Title: Kuninkaan mies - Historiallinen romaani
Author: Scott, Walter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan mies - Historiallinen romaani" ***


KUNINKAAN MIES

Historiallinen romaani


Kirj.

WALTER SCOTT


Suomentanut V. Hämeen-Anttila

Alkuperäinen teos: Woodstock, or The Cavalier.



Otava, Helsinki, 1915.



SISÄLLYS:

     Alkulause.
  1. Häiriö kirkossa.
  2. Yli voimien.
  3. Independentti tulee taloon.
  4. Tylysti kohdeltu sukulainen.
  5. Huimapää kavalieri.
  6. Ratkaiseva päätös.
  7. Everstin lähetti.
  8. Oliver Cromwell.
  9. Wildrake viisastuneena.
 10. Kummittelee.
 11. Parlamentin valtuutetut.
 12. Ilmestys puhuu.
 13. Väärässä valossa.
 14. Surmatun haamu.
 15. Everard näkee ilmestyksen.
 16. Valtuutetut taipuvat.
 17. Hengenmiehen näky.
 18. Epäilyttävä kulkuri.
 19. Odottamattomia vieraita.
 20. Kavalierien illallinen.
 21. Vaihtuneet osat.
 22. Albert Lee kiusaantuu.
 23. Synnillisiä ajatuksia.
 24. Vaara tarjolla.
 25. Everard nolattuna.
 26. Prinssi nöyryytettynä.
 27. Wildrake tuo haasteen.
 28. Keskeytetty kaksintaistelu.
 29. Taatun Tomkinsin hairahdus.
 30. Wildrake sankarina.
 31. Joceline peloissaan.
 32. Vanha ritari tarmokkaana.
 33. Palstahuvilan valloitus.
 34. Miinoitettu torni.
 35. Äkkipikainen tuomio.
 36. Vangit.
 37. Armahdus.
 38. "Omansa kun saa kuningas".
     Viiteselitykset.



ALKULAUSE.


Walter Scottin laaja historiallishaaveellisten romaanien sarja
pysytteli kauvan yksinomaan skotlantilaisella pohjalla, ja kaikkiaankin
on enemmät puolet näistä teoksista omistettu synnyinmaan menneiden
vaiheiden kuvailulle ja kansalliselle ihannoimiselle. Vasta
kymmenennessä romaanissaan hän ensi kertaa siirtyi rajan yli Tweed-joen
eteläpuolelle, arvellen muutoin väsyttävänsä yleisöä alituiseen
samanluontoisilla aiheilla ja epäilemättä myös tahtoen koetella
voimiansa vieraallakin maaperällä. Täten syntyi "Ivanhoe", joka
muualla maailmassa on varmaankin hänen kaikkein suosituin tuotteensa,
mutta Britanniassa hiukan oudostellen luettu sen johdosta, että
pitkälliset kehityskaudet on siinä sulatettu yhteen kovin selkeästi
vastoin oman maan tuttua historiaa. Kun hän oli jälleen eräässä
kaksoisromaanissa asettunut varsinaiseen piiriinsä, kuvaten Maria
Stuartin päiviä Skotlannissa, esitti kustantaja Constable, että tekijän
seuraavaksi yritykseksi soveltuisi vastaava ajanjakso Englannissa,
Elisabet-kuningattaren loistokas hallituskausi. Hän toimitteli suurelle
romaanisepolle runsaita historiallisia aineksiakin tästä aiheesta ja
viehätti tämän suostumaan sitäkin helpommin, kun Scott yhä selvemmin
tajusi välttämättömäksi avartaa kuvaustensa alaa.

Elisabet-kuningattaren hovissa liikkuva "Kenilworth", joka on suomeksi
julkaistu O.H.K:n 191. n:ona, on toiminnaltaan sovitettu mainehikkaan
hallitsijattaren suuruudenvuosien alkupuolelle, v:een 1575. Scott
ei tahtonut suoranaisesti puuttua merkkitapauksiin, jotka ovat
lukijoille historiasta tunnettuja, vaan pyrki yhden ainoan viikkokauden
tapahtumapuitteissa antamaan selkeän kuvan monista senaikuisista
henkilöistä, toteuttaenkin tämän tarkoituksensa erinomaisesti.
Myöskin ajan henki ja koko silloisen henkisen, valtiollisen ja
yhteiskunnallisen uudistustyön luonne ovat siinä kuitenkin osuvasti
ilmaistuja kaiken toiminnan perustana, ja sellaisen teoksen lukiessaan
tulee saaneeksi oivallista valaistusta historian tiedoille näistä
Englannin ensimäisistä tietoisista askelista sivistyksen etunenässä
esiintyväksi suurvallaksi. Tiede ja taide, kirjallisuus ja yleinen
kansanvalistus saivat silloin suuren herätyksensä, espanjalaisen
sotalaivaston tuhoutuminen avasi Englannille tien mahtavimman
merivoiman asemaan, ja keskiajan ritarillisuudesta periytynyt
seikkailuhalu alkoi luoda valtakunnalle siirtomaita merten takana.

Yhä vaihtelua tavoittaen sijoitettuaan seuraavan romaaninsa
("Merirosvon") toiminnan Shetlannin saarille, saadakseen samalla
näyttää kuntoansa vasituisena luonnonkuvaajanakin ja kansatieteellisten
seikkain piirtelijänä, ryhtyi Scott "Ivanhoen" ja "Kenilworthin"
menestyksestä rohkaistuneena uudestaan käsiksi Englannin historiaan.
"Nigelin vaiheissa", joka sekin jo on tähän sarjaan suomennettu, hän
käsittelee sitä merkillistä murrosaikaa, jolloin Stuart-suvun heikoin
hallitsija, Skotlannin kuningas Jaakko V, oli omatta ansiottaan
päässyt Englanninkin valtaistuimelle Elisabetin seuraajana ja antoi
yhdistyneen kuningaskunnan kehittyä jokseenkin oman onnensa varassa.
Tässäkään teoksessaan ei Scott ottanut seuratakseen huomattavien
historiallisten tapausten kulkua, vaan henkilökuviensa ohella -- esim.
kuningas kaikkine ristiriitaisine ominaisuuksineen on verrattomasti
piirretty -- sovitti nyt varsin suuren sijan tarkkoihin tutkimuksiin
perustuvalle tapamaalaukselle. Valtakunnan henkisen elämän keskus,
Lontoo Jaakon hallituksen keskivaiheilla v. 1616, on siinä valaistu
harvinaisen eloisasti: menneiltä ajoilta säilynyt vallattomuus, joka
alimmissa kansankerroksissa esiintyi nyrkkivaltana, heikon kuninkaan
hovipiirissä ja aatelistossa rehentelevänä kevytmielisyytenä ja
irstailuna, sai vastapainonsa vakavasta ja vauraasta keskiluokasta,
josta oli muodostumassa uusi valtiomahti, molempien yhdistettyjen
kansallisuuksien olematta vielä sulautuneita yhteen. Tähän rajaan
asettaen leikkisimmän romaaninsa toiminnan Scott antoi likeisessä
tulevaisuudessa lymyävän verisen ajan luoda ennerikkaan varjonsa
Jaakko-kuninkaan päiviin ja hänen poikaansa, joka sitte Kaarlo I:nä sai
sukunsa vikojen sovitukseksi ja päättyneen ajanjakson sinetitsemiseksi
laskea päänsä mestauspölkylle.

Scottin teki mieli jatkaa näitä Englannin historian kuvauksia
jokseenkin yhtäjaksoisesti, valiten kunkin uuden romaanin
polttopisteeksi tuollaisen erillisen ajanjakson keskikohdan. Jo
seuraavassa teoksessaan, nimeltä "Huipun Peveril", hän edelleen
kehitti tätä hedelmällistä työalaa, ottaen lähtökohdakseen v:n 1651,
jolloin Worcesterin taistelu oli ratkaissut Englannin kansalaissodan
ja lujittanut Cromwellin aseman maan varsinaisena hallitsijana.
Mutta tässä romaanissaan Scott ensi kertaa kompastui pahasti. Hän
luontui yleensäkin ottamaan kirjailijatyönsä keveältä kannalta,
sivuhommana, jota hän harrasti osittain aikansa kuluksi. Kustantajat
taasen olivat haltioituneet hänen romaaniensa tavattomasta menekistä
ja houkuttelivat hänet ylettömään tuotteliaisuuteen. Ennen "Nigelin
vaiheiden" viimeisten arkkien painatusta oli hän jo myynyt neljä
olematonta, tuskin hämärästikään hahmoiltua teosta julkaisijoille
(niiden joukossa oli sitte "Quentin Durward" ja kaksi muuta hänen
parhaimpiansa), ja käsikirjoitus annettiin latojalle sitä mukaa kuin
uupumattomat aivot ja puutumaton käsi ainaisessa kuumeellisessa
ponnistelussaan saivat valmista; aivan tavallista oli hänen kyhätä sata
tämän kirjan sivua viikossa kuukausi kuukaudelta, kaikkien moninaisten
virkatoimiensa ja muiden hommiensa lomassa. Tällaisesta työskentelystä
oli tuloksena varoittava tapaus: "Huipun Peveril'issä" johtui Scott
vastoin alkuarkeissa ajattelemaansa suunnitelmaa laajentamaan teoksen
toiminta-aikaa tavattomasti, kahden vuosikymmenen yli ulottuvaksi,
lisäämään liialliseksi niiden henkilöiden lukumäärää, jotka pyrkivät
lukijan erityiseen huomioon, liittämään huonosti sommiteltuja ja
mahdottomia lisäpiirteitä historian seikkoihin ja jättämään hajallisen
juonen hataraksi loppuun asti, kunnes teos oli määrättyyn sivulukuun
päässeenä rutosti päätettävä. Monista ansioistaan huolimatta -- sillä
Scottin jokainen tuote on toki mestarin työtä -- tämä romaani vaikuttaa
häiritsevästi.

Ei siis ihme, että historiallisen romaanikirjallisuuden
varsinainen luoja sittemmin moneen kertaan uudestaan näytettyänsä
täyden kuntonsa tahtoi toistamiseen käsitellä aatelisvallan ja
kansanvallan, katolilaisuuden rippeiden ja uuden uskon suurta
rynnistystä Englannissa. "Woodstockissa" hän v. 1826 asetti jälleen
toimintapohjakseen tuon merkillisen vuoden 1651; arvatenkin
piti hänen osoittaa, että tämä ajankäänne lopultakin soveltui
hänen kirjailijaluonteelleen. Valitettavasti ei yritys nytkään
tapahtunut suotuisissa olosuhteissa. Hän oli tehnyt tästä romaanista
kustannussopimuksen jo kolmea vuotta aikaisemmin, ja nyt kolmessa
kuukaudessa kyhätessään sen hän jo tiesi Constablen olevan joutumassa
vararikkoon ja liikkeen osakkeihin omaisuutensa sijoittaneena jäävänsä
puille paljaille itsekin. "Woodstock" on siten viimeinen tuote Scottin
loistokaudelta; seuraavat viisi vuotta hän hellittämättömästi makseli
aherruksellaan puolenkolmatta miljoonan markan velkataakkaa, jonka oli
ottanut vastatakseen liikkeen hyvittämättöminä sitoumuksina, ja siihen
jättiläisurakkaan hän sortui. Alituinen ahdistus raskautti häntä niin
armottomasti, että "Woodstock" "Perthin kaunotarta" lukuunottamatta
jäikin hänen viimeiseksi ensiluokkaiseksi teoksekseen; myöhemmät eivät
läheskään sovellu hänen parhaimpiensa joukkoon.

Mutta jo "Woodstockissa" ilmenee väsymystä. Scott oli kaikessakin
kaunokirjallisessa työskentelyssään hetkellisten tunnelmien ja
mieleenjuohtumien noudattaja, joka ei huolitellut käsikirjoitusta
enää sen valmistuttua, kuten sanottu. Täten johti alituinen
uurastus helposti kaavamaisuuteen, jota edisti sen ajan romanttinen
makusuunta. Skotlantilaisissa kansanelämän kuvauksissa hän aina
lämpeni, päästessään käyttelemään tuota mehevää murretta ja
piirtelemään kaikesta sovinnaisuudesta vapaata arkioloa; hän oli
silloin todellinen realisti, maailmankirjallisuuden varhaisimpia.
Säätyhenkilöitä esittäessään hän sitävastoin tuon tuostakin eksyi
silloisessa kirjallisuudessa kaavautuneeseen kankeaan ja onttoon
korupuheluun, jolla ei voinut olla vastiketta todellisuudessa, ja
erityisesti esiintyy vika "Woodstockissa", jonka salonkipiireihin
asettuessaan Scott ei enää tuntenut mitään uutuuden viehätystä.
Toimintaan päästessään hän kylläkin osoittausi yhä edelleen
verrattomaksi mestariksi, vaikka hän taasen juonen sommittelussa
salli totuudenmukaisuudesta poikkeavia käänteitä. Yksityiskohtiin
puuttumatta riittää tässä teoksen laadun mainintaan se lyhyt huomautus,
että Scottilla sekä kirjailijana että oman aikansa lapsena oli
sepittelyssään puutteita, jotka erityisesti pistävät nykyajan yleisön
silmään, ja että "Woodstockissa" ilmenee hänen vikojaan selvemmin ja
runsaammin kuin muissa hänen parhaissa teoksissaan. Näihin tämä romaani
kuitenkin ehdottomasti kuuluu.

Teosta vastaan heräävät muistutukset eivät nimittäin paljoa
merkitse sen mielenkiintoisuuteen ja sekä yleisinhimilliseen että
historialliseen arvoon verraten. Edellä on jo huomautettu romaanin
vilkkaasta toiminnasta, joka pitää lukijan huomaavaisuuden vireillä.
Teos on sitäpaitsi kauttaaltaan voimakkaan ihmiselon sykähtelyä, se
sisältää lukuisissa kohtauksissa syvästi tehoavaa oikeata tunnetta
ja hienosti esitettyä sielunelämää (esim. Sir. Henry Leen ja hänen
poikansa väittely sekä vanhan ritarin sielunkykyjen herääminen
32. luvussa). Monet henkilökuvat esiintyvät lukijalle ilmielävinä
yksilöinä, jäämättä enemmän tai vähemmän varjomaisiksi kaavioiksi,
vaikka ne on valittu nimenomaan edustamaan eri aatevirtauksia;
vakuuttavin kenties on tekopyhä puritani Tomkins, niinkuin Scott
yleensäkin on taipuvainen tekemään sivuhenkilönsä elävimmiksi. Ja
historiallinen puoli on teoksessa varsin ansiokas.

Sattuvasti esittää tekijä heti ensi sivullaan sen piirin, jossa
romaanin toiminta liikkuu, kuvaten aikakauden luonteen muutamilla
varmoilla piirroilla. Käydessään sitte laajemmalti tulkitsemaan
silloista valtiollista ja yhteiskunnallista käännettä, osoittamalla
sen kehityskauden ihmisten vaikuttimia ja pyrkimyksiä, hän saa
selkeästi näkyviin, mikä suuri etu historiallisella romaanilla on
historiankirjoitukseen verraten. Jos tutkija kuinkakin havaannollisesti
esittää tarkoin seulotun ainehiston, niin ei hän parhaallakaan
vakavan kerronnan taidolla kykene saamaan henkilöitä liikkumaan ja
hengittämään aikakautensa ilmapiirissä läheskään niin todellisesti
kuin itse tapaukset kuvastuvat eteemme. Mutta ainoastaan likeisesti
tutustumalla noihin henkilöihin kykenemme kunnollisesti tajuamaan
koko kehityksen laatua ja merkitystä; ainoastaan siten voimme
eläytyä menneeseen aikaan, kuvitella mielessämme niitä ihmisluonnon
ja yhteiskunnan voimia, jotka ovat historiaa luoneet. Runoilijaa ja
romaaninkirjoittajaa eivät sido historiallisten kuviensa sommittelussa
asiakirjat ja muut todisteet, tai todisteitten puute; hän sovittelee
eheäksi ja täydentää eläväksi ihmiseksi ne vajavat piirteet, jotka
historia tietää mainita. Tällöin ei hänen tarvitse pysytellä
historiallisten tapausten oikeassa aikayhteydessä, antaakseen oikean
kuvan niiden aiheuttajista, yhtä vähän kuin pidättyä sepittämästä
niitä uusiakin. Mitä tarkempi sisäinen näkemys hänellä on ja mitä
luontevammin hän osaa tämän taiteellisesti esittää, sitä parempaa
ohjausta hän antaa menneisyyden ymmärtämiseen.

"Woodstockissa" ei Scott taaskaan suuresti koskettele historian
tärkeitä tapauksia -- enemmän kajoaa hän niihin "Huipun Peverilissä"
--, vaan tahtoo saada meidät, juuri henkilökuvausten avulla tajuamaan
historian kulkua. Hänen esittämänsä tapaukset ovat kehitykselle
toisarvoisia, joten on turha ryhtyä tässä katsastamaan, minkä verran
ne todellisuudessa pitävät paikkaansa; olkoon vain mainittuna
kummallisimmasta -- Woodstockin palatsihuvilassa esitetystä
kummittelusta --, että parlamentin valtuutetuille tosiaan teki siellä
kujeitaan kattoluukun ja ruudin avulla muuan kuningaspuoluelainen
kahden ystävänsä kanssa, pitkiksi ajoiksi herättäen taikauskoista
pelkoa koko kansassa. Pääpaino on henkilöillä, ja ennen muita herättää
huomiota Cromwell, historian vaikeimmin ymmärrettäviä tekijöitä, jota
on selitelty mitä ristiriitaisimmin perusteellisissa tutkimuksissakin,
niin varovasti kuin nämä ovatkin pysytelleet todistetuissa seikoissa,
joten ne eivät ole voineet määritellä hänen todellista _luonnettansa_
kanssaihmisenämme. Tuollaiset tosiseikat _eivät_ puhu puolestaan,
vaikka niin sanotaan; ne ovat tulkinta-asioita. Irlantia nujertaessaan
kirjoitti Cromwell Droghedan varusväen teurastuksen jälkeen parlamentin
puhemiehelle: "Kielsin säästämästä kaupungissa ketään aseellista, ja
luullakseni hukkui sinä yönä miekkaan noin 2,000 henkeä. Upseereita ja
sotamiehiä pakeni sillan yli toiseen osaan kaupunkia, jolloin satakunta
heistä otti haltuunsa Pyhän Pietarin kirkontornin; nämä kieltäysivät
tarjotusta armosta, jonkatähden annoin sytyttää tuleen tornin. --
Olen vakuutettu siitä, että tämä on Jumalan vanhurskas tuomio noille
raakimuksille, jotka ovat tahranneet kätensä niin runsaaseen viattomaan
vereen." Elävästi luottaenko siihen, että hän oli taivaan valitsema ja
valaisema tuomari, Cromwell teurastutti varusväen, vai tekeysikö hän
vain kostonhimonsa peittelemiseksi tuollaiseen uskoon? On epäiltävää,
tokko Droghedassa silloin oli enää ainoatakaan soturia, joka oli
voinut ottaa osaa niinsanottuihin verilöylyihin v. 1641; unohtiko
Cromwell tämän seikan tulistuksissaan, vai luuliko hän toisin vielä
jälkeenpäin? Mistä armosta nuo elävältä poltetut kieltäysivät, se
on tunnettua silloisesta sodankäynnistä; se armo suotiin pyytämättä
joka tilaisuudessa, hakkaamalla maahan kaikki, jotka taistelujen
jälkeen saatiin kiinni, ja pistämällä ruumiitten päät seipäisiin.
Mutta tarkoittaakokaan hän mitään ulkokultaisuutta tarjouksensa
mainitsemisella, vai pitääkö luonnollisena, että muuta armoa ei voitu
"kapinallisille" ja pyhän asian vihollisille ajatella? Cromwellin
esiintyminen on eri lailla seliteltävää, riippuen tulkitsijan
ennakkoluuloista ja ainehistosta.

Niinpä ovat jotkut arvostelijat sanoneet Scottin Cromwellia
epätodelliseksi ja "melodramaattiseksi". Miehestä saadulle yleiselle
käsitykselle on varmaankin pahimpia kompastuskiviä romaanin
loppuratkaisu, jolloin Cromwell keveästi peruuttaa edellisenä
yönä antamansa pikaiset kuolemantuomiot; saattaakin arvella,
että tekijä vain tahtoi nopeasti johtaa romaaninsa onnelliseen
päätökseen, saatuansa sille kylliksi kokoa. Mutta Cromwellin oma
taloudenhoitaja on antanut isännästään seuraavan todistuksen:
"tavattoman tulinen mielenlaatu, mutta voimakkaan siveellisen
hillinnän alainen, ja sääliväinen hentomielisyyteen asti!" Kenties ei
Cromwell "Woodstockissa" ole sama kuin tosielämässä, mutta meillä ei
hänestä ole vakuuttavampaakaan kuvaa kuin Scottin luonnostelu hänen
pääpiirteistään. Se tuntuu tasapuoliselta, se selittää puritanien
ajatusmaailmaa, kuten kiihkomielisyyttä, josta kuninkaan mestaus ja
monet muut tarpeettomat verityöt olivat ihmetyttävinä ilmaisuina,
suuren uskonnollisen ja yhteiskunnallisen tehtävän herättämää
itseluottamusta ja heidän toimissaan samalla nähtyä maailmallista
järkevyyttä. Cromwellin epäämätön teeskentelytaito, jota ilmenee esim.
8. luvun erinomaisessa henkilöllisessä piirroksessa, ei romaanissa saa
suurta painoa arvattavasti senkään vuoksi, että puritanien joukossa
tavattua ulkokultaisuutta jo vasiten edustaa Tomkins; sellaiset
uskomattomat seikat taasen, kuin on edellämainitussa luvussa C:n
salaisten suunnitelmien paljastuminen tuntemattomalle ja epäiltävälle
miehelle, eivät kuulu luonnekuvaukseen, vaan juonen hätäkeinoihin.

Tasapuoliselta tuntuu myös Kaarlo II:n kuvailu, -- miehen, jota
varmasti on liiaksi mustattu toiselta taholta kuten hänen suurta
vastustajaansa toiselta. Hänen kevytmielisyyteensä on tosin
kohdistettu paljon huomiota romaanissakin, mutta monet muut
piirteet vaikuttavat sovittavasti ja ovat todenmukaisia. Erästä
"kavalierien" eli kuningaspuoluelaisten ryhmää edustaa Wildrake
niinikään kaunistelemattomasti, joskin hän muutoin tuntuu paikotellen
liioitellulta, pastori Holdenough on oiva presbyteriläinen hengenmies,
j.n.e. Mennyttä aikaa esittää vanha ritari Lee, jotta lukijalle
selviää, mitä yhteiskunnallisia muutoksia maassa oli tapahtunut
Elisabetin kaudesta kansalaissotaan asti. Hän tuntuu kuitenkin saaneen
liian suuren sijan ympäristöönsä verraten, monista mielenkiintoisista
piirteistään huolimatta -- varsinkin kun Scottin rakastavainen
pari tavallisuuden mukaan on jokseenkin merkityksetön. Tekijä itse
katsoo hänet päähenkilökseen, kuten näkyy romaanin toisesta nimestä:
"Kuninkaan mies"; mutta tämän kuten monen muun hänen romaaninsa
rakenteessa on sekin vika, että teos lopultakin jää ilman varsinaista
kokoavaa päähenkilöä ja useat esiintyjät yhtaikaa tunkevat siihen
asemaan, syrjäisimmistäkin alkaen. Näin ollen ei vanhan ritarin
osuus tunnu sopusuhtaiselta, kun hän verrattain vähän vaikuttaa
toiminnan kulkuun. Aivan oikeaan osattu muuten on hänen kiintymyksensä
Shakespeareen, joka maan sivistyneen säädyn jumaloimana oltuaan
joutui varjoon seuraavan sukupolven mullistuksissa, kunnes hänet S.T.
Coleridge jälleen nosti esiin 1700-luvun lopussa. Kieltämätöntä on,
että erityisten edustajien sovittaminen kullekin yhteiskuntaryhmälle
ja aatevirtaukselle häiritsee teoksen luontevuutta ja saa sen
näyttämäänkin hieman haaveelliselta; mutta historiallinen merkitys
siitä kyllä saa lisää tehoa.

"Woodstock" otettiin ilmestyessään vastaan suurella suosiolla, ja sen
suomentamisella on tähän sarjaan saatu eheäksi se käsittely, jonka
Scott on kolmessa romaanissa omistanut mitä tärkeimmälle Englannin
historian vuosisatajaksolle. Likeisimmin liittyy hänen tuotannossaan
"Woodstockiin" sitte muuan varhaisempi romaani, "Hautapatsaiden
parantaja" (Old Mortality); v:sta 1679 alkaen se kuvailee Skotlannin
puritanien onnetonta kapinaa sitä uskonnollista vainoa vastaan,
jonka johdosta Stuartit ainiaaksi menettivät kuninkuutensa.
Tekijän elämänvaiheista ja -työstä on mainittu muutamin sanoin
"Kenilworth"-suomennoksen alkulauseessa.

_Suomentaja_.



1. LUKU.

HÄIRIÖ KIRKOSSA.


Woodstockin kauppalassa on sievä pitäjänkirkko. Niin olen ainakin
kuullut, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt. Paikkakunnalla
käydessäni oli minulla nimittäin hädin aikaa silmäillä Blenheimin[1]
uhkeutta, sen maalattuja suojamia ja seinäverhoisia kammioita,
määrähetkellä ehtiäkseni käräjätaloon päivälliselle, syväoppisen
tuomari-ystäväni vieraana; sellaisissa tilanteissa tuottaa itselleen
suurta haittaa, jos antaa uteliaisuutensa häiritä täsmällisyyttään.
Toimitin kirkon kyllä kuvatuksi itselleni tarkoin, tätä teosta
ajatellen; mutta minulla on jonkun verran syytä epäillä, tokko
avustajanikaan oli koskaan omin silmin nähnyt sen sisäpuolta. Tyydyn
senvuoksi sanomaan, että se on nyt sievä rakennus, enimmältä osaltaan
uusittu neljä- tai viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka siinä on
vielä säilynyt muutamia vanhan messukappelin holvikaaria, jonka
väitetään olleen Juhana-kuninkaan rakennuttama. Tätä vanhempaa osaa
koskee kertomukseni.

Eräänä aamuna syyskuun lopulla tai lokakuun alussa vuonna 1651 keräytyi
melkoinen kuulijakunta vanhaan messukappeliin; päivä oli omistettu
juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen Worcesterin ratkaisevan
voiton johdosta.[2] Sekä kirkon tila että sanankuulijain laatu
kuvastivat kansalaissodan riehuntaa ja ajan erikoista henkeä. Pyhässä
rakennuksessa näkyi monia rapistumisen merkkejä. Polttamalla kirjaillut
ikkunaruudut oli kuvainpalvelukseen kuuluvina survottu sirpaleiksi
peitsillä ja musketeilla. Saarnastuolin puuleikkauksia oli viileskelty
ja kaksi kauneilla veistoksilla koristeltua tammiseinuketta tärvelty
samasta ytimekkäästä ja vääjäämättömästä syystä. Korkea alttari oli
siirretty muuanne ja sitä ympäröinyt kullattu aidake murrettu pois.
Useita hautakuvia oli kolhittuina siroiteltu pitkin kirkkoa.

    pois temmattuina seinäkomeroistaan:
    se palkka urhon, viisaan, ansioistaan!

Syystuuli vihelteli tyhjissä kuorikäytävissä, joissa järeästi nyrhityt
saitat ja lavat samoin kuin hajalliset suuteetkin ja poljetut
pahnat näyttivät osoittavan, että temppeliä oli jossakin äskeisessä
hätätilassa käytetty ratsujoukon majoitukseen.

Loistoansa oli menettänyt kirkkoväkikin. Rauhallisina aikoina
vakiintuneista vanhoista sanankuulijoista ei nyt näkynyt ainoatakaan
veistosreunaisilla parvekkeillaan kädet otsalla tyynnyttämässä
mieltänsä rukoukseen siinä, missä heidän isänsä olivat rukoilleet
samanlaiseen hartaudenharjoitukseen tulleina. Perintötilallisen
ja pienviljelijän katseet etsivät turhaan Ditchleyn vanhan herran
Henry Leen kookasta vartta, nähdäkseen hänen astelevan pitkin
kuorikäytäviä nauhakoristeiseen levättänsä verhoutuneena, parta
ja viikset huolellisesti tasailtuina, saattolaisenaan uskollinen
kahlekoira, joka oli aikomaan pelastanut isäntänsä valppaudellaan
ja säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Bevisiin tosiaan soveltui
sananlasku, jonka mukaan "se on hyvä koira, joka käy kirkossa";
joskus se vain joutui kiusaukseen luritella sävelten sekaan, mutta
käyttäysi muutoin yhtä säädyllisesti kuin yksikään seurakunnan
jäsen ja palasi kotiin kenties yhtä suurta mielenylennystä saaneena
kuin useimmat kuulijat. Turhaanpa myös Woodstockin naisväki vaani
nähdäkseen jalosukuisten nuorten _cavalierien_ ruusukkeisia viittoja,
kiliseviä kannuksia, viillesaappaita ja korkeita töyhtöjä, niinkuin
olivat tottuneet näkemään näiden teikarien liikkuessa kaduilla ja
kirkkomaalla huolettoman rentoina ryhdiltään -- jollainen esiintyminen
kenties oikeastaan ilmaisee liiallista itseluottamusta, mutta kuitenkin
näyttää sorealta, kun siihen yhtyy hyväntuulisuutta ja kohteliaisuutta.
Ja entä vanhat kunnon rouvat valkoisissa hipeissään ja mustissa
samettihameissaan, ja heidän tyttärensä, "lähisilmäin polttopisteet"
-- missä olivat nyt he kaikki, jotka kirkkoon astuessaan käänsivät
puoleensa miesten ajatuksia taivaallisista asioista? "Mutta, voi, Alice
Lee -- niin suloinen, niin säveä, niin alentuvainen viehkeydessäsi",
jatkaa muuan ajan muisteloiden piirtäjä, jonka käsikirjoituksesta
olemme ottaneet selon, -- "miksi pitääkin kertomukseni kääntyä sinun
vastoinkäymisiisi? ja miksei mieluummin niihin päiviin, jolloin sinä
vain heposikin selästä laskeutuessasi kiinnitit katseita kuin olisi
enkeli tullut alas ja herätit siunauksia niinkuin olisi taivaan lähetti
tuonut hyviä sanomia? Et ollut sinä mikään joutilaan haaveksijan
mielikuva -- mikään ristiriitaisilla täydellisyyksillä somisteltu
luomus; ansiosi saivat minut rakastamaan sinua suuresti -- ja mitä
vikoihisi tulee, niin ne esiintyivät hyvien ominaisuuksiesi ohella niin
sopivasti, että ne luullakseni saivat minut rakastamaan sinua sitä
enemmän."'

Leen perhekunnan mukana oli Juhana-kuninkaan messukappelista haipunut
toisiakin jalosyntyisiä ja suvultansa suuria -- Freemantlet,
Winklecombet, Drycottit ja monet muut, sillä Oxfordin tornien[3]
yli puhaltava tuuli oli epäsuotuisa puritanisuuden kasvulle, joka
menestyi yleisemmin naapuri-kreivikunnissa. Sanankuulijain joukossa oli
kuitenkin muutamia, jotka vaateparreltaan ja esiintymiseltään näyttivät
huomattavilta maalaisherrasmiehiltä, ja myöskin oli saapuvilla
moniaita Woodstockin kauppalan arvohenkilöitä, etupäässä aseseppiä
ja hansikkaantekijöitä, jotka taitavasti muovaamalla terästä tai
nahkaa olivat nousseet mukavaan toimeentuloon. Näillä merkkimiehillä
oli yllään pitkä musta kauhtana, tiukasti punottu kiinni kaulasta,
ja vyössään puukon tai säilän asemasta raamattu ja muistikirja,
niinkuin rauhallisilla kansalaisilla ainakin. Tätä kunnioitettavaa,
mutta vähälukuisinta kuulijakunnan ryhmää edustivat sellaiset
säädylliset henkilöt, jotka olivat omaksuneet presbyterisen[4]
opinkäsityksen, luopuen Englannin kirkonmenoista ja pappisvallasta,
ollakseen kunnianarvoisan Nehemia Holdenoughin ohjattavina, joka oli
kuuluisa saarnalahjojensa ehtymättömyydestä ja voimakkuudesta. Näiden
vakavien kauppalanvanhimpain seurassa istuivat heidän kelpo emäntänsä
vanuttamattomassa verassa ja poimukauluksissa niinkuin muotokuvat,
joilla maalausluetteloissa on nimityksenä "Pormestarin vaimo", ja
heidän sievät tyttärensä, joiden harrastus Chaucerin lääkärin[5]
tavoin ei aina kohdistunut raamattuun, sillä milloin vilkaisukin
vältti arvoisan äidin valppauden olivat he itse tarkkaamattomia ja
muille tarkkaamattomuuden aiheena. Mutta paitsi tätä vallasväkeä
oli kirkossa suuri joukko alempisäätyisiä, toiset uteliaisuuttaan
tulleina, mutta monetkin siistiytymättömiä käsityöläisiä, jotka
sen ajan jumaluusopillisten väittelyjen sekaannuttamina kuuluivat
niin moneen eri lahkoon kuin sateenkaaressa on värejä. Kun näiden
oppineiden teebalaisten[6] itsekylläisyys tarkoin vastasi heidän
tietämättömyyttänsä, oli jälkimäinen täydellinen ja edellinen
rajaton. Heidän käyttäytymisensä kirkossa oli kaikkea muuta kuin
kunnioittavaa tai ylentävää. Useimmat heistä tekeysivät raakamaisen
ylenkatseellisiksi kaikkea kohtaan, mitä vain pidettiin pyhänä
ihmiskäsityksen mukaan -- kirkko oli näille ihmisille pelkkä tornitalo,
pappi tavallinen mies, säädetyt menot kuivaa silppua ja vesivelliä,
jollaisesta ei ollut pyhäin henkevystyneeseen suuhun pantavaksi, ja
rukous taivaan puhuttelua, johon kukin yhtyi tai oli yhtymättä, miten
katsoi peräti arvosteluhaluisen harkintansa mukaan soveliaaksi.

Tämän ryhmän vanhemmat istuivat tai lojuivat penkeillä, korkea
huippuhattu painettuna syvään ankaralle ja rypistyneelle otsalle,
odotellen presbyteriläistä pastoria niinkuin karjakoirat kyyröttelevät
mykkinä varroten sonnia, joka aiotaan tuoda paaluun. Jotkut nuoremmat
päästivät harhakäsityksensä rohkeammin valtoimiksi; he katselivat
ympärilleen naisiin, haukottelivat, köhivät ja supattivat, söivät
omenia ja rouskuttelivat pähkinöitä niinkuin teatterin ylärivillä ennen
kappaleen alkua.

Näiden kaikkien lisäksi kuului kirkkoväkeen joitakuita sotureita,
joista muutamilla oli asunaan rintahaarniska ja teräslakki, toisilla
nahkakölteri ja toisilla punainen takki. Patruunatasku uumilleen
vyötettynä seisoksivat he peitsiinsä ja musketteihinsa nojaten.
Heilläkin oli omituiset väitelmänsä mitä vaikeimmista opinkohdista,
ja hengellisen hurmion oikut yhtyivät heissä mitä horjumattomimpaan
sotaiseen urheuteen ja päättäväisyyteen. Woodstockin porvarit
silmäilivät näitä aseellisia pyhiä hyvinkin pelokkaasti, sillä vaikka
rosvoilu ja julmuus eivät heitä usein tahranneet, oli heillä ehdoton
valta molempiin käytettävissään, ja rauhallisilla kansalaisilla ei
ollut muuta valinnan varaa kuin nöyristyminen kaikkeen, mitä heidän
taistelevien ohjaajainsa huonosti hallittu ja haltioituva kuvittelu
saattoi keksiä.

Sitte kun pastori Holdenoughia oli jonkun aikaa varrottu, ilmestyi
tämä esille kappelin kuorikäytäviä pitkin, ei ryhdiltään verkallisena
ja arvokkaana niinkuin vanhalla kirkkoherralla oli ollut tapana
hoitaa messupaidan merkitystä, vaan hätäisin askelin kuten mies, joka
saapuu määrähetkestään myöhästyneenä ja touhuaa käyttämään aikaansa
parhaiten. Hän oli pitkä, laiha mies, hipiältään kuin paahtunut, ja
silmien eloisuus ilmaisi hieman tuittupäistä luonnonlaatua. Hänen
vaatetuksensa oli ruskea, ei musta, ja muiden pukineittensa päällä
hän käytti Kalvinin kunniaksi sinistä geneveläistä kauhtanaa, joka
valui taaksepäin hartioilta hänen rientäessään saarnastuoliin.
Harmaantuneet hiukset oli leikattu niin lyhyiksi kuin keritsimillä
kävi laatuun, ja niitä peitti musta silkkinen patalakki, joka painui
niin tiukasti päähän, että molemmat korvat ulkonivat sen alta kuin
aiottuina kahvoiksi koko miehen nostamiseen. Lisäksi oli arvoisalla
Herran palvelijalla silmälasit ja pitkä harmaa pujoparta, ja kädessään
hän kantoi pientä hopeahakaista taskuraamattua. Saarnastuolin juurelle
päästyään hän pysähtyi toviksi hengähtämään ja alkoi sitte nousta
portaita kaksi askelmaa kerrallaan.

Mutta hänen kulkunsa pidätti voimakas käsi, joka tarttui hänen
kauhtanaansa. Häiritsijä oli tullut soturien ryhmästä. Hän oli
vanttera keskimittainen mies, nopeakatseinen ja kasvoiltaan kylläkin
jokapäiväinen, mutta näiden ilme kiinnitti huomiota. Asu ei ollut aivan
sotilaallinen, mutta muistutti sitä kuitenkin. Väljät polvihousut
olivat vasikannahkaiset, ja kupeella riippui peloittavan pitkä
lyömämiekka, jonka vastineena oli toisella kyljellä väkipuukko.
Sahvianivyöhön oli lisäksi pistetty pistoolipari.

Velvollisuudestaan ehkäisty pappi pyörähti päin pidättäjäänsä ja
tiedusti äkeästi tämän tarkoitusta.

"Ystävä", virkkoi tunkeilija, "onko aikomuksenasi selittää Sanaa näille
hyville ihmisille?"

"On vainkin", vastasi pastori, "ja se on ehdoton velvollisuuteni. Voi
minua, ellen saarnaa evankeliumia. Minä pyydän, ystävä, älä minua
työssäni --"

"Ei", keskeytti sotaisen näköinen mies, "minä olen itse halullinen
opettamaan. Luovu siis sinä, taikka jos neuvoani noudatat, niin jää
hedelmöittymään noiden hanhenpoikasten seurassa, joille minä piammiten
ripoittelen lohdullisen opin mureneita."

"Tee tilaa, sinä paholaisen sikiö", tiuskasi pappi kiukustuen. "Pidä
kunniassa säätyäni -- vaatetustani."

"En näe sen enempää kunnioitettavaa kauhtanasi kuosissa tai siihen
käytetyssä kankaassa", intti toinen, "kuin sinä näit piispan
kuoriviitassa -- se oli musta ja valkoinen, sinä kuljet ruskeassa ja
sinisessä. Nukkuvia koiria koko teidän parvenne, makailevia, unteloita
-- laumaansa nälkiinnyttäviä paimenia, jotka eivät tahdo sitä kaita,
kukin harrastaen omia pyyteitään -- hm."

Tällaiset säädyttömät kohtaukset olivat siihen aikaan niin
tavallisia, ettei kukaan ajatellut asiaan puuttumista. Seurakunta
katseli äänettömänä, säätyhenkilöt pahoilla mielin ja alhaisemmasta
yleisöstä toiset nauraen ja toiset puoltaen soturia tai pappia, miten
mieluisammalta tuntui. Sillävälin kävi reutominen kiivaammaksi, ja mr.
Holdenough huusi apua.

"Woodstockin herra pormestari", huudahti hän, "tahdotko sinä olla
niitä pahoja lain palvelijoita, jotka miekkaa hukkaan kantavat? --
Kansalaiset, ettekö auta pastorianne? -- Arvoisat neuvosmiehet,
aiotteko nähdä tämän nahkanuttuisen Belialin pojan kuristavan minut
saarnastuolin portailla? -- Mutta katso, minä tahdon hänet lannistaa ja
heittää hänen paulansa päältäni."

Puhuessaan Holdenough rynnisti ylös portaita, tarttuen lujasti
kaidepuihin. Hänen kiusaajansa piteli kiinni kauhtanan liepeestä,
ja kaulus oli tukehduttaa hengenmiehen, kunnes tämä viime sanansa
ähkäistessään ketterästi vetäisi auki kaulasolmun. Vaatekappale
myötäsi äkkiä, soturi tuiskahti selälleen alas portaita, ja vapautunut
sielunpaimen säntäsi saarnastuoliin, alkaen veisata voitonvirttä
vastustajansa häviön johdosta. Mutta hänen riemuitsemistansa tärveli
suuri hälinä kirkossa, ja vaikka hän ja uskollinen lukkari pitkittivät
ilohymnin veisuuta, heidän äänensä kuuluivat vain puuskittain niinkuin
kuikan uikutus myrskyssä.

Metelin syy oli seuraava: Kauppalan vanhin oli kiihkeä presbyteriläinen
ja katseli soturin julkeutta suuresti pahastuneena heti alusta asti,
vaikka hän epäröitsi puuttua tekemisiin aseellisen miehen kanssa tämän
rehennellessä jalkeilla ja vastarintaan pystyvänä. Mutta tuskin näki
esivallan edustaja vapaakirkollisuuden sankarin sätkivän selällään,
hengenmiehen geneveläinen kauhtana käsissään liehumassa, kun hän
ryntäsi esiin huudahtaen, että tuollaista röyhkeyttä ei käynyt
sietäminen, ja käski oikeudenpalvelijain siepata talteensa makaavan
rauhanrikkojan. Vihansa suurellisuudessa julisti hän samalla: "Minä
kytketän vaikka kaikki punatakit -- tyrmään toimitan hänet, vaikka hän
olisi Noll[7] Cromwell itse!"

Arvoisan pormestarin suuttumus oli päässyt voitolle hänen järjestään,
kun hän lausui tämän epäaikaisen kerskauksen, sillä kolme soturia,
jotka olivat tähän asti seisseet liikkumattomina kuin patsaat, eteni
kukin pari askelta, siten asettuen järjestyksenvalvojien ja jaloilleen
kömpivän soturin väliin. Sitte he yhtaikaa pysähtyivät lepoasentoon
silloisen harjoituskaavan mukaan, ja heidän musketinperänsä
kolahtivat kirkon kivipermantoon tuuman päässä herra pormestarin
luuvaloisista varpaista. Tarmokas virkamies, jonka yritys järjestyksen
palauttamiseksi tuli siten ehkäistyksi, loi silmäyksen kannattajiinsa,
mutta se riitti näyttämään hänelle, että voima ei ollut hänen
puolellaan. Kaikki olivat hätkähtäneet taaksepäin, kuullessaan raudan
ja kiven kolkon kalskeen. Hänen oli pakko alentua kehoitteluun.

"Mitä te tarkoitatte, hyvät herrat?" hän sanoi. "Onko säädyllisten ja
Jumalaa pelkääväisten soturien tapaista, jotka ovat maamme hyväksi
saaneet aikaan ennen kuulumattomia urotöitä, rähistä ja mellastaa
kirkossa taikka puoltaa, avittaa ja rohkaista julkeata miestä,
joka on juhlallisena kiitoshetkenä sulkenut papin hänen omasta
saarnastuolistaan?"

"Meillä ei ole mitään tekemistä kirkkosi kanssa, kuten sitä nimität",
sanoi mies, joka kypärinsä etureunaan kiinnitetystä pienestä sulasta
päättäen oli joukkueen korpraali. "Me emme käsitä, mikseivät lahjakkaat
miehet saisi antaa äänensä kuulua näissä taikauskon linnoituksissa,
yhtä hyvin kuin entisen ajan mustamekot ja nykyiset kauhtanankäyttäjät.
Niinpä tempaammekin tuon presbyteriläis-Jaakon alas puisesta
vahtikopistaan, jotta oma vartijamme pääsee vuorolleen. Nouskoon hän
sinne, huutakoon kovaa, älköönkä säästelkö." "Ei, arvoisat herrat",
arveli pormestari, "jos sellainen on aikeenne, niin ei meillä ole
keinoja vastustaaksemme teitä, koska olemme rauhallisia ja hiljaisia
miehiä, niinkuin näette. Mutta antakaa minun ensin puhua arvoisan
pastori Nehemia Holdenoughin kanssa, suostuttaakseni hänet toistaiseksi
luovuttamaan paikkansa ilman enempää pahennusta."

Rauhaarakentava kauppalanvanhin keskeytti sitte Holdenoughin ja
lukkarin veisailun, pyytäen molempia peräytymään, koska muutoin
varmasti syntyisi tappelu.

"Tappeluko!" vastasi presbyteriläinen pappi halveksivasti. "Ei ole
pelkoa tappelusta miesten keskuudessa, jotka eivät uskalla nousta
todistamaan tätä julkista kirkon häväistystä ja häikäilemätöntä
kerettiläisyyden ilmaisua vastaan. Olisivatko banburyläiset naapurinne
sietäneet tällaista loukkausta?"

"No, no, pastori Holdenough", tyynnytteli pormestari, "älkää panko
meitä kapinoimaan ja huutamaan väkeä tarttumaan nuijiinsa. Sanon teille
vieläkin, että me emme ole sodan tai verenvuodatuksen ystäviä."

"Ette tosiaankaan saa nähdyksi enempää verta kuin neulankärki saattaa
riipaista", vastasi saarnamies ylenkatseellisesti. "Te Woodstockin
räätälit! -- sillä mitä on hansikkaantekijä muuta kuin kilinnahkaa
muokkaava räätäli? -- minä hylkään teidät heikkoja sydämiänne ja
hervottomia käsiänne halveksien ja etsin itselleni muualta lauman,
joka ei pakene paimenensa luota ensimäisen villiaasin rääkynästä, sen
tullessa suuresta erämaasta."

Niin sanoen läksi närkästynyt hengenmies saarnastuolistaan, pudisti
tomun kengistään ja poistui kirkosta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin,
vaikka joutuisuudella nyt oli toinen peruste. Pahoilla mielin näkivät
porvarit hänen menevän, eivätkä he voineet olla tuntematta jotain
katumuksen tapaista ikäänkuin tajuten, että he eivät esittäneet
maailman miehuullisinta osaa. Pormestari itse ja useat muut läksivät
kirkosta saattamaan ja lepyttämään häntä.

Vastikään kukistunut, mutta nyt voitollinen vapaakirkollinen puhuja
nousi muitta mutkitta saarnastuoliin, veti raamatun taskustaan ja
valitsi tekstinsä viidennestäviidettä psalmista: "Vyötä miekkasi
vyölles, sinä sankari, kunniasi ja kirkkautesi! Menestyköön kunnias."
Tästä aiheesta hän alotti tuollaisen siilien aikaan tavallisen
innokkaan puheen, jollaisessa oltiin totuttu vääntelemään ja
mielivaltaisesti tulkitsemaan raamatun kieltä, sovelluttamalla sitä
vereksiin tapauksiin. David-kuninkaaseen kirjaimellisesti kohdistuvat
sanat, joilla yleisemmässä merkityksessä tarkoitettiin Messiaan tuloa,
olivat tämän sotilaallisen puhujan mielestä parhaiten omistettavia
Oliver Cromwellille, sen vastasyntyneen tasavallan voitokkaalle
kenraalille, joka ei ollut koskaan tuleva täysikäiseksi. "Vyötä
miekkasi vyöllesi" huudahti saarnaaja pontevasti; "ja eikö se ollutkin
niin naseva säilä kuin on milloinkaan riippunut rintahaarniskasta tai
kalahdellut terässatulaa vasten? Niin, te heristätte nyt korvianne,
te Woodstockin asesepät, ikäänkuin pitäisi teidän jotakin tietää
kunnon lyömämiekasta. Mutta teköhän sen taoitte? -- jäähdytettiinkö
teräs Rosamondin kaivon vedellä, tai siunasiko Godstow'n vanha
peijaripappi kalvan? Arvatenkin tahtoisitte uskottaa meille, että
te muovasitte ja hitsasitte, hioitte ja kiilloititte sen, ja
kuitenkaan ei se ole woodstockilaista pajaa nähnytkään! Teillä oli
kaikilla yltäkyllin puuhaa takoessanne puukkoja Oxfordin laiskoille
mustamekoille, möhömahaisille papeille, joiden silmät olivat niin
ummessa ihraisuudesta, että ne eivät nähneet Perikatoa ennen kuin se
kouraisi heitä kurkusta. Mutta minä voin sanoa teille, missä se miekka
taottiin ja karaistiin ja hitsattiin ja hiottiin ja kiilloitettiin. Kun
te olitte, niinkuin jo sanoin, takomassa puukkoja väärille papeille
ja tikareita irstaille lempo-minut-periköön-kavaliereille Englannin
kansan kurkkujen leikkaamiseksi, niin se taottiinkin Marstonin
laajalla nummella, missä iskuja annettiin vinhemmin kuin on ikinä
moukari alasimeen moikunut -- ja se karaistiin Nasebyssa kavalierien
parhaassa veressä -- ja se hitsattiin Irlannissa Droghedan muureja
vasten -- ja se hiottiin skotlantilaisilla hengillä Dunbarin luona --
ja nyt äskettäin se kiilloitettiin Worcesterissa, kunnes se loistaakin
kirkkaana kuin aurinko keskitaivaalla, eikä ole Englannissa valoa, joka
voi sitä lähennelläkään."

Seurakunnan sotilaallisesta osasta nousi hyväksyvä sorina, joka
brittiläisen alihuoneen "kuulkaa, kuulkaa"-kehoituksia muistuttaen oli
tarkoitettu koroittamaan puhujan innostusta kuulijakunnan myötätunnon
ilmaisemisella.

"Ja sitten", alotti taas saarnaaja sitä tarmokkaammin, kun huomasi
kuulijakunnan ottavan osaa tunteisiinsa, "mitä sanookaan teksti?
Menestyköön kunnias -- älä pysähdy -- älä anna seisahduskäskyä -- älä
laskeudu satulasta - aja hajoitettuja pakolaisia takaa -- toitota
torvella -- älä luritusta tai liverrystä, vaan sotakutsun törähdys
-- toitota, saapastaudu ja satuloitse -- ratsaille ja matkaan --
rynnätkää! Seuratkaa nuorta Miestä -- mitä me hänestä säälisimme?
Surmatkaa, vallatkaa, hävittäkää, jakakaa saalis! Siunattu olet sinä,
Oliver, kunniasi puolesta -- sinun asiasi on selkeä, kutsumuksesi on
epäilemätön -- milloinkaan ei tappio ole lähestynyt sinun johtosauvaasi
eikä vaurio lippuasi tavoittanut. Menestyköön kunnias, sinä Englannin
soturien uljahin! eteenpäin, Jumalan sankarien valittu johtaja!
sonnusta päättäväisyytes kupeet ja ole vakaa korkean kutsumuksesi
vaatimuksille!"

Taaskin kaikui vanhan messukappelin kaariholveista kumea ja tuima kohu,
joka soi hänelle hetkiseksi lepoa. Sitte kuulivat Woodstockin asukkaat
huolestuen, että hän käänsi kaunopuheisuutensa vuon toiseen uomaan.

"Mutta minkätähden, te Woodstockin asujamet, puhunkaan tätä teille,
jotka ette omaksu mitään osuutta Davidistamme, mitään harrastusta
Englannin Jessen-poikaan? Te jotka taistelitte voimienne mukaan (ja
ne eivät olleet järin kehuttavia) Mies-vainajan puolesta, -- vanhan
verenhimoisen paavilaisen Sir Jacob Astonin johtamina -- ettekö
te parhaillaan vehkeile taikka ole valmiita vehkeilemään nuoren
Miehen palauttamiseksi, joksi sitä sanotte, tapetun hirmuhallitsijan
saastaisen pojan -- pakolaisen, jota nyt Englannin uskolliset miehet
ajavat, tavoittaakseen ja tappaakseen hänet? 'Minkätähden kääntäisi
teidän ratsastajanne hevosensa pään meidän tahollemme?' sanotte te
sydämessänne; 'me emme häntä halua. Jos saamme auttaa itseämme, niin
mieluummin heittäymme rypemään yksinvallan liejussa sen imisän kanssa,
joka vastikään pestiin. 'Kuulkaas, Woodstockin miehet, minäpä kysyn
teiltä, ja vastatkaa te minulle. Himoatteko te yhä Godstow'n munkkien
lihapatoja? ja te vastaatte: emme. Mutta mistä muusta syystä kuin
että padat ovat halkeimilla ja rikki ja että on sammuksissa tuli,
jolla uuninne kuumeni? Ja taaskin minä kysyn: juotteko te yhä sievän
Rosamondin haureuksien kaivosta? Te sanotte siihen: emme. Mutta
minkätähden? --"

Ennen kuin puhuja ehti täydentää kysymyksensä omalla tavallaan, hänet
yllätti seuraava vastaus, jonka varsin ytimekkäästi lausui muuan
seurakuntalainen: "Sentähden että sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole
jättäneet meille konjakkia sen höysteeksi."

