmäkulmasta.

"Niin", sanoi Anni ja punastui samassa, kun oli vieraalle puhunut
rippikoulusta, vaikka jo oli näin pitkä tyttö.

Samassa kuuli hän isän rykimistä ja kovaäänistä puhetta pihalta.

"Isä tulee", sanoi hän ja livahti ovesta ulos.

"Ohoijaa, siinäkö sinä?" Isä tuli vastaan parta ja kulmakarvat aivan
kuurassa. "Hyvä, kun ymmärsit mennä sinne odotussaliin. Täällä on
turkasen kylmää."

"Isä, isä, katso, juna tulee." Anni tuskin uskalsi hengittää. Kaikki
voima keskittyi vain näkemiseen. Tuommoinenko se nyt oli, se, jota
hän niin oli halunnut nähdä ja josta isä oli kertonut. Miten kovin
erilainen se oli kuin se kuva, joka isän kertomuksen mukaan oli hänen
aivoissaan muodostunut.

"Tämä hevonen ei odota", sanoi isä, nosti molemmat kopat vaunun
astimelle ja käski Annin sukkelasti mennä sisälle.

"Joudu joudu", sanoi hän ja hyppäsi itsekin astimelle työntäen kopat
tieltään.

Anni avasi arkaillen oven ja jäi siihen seisomaan kuin paikalleen
kytkettynä. Se mitä hän näki, oli hänestä siksi ihmeellistä, että
hän ei hämmästykseltä voinut paikaltaan liikahtaa. Hän vaan katsoi
ja katsoi, kunnes jok'ainoa piirre kuvasta oli kuin syöpynyt hänen
sieluunsa.

Molemmin puolin ovelta johtavaa käytävää näki hän pehmeät, harmaalla
vaatteella päällystetyt sohvat kaksi ja kaksi aina vastakkain,
muodostaen kuin pienen muista erillään olevan osaston, ja näissä
osastoissa matkustajia, jotka yhtä elävinä jäivät Annin mieleen kuin
kuva hänen näkemästään ensimmäisestä junavaunun sisustasta.

Toisella puolella makasi lihava, punakka herrasmies. Hän oli pidentänyt
sohvat niin, että reuna koski reunaan ja nukkui selällään äänekkäästi
kuorsaten.

Kuin parina hänelle makasi samalla puolella käytävää, mutta saman
vaunu-osaston vastakkaisessa päässä yhtä hyvinvoipa herra, kuitenkaan
ei kuorsaten, vaan joka henkäyksellä hiljaa puhkien kuin tupakan savua
puhallellen. Käytävän toisella puolella taas olivat molemmat vastapäätä
makaavia herroja olevat osastot tyhjät, mutta keskimmäisessä osastossa,
juuri siinä, mikä vastaisella puolella oli tyhjä, istui nuori,
kalpeanko ja laiha tyttönen väsyneesti nojaten sohvan selustaa vasten.

"Anni", isä tuuppasi takaa selkään. "Älä siihen jää. Ei sitä niin
herroiksi ajeta. Kyllä meidän kelpaa puupenkkiä painaa."

Anni heräsi kuin unesta. "Mene eteenpäin, mene", käski isä, ja Anni
läksi astumaan käytävää pitkin, kunnes tuli osastoon, jossa oli
keltaiseksi maalatut puiset istumasijat.

"Jäädään tähän", sanoi isä ja nosti tavarat laudakoille.

"Kah, tuttujakin täällä tapaa." Isäntä pudisti kättä penkillä istuvan
miehen kanssa ja rupesi puheisiin. Anni etsi itselleen paikan akkunan
lähellä ja katsoi ulos. Asemamies soitti samassa kelloa, virkapuvussa
oleva herra vihelsi pilliä ja juna läksi.

Miten se jymisi ja jyskytti, nyki ja tempoi! Annia ensin vähän
peloitti, mutta sitten rupesi naurattamaan. Olisivatpa ne kotolaiset
nyt nähneet, miten olisivat ihmetelleet! Äiti se tämän kyllä tiesi,
mutta toisille se oli tuntematonta. Heille kun hän sitten kotiin
tultuaan toimittaisi, kertoilisi, kuvailisi, niin että ihmetellä
saisivat.

Annille oli kaikki niin uutta ja outoa jo tällä ensimmäisellä
junamatkalla, että vaikutus toisensa perästä työnsi edelliset tieltään
melkein samalla kyydillä kuin juna eteenpäin kulki.

Vasta kun Anni oli nähnyt useampia asemia ja ikkunasta pannut merkille,
mitä näköalan suhteen oli huomattavaa, palasivat hänen ajatuksensa
takaisin ensi vaikutuksiin. Hän rupesi ajattelemaan kaikkia niitä,
joita oli nähnyt siinä ensimmäisessä vaunussa, johon astui. Se muistui
hänen mieleensä, kun hän eräällä asemalla näki toisen noista pyylevistä
herroista nousevan junasta. Silloin muisti hän ne toisetkin, ja hän
alkoi tapansa mukaan sommitella heistä yhtä toista mielessään. Tuo tapa
oli jäänyt hänelle aina siitä asti, jolloin hän ajatuksissaan leikki
kuvien kanssa. Kun hän näki ihmisiä, joista ei mitään tiennyt, päätti
hän mielessään, mitä olivat ja minkälaisissa oloissa elivät.

Ne nukkuvat herrat matkustivat molemmat "asioissa". Ne olivat aivan sen
näköiset kumpikin kuin kaikki, joilla oli paljon ja tärkeitä asioita,
semmoisia kuin hänen isälläänkin. Sillä toisella, joka oli kiltimmän
näköinen ja joka ei kuorsannut, hänellä oli lapsia, toisella ei. Ja
kun se kiltimpi tulee kotiin, arvuuttelee hän lapsilleen, mitä hänellä
on tuliaisia. Hän panee lahjan toiseen käteen selän taakse, toinen on
tyhjä. Sitten hän arvuuttaa. Mikä käsi? Pikku sisko saa uuden kauniin
nuken ja iso sisko kauniin satukirjan.

Sillä toisella, jolla ei ole lapsia, ei ole paljon iloakaan kodissaan.
Siellä on kylmää ja pimeää. Vaimo keittää ruokaa. Mies tupakoi ja puhuu
paljon.

Mutta entä se nuori tyttö junassa, joka oli niin kalpean ja sairaan
näköinen? Hän on kauan ollut poissa kotoa ja -- --

Samassa keskeytyi Annin ajatuksenjuoksu.

"Täältäpä minä teidät viimeinkin tapasin", sanoi iloinen ääni; ja Anni
kääntyi päin puhujaa. Hämmästyneenä tunsi hän nuoren herran, jonka
tuttavuutta oli tehnyt asemahuoneessa. Mutta nuori herra ei näyttänyt
oudoksuvan Annin hämmästystä. Hänestä se oli aivan luonnollista, sillä
tiesihän hän niin hyvin, miltä Annista nyt tuntui.

"Teillä on ollut niin paljon katsottavaa ja ajateltavaa, ett'ette minua
enää muistakaan", sanoi hän ja asettui penkille Annin viereen.

"Kyllä muistan", sanoi Anni hymyillen. "Nyt muistan, vaikk'en ensin."

"Niin, enkö arvannut. No, mitä kaikkea olette nähnyt?"

"Niin paljon", sanoi Anni ja hänen silmänsä oikein suurenivat, kun hän
alkoi kertoa kaikkia näkemiään.

Hän kertoi avomielisesti, vapaasti ja vilkkaasti. Hän ei muistanut,
että vieras, nuori herra hänen puhettaan kuunteli. Hän tiesi vain sen,
että rinnalla istui yksi, joka häntä ymmärsi, joka tunsi, mitä hän oli
tuntenut, ja ajatteli hänen ajatuksiaan. Ja siitä se nuori herrakin
sitten rupesi muistamaan monta samanlaista kokemusta omasta elämästään.
Hänkin alkoi kertoa, ensin päivästä, jolloin hänet vietiin kaupunkiin
kouluun, oikein kahdeksanluokkaiseen lyseoon, ja sitten siitä eteenpäin
kouluajoista ja sen ajan kokemista.

"Te olette ylioppilas?" sanoi Anni katsoen häneen kysyvästi.

"En", sanoi hän, ja Anni tunsi, että hän sai sen vaivalla sanotuksi.

"Minä en voinut lukea niin pitkälle, siksi rupesin
maanmittarinoppilaaksi."

"Ja nyt saatte nähdä niin paljon kaunista", sanoi Anni vaistomaisesti
etsien asian valopuolia.

"Kaunista", sanoi hän naurahtaen, mutta se nauru ei ollut luontevaa ja
iloista, vaan väkinäistä, vähän katkeruudella sekoitettua.

"Niin, kaunistahan aina on ulkona metsissä ja -- ja -- joka paikassa",
sanoi hän päättävästi.

"Onko teidän kotinnekin kaunis?" kysyi vieras kääntäen puheen toisaalle.

"Ei ole oikein. Se on niin kovin aukealla paikalla, peltojen keskellä.
Mutta on se sittenkin kaunis ainakin minusta, kun päivä paistaa ja
lampi on tyyni."

"Jos minä saisin työtä siellä päin, tulisin käymään, mutta ensin me
tapaamme toisemme sukulaistenne luona."

Anni pudisti päätään.

"Ei isä silloin enää ole siellä."

Vieras nousi. "Minun täytyy nyt tältä asemalta nousta pois ja sanoa
hyvästi, mutta odottakaa vaan kevääseen, kyllä me silloin vielä
tapaamme."

Hän kumarsi, nosti lakkiansa ja sanoi vielä ovessa: "Näkemään asti!"

"Näkemään asti!" vastasi Annikin, vaikka ei uskonut siihen, mitä sanoi.
Mutta vieraan ääni oli niin iloinen ja luottava, että se väkisinkin
herätti vastakaikua Anninkin sydämessä.

"Kuka se oli tuo vieras?" kysyi isä myöhemmin heitettyään
puhetoverilleen hyvästi ja asettuen Annin rinnalle.

Kuka se oli? Niin siitä ei Annilla ollut tietoa.

"Mutta tehän tässä pakisitte yhdessä, vallan kuin kasvinkumppalit."

Anni myönsi niin olleen, mutta ei hän silti tiennyt, kuka tuo vieras
oli. He olivat tehneet tuttavuutta jo Annin odottaessa asemahuoneessa,
ja nyt junassa hän oli taas tullut juttelemaan, mutta heillä oli ollut
siksi paljon puhelemista, etteivät muistaneet nimiä ajatella.

"Eikö hänkään sitten nimeäsi tiennyt?"

"Ei", selitti Anni. Nyt vasta hän senkin muisti.

"Jaa, jaa", sanoi isä pari kertaa miettivästi sivellen partaansa.
"Sinä olet aina ollut kuin herraslapsi. Mutta muista sinä kuitenkin
varoa tuntemattomia nuoria herroja. Ne voivat olla viattomat kuin
kyyhkyläiset ja kavalat kuin käärmeet."

"Ei tämä ainakaan ollut mikään kavala, sen saatte isä uskoa."

"Ei ole luottamista, lapsi kulta. Sinä et häntä tunne et hituistakaan."

"Tunnenpa kuitenkin", sanoi Anni itsekseen, vaikk'ei tahtonut isän
kanssa väitellä. Ja hän ajatteli, että paremmin hän voisi uskoa, että
pettyy itsensä suhteen kuin tuon toisen, niin varmasti hän häneen
luotti. "Minä tunnen sen, tunnen sen", vakuutti hän itsekseen. Ja joka
kerralta, kun hän näin vakuutti, tuli hän yhä iloisemmaksi. Tuntui niin
hyvältä uskoa toiseen ja uskoa itseensä, uskoa siihen, että sydämen
sisäinen vaisto ohjaa oikeaan, vaikka toiset sitä epäilisivätkin.

"Tässä tulee asema kohta", sanoi isä, "ja silloin nousemme junasta."

Anni rupesi tavaroita kokoamaan silmäillen vielä kerran ympärilleen,
että oikein muistaisi, miltä junassa näytti. Isä sanoi sitten, että
heidän tänä. iltana täytyi vielä ajaa yksi kievarinväli ennenkuin
yöpymään pääsisivät. Ilomäen sukulaiset olivat ehkä lähettäneet hevosen
vastaan siihen kievariin, jonne isä aikoi, ja siksi tahtoi hän sinne
yöksi. Anni ei uskaltanut vastaan sanoa, vaikka mieli olisi tehnyt
jäädä aseman läheisyyteen, kun niin väsytti. Täytyi vaan tyytyä ja
sitten istua asemalla isää odotellen, kun tämä läksi hevosta hakemaan.

Kuinka isä viipyi! Annia torkutti niin, että pää monta kertaa
retkahti pöydän laitaan hänen istuessaan penkillä, asemahuoneessa.
Kello seinällä käydä raksutti tasaisesti, löi puoli, löi täyden ja
taas puolen. Vihdoin tuli isä. Hän oli tavannut tuttaviaan ja siksi
viipynyt, mutta lupasi, että nyt sitä suorinta tietä mennään ja oikein
joutuin. Kyytimies neuvoi oikotietä, ja niin läksivät painamaan jäälle
suoraan suuren selän poikki.

Oli pimeä ja lunta oli satanut. Kyytimieskään ei ollut tiestä varma, ja
niin sitä ajettiin järven selkää ristiin rastiin, niin että sydän-yö
oli käsissä, ennenkuin kievarin pihaan päästiin. Isä nykäisi Annia
nousemaan ja käski herättämään talonväkeä. Anni lähti kopuroimaan
pimeässä porstuassa, haparoi; oli kompastua tyhjään tynnyriin, tapaili
ja löysi vihdoin oven. Sisällä oli pilkkosen pimeä. Anni koetti sanoa
jotain. Ei kukaan kuullut. Pimeästä pirtistä kuului vain nukkuvien
raskasta hengitystä.

"Minä kun autan." Isä tuli ovelle, potkaisi ovipieleen niin että
läsähti ja ärjäisi: "Matkustavaisia, kuuletteko!" Pimeästä kuului
liikettä, ja karkea miehen ääni päästi kirouksen, jota seurasi
käsky piikatytölle nousta vieraita auttamaan. Isä sulki pirtin oven
ja raapasi valkeata tikulla. "Täytyy tässä odottaa, kunnes pääsee
huoneeseen", sanoi hän äreästi.

Annia värisytti. Yökylmä tuntui kaksinkertaiselta, kun hän äsken
oli unesta herännyt, ja koko kievari teki vielä niin kammottavan
vaikutuksen.

Tulitikku oli palanut loppuun. Isä raapaisi uuden. Anni näki, että
porstuan seinälle oli liimattu vanhoja sanomia niinkuin heilläkin
kotona, mutta täällä niitä oli vain muutamia, toinen siellä toinen
täällä, ja näistä muutamistakin riippuivat repaleet siekaleina seinää
pitkin. Nurkassa makasi kolme tyhjää olutpulloa ja niiden vieressä
kirves.

Taas uusi tikku! -- -- Samassa tulikin tyttö ja käski unisena sisään.

Huone, johon he astuivat, oli matala, mutta suuri. Sen takana oli
pienen pieni sopukka, jossa oli yksi vuode. Vieraita ei ollut muita,
siksi sai isä suuremman huoneen, Anni pienemmän. Isä ei välittänyt
kynttilästä, antoi Annin ottaa sen ja sanoi hyvää yötä. Anni hiipi
huoneeseensa, sulki oven ja rupesi riisuutumaan. Häntä oli kovasti
nukuttanut, mutta nyt oli uni kuin pois puhallettu. Hänen täytyi vain
ajatella tätä kummallista paikkaa ja sen kolkkoutta. Oli aivan kuin
hän todellisuudesta olisi löytänyt jonkun sadun kuvaamista pahuuden
pesistä. Vaan todellisuus ei ollut yhtä hauskaa kuin satu. Sadun
hirmutkin vain herättivät pelkoa, joka tuntui hauskalta. Mutta kun
odotti silmästä silmään näkevänsä noita hirmuja, oli hauskuus kaukana.

"Uskallankohan sammuttaa kynttilän", ajatteli Anni. "Hyi kuinka ne
miehet puhuivat rumasti ja kiroilivat! Pahoja mahtoivat olla. Ja entä,
jos ne tietävät, että isä on rikas, ja jos tulevat ja -- ja -- --"

Ensi kerran muisti Anni kauhulla isän mainittuja rikkauksia.

Kuului läsähdys, sitten hiljaista kopinaa. Hän hypähti pystyyn ja istui
kauan joka hermo jännitettynä. Miten vaivaisesti tuo talikynttiläkin
palaa kitkutti. Ei siitä paljon apua ollut. Näytti joka hetki siltä
kuin sammuisi siihen paikkaan.

"Parasta on nukkua", ajatteli Anni viimein, kun ei pitkään aikaan
mitään kuullut. Hän rohkaisi mielensä, sammutti kynttilän ja makasi
sitten ison aikaa silmät selällään tarkaten joka napsausta. Mutta kun
kaikki tuntui olevan rauhallista, alkoi hän ajatella tämän päivän
ihmeellisiä tapahtumia. Olipa niitä ollutkin paljon, enemmän käin
monena muuna päivänä hänen elämässään; ensin lähtö sieltä Tövelin
kodista, sitten junan näkeminen ja sillä kulku, tuttavuus asemalla
ja puhelu, joka siitä junassa oli sukeutunut, ja lopuksi tulo tähän
peloittavan synkkään yökortteeriin.

Annia värisytti taas, kun ajattelemaan rupesi. Mutta sitten siirtyivät
ajatukset päivän hauskuuteen, ja Anni tunsi ensi kertaa eläessään, että
jos vaan huomenaamulla saa herätä päivän kirkkaaseen valoon, saa jatkaa
alkamaansa matkaa, tavata sukulaisensa ja vielä hänet -- hänet, jonka
oli ensinäkemältä ystäväksi ymmärtänyt, niin kyllä elämä on suloista.

Hän ummisti silmänsä, luki Isämeidän ja nukkui.

Aamulla, heti herättyään, kuuli Anni palvelustytön ilmoittavan isälle,
että renkipoika ja hevonen olivat täällä odottamassa Teiton isäntää.

"Vai ovat, vai." Isä rupesi iloissaan viheltämään. "Oikein tehty, kun
vastaan tulivat! Anni sinä, kuuletko, ovat meitä vastassa. Ala jo
joutua."

Isä oli erinomaisen hyvällä päällä, kun he lähtivät matkalle.
Renkipoikaa hän puhutteli tuon tuostakin, tiedustellen kuulumisia
sukulaistalosta, ja Annille hän esitteli koko talon väen. Paljon ei
niissä muuten esittämistä ollut, sillä talon isäntä, Teittolan serkku,
oli pari vuotta sitten kuollut, eikä lapsia ollut muuta kuin äsken
isännyyteen astunut poika. Mutta jos oli esiteltäviä vähän, teki isäntä
työnsä sitä tarkempaan. Hän kertoili Annille talon nuoresta isännästä,
hänen arvostaan ja ansioistaan ja kehui reiluksi pojaksi. Sitten hän
puheli vanhasta emännästä, jonka kanssa kehui olleensa hyvä ystävä
siitä asti kuin tuttaviksi tulivat. "Se on sellainen pieni pyöreähkö
tyllerö", sanoi hän, "hyväntahtoinen ja iloluontoinen. Ei koskaan
kiivastukaan ja äyski niinkuin välistä meijän mamma."

Se sana pisti Annin sydämeen. Oli se häneen koskenut jo, kun äidin
puheesta ymmärsi, ettei äiti ollut niin isää rakastanut kuin olisi
pitänyt. Mutta nyt koski vielä enemmän.

"Kyllä sinua hyvänä pidetään", puheli isä tyytyväisenä, "ihan kuin
tytärtä talossa, jos oikein arvaan. Mutta muista vaan, että teet
kunniaa isälle siellä."

Anni lupasi koettaa, ja niin isä taas jatkoi puhettaan, kehui ja
kertoi, kunnes talo tuli näkyviin. Hevonen lähti aika kyydillä
laukkaamaan mäkeä alas toista ylös, sitten pihaan, jossa vanhat
riippakoivut kasvoivat portaiden toisella kupeella ja jossa musta,
pitkäkarvainen koira juoksi haukkuen vastaan.

Hevonen pysähtyi. He olivat perillä.



9.


"Helkkarin nätti tyttö, tuo Anni." Ilomäen nuori isäntä sylkeä
roiskautti tallin lattialle, pyyhkäisi sualla pari kertaa "Mustan"
kiiltävää selkää ja kopisti sitten karvat pois suasta.

Kyllä kelpasi tällaisilla hevosilla kyyditä vieraita vaikka minkälaisia
ja vaikka minne! -- Tämä Ollin oma ori varsinkin se vasta pulska! Eihän
ne muutkaan Ilomäen hevoset mitään koneja olleet, mutta tämä se sentään
kaikista voiton vei. Ollin syöttämä, Ollin kasvattama ja hoitama se
oli. Sen musta karva kiilsi kuin silkki, kaunis ja kaareva oli kaula ja
uljas sen astunta.

Olli kaivoi povitaskustaan sokeripalasen ja tarjosi Mustalle, joka sen
ahneesti suuhunsa nuolasi.

Tässä sitä hevosta oli, vaikka kosintamatkalle lähtisi! Ollia oikein
nauratti. Oli Teiton isäntä tiennyt, mitä teki, kun toi tyttärensä
Ilomäelle! Ei se ukko suotta ollut kauppoja hieronut siitä asti, kuin
kätkyestä konttaamaan läksi!

Olli pudisti hevosen karvat vaatteistaan, työnsi tallin oven säppiin ja
lähti vihellellen kartanolle päin.

Sisällä oli äiti jo huolehtinut iltaruoasta. Oli oikein parastaan
pannut, laittanut "lootia" kahdenlaisia, runsaskätisesti kylvänyt
rusinoita imeläsoppaan ja paistanut pannukakut. Puuhasta punakkana ja
kasvot hiessä hän tulla läähätti käskemään ruualle juuri Ollin tullessa
tallista.

"No, serkkumies, mitä sinä käsketät ja pyydätät itseäsi! Ja entä tämä
pikku neiti, joka on kaita kuin kukan varsi! Käykää pois ruualle,
käykää!" Emäntä puhki ja puhalteli tyytyväisenä pyyhkäisten vesiherneet
leualtaan. Hänen tuli aina hiki, kun vain vähänkin liikkeessä oli,
ja hänen muuten verettömille kasvoillensa kohosi silloin kiiltävä,
ruskeahko puna. Mutta ei kuumuus eikä hengästyminen koskaan häirinnyt
hänen hyvää tuultaan. Sitä riitti aina ja kaikkien osaksi, ja puhettaan
hän säesti mielellään iloisella, helähtelevällä naurulla. Isäntämiesten
ja nuorten kanssa hän varsinkin laski aina leikkiä. Ja jota mieluisampi
vieras, sitä leikkisämpi oli emäntä.

Teiton isäntä oli aina ollut tervetullut vieras Ilomäellä. Kun hän
tuli, varattiin hänelle parhaat herkut ja iloisimmat puheet. Ja nyt
varsinkin, kun hän oli tyttärensä mukanaan tuonut, tahtoi emäntä
hyvänä pitää. Ei tiennyt, miten kestitä ja huvittaa, että viihtyisivät
ja näkisivät, että on sitä varaa ja ylellisyyttä Ilomäellä, jos on
Teitossakin.

Emäntä kehoitti, tarjoili ja piti puhetta vuoroon. Mielisteli isäntää,
kehui Annin kauneutta, laski leikkiä omasta lihavuudestaan ja Annin
hentoudesta.

"Jaa, jaa", päätteli Teiton isäntä syödessään junkkimuhennosta, minkä
jaksoi, "laiha saakin tyttönä olla, etteivät luule isännät kovin
kalliiksi elättää."

Emäntä nauraa heläytti. "Voi tuota serkkua, mitä puhuu. On kai suuressa
talossa aina varaa, eikäpä Teiton tytärtä mökkiläisiin anneta."

"Ei toki, ei." Isäntä säesti naurullaan emäntää, "kyllä minä siitä
huolen pidän."

Olli rykäisi ja koetti kohteliaana isäntänä tarjota Ilomäen parasta
sahtia Annille. Emäntä pyyhkäisi taas leukaansa ja iski silmää
isännälle. "Voi, voi kun on hauskaa -- --" yritti hän sanoa, mutta
joutui hämilleen ja sotkeutui sanoihinsa. "Kun on hauskaa, kun näitä
sukulaisia harvoin näkee", tokaisi hän päättävästi jatkoksi.

"Vai hauskaa, kun harvoin", ilvehti isäntä. "Pannaanpa mieleen."

"No tuo serkku se osaa!" Emäntä löi kahta kämmentä. "Hauska, että edes
joskus, niinhän minun piti sanoman."

"Mutta ajatukset saivatkin vahingossa totuuden mukaisen muodon,
niinkös?"

He nauroivat molemmat, löivät leikkiä ja sanoivat kohteliaisuuksia
toisilleen. Anni yksin istui vaiteliaana, ottamatta osaa puheeseen.
Hänestä oli hauska tavata näitä uusia sukulaisia, ja hänelle tuli
taas mieleen, että jos nyt vaan kotona näkisivät ja voisivat arvata,
minkälaisessa seurassa Anni on.

Olisi äiti nauranut, jos Anni oikein olisi saanut hänelle kuvata
tätä Ilomäen tätiä. Ei hän voisi vastustaa, vaikka sattuisi olemaan
huonollakin tuulella. Alussa koettaisi vähän, mutta sitten täytyisi
lopultakin nauraa. "Tuo lapsi, millainen olla pitää", sanoisi hän
sitten niinkuin usein ennenkin, ja siihen huono tuuli haihtuisi.

Olikohan äidillä nyt Annia ikävä ja ajatteliko paljon?

Jos Annilla vaan olisi ollut linnun siivet, niin olisipa nyt yks kaks
pyörähtänyt kotiin, olisi karannut äidin kaulaan ja kertonut hänelle
kaikkea matkalta. Mutta sitten hän taas palaisi, ei hennoisi tätä
hauskaa matkaansa kesken jättää, tahtoisi vain hetkeksi nähdä äidin,
jota kesken hauskuudenkin oli ikävä.

Miten lie äiti käynytkään Annille niin rakkaaksi juuri näinä viime
aikoina. Aina hän oli rakastanut molempia vanhempiansa, oli välistä
katkerasti itkenytkin, kun isä tai äiti olivat toisenlaiset kuin hän
olisi suonut ja kun ei saanut ajatella, että kaikki, mitä he tekivät
ja ajattelivat, oli hyvää. Mutta viime aikoina oli aivan erikoinen
tunne häntä äitiin liittänyt. Oliko se siitä syntynyt, että äiti oli
itsestään hänelle kertonut ja että Anni oli huomannut äidin paljon
kärsineeksi. Tai olivatko sen vaikuttaneet isän epähienot puheet
äidistä tai se, että Annin sydän oli sääliä täynnä, kun ei äiti ollut
koskaan saanut kokea tuota suurta, ihmeellistä, kaikkea muuttavaa ja
uudeksi luovaa rakkauden onnea?

Annin mieleen johtuivat taas äidin puheet sinä iltana vähän ennen
lähtöä, ja hän rupesi arvelemaan sitä, että olikohan äiti joskus
rakastanut vai eikö ollut. Kun uskaltaisi kysyä sitä kotiin tultua!
Ja ehkäpä äiti sitä itsestäänkin kertoisi, kun Annista pian tulisi
aikaihminen, rippikoulun käynyt ja seitsemäntoista vanha.

Viimein olivat illalliset lopussa, ja vieraat pääsivät levolle.

"Muista laskea ikkunaruudut", huusi emäntä Annille ovessa. Anni lupasi
ja heti huoneeseen tultuaan hän ne laski, ettei unohtaisi. Mutta sitten
hän ajatteli, ettei se ehkä autakaan, jos ei laske aivan ennenkuin
nukkuu, ja sitten hän laski ne vuoteessa vielä kerran.

Kun hän aamusella heräsi, oli jo suuri päivä. Hän kavahti istumaan ja
hieroi silmiään. Samassa muisti hän ikkunaruudut ja puna nousi poskille.

Kun Olli sitten aamiaispöydässä rupesi hänen untaan utelemaan, punastui
hän taas. Olli huomasi sen ja tuli hyvilleen, ja emäntä rupesi
härnäilemään, että niin kohdalleenko se uni sattui. Mutta Anni vain
selitti vältellen, että kyllä muuten kertoisi, mutta ei sovi, kun ei
silloin toteen käy.

Ensimmäiset päivät Ilomäellä kuluivat yhtenä ainoana humakkana.
Vieraita syötettiin ja juotettiin, kestittiin ja huviteltiin. Mutta kun
siinä humakassa vielä oltiin, rupesi isä tekemään lähtöä. Ei sanonut
enää joutavansa kauemmin laiskottelemaan, vaan aikoi jo huomenna lähteä.

Annin silmät suurenivat. "Huomenna?"

"Niin huomenna. Vieläkö sinä jäisit tänne?"

"Enhän minä -- -- en -- mutta kun en luullut isän niin pian lähtevän."
Hän oli aivan ymmällä. Se tuli niin äkkiä. Ja hän kun oli ajatellut,
että jos isä hyvinkin viipyy ja hän vielä sattuu tapaamaan hänet, jonka
junassa oli nähnyt ja jonka pyyntö "odottakaa" vieläkin kaikui hänen
korvissaan. Miten mielellään hän hänet olisi tavannut. Nyt vasta hän
sen ymmärsi!

"Voithan sinä jäädä tänne", sanoi isä kuin ohimennen.

"Mitä minä", sanoi Anni punastuen. "Enhän minä. -- Rippikoulukin alkaa
huhtikuussa."

"Voisithan sinä sen täälläkin käydä. Hyvät kuuluvat papit olevan.
Oikein käymätuttuja näiden Ilomäkeläisten kanssa."

"En minä sentään", esteli Anni. Se oli hänestä niin mahdotonta. Ei
olisi tehnyt mielikään jäädä Ilomäkeen kuukausimääriksi. Ja samalla
kuului kuitenkin riemusanomana tuo: "jää tänne."

"Almakin käy nyt rippikoulua", alkoi hän. epäröiden.

"Osaa hän sinuttakin käydä. Mikä tässä muu kuin lähetän sinulle
papinkirjan kotoa."

"Mutta eiköhän äidin tule ikävä. En minä oikein tahtoisikaan kovin
pitkäksi aikaa."

"Jonnin joutavia. Kyllä minä äidin ikävät haihdutan. Katso, se
meidän mamma se on aina toivonut lapsistaan jotain suurta. Se on
ylpeäluontoinen niinkuin isäsikin ja sitten, kun vielä on papillista
sukua -- --. Kyllä se tyytyy, kun kuulee, että olet hyvässä korjuussa
ja opit jos jotain elämää varten."

"Oikeinko minä todella jäisin?" Anni kiersi kätensä isän kaulaan.

"Jää nyt vaan, tyttöseni." Isä irroitti Annin kädet kaulastaan ja sanoi
menevänsä puhumaan asiasta emännälle.

Oikeastaan oli kaikki jo puhuttu, mutta emäntä tuli kuitenkin
syleilemään ja taputtelemaan Annia ja sanoi olevan hauskaa, että hän
tahtoi jäädä heille.

Isäntä vakuutti ja muistutti, että he vaan pitäisivät Annia hyvänä.
Ja emäntä sanoi että "niinkuin tytärtä, niinkuin tytärtä", otti Annia
vyötäisiltä ja pyöräytti pikkusen.

Isä myhähti. "Kyllä se vetelee", sanoi hän itsekseen, kun kokosi
tavaroitaan. "Hetihän tuo tyttö punastui, kun puhuin jäämisestä. Esteli
vähän, mutta mieluista oli jääminen kuitenkin. Sen näki jokainen, joka
niitä tyttöjen juonia ymmärtää."

Anni vakuutti moneen kertaan, että isän piti muistaa sanoa tuhannet
terveiset äidille ja kertoa, että kyllä Anni kotia muistaa, vaikka
jäikin pois näin kauaksi aikaa. Antille, tytöille ja renki-Jussille
piti sitä kertoa, että Anni nyt on ajanut junalla ja että hän, jahka
tulee kotiin, kertoo heille kaikesta. Ja Almalle pappilassa piti isän
sanoa, että se Annista on hyvin ikävää, kun ei saa Alman kanssa käydä
rippikoulua.

Isä lupasi muistaa, ja niin hän läksi. Anni oli pihalla muiden kanssa
saattamassa, mutta kun kyytipoika otti ohjat käsiinsä ja käski hevosta
menemään, hyppäsi Anni kannoille.

"Nouse pois", sanoi isä, kun he tulivat mutkaan, josta maantielle
käännyttiin. Annin täytyi totella, mutta tienkäänteessä hän seisoi
katseillaan seuraten rekeä, kunnes se mäen taakse oli kadonnut.
Silloin hän kääntyi astumaan kartanolle päin, ja hän tunsi ensi kertaa
eläissään olevansa yksin, vieraiden joukossa, turvattomana kuin pesästä
pudonnut linnunpoika.

Isän lähdettyä jatkettiin Ilomäellä huvitusten humakkaa. Emäntä sanoi,
että kun isä kotoa lähettää sen papintodistuksen ja rippikoulu alkaa,
ei enää sovi huvituksia ajatella. Sentähden tehtiin nyt kiirettä.
Menossa oli Anni yhtenään emännän ja Ollin kanssa, joskus kahdenkin
Ollin kanssa, kun ei emäntä joutanut. Käytiin kylät, kokoukset
ja huvipaikat, ja kun ei vieraissa oltu, oli Ilomäellä vieraita.
Emäntä hommaili ahkeraan, leipoi, paistoi ja piti huolta siitä,
ettei vieraanvarat talosta loppuneet. Anni yritti välistä auttamaan,
mutta vähäistä se oli. "Eihän varsalla pidä kuormaa vedättää", sanoi
emäntä nauraen, kun Anni päivitteli sitä, ettei paremmin pystynyt
taloustoimiin. Mutta itsekseen hän arveli, että kyllä siellä kykenevää
anoppia tarvitaan, minne Anni miniäksi joutuu.

"Etkö sinä kotonasi ole taloustoimiin puuttunut?" kysäisi hän kerran.

"En paljon. Autoin minä vähän, mutta meillä ei paljon vieraita käy,
eikä muutenkaan isoa taloutta pidetä."

"Mutta miten ihmeessä sait sinä ajan kulumaan? Et kylässä käynyt, et
askarta tehnyt!"

"Minä kävin koulua ja sitten lueskelin usein sekä isälle että äidille
milloin koulukirjoja, milloin kertomuksia tai satuja."

Emäntä nauramaan. "Satuja, ha-ha-ha-haa! Niilläkös sinä kerran
talonväkeäsi syötät?"

"Enkä." Annikin nauroi, vaikka vähän harmitti. "Aion minä oppia ruokaa
laittamaan, sittenkun naimisiin menen."

"Ja silläkö opilla sinä aiot toimeen tulla? Ei tule iso talo hoidetuksi
sillä, että emäntä osaa puuroa keittää."

"En minä isoon taloon emännäksi aiokaan." Anni lensi punaiseksi, mutta
katsoi emäntää samassa suoraan ja avoimesti silmiin.

"Vai et?" Emäntäkin katsoi häneen, ja katse oli terävä. Mutta sitten
hän löi koko puheen leikiksi. "Voi noita lapsia", sanoi hän, otti Annia
tapansa mukaan vyötäisiltä ja keikautti kerran ympäri.

Tapaus jätti kuitenkin jälkensä emännän mieleen. Hän alkoi arvella,
että ehkei Anni ollutkaan niin sopiva Ilomäen emännäksi kuin hän
oli luullut. Lapsellisuuttahan se kaikki ehkä oli, mutta Anni oli
kuitenkin toisenlainen kuin muut, niin erikoinen, tuntui hemmotellulta
herrasneidiltä eikä rivakalta, työkykyiseltä talontyttäreltä. Mutta
kaunis hän oli ja rikas, ja se painoi vaa'assa aika paljon. Kannatti
sitä asiaa vielä ajatella, vaikka sillä oli nurjatkin puolensa ja
vaikka Anni aina tuntui kumman jäykältä Ollille. Sekin saattoi
kuitenkin olla vaan ujoutta -- tai pahimmassa tapauksessa -- jollei
Anni ollutkaan niin lapsellinen, kuin hänestä luultiin -- ylpeyttä
ja keikailua vaan. Semmoisiahan ne monet pyydettävät aina olivat,
väistyivät, karttoivat ja sitten kuitenkin aina antautuivat. Hän,
Jumala paratkoon, ei koskaan sillä lailla ollut kujeillut. Heti kun
Ilomäen isäntä tuli puhemiehineen, sanoi hän suoraan, että miks'ei
hänen puolestaan, ja sillä oli asia ratkaistu. Mutta mitäs, hän olikin
toista maata kuin tuollainen tyttöhempukka kuin Anni.

Mutta hyväsydäminen ja nöyrä Anni kuitenkin oli, ja olihan se ainakin
anopin kannalta katsoen hyvä avu rikkauden ja kauneuden lisänä.
Kunhan vaan Olli osaisi olla edukseen, ei nenästyisi eikä olisi
huomaavinaankaan Annin vastahakoisuutta ja jäykkyyttä, kyllä silloin
kaikki ehkä hyvin päin kääntyisi. Emäntä ihastui taas ajatellessaan
tuumiensa toteutumista, ja voiton toivossa hän suunnitteli uusia
iloja nuorille. Mutta Annia eivät kyläilyt enää huvittaneet. Hän
sanoi jo edeltäkäsin tietävänsä, mitä missäkin kylässä puhuttiin ja
mitäpä kyläilystä silloin. Emäntä taas nauroi ja sanoi lapselliseksi.
Olli kysyi vähän harmistuneena, eivätkö senpuolen ihmiset Annia
huvittaneetkaan.

Silloin emäntä keksi keinon. Olihan heillä vielä yksi paikka käymättä,
vieläpä sellainen, josta sanottiin, että siellä kaikki hienotkin
ihmiset huvikseen kävivät, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa.
"Hoviksi" sitä sanottiin, ja ihmiset pitivät sitä arvossa siksi, että
siellä asui vanha, sairastava herra, jota maan kuuluksi kehuttiin ja
joka maalaili suuria, kauniita tauluja.

"Maalariksi tai miksihän taiteilijaksi sanonevat", selitti emäntä
Annille.

"Ja sinnekö minä pääsen!" Anni oikein hyppäsi koholle.

"Niin, jos Olli lähtee kyytiin", sanoi emäntä hyvillään, että sai siitä
huomauttaa.

"Hyvä Olli", Anni katsoi häneen rukoilevasti, "tahdotko tulla?"

"Saatanpahan lähteä. Mutta ei kai sinne hengen hätää?" Olli heitti
huolettomasti sikarinpätkän lattialle ja tallasi sitä jalallaan.
"Mennään huomenna", sanoi hän, sytytti uuden sikarin, otti pöydältä
lainaamansa kirjan ja rupesi sitä selailemaan.

Kuinka se päivä oli pitkä Annista! Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti,
ja sen säteet hyppelivät ikkunalaudalla kuiskaillen Annille: "tule,
tule". Mutta hänen täytyi malttaa mielensä ja odottaa, odottaa toivoen,
että seuraavanakin päivänä olisi yhtä kirkas päiväpaiste ja yhtä
hurmaava kevättunnelma kuin nyt.

Aamulla, kun hän heräsi, kavahti hän heti pystyyn ja juoksi ikkunalle.
Lupaavalta näytti. Taivas oli pilvetön ja aurinko nousi häikäisevän
kirkkaana keränä metsän takaa. Mikä ihana päivä häntä odotti! Hän
taputti ilosta käsiään ja rupesi sitten pukeutumaan.

Ei hänellä monenlaisia pukimia kotoaan ollut eikä hän paljon
vaatetustaan muistanut, mutta tänään pukeutui hän erityisellä huolella.
Miksi, sitä hän ei ymmärtänyt itsekään, jollei ehkä siksi, että päivä
paistoi niin kirkkaasti, taivas siinti niin sinisenä ja hänen oma
sydämensäkin iloitsi kuin kevään riemuja odottaessa?

Kiireesti hän pisti kotikutoisen, kirkkaan, ruiskukkasinisen
puvun päälleen, palmikoi tukkansa ja kiinnitti latvaan sinisen
silkkinauhasilmukan. Sitten hän sitoi kaulaansa äidin antaman pienen
valkoisen helminauhan.

Hän oli juuri ennättänyt pukeutua, kun täti käski ruualle, ja sitten
sitä heti lähdettiin.

Molemmat sekä Olli että Anni olivat erinomaisen hyvällä tuulella
pitkin matkaa. Annista Ollikin oli oikein hauska ja hyvä, kun niin
ystävällisesti oli kyytiin lähtenyt, ja Olli ajatteli itsekseen, että
hän ei ainoastaan osannut ohjata Mustaa mielensä mukaan, vaan välistä
vastahakoisen tytönkin mieltä.

Kun he saapuivat perille, sitoi Olli oriin tallin seinänvierustalle,
pani paraita kylvöheiniä eteen ja läksi tiedustelemaan, saisivatko
vieraat käydä huoneita katsomassa. Anni odotti ulkona, katsellen
rakennuksen ulkoasua.

Talo oli vanhanaikaiseen tyyliin rakennettu, keskeltä
kaksikerroksinen, molemmin puolin matalampi, yksikerroksinen. Toisella
puolen rakennusta oli piha, toisella puolen suuri puutarha, jossa
monenlaiset puut, joskin talven riisumina, todistivat korkeasta iästään
samoinkuin huolesta ja vaivannäöstä, jota niiden kasvattamiseksi oli
uhrattu.

Anni käveli vähän matkaa puutarhaan päin ja näki silloin kahden
puutarhan puoleisen ikkunan edessä kaksi linnunlautaa, joihin oli
jyväsiä ripoteltu ja joissa par'aikaa tilhiparvi kestiä piti.
Mahtoikohan se olla itse vanha maalari, joka pikku lintuja tahtoi
syöttää, vai olivatko ne jonkun toisen toimesta siihen asetettuja?

Anni aikoi hiljaa hiipiä lähemmä, mutta samassa tulikin Olli yhdessä
palvelijan kanssa, joka lähti opastamaan. He astuivat ensin valoisaan,
suurehkoon eteiseen, jossa paitsi vaatenauloja ja laudakkoja oli
ainoastaan kasveja, pitkiä reheviä kasveja. Niille oli äsken annettu
uutta multaa, tai oli niitä kasteltu, sillä kostean mullan haju lehahti
vastaan ja ilma tuntui hikevän lämpimältä kuin kasvihuoneessa.

"Mennään tästä", palvelija osoitti oikeanpuoleista ovea.

Siellä oli pieni, kauniisti sisustettu huone, josta tultiin toiseen,
vähän suurempaan, jota palvelija nimitti kirjastohuoneeksi. Katosta
lattiaan oli siellä kirjahyllyjä, jotka täyttivät huoneen kaikki
seinät. Keskellä oli pöytä, sen ympärillä istumapaikkoja.

Anni rupesi tarkastamaan huonetta. Teki mieli katsella kaikkea,
kirjahyllyjä ja vanhaa kaunista uunia, uunin reunustalla seisovia
metallisia kynttiläjalkoja ja vanhaa kelloa, joka käydä naksutti niin
juhlallisesti. Mutta Olli ja opas kiirehtivät. He olivat jo Annista
edellä, ja hänen täytyi juosta seuraavaan huoneeseen, jottei jälelle
jäisi ja eksyisi.

Hän ei ehtinyt ympärilleen katsoa, ennenkuin pysähtyi valon ja
kauneuden häikäisemänä. Huone, johon hän oli joutunut, oli suuri,
avara sali. Huonekaluja oli siellä vähän ja niitä vähiäkin tuskin
huomasi. Oli kuin ei siellä muuta olisi ollutkaan kuin tauluja ja
kasveja, kasveja ja tauluja. Kolme suurta seinää oli tauluja täynnä, ja
muuallakin oli tauluja kuin kylvetty sinne tänne palmujen ja sypressien
keskelle. Salin neljännellä seinällä oli rinnan ikkuna ikkunan
vieressä, neljä suurta ikkunaa, joista auringonpaiste tulvimalla
virtasi saliin.

"Miten kaunista!" pääsi Annilta aivan tahtomattaan.

"Onhan se", myönsi Olli. Mutta Annia kiusasi hänen huoleton, kylmä
äänensä, ja siksi kääntyi hän yksin tauluja lähemmin tarkastamaan.

Tuossa oli pienen pieni, mutta kaunis talvimaisema. Hanki kimalteli,
taustassa hohti huurteinen metsä. Aurinkoa ei näkynyt, mutta se paistoi
silti, sillä sen valo virtaili taulun maisemaan aivan kuin nyt tähän
suureen valoisaan huoneeseen, jossa he olivat. Taempana metsässä
näkyi mäntypuita ja koivuja, mutta metsän rajassa, joka oli etualaan
joutunut, oli pienempiä puita, lepikkoa ja katajapensaita ja siinä
aivan etumaisena huurteisella lepänoksalla istui punatulkku. Se oli
pieni kuin hyttynen ja kuitenkin niin luonnollinen että Annin olisi
tehnyt mieli käteen ottaa. Se lauleli, Anni näki sen selvään, lauleli
niin, että säveleet kirposivat korkeuteen ja pikku rinta värähteli
riemusta.

Miten hyvin Anni ymmärsi, mitä tuo pikku punatulkku tunsi! Se oli
saman ilon ja saman toivon elähdyttämä kuin Annikin matkalla tänne. Se
vaan erotuksena, että laulaja leväten oksalla uskalsi laulaa ilmoille
sydämensä suuren ja suloisen kaipuun, sen keväiset onnen odotukset.

"Anni", huusi Olli ovelta. "Tule nyt! Ennätäthän niitä katsoa vielä,
kun tullaan takaisin."

Anni kiskaisihe irti ajatuksistaan ja riensi ovelle. Mutta samassa kun
Olli sen aukaisi, huomasi Anni, ettei huone ollutkaan tyhjä. Nuori
mies istui siellä työtä tehden, paletti toisessa ja pensseli toisessa
kädessä. Hän istui selin heihin, mutta nousi ja kääntyi ovelle päin,
kun kuuli liikettä.

Anni äännähti, ja veri syöksyi hänen kasvoillensa.

"Sanoinhan minä, että me tapaisimme." Vieras ojensi kätensä Annille ja
kaunis hymyily kirkasti hänen kasvonsa.

"Minä en ensinkään voinut arvata." Anni etsi sanoja.

"Niin, en minäkään, että me täällä tapaisimme."

"Te taidatte olla tuttuja", huomautti Olli, jonka mielestä oli aika
ilmoittaa, että hänkin kuului joukkoon.

"Niin, vähän. Minä en kuitenkaan -- --" Anni ymmärsi, että hänen piti
jollain tavoin esittää heidät toisilleen. Mutta millä tavoin, kun ei
nimeä tiennyt?

"Tämä on serkkuni, Ilomäen isäntä, ja herra -- Lehto", täydensi vieras.

Olli ja vieras katsoivat hetken toisiinsa mitellen toinen toisiaan
kiireestä kantapäähän.

"Me tutustuimme junassa", selitti Anni, "mutta emme edes tienneet
toistemme nimeä."

"Sitten se tuttavuus ei ole kovin vanhaa." Olli katsoi vieraaseen
välinpitämättömästi. "Eikö jo aleta joutua, Anni. Musta käy
vallattomaksi."

"Älähän nyt vielä! Vastahan olen alkuun päässyt."

"Minä rupean mielelläni oppaaksenne, jos tahdotte." Herra Lehto laski
siveltimensä pois ja kääntyi Anniin päin. "Voin vähän teille kertoakin,
jos teitä huvittaa. Olen puoleksi kuin kotonani täällä."

Anni katsoi kysyvästi häneen.

"Tämän talon vanha isäntä on ollut hyvin ystävällinen minulle. Hän
on paljon auttanut minua ja antanut vähän opetusta ammatissaankin,
kun olen joutanut olemaan täällä. Piirustaminen ja maalaaminen olivat
parhaita ilojani pikku poikana."

"Miten te olette onnellinen." Anni kumartui katsomaan tekeillä olevaa
taulua.

"Jos sitä voi onneksi sanoa, että on polttava halu povessa, nälkä,
joka kalvaa yöt päivät, eikä muuta saa kuin murusia silloin tällöin,
murusia, jotka herrain pöydältä putoavat, kun he istuvat kukkuroilleen
katettujen pöytien ääressä ja syövät kylläkseen sielunsa himoruokaa."

"Te ette saa sanoa niin!" Annille tuli vedet silmiin. "Te maalaatte jo
niin kauniisti. Ja se hyvä, vanha herra auttaa teitä -- ja -- ja --
sitten teistä tulee suuri taitava mestari."

"Ei, sitä ei minusta tule koskaan. Minä olen saanut tarpeeksi
nauttiakseni taiteesta ja ymmärtääkseni sitä vähän. Minä voin elää
siitä, voin iloita siitä, mutta luovaa kykyä minulta puuttuu. Mutta ei
nyt ajatella sitä. Puhukaamme muusta."

Se kärsivä ilme, joka hetkeksi oli synkistyttänyt hänen kasvojaan,
katosi, ja hän jatkoi reippaasti. "Olen niin iloinen siitä, että
tapasimme ja juuri täällä lisäksi, jossa olen onnellisimmat hetkeni
viettänyt."

"Te olitte niin varma siitä, että tapaisimme, että aivan tartutitte
uskonne minuunkin."

"Niin, minä todellakin odotin teitä." Herra Lehto puhui iloisesti.
"Ettekö luule, että on niitä, jotka ovat luodut tapaamaan toisiaan. He
ovat kasvaneet erilaisissa oloissa ja ovat erilaisia elämänkokemuksia
saaneet, mutta kun tapaavat, ovat he ensi hetkestä tuttuja, sillä
heidän sielunsa ovat sukua. Kun erosimme, ajattelin tätä, ja siksi olin
varma siitä, että tapaisimme, sillä tuo hetki junassa oli liian lyhyt.
Kaikella on tarkoituksensa. Siksi odotin enemmän."

"Mutta nyt meidän taas täytyy erota."

"Joko sitten lähdette kotianne?"

"En vielä, minä käyn rippikouluni täällä. Mutta Ilomäelle on kolmatta
penikulmaa."

"Eivät välimatkat haittaa, mutta minä tulen sitä paitsi pian muuttamaan
aivan teidän läheisyyteenne. Olen luvannut maalata maiseman Ilomäen
naapuritalosta, ja se on tehtävä, ennenkuin minun täytyy lähteä
maanmittaustöilleni. Tällä viikolla jo muutan."

"Miten hauskaa!"

"Mutta ei nyt olla jouten! Tulkaa, niin näytän teille näitä tauluja."

Olli, joka oli tuntenut olevansa liikarikkana rokassa, oli lähtenyt
ulos oritta katsomaan, ja he saivat kulkea kahden läpi näiden suurien,
päiväpaisteisten huoneiden, joissa kasvit rehoittivat ja lukemattomat
taideteokset loivat rikasta, uhkuvaa elämää heidän ympärilleen.

"Miten kaunista", sanoi Anni pysähtyen kipsikuvan eteen, joka seisoi
suuren palmun varjossa. "Kuka tämä on?" Hän osoitti kuvaa, jossa
itämaalaisessa puvussa oleva nuori nainen ihailee kädessään olevaa
rannerengasta.

"Se on Rebekka, joka katselee Iisakin lähettämää lahjaa. Muistattehan
Rebekan raamatun historiasta?"

"Muistan toki. Mutta minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi, että hän
oli noin kaunis ja -- -- noin onnellinen."

"Ja katsokaa, tuossa on Aino heittäytymäisillään järveen. Oletteko
lukenut Ainosta?"

"Olen."

"Nämä ovat ainoat kuvanveistotuotteet täällä taulujen keskellä ja kun
niitä katselen kasvien lehtien lomitse, koetan kuvitella mielessäni,
että näen Kreikan marmoripatsaat myrtti- ja laakerilehdoissa."

"Te olette varmaan lukenut paljon?" Anni katsoi kunnioittavasti
toveriinsa.

"Ei, en suinkaan. Isäni kuoli, ennenkuin pääsin ylioppilaaksi, ja
leipähuolet keskeyttivät lukuni. Olen sitten vaan ominpäin koettanut
lukea sellaista, joka minua on huvittanut."

"Mutta te tiedätte kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minä, sen
huomasin heti junassa. Minä sitä oikeastaan olen ajatellut ja uneksinut
enemmän, kuin olen lukenut. Pienenä sain lukea paljon satuja. Satuja
kuulin palvelijoilta, satuja äidiltä. Sitten rupesin niitä itsekin
sepittämään, ja kun oikein ajattelen, huomaan, että kaikki ne tiedot,
mitä minulla on, ovat kuin sadunlangoista punottuja."

"Mutta ne mielikuvat ovat ajattelevan ja puhtaan mielen synnyttämiä."
Vieras katsoi Anniin niin, että puna nousi Annin poskille.

"Eikö täällä ole jo tarpeeksi tarkkaa tehty?" kysyi Olli samassa
ovelta. "Mustalla on kiire kotiin, enkä minäkään enää jouda hukkaan
aikaani antamaan."

"Kyllä tulen! Hyvästi", sanoi Anni kiireisesti.

"Minä lähden saattamaan." Herra Lehto peitti Annin hyvästi nahkasiin.
"Näkemiin asti!" sanoi hän iloisesti.

Ollin piiska vingahti samassa ilmassa. Musta nousi takajaloilleen, sai
piiskan läimäyksen selkäänsä ja läksi lintuna eteenpäin kiitämään. Reki
liukui poispäin kuin voimakkaasti viskattu sukkula. Pian katosi se
näkyvistä, ja silloin palasi Vilho Lehtokin takaisin työhönsä.

Mutta hänen salin läpi kulkiessaan sattui hänen silmänsä vastaisella
seinällä riippuvaan suureen tauluun. Siinä kaksi mahtavaa merikotkaa
taisteli keskenään. He olivat kumpikin tähdänneet samaa saalista,
ja kun se oli omaksi otettava, syntyi tulinen taistelu. Kirkkaassa
päivänpaisteisessa huoneessa vaikutti tämä tuskallisesti häneen. Hän ei
ymmärtänyt itsekään miksi. Se sai eloa ja voimaa enemmän kuin ennen ja
tunki kuin raatelevan petolinnun kynnet hänen sisimpäänsä. "Taistelua",
mumisi hän itsekseen, "aina taistelua! Taistelua luonnossa, taistelua
ihmiselämässä -- taistelua omassa povessanikin. -- Miten se raatelee"
-- -- Hän pyyhkäisi otsaansa. -- "Mutta onhan sitä elämässä sellaista,
jonka saavuttamiseksi kannattaakin taistella, onhan päivänpaistetta ja
iloakin!"

Hän tarttui siveltimeensä ja ryhtyi työhön. Mutta työ ei enää sujunut.
Täytyi tuon tuostakin silmäillä ulos aurinkoiselle tielle päin, jota
pitkin ne kaksi, joita hän ajatteli, nyt aika kyytiä ajoivat kotiin
Ilomäelle.

       *       *       *       *       *

Annissa tapahtui "hovissa" käynnin jälkeen huomattava muutos. Hän oli
iloisempi ja rohkeampi käytöksessään kuin ennen. Entinen ujous oli
kadonnut. Melkein kaikki huvitti häntä. Hän otti innokkaammin kuin
ennen osaa talouspuuhiin ja opetteli emännän ehdotuksesta kangastakin
kutomaan. Mutta vaikka nämä merkit tiesivät hyvää, ei emäntä sentään
ollut selvillä siitä, oliko muutos, mikä Annissa oli tapahtunut,
hyvä vai paha enne. Hän oli tosin entistä puheliaampi ja iloisempi,
mutta samalla itsepintaisempi ja itsenäisempi kuin ennen. Ollin
suhteenkin oli tyttö aivan kuin toinen. Hän oli ennen välistä ollut
arka ja vaivaantunut Ollin seurassa ja oli usein häntä karttanutkin.
Nyt ei sellaisesta puhettakaan, Anni oli aina iloinen Ollinkin
seurassa ja aina valmis suostumaan siihen, mitä ehdotettiin. Mutta
hänen rohkeutensa oli kasvanut kilvan hänen iloisuutensa kanssa, ja
hän saattoi kenen kuullen tahansa nolautella Ollia niin, että tämä
harmissaan kiroili hampaidensa välissä.

Emäntä olisi ruvennut jo huolehtimaan asiain käänteestä, ellei häntä
olisi rauhoittanut ajatus, että Annin rippikoulu pian oli alkava.
Silloin loppuisivat nuorten yhteiset huvittelut, ja rippikoulun
päätyttyä matkustaisi Anni kotiin.

Mutta sitä ennen pidettiin vielä viimeiset ja kaikkia muita
juhlallisemmat kemut Ilomäellä. Vanhan isännän nimi oli ollut Joonas
ja kun Ollikin oli Joonaaksi ristitty, oli näitä päiviä aina vietetty
kesteillä. Tänä talvena, kun oli entistä enemmän kyläilty Annin tähden,
oli entistä enemmän kutsuttaviakin kertynyt, joten emäntä päätti pitää
oikein muhkeat pidot.

Monta päivää ennen jo alettiin valmistuksia, sillä vieraita piti sekä
syöttää että juottaa, kahvitella ja ruokkia. Annista oli hauskaa nähdä
näitä pitovalmistuksia, heillä kun ei koskaan sellaista ollut.

"Odotapa, jahka häitä tehdään, kyllä silloin", sanoi emäntä taikinaa
vatkatessaan.

Anni lensi punaiseksi eikä ollutkaan heti valmis vastaamaan. Se oli
emännästä merkille pantava asia, eikä se ainakaan pahaa tietänyt.

"Katso, katso vaan opiksesi, osaat sitten itsekin kerran pitoja
valmistaa", arveli emäntä hyvillään.

