Title: Ainoa hetki - Kolmi-näytöksinen näytelmä
Author: Hahnsson, Theodolinda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ainoa hetki - Kolmi-näytöksinen näytelmä" ***


AINOA HETKI

Kolmi-näytöksinen näytelmä

Kirj.

THEODOLINDA HAHNSSON



Hämeenlinnassa, Painanut G. E. Eurén, v. 1873.



JÄSENET:

 Heikki, merimies.
 Männistön emäntä.
 Tiina, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä.
 Hanna, Tiinan veljen-tytär.
 Eräs juoru-akka.
 Eräs merimies.

Tapaus: Metsälammen torpan luona.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen ja vasemmalla
vilkuttaa honkaen välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua
pitkin lammen rannalle.


Ensimäinen Kohtaus.

HEIKKI.

    Suomi sulo, sorja, kaunis!
    Oi! kun totta sanoo saan:
    Suomi on mun kotimaan'!

Jaa, täällä nyt olen koto-maassani ja kotoseuduillani! Sydämmeni
lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen
viettänyt. Tuossahan on torppa, tuo entinen kotoni. Oi! selvästi nyt
muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun polte-tauti manalaan vei
isäni sekä äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan
yksi tyttö, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta
muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin
merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut -- kahdentoista-vuotias olin
silloin ja kaksitoista vuotta olen poissa ollut. Missä lienee nyt
vähäinen Hanna? Olleeko jo naimisissa? Ketä nyt torpassa lienee? Entä
jos lähden sinne. En mene toki vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä
peninkuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa
olevaan vuoreen päin). Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä
lepäämään, siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa.
(Hän menee).


Toinen Kohtaus.

   Hanna. Sitte Tiina.

HANNA (tulee kantaen pesu-punkkaa ja laskee sen lammen rannalle, tuo
sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä,
ja laulaa):

    "Voi, voi! kuin kullallein on niin pitkä matka!
    Kappaleen on kangasta ja virstan verta vettä.
    Kaukana mun kultan' on ja kauas tais' mennä;
    Eipä sinne pienet linnut i'ässänsä lennä".

    [Laulun nuotti löytyy nuotti-vihosta: "Det sjungande Finland".]

Kaukana mun tultani on -- Tuommoista, hupsu, laulelen, juuri kuin
minulla olisi kulta, vaikk'ei olekkaan -- ja vaikk'en rakastakkaan.
(Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on vaatteita). Täti! enpä minä vain
orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, kun heillä täällä kotona olisi
ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin,
joka on varsin mustan-muotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä
nauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan).

TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan
kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He
ajattelevat: Tavat miehen kaunistaa, vaan ei muoto.

HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan, mutta, täti,
mikä rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.

TIINA. Ole vai, sinä pilkantekiä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää
olet rakastunut. Tuommoiset tyttö-raiskat piankin ovat ilmi tulessa,
mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota eikä vielä toistakaan, mutta
ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.

HANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.

TIINA. Hohho, mitä vielä! silloin kuin minä olin hehkeimmälläni, niin
kuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä
ollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä
sovussa.

HANNA. Mutta Miina orpanani puhui, että eräs akka kerran oli sanonut
tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta
hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ett'ei enään
tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?

TIINA (juhlallisesti lausuen ikään kuin itseksensä). Niin hän -- Hän
oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana,
lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.

HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi,
että tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa) En, täti hyvä! Jollette vain
väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.

TIINA (pyhkäsee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka, kuka
sinun maailmaan malttaisi syöstä. Siellä olisit, kuin oksalta varissut
lehti, turvatoinna, tuulten viskaamana.

HANNA. Turvatoinna! niin olisinkin, mutta, täti, älkää nyt suotta
käsiänne väsyttäkö vaatteitten huhtomisella, kyllä minä nämät yksinkin
pesen.

TIINA. No, minä jätän net sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.
Täytyy laittaa pannu-kakku valmiiksi siksi, kuin Männistön Emäntä
tulee; hän lähetti sanoman naapuri-torpparilla, että hän tänään tulee
meille. Mitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (Hän menee).


Kolmas Kohtaus.

    Hanna. Sitte Heikki.

HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen,
kyselenkään? Kuka voi luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten
pesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä!
Sinäkin olet yksin täällä metsä-maassa, ja sinun pintasi on aina
levollisena, tyynennä -- niinpä on minunkin sydämmeni, vaan jos olisin
kasvanut maailman tohinassa enkä, niinkuin lampi, täällä metsän
suojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä
niin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuot
suuret järvet, joidenka laineet välistä vaahto-päisinä, riuhuvina
aaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen
yhden-ikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikki-kumppani,
vielä olisi täällä, mutta -- hän on meren aaltoja purjehtimassa;
lieneekö enään elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin -- pianpa
päivät kuluvat, viikotkin vierivät, jos välistä on ikävä, niin laulan
pois ikäväni. (Hän laulaa): [Lauletaan kuin: "Nyt kesän viime kukka".]

    Kun kuljen yksistäni
    Täss' lammen rannalla,
    Niin täällä huvikseni
    Mä tahdon laulella.
    Kun metsä sitten kaikaa,
    Ja vastaa ääneeni,
    Niin luulen, että laulaa
    Mull' siellä kumppani.

    Kuu hongikossa tuolla
    Puut kaikki humisee,
    Ma luulen, että siellä
    Ne mulle kuiskailee.
    Näin haaveksien kuljen
    Ja tydyn päivääni,
    Ja Herran haltuun suljen
    Mä aina onneni.

(Hän menee taas pyykkiä huhtomaan, ja Heikki nousee sammal-vuoteeltaan;
puun oksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen krapsahdus kuuluu.
Hanna katsoo taaksensa). Mikä krapsahti? Kah! Outo -- merimies.

HEIKKI (itseksensä). Ah! tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä).
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykin pesu kyllä hupaista työtä?

HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?

HEIKKI. Olen varsin läheltä ja toki aivan kaukaa.

HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on
minusta varsin kummaa.

HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen). Mutta minun täytyy
vähän koetella hänen luontoansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä).
Oh! siitä on pitkiä sikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin
kaunista neitosta. (Hän menee varsin lähelle Hannaa).

HANNA. Edemmäksi kohta!

HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua
katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen
häntä silmiin).

HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat
hävytöin! (aikoo juosta pois).

HEIKKI. Hanna! Hanna! Älä mene.

HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?

HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi
on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut
poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi
lapsuutesi ajoista?

HANNA. Heikki! Ethän ole vain Heikki?

HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikki-kumppani, ja nyt lyö kättä
oikein hyvän-sopuisesti ja anna anteeksi äsköisen rohkean käytökseni;
sen tein vaan koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.

HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotia tullut?

HEIKKI. Toissa päivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että
sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymä-maalleni!
Mutta -- sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä toki saata
ymmärtää.

HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykkii varmaankin niin, kuin
minun sydämmeni nyt, kun sinun sain nähdä -- (ujosti) niin onhan --
onhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikki-kumppaneita.

HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka
muistuttaisi sinulle entistä ystävätäsi?

HANNA. Sinun silmäsi ovat sen-laatuiset kuin ennenkin. Välistä katsovat
ne oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja
rehellisesti, että niihin juuri täytyy mielis -- että niitä juuri
täytyy uskoa, mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau--
(hypistelee vyö-liinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin
vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut,
kuka olit. Mutta voih! tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee
taas hieromaan vaatteita).

HEIKKI. Hanna! Tiedätkö, miksi nyt olen täällä?

HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä
koti-seutujasi.

HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo
arvaa?

HANNA. En ollenkaan.

HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan,
mistä sinun löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli
lapsena leikki-kumppaninani, nyt minulle morsiammeksi. Hyvä onneni
saattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit,
ja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna!
sinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiammeksi?

HANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin).
Ah lintuseni, minun kumppalini yksinäisyydessä! tahdotteko viedä
tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana
lempivästä Hannastansa. (Heikin ja Hannan huomaamatta menee erää
juoru-akka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä,
ja katoaa sitte metsään).

HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua.
(Aikoo syleillä Hannaa).

HANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin, Heikki. Lempiä tahdon sinua aina,
vaan vielä en lupaa omaksesi tulla, ennenkuin tädilleni puhun asiasta
ja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi! nyt saan varmaankin toria, kun
näin kauan olen pyykillä ollut, Nyt täytyy viedä vaatteet ämpärillä
lähteelle ja siellä net virutella.

HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?

HANNA. Lammen pohja on mutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.

HEIKKI. minä tulen Kanssasi.

HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin
joudun kotia. (Kokoo vaatteet ämpäriin). No nyt saamme mennä,
Katsokaatte pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani.

    (He menevät, ja esirippu lasketaan alas).



TOINEN NÄYTÖS.


Metsälammen  torpan huone. Seinässä on hylly, ja siinä muutama puinen
lautanen, kitattuja porsliini-taltrikeita, kauhoja, puu-lusikoita ja
kahvi-kupit. Pöydällä leipä-koppa ja silakka-kuppi. Tiina, Metsälammen
emäntä, istun rukin ääressä, pellavia kehräten.