Kaikki katseet kääntyivät julkeaan puhujaan, joka seisoi paksun ja
jyhkeän saksilaisen pilarin vieressä, itse hiukan samankaltaisena,
sillä hän oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin vanttera, tanakka ja leveä
miehen pätykkä. Hän nojasi pitkään metsänvartijan sauvaan ja käytti
ihokasta, joka nyt oli tosin pahasti tahriutunut ja haalistunut,
mutta oli aikoinaan ollut vihreätä Lincolnin verkaa ja vielä osoitti
jälkiä nauhakoristeista. Miehen sävy oli huolettoman ja hyväntuulisen
uskalias, ja vaikka soturien läsnäolo tuntui pidäkkeeltä, eivät
muutamat porvarit voineet olla huudahtamatta: "hyvin sanottu, hauska
Joceline!"

"Hauskaksi Jocelineksikö häntä nimitätte?" pitkitti saarnaaja
osoittamatta hämiä tai pahastusta keskeytyksestä. "Minäpä teen hänestä
rauskan Jocelinen, jos hän toistamiseen puuttuu puheeseeni. Teidän
puistonkaitsijoitanne kaiketi, jotka eivät voi koskaan unohtaa, että
heillä on ollut C.R.[8] hihakilvissään ja metsästystorvissaan, niinkuin
koiralla on herransa nimi kaulahihnassaan -- kaunis tunnus kristityille
ihmisille! Mutta alhainen luontokappale on paremmalla puolella --
elukka kantaa omaa turkkiaan ja viheliäinen orja isäntänsä takkia. Olen
jo ennenkin nähnyt tuollaisen heilakan heilumassa narun jatkona. --
Missä minä olinkaan? Niin, moittimassa teitä verukkelehtimisestanne,
Woodstockin miehet. -- Niin, olitte te sanoneet luopuneenne
paavilaisuudesta, ja te olette erkaantuneet kirkkoruhtinaitten
vallasta, ja sitte te pyyhitte partaanne niinkuin fariseukset ainakin
-- ja kuka muka niin innokkaasti puoItaisikaan uskonnon puhtautta kuin
te! Mutta minä sanon teille, että te olette vain niinkuin Jehu, Nimshin
poika, joka kukisti Baalin temppelin, vaan ei kuitenkaan erinnyt
Jerobeamin pojista. Ihan samaten tekään ette syö kalaa perjantaisin
sokaistuneiden paavilaisten mukana ettekä hakkeluspiirakoita joulukuun
viidentenäkolmatta niinkuin piispalaiskuhnurit; mutta mesiviiniheraa
te ahmitte vuoden jokaisena ehtoona silmittömän presbyteriläisen
opastajanne kanssa, ja pahaa puhutte arvohenkilöistä ja herjaatte
kansanvaltaa; ja te ylvästelette Woodstockin uhkeasta puistosta ja
sanotte: 'Eikö sitä aidattu ensimäiseksi Englannissa ja juuri Henrikin
toimesta, sen Wilhelmin pojan, jota Valloittajaksi sanotaan?' Ja teillä
on siellä ruhtinaallinen huvitalo, jota sanotte Kuninkaalliseksi
Palatsihuvilaksi; ja tammi on teillä, jota nimitätte Kuninkaan
tammeksi; ja te varastatte ja syötte puiston riistaa ja sanotte:
'Tämä on kuninkaan riistaa, huuhtokaamme se alas maljalla kuninkaan
terveydeksi -- parempi on sen joutua meidän ruuaksemme kuin noiden
keropäiden tasavaltalaisheittiöiden.' Mutta kuulkaa minua, ja ottakaa
opiksenne. Näiden seikkojen takia me joudumme kiistasille teidän
kanssanne. Ja meidän nimemme on oleva tykinlaukaus, jonka tieltä
teidän ajanvietoksi ihastelemanne palatsihuvila luhistuu raunioiksi;
ja me olemme kuin kiila halkomassa Kuninkaan tammen polttopuiksi,
joilla kuumennetaan leipurin uunia; ja me kaadamme teidän puistonne
aidat ja ammumme hirvenne ja syömme ne itse, jättämättä teille
mitään osaa -- luitakaan kaluttaviksi. Ette saa kymmenen pennyn
veitseen vartta niiden sarvista ettekä leikatuksi housuparia niiden
taljoista, niin veitsiseppiä ja hansikkaantekijöitä kuin olettekin joka
sorkka; ettekä te myöskään saa mitään lohdutusta taikka kannatusta
köyhäksi ryöstetyltä kavaltajalta Henry Leeltä, joka sanoi itseänsä
Woodstockin ylimetsänhoitajaksi, sen paremmin kuin keltään hänen
puoluelaiseltansakaan, sillä tänne ovat tulossa ne, joilla on oleva
nimenä Maher-shalalhash-baz, koska hän saaliiseen kiinni joutuisasti
karkaa."

Tähän päättyi katkonainen mielenpurkaus, jonka jälkimäinen osa
raskaasti painosti Woodstockin asukas-parkoja, tuntuen vahvistavan
ikävää huhua, jota oli viime aikoina kerrottu. Yhteys Lontoon
kanssa oli kyllä vitkallinen ja siten saadut tiedot epävarmoja;
yhtä epävakaisia olivat itse ajatkin, ja kuulopuheita värittivät
monen eri puolueen toiveet ja huolet. Mutta mitä Woodstockiin tuli,
olivat sanomat yleensä viimeksi kohdistuneet erityiselle suunnalle.
Päivä päivältä olivat he kuulleet, että oli julkaistu onneton
parlamentin määräys Woodstockin puiston myymisestä, sen huvilapalatsin
hävittämisestä, ajometsän jättämisestä raiskiolle ja paikan vanhan
maineen muistojen pyyhkimisestä unohduksiin mikäli mahdollista. Useat
porvarit tiesivät tällöin joutuvansa todennäköisesti suoranaisiin
tappioihin, sillä monilla heistä oli joko suvaitsemuksen tai
oikeutuksen nojalla erinäisiä mukavia laiduntamisen, polttopuiden
hakkuun ja muita sellaisia etuja kuninkaallisessa ajometsässä; ja
kaikkiakin kauppalan asukkaita loukkasi ajatus, että paikan nähtävyydet
tuhottaisiin, sen rakennukset hajoitettaisiin ja sen kunniakkaat
muistot häivytettäisiin. Tällaista isänmaallista mielialaa ilmenee
usein tuollaisilla paikkakunnilla, jotka ikivanhojen erikoisuuksien ja
kauvan hellittyjen muisteloiden perusteella ovat peräti toisenlaisia
kuin nykyaikaiset pikku yhteiskunnat. Woodstockin kansalaisilla oli se
tunne mitä elävimpänä. He olivat vapisseet onnettomuuden aavistelussa,
mutta nyt he pitivät kotitaloansa sinetittynä, kun sen ilmoittivat
ilmestymisellään nuo synkät, ankarat ja samalla kaikkivaltiaat soturit
-- nyt kun he kuulivat erään heikäläisen sotilaallisen saarnamiehen
suullisesti julistavan sen. Keskinäisten erimielisyyksien aiheet
unohtuivat hetkeksi, kun seurakunta ilman loppuvirttä tai siunausta
verkalleen ja murheissaan läksi kotiinpäin, kukin omaan asuntoonsa.



2. LUKU.

YLI VOIMIEN.


Saarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä
säästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä
kiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari
sanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten
vastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja
marssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.

Saarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä
tapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena,
joka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että
häntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat,
joiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin
sekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa
ärsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan
harppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan
tapaan -- jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla
mietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat
väkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet
hetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista.
Kaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja
haitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin
muovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan
periaatteen -- ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen --
vallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta.
Jotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon
kaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se
harras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan
teeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien
välillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen
teeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin
painuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan
syrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston
reunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli
pääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta
herätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri
aikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä
portti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain
väkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka
oli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä
koristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.

Vieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä
sisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi
majesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka
hiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan
metsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt
auki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan
epäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi --
hänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi
osannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja
mahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.

Jokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa
ja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin
kimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä
syysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin
sanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II:n ajoista asti ollut
Englannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli
pistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa,
että vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään
saaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla,
jolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan
pääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä,
ajattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan
Vanbrughin tyylin jykevää suuruutta.

Siihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin
eikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin
näki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja
niin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet
katsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi
käytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää
silmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi
ison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata
joka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan
etsittäisi.

Sillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten
askeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se
oli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.

Mies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja
raihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta
yhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa
mielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli
pukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi.
Hänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon
sävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä
hänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi
kauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena
vastakohtana hänen asunsa tummuudelle.

Nuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa
herrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen
ilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että
hänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta
noin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden
täytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä
näkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen
kuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta
pahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä
tuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan
vastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa
lymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin
hyvin saanut tolkkua.

"Sitä ei käy sietäminen!" sanoi vanhus kiihkeästi; "se nostattaisi
rampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä
myönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina -- en kanna niille
miesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan,
kun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä
on vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa
Woodstockin rotua -- useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin --
entä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon
puolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani
kymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena."

"Voi, isä rakas!" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan,
että vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.

"Ja mitä surkeilet?" kysyi herrasmies äkäisesti. "Sitäkö, että suljen
oveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?"

"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai
armeijan, jos haluavat", vastasi lady; "ja mitä hyötyä olisi tästä
puolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi
tuhoksesi."

"Niin tapahtukoon sitten, Alice", tuumi hänen isänsä; "olen elänyt
aikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja
ruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun
kolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä
kaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen
kuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata
arvolleen soveltuvan tilaisuuden."

"Älä puhu tuolla tavoin, isä", pyysi Alice Lee. "Ei ole vakavuutesi
ja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä
hyödyttää kuningastasi ja maatasi, -- asema ei pysy aina tällaisena, ei
voi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat
ovat sille määränneet. Sillävälin" -- tässä välttivät muutamat sanat
kuuntelijan korvan -- "ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan
pahemmaksi".

"Pahemmaksiko?" huudahti kärsimätön vanhus. "Mikä voi olla pahempaa?
Eikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää
meitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt -- hävittää mitä
kuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani -- tehdä ruhtinaitten
palatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää
Jumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?"

"Kuitenkin", huomautti hänen, tyttärensä, "on vielä toivoa, ja minä
uskon kuninkaan jo olevan poissa heidän ulottuvistaan -- meillä on
syytä ajatella lohdullisesti Albert-veljeni turvallisuudesta".

"Niin, Albert -- siinä taaskin", sanoi vanhus moittivasti; "ilman
sinun pyytelyjäsi olisin itse lähtenyt Worcesteriin. Mutta minun piti
vain jäädä tänne virumaan kuin kelpaamaton koira ajon alettua, ja kuka
kuitenkaan tietää, mitä palveluksia olisin saattanut tehdä? Vanhan
miehen ajusta on toisinaan apua, kun hänen käsivartensa ei paljoakaan
hyödytä. Mutta sinä ja Albert halusitte niin innokkaasti, että hän
lähtisi yksin -- ja kuka nyt voi sanoa, miten hänen onkaan käynyt?"

"Ei, ei, isä", viihdytti Alice, "meillä on hyvät toiveet, että Albert
pelastui sinä onnettomana päivänä; nuori Abney näki hänet penikulman
päässä kentältä".

"Nuori Abney luullakseni valehteli", väitti hänen isänsä
itsepintaisella vastustustuulellaan pysyen. "Nuoren Abneyn kieli tuntuu
nopeammalta kuin ovat hänen kätensä, mutta se on paljoa hitaampi
hänen hevosensa kavioita silloin kun hän jättää keropäät taaksensa.
Mieluummin soisin Albertin ruumiin oikaistuksi Kaarlon ja Cromwellin
väliin kuin kuulisin hänen paenneen niin varhain kuin nuori Abney."

"Rakas isä", huokasi nuori nainen itkien, "mitä voinkaan sanoa
lohduttaakseni sinua?"

"Lohduttaaksesiko minua, tyttö? Minä olen ylen kyllästynyt
lohdutteluun -- kunniallinen kuolema, Woodstockin rauniot
hautapatsaanani, olisi ainoa lohtu vanhalle Henry Leelle. Niin, kautta
isieni muiston! minäpä puolustan palatsihuvilaa noilta kapinallisilta
rosvoilta."

"Ole kuitenkin järkevä, isä kulta", pyysi neitonen, "ja taivu siihen,
mitä emme voi vastustaa. Everard-enoni --"

Vanhus tarttui hänen sanoihinsa. "Everard-enosi, letukka! No, jatkahan.
Mitä on sinulla sanottavana oivallisesta ja rakkaasta Everard-enostasi?"

"Ei mitään", vastasi tyttö, "jos asia pahastuttaa mieltäsi".

"Pahastuttaako?" tuumi toinen. "Miksi se minua pahastuttaisi? Taikka
jos niin olisikin, niin minkätähden sinä tai kukaan olisi valittavinaan
siitä? Mitä on viime vuosina tapahtunut -- mitä voi ajatella tapahtuvan
sellaista kuin tähtientutkija saattaa arvata, mikä voisi meille tuottaa
mielihyvää?"

"Kohtalolla", virkkoi tyttö, "saattaa olla helmassaan karkoitetun
prinssimme iloinen paluu".

"Liian myöhään minun ajalleni, Alice", huokasi ritari; "jos
taivaallisessa kirjassa on sellainen valkea lehti, niin sitä ei
käännetä ennen kuin minun jo ammoin mentyäni. Mutta minä huomaan sinun
kiertelevän. Suoraan sanoen, mitä Everard-enostasi?"

"Ei, isä", esteli Alice, "Jumala tietää, että minä olisin mieluummin
ainiaan vaiti kuin puhuisin sellaista, mikä sinun käsitystesi johdosta
saattaisi lisätä nykyistä kiihtymystäsi".

"Kiihtymystänikö!" jamasi hänen isänsä. "Kas, sinä olet simasuinen
parantelija etkä arvatenkaan tahtoisi millään muulla kuin tuoksuvalla
balsamilla ja hunajalla ja öljyllä voidella kiihtymystäni -- jos tuo
on sopiva nimitys vanhan miehen voipumukselle, kun hänen sydämensä on
pakahtumaisillaan. Vielä kerran, mitä Everard-enostasi?"

Viime sanansa hän lausui ärtyisesti koroittaen ääntänsä, ja Alice Lee
vastasi isälleen vapisten ja nöyrästi.

"Aioin vain sanoa, isä, että Everard-eno varmasti meidän lähtiessämme
täältä --"

"Toisin sanoen kun meidät potkaisevat ulos täältä typpykorvaiset
höpisevät hylkiöt, samanlaiset kuin hän itse. Mutta jatkahan auliista
enostasi -- mitä tekee hän sitte? Suopiko hän meille arvoisan ja
säästeliään taloutensa rippeet, kolmasti pengotun salvukukon jätteet
kahdesti viikossa ja runsaan paaston muina viitenä päivänä? Antaako
hän meille vuoteet nälkiintyneiden hevoskaakkiensa vierestä ja paneeko
ne niukennetuille olkiannoksille, jotta hänen sisarensa mies -- että
minun pitikään sillä nimellä puhutella edesmennyttä enkeliäni! -- ja
hänen sisarensa tytär eivät nukkuisi kivityksellä? Vai lähettääkö hän
meille noblen[9] kumpaisellekin, varoittaen käyttämään sitä visusti,
koska käteinen on nyt niin peräti lujassa? Vai mitä muuta tahtoo
Everard-enosi tehdä hyväksemme? Hankkia meille lupakirjan kerjäämiseen?
Kas siihen minä pystyn ilman häntäkin."

"Sinä tulkitset häntä kovin väärin", vastasi Alice rohkeammin kuin oli
tähän asti uskaltanut puhua; "ja jos vain kysyisit omalta sydämeltäsi,
niin myöntäisit -- huomautan kunnioittavasti -- että kielesi virkkaa,
mitä parempi harkintasi epäisi. Eno Everard ei ole saituri eikä
tekopyhä -- ei niin kiintynyt tämän maailman tavaraan, ettei hän
anteliaasti korjaisi puutettamme, eikä niin kiihkomielinen, että
pidättäisi armeliaisuuttansa muilta lahkoilta, vain omaansa ajatellen."

"Niin, niin, Englannin valtiokirkko on hänelle _lahko_, sitä en epäile,
ja kenties sinullekin, Alice", sanoi ritari. "Mitä on muggletonilainen
tai _ranter_ tai brownilainen muuta kuin lahkolainen? ja puheentapasi
asettaa heidät kaikki sekä itse presbyteriläis-Jaakon samalle tasolle
meidän oppineitten kirkkoruhtinastemme ja hurskaan papistomme kanssa!
Sellainen on sinun aikakautesi höpötystä, ja mikset puhuisikin
niinkuin joku viisas neitsyt ja veisaileva sisar, koska olet hurskaan
Everard-enon oma sisarentytär, vaikka isänäsi onkin vanha syntinen
kavalieri?"

"Jos puhut tuolla tavoin, isä rakas", pahoitteli Alice, "niin mitä voin
sinulle vastata? Kuule minua kärsivällisesti vain pikku hetkinen, niin
saan toimitetuksi Everard-enon asian."

"Vai niin, sinulle on siis oikein annettu tehtävä? Sitä totisesti
arvelinkin jo alun pitäin -- niin, vieläpä on minulla jokseenkin osuva
arvelu lähetistäkin. No, välittäjä, täytä toimesi, ja sinä et saa syytä
valittaa kärsimättömyyttäni."

"Niin, isä", vastasi tytär, "Everard-eno haluaa, että sinä olisit
kohtelias valtuutetuille, jotka tulevat tänne ottamaan takavarikkoon
puistot ja omaisuuden, tahi ainakin järkevästi pidättyisit asettamasta
heille esteitä tai tekemästä vastarintaa. Siitä ei voi, hän sanoo, olla
mitään hyötyä omienkaan periaatteittesi mukaan, ja se antaa heille
verukkeen kohdella sinua mitä pahanilkisimpänä niskuroitsijana, minkä
hän arvelee muutoin tulevan vältetyksi. Vieläpä toivoo hän, että jos
noudatat hänen neuvoansa, valiokunta saattaa hänen vaikutusvaltansa
johdosta olla taipuvainen peruuttamaan sinun omaisuutesi takavarikon
kohtuullista sakkoa vastaan. Niin sanoo eno, ja ilmoitettuani hänen
esityksensä ei minulla ole aihetta koetella kärsivällisyyttäsi sen
enemmällä todistelulla."

"Hyvä on, ettet sitä tee, Alice", vastasi Sir Henry Lee hillityn
suuttuneesta, "sillä, kautta taivaan, oletpa melkein johtanut minut
siihen kerettiläisyyteen, etten sinua tyttärekseni uskoisikaan.
'Voi, rakas kumppanini, joka olet nyt kaukana tämän raskauttavan
maailman suruista ja huolista, olisitko sinä voinut ajatella,
että povellesi painamasi tytär Jobin pahan vaimon tavoin tulisi
isänsä kiusaajattareksi koettelemuksen hetkenä ja kehoittaisi häntä
mukaannuttamaan omantuntonsa itsekkäihin pyyteisiin ja rukoilemaan
herransa ja kenties poikansakin murhaajien verisistä käsistä takaisin
häneltä riistetyn kuninkaallisen omaisuuden vaivaista jäännöstä! --
Kuulehan, letukka, jos minun on kerjättävä, niin luuletko vetoavani
niihin, jotka ovat minusta mierolaisen tehneet? En. Minä en kuunaan
käytä hallitsijani kuoleman surussa pitämääni harmaata partaa
liikuttamaan sääliin ketään ylpeätä riistäjää, joka on kenties juuri
samoja murhamiehiä. En. Jos Henry Leen täytyy anoa ruokaa, niin hän
turvautuu johonkuhun itsensä laiseen uskolliseen alamaiseen, joka
puolikaan kyrsää omistaessaan ei kieltäydy jakamasta sitä hänen
kanssaan. Mitä hänen tyttäreensä tulee, niin hän vaeltakoon omaa
tietänsä, joka johtaa hänet äveriästen keropäiden sukulaistensa
turviin; mutta älköön hän enää sanoko isäkseen miestä, jonka
rehelliseen puutteenalaisuuteen hän on kieltäytynyt ottamasta osaa!"

"Sinä teet minulle vääryyttä, isä", vastasi nuori nainen, ja hänen
äänensä oli kiihkeä, vaikka sopertava, "julmaa vääryyttä. Jumala
tietää, että sinun tiesi on minun tieni, vaikka se johtaisi häviöön ja
mierolle, ja sinun kulkiessasi sitä kannattelee sinua käsivarteni, niin
kauvan kuin tahdot ottaa vastaan niin heikon avun."

"Sinä sanailet minulle, tyttö", virkkoi vanha kavalieri, "sinä
sanailet minulle, kuten Will Shakespeare lausuu -- puhut käsivartesi
tarjoamisesta minulle, mutta omana salaisena ajatuksenasi on riippua
Markham Everardin käsikynkässä".

"Isä, isä", pahoitteli Alice murhemielin, "mikä on voinut tuolla tavoin
muuttaa selkeän arvostelukykysi ja ystävällisen sydämesi? Voi näitä
kansalaismullistuksia! Ne eivät ainoastaan tuhoa ihmisen ruumista,
vaan tärvelevät sieluakin, ja urheat, ylevät, jalomieliset käyvät
epäluuloisiksi, tylyiksi ja pikkumaisiksi! Miksi moittisit minua
Markham Everardista? Olenko nähnyt tai puhutellut häntä siitä asti
kun kielsit häneltä seurani vähemmän ystävällisin sanoin -- sen sanon
suoraan -- kuin jo sukulaisuutennekin oikeutti? Miksi ajattelisit, että
minä uhraisin sille nuorelle miehelle velvollisuuteni sinua kohtaan?
Sinun pitäisi tietää, että jos minä pystyisin sellaiseen rikolliseen
heikkouteen, olisi Markham Everard ensimäinen halveksimaan minua
siitä." Hän nosti nenäliinan silmilleen, mutta hän ei kyennyt salaamaan
nyyhkytyksiään eikä peittämään niiden ilmaisemaa ahdistusta. Vanha mies
tunsi liikutusta.

"En osaa sanoa", hän virkkoi, "mitä ajatella. Sinä näytät vilpittömältä
ja olet aina ollut hyvä ja herttainen tytär -- miten olet antanut tuon
kapinallisen nuorukaisen hiipiä sydämeesi, sitä en tiedä; kenties se
on rangaistus minulle, joka luulin huonekuntani uskollisuutta kuin
lumivalkoiseksi kärpännahaksi. Tässä kuitenkin on synkkä laikku, ja
kaikkein kauneimmassa helmessä -- omassa rakkaassa Alicessani. Mutta
älähän itke -- kylliksi on meillä kiusaa muutenkin. Missä lausuukaan
Shakespeare:

                "-- 'Hellä tytär,
    toimiini tuimiin myötätuntoinen --
    äl' aikain luonnetta sä sieluun laske,
    Percylle niiden lailla kiusaa tuottain.'"

"Minua ilahuttaa", sanoi nuori nainen, "kuullessani sinun taas
lausuilevan suosikkiasi, isä. Pikku kinamme ovat aina jokseenkin
lopussa, kun Shakespeare tulee mukaan."

"Hänen kirjansa oli siunatun herrani kammiokumppani", kertoi Sir Henry
Lee. "Raamatun jälkeen -- kaikella kunnioituksella ne mainitsen yhdessä
-- hän sai siitä suurempaa viihdytystä kuin mistään muusta, ja koska
minä olen saanut osani hänen taudistaan, niin onhan luonnollista, että
nautin hänen lääkettänsä. En kuitenkaan pyri herrani tasalle hämärien
kohtien selittämistaidossa, sillä minä olen vain yksinkertainen mies,
maalaiseen tapaan kasvatettu aseiden käyttöön ja metsästykseen."

"Olet kai itse nähnyt Shakespearen, isä?" kysyi nuori nainen.

"Typerä tyttönen", vastasi ritari, "hän kuoli ollessani pelkkä lapsi
-- olet kahteenkymmeneen kertaan kuullut sanovani sen; mutta sinä
tahtoisit johtaa vanhan miehen pois kipeästä asiasta. No, vaikken
ole sokea, voin ummistaa silmäni ja seurata. Ben Jonsonin[10] minä
tunsin, ja voisin kertoa sinulle monia juttuja kohtuuksistamme
Merenneidossa, missä sukkeluus tulvi runsaana, jos viinikin. Me emme
istuskelleet pölläytellen tupakkaa toistemme kasvoihin ja käännellen
silmänvalkuaisiamme nurin niinkuin kellistelimme viiniruukkua
kumolleen. Vanha Ben omaksui minut runotartensa ottopojaksi. Olen
tainnut näyttääkin sinulle säkeet 'Suuresti rakastetulle pojalleni,
arvoisalle Ditchleyn herralle Henry Leelle, ritarille ja paroonille?"

"En nyt muista, isä", vastasi Alice.

"Pelkään valehtelevasi, hälläkkä", sanoi isä; "mutta eipä väliä -- et
juuri tällä haavaa kykene hulluttamaan minua pitemmälle. Paha henki on
täksi kertaa jättänyt Saulin. Meidän on nyt ajateltava, miten menetellä
Woodstockin luovuttamisen tai puolustamisen suhteen."

"Isä kulta", sanoi Alice, "voitko vielä hetkeksikään toivoa kykeneväsi
puoltamaan tätä paikkaa?"

"Enpä tiedä, tyttöseni", tuumi Sir Henry; "kyllä tekisi mieleni saada
erojaisnujakka niiden kanssa, se on varmaa -- ja kuka tietää, mihin
siunaus saattaa sattua? Mutta toiselta puolen, mies-parkani, joiden
pitäisi yhtyä minuun niin arveluttavassa kiistassa -- se ajatus
pidättelee minua, sen tunnustan."

"Voi, anna sen pidätellä, isä", pyysi Alice; "kaupungissa on
sotamiehiä, ja Oxfordissa on kolme rykmenttiä!"

"Onneton Oxford!" huudahti Sir Henry, jonka häilyvä mielentila
sanastakin kääntyi mihin hyvänsä uuteen aiheeseen. "Opin ja
uskollisuuden tyyssija, nuo karkeat soturit ovat sopimattomia asukkaita
tiedonsuojamiisi ja runollisiin kammioihisi; mutta sinun puhdas ja
kirkas lamppusi uhmaa tuhannenkin moukan saastaista hengitystä,
vaikka ne puuskuisivat siihen kuin Boreas. Palavaa pensasta ei tämän
vainonkaan kuumuus kuluta."

"Se on totta, isä", vahvisti Alice, "ja kenties ei ole hyödytön
muistaa, että mikä tahansa kuningasmielinen häiriö tänä epäsuotuisana
hetkenä saa heidät menettelemään vielä tylymmin yliopiston suhteen,
he kun katsovat sen olevan alkulähteenä kaikkeen, mitä näillä tienoin
ilmenee kuninkaan hyväksi".

"Aivan oikein, tyttöseni", myönsi ritari, "ja pienikin aihe saisi
ne konnat ottamaan takavarikkoon, mitä vähiä kansalaissodat ovat
jättäneet opistoille. Se ja mies-poloisteni vaara -- no niin, sinä olet
riisunut minut aseista, tyttö. Tahdon olla kärsivällinen ja tyyni kuin
marttyyri."

"Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!" toivotti tytär. "Mutta
sinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että --"

"Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?" sanoi Sir Henry. "Etkö
tiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista
ilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja
vaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä
myrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja
vihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos
joku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka
säveästi minä häntä kohtelisin."

Hänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten
esille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti
häneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin
paholaisen.

"Kuka sinä olet?" kysyi vihdoin Sir Henry vihaisesti koroittaen
äänensä, tyttären riippuessa hänen käsivarressaan peljästyneenä,
suurestikaan luottamatta siihen, että hänen: isänsä rauhaarakastavat
päätökset kestäisivät tämän vastenmielisen ilmestyksen järkytyksen.

"Minä olen mies", vastasi soturi, "joka en pelkää enkä häpeä sanoa
itseäni halvaksi päiväpalkkalaiseksi Englannin suuressa työssä -- hm!
Niin, yksinkertainen ja vilpitön hyvän vanhan asian kannattaja."

"Ja mitä hittoa täältä haet?" kysyi vanha ritari tuimasti. "Herrojen
valtuutettujen taloudenhoitajalle kuuluvaa tervetulleeksi toivotusta",
vastasi soturi.

"Tervetullut olet kuin suola olisi kipeihin silmiin", sanoi kavalieri.
"Mutta kutka lienevät valtuutettusi, mies?"

Niukkaa kohteliaisuutta osoittaen ojensi soturi paperikääryä, jonka
Sir Henry otti häneltä etusormen ja peukalon väliin ikäänkuin se olisi
ollut kirje ruttosairaalasta, ja hän piteli sitä niin etäällä kuin
lukemiseltaan suinkin saattoi. Hän luki sitten ääneen, ja yksitellen
mainitessaan henkilöt hän lisäsi lyhyitä huomautuksia kuhunkin nimeen,
tosin Aliceen kääntyneenä, mutta sellaisella äänenpainolla, joka
osoitti, ettei hän välittänyt, vaikka soturikin hänen puheensa kuuli.

"_Desborough_ -- kyntömies Desborough -- niin ryömivä moukka kuin on
Englannissa kukaan -- mies, jonka olisi paras pysytellä kotona niinkuin
muinainen skyyttalainen vaunukatoksensa alla -- lempo hänet periköön.
_Harrison_, verenhimoinen, pauhaava kiivailija, joka on lukenut
raamattua siltä kannalta, että häneltä ei ole milloinkaan puuttunut
tekstikohtaa murhan oikeuttamiseksi -- lempo periköön hänetkin.
_Bletson_ -- puhdasverinen kansanvallan mies, kuuluu Harrisonin
Rota-klubiin, nuppi täynnä uutukaisia aatoksia hallituksesta, jonka
selvimpänä päämääränä on mullistaa kaikki nurin narin; miekkonen, joka
jättää muille vanhan Englannin lait ja asetukset, lörpötelläkseen
Roomasta ja Kreikasta -- näkee Westminsterin parlamenttipalatsissa
Areopagoksen ja otaksuu vanhan Nollin roomalaiseksi konsuliksi --
totisesti, hänestä pikemmin koituu sen sijaan diktaattori heidän
joukkoonsa. Siitä viis -- lempo periköön Bletsoninkin."

"Ystävä", huomautti soturi, "mielelläni olisin säädyllinen, mutta
velvollisuuteni mukaista ei ole kuulla tuollaiseen halventavaan ja
loukkaavaan tapaan puhuttavan niistä hurskaista miehistä, joiden
palveluksessa olen. Ja vaikka tiedän, että te ilkimieliset pidätte
oikeutenanne vapaasti jaella sitä kirousta, jota te näytte käyttävän
omana osuutenanne, on kuitenkin liikanaista syytää sitä muita vastaan,
joilla on parempia toiveita ajatuksissaan ja parempia sanoja suussaan."

"Sinä olet vain höpisevä tolvana", vastasi ritari, "ja kuitenkin olet
tavallaan oikeassa -- sillä liikanaista on kirota ihmisiä, jotka jo
ovat niin mustan kadotuksen omia kuin on itse helvetin sauhu".

"Minä pyydän sinua jo heittämään tuon silleen", pitkitti soturi,
"hyvien tapojen tähden, ellet omantunnon vuoksi -- tuimat valat
soveltuvat kehnosti harmaaseen partaan".

"Kas, se on totta, jos sen paholainenkin lausui", myönsi ritari;
"ja minä kiitän taivasta siitä, että voin noudattaa hyvää neuvoa,
vaikka se on pimeyden ruhtinaasta lähtöisin. Ja siis, ystävä, mitä
noihin samaisiin valtuutettuihin tulee, niin vie heille tämä sanoma:
että Sir Henry Lee on Woodstockin puiston haltija, jolla on käytön
ja kulutuksen, laitumen ja riistan oikeudet yhtä täydellisesti kuin
ainoallakaan heistä omien tilustensa suhteen -- jos heillä nimittäin on
muita tiluksia kuin mitä ovat saaneet rehellisten ihmisten ryöstöllä.
Kuitenkin syrjäytyy hän niiden tieltä, jotka ovat voimastaan tehneet
oikeuden, eikä tahdo panna alttiiksi hyvien ja uskollisten miesten
henkeä niin suurta ylivoimaa vastaan. Ja hän selittää, että hän ei tee
tätä luovutusta noiden niin sanottujen valtuutettujen hyväksymiseksi
eikä omasta yksityisestä kohdastaan peljäten heidän voimaansa, vaan
yksistään välttääkseen englantilaisen veren vuodatusta, jota on
näinä viime aikoina niin paljon hukattu." "Hyvin puhuttu", sanoi
valtuutettujen taloudenhoitaja. "Kävelkäämmekin siis yhdessä taloon,
jotta voit luovuttaa minulle egyptiläisen faraon omistamat astiat sekä
kulta- ja hopeakorut, jotka hän on uskonut huostaasi."

"Mitkä astiat?" tiuskasi tulinen vanha ritari; "ja kenen omistamat?
Kastamaton koira, puhu siivosti marttyyrista minun kuulteni, taikka
minä johdun kurjaa ruumistasi vastaan tekoon, joka on arvolleni
alentava!"

Ja ravistaen irti tyttärensä oikeasta käsivarrestaan laski vanhus
kätensä lyömämiekkansa kahvaan.

Hänen vastustajansa päinvastoin säilytti malttinsa täydellisesti,
ja kätensä heilautuksella antaen pontta puheelleen hän sanoi niin
levollisesti, että Sir Henryn raivostus vain yhä kiihtyi: "Ei, hyvä
ystävä, olehan toki alallasi äläkä haasta riitaa -- harmaiden hiuksien
ja heikkojen käsivarsien ei sovi yhtyä seuhtomiseen ja suunsoittamiseen
niinkuin päihtyneillä on tapana. Älä pane minua käyttämään lihallista
asetta omaksi puolustuksekseni, vaan kuuntele järjen ääntä. Etkö
näe, että Herra on ratkaissut tämän suuren kiistan meidän ja asiamme
hyväksi, sinua ja teikäläisiä vastaan? Luovu siis taloudenhoidostasi
sovinnolla ja jätä haltuusi sen Miehen -- Kaarlo Stuartin -- tavarat."

"Kärsivällisyys on hyvä hepo, mutta se pillastuukin", ärähti ritari,
kykenemättä enää hillitsemään vimmastustansa. Hän tempasi huotraan
pistetyn lyömämiekan kupeeltansa, läimäytti sillä soturia tuimasti,
paljasti sitte heti aseen ja viskasi huotran lehvistöön, asettuen
puolustusasentoon, säilän kärki puolen kyynärän päässä taloudenhoitajan
ruumiista. Jälkimäinen astahti vikkelästi taaksepäin, heitti pitkän
kauhtanan hartioiltaan, kiskaisi ison kalpansa ja kävi torjumaan.
Miekat kalahtivat kiivaasti yhteen, kauhistuneen Alicen vihlovasti
kirkuessa apua. Mutta ottelu oli lyhytaikainen. Vanha kavalieri oli
käynyt ahdistamaan yhtä taitavaa tai hiukan taitavampaakin miekkailijaa
kuin hän itse oli; lisäksi oli toisella etunaan kaikki se voimakkuus
ja notkeus, mitä aika oli riistänyt Sir Henryltä, sekä tyyneys, jonka
tämä oli menettänyt kiivastuksissaan. He olivat tuskin vaihtaneet
kolme liikettä, kun jo ritarin miekka sinkosi ilmaan ikäänkuin
huotraansa tavoittamaan, ja häpeästä ja kiukusta hehkuen seisoi Sir
Henry aseettomana, vastustajansa armoilla. Tasavaltalainen ei näkynyt
aikovan käyttää voittoansa väärin, eikä hän ottelun aikana tai voiton
saatuansa millään tavoin päästänyt katsantonsa ynseätä ja vakavaa
levollisuutta muuttumaan -- taistelu elämästä ja kuolemasta näytti
hänestä yhtä tutulta ja vähäpätöiseltä seikalta kuin tavallinen koitos
harjoitusmiekoilla.

"Sinä olet luovutettu minun käsiini", hän sanoi, "ja aselain mukaan
voisin iskeä sinua, viidennen kylkiluun alle niinkuin Asahelin sivalsi
kuoliaaksi Abner, Nerin poika, kun hän seurasi ajoa Amman vuorelle,
joka sijaitsee Gian edustalla Gibeonin erämaan tien varrella; mutta
kaukana olkoon minusta viimeisten vähien veripisaraisi vuodatus. Tosin
olet miekkani ja keihääni vanki; kun kuitenkin otan lukuun, että
sinulle voi tapahtua käännös pahoilta teiltäsi ja paluu hyvien seuraan,
jos Herra pitentää katumuksesi ja parannuksesi tilaisuutta, niin miksi
lyhentäisi sitä halpa syntinen kuolevainen, joka totta puhuen on vain
sinun matokumppanisi?"

Sir Henry Lee oli vielä sekaannuksissa ja kykenemätön vastaamaan,
kun paikalle saapui Alicen huutojen kutsumana neljäs henkilö. Tämä
oli Joceline Joliffe, ajopuiston alihoitajia, joka nähdessään asiain
tilan heilutti virkasauvaansa, ainaista asettaan, ja saatuaan sillä
pyöräytetyksi kahdeksannumeron ilmassa olisi vauhdikkaasti kolauttanut
sen taloudenhoitajan päähän, ellei Sir Henry olisi asettunut väliin.

"Meidän tyytyy nyt laahata mailoja perässämme, Joceline -- aikamme
niiden ottamiseen olallemme on mennyt. On turha ponnistella
vastavuolteeseen -- paholainen isännöitsee ylimäisenä ja tekee
orjistamme holhoojiamme."

Tällä hetkellä ryntäsi tiheiköstä toinenkin tulokas ritarin apuun.
Se oli iso susikoira, voimakas kuin kahlekoira, mutta muodoltaan
ja melkein nopeudeltaankin vinttikoira. Bevis oli uljainta lajia,
mikä milloinkaan on nujertanut uroshirveä maahan, kellanruskea kuin
jalopeura, kuono musta ja jalat samaten, varpaiden ympärillä vain kapea
valkoinen viiru. Se oli yhtä säyseä kuin väkeväkin ja rohkea. Juuri
kun se oli hyökkäämäisillään soturin päälle, muuttivat Sir Henryn
sanat: "hiljaa, Bevis!" jalopeuran lampaaksi, ja sen sijaan että olisi
temmannut soturin nurin se käveli ympäri ja ympäri nuuskien, ikäänkuin
yrittäen kaikella älyllään keksiä, kuka saattoi olla vieras, jota sen
käskettiin suvaita, vaikka hän oli ulkomuodoltaan niin epäilyttävä.
Nähtävästi se varmistui, sillä se luopui epäilevistä ja uhkaavista
elkeistään, laski alas korvansa, antoi harjaksiensa silitä ja heilutti
häntäänsä.

Sir Henry piti suosikkinsa älykkyyttä suuressa arvossa ja virkkoi
matalalla äänellä Alicelle: "Bevis on samaa mieltä kuin sinäkin ja
neuvoo alistumaan. Tässä on taivaan sormi rankaisemassa ylpeyttä, joka
on aina ollut sukumme vikana."

-- "Ystävä", hän jatkoi soturiin kääntyen, "sinä olet antanut
viimeistelyn opetukselle, jota kymmenen vuoden alituiset
vastoinkäymiset eivät ole kyenneet täydellisesti ajamaan päähäni.
Sinä olet selkeästi osoittanut minulle, kuinka hupsua on ajatella,
että hyvä asia voi tehdä heikon käsivarren vahvaksi. Jumala minulle
sen ajatuksen anteeksi antakoon, mutta voisinpa melkein kääntyä
pakanaksi ja uskoa, että taivaan siunaus seuraa aina pisintä säilää.
Mutta niin ei kuitenkaan iäti käy; Jumala tietää aikansa. -- Ojenna
minulle toledolaiseni, Joceline, se on tuolla -- ja huotran näet
jossain riippumassa puussa. -- Älä ny'i levättiäni, Alice, ja näytä
noin surkean säikähtäneeltä; en kovinkaan pikaisesti jälleen tartu
kirkkaaseen teräkseen, sen lupaan. -- Kiitän sinua, hyvä mies, ja
poistun herraisi tieltä sen enemmättä kinastuksetta tai muutenkaan
siekailematta. Joceline Joliffe on lähempänä säätyäsi kuin minä ja
luovuttaa sinulle palatsihuvilan talouskapineineen. -- Älä pidätä
mitään, Joliffe -- anna heidän saada kaikki. Mitä minuun tulee, niin en
enää koskaan astu sen kynnyksen yli -- mutta mistä yösija? En tahtoisi
olla vaivaksi kellekään woodstockilaiselle -- hm -- niin -- se käy
päinsä. Alice ja minä, Joceline, lähdemme sinun majaasi Rosamondin
kaivon luo. Lamaamme kattosi suojan ainakin yhdeksi yöksi; otathan
meidät tervetulleina vastaan? Mitä nyt -- otsasi pilvistyy?"

Joceline näytti tosiaankin joutuneen hämilleen. Hän vilkaisi ensin
Aliceen, katsahti sitte taivaalle, loi silmänsä maahan, tähysteli
viimein kaikkiin ilmansuuntiin ja mutisi lopulta: "Kyllä -- epäilemättä
-- minun pitäisi vain vilistää sinne panemaan asuntoa järjestykseen."

"Järjestystä kylliksi -- järjestystä kylliksi -- niille, jotka
saattavat piankin olla hyvillään, kun pääsevät puhtaille oljille
latoon", sanoi ritari. "Mutta jos olet vastahakoinen suojaamaan
mitään vihattuja eli nyt ilkimielisiksi sanottuja henkilöitä, niin
älä häpeä mainita sitä, mies. Otin sinut kyllä hoivaani pelkkänä
ryysyläispoikana, tein sinusta kaitsijan, ja niin edelleen. Mutta
mitäpä tuosta. Merimiehet eivät ajattele tuulta sen kauvemmin kuin
se lykkii heitä eteenpäin matkalla -- parempasi kääntyvät vuoroveden
mukana, niin miksei tuollainen tietämätön maalainenkin?"

"Jumala teidän arvoisuudellenne suokoon tylyn arvostelunne anteeksi!"
lausui Joliffe. "Maja on teidän sellaisenansa, ja olisi kuninkaan
palatsinakin, jollaiseksi sen toivoisin vain teidän arvoisuutennekin ja
Alice-neidin tähden. Soisin ainoastaan teidän arvoisuutenne suvaitsevan
minun pistäytyä sinne hiukan edellä siltä varalta, että joku naapuri
sattuu olemaan siellä -- taikka -- taikka -- juuri hiukan järjestämään
kuntoon Alice-neitiä ja teidän arvoisuuttanne varten -- vain pikkusen
siistiämään ja laittamaan kaikkea vähän paikoilleen."

"Sillä ei ole vähintäkään väliä" väitti ritari, kun sitävastoin Alicen
oli hyvin vaikea salata kiihtymystään. "Jos kotisi on siistimätön,
sitä soveliaampi se on hävinneelle ritarille -- jos siellä ei ole
kaikki niin paikoillaan, niin sitä paremmin se pitää yhtä muun maailman
kanssa, joka nyt on mullin mallin. Mene sinä tuon miehen kanssa. --
Mikä on nimesi, ystävä?"

"Joseph Tomkins on lihallinen nimeni", ilmoitti taloudenhoitaja.
"Ihmiset sanovat minua kunnon Joeksi ja Taatuksi Tomkinsiksi."

"Jos olet ansainnut tuollaisia nimityksiä, kun ottaa lukuun, mitä
ammattia olet harjottanut, niin oletpa erinomainen ilmiö tosiaankin",
sanoi ritari. "Jos se kuitenkin on ansiotonta, niin älä silti
punastele, Joseph, sillä ellet ole todella rehellinen, niin on sinulla
vain sitä parempi mahdollisuus pysyä kunnon miehen maineessa -- se
nimitys ja asia itse ovat jo aikaa kulkeneet eri teitä. Hyvästi jää --
ja hyvästi, kaunis Woodstock!"

Niin sanoen kääntyi vanha ritari pois, pujottaen tyttärensä käsivarren
kainaloonsa. Siten kävelivät he eteenpäin metsään samalla tavoin kuin
olivat lukijan näkyviin tulleetkin.



3. LUKU.

INDEPENDENTTI TULEE TALOON.


Joseph Tomkins ja metsänvartija Joliffe olivat jonkun aikaa vaiti,
seistessään katselemassa pitkin polkua, jota myöten Ditchleyn
ritari ja sievä Alice-neiti olivat kadonneet puiden taa. Sitte he
epäillen tuijottivat toisiinsa niinkuin tuskin tietäen, olivatko he
vihamielisellä vai ystävällisellä kannalla keskenään, ja kumpainenkin
oli ymmällä, miten alottaisi keskustelun. He kuulivat ritarin
viheltimen kutsuvan Bevisiä; mutta vaikka kelpo koira äänen kuullessaan
käänsi päätänsä ja heristi korviaan, ei se kuitenkaan totellut kutsua,
vaan nuuski yhä Joseph Tomkinsin kaavun liepeitä. "Sinä taidatkin olla
eto elävä", virkkoi metsänvartija, uuteen tuttavaansa katsoen. "Olen
kuullut puhuttavan miehistä, jotka osaavat varastaakseen taikoa sekä
koiria että hirviä."

"Älä huoli minun ominaisuuksistani, ystävä", huomautti Joseph Tomkins,
"vaan muista täyttää herrasi määräys".

Joceline ei heti vastannut, mutta viimein hän ikäänkuin välirauhan
merkiksi painoi virkasauvansa pään maahan ja nojasi siihen, lausuessaan
karskisti: "Sitkeä vanha ritarini ja sinä olitte siis miekkasilla
ehtoopäivähartaudeksi, herra saarnaaja. Hyvä sinulle, etten ehtinyt
paikalle ennen kuin säilät olivat tauonneet sälisemästä, muutoin olisin
kumautellut iltamessua kallostasi."

Independentti hymyili yrmeästi, vastatessaan: "Ei, ystävä, se on hyvä
itsellesi, sillä milloinkaan ei olisi suntio saanut parempaa palkkaa
läppäyksistään. Miksi kuitenkaan olisi sotaa meidän välillämme tai
minun käteni nousisi sinun kättäsi vastaan? Sinä olet vain halpa
työläinen, joka teet herrasi määräyksen mukaan, eikä minua ollenkaan
haluta, että omaa vertani tai sinun vuotaisi tämän asian johdosta.
Käsittääkseni piti sinun jättää rauhallisesti haltuuni Woodstockin niin
sanottu palatsi -- vaikka Englannissa ei nyt ole yhtään palatsia, ei,
eikä ilmesty tulevaisinakaan päivinä, ennen kuin saamme astua Uuden
Jerusalemin palatsiin ja pyhäin hallitus alkaa maan päällä."

"Varsin hyvin alotettu jo, Tomkins-veikkonen", arveli kaitsija. "Ei
paljoakaan puutu, ettette jo olojen tänälläänkin ollen ole kuninkaita,
ja Jerusalemistanne en kyllä tiedä, mutta Woodstock on sievä pesämuna
alkuun. -- No, käytkö ketaroillesi -- lähdetkö liikkeelle -- oletko
sonnustautunut?"

"Hm -- enpä tiedä", epäröi Tomkins. "Minun täytyy varoa väijytyksiä,
ja olen täällä yksinäni. Sitäpaitsi on nyt parlamentin määräämä ja
armeijan hyväksymä suuri kiitospäivä -- myöskin saattavat vanha mies
ja nuori nainen haluta korjata mukaansa joitakin vaatteitaan ja
yksityistä omaisuuttaan, enkä soisi olevani siinä heidän tiellään.
Jos siis tahdot tehdä luovutuksen huomisaamuna, niin se tapahtukoon
omien saattolaisteni ja sen presbyteriläisen kauppalanvanhimman
läsnäollessa, jotta siirto tulee toimitetuksi todistajien nähden. Jos
sitävastoin ei olisi mukanamme ketään -- sinä vain luovuttaisit ja
minä ottaisin haltuuni -- niin Belialin miehet saattaisivat sanoa: Kas
vain, Taattu Tomkins on ollut edomiitti -- kunnon Joe on menetellyt
kuin ismaelilainen, nousten ylös varahin ja jakaen saaliin niiden
kanssa, jotka palvelivat Miestä -- niin, jotka käyttivät leukapartaa ja
vihreätä nuttua ikäänkuin muistoksi Miehestä ja hänen hallituksestaan."

Joceline tähtäsi terävät tummat silmänsä soturiin tämän puhuessa,
ikäänkuin yrittäen keksiä, oliko toisen mieli todella vilpitön vai ei.
Sitte hän ojensi kaikki viisi sormeaan raappimaan tuuheata tukkatöyhtöä
niinkuin se toimenpide olisi ollut tarpeellinen hänen kyetäkseen
tekemään päätöksensä. "Tämä kuulostaa kaikki kauniilta, veikkonen",
hän virkkoi; "mutta minä sanon sinulle suoraan, että tuolla talossa on
muutamia hopeisia kolpakkoja ja lautasia ja juomakannuja sekä muuta
sellaista säilynyt yleisestä puhdistuksesta, joka toimitti kaikki
pöytähopeamme sulatusastiaan ritarimme hevosmiesten pääsemiseksi
ratsaille. Jos nyt et ota näitä tallestani, niin voin joutua pulaan,
koska voitaisiin luulla, että minä olen niiden lukumäärää vähentänyt.
Kun siis olen niin rehellinen mies --"

"Kuin koskaan kehvelsi riistaa", tokaisi Tomkins; "ei, minä olin
sinulle velkaa keskeytyksen".

"Anna tulla vain", vastasi metsänvartija; "jos onkin saattanut
uroshirvi joutua onnettomuuteen minun polullani, niin ei se ole
suinkaan sattunut epärehellisessä mielessä, vaan pelkästään
varjellakseni vanhan muorini pannua ruostumasta. Mutta mitä hopeisiin
kulhoihin, haarikoihin ja sen sellaisiin tulee, niin olisin yhtä
mieluusti juonut sulatetun hopean kuin varastanut siitä tehdyn astian.
En siis soisi kohtaavani moitosta taikka epäluuloa tässä asiassa. Ja
senvuoksi, jos tahdot kapineet luovutetuiksi heti paikalla, niin se käy
mainiosti laatuun -- ja jos et, niin vapauta minut syystä."

"Niinkö vain?" tuumi Tomkins; "ja kuka minut puhdistaa, jos he
näkisivät aihetta ajatella mitään kadonneeksi? Eivät ainakaan korkeasti
kunnioitettavat valtuutetut, joille tämä kruununtalo tavaroineen on
kuin heidän omaansa; sentähden on meidän, kuten sanot, toimittava
visusti tässä asiassa. Talon lukitseminen ja jättäminen olisi
yksinkertaisten aivojen työtä. Mitä sanot siitä, että viettäisimme yön
siellä? Silloin ei voida mihinkään kajota meidän molempien tietämättä."

"Ka, mitä siihen tulee", vastasi kaitsija, "niin pitäisi minun olla
majassani järjestämässä oloja vähääkään mukaviksi vanhalle ritarille
ja Alice-neidille, sillä vanha Joan-muorini on hiukan höperö ja osaa
tuskin pitää huolta. Ja sentäänkään en totta puhuakseni millään
ilveellä mielisi nähdä Sir Henryä nyt illalla, koska tämänpäiväinen
tapaus on paisuttanut hänen sappensa ja suittaa sattua, että hän on
tavannut tuvassa jotakin, mikä tuskin on omiaan lauhduttamaan sitä."

"On vahinko", pahoitteli Tomkins, "että noin vakavan ja kunnollisen
näköinen herrasmies on tuollainen ilkimielinen kavalieri ja että hän
muiden samanlaisten kyiden tavoin on varustanut kiroukset ihan kuin
vaatetuksekseen".