"En minä näitä tämmöisiä", vastasi Anni hymyillen. Mutta emäntä ei
joutanut kuulemaan, vatkasi vain taikinaa otsansa hiessä, tuontuostakin
pyyhkäisten kasvojaan esiliinan nurkkaan tai työntäen nenäliinan kaulan
ja kauluksen väliin, jottei aivan sulaisi kuumuudesta ja touhusta.

Kun viimein kaikki oli valmista, alkoi vieraitakin tulvia Ilomäelle.
Enimmäkseen tuli nuorta kansaa, mutta tuli niitä vanhempiakin nuorten
iloa katsomaan ja emännän monia herkkuja maistelemaan.

Kutsuvieraiden joukossa tuli eräs kutsumatonkin. Vilho Lehto oli pari
päivää ennen Ilomäen kutsuja asettunut Ilomäen läheisyydessä olevaan
taloon, ja vanhan hyvän tavan mukaan otti talonväki vieraan mukaansa,
kun kutsuihin läksivät. Häntä kyllä arvelutti lähteä, mutta kun mieli
teki ja isäntäväki kehoitti, suostui hän viimein.

Olli sattui ensimmäisenä vastaan, kun he saapuivat perille. Hänen
kasvonsa synkistyivät, ja hän rypisti huomaamattaan kulmakarvojaan.
Vilhon isäntä kiiruhti kohta selittämään syytä vieraan tuloon, ja
emäntä, joka samassa paikalle saapui, kätteli hymyillen ja hyvillä
mielin.

"Ei niin pieniä pitoja, ettei kuokkavieraina." Olli koetti lyödä
leikiksi.

"Vai niin." Vilho Lehto loi läpitunkevan katseen Olliin. "Kyllä tästä
pääsen kotiini suorinta tietä."

"Ei suinkaan", ehätti emäntä sanomaan, aavistamatta syytä Ollin
vastenmielisyyteen. "Parempi kunniallinen kuokkavieras, kuin on huono
kutsuttu."

"Minä menen sittenkin", kuiskasi Vilho isännälleen. Mutta emäntä
esteli. Tiesihän sen jokainen, minkälainen Ilomäen isäntä oli. Kaikki,
mitä toiset tekivät, oli moitittavaa ja hullusti päin, se vain, mikä
oli hänen omaa tekemäänsä, hänen omissa aivoissaan syntynyttä, se
kelpasi.

Samassa astui Anni huoneeseen. Hän huomasi heti Vilho Lehdon ovensuussa
ja hilpeä ilo välähti silmissä. Se ratkaisi asian, Vilho jäi.

Vieraiden kerääntyessä istuivat kaikki juhlallisina ja jäykkinä seiniä
pitkin. Ei kukaan uskaltanut liikkua tuskin senkään verran, että
olisi uskaltanut lattian poikki kulkea. Ainoastaan Olli ja emäntä
olivat menossa, toinen vieraita vastaanottaen, toinen pitäen huolta
tarjoilusta. Vasta kun viimeisetkin vieraat olivat saaneet rauhassa
kahvit kaikkine leipälajeineen juoduksi ja syödyksi, alkoivat nuoret
leikkiä. Sormus kulki, tulta lainattiin ja panttia lunastettiin. Sitten
ehdotti Olli tanssia. Tuolit pinottiin seiniä pitkin ja parit rupesivat
järjestymään.

Olli oli siirtynyt Annin viereen, kun näki hänen juttelemassa parin
nuoren talollisen kanssa. "Tätä vierastani ei saa viedä", sanoi hän
ojentaen kätensä suoraksi Annin eteen. "Hän on minun parini ja minä
panen tanssin alkuun."

Anni tunsi äkkiä, että joku häneen katsoi. "Se on Vilho Lehto",
ajatteli hän, mutta ei uskaltanut silmiään sinne päin kääntää. "Et
ole kysynytkään, tahdotko", sanoi hän kiivaasti, työntäen Ollin käden
syrjään. "Että viitsitkin leikkiä laskea!"

Toiset rupesivat nauramaan ja eräs heistä kuiskasi, niin että kaikki
sen kuulivat: "Ilomäkeläinen, älä nuolaise ennenkuin tipahtaa."

Olli puri hammasta. Mokomakin tytön tynkä! Kuukauden päivät oli heillä
vieraana ollut ja ilkesi tuollaista peliä pitää!

"Vai et sinä tahdo", kuiskasi Olli hiljaa, "vaikka olet vieraani ja
tämä on minulle juhlapäivä?"

"Kyllä, jos pyydät, en jos aiot ottaa."

"Tytöille on annettu oikeus oikkuilla!" Olli kohautti olkapäitään.
"Tuletko tanssiin?"

Pelimanni vingautti samassa viulustaan ensi säveleet, parit
valmistautuivat tanssiin, Olli laski kätensä Annin vyötäisille, astui
muutaman askeleen eteenpäin keskelle lattiaa ja alkoi tanssia.

Pian oli lattia tanssivia täynnä. Anni sai tuskin huoahtaa. Kun toinen
heitti, otti toinen. Hän oli kuin pyörteessä. Mutta sitä yhtä ainoata,
jota hän pitkin iltaa ajatteli, ei hän vaan ottajien joukossa nähnyt.
Hän istui syrjässä, erillään muista eikä ottanut osaa tanssiin.

"Ettekö tanssi ensinkään?" kysyi Anni läheten. -- Hänen täytyi saada
levähtää vähän ja hän istuutui tuolille Vilho Lehdon viereen.

"En", sanoi hän, "en osaa. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta
oppia, eikä nyt tule vanhasta konkaria."

"Vanhasta!"

"Niinpä niin! Ainakin teitä vanhempi."

"Mutta te voisitte oppia vielä!"

"En siitä välitä. Onhan niitä parempiakin huveja."

"Niin", myönsi Anni, "olisi se yhtä hauskaa nyt jutellakin. Tahtoisin
puhua niin paljosta."

"Mutta teidän täytyy nyt mennä." Lehto hymyili hänelle, kun hänet
taas vietiin tanssin pyörteisiin. Mutta Anni ajatteli tanssiessaan
Vilhoa, joka istui hiljaisena ja puhumattomana toisten ilon kuohuessa
korkeimmilleen. Miten toisenlainen hän oli ollut heidän ensi kertaa
tavatessaan asemahuoneessa! Niin hilpeän iloinen ja tuttavallinen
silloin, nyt istui hän vaiteliaana, ujona, vieraana kaikille.
Mikä oli hänen oikeaa luontoaan, iloko, joka puhkesi esiin heidän
ollessaan kahden, vaiko tuo arka, hiljainen käytös, jota Anni nyt
hänessä huomasi? Molemmat tuntuivat yhtä luontevilta. Ei siinä ollut
teeskentelyä, ei toisessa eikä toisessa tunteessa. Mutta mikä oli
useimmin vallalla, sen olisi Anni tahtonut tietää. Olisi tahtonut saada
varmuutta siitä, tuliko ilo ehkä silloin, kun hänkin tuli?

Annin katse etsi Vilhoa. Viimein hän hänet löysi ja näki, että Vilhokin
katsoi häneen. He tulivat molemmat hämilleen, ja Anni käänsi katseensa
pois.

Vilhokin katsoi silloin toisaalle. Hän istui yksin, ilman tuttavaa ja
puhetoveria. Emäntien puolelta kuului vilkas puheen porina. Nuoret
tanssivat. Ei kukaan häntä muistanut. Hän sai nurkkaansa painautuneena
rauhassa huvitella huomioita tehden. Ja olihan siinä katselemistakin,
oli niin, että naurattamaan rupesi. Varsinkin kun viulun ääni hetkeksi
lakkasi kuulumasta, näytti tuo pyöriminen niin hullunkuriselta ja
mielettömältä. Ja siinä kuitenkin kaikki otsansa hiessä häärivät,
nykivät, tempoivat ja ponnistelivat kuumina ja hengästyneinä kuin
kovassakin työssä. Oli se kummaa, miten viitsivät!

Vilhoa nauratti ja harmitti samalla. Tuollaiseen panivat aikaansa, kun
olisi voinut muutenkin huvitella, puhella, leikkiä ja hauskaa pitää. Se
ihan kiusasi, ja sitten sekin, että olisi tehnyt mieli mukaan, vaikka
toisille nauroi.

Hän rupesi tarkastamaan joka paria ja niitä itsekseen arvostelemaan,
siten saadakseen edes ajan kulumaan.

Oli siinä nuorta kansaa kosolta, varakkaiden talollisten tyttäriä ja
poikia, kansakoulun opettaja, kirjuri, molempien pappilain nuoret, pari
puotilaista ja kauppiaan tyttäret. Ja kaikki olivat he yhtä innoissaan
ja iloissaan, ja vaikka tuon tuostakin parit törmäsivät yhteen ja
toiset toisiaan tuuppivat milloin miltäkin puolelta, ei se iloa
häirinnyt.

Vilhon katse etsi Annia. "Toisenlainen on hän sittenkin, kuin muut",
ajatteli hän itsekseen. "Ei ole kasvanut valtateiden varrella eikä
tomuisella tiellä. Salojen siimeksessä, kotikuusen juurella hän on
ylennyt. Siksi on sydän puhtoinen, siksi katse niin kirkas."

"Nyt vaihdetaan vuoroja." Ollin ääni kaikui kuuluvana kaikesta
hälinästä huolimatta. "Valitkoot tytöt nyt vuorostaan parinsa."

Ehdotus hyväksyttiin nauraen, mutta sillä ehdolla, että annettaisiin
pieni väliaika lepoa ja valintaa varten.

"Kai sinä kohteliaisuusvelkasi muistat", kuiskasi Olli Annin korvaan.

"Onko pakko muistaa vai saako valita?" Ollin luonto nousi. "Valinta on
vapaa", sanoi hän kovasti, että kaikki sen kuulivat. "Soisin vain, että
ymmärtäisit ottaa arvokkaimman ja pulskimman."

"Petäjät paukkuen palavat, hullut kulkevat kehuen." Anni keikahti
kantapäällään kerran ympäri, naurahti veitikkamaisuus silmäkulmassa
ja kiiruhti huoneen vastaiselle seinälle. Siellä istui nuori,
sairaannäköinen poika, joka illan kuluessa tuskin ensinkään oli
tanssinut. Hänellä oli hienot kasvonpiirteet ja suuret surumieliset
silmät, mutta vartalo oli pieni kääpiömäinen ja kasvot rokonarvissa.
Pilkkakirvesten naurua peläten oli hän piilossa pysynyt. Ainoastaan
kerran, kun tanssijoita oli niin paljon, että yksityiset aivan
tungokseen peittyivät, oli hänkin uskaltanut liikkeelle lähteä.

Hän istui surullisesti eteensä tuijottaen, kun Anni tuli juosten,
niiasi ja pyysi häntä tanssimaan. Hämillään ja ilosta punastuen hän
nousi ja asettui Annin rinnalle.

"Mukava kepponen", kuiskailtiin nuorten puolelta. "Viisas tyttö",
arvelivat toiset. "Ylimielinen ja oikullinen", kuului emäntien
joukosta. "Minun", sanoi etäisimmässä nurkassa Vilho itsekseen, "minun
puhdas, puhdas pulmuseni."

Mutta Ilomäen isäntä kulki pää pystyssä ja selkä suorana lattian poikki
rinnallaan ihrasilmäinen, lihava tytön löntykkä. Hän näytti vielä
entisestäänkin ylpeämmältä, astui kuin olisi kuningattaren rinnalla
kulkenut ja katsoi ympärilleen kuin olisi tahtonut kaikille näyttää,
että "tässä kuljen minä, Ilomäen isäntä ja itsevaltias". -- Mutta
salaa hän puri huultaan ja mutisi harmissaan kuin selittääkseen asiaa
itselleen. "Lapsettaa, lapsettaa. Eihän hän vielä ole rippikouluakaan
käynyt."

Kun Ollin ehdottama tanssi loppui, tuli emäntä käskemään ruualle.
Parit hajaantuivat, nuoret vetääntyivät syrjään ja emännät rupesivat
käskemään toinen toistaan. Vasta kun kursailut olivat suoritetut,
rupesivat kaikki rohkeasti karkaamaan ruuan kimppuun, ja pian ei muuta
kuulunut kuin lautasten ja lasien kilinä ja emännän hyväntahtoista
kohtelua ja tarjoamista.

"Kiitos tästä illasta", kuiskasi Lehto Annille hyvästi jättäessään.

"Kiitätte minua", vastasi hän hiljaa ja ihmeissään.

"Niin, siitä mitä olette antanut."

Anni pudisti päätään. "En ymmärrä nyt."

"Sama se, vaikkette ymmärräkään. Mutta sanokaa minulle, mistä piditte
eniten siellä 'hovin' suuressa salissa. Minä maalaisin sen teille."

"Punatulkusta lepän oksalla ja päivänpaisteisista kinoksista", kuiskasi
Anni kiireisesti.

"Toivokaa onnea siveltimelleni, niin saatte sen! Hyvästi!"

"Hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Joonaanpäivän pitoihin loppuivat Annilta huvit Ilomäellä. Emäntä
sanoi, että nyt ei sovi enää sellaista ajatella, kun rippikoulu alkaa,
ja itsekseen hän ajatteli, että hyvä onkin, kun loppuu. Mutta Anni
kietoi kädet tädin kaulaan ja kiitti säteilevin silmin ja onnen hymy
huulillaan kaikesta ilosta, jota täti oli hänelle valmistanut. Silloin
emäntä vasta ymmälleen joutuin Kumma tyttö tuo Anni! Suututti Ollia,
väistyi, vehkeili ja sitten puhui kuitenkin tuollaisia!

Mutta Anni nukkui sinä iltana Vilhoa ajatellen, ja yöllä hän näki
unta Vilhon taulusta, kimaltelevista kinoksista ja onnellisesta pikku
punatulkusta, joka oksallaan odotti kevään rikasta riemua.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kuin rippikoulu oli alkanut, tapasi
Anni Vilhon. Hän seisoi nojautuneena aitoviereen Teiskon talon pihalla.
"Minne matka?" kysyi hän lakkiaan nostaen.

"Rippikouluun."

"Onnea matkalle!" Vilho sanoi sen vakavasti, ja se tuntui Annista
hyvältä! Mutta itsekseen hän ihmetteli, miksi kaikki niin vakavina
puhuivat rippikoulusta. Kouluhan se oli, niinkuin muutkin koulut, se
vaan erona, että pappi siellä opetti, eikä opettaja ja että siellä
luettiin vain uskontoa, ei muuta. Siitä se ehkä johtuukin sen vakavuus,
tuli hänelle sitten mieleen, ja se ajatus häntä tyydytti.

Mutta Vilho ei niin vähällä päässyt ajatuksistaan. "Rippikouluun",
toisti hän itsekseen, "rippikouluun!" Miten paljon muistoja tuo sana
mieleen palautti, miten se loihti esiin kuvan toisensa perästä! --
Hän näki hengessä kamarin, jossa isä oli häntä ja hänen tovereitaan
opettanut. Kuinka vakavasti hän oli puhunut kuin antaakseen pojalleen
muiston, joka ei koskaan voisi hälvetä, varoituksen ja neuvon sanoja,
jotka häntä voisivat oikealle ohjata läpi koko elämän. Isä antoi, mitä
hänellä itsellään oli, esitti Jumalan vaatimukset jyrkkinä ja ankarina,
mutta muistutti samalla, että näiden vaatimusten alle taipumisesta
riippuu ihmisen ajallinen ja iankaikkinen onni. Läpi sydämen kävi se
sana, jota hän puhui. Siihen täytyi uskoa, mutta sitä pelkäsi samalla,
pelkäsi, että jos ei usko, perii kadotus, jos uskoo, täytyy nöyrtyä,
taipua ja totella tuota vaativaa, järkähtämätöntä Jumalan tahtoa. -- --

Taistelu nousi mieleen, taistelu siitä, mille puolelle kääntyä, mitä
tahtoa totella. Silloin -- -- -- kerran keskellä opetustuntia, isä
parahti äkkiä, pää painui avonaiselle raamatulle, ja siihen hän jäi
makaamaan. Kun he hänet viimein vuoteeseen saivat, oli hän puhumaton
ja tajuton. Tajunta palasi, mutta puhua hän ei voinut. Käsi kohden
taivasta katsoi hän heihin kaikkiin. Se oli hänen viimeinen pyyntönsä,
viimeinen rukouksensa: "Tulkaa perässäni, astukaa askeleissani elämän
tietä!" Se muisto vielä järisytti sydänjuuria.

Miksi poika siis ei ollut seurannut kehoitusta, miksi ei astunut isän
viittaamaa tietä?

Hän vastasi tähän sydämensä kysymykseen vastakysymyksellä: Miksi ei
vanhempi voinut uskoaan jättää perintönä lapselleen? Miksi täytyi,
jokaisen itse etsiä ja itse taistella ja miksi, oi miksi oli kaikki
vajavaista ja ristiriitaa täynnä?

Tuo kysymys oli usein hänen rintaansa raadellut, ja se tuli nytkin
mieleen, kun hän muisti isäänsä ja hänen hengenheimolaisiaan. Hän
kunnioitti heitä syvästi ja vilpittömästi, mutta samalla oli heissä
jotain, joka peloitti ja työnsi pois. Oli kuin se ilmapiiri, jossa he
elivät, häntä olisi jäykistyttänyt ja tukahduttanut. Enemmän valoa,
enemmän vapautta janosi hänen sielunsa, mutta mistä ja miten sitä
löytää?

"Sinä olet pyhäpäivän lapsi", oli äidillä tapana sanoa, "juhannuksena,
valon juhlana syntynyt." -- Ehkäpä se siitä johtui tuo hänen rajaton
rakkautensa kaikkeen, mikä kaunista oli ja valoisaa.

Hän hymyili itsekseen. Se se senkin oli vaikuttanut, että hänen
huomionsa heti oli kiintynyt Anniin, tämä kun oli niin puhdaskatseinen,
niin viaton ja luonnollinen. Hänellä oli kaunis sielu, sen hän oli heti
tuntenut, ja se se hänet oli kahlehtinut lujemmin kuin mikään muu.

"Mitähän hän tästä koulunkäynnistään arvelee", tuli Vilho ajatelleeksi,
astuessaan aitoviertä kartanolle ottaakseen maalauskojeensa.
"Tahtoisin, mielelläni kuulla. En tiedä, miten paljon hän näitä asioita
on ajatellut."

Hän otti huoneestansa tarvitsemansa työtarpeet ja läksi mäentörmälle,
josta oli päättänyt ruveta maalaamaan. Työhön käsiksi päästyään hän
unohti kaiken muun. Vasta kun puoliselle kutsuttiin, huomasi hän, että
rippikoululaiset jo olivat palanneet kotiin. Hän ei tahtonut mennä
Annia Ilomäeltä hakemaan, sentähden sai hän odottaa seuraavaan päivään.
Mutta silloin hän olikin ajoissa Annia vastassa. Sen jälkeen kävelivät
he usein yhdessä, Annin tullessa rippikoulusta tai mennessä sinne,
miten paraiten sopi Vilholle hänen töissään. He keskustelivat paljon
yhdessä milloin mistäkin ja Anni ajatteli, että hän näiden puhelujen
kautta oppi enemmän, kuin rippikoulussa. Siellä oli niin painostavan
kuuma, tytöt istuivat ahdettuina toinen toisiinsa, ja takimmaiset
tavallisesti torkkuivat. Rovasti kävi jo kahdeksattakymmentä ja jaksoi
harvoin itsekään virkeänä pysyä. Kun painostamaan rupesi, nosti hän
aina silmälasejaan ylemmä nenälle ja katsoi katkismuksesta, mikä siellä
oli seuraavana kysymyksenä. Muuten hän kysyi aina ulkoa, aina samassa
järjestyksessä ja aina katkismuksen sanoilla. Eihän sitä siinä muuta
oppinut, kuin minkä jo kansakoulusta tiesi.

"Minkälaista se rippikoulu on?" kysyi Vilho kerran, kun saattoi Annia
koulusta kotiinpäin.

"Semmoista kuin muukin koulu."

"Mutta toisenlaistahan sen pitäisi olla. Isäni tapana oli sanoa,
että pikkulasten koulussa opetetaan opin-aakkosia, rippikoulussa
elämän-aakkosia."

"Oliko hän pappi?" kysyi Anni äkkiä.

"Oli."

"Silloin minä tiedän sen varmaan, ihan varmaan. Me olemme tavanneet
toisemme ennen." Annin katse loisti kirkkaana ilosta. "Ettekö muista?
Kotona Teitossa, kun pimeänä syksyiltana tulitte isänne kanssa aivan
erehdyksestä luoksemme."

"Ja tekö olette sama Anni? Ei ihme sitten, että tunnuitte tutulta. Minä
olin erehdyksissä kotipitäjänne suhteen, enkä talonne nimeä ennen ole
kuullut, siitä se johtui."

"Miten hauskaa, miten kovin kovin hauskaa.".

Lehto katsoi häneen tutkiva, vakava ilme kasvoillaan. "Isä oli silloin
muassani ja minä muistan, että hän oli hyvin totinen, kun teiltä
lähdimme."

"Hän oli varmaan hyvin hyvä mies."

"Niin oli, mutta hän vaati paljon. Hän minua opetti ensimmäisen viikon
rippikoulussa, ja se viikko ei koskaan unohdu."

"Minä olisin tahtonut olla hänen koulussaan."

"Olisittekohan? Minä luulen, että te olisitte pelännyt."

"Miksi?"

"Hän esitti Jumalan ankarana ja vaativana tuomarina."

"Ja minä tahtoisin ajatella häntä hyvänä."

"Kyllä hän on hyväkin, mutta hän on kuin se isä, joka rakastaa lastaan
ja siksi vaatii siltä paljon. Niin sanoi isäni."

"Oliko hän --" Anni aikoi sanoa körttiläinen, mutta hän oli jo oppinut
pelkäämään sitä sanaa. "Oliko hän herännyt?" kysyi hän hiljaa.

"Oli. Eivätkö ne ole hyviä?" Vilho katsoi kysyvästi ja hymyillen Anniin.

"Minä pelkään heitä!" sanoi Anni hiljaa. "Mutta minä tahtoisin olla
hyvä ja tahtoisin rakastaa Jumalaa niinkuin hekin."

"Ja minä tahtoisin saada perustuksen, joka kestää." Vilho katsoi
suoraan eteensä vakava, tutkiva katse silmissään. "Elämä on lyhyt, ja
minä tahdon tietää, miksi olen täällä, miksi taisteluni taistelen,
miksi ilojani nautin, mikä on elämän tarkoitus, mikä sen määrämaa. --
Luja, järkähtämätön varmuus siitä on suurin onni maan päällä, ja sitä
etsin."

Anni katsoi häneen kasvoillaan ihaileva ja ihmettelevä ilme. Se tuntui
hänestä niin hyvältä, kun kuuli Vilhon puhuvan, ja näki miten kauniina,
vakavana hänen katseensa loisti. Mutta samalla oli kuin olisi puukkona
rintaan pistänyt se tietoisuus: "Hän on minua ylempänä joka suhteessa,
hän on kasvanut toisissa oloissa, hän on oppinut enemmän. Minä en
voi häntä sinne seurata, en kohota sinne asti, minne hän." Se oli se
ajatus, joka Annia oli ahdistanut usein heidän yhdessä puhellessaan, ja
joka nytkin tunki esiin.

"Minäkin tahtoisin etsiä", sanoi hän hiljaa, "mutta minä olen vain
ymmärtämätön ja tyhmä tyttö. Minä en osaa sanoa muuta, kuin että
tahtoisin olla hyvä."

"Kiitos niistäkin sanoista", sanoi Vilho puristaen hänen kättään.

He olivat tulleet tienpolvekkeeseen, ja siitä he erosivat.

       *       *       *       *       *

Rippikoulun päättyessä odotti Anni isää tai äitiä Ilomäelle, mutta sen
sijaan tulikin vain kaksi kirjettä. Toinen oli isältä ja sisälsi rahaa
uuteen mustaan pukuun, toinen äidiltä, ja siinä oli pieni pumpuliin
huolellisesti kääritty esine. Anni aukaisi varovasti käärön, ja samassa
putosi pieni, kiiltävä sormus hänen helmaansa. Kuinka äärettömän
iloiseksi hän tuli! Käsi ihan vapisi, kun hän sormusta käänteli ja
katseli. Kultaa se ei tainnut olla, mutta kauniisti se kuitenkin
kimalteli. Ja kun vielä oli oman äidin lahja. "Tämän sain, kun itse
olin ensi kertaa ripillä", niin oli äiti kirjoittanut ja nyt tahtoi
hän sen antaa Annille, ainoalle tyttärelleen. Annin tuli kyyneleet
silmiin, kun hän sitä katseli. Tuli niin ikävä äitiä, isää ja koko
kotia Teitossa. Tuntui siltä, että hän on niin äärettömän kauan ollut
pois kotoa, niin kauan erossa kodista ja kaikista rakkaista siellä.

Hän pisti sormuksen huolellisesti laatikkoonsa ja ajatteli, ettei ota
esille, ennenkuin pyhänä kirkkoon lähtiessään. Silloin pistää hän sen
taskuunsa ja panee sormeensa, kun alttarille lähtee.

Juhlalta tuntui se päivä, sitten kun tuli. Kaikki Ilomäellä olivat niin
ystävällisiä hänelle, täti varsinkin. Mutta kotiväkeä oli kuitenkin
ikävä. Tuli monta kertaa mieleen, että kun saisi äitiä nähdä, saisi
juosta luo ja syliinsä ottaa.

Ja sitten tuntui sekin ikävältä, kun ei Vilhoa näkynyt, ei sinä eikä
seuraavana päivänä. Ehkä pelkää hän sitä, että häiritsisi, mutta eikö
hän sitten sitä ajatellut, että nyt hänen olisi pitänyt tulla, nyt
juuri, kun Anni ikävöi ja kaipasi niitä, joita rakasti.

Vasta kahden päivän perästä he tapasivat. Anni oli silloin lähtenyt
kävelemään kirkolle päin ja Vilho tuli tiellä vastaan. Anni ojensi
kätensä, kysyvä ilme kasvoillaan.

"Minä lähden pian", sanoi hän melkein surullisesti.

"Yksinkö?"

"Olli saattaa minua ensimmäiselle asemalle. Sieltä jatkan junassa, ja
isä lähettää sitten taas vastaan. Hän olisi itse tullut tänne, mutta ei
nyt töiltään jouda."

"Minunkin täytyy lähteä jo ennen teitä. Sain kutsun töihin. Ylihuomenna
ne alkavat."

"Niin pian."

"Niin, ja sitä ennen täytyy käydä vielä 'hovissakin' vanhan
hyväntekijäni luona. Koko huomispäivä menee siihen. Tämä on oikeastaan
viimeinen kerta, jolloin tapaamme. Etsin teitä juuri saadakseni sanoa
hyvästit."

"Hyvästit jo, ja meillä kun vielä olisi niin paljon puhelemista."

"Niin olisi, paljon, paljon. Mutta odottakaa ensi kevättä, silloin
tulen kotipuoleenne, ja silloin puhelemme kaikesta, mitä vuoden
varrella olemme oppineet ja mitä tältä kerralta on säästettyä vastaisen
varaksi." Hän hymyili.

He erosivat mäen alla, josta tie kääntyi Ilomäelle, mutta Anni päätti
pitää varalta, milloin Vilho ajaisi ohi matkalle hoviin.

Hän seisoi pihalla ja tähysteli tielle päin. Siellä rattaat tulla
rämisivät. Juuri, kun ne olivat kohdalla, otti Anni esiliinansa ja
rupesi sillä huiskuttamaan. Toinen ajavista nosti valkoista kesälakkia
ja huiskutteli, kunnes tien mutkassa katosivat näkyvistä. Silloin Anni
palasi sisään.

Hän ei enää muuta toivonut kuin päästä kotiin, kotiin. -- --



10.


Miten kummalle tuntui kotiintulo! Annista oli kuin hän ei ennen olisi
tietänytkään, mitä _koti_ on. Ja kuitenkin oli hän omaisiaan ja kotiaan
rakastanut niin kauan, kun muisti ajatelleensa ja tunteneensa. Mutta
nyt tuntui tuo rakkaus sittenkin uudelta, muotonsa muuttaneelta. Lapsen
rakkaus oli vaihtunut nuoren tytön tunteeksi. Se, mitä hän ennen oli
tuntenut, oli varttunut ja kehittynyt. Ja rakkauden voima, odottava
onni olivat sen aikaansaaneet.

Äiti itki, kun sulki Annin taas syliinsä. Miten hän oli kasvanut ja
varttunut, vaikka oli ollut poissa ainoastaan neljättä kuukautta.
Ja tuo pitkä, kaunis tyttö oli hänen omansa, hänen kauan kaivattu,
ikävöity lapsensa, joka hänelle kerran oli suonut ensimmäiset ilohetket
vuosikausien katkeran surun perästä. Jos oli hinta ollut kallis, kyllä
oli äidin ilokin arvaamaton.

Isä oli Annin tultua erinomaisen hyvällä päällä, kiitteli ja kehui
kaikkien kuullen ja vakuutti, ettei ollut kellään koko pitäjässä, ei
papilla, ei tuomarilla eikä hovin herroillakaan sellaista tytärtä kuin
hänellä. Tuokootpa vaan rinnalle, jos uskaltavat. Teiton tytär se
kuitenkin kaikista voiton vie.

Anni nauroi eikä ollut kuullakseen, kertoili vaan pirtin puolella kauan
säästämiään uutisia junasta ja vieraiden pitäjien tavoista. Sitten hän
meni vanhalle vaarille päivää sanomaan. "Vaari on ollut tavattoman
levoton tänä talvena", kertoi äiti heidän mennessään pihan poikki.
"Anttia se varsinkin näkyy pelkäävän ja vihaavan."

"Antti on kovin kasvanut", sanoi Anni, "iso poika jo."

"Niin se on. Ja olen minä siitäkin huolissani, niin rajuluontoinen kun
se on, kiivas ja itsepäinen kuin minäkin. Mutta kumma se on, että vaari
noin viatonta lasta vihaa."

"Olitko sinä kiivas ja itsepäinen, äiti?" Anni hymyili
surunvoittoisesti.

"Olin."

"Se oli vain siksi, ettet ollut onnellinen."

Hän otti äitiä kaulasta, ja äidin tuli vedet silmiin, niin että
täytyi kääntyä poispäin. Kun hän taas kääntyi päin Anniin, oli tämä
jo rientänyt vaarin luo. Äidin silmiin näytti Anni kevään notkealta
koivulta tuossa, kun hän seisoi kumartuneena vaarin vuoteen yli.

"Hyvää päivää. Ettekö enää tunne, vaari?"

Vaari nosti verkalleen silmänsä ja mumisi jotain.

"Terveisiä Ilomäeltä", sanoi Anni.

"Ilomäeltä, vai olit sinä siellä." Hän katsoi tylsästi eteensä. "Surun
lapsi sinä olet sittenkin."

"Ei, vaan onnen, suuren onnen lapsi." Anni hymyili.

"Usko minua, minä puhun totta", sanoi vaari ja kääntyi seinään päin.

"Kuinka Rajalassa jaksavat?" kysyi Anni, kun äidin kanssa läksivät
vaarin luota.

"Hyvinhän ne siellä. Minä olen Marttaa usein pitänyt luonani. Kun se
heidän tupansa on niin kylmä ja vetoinen, ja sinä kun sitä tyttöä aina
suosit, niin ajattelin, että otanpahan vähäksi aikaa meille, kun ei
sinuakaan ollut. Antti se siitä oli niin ihastuksissaan. Leikki tytön
kanssa aina illat pitkään, kun oli läksynsä lukenut. Muille saattoi
olla äkäinen kuin ampiainen, mutta olipa Martalle aina lammasta
lauhkeampi. Se minua lohdutti. On siinä kuitenkin hyvää, ajattelin, kun
näin, miten se sitä tyttöä totteli ja hyvänä piti."

"Minä menen Rajalaan kohta", sanoi Anni, "ja sitten tahtoisin pian
pappilaan, Alman luokse."

"Alma laskettiin ripille samana sunnuntaina kuin sinäkin. Hän itki
niin, että sääliksi kävi. Olin kirkossa silloin, ja joka kerran kuin
silmä häneen sattui, ajattelin minä sinua."

"Mitähän se Alma niin kovin itki?" ajatteli Anni itsekseen. Mutta
äidille hän ei mitään sanonut. Ajatteli, että kysyy Almalta itseltänsä,
kun tapaa.

"Minä olen ajatellut, että sinä saisit asua täällä", sanoi äiti,
kun he tulivat saliin ja hän avasi oven vierashuoneeseen. "Tämä kun
on meidän paras huoneemme ja vieraita varten varattu, ei täällä ole
ketään asunut. Mutta minä ajattelin, että nyt sinä ehkä tahtoisit sen.
Harvoinpa täällä yövieraita käy, ja jos sattuisi tulemaan, niin voithan
silloin muuttaa pois. Nämä huonekalutkin kun ovat omasta lapsuuteni
kodista, olen koettanut niitä säästää. Jos kerran tarvitset, saat ne
omaan kotiisi."

Hieno puna nousi Annin poskille, ja hän kääntyi katsomaan ulos
ikkunasta.

"Isä on paljon puhunut siitä Ollista, kehuu kovin ja tuntuu pitävän
kaikin puolin." Äiti katsoi Anniin sitä sanoessaan.

"Saattaa isä pitää." Annin posket hehkuivat, ja hän katsoi äitiä
suoraan silmiin. "Mikä mistäkin pitää. Isä toisesta, äiti toisesta,
eikö niin?"

"Kysyinpähän nyt vain. Sinä olet niin paljon muuttunut, ja sitten isä
puhui siitä yhtenään, alussa varsinkin ja nyt taas, kun olet kotiin
tullut."

"Isän täytyy saada puhua paljon, se on hänen tapansa", sanoi Anni
ja rupesi hellävaroin järjestämään tavaroita, siirtelemään äidin
huonekaluja ja asettamaan niin, että somalta näyttäisi.

Tämä huone oli hänestä aina lapsuudesta saakka ollut kuin pieni
pyhäkkö, ja nyt hän saisi sen omakseen, saisi yksin siellä asua ja
olla, yksin siellä kesäöinä onnenunelmiaan unelmoida, yksin ajatella
ja toivoa. Miten hyvä äiti oli! Miten hän ymmärsi, mitä Anni toivoi ja
ajatteli!

Olisi hänelle ehkä pitänyt kertoa vähän enemmän koko keväästä ja
sen tuomasta onnesta. -- Jos luuli vaikka mitä ja oli levoton, kun
oli siitä Ollistakin tiedustellut. Mutta se puhuminen tuntui niin.
mahdottomalta, tuntui kuin olisi pitänyt kuoressa uinuvaa kukannuppua
äkkiä ja armottomasti auki repäistä. Ja sitä hän ei voinut. Rikos se
olisi ollut, rikos vasta kehkeytymässä olevaa elämää kohtaan. -- --

Parin päivän perästä läksi Anni pappilaan Almaa tapaamaan. Rovasti
tapasi hänet ensimmäiseksi. Hän tervehti ja kysyi, mitä kuului. Sitten
hän rupesi puhumaan siitä, että Anni oli käynyt rippikoulunsa tänä
keväänä. Hän puhui ankaria varoituksen sanoja ja Annista tuntui siltä,
että hän aivan lyyhistyi kokoon oman arvottomuutensa tunnossa. Kyllä
hän tunsi, että ei ollut sellainen kuin rovasti sanoi, että olla piti.
Oli hän sitä ainakin ajatellut, mutta nyt se vasta tuntumalla tuntui.
Nyt hän myöskin ymmärsi, miksi Alma niin oli itkenyt, ja hänen teki
itsensäkin mieli itkeä, kun tätä ajattelemaan rupesi.

Mutta samassa tuli Alma sisään. He istuivat kaikki vähän aikaa
ruokasalissa, mutta sitten tuli rovastille asiamies, ja silloin ehdotti
Alma, että hän ja Anni menisivät puutarhaan.

Siellä he vasta oikein pääsivät puheen alkuun. Alma kertoi ensin. Hän
kertoi rippikuulu-ajastaan, minkälaista silloin oli ollut ja miten
levoton ja paha hänen usein oli ollut olla. Mutta sitten oli eräs
harvinainen tapahtuma tunkenut kaikki muut ajatukset tieltään. Eräs
vanha, lapseton täti Helsingissä oli kirjoittanut ja kysynyt, eikö Alma
syksyllä pääsisi käymään hänen luonaan. Almaa halutti niin kovasti,
että meno yöt päivät oli mielessä. Se vain peloitti, että jos eivät
vanhemmat laske.

Anni tuli siitä ihan haltioihinsa. Kun nyt vaan Alma pääsisi!
Matkustaminen oli niin kovin hauskaa. Paljon uutta oli nähtävää, paljon
opittavaa joka askeleella. Ja Anni rupesi kertomaan omasta matkastansa,
mitä oli nähnyt, mitä kuullut ja oppinut. Mutta siihen, mikä oli
kauneinta ja vienointa kaikesta, siihen hän ei kajonnut.

Kun tytöt erosivat, päättivät he usein olla yhdessä kesän aikana.
Toinen kulkisi puolen tietä, toinen toisen puolen, ja sitten he
yhtyisivät Teittolan ja kirkonkylän välitienoilla.

Kun ensi kertaa yhtyivät, määräsivät he seuraavan tapaamispäivän,
ja niin tekivät sitten pitkin kesää, kunnes Alma kerran tuli
yhtymäpaikalle laulaen ja hyppien kuin laitumelle päästetty varsa.
Hän oli saanut luvan lähteä tädin luo Helsinkiin, ja matkapäivä oli
määrätty syyskuun ensi päiväksi.

Silloin loppuivat Anninkin kesäkävelyt, ja hän rupesi suunnittelemaan
työtä talven varaksi. Hän tahtoi äitiä auttaa talousaskareissa ja
sitten hän aikoi kiitoakin. Saisi äiti ihmetellä, että onhan Anni
Ilomäellä jotain oppinut, kun on tullut noin toimelliseksi. Anni
laittoi itse kaikki valmiiksi alusta alkaen, kunnes kangas oli
kutomista vailla. Äiti ei saanut pikku sormellaankaan työtä nykäistä.
Anni tahtoi näyttää, että hänkin osaa jotain aikaansaada, osaa aivan
ominpäin. Ja sitten kun hän kutomaan rupesi, miten hauskaa se oli ja
miten makeasti hän nauroi, kun kaikki, isä, äiti, tytöt ja Antti,
joukolla kokoontuivat hänen ympärilleen ihmettelemään ja päivittelemään.

Ja entä sitten kun sukkula suikkien lensi läpi kankaan ja hän kutoa
helskytteli, kuinka se säesti ajatuksia ja kuinka iloiseksi se teki
mielen!

Annilla oli sitten vielä toinenkin ilonaihe lisänä. Hän oli pappilan
Almalta saanut pienen kanarialinnun. Almalla niitä oli pari, joilla
oli poikaset, ja Anni oli niistä aina kovin pitänyt. Nyt oli hänellä
niistä vielä erityistäkin iloa, kun ne muistuttivat hänelle sitä
pientä punatulkkua, joka huurteisella lepänoksalla viserteli. Kun
Alma Helsinkiin läksi, lahjoitti hän siitä syystä Annille yhden
linnuistansa. Voi kuinka Anni siitä iloitsi. Isä kyllä murahteli, kun
Anni toi lintunsa. Mitä hyötyä semmoisesta! Ei muninut syötäviä munia
eikä muutakaan hyötyä tehnyt ja syödä sen siltä piti, senkin!

Anni koetti isää hyvitellä ja lupasi vaikka myydä kutomaansa kangasta
ja sillä itse ostaa linnulle ruokaa. Mutta silloin isä rähähti
nauramaan ja sanoi, että kyllä hän nyt tuollaisen elukan toki ruokkia
jaksaa.

Anni sai sitten renki-Jussin tekemään häkin linnulle. Ja kun häkki
oli valmis ja Anni asettui kangastaan kutomaan, asetti hän lintunsa
akkunalaudalle, kangaspuiden läheisyyteen. Miten se siinä lauleli! Jota
nopeammin Anni pirtaa helskytteli, sitä kimakampina säveleet kirposivat
sen kurkusta, ja se lauloi, lauloi niin, että pieni keltarinta aivan
vapisi innostuksesta.

Mutta sitten, kun päivä rupesi lyhenemään, valo väheni ja pimeys
pääsi vallalle, lannistui laulajankin mieli. Se ei silloin muuten
äännähdellyt kuin hiljaa piipitellen kiitokseksi sokerisirusesta tai
siemenannoksesta, jonka Anni sille toi. Muuten se istui vaiteliaana
vankilassaan, kylpi, kun sai vettä lautasella, puhdisteli pukuaan
nokallaan, ajatteli aterioitaan ja nukkui pimeän tullen pää painuneena
siiven alle.

Ja Annikin lepäili vuoden pimeimpänä aikana. Hän valmisti kankaansa
jouluksi ja piti sitten pienen loman. Hänellä oli niin paljon, jota hän
tahtoi lukeakin ja johon ei ollut aikaa riittänyt muiden puuhien ohessa
syksyn kuluessa.

Anni olisi tahtonut joka suhteessa oppia oikein paljon. "_Hän_
tietää niin paljon, minä niin vähän", ajatteli hän itsekseen. "_Hän_
on lukenut ja oppinut, minä en. _Hän_ oli minua parempi kaikessa,
mutta minä tahtoisin kasvaa niin, että voisin häntä ymmärtää, hänen
rinnallaan kulkea." Se ajatus häntä elähdytti ja kannusti.

Joulunpyhinä tuli Alma kotiin. Hän kävi Annia Teitossa tervehtimässä ja
kertoi, että hän menee taas joulun jäljestä Helsinkiin, sillä hän on
ruvennut käymään käsityökoulua siellä.

Se oli Annista hauskaa. Mutta vaihtaa hän ei silti olisi tahtonut.
Olihan hän niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen.

Alma rupesi innostuneena kertomaan Helsingin elämästä. Hän oli nähnyt
ja kuullut niin paljon. Kerran oli hän ollut teatterissakin, mutta sitä
hän ei uskaltanut kotona kertoa. Hän oli heti aikonut siitä Annille
kirjoittaa, mutta oli sitten ajatellut, että paras kun puhun, ettei
toisten tietoon tule.

Teatterissa oli hän koko ajan ajatellut Annia. Hän oli muistanut heidän
leikkejään lukkarinlesken tuvassa, Tuhkimo-näyttelyjä ja kaikkea muuta.

Hauskaa se oli sekin ollut aikanaan, kovasti hauskaa, mutta nyt vasta
Alma tiesi, minkälaista sen olla piti.

He innostuivat kumpikin puhellessaan niin, että lapsuuden leikki
yks'kaks oli käymässä. Vuoroon näyttelivät he näyteltäviä osia, ja
Alma kertoi, minkälaista oli ollut Helsingissä ja millä tavoin kaikki
oli tehtävä. Sitten he nauroivat itse lapsellisuudelleen, mutta yhtä
hauskaa se oli siltä.

Alma ennusti, että jos Anni vaan lähtisi Helsinkiin oppiin, tulisi
hänestä pian hyväkin näyttelijätär. Ja sitten Alma rupesi kuvailemaan,
minkälaista olisi, jos he yhdessä kävisivät sitä koulua ja koko
elämänsä ajan jatkaisivat sitä leikkiä, jota lukkarin lesken luona
olivat alkaneet. Mutta Anni vain hymyili. Saattoihan Alma puhua ja
tuumailla, kun hän ei paremmasta tiennyt, mutta Annia odotti tosi, ei
kuvailtu elettävä, ei näyteltävä onnen osa.

Alman palattua Helsinkiin, kun päivät taas rupesivat pitenemään ja
talvi-aurinko pilkisti pirtin ikkunasta, silloin Annin laulajakin alkoi
livertää, ja Anni itse tarttui taas työhönsä. Hänellä oli uusi kangas
kuteilla, vaaleansinistä pumpulikangasta puvuksi itselleen, ja hänen
sitä kutoessaan kutoutui kankaan rinnalle ajatuksesta toinen, jonka
loimina olivat muistot ja toiveet kuteina.

Vuosi sitten hän oli saanut tietää, että isä aikoi viedä hänet
mukaansa. Hän muisti päivänkin, kolmas Heikin päivästä.

Sitten olivat valmistukset alkaneet, ja sitten tuli lähtö.

"Äiti", sanoi hän eräänä päivänä, kun äiti puolaili hänen kutoessaan.
"Etkö kertoisi minulle nuoruudestasi? Viime vuonna, ennenkuin matkalle
lähdin, kerroit vähän, enkä voinut sitä unhottaa. Tahtoisin mielelläni
kuulla enemmän, jos sinä vaan kertoisit."

"Ilojaan iloksi kertoo, suruja sydänsäryksi." Äiti heitti valmistuneen
kääreen koppaan ja alkoi uutta. "Eipä tuota paljon olekaan kerrottavaa."

"Mutta äiti, sinä olet kuitenkin kerran rakastanut, etkö olekin?" Anni
pysäytti polkuset ja katsoi päin äitiin.

"Kaikkihan kerran potevat lasten tautia."

"Miksi sinä sanot sitä lapsen taudiksi? Se on ruma sana, ja rakkaus on
jotakin niin kaunista ja jaloa."

"Silloin kun on. Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, ei hopeata, mikä
hohtaa."

"Äiti, miksi sinä olet niin katkera?"

"Siksi, että elämä on katkeraksi tehnyt. Kerran minunkin sydämeni
paloi, rakasti, hehkui ja toivoi, mutta se liekki sammutettiin pakolla,
ja kun leimuaviin liekkeihin viskaat vettä, jäävät kekäleet kitkerinä
käryämään tulenkin sammuttua."

"Miksi se sammui äiti?"

"Siksi, että toisesta meistä tuli herännyt, eikä toinen heti ollut
valmis esimerkkiä noudattamaan."

"Hänkö tuli?" Annin suuret sinisilmät olivat ihmettelyä täynnä.

"Niin tuli. Minä en heti siihen taipunut, suutuin ja sanoin vastaan,
sillä minusta oli elämän ilo silloin mennyttä. Silloin hän minut jätti
ja otti toisen. Sen pituinen se. -- -- Nöyrät niskat sillä olla pitää,
joka onnen kukkuloille tahtoo kiivetä."

"Äiti, äiti, kuinka sinä sen jaksoit kestää? -- -- Minä kuolisin."

"Minä olenkin lujempaa tekoa." -- Lanka kiristi käämettä ja äidin
täytyi pysäyttää rukki.

"Mutta miksi sinä, äiti, et suostunut? Olisit käynyt kaikissa
kokouksissa, olisit koettanut ajatella niinkuin hän!"

"Äitisi ei koskaan ole oppinut matelemaan. Selkä suorassa olen
kulkenut, mutta siksipä elämä onkin niin kovasti kouristanut, jotta
taipumaan saisi. -- Ei, ei, minä en koskaan olisi sopinut heränneen
papin kumppaliksi." -- --.

Anni herkesi kutomasta, katsoi äitiin, katsoi kuin sielu olisi silmissä
väräjänyt ja hyrähti sitten äkkiä itkuun. Hän itki, itki niin, että
koko ruumis vapisi.

"Lapsi, lapsi", lohdutteli äiti. "Älä nyt, johan se on ollutta ja
mennyttä kaikki." Mutta Anni vaan itki.

"Eipä hän ole luotu kovia kolauksia kestämään", ajatteli äiti
ja päätti, ettei puhu enää entisistä ajoista. Olihan se hänelle
itselleenkin paras. Aina ne vanhat haavat vaan helposti verestävät.

Annikin rupesi tämän jälkeen karttamaan lähempiä tiedusteluja. Hänet
oli vallannut ajatus, jota hän ei päässyt pakoon, aavistus, jota
väistyi, vaikkei siitä vapautua voinut. Ja pelko, että aavistus
muuttuisi varmuudeksi, esti hänet äidiltä lisää kysymästä.

Kerran vain hän kesken kutomista äkkiä kysäisi:

"Äiti, tahtoisitko olla hyvä hänelle, josta kerran puhuit?"

"Mitä sinä nyt!" Äiti ei ymmärtänyt. "Etkö muista enää, kenestä kerroit
kerran, yhden ainoan kerran vain. Tahtoisitko olla hyvä hänelle?"
"Enkä. Minä tahdon unohtaa." "Mutta äiti, kuinka voi unohtaa sen, jota
kerran -- --" Hän tunsi että ääni rupesi sortumaan.

"Minä olen antanut anteeksi kerran, ja nyt tahdon unohtaa, unohtaa
hänet, hänen omaisensa, kaiken ja kaikki."

"Kaiken ja kaikki", toisti Anni hiljaa, ja siihen puhe loppui. Mutta
Anni oli viikkomääriä sen jälkeen alakuloinen ja surunvoittoinen. Lintu
ikkunassa viserteli ilovirsiään, ja päivä paistoi painaen hankien
harjat alemmaksi. Mutta Anni kutoi kangastaan sydän sairaana ja mieli
lamassa.

Silloin tuli se päivä, jolloin Anni oli käynyt Ollin kanssa hovin
tauluja katsomassa. Se muisto vaikutti niin kummasti. Iloita täytyi,
vaikka surukin sydämeen hiipi.

Sen päivän iltapuolella oli Anni kutomassa kangastaan, kun kuuli
vieraan tulevan. Se oli turkkeihin puettu mieshenkilö, joka arvellen
pysähtyi oven suuhun.

Anni kysyi, mistä kaukaa vieras oli ja käski astumaan peremmä.

Vieras ojensi kättä. "Tulenpahan pohjoisestapäin."

Anni käski istumaan.

"Tottahan tämä on Teiton talo? Käskettiin tuomaan tämä tyttärelle."

Anni otti vastaan pienen, litteän puulaatikon.

"Kyllä se on minulle", sanoi hän arvellen osoitetta katsottuaan. Hän
pani sen kangaslaudalle ja rupesi kahvipuuhaan.

Vieras istui penkillä ja lämmitteli, joi kahvit ja kiitteli, mutta
puhetta häneltä ei saanut, ei edes sen vertaa, että mistä oli tullut.
Lämmiteltyään teki hän lähtöä, ja Anni rupesi laatikkoa avaamaan.
Se oli hyvästi kiinni naulattu ja laatikon sisäpuolella oli ensin
tappuroita, sitten palttinakangasta. Kun Anni nosti kangasta, näki hän
kinoksia talvi-auringon valossa, näki huurteisen metsän ja punatulkun
oksalla visertämässä.

Häneltä sumentui silmät ilokyyneliin.

Koko talon väki kerääntyi sitten taulua katsomaan ja ihailemaan. Äiti
oli iloissaan, isä nauroi. Vai laitettiin hänen tyttärelleen sellaisia
lahjoja! Kelpasi vaikka kenenkä ottaa vastaan. Mutta myöhemmin pisteli
hän Annille heidän kahden ollessaan, että "taitaa niitä herrojakin
olla, jotka sinua hakkailevat."

Annin silmät liekehtivät: "Isä, harvoin minä suutun, mutta sano vielä
kerran -- --"

"So, so, kyyhkyläiseni, mitä pahaa siinä. Mutta mitä köyhistä
herroista, kun on parempiakin ottajia."

"Olliko noita on ilmoitellut?"

"Vähän se viittaili, mutta tuntui elävän hyvässä toivossa."

"Toivokoon minun puolestani mitä toivoo, mutta Ilomäelle minä en ikänä
enää lähde."

"Vai et", sanoi isä nauraen. "Sepä nähdään, kunhan huono tuuli asettuu."

"Kuulitko!" huusi hän, kun Anni rupesi juoksemaan pois. "Keväällä tulee
Olli tänne."

"Tulkoon", mumisi Anni ja sulki suuttuneena oven. Sitten hän painoi
taulun rintaansa vasten, suuteli sen yksinkertaista ruskeaa puukehystä,
suuteli huurteisia koivuja ja kinoksia maassa, mutta punatulkkua
eniten. "Ethän, ethän pieni punatulkku kevään toiveita turhaan viserrä?"

Kun ei Annia iltaruualla näkynyt, tuli äiti kysymään, mikä hänen oli.
Hän valitti päänsärkyä ja sanoi paneutuvansa levolle. Äidin olisi
tehnyt mieli kysellä taulun lähettäjästä, mutta kun hän näki, että Anni
oli itkenyt, ei hän hennonnut.

"Isä aina kiusaa puhumalla Ollista", sanoi Anni kuin selitellen, miksi
oli itkenyt. "Joko taas?" "Jo."

"Kyllä minäkin sinulle parempaa soisin", sanoi äiti ja huokasi.

"Minä en tahdo rahasta itseäni myydä enkä myykään."

Taas äiti huokasi niin haikean raskaasti. "Sillä lailla minäkin
ajattelin -- -- ennen -- --. Olen aina toivonut, että saisit hyvän
kodin ja hienotuntoisen miehen. Hyvää yötä nyt." Hän siveli Annin
tukkaa ja läksi.

Anni puristi kättä rintaansa vasten. Jos äiti tietäisi, jos aavistaisi
-- --. Oli kauheata pettää omaa äitiään, äitiä, joka oli kärsinyt
paljon ja joka aina oli ollut hyvä hänelle. Äitiä, joka oli toivonut
itselleen ystävää lapsestaan, tuota äitiä hän nyt petti. Mutta hän ei
_voinut_ puhua. Pari kertaa hän oli yrittänyt, mutta kieli kytkeytyi
kiinni kuin olisi se ollut halpaantunut, ja sanojen asemesta syntyi
vain muodottomia äännähdyksiä. Ja mitä hän sitten sanoisi? Sitäkö, että
pelkäsi, niin, luuli melkein varmasti, että Vilhon isä ja se pappi,
josta äiti oli puhunut, olivat yksi ja sama. Sitäkö, että poika nyt
pyysi isänsä hylkimän tytärtä. Ei, hän ei voinut. -- --

Talvi, jonka Anni iloisin toivein oli alkanut, oli muodostunut
synkemmäksi, kuin hän oli saattanut aavistaa. Sen kerran jälkeen,
jolloin äiti oli hänelle uskonut nuoruutensa suuren surun, oli suru
hänenkin sydämessään sijaa saanut. Mutta kun kevään työ edistyi, kun
routa suli maasta ja kevätpurot pulppusivat, kun valon voima kutsui
nurmen nousemaan ja lehdet puihin puhkeamaan, silloin ei Annikaan enää
voinut sydäntä ilosta sulkea. Se elpyi kuin kukkaset talven unesta,
kasvoi ja yleni oraiden kanssa kilvan.

Kuinka kirkkaasti aurinko helotti taivaalla, ja linnut, miten ne
lauloivat! Annin pikku kanarialintu, vaikkakin oli häkissä, viserteli
kilvan vapaiden kanssa. "Saanhan minäkin silloin iloita, saan ja
voin", ajatteli Anni ja läksi laulaen astumaan pengertä pitkin. "Kun
hän tulee", jatkoi hän ajatuksenjuoksuaan, "tulee hän kevätauringon
voimalla. Katkeruus sulaa routana äidin rinnasta. Rahanhimo ja
voitonpyynti pakenevat isän povesta ja meidän rakkautemme nostattaa
niiden sijaan kauniiden tunteiden ja hyvien aikeiden kukkasia. -- --
Hän lupasi tulla, kun kevät tulee, eikä kukaan voi häntä vastustaa,
sen tiedän."

"Martta, pikku Martta, tule tänne." Anni näki Rajalan Martan tulevan
peltojen poikki. "Tule, niin leikitään!" Hän seisoi odottaessaan
nojautuneena aitaan. "Täytyy leikkiä", sanoi hän itsekseen, "juosta
huimasti kuin pikku tyttönä ja kiivetä oksilla kilvan oravien kanssa.
Silloin unohtuu pelko ja odotuksen ikävä. Kun hän tulee, katsoo hän,
onko poski pyöreä, onko silmä kirkas. Hän ei saa pettyä. Minä tahdon
olla sellainen kuin hän, kestävä ja reipas, iloinen toisten iloksi,
vaikka itselläni olisikin vähän ikävä. -- -- Mutta hän ei saa viipyä
kauan, muuten en kestä."

Samassa tulikin Martta.

"Joko olet hypännyt pataa Rajalan pihassa?"

"Jo."

"Joko lautaa?"

"En."

"Tule sitten meille, niin hypätään."

Anni läksi juoksemaan kuin vallaton lapsi, ja Martta laski perässä
posket hehkuvina, silmät säteillen ilosta, kun pääsi leikkimään oikein
Teiton ison Annin kanssa.

"Vielä se sentään osaa iloinen olla", sanoi emäntä itsekseen, kun näki
Annin hyppäävän lautaa pikku Martan kanssa. "Iloitkoon nyt, kyllä se
surrakin ehtii."



11.


Kesäkuun alkupuolella sai Anni kortin postissa. Se oli suuri ja
odottamaton tapahtuma, sillä Teittoon ei tullut usein kirjeitä.
Kahdesti viikkoon tuli posti Kotajärven kirkonkylälle, ja kun kirkolle
muuten mentiin, haettiin Teiton posti konttorista. Isälle tuli joskus
asiakirjeitä ja kolmasti viikkoon pieni paikkakunnan lehti. Siinä
kaikki.

Anni oli Alman Helsinkiin lähdettyä saanut kaksi kirjettä, muulloin
ei koskaan kotonaan ollessaan. Mutta nyt tuli kortti, kortti, jossa
ei seisonut muuta kuin yksi ainoa sana: "Anni". Hän hämmästyi ensin
kovin eikä ymmärtänyt, mistä se oli ja mitä merkitsi, mutta sitten
hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kätki kortin povelleen. Se oli
hyvän päivän tervehdys, sen hän aavisti, ja pian tulisi hyvän päivän
sanojakin. Iloinen odotus valtasi hänen mielensä ja tukahdutti ainakin
osaksi surun ja pelon, joka aika ajoin oli valtaan päässyt.

Mutta ennenkuin odotettu tuli, tuli Olli. Hän ajaa karahutti pihaan,
niin että tanner jymisi, ja heitti huolettomasti ohjat pihalla olevalle
rengille. -- Sitten hypähti hän itse maahan.

"Kah terve, terve, Ilomäen uljas isäntä!" Teittolainen oli nähnyt
vieraan tulevan ja kiiruhti vastaan.