Ensimmäinen Kohtaus.

    Tiina. Sitte Juoru-akka. Männistön emäntä.

TIINA. Pysyneekö pannu-kakkuni kuumana? (Hän menee aukasemaan pesän
ovia ja katselee kakkua, joka on taltrikilla). Oi, kuinka se on hyvä!
Sitä kyllä kehtaa Emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä
asiaa hänellä nyt lienee? (Juoru-akka tulee sisälle). Kas, hyvää päivää
muori! Luulin Männistön Emännän tulevan. No istukaatte nyt, muori.
Mitäs teiltä nyt kuuluu? (Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen).

AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty;
oletteko kuullut?

TIINA. Männistö myyty. Eihän vielä! No kenellekkä?

AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka
paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas
Männistön Emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä
saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin,
mutta joka kuuseen kurkoittaa, se vielä katajaan krapsahtaa.

TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.

AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa
esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit
tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo
taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia
papriikki-verassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle
opetettiin venskaa, asetettiin kalan-verkko päähän, teetettiin
vaatteita kaupungin mallin mukaan ja laitettiin vihdoin viimein
kauppias Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt pojat juovat
pullo-olutta, ja Männistön tavarat ovat menneet kuin koskesta alas
heidän kurkustansa. (Akan puhuttua tulee Männistön Emäntä sisälle, ja
akka sanoo itseksensä). Kah tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi
kuullut, mitä puhuin.

EMÄNTÄ. Hyvää päivää!

TIINA. Jumal' antakoon!

AKKA. Hyvää päivää!

EMÄNTÄ. Hohho, kuin olen oikein palavissani! (Aukaisee leuan alta
silkkisen solmun),

TIINA. Emäntä hyvä, tulkaatte istumaan! (Nostaa tuolin pöydän päähän).

EMÄNTÄ. Kiitoksia vaan. (Tiina menee ottamaan pesästä pannu-kakun ja
rupee sitä esille leikkaamaan). Minä tulin nyt tänne puhumaan, että
olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen,
sillä --

TIINA. Minun? Totta uusi isäntakin torppareita tarvitsee, ja olenhan
minä aina rehellisesti veroni maksanut.

EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä Söökapteeni eli Styyrmanni -- hän,
joka taloni osti, aikoo rakentaa asunto-rivin tänne Metsälammen torpan
maalle, sekä tulee siinä itse asumaan.

TIINA. No hyvänen aika! (Tarjoo emännälle taltrikkia, jossa on
pannu-kakun pala ja kahveli).

EMÄNTÄ. Kiitoksia.

TIINA (kauppaa kahvi-kupin tassilla myöskin akalle pannu-kakun palaa).
Tässä on, muori, teillekkin pala. (Akka ottaa sormin tassilta palan).
Ottakaa, muori, tassikin.

AKKA. En minä siitä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa
syönyt.

TIINA (istuu tuolille, syvästi huo'aten). Voi toki, että nyt täytyy
täältä muuttaa. (Miettien). Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään,
tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.

EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, Hantelsmanni Kauppanen, on Männistön
vuokrannut, sillä minun tyttäreni, Hantelsmannin Rouva, tahtoi halusta
sinne asumaan.

AKKA (mielinkielisesti). No sehän onkin sopivaa, että Rouva taas pääsee
entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa
kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison
Kauppamiehen Rouvana, ja on tavaraa kyllin.

EMÄNTÄ (ylpeästi, vaan toki huo'aten). Onhan sitä kokountunut tavaraa
meille.

AKKA (erikseen). Eipä hän onnekseni sentään suuttanut kuulla, mitä
äsken puhuin. (Ääneensä). Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle
karttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on olla, kun
teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen toimekkaan rouvan.

EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse
sanon. Mutta minun nyt täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle
puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on
tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (Hän menee).


Toinen Kohtaus.

    Tiina. Juoru-akka.

TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet
ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä
olisin saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon
osti? Söökapteeni eli Tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni
-- näin se kuului.

AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies eli laivan perämies, mutta
Emäntä ylpeydessään ei osaa enään selvää suomea, vaan sanoo:
(Osoittelee kimeällä äänellä). Söökapteeni ja tyttäreni, Hantelsmannin
Rouva. -- Ohhoo sentään!

TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä,
vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikkään. Voi mitä
nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä
hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.

AKKA. Hanna -- hän lipertelee, tien-mä, sulhasensa kanssa lammen
rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin
naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsianna.

TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsianna ole, eikä hänen ole
kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.

AKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä
oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, ett'eivät
huomanneetkaan minua.

TIINA. Ei, ei, se ei voi olla totta!

AKKA. Nyt on toki silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa,
tuommoista vilkku-silmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua
haita. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois).

TIINA. Mene vain, sinä kaksi-kielinen liperteliä. (Rallitus kuuluu
ulkoa).

AKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä
tuolta _sievältä viattomalta_, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän
menee).


Kolmas kohtaus.

    Tiina. Hanna. Sitte eräs Merimies.

HANNA (tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla: "ei ole ajat niin, kuin
oli ennen").

    "Mitäs minä itseäni surulliseks' heitän,
    Kyllä minä pienet surut ilollani peitän.
    Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,
    tralla lalla lalla lalla lallat la lalla."

Oi täti! kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki
ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.

TIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö,
mitä minä tahtoisin?

HANNA. No mitä, tätiseni?

TIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole
ennen kotia tullut? Luuletko, ett'en minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle
pyykkiä piisasi? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (Itkee). Enkö ole
sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun
syyni, että sinä olet kelvotoin?

HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun
nyt puhua.

TIINA. Teeskenteliä, mielitteliä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua
tahdoit pyykiltä pois saadaksesi tuon sulhosi kanssa liverrellä; mutta
eipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun
viattomalla muodollasi kysyit: "mitä tuo rakkaus oikein on". Hyi
tuommoista!

HANNA (vakavasti ja lempeästi). Täti! jollen olisi niin onnellinen,
kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne,
sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette
kovin pettynyt, vaan kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä, mutta
uskokaa minua, kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tietänyt
rakkaudesta mitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne
rannalta tuli sinne Heikki, lapsuuteni leikki-kumppani. Hän on palannut
mereltä ja tuli katsomaan koti-seutujansa ja minua. Hän on muistanut
minua tuolla kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänen näin,
tiesin, että häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua
omaksensa, ja minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme
suostutte.

TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi
mistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin
minä antaisin suostumukseni! -- en maar. (Taputtelee Hannaa). Hohho,
Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei
tarvitsisi noita juoru-akkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja.
(Vakavasti). Mutta Hannaseni, tuota meri-poikaa et sinä saa ajatella;
se on varsin turhaa.

HANNA. Oi täti! voiko estää lintua lentämästä puun yli.

TIINA. Sitä et voi. Mutta sinä voit estää lintua tekemästä pesäänsä
puuhun. Selvemmin sanoen -- sinä voit estää nuot rakkauden ajatukset
tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle).

MERIMIES. Hyvää päivää! Onko täällä näkynyt merimiestä Heikkilää?

TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?

MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme yhdessä laivassa ja yhdessä tulimme
muutamien kumppanien seurassa Männistöön, mutta nyt tuli Männistöön
Kapteeni, joka meitä laivaansa tahtoisi, ja senpä vuoksi haen
Heikkilää.

TIINA. Minkä-laatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää --
Hän tuli tänne kuin tuuliais-pää ja tahtoi kihlata kasvattiani.

MERIMIES. Hohho, vai niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu
morsian.

HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä ei saata
valhetella!

TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilia ole
uskominen.

MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani
hakemaan, jääkää hyvästi! (Hän menee).


Neljäs Kohtaus.

    Tiina. Hanna. Sitten Heikki.

HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa
näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin
varmaankin häntä uskoisitte. (Heikki tulee sisälle). Kas tuossa hän on!

HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!

TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enään tule niin kauan, kuin minä
näissä huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani,
lasta, jota olen rakastanut niin, kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka
hänen noin sait itseesi mielistymään, mutta mitäpä sinusta tietää, mitä
silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulko-mailla olet oppinut. Mutta et
niillä pitkälle pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen
morsian.

HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoista on uskotellut. Raumalla en ole
käynyt sitte, kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään muita.
Uskokaa minua, tässä entisen kotoni kynnyksellä en valetta puhua saata.

HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan eroita!

TIINA. Vai ei? (Sanoen tuimasti Heikille). Menetkö pois täältä pikaa,
ennenkuin minunkin silmäni käännät!

HEIKKI. Hyvästi Hanna, kyllä toisemme näemme! (Hän menee).

TIINA. Saa nähdä, kuka tässä viimeiset sanat sanoo! Täytyy katsoa,
menikö hän jo pois. (Hän menee ulos).