"Jolla hän ei kuitenkaan tahdo verhota todellista mielialaansa", pisti
kaitsija irvistäen. "Mutta kuka voi sitä auttaa? Sen tekee käyttö
ja tottumus. Jos nyt sinä itse ihan ruumiillisesti äkkiä joutuisit
kisariu'un juurelle, kun kaikki notkeat maurintanssijat leiskuisivat
sen ympärillä iloisen huilun ja kapularummun tahdissa, kilisevin
kulkusin ja liehuvin nauhoin, pojat teiskaroiden ja nauraen, tytöt
hyppien kunnes voisit nähdä missä tulipunainen sukkanauha kiinnittää
vaaleansiniset sukat, niin luulenpa, että joku luontaista seuranhalua
tai vanhaa tapaa ja tottumusta muistuttava tunne pääsisi voitolle
sinunkin yksivakaisuudestasi, ystävä, ja sinä sinkauttaisit ruman
huippuhattusi yhtäänne ja tuon verenjanoisen pitkän säilän toisaanne
sekä tepastelisit niinkuin Siko-Nortonin kollot, kun porsaat soittavat
uruilla."

Independentti käännähti tuimasti kaitsijaan ja vastasi: "Mitä
nyt, vihreänuttu? Mitä puhetta tämä on miehelle, jonka käsi on
aurankurjessa? Neuvon sinua kammitsoimaan kielesi, jotteivät kylkiluusi
maksaisi sakkoa."

"Ei, älähän minulle ole korskea, veikkonen", sanoi Joceline. "Sinun
pitää muistaa, että edessäsi ei ole viidenseitsemättä ikäinen ritari,
vaan mies yhtä sisukas ja riuska kuin olet itsekin -- ehkäpä pikkusen
runsaamminkin -- nuorempi ainakin -- ja miksi olisitkaan niin ähmissäsi
tanssiriu'usta? Soisinpa tunteneesi erään Phil Hazelklinen näiltä
tienoin -- hän oli paras maurintanssija Oxfordin ja Burfordin välillä."

"Sen suurempi häpeä hänelle", vastasi independentti; "ja minä
toivon hänen nähneen harhatiensä ja toimittautuneen -- niinkuin hän
helposti saattoi, jos oli rivakka -- soveliaaksi parempaan seuraan
kuin pyyntimiesten, hirvenvarkaitten, kevytkenkäisten rehentelijäin,
turmeltuneiden räyhääjäin, vimmaisten kiistaa jäin, ilvehtijäin ja
teeskentelijäin, irstailijain ja huikentelevani naikkosten, hupsujen
ja viulunvinguttajain sekä kaikenkarvaisten lihallisten huvittelijain
kirjavaan joukkoon".

"No, hengästyitpä parahiksi", vastasi kaitsija, "sillä tässä nyt
seisomme Woodstockin kuuluisan tanssiriu'un edessä".

He pysähtyivät niittyaukiolle, jota kauniisti reunustivat isot tammet
ja sykomorit. Muuan puu kohosi metsän kuninkaana hiukan erillään
toisista ikäänkuin karttaen minkään kilpailijan läheisyyttä. Sen haarat
olivat typistyneitä ja käiveräisiä, mutta mahtava runko osoitti vielä,
millaisen jättiläiskoon saattaa metsän hallitsija saavuttaa herttaisen
Englannin lehdoissa.

"Tuota sanotaan Kuninkaan tammeksi", selitti Joceline. "Woodstockin
vankimmatkaan ihmiset eivät tiedä sen ikää; kerrotaan Henrikillä
olleen tapana istua sen alla kauniin Rosamondin kanssa katselemassa
tyttöjen tanssia sekä kylän poikasien kilpajuoksua ja painia vöistä tai
lakeista."

"En sitä ollenkaan epäile, ystävä", sanoi Tomkins; "hirmuhallitsija ja
portto olivat sovelias suosijapari sellaisille turhuuksille".

"Sanohan mitä sanot, veikkonen", vastasi kaitsija, "kunhan annat
minunkin puhua suoraan. Tuossa kohoaa tanssiriuku, kuten näet, puolen
nuolenampuman päässä Kuninkaan tammesta keskellä niittyä. Kuningas
antoi kymmenen killinkiä Woodstockin verotuloista uuden valmistamiseen
vuosittain sekä tarkoitukseen sopivaan puun metsästä. Nyt se on
käyristynyt ja kuivunut ja vääntynyt kuin kuihtunut orjantappuran
vesa. Nurmikin aina niitettiin lyhyeksi ja tasoitettiin sileäksi kuin
samettiviitta -- nyt se on karkea ja rehoittaa heinikkona."

"No niin, ystävä Joceline", huomautti independentti, "mutta mitä
mielen ylennystä lähti tästä kaikesta? Mitä opin hyötyä saattoi johtaa
huilusta ja kapularummusta? Taikka onko koskaan ollut mitään viisauden
tapaista säkkipillissä?"

"Voit kysyä paremmin koulutetuilta sitä", tuumi Joceline; "mutta minun
mielestäni eivät ihmiset voi aina alla vakavia ja hattu silmille
painettuna. Nuori neitonen tulee nauraneeksi niinkuin hento kukka
puhkeaa kukoistukseen -- niin, ja poikanen pitää hänestä siten sitä
paremmin, ihan niinkuin sama herttainen kevät, joka saa nuoret linnut
piipattamaan, panee yksivuotiaat metsävuohen vasikat hyppimään. On
tullut pahempia päiviä siitä saakka kun reimat vanhat ajat ovat
hävinneet: sanonpa sinulle, että niinä juhlapäivinä, joista teikäläiset
pitkämiekkaiset ovat tehneet lopun, olen nähnyt tällä vehmaalla
aukiolla kuhisevan iloisia impiä ja reippaita miehiä. Vanha kunnon
kirkkoherra itsekään ei pitänyt syntinä tulla tuokioksi katselemaan,
ja hänen juhlallinen messupaitansa ja liperinsä piti meidät kaikki
hyvässä järjestyksessä ja opetti meidät supistamaan rattomme järkeviin
rajoihin. Saatoimmehan ehkä laskettaa mehevän pilan tai kilistää
ystävällisen pikarin kertaalleen liian usein, mutta se tapahtui
hilpeällä mielellä ja hyvässä naapuruudessa. Niin, ja jos sattui koitos
karttusilla tai rivakka nyrkkeilyerä, niin se suoritettiin pelkässä
rakkaudessa ja ystävyydessä; ja parempi jotkut kuivat iskut pöhnäpäissä
kuin ne veriset toimet, joita meillä on ollut raittiissa totisuudessa
siitä saakka kun presbyterin lakki kohosi piispan hiipan yläpuolelle ja
me vaihdoimme kunnolliset kirkkoherramme ja oppineet tohtorimme, joiden
saarnat olivat vahvistettuja niin paljolla kreikalla ja latinalla,
että itse paholainenkin olisi voinut joutua ymmälle, kankureihin ja
rajasuutareihin sekä muihin sellaisiin saarnastuolin tarjokkaihin kuin
-- kuin kuulimme tänä aamuna -- se ihan kirpoaa kieleltäni."

"No, ystävä", virkkoi independentti, jonka kärsivällisyyttä
olisi tuskin voinut aavistaa näin suureksi, "en riitele kanssasi
opinkäsitysteni halveksimisesta. Jos korvaasi niin suuresti kutittaa
kapularummun pärinä ja maurintanssin leiskunta, niin eihän totisesti
ole luultavaa, että sinulle maukkaasti maittaisi terveellisempi ja
järkevämpi ruoka. Mutta menkäämme palatsihuvilaan, jotta voimme ryhtyä
asioihimme ennen auringon laskua."

"Oikein, ja se saattaa olla viisasta useammastakin syystä kuin
yhdestä", myöntyi kaitsija, "sillä palatsihuvilasta kiertelee juttuja,
joista ihmiset ovat käyneet pelokkaiksi majailemaan siellä yöseen
aikaan".

"Eikö tuolla vanhalla ritarilla ja hänen tyttärellään ollut tapana asua
siellä?" kysyi independentti. "Niin minulle ilmoitettiin."

"Kyllä, kyllä he asuivat", kertoi Joceline; "ja heidän pitäessään
hauskaa taloutta luisti kaikki mainiosti, sillä mikään ei karkoita
pelkoa niinkuin hyvä olut. Mutta sitte kun parhaat miehemme menivät
sotaan ja saivat surmansa Nasebyn taistelussa, tuntui jäljelle
jääneistä palatsihuvila yksinäisemmältä, ja vanha ritari on nähnyt
palkollistensa suuressa määrin luopuvan hänestä; niin, hitto, kenties
häneltä viime aikoina myös on puuttunut hopeita tallirengin ja lakeijan
palkanmaksuun."

"Voimallinen syy huonekunnan vähenemiseen", huomautti soturi.

"Aivan oikein, juuri niin", vastasi kaitsija. "Puhuttiin askelista,
joita yösydämenä kuultiin isolta lehteriltä, ja äänistä, jotka
puoleltapäivin kuiskailivat lattiamattoisissa kamareissa; ja
palkolliset käyttivät verukkeenaan, että nuo ilmiöt säikyttivät heidät
pois. Mutta minun kehnon arvostelukykyni mukaan oli asianlaita se,
että kun Martinpäivä ja helluntai saapuivat tuottamatta penninkään
palkanlyhennystä, vanhat palkolliskuoriaiset alkoivat ajatella
ryömimistä muualle ennen kuin pakkanen heidät jähmetyttäisi. Ei mikään
paholainen ole niin kammottava kuin se, joka tanssii taskussa, missä ei
ole ristin riunaa torjumassa sitä."

"Huonekuntanne supistui siis vähiin?" tiedusti independentti.

"Niin totisesti teki", kertoi Joceline. "Mutta pidimme me kymmenkunnan
koolla, kun ottaa lukuun palatsihuvilan kuoriaiset ja ajometsän vihreät
toukat, sellaiset kuin on nöyrin palvelijasi tässä. Me pysyimme koolla
kunnes havaitsimme kutsumuksen lähteä aamuratsastukselle yhtäänne tai
toisaanne."

"Worcesterin kaupunkiin", tulkitsi soturi, "missä teidät rusennettiin
niinkuin syöpäläiset ja lehtimadot ainakin?"

"Voit puhua mielesi mukaan", vastasi kaitsija; "minä en milloinkaan
väitä miestä vastaan, joka on saanut pääni vyönsä alle. Selkämme ovat
muuria vasten, muutoin et sinä olisi täällä."

"Ei, ystävä", sanoi independentti, "sinä et pane mitään vaaraan
vapailla puheillasi ja tuttavallisuudellasi. Voin olla _bon camarado_
hyvälle soturille, vaikka olen kilvoitellut hänen kanssaan juuri
päivänlaskuun saakka. Mutta tässä nyt olemmekin palatsihuvilan
edustalla."

Heidän edessään kohosi vanha goottilainen rakennus, säännötön
muodoltaan ja eri aikoina muuteltu mikäli englantilaisten hallitsijain
oikut johtivat koettelemaan Woodstockin ajometsän hauskutuksia ja
tekemään omaksi mukavuudeksi sellaisia parannuksia kuin kunkin
aikakauden lisääntyvä ylellisyys vaati. Rakennuksen vanhimman osan
oli perimystieto nimittänyt Kauniin Rosamondin torniksi; se oli hyvin
korkea ja kapea, ikkunat kaidat ja seinät jykevän paksut. Tornista
ei ollut mitään aukkoa maahan tai minkäänlaista kulkukeinoa, sillä
aliosa oli jokseenkin kauvas ylös pelkkää tukevaa kiviliitosta.
Vanhojen tietojen mukaan kerrottiin, että torniin oli päästy ainoastaan
eräänlaista pientä nostosiltaa myöten, joka voitiin mielinmäärin laskea
pienestä lähellä tornin huippua sijaitsevasta holviaukosta toisen
samaan tapaan rakennetun tornin hammasharjalle. Tämä oli kahtakymmentä
jalkaa matalampi ja sisälsi ainoastaan kiertoportaat, joilla oli
niinenään Woodstockin Lemmentikkaat, syystä että kerrottiin Henrikin
kulkeneen rakastajattarensa kamariin nousemalla noita portaita tornin
huipulle ja sitte käyttäen nostosiltaa.

Tätä perimystietoa oli kiivaasti vastustanut Woodstockin entinen
kirkkoherra tohtori Rochecliffe, joka väitti, että Rosamondin
torniksi sanottu rakennelma oli vain sisempi varustus eli linnoitus,
johon linnan herra tai haltija saattoi peräytyä kaikkien muiden
turvapaikkojen pettäessä, sitte joko pitkittääkseen puolustustansa tai
pahimmassa tapauksessa tinkiäkseen kohtuulliset antautumisen ehdot.
Vanhoihin tarinoihinsa viehättyneet Woodstockin asukkaat eivät pitäneet
tästä uudesta tavasta selitellä niitä mitättömiksi, ja sanotaanpa, että
jo esittelemämme pormestari kääntyi presbyteriläiseksi pelkästä halusta
kostaa kirkkoherran epäilyksille tässä tärkeässä asiassa, pitäen
mieluisampana luopua kirkollisista menoista kuin hartaasta uskostaan
Rosamondin torniin ja Lemmentikkaisiin.

Muu osa huvilapalatsia oli melkoisen laaja ja eri vuosisadoilta
peräisin. Siihen kuului sikermä pikku pihoja, joita rakennukset
ympäröitsivät; nämä olivat keskinäisessä yhteydessä joko sisäpuolelta
tahi pihojen yli mennen, ja usein molemmin tavoin. Rakennusten
vaihteleva korkeus ilmaisi, että ne olivat olleet yhdistettävissä
ainoastaan sillä porraskäytävien moninaisella paljoudella, joka piti
esi-isiemme raajoja voimistelussa kuudennellatoista ja aikaisemmilla
vuosisadoilla ja näyttää toisinaan olevankin yksinomaan siihen
tarkoitukseen varusteltu.

Tämän säännöttömän rakennuksen vaihtelevat ja moninaiset julkipuolet
olivat, kuten tohtori Rochecliffellä oli tapana sanoa, kerrassaan
juhlaherkkua rakennustaiteelliselle muinaistutkijalle, niissä kun
varmasti oli näytteitä jokaisesta olemassa olleesta tyylistä, Anjoun
Henrikin puhtaasta normannilaisesta asti aina Elisabetin ja hänen
seuraajansa puolittain goottilaiseen ja puolittain klassilliseen
yhdistelmään saakka. Niinpä olikin kirkkoherra itse yhtä suuresti
kiintynyt Woodstockiin kuin koskaan Kauniin Rosamondin Henrikki, ja kun
hänen tuttavuutensa Sir Henry Leen kanssa salli hänen pistäytyä kaikin
ajoin kuninkaalliseen palatsihuvilaan, oli hänellä tapana viettää
päiväkausia vaelluksilla vanhoissa suojamissa, tutkien, mittaillen,
tarkastellen ja keksien oivallisia syitä rakennustaiteellisille
erikoisuuksille, jotka luultavasti vain johtuivat goottilaisen
taiturin oikullisesta mielikuvituksesta. Mutta ajan suvaitsemattomuus
ja levottomuus olivat häätäneet vanhan muinaistutkijan hänen
palkka virastaan, ja hänen seuraajansa Nehemia Holdenough olisi
pitänyt sokaistuneiden ja verenhimoisten paavilaisten saastaisen
veistotaiteen ja rakentelun perusteellista tutkimista samaten kuin
vanhojen normannilaisten hallitsijani huikentelevien lempijuttujen
historiallista seulomistakin tuskin paljoakaan parempana kuin Bethelin
vasikkain kumartamista ja synnin maljasta maistelemista. -- Palaamme
kertomuksemme tolalle.

"Täällä on", virkkoi independentti Tomkins, huolellisesti silmäiltyään
rakennuksen julkipuolta, "montakin harvinaista muinaisen pahuuden
muistomerkkiä, tässä harhanimisessä kuninkaallisessa huvilapalatsissa.
Totisesti riemastuu sydämeni suuresti, kun näen sen hävitetyksi, niin,
maan tasalle poltetuksi ja tuhan heitetyksi Kedronin puroon tai muuhun
jokeen, jotta maa puhdistuu sen muistosta eikä enää johdu ajattelemaan
sitä kataluutta, jolla heidän isänsä ovat syntiä tehneet."

Kaitsija kuunteli häntä salaisesti suuttuneena ja alkoi harkita
itsekseen, eikö nyt heidän seistessään mies miestä vastaan ja
ilman joutuisan väliintulon mahdollisuutta hänen tullutkin
virkavelvollisuutensa kannalta kurittaa kapinallista, joka käytti noin
solvaisevaa kieltä. Mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että tappelun
täytyi olla epätietoinen -- että aseiden etu oli häntä vastaan --
ja olletikin että hänen mahdollinen menestyksensäkin rynnistyksessä
tapahtuisi ankaran jälkilaskun uhalla. On myös myönnettävä, että
independentissä oli jotakin niin hämärää ja salaperäistä, niin kolkkoa
ja vakavaa, että kaitsijan avomielisempää sydäntä ahdisti, ja jos se
tunne ei suorastaan peloittanut häntä toimettomaksi, piti se hänet
ainakin epäröivällä kannalla vieraaseen nähden. Hän katsoi siis
viisaimmaksi kuten turvallisimmaksikin isännälleen ja itselleen karttaa
kaikkia kiistan aiheita ja oppia tietämään paremmin, kenen kanssa oli
tekemisissä, ennen kuin otti hänet ystäväksi tai vihamieheksi.

Palatsihuvilan iso portti oli lujasti teljetty, mutta käyntiveräjä
avautui Jocelinen nostaessa säppiä. Edessä oli lyhyt kymmenen
jalan mittainen käytävä, jonka sisäpään oli entiseen aikaan
suojaristikko sulkenut, samalla kun kumpaiseltakin sivulta avautui
kolme ampumareikää; näistä saattoi hätyyttää tunkeutuvaa uskalikkoa,
joka ensimäisestä veräjästä suoriuduttuaan siten joutui alttiiksi
kiivaalle tulelle, ennen kuin pääsi suoriutumaan toisesta. Mutta
tuon nostoristikon koneisto oli vahingoittunut, joten se nyt pysyi
hievahtamattomana, kuroittaen kyllä runsailla rautahampailla
varustettua leukaansa, mutta kykenemättä pudottamaan sitä ryntääjän
tielle.

Tola oli siis selvä palatsihuvilan suureen suojamaan eli ulompaan
eteiseen. Pitkin tämän pitkän ja hämärän huoneen koko pituutta
ulottui lehteri, jota oli vanhoina aikoina käytetty soittoniekkojen
ja laulajien esiintymispaikaksi. Sen kumpaisellakin sivulla oli
kömpelöt portaat, jotka oli tehty kokonaisista jalan vahvuisista
nelikulmaisista pölkyistä, ja kumpaiseenkin kulmaan oli etuvartijaksi
asetettu normannilaisen jalkaväensoturin patsas, päässä avoin
kypäri, joka paljasti niin tuimat kasvonpiirteet kuin maalarin nero
oli kyennyt sommittelemaan. Niiden varuksina oli nahkakölteri eli
sotisopa, keskikohdaltaan nauloilla lujitettu pyöreä kilpi sekä jalkoja
ja nilkkoja koristavat ja suojelevat puolisaappaat, jotka jättivät
paljaiksi polvet. Nämä puiset vartijat pitelivät isoa miekkaa tai
nuijaa niinkuin palvelusvuorollaan seisovat sotilaspäivystäjät. Synkän
suojaman seinillä osoitti moni tyhjä koukku ja haarukka paikkoja, mistä
kauvan voitonmerkkeinä talletut aseet oli sodan ahdingossa vielä kerran
otettu alas tekemään palvelusta taistokentällä niinkuin veteraanit,
jotka äärimäinen vaara kutsuu jälleen otteluun. Toisissa ruosteisissa
kiinnikkeissä näkyi vielä niiden hallitsijain metsästysmuistoja, joille
palatsihuvila oli kuulunut, sekä niiden pyyntiritarien, joiden huostaan
se oli aikojen kuluessa ollut uskottuna.

Suojaman taustalla pistäysi jyhkeä, raskas kivinen takka kymmenen
jalan verran seinästä, koristettuna monilla tunnuksilla ja Englannin
kuninkaallisen huoneen vaakunoilla. Nykyisessä kunnossaan se ammotti
kuin hautaholvin kaareva suu tai saattoi kenties olla verrattavissa
sammuneen tulivuoren kraateriin. Mutta mahtavien järkäleiden ja
koko ympäristön tummuus osoitti, että oli ollut aika, jolloin se
kohotti suunnattoman lieskansa loimuamaan ylös jättimäiseen hormiin,
samalla kun pölläytteli monia savupilviä iloisten vieraitten yli,
joiden kuninkuus tai aateluus ei tehnyt heitä kyllin herkiksi
närkästymään moisesta pikku haitasta. Näistä tilaisuuksista oli
talon muistelmana, että kaksi vankkurillista puita oli säännöllisenä
polttomääränä puolipäivästä iltasoittoon asti, ja räiskyvien halkojen
kannattelemiseen liedellä rakennetut parilat eli koirat, joiksi
niitä sanottiin, olivatkin muovattuja niin kookkaiden jalopeurain
muotoisiksi, että tarinaan tosiaan oli aihetta. Hormikatoksen
sisäpuolella oli pitkiä kivilavitsoja, joille hallitsijani sanotaan
toisinaan asettuneen kamalasta kuumuudesta huolimatta ja huvikseen
karistelleen hirven sisälmyksiä hehkuvalla hiilloksella omin
kuninkaallisin käsin, ja onnellinen oli silloin se hovilainen, jota
pyydettiin maistamaan kuninkaallisen ruuanlaiton tuloksia. Perimystieto
oli tässäkin kerkeä mainitsemaan, mitä hilpeitä pistopuheita --
sellaisia kuin voitiin vaihtaa ruhtinaan ja ylimyksen kesken, -- oli
lasketeltu niissä iloisissa kemuissa, joilla Mikonpäivän metsästys
lopetettiin. Se tiesi myös tarkalleen selittää, missä Tapanikuningas
istui parsiessaan omaa ruhtinaallista säärystään, ja muisti useimmat
vanhat kujeet, joilla hän oli ilvehtinyt pikku Winkinille, Woodstockin
vaatturille.

Enin tällainen karkea hulluttelu kuului Plantagenetien aikoihin.
Kun Tudorin hallitussuku tuli valtaistuimelle, tämän edustajat
olivat säästeliäämpiä kuninkaallisen läsnäolonsa suhteen ja juhlivat
suojanassa ja kamareissa paljoa sisemmällä, luovuttaen uloimman
suojaman herrasmiesten henkivartiolle. Tämä hoiteli siellä vuorojaan ja
vietti yönsä mässäyksessä ja ratossa, väliin johtuen tästä hirmuisiin
tarinoihin ilmestyksistä ja taikuuksista, kunnes jotkut sellaisetkin
kalpenivat, joiden korvissa ranskalaisen vihamiehen torvi olisi
törähtänyt yhtä hauskasti kuin kutsu metsälle.

Joceline osoitteli paikan omituisuuksia synkälle kumppanilleen
lyhyemmin kuin me olemme niitä maininneet lukijalle. Independentti
näytti ensimältä kuuntelevan hyvinkin harrastavana, mutta heitti
huomaavaisuutensa äkkiä syrjään ja lausui juhlallisesti: "Tuhoudu,
Babylon, niinkuin herrasi Nebukadnetsar on tuhoutunut! Hän on kulkuri,
ja sinusta pitää tulla autio paikka -- niin, ja erämaa, -- niin,
suola-aavikko, missä jano ja nälkä vallitsee."

"Niitä riittänee molempia täksi yötä", huomautti Joceline, "jollei
kelpo ritarin ruokakammio ole hiukan täysinäisempi kuin tavallisesti".

"Meidän tulee huolehtia aineellisista mukavuuksistamme", sanoi
independentti, "mutta oikealla ajalla, kun velvollisuutemme ovat
täytetyt. Minne nämä ovet johtavat?"

"Tuo tuolla oikealla", vastasi kaitsija, "johtaa niin sanottuihin
valtiohuoneisiin, joita ei ole käytetty sitte kun vuonna 1639, kun
hänen siunattu majesteettinsa --"

"Mitä ihmettä!", keskeytti independentti jyrisevällä äänellä;
"mainitsetko sinä Kaarlo Stuartia siunaavana tai siunattuna? Varo siitä
annettua julistusta."

"En tarkoittanut mitään pahaa", vastasi kaitsija, hilliten
taipumuksensa kiivaamman vastauksen antamiseen. "Minun alani
käsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita.
Mutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä
kuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä
hän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille
--"

"Hiljaa, ystävä", varoitti independentti, "muutoin luulen sinut
tuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden
mielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden
sovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo
Stuartin huoneet?"

"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja
riuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä
kaikkia."

"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?"

"Ei", vastasi Joceline, "Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa
-- asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat
valtiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime
vuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa
vasemmalla."

"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että
alaspäin?"

"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri
tarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen", selitti kaitsija.
"Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan
holveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä."

"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin", sanoi independentti. "Ovatko ne
soveliaassa kunnossa?"

"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt
kehnommin varustettu", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin
nopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: "joten sen täytyy
kelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle".

Hän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan
huoneita kohti.

Tähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten,
joka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä
olivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin
ulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin
nelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta
tultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten
sijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala
eri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin
kolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen
pääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui
tulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten
ulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri
valiolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä
miestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja
kuivakiskoiseen tapaan -- luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska
aikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja
ulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle
piirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut
ja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat
kuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.

Hän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä
taiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai
luostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia
kantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai
pesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta
saattoi eroittaa sanat: "_Lee Victor sic voluit_".[11] Suoraan
vastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet,
joiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen
vastasivat muotokuvan esittämiä.

Maalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus
herättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli
sitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija
ei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan
kavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli
hyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko
hän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle
käsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen
hänessä joitakin muita aatoksia.

Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin.
Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin
päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja
suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla.
Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli
muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä,
kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja
muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.

Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli
joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä
sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron
seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu
suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen
aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt
kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika
teki mahdolliseksi.

Tomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun
esineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla
kokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään
jonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää
silmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan
päässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi
ja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään
ikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.

"Mitä nyt, herra Julkea?" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; "mitä sinä
täällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?"

Mutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline
Joliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin
päin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui
alakuloisesti: "Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä,
joilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja
paljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään
niin kauvan kuin haluavat."

Hän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään
olevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli
vuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä
käsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon
merkitystä.

"Mene", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea,
että hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, "mene, Phoebe
kulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani -- minä tulen
sinne pian ja --"

"Huvilaasi, tosiaankin!" ynseili Phoebe. "Oletpa kovin rohkea
vaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt
mitään muuta kuin saksanhirveä. _Sinun_ huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä
käskisi minun mennä sinne."

"Hiljaa, hiljaa, Phoebe -- tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas
huvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat
molemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne.
Kaikki on hukassa, tyttö -- ja meidän pahat päivämme ovat viimein
tulleet kerrassaan viheliäisinä -- olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan
ajon ahdistuksessa."

"Onko se mahdollista, Joceline?" ihmetteli tyttö-parka kääntyen
kaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti
käyttänyt maalaiskeimailuun.

"Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin --"

Vakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä
metsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin,
niin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja
Phoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen
huomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.

Mutta Jocelinen huulten lähestyminen Phoeben sievälle, vaikka
ruskettuneelle poskelle ei ollut mikään mitätön tapaus independentin
mielestä, joka vastikään oltuaan Jocelinen valppauden kaittavana oli
viimeksi vuorostaan tullut kaitsijan käyttäytymisen tarkkaajaksi heti
kun Phoeben ja Joliffen kohtaus oli käynyt noin mielenkiintoiseksi.
Ja huomatessaan Jocelinen haastelun likeisyyden koroitti hän äänensä
niin yrmeäksi, että se olisi vetänyt vertoja voitelemattomalle ja
ruosteiselle sahalle, saaden sillä Jocelinen ja Phoeben kavahtamaan
kuusi jalkaa erilleen vastakkaisiin suuntiin, ja jos Kupido kuului
seurueeseen, syöksähti lemmenjumala varmaan ulos ikkunasta niinkuin
tykinlaukausta pakeneva villihanhi. Silmänräpäyksessä heittäytyen
saarnamiehen ja paheen soimaajan asentoon huudahti soturi: "Mitä nyt,
te häpeämättömät ja röyhkeät! Mitä -- sukoilemassa ja kisaamassa
ihan minun nähteni! Jopa menee pitkälle -- tahdotteko te pitää
ilveitänne parlamentin korkean tuomioistuimen valtuutettujen
taloudenhoitajan edessä niinkuin olisitte remuisilla markkinoilla
kojussa taikka kevytmielisen tanssikoulun vilskeessä ja huiskeessa,
missä viuluniekkain vintiöt vinguttavat jumalattomilla kapineillaan:
'Saat suukkoja kokea, on soittaja sokea'? -- Mutta tässä", hän sanoi
tuimasti jysäyttäen nyrkillään nidettä, "tässä on noiden paheitten
ja hullutusten kuningas ja ylimäinen pappi! Tässä on se mies, jota
suruttomat hupsut syntisesti sanovat luonnon ihmeeksi! Tässä on hän,
jonka ruhtinaat valitsevat kammiokaitsijakseen ja hovineidot ottavat
vuodekumppanikseen. Tässä on hienojen sanojen, hemputtelun ja hupsuuden
etevin opettaja -- tässä!" Ja hän iski toistamiseen nidettä -- voi,
se oli mestarin koottujen teosten ensimäinen painos, Roxburghen
ihastelema, Bannatynen rakastama, -- se oli Hemmingsin ja Gondelin
_editio princeps!_ "Sinun syyksesi", hän jatkoi, "sinun syyksesi,
William Shakespeare, minä panen kaiken semmoisen vallattoman turhuuden
ja säädyttömän huikentelun, mikä on tahrannut maata sinun päivistäsi
saakka!"

"Kautta kaiken pyhän, sepä on raskas syytös", sanoi Joceline, jonka
rohkeata huolettomuutta ei voitu pitkäksi aikaa lannistaa; "istu
ja pala, onko herramme vanha suosikki Stratfordin Ville vastuussa
jokaisesta muiskusta, mitä on siepattu Jaakon ajoista asti? Huikea tili
tosiaan -- mutta kenenkähän syytä se on, mitä pojat ja tytöt tekivät
ennen hänen aikaansa?"

"Älä pilkkaa", varoitti soturi, "jotten minä sisäisen ääneni
haastamana menettele sinun kanssasi kuten herjaajan. Totisesti sanon
minä, että siitä saakka kun paholainen putosi taivaasta, häneltä
ei ole koskaan puuttunut asiamiehiä maan päällä, mutta missään ei
hän ole tavannut noitaa, joka niin rajattomasti vallitsee ihmisten
sieluja kuin tämä turmeluksen sikiö Shakespeare. Jos vaimo etsii
katalaa esimerkkiä avioliitonrikkomukseen, niin tästä hän sen löytää.
Kun mies tahtoo tietää, miten hänen on kasvatettava kätyriänsä
murhaajaksi, saa hän tästä ohjeet. Jos vallasnaisen tekee mieli mennä
pakanalliselle neekerille, näkee hän kirjaan pannun vahvistuksen
aikeensa mahdollisuudesta. Ken tahtoo herjata Luojaansa, hänelle on
tässä varattu ivasanoja suuhun. Jos joku tahtoo uhmata lihallista
veljeänsä, niin tässä on haaste valmiina. Kun teitä haluttaa päihtyä,
niin Shakespeare ilahuttaa teitä pikarilla. Aistillisiin nautintoihin
pyrkiessänne hän viihdyttelee teidät hillittömään antaumukseen niinkuin
luutun viettelevillä sävelillä. Tämä, sanon, tämä kirja on kaikkien
niiden vaurioiden juurena ja alkulähteenä, jotka ovat tulva virran
tavoin levinneet yli maan, tehden ihmisistä pilkkaajia, epäilijöitä,
kieltäjiä, murhaajia, rauhanrikkojia ja viiniruukun ystäviä, niin että
he oleksivat saastaisissa paikoissa ja istuvat myöhään iltapikarien
ääressä. Pois hänet, pois hänet, te Englannin miehet! Tophetiin hänen
häijyt kirjansa, ja Hinnomin laaksoon hänen kirotut luunsa! Totisesti,
ellei kulkumme olisi ollut kiireinen, kun sivuutimme Stratfordin vuonna
1643 Sir William Wallerin johtamina -- ellei kulkumme olisi ollut
kiireinen --"

"Syystä että prinssi Rupert oli kintereillänne kavaliereineen", jupisi
parantumaton Joceline.

"Minä sanon", pitkitti kiivaileva ratsumies, koroittaen äänensä ja
ojentaen käsivartensa, "että jollei kulkumme olisi käskystä ollut
pikainen ja jollemme olisi ratsastaneet suoraan eteenpäin, sivulle
poikkeamatta, tiukentaen rivimme yhteen niinkuin soturien tulee, olisin
minä sinä päivänä temmannut sen paheitten ja irstailun opetusmestarin
luut haudasta ja viskannut ne lähimmälle tunkiolle. Minä olisin tehnyt
hänen muistostaan pilkan ja hyssytyksen!"

"Tuo on karvainta, mitä hän on vielä virkkanut", huomautti kaitsija.
"Ville-parka olisi pannut hyssytyksen enemmän pahakseen kuin mitään
muuta."

"Aikooko tuo herra puhua vielä lisää?" tiedusti Phoebe kuiskaten.
"Hyväinen aika, komeita sanojahan hän haastaa, kunhan tässä vain
tietäisi, mitä ne merkitsevät. Mutta on siunattu asia, että kelpo
ritarimme ei nähnyt hänen tuolla tavoin murjovan kirjaa -- Herra
armahtakoon, siitä olisi varmasti tullut verenvuodatusta. Mutta hyvä
isä sentään -- katsos kuinka hän muikistelee kasvojaan! Onkohan hänellä
ähky, Joceline? Tarjoisinko hänelle lasillisen väkevää?"

"Kuulepas, tyttöseni", selitti kaitsija, "hän vain panostaa
väkiluikkuansa uuteen laukaukseen, ja sillaikaa kun hän kierittelee
silmiään ja vääntelee kasvojaan ja puristaa käsiänsä nyrkkiin ja kuopii
ja polkee jaloillaan tuolla lailla, on hänen pakko olla huomaamatta
mitään. Voisinpa vannoa leikkaavani hänen kupeeltaan kukkaron, jos
hänellä sellainen olisi, hänen sitä tuntemattansa."

"No, se nyt on ihme ja kumma, Joceline", päivitteli Phoebe. "Ja jos
hän viipyy täällä tänällään, niin kyllähän sellaista herraa on huokea
pidellä."

"Älä sinä siitä välitä", tuumi Joceline, "vaan sano minulle hiljaa ja
pikaisesti, mitä on ruokasäilyssä".

"Hyvinkin niukat talousvarat", ilmoitti Phoebe; "kylmä salvukukko
ja muutamia leivoksia sekä se ainainen iso riistapiirakka runsaine
mausteineen -- sitäpaitsi pari sämpylää, ja siinä onkin kaikki".

"No, se auttaa pahimpaan tarpeeseen. Kääri viittasi pulskan vartesi
ympäri -- ota vasu ja pari lautasta ja ruokaliinaa, he kun ovat
hirmuisen köyhässä kunnossa tuolla alhaalla -- vie sinne salvukukko
ja sämpylät -- piirakan täytyy jäädä tälle samaiselle soturille ja
minulle, ja sen kuori sopii leiväksemme."

"Erinomaisesti", sanoi Phoebe; "minä laitoin itse taikinan -- se on
paksu kuin Kauniin Rosamondin tornin muurit".

"Joiden läpi kestäisi kahden leukaparin jäytää melkoisen kauvan, vaikka
kuinkakin sitkeästi pungastaisivat", arveli kaitsija. "Mutta mitä
nestettä on?"

"Ainoastaan pullo alicantea ja toinen kanarinviiniä, kivisestä
viinaruukusta puhumatta", vastasi Phoebe.

"Pistä viinipullot vasuusi", neuvoi Joceline; "ritarilta älköön
puuttuko iltasiemaustaan -- ja alas majaan nyt kuin yökkö. Se riittää
illalliseksi, ja huomenna on uusi päivä. Haa, kautta taivaan, tuon
miehen silmä taisi tarkata meitä! Ei -- hän vain kieritti sitä
mietteissään -- epäilemättä hyvinkin syvissä, ne kun ovat semmoista
väkeä. Mutta hiisi hänet periköön, hänen täytyy olla pohjaton, jollen
minä kykene mittaamaan hänen sisintänsä ennen kuin on yö lopussa. --
Livahda tiehesi, Phoebe."

Mutta Phoebe oli maalaiskeimailija, ja tietäen Jocelinelle tässä
asemassa mahdottomaksi kostaa kiusoittelua sopivalla tavalla, hän
kuiskasi tämän korvaan: "Luuletko, että ritarimme ystävä Shakespeare
todellakin keksi kaikki nuo ilkeät kujeet, joista tämä herra puhui?"

Samassa hän vilahti pois, Joliffen uhatessa tulevaista kostoa
sormellaan, jupisten: "Menehän siitä, Phoebe Mayflower, kepeäjalkaisin
ja ilomielisin naikkonen, mitä on milloinkaan tepsutellut Woodstockin
puiston kamaralla! -- Hänen peräänsä, Bevis, ja vie hänet turvallisesti
herramme luokse tupaan."

Iso vinttikoira nousi kuin määräyksen saanut ihmispalkollinen
ja seurasi Phoebeä suojaman läpi, ensin nuollen hänen kättänsä
osoitukseksi läsnäolostaan ja sitten asettuen verkalliseen
hölkkäjuoksuun, siten parhaiten sovittautuakseen saatettavansa keveään
käyntiin, jonka vikkelyyttä Joceline ei ollut perusteettomasti kehunut.
Phoeben ja hänen vartijansa samotessa metsäahojen poikki palaamme me
palatsihuvilaan.

Independentti näytti nyt kavahtavan ikäänkuin horroksista. "Onko se
nuori nainen mennyt?" hän kysyi.

"On vainkin", vastasi kaitoja, "ja jos sinun arvoisuudellasi on vielä
käskyjä annettavana, niin sinun on tyydyttävä miehiseen palvelukseen".

"Käskyjä -- hm -- neitonen olisi mielestäni saattanut viipyä kuulemaan
toista kehoituspuhetta", sanoi soturi. "Totisesti oli harrastukseni
suuresti herännyt hänen valistamiseensa."

"Eipä hätää", arveli Joliffe, "hän tulee kyllä kirkkoon ensi
sunnuntaina, ja jos sinun sotilaallinen kunnianarvoisuutesi suvaitsee
jälleen selittää meille Sanaa, niin hän kostuu opetuksesta siinä
missä muutkin. Mutta täkäläiset nuoret neitoset eivät kuuntele mitään
yksityisiä hartaushetkiä. -- Ja miten nyt näet hyväksi menetellä?
Tahdotko katsastaa muita huoneita ja mitä vähiä pöytähopeita meillä on
jäljellä?"

"Hm -- en", kieltäysi independentti; "alkaa olla myöhä, ja tulee pimeä
-- saathan toimitetuksi meille vuoteet, ystävä?"

"Paremmilla et ole milloinkaan nukkunut", vakuutti kaitsija.

"Ja puita tulen sytyttämiseksi ja kynttilän sekä rahtusen ajallista
nautittavaa ulkonaisen ihmisen virkistykseksi?" jatkoi soturi.

"Epäilemättä", vastasi kaitsija, osoittaen järkevää halua tämän tärkeän
henkilön tyydyttämiseen.

Muutaman minuutin kuluessa ilmestyi tammiselle pöydälle iso
kynttilänjalka. Persiljalla koristeltu uhkea hirvipiirakka asetettiin
pöytään puhtaalle ruokaliinalle. Viihdyttävinä lisinä olivat kivinen
viinaleili ja oluella täytetty mustakiiltoinen kippa. Tälle aterialle
istuutuivat hyvässä sovussa soturi isoon nojatuoliin ja hänen
kehoituksestaan kaitsija, joka käytti matalampana sijana tuolia pöydän
vastapäisellä puolella. Siihen mieluisaan hommaan jättää heidät tällä
erää kertomuksemme.



4. LUKU.

TYLYSTI KOHDELTU SUKULAINEN.



Lukija ei ole voinut unohtaa, että Sir Henry Lee tasavaltalaisen
soturin kanssa rynnisteltyään oli lähtenyt tyttärensä seurassa
ottamaan turvapaikakseen vantteran puistonvartija Joceline Joliffen
majan. He kävelivät verkalleen kuten ennenkin, sillä vanhaa ritaria
rasitti sekä näiden viimeisten kuninkuuden rippeiden joutuminen
vallankumouksellisten käsiin että äskeinen tappionsa. Toisinaan hän
pysähtyi ja laskien käsivartensa ristikkäin rinnalleen muisteli kaikkia
olosuhteita, joissa tapahtui hänen häätönsä niin kauvan kotinansa
olleesta talosta. Hänestä tuntui, että hän itse oli lukemiensa
ritaritarinain sankarien tavoin peräytymässä paikalta, jota hänen
velvollisuutensa oli suojella, joutuneena häviöön _paynim_ ritarin
tieltä, jolle kohtalo oli suonut niin onnekkaan seikkailun. Alicella
oli omat tuskalliset muistelonsa, eikä hänen viime keskustelunsa isän
kanssa ollut yleensä muodostunut niin hauskaksi, että hänen olisi
tehnyt mielensä uudistaa sitä ennen kuin toisen mieliala paremmin
tyyntyi. Vanhalla ritarilla oli nimittäin kyllä herttainen sydän,
ja hän rakasti suuresti tytärtään, mutta ikä ja viimeaikoina yhä
tiheämpään sattuneet vastoinkäymiset olivat kiihdyttäneet hänen
tunteensa oikulliseen ärtyisyyteen, josta ei ollut parempina päivinä
näkynyt merkkiäkään. Tytär ja pari hartaasti kiintynyttä palkollista,
jotka pysyivät hänelle köyhyydessäkin uskollisina, lepyttelivät hänen
heikkouttansa mahdollisuuden mukaan ja säälivät häntä silloinkin kun
joutuivat kärsimään sen ilmauksista.

Kesti kauvan ennen kuin hän puhui, ja silloin hän viittasi erääseen
jo mainittuun seikkaan. "On kummallista", hän ihmetteli, "että Bevis
seurasi Jocelinea ja tuota miestä mieluummin kuin minua".

"Ole varma siitä, isä", vastasi Alice, "että sen äly näki miehessä
vieraan, jota se katsoi tarpeelliseksi pitää huolellisesti silmällä, ja
sentähden se jäi Jocelinen seuraan".

"Vielä mitä, Alice", tuskitteli Sir Henry; "se jättää minut syystä että
onneni on minulta kokonaan paennut. Luonnossa on tunne, joka tehoaa
mykkien eläinten niin sanottuun vaistoonkin ja opettaa ne karttamaan
onnettomuutta. Hirvikin puskee sairasta tai haavoitettua lauman urosta;
iske vamma koiraan, ja koko kahlekunta karkaa sitä reutomaan; kalat
syövät omaa lajiansa, kun niiden kumppaneita on vihlaistu ahinkaalla;
leikkaa varikselta siipi tai katkaise siltä koipi, niin toiset nokkivat
sen kuoliaaksi."

"Tuo saattaa pitää paikkansa järjettömämpien eläinten keskinäisistä
suhteista", sanoi Alice, "sillä niiden koko elämä on melkein pelkkää
sodankäyntiä. Mutta koira jättää oman rotunsa liittyäkseen meihin;
herransa tähden se hylkää oman lajinsa seuran, ruuan ja hauskuuden,
eikä toki saisi vähällä epäillä niin hartaan ja alttiin palvelijan
uskollisuutta kuin Bevis on ollut eritoten."

"En ole suutuksissani koiralle, Alice; olen vain suruissani",
vastasi hänen isänsä. "Olen lukenut luotettavista aikakirjoista,
että kun Rikhard Toinen ja Bolingbroken Henrikki olivat Berkeleyn
linnassa, luopui samansukuinen koira kuninkaasta, jota se oli aina
saatellut, ja liittyi Henrikkiin, jonka se silloin näki ensi kertaa.
Suosikkinsa karkaamisesta ennusti Rikhard lähestyvän syöksemisensä
valtaistuimelta.[12] Koiraa pidettiin jälkeenpäin Woodstockissa, ja
Bevisin sanotaan olevan sen sukua, tätä kun hoideltiin huolellisesti.
Mitä vauriota saattaisin aavistaa sen luopumuksesta, sitä en osaa
arvata, mutta siitä olen vakuutettu, että se ei ennusta minulle mitään
hyvää."

Etäältä kuului kuihtuneiden lehtien kahinaa, polulta kajahti hyppivää
töminää, ja suosikkikoira ilmestyi samassa herransa luo.

"Tule oikeuteen, vanha heittiö", virkkoi Alice hilpeästi "ja puolusta
mainettasi, jonka poissaolosi on pannut vaaraan". Mutta koira vain
osoitti hänelle huomaavaisuutta kieppumalla heidän ympärillään ja
syöksähti heti takaisin niin nopeasti kuin kykeni loikkimaan.

"Mitä nyt, vintiö?" oudoksui ritari; "olethan toki liian hyvin
harjaannutettu, ryhtyäkseen ajoon ilman määräystä?" Mutta seuraavana
hetkenä läheni Phoebe Mayflower näkyviin, keveä astunta niin
vähän pidättyneenä hänen kantamastansa taakasta, että hän yhtyi
isäntänsä ja nuoren valtiattarensa seuraan juuri kun nämä saapuivat
metsänvartijan majalle, joka oli heidän matkansa määränä. Bevis oli
hyökännyt edeltäkäsin tervehtimään Sir Henryä ja palannut likeisimpään
velvollisuuteensa, saattamaan Phoebeä ja tämän kuljettamia ruokavaroja.
Koko seurue seisoi pian koolla Joceline Joliffen tuvan edustalla.

Parempina aikoina oli tätä paikkaa kaunistanut vankka kivirakennus,
joka antoi soveliaan asunnon kuninkaallisen puiston vartijalle. Sievä
lähde pulppusi esiin lähellä ja oli aikoinaan lirissyt pihamaitten
ja tanhuiden halki, jotka olivat liittyneet hyvinrakennettuihin ja
mukaviin koppeleihin ja ulkosuojiin. Mutta jossakussa sellaisessa
kahakassa, jotka olivat kansalaissotien kestäessä tavallisia, oli tätä
pientä metsäasumusta ahdistettu ja puolustettu, se oli vallattu ja
poltettu. Naapurissa asuva maalaisjunkkari, joka kuului parlamentin
puolueeseen, käytti hyväkseen Sir Henry Leen poissaoloa, tämä kun
oleksi silloin Kaarlon leirissä, ja kuningasmielisten heikontunutta
asemaa. Häikäilemättä kuljetutti hän pois lohotut kivet ja muut tulen
säästämät rakennusaineet ja korjautti oman asuinkartanonsa niillä.
Metsänvartija oli senvuoksi rakentanut omaa tarvettaan ja emännäkseen
sanomaansa vanhaa vaimoa varten risupunoksista mökin, sellaisen kuin
oli omalla työllään ja parin naapurin avulla kyennyt kyhäämään muutaman
päivän kuluessa. Seinät oli laastittu savella, kalkittu valkoisiksi
ja verhottu viiniköynnöksillä ja muilla kiertokasveilla, katto oli
kauniisti katettu oljilla, ja vaikka asumus vain olikin hökkeli, oli
kätevä Joliffe saanut kaiken järjestetyksi siten, että se ei tuottanut
häpeää asujansa asemalle.

Ritari astui ovelle, mutta kun nerokkaalta rakentajalta oli puuttunut
parempaa lukkoa oveen, joka itse oli tehty vain ihmeellisesti
kierretyistä vitsaksista, oli hän keksinyt eräänlaisen vehkeen säpin
sulkemiseksi sisäpuolelta nappulalla, joka esti sen kohoamasta, ja
täten oli se nyt kiinnitetty. Käsittäen tämän joksikin varokeinoksi
Joliffen vanhan emännöitsijän taholta, jonka he kaikki tiesivät
vähäkuuloiseksi, koroitti Sir Henry äänensä pyytämään pääsyä, mutta
turhaan. Viivytyksestä kiusaantuneena työnsi hän ovea yhtaikaa jalalla
ja kädellä niin voimakkaasti, että heikko sulku ei sitä kestänyt; se
myötäsi, ja ritari astui siis väkisinkin palvelijansa keittiöön eli
ulompaan huoneeseen. Keskilattialla seisoi hämiä ilmaisevassa asennossa
ratsastuspukuinen nuorelta näyttävä vieras.

"Tämä saattaa olla käskyvaltani viimeinen toimenpide täällä", huomautti
ritari, tarttuen vierasta kaulukseen, "mutta minä olen vielä
Woodstockin ylimetsänhoitaja ainakin täksi yötä -- kuka tai mikä olet
sinä?"

Vieras pudotti ratsastusviitan, johon hänen kasvonsa olivat olleet
verhottuina, ja painui samassa toisen polvensa varaan.

"Sukulaisenne vain, Markham Everard", hän vastasi. "Tulin tänne
teidän tähtenne, vaikka pelkäänkin, että te tuskin toivotatte minua
tervetulleeksi itseni tähden."

Sir Henry hätkähti taaksepäin, mutta tointui heti ikäänkuin muistaen,
että hänen tuli esittää arvokasta osaa. Hän seisoi senvuoksi suorana ja
vastasi tekeytyen jokseenkin juhlallisen muodolliseksi:

"Hyvä sukulaiseni, mieleni on hyvä siitä, että olet saapunut
Woodstockiin juuri ensimäisenä iltana, joka nyt moneen vuoteen vasta on
omiaan lupaamaan sinulle ansaitsemasi tai tervetulleen vastaanoton."

"Suokoon Jumala, että kuulin sananne oikein ja ymmärrän ne
asiallisesti!" toivotti nuori mies. Alice pysyi vaiti, mutta piti
katseensa tähdättynä isän kasvoihin ikäänkuin haluten tietää, oliko
hänen tarkoituksensa ystävällinen langonpoikaa kohtaan, mitä hän
vanhuksen luonteen tuntien oli taipuvainen suuresti epäilemään.

Ritari sillävälin loi ivallisen silmäyksen ensin sukulaiseensa ja sitte
tyttäreensä sekä jatkoi: "Minun ei otaksuakseni tarvitse ilmoittaa
Markham Everardiile, että meidän aikomuksenamme ei voi olla kestitä
häntä tai edes tarjota hänelle istuinta tässä köyhässä mökissä?"

"Saatan teitä peräti mielelläni palatsihuvilaan", tarjoutui nuori
herrasmies. "Olinkin päätellyt teidän jo vetäytyneen sinne illaksi
ja pelkäsin häiritseväni teitä. Mutta jos sallitte minun, hyvä eno,
seurata serkkuani ja teitä takaisin palatsihuvilaan, niin uskokaa
minua, että kaiken sen hyvän ja ystävällisen joukossa, mitä olette niin
usein tehnyt, ette ole milloinkaan osoittanut kalliimpana pidettyä
suosiollisuutta."

"Sinä erehdyt suuresti, Markham Everard", sanoi siihen ritari. "Me emme
aio palata palatsihuvilaan tänä iltana emmekä totisesti huomennakaan.
Tahdoin vain vihjata sinulle kaikella kohteliaisuudella, että sinä
tapaat Woodstockin palatsihuvilasta niitä, joille olet soveliasta
seuraa ja jotka epäilemättä suovat sinulle auliin vastaanoton,
jollaista minä tässä nykyisessä turvapaikassani en rohkene tarjota niin
huomattavalle henkilölle."

"Taivaan tähden", pyysi nuori mies Aliceen kääntyen, "selitä sinä
minulle, miten minun on käsitettävä noin salaperäistä puhetta!"

Estääkseen hänet lisäämästä isänsä pidäteltyä äkää pakoittausi Alice
vastaamaan, vaikka se oli työlästä: "Sotamiehet ovat karkoittaneet
meidät palatsihuvilasta."

"Sotamiehet -- karkoittaneet!" huudahti Everard kummastuneena. "Siihen
ei ole mitään laillista valtuutta."

"Ei vähintäkään", lausui ritari yhäti yhtä purevan ivallisesti, "ja
kuitenkin yhtä laillinen valtuus kuin mihinkään, mitä Englannissa
on toimittu jo vuoden ajan ja enemmänkin. Sinä luullakseni olet
taikka olit lakikoululainen -- kylläpä onkin ammattisi käyttäminen
sen määräkauden kaltainen, jota tuhlari toivoo varakkaan lesken
omistuksessa. Sinä olet jo elänyt yli sen lain, jota tutkistelit, ja
sen kuoleutuminen ei kaiketikaan ole tapahtunut perintöä jättämättä
-- joitakuita sieviä etuuksia, muutamia mukavia hyvityksiä, kuten
sanotaan. Oletkin ansainnut sen kahdella tavalla -- käytithän
nahkakölteriä ja patruunavyötä niinkuin pitelit kynääkin ja mustetta --
mutta en ole kuullut saarnailleesikin."