"Terve tervehyttäjälle! Mitä taloon kuuluu?"

"Ei erinäistä. Hyvää vaan, kun kaivattu vieras viimein tulee."

"Vai kaivattu? Onkohan sitä kukaan muistanut kaivata?" Olli oikaisihe
ja pöyhisti rintaansa.

"Mitenkä ei Ilomäkeläisiä kaikki ikävöisi. Ilojahan ne tullessaan
tuovat. Mutta mennään katsomaan, eikö vaimonpuolta meidän talosta
löydykään."

"Meillähän niistä suurempi puute onkin", sanoi Olli nauraen.

"Vai tahtoisitko, että tasan jaettaisiin. Ha-haha-haa." Teittolainen
pyyhkäisi partaansa. "No tuumataan, tuumataan. -- -- Mutta mamma hoi,
missä sinä viivyt?"

"Tulen, tulen", kuului emännän ääni pirtin puolelta.

"Tässä se serkun poika nyt on, josta olen puhunut", esitti isäntä, kun
Anna tuli saliin. "Pulska nuori mies, eikö totta?"

Emäntä tervehti ja käski istumaan. Oli hauskaa kerran nähdä, kun paljon
oli kuullut puhuttavan. Vai oli isäntä nyt matkoilla, ehkä edemmäksikin
aikoi? Emäntä koetti kysellä, pitääkseen puhetta vireillä.

"Missä Anni on?" Isäntä näytti tuskastuneelta. "Eikö ymmärrä tulla
päivääkään sanomaan?"

"Tokkopa tuo tietänee, en ole nähnyt kotosalla. Pyörähdän katsomaan."
-- Oikein helpotti kun pääsi poistumaan.

"Anni", huusi äiti portailla, "Anni hoi!" Mutta ei se huuto kauaksi
kuulunut.

Anni istui ullakolla kokoon kyyristyneenä aukon suulla, josta
maantielle näki. Hän oli sattunut olemaan ullakolle menossa, kun
kuuli Ollin äänen ja karkasi samassa portaita ylös. Siellä hän istui
kyyristyneenä vanhan puulaatikon päällä ja kuvitteli mielessään, miten
kävisi, jos Vilho sattuisi tulemaan juuri nyt, tulisi tuolta maantieltä
päin, astuisi pihaan, sieltä porstuaan ja sitten suoraan saliin, jossa
isä ja Olli yhdessä ystävyksinä istuivat. Se se jotain! Olisi ihan kuin
sadussa. Ja entä sitä yhteentörmäystä, joka siitä syntyisi! -- --

Mutta vaikka Anni kuinka tähysteli tielle päin, ei hän siellä ketään
nähnyt. Nurmettunut ja saviperäinen kylätie vain luikerteli eteenpäin
peltojen lomitse, kunnes yhtyi maantiehen, jossa hiekka paksuna
pölypatsaana tupruili ilmaan joka kerran, kun ajaja tulla kitkutti
tietä pitkin.

Kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi täydeltä terältä
ja pilvetön taivas kuvastui niittyjen reunustamaan lampeen. Koko
maisema teki kuitenkin niin aukean, alastoman ja ikävän vaikutuksen.
Annin mieleen johtui taas arvelu, miksikähän ei puita istutettu edes
kartanolle. Hän oli siitä joskus äidille puhunut, mutta äiti oli aina
ankarasti kieltänyt, ettei saa sanoa mitään siitä, ja niin se oli
jäänyt. Pitäisipä kuitenkin vielä koettaa, ottaa puheeksi kerran, niin
saisi edes kuulla, että onko siihen erikoisempaa syytä, vai miksi ei
saa istuttaa.

Samassa kiintyi Annin huomio Anttiin, joka seisoi rakennuksen
päätypuolella juuri sen aukon alla, josta Anni maantielle tirkisti. Hän
huitoi käsillään ja piti jonkinmoista puhetta, jota Anni ei kuullut.

Mitähän se poika siellä? Anni kurottautui eteenpäin ja pisti päänsä
aukosta. Siellä istui Martta penkereellä sääret ristissä allaan, leuka
käsien varassa, nauroi, taputti käsiään ja nauroi taas. Antti seisoi
hänen edessään pokkuroiden ja puhetta pitäen. Hän nosti lakkiaan,
pyyhkäisi rintamustaan, kaapi jalallaan, löi kantapäät yhteen, nosti
leukaansa ja puhui, puhui hirmuisen paljon, vaikkei Anni kuullut mitä.

Mitä ihmettä se tuo oli? Ja liikkeet -- kun olivat niin tutut! Samassa
Annille selveni, että Antti matki Ollia.

"Antti", huusi Anni hiljaa, "Antti!"

Antti nosti päätään. Mistä se ääni kuului? Hän katseli ympärilleen
oikealle, vasemmalle, nosti sitten päätään ja huomasi Annin pään
ullakon aukosta. Anni viittasi häntä tulemaan ja painoi sormen
samassa huulilleen, jotta Antti ymmärtäisi olla hiljaa. Antti lähti
laukkaamaan. Sepäs hauskaa, kun oli salaisuus tai kepponen tekeillä.
Hän tulla tömisteli portaita ylös, niin että Annin sydän ihan sykki
pelosta.

"Kun et osaa olla hiljempaa! Kuulevat vielä. Ketä sinä siellä matkit?"

"Sitä vierasta, Ilomäen Ollia."

"Oletko sinä sitten nähnyt?"

"Olen. Hakivat tervehtimään. Ja sinua ovat etsineet kovasti."

"Etkö sinä siitä Ollista pitänyt?"

"En. Kättä antoi ja nauroi. Kysyi sitten pilkka kielen kärjessä että
'tämäkö se nyt on nuorin vesa?' Hyi olkoon!" Antti sylkäisi.

"Mitä isä sanoo?" uteli Anni.

"Nauraa ja on hyvällä päällä."

"Entä äiti?"

"Tavallinen on, tarjoo kahvia, puhelee vähän ja pyörähtää sitten
katsomaan, palaako puuro pohjaan."

"Onko iloinen?"

"On kuin ainakin, tavallisen totinen. Mutta mitä sinä täällä istut?"

"En viitsi tulla, kun Olli on siellä."

"Saat sinä sitten täällä kököttää viikon päivät. Ei tuo kuulu lähtevän
moneen aikaan."

"Ei moneen aikaan. Voi minua!"

"Mitä siitä. Älä ole tietääpannaksesikaan!"

"Sinä et sitä ymmärrä, Antti, vielä, mutta pian kyllä, kunhan vähän
kasvat. Minä olisin pyytänyt sinua vähän auttamaan. Mutta taitaakin
olla parasta, että itse menen."

Jos nyt isä on tyytyväinen minuun, ajatteli Anni itsekseen, taipuu hän
toisen kerran paremmin minun tahtooni.

"Sano sinä vaan, niin kyllä autan", lupasi Antti ritarillisesti ja
sylkäisi innostuksissaan.

"Ole nyt täällä, etteivät kuule", pyysi Anni. "Tule sitten vasta yksin
pois vähän ajan kuluttua, etteivät huomaa meidän yhdessä olleen." Hän
karisteli mullan pois hameensa helmoilta, hiipi hiljaa alas ja istui
vähän ajan kuluttua salissa kysellen kuulumisia Ilomäeltä.

Parin, kolmen päivän kuluttua olivat kaikki, Anttia lukuunottamatta,
Teitossa erinomaisen iloisella mielellä. Anni koetti parastaan
kohteliaana seuran pitäjänä, käveli isän ja Ollin kanssa, kun nämä
katselivat viljelysmaita, antoi Ollin kyyditä itseään kirkolle ja
koetti kaikessa olla myötäsukaa. Ja jota enemmän hän taipui, sen
helpommaksi se kävi, sen lujemmaksi juurtui toivo hänen sydämessään,
että kyllä isäkin kerran taipuu hänen mielensä mukaan, taipuu,
kun täytyy tunnustaa, että Anni on ainakin koettanut olla hyvä ja
kuuliainen tytär.

Äiti oli hyvillään siitä, ettei mitään ikävyyksiä syntynyt. Hän kyllä
ymmärsi, ettei Annin mieli ollut muuttunut, vaikka syrjäinen sitä ehkä
olisi uskonut. Mutta hänestä oli sitä parempi, että Anni siksi helposti
osasi ulkonaisessa suhteessa mukautua. Onnellista ja hyvää se oli, hän
vaan ei olisi voinut. Toisenlainen oli hän ollut.

Kun Olli kolmantena päivänä läksi isännän kanssa käymään kirkonkylän
toisella puolella olevassa talossa, sai Anni oikein lupapäivän. Heti
kun hän näki isän ja Ollin lähteneeksi ja kun vielä varmuudeksi oli
odottanut, kunnes olivat maantielle ehtineet, läksi hänkin. Hän
kulki vastakkaiseen suuntaan, Rajalaan, ja sieltä eteenpäin pitkin
metsäpolkua, jota hän rakasti ja jota usein oli käyttänyt oikotienä
kouluaikoina.

Vaikka päivä oli kuuma ja helteinen, oli metsässä kuitenkin vilpoisaa.
Siellä siimeksessä oli kastekin vielä paikka paikoin maassa, niin
että kukat, joita Anni kulkiessaan poimi, heristelivät helmiään hänen
käsilleen. Se tuntui niin raittiilta kesäkuumassa, ja kuitenkin hän
tuli siitä melkein surulliseksi. "Ne ovat itkeneet, vaikka kesä
on kauneimmillaan", ajatteli hän ja pyyhkäisi hellävaroin kosteaa
kielonkukkaa.

Ison aikaa oli hän poimimisen touhussa, siksi kunnes muisti, että
äiti pian rupeaa kaipaamaan, jos ei kotiin kuulu. Silloin hän kääntyi
takaisinpäin. Hän oli kiivennyt aidan yli ja kulki juuri niityn laitaa
kotiin päin, vielä taittaen kukan sieltä, toisen täältä, kun kuuli
risahduksen takanaan ja kääntyi katsomaan, mitä se tiesi.

Joku hyppäsi yli aidan. Anni seisoi hiljaa tarkaten, sitten hän
jo tunsi. Mutta hän ei vieläkään liikahtanut. Tulija oli tuntenut
hänetkin. Muutamalla hyppäyksellä hän ennätti luo ja ojensi molemmat
kätensä.

"Anni, Anni, kevät on tullut."

"Kevät", toisti Anni hiljaa ja hänen silmänsä säteilivät.

"Nyt on se aika, jota olen odottanut siitä asti, kun viimeksi erosimme.
Silloin sanoin, että paljon on jäänyt puhumatta ja lupasin puhua
tullessani. Nyt sanon, nyt puhun kaikki. Anni rakas, tiedätkö mitä aion
sanoa?" Hän piti yhä Annin molempia käsiä ja katsoi suoraan silmiin.

"Tiedän", sanoi Anni hiljaa.

Silloin hän veti hänet puoleensa ja suuteli.

Annia ei ollut koskaan muut suudelleet kuin äiti. Ja tämä ensimmäinen
suutelo se poltti kuin tuli. Hän sulki silmänsä. "Vilho", kuiskasi
hän hiljaa, katsettaan kohottamatta. Silloin Vilho otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja suuteli, suuteli kerta toisen perästä. "Sinä ainoa,
jota olen rakastanut", sanoi hän hiljaa, ja silloin helähti soimaan
Annin rinnassa kuin olisi kevään kaikki riemusäveleet hänen sydämessään
syntyneet ja tulvilleen nousseet.

"Tule, istutaan tänne", sanoi Vilho ja veti hänet mättäälle viereensä.

"Sinä lupasit tulla keväällä", sanoi Anni hiljaa, melkein
surunvoittoisesti, kun he vähän olivat ehtineet puheen alkuun päästä.

"Niin. Tarkoitatko, että olen sanani syönyt, kun tulen vasta kesällä?
En voinut päästä ennen. Toivottavasti se ei ole myöhäistä nytkään?" Hän
hymyili veitikkamaisesti.

"Joko liian myöhäistä tai liian aikaista, mutta otollista aikaa se ei
ole."

"Ja miksikä ei?" Vilho yhä hymyili rohkeana onnessansa.

"Minulla on ollut paljon suruja tänä talvena", sanoi Anni ja rupesi
kertomaan kaikesta. Hän puhui ensin hiljaa ja surunvoittoisesti, mutta
jota kauemmin hän puhui; sitä luottavammaksi ja iloisemmaksi kävi ääni.
Huolet haihtuivat ystävän rinnalla, toivo ja uskallus puhkesivat esiin
kuin kukkaset kevätauringon valossa.

Vilho piti hänen kättään omassaan ja kuunteli tarkkaavana. Hän
rypisti kulmakarvojaan, kun Anni puhui Ollista ja tämän aikeista.
Mutta pelkoa hän ei tuntenut hetkeäkään. Hän oli tullut rinta toivoa
täynnä eikä hän aikonut väistyä ensi vaikeutta. Mutta kun Anni rupesi
kertomaan isästään ja viimeksi vielä äidistään ja omista pahoista
aavistuksistaan, silloin painui Vilhon pää. Voiton varmuus katosi hänen
kasvoiltansa ja tuskallinen, syvän surun ilme siirtyi sijaan.

"Jos se on vanhempiesi ja etenkin äitisi tahtoa vastaan, silloin on
kohtalomme ratkaistu. Silloin en sinua koskaan omakseni saa."

"Kuinka niin? Tahdothan sinä koettaa, mitä voit?"

"En tahdo, enkä saa. Isä vainajani viimeinen pyyntö sitoo minut."

"Isäsi?"

"Niin, isäni."

"Mutta hänhän on vuosia sitten kuollut."

"Niin on, mutta hän jätti jälkeensä paperin, jonka sain äidiltäni
silloin, kun kotona käydessäni kerroin hänelle sinusta. Siinä isä
kertoo meidän käynnistämme täällä Teitossa ja mitä hän sen johdosta
ajatteli. Hän pyytää meitä, äitiä ja minua, jos joskus tapaisimme
Teiton emäntää, tekemään minkä voimme sovittaaksemme sen, mitä hän oli
rikkonut. Se pyyntö on tuomarini. Silläkö sovittaisin, että ottaisin
tyttären vastoin äidin ja vanhempien tahtoa?"

"Mutta jos he suostuvat?"

"Silloin on meillä kesä, kirkas loistava kesä, jonka loppua ei kuulu!"

"Miten hyvä sinä olet." Annin pää painui Vilhon olalle.

"Hyväkö? Hyväkö on lintu, joka livertää rintansa riemua, hyväkö kukka,
joka päivän paisteessa puhkeaa?"

"Sinä löydät tuollaisia sanoja." Hän nojasi Vilhoon kuin lapsi tukea
pyytäen. "Minäkin tahtoisin, mutta minä olen niin tyhmä."

"Sinäkö tyhmä! -- Sinä et käytä samoja sanoja, mutta sinä itse, mitä
olet, mitä teet ja mitä ajattelet, olet paljon, paljon parempaa ja
kauniimpaa kuin parhaatkin sanat. Tiedätkö, kun näin sinut ensi kerran,
olin juuri lukenut pienen runon, jonka muutamat säkeet heti johtuivat
mieleeni. 'On kaunis, valkea kukkapuu, Se kummun rinnassa hohtaa; Se
lintuin lauluhun havahtuu Ja päivän paistetta hohtaa. -- Hyv' olla
valkean puhtoisen, Kun kaikki antavat suojaa, Kun kukka tunne ei
tuulien, Ei myrskypilvien tuojaa.' -- -- Arvelin itsekseni, että se
sopii sinuun? -- Näin sitten isäsi junassa. Silloin -- anna anteeksi --
ajattelin, ettet kai sinä ole kasvanut kovinkaan suojatuissa oloissa.
Mutta puhtoinen sinä olet sittenkin."

"Vilho, minä kasvaisin hyväksi sinun rinnallasi."

"Ja minä sinun!"

"Sinä et saa minua jättää. Silloin kuoleutuu toivo, silloin sammuu
elämä!"

"Me tahdomme toivoa ja tahdomme, jos vaaditaan, odottaa. -- Jaksatko
sinä?"

"Jaksan."

"Minä luulen, että olet kasvanut." Vilho hymyili. "Joka suhteessa",
lisäsi hän sitten.

"Sitä olenkin ajatellut siitä asti, kun erosimme. Sinä olit oppinut
niin paljon enemmän kuin minä, olit joka suhteessa minua ylempänä,
siksi tahdoin kasvaa."

"Minä ylempänä?"

"Niin, sinä et sitä näe siksi, että rakastat minua, mutta minä sen
tunnen. Siksi koetan kasvaa, etten olisi sinulle esteeksi."

"Sinä rakas", sanoi hän hiljaa. Mutta hän tunsi, että kyyneleet
samensivat silmän, ja käsi, joka piteli Annin kättä, vapisi. "Kuinka
voisin elää ilman sinua!"

Kauan he istuivat niityn reunalla. Aurinko oli jo korkealla taivaalla,
ennenkuin muistivat ajatella ajan kulkua.

"Tule nyt kotiin meille", pyysi Anni. "Siellä ei ole muita kuin
äiti kotona. Voimme heti hänelle puhua asiamme." Samassa hän muisti
pelonalaisena, ettei ennen ollut puhunut äidille suoraan. Jos äiti
olisi tiennyt hänen ajatuksensa ja tuntenut hänen taistelunsa, olisi
hänen mielensä ehkä muuttunut ystävällisemmäksi. Hän olisi silloin
saanut ajatella asiaa ja punnita, miten päättää. Mutta nyt hänellä
ei ollut aavistustakaan muusta, kuin kenties siitä, että Anni piti
jostakin. Mitähän, jos äiti nyt suuttuisi? Jos kylmänä työntäisi
luotaan, sen sijaan että heitä auttaisi? -- Anni vavahti. Hänen oli
niin paha olla. Tuli mieleen monet kerrat, jolloin olisi voinut puhua,
jolloin äiti oli lähennellyt ja koettanut kuin raottaa sydämen ovea.
Miksi, miksi oli hän sen silloin sulkenut?

"Vaan entä, jos ei äitisi tahdokaan ottaa minua vastaan", sanoi Vilho.
Ja ne sanat tulivat sanotuksi kuin vahingossa.

"Mennään vaan yhdessä", Anni vastasi kaartaen. "Onhan äitikin
kerran rakastanut." Mutta samassa, kun hän sen sanoi, muisti hän,
että se rakkaus oli lempeyden sijaan tuonut katkeruutta sydämeen,
sovinnollisuuden sijaan vihaa.

"Katso, nyt olemme perillä. Tule vaan!" Anni kulki edellä, Vilho
jäljessä. Mutta eteisessä pysähtyi Anni äkkiä ja kävi kalpeaksi. "He
ovatkin jo kotona, isä ja Olli. Mitä tehdä?"

"Suorin tie paras, eikö niin?" Vilho oikaisihe. "Tässä ei enää muu
auta."

Anni koetti rohkaista mieltään, kun saliin astui. "Päivää, isä! Vai
olette jo kotona. Tuon teille enemmän vieraita. Herra Lehto", hän
esitteli.

Olli tunsi tulijan kohta. "Vai olette tekin näillä mailla."

"Siltä näyttää."

"Taidatte olla vanha tuttu täällä talossa?" Ollin ääni oli pureva.

"Ei, olen ensi kertaa täällä." Samassa tuli emäntä huoneeseen. Hän
säpsähti, kalpeni ja jäi puhumattomana eteensä tuijottamaan. Hän
tuskin kuuli Annin esittelyäkään. Hän tunsi pojan isän näöstä ja
silmänräpäyksessä hänelle selveni kaikki.

Vai tämä se nyt oli se salaisuus, jota Anni niin huolellisesti oli
kätkenyt. Tämä se palkka, jonka äiti sai tyttäreltä, jota hän oli
rakastanut ja hemmotellut ja jolle hän nuoruutensa surun ja elämänsä
taistelut oli uskonut. Tämä oli tyttären kiitollisuuden ja tyttären
luottamuksen osoitus! Lahja, josta todella kannatti kiittää!

"Käykää istumaan", kehoitti Olli, kun ei kukaan virkkanut mitään.
"Katsokaa, minä olen kuin omainen täällä talossa. Kyllä se täydestä
käy, kun minä käsken."

Vilho tunsi, että veri kuohahti, mutta hän ei vastannut, jäi vain
seisomaan ja kääntyi isännän puoleen. "Me olemme tavanneet toisemme
ennenkin puolitoista vuotta sitten, kun matkustitte tyttärenne kanssa."

"Vai silloin. En minä muista."

"Emme me puhelleetkaan. Te olitte puheissa erään tuttavan kanssa. Minä
olin toisessa vaunussa, sitten tulin puheisiin tyttärenne kanssa."

"Jaa -- jaa, saattaa olla. Muistan, että Anni oli puheissa nuoren
herran kanssa."

"Sitä puhetta sitten jatkoitte ahkeraan asetuttuanne Ilomäen
naapuriksi." Olli naurahti ivallisesti.

"Vai niin", sanoi isäntä ja katsoi pitkään.

"Niin", jatkoi Olli levollisesti. "Sehän se tekikin Annin niin
vastahakoiseksi ja uppiniskaiseksi silloin, mutta tuleehan ihminen
järkiinsä, kun vanhenee."

Vilho ei vieläkään ottanut onkeen, vaikka viimeiset sanat olivat kuin
kiusalla sanotut. Hän istuutui vain tyynesti tuolille vastapäätä
ikkunaa, jonka ääressä Anni seisoi, ja loi pikaisen silmäyksen
porstuaan, minne emäntä oli kadonnut.

Olli oli sytyttänyt sikarin ja puhalteli savuja. "Helkkarin pitkäksi
käy aika, kun ei ruokaa anneta", sanoi hän vihdoin ja nousi. "Tokkohan
minun tuleva anoppini tietää, ettei meille kylässä ruokaa annettu?"

"Eipä tiedä. Pitänee kysyä." Isäntä nousi mennäkseen katsomaan, missä
emäntä oli. Silloin nousi Vilhokin ja kiiruhti hänen perässään.

"Suokaa anteeksi, että pysäytän, mutta minulla olisi asiaa."

"Vai niin, raha-asioitako?"

"Ei, tahtoisin sanoa suoraan, että rakastan tytärtänne ja hän minua.
Pyydän Annia."

"Se on selvää puhetta." Isäntä nosti kulmakarvojaan ja katsoa muljautti
luomien alta. "Vai Annia. No, mitä teillä on?"

"Kaksi tervettä kättä."

"Entä muuta?"

"Tietoja siksi, että voin hankkia leipäni rehellisellä työllä."

"Entä muuta."

"Hyvää tahtoa, luottamusta tulevaisuuteen ja voimaa uhrautumiseen."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"No, no, istukaahan. Tässä kuistin penkillä on tilaa. Puhutaan tässä.
Katsokaa, se on niin hullusti, että tyttö on jo luvattu toiselle."

"Mutta, ettehän väkisin antane? Ei hän itse ainakaan ole lupautunut."

"Ei vielä, mutta taipumaan päin on."

"Ei ole", sanoi Vilho. "Minä tiedän sen."

"Niin, mutta katsokaa, hyvä herra, mittari vai mikä olettekaan, lupaus
kuin lupaus. -- -- Ikävä asia! -- -- Kuulkaa, ettekö ole sen pappi
Lehdon poika, joka kerran kävi täällä meillä, minä tunnustelen vähän ja
sitten kuiskattiin korvaanikin? -- --"

"Kyllä olen, mutta emmeköhän vielä jatkaisi tätä puhetta?"

"Kyllä, kyllä, sitä minäkin. Katsokaa, se isävainaanne oli
hengenmiehiä."

"Niin oli."

"Paljon me sanaa yhdessä tutkimme. Jaa -- jaa --"

"Hän oli hyvä isä, ja jos te tahdotte hänen poikansa tehdä
onnelliseksi, niin on se vallassanne."

"Niin sitähän minun juuri piti valittaman, että miten ikävästi asiat
väliin kääntyy. Lupaus kuin lupaus, ja niinhän se sanassakin seisoo:
Maksa Herralle lupauksesi'!"

"Tietääkseni ei sillä tarkoiteta sellaisia herroja kuin Ilomäen isäntää
ja hänen laisiaan."

"Ei tiettävästi ei, mutta katsokaas, lupaus on aina sentään pyhä."

"Vaan entä lapsenne onni? Eikö se ole minkään arvoinen?"

"Sehän se vasta onkin, katsokaa, heti kun teitte tarjouksenne, panin
Annin ja hänen onnensa toiseen päähän vaakaa, toiseen vuoroon teidän ja
vuoroon Ilomäkeläisen tarjouksen ja tiedättehän, mikä painoi enemmän?"

"Mitä maanmittarista isännän rinnalla!" Vilhon ääni värisi
katkeruuttaan. "Siinä se syy onkin, ei lupauksen pyhyydessä."

"Jaa, kah, se oli juuri se lupaus, joka painoi toisella puolella."
Teittolainen katsoa luimisteli syrjin vieraaseensa.

"Juutas", sähähti Vilho hampaidensa välissä. "Jumalan sanaa sinä
laskettelet, kun myyt toisen elämän ja onnen huutokaupalla." -- Mutta
ääneen hän sanoi ainoastaan: "Onko tämä lopullinen päätöksenne?"

"Jaa, valitettavasti."

"Kiellättekö vasta tänne tulemasta ja tytärtänne tapaamasta?"

"Niin tuota -- enhän minä, mutta katsokaa." -- Hän viittasi saliin
päin. "Jos tulee toinen vihoihinsa tai mustasukkaiseksi, saa Anni siitä
kärsiä."

"Isäntä, te olette viekas." Vilhon silmä iski tulta. "Te ette ajattele
Annin onnea, omaa etuanne vain."

Anni oli heti Vilhon seuratessa isäänsä tahtonut kiirehtiä perässä,
mutta Olli pysäytti hänet.

"Älä mene, minulla on asiaa."

"Puhu toisen kerran."

"Se on puhuttava nyt juuri. Anni, me puhuimme isäsi kanssa
kuuliaisistamme?"

"Kuuliaisista?"

"Niin, sinun ja minun kuuliaisista."

"Sinun, on paras sanoa, sillä minun ja sinun ei kuuna kullan valkeana
vietetä samana päivänä."

"So, so, älähän nyt." Hän otti Annia kädestä, Anni riuhtaisihe irti
ja juoksi ovelle. Olli asettui eteen. Silloin Anni kääntyi ja juoksi
ulos kamarin läpi ensin, sitten pirtistä pihalle. Hän toivoi löytävänsä
äidin. Olihan hän sentään äiti ja hänellä äidin sydän. Hän ei voisi
olla säälimättä.

Mutta äiti seisoi aitan ovella ja vetäytyi piiloon samassa, kun näki
Annin. Sitten hän kuitenkin rupesi katumaan. Hän tahtoi, hänen täytyi
tietää, miten päin asia kääntyi, ja paras olisi ollut mennä Annin
kanssa.

Hän pani voivakan kädestään, sulki aitan oven ja rupesi hiljalleen
astumaan portaille päin, jossa näki miehensä yhdessä Annin ja vieraan
kanssa. Anni, joka oli kerinnyt ennen äitiä portaille, näki Vilhon
nousevan ja kuuli, että hän hitaasti ja painavasti sanoi: "Hyvästi."

"Isä!" kirkaisi Anni ja juoksi ulos.

"Älähän hätäile, tyttöseni! Kaikki asiat on puhuttu hyvin ja
sovinnossa."

"Isäntä tarkoittaa, että hän suuttumatta on saanut minut ulosajetuksi."
Lehto kumarsi.

Silloin Anni näki äidin. "Äiti," huudahti hän, "ethän sinä anna hänen
mennä. Sano, ethän?"

"Tämä on isän päätettävä asia," sanoi äiti. Ääni oli kylmä ja
soinnuton. "Ei minun ääntäni ole ennenkään kuultu silloin, kun isä on
asian päättänyt."

"Te tapatte minut." Veri syöksyi Annin kasvoihin. "Minä en voi elää."

"Kyllä siihen oppii", sanoi äiti yksikantaan ja kääntyi takaisin
aittaan päin.

Vilho nousi ja teki lähtöä. Hän oli ehtinyt vähän matkaa pihan poikki,
kun Anni juoksi hänen jälkeensä.

"Voitko sinä todella mennä?"

"Minun täytyy", ääni oli murtunut.

"Täytyy? Ja miksi?"

"Vanhempiesi tahto ja isäni testamentti vaativat."

Silloin Anni heittäysi hänen kaulaansa ja itki ääneen.

"Meidän täytyy tavata vielä kerran, viimeisen. Mutta missä? Sano pian!
Isäsi tulee", kuiskasi Vilho.

"Pappilassa. Alma on ystäväni", ehätti Anni sanomaan.

"Hyvästi nyt." Vilho ojensi kätensä.

"Ylihuomenna", kuiskasi Anni hiljaa.

Heti seuraavana päivänä kävi Vilho jo pappilassa. Papin poikana hän
tiesi olevansa oikeutettu nauttimaan sitä vieraanvaraisuutta, jota
usein tuntemattomat yhtä hyvin kuin tutut pappiloissa saivat nauttia.
Lisäksi olivat hänen isänsä ja rovasti olleet hengenheimolaisia sen
sanan täydessä merkityksessä ja sekin helpotti lähestymistä.

Ollessaan hetken kahden Alman kanssa käytti Vilho tilaisuutta hyväkseen
ja esitti asiansa. Hän kertoi tuntevansa Annin ja että Anni seuraavana
päivänä tulisi pappilaan häntä tapaamaan, mutta pyysi, ettei Alma siitä
kenellekään mitään puhuisi, asettaisi vaan niin, että he vähän saisivat
olla kahden.

Teitossa jatkui sillä välin yhä taistelua. Olli suuttui silmittömästi,
kun kuuli, että asia jäisi kesken, muka siitä syystä että joku
körttiläispapin poika -- minkähän lie ollutkaan -- oli kosimassa
käynyt. Teiton isäntä koetti selvitellä ja sovitella. Hän oli luullut,
että Anni olisi taipuisampi, oli ajatellut, että ehkä hyvinkin
mielellään jo suostui, siitä syystä hän niin varmasti oli luvannut
saattaa asian päätökseen juhannukseksi. Väkivaltaa hän ei kuitenkaan
tahtonut käyttää, mutta ei hän silti sanojaan söisi. Siirrettäisiin
asian ratkaisu nyt vaan aluksi ja jätettäisiin Anni rauhaan. Sitten
olisi isällä vastaisuudessa helpompi vaikuttaa häneen.

Monien hyvittelyjen ja vakuutusten perästä Olli suostui viimein
ehdotukseen. Hän matkusti heti Juhannuspäivänä kirkolta eteenpäin,
Annin suureksi iloksi vielä hänelle hyvästiä sanomatta. Isä tuli
sen jälkeen aivan entiselleen ja koetti nähtävästi saada asian heti
unhotuksiin. Mutta äidin ja Annin ei ollut helppo olla. Heidän välinsä
oli kuin särkynyt, eikä toinen puhunut toiselle paitsi silloin kun
välttämättömyys vaati. Kukin kantoi kuormaansa yksin, syyttäen toista
sydämettömyydestä ja odotellen eikö toiselle tulisi omantunnon vaivoja,
pakko pyytää anteeksi ja halu auttaa kuorman kantamisessa.

Kun Anni maanantaiaamuna heti eineeltä noustuaan siistihe ja näytti
aikovan kylään, katsoi äiti pitkään, mutta ei sanonut mitään. Annikaan
ei ensin mitään sanonut, vaikka näki, että äiti odotti. Mutta ovelta
täytyi kääntyä takaisin.

"Minä menen pappilaan", sanoi hän.

Ei kukaan vastannut mitään. Silloin hän sulki oven ja koetti rientää.

Hän oli aikonut mennä oikotietä, mutta ei jaksanut. Hän ei tahtonut
sitä enää nähdä, ei nyt ainakaan. Ja mitä siitä joutumisesta, jos hän
ennen ehtisikin perille, ei hän saisi sen pitemmän aikaa olla Vilhon
seurassa. Sellaista se vieraissa tapaaminen oli! Mutta se oli ainoa
keino, jota saattoi käyttää, sillä missään muualla kuin pappilassa he
eivät olisi voineet olla turvassa.

Oli sitä paljon ajateltavaa nyt, kaikkea mitä sanotuksi tahtoi tänä
viimeisenä kertana. Päätä huimasi ja polvet kävivät hervottomiksi.
Mutta eteenpäin sitä täytyi. Viimeinen kerta! Mitä hän sanoi? Jumala!
Jumala! Hän painoi kädet ohimoilleen. Viimeinen kerta! Ajatuksissaan
häntäin toisteli tuota sanaa. -- Ja nyt näkyi jo pappila!

Oltiin kahvilla ruokasalissa, kun Anni tuli. Hänet esitettiin Vilholle,
ja hän tervehti kuin unessa. Ruustinna moitti Annia heikonnäköiseksi
ja käski paljon auttamaan äitiä talousaskareissa. Rovasti katsoi
pitkään aikoen sanoa, mutta ei sanonutkaan. Vihdoin ehdotti Alma, että
menisivät puutarhaan.

"Tässä on", kuiskasi Vilho ja pisti Annin käteen paperikäärön. "Lue
tarkkaan itse ja anna sitten äitisi lukea se, mitä siinä on hänelle."
Anni nyökäytti päätään.

"Jaksatko odottaa ja toivoa?" Vilho katsoi häneen syvä sieluntuska
kasvoillaan. "Koeta. Muista, kaikki voi muuttua."

"Milloin?"

"Ehkä pikemmin kuin luuletkaan. Koeta kestää siihen asti -- minun
tähteni!"

Anni hymyili heikosti. "Entä sinä?"

"Minä teen työtä, teen työtä sinua ajatellen, sinua toivoen, sinun
tähtesi taistellen."

Puutarhan portti narahti. Rovasti tuli, astuen hiekkakäytävää
pitkin. Hän rupesi puhumaan Annin kanssa puutarhanhoidosta, kukkien
istuttamisesta ja ruokakasveista. Mutta Anni puhui kuin unessa siksi,
kunnes äkkiä sanoi täytyvänsä lähteä.

"Minäkin aioin juuri lähteä", sanoi Vilho ja nousi. He läksivät
yhdessä, kulkivat rinnan kirkonkylän läpi, ohi kansakoulun ja lukkarin
muorin mökin. Muistoja oli joka kivellä, joka kannolla, mutta Anni ei
jaksanut puhua niistä.

"Mennään oikotietä", sanoi hän, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän
hetkeksi olisi herännyt horrostilastaan.

"Mistä se eroaa?"

"Tuolta tien mutkasta, veräjän kohdalta."

"Siellä saamme olla kahden", sanoi Vilho ja ääni värähti. Samassa
kuului rattaiden räminää.

"Isä", sanoi Anni ja vavahti.

Isä se olikin. "Tule rattaille", sanoi hän. Ei ollut toista
tuntevinaankaan.

Anni totteli. He ajoivat mäkeä alas, sitten tuli vastamäki. Silloin
Anni nousi seisomaan, otti esille nenäliinansa ja huiskutti sitä. Hän
seisoi näin niin kauan, kuin silmä tieltä erotti edes pienen tumman
pilkun, sen paikan, jossa Vilho seisoi. Kun sekin katosi näkyvistä,
vaipui hän tunnottomana rattaille.



12.


Kun Antti oli neljäntoista vuoden vanha, lopetti hän kansakoulunsa.
Isä läksi tutkintoon ja toi pojan kotiin. Hän kehuskeli poikaa, joka
kunnialla oli koulun läpi päässyt ja ennusti, että pian hänestä mies
tulee. Mutta ei sitä päivää muuten juhlapäivänä pidetty niinkuin
Annin loppututkintoa. Äiti varsinkin pelkäsi, että jos hyvin puhuu ja
iloitsee, käy pian kuin Annin suhteen. Ei tule iloa, sydänsurua ja
huolta vaan.

Teiton emäntä oli vuoden kuluessa paljon vanhentunut. Suru oli murtanut
vakoja koko hänen olentoonsa. Selkä oli käynyt kumaraan, tukka
harmahtavaksi ja kurttuja oli ilmaantunut, varsinkin otsaan ja silmien
ympärille. Ne olivat siihen painuneet päivien huolista ja unettomista
öistä.

Siitä päivästä alkaen, jolloin Anni toi Vilhon Teittoon ja jolloin
heidänvälinen suhteensa selveni emännälle, piti tämä itseään ainoan
ystävänsä pettämänä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Anni oli
tietänyt kaiken ja juuri siksi oli salannut asian äidiltään. Hän oli
kai jo Ilomäellä ollessaan kuullut Vilhon isän ja äitinsä suhteista ja
siellä yhdessä sulhasensa kanssa -- joksi äiti luuli Vilhoa jo siltä
ajalta -- päättänyt pitää asian salassa. Hän oli luottanut siihen,
että hän on onnen eikä surun lapsi, niinkuin itsekin oli vaarille
sanonut. Isä ja äiti olivat aina olleet hänelle hellempiä ja parempia
kuin muille. Kaikki olivat häntä hemmotelleet ja hyvänä pitäneet. Hän
oli luottanut voimaansa ja onneensa, oli ajatellut, että kun hän vaan
pyytää, kyllä sekä isä että äiti heti suostuvat.

Äidin mieli kävi katkeraksi, kun hän tätä ajatteli. Sellainen oli
se, joka aina oli oppinut päivän puolella olemaan, aina ilon polkuja
polkemaan. Toista oli hänen nuorena ollessaan. Kuka häntä hemmotteli?
Äitipuoliko, joka keksi työtä työn perästä, vai isäkö, joka harvoin
katsoikaan, jos ei palvelusta pyytänyt. Kuinka se sydäntä kirveli,
tuo iloton, valoton lapsuus! Se vihloi ja särki vielä vuosikymmenien
kuluttua. -- Kokekoon nyt Anni vuorostaan ilottomuutta. Äiti oli
koettanut häntä surulta suojata, häätää huolet häneltä, mutta hän ei
ollut ymmärtänyt äidin rakkauden arvoa. Olkoon ilman nyt, ilman oli
äitikin ollut. Kärsiköön, kärsiä oli äitikin saanut.

Mutta sitten rupesivat taas hellemmät tunteet kolkuttamaan, kun äiti
muisti, että Anni nyt juuri oli samanikäinen kuin hän elämänsä suuren
surun kohdatessa. Katkeroittaisiko tämä samoin Annin mieltä koko
elämänajaksi, kuolettaisiko sen, mikä oli hyvää ja lämmintä hänessä,
muuttaen sydämen pehmeän peltomaan karuksi kivikoksi?

Ei, Anni ei ollut sen luontoinen. Mutta -- jos hän murtuisi ennen
aikojaan, kuolisi ja kuihtuisi pois heidän huomaamattaan?

Äiti tarkasti häntä salaa. Laihtunut hän todella oli. Silmät olivat
tulleet kuopille ja olivat saaneet omituisen, himmeän loisteen. Iho oli
entistäänkin läpikuultavampi.

"Mitä sinä kaiken päivää sisällä istut?" sanoi äiti äkkiä ja vilkaisi
arasti Anniin.

"Enhän minä." Hän nousi verkalleen ja väsyneesti.

"Katsoisit edes, mitä Antti toimittaa! Ei taida olla työssä isän
kanssa. Vetelehtii vain laiskana missä vetelehtii."

Anni oli jo ovella lähteäkseen Anttia katsomaan. Hän kulki hitaasti
kuin unissakävijä ensin pihan poikki, sitten pellonpiennarta pitkin,
kunnes tuli paikalle, jossa oli oppinut pysähtymään. Tätä tietä oli
hän nyt vuoden aikaa kulkenut melkein päivittäin, ja aina pysähtyi hän
samaan paikkaan, sinne, josta näki niityn, jonka laidalla Vilho ja
hän olivat istuneet kerran, tuon yhden ainoan, jolloin he kotipolkuja
yhdessä astelivat. Sitä hän nyt katseli ja oli katsellut ei ainoastaan
kesäpäivinä, vaan usein sekä syyssateiden vihmoessa vettä vasten silmiä
että talven tuiskun tuprutessa.

"Antti", sanoi hän äkkiä, "Anttiahan minun piti hakea." Hän heräsi
kuin unesta ja kääntyi talosta lammelle päin vievälle tielle. Lammen
ympärillä oli vetistä niittymaata, josta vuosittain saatiin siksi
paljon heinää, että sinne oli rakennettu pari latoa. Näitä latoja
kohden hän kulki ajatellen, että Antti ehkä ladosta löytyisi. Toinen
näistä oli aivan tyhjä, mutta toisessa oli vielä heiniä vähän.

"Antti", sanoi Anni, kun tuli ladon ovelle. "Mitä sinä täällä teet?"

Antti sai sukkelasti jotain heinien alle pistetyksi ja kömpi ylös.

"Mitä sinä panit piiloon?" kysyi Anni lempeällä, surunvoittoisella
äänellä.

Poika punastui. "Älä sinä huoli siitä", sanoi hän kuin anteeksi pyytäen.

"Sano sinä vaan, enhän minä sinua koskaan toru."

"Et sinä, sinä olet ainoa hyvä meillä."

"Älä sano, älä." Anni oikein säikähti. "Isä ja äiti -- --" yritti hän
sanomaan, mutta sitten salpautui ääni aivan.

"Isä ja äitikö? Ne ovat hyviä välistä, mutta tiedät sinä, että äidin
kanssa ei ole hyvä puhua, kun sattuu huonolle tuulelle, ja isällä on
aina sitä puhumisen porotusta, olipa hyvällä tai huonolla päällä."

"Äidillä on ollut paljon suruja", sanoi Anni hiljaa.

"Suruahan sinullakin on ja kuitenkin olet kuin lammas." Pojan ääni kävi
lauhkeaksi ja kiivas katse katosi silmistä.

"Sano nyt, mitä teit", pyysi Anni. Mutta samassa hän painautui
mättäälle itkemään.

"Älä itke." Poika heittäytyi polvilleen hänen viereensä. "Minä kerron
sinulle kaikki, kunhan et vaan itke etkä äidille sano." Hän veti esiin
vanhan korttipelin ja rupesi hätäisesti selittämään, että koetti vain
vähän opetella, kun muutkin kaikki osaavat ja hänkin olisi tahtonut
oppia.

"Tule pois minun kanssani", pyyteli Anni. "Ei korttipelistä paremmaksi
tule."

"Pelaa isäkin."

"Ehkä isä olisikin toisenlainen ja me kaikki onnellisemmat, jos ei isä
olisi korttien ja kortinpelaajien ystävä."

"Isä voittaa aina", kuiskasi Antti arasti. "Minäkin tahtoisin oppia
yhtä hyväksi. -- -- Ja tiedätkö, mitä ihmiset sanovat? -- Että isä
voittaa paholaisen avulla. Sen kuulin kerran koulussa."

"Mutta me olisimme onnellisempia kaikki, jos ei isä olisi oppinut rahaa
rakastamaan. Älä sinäkään korteista huoli. Ei niistä hyvää koidu."

"Pelaako Olli?" kysyi Antti arasti. Teki mieli tietää, mutta vähän
arvelutti, uskaltaisiko Annilta itseltään kysyä.

"En tiedä."

"Miksi sinä sitten häntä pelkäät?" Antin rohkeus kasvoi.

"Kun isä tahtoo naittaa minut hänelle, vaikken voi häntä sietää. Kun
sinä, Antti, kasvat, ymmärrät sinä sen paremmin. Silloin sinun pitää
muistaa, ettet rahan tähden mene naimisiin, vaan otat sen, jota oikein
sydämestäsi rakastat."

"Niin otankin, ihan kenen itse tahdon." Hän löi nyrkillä polveensa.

"Ja sittenhän sinä jätät nuo kortit, etkö jätäkin?"

Antti arveli. "Se on niin miehekästä ja sitten -- sitten -- minä
luulen, että se on hauskaakin."

"Jätä kuitenkin -- minun tähteni! Minä en luule, että kauan enää elän.
Sinä jäät sitten ainoaksi lapseksi. Sinusta pitäisi tulla hyvä poika."

He olivat jo pihalla. "Kyllä sitäkin tahtoisin." -- Antti hypisteli
lakkiansa. -- "Mutta minä tahtoisin tulla oikein mieheksi kanssa. -- --
Mutta kuule, ethän sinä kerro äidille."

"En, en." Anni läski kätensä hänen olalleen kuin hyväillen, ja silloin
tuntui Antista siltä, kuin pitäisi hän Annista enemmän kuin koskaan
ennen. Aina Anni oli hiljainen ja lempeä, ja kun nuhteli, kävi se kuin
hyväilemällä. Kyllä Antti häntä tahtoi totella ja hänen tähtensä pysyä
kotona, vaikka pelihalu sormia syyhyttäisi ja mieli palaisi toisten
poikien joukkoon.

Niin kauan kuin kesätöitä kesti, oli Antille helponlaista pysyä
päätöksessään. Isä piti häntä kovasti työssä, ja voimain ponnistus
maantöissä kevensi mieltä. Mutta sitten tulivat pitkät syyspimeät ja
ikävät iltapuhteet. Äiti oli harvasanainen ja umpimielinen. Isä taas,
milloin oli kotona, laverteli niitä näitä pitäen puhetta tyhjästä, niin
etteivät toiset suunvuoroakaan saaneet. Hauskako siinä oli pojan istua
illat pitkään? -- --

Jos ei Anni niin rukoilevasti olisi katsonut, niin ei olisi viitsinyt,
ei totisesti. Mutta Anni katsoi, katsoi niin, ettei Antti voinut
lähteä. Tuo rukoileva, surumielinen katse häntä pidätti. "Älä mene",
sanoi se hänelle. "Älä jätä minua yksin vanhempieni kanssa."

Siitä katseesta Antti ymmärsi, että vaikka hän olikin vain kunnoton
poikavekara, oli Annista helpompi olla vanhempien seurassa, kun hän
oli muassa. Hän oli sisarensa apu ja turva, se ajatus paisutti hänen
rintaansa.

Äidin ja Annin väli oli yhä vierasta ja kylmää. Sen oli käynyt kuin
tien, jota ei luoda, vaikka talven tuiskut sen umpeen ajavat. Isä
taas oli käytöksessään hyvin epätasainen. Milloin hyvitteli Annia, ja
kun oli hyvitellyt, alkoi puhua Ollista, milloin näykki ja pisteli
jos mitä. Annin erityinen pieni huonekin, josta hän oli niin paljon
iloinnut, jätettiin talven tullen kylmilleen. "Mitä sitä suotta
lämmittää", sanoi isä. "Mokoma mamsseli, sopii sen muiden joukossa
asua. Ei se ole meitä hienommaksi luotu, uppiniskaisemmaksi vain."

Silloin vihloi äidin sydäntä. "Olisin minä suonut sen helpotuksen
sinulle", sanoi hän hiljaa.

Anni katsoi pitkään äitiin ja hänen silmänsä vettyivät. Mutta hän ei
sanonut mitään, läksi vaan hitaasti tavaroitaan kokoamaan.

Hänellä oli nurkkahuoneessaan pieni, lukollinen kirstu, jossa hän
oli säilyttänyt sellaista, jota ei muille tahtonut näyttää. Sen hän
avasi ja rupesi sisältöä tarkastamaan. Päällimmäisenä oli vaaleahko
sininen pumpulikangas, se, jonka hän oli kutonut odottaessaan keväisiä
onnen päiviä. Hän oli sen huolellisesti kätkenyt, jottei äiti tai
isä näkisi ja vaatisi puvuksi valmistamaan. Hän tahtoi sen säilyttää
koskemattomana muistona toivonsa ja kärsimystensä ajalta. Hän levitti
kankaan eteensä ja etsi sen poimuista sinne kätkemiään kirjeitä. Siinä
oli pari, jotka hän Alman kautta salaa oli saanut Vilholta, ja sitten
Vilhon ensimmäinen kortti, joka oli tullut keväällä. Vielä oli siinä
se paperikäärö, jonka Vilho pappilassa oli pistänyt hänen käteensä ja
joka sisälsi kaksi Vilhon isän kirjoittamaa lehtistä, jotka hänen olisi
pitänyt antaa äidille, mutta joista ei ollut hennonnut luopua. Hän aina
puolustautui sillä, että saapihan äiti ne sitten. -- Ei siihen pitkältä
ole.

Hän haki laatikostaan pienen lyijykynän, otti vanhasta kouluvihosta
paperiliuskan ja kirjoitti siihen vapisevin käsin päivämäärän. Sitten
hän jatkoi: "Tänään jätän huoneeni. Äiti puhui minulle hyvin lempeästi.
Olisin tahtonut kiittää, mutta en jaksanut. Sydämeni on sairas. En
minä kauan tarvitse huonetta. Minä toivon, että teille tulee paljon
iloa Antista, äidille varsinkin." Sitten kääri hän paperin kokoon ja
kirjoitti ulkopuoleiselle sivulle "äiti". Hän yhdisti Vilhon isän
kirjoittamat kirjeet tämän kanssa ja pani paperin, johon kirjoitti
osoitteen, niiden ympärille.

Sitten hän otti taulunsa seinästä ja katseli sitä hetken aikaa.
"Hyvästi, pikku punatulkku", sanoi hän hiljaa, pani kirjeet taulun
päälle ja kääri kaikki pumpulikankaan sisälle. Sitten hän pani ne
kaikki kirstuun, väänsi lukon kiinni, otti avaimen suulta ja läksi
viemään ullakolle.

"Minulla on kirstussani vähän tavaroita", sanoi hän äidilleen ullakolta
palatessaan. "Avain on minulla kaulassani. Ottakaa se sieltä, kun minä
en sitä enää tarvitse. Ne tavarat ovat kaikki teille. -- Ne ovat ainoa
perintöni", lisäsi hän ja koetti hymyillä.

"Kyllä hän kuolee", ajatteli äiti. Ja hän tunsi sydämensä sulavan. Ehkä
oli hän ollut liian ankara, ehkä arvostellut tyttöä väärin.

"Se minuun niin koski", rupesi hän illemmalla selittämään, "kun et
minulle koskaan sanaakaan sanonut. Tiesit kaiken, etkä kuitenkaan
puhunut."

Anni nosti katseensa ompeluksesta. "En tiennyt ennen kuin Vilhon
tultua. Aavistamaan rupesin heti, kun kerroit nuoruudestasi, mutta minä
pelkäsin totuutta -- en sinua" -- lisäsi hän äkkiä, ja puna puhkesi
hänen kalpeille poskillensa -- "siksi en rohjennut puhua."

"Jos minä sen tiesin, jos sen tiesin!" Emäntä huojutteli ruumistaan
edestakaisin. Hänen tuli mieleensä kaikki katkerat sanat, kaikki
kiusaavat ajatukset. Kuinka hän oli saattanut melkein nauttia siitä
surusta, joka kalvoi kahden sydäntä. Kuinka hän oli mieleensä
palauttanut kuvan Vilhosta, kun hän Teitosta läksi kalpeana,
masennuksissa, yhden ainoan iskun nujertamana, ja miten se näky oli
oikein sydäntä hivellyt! "Mene, mene", oli hän toistanut itsekseen.
"Noin minäkin kerran kuljin." -- Ja hän oli unohtanut, että hän näki
pojan, eikä isää edessään.

Nyt muistui se kaikki mieleen, muistui ja kolkutteli kalvavasti sydämen
ovella. "Minä en tiennyt, en aavistanut", sanoi hän itsekseen. -- Mutta
siitä asti parani Annin ja hänen äitinsä väli.

Isä sitävastoin kävi Annille yhä tylymmäksi. Hänestä Anni oli nyt
oikkuillut tarpeeksi. Nyt vaati hän taipumista ja mukautumista.

"Minä en voi", sanoi Anni välistä isän ehdotuksiin. Toiste hän ei
puhunut mitään, kuunteli vain, kuunteli vastustamatta, väistymättä,
posken punoittumatta, silmän kyyneltymättä.

"Tämä käy jo yli rajojen", pauhasi isä. "Tästä on loppu tehtävä."

"Millä sinä sen lopetat, jos et myöntymällä tytön tahtoon", sanoi äiti
kerran.

"Sillä, että hän myöntyy minun tahtooni." Isäntä potkaisi rahin kumoon
ja meni äreänä ulos huoneesta.

Kevätpuolella hän lähti matkoille. Anni arvasi hänen käyvän
Ilomäelläkin ja odotti pelonalaisena isänsä palaamista. Mutta kun hän
tuli, tuli hän hyvällä tuulella ja tyytyväisenä. Ei puhunut Ollistakaan
paljon. Kerran vain sanoi emännälle, että "ei sitä poikaa enää
petkuttaa sovi". Emäntä ei siihen vastannut mitään, ja niin loppui puhe
alkuunsa.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun isäntä, palasi kotiinsa, kun hän
eräänä päivänä läksi kirkolle ja toi kotiin palatessaan sanomalehden.
Hän heitti sen pirtin pöydälle hyvin näkyvälle paikalle, ja siitä
emäntä sen otti. Häneltä pääsi huudahdus samassa kun silmä lehteen
sattui.

"Mitä se on?" kysyi Anni ja nousi levottomasti.

Äiti peitti lehden kädellään. "Älä koske. Ei siinä mitään. Siinä
on -- -- Älä Jumalan tähden -- Anni, kuule, älä ota! Minä kerron -- --"

"Mitä siinä seisoo?"

"Kuka lie -- -- olisiko Olli? Siinä kun ilmoitetaan että olette
kihloissa."

Anni parkaisi pahasti ja nosti kädet silmilleen. Sitten läksi hän
juoksemaan ulos poispäin pakoon minkä jaksoi.

"Mitä tämä on olevinaan?" Emäntä ojensi lehden miehelleen, joka tuli
huoneeseen.

"Sitä, että olen hänet luvannut Ollille enkä sanaani syö. Ha-ha-ha-haa.
Meidän onni se on, ettei ne naiset Ollia suvaitse, kyllä se ei muuten
kai odottamaan olisi ruvennut. Mutta ovat tainneet muutkin hylkiä.
Hohoijaa, kuka niiden metkuja ymmärtää!"

"Oletko sinä järjiltäsi! Tämä tappaa tytön."

"Ei se henki niin hevillä lähde! Ole huoleti, mamma. Vielä sinä
terveitä lapsenlapsia hoitelet."

"Olisin tiennyt, kun otin." Emäntä väänteli käsiään.

"Niin, sanos muuta", nauraa hohotti isäntä ulos lähtiessään. Mutta
emäntä hoiperteli tuskissaan huoneesta huoneeseen. Hukka hänet perisi,
Annin, hänet ja koko talon. Anni tästä ei ikinä toipuisi, se oli
varmaa. Kunhan ei vain itselleen vielä pahaa tekisi. -- Värisytti, kun
sitä ajatteli. -- Ja se lampikin, kun oli siinä niin lähellä, se syvä,
salaperäinen lampi, jonka laineet niin surullisesti rantaan solisivat,
kertoen vihasta, kirouksesta ja veljesmurhasta.

Kovin se Anni viipyi! Oli jo monta tuntia kulunut siitä, kun hän läksi.
Äitiä rupesi pelottamaan. Etsiä olisi pitänyt, mutta rohkeus petti. --
Hän kierteli vähän pihalla ja palasi taas sisään.

Hyvä Jumala, kuinka hän uskaltaisi mennä hakemaan!

Silloin rupesi outoa ääntä kuulumaan pihalta. Emäntä meni ulos
rappusille. Siellä tuli Anni tietä pitkin, tuli, Jumalan kiitos!
Mutta miten se lauleli ja hoilotteli kuin humalainen! Ja mitä sillä
oli päässä? Kukkia? Eihän vielä näin aikaiseen, mutta ruskettunutta
talvenvanhaa heinää, jota oli repinyt pellon penkereeltä.

"Anni", sanoi äiti ja astui vastaan. Mutta Anni vain lauleli.

"Tule sisään, ethän vielä ole syönytkään."

"Mitä minä, ei ne ole hääruokia vielä."

"Älä nyt noin, tule pois." Äiti otti kädestä. Silloin Anni sylkäisi
silmille, riuhtaisihe irti ja juoksi laulaen Rajalaan päin. Emäntä
yritti seuraamaan, vaan ei jaksanut, yritti uudestaan, mutta painui
polvilleen, niin että pää kolahti portin pieleen.

Anni ei sitä huomannut, kulki vain laulaen ja kirkuen Rajalaan päin,
kunnes perille ehti ja löysi Leenan.

"Hyvä isä, mitä tämä on. Anni, mitä nyt?"

"Häitä", sanoi Anni ja nauroi ilkeästi.

"Laupias Jumala." Leenalta pääsi itku.

"Mitä sinä itket, kun minä odotan sulhasta. Seppelekin on jo päässä."

"Älä huoli sitä ajatella", pyysi Leena. "Tule sisään, että vähän saat
levätä."

"Ei ole aikaa, etkö ymmärrä, nyt on kiire."

"Tule pois kuitenkin."

Mutta Anni ei kuunnellut, läksi vain laulaen taas kotia päin kulkemaan.

"Voi taivaan isä, sellaista surkeutta! Ja tämäkin tulee emännän
kannettavaksi!" Leena painui tuvan penkille itkemään ja nyyhkytti niin,
ettei tahtonut saada itkulta puhutuksi, kun miehensä tutki, mitä oli
tapahtunut. Vähitellen ja pala palalta se vasta tuli kerrotuksi, että
Teiton Anni oli tullut hourupäiseksi, kuihtunut ruohoseppele päässään
kulki, laulaen ja rallattaen tietä pitkin.

"Siitä surua tuli", sanoi Rajalan Matti hitaasti ja tasaisesti kuin
ainakin. "Ja ainoa tytär vielä!"

"Voi, voi sentään." Leena huojutteli ruumistaan edestakaisin. "Olen
minä monta saattanut nurmen alle nukkumaan, olen saattanut surulla ja
katkerilla kyynelillä, mutta en minä tällaiseen vaihtaisi. Voi poloista
äitiä sentään!"

He istuivat kumpikin äänettöminä hetken. "On kuin raskas kirous
painaisi sitä kotia", sanoi Matti viimein. "Paljon oli ihmisillä
sanomista silloin, kun isävainajani kadotti ne rahansa, ja jos niin,
että rahat Teittoon on vääryydellä hankittu, niin ei kumma, ettei
niillä siunausta ole."