HANNA. Voi, kuinka nyt kotoni tyhjältä tuntuu! -- Ulos tahdon minäkin
mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (Hän menee).

    (Esirippu lasketaan alas).



KOLMAS NÄYTÖS.


Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.


Ensimmäinen Kohtaus.

    Hanna. Sitten Heikki, Tiina ja Merimies.

HANNA (istuu kivellä). Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen
rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan
sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (Hän on hetken ääneti
ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heitin laulun ääni).

HEIKKI. [Lauletaan samalla nuotilla kuin: "engång i bredd med dig".]

    Tralla la la la la
    Tralla la la la la
    Missä on kultani,
    Ruusu-kukkani?

HANNA.

    Lehdossa kävelee,
    Sinua muistelee,
    Tule, mun sulhoni,
    Tänne luokseni.

HEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):

    Nyt, minun armaani,
    Olet muu omani,
    Sinua rakastan
    Minä ainian.

HANNA.

    Sinun oon kultana
    Siksi, kuin kuolema
    Vie minun hautahan,
    Tuonen majahan.

TIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! vai
uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!

HANNA. Täti! Heikin morsiammeksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo!
Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan,
muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä, heiluvalla aluksella purjehtia
suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka
jalolta hän näyttää.

TIINA. Ei kaikki kultaa, kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa, kuin hohtaa.
(Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa). Kas tuossa hän on, joka
tietää, että Heikillä on morsian.

HEIKKI (kiivaasti kääntyen Merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut
valheita kantamassa.

MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä,
mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät.
Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä, mutta minä
hoksaan nyt, että vaimo-väki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli
vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin, mutta näette sen, että tämä
on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä.
Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on
oikein kaunis, olisinpa hänen vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä
sinun, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita
nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä
siellä on Kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.

HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen, kuin tulevana kevännä.

MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen, kuin
merille menen. (Hän menee).


Toinen Kohtaus.

    Heikki. Hanna. Tiina.

HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!

HEIKKI. Ja nyt tiedätte, ett'en ole mikään silmänkääntäjä.

TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tietänyt, mikä mies sinä olet -- ja
mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?

HEIKKI.

    Kuu salama lyö,
    Se hetken on työ,
    Mutta ijäks' jäljen se puuhun syö.

HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoiliakin: (Hän laulaa). [Ne nuotit,
joittenka mukaan tätä lauletaan, ovat "Peipposen Viserrys"-nimisessä
nuotti-vihossa painettuina.]

    "Mä hetken vain
    Sun nähdä sain,
    Vaan kuvas ei katoa muistostain.

    Näin hetken on työ,
    Kun salama lyö,
    Mut ijäks' jäljen se puudun syö.

    Oi riemuisaa,
    Oi katkeraa,
    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

    Unhottaa pois
    Sit' en mä vois,
    Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!"

TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä,
lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut
mieleeni entisiä aikoja, -- minä muistin, että minäkin kerran olin
nuori -- -- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy
nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.

HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.

TIINA. Istukaatte kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle). Männistön
Emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois,
sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne
Metsälammen torpan maalle.

HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti), Eipä tarvitsekkaan teidän
muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.

HANNA (iloisesti). Vai sinä!

TIINA (ihmetellen). Sinä! (Iloisesti). No nytpä saan kasvattinikin
talon emännäksi; hyvänen aika! ja näin äkki-arvaamatta! hetken aikaa
sitten oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.

HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkellä voi paljo tapahtua.
Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän rakennan minä kauniin
kartanon, joissa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä
minä varmaankin usein merille lähden, vaikka en enään pisemmille
matkoille mene. Mutta kun kesä tulee, ja järvet sekä meri aaltoilevat
vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikään kuin lintusetkin,
jotka keväällä kohottavat siipiänsä lentoon, tahtoo aluksellansa
rientää meren aaltoja purjehtimaan.

HANNA (laskein kätensä sydämmellensä). Ja silloin, kuin myrskyt ja
tuulet peuhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee
puolestasi.

HEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme
emmekä siis orpoja enään, ja täällä Suomen humisevien honkaen keskellä
on meillä oma koti. Oi onnea suurta!

HANNA. Ja runoilian kanssa saatamme laulaa: (He laulavat molemmat).

    "Honkain keskellä mökkini seisoo
    Suomeni soreassa salossa,
    Honkain väliltä siintävä selkä
    Vilkkuvi koittehen valossa.
    Hoi, la, la la la la,
    Hoi, ta la ta la la:
    Kaiku mun suloinen Suomeni maa!"

    (Esirippu lasketaan alas).

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ainoa hetki - Kolmi-näytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.