"Ajatelkaa minusta ja puhukaa minusta miten tylysti vain haluatte",
sanoi Everard säveästi. "Olen vain tänä pahana aikana antanut
omantuntoni ja isäni käskyjen olijata itseäni."

"Kas, jos omastatunnosta puhut", haastoi vanha ritari, "niin täytyypä
minun pitää sinua silmällä, kuten Hamlet sanoo. Milloinkaan ei ole
puritani pettänyt niin törkeästi kuin vedotessaan omaantuntoonsa, ja
mitä isääsi tulee --"

Hän aikoi jatkaa samaa solvailua, kun nuori mies keskeytti hänet
lausuen lujalla äänellä: "Sir Henry Lee, teitä on aina ajateltu
ylvääksi. Sanokaa minusta mitä mielitte, mutta älkää puhuko isästäni,
mitä pojan korva ei saisi sietää ja mihin hänen käsivartensa ei
kuitenkaan voi vastata. Sellaisen vääryyden tekeminen minulle on
aseettoman miehen loukkaamista tai vangin hosumista."

Sir Henry pysähtyi ikäänkuin huomautuksen pidättämänä. "Siinä puhuit
totta, Mark, vaikka olisit mustin puritani, mitä horna on ikinä syössyt
kidastaan tuottamaan turmaa onnettomalle maalle."

"Olkoon se niinkuin tahdotte siitä ajatella", vastasi Everard; "mutta
älkää panko minua jättämään teitä tämän viheliäisen mökin suojaan. Yö
kääntyy myrskyiseksi -- antakaa minun viedä teidät palatsihuvilaan
ja häätää nuo häiritsijät, joilla ei voi ainakaan vielä olla mitään
valtuutta toimenpiteisiinsä. En viivy hetkeäkään heidän jälkeensä,
paitsi vain ilmoittaakseni isäni sanoman. Suokaa minulle vain tämän
palveluksen tilaisuus sen rakkauden tähden, jota olette aikaisemmin
tuntenut minua kohtaan!"

"Niin, Mark", vastasi ritari lujasti, mutta murheellisesti, "sinä puhut
totta -- olen tosiaan rakastanut sinua aikaisemmin. Vaaleatukkaista
poikaa, jota opetin ratsastamaan, ampumaan, metsästämään -- jonka
onnelliset hetket kuluivat minun parissani, missä hyvänsä hän
viettikään vakavamman työskentelyn tovit -- minä rakastin sitä poikaa
-- niin, ja heikkoudessani rakastan sen muistoakin, mitä hän oli.
Mutta hän on mennyt, Mark -- hän on mennyt, ja hänen sijassaan näen
ainoastaan uskontoansa ja kuningastansa vastaan nousseen julkisen ja
päättäväisen kapinoitsijan -- kapinoitsijan, joka on menestyksensä
johdosta yhä vihattavampi, yhä suuremman häpeän leimaama niiden
rosvottujen rikkauksien takia, joilla hän toivoo saavansa kullatuksi
kataluutensa. Mutta minä olen köyhä, ajattelet sinä, ja minun pitäisi
mielestäsi pysyä hiljaa, jotteivät ihmiset sanoisi: 'Puhu silloin,
mies, kun sinua pyydetään.' Tiedä kuitenkin, että niin puutteenalainen
ja ryöstetty kuin olenkin, minä tunnen joutuvani häpeään siitä, että
tämänkään verran puhun kapinallisten anastajien kätyrin kanssa. Mene
palatsihuvilaan, jos haluat -- tuosta käy tie -- mutta älä luule, että
minä saadakseni takaisin sen asuntoni tai kaiken rikkaudenkaan, mitä
minulla milloinkaan oli varakkaimpinakin päivinäni, vapaaehtoisesti
saattaisin sinua kolmea askeltakaan nurmikolla. Jos minun täytyy olla
kumppaninasi, niin se tapahtukoon ainoastaan silloin kun punatakit
ovat sitoneet käteni selän taakse ja köyttäneet jalkani hevosen vatsan
alle. Silloin saat olla matkatoverinani, jos mielesi tekee, sen sinulle
myönnän, mutta et varemmin."

Alice oli julmasti kärsinyt tämän keskustelun aikana, mutta tiesi
hyvin, että enempi väittely olisi vain yllyttänyt ritarin äkää yhä
kiukkuisemmaksi. Nyt uskalsi hän viimein tuskallisessa jännityksessään
tehdä serkulleen merkin, jotta tämä lopettaisi puhelun ja vetäytyisi
pois, koska hänen isänsä niin jyrkästi käski hänen mennä tiehensä.
Valitettavasti huomasi hänet Sir Henry ja päätteli nähneensä todisteen
serkuksien salaisesta keskinäisestä ymmärryksestä. Hänen raivostuksensa
sai siitä uutta virikettä, ja hänen oli mitä tiukimmin käytettävä
hillitsemiskykyään ja muistettava kaikkea oman arvokkuutensa vaatimaa,
kyetäkseen verhoamaan todellisen vimmastuksensa samaan ivallisuuteen,
jonka hän oli omaksunut tämän vihaisen haastelun alussa.

"Jos sinua peloittaa", hän sanoi, "samota puistopolkujamme pimeällä,
kunnioitettava vieras, jota minun kenties on pakko pitää arvossa
seuraajanani tämän puiston hoitajanvirassa, niin tässä näkyy
olevan kaino neitonen, joka on mitä halukkain palvelemaan sinua ja
olemaan metsävoutinasi. Mutta hänen äitinsä tähden toimita sentään
joku pikku naimismuoto teidän molempien kesken kuntoon. Mitään
lupakirjaahan tai pappia ei näinä onnellisina päivinä tarvita,
vaan parit voivat solmiutua yhteen kuin mierolaiset tien sivussa,
pensasaita kirkonkattona ja kattilanpaikkuri hengenmiehenä. Pyydän
sinulta anteeksi, kun tunkeudun tekemään näin yksinkertaisen esityksen
-- kenties oletkin _ranter --_ tai lempijäin lahkoa, taikka pidät
avioliittomenoja turhanaikaisina, kuten Knipperdoling tai Leydenin
Jaakko?"

"Taivaan tähden, luovu noin kamalasta pilanteosta, isä! Ja sinä,
Markham, lähde Jumalan nimessä ja jätä meidät kohtaloomme -- läsnäolosi
saa isäni hourimaan."

"Vai pilanteosta!" sanoi Sir Henry; "en ole koskaan ollut niin
tosissani. Ja hourimaanko! En ole ikinä ollut rauhallisempi. En
ole milloinkaan kyennyt sietämään, että petollisuus lähestyy minua
-- en tahtoisi sen paremmin pitää vierelläni häväistyä tytärtä kuin
kantaa kupeellani häpeän tahraamaa miekkaa, ja tämä onneton päivä on
osoittanut, että ne molemmat voivat pettää."

"Sir Henry", pyyteli nuori Everard, "älkää raskauttako sieluanne
suurella rikoksella, jonka varmasti teette kohdellessanne tytärtänne
noin väärin. Siitä on nyt pitkä aika, kun kielsitte hänet minulta,
meidän ollessamme köyhiä ja teidän ollessanne mahtavassa asemassa. Minä
alistuin antamaan teidän ehkäistä kaiken seurustelumme. Jumala tietää,
mitä kärsimyksiä se minulle tuotti -- mutta minä taivuin. Enkä tänne
nyt tullutkaan kosintaani uudistaakseni, vaikka tunnustankin pyrkineeni
hänen puheilleen -- en ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan myöskin
teidän. Tuho häilyy yllänne valmiina syöksymään alas saaliiseensa.
Niin, näyttäkää vain halveksivalta, mutta siten on asian laita; sekä
teitä että häntä suojellakseni minä olen saapunut tänne."

"Kieltäydyt siis vapaaehtoisesta lahjastani", ivasi Sir Henry Lee, "tai
kenties ajattelet siihen liittyvän liian kovia ehtoja?"

"Hävetkää, hävetä teidän tulisi, Sir Henry!" pahaksui Everard
vuorostaan tulistuen. "Ovatko valtiolliset ennakkoluulonne niin
peräti tukahuttaneet kaikki isän tunteet, että voitte katkeralla
pilkalla ja ylenkatseella kajota oman tyttärenne kunniaan? Nosta
ylös pääsi, hyvä Alice, ja sano isällesi, että hän on haaveellisessa
uskollisuusinnossaan unohtanut luonnon. Tietäkää, Sir Henry, että
vaikka minä pitäisin tyttärenne kättä mieluisempana kuin mitään
siunausta, minkä taivas voisi, minulle suoda, minä en ottaisi
sitä vastaan -- omatuntoni ei sitä sallisi -- kun tietäisin sen
vieraannuttavan hänet velvollisuuksistaan teitä kohtaan."

"Omatuntosi on liian arasteleva, nuori mies; anna se jonkun
eriuskolaisrabbin hoitoon, ja hän, joka ottaa kaikki mitä verkkoon
tulee, opettaa kyllä sinulle, että ihminen tekee syntiä taivaan
laupeutta vastaan, jos kieltäytyy mistään hyvästä, mitä auliisti
tarjotaan."

"Kun se tarjotaan todella auliisti ja hyvästä sydämestä, vaan ei
tarjouksen tapahtuessa pilkkana ja solvauksena. Hyvästi, Alice --
jos mikään voisi saada minut haluamaan käyttää hyväkseni isäsi
silmitöntä esitystä sinun heittämiseksesi pois luotansa arvottoman
epäluulon hetkenä, niin sen saisi aikaan tieto, että Sir Henry Lee
sellaisiin käsityksiin antautuessaan sortaa tunnottomasti olentoa,
joka ennen kaikkia muita on hänen ystävällisyydestään riippuvainen --
joka kaikkia muita kipeämmin tuntee hänen ankaruutensa ja jota hänen
velvollisuutensa on kaikkein enimmin helliä ja viihdytellä."

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard", huudahti Alice, kun
hänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi
syntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten
muitakin lähimäisiä vastatuksin. "Voi, menehän, minä rukoilen, mene
nyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin
nämä onnettomat perhekiistat -- sinun tulosi tänne näin sopimattomaan
aikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!"

"Kas vain sitä neitiä!" kivahti tuittupää vanha kavalieri; "sinä
näyttelet jo käskevää valtiatarta -- ja sinunhan kelpaakin! Tahdot
nähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan![13]
Mutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani
-- ja _tämä_ on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin --
niin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on
puhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori
mies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!"

"Älä pelkää kiivastuvani, Alice", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin
levollisestikin; "ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin
lujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te
olette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen
ritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista,
mitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena
sivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan
herrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

"Jos tahdot saada puolustautua", vastasi vankka vanha ritari, "niin
Jumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä -- niin,
vaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja
loppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen -- tätä on kestänyt jo
liiankin kauvan."

"Kyllä koetan, Sir Henry", lupasi nuori mies; "kuitenkin on tukala
supistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka
lyhyenäkin on ollut toimeliasta -- liian toimeliasta, näkyy kiivastunut
liikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut
miekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää
jonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää
rypistäkö otsaanne, sir -- sellainen ei ole teidän käsityksenne
kiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini
tulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne
eivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin
vilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin -- suokaa
minulle se sana anteeksi -- kun ne eivät ole olleet tekemisissä
raakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te
ja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen
mieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne,
vastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla;
sen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle
on uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken
kykynne mukaan -- ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin
syystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir
Henry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa
suuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä
vastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän
kuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea
ja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne
hyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir -- ei vihassa, vaan
surkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin
sydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista
ennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi -- hyvästi,
Alice!"

Hän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen
vallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn,
jolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä
heti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään
hentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori
tasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli
alkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman
yli.

Koko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että
hänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua
rajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle
istuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset
huonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin
kuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut
asianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut
noin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower
niiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta
ymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan
puolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn
olleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren
herra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan
hänen nuoren emäntänsä. "Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?"
puheli Phoebe; "eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään
Alice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin
ja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet
toisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen
ja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin
rakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin
päällepäätteeksi."

Vanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt
tulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli
vähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää
ummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla
oivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle
aivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen
mökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle
arvoituksena.

Mutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli
viime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia
periaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli
paljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken
todennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen
pahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt
uskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka
hän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen
vanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen
vieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta,
ja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä
parhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa
lähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili
hän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta,
koska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta
suurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai
sattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet
hänen muistiinsa.

"Pane merkille", hän virkkoi, "pane merkille, Alice, että paholainen
osaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori
kiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen
nähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän
parturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä[14], vetää vertoja
kelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille
opinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja
todistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen
tohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu
patterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista -- kyllä hän
olisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään
hyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos
mies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan
Nollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää
muita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No -- pyyhi silmiisi --
nujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa."

Näiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin
mielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa
asunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne
ehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle,
että Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle
aineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen
käsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.

Hyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista
illallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin
kirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja
taitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen
määräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin
pöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään
ikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan,
samalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän
nöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet
vähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin
ateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun
kokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo
Toisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka
oli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla.
Lauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta
laulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot
poljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa
apunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.

Vihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön
vieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen
häiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti
vanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben
nukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa
sikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella
ansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain
uudistamaan edellisen päivän ponnistukset.



5. LUKU.

HUIMAPÄÄ KAVALIERI.


Markham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa
kujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes
puut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi
katoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon
vilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita
kuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten
pitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät
valovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota,
eri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja
jyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.

Mutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta,
jossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui
olevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä
mielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä
noudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä
kierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä,
jotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan
häiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli
Woodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä,
jotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat
paikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti
panostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa
kainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan
selkkaukseen.

Hän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri
kun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä
maininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle
taipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska
ääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä
vastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon
hän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin
virsiin kuuluvaa. "Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä",
sitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti
ja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian
yhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja
liian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan
matkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun
ja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat
kavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:

    Hurei kavalierit, te urheat ain'!
    Helei, kavalierit, -- no, onnea vain!
    Rallalalei, rallalalei,
    Belsebubin jo horna vei,
    Oliver hirmusta hikoo.

"Tuo ääni minun pitäisi tuntea", sanoi Everard, päästäen vireestä
pistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä
kädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:

    Hutki heitä, maahan nakkaa,
    ruumeniksi ruojat hakkaa.

"Hei, hoi!" huusi Markham; "kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?"

"Kirkon ja kuninkaan puolella", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: "Ei,
helkkarissa -- tarkoitin kirkkoa ja kuningasta _vastaan_, ja niiden
ihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä -- en nyt muista, mitä
väkeä ne ovatkaan."

"Roger Wildrake, arvaan?" sanoi Everard.

"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta
kreivikunnasta."

"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi.
Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä
kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin
aikoihin!"

"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan
joutunut pois muodista -- ja se on vahinko."

"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan
päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja
kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos
olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"

"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa -- siinä kaikki", tuumi
Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin
tavoittaa sinua majasta."

"Minun on ollut pakko poistua sieltä -- syyn kerron sinulle
jälkeenpäin", vastasi Markham.

"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai
mielitiettysi tylynä?"

"Älä laskettele leikkiä, Wildrake -- minun toiveeni ovat kaikki
mennyttä", sanoi Everard.

"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä
kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin -- minä puhun puolestasi
-- kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä -- minun
toimestani olet piankin _rectus in curia_, sinä tekopyhä veijari.
-- Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori
sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen,
mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo
kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä
näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan
ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa
pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on
haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, -- mutta käyttäköön
hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa
kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun
hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon
sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea
Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa -- ja
tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon --"

"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja
sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen
sanoja".

"Joutavia, mies -- minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden
puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon
esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit
telin silmiäni, kun kallistelin kippoa -- huh! ihan viinikin maistui
ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä --
mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan
pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"

"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake", sanoi Markham.
"Pidäthän minua ystävänäsi?"

"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa --
me olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja
Pylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja
Jonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan
edes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja
ystävyysliittoja hajalle."

"Se on totta", vahvisti Markham; "ja kun sinä seurasit kuningasta
Nottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme
erotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka
kuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa".

"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin
suojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole
sinulle velkaa leivästä, jota syön?"

"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa
tehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri
siitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi
kuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja
muiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi?
Miksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin
päihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä
henkivartiosoturi?"

"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän
et sinä voi tietää", vastasi Wildrake. "Mutta, pentele vieköön, onko
välttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen
suojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin
sanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin
mielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua
ystävänsä vastaaviin käsityksiin?"

"Huomautuksesi on oikea", selitti Everard, "mutta sillä peräti
tähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen
ulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle
helpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen
heittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun
maineeni."

"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä
olet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä
koltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka -- kehdosta tähän päivään
asti, -- se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että
karkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta
kaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi
olla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän
välillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi
yhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä
kymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on
läkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä
vedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin
uusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin -- koettele minua vain!"

"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?"; kysyi Everard
niin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän
vastaamaan luonnolliseen tapaan:

"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu --
kaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle,
ja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä -- se on tällähaavaa
kaikkena lohdutuksenamme."

"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka
tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen
passituksen lähimpään vartiopaikkaan."

"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.
Hih-hei! suuri armo -- autuuttava armo -- sanomaton siunaus -- laupeus
-- mielen ylennys -- minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu
Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"

"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"

"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi -- se keropää
konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja
hurskas mies, piti sanomani."

"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin
kuninkaaksi?"

"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla.
Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa!
Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista,
että minä lakiopiston kisoissa -- vaikka sinä et tainnut niihin
paljoakaan yhtyä -- aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli
toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti
harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun
äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta
oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun
hoitelevan osaani välttävän hyvin."

"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun
ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias.
Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja
rehentelevät katseesi -- aseta hattusi tasaisesti otsallesi."

"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä
tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista
tulee hänen vihollisiansa!"

"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."

"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua
rakastat".

"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta -- halpa kirjuri -- ja sinun
tulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen", vastasi Everard.

"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen
ylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta
vanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta
ottaisin asemani!"

"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi,
taivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen
sinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään."

"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun
takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun
näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin
olemme menossa yöksi."

"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta",
ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet
talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä
tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"

"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari
oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain
vilkaistuksi siihen mieheen."

"Vai niin!" virkkoi Everard.

"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni.
Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli
tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin
näet sen itsekin."

"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor
Leen huoneen ikkunasta."

"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin
ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki
jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark,
olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin
mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."

"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi
ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."

"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark
Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään
aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti,
kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei
pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun
haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan
nähnyt toistansa laisinkaan."

"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen
päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä,
esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"

"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle
kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin
mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni
ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista
pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi
huoneeseen."

"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.

"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä
aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa
tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän
juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa;
sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet
vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."

"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".

"Hyvin sanottu, veikkoseni -- minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa
järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni,
oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta,
niin pyhitetty kuin oletkin."

"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.

"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen
kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin
taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan
kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja
pitkä virkasauva vieressään -- mustatukkainen lurjus, jolla oli
valkoiset hampaat ja iloiset kasvot -- puiston vartija tai metsävouti
arvattavasti."

"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins",
selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins
on Desboroughin oikea käsi -- independentti, ja hänellä on
ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että
hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen
käyttävän tilaisuuksiansa väärin."

"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake,
"ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen
lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta
kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan
miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut
sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin
kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani -- olin
sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat.
He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija
sieppasi pistoolinsa -- heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla
riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, -- ja kaitsija
tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja
irvistyksellä -- tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun
kuin paviaani -- sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä,
joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa
pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti,
pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin
lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka
oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti
säikähdyksissään."

"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.
"Me olemme nyt menossa taloon -- entä jos he muistaisivat sinut?"

"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut
maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet
pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin
minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies,
joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa,
tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa
rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja
keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."

"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja
minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta
tässä on portti -- -- mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten
virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla
kolkuttimella ulko-oveen.

"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille
keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi
renkutuksen:

    Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, --
    jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!

"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard,
kääntyen häneen vihaisesti.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku
kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen
alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon
sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."

Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku
avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi.
Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen,
jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän
hälytyksen tarkoitusta.

"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut
hyvin?"

"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta
sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.
Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava --
Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"

"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija
--"

"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette", tokaisi Tomkins,
Wildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: "Minä en enää tahdo olla
sihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa -- kirjurin aseman täytyy olla
herrasmiehelle soveliaampi toimi."

"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette
minut ja asemani kyllin hyvin", sanoi Everard independenttiä
puhutellen, "epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni
viettämään yön palatsihuvilassa?"

"Kyllähän, kyllä vain", selitteli independentti, "jos teidän
arvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä
kuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti
sanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut
mukavuudet, teidän arvoisuutenne -- ja meidät on jo järkyttänyt
puolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys -- vaikka hänen tulinen
ammuksensa nyt on sammutettu."

"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri",
huomautti Everard, "ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi
kerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy
sitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa,
ja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan
herrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne."

Desboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli
hyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä
ainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi
kohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle
että nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän
independentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman
siveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät
he luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen
intomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat.
Kuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin
oma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut
suosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät
palvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten
silloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan
ja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen
varakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän
tahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä
saavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella
kurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa
osoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän
oli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei
sopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat,
että ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan
kuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa
keskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia
Everardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen
pidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut
antautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä
seikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.

Joceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää,
enemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat
saatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo
mainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului
useita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin
käyttäytymisensä yleisen jäykkyyden -- niin voimakkaasti tehosi häneen
se seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli
viettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto,
jonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien,
kun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa
ja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen
kärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu.
Tuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa
omituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen
uteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa
nuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen
vanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin
hyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta
mielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.

Näiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja
lämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään
Alice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen
kukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa
isän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti
hymyillen: "Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille
molemmille parasta." Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden
sanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka
kutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin
päivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys
soturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen
mahdollisuuden.

Hänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen.
Tämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut
lisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut
odottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.

Hän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.

Tahtoiko hän syödä mitään?

"En."

Suvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen,
joka oli varustettu kuntoon?

"Kyllä."

Neiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.

"Korviesi menetyksen uhalla -- ei", kielsi nuori Everard.

Mihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?

"Koirankoppiin, jos mielesi tekee", vastasi eversti Everard; "mutta",
hän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta,
lukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, "kukaan ei saa häväistä tätä
kamaria".

Oliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?

"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä.
Kirjurini jää luokseni -- minulla on määräyksiä, jotka on
kirjoitettava. Maltahan sentään -- annoithan kirjeeni tänä aamuna
Alice-neidille?" "Kyllä annoin." "Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän
virkkoi saadessaan sen?"

"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan
itkeneenkin, -- suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan."

"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?"

"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti:
'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen
aikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden -- mutta että
minä suuresti pelkään' -- ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa
ja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä,
ennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni
jumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan
aikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen
herraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin
toimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut
teidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori
emäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa
kuntoon."

"Sinä olet toiminut hyvin, hyvä mies, ja kyllä muistan sinut. Ja nyt,
hyvät herrat", hän sanoi lähestyen kirjuri- eli sihteeriparia, joka
oli sillävälin tyynesti istuutunut kivileilin ääreen ja toisiinsa
tutustuakseen tyhjentänyt lasillisen sen sisällöstä, "sallikaa minun
muistuttaa teille, että yö on kulunut myöhäiseksi".

"Pullossa vielä pulputtaa", väitti Wildrake vastaan.

"Hm! hm! hm!" köhi parlamenttipuolueen eversti, ja jolleivät hänen
huulensa kironneet kumppanin varomattomuutta, niin enpä mene takuuseen
siitä, mitä hänen sydämessään liikkui. "No", hän sanoi huomatessaan,
että Wildrake oli täyttänyt oman lasinsa ja Tomkinsin, "kulautahan se
erojaislasillinen, ja sillä hyvä".

"Ettekö suvaitsisi ensin kuulla", esitti Wildrake, "kuinka tämä
kunnon herrasmies näki paholaisen tänä iltana tirkistävän tuon
ikkunan ruudusta ja kuinka hän ajattelee, että ilmestys hahmoltaan
varsin suuresti muistutti teidän arvoisuutenne nöyrää orjaa ja kehnoa
töhertäjää? Ettekö kuuntelisi vain vielä sitä, sir, ja samalla siemaisi
lasillista tätä parahiksi väkevää nestettä?"

"En juo mitään", epäsi eversti Everard ankarasti, "ja minun täytyy
sanoa _sinulle_, että olet jo juonut lasillisen liikaa. Herra Tomkins,
toivotan teille hyvää yötä."

"Sananen ajallaan läksiäisiksi", virkkoi Tomkins, nousten tuolin
korkean nahkaselän taakse seisomaan sekä rykien ja tuhistellen nenäänsä
ikäänkuin hartauspuheeseen valmistautuen.

"Suokaa minulle anteeksi, sir", vastasi Markham, "mutta te ette ole nyt
kylliksi oma itsenne, johtaaksenne muiden hartautta".

"Voi niitä, jotka armon hylkäävät!" lausui valtuutettujen sihteeri
astellessaan ulos huoneesta -- loppu hupeni oven sulkeutumiseen tai
tuli loukkaamisen pelosta pidätetyksi.

"Ja nyt, Wildrake houkkio, mene vuoteeseesi -- se on tuolla", ja
Everard viittasi ritarin huoneeseen.

"Mitä, sinä oletkin varannut neidin kamarin itsellesi? Näin sinun
pistävän avaimen taskuusi."

"En tahdo -- en tosiaan voisikaan nukkua siinä huoneessa -- en saa
nukutuksi missään -- mutta minä valvon tässä nojatuolissa. Olen pannut
hänet toimittamaan puita tulen ylläpitämiseksi. Sovinnolla nyt, mene
vain sinä levolle ja nuku pois päihtymyksesi."

"Vai päihtymykseni! Minä nauran sinulle halveksien, Mark -- sinä olet
ämmälauri ja ämmälaurin poika etkä tiedä, mihin kunnon mies kykenee
rehellisessä pikarin tyhjentelyssä."

"Hänen koko puolueensa paheet esiintyvät järjestään tuossa
mies-parassa", sanoi eversti itsekseen, katsellen syrjäsilmäyksin
suojattiansa, kun tämä ei kovinkaan vakain askelin vetäytynyt
makuuhuoneeseen. "Hän on huimapäinen, juopotteleva, huikentelevainen,
ja jollen saa häntä turvallisesti lähetetyksi laivassa Ranskaan, niin
hänestä varmasti koituu sekä oma tuhonsa että minun. Mutta kuitenkin
hän ylimalkaan on hyväsydäminen, uljas ja jalomielinen, ja hän olisi
täyttänyt minun suhteeni sopimuksen, jonka voimassapysymistä hän nyt
odottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä
annettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan
kuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä."

Niin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen
välisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi
istuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä.
"Luenpa nämä vielä kertaalleen", hän tuumi, "jotta valtiollisten asiain
ajattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos
mahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me
olemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät
tunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen
sorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti
astumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja,
niinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella
askeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa
ilmaisevaan asemaan."

Hän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia
kirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan
ja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi
päämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään
Markham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja
kunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina
pontimina.



6. LUKU.

RATKAISEVA PÄÄTÖS.


Yksityisessä murheessaan ja huolestuksessaan maan tähden, joka
oli kauvan ollut kansalaissodan saaliina eikä näyttänyt piankaan
pääsevän minkään vakiintuneen hallitusmuodon ohjailemaksi, olivat
Everard ja hänen isänsä monien muiden tavoin kääntäneet katseensa
kenraali Cromwelliin. Tämä mies oli uljuudellaan päässyt armeijan
suosikiksi, hänen terävä järkensä oli tähän asti vallinnut niitä
eteviä kykymiehiä, jotka olivat häntä ahdistelleet parlamentissa,
samaten kuin taistokentälläkin esiintyviä vihollisiaan, joten hän
alkoi yhä useampien mielestä tuntua yksinään olevan siinä asemassa,
että hän pystyisi tyynnyttämään kansan, kuten silloin oli tapana
sanoa, eli toisin sanoen määräämään hallitusmuodon. Isän ja pojan
kerrottiin päässeen hyvin korkealle kenraalin suosiossa. Mutta Markham
Everard tiesi muutamia seikkoja, jotka saivat hänet epäilemään, tokko
Cromwell todella sydämessään tunsi hänen isäänsä tai häntä itseänsä
kohtaan sitä suopeutta, mitä yleiseen luultiin. Hän tiesi kenraalin
viekkaaksi valtiomieheksi, joka kykeni miten kauvan tahansa salaamaan
todellisia mielipiteitään ihmisistä ja asioista, kunnes ne voitiin
ilmaista hänen etunsa kärsimättä siitä mitään haittaa. Ja lisäksi
tiesi hän, että kenraali ei varmaankaan unohtaisi, mitä vastarintaa
presbyteriläinen puolue oli tehnyt "Isolle asialle", kuten sitä Oliver
nimitti -- kuninkaan syyttämiselle ja mestaukselle. Tähän vastustukseen
olivat Everardit hartaasti yhtyneet, eivätkä Cromwellin todistelut ja
puolittain lausutut uhkauksetkaan olleet saaneet heitä häilymään siinä
menettelyssään, saati suostumaan jäseniksi siihen valiokuntaan, joka
nimitettiin istumaan tuomareina tuossa muistettavassa tilaisuudessa.

Tämä epäröiminen oli aiheuttanut jonkun verran kylmäkiskoisuutta
kenraalin ja Everardien välillä. Mutta kun nuorempi Everard jäi
armeijaan ja taisteli Gromwellin johdolla sekä Skotlannissa että
lopuksi Worcesterissa, saavuttivat hänen palveluksensa varsin usein
päällikön hyväksymisen. Erityisesti kuului hän Worcesterin taistelun
jälkeen niihin upseereihin, joille Oliver saatiin vaivoin pidätetyksi
antamasta läänitysherrain ritariarvoa oman tahtonsa ja mielihalunsa
mukaan, hän kun enemmän ajatteli valtansa todellista laajuutta
käytännössä kuin millä nimellä hän sitä piteli. Näytti siis siltä kuin
olisi entisen erimielisyyden kaikki muistelu häipynyt ja kuin olisivat
Everardit jälleen päässeet aikaisempaan lujaan asemaansa kenraalin
suosiollisuudessa. Useat kyllä epäilivät tätä ja yrittivät suostutella
etevää nuorta upseeria liittymään johonkuhun muuhun niistä puolueista,
joiksi nuori tasavalta oli hajaantunut. Mutta tällaisia ehdotuksia hän
ei ottanut kuullakseen. Kylliksi verta oli jo vuodatettu, hän sanoi --
oli aika kansan päästä lepäämään vakiintuneen hallituksen alaisena,
joka olisi kyllin voimakas suojelemaan omaisuutta ja kyllin leppeä
edistämään rauhallisuuden paluuta. Tämä oli hänen nähdäkseen saatavissa
aikaan ainoastaan Gromwellin välityksellä, ja Englannin enemmistö
oli samaa mieltä. Siten alistuessaan menestystä saavuttaneen soturin
herruuteen unohtivat taipujat tosin periaatteet, joiden kannustamina
he olivat paljastaneet miekkansa kuningas-vainajaa vastaan. Mutta
vallankumouksissa on ankarain ja ylväitten periaatteiden usein pakko
myödätä olevaisten olojen vuolteeseen, ja useinkin sattuu, että sotaa
on käyty pelkkien oikeuskäsitteiden hyväksi ja vihdoin ilomielin tehty
siitä loppu vain toivossa, että yleinen rauhallisuus palajaa, niinkuin
monenkin pitkällisen piirityksen jälkeen varusväki hyvillä mielin
antautuu yksistään saadessaan henkensä säästämisestä vakuuden.

Eversti Everardista tuntui sen vuoksi Cromwellille suomansa kannatus
annetulta ainoastaan siinä mielessä, että useiden vaurioiden
mahdollisuuksista oli kaiken todennäköisyyden mukaan vähäisin tulossa,
jos niin järkevä ja urhoollinen mies kuin armeijan ylikenraali
asetettaisiin valtion johtoon, ja hän tajusi, että Oliver itse
varmaankin pitäisi hänen kiintymystänsä penseänä ja puutteellisena sekä
sovittaisi kiitollisuutensa siitä samoin rajoitetuksi.

Sillävälin pakoittivat kuitenkin olosuhteet hänet panemaan kenraalin
ystävyyden koetteelle. Woodstockin ottaminen takavarikkoon, ja
erityisten valtuutettujen oikeuttaminen pitelemään sitä kansallisena
omaisuutena, oli jo aikaa sitte hyväksytty, mutta vanhemman Everardin
vaikutusvalta oli viikkomääriä ja kuukausia lykännyt sen toimeenpanoa.
Nyt oli lähenemässä hetki, jolloin iskua ei enää voitu torjua, etenkin
kun Sir Henry Lee kohdastaan vastusti jokaista esitystä alistumisesta
nykyiseen hallitukseen, joten hänet oli nyt armonaikansa kuluttua
umpeen merkitty niiden parantumattomien ilkimielisten niskuroitsijain
luetteloon, joilta valtioneuvosto oli päättänyt katkaista kaikki
sovittelevat suhteet. Ainoana keinona vanhan ritarin ja hänen
tyttärensä suojelemiseksi oli herättää itse kenraalin harrastus asiaan,
jos mahdollista, ja harkitessaan kaikkia heidän seurustelussaan
ilmenneitä seikkoja tunsi eversti Everard, että vaatimus, joka niin
suoranaisesti haittaisi Cromwellin langon, nykyisiin valtuutettuihin
kuuluvan Desboroughin etuja, panisi kenraalin ystävyyden tosiaankin
peräti kovaan koetukseen. Mutta muuta valittavaa ei kuitenkaan ollut.

Tässä mielessä ja samalla noudattaakseen Cromwellin pyyntöä, kenraali
kun oli heidän erotessaan hartaasti kehoittanut häntä kirjallisesti
lausumaan mielipiteensä valtiollisesta asemasta, eversti Everard
käytti alkuyön selvitelläkseen ajatuksensa yhteiskunnan tilasta
suunnitelmaksi, jota arveli kenties otolliseksi Cromwellille,
koska siinä kehoitettiin häntä Kaitselmuksen avulla tulemaan
valtion pelastajaksi, kutsumalla koolle vapaan parlamentin ja tämän
kannattamana asettumalla jonkunlaisen vapaamielisen ja vakaan
hallituksen johtoon, koska kansa muutoin näkyi olevan joutumassa
täydelliseen vallattomuuden tilaan. Luoden yleispiirteisen katsauksen
kuningasmielisten murrettuun voimaan ja niihin eri puolueisiin,
jotka nyt mullistelivat valtiota, hän osoitti, miten muutos oli
toteutettavissa ilman verenvuodatusta tai väkivaltaa. Tästä aiheesta
hän siirtyi selittämään, miten paikallaan oli pitää voimassa
toimeenpanevan hallituksen asianmukainen arvovalta, joutuisipa se
kenen käsiin hyvänsä, ja osoitti siten Cromwellin -- tulevaisena
valtiokanslerina tai konsulina taikka Suur-Britannian ja Irlannin
ylikenraalina -- tarvitsevan korkean arvonsa mukaisia kruununmaita
ja uhkeita asuinpalatseja. Täten hän luontevasti pääsi puhumaan
Englannin kuninkaallisten asuntojen hävityshankkeista, esitti
surullisen kuvauksen siitä tuhosta, joka uhkasi Woodstockia, ja asettui
puolustamaan tuon kauniin kuninkaankartanon säilyttämistä, pyytäen
sitä omakohtaiseksi suosionosoitukseksi, koska asia herätti hänessä
erityisen suurta harrastusta.

Kirjeensä lopetettuaan ei eversti Everard tuntenut suurestikaan
nousseensa omassa arvostelussaan. Hän oli valtiollisessa toiminnassaan
tähän hetkeen asti karttanut sekoittamasta yksityisiä vaikuttimia
yleisiin esiintymisperusteihinsa, ja nyt hän kuitenkin tunsi
alentuneensa sellaiseen yhdistelmään. Mutta hän lohdutti itseään tai
ainakin vaiensi tämän ikävän muiston sillä ajatuksella, että Britannian
onni nykyisten olojen valossa harkittuna ehdottomasti vaati Cromwellia
hallituksen etunenään ja että Sir Henry Leen etu tai oikeammin hänen
turvallisuutensa ja ajallinen toimeentulonsa yhtä selvästi edellytti
Woodstockin säilyttämistä ja luvan antamista hänelle asua siellä. Oliko
kirjoittajan vika, että sama tie johtaisi näihin molempiin päämääriin
tai että hänen yksityinen harrastuksensa ja maan hyöty osuivat
yhtymään samassa kirjeessä? Hän paadutti sen vuoksi mielensä tähän
toimenpiteeseen, sitoi kirjeensä kääryksi, osoitti sen ylikenraalille
ja ummisti sen sitten vaakunasinetillään. Tämän tehtyään hän heittäysi
takakenoon istuimellaan ja vastoin luuloaan vaipui uneen mietteissään,
niin huolestuttavia ja kiusallisia kuin ne olivatkin, eikä hän herännyt
ennen kuin kylmänharmaa sarastus pilkisteli itäisestä ikkunasta.

Hän hätkähti ensin, kavahtaen jalkeille samanlaisin tuntein kuin
ihminen, joka havahtuu hänelle oudossa paikassa; mutta samassa hän jo
muistikin, missä oli. Hämäräksi hiipunut lamppu, valkoiseen tuhkaansa
miltei sammunut takkavalkea, tulisijan yläpuolella riippuva synkkä
muotokuva, sinetitty kääry pöydällä -- kaikki muistuttivat hänen
mieleensä edellisen päivän tapauksia ja kuluneen yön mietteitä.

"Sitä ei käy auttaminen", hän sanoi itsekseen; "on valittavana
ainoastaan Cromwell tai anarkia. Ja luultavasti se tajunta, että
hänen arvoasemansa toimeenpanevan hallituksen päänä johtuu yksinomaan
kansan suostumuksesta, ehkäisee valtaan liittyvää luontumusta
muodostua mielivallaksi. Jos hän hallitsee parlamenttien välityksellä
ja alamaisen oikeuksia polkematta, niin miksei Oliver yhtä hyvin
kuin Kaarlo? Mutta minun täytyy ryhtyä toimiin saadakseni kääryni
turvallisesti toimitetuksi tämän tulevaisen hallitsevan ruhtinaan
käsiin. On hyvä ehtiä lausumaan hänelle ensimäinen vaikuttava sana,
koska niitä on epäilemättä monta, jotka eivät epäröi suositella hänelle
väkivaltaisempia ja päätäpahkaisempia keinoja."

Hän päätti uskoa tärkeän käärynsä Wildrakelle, jonka huimapäisyys
ei milloinkaan puhjennut esiin niin suuresti kuin hänen
sattumalta jäätyänsä joutilaaksi. Sitäpaitsi, vaikkapa hänen
uskollisuutensa ei olisikaan ollut jo muuten moitteeton, olisi hänen
kiitollisuudenvelkansa Everard-ystäväänsä kohtaan varmasti tehnyt hänet
taatuksi.

Tällaisia päätelmiä liikkui eversti Everardin mielessä kun hän
kokosi halkojen jätteet tulisijalta ja sai ne iloisesti loimuamaan,
karkoittaakseen raajojansa kangistuttaneen epämieluisan viluntunteen;
ja päästessään hiukan lämpiämään hän jälleen vaipui uinahdukseen, jonka
hälvensivät vasta aamuauringon säteet, tunkeutuessaan huoneeseen.

Hän nousi, ojentausi, käveli edestakaisin huoneessa ja katseli isosta
ulkonevasta ikkunasta läheisimpiä esineitä, nimittäin raiskiolle
jääneen puiston tasoittamattomia pensasaitoja ja ruohoittuneita
käytäviä. Tämä alue oli vanhaan aikaan järjestelty tarhurin
taiteen ylpeimpiä mielikuvia vastaavaksi ja esitti näkyviin sarjan
haaveellisiin muotoihin karsittuja marjakuusia, soukkia lehtosolia
ja avoimia Kävelyteitä. Kaikkiaan kuului siihen pari kolme acrea[15]
maata palatsihuvilan sillä sivulla, ja se oli rajana rakennuksen
likeisimmän ympäristön ja varsinaisen puiston välillä. Eri aita oli nyt
monin paikoin sortunut, ja metsävuohet kävivät kileineen vapaasti ja
häiriintymättömästi laitumella ihan metsäpalatsin ikkunain alla asti.

Tämä oli ollut Markhamin poikuusvuosien mieluisimpana
urheilunäyttämönä. Hän kykeni vielä eroittamaan, vaikka ne olivat nyt
kasvaneet muodottomiksi, tarhurin keritsimien luoman goottilaisen
linnan vehmaat pikkutornit, joita hänellä oli tapana ammuskella
nuolillaan; toisin ajoin hän asteli sen edustalla kuin harhailevat
ritarit, joista oli lukenut, töräytellen torveansa ja uhmaten oletettua
jättiläistä tai _paynim_ ritaria, joka piti linnaa hallussaan.
Hän muisti, miten hänellä oli ollut tapana harjaannutella useita
vuosia nuorempaa serkkuansa esittämään osaa noissa poikamaisen
mielikuvituksen kujeissa ja esiintymään hentoisena kantapoikana tai
keijukaisena taikka lumottuna prinsessana. Myöskin muisti hän heidän
myöhemmän tuttavuutensa ajalta useita seikkoja, joista hän oli melkein
välttämättömästi johtunut päätelmään, että heidän vanhempansa olivat
varhain ajatelleet mahdolliseksi sopivan liiton solmimisen serkuksien
kesken. Noin kirkkaalle pohjalle kohonneet tuhannet näyt olivat
kadonneet sen mukana, mutta palasivat nyt varjoina muistuttamaan hänen
mieleensä kaikkea menettämäänsä. Ja minkä hyväksi menettämäänsä?
"Englannin tulevaisuuden tähden", vastasi hänen ylpeä tietoisuutensa,
"Englannin, joka oli vaarassa joutua suvaitsemattomuuden ja
hirmuhallituksen uhriksi". Ja hän vahvisti mieltänsä muistutuksella:
"Jos olen uhrannut yksityiseni onneni, niin se on tapahtunut, jotta
kansalaiseni saisivat nauttia omantunnon vapautta ja lain turvaa, jotka
muutoin olisivat hyvinkin luultavasti tulleet menetetyiksi heikon
ruhtinaan ja tunnottoman valtiomiehen vallitessa maata." Mutta hänen
povessaan kuiskiva paholainen ei tahtonut väistyä rohkean vastauksen
tieltä. "Onko sinun vastarintasi", se tiedusti, "hyödyttänyt maatasi,
Markham Everard? Eikö Englanti noin runsaan verenvuodatuksen ja
noin kamalien kärsimysten jälkeen ole nyt yhtä suuresti sorrettuna
voitollisen soturin miekan alla kuin ennen omavaltaisen ruhtinaan
valtikan sitä painaessa? Onko parlamentti tai mitä siitä on jäljellä
pätevä pitämään puoliansa johtajaa vastaan, joka on soturiensa sydänten
valtias, yhtä rohkea ja viekas kuin hän on hankkeissaan aavistamaton?
Tämä kenraali, jolla on hallussaan armeija ja siten myös kansakunnan
kohtalo, luopuuko hän vallastaan sillä perusteella, että järkeily
lausuisi hänen velvollisuudekseen alentua alamaiseksi?"

Hän ei rohjennut vastata, että hänen tietonsa Cromwellistä oikeuttivat
hänet odottamaan mitään sellaista kieltäymystä. Kuitenkin ajatteli
hän yhä, että näin tavattoman tukalina aikoina täytyi sen olla paras
hallitus, olipa se itsessään kuinkakin vähän suotava, joka joutuisimmin
palauttaisi maahan rauhan, pysähdyttäen vammat, joita kiistaavat
puolueet päivä päivältä tuottivat toisilleen. Hän arveli, että Cromwell
oli ainoa suurmies, jonka johdolla voitiin muodostaa häilymätön
hallitus, ja oli senvuoksi liittynyt hänen vaiheisiinsa, vaikka hän
ei voinutkaan olla tuon tuostakin vakavasti epäilemättä, missä määrin
tämän umpimielisen ja salaperäisen kenraalin puuhien avittaminen
soveltui niihin periaatteisiin, joiden elähyttämänä hän oli tarttunut
aseisiin.

Tätä kaikkea pohtiessaan Everard loi katseensa alas kääryyn, jonka hän
oli ennen nukahdustansa kietonut ja asettanut pöydälle ylikenraalille
osoitettuna. Hän epäröitsi moneen kertaan, muistaessaan sen sisällön ja
missä määrin hänen täytyi olla paljastuneena tuon henkilön silmissä ja
sidottuna kannattamaan hänen korkealentoisia aikeitaan, kun lähetys oli
joutunut Oliver Cromwellin haltuun.

"Kuitenkin täytyy minun tehdä se", huokasi hän viimein. "Kiistaajien
joukossa on hän voimakkain -- viisain ja maltillisin -- ja vaikka
hän onkin kunnianhimoinen, ei hän kenties ole heistä vaarallisin.
Jollekulle täytyy uskoa valta toimeenpanna ja varjella yleistä
järjestystä, ja kuka voi omistaa tai käytellä sellaista valtaa
niin vääjäämättömästi kuin mies, joka on Englannin voitollisten
sotajoukkojen päällikkö? Tulkoon vastedes mitä hyvänsä, rauhan ja
lain palautuksen pitäisi olla meidän ensimäisenä ja tähdellisimpänä
päämääränämme. Tuo parlamentin pirstale ei kykene pitämään puoliansa
armeijaa vastaan pelkällä vetoamisella mielipiteen pyhitykseen.
Jos he mielivät supistaa sotaväen mahtia, niin sen täytyy tapahtua
suoranaisella sodankäynnillä ja maa on ollut liian kauvan veren
liottamana. Mutta Cromwell saattaa ja varmaan tahtookin tehdä
kohtuullisen sovinnon heidän kanssaan sellaisin perustein, jotka
saavat rauhan säilymään, ja valitettavasti on meillä ainoastaan tämä
toivo kuningaskunnan tyyntymisestä ja itsepintaisen sukulaiseni
suojelemisesta hänen rehellisen, vaikka järjettömän uppiniskaisuutensa
seuraamuksilta."

Vaientaen muutamia, sisäisiä epäilyksen ja vastahakoisuuden tunteita
tällaisella järkeilyllä pysyi Markham Everard päätöksessään yhtyä
Cromwelliin rynnistyksessä, joka oli ilmeisesti syntymässä
siviili- ja sotilasmahtien kesken. Täysin vapaana ollessaan ei hän
olisi katsonut hyväksi omaksua sitä menettelyä, vaan valitsi sen
parempana kahdesta vaarallisesta äärimäisyydestä, jotka ajan käännekohta
oli esittänyt hänen ratkaistavikseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla
vapisematta muistaessaan, että vaikka hänen isänsä oli tähän asti
ihaillut Cromwellia välikappaleena, jonka avulla oli saatu aikaan niin
suuria ihmeitä, ei hän kenties olisikaan taipuvainen menemään hänen
puolelleen Pitkää Parlamenttia vastaan, jossa hän oli ollut toimeliaana
ja huomattavana jäsenenä, kunnes hänet oli yhtämittainen kivuloisuus
osittain syrjäyttänyt. Tämäkin epäilys oli Markhamin nieltävä tai
tukahutettava parhaansa mukaan, mutta hän lohduttausi sillä helpolla
vastahuomautuksella, että hänen isänsä oli toki mahdoton nähdä asioita
toisessa valossa kuin ne olivat hänelle itselleen esiintyneet.



7. LUKU.

EVERSTIN LÄHETTI.


Ratkaisevasti päätettyään toimittaa käärynsä kenraalille ilman
viivytystä lähestyi eversti Everard sen huoneen ovea, jossa sisältä
kuuluvasta raskaasta hengityksestä päättäen vanki Wildrake nukkui
sikeää unta sekä väkijuomien että väsymyksen voittamana. Tulijan
kiertäessä avainta teki hieman ruostunut telki niin kirskuvaa vastusta,
että se osittain herätti nukkujan huomiota, vaikkei havahduttanut
häntä. Everard seisoi hänen vuoteensa ääressä kuullessaan hänen
mutisevan: "Onko jo aamu, vanginvartija? No, sinua koiraa, jos sinussa
olisi vain rahtunenkin ihmisyyttä, niin lieventäisit ilkeätä sanomaasi
sektipikarilla; hirttäminen on surkeata työtä, hyvät herrat -- ja murhe
on kuivaa."

"Ylös, Wildrake -- ylös, senkin pahanenteinen uneksija!" sanoi hänen
ystävänsä, ravistaen häntä kauluksesta.

"Hellitä minusta!" vastasi nukkuja. "Kai minä kykenen kapuamaan
tikkaat avuttakin." Hän nousi sitten istualleen vuoteella, avasi
silmänsä tuijotellen ympärilleen ja huudahti: "Voi hiisi! Sinäkö
siinä vain oletkin, Mark? Luulin jo olevani hukassa -- kahleet oli
hellitetty nilkoistani -- silmukka sipaistu kaulaani -- raudat lyöty
pois ranteistani -- kaikki oli valmiina tanssiakseni taivasalla varsin
kevyellä jalansijalla."

"Heitä tuo ainainen hupsuttelusi, Wildrake! Varmaankin juopottelun
paholainen, jolle lienet myynyt itsesi --"

"Härkätynnyrillisestä kanarinviiniä", keskeytti Wildrake; "kauppa
tehtiin eräässä Vintryn kellarissa".

"Siinä olen yhtä hullu kuin sinä, jos uskon mitään sinulle", pahoitteli
Markham; "sinulla on tuskin aistejasikaan vielä tallella".

"Mikä minua vaivaisi?" puolustausi Wildrake. "Enpä liene maistanut
väkijuomia unissani, paitsi että olin juovinani sahtia vanhan Nollin
kanssa, hänen omaa panemaansa. Mutta älä näytä noin synkeältä, mies,
-- olen sama Roger Wildrake, mikä olen aina ollut, huimaluontoinen
kuin koirassorsa, mutta uskollinen kuin taistelukukko. Olenhan
oma veikkosesi, mies -- ystävällisten palvelustesi sitoma sinuun
-- _devinctus beneficio_ -- siinä kuulet sen latinaksi; ja missä
on minulle uskottavaksesi sellaista asiaa, jota minä en tahdo tai
uskalla toimittaa, vaikkapa minun olisi kaiveltava paholaisen hampaat
lyömämiekallani hänen haukkailtuaan aamiaisekseen keropäitä?"

"Sinä härnäät minut hulluksi", päivitteli Everard. "Aikoessani antaa
hoidettavaksesi, mitä minulla on maan päällä kaikkein kallisarvoisinta,
on sinun käyttäytymisesi ja puheesi pelkkää mielipuolen hourimista.
Eilen illalla otin lukuun humalaisen järjettömyytesi, mutta kuka voi
sietää aamuista ajattelemattomuuttasi? Se on vaarallista sinulle
itsellesi ja minulle, Wildrake -- se on tylyä -- saattaisin sanoa
kiittämätöntä."

"Ei, älä sano _sitä_, ystävä", kielsi kavalieri hiukan liikutettuna,
"äläkä minua tuomitessasi käytä ankaruutta, jota ei voi sovelluttaa
minunlaisiini. Me olemme menettäneet kaikkemme näissä murheellisissa
selkkauksissa, meidän on pakko jos jollain keinoin tavoitella
elantoamme ei ainoastaan päivästä päivään, vaan ateriasta toiseen --
ainoana kätköpaikkanamme vankila, lopullisen levon mahdollisuutena
hirsipuu, -- mitä voit odottaa meiltä muuta kuin että kannamme
kohtalomme kevein sydämin, koska sortuisimme taakkamme alle, jos
mielemme olisi raskas?"

Näissä sanoissa ilmeni tunnetta, joka tapasi vastaavan jänteen
Everardin sielussa. Hän tarttui ystävänsä käteen ja puristi sitä
myötätuntoisesti.

"Ei, jos näytin töykeältä sinua kohtaan, Wildrake, niin vakuutan sen
tapahtuneen enemmän itsesi tähden kuin minun. Minä tiedän, että sinulla
on keveytesi pohjalla yhtä syvällinen kunnian ja tunteellisuuden
periaate kuin on koskaan ollut ihmissydäntä hallitsemassa. Mutta sinä
olet ajattelematon -- äkkipikainen -- ja minä vakuutan sinulle, että
jos sinä kavaltaisit itsesi tässä asiassa, jossa luotan sinuun, eivät
itselleni koituvat pahat seuraamukset raskauttaisi minua enempää kuin
ajatus, että panin sinut sellaiseen vaaraan."