Matti huokasi syvään. -- "Ja vaikkei olisi vaari niitä isäni hukkaamia
rahoja ottanutkaan, niin vääryyttähän se on sekin, että ymmärtämättömiä
ja köyhiä kaupoissa nylkee, korkoa kiskoo, työtä teettää polkuhinnasta
ja näännyttää nälkään työntekijät. Lain käsi ei siihen aina ulotu,
mutta Jumalan kirjoissa ne kaikki on. Hän antaa kerran jokaiselle
heidän tekojensa mukaan. Mutta tunnonrauhan saa jo täällä se, joka
vilpittömästi vaeltaa."

"Älä, hyvä Matti!" Leena väänsi käsiään ja itki. "Älä puhu ansiosta
äläkä tuomiosta nyt! Etkö sinä kuule, kuinka se huutaa! -- Minä
pyörähdän katsomaan, tarvitsevatko apua."

Leena lähti lippasemaan tietä pitkin, kunnes näki Annin seisovan
nojautuneena aitaa vasten katse tähdättynä niitylle päin. Tuon
tuostakin nosti hän käsivarsiaan, huitoen niitä ilmassa ja nauroi.
Sitten katsoi taas niitylle.

Leena läksi hiljaa astumaan lähemmä. Tuota paikkaa Anni nyt oli
katsellut toista vuotta, ja eiköpä vaan lie siitäkin yltynyt. Voi
poloista! Ja Teittolaisilla kun olisi ollut varaa antaa vaikka
keppikerjäläiselle. Mutta semmoinen se on ihmissydän, häijy ja
pahanilkinen kappale!

Taas hyrähti Leena itkuun.

Teitossa ei ensi hetkinä edes huomattu, mitä oli tapahtunut. Isäntä,
kun löysi emännän pää nojassa portinpieltä vasten, yritti käsipuolesta
nostamaan. "Mikäs mamman tähän on kaatanut?" kysyi hän nostaessaan
ja naurahti. Silloin emäntä katsoi häneen silmät raukeina ja katse
murtuneena.

"Etkö sinä sitten tiedä, vai mitä vielä kyselet?"

"Tiedä mitä?"

"Mikä on seurauksena sinun omista teoistasi? Mene sitten katsomaan.
Hae Anni ja katso, mitä on tullut ainoasta tyttärestäsi, isän ja äidin
ylpeydestä."

"Tuollahan se." -- Isäntä katsoi tielle päin -- "ja Rajalan Leenakin."
Hän rupesi kulkemaan vastaan ja kun lähemmä tuli, selveni hänelle,
mitä oli tapahtunut. Johan nyt! Kuka sitä olisi uskonut. Hän kun vaan
oli ajatellut, että kun se tulee painetuksi ja kaikki saavat tiedon,
ei Anni enää viitsi vastustaa. Ja kun Ollikin oli syyttänyt, että hän
syö sanansa, ja Ilomäen emäntä kun oli puhellut, miten hän Annia oli
pitänyt aivan kuin tytärtä talossa ja vastakin pitäisi. Eihän sitä
muuta voinut ajatella, kuin että asia onnellisesti päättyisi.

"Hei, isä!" huusi Anni, sieppasi seppeleen kulmiltaan ja huitoi sitä
ilmassa. "Katso kuinka tuulee! Noin vain, noin! Etkö sinä ymmärrä, että
nyt tulee häitä!"

"Oletko sinä siivolla, huudat että maantielle kuuluu!" Isäntä polkaisi
jalkaa. Paras olla luja, eiköpä sitten saisi asettumaan. Mutta silloin
Anni suuttui, syöksi päin ja olisi kynsinyt isältä silmät, jos ei isä
olisi saanut hänestä kiinni ja nujertanut maahan alleen.

Melu oli pihalta päässyt tunkeutumaan vaarinkin komeroon. Puoleksi
peloissaan, puoleksi uteliaana hän tulla hoiperteli ulos, katsomaan,
mitä oli tekeillä. Hän ymmärsi heti asian, ja viekas, ilkeä ilon ilme
kuvastui samassa hänen kasvoillaan. Oli kuin hän tyytyväisenä olisi
ajatellut, että eipä hän enää yksin tässä talossa ole toisenlainen kuin
muut, on heitä samanlaisia ainakin kaksi.

"Ottipa se tuonkin", sopersi hän kuin itsekseen, kun nauraen
mielettömän häijyä naurua hoiperteli lähemmä. Mutta äkkiä hänen
kasvojensa ilme muuttui. Hän nosti uhkaavana kätensä taivasta kohden
ja seisoi hetken suorana, synkkänä kuin tuomiota julistava profeetta
tuulen liehuttaessa hänen harvoja, lumivalkeita hapsiansa. "Voi, voi",
huusi hän ja ääni kaikui kauas ympäristöön. "Se kasvaa, kasvaa vain, se
suuri vuori, eikä kuulu voittajaa, ei mistään." Sen sanottuaan kääntyi
äkkiä ja läksi hoippuen kulkemaan takaisin huoneeseensa.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan, eivät ajatelleet, että olisi
pitänyt mennä auttamaan, mennä tukemaan, ettei kompastuisi. He eivät
muistaneet, että hän oli heikkopäinen seitsenkymmenvuotias, joka tuskin
pystyssä pysyi. Hän oli heistä ainoastaan Jumalan sanansaattaja,
Jumalan kovan ja ankaran tuomion julistaja. Ja kun ääni taivaasta oli
puhunut, kun Jumala oli tuomionsa julistanut, kuka uskaltaisi vastustaa?

Anni makasi yhä hiljaa maassa isän pidellessä hänen käsiään. Emäntä
oli nojautunut kaivon kantta vasten, ja Rajalan Leena seisoi vesissä
silmin, kädet ristiin kytkeytyneinä.

Emäntä tointui ensimmäisenä. "Meidän täytyy saada Anni levolle", sanoi
hän, koettaen puhua tyynesti ja käskevästä. "Isä, heitä irti! Tulethan
sinä äidin kanssa?"

Anni ei vastannut. Hän vain itki kasvot maata vasten. Sittenkun hänen
raivonsa oli asettunut, oli hän ruvennut itkemään hiljaa ja hillitysti
kuin väsynyt lapsi. "Tule nyt!"

Isä laski kädet vapaiksi, ja äiti yhdessä Leenan kanssa koetti
kuljettaa häntä puoleksi taluttamalla puoleksi kantamalla. Hän ei
vastustellut, kulki heidän tukemanaan kuin tahdoton.

"Viedään tänne!" Emäntä viittasi vierashuoneeseen päin. "Pannaan puita
uuniin. Kyllä sitten tarkenee. Minä valvon täällä luona."

Leena teki tilan ja emäntä rupesi riisumaan Annia, Silloin hän löysi
avaimen, josta Anni oli puhunut. Hän aukaisi solmun varovasti ja
vetäisi nauhan, johon avain oli kiinnitetty, äkkiä Annin huomaamatta
käteensä. Sitten pisti hän sen taskuunsa ja jatkoi riisumista.

"Jäisin minä tänne yöksi, jos emäntä tahtoo", ehdotti Leena. Mutta Anna
tahtoi olla kahden tyttärensä kanssa.

"Voihan joku piikatytöistä nukkua salissa, jos apua tarvittaisiin!
Pyydän toiste, jos tätä jatkumaan rupeaa."

"Tästä se vasta juttu tulee", sanoi isäntä illemmalla, kun tuli
katsomaan, nukkuiko Anni.

"Niinhän se tulee." Emäntä ei katsonut häneen. Mutta vähän ajan perästä
hän jatkoi. "Minä olen ajatellut paljon tässä istuessani vuoteen
laidalla. Jos tämmöistä jatkuu, täytyy sinun viedä hänet sairaalaan.
Siellä hän parantuu, jos parantua voi, ja jollei, niin on ainakin kotoa
poissa. Mitenkä hänet täällä pitäisimme. Sanoisivat pian ihmiset, että
tämä on houruin laitos."

"Entä sitten?"

"Vai et sinä siitä välittäisi? Ajattelisit nyt edes Anttia. Hänhän
tämän kerran perii, perii talon ja talon maineenkin, olipa se sitten
hyvä tai paha."

"Ja mistä ne rahat sitten kaikkeen riittävät?"

"Rahaa sinulla kyllä on, mutta jos et henno omistasi ottaa, niin myy
minun tavaroitani ja maksa niillä."

"No, no, totta kai tässä jokin keino keksitään. Katsotaan nyt ensin,
rupeaako tästä asiat paremmalle puolelle kääntymään, vai miten."

Mutta parannusta ei näyttänyt kuuluvan. Viikon päivät pidettiin Annia
kotona ja odotettiin, eikö rauhoittuisi. Mutta turhaan. Hän oli vuoroon
hiljainen ja sävyisä, vuoroon niin hurjistunut, että täytyi väkivaltaa
käyttää. Mutta oli hän kummassa tilassa hyvänsä, ei hän selvää ajatusta
voinut ajatella, puhui aina puhuessaan kuin kuumehoureissa oleva ja
yritteli raivostuessaan karkaamaankin. Levollisena ollessaan hän taas
makasi hiljaisena ja väsyneenä vuoteessa.

Äiti valvoi yöt päivät hänen luonaan. Pari kertaa auttoi Rajalan
Leena häntä, mutta muuten oli hän yksin. Ensimmäisenä iltana Annin
sairastumisesta oli hän käskenyt yhden palvelustytöistä saliin
nukkumaan, jotta olisi saapuvilla, jos apua tarvittaisiin. Mutta
kun hän aamusella tuli kamarista saliin, ei tyttöä näkynyt, Antti
vain makasi täysissä vaatteissa puisen sohvan kannella. Hänellä oli
päällystakkinsa päänalaisena ja loimi peitteenä. Hän nukkui raskaasti
huokuen kuin sellainen, joka kauan valvottuaan on vaipunut syvään,
rauhalliseen uneen.

Äiti jäi poikaa katselemaan. Vai oli se tuossa maannut, tullut salaa
kenenkään tietämättä, jotta saisi olla apuna apua tarvittaessa. --
Anna kääntyi poispäin ja sydäntä sulattava itku tyrskähti esiin. --
Senjälkeen ei hän enää tyttöjä saliin pyytänyt. Se paikka oli Antin.

"Ei tässä muu auta, kuin lähteä sairaalaan viemään", sanoi isäntä
vihdoin. Hän laittoi kaikki kompeet kuntoon ja lupasi lähteä, kun vain
saisi Annin suostumaan.

Äiti koetti hyvitellen kertoa, että "isä vie matkalle niinkuin silloin
kerran", ja Anni suostui nauraen, sanoipa vielä "aina pitäneensä
matkustamisesta". Äidin täytyi hymyillä, vaikka itku oli hymyn
kuolettaa. Miten nuo poloiset usein puhuivatkin asian aivan niinkuin se
oli! Matkustaminen, sehän Annille aina oli ollutkin niin ääretön ilo,
ja muistipa sitä vielä!

"Ehkä hän vielä siitä paranee", lohdutteli äiti itseään, kootessaan
Annin tavaroita. Mutta raskasta työtä se sittenkin oli.

Päivä, jolloin isä ja Anni tekivät lähtöä, oli kirkas ja keväinen.
Lumikin oli jo siksi sulanut, että rattailla kulkeminen kävi tavallisen
hyvin.

"Muista nyt toimittaa, että joku sieltä sairaalasta meille vastaa,
kun kirjoitamme, ettei se sinne jää kuin elävänä haudattu, vaan että
tietoja antavat", varoitteli emäntä vielä pihalla. -- -- "Ja kulkekaa
nyt kauniisti, muistathan, ja hellävaroin."

"Kyllä, kyllä." Isäntä otti ohjakset käteensä. "Hyvästi, Anni!"

"Hyvästi." Anni naurahti iloisesti. Rattaat pyörähtivät pihasta.
Antti sulki portin, ja emäntä meni sisälle. Häntä ei sitten näkynyt
moneen tuntiin. Vasta iltapuolella hän taas ilmaantui keittiöön ja
rupesi hätäisesti askareita toimittamaan kuin se, jonka tehtävät ovat
myöhästyneet. Antti oli rengin kanssa ulkotöissä ja palvelijattaret
askartelivat puhumattomina niinkuin emäntäkin. Ei kukaan uskaltanut
sanaakaan sanoa muuta, kuin mitä työ ja toimet vaativat.

Vasta kun emäntä sanoi hyvää yötä ja sulki kamarin oven, pääsi kuin
helpotuksen huokaus tyttöjen rinnasta. Ei se elämä ennenkään ollut
kovin iloista Teitossa ollut, mutta ei sen paranemisesta nyt ainakaan
toivoa ollut.

Kamarissa otti emäntä sillä aikaa laatikostaan esille pienen käärön,
jonka hellävaroin aukaisi. Se sisälsi ne kirjeet, jotka Anni hänelle
oman kirjeensä ohessa oli jättänyt. Hän oli ullakolla yksinäisyydessä
avannut Annin jättämän kirstun, oli sen tyhjentänyt ja taas pannut
hellävaroin takaisin kaiken, taulun, pumpulikankaan ja muut. Kirjeet
yksin hän oli ottanut erikseen. Hän oli lukenut Annin kirjoittamat
rivit uudelleen ja taas uudelleen, kunnes niitä ulkoa itsekseen
toisteli. Ja joka kerralla ne milloin lempeydellään hivelivät hänen
sairasta, sydäntään, milloin vihloivat terävästi kuin veitsen
kärki. -- --

Että hän oli tyttärelleen ollut niin tyly, että oli voinut vihaa ja
katkeruutta kantaa silloin, kun tyttö paraiten olisi ollut avun ja
hellyyden tarpeessa!

"Äiti puhui minulle hyvin lempeästi. Olisin tahtonut kiittää, mutta en
jaksanut", niin siinä oli.

-- Kai Anni usein oli ollut lempeyden ja hellyyden tarpeessa, mutta
äidiltä ei hänelle sitä ollut riittänyt. Miten hän nyt sitä katui,
miten soimasi itseään siitä! Mutta se oli kaikki tuon yhden ainoan
syytä, hänen, joka kerran oli Annan nuoruudenonnen säpäleiksi särkenyt
ja joka nyt poikansa kautta oli häneltä riistänyt vielä enemmän: äidin
toiveet tyhjäksi tehnyt, äidin ilon murheeksi muuttanut!

Ja hän, tuo yksi ja sama, oli hengenmies olevinaan. Hän julisti
toisille elämäntietä, neuvoi, varoitteli ja nuhteli. Mutta miten
tunsi hän oman syyllisyytensä, hän, joka muille heidän syntisyyttään
toitotteli?

Anna käänsi hitaasti auki toisen papereista. Se näytti päiväkirjasta
revityltä lehdeltä ja ylälaidassa oli päivämäärä, josta Anna näki, että
se oli kirjoitettu pari viikkoa sen jälkeen kun Martti Lehto yhdessä
Vilhon kanssa oli käynyt Teitossa.

Anna alkoi hitaasti lukea: -- "Ihmeellinen Jumalan johdatus oli, että
minä aivan 'sattumalta', kuten ihmiset sanovat, jouduin hänen kotiinsa,
joka oli nuoruuteni paras ystävä ja ensimmäinen rakkauteni. Hänen
pitäisi oikeastaan olla vaimoni nyt. Mutta miksi ei ole? Näin kysyn
itseltäni. En ole ennen ajatellut, että olisin menetellyt väärin häntä
kohtaan, mutta tavatessani hänet nyt parinkymmenen vuoden kuluttua
tulin sitä ajatelleeksi. Hän tuntui olevan kova ja katkera minun
puhuessani hänelle elämäntiestä."

Annan posket rupesivat hehkumaan ja hän puristi kirjettä hetken, aikoen
repiä palasiksi, mutta sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi:

"En voi olla syyttämättä itseäni siitä. Minä olin ollut hänen
ystävänsä lapsuudesta saakka, ja olin nuorena ylioppilaana kylläkin
selvään osoittanut, että rakastin häntä. Sitten Jumala herätti
minut suruttomuuden unesta. Pysähdyin kulussani, käännyin etsimään
elämän tietä ja tahdoin muitakin sille tielle palauttaa. Anna oli
lujaluontoinen, ylpeä ja itsenäinen. Hän pani vastaan. Silloin jätin
hänet. Jouduin perheeseen, jossa oli herttainen, lempeäluonteinen
tytär. Ajattelin, että hän oli Jumalan lahja minulle, ja niin menimme
naimisiin. Koetin kyllä sen jälkeen taas lähestyä kasvatusvanhempiani
ja -sisariani. Kirjoitin heille ensi kerran, kun päätin taas uudelleen
ryhtyä lukujani jatkamaan, ja toisen, kun tulin papiksi vihityksi.
Mutta kirjeeni tulivat aukaisemattomina palautetuiksi -- kenties Annan
tietämättä ainoastaan kasvatusisäni tahdosta. Siten vieraannuimme
vähitellen kokonaan ja menneisyys haihtui kutakuinkin mielestäni."

"Käyntini Teitossa, Annan nykyisessä kodissa, herätti sen eloon. Se
herätti myöskin syyllisyyden tunteen. -- Sattui niin kummasti, että
pari päivää tuon käyntini jälkeen jouduin seuraan, jossa kaksi nuorta
irvihammasta teki pilaa papeista, muun muassa heidän naimakaupoistaan.
Toinen heistä ivaili sitä, että papit muka aina naivat sen, 'jonka
Jumala heille antaa', vaikka se muista nähden sattuu olemaan joku,
jonka he oman nokkansa mukaan valitsevat. Teki mieleni antaa
ilvehtijöitä korville, mutta käsi ei noussutkaan. Moitteen sanaa ei
syntynyt. Tunsin mitä David tunsi, huudahtaessaan: 'Herra on käskenyt
hänen kiroilla'."

"Olin ollut valitsevinani Jumalan mielen mukaan, mutta enkö itse
sittenkin ollut ohjaamassa? Eikö se olisi ollut Jumalan tahdon
mukaista, että olisin ollut uskollinen ja siten ehkä voittanut
vastahakoisenkin mielen? Tämä kysymys minua ahdistaa ja kalvaa."

"Rakas vaimoni, kun kerran luet tätä, niin muista, että sinä tai joku
lapsistani, jos satutte tekemisiin Teittolaisten kanssa, koetatte
Annalle tai hänen jälkeläisilleen korvata, mitä minä olen rikkonut.
Mielelläni tahtoisin myöskin, että hänen tietoonsa tulisi, mitä olen
ajatellut ja tuntenut. Hän silloin ehkä antaisi anteeksi eikä syyttäisi
herännyttä tilaani siitä, mitä olen tehnyt, vaan näkisi, että tunnen ja
tunnustan sen oman huonouteni syyksi. -- Hänelle, niinkuin itselleni ja
meille kaikille, rukoilen Jumalan armoa ja anteeksiantamusta."

Kirje valahti Annan kädestä. Oli jo tullut pimeä, niin ettei lukea
nähnyt, ja tuossa oli vielä toinen kirje, joka ehkä sisälsi yhtä paljon
hänen olemuksensa sisimpää järisyttäviä tietoja. Mutta sitä hän ei nyt
jaksanut ajatella. Hän vaan jäi eteensä tuijottamaan myrskyn käydessä
kovana hänen sydämessään. -- Kauan istuttuaan näin ajatuksiinsa
vaipuneena ja yksin pimeässä, nousi Anna äkkiä, sytytti lampun ja meni
keittiön läpi huoneeseen, jossa Antti nukkui. Hänen täytyi nähdä poika,
olihan hän hänen ainokaisensa nyt.

"Toivon että teille tulee paljon iloa Antista", niin oli Anni
kirjoittanut.

Vieläkö äiti uskaltaisi toivoa? Eivätkö toiveet olleet ainoastaan
virvatulia, jotka syntyivät välkähtäen houkutellakseen puoleensa ja
sitten sammuakseen, jättäen pettyneen ja erehtyneen kulkijan yksin
pimeään. Oliko toisenlaisiakin, jotka loistivat, lämmittivät ja
saattoivat kerran onnen satamaan? Saisiko _hän_ koskaan elämässään
sellaista kokea?

Antti nukkui sikeätä, levollista unta. Hengitys oli tyyntä ja tasaista,
ja terveyden puna oli poskille kohonnut.

"Ethän meille vaan surua tee, ethän!" Äiti kumartui hänen puoleensa ja
pyyhkäisi tukan silmiltä. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta silmät
pysyivät kostumatta. Lähde oli jo kuiviin vuotanut.

Niin, vielähän se toinen kirje oli lukematta, muisti hän palattuaan
takaisin huoneeseensa. Hän otti sen tuolilta, johon sen oli viskannut
ja istuutui vuoteen laidalle lukemaan. Paperi oli kääritty pienemmäksi
kuin edellinen ja oli nähtävästi myöhemmin pistetty toisen sisälle,
jotta ne yhdessä tulisivat luetuiksi. Päivämäärästä huomasi Anna, että
tämä oli kirjoitettu melkein puoli vuotta myöhemmin.

"Käydessäni Kotajärven pitäjässä Teiton talossa", alkoi kirjoitus,
"jouduin aamulla ennen poislähtöäni puheisiin talon vanhan vaarin
kanssa, jota yleisesti pidetään heikkomielisenä. Outoa hänen puheensa
oli, mutta kaikesta höperyydestään huolimatta tuntui hänellä olevan
järkeä aika paljon. Hän näkyi olevan kovin arka ja säikkyvä.
luullakseni on hänen heikkomielisyytensä johtunut joko ahneudesta tai
jostakin rikoksesta, jota hän salaa. Kovasti näkyi hän pelkäävän Annaa,
talon nykyistä emäntää, ja uskoi minulle suurena salaisuutena, että
ennen hän oli ollut kihloissa Annan kanssa, mutta tämä oli hänet muka
jättänyt, saadessaan papin. En silloin tiennyt, miten asian laita oli,
mutta todistin hänelle, ettei Anna ikänsäkään puolesta voinut olla se,
joksi ukko häntä luuli. Arviokaupalla sanoin sitten päättävästi, että
se oli hänen äitinsä, jota ukko ajatteli. Tämä selitys näkyi vanhusta
tyydyttävän."

"Myöhemmin olen asiaa tiedustellut Annan kotipitäjästä ja saanut selvän
siitä, että arvasin oikein. Annan oma äiti, joka eli ainoastaan pari
vuotta naimisiin mentyään, oli entinen palvelijatar, ja sanotaan hänen
olleen kihloissa ulkopitäjäläisen kanssa, jonka nimikin sopii vaariin.
-- Ihmeellistä on elämä, tytär joutui tietämättään sovittamaan äitinsä
rikoksen naidessaan sen miehen pojan, jonka hänen äitinsä oli pettänyt.
-- Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä
vanhempiensa erehdyksistä?"

Anna viskasi kirjeen kauaksi luotaan. Siinä oli vastaus kysymykseen,
jota hän vuosikausia oli miettinyt, siinä selvitystä moneen kohtaan. Ja
kuitenkin poltti tuo paperi kuin tuli.

Vai oli hänen äitinsä elämä ollut sellaista! Siksikö hän, tytär, ehkä
petettiin, että äiti kerran oli pettänyt? Ja entä nuo kauheat sanat:
"Miten saanevat meidän lapsemme sovittaa rikoksemme, mitä kärsiä
vanhempiensa erehdyksistä?"

Hän kalpeni ja kiristi hammasta kuin kovassa ruumiillisessa tuskassa.
Mielenliikutus oli seurannut mielenliikutusta. Nyt oli mitta täysi,
voimat lopussa. Hän ei jaksanut ajatella, ei surra. Hän heittäytyi
takaisin vuoteelle ja vaipui viimeinkin syvään, levottomaan uneen.



13.


Luonnonihanalla paikalla, sisävesien ympäröimänä, saarien, salmien
ja niemekkeiden piirittämänä sijaitsi se laitos, johon Anni vietiin.
Korkeat, monikertaiset kivimuurit muhkeina, mutta synkän ja
kasarmimaisen näköisinä avasivat ovensa hänelle. Ja Teiton isäntä
ajatteli puoleksi piloillaan, puoleksi katkerana, että korkeapa oli se
koti, johon hän tyttärensä saattoi.

Jo heidän pihaan ajaessaan kuului sisältäpäin outoa, eläimellistä
ääntä, ja kuihtunut, luiseva käsi viittaili rautaristikolla varustetun
akkunan takaa. Anni kävi levottomaksi. Hän oli pitkin matkaa ollut
tyyni ja hyvällä suostunut isän ehdotuksiin. Mutta outo kirkuna ja
ristikkoakkunat saivat hänet pahaa aavistamaan. Hän rupesi huitomaan
käsillään, huutamaan ja laulamaan pyrkien karkaamaan isän käsistä.
Mutta isälle tuli miehiä avuksi, ja Annin täytyi ponnistuksistaan
huolimatta vihdoin antautua. Mutta hänet valtasi silloin jäytävä pelko,
että hänelle tehdään pahaa, että nämä korkeat muurit ovat vankilan
seiniä ja hän telkitään tänne rautoihin niinkuin rikoksentekijä.

Vasta kun hänet viimein vietiin hoitajattaren turviin, tyyntyi hän
äkkiä. Hän huomasi heti tällä olevan vaaleansinisen pumpulipuvun,
samantapaisesta kankaasta, jota hän itse kerran -- kauan aikaa sitten
-- oli kutonut, ja pani merkille, että hoitajatar oli hyvän ja
ystävällisen näköinen.

"Teillä on juhla nyt", sanoi Anni, otti häntä kaulasta ja hyrähti
itkuun.

Hoitaja katsoi pitkään.

"Niin, teillä on tuo puku päällä, ja silloin on juhla."

Hoitajatar siveli Annin päätä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Niin, minulla on juhla, kun saan auttaa ja palvella ja pyyhkiä pois
kyyneleet monen silmistä."

"Ei silloin saa itkeä, kun on juhla", sanoi Anni hiljaa. "Hän tulee,
eikä hän pidä kyynelistä."

"Tule nyt", sanoi hoitajatar, ottaen Annia kädestä. "Matka on ollut
pitkä, sinä tarvitset lepoa."

He läksivät kulkemaan; hoitajatar taluttaen Annia kädestä ensin pitkien
käytävien läpi, sitten portaita ylös ja sitten taas käytäviä pitkin,
jossa kulki paljon ihmisiä puhellen, nauraen ja uteliaina tirkistellen
Anniin.

"Niillä on pahat silmät", sanoi Anni puristaen hoitajattaren kättä.
"Minä tahdon mennä pois täältä."

"He ovat hyvin kipeitä ja monella on ollut paljon surua. Mutta he ovat
hyviä kaikki."

"Onko heillä ollut surua? Minullakin on ollut paljon, oikein
paljon kerran, siitä on nyt jo pitkä aika." Hän rupesi taas hiljaa
nyyhkyttämään.

"Tässä on vuode, pankaa nyt lepäämään." Nuori hoitajatar riisui Annin.
"Matka on ollut pitkä."

"Hyvin pitkä", toisti Anni. "Tiedättekö", jatkoi hän kuiskaillen, "olen
matkustellut siitä asti, kun hän läksi. Matkalla me tapasimme ensi
kertaa, ja nyt matkustan aina vaan siksi, kunnes hän löytyy."

"Niin minäkin", sanoi hoitajatar ja nyökäytti päätään. Hän oli heti
ensi näkemältä kiintynyt Anniin, ja myötätunto auttoi häntä pääsemään
Annin ajatuksenjuoksun perille. "Niin me teemme kaikki", puheli hän,
yhä hiljalleen ja huomaamatta jatkaen riisumista. "Me matkustamme
paljon ja kauaksi, aina etsien sitä yhtä ja ainoata, jota sydän ikävöi."

"Te ymmärrätte", sopersi Anni, tyytyväisenä. "Te ymmärrätte, kun teillä
on juhla."

"Mutta nyt teidän pitää nukkua, muuten ette jaksa juhlaa odottaa."

"Ei se minulle tule kuitenkaan." Anni nousi istualleen vuoteessa,
ja näytti hetken siltä kuin hän olisi aikonut karata ylös. Mutta
hoitajatar sai hänet rauhoitetuksi.

"Teidän pitää vielä matkustaa paljon, ennenkuin löydätte hänet. Mutta
te väsytte kesken, jos ette nuku nyt."

Silloin Anni paneutui takaisin vuoteeseen. Hän ei ollut nukkunut
sitten, kun kotona Teitossa. Matka oli väsyttänyt. Kaikki uudet
vaikutukset olivat sielun voimia kysyneet. Maattuaan hetken hiljaa
silmillään seuraten hoitajatarta, joka askarteli huoneessa, vaipui hän
raskaaseen ja sikeään uneen.

Miten kuihtuneen ja kärsivän näköinen hän oli! Nuori hoitajatar
nosti peitteen paremmin hänen hartioilleen. Ja miten erilainen
kuin ylpeäluontoinen, kerskuva isänsä, joka hänet oli tuonut! Koko
kummallinen tarina mahtoi piillä heidän historiassaan.

Käytävästä kuului melua. Siellä olivat toiset riitaantuneet töissään,
toiset töllistelivät ihmeissään vieraisiin, jotka ylihoitajattaren
saattamina katselivat laitosta. Muuan keski-ikäinen neiti, kissa
sylissään, tuli juosten vieraita vastaan ja heitti kissan vieraan
silmille. Melua, riitaa, naurua, iloisia, säikähtyneitä ja ilkkuvia
huudahduksia kuului vuoroon. Ne kutsuivat hoitajatarta uneen vaipuneen
luota toisiin askareihin; mutta hänen ajatuksensa seurasivat Annia
yhtenään.

Mitenkähän hän olikin Anniin niin kiintynyt heti ensi näkemältä?
Ihmeellistä se oli. Mutta niin se oli sielultaan sairaita hoidettaessa
kuin muitakin, että sitä tahtomattaan kiintyi toisiin enemmän kuin
toisiin. Ihmisiä ne olivat nämäkin raukat, ihmisiä, joiden luonteiden,
taipumusten ja kehitysasteen erilaisuus oli yhtä silmään pistävää kuin
terveidenkin. Tuntui se täälläkin tue ihmeellinen sisäinen yhdysside,
joka lujemmin kuin mikään muu liittää ihmissydämiä toisiinsa.

Hoitajatar oli huoneessa Annin herätessä, ja tämä johti Annin ajatukset
heti siihen, josta hän hoitajattaren kanssa oli aikaisemmin puhunut.

"Nyt minä taas jaksan lähteä", sanoi hän ja hypähti pystyyn.

"Odottakaa vähän", ehdotti hoitajatar. "Minä en vielä joutaisi täältä.
Olisi niin paljon tekemistä. Odotattehan, kunnes joudun?" Hän sai Annin
houkutelluksi odottamaan, kunnes oli aika syödä päivällistä.

Syödessä unohti Anni kiireensä ja rupesi suostumaan toisten seuraan,
kun muisti hoitajattaren kertoneen heillä olleen paljon surua.

Vasta toisena päivänä, hänen nähdessään isän, joka tuli hyvästille,
muistui taas matka hänen mieleensä. Hoitajatar oli selittänyt isälle,
ettei saa puhua Annille kodista, silloin hänelle tulee ikävä. Siksi isä
vain sanoi jatkavansa matkaa ja kehoitti odottamaan, kunnes isä tulee
hakemaan.

"Niin", sanoi Anni ja naurahti, "niinhän minä silloinkin jäin."

Isä ei ensin ymmärtänyt, mistä oli puhe, mutta sitten hän huomasi Annin
tarkoittavan ensimmäistä matkaansa isän seurassa. "Jaa -- jaa, Olli
sinut silloin takaisin toi, mutta kyllä minä itse nyt täältä haen!"

Isä oli tuskin saanut sanat sanotuksi, kun tunsi kirvelevän tuskan
kasvoissaan. Anni oli kuin kissa iskenyt kyntensä isän silmille, lyödä
muksautti häntä nyrkillä vasten kasvoja ja läksi juoksemaan, minkä
kerkesi. Vaivoin he saivat hänet kiinni, ja kun ei mikään saanut häntä
rauhoittumaan, puettiin hänet pakkopaitaan.

Kuinka hän siinä repi ja riuhtoi irti päästäkseen, kuinka sydäntä
särkevästä valitti, vaikeroi ja pyysi armahdusta! Hänestä he kaikki
olivat liittoutuneet häntä vastaan. Kaikki olivat isän kätyrejä,
jotka aikoivat pitää häntä sidottuna, ettei hän pääsisi matkustamaan,
etsimään sitä, jota kaipasi, vaan jäisi tänne Ollin otettavaksi.

Hänen valitushuutonsa kuuluivat kauas käytäviin, ja toiset sairaat
kerääntyivät osaaottavina oven edustalle. Heillä oli kaikilla
kysymyksensä, ja kaikki olivat tietävinään, mitä se kaunis tyttö itki.

"Ei sitä pidä itkettää", sanoi eräs joukosta. "Se on hyvä ja se on
kuninkaan tytär."

"Sulhaseni pitää hänestä", sanoi neiti, joka kantoi kissaa. "Minä olen
varma siitä, että hän on aatelia, muuten ei minun sulhaseni olisi
hänelle selkäänsä köyristänyt ja hyrrännyt."

"Ha-ha-ha-haa, sellainen karvainen, kynsivä sulhanen", nauroi vanha,
väkäleukainen muija. "Kun minä teille povaisin paremman, silloin teillä
sulhanen olisi."

"Kaikki hänestä kuitenkin pitävät", ajatteli hoitajatar itsekseen.
"Kyllä he tuntevat, kuka on hyvä heidän joukossaan." Ja hän pyyhkäisi
salaa kyyneleen silmästään, kuullessaan Annin sydäntävihlovaa valitusta.

Tämän raivopuuskan asetuttua oli Anni pitkät ajat rauhallinen ja
kutakuinkin selvä. Ainoastaan muutamissa kohdissa ilmaantui, ettei
hän terveen tavoin voinut ajatuksiaan hallita. Hänellä oli omituisia
päähänpistoja, jotka ilmenivät aina, kun sattui jotain, mikä tavalla
tai toisella oli yhteydessä hänen surunsa kanssa. Silloin vuotivat
hänen kyyneleensä viljalti, silloin oli hän murtua taakkansa alle.

Eräänä tällaisena päivänä, kun hän istui vuoteensa laidalla hiljaa
itkien, avasi eräs hoidokkaista oven ja rääsynukke lennähti suoraan
Annin syliin. Hän katsoi sitä hetken, nosti sen sitten korkealle,
katsoi ja painoi viimein rintaansa vasten. "Älä itke, älä", viihdytteli
hän kuivaten kyyneleensä. "Sinä pieni, kaunis lapseni, älä itke."
Hän sylkytteli nukkea sylissään ja joka kerta, kun omat kyyneleet
pyrkivät esiin, luuli hän lapsen itkevän. Sula keinoin rauhoittui hän
vähitellen, sillä hän ei mitenkään olisi suonut lapsen itkevän.

Hoitajatar hymähti. Viisaampia ne olivat, nuo poloiset, kuin saattoivat
aavistaakaan. Itse avun tarpeessa auttoivat toisiaan.

Hän hymyili surunvoittoisesti katsoessaan Anniin, joka nyt iloisena ja
rauhallisena tyynnytteli lastaan.

Siten se aika vähitellen eteenpäin vieri, kuukaudet kuluivat, vuodet
vierivät umpeen tuossa suuren surkeuden kodissa, jossa oli paljon
syvää, selittämätöntä surua, paljon tuskaa, jota ei tuskaksi tunnettu,
mutta myöskin paljon, joka painoi ja muserti, vaikka sitä eivät
syrjäiset ymmärtäneet eikä kärsivät voineet kertoa.

       *       *       *       *       *

Ilotonta oli elämä ja pitkät olivat päivät Teitossakin. Kun isäntä tuli
kotiin Annia saattamasta, oli hän harvasanainen ja äreä. Poimimalla
täytyi äidin hankkia tiedot, mitä tahtoi. Eikäpä noista paljon iloa
ollut! Se vaan hyvä, että Anni oli saanut sopivan hoitajattaren ja
mielellään tuntui jäävän laitokseen. Olihan siitä paranemisesta
sitten ehkä toivoa. Vaikka eihän sitä silti tiennyt, olisiko se sen
onnellisempaa. Alkaisi ehkä entinen surkeus vaan uudelleen, jollei niin
hyvin sattuisi, että Olli sitä ennen hankkisi emännän itselleen.

Isäntä oli paluumatkallaan käynyt Olliakin katsomassa kertoakseen,
millä kannalla asiat olivat. Suuri nöyryytys se oli ollut ja
vastahakoisesti hän matkastaan kertoikin vaimolleen. Se häntä varsinkin
kaiveli, että oli täytynyt peruuttaa sanansa ja luopua tuumasta, jota
vuosikausia oli sommitellut.

"Sen pituinen se", sanoi hän ja sylkeä rapsautti vihaisesti, kun oli
kertonut kerrottavansa. "Kunpa nyt onnistaisi edes paremmin pojan
suhteen."

"Totta kai hän täällä hyväksikin oppii", Annan ääni värähteli.

"Niin, miksikä ei, kun vaan opetetaan, ei syötetä saduilla ja jonnin
joutavilla, josta järki ihan menee, vaan opetetaan miesten työhön ja
miesten tavoille."

"Vai satujen syyksikö nyt Annin sairaus pannaan? Sekin vielä oli
oppimatta." "Niin, nyt sitten opit."

"Ehkä sinäkin tahtoisit oppia sen, että sinun suvussasi on ollut
heikkopäisyyttä paljon." "Ja mistä sen tietää, eikö sinun suvussasi?"
"Ole vaiti. -- Että vielä viitsit! Eikö ole elämä jo tarpeeksi
kiusannut ja kiduttanut."

Anna sulki oven kiivaasti, kiersi keittiön kautta pihalle ja läksi
astumaan tietä pitkin, tietämättä minne, Hän pysähtyi vasta, kun
oli ehtinyt maantielle asti. Silloin hän kääntyi ja rupesi hitaasti
kulkemaan kotiin päin.

Tokkopa sitä ihmistä lie elävien kirjoissa ollut, jolla oli niin
raskas tie takanapäin ja niin pimeä polku edessä kuin hänellä. Ja jota
enemmän hän sitä ajatteli, sitä karvaammalta se tuntui. Miksi oli
juuri hänen kohtalonsa näin kova? Miksi halla pani kaiken, mihin hän
toivonsa kiinnitti? Ei siitä muuta kuin että hänen sydämensä kovettui
kovettumistaan ja kuoleutui kaikki, mikä hänessä oli hyvää ollut. Sitä
vaikutti surujen ylenpalttisuus. Miksi Jumala ei sitten hänelle onnea
antanut!

"Sinä olet kova", sanoi hän ja käsi puristautui nyrkkiin, "kova ja
armoton. Sinä vaadit rakkautta, mutta itse et sitä anna. Sinä annat
sielun nääntyä surujen suuruuteen, et virvoita, et ilomaljalla
vahvista."

Hän oli kulkenut kiivaasti ja eteensä katsomatta. Äkkiä hän hätkähti,
kun näki vaarin vastaan tulevan. Hän ei saanut sanaakaan hänelle
sanotuksi, nyykäytti vain päätään ja astui kiireisesti ohi. Mutta
vaarista muistui hänen mieleensä hänen oma äitinsä. Minkälainen
hänenkin oli olla, kun hän jätettyään sulhasensa papin rouvana
herrasteli kotona ja pitopaikoissa? Olikohan hän ensinkään surrut
ja ajatellut entisyyttä, vai oliko papinrouvaksi pääseminen häntä
tyydyttänyt? Ja miksi hän tuon käänteen teki, rakkaudestako vai kunnian
vuoksi? Oliko äidilläkin ollut sellainen voimakas, vastustamaton halu
päästä eteenpäin elämässä, päästä arvossapidettyyn asemaan ja kunniaan,
ja olikohan hänkin tullut masentuneeksi? Vai nytkö kahden polven ylpeys
yhdellä iskulla maahan nujerrettiin?

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kovassa sieluntuskassa. Mitä
muusta, mutta kun varmaan vielä tulisi surua pojastakin. Ei siitä
äidistä ollut kasvattajaksi, jonka sydäntä suru ja katkeruus raatelivat
kuin pedot. Ja isältä, mitä poika siltä oppi? Olutta juomaan,
kun ilmaiseksi annettiin, korttia pelaamaan, kun varmasti tiesi
voittavansa, kaupoissa pettämään ja siinä välillä raamattua lukemaan!

Hän väänsi käsiään. "Se oli vaan unta, pettävää unta, se lyhyt aika,
jolloin uskoin, että lasteni kautta ilopäivät kerran koittaisivat
minullekin."

Hän meni sisälle ja rupesi askartelemaan pirtissä, joka oli tyhjä.
Pitkin päivää hän sitten karttoi kotiväkeä. Anttia yksin hänen
katseensa etsi, ja joka kerran, kun silmä sattui poikaan, tunsi hän
pistoksen povessaan.

Oliko se turhaa luulottelua vai oliko se aavistusta, mutta äidin mieli
ei rauhoittunut Antin suhteen. Päinvastoin kasvoi hänen huolensa
kasvamistaan. Eihän se ihme ensinkään ollutkaan, jos poika oppi
huonoille tavoille, kun koti oli niin kolkko ja iloton, että täytyi
viihdytystä hakea vaikka mistä.

"Saisinpa minä matkustaa niinkuin isä nuorena", sanoi Antti itse monet
kerrat. Mutta isä pani jyrkästi vastaan.

"Sitä tässä vielä tarvittaisiin, että ainoa poika Ameriikkaan lähtisi,
tai ties minne, juuri kun talossa voimia tarvitaan."

"Mutta sitä ei jaksa työtäkään tehdä, kun on niin tulimmaisen ikävä",
sanoa sähähti Antti vastaan.

"Vai ikävä! No kah, lähde sitten iloja takaa ajamaan. Mutta älä vaan
usko, että sinä Teiton perijäksi pääset. Muista se." Sillä lopetti isä
aina puheensa.

Äiti kuunteli sitä huolissaan ja toivoi salaa, että isä suostuisi Antin
matkatuumiin. Ehkäpä niistä lopultakin jotain hyvää koituisi. Mutta isä
ei vaan suostunut. Ja Antti haki huvia kylästä, mistä löysi. Hän oli jo
muutaman kerran salaa lainaillut äidiltä markkoja maksaakseen pieniä
pelivelkojaan, ja äiti oli joka kerran antaessaan varoitellut, ettei
Antti vaan noita velkoja vasta tekisi. Mutta itsekseen hän ajatteli,
että mitäpä hänellä muuta onkaan, jolla huvitella. Paha siitä lopulta
tulee, mutta pahojen sanomien saajaksi hän oli luotukin.

Ainoa henkilö koko talossa, joka, joskin salaa, auttoi emäntää ja
koetti hänen kuormaansa keventää, oli Rajalan pikku Martta. Hän oli
Annin suosikkina pienestä pitäen oppinut olemaan Teitossa melkein kuin
kotonaan. Näinä viimeisinä surun vuosina etenkin oli Leena koettanut
edes Martan kautta auttaa emäntää ja keventää hänen kuormaansa.

Annin sairastumisen jälkeen ei emäntä kuitenkaan aluksi tahtonut
Marttaa ensinkään nähdä. Koko hänen ulkomuotonsa ja sekin, että hän oli
ollut Annin suosikki, oli emännälle liian katkera muistutus entisistä
ajoista ja entisistä toiveista. Mutta vähitellen rupesi kuitenkin
tuntumaan siltä kuin olisi ollut helpotusta saada taloon edes joku,
joka oli lempeä ja iloinen luonteeltaan ja joka mielellään tuli eikä
sydämessään kantanut pelkoa ja karvautta Teiton asukkaita kohtaan.

Paraaseen aikaan sattui silloin tapaus, joka aiheutti Martan muuton
Teittoon. Rajalan Liisu, joka oli ollut keuhkotautisen emännän
palveluksessa, oli sieltä saanut taudin siemenen ja tuli nyt "kotiin
kuolemaan", kuten Leena suoraan ja yksinkertaisesti sanoi. Hän
itki, kun tästä kertoi, mutta se oli hiljaista, alistuvan ja iskun
alle nöyrtyvän itkua, ja se teki kumman vaikutuksen emäntään. Hän
ei tiennyt, kävikö kateeksi vai suututtiko. Ehkä kumpiakin. Olihan
se elämä helpompaa, kun noin tasaisesti sai kaiken otetuksi, mutta
ei suinkaan sitä noin vaan tarvinnut kulkea kohtalonsa taluttamana
niinkuin mikähän lammas. Oikein kuohahti mieli, kun ajatteli, että
kärsiä piti ja sitten vielä aina vain tyytyä ja tyytyä.

"Tuntuuhan se raskaalta tämäkin kuritus", sanoi Leena nöyrästi. "Mutta
monella on suurempia ja katkerampia suruja. Miksi minä moittisin
taivaan Isän töitä?"

Emäntä kääntyi poispäin. "Joutaisi Martta nyt vaikka meille", sanoi hän
äkkiä. "Paras olisi tuoda tänne, ettei tauti häneenkin tartu."

"Tervein hän on aina ollut lapsistamme. Soisihan säästyvän edes yhden."

"Tuokaa vaan tänne", puheli emäntä. "Eihän sillä ilon päiviä täällä
ole, mutta sen kuitenkin tiedätte, että koetan minä silmällä pitää ja
neuvoa parhaan ymmärrykseni mukaan."

Leena kiitteli ja lupasi laittaa tytön Teittoon. Olihan se hyvä
hänelle, että sai tulla parempiin oloihin ja paremmalle ruualle ja
ehkäpä hän vähän voisi emännän kuormaakin keventää, toivoi Leena. Mutta
emännälle hän ei sitä sanonut.

"Koeta olla hyödyksi ja iloksi heille siellä. Pidä Jumala silmäisi
edessä ja muista, mitä kotona on neuvottu." Sillä evästyksellä lähetti
Leena nuorimpansa kotoa.

Martta itse ei oikein tiennyt, oliko hän hyvillään vai pahoillaan
lähdöstä. Kotona vanhempien varassa oli elämä kyllä huolettomampaa ja
rauhallisempaa, mutta olihan Teitossakin hänen hyvä olla. Parempi on
ainakin joutua palvelukseen lähelle kotia kuin kauaksi. Hän oli kerran
sitäkin maistanut, ja silloin hän oli niin pahasti ikävöinyt. Nyt
pääsisi hän ainakin silloin tällöin kotiin lippaamaan, ja olihan Teiton
väki kaikki niin tuttua. Anni oli häntä aina pitänyt aivan kuin pientä
sisarta, ja Antti oli ollut niin hyvä leikkitoveri. Mutta Anni oli
nyt poissa, ja Antti oli kasvanut siksi paljon, ettei hän enää Martan
seurasta välittänyt. Mutta mitä siitä. "Tullaan, tullaan, kyllä toimeen
tullaan", liverteli hän vanhalla kansansävelellä, lipotellessaan mytty
kainalossa Teittoon päin.

Siitä päivästä alkaen oli Martalla koti siellä. Kun Liisu riutumistaan
riuduttuaan kuoli ja Leena miehineen jäi lapsettomaksi, oli kyllä
puhetta siitä, että Martta tulisi kotiin. Mutta olihan se hyvä tytölle,
kun sai olla Teitossa, että tottui työhön samalla kun vielä pysyi
kodin lähellä. Eikä Leena muutenkaan olisi hennonnut tyttöä pyytää
pois. Tiesihän hän, että Martta, vaikka vasta oli viidennellätoista,
oli talossa tarpeen emännän apuna ja vieläkin tarpeellisempi sen talon
ainoana ilona ja elähyttäjänä.

Anttikin, joka ei alussa paljon välittänyt entisestä leikkitoveristaan,
suostui pian hänen seuraansa ja huomasi, että saattoi tuollaisesta
tytön tyngästäkin iloa olla. Se lisäksi herätti hänessä melkein
hartauden tapaista tunnetta Marttaa kohtaan, kun tämä vähän muistutti
Annia. Monet ikävät illat teki Martta iloisemmiksi, ja saipa hän Antin
välistä houkutelluksi kotiinkin jäämään, vaikka muuten olisi kylälle
mennyt. Mutta toiste Antti taas meni vaan ja pysyi poissa äidin
pyynnöistä ja Martan surullisen kysyvästä katseesta huolimatta.

Pari kertaa oli sattunut, että hän oli tullut kotiin juovuspäissään,
mutta huolellisesti hän oli osannut karttaa Martan tapaamista. Mutta
kolmannella kerralla se ei enää onnistunut. Silloin olivat sekä isäntä
että emäntä poissa ja Martta yksin kotona kartanoa vahtimassa. Häntä
ihmetytti, ettei Anttia kuulunut kotiin, ja vähän peloittikin pimeän
tullen. Emäntä oli pitkillä matkoilla, oli monet kerrat aiottuaan
vihdoin päässyt Annia katsomaan. Isäntä oli aamulla lähtenyt kirkolle
ja luvannut puolipäiväksi tulla kotiin. Mutta ei kuulunut, ei häntä
eikä Anttia.

Ollapa edes äiti nyt luona, ajatteli Martta. Äiti oli luvannut tulla
yöksi emännän poissa ollessa, mutta eihän hän joutanut, ennenkuin
ilta-askareet olivat tehdyt ja isä oli valmis nukkumaan.

Martta polkea pyöräytti rukin pyörää kiivaasti, ettei joutaisi
pelkäämään eikä tuntuisi niin autiolta, kun edes rukki hyrinällään
seuraa piti. "Kumpikohan noista ensiksi tulee?" tuumi hän itsekseen.
Samassa rupesi portailta kuulumaan outoa jyminää. Joku pyrki niitä
nousemaan, mutta kuului kompastuvan ja sitten vihaisesti ärähtelevän
itsekseen. -- Kuka se oli? Isännän ääneltä se ei kuulunut eikä se
Anttikaan voinut olla.

Martta juoksi ovelle. "Kuka se siellä?" kysyi hän lujalla äänellä,
vaikka vapisuttamaan aivan rupesi.

"Mitä sen saakeli, -- Martta hoi! Täällä kun on niin pimeää, ettei
eteensä näe."

"Antti, sinäkö?" Hän meni Antin luo ja aikoi auttaa.

"Kyllä minä itse." Hän kulki horjahdellen pirtin ovelle.

"Sinä olet kipeä, Antti. Anna kun autan."

"Sinä sitä kipeä olet, typeryyden tautia sairastat. Etkö sinä ymmärrä,
ettei minulla kissan silmiä ole?" Hän paiskautui pirtin penkille. Lakki
valahti toiselle korvalle ja pää retkahti rintaa vasten.

Martta näki, että hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmien kiilto
oli himmeä ja tylsistynyt. Samassa selveni hänelle kaikki. Olihan
hän juopuneista kuullut ja oli nähnytkin niitä kylän raitilla joskus
hoipertelevan, mutta että näkisi tuttavan sellaisessa tilassa, sitä
hän ei olisi uskonut! -- Ensi säikäystä seurasi polttava häpeäntunne.
Ettei vaan kukaan näkisi, etteivät ehtisi tulla, ei isäntä eikä äiti,
ennenkuin hän saisi Antin makuulle.

"Täällä ei ole ketään kotona", alkoi hän ääni vähän värähdellen. "Mutta
äiti tulee tuossa paikassa."

"Jaa, mitä varten? Minuako paimentamaan?"

"Älä ole ilkeä, Antti. Kyllä sinä tiedät, että minua peloittaa olla
yksin. Tässä on tulitikut. Annapa kun sytytän, niin näet mennä
kamariin." Hän näytti valkeata. Antti nousi vitkastellen ja läksi
perässä kompuroimaan. Mutta kamarin ovella, kun Martta pysähtyi,
ojentaen kynttilän hänelle, näki hän miten tytön posket hehkuivat.
Käsi, joka piti kynttilää, vapisi, mutta sen verran vain, että Antti
hyvästi ennätti nähdä, miten lapsekkaan pyöreältä ja pehmeältä se
näytti, tuo pieni, vähän ruskettunut käsi.

"Mutta entä jos en mene?" Hän yritti äkkiä kietoa kätensä tytön
vyötäisille, mutta Martta riuhtaisihe irti. Kynttiläjalka putosi
kolisten lattialle, ovi lennähti kiinni ja Martta pysähtyi vasta pirtin
ovella, jossa äiti tuli vastaan.

"Äiti", häneltä pääsi itku.

"Mikä nyt?"

"Äiti, kun Antti tuli kotiin. Hän on varmaan kipeä tai on juonut
liiaksi olutta."

"Missä hän on?" Leenan kasvot kävivät levottoman ja synkän näköisiksi.

"Nukkumaan meni. Mutta minä niin säikähdin, kun olin aivan yksin."

Leena kopisteli lunta jaloistaan, meni lähemmä uunia ja rupesi
lämmittelemään. "Liian lapsi sinä oikeastaan olet tällaiseen paikkaan.
Mutta minun käy niin emäntää sääli, ja kun olet tässä näin lähellä."
Hän näytti huolestuneelta ja pudisti päätään. "Onko se Antti ennenkin
tullut kotiin semmoisessa tilassa?"

"Ei ole", vakuutti Martta hyvillään, että edes jotain sai
puolustukseksi sanoa. "En minä ensin oikein ymmärtänytkään, säikähdin
vain niin kovasti."

"Ikävä sen on poika paran tällaisessa yksinäisessä paikassa."

"Ja Anniakin kun niin suree. Oli ihan vesissä silmin, kun emäntä läksi,
vaikkei näyttää tahtonut."

"Vai oli. Kyllä minä olen aina hänestä hyvää toivonut."

"Menisittepä äiti katsomaan, joko nukkuu", ehdotti Martta, jota
peloitti, miten Antti siellä pimeässä oli toimeen tullut.

"Saatanpahan käydä", sanoi Leena, otti kynttilän ja läksi. Hän kuulosti
oven takana, mutta sieltä ei kuulunut muuta kuin raskasta, tasaista
hengitystä. Silloin hän vähän raotti ovea. Sisällä oli pilkkosen
pimeää. Vasta kun hän kynttilällä huonetta valaisi, näki hän Antin,
saappaat jalassa, täysissä vaatteissa, makaavan vuoteessaan, raskaasti
ja äänekkäästi huokuen.

Leena ei uskaltanut koskea häneen, ettei heräisi, vaan sulki oven ja
meni takaisin pirtin puolelle.

"Jo se nyt nukkuu", sanoi hän rauhoittavasti. "Pahoja ne on tällaiset
kompastukset, mutta vielä hänestä mies voi tulla. -- Älä sinä ole
milläsikään. Minä tulen tänne joka ilta emännän poissa ollessa ja
pyörähdän päivilläkin sinua askareissa auttamaan. Ei sinun tarvitse
yksin olla."

"Enhän minä pelkää", sanoi Martta ja rupesi tyynesti lilaa tekemään
äidille ja itselleen. Mutta vaikka hän ei pelännytkään, oli hänen
kuitenkin niin outo olla. Oli ihan kuin olisi Antin puolesta
hävettänyt, että kuinkahan hän voi päivää katsella iloisesti, niinkuin
ennen, ja kuinka taas ystävällisesti ihmisiä silmiin katsoa.

"Kyllä hänen nyt on vaikea olla", tuli taas aamusellakin Martan
mieleen, kun huomasi, että Antti kenenkään näkemättä oli ulos hiipinyt.
"Heinään on varmaan mennyt, koska häkki on pihalta poissa."

"Jätän tähän piimän ja perunat pöydälle", arveli hän myöhemmin,
mennessään navettaan. "Jos salaa tulee syömäänkin, niin syököön, ettei
nälissään ole."

Mutta eipä tullut. Ruoka oli koskematonna, kun Martta navetasta palasi.
Häntä rupesi jo peloittamaan, että jos Antti on kylään lähtenyt ja
tulee illalla kotiin samanlaisena kuin eilen. Eihän, hän vaan Martan
äitiä pelänne? Niin vihaisesti oli puhunut paimentamisesta eilen. Ja
äiti, joka oli niin hyvä kaikille. Tietäisi vain Antti, miten hyvää
äiti aina hänestäkin oli uskonut.

Iltapäivällä, kun äiti oli pyörähtänyt Rajalaan, ajatteli Martta,
että paraiten sopisi nyt sentään, jos Antti nyt tulisi, että näkisi
ja saisi puhua, niin ettei uskoisi heidän olevan vihassa. Hän kuuli
liikettä pihalta ja juoksi ikkunaan katsomaan. Olipa kuin olikin Antti!
Heinähäkki seisoi pihassa, ja Antti talutti juuri hevosta talliin.

Martalle tuli kiire. Perunat sankoon, vettä päälle ja sitten pesemään
ja kuorimaan, että olisi työtä ja hommaa Antin tullessa sisään.

Kauan kopisteli Antti saappaitaan portailla. Martan sydän leipoi oikein
läpättämällä. -- Nyt avasi Antti hitaasti oven.

"Iltaa", sanoi hän kääntyen selin ripustaakseen lakkinsa naulaan.

"Hyvää iltaa", sanoi Martta, viskasi kuoritun perunan kädestään ja
kumartui syvälle uutta ottaakseen. "Etkö tule syömään?"

"Vieläkö nyt ruokaa annetaan?" Hän siirsihe peräpenkille ja rupesi
hitaasti kuorimaan kylmiä perunoita. "Aina sinä jaksat olla hommassa",
sanoi hän jotain sanoakseen.

"Ahkeruus on ilomme." Martta koetti nauraa. Hänen tapansa oli siepata
sanansutkauksia milloin mistäkin ja käyttää, kun tilaisuutta sai. Tämän
oli hän oppinut vanhalta sotilaalta ja oli sitä ennenkin käyttänyt. Nyt
kun se mieleen juolahti, tuntui helpotukselta, että sai vähän leikkiä
lasketuksi.

"Vai on se sinun ilojasi? Parempaa ainakin on, kuin monen muun ilot."

Martta ymmärsi, että se oli anteeksipyyntöä, mutta hän ei siihen mitään
virkkanut.