"Kas, jos käytät tuota äänilajia, Mark", puheli kavalieri yrittäen
nauraa, ilmeisesti salatakseen taipumuksensa aivan toisenlaiseen
liikutukseen, "niin teet lapsia meistä molemmista -- pienokaisia
ja kapalovauvoja, kautta tämän säiläni kahvan. No niin, luota sinä
vain minuun; osaan olla varovainen, kun aika sitä vaatii -- yksikään
ihminen ei ole nähnyt minun ryyppäävän silloin kun kaivattiin
valppautta -- enkä vaivaista viinikorttelillistakaan maista ennen
kuin olen toimittanut tämän asiasi. No, minä olen sinun sihteerisi --
kirjurisi -- minä unohdin -- ja vien paperisi Cromwellille, pitäen
hyvää huolta siitä, ettei minulta yllätyksellä tai vehkeilyllä
puserreta uskollisuuteni tukkua" -- lyöden sormellaan kääryyn -- "ja
minä luovutan sen niihin mitä uskollisimpiin käsiin, joihin se on
mitä nöyrimmin osoitettu. Hiivatissa, Mark, ajattele asiaa sentään
vielä hetkinen. Ethän toki anna nurjuutesi mennä niin pitkälle, että
lyöttäytyisit yhteen tuon verisen kapinoitsijan kanssa? Käske minun
antaa hänelle kolme tuumaa väkipuukostani, ja minä teen sen paljoa
mieluimmin kuin ojennan käärysi."

"Joutavia", vastasi Everard, "tämä ei sovi sopimukseemme. Jos tahdot
auttaa minua, niin hyvä on; jos et, niin älä anna minun hukata aikaa
väittelyyn sinun kanssasi, koska minusta tuntuu jokainen hetki
ikäkaudelta, kunnes kääry on kenraalin hallussa. Se on ainoa keino,
mitä minulle on jäänyt, hankkiakseni jonkunlaisen suojeluksen ja
turvapaikan Sir Henry Leelle ja hänen tyttärelleen."

"Kun niin on asian laita", myöntyi kavalieri, "niin enpä säästä
kannuksia. Heponi tuolla kaupungissa on valmis taipaleelle kohtsiltään,
ja sinä saat luottaa siihen, että kerkiän vanhan Nollin -- kenraalisi,
tarkoitan -- puheille niin vähässä ajassa kuin mies ja hevonen pääsevät
Woodstockista Windsoriin, missä luullakseni tällähaavaa tapaan ystäväsi
hallitsemassa teurastuskenttäänsä."

"Hiljaa, ei sanaakaan siitä. Sitte kun eilen illalla erosimme, olen
suunnitellut sinulle tolan, joka soveltuu sinulle paremmin kuin
teeskennellä puheen ja ulkonaisen käytöksen säädyllisyyttä, koska
sinulla on sitä niin niukasti. Olen ilmoittanut kenraalille, että sinä
olet pahan esimerkin ja huonon kasvatuksen takia --"

"Mikä on toivoakseni tulkittava toisin päin", tokaisi Wildrake, "sillä
tokihan olen saanut yhtä hyvän syntyperän ja kasvatuksen kuin yksikään
Leicestershiren nuorukainen voisi haluta".

"Olehan nyt hiljaa -- sinä olet, sanon, pahan esimerkin johdosta
villiintynyt yhteen aikaan ilkimieliseksi ja sotkeutunut
kuningas-vainajan puolueeseen. Mutta nähtyäsi, mitä suurta kenraali
on saanut aikaan kansalle, olet sinä päässyt selville hänen
kutsumuksestaan suureksi välikappaleeksi näiden sekasortoon joutuneiden
kuningaskuntien tyynnyttämisessä. Tämä selonteko sinusta ei ainoastaan
saa häntä jättämään silleen hullutuksiasi, jos sellaisia väkisinkin
puhkeisi ilmi, vaan myöskin herättää hänessä harrastusta sinua kohtaan,
koska muka olet erityisesti kiintynyt juuri häneen."

"Epäilemättä", vahvisti Wildrake, "niinkuin jokainen kalastaja pitää
parhaiten niistä mulloista, jotka hän on itse houkutellut koukkuun".

"On mielestäni luultavaa, että hän lähettää sinut luokseni sellaisin
kirjein", jatkoi eversti, "että minä saan ehkäistyksi takavarikkoon
ottajien toimenpiteet ja annetuksi vanhalle Sir Henry Lee-paralle luvan
viettää loput päivänsä niiden tammien keskellä, joita hän ihastelee.
Tätä olen pyytänyt kenraali Cromwellilta, ja minä luulen, että isäni
ystävyys ja oma kannatukseni voivat sen verran, venyttää hänen
suosiollisuuttansa ilman ratkeamisen vaaraa, etenkin kun olosuhteet
ovat tänällään -- ymmärräthän?"

"Varsin hyvin", vastasi kavalieri. "Venyttää, hän sanoo! Minä olisin
pikemmin venyttämässä narua sen jatkona kuin hieroisin kauppoja sen
vanhan kuningasmurhaajan riiviön kanssa. Mutta minä olen sanonut
antavani sinun ohjata tekojani, Markham, ja sen, hiisi vieköön, teen."

"Ole siis varovainen", kehoitti Everard. "Ota tarkoin vaari siitä, mitä
hän tekee ja sanoo -- olletikin mitä hän tekee, sillä Oliver on niitä
miehiä, joiden mieli on paremmin tunnettavissa toimenpiteistä kuin
sanoista. Ja maltas -- taisitpa totisesti olla lähdössä ihan tyhjin
kukkaroin?"

"Liiankin totta, Mark", myönsi Wildrake; "viimeinen noble suli eilen
illalla noiden huovihirtehistesi joukossa".

"No, Roger", vastasi eversti, "se on helppo korjata". Niin sanoen hän
sujautti kukkaronsa ystävän käteen. "Mutta etkö olekin harkitsematon
virmapää, kun olit lähtemäisilläsi matkalle varaamatta mitään
kuluihisi! Mitä olisit voinut tehdä?"

"Hitto, sitä en ollenkaan tullut ajatelleeksi. Minun olisi kai pitänyt
huikata _Seis_ ensimäiselle kaupunkilaiselle massimiehelle tai
pyylevälle kalakauppiaalle, minkä olisin tavannut nummella; se on monen
kelpo miehen apukeinona näinä huonoina aikoina."

"Heitä jo", sanoi Everard; "ole varovainen -- älä antaudu
huikenteleviin tuttavuuksiin -- hallitse kieltäsi -- varo viini-,
ruukkua, sillä suurtakaan vaaraa ei ole, jos vain voit pysytellä
selvänä. Ole maltillinen puheissasi, ja karta sadatuksia ja
kerskauksia."

"Sanalla sanoen on minun muutettava itseni samanlaiseksi pyhimykseksi
kuin sinä olet, Mark? No", tuumi Wildrake, "ulkonaisesti kyllä luulen
kykeneväni esiintymään _Toivo-taivaan-armoa[16] Bombyna_ yhtä hyvin
kuin sinäkin. Voi ne olivat iloisia päiviä, kun me näimme Millsin
esittävän Bombya Fortune-teatterissa, Mark, ennen kuin minä olin
menettänyt nauhakoristeisen levättini ja korvastani jalokiven tai
sinä olit saanut tuota kurttua otsallesi ja puritanilaista kierrettä
huulipartaasi!"

"Ne olivat kuten useimmat maailmalliset huvitukset, Wildrake", vastasi
Everard, "makeita suussa ja karvaita sulattaa. Mutta menehän nyt;
ja kun tuot minulle vastauksen, niin tapaat minut joko täältä tai
kauppalasta Pyhän Yrjänän majatalosta. Onnea matkallesi. Mutta ole
varovainen esiintymisessäsi."

Eversti jäi syviin mietteisiin. "Luullakseni en ole sitoutunut liian
pitkälle kenraalin silmissä", hän huomautti itsekseen. "Hänen ja
parlamentin välien rikkoutuminen näyttää välttämättömältä, ja se
syöksisi Englannin takaisin kansalaissotaan, johon kaikki ihmiset
ovat kyllästyneet. Hän saattaa pahastua lähetistäni -- mutta sitä en
sentään suurestikaan pelkää. Hän tietää, että minun on täytynyt valita
sellainen mies, johon voin itse luottaa, ja hän on ollut kylliksi
tekemisissä jäykemmän lajin kanssa, oivaltaakseen niiden joukossa kuten
muuallakin olevan miehiä, jotka osaavat kätkeä kaksi naamaa yhden
päähineen alle."



8. LUKU.

OLIVER CROMWELL.


Jättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria,
hänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt
laimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin
hämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.

Wildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan
vallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen
käyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten
säntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen
saanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota
mässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet
kyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan
omituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen
kokenut.

Hänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan
Cromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin
taistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa
pistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun
verran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli,
oli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen
vaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on
omiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin
tunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli
erityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin
aikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei
vähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta
puolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea
harvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.

"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna", hän sanoi, "vaikkapa
vain sanoakseni, että minä _olen_ nähnyt! hänet".

Hän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä
voimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta,
jollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti
käydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia
tällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan,
jonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus,
Housunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena
ravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi
Bess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli
nyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan
parlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta
johtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta
kaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä
ylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa
kuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä
kaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa
olivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia -- mitä seikkoja hän johtui
tarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.

Tämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti
vastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä
seuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille
ja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.

Linnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet
päästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena
katsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen
ulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen
kaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja
äänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset
jäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti
tämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä
pyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi
sen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin
kaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko
loppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset
tunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli
hänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan
ansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki
Pyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu
oli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine
vaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja
sen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä
ja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista
ristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi,
että Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä
lipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin
tapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta
vartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä
kivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.

"Minne menossa, ja kuka olet?"

"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille", vastasi Wildrake.

"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin."

Korpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan
kaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen
korkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon
yrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli
niitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin
saavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä
pätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka
ehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa
puolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin
painaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja
täydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.

"Asiani", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin
tiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta,
"asiani koskee kenraalianne".

"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?" muistutti
korpraali. "Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen
ylhäisyyttänsä kohtaan."

"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys
piti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain
kumarsi ja oli vaiti.

"Seuraa minua", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi
häntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle
ajanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat
meidän päivinämme.

Tulen ääressä istui joitakuita muskettisotureita, kuunnellen kumppania,
joka selitteli heille jotakin vaikeata uskonnollista kysymystä. Hän
alotti puoliääneen, mutta hyvin sujuvasti, ja loppua lähetessään
koroitti hän äänensä kimeäksi ja kiihkeäksi ikäänkuin vaatien
viipymätöntä vastausta tai vaiteliasta hyväksymistä. Soturit näyttivät
kuuntelevan puhujaa järkähtämättömin kasvonpiirtein, vastaillen
hänelle ainoastaan tupakansavun pilvillä, joita he tuprauttelivat
tuuheiden viiksiensä alta. Lavitsalla makasi kasvoillaan muuan
soturi; oli mahdoton päättää, nukkuiko hän vai oliko vaipunut syviin
mietteisiin. Keskilattialla seisoi upseeri, joksi hänet saattoi
päättää kirjaillusta olkavyöstänsä ja uumille kiedotusta huivistaan;
muutoin oli hän hyvin yksinkertaisesti puettu. Hän opetti parhaillaan
vastatulleelle vantteralle maalaiselle silloisen käsikirjan temppuja.
Liikkeitä ja komentosanoja oli vähintään kaksikymmentä, ja ennen kuin
ne oli säntilleen suoritettu loppuun ei korpraali sallinut Wildraken
istuutua eikä myöskään edetä vartiohuoneen kynnystä sisemmäksi. Hänen
oli senvuoksi perätysten kuunneltava: musketti olalle -- musketti
lepoasentoon -- musketti vireeseen -- sankkineula esille -- ja monia
muita unohdettuja sotaisen harjoituksen määräyksiä, kunnes viimein
sanat: "musketti paikoilleen" lopettivat luennon täksi kertaa.

"Nimesi, ystävä?" kysyi upseeri tulokkaalta opetuksen päätyttyä.

"Ephraim", vastasi mies honotusta teeskennellen.

"Ja mikä muu kuin Ephraim?"

"Ephraim Antura, hyvästä Gloucesterin kaupungista, missä olen asunut
seitsemän vuotta, oppipoikana palvellen erästä arvoisaa nuoranpunojaa."

"Se on oiva ammatti", vastasi upseeri; "mutta valitessasi meidän
uramme ole varma siitä, että edistyt naskaliasi pitemmälle ja vieläpä
lestiäsikin".

Puhuja hymyili kolkosti tälle huonolle sanaleikin yritykselle ja
sanoi sitte korpraaliin kääntyen, jonka kasvot kahden askeleen päässä
kuvastivat puhumisen halua: "Mitä nyt, korpraali, mitä kuuluu?"

"Tässä on muuan tuomassa kääryä, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne",
ilmoitti korpraali. "Sieluni ei totisesti riemuitse hänestä, koska
katson hänet sudeksi lammasten vaatteissa."

Näistä sanoista kuuli Wildrake, että hän oli jo tullut sen suurmiehen
eteen, jonka luo hänet oli lähetetty asialle, ja hän pysähtyi
harkitsemaan, millä tavoin tätä piti puhutella.

Oliver Cromwellin ulkomuoto ei ollut suinkaan miellyttävä, kuten on
yleiseen tiettyä. Hän oli keskimittainen, voimakas ja karkeatekoinen,
kasvonpiirteiltään tyly ja ankara, mutta ne ilmaisivat kuitenkin suurta
luontaista älykkyyttä ja ajattelevaisuutta. Silmät olivat harmaat ja
terävät, nenä liian iso muihin piirteisiin verraten ja punertava.

Silloin kun hän tahtoi tulla selvästi ymmärretyksi oli hänen
puheenlaatunsa tarmokasta ja pontevaa, vaikkei hienoa eikä
kaunopuheista. Yksikään ihminen ei olisi voinut sellaisissa tilanteissa
sommitella tarkoitustansa lyhyemmiksi ja ytimekkäämmiksi lauseiksi.
Mutta usein tapahtui, että hänen teki mieli näytellä puhujaa ihmisten
korvien kutittamiseksi, mutta heidän ymmärrystänsä valaisematta, ja
silloin oli Cromwellilla tapana pukea tarkoituksensa tai se kaikki,
mikä tuntui olevan hänen tarkoituksenaan, peräti hämärään sanasumuun.
Tätä hän saarteli niin monilla edellytyksillä ja poikkeuksilla sekä
lujitteli sitä sellaisella, sivulauseiden sokkelolla, että vaikka hän
oli Englannin; teräväjärkisimpiä miehiä, oli hän kenties vaikeatajuisin
puhuja, mikä on milloinkaan pannut kuulijakuntaa ymmälle.
Historioitsija on aikaa sitte lausunut, että kokoelma protektorin
puheita olisi harvoin poikkeuksin maailman tolkuttomin kirja; mutta
hänen olisi pitänyt lisätä, ettei mikään voinut olla osuvampaa,
keskitetympää ja havaannollisempaa kuin ne lausunnot, joita hän todella
aikoi sommitella selkeiksi.

Cromwellista on myös huomautettu, että vaikka hän sekä isän että
äidin puolelta oli hyvää sukua ja vaikka hänellä oli ollut sellaiseen
etuun tavallisesti kuuluvat koulutuksen ja kasvatuksen tilaisuudet,
tämä kiihkomielinen kansanvaltainen valtias ei milloinkaan kyennyt
omistamaan itselleen -- tai sitte hän halveksi käyttää niitä --
sellaisia kohteliaita tapoja, joita ylemmät piirit tavallisesti
noudattavat keskinäisessä seurustelussaan. Hänen esiintymisensä oli
niin suorasukaista, että sitä voitiin toisinaan sanoa moukkamaiseksi,
mutta hänen puheessaan ja käytöksessään ilmeni kuitenkin hänen
asemaansa kuuluvaa voimaa ja tarmoa, jotka herättivät pelonsekaista
kunnioitusta, jolleivät antaneetkaan hänelle arvokkuutta; ja olipa
sellaisiakin välipäitä jolloin tuo synkkä ja selittämätön sielu laajeni
miltei suostuttelemaan sydämellistä kiintymystä puoleensa. Oikullisesti
puhkeileva leikkisyys oli lajiansa karkeata ja alhaista ja laadultaan
toisinaan toimintaan menevää. Jotakin hänen luonnonlaadussaan oli
maanmiestensä mielialaan soveltuvaa -- hän halveksi hulluttelua,
vihasi teeskentelyä ja kartteli muodollisuutta, ja se kaikki
terveeseen järkevyyteen ja horjumattomaan miehuuteen yhtyneenä teki
hänestä monessa suhteessa hyvinkin sattuvan edustajan Englannin
kansanvaltaisuudelle.

Hänen uskonnollisen kantansa täytyy aina pysyä hyvin epätietoisena,
ja luultavasti olisi hän itsekään tuskin kyennyt selvittämään sitä.
Ehdottomasti oli hänen elämässään aika, jolloin hän oli vilpittömästi
intomielinen ja jolloin hänen hiukan raskasmielisyyteen luontuvaa
synnynnäistä elämänkatsomustaan voimakkaasti kannusti siihen
aikaan vallalle päässyt kiivailu. Toiselta puolen esiintyi hänen
valtiollisella urallaan ajanjaksoja, jolloin emme varmastikaan tee
hänelle vääryyttä, syyttäessämme häntä ulkokultaisesta teeskentelystä.
Luultavasti arvostelemme häntä ja muita saman aikakauden lapsia
oikeimmin, jos oletamme, että heidän uskonnolliset vakuutuksensa olivat
osittain vaikuttamassa heidän omassa sydämessään, osaksi omaksuttuja
heidän oman etunsa ajamiseksi. Ja niin etevä on ihmissydän pettämään
itseänsä kuten muitakin, että varmaankin Cromwell itse yhtä vähän kuin
muut samanlaisilla erityisen hurskauden vaatimuksilla esiintyneet
olisi kyennyt tarkoin määräämään kohtaa, jossa intomielisyys päättyi
ja tekopyhyys alkoi -- tai pikemmin ei se kohta ollutkaan itsessään
kiinteä, vaan häilyi terveydentilan, hyvän tai huonon menestyksen,
mielihyvän tai masennuksen mukaan, mikäli yksilön tunteet vaihtelivat.

Sellainen oli se kuuluisa henkilö, joka Wildrakeen kääntyen ja hänen
kasvojansa tarkastaessaan ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä
näkemäänsä, koska hän vaistomaisesti nykäisi vyötänsä sivulle,
saadakseen lyömämiekkansa kahvan ulottuviinsa. Mutta kuitenkin hän
laski sitte käsivartensa ristikkäin kaapunsa alle, ikäänkuin lähemmin
ajatellessaan heittäen sikseen epäluulon tai katsoen varokeinot
itselleen alentaviksi, ja kysyi kavalierilta, mikä hän oli miehiään ja
mistä tulossa.

"Köyhä herrasmies, sir, -- mylord, tarkoitan", vastasi Wildrake;
"viimeksi lähtenyt Woodstockista".

"Ja mikä lienee viestisi, hyvä _herrasmies?"_ tiedusti Cromwell
pontevasti. "Totisesti olen nähnyt miesten, jotka ovat mitä
halukkaimmin omaksuneet sen arvonimen, käyttäytyvän kaikesta
syntyperänsä jaloudesta huolimatta melkoista huonommin kuin viisaat,
kunnolliset ja vilpittömät miehet. Mutta kyllähän herrasmies oli hyvä
arvonimi vanhassa Englannissa, kun ihmiset muistivat, mitä sen sanan
piti merkitä."

"Oikein sanotte, sir", vastasi Wildrake, vaivoin hilliten mieltänsä
purkautumasta hänen tavallisiin voimasanoihinsa; "entiseen aikaan
herrasmiehet liikkuivat herrasmiesten paikoilla, mutta nyt on maailma
niin muuttunut, että näkee kirjaillun vyön vaihtaneen sijaa alemman
nokkanahan kanssa".

"Niinkö sanot?" tuumi kenraali. "Oletpa rohkea miekkonen, kun voit
viisastella noin köykäisesti; sinä helähdät mielestäni hiukan liian
kovaa, ollaksesi hyvää metallia. Ja vielä kerran, mikä on viestinäsi
minulle?"

"Tämä kääry", ilmoitti Wildrake, "joka minun oli toimitettava käsiinne
eversti Markham Everardilta".

"Kas, minun on täytynyt erehtyä sinusta", sanoi Cromwell lauhtuneena,
kun kuuli mainittavan miestä, jota hän suuresti halusi kannattajakseen;
"suo meille anteeksi, hyvä ystävä, sillä sellainen sinä epäilemättä
olet. Istuuduhan tuohon omiin mietteisiisi, kunnes olemme tutkineet
käärysi sisällön. Pidettäköön hänestä huolta ja toimitettakoon hänelle,
mitä hän tarvitsee."

Niin sanoen läksi kenraali vartiohuoneesta. Wildrake istuutui soppeen
ja odotti kärsivällisesti lähetyksensä tuloksia.

Soturit katsoivat nyt olevansa velvollisia kohtelemaan häntä
huomaavaisemmin; he tarjosivat hänelle piipullisen trinidadoa ja
mustakiiltoisen viinaruukun. Mutta Cromwellin katse ja se vaarallinen
asema, johon vähäisinkin ilmitulon mahdollisuus saattoi hänet
toimittaa, saivat Wildraken kieltäytymään vieraanvaraisuudesta.
Ojentautuen taaksepäin istuimellaan ja ollen uinahtavinaan hän
vältti huomiota ja puhuttelua, kunnes jonkunlainen ajutantti eli
päivystäjäupseeri tuli kutsumaan häntä Cromwellin puheille.

Mainittu henkilö olijasi hänet takaveräjälle, josta hän astui
varsinaiseen linnan rakennukseen. Monia salakäytäviä ja portaita myöten
joutui hän viimein pieneen kamariin eli vierashuoneeseen, jossa oli
runsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna
näkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita
vankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli
käännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi
muuanne.

Tässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa
damastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa,
jonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa
yksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja
ryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan
kuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle
menestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen
eteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.

"Pearson", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, "odota
lehterillä, mutta pysy kuuluman päässä". Pearson kumarsi ja teki
lähtöä. "Keitä muita on lehterillä?"

"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti
Overtonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille."

"Sitä tahdoimmekin", sanoi kenraali; "me emme soisi asunnossamme olevan
ainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se
kelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?"

"Mainion vinhaan menoon", kertoi Pearson; "ja hän kosketteli
niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän
ylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön
-- ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika
on päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän
kunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat
taistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet
kylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät
heidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa
lihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä".

"Sitä kunnon miestä!" kiitti Cromwell; "ja noin sattuvastiko hän
kajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin -- mutten nyt. Lähdehän,
Pearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan
valvokoot ja rukoilkoot."

Pearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili
kenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden,
mihin laatuun puhuttelisi häntä.

Kun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana
esitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs
kenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään
tiesi.

"Tämän kirjeen", hän haastoi, "olet tuonut meille herraltasi tai
suojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja
kunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan,
ja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen
ja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän,
mitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun
välitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa
ja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme
olisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut
minun luokseni -- älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, --
minun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle
olisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin
suuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu
pitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa,
hyvä ystävä -- minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten
haastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut,
kolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee
herraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja
viimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen
hyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin
totisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten
alusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina
silmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja
kunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua
ystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen.
Kuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten
suosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin
kuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin
kunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa,
niinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni,
että me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten
ja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin
tulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa -- että se otettaisiin pois
hurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja
eritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä
vastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt
paljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä
tämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin
edustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta
olematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka
koirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne
peitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta
häikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä
puhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla
lukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin
valiokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa
minulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on
myönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut
sen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien
ja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi
vähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten
näkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo
ystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on
tehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai
ehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle
yksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?"

Roger Wildrake oli parhaansa mukaan tarkannut ylikenraalin puhetta,
mutta siinä määrin hämmentynyt lausunnon moninaisista mutkista,
että hänen ajatuksensa sekosivat kuin maalaisen, joka on sattunut
sotkeutumaan useitten ajoneuvojen keskelle eikä kykene liikahtamaan
askeltakaan yhden vaaran tieltä, joutumatta muiden pyörien uhkaamaksi.

Ylikenraali näki hänen ällistelevän katseensa ja alotti uuden
puheen, teholtaan samanlaisen kuin äskeinenkin oli. Hän haastoi
hartaasta suosiollisuudestaan kelpo ystäväänsä everstiä kohtaan,
kiintymyksestään jumaliseen ja vakavaan sukulaiseensa Desboroughiin,
Woodstockin palatsin ja puiston suuresta tärkeydestä, parlamentin
päätöksestä, että se oli otettava takavarikkoon ja tulot siirrettävä
valtionrahastoon, omasta syvästä kunnioituksestaan parlamentin
käskyvaltaa kohtaan ja yhtä syvästä vakaumuksestaan, että armeijalle
tehtiin vääryyttä. Hän selitti toivomuksekseen ja tahdokseen, että
kaikki asiat järjestettäisiin sovinnolliseen ja ystävälliseen tapaan
ilman oman voiton tavoittelua, erimielisyyttä tai riitaa niiden
kesken, jotka olivat olleet toimivina käsinä ja hallitsevina päinä
suuressa kansallisessa pyrkimyksessä. Hän oli halukas, todella halukas
osaltaan edistämään tätä työtä ei ainoastaan luopumalla virastaan,
vaan hengestäänkin, jos sitä vaadittiin häneltä tai jos se kävi
päinsä soturi-parkain turvallisuuden kannalta hänen kun oli pakko
esiintyä heille kuin isänä, koska he olivat seuranneet häntä lasten
velvollisuudentuntoa ja kiintymystä osoittaen.

Ja tässä hän saapui toiseen äänettömään pysähdykseen, jättäen Wildraken
yhtä epätietoiseksi kuin ennenkin, oliko vai eikö ollut hänen
aikomuksenaan myöntää eversti Everardille tämän pyytämiä valtuuksia
Woodstockin suojelemiseksi parlamentin asiamiehiltä. Sielussaan
alkoi hän toivoilla, että taivaan tuomio tai omantunnon tuska oli
hämmentänyt kuningasmurhaajan järjen. Mutta ei -- hän ei voinut nähdä
muuta kuin älyä tuossa vakaassa ankarassa silmässä, joka kielen noin
yltäkylläisesti ladellessa kierteleviä lauseitaan näytti ankaran
huomaavasti tarkkaavan, minkä vaikutuksen puhe teki kuulijaan.

"Horna vieköön", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan
tutustuneemmaksi uudessa asemassaan ja kärsimättömäksi keskustelusta,
joka ei johtanut mihinkään näkyvään päätelmään tai loppuun, "jos Noll
olisi itse paholainenkin, niinkuin hän on paholaisen helmalapsi, niin
en minä anna hänen tällä tavoin vetää itseäni nenästä. Röyhistäydynpä
pikkuisen, jos hän jatkaa tätä menoa, ja yritän, pystynkö saamaan hänet
ymmärrettävämpään puhelajiin."

Tässä rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista,
Wildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä
pysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo
alottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut
joukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän
palvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin
hetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.

"Sallikaa minun sanoa", hän huomautti suorasukaisesti, "että teidän
arvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta -- omista
ansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta
voidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja
kolmannelle pääkappaleelle."

"Kolmannelleko!" kertasi Cromwell.

"Niin", selitti Wildrake, "joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan
koski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä -- minkä osuuden
minä saan tässä asiassa?"

Oliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka
hiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän
tiikerin murinaan. "_Sinun_ osuutesi, lurjus!" hän huudahti; "hirsipuu!
Sinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi!
Mutta", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, "pysy uskollisena, niin
minun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne -- sinä olet
rohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen
-- niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet
erinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään
parlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas
heidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä
vastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan
asian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo
miehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä
myöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset
suuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä
en ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden
tunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa
toimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on
paras varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen
sanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan
vertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko
ilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta."

"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne", huomautti kavalieri hartioitaan
kohauttaen, "on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen
voi saada sen aikaan".

"Niinkö sanot?" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti
ilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille;
"niin, totisesti, sinä et valehtele siinä -- me olemme olleet
välikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan
ilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla.
Parlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa,
mutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä
selkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella
maatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi
tehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat
itsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille,
mitä minulla on sinulle sanottavana."

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani",
vakuutti kavalieri.

Ja tasavaltalainen päällikkö -- vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei
olisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa -- kävi selittämään
näkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin
tällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään
puheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut
muualla kuin taistelukentällä.

"Sinä näet", hän lausui, "ystävä, millä kannalla asiani ovat.
Parlamentti -- sen saakoon tietää kuka hyvänsä -- ei minua rakasta, ja
vielä vähemmin valtioneuvosto, jonka kautta se hoitelee kuningaskunnan
toimeenpanevaa hallitusta. En osaa sanoa, minkätähden he epäilevät
minua, jollei syynä ole se, että minä en tahdo luovuttaa viatonta
armeijaparkaa, joka on seurannut minua niin monissa taisteluissa, nyt
revittäväksi hajalle, murrettavaksi ja mullistettavaksi, niin että ne,
jotka ovat verellään puoltaneet valtiota, eivät kenties saa itselleen
mahdollisuutta hankkia elantoansa työllään, mikä minun mielestäni
olisi kova toimenpide, koska se on esikoisuuden ottamista Esaulta edes
antamatta hänelle vaivaista annosta hernerokkaa."

"Esau luullakseni pystyy auttamaan itseänsä", huomautti Wildrake.

"Totisesti, sinä sanoit oikein", myönsi kenraali; "työläs on
nälkiinnyttää aseellista miestä, jos ruokaa on saatavissa ottamalla
-- kaukana kuitenkin olkoon minusta kapinoimisen edistäminen tai
asianmukaisen alistuvaisuuden puute noita valtiaitamme kohtaan. Minä
vain tahtoisin anoa velvollisuudentuntoisesti ja säädyllisesti,
sovinnolliseen ja rauhalliseen tapaan, että he kuuntelisivat selityksiä
olosuhteistamme ja harkitsisivat tarpeitamme. Mutta katsellessasi minua
ja arvostellessasi minut yhtä vähäpätöiseksi kuin hekin, täytyy sinun
ajatella, että minä ärsyttäisin valtioneuvostoa kuten parlamenttiakin,
jos pelkästään tuottaakseni tyydytystä arvoisalle herrallesi
toimisin vastoin heidän tarkoituksiaan tai epäisin pätevyyden heidän
valtuuttamaltansa valiokunnalta, joka on vielä valtion korkein
virkakunta -- ja minun puolestani pysyköön siinä asemassa kauvan! --
panemaan toimeen heidän aikomansa takavarikon. Ja eikö myös sanottaisi,
että minä taivuin ilkimielisen etuun, suodessani tuon entisten
verenjanoisten ja irstaitten hirmuhallitsijain pesän tänä meidän
päivänämme jäädä turvapaikaksi vanhalle ja paatuneelle amalekiitalle,
Sir Henry Leelle, hänen pitääkseen hallussaan paikan, josta hän on niin
kauvan ylpeillyt? Totisesti olisi se vaarallinen juttu."

"Onko minun siis ilmoitettava", kysyi Wildrake, "jos suvaitsette, että
te ette voi avittaa eversti Everardia tässä kohden?"

"Ehdoitta, niin -- mutta ehdollisesti ajatellen saattaa vastaus kuulua
toisin", vastasi Cromwell. "Minä näen, että sinä et kykene oivaltamaan
tarkoitustani, ja sentähden valaisen sitä sinulle osittain. Mutta paina
mieleesi, että jos kielesi kavaltaa sanani muutoin kuin viedessäsi
sanomani herrallesi, niin kautta kaiken veren, mitä on vuodatettu näinä
rauhattomina aikoina, sinä kuolet tuhanteen kertaan yhtähaavaa!"

"Ei ole minusta pelkoa, sir", vakuutti Wildrake, jonka luontainen
rohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat
masentuvat kotkan tullessa saapuville.

"Kuule minua siis", virkkoi Cromwell, "äläkä anna tavunkaan kirvota
kieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän
on ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen
viimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa
-- kiitollisia olkaamme voitosta!"

"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee", vastasi
Wildrake.

"Ja etkö tiedä -- en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin,
vaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta,
voidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava --
etkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen
ilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan
tytärtä?"

"Sen kaiken olen kuullut", myönsi Wildrake, "enkä voi kieltää uskovani
sitä".

"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja
joutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan,
tiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen
seurassaan, ellei ihan viimeinenkin."

"Se oli penteleesti hänen laistansa", tokaisi kavalieri riittävästi
punnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin,
"ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta
kannosta!"

"Haa, sadatatko sinä?" virkkoi kenraali. "Sekö on parannustasi?"

"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa", vastasi
Wildrake malttuen, "paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja
kavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin
ratsumies".

"Sinun pitäisi hävetä", moitti kenraali, "kannattaako antautua syntiin,
joka on niin kamala muiden korville eikä tuota käyttäjälleen mitään
etua?"

"Epäilemättä on tuottoisampiakin syntejä maailmassa kuin kiroamisen
karu ja palkaton pahe", nousi vastaukseksi kavalierin huulille,
mutta se vaihtui vakuutukseksi, että häntä suretti tuottamansa
pahennus. Totta puhuen alkoi keskustelu saada käänteen, joka teki
sen peräti mielenkiintoiseksi Wildrakelle. Tämä päätti sen vuoksi
olla menettämättä tilaisuutta sen salaisuuden kuulemiseen, joka
näytti ilmenevän Cromwellin haastelusta, ja se kävi päinsä ainoastaan
pitämällä oma kielensä hallittuna.

"Millainen rakennus on Woodstock?" kysyi kenraali äkkiä.

"Vanha maalaishovi", selitti Wildrake, "ja mikäli saatoin päätellä
yhden yön asumisesta siellä, talossa on yltäkyllin takaportaita,
salakäytäviä ja maanalaisia teitä, jotka ovat tavallisia tuollaisissa
vanhoissa korpinpesissä".

"Ja kaikenlaisia pappien piilopaikkoja kaiketikin", sanoi Cromwell.
"Harvoin puuttuu tuollaisista vanhoista maahoveista salaisia karsinoita
noiden Bethelin vasikkain suojelemiseksi."

"Teidän korkea ylhäisyytenne", myönsi Wildrake, "voi mennä valalle
siitä".

"Minä en vanno lainkaan", vastasi kenraali kuivakiskoisesti. "Mutta
mitä ajattelet, hyvä mies -- minä teen sinulle suorasukaisen kysymyksen
-- minne nuo kaksi tuntemaasi Worcesterin pakolaista luultavammin
lähtevät suojaan, sillä jossakinhan heidän täytyy turvaa saada, kuin
juuri tuohon palatsihuvilaan, jonka kaikki sopet ja kätköt nuori Albert
tuntee varhaisimmasta lapsuudestansa asti?"

"Tosiaankin", sanoi Wildrake, ponnistautuen vastaamaan näennäisen
välinpitämättömästi, samalla kun sen tapauksen mahdollisuus ja
seuraukset vavahduttivat häntä, "tosiaankin olisin samaa mieltä kuin
teidän arvoisuutenne, jollen luulisi, että parlamentin valtuuttamana
Woodstockiin saapuva seurue arvatenkin säikyttää heidät pois sieltä
niinkuin kissa häätää kyyhkyslakasta asukkaat. Kaikella kunnioituksella
sanoen soveltuu kenraalien Desboroughin ja Harrisonin naapuruus
kehnosti Worcesterin tantereelta paenneille."

"Sitä minäkin ajattelin, ja hyvä se mielestäni onkin", virkkoi
kenraali. "Kauvan kestäköön ennen kuin meidän nimemme ovat
vihollisillemme muuna kuin kauhuna! Mutta tässä asiassa, jos sinä olet
toimelias juonimaan herrasi hyväksi, voisit luullakseni saada aikaan
jotakin hänen nykyiselle päämäärälleen suotuista."

"Aivoni ovat liian heikot ylttämään teidän arvoisan tarkoituksenne
syvyyttä", sanoi Wildrake.

"Kuuntele siis, ja käyttäös hyödyllisesti", haastoi Cromwell.
"Ehdottomasti oli Worcesterin voitto suuri ja ratkaiseva armo.
Kuitenkin saattaisi meidän kiitollisuutemme sen johdosta näyttää
vähäiseltä, ellemme tekisi kaikkeamme sen suuren työn lopulliseksi
edistämiseksi ja täydentämiseksi, joka on niin erinomaisesti menestynyt
käsissämme, joskin me puhtaassa sydämen nöyryydessä ja vilpittömyydessä
tunnustamme, että me emme millään muotoa ansaitse välittäjätoimemme
muistelemista, vaan pikemmin rukoilemme ja pyydämme, että nimemme ja
vaiheemme unohtuisivat mieluummin kuin itse suuri työ jäisi vajavaksi.
Kuitenkin, totisesti, koskee meitä nykyisessä asemassamme likeisemmin
kuin muita, -- jos nimittäin näin mitättömien olentojen sopii
ollenkaan puhua olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin osallisia
niihin muutoksiin, joita on saatu toimeen, ei meidän kauttamme tai
meidän omasta voimastamme, sanon, vaan sen kohtalon pakosta, johon
meidät kutsuttiin ja jonka täytämme kaikella vaatimattomuudella ja
nöyryydellä, -- niin, meitä koskee likeisesti, että kaikki tapahtuisi
sen suuren työn eduksi, joka on saatu aikaan ja jota vielä tehdään
näissä maissa. Sellainen on selvä ja yksinkertainen tarkoitukseni.
Joka tapauksessa on suuresti suotavaa, että tuo nuori mies, tuo
Skotlannin kuningas, joksi hän itseänsä sanoo -- tuo Kaarlo Stuart --
ei pääsisi pujahtamaan pois kansalta, jonka keskuuteen saapumalla hän
on aiheuttanut niin paljon häiriötä ja verenvuodatusta."

"Olen varma siitä", vakuutti kavalieri luoden katseensa alas, "että
teidän ylhäisyytenne viisaus on järjestänyt asiat parhaiten johtamaan
sellaiseen tulokseen, ja minä rukoilen, että vaivanne saavat sellaisen
palkan kuin ne ansaitsevat". "Kiitän sinua, ystävä", sanoi Cromwell
hyvin nöyrästi; "epäilemättä me saamme palkkiomme, ollen hyvän maksajan
töissä, joka ei milloinkaan jätä lauvantaisuoritusta sikseen. Mutta
ymmärrä minua, ystävä -- minä en halua mitään muuta kuin oman osuuteni
hyvästä työstä. Kaikesta sydämestäni osoittaisin mitä vähäistä
ystävällisyyttä voin arvoisalle herrallesi ja sinullekin oman säätysi
mukaan -- sillä minunlaiseni miehet eivät keskustele tavallisten
ihmisten kanssa, että meidän läsnäolomme unohdettaisiin kuin
jokapäiväinen tapaus. Me puhumme sinun kaltaisillesi ihmisille heidän
palkitsemisekseen tai rankaisemisekseen, ja edellistä sinä toivoakseni
tahdot toimessasi ansaita minulta."

"Teidän arvoisuutenne", huomautti Wildrake, "puhuu kuten käskemään
tottunut".

"Totta kyllä; ihmisten mielet kiintyvät minun arvoisiini pelolla ja
kunnioituksella", myönsi kenraali. "Mutta kylliksi jo siitä, sillä
minä en halua mitään muuta riippuvaisuutta omasta persoonastani kuin
mikä meillä kaikilla on yhteistä alistuvaisuutta yläpuolellamme
olevan tahtoon. Mutta mieleni tekisi heittää tämä kultainen kerä
herrasi syliin. Hän on palvellut tuota Kaarlo Stuartia ja hänen
isäänsä vastaan. Mutta hän on vanhan ritari Leen läheinen sukulainen
ja hellissä väleissä tämän tyttäreen. _Sinä_ myöskin pitänet varasi,
ystäväni -- tuo rehentelevä katsantosi toimittaa sinulle jokaisen
ilkimielisen luottamuksen, ja saalis ei voi lähestyä tätä lymyänsä
turvapaikan haussa niinkuin kani louhikkoa, sinun saamattasi vihiä sen
läsnäolosta."

"Saan ymmärretyksi teidän ylhäisyytenne tarkoituksen", virkkoi
kavalieri, "ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, kun ajattelette
minusta näin suotuisasti; toivon tapaavani jonkun sievän tilaisuuden
ansaitakseni suosiollisen mielipiteenne ja voidakseni siten näyttää
kiitollisuuttani. Mutta suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että
teidän ylhäisyytenne suunnitelma tuntuu epäiltävältä, niin kauvan kuin
Woodstock on takavarikossa. Sekä vanha ritari että hänen poikansa,
teidän arvoisuutenne mainitsemasta pakolaisesta puhumattakaan, varovat
kyllä visusti lähestymästä sitä ennen kuin nuo valtuutetut on siirretty
pois."

"Sitä varten olen puhellutkin kanssasi näin pitkään", selitti kenraali.
"Huomautin sinulle, että minä olin jokseenkin vastahakoinen vähäisestä
aiheesta peräännyttämään takavarikoitsijoita omalla valtuudellani,
vaikka minulla kenties on kylliksi arvovaltaa valtiossa sekä tehdäkseni
sen että halveksiakseni moittijaini jupinaa. Lyhyeen sanoen ei tee
mieleni ilman kipeätä tarvista tai ainakaan suurta edun mahdollisuutta
vedota etuoikeuksiini ja kokeilla niiden tehon ja muiden myöntämän
oikeutuksen keskinäisellä voimasuhteella. Jos siis everstisi ottaa
tasavaltaa kohtaan tuntemansa rakkauden tähden keksiäkseen menettelyn
pahimman ja likeisimmän vaaran välttämiseksi, joka on tuon nuoren
miehen pakeneminen, ja tahtoo panna parhaansa yrittääkseen pysähdyttää
hänet siinä tapauksessa, että hänen harhailunsa johtaa Woodstockiin,
kuten pidän hyvin luultavana, niin annan sinulle määräyksen noita
takavarikkoon ottajia varten, jotta he hetimiten poistuvat palatsista,
ja läheisintä rykmenttini osastoa varten, joka on majoitettu
Oxfordiin, jotta heidät työnnetään ulos väkisin, jos alkavat epäröidä
-- niin, vaikkapa he esimerkin vuoksi laahaisivat etumaisena pihalle
Desboroughin, olkoon hän kuinkakin lankoni."

"Suvaitkaa minun sanoa, sir", arveli Wildrake, "että minä teidän
kaikkeinvoimallisimmalla valtuudellanne kaiketi saan häädetyksi
parlamentin asiamiehet ilman teidän urhoollisten ja uskollisten
huoviennekin apua".

"Siitä olen minä vähimmin huolissani", vastasi kenraali; "haluaisinpa
nähdä parhaimpienkaan heistä istuvan sen jälkeen kun olen nyökännyt
heidän lähteäkseen -- tietysti ottamatta lukuun arvoisaa eduskuntaa,
jonka nimessä meidän valtuutemme kulkevat, mutta jonka jotkut
arvelevat syrjäytyneen valtion johtelusta ennen kuin tulee aikaa
niiden uudistamiseen. Senvuoksi on minulle etupäässä tärkeätä tietää,
ryhtyykö herrasi hommaan, josta on niin hyvää hyödyn toivoa. Olen
varmasti vakuutettu siitä, että hänen täytyy saada selville, mihin
tuo Stuart on lymynnyt, kun hänellä on sinunlaisesi vakooja, joka
olet oleksinut kavalierien parissa ja arvatakseni kykenet jälleen
omaksumaan juopottelevat, röyhistelevät, maljoja loilottelevat tapasi,
milloin hyvänsä katsot tarpeelliseksi. Nuori Lee joko pistäytyy
vanhan luo itse tai kirjoittaa hänelle taikka asettua hänen kanssaan
yhteyteen välimiehen avulla. Joka tapauksessa pitää Markham Everardilla
ja sinulla olla silmä jokaisessa päänne hiuskarvassa." Hänen
puhuessaan sävähti hänen otsalleen punerrus, hän nousi istuimeltaan
ja mitteli huonetta kiihdyksissään. "Voi teitä, jos te annatte sen
nuoren seikkailijan livistää minulta! -- teidän olisi parempi olla
Europan syvimmässä vankiluolassa kuin hengittää Englannin ilmaa, jos
vain haaveksittekaan petosta minua kohtaan. Olen puhunut sinulle
vapaasti, mies -- vapaammin kuin on tapanani -- aika vaati sitä.
Mutta luottamukseni osallisuus on kuin ruutimakasiinin vartioimista;
vähäisinkin ja mitättömin kipinä räjähdyttää sinut tuhaksi! Kerro
herrallesi, mitä olen sanonut -- vaan älä, miten sen sanoin. Hyi, että
minun piti hairahtaakin tähän maltittomaan kiihtymykseen! -- Mene,
mies, Pearson tuo sinulle sinetityt ohjeet. Mutta seis -- sinulla on
jotain kysyttävää."

"Haluaisin tietää", sanoi Wildrake, jolle kenraalin ilmeinen huolestus
antoi hieman rohkeutta, "minkä näköinen tuo nuori keikari on, jos
sattuisin tapaamaan?"

"Pitkäksi, isoluiseksi, mustanpuhuvaksi nuorukaiseksi hänen sanotaan
ylenneen. Tässä on hänen muotokuvansa, jonka on osuva käsi maalannut
jonkun aikaa takaperin." Hän käänsi julki erään muotokuvista, joiden
etupuolet oli laskettu seinää vasten; mutta sepä ei esittänytkään
Kaarlo Toista, vaan hänen onnetonta isäänsä.

Cromwellin ensimäinen liike pyrki pikaisesti pyöräyttämään kuvan
jälleen toisin päin, ja näytti siltä kuin olisi hänen tarvinnut
ponnistaa, voittaakseen vastenmielisyytensä sen katselemiseen. Mutta
hän lannisti sen, ja asettaen kuvan seinää vasten hän etääntyi
vitkallisesti ja jäykästi ikäänkuin olisi hän päättänyt omien
tunteittensa uhalla astua kohdalle, mistä sitä saattoi parhaiten
tarkata. Wildraken onneksi ei vaarallinen kumppani ollut kääntänyt
katsettansa häneen, sillä hänenkin verensä kuohahti, kun hän näki
valtiaansa muotokuvan hänen surmansa suurimman tuottajan käsissä.
Tuimana ja hurjaluontoisena miehenä hän sai kiihkonsa vaivoin
vaimennetuksi, ja jos hänellä olisi sen ensi puuskassa ollut sovelias
ase käsillä, on mahdollista, että Cromwell ei olisi milloinkaan
kohonnut korkeammalle rohkeassa nousussaan ylintä valtaa kohti. Mutta
tämä luonnollinen ja äkillinen vimman säväys, joka syöksähti Wildraken
kaltaisen tavallisen miehen suoniin talttui piankin, kun sitä vastassa
oli niin voimakkaan luonteen kuin Cromwellin kiivas, mutta tukahutettu
mielenkuohu. Katsellessaan hänen kolkkoja ja rohkeita kasvojaan, joilla
sisäiset kuvaamattomat tunteet läikehtivät, huomasi kavalieri oman
rajuutensa kuoleutuvan ja hupenevan pelkoon ja ihmetykseen. Niin totta
on, että kuten suuremmat valot nielevät ja sammuttavat vähäisempien
kimmellyksen, samaten suuret, kaukokatseiset ja hallitsevat, miehet
kiintymyksensä riehahduksessa työntävät syrjään ja masentavat toisten
heikommat tahdot ja tunteenpurkaukset, niinkuin joen yhtyessä puroon
rajumpi vuo pyyhkäisee sivulle hiljaisemman juoksun.

Wildrake seisoi äänettömänä, toimettomana ja melkein kauhistuneena
katselijana, kun Cromwell omaksui lujan katsannon ja ankaran sävyn
ikäänkuin pakoittautuen silmäilemään esinettä, minkä joku voimakas
sisällinen tunne teki hänelle tuskalliseksi ja tympäiseväksi, ja alkoi
lyhyin, katkonaisin lauselmin, mutta kuitenkin vavahtelemattomalla
äänellä tehdä huomautuksiaan kuningas-vainajan muotokuvasta. Sanat
tuntuivat vähemmin lausutuilta Wildrakelle kuin olevan hänen oman
povensa tahdotonta purkautumista, kun sitä paisutti menneen muisto ja
tulevaisen aavistelu.

"Tuo flaamilainen maalari", hän haastoi, "tuo Antonio Vandyke -- mikä
mahti hänellä onkaan! Teräs saattaa silpoa, soturit voivat runtoa ja
hävittää -- silti seisoo kuningas ajan vahingoittamatta, ja hänen
historiaansa lukiessaan saavat lastenlapsemme katsella hänen kuvaansa
ja verrata synkkiä kasvonpiirteitä kolkkoon tarinaan. Se oli ankara
välttämättömyys -- se oli kamala teko! Tuon silmän tyyni ylpeys olisi
saattanut hallita ryömivien ranskalaisten tai notkeitten italialaisten
taikka kaavamaisten espanjalaisten maailmoita, mutta sen katseet vain
yllyttivät jäykän englantilaisen luontaista urheutta. Älköön luettako
viaksi vaivaiselle syntiselle, jonka hengitys on sieramissa, että hän
kaatuu, kun taivas ei ole milloinkaan antanut hänelle tarmon sitkeyttä
hänen seisoakseen! Heikon ratsastajan viskaa maahan hänen vauhko
hevosensa ja tallaa kuoliaaksi -- voimakkain mies, parahin ritari,
hyppää tyhjään satulaan ja käyttää suitsia ja kannusta, kunnes tulinen
orhi tuntee herransa. Kuka soimaa miestä, joka ratsaille heittäytyneenä
karauttaa voitollisena kansan joukossa, kuka soimaa häntä siitä, että
hän on menestynyt, missä taitamattomat ja tarmottomat kaatuivat ja
menehtyivät? Totisesti on hänellä palkkionsa. Mitä on siis minulle
tuo maalattu kankaan kaistale enempää kuin muille? Ei; näyttäköön hän
muille noiden kylmäkiskoisten, levollisten kasvojen moitteita, tuon
ylpeän, mutta valittavan silmän nuhteita. Niillä, jotka ovat toimineet
korkeampien perusteitten mukaan, ei ole mitään syytä kavahdella
maalattuja varjoja. Ei rikkaus eikä valta nostanut minua pimennostani.
Englannin sorretut omattunnot ja loukatut vapaudet olivat lippuna, jota
seurasin."

Hän koroitti äänensä niin kovaksi -- kuin olisi hoitanut omaa
puolustustaan jonkun valamiehistön edessä, -- että Pearson
päivystäjäupseerina katsahti huoneeseen, mutta peräytyi heti, kun
huomasi herransa tuossa asennossa -- silmät säihkyvinä, käsivarsi
ojolla, jalka eteenpäin astuneena ja ääni pontevana, ikäänkuin
kenraalina käskemässä armeijansa rynnätä.

"Muut kuin itsekkäät vaikuttimet ne vetivät minut toimintaan", pitkitti
Cromwell, "ja minä kiellän koko maailmalta -- niin, elävät ja kuolleet
minä haastan todistajiksi -- oikeuden väittää, että minä tartuin
aseisiin yksityisen asian vuoksi tai omaisuuttani kartuttaakseni. Eikä
myös ollut rykmentissä ainoatakaan huovia, joka omasta kohdastaan
alkuaan vähemmin soi pahaa tuolle onnettomalle --"

Samassa avautui huoneen ovi, ja sisälle astui vallasnainen, joka
yhdennäköisyyden nojalla voitiin heti tuntea kenraalin tyttäreksi,
vaikka hänen kasvonpiirteensä olivat hennot ja naiselliset. Hän astui
Cromwellin luo, sujautti hellästi, mutta lujasti käsivartensa hänen
kainaloonsa ja virkkoi hänelle suostuttelevasti: "Isä, tämä ei ole hyvä
-- olet luvannut minulle, että tällaista ei tapahdu."

Kenraali painoi päänsä alas kuin joko häveten mielenkuohua, jonka
valtaan oli antautunut, tai vaikutusta, jota käytettiin hänen
taivuttamisekseen. Hän mukautui kuitenkin hellään harrastukseen, ja
läksi huoneesta, kääntämättä enää päätänsä muotokuvaa kohti, joka oli
häneen niin suuresti tehonnut, tai katsahtamatta Wildrakeen, joka jäi
seisomaan hämmästyksissään hievahtamattomana.



9. LUKU.


WILDRAKE VIISASTUNEENA.

Wildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään.
Usein puheltiin, että Cromwellilla, -- taitavalla ja teräväjärkisellä
valtiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli
voittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin,
että hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata -- oli monien muiden
neromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka
toisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu
siinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten
luopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten
velvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että
ne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni
henkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona
ikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä
mukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja
salaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta
henkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa
tunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun
oikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä
mielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.

Näkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta
puolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli
hänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten
miesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa
yksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali
saattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan
tieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan
omantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta,
jota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.

Tässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä
äärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa
lähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui
Wildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa
hän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä
oli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen
jossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään
Pearsonin ja Wildraken ilmestyessä.

Ylikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin.
"Toveri", lausui Cromwell, "vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua
vihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä
minusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen,
sillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja
kunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa
silmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies
eikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole
mitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä
hyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen
arvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää
saman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja
kuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä
kohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä
määräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai
niille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan
enonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi -- ajattele, mitä
olen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille
pitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni
on hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat
silmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni
-- kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista
ryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta -- nämä
ovat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita.
Tuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita -- hiukan
vieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja" --
hän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä -- "unohda näkemäsi.
Terveiseni herrallesi -- ja vielä viimeisen kerran: _muista_ -- ja
_unohda_."

Wildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin
joutuin kuin suinkin.

Saman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä,
joka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa
Woodstockin majatalossa.

"Missä olet ollut? -- mitä olet nähnyt? -- mikä kumma epävarmuus
kuvastuu katseissasi? -- ja miksi et vastaa minulle?"

"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa", vastasi Wildrake,
laskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. "Miehellä on vain
yksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen."

"Irroittaneekohan sen ryyppy?" esitti eversti; "vaikka kaithan oletkin
koetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois,
mitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa."

"Everard", kielsi Wildrake, "minä en ole maistanut edes kylmää
vesikupillista koko päivänä".

"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa", arveli eversti.. "Voitele
vikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin
haaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt
näyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi."

"Everard", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, "minä olen muuttunut
mies".

"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina",
sanoi Everard. "No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja
saanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista."

"Olen nähnyt paholaisen", kertoi Wildrake, "ja tosiaan saanut häneltä
valtakirjan".

"Anna tänne", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.

"Suo anteeksi, Mark", selitteli Wildrake, "jos tietäisit, missä
tarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty -- jos tietäisit, vaikka
aikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita
liittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta
se mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena
hehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän
paperiliuskaan."

"No, mitä joutavia", vähitteli Everard; "tuo johtuu joistakuista
intomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä
rajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne
yltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele -- kun minun
nyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan -- että minä murheetta
näen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon
joutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää
minua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin,
jotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia
on hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi
vannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa -- pitkiin
aikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja
siivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen
ajatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä,
jotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa
näin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä
kauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina
olleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä
vähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään
palkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin
haluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan
mieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme
odottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon
mitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä
ainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt
tiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni,
vaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin -- en kenties niin kiihkeästi
kuin sinä -- mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu
palauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle
itselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi
kuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi
kuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut
rakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen
vetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan."

"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä
ikuista laverrusta -- samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte
kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä
muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni
siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha
Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka
lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta
otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän
puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset,
jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän
ponnistuksiamme."

Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki
huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin
odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun
hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa
ja parlamenttia vastaan."

"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.

"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes
saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden
miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata
sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."

Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan
järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard
halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.

"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi
Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan
nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista
vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin
kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni
hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"

"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen
parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä,
jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."

"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen,
joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä
sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että
minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden
syntieni ohella. Mutta vielä mitä."

"Kirkkoon -- kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen
tapasi -- sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta
harvoinpa astut sen yli."

"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja
polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa
kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja
brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan
yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee
ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."

Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison
ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän
palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan,
jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi
suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja
ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi
usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja
joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein
hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin
ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden
kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina
viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan
pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta
terveellistä ja puhdasta vettä.

Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi
ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan,
ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti.
Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota
Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka
ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt
juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi
tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa
taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka
helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän
monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.

Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti
uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi,
että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita
ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias
toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän
Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut
olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi
jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen
ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä
jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta,
näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun
se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän
Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa
hengähtivät: "P--u minut -- tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon
-- me olemme vaivaisia savikaavoja -- yksi vaatimaton kulaus on
sallittava hauraudellemme."

Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään
verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi
ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja
kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt
edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion
mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.

Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään
keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin,
jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta
epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden
kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä
enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia
yhteen menoon.

Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla
arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan
hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat
naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet
maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä,
joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille,
että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori
Holdenough halusivat tavata häntä.



10. LUKU.

KUMMITTELEE.


Kelpo pormestarin rehevässä olemuksessa ilmeni touhuavaa tärkeyttä
ja hämiä niinkuin miehellä, joka tajusi, että hänellä oli paljoa
merkitsevä osa esitettävänä, jos hän vain kykenisi tarkoin älyämään,
mikä se osa oli. Mutta molempiin tunteisiin liittyi suuri mielihyvä
Everardin näkemisestä, ja hän hoki moneen kertaan tervetulo- ja
riemastushuudahduksensa, ennen kuin hänet voitiin saada tarkkaamaan,
mitä tämä herrasmies virkkoi vastaukseksi.

"Hyvä, arvoisa eversti, te olette tosiaan mieluisa näky Woodstockille
kaikkina aikoma, ollen melkein kaupunkilaisemme, kuten saatan sanoa,
koska olette asunut mm Paljon ja niin kauvan palatsissa. Totisesti
alkaa asia käydä miltei yli ymmärrykseni, vaikka minä olen toimitellut
tämän kauppalan virallisia tehtäviä jo pitkät ajat; ja te olette tullut
avukseni kuin -- kuin --"

"_Tamquam Deus ex machina_, kuten etnalainen runoilija lausuu",
täydensi pastori Holdenough, "vaikka minä en usein vetoa sellaisiin
kirjoihin. Tosiaankin, master Markham Everard -- tai arvoisa eversti,
pitäisi minun sanoa -- te olette suorastaan tervetullein mies, mitä on
Woodstockiin saapunut vankan Harry-kuninkaan päiviltä saakka."

"Minulla oli hiukan asiaa teille, hyvä ystävä", ilmoitti eversti
pormestaria puhutellen. "Olen hyvilläni, jos samalla sattuisi niin,
että saisin tilaisuuden tehdä teidän tai arvoisan pastorinne mieliksi."

"Varmastikin voitte sen tehdä, hyvä herra", tokaisi pastori Holdenough.
"Teillä on sydän, sir, ja teillä on käsi; ja me olemme suuressa hyvän
neuvon tarpeessa toimenmieheltä. Minä tiedän, arvoisa eversti, että te
ja teidän arvoisa isänne olette aina käyttäytyneet näissä selkkauksissa
niinkuin oikean kristillisen ja maltillisen hengen elähyttämät miehet,
pyrkien valamaan öljyä maan haavoihin, joihin toiset tahtoisivat
hieroa vihtrilliä ja pippuria; ja me tiedämme teidän olevan sen
kirkon uskollisia lapsia, jonka me olemme kärsineet paavilaisista ja
kirkkoruhtinaallisista lisistään."

"Hyvä ja kunnianarvoisa ystäväni", huomautti Everard, "minä pidän
arvossa monien opettajienne hurskautta ja tietorikkautta; mutta
minä puollan myös omantunnonvapautta kaikille ihmisille. En yhdy
lahkolaisiin enkä toiselta puolen halua nähdä heitä väkivaltaisen
sorron painamina."

"Sir, sir", virkkoi presbyteriläinen pikaisesti, "tuo kuulostaa
kyllä kauniilta; mutta minä soisin ajattelevanne, millainen mainio
maa ja kirkko meille onkaan omiaan koitumaan niiden erhetysten,
herjäin käsitysten ja oppiriitojen keskuudessa, joita päivittäin
tuodaan Englannin kirkkoon ja kuningaskuntaan, joten arvoisa pastori
Edwards 'Gangrenassaan' selittääkin, että meidän synnyinmaamme
on joutumaisillaan pelkäksi viemäriksi ja likalammeksi kaikilla
hajaannuksille, kerettiläisyyksille, jumalanpilkkaamisille ja
häiriöille, niinkuin Hannibalin armeijan sanottiin olleen kaikkien
kansojen hylkiöitä -- _colluvies omnium gentium_. Uskokaa minua,
arvoisa eversti, kunnioitettavan eduskunnan jäsenet katselevat tätä
kaikkea liian kepeästi ja vanhan Elin hyväksyvin silmäniskuin. Nuo
valistajat, hajoittajat, työntävät oikeaoppiset sielunpaimenet ulos
saarnastuoleista, tunkeutuvat perheisiin ja rikkovat niiden rauhan
riistäen pois ihmisten sydämet vakaasta uskosta."

"Hyvä pastori Holdenough", muistutti eversti keskeyttäen kiihkeän
saarnamiehen, "on syytä suruun kaikkien näiden onnettomien
eripuraisuuksien tähden, ja minä olen yhtä mieltä kanssanne siitä, että
nykyisen ajan tulinen tiimellys on yllyttänyt ihmisten mielet pois sekä
maltillisen ja vilpittömän uskonnon että säädyllisyyden ja terveen
järjen rajoista. Mutta siihen ei ole muuta apua kuin kärsivällisyys.
Intomielisyys on virta, joka vaahtoaa vähiin omalla ajallaan, kun
se sitävastoin varmasti pyyhkäisee tieltään jokaisen sulun, joka
suoranaisesti asetetaan sitä vastaan. Mutta mitä tekemistä on meillä
nyt noiden hajaannusilmiöiden kanssa?"

"No, osittain tätä, sir", alkoi Holdenough kertoa, "vaikka te kenties
pidätte tapausta vähäpätöisempänä kuin olisin osannut ajatella ennen
kuin kohtasimme. Minut itseni -- minut, Nehemia Holdenoughin", hän
lisäsi mahtipontisesti, "karkoitti väkisin omasta saarnastuolistani
niinkuin mies olisi potkaistu ulos omasta talostaan muuan muukalainen
ja tungeskelija, susi, joka ei edes viitsinyt vetää yllensä lammasten
vaatteita, vaan tuli synnynnäisessä susimaisessa nahkakölterin ja
patruunavyön asussa ja selitteli Sanaa minun sijastani kansalle,
joka on minulle kuin lauma lailliselle paimenelle. Se on liiankin
totta, sir -- herra pormestari näki sen ja yritti ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin sen estämiseksi kuin ihminen saattoi, -- vaikka" --
pormestariin kääntyen -- "vieläkin ajattelen, että te olisitte voinut
rynnistää hiukan enemmän".

"No, älkäähän nyt, hyvä pastori Holdenough; jätämme jo sen asian",
lepytteli kauppalanvanhin. "Warwickin Guy tai Hamptonin Bevis
saattaisivat päteä jonkun verran tässä sukupolvessa; mutta totisesti on
niitä liian monta ja liian voimallista Woodstockin pormestarille."

"Herra pormestari mielestäni puhuu varsin selvää järkeä", sanoi
eversti. "Jos independenttien ei sallita saarnata, niin pelkäänpä,
että he eivät tahdo taistellakaan -- ja entä jos sitte saataisiin uusi
kavalierien kapina?"

"Metelöimään voivat nousta pahemmatkin kuin kavalierit"; virkahti
Holdenough.

"Kuinka, sir?" kummeksui eversti Everard. "Sallikaa minun muistuttaa
teille, pastori Holdenough, että tuo ei ole turvallista puhetta
kansakunnan nykyisessä tilassa."

"Minä sanon", intti presbyteriläinen, "että metelöimään voivat
nousta pahemmatkin kuin kavalierit, ja minä näytän sanani toteen.
Sielunvihollinen on pahempi kuin pahinkaan kavalieri, mikä on ryyppinyt
maljoja tai äyskinyt sadatuksia -- sielunvihollinen on käynyt
metelöimään Woodstockin palatsihuvilassa!"

"Niin, on tosiaan", vahvisti pormestari, "ruumiillisesti ja
näkyväisesti, tuntuvasti ja tunnettavasti. Hirmuisessa ajassa
elämmekin!"

"Hyvät herrat, en todellakaan tiedä, miten minun olisi käsitettävä
puheenne", oudoksui Everard.

"Ka, siitä paholaisesta me juuri tulimmekin haastamaan teille", kertoi
pormestari; "mutta arvoisa pastori on aina niin kiivas lahkolaisille --"

"Jotka ovat pahanhengen äpäröitä ja hänen likeistä sukuaan", keskeytti
pastori Holdenough. "Mutta totta on, että noiden lahkojen laajentuminen
on nostattanut pimeyden ruhtinaan maan pinnallekin valvomaan etuansa,
missä havaitsee sen menestyvän parhaiten."

"Pastori Holdenough", sanoi eversti, "jos puhutte vertauskuvallisesti,
niin olen jo huomauttanut teille, että minulla ei ole keinoja
eikä taitoa riittämään noiden uskonnollisten intomielisyyksien
taltuttamiseen. Mutta jos tarkoituksenanne on lausua, että paholaisesta
on näkynyt todellinen ilmestys, niin rohkenen ajatella, että te
oikeauskoisena ja oppineena kirkonmiehenä olisitte hänelle soveliaampi
vastus kuin minunlaiseni soturi."

"Totta kyllä, sir, ja sikäli luotankin hoitamaani virkaan, että minä
kävisin hetkeäkään siekailematta rynnistämään rumahista vastaan",
selitti Holdenough; "mutta se paikka, jossa hän on viimeksi
näyttäytynyt, nimittäin Woodstock, on täynnä noita vaarallisia ja
paatuneita henkilöitä, joiden röyhkeyttä vastikään valitin; ja vaikka
minä omiin apukeinoihini luottaen uskallan ryhtyä kiistasille itse
heidän pimeän ruhtinaansa kanssa, niin en kuitenkaan ilman teidän
suojelustanne, arvoisa eversti, näe viisaaksi mennä kohtaamaan
peuhtovaa ja puskevaa härkää Desboroughia tai verenhimoista ja
raatelevaa karhua Harrisonia taikka kylmää ja myrkyllistä käärmettä
Bletsonia. Ne kaikki ovat nyt palatsihuvilassa, mullistellen vapaasti
ja keräten saalista niinkuin mukavaksi näkevät, ja paholainen on tullut
seuraan neljänneksi, kuten nyt kaikki ihmiset kertovat."

"Toden totta, arvoisa ja jalo herra", puuttui puheeseen pormestari,
"niin on asian laita kuin pastori Holdenough sanoo -- meidän
etuoikeutemme julistetaan mitättömiksi, karjaamme siepataan ihan
laitumilta. Ne puhuvat hakkaavansa maahan ja jättävänsä aitaamattomaksi
kauniin ajopuiston, joka on vuosisatoja ollut monen kuninkaan
huvikkeena, ja tekevänsä Woodstockista yhtä viheliäisen kyläpahaisen
kuin on maassa mikään. Vakuutan teille, että ilomielin kuulimme
tulostanne ja ihmettelimme, kun pysyitte niin liikkumattomana
majapaikassanne. Emme tiedä ketään muuta kuin isänne tai teidät
todennäköisesti halukkaaksi esiintymään porvari-poloisten ystävänä
tässä hätätilassa, koska melkein kaikki ympäristön säätyhenkilöt ovat
ilkimielisiä ja takavarikon kohtaamia. Toivomme sentähden, että te
asetutte voimakkaasti välittäjäksi meidän puolestamme."

"Sen teen, herra pormestari", lupasi eversti, hyvillä mielin nähden,
että hänen aikeitansa odoteltiin; "olin vakaasti päättänytkin puuttua
tähän asiaan, ja pysyttelin alallani ainoastaan kunnes saisin jonkun
valtuuden ylikenraalilta".

"Määräyksen ylikenraalilta!" reipastui pormestari, survaisten
hengenmiestä kyynäspäällään. "Kuuletteko tuota? Mikä kukko pätee sille
kukolle? Kyllä me nyt niille näytämme, ja Woodstock jää yhäti uhkeaksi
Woodstockiksi!"

"Pitäkäähän kyynäspäänne erillään kupeestani, hyvä ystävä", sanoi
Holdenough kiusaantuneena tavasta, jolla pormestari oli antanut pontta
sanoilleen, "ja suokoon taivaan Herra, että Cromwell ei osoittaudu yhtä
tuimaksi Englannin kansalle kuin teidän kolhaisunne minulle! Hyväksyn
kuitenkin, että käytämme hänen käskyvaltaansa noiden miesten hommien
lopettamiseksi."

"Lähtekäämme siis liikkeelle", esitti eversti Everard; "ja toivoakseni
tapaamme nuo herrasmiehet järkevällä ja kuuliaisella päällä".

Ilahtuen yhtyivät häneen virkamiehet, maallinen ja kirkollinen,
ja ottaessaan ylleen viittansa ja pistomiekkansa eversti pyysi ja
sai Wildraken auttajakseen ikäänkuin tämä olisi tosiaan ollut se
käskyläinen, jonka osaa hän näytteli. Hänen toimittaessaan halpaa
palvelusta sai kavalieri kuitenkin leikkisästi nipistetyksi ystäväänsä,
tukeakseen heidän salaista tasa-arvoisuuttaan.

Seurueen astellessa katuja pitkin tervehtivät everstiä
monet huolestuneet asukkaat, jotka näyttivät pitävän hänen
välitystään ainoana mahdollisuutena komean puistonsa ja laillisen
yhteiskuntajärjestyksensä pelastamiseen kuten yksilöittenkin
säästämiseen tuholta ja turmiolta.

Heidän astuessaan puistoon kysyi eversti kumppaneiltaan: "Mitä
puhuttekaan ilmestyksistä, joita muka on nähty heidän keskuudessaan?"

"Ka, eversti", sanoi pappi, "tiedättehän itsekin, että Woodstockissa on
aina kummitellut?"

"Olen asunut siellä pitkiä aikoja", vastasi eversti, "ja tiedän, etten
ole ikinä nähnyt vähäisintäkään merkkiä siitä. Joutilaat ihmiset kyllä
jaarittelivat talosta niinkuin he kaikista vanhoista rakennuksista
tarinoitsevat; he sijoittivat huoneisiin haamuja ja aaveita yltäkyllin
täyttämään niin monen suuren vainajan paikan kuin siellä oli koskaan
asunut."

"Ei, mutta, hyvä eversti", pahoitteli hengenmies, "ettehän toki ole
antautunut näiden aikojen vallitsevaan syntiin ja käynyt penseäksi
niiden todistusten suhteen, jotka näyttävät selkeiltä ilmestysten
vahvistuksilta kaikkien muiden mielestä paitsi jumalankieltäjien ja
noitien puolustajani?"

"En tahtoisi ehdottomasti olla uskomatta, mitä niin yleiseen
väitetään", selitti eversti. "Mutta järkeni johtaa minut epäilemään
useimpia kertomuksia, joita olen tällaisista ilmiöistä kuullut, ja oma
kokemukseni ei ole milloinkaan antanut tukea ainoallekaan niistä."

"Niin, mutta uskokaa minua", vakuutti Holdenough, "on aina esiintynyt
jotakin lajia kummitusta tässä Woodstockissa. Kyläkunnassa ei ole sitä
miestä tai naista, joka ei olisi kuullun kertomuksia metsässä tai
vanhan linnan lähettyvillä liikkuvista ilmestyksistä. Milloin säntää
koiralauma menoaan ja metsämiehet huhuilevat ja huikkailevat ja torvet
raikaavat ja hevoset nelistävät, mikä kaikki kohu kuulostaa ikäänkuin
ensimältä loitompaa tulevana ja sitte tuntuu saapuvan ihan likelle --
ja sitte siinä taas onkin yksinäinen erämies, joka kysyy näkijältään,
voiko tämä sanoa hänelle, mille; suunnalle uroshirvi on kadonnut. Hän
on aina puettu vihreään, mutta vaatteiden kuosi on noin viisisataa
vuotta vanha. Tämä on meidän määritelmissämme Demon Meridianum --
puolipäivän aave."

"Arvoisa ja kunnioitettava herra pastori", sanoi eversti, "minä olen
asunut Woodstockissa eri vuodenaikoina ja samoillut ajopuistossa
kaikkina vuorokauden hetkinä. Uskokaa vakuutustani, että kyläläisiltä
kuulemanne on heidän joutilaan hupsuutensa ja taikauskonsa luomaa."

"Eversti", vastasi Holdenough, "epäys ei todista mitään. Mitä
merkitsee, -- sallikaa minun huomauttaa, -- että te ette ole
nähnyt mitään maallista tai toiseen maailmaan kuuluvaa, kun meillä
on todistuksenamme kymmenien näkijäin selittely? -- Ja lisäksi
liikkuu Demon Nocturnum -- öitsivä olento. Hän on viime yönä käynyt
noiden independenttien ja eriuskolaisten keskessä. Niin, eversti,
tuijotelkaa vain, mutta niin on asia -- he saavat koetella, parantaako
hän heidän sananselitys- ja rukoilulahjojaan, joiksi he kehtaavat
villiinnystänsä sanoa. Ei, sir, minäpä luulen, että sielunvihollisen
lannistamiseen tarvitaan jonkun verran jumaluusopillista pätevyyttä
ja yleissivistystä, -- niin, ja säännöllistä papillista kasvatusta ja
oikeata hengellistä kutsumusta."

"En vähääkään epäile pätevyyttänne paholaisen masentamiseen", virkkoi
eversti; "mutta kuitenkin arvelen, että joku kummallinen erehdys on
aiheuttanut sen häiriön heidän keskuudessaan, jos mitään sellaista on
tosiaan tapahtunut. Desborough on epäämättömästi pölkkypää, ja Harrison
on kyllin intomielinen uskoakseen mitä hyvänsä. Mutta toiselta puolen
on siellä Bletson, joka ei usko mitään. -- Mitä te tiedätte siitä
asiasta, hyvä herra pormestari?"

"Totisesti olikin juuri herra Bletson ensimäisenä hälyttäjänä",
vastasi kauppalanvanhin, "ainakin huomattavampana. Katsokaas, sir,
minä olin vuoteessa vaimoni kanssa, eikä kukaan muu; ja nukuinkin niin
sikeästi kuin ihminen voi haluta kello kahden tienoissa aamuyöstä, kun,
tietäkääs, tultiin koputtamaan makuuhuoneeni ovelle ja ilmoittamaan,
että Woodstockissa hälytettiin; palatsihuvilan kello moikui tuona
hiljaisena yön hetkenä niin kaikuvasti kuin se on koskaan kutsunut
hovia päivälliselle."

"No, mutta sen hälytyksen syy?" kysyi eversti.

"Saatte kuulla, arvoisa eversti, saatte kuulla", vastasi pormestari
arvokkaasti heilauttaen kättänsä, sillä hän oli niitä henkilöitä,
joita ei käy hoputtaminen omasta vauhdistaan. "Puolisoni tahtoi
nyt rakkaudessaan ja hellyydessään, muija-parka, saada minulle
selväksi, että tuollaiseen aikaan nouseminen omalta lämpimältä
makuusijaltani varmaankin tuottaisi minulle taas vanhan lonkkavaivani,
ja hän tahtoi minua lähettämään ihmiset neuvosmies Duttonille.
'Neuvosmies Penteleelle, eukkoseni', minä sanoin, -- pyydän teidän
kunnianarvoisuudeltanne anteeksi, että tulin käyttäneeksi sellaista
puhetta, -- 'luuletko minun tahtovan jäädä makuulle, kun kaupunki on
tulessa ja kavalierit metelöitsevät ja lempo pitää peliänsä!' -- pyydän
taaskin anteeksi, pastori. Mutta tässä nyt olemmekin palatsin portilla;
ettekö suvaitse astua sisälle?"

"Haluaisin ensin kuulla juttunne lopun", sanoi eversti, "jos sillä
nimittäin sattuu loppua olemaan, herra pormestari".

"Kaikella on loppunsa", tuumi pormestari, "kunhan hillitsee hoppunsa.
Teidän arvoisuutenne suonee minulle anteeksi pikku pilapuheen. -- Missä
olinkaan? Niin, minä hyppäsin lattialle ja vedin jalkaani punaiset
nukkasamettiset polvihousuni ja siniset säärykseni, sillä minä pidän
aina tärkeänä pukeutua arvoni mukaisesti yöllä ja päivällä, kesät
talvet, eversti Everard; ja otinpa mukaani konstaapelit siltä varalta,
että hälytyksen olivat panneet toimeen yökulkijamet tai varkaat, ja
herätin arvoisan pastori Holdenoughin jalkeille, ajatellen paholaisen
kenties juonittelevan. Olinkin silloin mielestäni varustettu pahimman
varalta -- ja niin me siis läksimme. Tuokion kuluttua ne soturit, jotka
tulivat kaupunkiin master Tomkinsin kanssa ja jotka oli nyt kutsuttu
aseisiin, tulivat marssien Woodstockia kohti niin joutuisasti kuin
koivet kantoivat. Annoin senvuoksi väellemme merkin päästää heidät
sivutsemme ja sallia heidän ikäänkuin voittaa meidät kilvoituksessa, ja
sen tein kaksinaisesta syystä."

"Minä tyydyn yhteen pätevään perusteeseen", keskeytti eversti. "Te
halusitte suoda punatakeille ensimäisen osan nujakasta?"

"Totta, sir, varsin totta, -- ja viimeisenkin, siihen nähden, että
tappeleminen on heidän vasituista alaansa. Etenimme sentään hiljalleen
kuten miehet, jotka ovat päättäneet tehdä velvollisuutensa pelvotta tai
pelailematta, kun äkkiä näimme jotakin valkoista vilahtavan lehtokujaa
pitkin kaupunkia kohti. Silloin kuusi konstaapeliamme ja apulaistamme
livisti heti käpälämäkeen, katsoen näkynsä erääksi ilmestykseksi, jota
nimitetään Woodstockin Valkoiseksi Naiseksi."

"Katsokaas, eversti", huomautti pastori Holdenough, "sanoinhan teille,
että useankinlaiset aaveet kummittelevat kuninkaallisen mässäyksen ja
julmuuden vanhoilla näyttämöillä".

"Toivottavasti pysyitte te paikallanne, herra pormestari?" urkki
eversti.

"Minä -- niin -- niinhän toki -- tarkoitan, en aivan säntilleen
sanoen pysynyt paikallani; mutta kauppalankirjuri ja minä peräydyimme
-- peräydyimme, eversti, ilman hämmennystä tai häpeää, ja asetuimme
arvoisan pastori Holdenoughin taakse, joka urhoollisena kuin jalopeura
heittäysi oletetun aaveen tielle ja hätyytti sitä sellaisella latinan
latelulla, että se oli omiaan säikyttämään itse paholaisenkin, ja sai
siten selvästi paljastetuksi, ettei se mikään paholainen ollutkaan
eikä valkoinen nainen tai minkään karvainen menninkäinen, vaan arvoisa
master Bletson, alihuoneen jäsen ja kuuluva niihin valtuutettuihin,
jotka oli lähetetty onnettomalle asialle tänne ottamaan takavarikkoon
Woodstockin metsää, ajopuistoa ja palatsihuvilaa."

"Ja siinä kaikki mitä näitte hirmuhengestä?" sanoi eversti.

"Niin kyllä", vastasi pormestari, "ja enempää ei tehnytkään mieleni
nähdä. Saatoimme kuitenkin master Bletsonin takaisin palatsihuvilaan
velvollisuutemme mukaisesti, ja hän höpisi kaiken aikaa, kuinka hän
oli kohdannut joukkion tulipunaisia ruumiillistuneita paholaisia
marssimassa palatsihuvilaa kohti; mutta minun tyhmän harkintani
mukaan täytyi niiden olla independenttirakuunia, jotka olivat juuri
sivuuttaneet meidät."

"Ja pahemmin ruumiillistuneita lempoja en milloinkaan haluaisi nähdä",
tokaisi Wildrake, joka ei kyennyt enää pysymään vaiti. Noin äkillisesti
kuultuna osoitti hänen äänensä, kuinka suuresti kauppalanvanhimman
hermot olivat vieläkin järkkyneitä, sillä tämä hätkähti ja hyppäsi
syrjään niin ketterästi, ettei kukaan olisi ensi näkemällä uskonut
noin pyylevän arvohenkilön pystyvän sellaiseen temppuun. Everard
vaiensi tunkeilevan saattolaisensa, ja haluten kuulla loppuun tämän
oudon tarinan pyysi hän pormestaria kertomaan, miten juttu päättyi ja
pysähdyttivätkö he oletetun aaveen.

"Totisesti, arvoisa sir", sanoi kauppalanvanhin, "pastori Holdenough
oli aivan uljas astumaan pelkäämäämme pahaahenkeä vastaan ja
pakoittamaan hänet ilmestymään master Joshua Bletsonin -- Littlefaithin
kauppalan valtiopäivämiehen -- todellisessa hahmossa."

"Toden totta, herra pormestari", huomautti hengenmies, "olisinkin
hämmästyttävän tietämätön omasta virastani ja sen suojeluksista, jos
pitäisin minkään arvoisena rynnistystäni saatanaa tai mitä hyvänsä
hänen kaltaistansa independenttiä vastaan, joita kaikkia minä Herran
palvelijana uhmaan, syljen ja jalkoihini tallaan; ja koska herra
pormestari on hieman pitkäveteinen, niin ilmoitan lyhyeen teidän
arvoisuudellenne, että me emme paljoakaan nähneet sielunvihollisesta
sinä yönä, paitsi mitä master Bletson lausui kauhunsa ensimäisessä
kuohussa ja mitä saatoimme päätellä kunnianarvoisan eversti
Desboroughin ja kenraalimajuri Harrisonin järkkyneestä esiintymisestä".

"Ja missä kunnossa he olivatkaan?" tiedusti eversti.

"No, arvoisa sir, jokainen saattoi nähdä puolellakin silmällä, että
he olivat olleet taistelussa, jossa heidän kunniakseen ei ollut
koitunut täydellistä voittoa, koskapa kenraali Harrison harppaili
edes takaisin vierashuoneessa, paljastettu miekka kädessään puhellen
itsekseen, ihokas nappiin panematta, nauhakiinnikkeet solmimattomina,
sukkarihmat irrallaan ja tuiskauttamaisillaan hänet nurin, kun hän
toisinaan polkaisi niiden päälle, haukkoen ilmaa ja viuruillen kuin
kaistapää näyttelijä. Ja tuossa istui Desborough, edessään kuiva
sektisarkka, jonka hän oli juuri tyhjentänyt; vaikka hän luotti siihen
aineeseen, ei se ollut palauttanut hänelle kylliksi tajua hänen
puhuakseen tai urheutta hänen vilkaistakseen taaksensa. Hänellä oli
raamattu kädessään, hyväkkäällä, niinkuin se itsestään rynnistäisi
pahaahenkeä vastaan; mutta minä kurkistin hänen olkansa yli, ja voi,
miehellä oli kirja ylösalaisin hyppysissään. Oli niinkuin olisi joku
muskettisoturinne, ylväs ja urhoollinen sir, tähdännyt viholliseen
luikkunsa perällä eikä piipulla -- ha, ha, ha! Sellainen näky kelpasi
eriuskolaisten arvostelemiseen sekä pään että sydämen puolesta, sekä
taitoon että urheuteen nähden. Oi, eversti, se oli otollinen hetki
osoittamaan valtuutetun sielunpaimenen oikeata ylemmyyttä noihin
kurjiin verraten, jotka hyppäävät laumaan ilman asianomaista ja
laillista virkavahvistusta ja tahtovat mukamas saarnata, opettaa
ja herjaavasti väittää kirkon oppia suolattomaksi hutuksi ja
sahajauhoiksi!"

"En ollenkaan epäile, että te olitte valmis kohtaamaan vaaraa, herra
pastori; mutta tekisi mieleni tietää, mitä se oli laadultaan ja miltä
taholta peljättävissä?"

"Pitikö minun sellaista tiedustaa?" vastasi pappi voitokkaasti.
"Tuleeko urhean soturin lukea vihollisensa tai kysyä, miltä suunnalta
he ovat tulossa? Ei, sir, siinä minä seisoin viritetyin sytyttimin,
luoti kielelläni ja väkipyssy olallani, kohdatakseni niin monta
paholaista kuin helvetti saattoi sulloa sisälle, vaikka ne olisivat
lukemattomat kuin tomuhiukkaset auringonsäteessä ja syöksyisivät
kaikilta ilmansuunnilta. Paavilaiset puhuvat Pyhän Antoniuksen
kiusauksesta -- pyh! -- lisätkööt vielä toiset puolet niihin
myriadeihin, jotka sekapäinen hollantilainen maalari on keksinyt, ja te
löydätte halvan presbyteriläisen hengenmiehen -- minä vastaan yhdestä
ainakin, -- joka ei omalla voimallaan, vaan Herransa väkevyydellä
ottaa vastaan rynnäkön sellaisella tavalla, että ne eivät suinkaan
palaja hänen kiusakseen kuten ne päivä päivältä ja yön toisensa jälkeen
ahdistelivat tuota kurjaa poloista, -- ei, hän häätää ne heti suoraa
päätä Assyrian etäisimpiin kolkkiin!"

"Kuitenkin pyydän saada tietää", tiukkasi eversti, "näittekö mitään
hurskaalla tietorikkaudellanne hätyytettävää".

"Näinkö?" vastasi hengenmies; "en, totisesti, en nähnyt mitään enkä
katsellutkaan nähdäkseni. Varkaat eivät karkaa hyvin asestettujen
matkalaisten kimppuun, eivätkä paholaiset tai pahat henget tule
ahdistamaan miestä, kun tämä kantaa povellaan totuuden sanaa ihan sillä
kielellä, jolla se ensin saneltiin. Ei, sir, ne kaihtavat hengenmiestä,
joka ymmärtää pyhää tekstiä, niinkuin variksen sanotaan pysyttelevän
kaukana hauleilla panostetun pyssyn ulottuvista."

He olivat kävelleet kappaleen matkaa takaisin päin tiellänsä,
saadakseen aikaa tähän keskusteluun. Eversti oivalsi nyt, ettei
puhelu ollut johtamassa mihinkään tyydyttävään selitykseen viimeöisen
hälytyksen todellisesta aiheesta. Hän kääntyi ja huomautti, että oli
aika lähteä palatsihuvilaan, alkaen samassa astella sille suunnalle
kolmen kumppaninsa kanssa.

Oli tullut pimeä, ja Woodstockin tornit kohosivat korkealle yli
sen varjoisan verhon, jota metsä levitti ikivanhan ja juhlallisen
rakennuksen ympärille. Muuan korkeimpia huippuja oli vielä näkyvissä
seestä sinitaivasta vasten kuvastuvana, ja sieltä pilkoitti valo kuin
kynttilänliekki. Kauppalanvanhin pysähtyi äkkiä ja kouraisi kiinni
hengenmieheen sekä sitten eversti Everardiin, huudahtaen vapisevalla ja
hätääntyneellä, mutta vaimennetulla äänellä:

"Näettekö tuota valoa?"

"Kas, näenpä kyllä", vastasi eversti Everard, "ja mitä sillä on väliä?
Kynttilä tuollaisen vanhan rakennuksen ullakkohuoneessa ei mielestäni
ole mikään kummastuttava näky."

"Mutta kaiketi Rosamondin tornista tuikkiva pilkotus?" sanoi pormestari.

"Totta kyllä", myönsi eversti hieman ihmeissään, kun hän huolellisesti
tarkattuaan oli varmistunut siitä, että kunnon virkamiehen arvelu oli
oikea. "Tuo on tosiaan Rosamondin torni, ja kun sen pääsytienä käytetty
nostosilta on tuhottu vuosisatoja takaperin, on vaikea sanoa, mikä
sattuma on voinut sytyttää valon noin suljettuun paikkaan."

"Siinä valossa ei hehku mikään maallinen virike", vakuutti pormestari,
"ei valaan rasva eikä öljypuun mehu, ei vaha eikä lampaantalikaan. Minä
myyskentelin noita tarvikkeita, eversti, ennen kuin antausin nykyiselle
alalleni, ja voin vakuuttaa teille, että voisin eroittaa niiden
antaman valon toisistaan pitemmältäkin matkalta kuin tuolta tornista.
Katsokaas, tuo ei ole mitään maallista liekkiä. Ettekö näe hieman
sinistä ja punervaa reunoissa? -- se ilmaisee hyvinkin selkeästi,
mistä tuike on lähtöisin. Eversti, minun nähdäkseni olisi meidän
parempi mennä takaisia kaupunkiin illastamaan, jättäen paholaisen ja
punatakit täksi yötä sopimaan välinsä keskenään, ja sitte huomisaamuna
palatessamme ryhdymme tekemisiin sen kiistapuolen kanssa, joka sattuu
olemaan voitolla."

"Tehkää mielenne mukaan, herra pormestari", sanoi Everard, "mutta
velvollisuuteni vaatii minua tapaamaan valtuutetut tänä iltana".

"Ja minun vaatii tapaamaan sielunvihollista", virkkoi pastori
Holdenough, "jos hän uskaltaa tehdä itsensä näkyväksi minulle.
En yhtään ihmettele, että hän tietäessään, kuka on lähestymässä,
turvautuu itse keskivarustukseen, tämän ikivanhan ja kummitusten
asuman rakennuksen sisimpiin suojiin. Hän on nirsu, sen takaan, ja
tahtoo asustaa siellä, missä hänen kamarinsa seinätkin huokuvat
ylellisyyttä ja murhaa. Tuossa torninhuipussa teki syntiä Rosamond,
ja tuolla ylhäällä hän rangaistuksensa kärsi; ja siellä se naikkonen
istuu tai luultavammin sielunvihollinen hänen hahmossaan, kuten olen
kuullut Woodstockin kelpo kansalaisten kertovan. -- Minä saatan teitä,
hyvä eversti -- herra pormestari tehköön miten haluaa. Voimallinen
on varustautunut asumukseensa, mutta katso, tulossa on häntä
voimallisempi."

"Mitä minuun tulee", tuumi pormestari, "joka olen yhtä oppimaton kuin
sotaankin tottumaton, minä en ryhdy kilvoitukseen maallisen mahdin
tai ilmapiirinkään voimien ruhtinaan kanssa, ja soisin olevamme
jälleen Woodstockissa; ja kuules, hyvä mies", lyöden Wildrakea olalle,
"kustannanpa sinulle killingin verran märkää ja toisen mokoman kuivaa,
jos lähdet takaisin minun kanssani".

"Helkkunassa, herra pormestari", sanoi Wildrake, jota ei hivellyt
virkamiehen tuttavallinen puhuttelu eikä houkutellut hänen
anteliaisuutensa, "kukahan lempo teki meistä kumppanukset? Ja
luuletteko sitäpaitsi, että minä lähtisin takaisin Woodstockiin
teidän arvoisan turskanpäänne seurassa, kun taiten vaanien voin saada
vilahduksen kauniista Rosamondista ja nähdä, oliko hän se verraton
valiotenhotar, josta runosepot ja laulelijat ovat ihmeitä maininneet?"

"Puhukaa vähemmin kepeästi ja huikentelevasti, ystäväni", varoitti
hengenmies; "meidän on rynnistettävä paholaista vastaan, jotta
hän pakenisi luotamme, vaan ei antauduttava hänen kujeisiinsa,
kuunneltava hänen houkutuksiaan tai osteltava kamaa hänen suurilta
turhuudenmarkkinoiltaan".

"Paina mieleesi arvoisan pastorin sanat, Wildrake", käski eversti,
"ja varo toistamiseen sallimasta sukkeluutesi piilastua varovaisuuden
rajoista".

"Olen kiitollinen kunnianarvoisalle herralle hänen neuvostaan", vastasi
Wildrake, jonka kieltä oli työläs vähääkään kammitsoida, vaikka hänen
oma turvallisuutensa olisi tehnyt sen mitä suotavimmaksi. "Mutta
hemmetissä, olkoon hänellä ollut mitä kokemuksia hyvänsä taistelusta
paholaisen kanssa, hän ei ole koskaan nähnyt niin mustaa lempoa kuin
minä sain vastakumppanikseni -- eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta."

"Mitä, ystäväiseni", innostui pappi, joka ilmestyksiä mainittaessa
käsitti kaiken kirjaimellisesti, "onko luonasi käynyt niin äskettäin
saatana? Usko siis minua, että minä ihmettelen, kuinka sinä uskallat
lausua hänen nimeänsä niin usein ja keveästi kuin näen sinun käyttävän
sitä tavallisessa haastetussasi. Mutta milloin ja missä näit rumahisen?"

Everard puuttui pikaisesti puheeseen, jotta hänen varomaton
saattolaisensa ei pelkästä ilkikurisuudesta vielä selvemmällä
viittauksella Cromwelliin paljastaisi käyntiänsä kenraalin luona. "Tämä
nuori mies", hän sanoi, "hourii unesta, joka hänellä oli toissa yönä,
kun hän ja minä kaksin nukuimme Victor Leen kamarissa, joka kuuluu
palatsihuvilan kaitsijan huoneustoon".

"Kiitos avustasi pälkäässä, hyvä isäntäni", kuiskasi Wildrake Everardin
korvaan, tämän turhaan yrittäessä ravistaa häntä pois; "kiihkoilija ei
koskaan jää hätävalheen puutteeseen".

"Te myöskin puhutte hiukan liian keveästi näistä asioista, kun
ottaa lukuun, missä puuhassa olemme, arvoisa eversti", nuhteli
presbyteriläinen hengenmies. "Uskokaa minua, tämä nuori mies,
palvelijanne, on paljoa luultavammin nähnyt näkyjä kuin pelkkää
joutavaa unta siinä huoneessa. Olen nimittäin aina kuullut, että
lähinnä Rosamondin tornia, jossa -- kuten sanoin -- se nainen eleli
synnissään ja joutui sittemmin kuningatar Eleonorin myrkyttämäksi,
Victor Leen kamari on Woodstockin palatsihuvilassa erikoisena pahojen
henkien kummittelupaikkana. -- Pyydän sinua, nuori mies, kertomaan
tuosta unestasi tai näystäsi."

"Kaikesta sydämestäni, sir", suostui Wildrake. Sitte hän virkkoi
suojelijaansa kääntyen, kun tämä alkoi estellä: "Joutavia, mies,
te kaksi olette hoitaneet keskustelua tunnin ajan, ja miksen minä
vuorostani saisi haastaa? Kautta tämän pimeyden, jos pidätte minua
tuppisuuna vielä pitempään, niin käännyn independentti-saarnaajaksi
ja nousen uhallasikin puoltamaan yksityisen harkinnan vapautta. -- No
niin, kunnianarvoisa pastori, näinpä unta eräästä sonnin ärsyttämiseksi
sanotusta lihallisesta huvituksesta, ja minusta näytti siltä kuin
olisi koiria usuteltu pääpuoleen yhtä rempseästi kuin olen sitä kisaa
koskaan nähnyt leikittävän Tutburyn sonniradalla; ja olin kuulevinani
jonkun sanovan, että paholainen oli tullut vilkaisemaan sonnihommaa.
No, ajattelinpa, että hemmetissä minäkin pilkistän hänen maanalaiseen
majesteettiinsa. Katselin siis, ja siellä oli rasvaiseen villatakkiin
pukeutunut teurastaja, teräs kupeellaan, mutta paholaista ei hänessä
näkynyt. Ja oli myös päihtynyt kavalieri, suu täynnä sadatuksia, vatsa
täynnä tyhjyyttä, kultanauhaiset liivit peräti rapistuneessa kunnossa
ja pikku sulka pistettynä repaleiseen hattuun -- ja hänkään ei ollut
paholainen. Näin sitte myllärin, kädet tomuisina jauhoista, joiden
jokainen hiukkanen oli varastettua, ja viinikauppiaan, vihreä esiliina
tahrittuna viiniin, jossa ainoakaan pisara ei ollut vesittämätön;
mutta kumpainenkaan ei ollut se vanha herra, jota katselin nähdäkseni
noista synnillisyyden käsityöläisistä. Vihdoin, sir, huomasin vakavan
keropäisen henkilön, jolla oli pari pitkähköjä ja ulkonevia korvia,
leuan alla nauha niin leveä kuin lapsen kuolalappu, ruskean takin yllä
geneveläinen viitta, ja siinä oli minulla heti vihtahousu oikeissa
tamineissaan, kautta --!"

"Häpeä, häpeä!" keskeytti eversti Everard. "Mitä! Noinko käyttäydyt
vanhaa herrasmiestä ja jumaluusoppinutta kohtaan!"

"Ei, antakaa hänen jatkaa", sanoi pappi aivan levollisena. "Jos
ystävänne tai sihteerinne puhuu piloja, niin kuulla on vähemmän
kärsivällisyyttä kuin kutsumukseni hellyttää, jollen voisi sietää
joutavaa leikkipuhetta ja antaa anteeksi sen lausujalle. Taikka
jos toiselta puolen sielunvihollinen todellakin on ilmestynyt
nuorelle miehelle sellaisessa asussa kuin hän mainitsee, minkätähden
ihmettelisimme me, että hän, joka kykenee omaksumaan valon enkelin
hahmon, pystyy tekeytymään hauraaksi ja heikoksi kuolevaiseksi, jonka
henkisen kutsumuksen ja ammatin pitäisi kyllä saattaa hänet tekemään
elämänsä muille esimerkiksi, mutta jonka käytös kuitenkin meidän
auttamattoman luontomme vajavuuden johdosta toisinaan pikemmin esittää
meille varoituksen siitä, mitä meidän tulisi karttaa?"

"No, kautta messun, herra apotti -- tarkoitan herra pastori -- pyydän
teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Wildrake, johon tehosi presbyterin
vastineen tyyneys ja säveys. "Kautta Pyhän Yrjänän, jos rauhallinen
kärsivällisyys siihen pätee, niin te olette mies mittelemään voimia
itse päälemmon kanssa, ja minä tyytyisin pitämään panoksia."

Hänen lopettaessaan anteeksipyyntönsä, joka ei tosiaankaan ollut
aiheeton ja joka nähtävästi vastaanotettiin varsin sovinnollisesti, he
saapuivat niin lähelle palatsihuvilan ulko-ovea, että heitä tervehti
siihen asetetun vahtisotilaan ponteva _seis!_ Eversti Everard vastasi:
"Ystävä." Vahtisotilas uudisti käskynsä: "Seis, ystävä", huutaen sitte
vartion korpraalia. Tämä ilmestyi esiin ja toimitti samalla liikkeelle
vartionsa. Eversti Everard ilmoitti nimensä ja arvonsa samoin kuin
kumppaniensakin. Korpraali arveli epäilemättömäksi, että käsky
annettaisiin heidän laskemisekseen sisälle viipymättä, mutta ensin oli
sentään ilmoitettava master Tomkinsille, jotta hän kuulustaisi heidän
arvoisuuksiensa mieltä.

"Mitä, sir!" ähmistyi eversti. "Rohkenetteko te, tietäen kuka olen,
pidättää minua vartiopaikkanne ulkopuolella?"

"En, jos teidän arvoisuutenne suvaitsee astua sisälle", vastasi
korpraali, "ja ottaa taatakseen puolestani; mutta sellaiset ovat
asemani ohjeet".

"No, tehkäähän siis velvollisuutenne", mukautui eversti. "Mutta ovatko
kavalierit liikkeellä vai mikä on hätänä, kun pidätte niin tiukkaa ja
tarkkaa valvontaa?"

Mies ei antanut mitään selvää vastausta, vaan jupisi partaansa jotakin
sielunvihollisesta ja kiljuvasta jalopeurasta, joka kulkee ympärinsä
etsien, kenet saisi nielläkseen. Pian jälkeenpäin tuli Tomkins,
saattolaisinaan kaksi palvelijaa, jotka kantoivat isoihin messinkisiin
kynttilähaarukkoihin sytytettyjä kynttilöitä. He marssivat eversti
Everardin seurueen eteen kylki kyljessä kiinni ja tuon tuostakin
hätkähdellen. Sitte he lähtivät olka edellä pujottautumaan useita
mutkikkaita käytäviä myöten jykeville ja avarille puisille portaille,
joiden aidake, kaiteet ja päällystys olivat veisteltyä mustaa tammea.
Sitä tietä tultiin lopuksi pitkään korusuojamaan eli vierashuoneeseen,
jossa roihusi tavaton takkavalkea, samalla kun seinähaarukkoihin oli
pantu palamaan kaksitoista mitä isointa kynttilää pitkin huonetta.
Siellä istuivat valtuutetut, jotka nyt pitivät hallussaan Woodstockin
ikivanhaa maahovia ja kruununpuistoa.



11. LUKU.

PARLAMENTIN VALTUUTETUT.


Jo kuvaamamme vierashuoneen kirkkaassa valaistuksessa tunsi Everard
helposti tuttavansa Desboroughin, Harrisonin ja Bletsonin. Nämä olivat
kerääntyneet loimuavan takkavalkean lähelle sijoitetun ison tammipöydän
ympärille, jolle oli asettu viiniä ja olutta sekä tupakoimiskojeita,
sillä tämä huvike oli jo käynyt yleiseksi. Pöydän ja oven väliin oli
siirretty eräänlainen liikuteltava astiakaappi, joka oli alkuaan
tarkoitettu pöytähopeiden näyttelemiseen juhlatilaisuuksissa, mutta
tällä kertaa toimi vain kaihtimena. Siinä tehtävässä se olikin niin
tehokas, että Everard ennen täydellistä kiertämistänsä sen ympäri kuuli
katkelmana Desboroughin kaikuvan ja karkean äänen haastelusta: "Lähetti
hänet osille meidän kanssamme, sen takaan -- se on aina ollut hänen
ylhäisyytensä lankomieheni tapana -- jos hän on valmistanut kestityksen
viidelle ystävälle, niin hän kutsuu mukaan enemmän kuin pöydästä
riittää -- tiedän hänen pyytäneen kolme miestä maistelemaan kahta
kananmunaa."

"Hiljaa, hiljaa", varoitti Bletson, ja korkean astiakaapin takaa
ilmestyvät palvelijat ilmoittivat eversti Everardin. Kenties ei ole
lukijalle ikävää saada kuvaus seurasta, johon; hän nyt joutui.

Desborough oli pönäkkä, häränniskainen mies, keskikokoinen,
kasvonpiirteet raakamaisen karkeat, tuuheat kulmakarvat harmaantuneet
ja silmät murjottavat. Voimakkaan sukulaisen menestys oli puhjennut
esiin hänen pukunsa hienoudessa, ja se olikin paljoa runsaammin
koristeltu kuin oli puritanien keskuudessa tavallista. Hänen levättiään
kaunisti korukirjailu, ja kudotussa vyössä oli nyplätty reunus; hatussa
oli kultasolkinen höyhen, ja koko asu oli kavalierin tai hovilaisen
pikemmin kuin yksinkertainen parlamentin virkailijan vaatetus. Mutta
totisesti ei ollut paljoakaan hovimaista soreutta tai arvokkuutta
itse yksilön olemuksessa tai esiintymisessä; hän soveltui hienoon
pukuunsa niinkuin kylttipatsaan karju kullattuun panssariinsa. Ei
hän suorastaan rujo tai epämuotoinen ollut, sillä yksityiskohdissaan
oli hänen rakenteensa kylläkin mukiinmenevä. Mutta hänen raajansa
näyttivät toimivan erilaisilla ja vastakkaisilla perusteilla; ne eivät
olleet keskinäisyyteen suhtailtuja, kuten näytelmässä sanotaan --
oikea käsi liikkui ikäänkuin vasemman kanssa riitaantuneena, ja sääret
näyttivät taipuvaisilta tepastelemaan viistoon toisistaan. Sanalla
sanoen, käyttääksemme juhlallista vertausta, eversti Desboroughin
jäsenet näyttivät pikemmin muistuttavan liittokongressin, eripuraisia
edustajia kuin valtion elimien hyvinjärjestynyttä, yhtymää lujassa ja
kunnollisesti sopusointuisessa valtakunnassa, jossa kullakin on oma
sijansa ja kaikki tottelevat yhteisen pään määräyksiä.