"Et usko, miten sitä saa hävetä itseään!" Antti ei katsonut häneen,
ryyppäsi piimää tuopista ja oli katsovinaan ulos.

"Kyllä minä sen uskon."

"Se on niin, ettei tahdo jaksaa olla!"

"Mutta kun sen kerran on tuntenut, silloinhan sitä ei enää -- --"
Martta punastui eikä tiennyt miten jatkaa.

"Helppo on sanoa sen, joka aina kotona istuu, mutta toista se on
miesten."

Martta nosti katseensa ja loi sen suoraan Anttiin. Se oli puhtauttaan
kirkas, melkein häikäisevä tuo katse, mutta niin surullisen kysyvä.
Antti tunsi, että veret syöksyivät hänen kasvoillensa.

"Anna anteeksi?" sopersi hän, nousi, otti lakkinsa ja kiiruhti ulos.

Sen kerran jälkeen oli hän kauan kuin toinen poika, iloisuus oli kyllä
poissa tai oli ainakin hyvin hillittyä ja alavaa, mutta työtä hän teki
kuin mies aamusta iltaan, koettaen pitää huolta kaikesta ja ilman
käskemättä huomata, mitä milloinkin tarvittiin.

Viikon perästä tuli emäntä. Kaikki olivat sitä päivää odottaneet toivon
ja pelon vaiheilla. Martta oli iloinnut siitä, että saisi kuulla
jotain Annista. Hän tuskin ajatteli, että tiedot voisivat olla muuta
kuin hyviä. Antti, jota suru lähemmin koski ja joka niin syvästi oli
tuntenut sen katkeruutta Annin sairastuessa, ei paljon uskaltanut äidin
tuomia tietoja toivoa.

Leena oli Teitossa, kun emäntä ajoi pihaan. "Vuoden luulisi poissa
olleen, niin on vanhentunut", sanoi hän itsekseen.

Antti otti vastaan hevosen ja läksi riisumaan. Martta kantoi tavarat
sisälle. Isäntä piti puhetta herkeämättä, kertoi tapansa mukaan
monisanaisesti ja laajasti, mitä itse oli tehnyt ja miten jaksanut
ja mitä muilla teettänyt sill'aikaa, kun emäntä oli ollut poissa. Ja
sitten rupesi hän kehumaan, miten hyvin oli toimeen tullut.

"Eipä sillä ole kovin kiire saada tietoja lapsestaan", ajatteli
Leena itsekseen. Mutta emäntä vain koetti kysellä kotikuulumisia ja
pidättää miestään ajattelemasta sitä, mikä koski matkaa. Hän tuli
harvasanaiseksi, kun kysyttiin Annia ja Annin vointia. Laitoksesta,
jossa hän asui, kertoi hän kyllä tarkkaan, kuvasi toimenpiteiden
tarkkuutta ja hoitajien hyvyyttä, kertoi, miten valoisat ja suuret
kaikki huoneet olivat ja miten hyvänä siellä sairaita pidettiin. Sitten
hän kertoi muutamista tuttavista, joita oli tavannut, kuvasi kaupungin,
jonka läheisyydessä laitos oli, ja antoi pienet tuliaisensa kotiväelle.
Mutta Annista ei hän kertonut. Siksi ei Antti, ei Leena eikä Marttakaan
uskaltaneet häneltä mitään kysyä. He ymmärsivät, että hänellä oli ollut
raskas ja vaikea matka, ja he tahtoivat edes vaikenemisella hänen
kuormaansa keventää.

Ison aikaa sen jälkeen, kun äiti oli kotiin tullut, oli Antti
samanlainen kuin hänen tullessaankin. Hän kävi ahkeraan työssä, karttoi
kirkonkylälle lähtemistä ja koetti olla sekä äidin että isän apuna.
Kun iltapuhteet kävivät pitkiksi, etsi hän äidin ja Martan seuraa,
istui veistellen tai puhellen heidän luonaan tai luki heille kirjaa,
jonka oli saanut lainaksi. Oli kuin olisi hän peljännyt yksin jäämistä,
etsinyt suojaa ikävältä ja huonon seuran houkutuksilta.

Äidin kanssa kahden ollessaan puhui hän usein matkustamishalustaan. Hän
vakuutti, ettei hänestä tule miestä, jollei pääse voimiaan koettamaan,
ja pyysi hartaasti lupaa matkalle lähtemiseen.

"Kyllä sinä minun mieleni tiedät", oli äidillä tapana vastata, "mutta
isä ei sitä puhetta ota kuuleviin korviin."

"Mutta entä jos minusta ei sitten miestä tulekaan, jos tulee vaan surua
ja harmia pojasta."

"On sitä surua saatu tarpeeksi yhdestäkin", vastasi äiti.

Silloin nousi Antti äkkiä ja läksi ulos, pani varsan valjaisiin ja
läksi sitä aisoissa-oloon opettamaan. Tuntui kuin se olisi mieltä
keventänyt. Ja joka kerran kun varsa äksynä seisahtui yht'äkkiä
yrittäen aisoista pois, kun ei päässyt eteenpäin ryntäämään, niinkuin
olisi tahtonut, hiveli se hänen mieltään. Noin juuri teki hänenkin
mielensä tehdä, äksyillä, potkaista esteet pois, olla välittämättä
mistään, kun ei menemään päässyt. Mutta kun ei sopinut antaa varsan
oikkuilla, miten se tahtoi, täytyi sitä opettaa; ja siinä samassa hän
opetti omaa mieltään.

Kerran tällaisen puheen jälkeen, jolloin hän taas oli lähtenyt
varsaa opettamaan, näki Antti palatessaan Martan saunassa vaatteita
hieromassa. Hän raotti saunan ovea ja astui sisään.

"Täällä sinä vain hierot ja virutat, että vesi räiskää."

"Se on sitä paljon, ettei saa lähelle tulla." "Vai ei. Mutta sisälle
sitä sentään uskaltanee?" "Kyllä, jollei kovin kammo vettä ja suopaa."
Martta nauroi niin, että valkea hammasrivi välähti ja posket tulivat
kuopille.

"Minä pesisin mielelläni minäkin", sanoi Antti, "jos siitä tulisin yhtä
iloiseksi kuin sinä. Sinä olet ainoa ihminen täällä meillä, jossa on
vähänkin henkeä ja elämää."

"Luuletko sinä sen pyykin pesusta lähtevän?"

"Lähtipä mistä hyvään. -- Minullakin on oikeastaan iloinen luonto,
mutta täällä kotona sitä märkänee siihen paikkaan. Täällä sitä on kuin
elävänä haudattu."

"En ole minä ainakaan."

"Sinä et olekaan mikään Teiton tytär. Sinä olet toista maata. Mutta
meitä painaa jokin kumma. En tiedä mikä, mutta iloituksi ei täällä saa.
Se on kuin vereen imeytynyt. Liekö se äidiltä opittua vai keneltä."

"Äiti meitä taas on opettanut iloisiksi", sanoi Martta ja tuli samassa
ajatuksissaan verranneeksi äitiään Teiton emäntään.

"Ja kuitenkin on teillä ollut niin paljon suruja."

"Se ei siitä riipu." Martta ei sanonut sen enempää. Hän muisti, mitä
äiti kerran oli hänelle sanonut ilon oikeasta lähteestä, mutta hän
ei tahtonut jatkaa puhetta, ettei tulisi sellaista sanoneeksi, mikä
Antista tuntuisi pahalta.

"Sinä sittenkin täällä aina ilon alkuun panet", sanoi Antti, kun
tarttui pärekopan korvaan auttaakseen Marttaa kantamaan märät vaatteet
pois saunasta.

Emäntä sattui portaille, kun he tulivat. "Vai siellä sinä Antti olet
ollutkin."

"Niin, sittenkun ajelemasta tulin", vastasi Antti huolettomasti, vaikka
vähän hätkähtikin äidin ääntä. Se ei tuntunut aivan tavalliselta ja
luontevalta.

"Hyvä, että joku häntä täällä viihdyttää." Äiti huokasi. Mutta
voisi tuosta pian vaaraakin tulla. Toinen kahdeksantoista, toinen
viidentoista vanha ja tunteet puhkeamaisillaan! Toisella ikävä, toinen
iloinen kuin sirkkunen. -- -- Paras olisi oikeastaan, että Martta
isännäksi sanoisi, niin muistaisi, mikä ero heillä on, mutta eihän sitä
käskeä kehdannut, kun toinen vielä oli niin poikamainen. Mutta silmällä
heitä ehkä kuitenkin täytyi pitää, etteivät kovin usein kahden jäisi.
Parempi aina oli vara kuin vahinko.

Äiti alkoi tämän jälkeen heidän yhdessä-oloaan estää. Mutta sitten
rupesi taas huolestuttamaan, että jos Antti ei sitten taas kotona
viihdy. Jos ikävystyy, kun ei saa mielin määrin Martan kanssa
kaarestaa, ja jos sitten tuo matkustamisen ikävä voittaa. Siitä oli
pelko senkin tähden, että pitäjään äsken oli tullut nuoria miehiä
takaisin Ameriikasta. Heillä oli ollut paljon kerrottavaa sieltä,
paljon näkemistään ja kokemistaan. Antti oli ainakin kerran heihin
yhtynyt, sen tiesi äiti, ja eihän se kumma, jos he häneen saisivat sen
kiihkonsa tartutetuksi.

Kauan epäiltyään otti äiti asian kerran puheeksi Antin kanssa kahden
ollessaan. Mutta silloin Antti vain tulistui. "Aristavan näkyy",
ajatteli äiti ja huokasi syvään. Mikäpä muu kuin ottaa vastaan. Tulla
sen kai piti senkin surun.

Seuraavana aamuna varhain läksi Antti havuja hakemaan. Edellisen
päivän suojaa oli seurannut ankara kylmä. Lumi, joka aikaisemmin jo
oli vahvasti kuortunutta, oli nyt kovan hangen peittämä. Reki lipui
eteenpäin kuin itsekseen, Antti jätti ohjakset valloilleen ja antoi
tamman juosta hölkyttää tuttua tietä pitkin.

Itse antoi hän ajatuksiensa kuljeksia kaukana. Se se vasta elämää olla
mahtoi, tuo merellä-olo, kun lakkapäälaineet lauloivat, tuuli tuuditti
jykevää alusta kuin lasta kätkyessä, ja veden väki vihoissaan ärjyi.
Pääsisipä hän vain sinne, saisi kerrankin voimiaan mitellä, kerrankin
rohkeuttaan ja uljuuttaan osoittaa! Täällä kotona hän oli kuin häkkiin
teljetty karhu, joka vain sai tanssia joskus, kun taluttaja luvan
antoi, ja jota kämmeneltä syötettiin, sen sijaan että vapaana olisi
saanut samota syviä saloja, itse etsiä marjat mättäiltä, itse riistaa
voittosaaliina koota.

"Minä en kestä tätä enää, en", sanoi hän itsekseen ja säikäytti tammaa
äkkiä läimäyttämällä piiskaa ilmassa.

Heti puolisen jälkeen näki äiti Antin lähtevän suksilla kirkolle päin.
Se ei hyvää tietänyt, sen hän arvasi. Ja siitä illasta alkaen olikin
Antti enimmäkseen poissa.

Mutta äiti ei ollut ainoa, joka suri ja huolehti Antin puolesta.
Marttakin tunsi vaistomaisesti, että tässä käytiin taistelua elämästä
ja kuolemasta, ja hänkin otti siihen taisteluun osaa tavallaan. Hän
luki illoin Antin puolesta kaikki parhaat rukoukset, jotka oli oppinut,
ja aina hän Isämeidän rukouksessa muisti toistaa kaksi viimeistä
rukousta kahteen kertaan. Kun hän toiseen kertaan luki: "älä johdata
meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta", oli se aina yksinomaan
Antin puolesta, ja kun hän sen oli lukenut, rauhoittui hänen mielensä
aina, sillä hän tunsi että sellaista rukousta ei Jumala jätä kuulematta.

Huhtikuun loppupuolella, kun pellot eivät enää olleet päivilläkään ja
purot pulppusivat esiin, missä vain vähänkin sijaa saivat, lähetti
emäntä Martan asialle kirkonkylälle. Martta oli hyvillään, kun näin
pääsi kevätkävelylle, ja laulaen hän läksi lipottelemaan kirkolle
päin suoraan metsän poikki. Metsässähän ei kukaan kuullut, vaikka
kuinka lauloikin. Ja jos olisi kuullutkin, niin mitä siitä? Lauloivat
ne lintusetkin, miksi ei hänkin laulaisi? Kukapa nyt voisi ollakaan
laulamatta, kun kinokset painumistaan painuivat, muuttuen iloisiksi,
leikkiviksi puroiksi, jotka kevättä valmistivat, kun aurinko heloitti
taivaalta täydeltä terältä ja linnut laulujaan virittivät.

Martta oli niin iloissaan metsässä kulkiessaan, että tuskin asiaansa
muisti ennenkuin puodin edustalla.

"Niin vainenkin, hiivaa en saa unohtaa", sanoi hän itsekseen nykäisten
puodin oven auki.

Sisällä ei kevätilmasta mitään tiedetty. Siellä olivat ostajat tupakan
savua tuprutelleet niin, että ilma oli harmaana haikua, ja toiset
vetelehtivät paraikaa tiskiä vasten nojautuneina piippu hampaissa,
kortit kourassa. Martta ei heihin katsonutkaan, meni vaan suoraan
puotilaisen luo pyytämään pyydettäviänsä. Mutta odottaessaan ostoksiaan
huomasi hän Antin.

"Kah Martta", sanoi Antti ja tuli lähemmä. Hän oli aivan selvä, mutta
henki hajahti väkeviltä.

"Kyllä kai sinä tulet kotiin", sanoi Martta ja lensi samassa
punaiseksi. Hän tunsi, että tässä nyt kysyttiin ei ainoastaan taistelua
rukouksessa, vaan taistelua tahtoa vastaan.

"Enhän minä nyt vielä aikonut." Antti katsoi ympärilleen ja näki, että
eräs miehistä tiskin vieressä -- se, jolla oli kortit kourassa --
nauroi hänelle.

"En minä nyt", sanoi hän, "on täällä vielä vähän asioitakin. Kyllä minä
-- --."

"Jätä ajamatta ja tule pois kotiin." Veitikkamaisuus välähti Martan
silmissä. "Et usko, miten siellä metsässä on ikävä kulkea ihan yksin
ilman puhetoveria." Hän puhui hätäisesti ja hiljaa, silmät maahan
luotuina, mutta kun hän huomasi, että Antti epäröi, kasvoi hänen
rohkeutensa. Hän kääntyi myyjään päin, otti tavarat, maksoi ja sanoi
sitä tehdessään selvään, niin että kaikki sen kuulivat: "En minä kotoa
lähtiessä arvannut, että näin hyvin sattuisi. Kyllä kai sinä matkaan
joudut, kun tarvittaisiin siellä kotona."

"Pitäneehän sitten lähteä. Huomennahan minä taas voin jatkaa. Terve
miehet." Antti nyökkäsi päätään, painoi hatun silmilleen ja läksi
kiireesti.

He kulkivat rivakasti eteenpäin toinen toisensa rinnalla. Martta piti
huolta siitä, ettei puhe kesken loppunut. Antti aluksi vain kuunteli,
salavihkaa tarkastaen Marttaa ja hänen kepeää astuntaansa. Mutta
vähitellen tempasi Martan iloisuus hänetkin mukaansa.

He olivat jo kotiniityn kohdalla ja juuri menemäisillään aidan yli, kun
Martan jalka hänen hypätessään luiskahti ja hän suistui päin mättäälle.

"Sillä lailla", sanoi Antti nauraen. Mutta Martalta, joka samassa
nousi, pääsi itku.

"Sattuiko sinuun?"

"Ei, ei. -- Mutta, minä niin pelkäsin, että sinä et tulisi!"

"Mitä sinä siitä nyt enää itket." Hän yritti lyödä leikiksi.

"Minä olen pitänyt vastaan pitkin matkaa, mutta nyt se itku kuitenkin
pääsi valloilleen, kun säikähdin." Hän nyyhkytti niin, että ruumis
vapisi.

"Älä siitä enää välitä. Tulinhan minä." Antti oli käynyt vakavaksi
hänkin, ja hän tunsi äkkiä kuin olisi silmä ollut kostumaisillaan.
"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi hän. "Teit hyvän työn, paremman kuin voit
arvata", lisäsi hän itsekseen.

Viikon päivät pysyi Antti senjälkeen kotona. Hän karttoi kirkonkylää
oikein pelokkaana. Ei ottanut sinne edes asiallekaan lähteäkseen. Mutta
iloinen hän ei ollut. Oli kuin joku painajainen häntä yöt päivät olisi
ahdistanut.

"Isä", sanoi hän vihdoin eräänä iltana, "etkö sinä vielä ottaisi
ajatellaksesi niitä minun matkatuumiani?"

"Jo ne on ajateltuja. Lähde minne mieli tekee, mutta muista, että jos
talon jätät silloin, kun sinua täällä paraiten tarvittaisiin, niin ei
sinusta Teiton perillistä tehdä, ei totisesti."

"Kenelle sinä sitten antaisit?" arveli Antti nauraen.

"Kyllä ottajia on. Ollillekin pitäisi antaa, kun olen petkuttanut
naimakaupoissa."

Antin veri kuohahti. Hän ei kärsinyt, että Annista sillä tavoin
puhuttiin. "Tuon sanoitte kiusalla", sanoi hän kuivakiskoisesti.

"Ja miksikä en tosissani?"

Antti ei vastannut. Vähän ajan perästä alkoi hän puhetta toiseen
suuntaan. "Jos kotiin jään, tarvitsisin vähän rahaa omiksikin
tarpeikseni."

"Vai omiksi tarpeiksi? Ehkä kuitenkin mainitsisit, minkälaisiin. Sinä
et vielä ole oma herrasi, muista se."

"Minä olen käynyt isäni jälkiä ja pelannut."

"Vai pelannut. Sitten olet saanut hyvät rahat, koska olet isäsi jälkiä
astunut."

"Ei kukaan synny kirves kädessä. Minä olen menettänyt."

"Sitten pitää maksaa."

"Siksi pyytäisinkin rahaa."

"En ole minä mitään pelivelkoja tehnyt."

"Mutta poikanne on."

"Siksi maksakoon poika."

Äiti oli keskustelun alussa tullut huoneeseen. Heti, kun hän kuuli,
mistä puhe oli, rupesi hän pahoja aavistamaan.

Vai siksikö sen lopultakin piti tulla? Eikä se edes loppua ollut,
paremmin vain onnettomuuden alkua. Sen hän aavisti.

"Isä", Antti oli kalpean ja vakavan näköinen. "Minä pyytäisin teiltä
kahta asiaa. Myöntykää toiseen tai toiseen, niin toivon, että voin
olla teille mieliksi. Antakaa minun matkustaa. Antakaa rahaa minulle.
Silloin tahdon tehdä työtä ja maksaa velkani sekä teille että muille.
Mutta jos kotiin jään, ei minulla ole muuta, kuin minkä teiltä saan.
Auttakaa minua nyt ja sitten luvatkaa, että kunhan vähän vanhenen, saan
mennä naimisiin ja ottaa sen, jonka tahdon. Silloin luulen, että vielä
voin teille iloa tehdä."

"Vai niin, vai tällaiset ehdot ja ehdotukset sinulla on. Enkö minä saa
panna sellaista vastaehtoa, että se riippuu sen henkilön laadusta, jota
suvaitset haluta."

"Et."

"Vai en. No sitten se jo mahtaa olla tiedossa?"

Antti ei vastannut..-- "Minä en kestä tätä elämää", sanoi hän hetken
vaiettuaan. "Kun veri kiehuu kuumana, täytyy saada ponnistella
voimiaan."

Isäntä purskahti nauruun. "Olisit sellainen kuin minä nuorena, niin
antaisin mennä, mutta sinä vaan hurjastelisit, temmeltäisit ja
kuluttaisit. Et osaisi tienata, niinkuin isäsi."

"Onko sitten parempi, että poika kylän raitilla rentustelee oppimassa
ruokottomuuksia, pelaamista ja juopottelua?"

Isäntä katsoi nurkkaan päin, jossa emäntä istui pimennossa muista
syrjempänä. "Jaa, mamman tekisi ehkä mieli tässä jotain sanoa? Mutta
sanos, mamma, ensin minulle, mistä se johtuu, ettei tahdo oikein
onnistua lasten suhteen. Tytär houruinhuoneessa, poika Jumala ties
miksi maankiertäjäksi tulemassa? Sekö siinä syynä mahtaa olla, että
ovat papillista sukua? Ha-ha-ha-haa. Ja minä kun luulin niin hyvät
kaupat tekeväni sinut naidessani."

Antin nyrkki läsähti pöydän kulmaan. "Isä, mikä valkeuden enkeli sinä
sitten olet ollut, koska tuolla lailla syydät syyt äidin niskaan."

"Suu kiinni, poika. -- Tiedätkö missä Teiton ovi on?"

"Olen minä siitä ennen kulkenut, jollen nyt lakanne kulkemasta."

"Tee niinkuin hyväksi näkyy. Mutta minäkin olen puolestani sanonut
ehtoni sinulle, ja sen ehkä jaksat muistaa. Minulla ei ole niitä yhtä
monta kuin sinulla."

"Hyvä." Antti puri hammasta. "Minä koetan muistaa, mutta talot ja
tavarat eivät minua aisoihin opeta." Hän meni hitaasti ulos, jättäen
vanhemmat kahden kamariin.

"Hulluksiko hänkin on tulemaisillaan?"

"Tokkopa tuo muuta on kuin nuoruuden intoa." Emäntä koetti puhua
tyynesti ja välinpitämättömästi.

"Mutta mitä herranen aika hän tässä naimisesta puhui? Minä en tuon
taivaallista siitä ymmärtänyt."

Emäntä ei vastannut.

"Etkö sinä kuule, mamma? Mikä sinulta on korvat tukkinut."

"Suru", oli hän sanomaisillaan. Mutta sen sijaan hän vastasi
ainoastaan: "Mistä minä tiedän."

"Sitä minä kysyn, mitä naima-aikeita Antilla on?"

"Mistä minä. Tokkopa tuo itsekään tietänee."

"Jotain sillä oli. -- -- Eihän se vain? -- --"

Isäntä rupesi nauramaan niin, että vatsaa täytyi pidellä. "Kuules
mamma, Martta on aika pulska tyttö. Eiköhän Antti sen verran ole häntä
katsellut, että tuon tietää. Myötäänsähän ne yksissä ovat. Piikatyttö
miniäksi, ha-ha-haa -- ei, niin kauan kuin -- --" Hän nosti kättään.

"Oletko sinä hiljaa! Eihän sitä tiedä, kuka kuulee."

Pirtin ovi narahti ja emäntä nousi katsomaan, kuka tuli, mutta tupa
oli tyhjä. Olisikohan sitten joku sisällä ollut ja hiipinyt ulos, kun
huomasi, että puhe rupesi loppumaan? Jos Martta? Lapsihan se vielä oli,
ei olisi tarvinnut kuulla. Mutta jos niin hullusti oli käynyt, niin
ehkä oli sekin sallittua. Voisihan lapsen päähän pälkähtää jos jotain.
Hyvä, että ajoissa kuulee ja oppii ajattelemaan asiaa semmoisena kuin
se on. -- --

Emännän mieli kävi kuitenkin levottomaksi. Täytyi ruveta Marttaa
hakemaan joka paikasta Eikä se sitten edes ollut löytyäkään. Navetasta
viimein toki löytyi. Hän seisoi niin, että varjo lankesi kasvoille,
eikä emäntä voinut niitä nähdä, mutta tuntuihan tyttö puhuvan niinkuin
ennenkin. Ei ollut itkua äänessä eikä sen erityisempää sävyä kuin
muutenkaan.

"Vähän hiljaisempi taitaa kuitenkin olla", ajatteli emäntä illan
kuluessa. Sääliksi rupesi jo käymään, jos tyttö suotta oli surua
saanut. Emäntä oli siitä syystä tavallista ystävällisempi pitkin iltaa,
ja kun toivotti hyvää yötä, lisäsi hän: "Huomenna, jos olet sukkela
töissäsi, pääset kotona käymään. -- Nuku hyvin!"

"Nuku hyvin", toisti Martta, ja ensi kertaa eläessään hän hymyili
katkerasti. "Nuku hyvin"; juuri kun häneltä oli riistetty kaikki
nukkumisen mahdollisuus. Ei häntä ennen ilo eikä suru ollut
valvottanut, mutta nyt tuntuivat nuo sanat ilkeimmältä pilalta, niin
kaukana uni oli hänen silmistänsä.

Nukkuako? Hän, joka oli kuullut joka ainoan sanan. Hän oli ensin aivan
vahingossa joutunut kuulemaan, kun isäntä ja Antti alkoivat puhella.
Hänen olisi silloin pitänyt poistua, sen hän tiesi, mutta uteliaisuus
ja osanotto olivat häntä pidättäneet. Hän tahtoi niin mielellään
kuulla, suostuisiko isäntä Antin pyyntöön vai miten kävisi. Antti
oli aina hänestä ollut kuin veli. Veljenä oli hän häntä rakastanut,
eikä hän muuta ollut ajatellutkaan. Mutta miksi sitten rupesi poskia
äkkiä polttamaan, kuin olisivat ne olleet tulessa, kun hän kuuli mitä
Antti sanoi? Tuntui siltä kuin veri olisi ollut tipahtamaisillaan
poskipäiltä, niin niitä kirveli ja kuumensi.

Ja sitten nuo isännän sanat: "Piika miniäksi, piika miniäksi?" Kuinka
ne repivät ja raastoivat sydäntä, joka vielä aamulla ei surua tuntenut.
Eihän hän niin pitkältä ollut ajatellut. Hän vain oli Antista pitänyt
ja tahtonut auttaa. Eikö sitä sitten saisi se, joka oli mökin lapsi ja
palvelijantöitä teki?

Martta oli ensimmäisenä jalkeilla seuraavana aamuna. "Sinäpä olet
valpas", kiitteli emäntä, "taitaa mielesi tehdä kotiin." -- Ja niin
tekikin.

"Voit olla, jos tahdot, vaikka muutaman päivän. Kyllä minä nyt
yksinänikin tulen toimeen, kun ei ole erityisempää", lupasi emäntä.
Martta kiitti ja sanoi mielellään olevansa. Itsekseen hän ajatteli,
että kummallekohan helpotus oli suurempi, hänellekö, joka pääsi pois
näkemästä -- -- vai emännälle, joka pääsi häntä näkemästä.

Antti ei tiennyt mitään Martan lähdöstä, ja kun illalla kaipasi, sanoi
emäntä, että Martta oli kotonaan. Toisenakaan päivänä ei Marttaa
näkynyt, ja silloin Antti arvasi, miten asia oli. Mutta kysyä hän ei
tahtonut. Hänellä oli omat aikeensa toteutumaisillaan, ja kun Martalle
vain saisi hyvästin sanotuksi, ei hän muusta välittänyt.

Viidentenä päivänä senjälkeen, kun Antti oli isälle esittänyt
asiansa, teki hän lähtöä. Kaikki oli suostuttua ja suunniteltua. Eräs
Ameriikassa ollut tuttava oli lähdössä merille ja oli luvannut opastaa
Anttia ensin merille, sitten vaikka Ameriikkaan asti, jos tahtoisi.
Hän oli luvannut ajaa kotoaan niin, että auringon nousun aikana olisi
Teiton ohi vievän maantien varrella korkealla mäellä. Siellä ottaisi
hän Antin rattailleen. He ennättäisivät puolenpäivän ajaksi pienelle
laivalaiturille, sieltä eräälle asemalle ja sitten joutuisasti
eteenpäin, kunnes saavuttaisivat sen laivan, johon Antin toveri aikoi
juuri ennen tämän lähtöä. Passistakin oli toveri luvannut huolta pitää.
Antin ei tarvinnut muuta kuin lähteä.

Isäntä ja emäntä nukkuivat vielä, kun Antti ikkunan kautta hyppäsi ulos
huoneestaan. Hänellä oli pieni tavarakäärö kainalossa, siinä kaikki
hänen matkavarustuksensa.

Aamu oli kirkas ja ilma uhkui kevään raittiutta. Päivä ei vielä ollut
noussut, mutta heikko sarastus näkyi jo taivaanrannalta, ja kaukaa
metsän rinteestä kuului heräävän lintuparven aamulaulu.

Ei kukaan nähnyt eikä kukaan kuullut yksinäisen poislähtevän
jäähyväisiä. Hän näytti hetken pettyneeltä, astui arvellen muutaman
askeleen tielle päin ja huomasi silloin tytön niityllä lähteen luona
vettä ottamassa. Hän kiiruhti eteenpäin, hyppäsi yli aidan ja seisoi
muutaman silmänräpäyksen kuluttua tytön vieressä.

"Martta", sanoi hän hiljaa. "Minä lähden pitkille matkoille eikä kukaan
tiedä, että lähden. Tahdoin edes sinulle sanoa hyvästi."

Martta ei tiennyt mitä vastata, hän oli kuin huumauksessa. "Miksi sinä
lähdet?" sai hän viimein sanotuksi. "Emännälle tulee niin ikävä."

"Eikö sinulle ensinkään!"

"Tulee vähän", sai hän kuiskatuksi.

Antti katsoi häneen hetken. Huivi oli valahtanut niskaan, joten se
osaksi peitti paksun palmikon, joka riippui selkää pitkin. Posket
punoittivat, rinta kohoili nopeaan ja silmissä loisti puoleksi ujo,
puoleksi lempeän surunvoittoinen ilme. Hän oli raitis ja puhdas kuin
koittava kevätaamu. Antti muisti taas Annia. Oli niillä molemmilla
jotain yhteistä, mutta oli erokin silmäänpistävä. Anni, semmoisena kuin
Antti hänet muisti, oli aina ollut heikko ja heiveröinen, kuin kukka
hennolla varrellaan. Hän oli ollut aivan toisenlainen kuin muut, ei
heitä eikä heidän elämäänsä varten luotu. Martan koko olento taas uhkui
elämänvoimaa, raikasta, nuortevaa kuin kevään kerkkä, kuin nurmi, joka
kinosten alta pyrkii esiin kohden taivaan sineä.

Antin valtasi äkkiä tunne, joka hänelle tähän asti oli ollut vieras.
Hän kävi mielestään mieheksi siinä silmänräpäyksessä. Se ei ollut enää
ainoastaan valloilleen pyrkivä nuoruuden kuohu, joka pakotti hänet
lähtemään. Hän tunsi, että siihen oli syvempi syy ja että hän teki
oikein.

"Martta, minun täytyy lähteä, että tulisin mieheksi, kunnolliseksi
ja kelpo mieheksi. Jos semmoisena kerran palaan, saan ehkä sellaisen
onnenkin osakseni, jota en nyt ansaitsisi." Hän puhui hiljaa ja
hätäisesti. -- "Jos jäät meille, niin ole hyvä äidille -- ja isälle
myöskin. -- Hyvästi nyt, Martta. Täytyy lähteä. En minä tee sitä
vihassa, mutta minun täytyy -- -- Hyvästi -- -- siksi kun tavataan."

Hän läksi juoksujalkaa menemään, lakkiaan heilutellen vielä
juostessaankin. Sitten hän katosi pitkin metsään vievää polkua.



14.


Kun Teitossa huomattiin, ettei Anttia kotiin kuulunut, rupesi emäntä
pahaa aavistamaan. Hän koetti kuitenkin rauhoittua eikä ollut
tietääkseen mistään. Vasta kolmannen päivän iltana hän läksi Rajalaan.
"Missä Martta?" kysyi hän Leenalta, joka tuli pihalla vastaan.

"Tuvan lattiata pesee", vastasi tämä tyynesti.

Emäntä astui eteenpäin sanaakaan virkkamatta. Hän vetäisi auki oven,
pysähtyi kynnykselle ja kysyi tiukalla äänellä:

"Missä Antti on?"

Martta oli polvillaan, hame vyötäisille köytettynä ja hieroi voimiensa
takaa lattiaa hiekalla ja huosiamella. Posket olivat ponnistuksesta
punaiset, ja tukka riippui vallattomana kulmilla. Hän nousi kiireesti
ylös, pyyhkäisi tukan silmiltä, päästi alas hameensa ja niiasi. "En
minä sitä tiedä, matkoille sanoi lähtevänsä, mutta ei kertonut minne."

Emäntä kiivastui, kun näki toisen niin tyynenä. Hänen mielestään Martta
oli tehnyt kuin se, jolla oli sata lammasta ja vei toiselta hänen
ainokaisensa.

Tuollainen iloinen, verevä tyttö letukka, jota eivät huolet ikinä
olleet painaneet, hänkin oli osaltaan lisännyt sitä surujen kuormaa,
jota toinen vaivainen oli ikänsä saanut kantaa.

"Koska sinä tiedät hänen lähteneen, tiedät kai myöskin enemmän
asiasta." Emäntä katsoi tuikeasti Marttaan. Mutta tämä ei hämmentynyt
eikä säikähtynyt.

"Kun olin lähteellä toissa aamuna, tuli Antti ja kertoi lähtevänsä.
Sanoi, että tahtoi edes yhdelle selittää, miksi lähti."

"Ja sinulle sopi se paraiten." Emännän ääni värisi. "Kai oli hänellä
muutakin selitettävää?"

"Ei ollut, sanoi vain, että tahtoo tulla mieheksi, siitä syystä täytyy
lähteä. Kyllä kai hän kirjoittaa."

"Sinulleko?"

"Ei kun teille."

"Vai niin. -- Kuule, sinua ei Teitossa nyt tarvita." Emäntä paiskasi
oven kiinni ja läksi mieli kuohuksissaan kulkemaan kotiin.

Tuollaiselle tyttöpahaselle poika oli hyvästinsä sanonut, hänelle
huolensa uskonut, ei vaan äidille. Kuinka katkeralta se tuntui, kun
kuitenkin lapset olivat olleet hänen kaikkensa. Heidän hyväkseen hän
oli raatanut, kärsinyt ja taistellut. Mutta millä palkitsivat he hänen
rakkautensa? Luottamuksellako? Rakkaudellako, joka etupäässä äitiin
kohdistui? Omaa onneaan olivat kumpikin ajatelleet, omia toiveitaan
takaa ajaneet, ja siihen sai äiti tyytyä, että lopulta särkyi sekä
hänen että lasten onni. Oliko se ihmettä, jos sydäntä karvasteli?
Olisihan hänkin heidän etuaan ajatellut ja heidän onneaan valvonut, jos
hän olisi saanut lastensa puolesta huolehtia. Mutta paljonko hänellä
oli sanottavaa omassa kodissaan? Isä oli suunnitellut Annin matkan ja
vienyt hänet omien sukulaistensa luo. Siellä kehkeytyi tuo tuttavuus,
joka heille kaikille onnettomuuden toi. Isä oli itsepintaisesti ollut
Antin matkaa vastaan ja siksi pakotti hän pojan karkaamalla tielle
lähtemään, saattoipa asiat vielä sille kannalle, että poika ennen otti
mitättömän mökin tytön uskotukseen kuin oman äitinsä. -- --

Kaikki olivat he liittoutuneet häntä vastaan, siksi hän ajatteli heitä
kaikkia katkeruudella.

Ellei isäntää sairauden kohtaus olisi tavannut pari kuukautta Antin
lähdettyä, olisi Martta enää tuskin Teittoon tullut. Mutta tauti
muutti asiat. Emäntä hoiti kyllä aluksi itse askartensa ohessa
sairastakin. Mutta kovin vaikeaksi se kävi ajan pitkään. Isännän
tauti oli sellaista kuin ennenkin, ettei siitä oikein tietänyt, oliko
se luuloteltua, mielenhäiriön oireita, vai ruumiillista vaivaa.
Vaatelias, kiukkuinen ja vaikeasta hoidettava potilas hän oli. Yökaudet
valvotti hän emäntää, milloin luettamalla, puhuttamalla tai palvelusta
vaatimalla. Raamatunlukukiihkokin pääsi taas oikein valtaansa. Se oli
vähän väljähtynyt terveyden päivinä, kun oli kaupat, talot ja tavarat
huolena, mutta nyt kun tauti ruumista rusensi ja vuoteella täytyi
virua viikkokaudet, oli emäntä hänen mielestään aivan omiansa hänelle
raamattua lukemaan. Lukea piti luku luvulta usein tuntimääriä. Ei yhden
ihmisen voimat siinä kauan, riittäneet. Jostakin täytyi apua saada,
mutta mistä?

Emäntä koetti tiedustella tyttöä avukseen, mutta palvelijan saanti oli
tällä kertaa entistäkin vaikeampaa. Ja jos olisikin jonkun saanut, niin
paljonko siitä apua oli, jos otti taloon ventovieraan, ajattelemattoman
ja kevytmielisen tyttö hupakon, joka keikaili ja kiemaili rengin kanssa
emännän hoitaessa sairasta ja joka sitten, kun leikki tympästyttämään
rupesi, otti eron ja taas jätti emännän entiseen pulaan ja entiseen
palvelijanhakupuuhaan.

Jota enemmän Anna tätä ajatteli, sitä enemmän lauhtui hänen
suuttumuksensa Marttaa kohden. Ehkä tyttö olikin syytön. Mitenkäpä
hän muuten olisi voinut niin rehellisesti ja punehtumatta silmiin
katsoa. Eihän Antti tuntunut hänelle puhuneen mitään erityistä
hyvästijättäessään, tuskinpa sitten sitä aikaisemminkaan. Mahdollisesti
olikin kaikki erehdystä. Eihän Antti isälle ja äidillekään ollut mitään
Martasta puhunut, oli vain viitannut sinne päin, että tahtoi omin päin
ottaa. Se Antilta oli odotettavissakin, ja saattoihan hän tarkoittaa
toista, ei Marttaa, jonka kanssa oli ollut aivan kuin veli sisaren
seurassa.

Annan arvelut ja tuumailut päättyivät siten, että hän läksi Rajalaan
pyytämään Marttaa takaisin. Elämä rupesi siitä pitäen Annastakin
tuntumaan turvallisemmalta ja paremmalta. Eihän Martta ollut mikään
vieras talossa, eikä mikään tavallinen palvelustyttö. Tunsihan hän
Teiton ja sen olot, oli talossa ollut kuin kotonaan, ja emäntä oli
ollut hänelle kuin äiti. Ihmekö siis, että hän nyt tunsi rakkautta
ja kiitollisuutta heitä kohtaan ja koetti sitä teoillaan osoittaa?
Siltä se näyttikin, sillä sen virkumpaa ja valppaampaa ei olisi voinut
löytää kuin Martta oli. Öilläkin, kun isäntä oli levoton ja emäntää
kovin alkoi väsyttää, ei tämän tarvinnut muuta kuin nykäistä Marttaa,
niin oli tyttö jo pystyssä. Isäntäkin tuntui pitävän hänestä ja hänen
iloisesta avuliaisuudestaan semminkin, kun hän Antin lähdettyä ja itse
jouduttuaan taudin kouriin aivan oli unohtanut arvelunsa Martan ja
Antin suhteista.

Emäntä ei kuitenkaan ollut yhtä herkkä unohtamaan. Hän piti päinvastoin
Marttaa alituisesti silmällä, koettaen kuin valpas vahtikoira vainuta,
missä näkyisi pienimmänkin salajuonen jäljet tai vähinkin vaara
uhkaavan.

Kun Antilta tuli ensimmäinen kirje, oli Martta juuri muuttanut takaisin
Teittoon. Hän näki kirjeen pöydällä ja arvasi heti oudosta ulkomaan
merkistäkin, mistä kirje oli.

"Kali, kirje meille", sanoi emäntä kuin ihmeissään. "Pitääpä katsoa,
mistäpäin on ja mitä sisältää."

Hän meni isännän kamariin ja sulki huolellisesti oven, eikä Martta sen
jälkeen koko kirjeestä kuullut niin halaistua sanaa.

Mutta isännän vuoteen laidalla istui emäntä lukien kirjettä alusta
loppuun asti, ja sitten taas alkaen alusta, kunnes kaikki oli mieleen
kaivautunut juuri sillä lailla ja yhtä selvästi kuin se paperille oli
piirretty. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä ja selityksillä, miksi Antti
vanhemmilleen tämän surun teki. Sitten seurasi seikkaperäinen selonteko
kaikesta, laivasta, sen väestöstä ja elämästä merellä, vieläpä Tanskan
pääkaupungista, ainoasta, jossa he Suomesta lähdettyään olivat käyneet.

"Osaapa se poika kirjoittaa", arveli isä, "mutta en minä sittenkään
tiedä, annanko enää periä, kun noin luvatta läksi ihan Jumalan sanaa ja
katkismuksen käskyjä vastaan."

"Mitä sinä nyt, jos siivona ja kelpo miehenä palaa, sillähän se on
sovitettu."

"Jaa, jaa, mamma, ei sitä tiedä. Kaikkien meidän pitää rikostemme
rangaistus kantaman; eikö niin?"

Emäntä ei vastannut. Hän piteli kirjettä yhä kädessään ja seurasi
tarkasti sanoja, joita jo moneen kertaan oli ääneen lukenut. Mutta
nautinto oli sittenkin sama. Joka lehdeltä lehahti häntä vastaan kuin
tuulahdus tuosta kaukaisesta, tuntemattomasta maasta, jossa hänen
poikansa nyt vaelsi. Joka lehdellä hän myöskin tunsi itsensä nuoruuden
päiviltä. Noin oli hänenkin mielessään elämänilo ja elämänhalu
uhkuneet. Noin oli hänkin halunnut pois, kauaksi ummehtuneista
arkioloista, kyntämään elämän suuria selkiä, soutamaan oman voimansa
viemänä sekä myötä- että vastatuulessa ja tuntemaan sekä ilossa että
surussa elämän suurta, valtavaa voimaa ja rikkautta. Mutta syntiäkö
lie ollut vai mitä, koska elämä aina vain oli pyrkinyt masentamaan ja
murjomaan? Se oli kuin rautakouralla taluttanut teille, joilla rohkeus
raukeni ja voima vaimentui.

Mutta olipa nyt hänen poikansa päässyt edes tuota tuntemaan. Tuntui
se pieneltä korvaukselta, vaikka sekin oli katkeruudella sekoitettua.
-- -- "Antti, Antti, miksi et sinä puhunut, miksi et äitiä ottanut
ainoaksi uskotuksesi?"

Hän kääri kirjeen kokoon ja pisti sen huoahtaen kuoreen. Jos ne lapset
tietäisivät, minkä arvoinen heidän rakkautensa ja luottamuksensa oli
särjetylle äidin, sydämelle! Mutta mitä ne nuoret! Omat aikeet ja
ajatukset vain olivat heillä mielessä.

"Minne sinä sen panit? Annapa tänne." Isäntä kohottautui kyynäspäilleen
ja kurotti kätensä kirjettä ottamaan.

Emäntä ojensi sen hänelle. "Pidä vaan niin, etteivät muut käsiinsä
saa", sanoi hän ja läksi keittiöön.

Jonkun ajan kuluttua tuli Antilta taas kortti. Se oli kirjoitettu
Englannista, sen suuresta pääkaupungista, joka "kihisee ihmisiä
kuin muurahaiskeko", niin Antti kirjoitti. Senkin kortin pisti
emäntä huolellisesti piiloon, ja isäntä puhui siitä yhtä ylpeänä ja
tyytyväisenä kuin kirjeestä.

Antin kirjeet ne olivatkin tästä puoleen sekä isän että äidin
parhaimpana ilona. Niitä luettiin, niistä puhuttiin, ja ne otettiin
tuontuostakin kaikki taas katseltaviksi.

Kun isäntä kesän tultua parani taudistaan, ei hän enää niin Antin
kirjeitä joutanut ajattelemaan kuin äiti, mutta seuraavana keväänä,
jolloin tauti taas rupesi ahdistamaan, muisti hän ikävöidä ja ajatella
sekä kirjeitä että kirjeiden lähettäjää.

Vaikka isäntä tautivuoteella aina olikin vaatelias ja vaikeasti
hoidettava sairas, vaivaksi ja vastukseksi ympäristölleen, oli
kuitenkin kuin hänen paremmat puolensa silloin olisivat vähän valtaan
päässeet. Emännälle hän oli hellä aina senjälkeen, kun oli taudissa
tuskitellut ja kiukkuillut, ja tuntui siltä kuin hänkin puolestaan
olisi jonkinmoista hellyyttä osakseen ikävöinyt. Lapsistaankin, sekä
Antista että Annista, puhui hän enemmän ja hellemmin kuin pitkiin
aikoihin.

"Onkohan se Annikin vuoteenomana, näin pihtiin pantuna kuin isäukko?"
arveli hän kerran.

"Pahemmassakin lie kuin sinä, vaikka olisikin jalkeilla", vastasi
emäntä ja huokasi. Hän ei voinut unohtaa kertaa, jolloin oli käynyt
Annia katsomassa ja jolloin tämä mielenliikutuksesta oli aivan
raivostunut.

"Eivätpä taas ole pitkiin aikoihin hänestä mitään kirjoittaneet",
jatkoi isäntä. "Saisihan tuota vaikka kirjoittaa ja kysyä."

"Jahka nyt jaksan ja ehdin", lupaili emäntä. Mutta itsekseen hän päätti
kirjoittaa oikein pian.

Juuri samoihin aikoihin, jolloin vanhemmat Annista puhelivat, tapahtui
hänen tilassaan huomattava muutos. Hän oli laitokseen tulonsa jälkeen
pitkän aikaa ollut vuoroin lapsimainen ja tyyni, vuoroin kokonaan
raivo. Äidin toisen kerran käydessä oli häntä kohdannut tällainen
raivopuuska, mutta kun hän siitä rupesi asettumaan, oli kuin entisyys
olisi siirtynyt häntä lähemmäksi. Ollessaan lapsellisen tyyni ja
hiljainen oli hän ennen aivan kokonaan unohtanut ajan yhteyden,
sotkien nykyisyyttä ja menneisyyttä, miten vaan milloinkin päähän
pisti. Nyt tuntui kuin se raivo, johon muisto entisistä ajoista oli
hänet saattanut, olisi selvittänyt hänen ajankäsitteitään. Hän rupesi
vähitellen tajuamaan, mikä suuri juopa erotti entisyyden nykyisyydestä,
ja haparoiden hän etsi ajatuksissaan kummankin eri ajanjakson päätä,
jotta saisi sen langan yhteen solmituksi, joka kerran -- milloin ja
mistä syystä, sitä hän ei muistanut -- oli häneltä katkennut.

Tässä tilassa hän oli juuri niihin aikoihin, jolloin isä rupesi häntä
taas kaipaamaan. Kevät, joka oli ollut hyvällä alulla jo aikaisemmin,
oli kehkeytymisessään kesken jäänyt ja hidastunut pitkällisten
kevätkylmien takia. Vasta kesäkuun keskipalkoilla pääsi lämmin oikein
voitolle ja rupesi kuin taikavoimalla esiin loihtimaan umpussaan
uinuvaa luonnon kukoistusta. Juhannukseksi kerkesi se paraiksi
puhkeamaan. Tuomet kukkivat aivan valkoisenaan, täyttäen ilman
huumaavalla tuoksullaan. Pihlajat kiirehtivät terttujansa terälle.
Metsissä olivat mättäät kieloja, mesimarjankukkasia ja juhannuskukkia
täynnä, ja siellä täällä yritti joku vanamo päätään nostaa sammalten ja
puolukanvarsien keskeltä.

Anni oli raivokohtauksensa jälkeen kauan pysytellyt sisällä,
aluksi pakosta, myöhemmin siitä syystä, että häntä pidätti joku
eriskummallinen pelko ulos lähtemästä. Kun hän pitkän sisälläolon
perästä vihdoin uskalsihe kävelemään laitoksen pihalle, oli hän ensin
ovessa säikähtyneenä peräytyä. Päivän säteet hyppelivät hietikolla
ja nurmi loisti mehevänä ja kirkkaan vihertävänä. Kesän kukoistus
oli tuoreimmillaan, sen hän tunsi. Mutta missä ja milloin ennen oli
hän tätä samaa kokenut? Hän oli kerran ennenkin iloinnut tällaisesta
kukoistusajasta, kerran ennenkin sykähtelevin sydämin kuunnellut käen
keväistä ja kaihokasta kukuntaa, kerran ennenkin iloinnut siitä, että
päivä paistoi ja luonto vihannoi. -- Missä? Niin, missä ja milloin? --
Siitä mahtoi olla hyvin pitkä aika, sillä hän tunsi, että ajatus uupui,
ennenkuin perille ehti.

Muutaman päivän kuluessa tottui Anni pihalla kävelemiseen. Hän vältti
silloin seuraa eikä näkynyt mielellään puhuvankaan muiden kanssa.
Hän kierteli vain ympäri pihaa ajatellen ja etsien sitä, mitä oli
kadottanut. Mutta viimein hän kyllästyi siihen.

"Minun täytyy lähteä eteenpäin", sanoi hän äkkiä ja hän tunsi, että
ehkä se, jota hän etsii, löytyy etempää, kun ei sitä pihasta löydy,
jossa puhutaan, huudetaan ja pidetään monenlaista ääntä.

Hoitajatar oli kohta valmis lähtemään hänen kanssaan. Hän tiesi kuten
toisetkin, että Anni oli parantumaisillaan, ja hän odotti pelon ja ilon
vaiheilla päivää, jolloin ehkä saisi antaa yhden holhokeistaan -- ja
vielä rakkaimmistaan -- terveenä takaisin elämälle.

"Mennään tästä", sanoi Anni ja kulki edellä. "Täällä on niin kaunista",
lisäsi hän ja hymyili.

Toisella puolen laitosta oli valtamaantie, sen takana korkea
männikkömetsä, toisella taas vesiväylä saarineen, salmineen ja
niemekkeineen. Suoraan eteenpäin laitoksesta metsän reunustaman tien ja
järvenrantojen välillä oli pitkä jono niittyjä ja peltoja, varsinkin
niittyjä. Näille niityille päin, metsän rinteestä järven rannalle
päin vievälle pienelle polulle kääntyi Anni kulkemaan, astuessaan
tuontuostakin kumartuen poimimaan kukkasia tien varrelta.

"Minä muistan erästä kertaa", sanoi hän äkkiä, "mutta siitä on hyvin
pitkä aika. En jaksa oikein muistaa milloin."

"Ehkä me vähän istumme tähän mättäälle", ehdotti hoitajatar. "Kesäkuuma
väsyttää."

He istuutuivat, ja Annin silmä sattui hoitajattaren siniseen pukuun,
joka kirkkaana paistoi vihertävällä mättäällä. Sekin muistutti jotain,
mutta mitä?

Samassa rupesi kuulumaan laulua. Alempana, lähellä järven rantaa
kapealla niityn kaistaleella, kulki lehmikarja laitumella. Nuori
paimentyttö istui mättäällä lähellä aitoviertä. Hän se lauleli. Hän
ei ollut enää pieni eikä kasvava tyttö, näytti pikemmin olevan noin
kahdenkymmenen vaiheilla. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja
lauleli hitaasti ja surunvoittoisesti katseen seuratessa karjaa, joka
hiljakseen maleksi ympäri ja jonka joukosta kello tuon tuostakin
kilahti. Sävel, jota hän lauloi, oli tunnettu valssi, mutta se ei
tuntunut tanssilta tytön sitä laulaessa.

"Hänellä on kaunis ja sointuva ääni", huomautti hoitajatar, katsoen
Anniin. Tämä ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin kiinni kytkeytynyt
laulavaan tyttöön ja joka hermo oli jännittynyt. Sanat kuuluivat nyt
selvään:

    "Hiljaa, juurikuin lammen laine,
    Syntyi lempeni ainoinen,
    Syntyi lämmössä kevätpäivän
    Kera kaunisten kukkien.

    Sitten versoen vienoisesti
    Loi se syömmehen kukkiaan:
    Sulotoiveita, unelmoita,
    Ikionnea ihanaa.

    Sinisilmät ne loistavaiset
    Sydänkukille päivää soi --
    Sielun aattehet jalot, suuret
    Lemmenliekin mun poveen loi.

    -- -- --
    -- -- --

    Hiljaa, juurikuin lammen laine
    Kuolee rantahan iltaisin,
    Kuoli syömmeni kukat kauniit,
    Iki-onneni ihanin."

Hoitajatar katsoi nopeasti ja tutkivasti Anniin, jonka sinisilmiin
kyyneleet hitaasti nousivat. Hän ei ollut itkenyt sitten ensimmäisen
vuoden, jolloin laitokseen tuli. Kyynelten lähde oli kuivunut muiston
sametessa. Nyt elpyi kaikki hänessä taas uuteen eloon, elpyi kuin
luonto, joka talven unesta oli noussut.

"Nyt hän muistaa", ajatteli hoitajatar ja samassa käänsi Anni päätään.

"Se oli suuri suru", sanoi hän. "Mutta minä olen iloinen, että jaksan
muistaa."

"Surullisetkin muistot voivat olla meille iloksi."

"Niin, kun ne ovat rakkaita ja hyvin kauniita."

"Vieläkö istutaan tässä?"

"En tiedä. Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä Teittoa ja äitiä
kanssa."

"Kirjoitetaan heille, että tulevat hakemaan", ehdotti hoitajatar. Ja he
nousivat, ruvetakseen astumaan takaisin kartanolle päin.

Kun tieto Annin parantumisesta saapui Teittoon, oli isäntä juuri
ruvennut liikuskelemaan huoneissa. Enimmäkseen hän kyllä makaili, mutta
oli kuitenkin vaatteissaan ja pääsi omin neuvoin astumaan.

Uutinen Annin parantumisesta vaikutti häneen edullisesti. Oliko se
sitten ilo tyttären tervehtymisestä, joka häntä vahvisti, vai oliko se
sitä, että se rauhoitti hänen omaatuntoansa, joka hänen näennäisestä
välinpitämättömyydestään huolimatta sittenkin oli sairastanut sekä
Annin että Antin kohtaloa, siitä ei edes emäntä selville päässyt.
Isännän puheista päättäen saattoi uskoa sekä toista että toista.
Mutta hyvillään hän oli joka tapauksessa siitä, mitä olivat Annista
kirjoittaneet.

Kirjeessä sanottiin, että Annin hoitajatar, joka itse oli loma-ajalleen
lähdössä, oli luvannut saattaa Annia osan matkasta, kunhan sitten äiti,
jota Anni tuntui eniten kaipaavan, tulisi häntä vastaan. Kirjoitettiin
vastaus ja suostuttiin siitä, missä ja milloin tavata. Sitten
laittautui äiti matkaan.

Hiljainen hän oli ja vähän hermostunut kun läksi. Nähdessään Annin
pääsi häneltä itku. Anni itse oli aivan tyyni ja hyvin hiljainen. Hän
ei paljon uskaltanut ajatellakaan niitä erilaisia tunteita, jotka tänä
hetkenä kuin tulvavesi olivat yllättää hänen sielunsa. Vielä vähemmin
hän uskalsi yrittää pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Annin hoitajatar seurasi syrjästä tapaamista, ja hän ajatteli
itsekseen, että nähtyään perheen eri jäsenet, isän, äidin ja tyttären,
ei hän voinut ihmetellä, että ristiriitaa ja sielun taisteluja saattoi
syntyä heidän kodissaan.

"Hän on varmaan hyvä ihminen", sanoi äiti heidän erottuaan
hoitajattaresta.

"Hän on ollut ainoa ystäväni ja oikea ystävä", sanoi Anni kiitollisena.
Sitten hän rupesi kyselemään isästä, Antista ja kaikesta, mikä koski
kotia ja tuttavia. Entisyyttä, mikäli se koski häntä itseään, hän
karttoi puheessaan.

Äiti pelkäsi sitä, miten käynee kotona, jos isä ei ymmärrä vaieta
silloin, kun vaieta pitäisi, vaan jos repäisemällä koskettelee
arpeutumassa olevia haavoja. Mutta se pelko oli turha. Tauti oli häntä
taltuttanut taikka se onnettomuus, johon hän tunsi osaksi olleensa
syynä. -- -- Hän sekä liikkui että puhui hiljaisemmin, ja koko olento
oli tavallista tasaisempaa. Anniin vaikutti tämä hyvää, ja hän liittyi
isään jonkinmoisella hellyydellä, kuten ennen lapsuuden päivinä.
Isänkin mieltä se liikutti, elvyttäen hänessäkin eloon samantapaisia
tunteita, joita hän muisti tunteneensa siihen aikaan, jolloin Anni oli
pieni ja isä alkoi ylpeillä hänen ymmärryksestään ja kauneudestaan.

Silmiin pistävän suuri oli kuitenkin se muutos, joka vuosien varrella
tyttäressä oli tapahtunut. Isä ei voinut olla sitä huomaamatta, ja
se antoi hänelle paljon ajattelemista. Hän muisti, miten Anni kerran
pikkutyttönä oli puhaltanut saippuakuplia, miten hän oli riemuinnut,
hypännyt korkealle ja taputtanut käsiään suurten, auringon säteiden
kirjaamien pallojen lentäessä ilmassa. Isä oli silloin leikillään
ojentanut kätensä ja särkenyt yhden kauneimmista. Ja miten haikeasti
se lapsi oli itkenyt! Hän oli ollut niin ylpeä pallostaan, oli
niin lujasti uskonut sen kuvastamaan kauneuteen, että isä ihan oli
nauranut. -- -- Mutta nyt oli isä itsekin uskonut kuplaan, joka särkyi,
oli vahvasti luottanut siihen, ettei hänelle voi koitua muuta kuin
kunniaa ja iloa lapsesta, joka oli niin kaunis kasvoiltaan ja niin
hyvälahjainen kuin Anni.

Mutta miten oli käynyt? Mitä oli kaikesta jäljellä? Eikö se näyttänyt
yhtä hauraalta ja pian tyhjiin haihtuvalta kuin saippuakuplan siruset?

"Ei hän kauan elä, jos ei hän täällä kotona virkisty", päätti isä
mielessään. Äiti ajatteli samaa, mutta hän sekä salasi että vastusti
tätä ajatusta. Hän tahtoi uskoa, että pitkien ja kovien vuosien perästä
ehkä onni vielä heille kaikille sarastaisi. Hän ei siitä uskostaan
voinut eikä tahtonut luopua. Hänen täytyi siihen toivoonsa turvautua
kuin hukkuva pelastushihnaan.

Heti Annin kotiin tultua kirjoitti äiti Antille, kertoi, että koti taas
on onnellisempi kuin ennen, ja tiedusteli, eikö Antti jo ollut matkalla
kotiinpäin.

Kauan kesti, ennenkuin vastaus saapui, eikä se, sitten kun tuli, oikein
tyydyttänyt. Antti oli kyllä iloissaan Annin kotiintulosta ja kirjoitti
kyllä, että mieli Annia nähdä, "minkälainen hän nyt on, kun minä jo
olen aika mies", mutta kotiin ei Antti silti luvannut tulla. "Rakas
sisar", oli hän kirjoittanut kirjeen loppuun erityisesti Annille. "Älä
ole pahoillasi siitä, että en tule. Kaikki, mitä minä sinusta muistan,
on hyvää ja kaunista. Minäkin tahtoisin palata hyvänä veljenä. Älä
siksi pitkästy, jos minä viivyn."

"Kuinka kauniisti hän kirjoittaa. Eikö hän ole kovin hyvä poika?" Anni
kääri hellävaroin kirjeen kokoon.

"Kyllä hän on", sanoi äiti, mutta ääni oli vähän epäröivä. Silloin Anni
alkoi ahdistella äitiä kysymyksillään eikä hellittänyt, ennenkuin sai
tiedon kaikesta. Mutta Marttaa äiti kuitenkin huolellisesti karttoi
sekoittamasta puheisiinsa.

Kun Anni jonkun aikaa oli ollut kotona, rupesi äiti kysymään, eikö hän
tahtoisi käydä tuttavissa. Se ehkä virkistäisi. Mutta Anni ei sitä
tahtonut. Minnepä menisikään muuta kuin Alman luo, eikä hän sinnekään
tahtonut, olisi paremmin suonut Alman tulevan hänen luokseen Teittoon.

Äiti kertoi silloin, että Alma oli ani harvoin enää kotona pappilassa.
Se lapseton täti Helsingissä, jonka luokse hän Annin kotona ollessa oli
lähtenyt, oli ottanut hänet melkein omakseen. Hän oli koulut ja muut
siellä Helsingissä kustantanut Almalle, ja nyt taisi Almalla olla jokin
virka siellä, jota hoiti asuessaan tätinsä luona. Käymätieltä hän vain
oli viime vuosina kotona pistäytynyt.

"Jos ei oikein viihtyne, kun vanhemmat ovat niin ankaria", arveli äiti.

"Tai jos muuten tahtoo olla Helsingissä. Alma oli siellä-oloonsa kovin
ihastunut, kun viimein tavattiin." Anni huokasi. Hän muisti, miten
innoissaan Alma oli ollut kuvaillessaan Helsingin elämää ja miten
hauskaa heillä yhdessä oli ollut. Silloin oli heillä ilon päivät. Sen
jälkeen kuin suru oli tullut, olivat he tavanneet ainoastaan muutaman
kerran: sinä päivänä pappilassa, jolloin Anni ja Vilho viimeisen kerran
tapasivat, ja sitten silloin, kun Alma toi Vilhon kirjoittamat kirjeet
Annille.

"Olisiko sinulla asiata Almalle?" kysyi äiti, jonka mielessä heti
heräsi aavistus, että Anni ehkä Alman kautta tahtoisi tietoja Vilhosta.

"Tahtoisin minä saada hänen osoitteensa", vastasi Anni kaartaen.

"Etkö vieläkään uskalla minulle sanoa, miksi", ajatteli äiti. Anni
taas ei tiennyt, mitä sanoa, sillä hän ei oikein itsekään ymmärtänyt,
miksi uskoi Almalta saavansa tietoja Vilhosta. Eiväthän he olleet
tuttuja entisistä ajoista. Vasta Annin kautta ja Annin tähden olivat he
tutuiksi tulleet.

Myöhemmin otti Anni asian puheeksi isän läsnäollessa. Hän kysyi,
tiesikö isä Alman osoitetta tai ottiko pappilasta hankkiakseen kirkolla
käydessään. Ja isä lupasi.

Heti kun Anni sen sai, kirjoitti hän. Vastaus tuli pian, mutta siitä
ei Anni paljon paremmaksi tullut. Siinä Alma vain lyhyesti ilmoitti
maaliskuun ensi päivänä tulevansa kotiin pappilaan. Hänen vanhempansa
aikoivat muuttaa sinä keväänä, ja hän tuli heitä muutossa auttamaan.

Annin täytyi tyytyä ja odottaa, mutta sille, joka kauan on odottanut,
ovat hetket kallisarvoisia ja pieninkin odotuksenlisä tuskaa täynnä.

Anni ikävöi enemmän, kuin hän itse uskoikaan. Voimiltaan oli hän
muutenkin heikko, ja ikävä vielä hivutti. Hän oli saanut pahan yskän,
joka yltyi yltymistään. Helmikuussa, vähän ennen Alman kotiintuloa,
joutui hän vuoteeseen.

"Niin kauan hän viipyy, ettei Anni enää jaksa hänen tulostaan iloita",
ajatteli äiti katkerana. "Annilla on samat läksyt opittavana kuin
minulla. Onni tulee silloin, kun meissä ei enää ole sen ottajata."

Vihdoinkin pysähtyi pappilan reki portaiden eteen, ja Alma kiiruhti
sisään. Emäntä meni eteiseen vastaan ja kertoi kuiskaillen, että Anni
on hyvin heikko ja vuoteessa. Ei pitäisi paljon puhua eikä rasittaa.
Sitten hän saattoi Alman Annin luo, sulki kamarin oven ja vetäytyi itse
pois. Mitä ystävykset siellä puhuivat, ei hän tiennyt, mutta Alman
lähdettyä kutsui Anni äidin luokseen.

"Istu tähän vuoteen laidalle", pyysi hän, "lähelle oikein, että saan
sinua katsella." -- "Äiti, Alma on välistä kirjoittanut Vilholle. Hän
läksi Ameriikkaan puoli vuotta sen jälkeen kuin olin sairastunut. Hän
sanoi tahtovansa tehdä työtä ja rikastua."

Ensi kertaa näki äiti Annin suun vetäytyvän nauruun. Häntä näytti
niin huvittavan ajatus, että Vilho tahtoi rikastua, Vilho, joka Annin
mielestä omisti kaiken, jolla arvoa oli. Mutta olihan pyrkimys tavaran
kokoamiseen pyrkimystä tulla sellaiseksi, että olisi ainakin osa
esteistä Annin omistamiseen tieltä raivattu, sen Anni ymmärsi ja siksi
se häntä ilahdutti.

"Ja Alma on välistä kirjoittanut Vilholle voinnistani", jatkoi Anni,
"mutta hän ei vielä tiedä, että nyt olen terve." Anni siveli yhä äidin
kättä. "Mitä Alma nyt saa kirjoittaa?"

"Eiköhän, että olet kotona. Kai hän itse sitten tiennee tulla
lähemmäksi, jos tahtoo. Et sinä Ameriikkaan asti jaksa matkustaa." Äiti
vähän naurahti pyyhkäistessään pienen keltakutrin Annin otsalta.

"Miten hyvä sinä olet, rakas, rakas äiti." Anni otti äitiä kaulasta ja
halaili. Sen jälkeen he eivät enää asiasta puhuneet, mutta äiti kertoi
sen illalla isälle.

"Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän lopuksi.

"Mitäkö sanon? Että minun puolestani on yhdentekevää, mitä tässä
tehdään. Näkeehän sen joka ihminen, ettei tyttö enää kauan elä."

"Jos me suostumme, täytyy siitä jotain sanoa, ehkä se hänet vielä
terveeksi tekee."

"Hyvä jos sulhanen Ameriikasta ehtii tänne hautajaisiin, sen sanon
minä, uskotpa tai et."

"Älä nyt tuollaisia! Mitenkä siihen on sydäntäkään. Suostumus tässä on
pääasia."

"Suostutaan sitten", sanoi isäntä. Mutta itsekseen hän mutisi, että
sanansa syöjä ei hänestä tule sittenkään.

Äiti oli hyvillään asian onnellisesta ratkaisusta. Hän oli puolestaan
valmis vaikka mihin, kunhan saisi Annin jälleen voimiin palautetuksi.

Jokin omituinen arkuus häntä kuitenkin esti ottamasta asiaa puheeksi.
Anni näytti olevan täysin iloinen ja tyytyväinen sen johdosta, mitä
äidiltä oli kuullut, ja sehän oli pääasia, ettei tytär surua kantanut.
Joskus, kun hän itse panisi puheen alkuun, sopisi äidin lähemmin
selittää, millä kannalla asiat olivat nyt ja mitä isä ajatteli.

Mutta Anni ei näkynyt tätä selitystä kaipaavan. Ainoa, mitä hän ikävöi,
oli Alman käyntiä.

"Tiedätkö, mitä kylässä kerrotaan?" sanoi äiti kerran kotiin
palattuaan, kun Anni taas kysyi Almaa. "Sanovat että pappilan Alma
on aivan muuttunut. Liekö tullut vanhempiensa laiseksi vai mitä,
mutta niin puhutaan. Sanotaan, että hän on ollut kihloissa ja se on
purkautunut."

"Alma ei kertonut itsestään vielä mitään", sanoi Anni totisena ja
arvellen. "Sanoi tuonnempana puhuvansa."

"Tokkopa tuo enää tänne tullee. Sillä lailla ne tekevät, kun sanovat
mielen muuttuneen jumaliseksi."

Anni vavahti ja katseli pitkään äitiin. Tämä huomasi sen ja katui
samassa sanojaan; mutta mitä tehdä, kun katkeruus aivan kuin itsestään
taas oli sydämestä purkautunut ja sanat olivat tulleet sanotuiksi,
ennenkuin hän muisti, että ne nyt koskivat Anniinkin, joka tiesi ja
tunsi, mistä ja kenestä se katkeruus johtui.

"Kyllä Alma tulee", sanoi Anni hiljaa. Ja hän tulikin.

"Sinun täytyy nyt kertoa itsestäsi", sanoi Anni, pitäen ystävän kättä
omassaan.

Alma kumartui lähemmä Annia. "Minä en voi", sanoi hän, "haava on kovin
tuore. Viimein, kun olin luonasi, en vielä itsekään tiennyt, miten
asia päättyisi. Nyt on kaikki selvillä, mutta minä en jaksa siitä
paljoa puhua. Sen vaan sanon, että sinä Anni olet onnellinen. Sinulla
on _puhdas_ kuva siitä, jota olet rakastanut, ja se kuva on kaiken
maailman kultia kallisarvoisempi. Tuhat kertaa onnellisempi olen
yksin kuin toverin kanssa, jota en voisi kunnioittaa yhtä paljon kuin
rakastaa, johon en voisi katsoa kuin siihen, joka on minua parempi, on
itseäni ylempänä -- -- tai ainakin hätätilassa tasallani."

"Vilho on minua parempi kaikessa." Annin katse loisti kirkkaana.

"Niin, ja siksi sinä olet onnellinen. -- -- Mutta on minullakin nyt
onnea, jota en ennen ole omistanut. Jaksatko sitä kuulla?"

Anni nyykäytti päätään ja Alma jatkoi. "Luin näinä vaikeina aikoina
erään runon, jonka pääsäveleenä on selitys surujen tarkoituksesta. Sen
totuus on tuottanut minulle paljon lohdutusta ja ennen kaikkea se, että
olen saanut _kokea_ mitä siinä sanotaan."

Anni katseli Almaa herkeämättä kuin koettaen huomata ja ymmärtää, mitä
liikkuu ystävän sielun syvyydessä hänen puhuessaan. "Kerro enemmän",
pyysi hän hiljaa.

"Opin ymmärtämään, että taisteluilla on tarkoituksensa, surulla
siunauksensa", jatkoi Alma, "ja kun sen on oppinut, saa ihminen
rohkeutta elää, voimaa rakastaa. Minusta oli elämä yhteen aikaan
mitätöntä ja arvotonta taistelua. Nyt se on minusta suurta, sillä
näen heijastuksen Jumalan suuresta tarkoituksesta, kun hän loi meidät
kuvakseen, pyhäksi ja puhtaaksi sukukunnaksi, joka hänen tahtoaan
täyttäisi maan päällä. Olen surussani löytänyt iäisen onnen ja
autuuden, löytänyt hänet, joka on tie, totuus ja elämä."

Anni ei vastannut mitään, ääni salpautui mielenliikutuksesta. Käsi vain
tavoitti ystävän kättä.

"Etkö sinä käy enää?" kysyi hän, kun Alma teki lähtöä.

"Käyn toki. Enhän minä paljon ehdi muuttopuuhissa, mutta hyvästille
tulen ainakin, ehkä jo ennenkin."

Äiti näki, että ero Almasta koski Anniin enemmän kuin tämä voimiensa
puolesta olisi sietänyt. Hän koetti sentähden tehdä, minkä taisi,
kääntääkseen Annin ajatukset toisaalle. "Piankohan pitkän matkan vieras
tullee", arveli hän Alman viime kerran lähdettyä Teitosta.

"En tiedä", sanoi Anni alakuloisesti. "Alma kyllä kirjoitti, mutta hän
pelkää, että kirje on joutunut teille tietymättömille. Vastausta ei
kuulunut."

"Kyllä se tulee", lohdutti äiti. Mutta itsekin ajatteli hän huolissaan,
miten pitää Annia hengen ja ruumiin puolesta voimissa, jos ei mitään
vastausta tulisi.

Kun ei puhe Vilhon tulosta Annia huvittanut, rupesi äiti koettamaan
virkistyttää häntä kertomalla Antista. Tässä hän sai avukseen
kirjeen, joka kesän keskipaikoilla saapui Antilta. Siinä lupasi hän
syksypuolella palata kotiin. Hän kertoi muuten matkoistaan entiseen
hauskaan tapaansa. Monenlaisissa paikoissa hän oli ollut, monenlaista
työtä tehnyt. "Ei ollut rikastunut, ei rakastunut", mutta hyvin
toimeentullut, paljon oli nähnyt ja paljon oppinut. Niin hän kirjoitti.

Annia huvitti kirje kovasti, ja hän rupesi sen jälkeen usein puhumaan
Antin kotiintulosta.

"Sinä näyt siitä enemmän iloitsevan kuin Ameriikasta tulijasta", sanoi
äiti kerran piloillaan.

Anni katsoi äitiin, puhuiko tämä tosissaan. "Jonka rakkaampi tulija,
sen vaikeampi odotus", sanoi hän ja käänsi puheen taas Anttiin.

"Minä luulen, että Martan täytyy muuttaa meiltä elokuun lopulla", sanoi
emäntä illemmalla, kun he kahden Annin kanssa olivat kamarissa.

"Miksi niin?" Anni katsoi ihmeissään äitiin. "Anna hänen olla, hän on
aina ollut minulle niin rakas."

"Sehän se ikävää on, jos sinä rupeat kaipaamaan. Mutta minä en ymmärrä,
miten muuten asettaa."

"Ja miksi niin?"

Emäntä vähän epäröi, mutta sitten hän ajatteli, että paras kun sanoo
niinkuin on. "Enhän minä tiedä, mutta Antti ja hän tuntuivat olevan
kovin hyvissä väleissä. Siitä voisi pahempaakin tulla. Parempi vara
kuin vahinko."

Mutta Anni katsoi pitkään. "Äiti, jos Antista on tullut kunnon poika,
niin eihän sinun tarvitse pelätä. Ja jos pitävät toisistaan -- --"

"Kyllä sinä tiedät, ettei isä siihen kuitenkaan suostu."

Anni nousi istualleen vuoteessa. Helakka kuumeinen puna hehkui
poskilla. "Isä vastustaa, sinä et sano mitään, suostut vain sydämessäsi
isän tahtoon. -- Niin se on ollut ennenkin. -- Kuinka teillä on
sydäntä?"

"Lapsi, lapsi!"

"Eikö ollut niin sitten? Isän kielto ei ollut sinulle vastenmielinen?"

"Minä en silloin ymmärtänyt, en tiennyt, mutta nythän sekä isä että
minä ajattelemme toisin." "Isäkin?" "Niin isäkin."

Anni vaipui takaisin vuoteeseen. "Jospa hän vaan joutuisi pian, oikein
pian! Olenhan jo odottanut niin kauan."

"Hän ehkä odottaa, kunnes tulet terveeksi." "Niin." Anni taas ilostui
niin, että leimahti puna poskille. "Minun täytyy joutua, ettei hänen
vuorostaan tarvitse minua odottaa."

Emäntä toivoi, että Anni unohtaisi Martan, kun puhe kääntyi Annin omiin
asioihin. Mutta se toivo petti. Anni oli päättänyt, ettei hän sitä
asiaa hevillä heittäisi, ja kohta kun tilaisuus tarjoutui, otti hän sen
taas puheeksi.

"Miksi isä sitten vastaan olisi?" "Etkö sinä kysymättä arvanne?" "Arvo
ja varallisuusko sitten kaiken määrää?" "Niinhän se enimmäkseen on."
"Ja sinäkin hennoisit olla vastaan?" "Se on aina ollut vikojani, että
minäkin olen teistä lapsista liikoja toivonut."

"Toivonut onneamme, eikö niin?"

"Niin, mutta arvokkaampaa kuin muilla."

"Ja kuitenkin -- --." Lause jäi Annilta kesken.

Hän ei voinut jatkaa, ei voinut sanoa, että äiti oli heidän onnensa
tielle asettunut, kun ei onni tullut aivan siinä muodossa, jota äiti
toivoi. Mutta äiti ymmärsi, mitkä sanat olivat kesken katkenneet, ja se
pisti kuin puukko hänen sydämeensä.

"Jos he nyt rakastavat toisiaan", alkoi Anni hetken vaitiolon perästä.

"Eihän nyt sitäkään tiedä. He olivat kumpikin niin lapsia vielä
silloin. Puolessa kolmatta vuodessa voi paljon muuttua. Toimittaisin
nyt vain varalta Martan jonnekin edemmä, ettei tästä taas uusi
onnettomuus alkuansa saisi."

"Entä Leena, mitä hän sanoo?"

"Hän kiittää, jos toimitan Martalle hyvän paikan. Eihän köyhän lapsi
jouda työttömänä olemaan."

"Ja siksi täytyy tyytyä vaikka mihin?" "Kyllä minä hänelle hyvän paikan
toimittaisin. Tiedät sinä, että aina olen hänestä pitänyt."

"Minä olen häntä rakastanut kuin sisarta. Mutta en sittenkään saa
pitää." Anni sanoi sen melkein kuiskaamalla, mutta äiti kuuli kuitenkin.

"Et sinä tuollaista puhuisi, jos tietäisit, miten raskas minun on olla.
Kaikkihan minä sinulle antaisin -- -- mutta voitko tunnollesi ottaa
toisten onnettomuuden."

Silloin Anni kohousi kyynäspäilleen ja katsoi kirkkaasti äitiin: "Äiti,
minä olen omaa onneani niin kauan saanut odottaa. Kyllä nyt voin
heidänkin onneaan odottaa. Minä tiedän että se tulee -- --."

"Joll'eivät tulle molemmat liian myöhään"; sanoi äiti itsekseen.



15.


Syksyllä, kun koivut olivat käyneet kellahtaviksi ja pihlajat
punoittivat metsän rinteessä, tuli Antti. Hän oli lähtenyt keväällä,
palasi syksyllä. Hän oli lähtenyt poikana, josta ei tiennyt, mikä
hänestä muodostuisi. Hän palasi miehenä, joka tiesi mitä teki ja
tahtoi, tiesi mikä hänellä määränä oli ja miten siihen pyrkiä. Hän
oli harteva ja kookas. Kasvonpiirteet olivat entistä säännöllisemmät,
kasvot päivettyneet ja ruskeat, tukka tuuhea ja kihara. Tummat silmät
säkenöivät voimaa ja elämänhalua. Hänen uhkea olentonsa oli täydellinen
vastakohta Annille, joka makasi vuoteellaan taudin kuihduttamana, hipiä
hienona ja läpikuultavana kuin vahakuvalla, kuopilleen painuneet silmät
suurina ja yliluonnollisen kirkkaina. Ei olisi kukaan uskonut sisareksi
ja veljeksi, kun yhdessä näki. Vaihdokkaaksi oli Annia pienenä sanottu,
ja vaihdokkaana hän pysyi, vieraana, joka vain käymä tieltä oli kylään
poikennut.

Yhtä erilaisia kuin sisar ja veli olivat, yhtä hyvin sopivat he yhteen.
Annia oli aina uutuus viehättänyt, ja veljen reippaat kuvaukset
vieraista maista ja vieraiden kansojen tavoista toivat raittiin
tuulahduksen hänen tautivuoteelleen. Ne lyhensivät odotuksen ikävää ja
vaikuttivat hänen riutuvan ruumiinsa voimiin kuin puhallus sammuvaan
hiillokseen.

"Olisit tuonut Vilhon mukanasi", sanoi hän kerran veljelle.

"Jos vaan olisi tuotavissa ollut, niin totta olisin kantanut ihan
rinnallesi."

"Minä soisin, että teistä tulisi tuttavat. Minusta oli aina kuin olisin
oppinut ja tullut paremmaksi hänen seurassaan."

He olivat molemmat ääneti. "Ja sellaisen sen aina olla pitääkin, jota
rakastamme enemmän kuin muita." Anni sanoi sen hiljaa, uneksiva katse
silmissään.

"Onko tämä olevinaan resepti?" Antti katsoi veitikkamaisesti sisareen.

"On."

"Lääke on annettava ajoissa, muuten se ei vaikuta."

"Eihän sinun niin pahasti liene?"

"Pahasti on", sanoi hän nauraen.

"Älä nyt lähde pakoon luikertamaan. Puhuthan minulle, ainoalle
sisarellesi?"

"Että saisit antaa neuvoja, niinkö?"

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Anni hymyili
surunvoittoisesti.

Silloin kävi Anttikin totiseksi. "Eihän tuosta paljon puhumista ole.
Minä olen tainnut sinun askeleissasi astua enemmän kuin hyvä onkaan."

Anni oli jo melkein jäljillä, mutta hän tahtoi varmuutta. "Ethän ole
matkoillasi -- --?"

"Mitäpä niistä -- suomalaiselle. Se, jonka kanssa leikit on lyöty ja
kiistat kiistelty, on ainakin tuttu. Siitä tietää minkä saa, tietää
paheneeko vai paraneeko hänen rinnallaan. Mutta mökin tytär on, näet
sä, halpa rikkaan talon tulevalle isännälle, vaikka olisi isäntää
kymmentä kertaa parempi."

"Kyllä rakkaus voittaa, jos se vaan oikeata on. Me tulemme molemmat
onnellisiksi yht'aikaa, sen uskon." Anni puhui nopeaan ja vaivalla.

Antti katsoi häneen ja tunsi sydäntä kouristavan. Jos tulisi hänen
onnensa samanlaiseksi kuin Annin, eipä sitä silloin kannattanut
odottaa. Mutta kenellä olisi sydäntä kuolevalta riistää ainoata
ajallista iloa, joka hänellä oli, hänen toivoansa. -- --

"Et sinä minua ehkä ymmärtänyt", jatkoi Anni, "mutta katso, ajattelin
että, kun Vilho tulee, niin kaikki tulee hyväksi. Kun isä ja äiti
näkevät, miten onnellisia me olemme, taipuu heidän mielensä ja sitten
-- -- tekin -- -- Niin minä tiedän, että Vilho tekee kaiken hyväksi,
mutta kun hän vaan joutuisi!"

Annia rupesi yskänkohtaus puistattamaan, niin että koko ruumis vapisi
ja kylmä hiki kohosi kuumeiselle otsalle. Äiti kiiruhti sisään sairasta
auttamaan, ja Antti hiipi hiljaa ulos. Hän ei jaksanut kuulla enempää.
Se vihloi sydäntä.

Paitsi suurta toivomustaan pian saada nähdä Vilho oli Annilla muutamia
pienempiäkin. Eräs niistä oli saada tavata Martta, eikä äiti uskaltanut
tätä toivomusta vastustaa. Martalle lähetettiin sana, että Anni ikävöi
häntä, ja hän lupasi käydä heti kun palveluspaikastaan saisi sen verran
lomaa, että pääsisi kotona pistäytymään.

Kun Martta tuli, tapasivat hän ja Anttikin ensi kerran toisensa --
kahden he eivät hetkeäkään olleet, mutta näkeminen oli silti suuri
ilo. Martta tiesi hyvin, miksi hänet oli toiseen palveluspaikkaan
toimitettu, eikä hän hetkeäkään ajatellut sitä, että olisi luvatta
tahtonut Anttia tavata. "Jos hänestä on tullut mies, ei hän sitä
itsekään tahdo", ajatteli hän iloisena astuessaan Teittoon.

Mutta samassa tuli mieleen, että entä jos ei Antti enää muistakaan,
jos ei välitä, ei muista muuksi kuin lapsuuden ystäväksi? Eihän heidän
välillään koskaan ollut mitään puhetta ollut ja kuitenkin -- -- miksi
tuntui aivan siltä kuin olisi Antti pettänyt, jos hänen mielensä
vaan oli muuttunut. "Ei hän mitään ole luvannut eikä sanonut, ei
mitään", vakuutti Martta itselleen ja koetti astua rohkeasti Teiton
pihaan, vaikka sydän niin povessa pamppaili, että oikein henkeä rupesi
ahdistamaan.

Emäntä tuli portailla vastaan ja saattoi suoraan Annin luo. "Kah,
Antti", sanoi hän ja hätkähti ovea avatessaan, "luulin, että vielä olit
metsässä."

"Kerkesin juuri metsästä kotiin ja tulin tietysti tänne suoraa päätä."

Martan täytyi moneen kertaan silmiään rävähyttää. Niitä samensi ja
häikäisi niin kummasti. -- Miten Antti oli pitkä ja päivettynyt ja
pulska!

Martta tervehti ja asettui sitten Annin sängyn laidalle puhelemaan.
Antti istui äidin rinnalla katsellen näitä molempia, joita hän
ajatuksissaan oli toisiinsa verrannut ja jotka nyt istuivat tuossa
vastatusten. Sitten tuli äidille jotain asiata ulos, ja silloin käytti
Antti tilaisuutta hyväkseen.

"Muistatko, Martta, että lupasin tulla miehenä kotiin?" kysyi hän.

"Muistan." Hän ponnisti voimiaan, ettei vaan ääni värisisi.

"Olenkohan tullut?"

"Olet." Sitä riemua äänessä! Martta itsekin sen huomasi. Hän uskalsi
ensi kertaa katsoa Anttia suoraan silmiin, ja kuinka ne säteilivät!

"Mieheksihän sinä jo pienenä lupasit tulla, kun kehuit siksi pääseväsi,
vaikkei minusta siihen olisi", sanoi Anni hymyillen heikosti.

"Jumalalle kiitos, ettei lapsen toivo turhaan mennyt." Antti nousi,
nyökkäsi päätään ja läksi huoneesta.

Jumalan kiitos! Martan sydän sykähti. Olisipa äiti ne sanat kuullut!

Emäntä huomasi vilkaistessaan ulos tuvan ikkunasta, että Antti läksi.
Eipä välittänyt kovin Martan seurasta. Olivatkin siis kaikki äidin
huolet turhaa mielikuvitusta vain -- -- Olkoot tytöt nyt kahden kesken.
Eihän Annikaan puhune Martalle mitään erityisempää, kun näkee, ettei
Antti semmoisia ajattele.

Emäntä rauhoittui ja tuli yht'äkkiä iloisemmalle mielelle. Marttakin
oli hänestä niin hyvä, että jo rupesi ajattelemaan, uskaltaisiko vielä
joskus takaisin pyytää, kunhan nyt ensin näkisi, että Antin mieli oli
vakaantunut ja jos mahdollista muuanne kääntynyt.

"Joko nyt lähdet? Mitä sinä semmoista kiirettä pidät", sanoi emäntä,
kun Martta tuli tupaan hyvästille.

"Täytyy lähteä", sanoi Martta ja hyvästeli.

Emäntä huomasi, että hänen silmistään välähti kostea kiilto, mutta
kukapa ei itkisi oltuaan Annin luona? Niinhän hän oli kuin taittunut
kukka, joka kesken kukoistuksensa on maasta nyhtäisty ja sitten kuihtuu
kuihtumistaan, vaikka kuinka koetettaisiin vaalia ja säilytellä.

"Kunpa se ilopäivä, jota hän odottaa, tulisi pikemmin", ajatteli äiti.
"Ehkä sitten vielä olisi toivon sijaa. Iloistaanhan ihmiset kuuluvat
elävän. Monen kuolemantaudinkin on ilo parantanut; eipä tiedä, vaikka
se Anninkin vielä pelastaisi." Kuinka se ajatus ja toivo äidin sydäntä
hiveli! Hän sai kuin uutta voimaa antaessaan sille valtaa. Hän oli
murheen päiviä saanut kukkurapäisellä mitalla. Entä jos nyt oli onnen
vuoro hänenkin ovelleen kolkuttaa? Jos eksyisi se surun tyyssijaan
kerran. -- Nythän kaikki näyttikin entistä lupaavammalta. Lapset olivat
suuria, ja suuria surujakin olivat jo äidille tuottaneet, mutta nyt
oli iloa heillä odotettavissa. Antti oli miehistynyt ja kehittynyt
paremmin kuin äiti oli uskaltanut toivoakaan. Anni oli jälleen täydessä
ymmärryksessään. Isäkin oli suostumuksensa antanut Annin rakkaudelle ja
-- -- ja -- -- kun nyt Vilho vain joutuisi!

Oli kuin aurinko taas olisi Teittoon paistanut, pilkistänyt sisään
iloisemmin ja ystävällisemmin kuin vuosikausiin. Epäsoinnut alkoivat
haihtua. Jokaisen sydän oli vireeseen saanut. Oltiin kuin juhlaa
odottamassa, niin hiljaista ja rauhallista oli kaikki. Mutta
aurinko, joka akkunoista sisään pilkisti, olikin ainoastaan syksyn
vienovaloinen, voimaton ja pian mailleen menevä päivä -- -- --

Eräs Annin muutamista toiveista kohdistui kirjeeseen, jota hän Almalta
odotti. Kun se vihdoin tuli, oli Rajalan Leena juuri käymässä. Anni
ahmi kirjeensä ja kertoi sitten äidille, että nyt vihdoinkin oli Vilho
tulossa. Alman ensimmäinen kirje oli jäänyt jonnekin matkan varrella ja
toinen oli harhaillut ties missä, ennenkuin viimein osui oikeaan. Heti
sen saatuaan oli Vilho valmistautunut matkaan. Hän oli siitä Almalle
kirjoittanut sanasen ja Alma luuli melkein, että hän olisi joutunut
perille yhtä pian kuin kirje Annille.

"Eiköhän olisi paras vaan nyt toista ylkää odottaa", sanoi Leena ja
hänen silmänsä vettyivät.

"Kuolemaako?" Anni vavahti. "En minä sitä enää pelkää."

"Se on ottaja, joka ainakaan ei jätä tulematta."

"Kyllä minä olen sitä ajatellut." Annin ääni aleni kuiskaukseksi.
"Almakin on siitä puhunut ja kirjoittanut minulle. En minä ole ollut
hyvä niinkuin tahtoisin, mutta kyllä minä tiedän, että Jumala pitää
minua lapsenaan."

"Onnellista on lapsen uskolla mennä taivaaseen. Harva sitä voi. Mutta
lapselle ovat kodin portit avoinna." Leena pyyhki silmiään esiliinan
nurkkaan.

"En minä kuitenkaan luule, että se vieras tulee ennen Vilhoa." Anni
hymyili onnellisena. "Ette usko Leena, miten paljon terveempi olen jo
tiedosta, että hän on matkalla."

Leena ei voinut olla hymähtämättä. Semmoinen se oli nuori mieli, toivoa
jaksoi vielä kuoleman kynnyksellä. -- --

Emäntä huomasi Leenan ajatuksen ja tunsi suuttumuksen tapaista
mielipahaa. Hyvä oli sellaisen kuin Leenan, joka aina alistui ja
nöyrtyi ja sanoi, että kaikki tuli Jumalalta hänelle ja kaikille
parhaaksi. Hätäkö hänen nytkin oli sanoa. Lapsia oli hänellä ollut
monta, terve oli elossa oleva ja hyvä oli hänellä mies. Se, jolle
elämän onnea ja rauhaa kerrankin oli eheänä suotu, se jaksoi sitten
surutkin vastaan ottaa. Mutta joka aina oli saanut otella henkensä
edestä, jota pettymykset ja taistelut ovat ahdistelleet nuoruuden
ajoilta asti, sille ei lopulta jäänyt vastustusvoimaa rahtustakaan.
Sen täytyi joko sortua -- antautua taistelutta ja sortua -- tai pitää
kiinni toivon viime kipinästä, uskoa siihen ja siitä voimaa ammentaa,
muuten oli mennyttä kaikki.

Mistä sen Leena tiesi, ettei Anni voinut parantua? Ihme se tosin olisi,
mutta ilo oli ennenkin ihmeitä tehnyt, ja jos koskaan oli sellaiseen
aihetta ja syytä, niin eikö nyt?

Leenan puhe ehkä kuitenkin vaikutti Anniin tai oli se sitä, että hän
tunsi voimiensa vähenevän -- vai olikohan varokeino ainoastaan -- mutta
seuraavana iltana, ollessaan kahden Antin kanssa, otti hän esille
pienen paperiliuskan ja jätti sen veljelleen. "Säästä se Vilholle, jos
sinä hänet tapaisit ennen minua", pyysi hän. Muuta ei sanonut.

"Etkö sinä enää muista omaisuuttasi takaisin vaatia?" kysyi samassa
äiti leikillisesti, astuen huoneeseen.

Anni ei muistanut, mitä omaisuutta hänellä oli kaivattavana, mutta
kun äiti näytti pienen kirstun lukkoa avaimineen, muisti hän pitkän
ajatusharhailun perästä vihdoin äidille jättämänsä tavarat. Äiti
kertoi silloin ensi aikoina kyllä muistaneensa noita tavaroita, mutta
sitten unohtaneensa ne vallan, kun ei heti ollut uskaltanut niitä
Annille näyttää. Vasta eilispäivänä oli hän sattumalta löytänyt avaimen
ja siitä muistanut pienen kirstun, joka oli ullakolla niin hyvässä
tallessa, ettei sitä kukaan muu kuin äiti sieltä löytänyt.

Heti muistettuaan tavaransa muisti Anni punatulkunkin. Sitä ja kirjeitä
hän kaipasi, muuta ei. Äiti haki taulun ja toi sen Annille.

Miten se näytti muuttuneen! Vai oliko muutos ehkä tapahtunut
katsojassa? Niin oli kuin päivän kirkas kimmellys hankien harjalla
olisi himmentynyt. Huurteiset metsät hohtivat kuin kaukaa, näkymättömän
harson läpi, ja pieni punatulkku lauloi lepän oksalla hillittyä, vienoa
virttänsä, kuin talttuneena vuosikausia kestäneestä vankeudesta.

"Ennen lauloi lintuni raikkaammin", sanoi Anni ja ääni värähti vähän.

"Eihän sitä aina jaksa olla yhtä innostunut", lohdutteli äiti. "Jos lie
lintusikin vähän väsähtänyt."

Anni ei vastannut mitään. Hän vain katseli tauluansa ja ajatteli, että
vaikka hanki peitti maan ja kuolema näytti kahlehtineen kaiken, lauloi
sittenkin lintunen toivon laulua keväästä ja ylösnousemuksesta.

"Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä tauluni siellä, missä se ennen
riippui", sanoi Anni seuraavana päivänä.

"Voinhan sen viedä sinne", sanoi äiti, "mutta mitenkä sinä sitä sitten
näet?"

"Jos te minutkin viitsisitte muuttaa. Kyllä Antti ehkä kantaisi?"

Äiti kääntyi äkkiä ikkunaan päin ja tuska tukahdutti sanat. Nytkö se
siis oli tulossa, tuo vieras, joka ei kutsua kaivannut eikä käskystä
takaisin kääntynyt, joka armottomasti ojensi kätensä nuortakin
ottamaan, muuttamaan kodin ilon, siirtämään pois sijoiltansa, toisille
tuntemattomille, jonne ei ystävä voinut ystävää seurata, ei omainen
omaista!

"Mitä sinä muuttamaan rupeaisit?" Äiti koetti kaartaa ja väistyä. "Me
teimme tilasi tänne juuri siksi, ettei entiset ajat mieleesi muistuisi
ja ikävä yllättäisi. Se on nyt Antin tuo toinen huone." "Kyllä hän
vaihtaisi. Ethän äiti kieltäne?" "En, en, jahka nyt ennätämme." Äiti
aikoi vieläkin viivytellä kuin estääkseen sen tuloa, jota hän pelkäsi
huoneen muuton ennustavan. Mutta Anni ei hellittänyt. Heti kun Antti
tuli huoneeseen, puhui hän asiansa. Äidin täytyi tehdä tila valmiiksi,
ja Antti nosti sisarensa tukeville käsivarsilleen.

"Kyllähän minäkin", sanoi isä, joka oli tullut huoneeseen tytärtään
katsomaan.

"Kiitoksia isä, mutta Antti on niin voimakas!" Anni sanoi sen melkein
ylpeillen.

Kun hän sitten makasi huoneessaan, naulattiin taulu entiselle
paikalleen. Mutta se ei kauan saanut siinä olla, ennenkuin se taas oli
tuotava lähemmä, aivan Annin viereen.

"Pian se laulaa minulle viimeisiä kertoja", sanoi hän, salaa
pyyhkäisten kyyneleen silmästään. "Miksi ei Vilho tule?"

Äiti, isä ja Antti istuivat vuoteen ympärillä, mutta ei kukaan voinut
vastata. Isä yritti, mutta kun hän näki miten vaivalla Anni huokui
ja miten lähellä loppu näytti olevan, kuoleutuivat sanat hänenkin
huulillaan.

"Ehkä hän tulee silloin kun kevätkin", lisäsi Anni itse. "Ja se tulee
varmasti kerran, iankaikkinen kevät, joka ei muuksi muutu."

"Se tulee, kun Jumala sen suo", sanoi Antti tarttuen sisarensa
kuihtuneeseen käteen.

Anni makasi silmät ummessa kuin uneen vaipumaisillaan, huokuen
epätasaisesti ja tuskallisesti. Äkkiä hän avasi silmänsä, katsoen
kirkkaasti heihin kaikkiin, ja toisti kuuluvasti: "kun Jumala sen suo".
Sitten lisäsi hän hiljaa: "kiitoksia". Silmät painuivat sitten umpeen,
ja elämän lehottava liekki heikkeni heikkenemistään, kunnes se sammui
hiljaiseen huokaukseen.

       *       *       *       *       *

Päivä, jolloin Annia haudattiin, oli kuulakas ja kirkas. Lumi oli jo
enimmäkseen maassa ja metsä näytti kolkon riisutulta. Mutta siellä
täällä oli vielä kellastuneita koivuja, jotka kirkkaina paistoivat
mäntymetsän keskellä punamarjaisien pihlajaterttujen rinnalla.

Kutsuttuja oli pitäjätä pitkin saapunut, ja Teiton piha, jonne niin
harvoin muuten vieraita eksyi, oli nyt ajokaluja ja hevosia täynnä. Ei
ollut muuta tyhjää sijaa siellä kuin portaiden kupeella pieni neliön
muotoinen, kuusten ympäröimä puistikko, johon ruumisarkku oli nostettu.

Mustapukuisia vieraita oli sisällä huoneet täynnä. Niitä ei ennen
koskaan siellä ollut sellainen joukko ollut koolla, ei edes Annin eikä
Antin ristiäisissä, ainoat kerrat, jolloin Teitossa oli kutsuja ollut.

Kaikki puhuivat hiljaisella ja hillityllä äänellä, niinkuin
hautajaisvieraat ainakin, ja useat näyttivät surullisiltakin, sillä
Annin elämäntarina oli siksi tunnettu, että se oli herättänyt osanottoa
sekä tuttujen että tuntemattomain keskuudessa.

Kaikista läsnäolevista puhui itse talon isäntä eniten. Hän istui
salin nurkassa pitäjän uuden rovastin vieressä, joka oli asettunut
keinutuoliin, "pappien tavalliseen paikkaan", kuten isäntä istumaan
käskiessään huomautti.

Rovasti kun äsken oli paikkakunnalle muuttanut, ei paljon puhunut,
ja kun ei rovastilla ollut sanottavaa, puhui isäntä. Hän kuvaili
monisanaisesti ja juurta jaksain, millainen lapsi Anni oli ollut,
miten kaunis, miten lahjakas ja hyväntapainen. "Se oli kuin toista
rotua", vakuutti hän, voimakkaasti niistäen nenäänsä siniraitaiseen
nenäliinaan, "aivan, herrasrotua, hienompaa kun äitinsäkin, vaikka
meidän mamma on pappilassa syntynyt ja kasvanut."

Isäntä levitti nenäliinan polvelleen, hieroi silmiään kädellä ja
kuivasi ne sitten nenäliinan nurkkaan. Mutta rovasti loi pikaisen,
tutkivan katseen emäntään, joka kalpeana liikkui paikasta toiseen
valvoen tarjoilua ja katsoen, ettei kukaan jäänyt osattomaksi
hautajaisherkuista. Jos hän näki ja kuuli miehensä sanat, oli se
hänelle ehkä okaana, joka haavoitti jo verillä olevaa jälkeä, särki jo
särjettyä sydäntä. Mutta kenties oli jo sydän turtana surusta, kenties
säästyi se pieniltä pistoilta, saatuaan suuren veristävän haavan. Siltä
melkein näytti.

Rovasti kohautti silmälasiaan ja katsoi taas tarkemmasti. Emäntä kulki
kuin unissaan kävijä. Joskus vain, kun Annin nimeä mainittiin, värähti
hän kuin haavoittunut ja arka metsäeläin, joka säikkyy joka risahdusta,
värisee ja vapisee jokaista hiljaisintakin haavankosketusta.

Kun viiniä tarjottiin konvehtien kanssa, katosi emäntä hetkeksi,
ja rovasti päätti, että hän oli käynyt kuollutta katsomassa, sillä
kun hän palasi, oli hän väsyneen näköinen kuin pitkältä matkalta
tullut ja näytti jos mahdollista entistäkin kalpeammalta. Kun sitten
viinin jälkeen oli kolmas kerta kahvia tarjottu, syntyi jonkun verran
levottomuutta ja liikettä hautajaisvieraiden joukossa. Rovasti katsoi
kelloaan ja kysyi eikö jo alettaisi lähteä hautausmaalle. Olihan matka
Teitosta kirkolle pitkä. Isäntä myönsi, että parasta kai se on, ja kävi
kysymässä jotain emännältä, kuiskasi sanan Antille ja palasi sitten
rovastin luo ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Sitten rykäisi
hän ja pyysi vieraita, kaikkia yhteisesti, että vielä hautausmaalta
palaisivat takaisin Teittoon syömään yksinkertaisen päivällisaterian
vainajan muistoksi.

Väki lappautui sitten pihalle, järjestyen kuusikon ympärille
ruumisarkun viereen.

"Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa", alkoi lukkari,
ja kansanjoukko yhtyi veisuuseen, joka voimakkaana kaikui kirkkaassa
syysilmassa kauas ympäristöön, yli lammen riittyneen pinnan aina
kaukaiseen äänettömään metsään asti.

Kun virsi oli veisattu, nostettiin ruumisarkku lava-aisoille. Sen
jälkeen rupesivat vieraat järjestymään. Isännät irroittivat hevosensa
ja ajoivat lähemmä, vaimoväki nousi rattaille ja suojahuivit otettiin
esille.

Maa oli pinnalta roudassa. Keli oli kova ja rämisten läksi rattaiden
jono liikkeelle. Antti ajoi ruumisarkkua eellimmäisenä. Häntä lähinnä
tulivat isäntä ja emäntä. Pitkän jonon viimeisinä ajoi Leena miehineen
talon hevosella, jonka olivat lainaksi saaneet.

Vasta kirkolla yhtyi Martta hiljaa ja huomaamatta heihin. Ainoastaan
Antin silmä hänet myöhemmin löysi haudan partaalle kokoontuneiden
joukosta.

Hitaasti läheni saattue kirkonkylää. Käyden oli ajettu koko matka yksin
myötämäessäkin, ja matkaa kun oli seitsemän virstaa, oli päivä jo
painumaan päin, kun seurue pysähtyi kirkon juurelle. Kaikki jättivät
hevosensa, kirstu nostettiin hautaushihnojen varassa nuorten miesten
voimakkaille hartioille, ja niin jatkettiin matkaa jalan.

Juuri kun oltiin haudan partaalle järjestymässä, syntyi äkkiä tungos
lujasti toisiinsa ahdettujen joukossa. Joku vieras pyrki takimmaisten
joukosta esiin. Kaikki katsoivat toisiinsa. Ei kukaan tuntenut
vierasta, mutta he näkivät hänen kasvojensa ilmeestä, ettei hän ollut
uteloiva katsoja, vaan joku, joka tahtoi ja jolla oli oikeutta seisoa
ensimmäisenä avatun haudan partaalla. Kaikki väistyivät kunnioittavasti
syrjään. Vieras lähestyi ja pysähtyi vastapäätä Annin vanhempia ja
Anttia suuren koivun juurelle, joka varjosti hautaa.

Ei kukaan omaisista huomannut vierasta. Virsi loppui ja rovasti alkoi
puheensa. Hän kuvasi ajallisen elämän lyhyyttä ja sen vaivoja, jotka
eivät säästä edes nuorta ja toivoa tihkuvaakaan. Hän kertoi, miten
äkkiä oli keskeytynyt se kehitys, josta äiti, isä, omaiset ja ystävät
paljon olivat toivoneet. Kysyen ja surren seisoivat kaikki tämän haudan
äyräillä.

"Me emme ymmärrä, miksi näin kävi. Mutta elämänlanka katkesi Jumalan
tahdosta, ja se tahto katsoo meidän korkeinta ja iäistä onneamme."

Useimmat haudalla olevista itkivät. Teittolainen pyyhki ahkeraan
silmiään. Martan kyyneleet vuotivat virtana. Emäntä vain seisoi
jäykkänä, kangistuneena, silmän kyyneltymättä miehensä vieressä. Ei
itkenyt äiti, ei koivun juurella seisova vieras.

"Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" -- -- --
"Jeesus Kristus Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."
-- --

Mailleen painuvan päivän säteet tunkeutuivat juuri lehdettömien
koivujen lomitse suoraan kummulle, jossa kansajoukko seisoi. Antti
kohotti katseensa. Hän muisti Annin viime sanat, ja kyynel herahti
silmiin.

Toimituksen päätyttyä rupesivat vieraat toinen toisensa perästä
lähestymään hautaa, vielä kerran silmätäkseen sinne ja heittääkseen
kourallisen multaa hautaan viime rakkaudenpalveluksena vainajalle. Kun
se oli tehty, heilautti suntio lakkiaan antaen soittajille tapulissa
merkin. Kellot helähtivät soimaan, mutta yhä vielä viipyi väkijoukko
kummulla. Silloin tarttui suntio ja Antti lapioihin luodakseen haudan
umpeen.

Vieras koivun juurella liikahti: "Antakaa minulle". Hän läheni
suntiota. Antti herkesi luomasta. Hän katsoi vieraaseen. He eivät
puhuneet sanaakaan, mutta heidän katseensa kohtasivat toisiaan ja he
tunsivat toinen toisensa.

Hitaasti ja hiljaa luotiin hauta umpeen. Kun viimeiset lapiolliset
multaa olivat kummulle painuneet ja vieras, lapio kädessään, pysähtyi
Antin rinnalle, alkoi joku kansanjoukosta virren. Koko kansan paljous
yhtyi hartaana siihen.

"Mun kuolo viepi iäiseen elohon autuaalliseen."

Auringon säteet vielä välkähtivät koivun rungolla kertoen elämästä ja
ylösnousemuksesta. Silloin katsoi Antti vieraaseen ja heidän katseensa
sumeni kyyneliin.



16.


Antti kulki auran perässä Teiton pellolla. Hän painoi auran kärkeä
syvemmälle multaan, nosti, kun este tapasi, ja painoi sitten taas
takaisin syvälle kosteaan, saviperäiseen maahan, josta multa hienona
levynä irtautui ja painui kynnetyn kupeelle. Aamupuolesta oli sadetta
vihmonut, sitten se lakkasi. Päivä oli nyt päässyt esiin pilvien takaa
ja korkealla, sinne tänne hajaantuneiden hattarain alapuolella, kieppui
leivonen, laulaen ja livertäen niin, että säveleet kirkkaina kuin
helmet pudota helähtelivät pilvistä päin.

Antti nosti auraa, käski hevosta, käänsi ja alkoi uuden vaon. Siinä
astuessaan hän tuli ajatelleeksi, että hän tänä keväänä ensi kertaa oli
alkanut ymmärtää, miksi kotipellot olivat paremmat perata kuin muut,
miksi isänmaa parempi muita maita, kotikylä muita kyliä. Ensi kertaa
hän tunsi iloa siitä, että nämä pellot olivat hänen omansa, olivat
esi-isäin raatamia, hänen huostaansa uskottuja ja hänen lapsilleen
kerran joutuvia.

Mutta tuo viimeinen ajatus toi huoletkin mieleen. Ei pitäisi ajatusten
päästä niille aloille kevätpäivinä, kun kaikki uhkuu elämää ja voimaa,
kun pensaikossa ja räystäiden alla alkaa pesänrakentamiset ja maa
työntää povestaan mehevää, nuorta nurmea. Ei pitäisi silloin ajatella,
ei muutenkaan, mutta etenkään ei, jos tietää kenen omakseen ottaisi,
kenen kuljettaisi kukkana kotiin, kenen istuttaisi kunniasijalle
rinnallensa, -- -- jos vaan saisi.

Antti koetti kääntää ajatukset mielestään ja palata siihen, mitä
vast'ikään oli ajatellut.

Vasta kun sitä on vieraissa ollut ja tuntenut, miten sitä siellä on
kuin juureton, vasta silloin oppii kodin arvon tuntemaan.

Niin oli Antinkin käynyt. Kun hän kotoaan salaa karkasi, tunsi hän,
että muusta ei apua. Hänen voimassaan ei ollut kotiolojen muuttaminen.
Ei hän voinut omaa mieltänsäkään muuttaa, mitä sitten muita. Monen
monet kerrat hän oli tehnyt hyviä päätöksiä ja yhtä usein hän taas oli
ne rikkonut. Hän oli halveksinut itseään, kun tuli päihtyneenä kotiin
tai kun oli pelaamisen takia velkaan joutunut. Hän oli karttanut äidin
tutkivaa katsetta ja arkaillut Marttaa tavata. Mutta mitä siitä? Kun
rupesi taas ikävä tuntumaan eikä kotona sille viihdytystä saanut,
silloin veti se häntä toveripiiriin, veti kuin virta, joka kuljettaa
tahdotonta veneessä istujaa. Hänellä ei ollut voimaa tarttua airoon ja
soutaa vastavirtaa, takaisin kohden lakeaa, ikävänharmaata kotirantaa.
Olihan pyörteissä keikkumisella edes hetkellinen viehätyksensä, eikä
hän siitä voinut luopua, kun ei ollut mitään vastaisella puolella,
joka olisi vetänyt ja houkutellut parempaan päin. Sellainen vastapäin;
pahalle olisi voinut hänet pelastaa, mutta sitä ei kotoa löytynyt,
siksi hän sitä hakemaan läksi.

Hän tunsi, ettei hän siinä tehnyt väärin, vaikka se olikin kotoa
karkaamista. Se oli tosin pakkomatka, mutta se pakko pelasti hänen
paremman minänsä, pelasti kaiken, mikä hänessä oli hyvää, voimakasta ja
elämää varten aiottua.

"Enkä minä sitä matkaa kadu, en ikänä", ajatteli hän painaessaan auran
syvemmälle vakoon. Mutta monenlaista ja usein räikeän kirjavaa oli se
elämä, jota hän oli matkallaan nähnyt. Ei siellä suinkaan tarjottu
yksin sitä houkutusta hyvään, jota hän sisimmässään ikävöi. Mutta
siellä tarjottiin kuitenkin _runsaasti_ mitä annettiin, pahaa yhtä
hyvin kuin hyvää, ja enemmänkin, ja juuri tuo runsaus ja voima häntä
viehätti. Toista se oli kuin elämä ummehtuneessa kotikylässä. Sanomaton
ja voimakas elämänhalu huumasi hänet, ja hän heittäytyi rentonaan sen
valtaan, tuntien samaa käsittämätöntä tyydytystä kuin kotka, joka
vihdoinkin pääsee vankilasta vapaaksi nauttimaan sitä vapautta, jota
varten hän on luotukin.

Tätä ensimmäistä huumausta seurasi pian heräämisen aika. Se vaati häntä
arvostelemaan sitä uutta elämää, johon hän oli joutunut, ja valitsemaan
sen tarjoaman hyvän ja pahan välillä. Ja tuossa valitsemisen
kiirastulessa hän kasvoi mieheksi. -- --

Näistä sisäisistä kokemuksistaan ei Antti koskaan ollut kirjoittanut
kotiin. Mutta kun hän palasi, huomasi jokainen, ettei hän suotta ollut
tehnyt matkaansa. Äidille hän joskus mainitsi, miten toiselta elämä nyt
tuntui kuin ennen, mutta yksin Anni sai tietää, mitä kaikkea hän oli
kokenut, miten kovaa koulua oli käynyt, ennenkuin mieheksi oli tullut,
ja mitä hän nyt aikoi ja toivoi tulevaisuuden varalta.

"Sinä teet Teitosta onnen ja ilon pesäpaikan", oli Anni kerran sanonut.
"Sitä minä en koskaan olisi voinut."

Silloin pudisti Antti päätään. "Sitä en uskalla ajatella vielä
ainakaan, mutta minä tiedän nyt ainakin, mitä koti ja kotimaa ovat ja
minä tiedän, että minulla juuri täällä on tehtäväni. Sitä tehtävääni
ajattelen minä nyt mieluimmiten."

Sitten hän oli ruvennut kertomaan Annille niiden maiden oloista, joissa
oli käynyt. Hän oli kotoa lähdettyään ensin oleskellut eri paikoissa
Amerikassa, sitten vähän Englannissa ja viimeksi Tanskassa. Olihan
niissä kaikissa ollut paljon nähtävää ja opittavaa, mutta Tanska oli
häntä eniten miellyttänyt. Sen pienet kartanot, joiden pellot ja niityt
olivat hyvin viljellyt kuin puutarha ja joiden asukkaat tuntuivat
turvatuilta ja onnellisilta, olivat ensi kerran hänessä herättäneet
koti-ikävää. Ensi kerran hän oli siellä tyytyväisenä muistanut, että
Teitto on hänen omakseen tuleva. Sen pellot ovat hänen kynnettäviään ja
kylvettäviään, sen niityiltä hän karjalleen heinää korjaa.

Juuri tällaisena kevätaamuna se ajatus oli herännyt ja oli tuonut
sellaisen onnen tunteen tullessaan, että olisi tehnyt mieli puristaa
pellolla kulkevan kyntäjän kättä ja huutamalla huutaa hänelle, että "on
minullakin pellot ja niityt, ja koti on kaukana kotimaassani Suomessa".

Kuinka hän sitten oli ruvennut kotia ajattelemaan ja kaikkea sitä,
mitä tahtoisi tehdä, kun saisi ohjakset omiin käsiinsä! Hän rupesi jo
matkallaan kuulostamaan ja katsomaan, missä vaan voisi kodin hyväksi
jotain oppia. Hän rakensi ajatuksissaan kotitalon uudelleen, maalasi
sen iloisen vaaleaksi ja valkonurkkaiseksi ja istutti puut ympärille.
Ja kun se oli valmis, toisti hän itselleen: "Se on minun, minun omani."

Hän muisti kaikkea tätä kyntäessään vaon toisensa perästä. Kun hän
siitä oli Annille puhunut, oli tämä ihastunut ja kiittänyt häntä hänen
aikeistaan. Se oli Annista ollut hauskaa ajatella, että Teitosta vielä
kerran tulisi kaunis talo. Ja sitten hän oli vielä sitäkin ajatellut,
että kun Antti sitä oikein rupeaa asumaan ja siihen juurtumaan, ei se
häneltä joutuisi vieraille, ei ainakaan Ollille, niinkuin isä joskus
oli uhkaillut.

"Mutta entä jos sittenkin joutuisi", johtui Antille mieleen. -- Hän
käski hevosta. -- Eihän sitä tiennyt, jos vielä niin kävisi, vaikka
Anni olikin hyvin päin ennustanut. Olihan moni muukin asia mennyt
toisin kuin Anni oli ajatellut. Jos menisi tämäkin? Eihän se ollut
mahdotonta.

Antti tuli yht'äkkiä ajatelleeksi, että kummanko hän valitsisi, jos isä
nyt sanoisi: "nai Metsäahon Viivi ja jää Teittoon, tai mene tiehesi ja
ota omasi mistä tahdot". Oikein hän hätkähti sitä kysymystä, vaikka
oli mies. Olisi siinä kova kohta. Luopua Martasta tai Teitosta, saada
omakseen Martta ilman kotitaloa tai kotitalo ilman Marttaa ja lisänä
Viivi, joka puhui nenäänsä ja katsoi kieroon aina kun miellyttää tahtoi
ja joka vielä oli niin naimahaluinen, ettei sitä voinut salata, ei
keinolla millään. Hyi, minkälainen ajatus! Oikein mieltä etoi.

Mutta olihan pitäjässä muitakin. Ei tiedä kuka sopisi?

Anttia rupesi yht'äkkiä naurattamaan, kun ajatteli, keitä kaikkia isä
voisi ehdolle panna. Olihan niitä montakin. Kun tiedettiin Teitossa
olevan rahaa, uskalsi ajatella melkein ketä hyvänsä. Suovaaran
rikas tytär olisi sen puolesta sopinut, että hänen lempityönsä oli
korkojen laskeminen. Hänellä tiedettiin olevan rahaa pankissa kymmeniä
tuhansia, ja itse hän aina säästi ja laski, laski ja säästi, että vaan
koroillekin vielä korkoa kasvaisi. -- Ja olihan Heilalassakin iloinen
tytär, joka osasi kaikki tanssit ja hypyt, mutta ei vaan uskaltanut
navettaan mennä, etteivät hänen vaatteensa rupeaisi haisemaan! Olisi
hänkin ehkä vaaliin sopinut.