Kenraali Harrison, toinen valtuutettu, oli pitkä, laiha, keski-ikäinen
mies. Hänet oli nostanut korkeaan asemaansa armeijassa ja Cromwellin
likeisimpään seuraan taistelukentällä koeteltu horjumaton urheus ja
se suosio, jota hän oli saanut haltioituvalla intomielisyydellään
silloisen armeijan pääosana esiintyvien sotaisten pyhien, lahkolaisten
ja independenttien keskuudessa. Harrison oli halpaa syntyperää, ja
hänet oli isän ammatin mukaan kasvatettu teurastajaksi. Mutta vaikka
hänen ulkomuotonsa oli karkea, ei se kuitenkaan ollut raakamainen
kuten Desboroughin, joka oli niin suuresti voitolla hänestä syntyperän
ja kasvatuksen puolesta. Hän oli miehekkään kookas ja ryhdikäs,
rakenteeltaan sopusuhtainen, ja hänen sävynsä ilmaisi järeää
sotaisuutta, jota saattoi peljätä, vaan ei hevillä halveksia tai
pilkata. Hänen kyömynenänsä ja synkät mustat silmänsä vaikuttivat
edullisesti muutoin säännöttömissä kasvonpiirteissä, ja niissä säihkyi
toisinaan hurja innostus, kun hän selitteli mielipiteitään muille,
samalla kun ne usein näyttivät uinuvan pitkien tummien silmäripsien
suojassa hänen miettiessään itsekseen; siten sai hänen katsantonsa
tehoisan voimallista ja ylvästäkin henkevyyttä. Hän oli pääjohtajia
niin sanottujen Viidennen valtakunnan miesten keskuudessa, jotka vielä
kiihkomielisempinä kuin yleensä aikalaisensa rohkeasti tulkitsivat
Ilmestyskirjaa omien haaveittensa mukaan. He katsoivat Messiaan uuden
tulon ja tuhatvuotisen valtakunnan eli pyhäin hallinnan maan päällä
olevan lähellä, ja uskoivat olevansa kaukonäkemyksen valaisemia näiden
lähestyvien tapausten selittelyssä sekä valittuja välikappaleita
tuon uuden hallituksen eli niin sanotun Viidennen valtakunnan
toteuttamisessa, joten heille myöskin kuuluivat sen kunnia-asemat,
olivatpa ne taivaallisia tai maallisia.

Silloin kun tämä intomielisyyden henki, joka esiintyi osittaista
mielipuolisuutta muistuttavana hurmiona, ei suoranaisesti vallinnut
Harrisonia, hän oli maallisen järkevä mies ja hyvä soturi, -- henkilö,
joka ei jättänyt sikseen ainoatakaan tilaisuutta hyötynsä hoitamiseksi
ja odottaessaan Viidennen valtakunnan loistoa oli sillävälin auliina
apurina armeijanpäällikön ylivallan vakiinnuttamisessa. Hänessä
saattoi tuntua aikaisempi ammattinsa ja teurastusvajassa saatu
välinpitämätön tottumus kipuun ja verenvuodatukseen, tai kenties oli
hän luonnostaan tylsätunteinen taikka herännyt sellaiseen intoon,
joka sai hänet pitämään vastustajiansa jumalallisen tahdon hylkijöinä
ja sen vuoksi kaiken suosiollisuuden ja armeliaisuuden ulkopuolelle
joutuneina; varsinaista vaikutinta on vaikea määrätä, mutta kaikki
olivat yhtä mieltä siitä, että taistelussa saavutetun voiton jälkeen
tai jonkun kaupungin tultua väkirynnäköllä vallatuksi Harrison oli
Cromwellin armeijan julmimpia ja säälimättömimpiä miehiä: aina hän
tehosti jotakuta väärintulkittua raamatunkohtaa pakolaisten pitkitetyn
teurastuksen oikeuttamiseksi ja toisinaan niidenkin surmaamiseksi,
jotka olivat antautuneet vangiksi. Sanottiin muutamien tuollaisten
veritöiden toisinaan vaivaavan hänen omaatuntoaan ja häiritsevän niitä
autuutuksen unelmia, joihin hänen mielikuvituksensa viehättyi.

Tällaiset kiihkoilevat soturit täyttivät ne rivit ja rykmentit, jotka
Cromwell oli viisaasti pysyttänyt koolla, toimittaessaan supistetuiksi
ne osastot, joissa presbyteriläinen harrastus oli vallitsevana, -- ja
Everardin astuessa huoneeseen istui heidän aito edustajansa hiukan
erillään toisista, sääret ristikkäin ojennettuina tulta kohti, pää
kyynäspäähän tuettuna ja ylöspäin kääntyneenä, ikäänkuin olisi hän mitä
vakavimman huolellisesti tarkastellut goottilaisen laen häämöittäviä
veistoksia.

Vielä on mainitsematta Bletson, joka olemukseltaan ja ulkomuodoltaan
kerrassaan poikkesi molemmista kumppaneistaan. Hänen asussaan ei
ilmennyt koreilua eikä ruokottomuutta, yhtä vähän kuin hänen ryhdissään
näki mitään sotaisen kokemuksen tai arvoaseman vihjettä. Pieni
kävelymiekka näytti hänellä pelkältä herrasmiehen tunnukselta, käden
tuntumatta ollenkaan aikovan tutustua sen kahvaan tai silmän haluavan
ihastella sen terää. Kasvot olivat laihat ja teräväpiirteiset, ja
vakoja oli niihin uurtanut pikemmin ajattelu kuin ikä; silloinkin
kun hän vähimmin tahtoi osoittaa halveksumista, tuntui tavanmukainen
ivallinen väänne niissä vakuuttavan puhutellulle henkilölle, että hän
Bletsonin kanssa haastellessaan tapasi henkilön, joka älyllisessä
suhteessa oli verrattomasti hänen yläpuolellaan. Tämä kuitenkin oli
pelkkää älykkyyden voitollisuutta, sillä Bletson kartteli nyrkkivallan
äärimäisyyskeinoa kaikissa järkeilevien mielipiteitten ristiriidoissa
ja yleensäkin missä hyvänsä kiistoissa.

Silti oli tämä rauhan mies nähnyt pakolliseksi omakohtaisesti
palvella parlamentin armeijassa kansalaissodan alkupuolella, kunnes
kovaksi onnekseen osui tulisen Rupert-prinssin tielle, jolloin hänen
peräytymistänsä pidettiin niin silmittömänä, että tarvittiin kaikki
mahdollinen ystävien suojelus hänen säästyäkseen julkiselta syytteeltä
ja sotaoikeuden tuomiolta. Mutta Bletson oli hyvä puhuja ja vaikutti
paljon alihuoneessa, joka oli hänen oikea piirinsä; siitä syystä piti
puolue häntä suuressa arvossa, joten hänen käyttäytymisensä Edgehillin
luona jätettiin silleen. Menemättä enää varsinaiseen sotarintamaan
hän edelleenkin otti toimeliaasti osaa tuon monitouhuisen ajanjakson
kaikkiin valtiollisiin tapauksiin.

Bletsonin valtiolliset käsitykset olivat jo kauvan taivutelleet
häntä Harringtonin ja muiden puolelle, joilla oli haaveellisena
hankkeena puhtaasti kansanvaltaisen tasavallan perustaminen niin
laajassa maassa kuin Britanniassa. Tämä oli ajattelematon aie siellä,
missä säätyluokat, tavat, kasvatus ja elämänkäsitykset osoittivat
niin tavattomia eroavaisuuksia, -- missä yksilöiden varallisuus oli
niin peräti epätasaisesti jakautunut, ja missä suuri osa asukkaita
oli suurkaupunkien ja teollisuuskeskuksien kehittymätöntä joukkoa,
pätemätöntä omaksumaan valtion hallinnasta sitä osuutta, jota oikean
tasavallan jäsenten tulee hoitaa. Kun siis koe tehtiin, kävikin
heti ilmeiseksi, että mitään sellaista hallitusmuotoa ei voitu
ottaa käytäntöön vähäisimminkään vakaisuuden mahdollisuuksin, ja
kysymykseksi koitui vain, saisiko Pitkän Parlamentin jäännös eli
jokapäiväisessä puheessa "Häntä" epäsuosioonkin joutuneena yhäti
vallita Britannian asioita; lukuisia jäseniänsä eroitettuaan oli tämä
kansan eduskunta lopulta huvennut muutamiksi kymmeniksi henkilöiksi.
Toisena mahdollisuutena oli, että he heittäisivät kaikki tuuliajolle,
hajaantuen ja kuuluttaen valittavaksi uuden parlamentin, jonka
kokoonpanosta kukaan ei voinut mennä takuuseen sen enempää kuin niistä
toimenpiteistäkään, joihin uudet jäsenet ryhtyisivät alotettuaan
istuntonsa. Ja kolmanneksi saattoi Cromwell -- kuten sitte tapahtuikin
-- heittää miekkansa vaakaan ja rohkeasti anastaa sen vallan, jota
parlamentin rippeet eivät kyenneet käyttelemään eivätkä silti
uskaltaneet harkitusti luovuttaa pois.

Puoluesuhteitten ollessa sellaisina yritti valtioneuvosto jaeltavaansa
hyvyyttä ositellessaan viihdyttää ja hyvittää armeijaa, niinkuin
kerjäläinen viskoo murisevalle vahtikoiralle kannikoita. Tässä mielessä
oli tehty Desboroughista valtuutettu Woodstockin juttuun Cromwellin
tyydytykseksi, Harrisonista tuimien Viidennen valtakunnan miesten
rauhoittamiseksi ja Bletsonista sillä perusteella, et hän oli vilpitön
tasavaltalainen ja heidän omaa hapatustansa.

Mutta suurestipa he erehtyivät miehestä, jos luulivat Bletsonilla
olevan heikointakaan aikomusta antautua tasavaltalaisuutensa
marttyyriksi tai ottaa osalleen mitään tuntuvaa vahinkoa sen
johdosta. Hän hyväksyi heidän periaatteensa vilpittömästi, niin
mahdottomiksi kuin ne olivatkin näyttäytyneet käytännössä, sillä kokeen
epäonnistuminen ei sen paremmin muuta valtiollisen mietiskelijän mieltä
kuin sulattimen räjähdys kääntää kullantekijää järkevälle tolalle.
Mutta Bletson oli varsin valmis alistumaan Cromwellin tai kenen tahansa
edessä, jolla saattoi olla todellinen valta. Hän oli käytännössä aulis
alamainen olevaiselle voimalle eikä pitänyt suurtakaan väliä eri
hallitusmuodoilla, väitösperäisesti katsoen ne kaikki jokseenkin yhtä
vajaviksi, kun ne kerran poikkesivat Harringtonin Oceanan kaavasta.
Cromwell oli jo muovaillut häntä kuin vahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä, aikoen piakkoin: käyttää sitä sinetitsemiseen, ja suuri
kenraali hymyili itsekseen, kun näki valtioneuvoston palkitsevan
Bletsonia uskollisena kannattajanaan, samalla kun hän tiesi saavansa
luottaa miehen apuun, vaikka odotettu hallituksen muutos tapahtuisi
miten pian tahansa.

Mutta Bletson oli vielä enemmän kiintynyt metafysilliseen kuin
valtiolliseen katsantokantaansa, johtaen väitelmänsä ihmiskunnan
täydellisentymismahdollisuudesta yhtä pitkälle kuin mallikelpoisen
hallitusmuodonkin luomisesta, ja samalla kun hän jälkimäisessä
suhteessa julisti laittomaksi kaiken vallan, mikä ei tullut kansasta
itsestään, oli hän siveysopillisissa tutkisteluissaan vastahakoinen
juontamaan mitään luonnon ilmiöitä lopullisesta alkuaiheesta.
Ahtaalle ajettuna oli Bletsonin kyllä pakko jupista joitakin
katkonaisia ja käsittämättömiä väitelmiä siitä, miten Luonnon töissä
ilmeni _Animus Mundi_ eli "luova voima", jolla se alkujaan herätti
vaikutukseen ja edelleen säilyttää töitänsä. Tälle voimalle hän sanoi
joidenkuiden tieteellisimpienkin metafysikkojen suovan jonkun verran
tunnustusta, eikä hän itsekään tahtonut suorastaan moittia niitä,
jotka halusivat kunnioittaa suurta Luonto-jumalatarta pyhäpäivien
viettämisellä, kööritansseilla, lauluilla sekä viattomilla juhlilla
ja juomauhreilla; ainakin olivat tanssi, laulu, juhliminen ja karkelo
viihdyttävää ajanviettoa sekä nuorille että vanhoille, joten heidän
sopi siihen antautua tuollaisten säädettyjen pyhäpäivien kunniaksi
yhtä hyvin kuin muillakin perusteilla. Mutta tätä kohtuullista
uskonnollisuuden esittämistä oli harjoitettava sellaisin poikkeuksin
kuin Highgatevala salli, ja ketään ei sopinut pakoittaa tanssimaan,
juomaan, laulamaan tai juhlimaan, jos hänen taipumuksensa ei
välittänyt niistä huvikkeista, eikä kellekään saanut tyrkyttää
luovan voiman palvontaa, olipa sen nimenä _Animus Mundi_ tai mikä
hyvänsä. Jumaluuden sekaantumisen ihmiskunnan asioihin hän kielsi
kerrassaan, todistettuaan itselleen tyydyttävästi, että se aatos oli
kokonaan papistosta lähtöisin. Lyhyeen sanoen -- ja ottaen lukuun
edellämainitun epämääräisen metafysillisen poikkeuksen -- mr. Joshua
Bletson Darlingtonista, Littlefaithin edusmies, oli niin lähellä
jumalankieltäjän umpikujaa kuin ihminen kenties saattaakaan olla. Mutta
tämän sanomme välttämättömän ehdollisesti, sillä me olemme tunteneet
useita Bletsonin kaltaisia, joiden kaihtimia on taikausko kelpo tavalla
heilutellut, vaikka heidän pelkäilyään ei mikään oikea uskonnollisuus
pyhittänyt. Pahathenget tietenkin uskovat ja vapisevat, mutta maan
päällä on monia, jotka ollen pahemmassa pinteessä kuin luonnolliset
kadotuksen lapsetkaan vapisevat uskomatta ja pelkäävät pilkatessaankin.

Luonnollisesti ei mr. Bletson voinut mitään kohdella halveksivammin
kuin väittelyitä piispainvallasta ja kirkkoneuvostoista,
presbyteriläisyydestä ja kansankirkosta, kveekareista ja
anabaptisteista, muggletonilaisista ja brownilaisista sekä kaikista
muista lahkoista, joista kansalaissota oli alkanut ja jotka sen
kiistoja yhä pitkittivät. Sellainen inttely oli hänen sanojensa
mukaan samaa kuin riitelisivät vetojuhdat keskenään päitsiensä ja
kuormasatulainsa kuosista, sen sijaan että käyttäisivät suotuisaa
tilaisuutta niiden karistamiseen yltänsä. Muitakin sukkelia ja
ytimekkäitä huomautuksia oli hänellä tapana lausua ajan ja paikan
soveltuessa, esim. Rota-klubissa, jonka oli Harrington perustanut
valtiollisten ja uskonnollisten kysymysten vapaata pohtimista varten;
siellä oli St. Jolin ahkerana vieraana.

Mutta liikkuessaan tämän akatemian eli viisaustieteen tyyssijan
ulkopuolella oli Bletson varsin varovainen esiintymisessään; uskontoa
ja kristillisyyttä suosivaa yleistä ennakkoluuloa halveksiessaan
hän ei hevillä päästänyt tunnettaan sen pitemmälle kuin vihjatuksi
vastaväitteeksi tai hymähdykseksi. Saadessaan tilaisuuden puhella
kahden kesken jonkun avosydämisen ja älykkään nuorukaisen kanssa
hän toisinaan yritti käännytystyötä ja hiveli hyvinkin taitavasti
kokemattomuuden turhamaisuutta, huomautellen noin valistuneen mielen
toki älyävän hyljeksiä, mitä, ennakkoluuloja siihen oli lapsuudessa
istutettu; olihan otettava käytäntöön järjen _latus clavus_,
jätettävä syrjään nuorekkaan kykenemättömyyden _bulla_, kuten Bletson
määritteli, ja ryhdyttävä tutkimaan ja päättämään omintakeisesti.
Useinkin tapahtui, että nuorukainen viehättyi kokonaan tai osittain
omaksumaan sellaisen tietomiehen käsitykset, joka oli nähnyt hänen
luontaisen nerokkuutensa ja kehoittanut häntä käyttämään sitä
itsenäiseen tutkisteluun, keksintään ja selittelyyn. Imartelu siten
antoi epäuskolle opetuslapsia, joita mikään jumalankieltäjän voimakas
kaunopuheisuus tai viekas viisastelu ei olisi kyennyt voittamaan
puolelleen.

Viisaustieteilijän luonnonlaadun arkuus, kuten huomautimme, vaati
noudattamaan suurta varovaisuutta näissä vapaaksi ajatteluksi ja
järkeilyksi sanottujen elämänkäsitysten levittämisyrityksissä. Hän
tiesi piispalliskirkon kannattajien ja presbyteriläisten epäilevän
hänen käsityksiään ja pitävän silmällä, mitä hän hommasi; nämä kaksi
päälahkoa olivat kyllä vihoissa keskenään, mutta vielä vihamielisempiä
ne olivat sellaista katsantokantaa vastaan, joka ei ainoastaan hylkinyt
kaikkia kirkkojärjestyksiä, vaan kaikkinaista kristillisyyttäkin.
Helpommaksi hän huomasi verhoutua independenttien parissa, nämä kun
vaativat yleistä omantunnonvapautta eli rajatonta suvaitsevaisuutta;
sitäpaitsi hajaantuivat independenttien uskonnolliset käsitykset jos
jonkinlaisiksi toisinnoiksi eri yksityiskohdissaan, jolloin moniaat
johtivat niistä sellaisia huimia hairaannuksia, että joutuivat
kerrassaan ulkopuolelle kaiken kristillisyyden rajojen ja lähenivät
hyvin vaarallisesti itse epäuskoa, niinkuin kaikenlaatuisten
äärimäisyyksien sanotaan kohtaavan toisensa. Bletson seurusteli
jokseenkin paljon näiden lahkolaisten kanssa, ja niin suuresti luotti
hän omaan johdonmukaisuuteensa ja kielevyyteensä, että hänen arvellaan
toivoneen saavansa vielä suostutetuksi puolelleen intomielisen Vanen
ja yhtä kiihkeän Harrisoninkin, kunhan nämä vain ensin oivaltaisivat
erheiksi Viidennen valtakunnan haaveet, tyytyäkseen viisaitten
hallintaan Englannissa luonnollisen elämänsä ajaksi, sen sijaan että
uskoisivat pyhäin piakkoin alottavan tuhatvuotisen hallituskautensa.

Sellaiseen omituiseen ryhmään saapui nyt Everard, -- pieneen piiriin,
joka mielipiteittensä eroavaisuudella osoitti, kuinka monille
harharannoille ihmisluonto saattaa ajautua haaksirikkoiseksi, kun
hän kerran on hellittänyt ankkurista, jonka on uskonto antanut hänen
tuekseen. Bletsonin suuriluuloisuus ja maailmallinen tieteily sekä
tuimaluontoisen ja puutteellisesti kasvatetun Harrisonin äkkipikaiset
ja vähätietoiset päätelmät olivat johtaneet kahteen vastakkaiseen
äärimäisyyteen, kiihkouskoon ja epäuskoon, kun taasen Desborough
luontaisen tylsänä ei ollenkaan ajatellut uskon asioita. Kumppaniensa
toimeliaasti purjehtiessa eri tolilla, mutta yhtä suuresti harhaan,
saattoi viimeksimainitun sanoa tuhoutuvan niinkuin laiva, joka
saa satamansuulla vuodon ja uppoaa. On ihmeellistä katsella, mikä
kummallisen vaihteleva sarja erehdyksiä ja hairahduksia -- kuninkaan
ja hänen ministeriensä taholta, parlamentin ja sen johtajien taholta,
Skotlannin ja Englannin yhdistettyjen kuningaskuntain taholta toisiansa
kohtaan -- oli yhtynyt nostattamaan Britannian kohtalon ratkaisi
jäin joukkoon noin vaarallisten mielipiteitten kannattajia ja noin
kiihkeästi ajettujen pyyteitten harrastajia.

Puolueen vuoksi todistellessaan ihmiset tahtovat nähdä kaikki viat
toisella puolella, suvaitsematta tarkastella vastapuolen virheitä;
mutta ne, jotka tutkivat historiaa opikseen, huomaavat selkeästi,
että englantilaisen valtiomuodon taattua tasapainoa ei olisi kyennyt
niin täydellisesti mullistamaan mikään muu kuin molemminpuolinen
myönnyttelyn puute sekä kuninkaan ja parlamentin puolueiden
keskinäisten vihojen yltyminen vimmaksi. Mutta kiirehdimmekin jo
heittämään sikseen valtiolliset mietteet, olletikin kun meidän
käsityksemme eivät arvattavasti miellytä whigiä eivätkä torya.



12. LUKU.

ILMESTYS PUHUU.


Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja
kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen
joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli
uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja
tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen
Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa
moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin
horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla
taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo
hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut
varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä
vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin
oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja
pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella
pakoretkellä, hänen esiintyessään _parma non bene relicta_, viitta ja
ihokas taloon jääneenä.

Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille
kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään
viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta
mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta
laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että
luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi
kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen.
Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin
tervehdykseksi Everardille.

Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen
asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten
ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli
kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.

Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa
käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän
alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti
sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti
hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään
kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan
sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän
sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut
omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui
olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen
jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa
pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa
työssä.

Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan
ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri
huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen
uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen
purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät
tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä,
virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan
ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"

"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me
tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni -- loordi Cromwellin,
tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen
niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden
valtuutuksestamme?"

"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen,
mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja
kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on
valtioneuvoston vahvistama?"

"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".

Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta
hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että
Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän
silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä
kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään
kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua
hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi
lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei
siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän
valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti
koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on -- suokaa anteeksi
uteliaisuuteni -- kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten,
"joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että
tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa,
voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".

"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa
myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja
kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin
tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja
yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".

"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään.
"Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen
kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen
arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään
mukavampana nimityksenä."

"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi
Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota
ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa
kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat
alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan
kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava
kysymykseen."

"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti
hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen
illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen
itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin ja _kun_ master Jetku ja
master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista
molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen
runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan
valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu
päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi.
Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen
perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne,
mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan
lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni
uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne,
eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan
pariin."

"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään
israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".

"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan
juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".

"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta
Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos
rohkenettte puhua tuollaisia."

Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle
tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin
takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta.
Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin
vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua
huoneesta.

"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne
velvollisuuttanne?"

"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan
miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".

"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?
Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?
Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!
Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos
tavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."

Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu
Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen
ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki
kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle
niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä
istuneet kavahtivat seisaalle.

Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi
jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä
hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan
selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä
perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että _hänen_ tehtävänään
etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.

Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta
sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin
suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun
muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven
kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata
ovea?" -- (yhä kopeloiden lukkoa) -- "ettekö uskalla mennä alikertaan
ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! --
Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"

Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä
vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.

"_Deus adjutor meus_!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten
istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen;
"näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja
Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".

Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä
varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen
asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin
edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella
avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole
mitään!"

"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo
hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä,
kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"

"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija
taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi
kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen
kirkon valtuutettu upseeri -- teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole
parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."

"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön
edelläni ken tahtoo, -- minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen
läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana
todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai
pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne
pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".

Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa
ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin
on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan
juoksuhautoihinsa asti!"

Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän,
astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon
Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana
pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa
kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen
palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä
vallanneen.

"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli
katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson
tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.

"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota
hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja
minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden
poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa
yhteen rynnäkköön -- se olisi epäsotilaallista -- ha, ha, ha!"

"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard.
"Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja
nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa
järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough --
ihme ja kumma, master, Bletson -- yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun
tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat
hämmentyneet sekaisin."

"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin
narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä
tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin
niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".

"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai
painajainen vaivannut."

"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset -- tai mitä ne nyt lienevätkään
olleet -- olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat
hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka -- hei, ettekö kuullut
jotakin? -- on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."

"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.

"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten
kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin,
joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen
Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin
Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."

"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"

"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani
kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut
velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä
ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei -- kun parlamentti käski minut
pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen
verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."

"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän
turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen
tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun
näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain
pökertyneenä vuodevaatteisiin -- olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja
auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos
ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni
poikki."

"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien
silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä
virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te
lepäätte? Maku on monenlainen -- tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin
nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."

"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi
ihmeenä?" kivahti Desborough.

"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta
Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan
jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan
silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä
pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan
maallekiskomiseen".

Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti
kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti
hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi
polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.

"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten
seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta
millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti
hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään
auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin
miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä,
ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen
velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.

Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan,
miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä
puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa
melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään
keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista
huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.

Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman
osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä
myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin.
Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen _ceil-de-boeuf_,
kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin
huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui
hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana
rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien
oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui
hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat
esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen
mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin
jäljitellä ukkosen jyrähdystä.

Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä
eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään
hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai
pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää
vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta
heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä
elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka
ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan
reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa
rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle.
Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos
mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän
ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este
sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven
äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin
kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain
pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi
lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.

Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat
köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat
rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin
paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa
pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen
jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita
laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina
maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat
kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten
repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä,
joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti
vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän
päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa
paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja
pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.

Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa
herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut
juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin
ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä
saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma
hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut
käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa
ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita,
joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät.
Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä
väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen
lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon
äänen lausuvan nimeänsä.

"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja
nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"

Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.

"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle,
missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"

"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.

"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan,
rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"

"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla
näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita
kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"

"Se on -- mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan
olla se. -- Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle,
minä rukoilen! -- puhu avoimesti -- mihin vaaralliseen juoneen olet
ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? -- miten voit antautua
näin kamalaan uskaliaisuuteen? -- Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"

"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen
suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? -- entä jos hänen ja
sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? -- entä jos --"

"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on
saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? -- entä jos hän panee
turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla
valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä?
Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden
suojella enoani, Sir Henryä -- ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän
haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu -- minä näen,
missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten
harhaannutettavaksi. Luota minuun -- usko Markham-serkulle kätesi, ja
minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."

Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista,
keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä
kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen
haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli
asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle
huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida
välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen
saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui
kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän
heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla
johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu
vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin
ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta
tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.

On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli
kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin
sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä
arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä
hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta,
ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain
määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän
seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää
Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti
antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän
ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa
turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun
rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä
lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää
serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.

Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan
nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja
tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin
sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.

"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat
harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai
kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla
ja poistumaan täältä".

"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta
hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen
tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut
mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota
ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima,
että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan
kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei
kyennyt vähääkään puolustautumaan.

"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän
oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! -- Mitään pahaa ei sinulle
tarkoiteta -- ole viisas ja vaikene."

Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen
pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten
murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä
kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi
hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään
lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista,
jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin
vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen
-- sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä -- hän koki
sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin
kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.

"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen
kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin
kamalalla tavalla!"

"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei
ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen
uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi
sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta,
ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."

"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon
uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai
yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".

"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka
helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan
sinua. Nouse ja mene!"

Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan
seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei
kiirettä -- kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt -- nyt --
nyt --" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) -- "olet vapaa. Pysy
vaiti ja turvallisena."

Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka
hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään
serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa
kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman
aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli
lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä
hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö
ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata
kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa.
Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen
henkensä vallassaan -- hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi
-- ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti
aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei
näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut.
Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä
suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin
töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta
hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai
enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti,
"lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja
vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".

Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja
pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan
nimeänsä. "Mitä -- hoi! -- helei! -- Eversti Everard -- Mark Everard
-- on pimeä kuin pirun kidassa -- puhu -- missä olet? Noidat näyttävät
täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"

"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny
vasemmalle, niin tapaat minut."

Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä
toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?"
hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja
Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana
mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi
tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."

"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.

"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni
tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni
kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan
toista".

"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy
laatuun."

"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta
mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta?
Luhistuuko talo?"

"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli
kalustuksesta rippeitä jäljellä.

Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti
kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham,
kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"

"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen
saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."

Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen
valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään
vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen
ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin
silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta
huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi
hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties
sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan
tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.

"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä
sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan;
mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta,
Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen?
Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan
lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman
nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta
sinulle tuottamastansa virheestä."

"Hulluutta -- hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän
raamun langetessani -- pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen.
Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen,
hanki sotaratsut -- käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen
ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun
tuokion kuluttua portin edustalla."

"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin
viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta
ketään noista alikerran miehistä?"

"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".

Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia;
toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin
sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki
valmista lähtöön.



13. LUKU.

VÄÄRÄSSÄ VALOSSA.


Eversti Everardin lähtö niin myöhäisenä hetkenä -- sillä myöhäiseksi
katsottiin siihen aikaan kello seitsemän illalla -- herätti paljon
arvailua. Palkolliset ja saattolaiset tunkeilivat koolle ulkosuojamaan,
sillä jokainen piti varmana, että hänen äkillinen poistumisensa
johtui jostakin "kummasta näystä", kuten he sanoivat, ja kaikki
halusivat tietää, miltä niin urhoolliseksi tunnettu mies näytti
äskeisen ilmestyksen järkyttämänä. Mutta hän ei suonut heille aikaa
huomioihin, sillä ratsastusviittaansa kääriytyneenä harpaten suojaman
poikki heittäysi hän satulaan ja karautti kiivaasti ajopuiston halki
metsänvartija Jocelinen majaa kohti.

Markham Everard oli luonteeltaan tulinen, ripeä, harras, maltiton ja
äkkipikaisuuteen asti päättäväinen. Kasvatuksen opettamat ja hänen
lahkonsa voimakkaan siveellisen ja uskonnollisen kurin lujittamat
tottumukset olivat karaisseet hänet salaamaan ja hillitsemäänkin tätä
luontaista rajuutta sekä varomaan houkutuksia siihen. Mutta kiivaan
kiihtymyksen tulvahtaessa pyrki nuoren soturin alkuperäinen tulisuus
toisinaan voittamaan keinotekoiset esteensä, ja silloin se tokeen yli
kuohuvan sadepuron tavoin yltyikin yhä huimemmaksi, ikäänkuin kostoksi
siitä väkinäisestä tyvenyydestä, joka sen oli ollut omaksuttava
joksikin aikaa. Tällaisissa tapauksissa hän oli tottunut näkemään
ainoastaan sen kohdan, johon hänen ajatuksensa suuntausivat, ja
rientämään suoraan sitä päin, olipa kysymyksessä henkinen pyrkimys tai
aseman valtaus taistelutantereella, ottamatta lukuun edessään olevia
vaikeuksia.

Tällähaavaa oli hänen vallitsevana kannustimenaan rakastetun serkkunsa
irroittaminen niistä vaarallisista ja häpeällisistä salajuonista,
joihin hän epäili tämän sotkeutuneen tai toiselta puolelta selvyyden
hankkiminen siitä, oliko hänellä tosiaan mitään osuutta noihin
vehkeisiin. Hän arveli pystyvänsä jossain määrin päättämään siitä
silläkin perusteella, oliko Alice kotosalla vai ulkona hänen
saapuessaan metsämajaan. Hän oli kyllä jostakin laulelmasta tai
kertovasta runosta nähnyt erään omituisen petoksen, jolla muuan
mustasukkainen vanha mies johdettiin harhaan. Käyttäen kotinsa ja
naapuritalon välistä maanalaista tietä oli tarinan nainen esittäytynyt
kahdessa paikassa vuorotellen niin joutuisasti ja näppärästi, että
höperö ukko useitten kokeiden jälkeen johtui uskomaan kahdeksi eri
henkilöksi vaimoansa ja sitä samannäköistä naista, jolle hänen
naapurinsa osoitti niin suurta huomaavaisuutta. Mutta tämäniltaisessa
seikkailussa ei ollut sijaa sellaiselle eksytykselle; välimatka oli
liian suuri, ja valitessaan oikotien linnasta ja ratsastaessaan täyttä
vauhtia tiesi Everard mahdottomaksi serkulleen ehtiä kotiin hänen
edellään, tämä kun oli arka ratsastajatar päivänvalollakin.

Hänen isänsä saattoi tosin pahastua sisarenpojan sekaantumisesta,
mutta mitä oikeutta oli ritarilla siihen? Eikö Alice Lee ollut
Everardin läheinen sukulainen, hänen sydämensä hellin huollettava,
ja pidättyisikö hän nyt yrittämästä pelastaa tyttöä typerän ja
huimapäisen salaliiton seuraamuksilta, koska vanhan ritarin äkä saattoi
herätä Everardin tulosta heidän nykyiseen asumukseensa vastoin hänen
kieltoaan? Ei. Hän tahtoi sietää vanhuksen tylyä puhetta niinkuin nyt
kärsi ympärillään ulvovan syystuulen hönkää ja risahtelevien oksien
pieksentää, jotka hänen karauttaessaan alitse yrittivät vastustaa hänen
matkaansa, kykenemättä sitä edes hidastuttamaan.

Hänellä oli syytä luulla, että Alice ei hänen saapuessaan perille
ollut kotona; mutta siinä tapauksessa hän tahtoi kertoa Sir
Henry Leelle itselleen, mitä oli kokenut. Miten hyvänsä tyttö
olikaan saattanut joutua osalliseksi Woodstockissa toimitettuihin
silmänkääntäjätemppuihin, Everard ei voinut ajatella muuta kuin että se
oli tapahtunut hänen isänsä tietämättä, vanhalla ritarilla kun oli niin
ankarat naisellisen sopivaisuuden ja säädyllisyyden vaatimukset. Samaa
tilaisuutta hän aikoi käyttää mainitakseen ritarille hyvinperustellut
toiveensa, että tämän oleskelu palatsihuvilassa oli pitennettävissä
ja takavarikon toimeenpanijat saatavissa siirtymään kuninkaallisesta
maahovista ja kruununpuistosta muilla keinoin kuin tuollaisilla
järjettömillä peljätyksillä, joihin näköjään turvauduttiin heidän
säikyttelemisekseen tiehensä.

Kaikki tämä tuntui niin soveliaalta hänen sukulaisvelvollisuutensa
kannalta, että Everard vasta metsänvartijan mökin ovelle pysähtyessään
ja ohjakset Wildraken käteen heittäessään muisti Sir Henry Leen
kuumaverisen, korskean ja taipumattoman luonteen. Niinpä hän juuri
säppiin tarttuessaan jäähtyikin vastahakoiseksi tunkeutumaan ärtyisen
ritarivanhuksen puheille.

Mutta epäröimiseen ei ollut aikaa. Bevis oli jo usean kerran
haukahtanut majasta ja alkoi käydä kärsimättömäksi; Everard ehti
parahiksi käskeä Wildraken pidellä hevosia, kunnes hän lähettäisi
Jocelinen hänen avukseen, kun vanha Joan loksautti oven auki
kysyäkseen, kuka siellä liikkui näin myöhällä. Aivan toivotonta olisi
ollut yrittää mitään selittelyä muori Joan-paralle; eversti sysäsi
hänet senvuoksi varovasti sivulle, pudisti viittansa irti hänen
hyppysistään ja astui Jocelinen asunnon keittiöön. Bevis kiirehti
tukemaan Joanin vastarintaa, mutta elukan kiivastuksen masensi se
ihmeellinen vaisto, joka saa tuon rodun niin sitkeästi muistamaan
tuttavansa; nyt se tunnustikin herransa sukulaisen tervetulleeksi,
omaan tapaansa kunnioittaen tulijaa päällänsä ja hännällään.

Yhä epävarmempana aiheessaan, mikäli toimeenpanon välttämättömyys
läheni, eversti Everard hiipi lattian poikki kuin sairasvuoteelle
menevä ja avasi sisähuoneen oven hitaalla ja vapisevalla kädellä,
niinkuin olisi siirtänyt syrjään uutimet kuolevan ystävän edestä.
Siellä hän näki seuraavanlaisen kohtauksen..

Sir Henry Lee istui vitsatuolissa tulen ääressä. Hän oli kääriytynyt
viittaan ja ojentanut raajansa jakkaralle, ikäänkuin potien nivelsärkyä
tai yleistä pahoinvointia. Tummalle vaatekappaleelle valuva pitkä
valkoinen parta sai hänet näyttämään enemmän erakolta kuin elähtäneeltä
soturilta tai säätyhenkilöltä, ja sitä vaikutelmaa lisäsi syvällinen
ja harras tarkkaavaisuus, hänen kuunnellessaan kunnianarvoisaa vanhaa
miestä, jonka ränstynyt asu vieläkin ilmaisi papillisen vaateparren
jälkiä, kun hän matalalla, mutta täyteläisellä ja soinnukkaalla äänellä
luki iltahartauden tekstiä Englannin valtiokirkon käsikirjasta. Alice
Lee oli polvillaan isänsä jalkojen juuressa ja huolehti vastaveisuusta
äänellä, joka olisi voinut soveltua enkelien kööriin, ja kainolla
ja vakavalla hartaudella, joka haastoi samaa kuin säveltenkin
kaunis kaiku. Hartaushetken toimittajaa ulkomuoto olisi näyttänyt
miellyttävältä, jollei vasenta silmää ja osittain kasvojakin olisi
peittänyt rumentava musta tilkku, jotapaitsi näkyviinkin jääneet
piirteet olivat huolen ja kärsimysten leimaamia.

Eversti Everardin saapuessa kohotti saarnamies sormensa kuten
varoittaakseen häntä häiritsemästä iltahetkeä jumalanpalvelusta, ja
viittasi erääseen istuimeen. Näkemänsä kohtauksen liikuttamana hiipi
tunkeutuja osoitetulle paikalle niin keveästi kuin mahdollista ja
polvistui hartaasti pikku seurakunnan jäseneksi antautuen.

Everardin oli isä kasvattanut niinsanotuksi puritaniksi; tämä
lahko ei nimityksen alkuperäisessä merkityksessä vastustanut
Englannin valtiokirkon opetuksia eikä kaikissa kohdissa sen
hallintojärjestystäkään, vaan poikkesi siitä etupäässä muutamia
juhlamenojen, tapojen ja kirkollisten toimitusten hylkäämisessä,
joita kuuluisa ja kovaonninen Laud harkitsemattoman itsepintaisesti
vaati noudatettaviksi. Mutta vaikkapa kodin tavat olisivatkin
muodostaneet Everardin mielipiteet suorastaan vastakkaisiksi
valtiokirkon opinkäsityksille, olisi hän varmastikin suopunut näihin
sen säännöllisyyden vaikutuksesta, jolla tämänmukainen jumalanpalvelus
toimitettiin hänen enonsa perheessä Woodstockissa, palatsihuvilassa
kun yleensä pidettiinkin vakituista kappalaista asumassa ritarin
loistoaikoina.

Everard piti siis tavanmukaisesti suuressa kunniassa valtiokirkon
syvällisesti vaikuttavaa hartaudenharjoitusta, ja silti eivät hänen
katseensa voineet olla harhailematta Aliceen päin tai hänen ajatuksensa
pysytellä erillään äskeisistä aikomuksista. Neitonen näytti tunteneen
hänet heti, sillä hänen poskillaan hehkui tavallista tummempi puna,
sormet vapisivat kääntäessään rukouskirjan lehtiä, ja äsken yhtä
lujana kuin sointuisana helännyt ääni värähteli hänen kerratessaan
vastaveisuun lauselmia. Mikäli Everard sai salavihkaa silmäillyksi
näytti hänestä siltä kuin olisi tytön kauneuden laatu kuten ulkonainen
asukin muuttunut tapahtumien käänteessä.

Kaunis ja jalosukuinen nuori neiti oli nyt vaateparreltaan
mahdollisimman suuresti lähestynyt tavallisen maalaisneitosen
ruskeata kotitekoista, mutta mitä hän oli menettänyt ulkonaisessa
komeudessa, sen verran oli hän näköjään voittanut lisää arvokkuutta.
Viehättävät vaaleanruskeat suortuvat oli nyt kierretty pään
ympäri, ja ne kähertyivät ainoastaan sikäli kuin luonto oli ne
järjestänyt, suoden hänelle korutonta viehkeyttä, jota puuttui hänen
hiuslaitteensa näytellessä uutteran kamarineidon taitavuutta. Keveä
hilpeys, jonka leikkisät ilmeet näyttivät hakevan huviketta, oli
haipunut koettelemuksen kosketuksesta ja saanut sijaansa tyynen
kaihomielisyyden, joka näytti valppaasti etsivän tilaisuutta muiden
lohduttamiseen. Kenties oli rakastajan muistissa elävimpänä hänen
kasvojensa entinen veitikkamainen, vaikka viaton sävy, kun hän
päätteli Alicen toimineen mukana niissä häiriöissä, joita oli sattunut
palatsihuvilassa. Varmaa on, että hän nyt tyttöä katsellessaan
häpesi epäluuloansa ja päätti uskoa mieluummin, että paholainen oli
jäljitellyt hänen ääntänsä, kuin että olento, joka näytti olevan niin
suuresti tämän maailman tunteitten yläpuolella ja niin likeisesti
liittyvän tulevaisen elämän puhtauteen, olisi karkeasti sekaantunut
hänen ja muiden kiusaksi keksittyihin temppuihin.

Nämä ajatukset juolahtivat hänen mieleensä, niin sopimatonta kuin
olikin antautua niihin sellaisella hetkellä. Jumalanpalvelus läheni
nyt loppuansa, ja eversti Everardin melkoiseksi kummastukseksi ja
hämmennykseksikin rukoili nyt pappi lujalla ja kuuluvalla äänellä
sekä kaikkia arvonimityksiä käyttäen Kaikkivaltiasta siunaamaan
ja varjelemaan "hallitsevaa herraamme, Kaarlo-kuningasta, näiden
maitten laillista ja epäämätöntä valtiasta". Tämä siihen aikaan
mitä vaarallisin rukous lausuttiin koroitetulla äänellä ja selvästi
sanellen, ikäänkuin olisi hengenmies haastanut kaikki kuulijansa
kiistämään vastaan, jos uskalsivat. Mutta jos tasavaltalainen upseeri
ei yhtynytkään toivotukseen, katsoi hän ainakin ajan sopimattomaksi
vastalauseen tekemiseen.

Hartaushetki päättyi tavalliseen tapaan, ja pikku seurakunta nousi.
Siihen kuului nyt Wildrake, joka oli astunut sisälle viime rukouksen
aikana. Hän ensimäisenä seurueesta sai sanoiksi, rientäen papin luo ja
pudistaen hänen kättään mitä sydämellisimmin, samalla kun hän vannoi
olevansa vilpittömästi iloissaan hänet nähdessään. Kunnon saarnamies
vastasi puristukseen hymyllä ja huomautti, että hän olisi uskonut
kavalierin vakuutuksen valattakin. Sillaikaa eversti Everard lähestyi
enonsa istuinta ja kumarsi syvään ensin Sir Henry Leelle ja sitten
Alicelle, jonka punehdus nyt levisi poskilta otsalle ja kaulalle.

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi", sanoi eversti epäröiden, "kun
valitsin mitä sopimattomimman hetken käynnilleni, jota en tohtisi
luulla varsin mieluisaksi mihinkään aikaan".

"Kaukana siitä, sisarenpoika", vastasi Sir Henry paljoa leppoisammin
kuin Everard olisi rohjennut odottaa, "päinvastoin, vierailusi olisi
muina aikoina paljoa tervetulleempaa, jos meillä olisi onni nähdä sinut
usein hartaushetkillämme".

"Toivoakseni tulee pian se aika, sir", vastasi Everard, "jolloin
kaikkiin lahkoihin ja uskonjärjestöihin kuuluvat englantilaiset ovat
omastatunnoltaan vapaita yhteisesti palvomaan sitä suurta isää, jota he
kaikki omaan tapaansa puhuttelevat sillä rakkaalla nimellä".

"Sitä minäkin toivon, sisarenpoika", sanoi vanhus yhä yhtä säveästi;
"ja me emme rupea tässä väittelemään, pitäisikö valtiokirkon sulautua
hartauskokouksiin, vai vapaakirkollisten mukautua kirkolliseen
järjestykseen. Arvatakseni et sinä ole erimielisten opinkäsitysten
sovittamiseksi kunnioittanut halpaa asuntoamme, missä totta
puhuen tuskin rohkenimme enää odottaa näkevämme sinua, kun viime
tervehdyksemme oli niin karkea".

"Olisin onnellinen voidessani uskoa", virkkoi eversti Everard empien,
"että -- että -- läsnäoloni täällä ei ole nyt niin huonosti suvaittu
kuin sillä kertaa".

"Sisarenpoika", haastoi Sir Henry, "tahdonpa olla sinua kohtaan
avomielinen. Viimeksi täällä käydessäsi luulin siepanneesi minulta
kalliin helmen; entiseen aikaan olisikin ollut ylpeytenäni ja onnenani
suoda se sinulle, mutta muututtuasi hautaisin sen mieluummin maan
uumeniin kuin luovuttaisin sinun haltuusi. Se käsitys hiukan hankasi,
kuten kelpo Will sanoo, 'pikaisen äidinluonnon perintöä'. Luulin
olevani rosvottu ja näkeväni rosvon edessäni. Olen erehtynyt --
kalleuteni on korjuussa, ja toteutumattoman aikeen voin antaa anteeksi."

"Mieleni ei tekisi etsiä loukkausta sanoistanne, sir", sanoi eversti
Everard, "kun niiden pääsisältö kuulostaa ystävälliseltä; mutta voin
vakuuttaa taivaan kuullen, että mielipiteeni ja toiveeni teidän ja
perheenne suhteen ovat yhtä puhtaita itsekkäistä näkökohdista ja
pyyteistä kuin uskollisia rakkaudelleni teitä ja omaisianne kohtaan".

"Annas kuulla niitä, mies; emme ole nykyään suurestikaan tottuneet
suosiollisiin toivomuksiin, ja pelkkä harvinaisuuskin saapi ne
tervetulleiksi."

"Tahtoisin mielelläni, Sir Henry, -- koska ette kenties suvaitse
minun puhutella teitä omaisenani, -- toteuttaa niitä toivomuksia
jossakin tehokkaassa muodossa teidän mukavuudeksenne. Maailman ollessa
nykyisellään on teidän osanne huono, ja pelkään sen olevan vielä
huononemassa."

"Huonommaksi kuin odotan ei se voi koitua. Sisarenpoika, minä en
häily ajallisten vaiheitteni tiellä. Tulen käyttäneeksi karkeampia
vaatteita, -- syöneeksi arkiaikaisempaa ruokaa, -- miehet eivät
kohota minulle lakkiaan, niinkuin heidän tapanaan oli nähdessään
minut isoisena ja varakkaana. Mitäpä tuosta! Vanha Harry Lee
rakasti kunniaansa enemmän kuin arvoasemaa, oli enemmän kiintynyt
uskollisuuteensa kuin tiluksiinsa ja loordiuteensa. Enkö ole nähnyt
tammikuun kolmattakymmenettä päivää?[17] Minä en ole tieteilijä enkä
tähtienlukija, mutta vanha Will opettaa minulle, että vihreitten
lehtien karistessa on talvi käsissä ja että auringon laskua seuraa
pimeä."

"Ajatelkaa kuitenkin sitä mahdollisuutta, sir", huomautti eversti
Everard, "että teidät voidaan toimittaa jälleen palatsihuvilaan asumaan
ja kaikin puolin entisiin oloihinne siellä ilman mitään omaisuuden
hukkaa, vaatimatta teiltä mitään alistumista, minkäänlaista valaa,
pakoittamatta teitä sitoutumaan mihinkään nimenomaan tai vaiti ollen
paitsi että te ette saa yllyttää yleisen rauhan häiritsemiseen. Minulla
on pätevä peruste toivoon, että tämä sallitaan, jollen suoranaisella
luvalla, niin ainakin suvaitsemalla."

"Niin, kyllä ymmärrän. Minua kohdeltaisiin kuin kuninkaallista
kolikkoa, leimattaisiin Häntä-Parlamentin tunnuksella, käydäkseni
täydestä, vaikka vanhuuteni estää hiomasta minusta pois kuninkaallista
vaakunaa. Sellaiseen peliin en minä rupea. Olen asunut palatsihuvilassa
liian kauvan, ja sanonpa sinulle, että olisin halveksien lähtenyt
sieltä jo aikaa sitte, ellen olisi katsonut velvollisuudekseni
noudattaa sellaisen miehen ohjeita, jolle vielä voin toimittaa
palvelusta, jos minulla riittää elämän aikaa. En ota vastaan mitään
anastajilta, olkoon nimenä Häntä tai Cromwell -- olkoon paholaisia yksi
tai legio -- en ota heiltä edes vanhaa lakkia harmaitten hiuksieni
verhoksi -- en hyljättyä viittaa raihnaisten raajojeni suojaksi
vilulta. He eivät pääse sanomaan, että he ovat vastahakoisella
anteliaisuudellaan tehneet Abrahamista äveriään -- tahdon elää kuten
kuoliakin Lainkuuliaisena Leenä."

"Saanko toivoa, että vielä harkitsette asiaa, sir, ja että kenties
annatte minulle paremman vastauksen, ottaessanne lukuun, kuinka
vähäistä alistumista tässä vaaditaan?"

"Jos peräännyn mielipiteestäni, mikä ei ole tapojani, niin kuulet
siitä. Ja onko sinulla nyt vielä muuta sanottavaa? Pidättelemme
arvoisaa pappismiestä eteishuoneessa."

"Jotakin oli minulla sanottavaa -- se koski Alice-serkkuani", vastasi
Everard hämillään; "mutta pelkään teidän molempien olevan niin
ennakkoluuloisia minua vastaan --"

"Kyllä uskallan jättää tyttäreni valtoimeksi sinun seuraasi -- lähden
muori Joanin kamariin puhuttelemaan kelpo tohtoria. On suotavaakin,
että saat tietää tytön voivan käyttää vapaata tahtoansa kaikella
järkevällä tavalla."

Ja hän poistui jättäen serkukset kahden kesken.

Eversti Everard lähestyi Alicea ja aikoi tarttua tämän käteen. Neito
vetäysi syrjään, asettui isänsä äskeiselle istuimelle ja viittasi
soturia istuutumaan jonkun matkan päähän.

"Olemmeko siis näin suuresti -vieraantuneita, rakkahin Alice?"
pahoitteli eversti.

"Siitä puhumme piankin", vastasi toinen. "Sallikaa minun ensiksi
tiedustaa, missä tarkoituksessa pistäysitte tänne näin myöhäisenä
hetkenä."

"Kuulithan", sanoi Everard, "mitä mainitsin isällesi?"

"Kyllä, mutta se näyttää olleen vain osaksi asiananne -- mielessänne
tuntui liikkuvan jotakin, mikä koski erityisesti minua."

"Se oli kuvitelma -- omituinen erehdys", vastasi Everard. "Saanko
kysyä, oletko liikkunut ulkona illan mittaan?"

"En suinkaan", vakuutti neito. "Minulla ei ole suurtakaan kiusausta
harhailla poissa nykyisestä kodistani, niin köyhä kuin se onkin,
ja täällä on minulla tärkeitä velvollisuuksia hoidettavana. Mutta
minkätähden teette niin kummallisen kysymyksen, eversti Everard?"

"Sano minulle vuorostasi sinä, miksi Markham-serkkusi on menettänyt
ystävyyden ja sukulaisuuden sekä vielä likaisemmankin tunteen
puhuttelumuodon, ja sitte minä vastaan sinulle, Alice."

"Siihen on pian vastattu", haastoi toinen. "Kun paljastitte miekkanne
isäni harrastuksia vastaan -- melkein häntä itseänsäkin vastaan
-- yritin keksiä teille puolustelua enemmänkin kuin minun olisi
sopinut. Minä tunsin tai luulin tuntevani teidän korkeat käsityksenne
kansalaisvelvollisuudesta -- minä tiesin, mihin mielipiteisiin
teidät oli kasvatettu; ja sanoin itsekseni, etten tahdo sen takia
hyljätä häntä luotani -- hän vastustaa kuningastansa syystä että
hän on uskollinen maallensa. Te koetitte ehkäistä tammikuun
kolmannenkymmenennen päivän suurta ja lopullista murhenäytelmää,
ja se vahvisti minua siinä uskossani, että Markham Everard saattoi
harhaantua, vaan ei tärveltyä halpamaiseksi tai itsekkääksi."

"Ja mikä on muuttanut mielipiteesi, Alice? Tai kuka rohkenee", lisäsi
Everard punastuen, "liittää sellaisia määritelmiä Markham Everardin
nimeen?"

"Minua kohtaan ette voi osoittaa urhokkuuttanne, eversti Everard, enkä
myöskään tahtoisi loukata teitä", vastasi toinen. "Mutta tapaatte kyllä
muita, jotka julkisesti väittävät, että eversti Everard nöyristelee
anastaja Cromwellille ja että kaikki hänen kauniit verukkeensa isänmaan
vapauksien puoltamisesta ovat vain verhona, jonka suojassa hän hieroo
kauppaa menestyneen vallantavoittajan kanssa ja hankkii mahdollisimman
suuria etuja itselleen ja perheelleen."

"Itselleni -- en ikinä!"

"Mutta kotiväestänne olette siten pitänyt huolta. Niin, minulle on
näytetty varmaksi, että te olette osoittanut sotilastyrannille, millä
tavoin hän satraappeineen pääsee valtaamaan hallituksen. Luuletteko,
että isäni tai minä ottaisimme vastaan turvapaikan, joka on ostettu
Englannin vapauden ja oman kunnianne hinnalla?"

"Armias taivas, Alice, mitä tämä merkitsee? Sinähän syytät minua
juuri sen menettelytavan noudattamisesta, jonka olit ihan äskettäin
hyväksynyt!"