Antti nauroi. Kuka ihmeessä osasikaan muuta kuin nauraa sellaista
sieppanaa muistaessa, varsinkin näin kauniina kevätaamuna, jolloin
väkisenkin täytyi ajatella kaikkea iloiselta kannalta.

Antti alkoi ajatuksissaan aivan huomaamattaan hyräillä. Mistä lie
säveleenkin saanut. Niin tuli, ettei tiennyt mitä lauloikaan.
Piirileikissä hän sen oli oppinut ja sitten unohtanut. Mutta nyt se
sukelsi ummesta esiin.

Kun hän pariin kertaan oli laulanut säveltä, tulivat sanatkin. Ne
tulivat nekin aivan itsestänsä, ja kun hän huomasi, että muisti loppuun
asti, raikautti hän laulun, niin että kaikui peltoa pitkin.

Ruuna höristeli korviansa, nykäisi auraa vähän ja rupesi astumaan
rivakammin. Anttikin oikaisihe, katsoi pilviin päin, missä leivonen
näkyi pienenä mustana pisteenä, ja kajautti taas laulun.

Samassa hän näki liikettä kotipihalta. Hän keskeytti laulunsa ja
tähysteli. Hänellä oli hyvät silmät, ja vaikka oli matkaa pihalle,
tunsi hän äidin. Äiti kävi aitassa, pyörähti sitten takaisin tupaan ja
palasi taas aittaan.

Laulu jäi Antilta kesken. Kuinka äiti sentään oli vanhentunut, ajatteli
hän itsekseen. Hän ei ollut sitä ennen niin ajatellut, mutta nyt se
pisti silmään tänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kaikki luonnossa oli
niin nuorteaa ja voimakasta ja hänen oma povensa uhkui elämänhalua ja
voimaa. Äiti vain ei ollut nuortunut, sen hän näki siitäkin, että äiti
kävi kumarassa ja astunta oli väsynyttä ja raskasta. Eikö vain lie
tukkakin ihan harmaa jo?

Hän koetti muistella. Kyllä se niin taisi olla, ja ryppyjäkin oli
ruvennut ilmestymään kovin paljon suun ja silmien ympärille. Hän oli
sen kyllä nähnyt, mutta eipä ollut tullut oikein ajatelleeksi ennen
kuin nyt. Miten sitä olikin niin huomaamaton, kun aina näki ja yhdessä
oli. Ei silloin tullut tarkanneeksi, ei ajatelleeksi. Vasta sitten kun
jokin herätti ja pani ajattelemaan, sidoin sitä huomasi ja ymmärsi.

Ja mistäpä äiti olisikaan nuortunut? Eihän hänellä muuta ollut viime
aikoina ollutkaan kuin surua. Annin kuoleman jälkeen se oli häntä
hivuttanut vähitellen, mutta varmasti kuin elon voimaa jäytävä tauti.
Hän oli kuin puu, jonka kylkeen haava on isketty ja jonka neste pisara
pisaralta valuu kuiville. Hän kuihtui ja kangistui sekä sisällisen että
ulkonaisen ihmisensä puolesta, eikä siinä mikään voima voinut sitä
ehkäistä.

Hänellä pitäisi olla onnea, ajatteli Antti. Mutta mistä oli se
onni otettavissa? Ei sitä kai äidin osalle paljon elämässä ollut
riittänytkään. Lapsistaan hän oli enimmin toivonut, ja kun sekin petti,
ainakin Annin suhteen, silloin sammui viimeinenkin ilon kipinä. Hänen
selkänsä köyristyi työtaakan alle. Hänen sydämensä sortui surujen
suuruuteen.

Antti oli monta kertaa talven kuluessa säälinyt äitiä. Hän oli
nähnyt, miten äiti kärsi, ja oli koettanut lohduttaa. Olihan äidin
suru hänenkin surunsa. Mutta äiti oli aina luotaan työntänyt, milloin
karttavin, milloin katkerin sanoin. "Olenhan minäkin sinun lapsesi",
teki hänen kerran mieli sanoa, mutta sitten hän muisti, että eihän
poika voi olla äidilleen sitä, mitä tytär ja vielä sellainen tytär kuin
Anni. Sanat jäivät sanomatta, ja sen kerran jälkeen Antti lähestyi
äitiä harvemmin.

Nyt, kun hän sen muisti, tunsi hän pistoksen sydämessään. Mikä hänet
panikaan vetäytymään pois? Hän oli äidin ainoa poika ja kai ainoa
toivokin. Miksi hän väistyi ja vetäytyi pois, kun ei heti onnistunut?
Niin oli äiti parka kuin kuihtumassa oleva havupuu, jonka neulat
vihaisesti pistävät, mutta miksikä hänen tarvitsi sitä pelätä? Olisi
vaan koettanut haavaa tukkia, hoitaa ja hoivailla, niin että uuden
elämän nesteet olisivat elpyneet, uusi toivo sydämeen syttynyt. Mutta
hän oli väsynyt kesken ja vetäytynyt pois, ehkä siitäkin syystä, että
tunsi kerran joutuvansa lisäämään äidin surua. Hän tiesi, että jos
hän vaan puhuisi Martasta, särkyisi sekin, mikä nyt oli ehyttä äidin
ja hänen välillään, ja sentähden tuntui niin toivottomalta rakentaa
siltoja, jotka kuitenkin pian joutuisivat purettaviksi.

Äidin tähden olisi hänen kuitenkin pitänyt koettaa. Välttihän hän äidin
tähden Marttaakin pitkin talvea, miksi hän ei sitten voinut aina olla
rakastava ja lempeä äitiä kohtaan. Ehkä se sittenkin olisi äidin mieltä
keventänyt, vaikka hän ei saanut sitä näytetyksi, ja ehkä se myöskin
olisi voinut tasoittaa Martalle tien Teittoon?

Antti katsoi kartanolle päin. Äiti oli jo aitan portailta poissa. Oli
kai mennyt tupaan askaroimaan.

Isä kulki yksin pihamaalla, kulki hitaasti ja horjahdellen sauvan
nojassa ja pysähtyi tuon tuostakin puhaltelemaan. Vanhentunut oli
hänkin, vaikkakaan ei niin paljon kuin äiti. Hän oli taas pitänyt
tautiaan joulusta kevätpuoleen asti, ja kyllä oli jokainen saanut sitä
tuntea, äiti tiettävästi eniten.

Pitkä oli se totisesti ollut Antillekin, tämä ensimmäinen talvi
kodissa matkan jälkeen. Isä oli sairastanut, äiti surrut. Hän oli
koettanut tehdä työtä kuin mies ja työn lomassa ajatella, miten
haihduttaa vanhusten ikävää. Hänellä oli sanomalehtiä ja kirjoja
enemmän kuin koskaan ennen Teitossa niitä oli nähty, ja niitä hän luki
sekä vanhemmille että itsekseen. Isä kyllä murahteli niiden lehtien
paljoudesta ja rahantuhlauksesta, mutta Antti ei siitä välittänyt. Hän
oli ne omilla rahoillaan maksanut eikä enää ollut holhouksenalainen.
Mitä siitä sitten, jos isä sanoikin.

"Pian perintösi menee", sanoi isä kerran, "jos aiot tämmöistä tapaa
pitää."

"Ei se raha ole kaivoon viskattu", sanoi Antti tasaisesti.

Mutta äiti nousi äkkiä. "Se raha, se raha ja se perintö, niitä sinä
aina jaksat ajatella, vaikka ne meidät tappaisivat vielä kaikki tyyni."

"So, so, mamma, mitä sinä nyt vastaanpanet. Kyllä sinäkin rahan arvon
ymmärrät."

"Ja sen kirouksen myöskin."

Mutta silloin kavahti isäntä sängyssä pystyyn. "Oletko sinä
suunniltasi. Mitä se tuo on merkitsevinään. Häh?"

"Onpahan vaan. Kai sinäkin vielä lastasi muistat."

"Kai vähän paremmin kuin sinä, koska sinä luulet, että raha hänet
tappoi."

"Riita rahasta ja rakkaudesta."

"Älä valehtele. Sinä olit ihan samaa mieltä, mutta niinhän se
paratiisista asti on ollut, että te vaimoihmiset aina syydätte syyt
miehen niskaan."

"Ei minun aikani pipliassa sillä lailla seisonut", sanoi emäntä hiljaa,
mutta isäntä ei kuullut hänen sanojaan. Hän oli niin suuttunut, että
silmä iski tulta ja veri oli syöksynyt kasvoihin.

"Kun ette saisi miestä koskaan kidutettavaksenne", ähki hän.

"Hyvä kai se meille." Emäntä huokasi.

Antti oli lukevinaan sanomalehtiä. Mutta vaikka hän olikin mies, olisi
tämä sanakiista tuskin voinut naisen sydäntä sen pahemmin raadella kuin
hänen tällä kertaa.

Äidin mentyä hän rupesi isälle lukemaan, kunnes sai tämän
tyynnytetyksi. Sitten hän meni äitiä etsimään nähdäkseen, eikö voisi
häntä jollain tavoin auttaa.

Illemmalla, kun kaikki taas olivat yhdessä, oli olo entisellään, mutta
Antin mieleen jätti kohtaus kolottavan muiston.

Nytkin se taas heräsi uudelleen, kun hän näki isän keppi kädessä
köpittävän edestakaisin pihalla. "Semmoista siitä sitten taas tulee,
kun minä rupean Martasta puhumaan", ajatteli hän. "Ei tahdo toinen eikä
toinen, mutta syy on sittenkin syydettävä omilta toisen niskoille."

Antti nykäisi ohjasten periä, niin että ruuna pysähtyi tuohon paikkaan.
Se ei ollut tottunut siihen, että nuori isäntä repi sen suupieliä.
Sentähden hämmästyi se nykäystä niin, että oli työnsä kesken jättää.

"So, so, astuhan", kehoitti Antti lauhkeasti. Hän häpesi sitä, että
äkkipikaa oli suuttunut ja antanut ruunankin sitä tuntea. Ruuna arveli
hetken, päätti sitten, että nykäys oli sulaa erehdystä isännältä, ja
läksi sitten tasaisesti ja verkalleen taas astumaan.

Mutta Antin oli äkkiä vallannut ikävä Marttaa. He olivat harvoin
nähneet toisiaan talven kuluessa ja silloinkin aina pikipäin vaan. Se
oli usein tuntunut vaikealta, mutta rauhan vuoksi he pysyivät erillään
ja ulkonaiset olosuhteetkin olivat heitä auttaneet, Martta kun sitten
syksyn oli etäisessä herraskartanossa palveluksessa. Hän ei usein
päässyt kotona käymään, eikä sattunut Antti aina silloinkaan näkemään.
Pitkää oli ero ollut, mutta olihan sitä kuitenkin eteenpäin päästy. --
Mutta nyt oli kevät --: --

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän päättävästi. "Hän on
ainoa, josta minä välitän, on ollut leikkitoverini lapsesta asti ja
ainoa, jonka seura aina on tehnyt minut hyväksi. Minä olen jo odottanut
kyllin kauan, nyt minun täytyy saada hänet."

Hän painoi auran pontevasti peltoon, mutta se ei liikahtanut. Kivikö
lie vai kanto edessä ollut, mutta väistyä sen piti. Hän ei hellittänyt.
Esteiden täytyi tieltä, hän oli sen vahvasti päättänyt. Ruumis oikein
vapisi, kun hän pani kaikki voimansa liikkeelle.

-- Auttoipas viimeinkin! Hän huoahti ja antoi ruunankin huoahtaa, kun
este vihdoin oli tieltä pois. Sitten hän rupesi miettimään, milloin ja
miten saisi tavata Marttaa.

Jos hän menisi kirkkoon sunnuntaina? Mutta sen tuuman hän hylkäsi. Jos
hän Martan tapaisikin siellä, ei se häntä auttaisi. Martta vietäisiin
isäntäväkensä hevosella takaisin tai jos kotiin lähtisikin käymään, ei
hän kuitenkaan ihmisjoukosta lähtisi Antin kanssa kahden kulkemaan.

Sitä vastoin päätti Antti mennä häntä metsäpolulle vastaan. Jos hän
kirkolta tulisi kotiin, tulisi hän varmasti sitä tietä. Siellä he
saisivat paremmin kahden puhella ja siellä olisi Martan vaikeampi häntä
karttaa, kun ei näkisi, ennenkuin eteen astui.

Antin tuli oikein hyvä olla, kun oli päässyt päätökseen. Nyt hänen ei
siis muuta tarvinnut kuin odottaa sunnuntaipäivää.

Ei kukaan sinä sunnuntaina lähtenyt Teitosta kirkkoon. Isäntä makaili
enimmäkseen sängyssään ja äiti istui väsyneen ja kärsivän näköisenä
pienessä keinutuolissa, joka oli ollut Annin oma. Antti luki saarnaa
heille.

"Tämän jälkeen he varmaan nukkuvat kumpikin" päätti hän itsekseen
kesken saarnan lukua. Ei hänellä ollut paha omatunto, mutta vähän oli
kuitenkin levoton mieli siitä, että mitenkähän koko tuuma onnistuu.
Tapaako hän ensinkään Martan ja jos tapaa, saako puhutuksi -- --

Hän oli jo puolitiessä metsäpolulla, kun kuuli risahduksen. Hän
pysähtyi ja kuulosti. Eiköhän vaan ollut joku tulossa?

Nyt hän saattoi erottaa lähenevät askeleetkin. Hän seisoi aivan hiljaa
ja liikahtamatta, kunnes tien käänteessä näki tulijan. Se oli Martta.
Muutamin harppauksin hän oli luona.

Martta pysähtyi paikalla, nähdessään Antin. Hän seisoi hetken kuin
siihen paikkaan kytkettynä, sitten hän äkkiä kääntyi, aikoen kiiruhtaa
takaisinpäin. Mutta Antti ennätti eteen. "Martta, sinä et saa!"

"Minun täytyy."

"Anna minun ensin puhua. Minä olen jo niin kauan odottanut ja
väistynyt. Nyt täytyy saada puhua."

"Ilman vanhempiesi lupaako?"

"Vielä minä sen luvan hankin."

"Sinä et tunne heitä." Martta kääntyi poispäin.

"Kuules Martta", Antin ääni värähti veitikkamaisuudesta. Hänet valtasi
silmänräpäyksessä sanomaton ilo. Hänestä Martta oli niin kaunis tuossa
seisoessaan, kun aurinko paistoi aivan hänen päälaelleen ja haavan
lehdet värähtivät ja vapisivat hänen takanaan kuin leikkien hänen
kulmillaan.

"Tahdotko sinä jäädä vanhaksipiiaksi?"

Martta kuuli että äänessä oli naurua. Hän käänsi kasvonsa Anttiin, ja
nekin paistoivat ilosta ja veitikkamaisuudesta. "En."

"Et millään ehdolla?"

"Mieluummin kuin otan miehen, josta en pidä." Hän kävi vakavaksi siinä
samassa.

Antti hypisteli haavan lehteä kädessään. Se ei ollut hänelle mieluinen
vastaus. Hän oli jo ajatellut, mitä sanoisi, jos Martta vielä jatkaisi
leikkiä ja sanoisi että "en". Mutta nyt täytyi keksiä jotain muuta.

"Jos et sinä tahdo jäädä naimattomaksi, etkä huoli miehestä, jota et
rakasta, täytyy sinun ottaa minut." Hän koetti hymyillä, vaikka tunsi,
että jo itsekin rupesi käymään totiseksi.

"Ei ilman vanhempiesi suostumusta. Siitä ei koskaan tule hyvää.
Vanhemman siunaus se lapsille kodin rakentaa."

"Siunaus", toisti Antti, ja hän tunsi, että ääneen tuli katkeruutta.
"Entä jos heillä ei olekaan siunausta, vaan kirousta antaa."

"Älä puhu niin kauheita."

"Joka sen on tuntenut, se niin puhuu. Sinä tunnet, minkä arvoinen
vanhempien siunaus on. Minä, miten tavaran kirous painaa."

"Ei tavara ole pahaksi." Martta tunsi vapisevansa, vaikka koetti pysyä
tyynenä. "Sillä voi tehdä niin paljon hyvää."

"Miksi et tule sitten tekemään? Miksi sinä pelkäät?" Antin ääni oli
kova.

"En pelkää minä taloa enkä tavaroita, mutta vanhempiasi. Eikö heillä jo
ole ollut surua tarpeeksi. Ajattele heitä, ajattele Annia."

"Siksi tahdon tuoda heille tyttären taloon."

"Mökin lapsen, piikatyttösen." Martan huulet rupesivat vapisemaan. Hän
tunsi, miten hän Anttia rakasti, ja tunsi, ettei kauan enää voi lujana
pysyä, "Sinun täytyy antaa minun mennä", sanoi hän hätäisesti, "sinä et
tiedä mitä teet."

"Minä tiedän." Antti tarttui kaksin käsin hänen käteensä. "Minä tahdon,
että se mökin lapsi tuo siunauksen minun kotiini ja onnen minun
sydämeeni." Hänen äänensä sointu oli syvä ja lämmin.

Martta tunsi, että hän vapisi kuin haavan lehdet, jotka kohisivat
tuulessa, vapisi voimain ponnistuksesta, jota vastaanpaneminen häneltä
kysyi, vapisi suuresta, pyhästä ilosta, jota nuo Antin sanat hänen
sydämeensä soittivat.

Antti piti yhä hänen käsiään omissaan, mutta ei kumpikaan saanut
puhuttua. Vihdoin katkaisi Antti äänettömyyden. "Minä tunnen, että sinä
voitat. Sinun täytyy saada mennä nyt. Mutta minäkin olen saanut puhua
asiani. Muista sinä, että minä en väisty. Minä tulen takaisin heti, kun
voin." Hän laski Martan kädet irti ja väistyi tieltä. "Nyt olet vapaa",
sanoi hän ja koetti naurahtaa, "vapaa menemään luotani."

Silloin Martta äkkiä kohotti katseensa Anttiin, silmänräpäykseksi
ainoastaan, mutta he tunsivat kumpikin, että he eivät olisi kestäneet
enempää.

"Hyvästi", kuiskasi Martta ja kääntyi juoksujalkaa lähtemään.

Antti jäi tielle katsomaan hänen jälkeensä. "Piikatyttö, mökin
lapsi", toisti hän itsekseen ja tunsi rintansa ylpeydestä ja onnesta
paisuvan, sillä se mökin lapsi oli hänestä kuningattaria korkeampi ja
jalosukuisia jalompi.

Siitä pitäen, kun Antti oli tavannut Martan metsäpolulla, ei tämä enää
Anttia pakoillut. Usein he eivät yhdessä olleet, mutta kun olivat,
olivat he vapaasti, tuntien, että kaikki oli molemmin puolin selvillä.
Martta tunsi, ettei Antti kuitenkaan väisty; mitä siitä sitten hyötyä,
että hän panee vastaan. Valhe se olisi ollut, jos hän olisi kieltänyt
rakastavansa Anttia, eikä valheesta apua, vaikka se olisikin hyvässä
tarkoituksessa sanottu. Paras tunnustaa asia niinkuin se oli ja
valmistautua vastaanottamaan, mitä siitä tulisi.

Antti oli kohta tavattuaan Martan metsässä aikonut ilmaista mielensä
vanhemmille, mutta kun hän tuli kotiin, virui isä ähkien vuoteella
ja äiti luki taas postillaa. Antti näki, että äidin silmäluomet
punoittivat ja poskipäillä hehkui helakan punaiset pilkut. Kaiketi oli
vanhempien välillä taas ollut kiivas sananvaihto, sitä ainakin tiesi
se, että isä tautiaan valitteli ja äidin täytyi lukea saarna uudelleen.

Antin mieli muuttui samassa, kun hän näki tämän. Ruveta nyt puhumaan
siitä, mitä hänellä oli sydämellään, uskoa pyhimmät toiveensa ja
parhaat aikeensa äidille, jonka mieli oli epäsointujen katkeroittama,
ja isälle, joka ei ajatellut muuta kuin itseään, omaa sairauttaan ja
omaa suuttumustaan, sitä hän ei voinut. Oli niitä ristiriitaisuuksia
tarpeeksi muutenkin. Miksi uusia tuoda esiin. Olkoot peitossa niin
kauan kuin pysyvät. Tasoitelkoot isä ja äiti välejään, koettakoot
päästä sopusointuisammalle mielelle ja surkoot Annia vielä rauhassa
vähän aikaa. Sittenkun Antti ei enää muuta voi, silloin hän puhuu,
sanoo että "onhan teillä vielä lapsi elossa, ajatelkaa häntäkin.
Antakaa minun ottaa osani, jota jo kauan olen odottanut, niin tuon
teille tyttären, josta tulee vanhuutenne ilo ja turva."

Äidillä ei ollut vähäistäkään aavistusta näistä Antin aikeista. Hän
oli Annin kuoleman jälkeen siksi murtunut, ettei kyennyt nykyisyyttä
eikä tulevaisuutta ajattelemaan. Tulevaisuutta ei ollut hänelle
olemassakaan. Nykyhetken työt ja tehtävät hän täytti konemaisesti.
Menneisyys yksin oli hänelle elävä todellisuus, ja siinä hän eli. Pala
palalta toisteli hän mielessään sekä Annin että oman elämänsä. Hän
poimi erilleen kaikki hyvät ja valoisat muistot ja kokosi yhteen samoin
kuin surullisetkin. Hän hautoi mielessään kaikkea sitä, mikä oli ollut
katkeraa ja vaikeata, koetti löytää syyn ja selityksen siihen, miksi
kaikki onnikin hänen tiellään oli onnettomuudeksi muuttunut, ja se
kevensi samalla kuin katkeroitti, kun hän löysi jonkun, jota syyttää
siitä, mitä oli tapahtunut.

Ja kun katkerat muistot oli läpikäyty, tuli valoisain ja kauniiden
muistojen vuoro. Niitäkin hän hartaasti keräsi kokoon, toisteli
mielessään ja katseli samanlaisella haikealla hellyydellä kuin Annin
jättämiä pieniä muistoja. "Jos vaan silloin olisin ymmärtänyt, jos vaan
silloin olisin tiennyt." Se ajatus tunki väkistenkin mieleen.

Suru Annin tähden teki äidin araksi hänen suhteessaan Anttiin. Miksi
hän lähestyisi, miksi osoittaisi hellyyttä ja kiinnittäisi sydämensä
poikaan? Ei siitä muuta kuitenkaan ollut kuin katkeruutta ja surua
lopuksi. Jos hän jotakin toivoi elämältä tai ihmisiltä, oli tuo toivo
jo takeena pettymyksestä. Niinkuin hyinen halla hiipii juuri sinne,
missä enin vaivaa on uhrattu, enin työtä tehty ja missä satoa enin
toivotaan, niin kajosi surukin siihen, mikä hänestä oli mahdotonta
jättää, iski suoraan ja varmasti kuin olisi hänen rakkautensa ja
toivonsa leimannut juuri sen kohdan, johon olisi iskettävä ----. Hän
oli tätä siksi paljon jo kokenut, ettei enää tarvinnut todistuksia.
Siksi hän sulki sydämensä oven varmasti ja lujasti kuin se, joka tietää
yksin lukkojen takana löytävänsä ainoan turvapaikkansa.

Äiti ei ollut nähnyt Anttia Martan seurassa kertaakaan Annin kuuleman
jälkeen. Sekin vaikutti sen, ettei hän omaa suruaan hauteessaan tullut
ajatelleeksikaan, että Antti ajatteli muuta kuin Teiton viljelyksien
parantamista ja niitä sanomalehtiä, joita hän yhtenään lueskeli.

Jonkun kerran, kun Antti talven kuluessa oli ollut nuorisoseuran
kokouksissa ja kutsuvieraana isommissa perhejuhlissa, oli isä kyllä
hänelle pistellyt, että eikö sieltä emäntää löydy. Mutta Antti oli
aina lyönyt leikiksi. Kerrankin hän rupesi ilvehtien kertomaan, että
"oli niitä kymmenen vaalissa", mutta ei tiennyt kenen ottaa. Hän
esitti kaikki kymmenen isälle höystäen kuvauksensa heistä sellaisilla
sukkeluuksilla, että kaikkien täytyi nauraa.

"Ei Antti kotipuolesta löydä sopivaa", ajatteli äiti silloin. "Kunhan
hän nyt Martan unohtaa kokonaan, hakee hän omakseen paremman ja
kauempaa kuin muut."

Äidin tuli jo hyvä mieli siitä, että oli osannut niin taitavasti
järjestää kaikki. Ei hän ollut Antille koskaan ollut kova. Oli vain
osannut toimittaa Martan pois talosta oikeaan aikaan. Antti oli siksi
hyvä, että kannatti hänen saada hyvä toverikin. Hän oli matkallaan
oppinut paljon ja sitten kotiin tultuaankin lueskellut kaikki maailman
kirjat, niin että keskusteli kuin mikähän lukumies sekä papin että
muiden herrojen kanssa. Ja kuinka hyvä hän pitkin talveakin oli ollut,
tasainen ja auttavainen, vaikka näkihän sen jokainen, ettei hänellä
Teitossa mitään iloa ollut.

Oli kuin koko talon arvo olisi kohonnut sitten, kun Antti tuli kotiin
ja otti asiat ohjatakseen. Vieraitakin kävi enemmän kuin koskaan ennen,
isäntämiehiä, jotka tulivat juttuamaan Antin kanssa, ja emäntiä, jotka
tulivat yksin tai tyttärineen kuulostamaan, miten Teitossa voitiin.

Emäntä otti heidät jäykänlaisesti vastaan. Eihän noita ennen usein
oltu nähty, mikä erinomainen osanotto heitä nyt käytti talossa? Hän
heitä ei ainakaan tarvinnut enemmän kuin ennenkään, mutta täytyi hänen
Antin tähden heitä ottaa vastaan. -- Ja se ajatus hiveli sydäntä, että
täytyipä vieraiden vaan tulla, tekeytyä ystävälliseksi ja köyristää
selkäänsä, vaikka ennen niin olivat halveksineet.

Kun Antti joskus lähti kotoa pois, kysyi äiti harvoin, minne hän oli
menossa. Ellei hän itsestään sitä ilmaissut, sai se jäädä. Mutta kerran
elokuun alkupäivinä nähdessään, että Antti oli lähdössä jonnekin,
sattui äiti kysymään minne matka. Häntä hämmästytti se, että Antti oli
kuin työhön lähdössä, vaikka olikin erityisesti siistiytynyt. Hänellä
oli leveä, suuri vyö päällään, vaalea kotikutoinen puku ja alla kirjava
kaulukseton paita.

"Lähden tuonne Mäntyvaaran talkooseen." Antti vetäisi vyön lujemmalle
ja rupesi etsimään lakkia.

"Mitä ihmettä sinä talkooseen?" Äiti katsoi pitkään.

"Leikkaamaan ruista niinkuin muutkin. Meillä kun on jo korjattu, joudan
kyläntöihinkin."

"Sinä?" Äiti katsoi taas pitkään. "Sopisi sinun paremmin muuta tehdä."

"Ettäkö minä muka en kelpaisi ruista katkomaan Mäntyvaaran pellolta?"

"Sinä olet siihen liiankin hyvä."

"Niin hyväksi minä toivottavasti en koskaan tule, että maatyö olisi
minulle häpeäksi!" Hän oli jo ovella menossa, mutta kääntyi takaisin.
"Sitä mieltä ollaan paljon nykyaikana. Moni pitää työtä huonona ja
itseään hyvänä, mutta semmoista poikaa et minusta saa. Ethän sinä
tahtoisikaan, äiti?" Hänen äänensä kävi helläksi, vaikka samalla
kajastui kuin pelkoa viime sanojen väreessä.

"Sinä olet lukenut niin paljon." Äiti vältti hänen katsettaan.

"Sentähden ymmärrän vähän työn arvoa."

"Voisit ehkä toisellaistakin työtä tehdä. Sinä tiedät, että minä
kasvoin toisissa oloissa, ehkä se teihinkin on vaikuttanut."

"Sinä olet antanut meille halua pyrkiä eteenpäin elämässä ja sinä olet
opettanut meitä rakastamaan hyvyyttä, puhtautta ja sydämen jaloutta.
Se halu ei kuole maatöissä." Taas kävi Antin ääni niin pehmeäksi ja
helläksi.

"Niin, niin, mene vaan." Äiti kääntyi kiireesti poispäin. Mutta kun
Antti oli sulkenut oven, kiiruhti hän ikkunaan nähdäkseen hänet vielä
vilahdukselta. Tuo poika, tuo poika, kuinka hän kolkutti sydämen
ovella, kun näytti tuon lämpimän kauniin puolensa, kuinka silloin toivo
väkisinkin tahtoi herätä ja huutaa että "tuosta, tulee vielä vanhusten
ilo ja turva". Mutta korva oli tukittava ja ovi salvattava kiinni,
sillä toivoa ei ollut elämässä muuta kuin pettymysten edelläkävijänä,
eikä iloa muuta kuin surun sanansaattajana. "Tiedänhän minä sen, kun
oma onni kolkuttaa hänen ovellaan, silloin hän sen ottaa, vaikka se
olisikin minun surmani."

Emäntä vetäytyi hätäisesti pois ikkunasta, ettei Antti ohi ajaessaan
näkisi. Mutta Antti oli jo nähnyt ja nyökkäsi iloisesti päätään.
Silloin toivo taas kolkuttamaan, että jos kuitenkin, jos säästyisi
kerran särkymättä, se mikä oli kaunista ja hyvää --

       *       *       *       *       *

Mäntyvaaran talo sijaitsi vähän matkaa kirkolta, järven toisella puolen
samanne päin kuin herraskartano, jossa Martta palveli. Ajettuaan
kirkolta vielä vähän matkaa, jätti Antti hevosensa läheiseen taloon,
pyysi venettä lainaksi ja souti selän poikki. Rantaan laskiessaan
juolahti hänelle heti mieleen tarkastaa veneitä, että voisiko niistä
arvata, oliko Martta tullut talkooseen vai ei. Herraskartanon venettä
ei siellä näkynyt, mutta saattoihan olla väkeä lähitienoolta, joiden
kanssa Martta oli tullut.

Antti korjasi airot tuhdon alle, veti veneen maalle ja pisti nutun,
jonka soutaessaan oli riisunut, taas päälleen. Sitten rupesi hän
astumaan ylös pitkin pengertä suoraan pellolle, joka erotti talon
rannasta.

Väkeä näkyi olevan paljon koolla. Kaikesta päättäen oli heillä määränä
saada sinä iltana koko pelto leikatuksi, sillä he tekivät työtä kaikki
kuin kilvan. Miehet olivat lakittomin päin ja paitahihasillaan. Naisten
huivit paistoivat kirjavina kuhilaiden laella. Pellon laitaan, jo
leikatulle sarakkeelle, oli nostettu pöytä ja siihen kannettu kahvit
ja vehnäset, joilla leikkuuväkeä kestittiin. Talon nuoret tyttäret
kulkivat paikasta toiseen tarjoellen työntekijöille voileipiä, pitkiä,
paksuja leipäviipaleita, joille oli voita sivuttu ja joita sitten oli
ladottu toinen toisensa päälle korit kukkuroilleen.

Kun Antti rannastapäin nousi pellolle, erotti isännän silmä hänet
kohta. Ihmeissään hän katseli hetken, oliko oikeassa vai erehtyikö,
mutta sitten hän läksi astua kipittämään vierasta vastaan.

Mäntyvaaran isäntä oli oikein vanhan kansan mies, hidas, harvasanainen
ja yksinkertainen tavoiltaan. Hän oli kooltaan lyhyenläntä,
mutta tanakkatekoinen. Tukka, joka oli keskeltä jakauksella, oli
pitkänpuoleinen ja sileä kuin olisi sileäksi nuoltu. Kun hän tuli Antin
kohdalle, ojensi hän kättä, kohottaen toisen pyyhkäisemään ohimoa, kun
ei ollut lakkia, jota nostaa.

"Kiitoksia. Mitä isännälle kuuluu?"

"Eipä erinäistä. Ei ole vaan meillä ehditty niinkuin Teitossa. Siellä
kai on jo rukiit kuhilailla?"

"Johan ne tuli. Sattui kaunis talkooilma teille. Kyllä nyt kelpaa
leikata."

"Eihän nuori isäntä sentään mahda?" -- Ukko hymähti ja katsoa luimisti
kulmainsa alta.

"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan.
Mennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?"

"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne
nuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia."

"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi
heiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt."

Ukko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. "Niinhän ne
mainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä."

Antti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin
mukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo
oli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus
siitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden
edesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein
kaikki asiat.

Mäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun
kahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.

Jo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin
erottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet
etäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä
voisi siirtyä sinne asti.

"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni",
huomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja
rupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia
ja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin
se sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa
sarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren
sahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti
voi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.

Martta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi
ilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta
paljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin
tällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla
oli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. -- Eihän sitä
heille usein suotu.

Leikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo
siitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä
nouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli
kuin piiska kintereillä.

"Kunhan ei vain tulisi ukonilma", arveli muuan leikkuumiehistä.

"Hikevätä onkin ollut tänään", säestivät toiset. "Mitenkä minä silloin
pääsen kotiin?" kuiskasi Martta puoliääneen.

"Odotat täällä." Antti katsoi häneen veitikka suupielessä.

"Ei, sitä minä en voi. Lupasin rouvalle olla kotona kello kymmenen."

"Mikä ihmeen hätä heillä tänä iltana?"

"Herrasväki lähti itse kylään ja rouva luottaa minuun. Sanoi, että on
turvallisempi, jos tietää että olen kotona."

Antti avasi huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta samassa nielaisi
hän sen sanottavan ja vastasi vaan: "Kyllä minä siinä tapauksessa siitä
huolen pidän."

"Ei nyt sovi lähteä", esteli isäntä, kun Antti teki lähtöä. "Nythän
paraiksi ovat saaneet ruoan pöytään ja tuolta nousee aika jumalanilma.
Ruoatkin olivat pöytineen päivineen pihalta korjattavat takaisin
tupaan. -- Tottakai isäntä nyt ruoalle jää?"

"Kyllä minun nyt on lähteminen." Antti piteli lakkia toisessa kädessä
ojentaen toisen isännälle. "Vanhukset siellä kotona ehkä ovat
peloissaan tämmöisellä ilmalla, ja sitten voin auttaa tätä naapurinkin
tytärtä, joka palvelee Vik'in kartanossa. Isäntäväki taitaa olla
poissa, ja hän oli luvannut tulla kotiin kymmeneksi."

Isäntä katsoi veräjälle, jonka suulla Martta seisoi. Mutta Martta oli
kääntynyt selin puhujiin eikä isäntä saanut katsotuksi, minkä näköinen
hän oli. Eihän se niin tähdellistä ollutkaan, mutta olisi vain muuten
ollut mukavaa nähdä, ketä nuori isäntä oli niin halukas saattelemaan.

"Voisihan täältä meiltäkin", ehdotteli hän silmiään vilkutellen,
"panisin jonkun miehen tuota tyttöä saattamaan."

"Kiitoksia, no jos isäntä on niin hyvä", Antin ääni oli huoleton.
"Mutta kyllä minun kuitenkin on lähdettävä vanhusten luo."

"Vai on, vai on, ei sitten taida pyytämiset auttaa?"

"Ei auta. Hyvästi vaan. Ja käykää talossa." Antti astui pari syltä
pois päin. Silloin tuli isännälle hätä. Perässä täytyi hypätä. "Isäntä
hoi, kuulkaa! Kyllähän tuo tyttö kai odottaa. Kun ei ne miehet taida
tällaiseen tuuleen ja jumalanilmaan lähteä."

"Tuskinpa voi odottaa, kun lupasi olla kotona kymmeneksi. Kyllähän
täällä saattomiehiä kai on?"

Isäntä raapasi korvallistaan. "Mutta tuolta kun nousee oikein paha
pilvi ja sitten on juuri iltasen aika -- --." Isäntä koetti puhuessaan
turhaan tähystellä Marttaa. Tyttö seisoi itsepintaisesti selin
katsellen järvelle, jossa tuuli jo oli pieksänyt laineita lakkapäiksi.
Hänen vieressään, veräjän suulla seisoi pitkäkarvainen koira, joka
menossaan huiskutteli häntäänsä ja tuon tuostakin levottomasti ulvahti.

"Jos isäntä kuitenkin ottaisi viedäkseen?" Mäntyvaaran isäntä ei
tietänyt, miten luikerrella päästäkseen irti omasta satimestaan.
"Kyllähän se vaivaksi on, mutta jos nyt kuitenkin, kun isäntä kerran jo
taisi luvatakin."

"Miks'en minä", Antti puhui huolettomasti, vaikka kovasti pakkasi
naurattamaan. "Samassahan se menee."

"Mutta kyllä siellä käsivoimia koetellaan." Isäntä pudisti päätään.

"Olen minä suurempia selkiäkin kyntänyt. Hyvästi isäntä vaan."

Ehdittyään veräjän kohdalle pysähtyi Antti ja sanoi kovalla äänellä
niin että isäntäkin sen vielä kuuli: "No kiireesti nyt." Sitten hän
lisäsi nopeaan ja hiljemmin: "Tule jäljessä, minä astun vähän edellä.
Tuo ukko kai pitää meitä silmällä."

Antti kiirehti edellä veneelle päin ja Martta Toverin kanssa tuli
hiljalleen perässä. Rinnettä laskiessaan hän kääntyi kerran taakse päin
ja näki silloin vanhan isännän vielä paikoillaan silmin heitä seuraten.
Häntä nauratti vähän, mutta samalla oli hyvä mieli siitä, että Antti
oli häntä varoittanut. -- Jos muutenkin oli ilkeätä joutua ihmisten
hampaisiin, olisi se Antin vanhempain ja Antin itsensäkin tähden ollut
kovin ikävää nyt juuri, kuin Teiton arvo oli kohoamassa ja Antti
kaikkien mielestä pitäjän paraimpia poikia. Onni se oli, että Teitto
oli siksi syrjässä ja Martta itse tänä viime vuonna kotoa poissa.
Muuten kai sitä ei olisi edes näihin asti saanut olla rauhassa.

Toveri, joka ensin oli haukkuen ja hyppien juossut Martan rinnalla,
jätti hänet samassa, kun näki Antin työntävän veneen vesille. Koira
ymmärsi heti, että se vene oli heitä varten, ja iloisesti haukahdellen
loikkasi se rantaan, hyppäsi suoraan veneeseen ja nousi pystyyn Anttia
vastaan. "Kuules sinä", sanoi Antti, sivellen koiran tuuheata turkkia,
"mitenkähän me tässä toimeen tulemme?" Hän katsoi huolestuneena
järvelle päin. Koira ymmärsi hänen ajatuksensa ja ulvahti haikeasti.

"Jos tämä koira meille vielä tuhon tekee?" Antti katsoi kysyvästi
Marttaan, joka paraiksi rantaan ehti.

"Ei se, se tottelee, kun siihen vain katsoo."

"Mennään sitten Jumalan nimessä." Hän työnsi veneen vesille, käski
Martan perään ja tarttui airoihin. Samassa jyrähti ukkonen ensi kertaa,
ja kun he olivat pari syltä rannasta, valkaisi salama mustuneen taivaan.

"Tästä tulee kova ottelu." Martta ponnisteli voimiaan pitääkseen veneen
suorassa.

"Peloittaako sinua?" kysyi Antti.

"Ei."

"Eikö ensinkään?"

"Vähän vain."

Sade oli yht'äkkiä hienosta pisartelemisesta muuttunut rankaksi
kuuroksi, joka pieksi laineita, niin että vesipisarat veden pinnalla
kimposivat korkealle pystyyn kuin terävät piikit. Taivas oli
mustanpuhuva, tuuli velloi vihastunutta vettä, ja ukkosen kumeat
jyrähdykset säestivät aaltojen ärjyntää.

"Hiljaa, Toveri, hiljaa!" Martta painoi koiran takaisin veneen
pohjalle. Salama toisensa perästä valkaisi taivaan ja joka kerta
ulvahti Toveri.

"Se on ilkeätä tuo!" Antti tunsi, että koiran valitushuudot vihloivat
hänen sydäntään.

"Älä sano, se on niin uskollinen eläin!"

"On tämä vene vaan niin kevyt ja kiipperä kuin herneen palko."

"Silläpä se laineille nouseekin."

He eivät paljon voineet puhua. Kummallakin oli täysi työ
suoritettavana. Vasta, kun olivat tunnin soutaneet, olivat kutakuinkin
lähellä rantaa.

"Tässä se vielä pahin!" Martta nosti melan veneeseen ja puhalteli.
"Juuri tuossa salmessa käy aina ristiaallot."

Anttikin puhalsi hetken, voimaa kootakseen. "Ainahan se satamaan
laskeminen on vaikeata. Sen olen minä kyllä jo oppinut." Hän tunsi,
että kädet jo rupesivat vapisemaan, ja hän mitteli silmillään
välimatkaa, jaksaisiko uida ja voisiko pelastaa Martan, jos vene
sattuisi kaatumaan.

"Nyt tulee tuulen puuska!" Martta pani melan veteen ja Antti tarttui
taas airoihin.

Kuinka se vene kallistui ja keikkui, painui aallon pohjaan
kuin uppoamaisillaan ja heitettiin samassa harjanteelle, jossa
vaahtopäälaineet kahden puolen syöksyivät veneeseen. Ja samassa,
kun sitä oltiin alas painumassa, tuli taas uusi musta, vihainen
jättiläislaine vyöryen.

Martta tunsi hengityksen rinnassa salpautuvan, ja silmissä suli kaikki
yhdeksi ainoaksi mustaksi vihaiseksi laineeksi, joka oli hänet upottaa.

Antista tuntui siltä kuin hän olisi aironsa ilmaan vajottanut. Hän ei
huomannut, miten raskasta oli soutaa, ei että voimainsa takaa painoi
jalkansa veneen pohjaa vastaan tukea saadakseen, ei että puristi airoja
niin, että kynnenalukset kävivät valkoisiksi ja suonet pullistuivat
kuin ratketakseen.

Tuulispää asettui hetkeksi, vielä voimakas aironveto, ja vene kiiti
kuin käden viskaamana niemen kärkeen.

Läpimärkinä hyppäsivät molemmat rannalle. Vene jäi maalle vetämättä.
Laineet pieksivät kiukkuisesti sen laitoja, ja kokka kalkutti kiveä
vasten. Mutta Antti ei sitä huomannut. Hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi, seisoi vaan särpien ilmaa keuhkoihinsa kuin olisi hän ollut
läkähtymäisillään.

"Miehellä mela kädessä, Jumala venettä viepi." Viimein sai hän
puhuttua, ja se helpotti.

Martta tunsi, että hän vapisi. "Kiitoksia", sanoi hän hiljaa,
"kiitoksia."

Kun vene viimein oli maihin vedetty ja vesi ajettu veneestä, läksivät
he astumaan yhdessä maantielle päin. Toveri juoksi läpimärkänä, mutta
iloisena heidän edellään haukkuen minkä jaksoi ja tuontuostakin
piehtaroiden tiepuolessa niin että sen musta, märkä turkki kävi
harmaaksi saviperäisestä hietikosta. Sade oli yht'äkkiä asettunut ja
ukkonenkin kuului vain etäisenä jyminänä.

Martta ja Antti ajattelivat molemmat, että tämä matka oli heille kuva
heidän tulevasta elämästään. Rajuilmaa ja tuulta tiesivät he odottaa,
mutta kun saisivat toivoa tällaista onnellista ja hyvää loppuakin,
jaksaisihan sitä silloin.

"Ei sitä tämänkään loppua näin hyväksi kaiken aikaa tiedetty." Antti
huokasi. Hän tunsi, että matka oli kysynyt sekä sielun että ruumiin
ponnistusta.

Martta sulki silmänsä niinkuin veneessäkin keskellä pahinta pyörrettä,
ja hän tunsi, miten kylmä väre karmi selkäpiitä. Jos olisivatkin
uponneet, jos hautautuneet jättiläislaineen alle, jolla jo oli kita
avoinna, vaahtoharjanteet valmiina syleilyyn. Olisihan se vienyt
heidät molemmat samalla. Mutta Martta tunsi, ettei se olisi ollut hyvä
sittenkään, ei nyt juuri, kun Antti odotti ja elämä odotti -- --.

Hänen tuli yht'äkkiä niin sanomattoman hyvä olla. Hän tunsi, että hän
oli kalman kidasta päässyt pakoon rauhan ja onnen satamaan. Antti
oli häntä auttanut, itse oli hän parastaan koettanut ja Jumala oli
venettä vienyt. Kuinka hyvä Jumala oli ja miten hyvä oli uskoa hänen
rakkauteensa niinkuin äitikin uskoi!

"Nyt minä aion puhua isälle ja äidille", sanoi Antti, kun he
tienkäänteessä olivat valmiit eroamaan.

"Mutta pitäisi minun ensin kertoa tästä isälle ja äidille Rajalassa",
huomautti Martta.

"Tule sinä sitten sunnuntaina kotiisi puhumaan."

"Ja sinä puhut sitten vasta myöhemmin, niinkö?"

"Niin, heti sitten, jos vaan uskallat tulla -- -- vaikka aallot
ärjyisivätkin." Antti hymyili, mutta se hymyily oli vakavata.

"Jos sinä uskallat pyytää, vaikka tiedät -- --"

Hän ei saanut viime sanoja sanotuksi.

Silloin täytti suuri ilo Antin sydämen. Tiesihän hän, että he
pääsisivät satamaan: "Jumala venettä viepi", sanoi hän ja tarttui
Martan käteen. Silloin loistivat Martankin silmät, vaikka puna oli
poskilta poissa.

Ja Antti tunsi, että kun myrsky tulee ja taivas jylisee, silloin lankee
hänen osakseen ponnistaa ja taistella, suojatakseen sitä, jota on
rinnalleen pyytänyt. -- Mutta eikö hän sitä tahtoisi?

Hän tunsi onnen ja voiman virtana valuvan jäseniinsä.

"Rakkaus nuorten vaikkapa vuorten ylikin kulkea taitaa", sanoi hän, ja
ne sanat ne raikuivat.



17.


Kun Martta sunnuntaina tuli Rajalaan vanhempiaan katsomaan, oli isä
vuoteessa. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Pitkin talvea hän
oli kitunut, elpynyt kevään tullessa, mutta taas kääntynyt kipeäksi
vilustuttuaan työstä tullessaan.

Martta istui hänen vuoteensa laidalla ja kertoi kuulumisiaan. Isä ja
äiti tahtoivat tietoa kaikesta, miten herrasväki kartanossa jaksoivat,
olivatko yhtä tyytyväisiä Marttaan, kävikö paljon vieraita ja oliko
työtä enemmän kuin oli jaksanut tehdä?

"Vieläkö muuta kuuluu?" sanoi äiti kuin leikillä, korjatessaan isän
päänalusta. "Vielähän pikkuisen."

Äiti katsoi pitkään, sillä hän kuuli äänestä, että se oli jotain
erikoista. Samassa alkoi Martta kertoa leikkuutalkoosta ja Antista.
Kyllähän vanhemmat sen jo kauan olivat tienneet, että he olivat olleet
hyvät keskenään, Antti ja hän, mutta nyt se oli lopullisesti puhuttu
ja ratkaistu. Se oli jo heidän välillään tullut selväksi silloin,
kun metsäpolulla tapasivat, mutta nyt oli Antti päättänyt puhua
vanhemmilleenkin.

"Ei siitä mitään tule", sanoi isä yksikantaan.

"Miks'ei, isä?"

"Minä tunnen sen suvun."

"Mutta minä tunnen Antin." Martan sanoissa helähti rakkauden täysi
luottamus.

"Sinä et tunne maailmaa etkä elämää siltä. Antti saattaa olla hyvä
poika, mutta ei hän voi vanhempiensa mieltä muuttaa."

Äitiä rupesi itkettämään. Että sen pitikin tulla tällaisen surun hänen
ainokaiselleen. Ei tässä ollut helppoa vanhemmankaan, mitä sitten
lapsen! Raskas kieltää siitä, mihin sydän käski, raskas myöntääkin, kun
tiesi että kohtalo, johon he sillä lailla antaisivat suostumuksensa,
kävisi tyttärelle ehkä liiankin raskaaksi.

"Et sinä tiedä, mitä sinä pyydät, lapsi parka!" Leena kuivasi silmiään
esiliinan nurkkaan. "Siellä on särmäiset kivet ja pistävät piikit
jalkaisi alla, jos mökistä joudut isoon taloon miniäksi."

"Kyllä tiedän, mutta minua ei peloita."

Isä ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän makasi vain selällään ja
huokui raskaasti. Hikiherneet nousivat kasvoille ja otsa meni ryppyyn.
Hän taisteli kovan taistelun, luvatako vai ei, sanoako vai vaieta.
Viimein kääntyi hän kyljelleen, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja rupesi
puhumaan hiljaa ja kuiskaamalla kuin Martalle yksin.

Se ei ollut ainoastaan sitä, että toinen oli varakkaan talon poika,
toinen köyhä mökin lapsi, joka tässä oli esteenä. Se oli vielä sekin,
että perheiden välillä oli vanhaa riitaa ja eripuraisuutta.

Ennen vanhaan, kun vaari vielä oli nuori ja tervejärkinen, oli Martan
isän-isä asunut suurta taloa naapuripitäjässä. Se oli ollut kaunis,
muhkea talo, jonka piha kasvoi vanhoja riippakoivuja ja jonka ikkunain
alla kalaisen, saarekkaan järven laineet iloisesti liplottelivat
rantakiviä vastaan. Isä muisti sen paikan vielä hyvin ja miten hauskaa
oli ollut kaarnavenettä uittaa rannassa ja laiturilta onkia pikku
kaloja, joita keväisin vilisi rannassa kuin sääskiä ilmassa suvi-illoin.

Mutta äiti ei ollut yhtä iloinen siellä suuressa kodissa. Hän oli
enimmäkseen itkeytyneenä, varsinkin silloin aina, kun isä tuli kotiin
ja jo pihalta rupesi kuulumaan outoa rähinää. Äiti silloin toimitti
pojan pois, ja kun tämä kerran uteli, mikä isän oli, kertoi äiti, että
isä ei ollut terve. Mutta kerran tällaisen kotiintulon perästä tuli
äiti ääneen nyyhkyttäen sisään. Hän ei voinut puhuakaan isoon aikaan,
itki vain. Sittenkun viimein sai sanotuksi, kertoi hän nyyhkytysten
lomassa, että isä oli myynyt heidän talonsa. Hän oli luvannut ostaa
pienemmän paikan toisessa pitäjässä ja siellä ruveta työtä tekemään
ja pysyä raittiina. Mutta kun kaupat oli tehty ja rahat saatu, olivat
toiset houkutelleet juomaan ja isä oli päissään lähtenyt kotiin
ajamaan. -- Äiti ei enää muistanut sairaudeksikaan sanoa. -- Tiellä
oli isä hukannut rahat, hukannut kerrassaan kaiken, mitä hänellä oli,
paitsi taloa, joka nyt jo olikin toisen oma. Rahoja koetettiin kyllä
saada takaisin, mutta turhaan. Ainoa, jota epäiltiin, oli Teiton
nykyinen vanha vaari. Hän oli tietä ajanut niihin aikoihin; mutta hän
kielsi jyrkästi löytäneensä rahat, eikä asiata saatu todistetuksi.
Köyhäinhuoneella, juopposairaana kuoli sitten talostaan joutunut
isäntä, ja sinne kuoli suruunsa Martan mummokin. -- Isää kasvatettiin
huutolaislapsena pitäjällä. Heikko ja kituvainen kun hän aina oli
ollut, olisi hän tuskin mökkiläiseksikään päässyt, jos ei Teittolainen
olisi hänelle Rajalan ränstynyttä mökkiä tarjonnut mitätöntä vuokraa
vastaan, kunhan vain sai mökkinsä asutuksi. -- --

Isää rupesi ry'ittämään, niin että ruumis vapisi. "Semmoiset ne ovat
meidän välimme", sai hän vaivalla sanotuksi.

"Mutta ethän sinä sitä Antille viaksi lukene?"

"En, mutta minä en sinua sinne antaisi heidän poljettavakseen ja
halveksittavakseen. Isäni, äitini ja kotoni ovat he vieneet. Vieläkö
antaisin ainoan lapseni? Jumala armahtakoon, jos se on ylpeyttä, mutta
minä en voi." -- --

"Isä, isä!" Martta otti isän kädestä kiinni. Se oli kylmänkostea
tuskanhiestä.

"Anteeksi antakaa, niin teillekin anteeksi annetaan, tehkää niille
hyvää, jotka teitä vihaavat ja vainoavat." Leenan kädet kytkeytyivät
ristiin. "Ei sillä, ettei voisi sopia ja unohtaa. Sovussahan vuosia
jo olemme eläneet yhdessä. Mutta se tie tulisi sinulle, lapsi, niin
raskaaksi."

"Äiti, minä olen nuori ja minä rakastan Anttia." Martta tunsi, että
nyt hän häntä vasta rakastaakin, nyt, kun on tuhannet esteet tiellä
ja kaikki vain pyrkivät heitä erottamaan. Nyt, kun hän kuulee, miten
rumia huhuja Antin lapsuudenkodista kerrotaan ja miten paljon sanomista
ihmisillä on ollut, nyt hänkin tahtoo osan siitä häpeästä, tahtoo
taistella ja tehdä työtä siksi, kunnes kaikki sen näkevät, ettei kirous
enää paina Antin kotia, vaan onni ja siunaus siellä asustavat.

"Kyllähän kaikki nuoren mielessä helpoksi kääntyy." Äiti huokasi syvään.

"Minä en voi, minä en voi", mutisi isä.

Silloin painui Martta polvilleen vuoteen viereen. "Isä, ethän sinä
minulta sitä kiellä. Anna minun mennä, minä en pelkää."

Isä ei vastannut.

"Eihän äitikään pelännyt eikä väistynyt, vaikka sinä olit köyhä."

Silloin isän käsi vavahti. "Jos se niin olla pitää -- --"

"Ja jos sinä uskallat, lapsi." Äiti kumartui Martan puoleen. Silloin
Martta painoi päänsä äidin polvelle niinkuin ennen pienenä ollessaan ja
sanoi hiljaa: "Uskallan, kun sinä neuvot ja rukoilet."

Antin puhe Teitossa päättyi lyhempään. Isä rupesi nauramaan ja kysyi,
eikö Antti sitä tiennyt, että piikatytön varalta oli isä hänet
kasvattanutkin. Äiti ei sanonut mitään, kuunteli vain ja nousi sitten
poistuakseen. Mutta Antti pysäytti hänet. "Ette saa mennä, äiti. Minä
olen puhunut asiani, eikä se minun puolestani muutu. Jos tahdotte
miniän, otan Martan. Jos ette siihen suostu, ette ainakaan mieltäni saa
muuttumaan enemmän kuin Anninkaan mieli muuttui."

Äiti kalpeni. Osasipa poika armottomasti iskeä, tähdätä juuri
kipeimpään kohtaan ja niin kylmäverisesti, niin uhmaavasti kuin ei
hänellä tunnetta olisi ollutkaan.

Niin oli kuin äiti oli ajatellut. Kun tulee oma tahto ja omat toiveet
mieleen, silloin ei se mitään maksa, vaikka äiti olisikin sydänverensä
lapsen tähden vuodattanut.

Antti nousi ja lähti huoneesta. Hän oli sanonut sanottavansa eikä enää
tahtonut puhetta jatkaa. Isä ja äitikään eivät siitä sen pitemmälle
puhuneet, mutta painostavaksi kävi siitä puoleen taas elämä Teitossa.
Työt tehtiin, askareet toimitettiin niinkuin ennen, mutta iloista sanaa
ei usein kuultu. Isäntä käydä kompuroi sauvansa nojassa, tarkasteli
kaikkea, moitti ja riiteli, kun vaan aihetta sai vaikka neulan
silmästä, ja asettui vasta, kun Antti ehti selittämään, miksi nyt oli
tehty toisinpäin kuin isän ollessa käskijänä.

Kykenevä ja rivakka se oli tuo Antti. Välistä ihan isää harmitti,
että poika aina oli oikeassa. Ei se ihme sitten, että hän oli niin
itsetietoinen. Koko hänen olentonsa toisti sitä yhtä ja samaa: "Tämä
on oikein, näin se on tehtävä, ja näin minä sen teen." -- Mutta toisen
kerran taas, kun isäntä olisi suonut pojan osoittavan mahtiaan, oli hän
kuin ei sitä olisi ollutkaan. Annas vaan, kun tupaan tuli työn hakija
tahi avunkerjääjä, silloin istui nuori isäntä penkillä ja puhutteli
kuin parasta ystäväänsä, katsoi silmiin, kuin puhki nähdäkseen ja
voidakseen päättää, mitä miehiä tuo avunpyytäjä oli, oliko tosi
tarpeessa vai ei, ja miten olisi autettava. Ja sitten sitä pantiin
keitot ja puurot pöydälle ja autettiin ruualla, jos ei muulla sopinut
auttaa.

"Hunningolle se vie tällainen komento", vakuutteli isäntä kymmeniä
kertoja, mutta Antti vain sanoi, että kun hän tekee työt ja pitää
huolen kaikesta, tahtoo hän oikeuden menetelläkin niinkuin hyväksi
näkee.

"Se on kuin äksy hevonen, ei siihen mitkään ohjakset pysty", murisi
isä. Mutta sitten taas täytyi tyytyä ja leppyä, kun kaikki näytti
menevän hyvin.

Syyskiireitä yhä jatkui Teitossa. Vainiot korjattiin puhtaiksi, riihet
puitiin ja hinkalot täyttyivät. Kaikilla oli työtä ja touhua ja joutua
piti. Mutta emäntä laski itsekseen, miten lähellä Annin kuolin- ja
hautauspäivä jo oli.

Raskasta oli elämä hänelle. Suru kalvoi mieltä ja sitten vielä tuo
kolottava, kolkuttava kysymys: Joko taas tuhoat oman ja lapsesi onnen,
joko työnnät luotasi sen, mistä viimeinkin ilosi valmistuisi?

Jospa hän vaan olisi ymmärtänyt, mitä tehdä? Mutta se oli aina ollut
sellaista, että se hänelle selveni vasta jäljestäpäin, silloin kun jo
oli myöhä korvata ja parantaa. Silloin tuli kohtalo ilkkuen vastaan,
vilkutellen kadonnutta onnea kuin sanoakseen: "Tämä, katso tämä olisi
nyt sinun, jos ajallaan olisit ymmärtänyt omaksesi ottaa."

Jos olisi nyt kuitenkin pitänyt puhua Antin puolesta isälle? Jos olisi
pitänyt koettaa taivuttaa ja sovittaa, ettei vaan kävisi kuin Annille
tai vielä huonommasti. Jos pitäisi edes Annin muiston tähden?

"Ethän sinä äiti voi vastaan olla, jos he rakastavat toisiaan" oli
Anni sanonut, hän, tuo lempeä, rakastava lapsi! Häneltä oli rakkautta
riittänyt äidille silloinkin, kun äiti oli ollut kova hänelle ja
katkeruudessa sitä miestä kohtaan, jota tytär rakasti, kuolettanut
pyhimmät ja paraimmat tunteensa. Hän ei koskaan olisi käynyt vieraaksi
äidille. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut heitä erottaa. Mutta
miten kävisi Antin? Eikö toinen tullessaan työntäisi äitiä aivan
syrjään? Eihän äiti ollutkaan koskaan saanut yhtä suurta sijaa pojan
sydämessä kuin Annin. Eikö sitä vähääkin häneltä riistettäisi nyt? -- --

Ja kuitenkin, jos se oli oikein, jos Annin tähden -- --?

Annin kuolinpäivänä kävi äiti haudalla vieden muassaan seppeleen,
jonka oli itse sitonut puolukan varsista ja myrtin oksista. Antti
tahtoi lähteä kyytiin, mutta äiti kielsi. Hän tahtoi olla yksin, yksin
suruineen ja sydäntaisteluineen.

Kun hän palasi haudalta, meni hän suoraan peräkamariin, jossa isäntä
makasi. "Vuosi sitten näihin aikoihin hän oli juuri jättänyt meidät",
sanoi hän siirtäen myrttiä ikkunalla ja katsoen ulos lammelle päin.

"Niinhän se taisi olla."

"Oletko sinä ajatellut Anttia?" kysyi emäntä äkkiä.

"Mitä minä tuosta?"

"Hän on ainoa lapsemme. Jos pitäisi suostua?"

"Sen piikatytön ottamiseenko?"

"Niin, Martan."

Isäntä nousi istumaan ja sylkeä roiskautti pitkään. "Siinäpä se.
Milloinka vaimoväki olisi mieltään muuttamatta. Ensin pannaan vastaan,
niin ettei tinkimisen varaa hiuskarvan vertaa, ja sitten yks kaks
käännetään kelkka."

"Ei se niin yks kaks ole tullut käännetyksi. Monen yön unet ja päivän
voimat siihen on mennyt."

"No, mitä sitä sitten ajattelee?" "Täytyyhän sitä, jos se hyväksi
olisi. Ei äiti voi olla ajattelematta lastaan. Tämä asia ei ole minulle
rauhaa suonut."

"Ja sentähden et sinäkään sitä minulle soisi", sanoa tokaisi isäntä ja
kääntyi kyljelleen seinään päin.

Puhe päättyi siilien, mutta se jäi kuitenkin kytemään isännän
mieleen. Se heräsi eloon joka kerta, kun sattui asioita, jotka olivat
välillisessä tai välittömässä yhteydessä Antin naima-aikeiden kanssa.
Kun uudet palvelijat tulivat taloon, muisti isäntä, ettei niitä
tarvittaisi enemmän vaan pikemmin vähemmän, jos emäntä olisi ihminen,
joka itse on oppinut käymään käsiksi kaikkeen. Kun hän sanomalehdestä
luki ilmoituksen talon tyttärestä, joka oli joutunut kihloihin
maisterimiehen kanssa, pani sekin häntä ajattelemaan, ja joka kerta kun
luuvalo ahdisti ja hän turhaan vaikeroi vaivojaan emännälle, ajatteli
hän, että joutaisi jo lauhkeampiluontoinen tulemaan taloon, jota saisi
käskeä ja hyppyyttää ilman, että se nenästäisi ja kiukkuilisi. -- --

Varmasti, niinkuin toinen toistaan seuraava vesipisara vähitellen
uurtautuu kallionkin halki, uurtivat nämä ajatukset jälkensä isännän
mieleen. Sopisihan hänen vaikka mukautuakin. Eihän siitä tosin kunniaa
talolle koitunut, mutta Antti oli jo siksi arvossapidetty ja talo siksi
hyvässä kunnossa, että pysyisi sen kunnia pystyssä, vaikka miniäksi
tulisi köyhä mökkiläisen tytär. Itsehän isäntä oli häntä eteenpäin
auttanut ja luonaan pitänyt, niin että tyttö oli koulut käynyt ja opit
oppinut rinnan Annin ja Antin kanssa. Kiitollisuudenvelassahan tyttö
oli joka suhteessa. Ei hänen sopisi vaatia eikä määräillä, kun taloon
tulisi. Tuntisi heti alussa, että armosta hän tänne on otettu, ja
koettaisi nöyrällä palvelevaisuudellaan sovittaa köyhyyttään. Sellainen
jumalisten vanhempien lapsi tässä olisikin hyvä olemassa. Ei toisi
turhaa koreilemista eikä kaikkia uudenaikaisia tapoja, vaatimuksia ja
hullutuksia tullessaan. Ehkäpä Antti oli huomannut senkin asian laidan
ja siitäkin syystä pysyi niin lujana. Kyllä vaan se poika tiesi, mitä
teki. Ei se suotta ollut isänsä poika.

"Vieläkö sinä sitä piikatyttöä ajattelet?" kysäisi isä äkkiä Antilta
eräänä iltana vähää ennen joulua. Antille nousi tumma puna kasvoihin ja
levisi hiusrajaan asti.

"Jos isä aiotte puhua Martasta, niin puhukaa oikein; ei pilkalla eikä
ivalla."

"Enhän minä, kysyin vaan, että vieläkö ottaisit?"

"Turha on sitä kysyä. Ei minun mieleni muutu."

"Kah, pitänee se sitten ottaa tänne", sanoi isäntä ja koetti nauraa.
"Aika käy niin pitkäksi, kun sinäkin vaan olla jurotat kuin mikäkin
erakko."

Antti kääntyi ovelle päin. Hän oli avauksesta kuullut, että äiti oli
tullut sisään. Hän kääntyi äitiin päin. "Mitä äiti sanoo?"

"Eipä minulla tässä sanomista." Ääni oli kolea. Mutta samassa se
murtui ja rupesi värisemään. "Kun vain olisi sinulle onneksi", sai hän
sanotuksi niin hiljaa, että Antti sen yksin kuuli.

"Kiitoksia, isä, kiitoksia, äiti! Nyt vasta hyvän teitte." Hän ponnahti
pystyyn kuin ilonsa nostamana. "Uudesta vuodesta alkaen uusi elämä
täällä, eikös niin?"

Isä ja poika rupesivat puhumaan ulkonaisista asioista ja niiden
järjestämisestä. Äiti pujahti yksin pirttiin, heitti siellä ison huivin
hartioilleen ja hiipi ulos.

Kuu kumotti pilvettömällä taivaalla ja ulkona oli valoisaa kuin
päivällä. Mutta se oli sellaista jäytävän kylmää, kuollutta kaikki.
Lumipeite paistoi valkoisena kuin käärinliina ja kuu kumotti kelmeänä
kuin kuolleen kasvot.

Emäntä kääräisi huivin paremmin ympärilleen. Kuinka sydän velloi verta
hänen suonissaan, kuinka se tykytti ja löi, takoi ja jyskytti! -- --

Nyt se oli tehty, nyt päätetty ja sanottu. Se kevensi mieltä, että
hän oli saanut sanotuksi, minkä sanoi, että pojan onni sittenkin oli
hänelle rakas. Hän tunsi, että niin se kuitenkin oli, ja hän tahtoi,
että Anttikin sen tuntisi. Mutta katkeralta se tuntui samalla. Se oli
kuin viimeisen toivon hituisen poisantamista toiselle. Se tuntui siltä
kuin olisi hän poveltaan ottanut murusen, jota nälissäänkin vielä oli
säästänyt, ottanut ja antanut toiselle ja sanonut: "Syö, se antaa
voimaa ja elämää, minä tiedän sen, mutta se ei ole minua varten. Minä
olen monta sellaista säästänyt, mutta ne ovat kaikki minulta riistetyt.
Ota, ota, minä voin kuolla ilman sitä, niinkuin olen ilman elänytkin."

Emäntä oli kulkenut kiivaasti eteenpäin katsomatta minne kulki. Hän
pysähtyi vasta, kun näki Rajalan. Silloin hän jäi tielle seisomaan
kuin siihen paikkaan naulittuna. Näin oli hän kerran ennenkin
kulkenut, hän muisti sen samassa kun pysähtyi, näin tuskansa ajamana
kulkenut tietämättä minne, kunnes joutui Rajalaan. Siitä oli vuosia
jo kolmattakymmentä, ja kuitenkin astui se nyt eteen selvempänä kuin
muisto eilisestä päivästä. Silloinkin oli häneltä toivo kuollut. Hän
oli hetken aikaa uneksinut onnesta, joskaan ei keväisestä ja kauniista,
niin kuitenkin tyydyttävästä arkionnesta, jota kannatti muillekin
näytellä ja jolla voisi mieltänsä rauhoittaa muistojen kalvaessa.
Tuohon arkionneen oli hän toivonsa kiinnittänyt, ja kun se särkyi, näki
hän tulevaisuutensa paareille pantuna, kuolleena ja hengettömällä,
niinkuin se menneisyys, jota hän ei jaksanut muistella. Hän oli silloin
luullut haudanneensa kaiken, mikä elämälle arvoa antaa, kuolettaneensa
viimeisenkin sydämensä toiveen. -- Mutta toivo, mikä ihmeellinen
elinvoima sillä olikaan, aivan kuin keväälläkin! Kun talvi on saanut
kaiken elämän surmatuksi, kas jo alkaa kuolinkääreen alla uusi elämä
sykkiä. Uudet voimat luovat uuden elämän, uuden kevään, uuden toivon
ihmisrintaan. Niin se oli Annankin elämä ollut taistelua, tuskallista,
näännyttävää taistelua elämästä ja kuolemasta. Joka versovan toiveen
oli talvi tappanut, mutta joka lämmin valon tuike hänen tiellään oli
herättänyt uuden eloon. Nytkö hän kerrankin hautasi viimeisensä, riisti
sen juurineen rinnasta, luopui kerta kaikkiaan siitä, mitä hän elämältä
oli toivonut ja tahtonut.

Hän muisti, miten luisun kätkyen vieressä hänen sielussaan oli herännyt
aavistus siitä, että lapsi voisi tuoda uuden toivon ja uuden elämän
sillekin, jonka oma onni oli mennyttä. Ja kun se lapsi sitten tuli
-- -- Hän värisi -- vilustako vai sieluntuskasta?

Ei hän sitten Annin kuoleman ollut luullut enää toivovansa eikä
tahtovansa mitään. Mutta oliko siellä sittenkin taas uuden toivon elämä
salassa versonut, koska nyt tuntui siltä, että viimeinen taas viedään?

Hän oli sentään ollut niin hyvä poika äidilleen, tuo Antti! Monta
lauhkeaa sanaa hän oli sanonut, monta pientä palvelusta tehnyt, joiden
arvoa yksin äiti ymmärsi. Mutta kun Martasta tuli puhe, silloin hän
sanoa sinkautti kovia sanoja vasten silmiä. Ja mitä hyvää oli Martta
tehnyt Antille siihen verraten mitä äiti! Oliko hän valvonut yöt
ja uhrannut päiviensä voiman! Oliko hän askel askeleelta rinnalla
kulkenut, hoivannut, hoitanut, kasvattanut? Ja sitten hän tulee
ottamaan kuin oikeutettua osaansa, ottaa vaan, vaikka äiti olisikin
pojalle osannut paremmin valita. -- Ja sitten, kun hän on ottanut
pojan, sitten ottaa hän tietysti emännyyden, ottaa sijan kaikkien
sydämissä, ottaa kaiken, turhimmasta tärkeimpään.

Ja tuossa pienessä mökissä, tuossa metsän rajassa oli hän kasvanut,
hän, joka tuon kaiken tekisi! Häntä oli siellä elätetty ja kasvatettu
Teiton varoilla kuin kyytä povella. Ja tämä se oli kaiken palkka!

Vielä kerran katsoi emäntä Rajalaan päin. Sitten hän rupesi kiivaasti
astumaan kotiin. Miten hän kadehti noita mökin ihmisiä, kadehti ja
miltei vihasi. Sielläkin oli kuolema käynyt eloa korjaamassa, siellä
oli puute ja köyhyys kynnyksellä vaaninut, mutta ne eivät olleet
saaneet rauhaa sieltä pois häädetyksi eikä kasvojen kirkkautta
sumennetuksi. Siellä eivät sydämet nääntyneet onnennälkäänsä,
siellä oli puutteenkin päivinä sopusointua ja rauhaa. Heiltä heidän
köyhyydessään riitti antaa hänellekin, antaa hänen ainoalle pojalleen
sellaista, jolle poika enemmän arvoa antoi kuin äidin rakkaudelle.

Joku kulki Teiton pihan poikki. Anna painautui nurkan taakse piiloon.
Hänestä se oli kuin Antti, eikä hän tahtonut Anttia tavata. Vasta kun
hän näki, että pihalla ei enää liikkunut ketään, hiipi hän huomaamatta
sisään. Mutta päästyään kamariin, jossa rupesi tilaa tekemään, katui
hän. Kun olisikin Antti nähnyt! -- Hän olisi varmaan tullut luo,
ottanut kädestä ja puhunut lempeitä, lauhkeita sanoja. Sillä olisi
kaikki ollut hyvin. Äiti olisi nähnyt, että sama on Antti hänelle kuin
ennenkin, ja Antti olisi ymmärtänyt, ettei äiti ole niin kova kuin
miltä näyttää, hän vaan on kiusaantunut siitä, että hänellä aina on
ollut jäytävä sielun nälkä eikä hän siihen nälkäänsä ole saanut kuin
pienen vaivaisen murusen.

Kauan heittelihe Anna iltayöstä vuoteellaan. Aamupuoleen hän nukahti,
herätäkseen väsyneenä päänsärkyyn ja huoliin. Hän toimitti askareensa
tavalliseen tapaansa, mutta oli tavallistakin harvasanaisempi. Ja kun
hän jotain sanoi, oli ääni kylmän kalsea. Mutta Antilla oli niin paljon
ajattelemista, ettei hän sitä huomannut. Hän valjasti heti aamiaisen
jälkeen hevosensa ja ajoi kartanoon, jossa Martta palveli. "Kynnys on
alennettu, tie tasoitettu", sanoi hän. "Tule."

"Milloin?"

"Uuden vuoden ensimmäisenä pyhänä haetaan kuulutukset, jos tahdot."

"Tahdon." Äänessä ei ollut epäröimisen värettäkään, ja sillä oli asia
ratkaistu.

Teiton isännällä oli paljon huolta hääpidoista. Millaiset ne olla
piti, se pulma oli pahin. Nämä nyt olivat ensimmäiset häät Teitossa
ja viimeiset samalla, jotka tämän isännän puolesta toimeen pantiin.
Olisihan ainoan pojan häitä kannattanut pitää niin, että niistä olisi
pitäjiä pitkin puhuttu, ja olisihan siihen varaakin ollut, mutta kun
morsian ei ollut mitään arvoltaan, oli se ihmisten tähden ilkeätä. He
olivat ehkä useat nähneet hänen vasta palveluspaikassaan toimittavan
askareitaan, ja nyt hän seisoi morsiamena Antin rinnalla.

Isäntää tuppasi suututtamaan, kun hän rupesi tätä mielessään hautomaan,
ja äreänä hän päätti, että jääkööt pitämättä kutsut. Hän itse on
sairastanut ja mamma vanhenee. Menkööt sen höykällä. Säästyyhän sitten
nekin sataset.

Antin mieltä ei näissä asioissa kysytty eikä hän sitä kaivannutkaan.
Yhdentekevää oli hänelle, oliko vieraita paljon, vähän tai ei
ollenkaan. Juhla oli sama juhla kuitenkin. Mutta vaikka hän ei
puuttunut häähommiin, ei hän siltä ollut toimeton. Hän oli kuin
kiihkossa saada kaikki hyvään kuntoon siksi kuin Martta tulisi. Hän
osti salaa lisäkaluja keittiön puolelle, tarkasti kaikki vanhat ja
uudisti, mitä oli uudistuksen tarpeessa. Ja samaa komentoa hän piti
navetan ja tallinkin puolella. Oli kuin hän olisi tuntenut, että koti
ei ole uusi eikä kaunis, ei sellainen, johon nuori emäntä ilolla ja
kepein askelin astuu. Ja kun olot eivät olleet hänen korjattavissaan,
korjasi hän sen, mikä hänen huostaansa oli uskottu.

Rengit ja piiat oikein nauroivat nuorelle isännälle, mutta itse hän
vain työssään vihelteli ja pisti lauluksi, milloin vaan jouti.

"Ilona käki metsässä, hyvä vaimo kartanossa", sanoi hän kerran kuin
selitykseksi äidille, joka syrjästä häneen vilkaisi.

"Monen toivo on tyhjäksi käynyt." Äiti katsoi terävästi häneen.

"Ei tämä käy", vastasi Antti tyynesti. "Minä tunnen sen!"

Sitten ei kumpikaan puhetta jatkanut, mutta Antti ajatteli, että vähät
niistä pikku korjauksista, jos ei korjaudu ihmisten mielet. Tukalaksi
käy silloin elämä, vaikka olisi kultaa joka kapine ja helmistä joka
huone.

Tammikuun loppupuolella pidettiin häät. Kutsuttuja ei siellä ollut
muita kuin herrasväki, jonka luona Martta oli palvellut ja pappilan
sekä Rajalan väki. Heti kun kahvit oli juotu, valmistihe rovasti
vihkimään. Silloin vasta tuli Leena miehineen saliin, renkien ja
piikojen järjestyessä oven suuhun.

Kun morsian sulhasen rinnalla astui huoneeseen, katsoivat vieraat
hämmästyneinä toisiinsa. Sulhasen olivat he heti tullessaan nähneet
ja hän oli sama kuin ennenkin, ainoastaan tavallista vakavampi ilme
kasvoillaan. Mutta morsian hänen rinnallaan oli valkoinen kuin vaate,
ja ennen niin pyöreä poski oli miltei kuopalla. Hän ei katsonut
ympärilleen eikä vieraisiin, ei edes äitiinsä, joka vettynein silmin
nojasi ovipieleen. Vasta kun hänen oli vastattava papin kysymykseen,
kiinnitti hän katseensa häneen, ja silmiin tuli silloin nöyrä,
rukoileva ilme, kuin olisi hän pyytänyt anteeksi sitä, että seisoi
siinä sen miehen rinnalla, jota hän rakasti.

Pappi hätkähti kesken toimitusta. Miten ihmeellisen puhuvat nuo silmät,
kun ne häneen kiintyivät kimmeltäen kirkkaina läpi kyynelten!

"Minä kysyn sinulta -- -- tahdotko ottaa -- --?"

Vastaus tuli selvään ja painolla, vaikka käsi, joka piteli sormusta,
vapisi tuntuvasti. Samassa kuului parahdus, jota seurasi rytinä ja
lopulta särkyvän astian kilahdus. Vielä toinen parahdus.

Antti hätkähti, kun kuuli sen. Hän tunsi äänen. Mutta toiset eivät
parahdusta huomanneet. Heistä oli toiset nostamassa kaatunutta kukkaa,
toiset häätämässä pois kissaa, joka hypätessään ikkunalle oli aikaan
saanut tämän häiriön.

"Huono enne", kuiskasi karjakko renki-Matille, ajettuaan kissan pois.

"Vaiti", vastasi Matti tyynesti.

Pappi, joka levottomuuden aikana oli keskeyttänyt lukunsa, jatkoi
taas. Mutta kaikkien mieli oli käynyt rauhattomaksi. Vasta kun pappi,
joka oli hyvä laulaja, alkoi messuta, virtaili sävelistä tyynnyttävä,
leppoinen henkäys yli kokoontuneiden.

Vihkimisen päätyttyä kätteli vihkijä morsiusparia ja toivotti heille
onnea ja siunausta Jumalalta. Sitten tulivat vanhemmat kättelemään.
Mutta tuskin oli Leena, joka tuli viimeisenä, saanut puristetuksi
Martan kättä, kun huoneen perältä kuului liikettä, joka sai kaikki
katseet kääntymään sinnepäin. Antti leimahti punaiseksi. Hän oli
jo kukan kaatuessa erottanut vaarin äänen muista. Hoippuen, harvat
hiushaivenet pystyssä päälaella, astua kyykytteli vanhus lattian
poikki. Silmät pyörivät päässä ja katse leimusi kuumasti. Mutta
säikkyvä, pelokas ilme oli silmistä poissa. Hän kohotti laihan
vapisevan kätensä suoraan Marttaa kohden ja huudahti äänellä, jonka
soinnussa oli ennustajan juhlallisuutta: "Hän sen teki. Ettekö te
kuulleet, kun se kaatui, se suuri, raskas vuori, joka oli kasvanut
kauan!" Vaari painoi käden sydämelleen ja päästi taas haikean
valituksen.

Isäntä riensi luo ja koetti vetää vaaria syrjään. "Sinä senkin -- --",
hänen silmänsä kipinöivät.

"Vaari", sanoi Martta hiljaa.

Silloin kirkastuivat taas vanhuksen kasvot. Hän ojensi molemmat kätensä
suoraan morsianta kohden, kohotti katseen ylöspäin ja huusi äänellä,
jossa purkautui tuskasta vapautetun koko kiitollisuus: "Siunattu,
siunattu sinä, joka sen teit!"

"Oudot häät", sanoivat vieraat, kun olivat päässeet vähän matkaa
Teitosta.

"Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon", nyyhkytti Leena painautuen
penkille Rajalassa. Mutta Antti otti Martan käden ja sanoi vakavasti,
vaikka ääni pyrki vapisemaan: "Tästä puoleen kuljemme kaksin."

Vihkiäisiä seuraavina päivinä nähtiin vaari tavallista useammin
talon puolella. Hän tulla hiipi hiljaa kenenkään huomaamatta sisään,
painautui johonkin nurkkaan ja istui siinä, sopottaen itsekseen, siksi
kun hänet huomattiin tai siksi kun hän näki Martan. Silloin hän heti
tyyntyi, hykersi käsiään, naurahti puoliääneen ja siirtyi ovelle päin,
josta sitten livahti pihalle.

Mutta kolmantena päivänä ei vaaria enää näkynyt. Tyttö, joka vei ruokaa
hänelle, kertoi, että ukko oli vuoteessa eikä sanonut jaksavansa
nousta, oli vain sopottaen kertonut, että pappi on hänelle kovat sanat
sanonut eikä tule niitä pyörtämään, vaikka vaari pyytää ja rukoilee.

"Mitähän tuo sillä tarkoittanee?" Emäntä heitti huivin hartioilleen
ja läksi katsomaan. Vaari makasi nahkasten peitossa tutisten ja
ymähdellen. Hampaaton suu liikkui lakkaamatta ja rinta korahteli joka
hengenvedolla.

Kim emäntä aukaisi oven, raotti vaari silmiään, mutta tunnettuaan
tulijan kääntyi hän tyytymättömänä poispäin vetäen nahkaset korvilleen.

Emäntä koetti kysyä ja puhutella, mutta vaari ei ollut kuullakseen.
Vasta kun emäntä mainitsi pappia, vetäisi hän nahkaset korvaltaan,
maiskautti kuivaa suutaan kuin saadakseen sanat paremmin syntymään ja
tapaili sanaa "pappi, pappi."

"Haetaanko teille pappi?"

Vaari huokasi taas niin, että rinta, rytisi alas painuessaan. "Se sanoi
kovat sanat", sopotti hän.

"Eihän täällä ole pappia käytetty. Vaari on nyt erehdyksessä."

Mutta vaari naurahti halveksivasti. "Ettepä muista muut, mutta minä
tunsin, vaikka oli harmaata sarkaa kauhtana."

Silloin heräsi Annan mielessä muisto Martti Lehdon käynnistä vaarin
luona. "Haetaan nyt parempi", sanoi hän jotain sanoakseen. Sitten hän
läksi toimittamaan isännälle, että vaari tahtoi pappia. Mutta isäntä ei
tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mielipuoli ei pappia tarvinnut.
Ei se siitä voi selvetä eikä sen parempaan ymmärryksen alkuun päästä.
Oli hänen hevosillaan muutakin tehtävää. Ei niitä tarvinnut turhan
päiten pappilassa juoksuttaa.

Martta sattui kuulemaan puheen keittiöön. Että isäntä sentään uskalsi!
Paljonko oli vaarin tähden hevosia juoksutettu, ja jos nyt kerran
tahtoi -- viimeisen ehkä -- ennenkuin laudoilla lepäsi, niin oma poika
ei tahdo antaa. -- Hänelle tuli oikein hätä. Missä se Anttikin oli, kun
ei näkynyt. Martta juoksi ulos, haki ja huusi, vaikka peloitti, että
jos kuulevat, isäntä ja emäntä jo suuttuvat siitä.

"Kyllä pappi on pian täällä", sanoi Antti kohta kuultuaan asian, meni
talliin, otti parhaan juoksijan ja lähti ajamaan.

Isäntä ällistyi, kun reki pyörähti pihaan ja pappi kirja kädessä astui
portaille.

"Mamma hoi, keitätkös hyvät kahvit!" Isäntä vetäisi kamarin oven
lukkoon ja kiiruhti vierasta vastaan saliin. Mennessään hän vielä
ajatteli, että kun hyvänä pidetään ja puhutetaan, niin ehkä ei tulekaan
ilmi, että vaari sairastaa. Mitä se sillä tiedolla tekeekään, pappi. Ei
se kuitenkaan vaaria tunne entuudesta eikä heikkopäisen puheita ymmärrä.

Mutta pappipa tiesikin jo koko asian. Ei hän kahvistakaan huolinut,
ennenkuin sai sairasta puhutella. Isäntä läksi saattamaan vaarin luo ja
aikoi jäädäkin, mutta rovasti sanoi tahtovansa aina olla kahden sairaan
kanssa. Ei siinä auttanut vastaansanomiset, vaikka oikein sapetti. Ja
sitten oli vielä levoton mieli siitäkin, että mitä vaariukko papille
höpisee.

Isännän teki mieli edes ikkunasta kurkistaa, mutta luo hiipiessään tuli
hänelle mieleen, että pappi varmaan istuu vuoteen laidalla kasvot aivan
ikkunaan päin. Saisi siitä vielä mitä epäilyksiä, jos näkisi, että
isäntä salassa väijyy ja vakoilee.

Kauan rovasti viipyi sairaan luona. Isäntä odotti, tuskaili ja hyppäsi
vuoroon ikkunasta salin ovelle ja taas ovelta keittiön puolelle.

Kunpa ne vaan osaisivat pitää sen kahvin lämpimänä! Ja kai niillä vielä
oli vihkiäisvehnäsiäkin tarjota. Kumma, miten vaimoväki oli rauhassa
ihan kuin pappi ei olisikaan mikään harvinainen vieras Teitossa. Ja
niin hitaasti ja välinpitämättömästi se mammakin liikkui. Oikein
kiusoitti!

Vihdoin näkyi rovasti astuvan pihan poikki. Isäntä kiepsahti
kohteliaasti ovelle. "Paljon rovastilla nyt on ollut vaivaa, isä parka
kun jo on niin pois järjiltään."

"Pääsee sitä usein järjettömänkin puheiden perille."

"Niin, kun Jumalan sanalla on oppinut henkiä koettelemaan", liukasteli
isäntä. "Sellaista se on elämä. Vasta rovasti kävi meillä vihkimässä.
Nyt kolkuttaa jo kuolema."

"Niin, ei sitä ihminen koskaan tulevaa päivää tunne. Valmiina pitäisi
olla, ettei tilinteonpäivä yllättäisi kuin varas yöllä."

"Jaa, jaa, niin oikein rovasti puhuu. -- -- No, tyttö, etkö ymmärrä
tulla lähemmäksi? Rovasti on nyt hyvä ja ottaa kahvia. Onhan tässä
näitä hääleivoksiakin vielä, ihan kuin rovastin varalle säästyneitä."

Rovasti otti, joi kahvinsa ja kiitteli. Sitten teki hän lähtöä,
vaikka isäntä pyysi jäämään, että vielä olisi ehditty puhua ja sanaa
yhdessä tutkia. Mutta rovasti sanoi olevan kiireen eikä nyt joutavansa
keskustelemaan. Käski pappilaan, jos isännällä oli puhuttavia.

Isäntä saattoi rekeen liehakoiden viimeiseen asti, minkä ehti. Mutta
kun reki oli näkyvistä kadonnut, livahti hän vaarin luo. Tämä makasi
liikkumattomana, huokuen raskaasti ja tasaisesti. Siinä maatessaan
hän näytti väsyneeltä matkalaiselta, joka on kulkenut pitkät matkat
levähtämättä, harhaillut sinne tänne, samonnut eksyksissä tiettömässä
korvessa ja voimansa kuluttanut etsien polkua, joka sokkeloista pois
johtaisi -- matkalaiselta, joka sitten, kun sen kerrankin on löytänyt,
ensi kertaa on uskaltanut painua levolle, nukkumaan tyyntä, tasaista
unta, jota ei enää häiritse muisto entisestä harhailusta eikä pelko
jäljellä olevasta taipaleesta.

"Isä", Teittolainen pudisti nukkuvaa hartioista, "isä, ettekö herää?"

Vanhus ynähti unissaan, nosti väsyneesti silmäluomiaan, samassa
painaakseen ne taas kiinni.

"Isä, te olette viekas, vanha kettu, mutta te ette minua petä. Antakaa
pois nyt ne rahat, ennenkuin menette hautaan."

Ei mitään vastausta. Ainoastaan raskas kuorsauksen tapainen hengenveto.
Silloin otti isäntä kaksin käsin ukkoa hartioista ja pudisti niin,
että pää retkahti sängyn laitaan ja silmät rävähtivät auki. Mutta ne
painuivat kiinni melkein samassa.

Isäntä katsoi levottomasti ympärilleen. Yksin oli hän huoneessa ja ukko
taisi tehdä lähtöä. Silmätkin kun auetessaan olivat niin sameat, ja
katse murtunut. Taisi olla paras hakea vaimoihmisiä saapuville, nehän
ne osaisivat sairasta hoitaa ja kuolettaa. Ei se mieheltä käynyt, ei
ainakaan tällaiselta huonovoimaiselta kuin hän.

Kaikki säikähtivät, kun kuulivat, että vaari niin äkkiä rupesi
lähtöä tekemään. He kerääntyivät hänen vuoteensa ympärille, ja
siinä sitten odotettiin, että sammuisi elämän liekki. Mutta eipä
ottanutkaan sammuakseen nyt, kun sitä odotettiin. Vaari oli aina ollut
itsepintainen, ja aina hän oli kiusallakin tehnyt päinvastoin kuin
hänen olisi pitänyt tehdä. Sen tavan piti hän kuollessaankin. Hän
meni puhumattomaksi silloin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ja kun
odotettiin hengenlähtöä, ei se lähtenytkään.

Kun koko päivä ja vielä yökin oli kulutettu turhaan kuolemaa
odoteltaessa, rupesi vaari ihan kuin kiusalla taas virkoamaan. Senkin
hän ymmärsi tehdä juuri silloin, kun ei olisi pitänyt, silloin kun
ei muut sattuneet luona olemaan kuin Antti ja Martta, joita isäntä
monet kerrat oli ukon luota häätänyt pois, mutta jotka silloin juuri
sattuivat olemaan saapuvilla.

Ukko oli maannut puhumattomana kaiken aikaa, ja isäntä, joka oli yön
valvonut, oli väsynyt odotukseen. Häntä rupesi raukaisemaan niin,
että täytyi lähteä vähän jaloittelemaan ja jättää vaari Antin kanssa
kahden. Mutta eikö osannut Martta heti pujahtaa sinne! Vuoteen vieressä
seisoessaan näki hän vaarin kasvojen vääntyvän kuin tuskasta ja huomasi
hänen kielellään tavoittelevan kuivia käpristyneitä huuliansa. Silloin
Martta laski kätensä vanhuksen pään alle ja nosti vesiastian hänen
huulilleen. Samassa aukaisi vaari silmänsä. Vaivaantunut ilme hävisi,
kuolemankelmeät kasvot kirkastuivat kuin hymyyn ja huulet sopersivat
hitaasti: "Siunattu, siunattu." Ne olivat vaarin viimeiset sanat. Yöllä
hän sitten läksi, puhumatta ja hyvästiä heittämättä, vaikka isäntä
ja emäntä valvoivat koko yön hänen vuoteensa vieressä. Ja kuin viime
kiusaksi hän lähti niin hiljaa, etteivät edes huomanneet, ennenkuin jo
olivat valvoneet pari tuntia hengettömän ruumiin ääressä. He olivat
häntä tarkastaneet, olivat kuulleet hänen huokuvan vaikka hiljakseen ja
olivat jännityksellä odottaneet, että jos vielä virkoaisi ja puhuisi.
Mutta sen sijaan sammui elämän lekottava liekki hiljaa ja huomaamatta.

"Hän on kuollut", sanoi isäntä kumartuessaan vaaria katsomaan. Anna
läheni ja kosketti vanhuksen kättä. Se oli kylmä. Silloin hän kirkaisi
kuin tuskasta, ja siinä huudossa purkautui se pelko, jota vaarin
onneton olemassaolo hänessä aina oli herättänyt, alkaen illasta,
jolloin hän Teittoon tuotiin.

Vasta kun vaari laudoille laskettiin, tuntui siltä, että nyt ei
tarvitse pelätä. Nyt kai on loppunut ainakin kaikki ne huolet, joihin
hän on ollut syypää, kammo, jota ihmiset ovat tunteneet heikkomielisen
kotia kohtaan, ja ne säikäykset, joita aina kotiväkikin sai kärsiä.

Martta oli ainoa, joka itki vaaria. Hän itki vaarin elämän ilottomuutta
ja sen äkillistä loppua, itki sen ihmisen poislähtöä, joka, paitsi
Anttia, oli ollut ainoa talon asukkaista, joka hänen juhlapäivänään
oli hänelle hyvän sanan sanonut. Ja vaikka se sana olikin mielipuolen
houreita, oli se kuitenkin suuriarvoinen sille, jolle se sanottiin.

Tämän uskoi Martta Antille, mutta hän ei lisännyt, mikä ajatus myöskin
oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei tahtonut kertoa tunteneensa, että
niin kauan kuin vaari elää, on heitä kaksi, jotka ovat liikaa talossa,
kaksi vanhuksille vastenmielistä, kaksi armoleivän syöjää. -- --

Heti, kun vaari oli aittaan kannettu, käytiin hänen huonettaan
raivaamaan ja siivoamaan. Isäntä tahtoi kaikkein ensimmäiseksi ottaa
vaarin jättämät tavarat huostaansa, ja sittenkun oli valikoinut,
tarkastanut ja erotellut kaikki ne vähät, mitä vaarin luota löytyi,
oli hän siivouksessa mukana, koko ajan seuraten palvelustytön työtä.
Joka vaatekappale purettiin, pudisteltiin ja pestiin. Makuuvaatteet
ratkottiin ja tutkittiin sauma saumalta ja olki oljelta. Yksin vaarin
pieni kirstu otettiin irti liitteistään ja tutkittiin pala palalta.
Kun kaikki täten oli tutkittu eikä sittenkään mitään löytynyt, puki
isäntä mustat vaatteet ylleen, valjasti pitkästä ajasta itse hevosensa
ja ajoi pappilaan. Hän tunsi, että hänellä oli voimaa, ja sen voimansa
näyttäisi hän vaikka kenelle.

Vasta monen tunnin kuluttua palasi isäntä. Hän heitti hevosen
riisumatta pihalle, huusi rengille, että korjatkoot talliin, ja meni
itse suoraa päätä kamariin, jossa paiskautui sängylle.

Senkin papin ketale, joka siihen oli hänen kiusakseen ennättänyt!
Kyllä hän vielä sitä kurittaisi ja näyttäisi, että kenellä on laki
ja oikeus puolellaan! Vie häneltä ihan nenän edestä rahat, joita
hän on koko ikänsä odottanut, ja sitten kehtaa sanoa, että vaari on
ne rahat hänelle antanut, on tunnustanut, että ne ovat vääryydellä
hankitut ja ettei hän rauhaa saa, ennenkuin ne papille antaa ja tämä
kunniasanallaan muka lupaa, että hän ne rahat antaa Martalle ja hänen
jälkeläisilleen, käyttää ne heidän hyväkseen ja sovittaa sillä vaarin
tekemän vääryyden.

Semmoisiin sekaantuu, vaikka on pappi ja sielunpaimeneksi pantu
ja vaikka pitäisi pappina sen verran ymmärtää, että niitä niistä
mielettömän puheista! Mutta sellaiseen petkutukseen ei Teiton isäntä
suostu. Ei häntä saa papit eikä paimenet nenästä vetää! Kyllä hän ne
toisille tavoille opettaa, kyllä näyttää, että osaa Teittolainen vielä
käräjiäkin käydä ja osaa voittaa niin kuin ennenkin.

Ja entä Martta sitten! Mokoma miniä! Isäntä oikein ponnahti pystyyn
sängystä, kun rupesi ajattelemaan. Mökkiläisen lapsi, köyhä kuin
kirkonrotta. Häntä on elätetty ja kasvatettu Teitossa, ja armosta sinne
vielä otettu paikalle, jota olisi kelvannut tarjota mahtavillekin.
Ja sitten, minkä tekee heti työkseen? Panee vanhan heikkopäisen
ukkoretvanan ihan mielettömäksi, pälyää ympärilleen otusta pyydystäen
ja saa kaunein, lempein katsahduksin ukon pauloihinsa. -- Hurskas,
tekopyhä tai taikuri mikä liekään, kun saa tuollaista tehdyksi heti
taloon tultuaan!

Isäntä nousi ylös, potkaisi oven keittiöön auki ja huusi emäntää. Kun
ei se mammakaan osannut olla saapuvilla silloin, kun sitä tarvittiin.
Niin oli elämä koetuksia täynnä, että sitä siihen harmiinsa ihan oli
pakahtua.

Vihdoin tuli emäntä.

"Kun et sinä edes ymmärrä tulla, että saisin sydäntäni keventää."

"Mikä minulle aina korvaan huutaa, milloin sinä sydäntäsi keventää
tahdot?"

"So, so, mamma, pitäähän sitä aviorakkautta olla sen verran."

"Rakkautta." Emäntä nauroi niin, että säikähti omaa ääntänsä.
Rakkautta! Paljonkohan sitä hänen osakseen oli tullut elämässä?

"Älä nyt!" Isäntä rupesi taas kiivastumaan. "Ei tässä nyt loruilla
rakkaudesta. Rahoista on puhe, kuuletko, rahoista!"

Ivan ilme katosi Annan kasvoilta, ja ne kävivät taas tavallisen
tunteettoman kylmiksi ja kalseiksi. Hän otti sukankutimensa pöydältä,
istuutui keinutuoliin ja rupesi siinä kuuntelemaan miehensä selityksiä.

"Riita-asia siitä tulee." Isäntä potkaisi sängynlaitaa.

"Vai riita-asia." Emäntä puhui kuin asia ei olisi koskenut häntä
ensinkään.

"Niin mikäs muu. Enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Ainahan sinä olet oikeassa."

Isäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän
tosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän
vain kutoi.

"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?"

"Kudonpahan kuunnellessani."

"Jos tuota kuunteletkaan!"

"Kyllähän minä."

Emäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.

Kyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli
sanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se
sittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan
elämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin
osannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli
kaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin
Martalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana
saanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle
kuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen
rakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja
vihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja
otsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli
voittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka
kenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana
osana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena
tietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun
pöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan,
tuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta
työntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja
taistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset
olivat olleet. -- -- Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää
nähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia,
joka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat
säästyneet.

Kaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki,
miten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi
Martalle: "älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi", kirkuivat
ne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut.
Joka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain
tähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään
ja kalkutti korvaan: "Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei
muista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua
kiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki
riistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi
syrjäyttivät sinut sydämistään."

Jota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät
välit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti
äidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin
lähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta
senkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras
todistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.

Isäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin
papille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan
hän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä
olisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli
pysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja
sen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän
kauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin
kun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa
yksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi,
ettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi,
ettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.

Antti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä
Marttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen
sukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi.
Jumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se
siunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin
lahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.

Tekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika
hänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi
suuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin
hiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä
enemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää
emännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä
palvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan
liiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta
eikä vaatimusta.

"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!" Hän painoi
käden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun
ei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin
tähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy
kerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo
Antti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi
hiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos
kuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta
verenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat
lehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.

Hän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.

"Mitä tuo on olevinaan." Emäntä tuli tupaan.

"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia."

Emäntä ei vastannut mitään.

Samassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan
vastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti
arkuutensa emännän seurassa. "Meilläkin oli ennen kotona sellainen
kaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti
sanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja
sanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti
Liisakin nimeltään."

"Vai semmoisia teillä puhuttiin." Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin
nykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat
taas hänelle korvaan: "Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies
sanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä
olet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on
riistetty viimeinenkin siru."

"Aioin pyörähtää isää katsomaan", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.

"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen." Emännän ääni oli tyly.

"Kyllä kai." -- Vastaus tuli vitkalleen.

"Olisihan se minua parempi." Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. "En minä
uskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. -- Ja onhan jo
pimeäkin."

Martan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään.
Kiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat
sepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä
viittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta
vast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut,
hän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen
mielensä niin kovin teki isän luo?

"Ehdinhän minä huomennakin", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita
pöydältä. Mutta sydäntä kirveli.

Emäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta
joutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin,
mutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne,
olisi se ollut väärin.

Kuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin
hartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten
saa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei
antaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja
Martan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä
ja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain
olisivat sanoneet: "se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa
meitä niin."

Näihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti
mielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.

Keittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat
vielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti,
valvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.

Aamu oli raitis ja kylmähkö. Hanki kantoi. Martta kulki kepeästi ja
kiireisesti kotiin päin. Kun läheni, kuuli hän, että tuvan ovi narahti,
ja äiti astui samassa portaille. Hän rupesi juoksemaan ja juoksi vähän
matkaa, mutta pysähtyi sitten. Rupesi äkkiä peloittamaan, sillä hän
näki, että äiti oli juhlallisen ja hartaan näköinen.

"Äiti", pääsi häneltä hätäisesti. "Mitenkä isä voi?"

"Se tuli niin äkkiä", vastasi äiti hiljaa. Samassa otti hän Marttaa
kaulasta ja hyrähti itkuun. Silloin Martta ymmärsi, että isä oli
kuollut.



18.


Siitä ajasta alkaen, jolloin Antti palasi matkoiltaan kotiin ja rupesi
Teittoa asumaan, alkoi muuallakin pitäjässä edistys ja vaurastuminen,
joka vuosi vuodelta pääsi yhä suurempaan vauhtiin. Kotajärvi oli
syrjäisen asemansa vuoksi jäänyt monessa suhteessa takapajulle.
Mutta kun uuden ajan aallot kerkesivät senkin rannoille, toivat ne
tullessaan sitä nopeamman edistyksen kaikille eri aloille. Kansakouluja
rakennettiin. Pitäjän vanha ja köyhänpuoleinen kirjasto uudistettiin,
ja eri kulmakunnille perustettiin pieniä haaraosastoja. Postinkulku
vilkastui. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä tilattiin että
luettiin, ja vanhoissa taloissa, joissa ohjakset annettiin nuorten
käsiin, ruvettiin uusia periaatteita noudattamaan ja uuden ajan
rientoja edistämään.

Kaiken uutuuden ja edistyksen huippuna oli kuitenkin se, kun pitäjään
saatiin rautatie. Kun se jyskyttäen ja jymisten vyöryi läpi metsän,
höristelivät sydänmaan hevoset säikähtyneinä korviaan, ja ajajakin
katsoi melkein yhtä ihmeissään tuota puhkuvaa höyryhevosta. Kaikki
pitivät sitä kummana, ja monet pelkäsivät sitä. Mutta kun se aikansa
oli kummana kulkenut, oppivat yhä useammat sen arvoa ymmärtämään. Liike
vilkastui. Tavaroita ostettiin helpommalla, ja maatalouden tuotteet
saatiin mukavammin rahaksi muuttumaan. Isäntämiehet ja kauppiaat ne
tämän ensiksi oivalsivat, mutta vähitellen oppi köyhempikin kansa
hyötymään uudesta kulkuneuvosta. Monella oli yksi tie ja kaksi
asiaa, kun he ensi kertoja läksivät Kotajärven asemalle. Rautatie
höyryhevosineen oli nähtävä, ja sitten sopi sitäkin koetella, saiko
siellä tavaransa kaupaksi yhtä mukavasti kuin toiset olivat sen saaneet.

Pitkin ensimmäistä vuotta siitä, kun rautatie tuli Kotajärvelle,
kesti lakkaamatonta vaellusta asemalle. Katsojia ja kaupustelijoita
kulki sinne kaksi sen vertaa kuin matkustavia, niin että varsinkin
sunnuntaisin eivät tahtoneet päästä junasta tulevat liikkeelle kaikkien
niiden ohi, jotka olivat tulleet heitä ja junaa ihmettelemään:

Vilkastunut liike ja liikkuvaisuus oli vaikuttanut paljon pitäjän
henkisiinkin rientoihin. Seuroja oli perustettu, ja kokouksia oli
ruvettu pitämään muunkinlaisia kuin hengellisiä. Isännät olivat
perustaneet maamiesseuran, ja uuden papin rouva, joka oli hommaihmisiä,
oli ryhtynyt käsityöseuraa johtamaan.

Teitonkin väki, joka ennen oli pysynyt muista erotettuna, joutui uuden
ajan ja uusien pyrintöjen alkaessa lähempään yhteyteen ympäristönsä
kanssa. Antti otti tehokkaasti osaa kaikkiin pitäjän yhteisiin
rientoihin, ja äiti joutui papin rouvan toimesta yhdistykseen, joka
työskenteli merimiesten hyväksi.

Ainoa, joka pysyi erillään näistä yhteisharrastuksista, oli Martta.
Eihän häneltä halua puuttunut, mutta hän tunsi, ettei heidän
kumpaisenkin sopinut niissä olla, hänen ja vanhan emännän. Toisen
heistä täytyi väistyä, jotta toinen saisi sijaa, ja emännän silmä sanoi
hänelle: "Anna minun olla rauhassa edes tällä alalla. Älä tässäkin
tuppaudu tielleni."

Oli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten
kanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa
suhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota
hän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin
katkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen.
Antin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa,
eikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta -- sillä tiesihän jokainen sen,
etteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä
heille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.

Teiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja
mahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä
yhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli
yrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei
Antti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.

Ainoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai
hän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat
sen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen
sijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä
loitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis
kirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin
kaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei
kohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi
taas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina
oli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi
sen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli
löytäneensä vaivojensa palkan.

Tämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.

Teittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan
riidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta.
Pitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa,
ja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan.
Tämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä
valvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan,
joka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava,
sairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana
ollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä.
Ja sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän
mielijohteita täyttääkseen.

Isännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli
tullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen,
mutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun
ne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.

Se siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen.
Kyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat
häneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa
kerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät
taas tuonnemmaksi. -- --

Huonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen
sairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on
ihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin
paneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa,
kunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset
arvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan
tahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut
todella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen
kolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät
ja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin
voimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja
luetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä
kerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.

Lääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se
sydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista
olisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen
näki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että -- teettäjää. Ei hän
niinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.

Mutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. --
Loppu -- saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran
oli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan,
päättyisi -- kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen
päivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä
olisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.

Taas painoi hän käden povelleen. -- Niin syntisiä ajatuksia, että
ne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia
ajatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun
sydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla
varuillaankaan.

Hän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta
lähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen
suojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja
rupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.

Kun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja
kiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!

Emännästä tuntui, että nyt olisi _se_ helpotukseksi, mikä ennen oli
rasittanut, _se_ rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt.
Mutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän
jotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei
häneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta
tai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se
pois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä
hinnasta mistään olisi suonut.

Martta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa
sairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta
eikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan
pyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä
vaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt
hän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien
kuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla,
katkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin
sirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi
syntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. -- --

Silloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän
väliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään.
Hän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on
pyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja
Martta oli heti saapuvilla.

"Sinäkö siellä oletkin?" Isäntä näytti hämmästyvän. "No, olkoon,
paremman puutteessa. Auta nyt."

Martta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen
hyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli
huoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä,
viaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.

Oli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä
kai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli
ollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. --
Järkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut
syytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa
ollutkaan.

"Joko sinä menet?" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.

"Jos ei minua tarvita."

"Saisit edes lukea minulle vähän."

Martta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä
tuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään,
vuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja
asettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä
lukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa
iskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet.
Kirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä
rupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. -- -- Silloin
siirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan,
silmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana
vähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt
hän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi
hoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija,
kuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä
raskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.

"Juomista", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.

Emäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi
ja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton.
Silloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.

"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?"

Martta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää,
mutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan
vettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.

Emäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä.
Silmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat
itkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan
sen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi
kuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että
kannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa,
eikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin,
kaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka
arvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee.
Mitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.

Kerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä
toiselta kaikkea riistä. -- Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä
ajatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että
hän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä
juuri ikävöikin, -- -- Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän
itsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta
nauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista,
se lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja
joka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta
joka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin
rikkaaksi ja onnelliseksi. -- --

Sydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma,
hirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille
lapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko
se ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli,
ettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset
näkivät ainaista nälkää?

Martan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä
jokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä.
Mutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat
pisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät
sanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei
hän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa,
hän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa
vastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen
kadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut
appivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö
eikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista
vihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän
murtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.

Sen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli
koolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten,
kun se tuli, oli se raskas.

Emäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko
apua, ja emäntä vastasi, että "kenties ne leivokset vieraille
kelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut."

Sitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli
vastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli
juotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään.
Hänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven
suuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin
veisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun
kipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.

Martta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi,
sen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko
virrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai
muut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin
usein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita
olevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi.
Mutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään
lähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut,
mutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut,
että toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa
enemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan
huonolla ruualla.

Ja sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!

"Äiti, äiti", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun
olisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas
jaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat
puuttuvaisia niinkuin hän itsekin. -- --

Papin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti
karjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos.
Tuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa
haluaan, vaan juoksi luo. "Antti", hän oli aivan hengästynyt, "tahdotko
sinä auttaa minua?"

Antti katsoi häneen ja se katse sanoi: "Vielä sinä kysyt?"

"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä." Martta tuskin sai sanat
suustaan, hänellä oli sellainen hätä. -- "Mutta minä en voi olla
siellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä
tule pahennusta?"

"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan." Hän nosti kädet silmilleen, kun
Martta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.

Että sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut!
Kovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen
silmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: "minä olen mies, minä sanon
heille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua".
Mutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän
mitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli
eheää. "Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia
päiviä suo." Niin oli hän sanonut.

Antti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään,
mennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että
Jumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.

Sillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla
ajatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin
sydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut --
eikä Antin tähden tahtonutkaan -- Teitossa itkeä. Mutta hänen perille
päästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä
olla heti, kun näki äidin.

Äiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.

"Äiti", kysyi hän vähän ajan perästä, "etkö sinä koskaan meidän lasten
pienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen
syntyneet?"

"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui." Leena teki kauniin pehmeän
leppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän
nopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin
kääntyivät?

"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa
eikä sopua." Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket
hehkuivat ja silmät paloivat. "Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan
olla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa.
Tuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen."

"Ei niitä sitten paljon syntyisi." Äiti hymyili, vaikka se oli
surunvoittoista. "Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta
vuotta naimisissa."

Mutta silloin hyrähti Martta itkuun. "Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos
sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut
ja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu.
Minä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä."

Mutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. "Niin se on kuin virressä
veisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy,
niin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi." Äiti käänsi
puheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.

Antti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen
Martalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan
läheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin
toimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä
iltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin
mukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.

Martta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain
päähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu
toiseen vakaumukseen.

Oli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi.
Eivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin
rinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen,
he kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan
sitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.

"Paraiksi me tulimmekin", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri
heidänkin sinne tullessaan.

Junalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli
ensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.

"Niin laskee kuin orava puuhun." Martta nauroi. "Ei se ole ihme, jos
vanhoja ihmisiä peloittaa."

He seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta
tulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli
Martalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken
selittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: "Katso tuota kuinka
hän meitä katselee."

Martta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan
seisoivat.

Samassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä
toveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta
ennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä
vastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.

"Ettekö te tunne minua enää? Minä epäilin ensin, mutta sitten tunsin
Martan silmät. Ne muistuttavat Annia."

"Annia." Antti rupesi hämärästi aavistamaan, kenen kanssa oli puheissa.

Martta oli pikemmin tuntenut vieraan. "Pappilan entinen Alma neiti",
sanoi hän iloisesti.

"Niin, ja tässä on mieheni. Ettekö tunne toisianne?"

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Väri vaihtui kummankin kasvoilla,
katse kostui.

"Me tapasimme toisemme viimeksi haudalla." Antti ojensi kätensä
vieraalle.

"Niin, minä en ole unohtanut teitä. Te olitte hyvä veli hänelle."

"Ja hän hyvä sisar minulle."

"Älkää luulko, että olen hänet unohtanut." Lehto otti vaimonsa käden.

"Hänen muistonsa on meille molemmille rakas, ja Anni se on, joka meidät
yhteen vei." Alma ojensi kätensä Antille. "Anni ja se surun tie, jolla
Jumala meidät luokseen johti."

"Vieläkö vanhempanne elävät?" kysyi Lehto.

Antti myönsi.

"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en
jaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa
minusta." Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli
itsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai
oliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka
aina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi
perussäveleenä.

"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa." Alma piti Martan kättä
omassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä
kovettunut, -- Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi
tehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas
kerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. "Surujen tie on
raskas kulkea", sanoi hän hiljaa, "mutta se on siunattu ja hyvä tie.
Kyllä se vie perille."

"Siunattu ja hyvä tie!" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan
korvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie
silloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen
avautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.

Hän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää.
Katkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy
siihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon
ja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten
jokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas
toivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja
siunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut,
hän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa.
Niin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä
samoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki
kulkivat edellä häntä kehoittaen.

Hänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä
käynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko
taistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.

Kauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa
taisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret
surutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi
Martankin.

Juhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara
ja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli
kuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei
unta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä
vastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen
asti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista
vastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta
ponnistelua, nujersi sen maahan.

Sitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat
vaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi --
Teiton isännän päivät olivat päättyneet.

Hautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne
olivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat,
että ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on
haudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat,
että ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset
isot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet
hautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen
pantaisiin.

"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset", arvelivat jotkut
nähdessään emännän.

Toiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen
vanhaa.

Teiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli
vaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi,
näytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.

Ne päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen
ääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli
jaksanut ne kestää! -- Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt
pala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen,
lahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman
kynnyksellä. -- -- Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä
ei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän
sitä kosketti.

Niin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti
tahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä
päivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua
mitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä,
puhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.

Martta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa,
ollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä
vihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni
kysymään voisiko auttaa.

Emäntä nousi koholle. "Kuka? Mitä? Sinäkö? Ei, ei. Mene nukkumaan vaan."

Martta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän
meni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei
voinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat,
nuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.

Kaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli
ollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi,
että olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.

Mutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan
siltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.

Kuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan
pihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla.
Joku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?

Rovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui
hän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut
pyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin
Martalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran
oli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.

Rovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt,
että vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta,
tämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä.
Siten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi
sen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun
ansana.

Molemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se
oli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.

Mutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli
salissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli
tärkeätä puhuttavaa.

Rovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän
siellä viipyikin.

Kun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja
Antin kamariin.

Siellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä,
mutta silmistä loisti rauha.

"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton
kateudessani ja katkeruudessani." Ääni murtui, mutta kädet tapailivat
Antin ja Martan käsiä.

"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa." Antti koetti rauhoittaa.

"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän
ylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä
rukoilen teiltäkin laupeutta."

Silloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: "Äiti", sanoi hän,
"äiti", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. "Rakas äiti,
kaikki on unohdettu."

Rovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä
siunattua sovinnon hetkeä viettämässä.

Mutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin
suuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt
saisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna
ja siunaus sitä odottamassa.

       *       *       *       *       *

Syksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja
maantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä
pelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera
kokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää
vaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän
itse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt
tappion.

Keväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli
puhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu
vieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa
kansan säveltä:

    "Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan,
    pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan."

"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä", sanoi hän Antille.

Silloin tunsi Antti, miten suuri rakkaus ja suuri onni täyttivät hänen
sydämensä. "Kuka toi sen siunauksen tänne minun kotiini?" sanoi hän.
"Kuka jaksoi toivoa ja rakastaa, kun minä jo väsyin? Kuka rohkaisi ja
sovitti, kuka vaihtoi kirouksen siunaukseksi?"

"Jumala sen teki", sanoi Martta hiljaa.

Silloin heräsi lapsi ja äidistä näytti kuin olisi se hymyillyt.
"Mennään mummon luo", sanoi hän, "ettei mummo ole yksin. Meidän ilomme
on hänenkin ilonsa."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taistojen teitä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.