"Puhuessanne isänne valtuuttamana ja esittäessänne meidän
alistumistamme olevaiseen hallitukseen, sen muodostuttua tälle
kannalleen, tunnustan ajatelleeni, että isäni harmaat hiukset
olisivat saattaneet häpeättä jäädä sen katon alle, joka oli niitä
niin kauvan suojannut. Mutta oikeuttiko isänne teitä lyöttäytymään
tuon kunnianhimoisen soturin neuvojaksi uuteen mullisteluun ja hänen
avittajakseen uudenlaisen hirmuhallituksen järjestämisessä? Toista on
alistua sortoon, toista olla tyrannien kätyrinä -- ja voi, Markham --
heidän verikoiranaan!"

"Mitä! verikoiranaanko? Mitä tarkoitatkaan? Myönnän todeksi,
että voisin tyytyväisenä nähdä tämän vertavuotavan maan haavat
tyrehdytetyiksi vaikkapa siitäkin hinnasta, että Cromwellin
havaittaisiin verrattoman nousunsa jälkeen kohoavan vieläkin askelta
ylemmäksi valtaan -- mutta olisinko muka hänen verikoiranaan! Mitä on
mielessäsi?"

"Se on siis väärä huhu? Oi, luulinkin voivani vannoa sen vääräksi!"

"Luojan nimessä, mitä oikein kysytkään?"

"Onko valhetta, että sinä olet sitoutunut kavaltamaan Skotlannin nuoren
kuninkaan?"

"Kavaltamaan hänet! Minäkö kavaltaisin häntä tai ketään pakolaista? En
koskaan! Soisin hänen päässeen turvallisesti rajan taakse -- antaisin
hänelle apuni karkaamiseen, jos hän olisi tällähaavaa talossa, ja
luullakseni tekisin siten hänen vihamiehilleen hyvän palveluksen,
estäessäni heidät tahraamasta itseänsä hänen verellään. Mutta
kavaltajaksi en ikinä alentuisi!"

"Tiesin sen -- olin varma jutun mahdottomuudesta. Voi, ole vieläkin
rehellisempi; irtaudu siitä kolkosta ja korkealle pyrkivästä soturista!
Kaihda häntä ja hänen juoniaan, jotka perustuvat vääryyteen ja voivat
toteutua ainoastaan yhä runsaammalla verenvuodatuksella!"

"Usko minua", vastasi Everard, "että minä valitsen sen toiminnan, mikä
parhaiten soveltuu näihin aikoihin".

"Valitse se, mikä parhaiten soveltuu velvollisuuteesi, Markham -- mikä
luonnollisimmin vastaa totuutta ja kunniallisuutta", pyysi Alice Lee.
"Tee velvollisuutesi ja anna Kaitselmuksen päättää muusta. Hyvästi!
me kiusaamme isäni kärsivällisyyttä liian pitkälle -- tunnet hänen
luontonsa -- hyvästi, Markham."

Hän ojensi kätensä, jonka soturi painoi huulilleen, ja poistui
huoneesta. Ainoaksi hyvästelykseen äänettömästi kumartaen enolleen
antoi eversti merkin Wildrakelle, jonka tapasi keittiössä, ja läksi
kiireisesti majasta. Pian istui hän satulassa ja eteni jälleen
kumppaninsa kanssa palatsihuvilaa kohti.



14. LUKU.

SURMATUN HAAMU.


Everard oli tullut Jocelinen metsätupaan niin joutuisasti kuin hevonen
kykeni hänet kantamaan ja yhtä kiihkein aikein kuin hänen vauhtinsakin
oli. Hän ei nähnyt mitään valinnan mahdollisuutta menettelytavassaan
ja tunsi omassa kuvittelussaan mitä voimakkainta oikeutta serkkunsa
ohjaamiseen ja nuhtelemiseenkin, niin rakas kuin tämä hänelle olikin,
-- koska tämä muka oli puuttunut kovin vaarallisiin vehkeisiin. Mutta
hän palasi verkalleen ja peräti muuttuneella päällä.

Yhtä ymmärtäväisenä kuin kauniinakin oli Alice osoittautunut aivan
vapaaksi siitä käyttäytymisen heikkoudesta, joka oli näyttänyt suovan
everstille jotakin määräysvaltaa hänen suhteensa. Vieläpä olivat hänen
valtiolliset näkökohtansa vähemmänkäytännöllisinäkin niin paljoa
suorempia ja ylväämpiä kuin everstin omat perusteet, että jälkimäinen
johtui kysymään itseltään, eikö hän ollut liian äkkipikaisesta
lyöttäytynyt yksiin tuumiin Cromwellin kanssa, vaikka eripuraisuus
olikin niin pahasti hajaannuttanut ja repinyt yhteiskuntaa, että
kenraalin kohoaminen toimeenpanevan hallituksen johtoon näytti ainoalta
keinolta kansalaissodan uudistumisen välttämiseksi. Alicen jalommat
ja puhtaammat käsitykset alensivat serkkua hänen omissa silmissään.
Hän pysyi kyllä horjumattomana siinä mielipiteessään, että laivalle
oli parempi saada ohjaajakseen vaillinaisestikin valtuutettu luotsi
kuin ajautua hyökyaallokkoon, mutta tunsi samalla, että hän ei täten
ottanut puolustaakseen suorinta, miehekkäintä ja uhrautuvaisinta kantaa
kysymyksessä.

Hänen ratsastaessaan eteenpäin näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena
ja äskeisen kohtauksen melkoisesti halventamana oman arvonsa tunnossa
Wildrake alkoi yritellä keskustelua, pysytellessään hänen vierellään;
kavalienhan ei ollut mikään pitkällisen äänettömyyden ystävä. "Olenpa
tässä ajatellut, Mark", hän sanoi, "että jos sinut ja minut olisi
kutsuttu lakipöydän ääreen -- kuten muuten onkin uhannut minulle
tapahtua useammin eri tavoin -- sanon, jos meistä olisi sukeutunut
asianajajia, niin olisi minulla ollut paremmin öljytty kieli meistä
kahdesta -- näppärämpi suostuttelun taito".

"Kenties", myönsi Everard, "vaikka minä en ole koskaan kuullut sinun
käyttävän sitä muuhun kuin houkutellaksesi koronkiskurilta rahaa
lainaksi tai rukoillaksesi ravintolan isännältä alennusta laskuun".

"Ja kuitenkin olisin luullakseni tänä päivänä tai oikeammin iltana
kyennyt saavuttamaan voiton, johon sinä et pystynyt."

"Niinkö?" virkahti eversti käyden tarkkaavaiseksi.

"Niin, katsopas", puheli Wildrake, "sinun tärkeimpänä pyrkimyksenäsi
oli taivuttaa mistress Alice Lee -- kautta taivaan, hän on suloinen
olento -- hyväksyn makusi, Mark -- sanon, sinun tekee mielesi saada
hänet ja tuo vaka vanha troijalainen taatto säyseästi palaamaan
palatsihuvilaan ja elelemään siellä hiljakseen, äänettömästi
suvaittuina; sinä soisit heidän asuvan vallasväen tavoin, sen sijaan
että majailevat mökissä, joka on hädin omiaan ryysyläisenkään
suojapaikaksi".

"Olet oikeassa; sitä tosiaan suureksi osaksi tavoitin tällä
käynnilläni", vastasi Everard.

"Mutta kenties myös ajattelit poikkeilla sinne itsekin vierailemaan ja
siten pitää silmällä sievää mistress Leetä -- hä?"

"Minulla ei hetkeksikään ollut sellaista itsekästä aietta", kielsi
Everard, "ja jos tämä yöllinen häirintä talossa selviäisi ja loppuisi,
poistuisin sieltä oitis".

"Noll-ystäväsi odottaisi sinulta hiukan enemmän", haastoi Wildrake.
"Hän odottaisi, että sinä vaanisit ja olisit kerkeä sieppaamaan kiinni
meidän onnettomia maanpakolaisiamme ja harhailijoitamme, jos ritarin
uskollisuuden maine houkuttelisi heitä palatsihuvilan lähistölle.
Sanalla sanoen -- mikäli voin ymmärtää hänen pitkäpiimäisiä puheitaan
-- hän tahtoisi Woodstockista loukun, enostasi ja tämän sievästä
tyttärestä käristetyn juustosyötin -- pyydän mielitiettyäsi suomaan
anteeksi sen vertauksen -- sinusta pontimen, joka telkeisi heiltä
pakotien -- hänen ylhäisyytensä ollessa isona kollikissana, jonka
kynsiin saalis on luovutettava."

"Uskalsiko Cromwell mainita sinulle tätä selvin sanoin?" virkahti
Everard nykäisten ohjaksista ja seisahduttaen ratsunsa keskelle tietä.

"Ei selvin sanoin, joita en luule hänen eläissään käyttäneen --
yhtä hyvin voisi odottaa päihtyneen astuvan pitkin rakoa. Mutta sen
verran hän vihjasi minulle ja antoi minun tajuta, että sinä voisit
ansaita häneltä aimo hyvityksen -- perh--, se kirottu ehdotus takertuu
kurkkuuni -- kavaltamalla ylvään ja oikean kuninkaamme", -- hän
kohotti hattuansa -- "jolle Jumala suokoon voimia ja varoja hänen
hallitakseen kauvan, kuten tuo arvoisa pappismies sanoo, vaikka pelkään
hänen majesteettinsa juuri tällähaavaa olevan sekä voivuksissa että
murheissaan ja vielä pennittömänäkin".

"Tämä sopii yhteen Alicen viittauksen kanssa", sanoi Everard. "Mutta
miten saattoi hän sen tietää? Annoitko sinä hänelle mitään vihiä
sellaisesta juonesta?"

"Minäkö?" vastasi kavalieri. "Enhän ole eläissäni nähnyt mistress
Alicea ennen kuin tänä iltana, ja nytkin vain pikimältään -- hitossa,
mies, kuinka se olisi mahdollista?"

"Aivan oikein", virkkoi Everard ja näytti mietiskelevän. Viimein
hän huomautti: "Minun pitäisi vaatia Cromwell tilille huonosta
käsityksestään, sillä vaikka hän ei lausunutkaan sitä vakavasti, vaan
kaiketi vain aikoi koetella sinua ja kenties minuakin, oli tuollainen
viittailu kuitenkin paheksuttavaa vääristelyä."

"Kyllä minä kaikesta sydämestäni ja sielustani vien sinulta haasteen",
esitti Wildrake, "ja käyn puolestani otteluun hänen pyhyytensä
vieraanmiehen kanssa yhtä halukkaasti kuin olen koskaan kumonnut
sektipikarillisen".

"Joutavia", vastasi Everard, "noin korkeat henkilöt eivät antaudu
mieskohtaiseen taisteluun. Mutta sano minulle, Roger Wildrake,
ajattelitko sinä itse kykeneväni sellaisen sanoman neuvomaan
petollisuuteen ja kavallukseen?"

"Minäkö!" huudahti Wildrake. "Markham Everard, sinä olet ollut
varhainen ystäväni, alituinen hyväntekijäni. Kun Colchester kukistui,
sinä pelastit minut hirsipuusta, ja sittemmin olet parikymmentä kertaa
pelastanut minut nälkiintymästä. Mutta, kautta taivaan, jos ajattelisin
pystyväni sellaiseen kataluuteen kuin kenraalisi suositteli, -- kautta
tuon sinitaivaan ja kaikkien sen kattamien luomakunnan töiden, minä
lävistäisin sinut omin käsin!"

"Kuoleman tosiaan ansaitsisin", vastasi Everard, "vaan en kenties
sinulta; mutta onneksi en tahtoenkaan voisi joutua syypääksi
petollisuuteen, josta rankaisisit. Tiedätkös, minä sain tänään salaisen
sanoman, ja itse Cromwellilta, että se nuori mies on pujahtanut merelle
Bristolista."

"No, kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala, joka suojeli hänet niin
monilta vaaroilta!" huudahti Wildrake. "Hurei! Riemuitkaatte,
kavalierit! Helei, kavalierit! Jumala siunatkoon Kaarlo-kuningasta!
Kuu ja tähdet, siepatkaa hattuni!" -- ja hän heitti sen niin
korkealle ilmaan kuin jaksoi. Avuksi huudetut taivaankappaleet eivät
vastaanottaneet niille lennähytettyä lahjaa, jolle kävikin samoin kuin
Sir Henry Leen huotralle; vanha pahkurainen tammi tarjousi toistamiseen
säilypaikaksi uskollisen intomielen karikkeelle. Wildrake näytti
sen johdosta hiukan nololta, ja hänen ystävänsä käytti tilaisuutta
nuhteluun.

"Eikö sinua hävetä käyttäytyä koulupojan tavoin?"

"Ka", tuumi Wildrake, "lähetinpähän vain puritanin hatun
kuningasmieliselle asialle. Minua naurattaa ajatella, kuinka monet
koulupojat juuri hairahtuvatkin kapuamaan kaarnapintaa pitkin ensi
vuonna, luullen löytävänsä jonkun tuntemattoman linnun pesän tuosta
mittaamattomasta huopatarjottimesta."

"Hiljaa nyt, Luojan tähden, ja puhukaamme rauhallisesti", sanoi
Everard. "Kaarlo on pelastunut, ja se ilahuttaa minua. Olisin
mielelläni nähnyt hänet isänsä valtaistuimella sovinnon nojalla, vaan
en skotlantilaisen armeijan voimasta ja kiihtyneiden ja kostonhaluisten
kuningasmielisten --"

"Markham Everard --" tokaisi kavalieri.

"Ei, hiljaa, hyvä Wildrake", keskeytti vuorostaan Everard, "älkäämme
väitelkö asiasta, josta emme pääse yksimielisiksi, ja anna minun
jatkaa. Sanon, että sen nuoren miehen pelastuttua Cromwellin loukkaava
ja häpäisevä edellytys raukeaa; ja minä en käsitä, minkätähden
enoni ja hänen huonekuntansa eivät voisi jälleen muuttaa omaan
asuntoonsa samanlaisen suvaitsevaisuuden varassa kuin monet muutkin
kuningasmieliset. Eri asia on, mikä minun velvollisuutenani lienee,
enkä voikaan määrätä menettelyäni ennen kuin pääsen kenraalin kanssa
keskusteluun, joka luullakseni päättyy hänen tunnustukseensa, että hän
teki paheksuttavan esityksensä meidän molempien koettelemiseksi. Se on
hyvinkin hänen tapaistansa, sillä hän on karkealuontoinen eikä koskaan
näe tai tunne sitä tyystiä kunniankäsitettä, jota nykyajan teikarit
pinnistävät liiankin närkkääksi."

"Vahvistan hänet vapaaksi sekä kunniantunnon että rehellisyyden
herkkyydestä", takasi Wildrake. "No, palatakseni lähtökohtaamme --
olettakaamme, että sinä et itse asuisi palatsihuvilassa etkä edes
kävisi siellä muutoin kuin kutsuttuna, milloin se on saatavissa
aikaan. Vakuutan sinulle vilpittömästi, että enosi ja hänen tyttärensä
saataisiin luullakseni siinä tapauksessa palaamaan palatsihuvilaan ja
asumaan siellä entisellään. Ainakin herätti sellaisen toiveen minussa
pappi, se arvoisa vanha jehu."

"Hänpä oli kerkeä suomaan luottamuksensa", huomautti Everard.

"Totta kyllä", vastasi Wildrake, "hän luotti minuun heti, sillä
hän näki ensi silmäyksellä, kuinka suuressa arvossa minä pidän
kirkkoa. En Luojan kiitos ole milloinkaan hattu päässä sivuuttanut
virkapukuista pappismiestä -- ja tiedäthän hurjimman kaksintaisteluni
tapahtuneeksi nuoren lakikoululaisen Graylessin kanssa siitä syystä,
että hän ei väistynyt katuvierustalta kunnianarvoisan tohtori Buncen
tullessa vastaan. Hohoi, kyllä minä valeen pääsen kappalaisen
uskotuksi. Helkkari, he tietävät, kehen he vetoovat, kun saavat minut
kuulijakseen."

"Luuletko siis", kysyi eversti Everard, "tai oikeastaan arveleeko
pappisi, että perhe minun häirinnältäni rauhoitettuna tulisi takaisin
palatsihuvilaan, jos valtuutetut peräytyisivät tunkeilustaan ja tämä
yöllinen mellastelu saisi selityksensä ja loppunsa?"

"Tohtori saanee vanhan ritarin taivutetuksi palaamaan, jos hänelle
taataan rauha vierailta", vastasi Wildrake. "Mitä noihin häiriöihin
tulee, niin huomasin parin minuutin keskustelusta, että tuo vankka
ukko nauraa koko hälylle. Pelkän mielikuvituksen työnä hän sitä pitää,
-- tunkeilijain pahan omantunnon painajaisena; menninkäisistä tai
paholaisista ei ole hänen sanojensa mukaan koskaan kuultu Woodstockissa
ennen kuin siitä tuli nykyisten anastajiensa asunto."

"Siinä on muutakin kuin mielikuvitusta", muistutti Everard. "Minulla
on omasta kohdastani pätevä peruste tietoon, että taloa koetetaan
salaisella vehkeilyllä tehdä valtuutetuille mahdottomaksi asua. Enoni
ei luonnollisesti ole voinut yhtyä moiseen typerään kujeeseen, mutta
minun täytyy nähdä se päättyneeksi, ennen kuin voin suostua siihen,
että hän ja serkkuni muuttavat tuollaisen liittoutumisen näyttämölle,
sillä heitä katsotaan varmaankin noiden juonien keksijöiksi, olkoon
todellisena toimeenpanijana ken tahansa."

"Pidän kyllä arvossa sinun likempää tuttavuuttasi sen herrasmiehen
kanssa, Everard, mutta silti luulisin pikemmin, että puritanien
vanhalla taatolla -- pyydän jälleenkin anteeksi -- on jotakin tekemistä
jutussa, ja jos niin on asian laita, ei vihtahousu ikinä vilkaise
lähellekään rehdin vanhan ritarin partaa tai siedä katsetta tuon
neitosen viattomista sinisilmistä. Takaan heidät yhtä turvallisiksi
kuin on puhdas kulta saiturin kirstussa."

"Näitkö itse mitään tuollaiseen käsitykseen johtavaa?" "En nähnyt
sulkaakaan Lemmon lentimestä", vastasi Wildrake. "Hän luulee olevansa
varsin varma vanhasta kavalierista, jonka täytyy ajan mittaan varastaa,
joutua hirteen tai hukkua, niin että hän ei viitsi pitää silmällä
tiettyä saalista. Mutta kuulin palvelusmiesten lörpötyksiä näkemästänsä
ja kuulemastansa. Heidän jaarituksensa olivat hyvinkin sekavia, mutta
jos koko liudassa oli nimeksikään totuutta, pitää minun sanoa, että
paholaisen on täytynyt leiskua leikissä. -- Mutta hei! täältä tulee
joku vastaamme. Seis, ystävä -- ken siellä?"

"Vaivainen päiväpalkkalainen Englannin suuressa työssä -- Joseph
Tomkins nimeltäni -- toimin sihteerinä tämän vaivaisen kristityn
Englannin armeijan hurskaalla ja hyvälahjaisella johtomiehellä,
kenraali Harrisonilla."

"Mitä uutta, master Tomkins?" tiedusti Everard; "ja miksi liikut
ulkosalla näin myöhään?"

"Puhun arvoisalle eversti Everardille, luulemma?" sanoi Tomkins; "ja
totisesti olenkin iloissani, kun tapasin teidän arvollisuutenne. Taivas
tietää, että kaipaan teidänlaisenne miehen apua. Voi, arvoisa herra
Everard! Täällä on ollut pasuunain pauhinaa ja noituutta ja hengen
päälletuloa ja --"

"Kuulehan, sano minulle lyhyeen, mikä on hätänä -- missä on herrasi --
ja mitä yleensä on nyt tapahtunut?"

"Herrani on tässä lähellä, käyskennellen pikku niityllä sen tuhottoman
tammen luona, joka on saanut nimensä Mies-vainajasta; ratsastakaa vain
pari askelta eteenpäin, niin näette hänen vinhasti astelevan edes
takaisin ja kaiken aikaa huitovan paljastetulla aseellaan."

Edeten neuvon mukaan, mutta niin hiljaisesti kuin mahdollista, ne
näkivät Harrisoniksi arvaamansa miehen harppailevan edes takaisin
Kuninkaan tammen alla ikäänkuin asestettuna vahtisotilaana, mutta
käyttäytyen oikullisemmin. Kavioiden töminä ei välttänyt hänen
korvaansa, ja he kuulivat hänen huikkaavan ikäänkuin prikaatin
etunenässä: "Laskekaa peitset ratsuväkeä vastaan! Täältä tulee prinssi
Rupert -- seiskää lujina, niin te työnnätte heidät syrjään kuten sonni
sinkauttaa tiepuoleen rakin. Alentakaa vieläkin peitsiänne, veikkoset,
tyvi tuettuna jalkaa vasten -- alas oikealle polvellenne, eturivi --
älkää surkeilko sinisten vyöliinojenne tahrautumista. Haa -- Zerubabel
-- niin, se on tunnussanamme!"

"Taivaan nimessä, kenestä tai mistä hän höpiseekään?" kummeksui
Everard. "Minkätähden hän seuhtoo paljastetuin asein?"

"Totisesti, sir, kun jokin häiritsee herraani kenraali Harrisonia,
haltioittuu hän hengessä ja on komentavinaan peitsimiesten varaväkeä
Armageddonin suuressa taistelussa -- ja mitä hänen aseeseensa tulee,
niin hyväinen aika, arvoisa herra, miksi pitäisi hän sheffieldiläistä
terästä vasikannahassa, kun on vihollisia torjuttavana --
lihallistuneita vihollisia maan päällä ja raivoavia hornan olentoja
maan alla?"

"Tämä on sietämätöntä", tuskastui Everard. "Kuuntele minua, Tomkins.
Sinä et nyt ole saarnastuolissa, ja minä en kaipaa kaunopuheisuutesi
näytettä. Tiedän pystyväsi puhumaan ymmärrettävästi, milloin haluat.
Muistakin, että voin hyödyttää tai haitata sinua, ja mikäli toivot tai
pelkäät mitään minun taholtani, vastaa suoraan: mitä on tapahtunut,
jotta herrasi on häätynyt synkkään metsään tähän aikaan yöstä?"

"Tokihan, arvoisa ja kunnioitettava herra, tahdon puhua niin säntilleen
kuin osaan. On selvästi ja varmasti totta, että ihmisen hengitys, joka
on hänen sieramissaan, käypi ulos ja palajaa --"

"Kuulepas nyt", varoitti eversti Everard, "varo jo haihattelemasta
puheissasi minun kanssani. Olet kuullut, miten Dunbarin suuressa
taistelussa Skotlannissa kenraali, itse ojensi pistoolin luutnantti
Hewcreedin päätä kohti, uhaten ampua häneltä aivot mäsäksi, jollei
hän herjennyt julistamasta Sanaa ja toimittanut osastoansa rivissä
eturintamaan. Varo."

"Totisesti luutnantti sitte hyökkäsikin tasaisessa ja tiukassa
järjestyksessä", täydensi Tomkins, "ja lakaisi tuhannen raitaista
vaippaa ja töyhtölakkia edeltänsä rantahietikon yli mereen.
Enkä minäkään millään muotoa lyö laimin tai viivästytä teidän
arvollisuutenne määräyksiä, vaan olen niille kuuliainen joutuisasti ja
siekailematta."

"No niin, mies, sinä tiedät tahtoni", käski Everard, "puhu oitis asia
-- tiedän kykeneväsi siihen, jos tahdot. Taattu Tomkins on paremmin
tunnettu kuin luuletkaan."

"Arvoisa herra", haastoi Tomkins paljoa vähemmin mutkitellen, "tottelen
teidän arvollisuuttanne niin pitkälle kuin henki sallii. Totisesti,
siitä ei ole vielä tuntiakaan, kun arvoisa herrani istui pöydässä
master Ketkun ja minun kanssamme, mainitsemattakaan arvoisaa master
Bletsonia ja eversti Desboroughia. Silloin, katso, ulko-ovelta kuului
raju kolkutus ikäänkuin kiireisen kulkijamen tulomerkkinä. No, toden
totta, siinä määrin oli meidän huonekuntamme kiusaantunut noidista
ja haltioista sekä muista korvan ja silmän järkyttäjistä, että
vahtisotilaita ei ollut saatu pysymään vartiopaikoillaan ulkosalla,
ja ainoastaan toimittamalla heille pöystiä ja väkijuomia kykenimme
pitämään eteissuojamassa vartiona kolme miestä. Hekään eivät silti
uskaltaneet avata ovea, jottei heitä kenties yllättäisi parvi
menninkäisiä, joita heidän mielikuvituksessaan pyöri. Ja te kuulivat
kolkutuksen, joka koveni, kunnes ovi tuntui olevan myötäämäisillään.
Arvoisa master Ketku oli hiukan pökertynyt väkevästä nesteestä,
niinkuin sen kelpo miehen on tapana tähän aikaan illasta. Hänellä ei
suinkaan ole vähäisintäkään taipumusta juopotteluun, mutta häntä on
vaivannut skotlantilaisesta sotaretkestä asti alituinen horkka, joka
pakoittaa häntä siten vahvistamaan ruumistansa yökosteutta vastaan.
Niinpä, teidän arvollisuudellenne kun on hyvin tunnettua, että minä
suoritan uskollisen palvelijan toimia sekä kenraalimajuri Harrisonille
ja muille valtuutetuille, että oikeamieliselle ja lailliselle
herralleni eversti Desboroughille --"

"Tuon kaiken tiedän. Ja nyt ollessasi molempien uskottuna rukoilen
taivasta, että ansaitsisit sen luottamuksen", sanoi eversti Everard.

"Ja minä rukoilen hartaasti", vastasi Tomkins, "että teidän arvoisat
rukouksenne saisivat suotuisan vastauksen, sillä totisesti merkitsee
Rehdin Joen ja Taatun Tomkinsin nimitys ja niihin kölleihin oikeutus
minulle enemmän kuin koskaan pitäisin arvossa jaarlin arvonimeä, jos
sellaisia enää suotaisiin tämän uudestasyntyneen hallituksen aikana".

"No, jatka -- jatka -- tai jos kiertelet paljoakaan kauvemmin, niin
rohkenenpa kiistää rehellisyyspykälääsi vastaan. Pidän lyhyistä
puheista, sir, ja epäilen kaikkea pitkällisenä jaarituksena kerrottua."

"Älkäähän hätäilkö, hyvä herra. Kuten jo sanoin, ovet tärisivät kunnes
olisi kuullut koputuksen toistuvan jokaisessa palatsihuvilan huoneessa.
Kello moikui säestykseksi, vaikka me emme voineet havaita, että kukaan
kiskoi kolkkaretta, ja vahtisotilaat laukoivat luikkujaan, kun eivät
tienneet, mitä parempaakaan tehdä. Kun siis master Ketkusta, kuten
sanoin, ei ollut hoitamaan velvollisuuttansa, läksin minä vaivaisine
pistomiekkoineni ovelle ja kysyin, kuka siellä oli; ja minulle vastasi
ääni, jonka minun täytyy sanoa kuulostaneen varsin tavalliselta, että
tahdottiin puhutella kenraalimajuri Harrisonia. Kun oli myöhä, vastasin
minä säveästi, että kenraali Harrison oli lähdössä levolle; ken halusi
tavata häntä, tulkoon uudestaan huomisaamuna sillä pimeäntulon jälkeen
ei kellekään avattaisi palatsihuvilan ovea, koska se johti vartioväen
huoneeseen. Mutta ääni vastasi ja käski minun aukaista heti, muutoin
hän rämäyttäisi oven puoliskot keskelle eteissuojamaa. Ja samassa
alkoi sellainen mäikytys, että luulimme talon sortuvan, ja minun oli
tavallaan pakko avata ovi kuten piiritettyjen, jotka eivät pysty
kauvemmin pitämään puoliansa."

"Kautta kunniani, siinäpä teit urheasti, se minun on sanottava",
kehaisi Wildrake, joka oli kuunnellut hyvin jännittyneenä. "Rohkea
hurjimus olen minäkin, mutta kuitenkin, jos minulla olisi kaksi tuumaa
tammilaahkoa itse vihtahousun ja oman nahkani välissä, hirteen se,
joka tahtoisi poistaa sen raja-aidan, sanon minä -- yhtä mieluusti
nävertäisin merellä reiän laivaan ja antaisin aaltojen pursuta sisälle."

"Hiljaa, minä pyydän, Wildrake", käski Everard, "ja pitkittäköön hän
kertomustansa. -- No, ja mitä näit oven auettua? Pimeyden ruhtinaan
sarvinensa ja kynsinensä, sanot varmaankin."

"En, sir, en sano mitään muuta kuin totta. Kun avasin oven, seisoi
ulkopuolella mies, ja näköjään hyvin tavallista lajia miestä olikin.
Hän oli kääriytynyt nukkasilkkiseen tulipunaiseen ja punaisella
sisustettuun levättiin. Näytti saattaneen olla aikoinaan hyvin
pulskakin mies, mutta hänen kasvoissaan näkyi vaaleutta ja surua. Pitkä
lemmenkihara ja pitkä tukka hänellä oli, ihan kavalierien iljetyksen
mukaan, -- jalokivikoriste korvalehdessä -- sininen olkavyö kuten
kuninkaan sotapäälliköllä ja valkotöyhtöinen hattu, jonka ympäri oli
kiedottu erikoinen nauha."

"Joku kovaonninen kavalierien upseeri, joita nykyään piileksii ja
hiipii suojapaikan haussa kautta maan", huomautti Everard lyhyeen.

"Totta kyllä, arvoisa herra -- oikeaan osattu kuin tuomarin
päätöslause. Mutta tässä miehessä, jos hän oli mies, tuntui jotakin
vapisuttavaa ainakin minun silmissäni, ja samaten muskettisoturien,
jotka suurtakaan säikkyä ilmaisematta eteissuojamassa oman
vakuutuksensa mukaan ihan nielivät luoditkin, joita pitelivät suussaan
luikkujensa panostamiseksi. Niin, susi- ja hirvikoiratkin, jotka ovat
lajinsa sisukkaimpia, kaikkosivat tämän tulijan tieltä ja hiipivät
koloihin ja soppiin, ulisten ja vinkuen hiljaa ja katkonaisesti. Hän
astui eteissuojaman keskilattialle, ja vieläkään hän ei näyttänyt
muulta kuin tavalliselta mieheltä, ollen vain hiukan eriskummallisesti
puettu, levättinsä alla mustasta reikäompeleisesta sametista
tulipunaiselle satiinille neulottu ihokas, korvassa jalokivikoriste,
kengissä isot nauharuusut ja kädessä nenäliina, jolla hän toisinaan
paineli vasenta kylkeänsä."

"Armias taivas!" sanoi Wildrake tullen ihan lähelle Everardia
ja kuiskaten hänen korvaansa; hänen ääntään värähdytteli kauhu,
jollainen mielentila oli tälle uskalikolle ylen harvinainen, vaikka
se nyt näytti hänet kerrassaan vallanneen. "Sen on täytynyt olla
näyttelijä Dick Robison-parka, juuri siinä puvussa, jossa olen nähnyt
hänen esittävän Philasteria -- niin, ja sen jälkeen tyhjentävän
aimo pullollisen kanssani Merenneidossa! Paljonkin me hulluttelimme
yhdessä, ja hyvin muistan kaikki hänen haaveelliset pikku oikkunsa.
Hän palveli vanhaa herraansa Kaarloa Mohunin ratsuväessä, ja kuulemani
mukaan murhasi hänet tuo teurastajakoira antautumisen jälkeen Nasebyn
taistelutantereella."

"Hiljaa! Olen kuullut siitä teosta", vastasi Everard "Luojan tähden,
kuuntele miestä loppuun. -- Puhuiko se kävijä sinulle, ystävä?"

"Puhui kyllä, sir, miellyttävällä äänelläkin, mutta hiukan
kummallisesti ääntäen ja oikeammiten ikäänkuin haastaen kuulijakunnalle
lakipöydän äärestä tai saarnastuolista eikä tavallisena ihmisenä
arkiasioita selittäen. Hän halusi nähdä kenraalimajuri Harrisonia."

"Vai niin!" elähtyi Everard, ajan hengen tartuttamana se kun oli
taipuisa herkkäuskoisuuteen kaikissa yliluonnollisen toiminnan
asioissa; "ja mitä sinä teit?"

"Menin ylös vierashuoneeseen ja ilmoitin, että sellainen henkilö
tiedusti häntä. Hän hätkähti maininnastani ja kysyi kiihkeästi,
millainen oli miehen asu; mutta tuskin olin hänelle kuvannut vieraan
puvun ja korvakoristeen, kun hän käski: 'Tiehesi! Sano hänelle, etten
minä päästä häntä puheilleni. Sano, että minä uhmaan häntä ja tahdon
näyttää uhmani toteen Armageddonin laakson suuressa taistelussa,
jolloin enkelin ääni kutsuu kaikki taivaankannen alla lentävät
linnut saamaan ravintonsa kapteenista ja sotamiehestä, hevosesta ja
ratsastajasta. Sano pahallehengelle, että minulla on valta lykätä
kilvoituksemme siihen päivään asti ja että hän sen kauhean päivän
rintamassa jälleen kohtaa Harrisonin.' Läksin takaisin viemään tämän
vastauksen vieraalle, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin kamalaan
rypistykseen, että ihmisen silmäkulmat tuskin milloinkaan niin julmasti
kuroutuvat. 'Palaja hänen luokseen', hän käski 'ja sano, että nyt on
_minun hetkeni;_ jos hän ei heti saavu alas puhumaan kanssani, tulen
minä ylös portaita hänen luokseen. Minä _käsken_ hänen saapua sen
merkkilauseen nojalla, että Nasebyn tantereella _hän ei tehnyt työtänsä
penseästi_.'"

"Olen kuullut", supatti Wildrake, johon taikausko tehosi yhä
voimakkaammin, "että Harrison herjaten käytti noita sanoja, ampuessaan
onnettoman Dick-ystäväni".

"Mitä sitte tapahtui?" kysyi Everard. "Muista puhua totta!"

"Niinkuin papillisin selityksin sotkematonta evankeliumia", vakuutti
independentti; "mutta totisesti onkin minulla vain vähän sanottavaa.
Näin herrani tulevan alas tyrmistyneenä, mutta päättäväisenä sävyltään,
ja hän pysähtyi suojamassa, kun näki vieraan. Toinen viittasi hänelle
ikäänkuin mukaansa kutsuen ja astui ulos pääovesta. Arvoisa herrani
näytti olevan lähtemäisillään hänen perässään, mutta seisahtui jälleen,
ja silloin se kävijä, olkoon hän ihminen tai paholainen, astui
uudestaan sisälle ja lausui: 'Tottele tuomiotasi.

    "Mua saatat, siin' ei auta kukaan,
    on kohtalonas tulla mukaan,
    poluilta metsän kolkkoon varjoon, --
    tai kalseen kuutamonkin tarjoon, --
    sun täytyy kuulla kutsun sanaa,
    sua avohaavan hurme manaa,
    sua manaa lauseeni viimeinen,
    kun kuolon tuskassa huusin sen
    kostoksi katalan vääryyden!'

"Niin sanoen hän harppasi ulos, ja herrani saattoi häntä metsään.
Minä seurasin myös matkan päässä. Mutta saavuttaessani oli hänen
arvollisuutensa yksinään ja käyttäysi niinkuin nyt näette hänen
tekevän."

"Sinulla on ihmeellinen muisti, hyvä mies", huomautti eversti
kylmäkiskoisesti, "kun voit laskettaa kaikki nuo säkeet yhden ainoan
lausuman jälkeen -- tässä kaikessa tuntuu olevan jotain juonta".

"Yhden lausumanko, kunnioitettava herra?" huudahti independentti.
"Voi, se runonpätkä pysyy harvoin poissa herra-parkani kieleltä, kun
hän on vähemmän voitollinen kilvoituksissaan saatanan kanssa, kuten
joskus sattuu. Mutta ensi kerran kuulin toisen sitä lausuvan, ja totta
puhuen tuntuu herrani aina kertaavan sitä vastenmielisesti, niinkuin
lapsi opettajan sanelua, eikä oman ajunsa jälkeen tulevana, kuten sanoo
Saarnaaja."

"Kummallinen juttu", ihmetteli Everard. "Olen kuullut ja lukenut,
että surmattujen hengillä on outo voima surmaajansa suhteen; mutta
hämmästyttävältä tuntuu vaatimus uskomaan, että sellaisissa tarinoissa
voi olla perää. -- Roger Wildrake -- mitä sinä pelkäät, mies? --
minkätähden liikahtelet tuolla tavoin?"

"Minäkö pelkäisin? Ei, pelkoa se ei ole, vaan vihaa -- kuolettavaa
vihaa. Näen Dick-paran murhaajan edessäni ja -- katso, hän heittäytyy
miekkailuasentoon! Va-va-vai niin, sinä teurastajan kahlekoiran sikiö!
Et saa jäädä vastustajaa vaille."

Ennen kuin kukaan sai häntä estetyksi Wildrake heitti syrjään
viittansa, veti miekkansa ja suoriutui melkein yhdellä loikkauksella
välimatkasta, joka eroitti hänet Harrisonista; samassa hän suoraa
päätä iski aseensa ristiin jälkimäisen kanssa, tämän seistessä
kalpaansa heilutellen ikäänkuin juuri odottamassa hyökkääjää. Niinpä
ei tasavaltalaista kenraalia kohdannut hetkeksikään yllätys, vaan
hän huikkasi heti säiläin sälähtäessä yhteen: "Haa! Nyt tunnen sinut
vihdoinkin ihan ruumiillistuneena. Tervetuloa, tervetuloa! -- Herran ja
Gideonin miekan nimessä -- siis!"

"Erilleen heidät, erilleen heidät", huusi Everard, kun hän ja
Tomkins, ensimältä ällistyttyään käsirysyn äkillisyydestä, riensivät
välittäjiksi. Kavalieriin tarttuen tempasi Everard hänet väkisin
taaksepäin, ja vaaraa halveksien sai Tomkins vaivoin pidätetyksi
Harrisonin miekan, kenraalina huudahtaessa: "Haa! kaksi yhtä vastaan
-- kaksi yhtä vastaan -- sillä tavoin demoonit taistelevat." Wildrake
puolestaan kirosi karmeasti ja lisäsi: "Markham, sinä olet pyyhkäissyt
pois kaiken kiitollisuudenvelkani -- siitä ei ole enää rahtuakaan
jäljellä -- mennyttä kaikki, lempo soikoon!"

"Olet tosiaan kuitannut sen velan erinomaisesti", sanoi Everard. "Kuka
tietää, miten tämä juttu on selitettävissä ja vastattavissa?"

"Vastaan siitä hengelläni", uhitteli Wildrake.

"Siivolla nyt, olkaa vaiti", neuvoi Tomkins, "ja antakaa minun
järjestää. Asia on sovitettavissa siten, että kelpo kenraali ei ikinä
tiedä kohdanneensa kuolevaista miestä; pankoon tuo moabilainen vain
miekkansa huotran lepoon ja olkoon alallaan."

"Wildrake, minä rukoilen sinua pistämään pois miekkasi", pyysi Everard,
"muutoin sinun on toden totta käännettävä se minua vastaan."

"Ei, kautta Yrjänän, niin hullu en toki ole; mutta tapaan minä hänet
vielä toisena päivänä."

"Sinä, toisena päivänä!" huudahti Harrison, jonka silmät pysyivät
yhä tähdättyinä kohtaan, missä hän oli tavannut niin käsiintuntuvaa
vastustusta. "Niin, tunnen sinut hyvin; päivä päivältä, viikko viikolta
sinä teet saman joutavan vaatimuksen, sillä sinä tiedät, että äänesi
vapisuttaa sydäntäni. Mutta käteni ei tutise joutuessaan sinun voimiasi
vastaan -- henki on halullinen taistelemaan, jos liha onkin heikko
sellaista vastassa, mikä ei ole lihasta."

"Hiljaa nyt kaikki, taivaan tähden", käski taloudenhoitaja Tomkins;
sitte hän lisäsi herraansa puhutellen: "Täällä ei ole ketään, sallikoon
teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, paitsi Tomkins ja arvoisa
eversti Everard."

Kenraali Harrison, -- kuten toisinaan tapahtuu osittaisessa
mielipuolisuudessa, jos hänellä nimittäin oli sielullisia hakauksia,
-- oli kyllä lujasti ja täydellisesti vakuutettu omien näkyjensä
todellisuudesta, mutta hänen ei tehnyt mieli puhua siitä asiasta
niille, joiden tiesi pitävän niitä kuvitteluna. Tässä tilaisuudessa hän
tekeysi ihan huolettoman ja levollisen näköiseksi juuri osoittamansa
rajun kiihtymyksen jälkeen, ja se voimakas ponnistus ilmaisi, kuinka
hartaasti hän halusi peitellä todellisia tunteitaan Everardilta,
arvellessaan tämän jäävän niille kylmäkiskoiseksi.

Hän tervehti Everardia ylen kohteliaasti ja puheli illan kauneudesta,
joka oli houkutellut hänet ulos palatsihuvilasta kävelylle
puistoon nauttimaan suotuisasta säästä. Hän otti sitten Everardin
käsivarren kainaloonsa ja käveli tämän kanssa takaisin taloa kohti,
sillävälin kun Wildrake ja Tomkins seurasivat heidän kintereillään
ja taluttivat hevosia. Everard halusi saada hiukan valaistusta
näihin salaperäisiin tapahtumiin ja yritti useastikin päästä siihen
puheenaineeseen eräänlaisella kuulustelulla, jota Harrison -- sillä
mielipuolet ovat hyvin usein vastahakoisia haastamaan sielullisista
häiriöistään -- torjui jokseenkin taitavasti; tarpeen tullen hän vetosi
taloudenhoitajansa apuun, tämä kun oli ottanut tavakseen esiintyä
herransa takaajana kaikissa tilanteissa, saaden siitä Desboroughilta
Jetkun sattuvan lisänimen.

"Ja minkätähden oli teillä miekkanne paljastettuna, arvoisa kenraali",
kysyi Everard, "kun olitte ainoastaan iltakävelyllä?"

"Totisesti, oiva eversti, ajat ovat sellaiset, että ihmisten täytyy
valvoa sonnustetuin kupein ja palavin lampuin ja sivalletuin asein.
Se päivä lähenee, uskokaa minua tai älkää, jolloin ihmisten täytyy
pitää vaari, ettei heitä tavattaisi alastomina ja aseettomina, kun ne
seitsemän pasuunaa toitottavat: saappaisiin ja satulaan! ja Jezerin
huilut huhuavat: ratsaille ja taipaleelle!"

"Totta kyllä, hyvä kenraali, mutta minusta näytti siltä, kuin olisitte
äsken tehnyt miekkailuliikkeitä ikäänkuin taistellen?" urkki Everard.

"Minulla on kummallinen mielikuvitus, ystävä Everard", vastasi
Harrison, "ja kävellessäni yksin ja ase kädessä, kuten äsken, teen
toisinaan harjoituksen vuoksi survaisuja tuollaista puuta vasten.
Sellaista tyhmää ylpeyttä pyrkii tarttumaan aseitten käyttäjiin. Minua
on pidetty aimo miekkailumestarina, ja olen tapellutkin itselleni
palkintoja ennen uudestasyntymistäni, kunnes minut kutsuttiin
esittämään osaa suuressa työssä ja rupesin voitollisen kenraalimme
ensimäiseen ratsuväkirykmenttiin huoviksi."

"Mutta minusta kuulosti kuin olisi ase kalahdellut teidän miekkaanne?"
sanoi Everard.

"Mitä! Aseko kalahdellut miekkaani? Miten olisi se mahdollista,
Tomkins?"

"Totisesti, sir", auttoi Tomkins, "varmaankin on puunoksa osunut
tielle; täällä kasvaa jos jotakin lajia, ja teidän arvollisuutenne on
saattanut satuttaa sellaista, jota brasilialaiset sanovat rautapuuksi
-- Purchas kertoo 'Pyhiinvaelluksessaan', että tuollaisen pölkky
vasaralla lyötynä helähtää kuin alasin."

"Totisesti suittaa asia olla niin", myönsi Harrison, "sillä nuo menneet
valtiaat keräsivät tähän huviasuntoonsa monia ihmeellisiä puita ja
yrttejä, vaikka he eivät koonneet sen pirun tuottoa, joka kantaa
kahtatoista laatua hedelmää, eivätkä niitä lehtiä, joista kansat saavat
parannuksen".

Everard pitkitti kuulusteluansa, sillä hänen mieltänsä kiinnitti se
tapa, jolla Harrison väisteli kysymyksiä, ja se näppäryys, jolla hän
heitti ylimaailmaisia ja kiihkomielisiä käsityksiään jonkunlaisen
hunnun tavoin verhoamaan katumuksen ja tietoisen veren vian nostattamia
kolkompia näkyjä.

"Mutta", hän muistutti, "jos saan uskoa silmiäni ja korviani,
en voi vieläkään olla ajattelematta, että teillä oli todellinen
kiistakumppani. Niin, varmasti näin tummaan nuttuun pukeutuneen miehen
peräytyvän metsään."

"Niinkö?" virkahti Harrison kummastuneena, ja hänen äänensä vapisi
väkisinkin. "Kuka saattoi se olla? -- Tomkins, näitkö sinä eversti
Everardin mainitsemaa miestä, hikiliina kädessä -- verinen hikiliina,
jolla hän aina paineli kylkeään?"

Viime sanoillaan Harrison esitti Everardin määritelmälle lisäpiirteen,
joka vastasi Tomkinsin alkuperäistä oletetun haamun kuvausta, ja
se seikka vaikutti Everardin mielessä taloudenhoitajan kertomuksen
vahvistukseksi enemmän kuin mikään hänen näkemänsä tai kuulemansa.
Vierasmies vastasi vetoomukseen tavallisella lipeydellään, että hän oli
kyllä huomannut sellaisen miehen pujahtavan heidän ohitseen tiheikköön
-- arvatenkin se oli joku hirvenvaras, sillä salametsästäjät kuuluivat
käyneen hyvin julkeiksi.

"Kuulkaahan nyt, herra Everard", sanoi Harrison kiirehtien
vaihtamaan puheenainetta, "eikö jo ole aika meidän jättää silleen
kaikki kiistelymme ja yhtyä käsi kädessä korjaamaan Zionimme
murtumia? Onnellinen ja tyytyväinen olisin minä, kelpo ystäväni,
työskennellessäni siten saviseon vatkaajana tai kalkkikaukalon
kantajana suuren johtajamme ohjattavana, jonka puolella Kaitselmus
on ollut tässä kansallisessa tiimellyksessä; ja totisesti, niin
hartaasti puna kannatan oivallista ja voitollista kenraali Oliveriamme,
jota taivas kauvan kaitkoon, -- että jos hän käskisi, ei minua
arveluttaisi temmata alas korkealta paikaltaan sitä arvohenkilöä,
jota nimitetään puhemieheksi, ihan niinkuin annoin vaivaisen apuni
sen miehen kukistamiseen, jota kuninkaaksi kutsuttiin. Kun tiedän
teidän olevan tässä seikassa yhtä mieltä minun kanssani, sallikaa
minun siis esittää teille rakkaasti, että me toimisimme veljinä ja
rakentaisimme umpeen aukot ja kohottaisimme jälleen englantilaisen
Zionimme vallitukset, jollatavoin meidät epäilemättä valitaan pylväiksi
ja kaarenkannattimiksi, etevän ylikenraalimme johdolla tukemaan
ja pystyssäpitämään sitä, samalla kun saamme asianmukaiset sekä
hengelliset että ajalliset verotulot ja saatavat jalustaksi, jolla
me voimme seistä, koska perustuksenamme muutoin on pehmeätä hiekkaa.
Kuitenkin", hän jatkoi mielensä jälleen harhaantuessa ajallisen
kunnianhimon pyrkimyksistä Viidennen valtakunnan näkyihin, "kaikki
nämä ovat pelkkää turhuutta sinetityn kirjan avaamiseen verraten,
sillä joutuisasti lähenee kaikki olevainen pitkäisen jylinää ja
suuren lohikäärmeen kirvoitusta pohjattomasta kuilusta, jonne se on
kahlehdittu".

Tällä maallisen valtiotaidon ja intomielisen ennustelun sotkeutuneella
purkauksella Harrison huumasi eversti Everardin siinä määrin,
että tälle ei jäänyt enää ollenkaan aikaa urkkia häneltä lisää
yksityiskohtia yöllisestä kahakasta, josta hänen selvästi ei tehnyt
mielensä olla kuulusteltavana. He saapuivatkin nyt Woodstockin
palatsihuvilaan.



15. LUKU.

EVERARD NÄKEE ILMESTYKSEN.


Maahovin ulko-oven eteen oli vahtisotilaiden lukumäärä lisätty
kaksinkertaiseksi. Everard tiedusti toimenpiteeni syytä korpraalilta,
jonka hän tapasi eteissuojamassa sotureineen; nämä istuivat tai
loikoivat roihuavan tulennoksen ympärillä, pitäen sitä vireillä
sirpaleilla, joita ruhjoivat veistoksilla koristetuista istuimista ja
lavitsoista.

"Ka, totisesti", vastasi mies, "_corps de garde_, kuten teidän
arvollisuutenne sanoo, nääntyy tärviölle näin rasittavasta
palveluksesta; mutta pelko on levinnyt keskuuteemme, ja yksikään ei
suostu pitämään vartiovuoroansa yksinään. Olemme kuitenkin peruuttaneet
pari etuvartiotamme Banburystä ja muualta, ja meille kuuluu tulevan
lisäväkeä Oxfordista huomenna."

Everard pitkitti tarkkoja kyselyjään sekä palatsihuvilan
sisä- että ulkopuolelle asetetuista vahtisotilaista ja huomasi, että
vartioiden jakamisessa oli säntillisesti noudatettu viisaan sotakurin
sääntöjä, ja järjestely olikin pantu toimeen itse Harrisonin
valvonnan alaisena. Eversti Everardille ei sen vuoksi jäänyt muuta
tehtävää kuin omaa iltaseikkailuansa muistaen ehdottaa lisävartijan
asettamista -- kumppanin kanssa, jos se katsottiin välttämättömäksi
-- siihen eteiskammioon eli odotushuoneeseen, josta mentiin hänen
oudon kohtauksensa näyttämönä olleelle pitkälle lehterille ja muihin
huoneustoihin. Korpraali lupasi kunnioittavasti kaikin puolin täyttää
hänen määräyksensä. Kun palvelijat kutsuttiin paikalle, ilmestyivät
hekin kaksinkertaisena voimana. Everard pyysi saada tietää, olivatko
valtuutetut menneet makuulle vai saattoiko hän vielä puhutella heitä.

"Makuuhuoneessaan he kyllä ovat", vastasi miehistä muuan, "mutta
luullakseni he eivät ole vielä riisuutuneet".

"Mitä!" oudoksui Everard; "ovatko eversti Desborough ja master Bletson
samassa makuuhuoneessa?"

"Heidän arvollisuutensa ovat siten sopineet", ilmoitti mies, "ja heidän
arvollisuuksiensa sihteerit jäävät vartioimaan koko yöksi".

"Muotina on vahvistaa vartiot kaksinkertaisiksi kautta koko talon",
tokaisi Wildrake. "Saisinpa näkyviini välttävän sievän sisäkön, niin
kylläpä osaisin minäkin mukautua muotiin."

"Hiljaa, hupelo!" koveni Everard; "ja missä ovat pormestari ja pastori
Holdenough?"

"Pormestari palasi kauppalaan ratsain, huovin takana, joka läksi
Oxfordiin hakemaan lisäväkeä; ja tapulitalon mies on majoittunut siihen
kamariin, jossa eversti Desborough vietti viime yön, hän kun siellä
todennäköisimmin kohtaa -- teidän arvollisuutenne ymmärtää. Taivas
meitä armahtakoon, lujilla me olemme!"

"Ja missä ovat kenraali Harrisonin palkolliset", ärähti Tomkins, "kun
eivät saata häntä huoneeseensa?"

"Täällä -- täällä -- täällä, master Tomkins", ilmoitti kolme miestä
tunkeutuen eteenpäin, kasvoillaan sama tyrmistys, joka näytti
tutisuttavan Woodstockin koko asujamistoa.

"Matkoihinne siis", käski Tomkins; "älkää puhutelko hänen armoansa --
näettehän, että hän ei ole sillä tuulella".

"Hän näyttää tosiaan merkillisen nuopealta", huomautti eversti Everard.
"Kasvonpiirteet ovat kuin halvauksen vääristämät, ja vaikka hän
tullessamme puhui niin kerkeästi ei hän ole avannut suutansakaan siitä
asti kun pääsimme valoon."

"Se on hänen sävynsä tuollaisten etsiskelyjen jälkeen", selitti
Tomkins. "Antakaa hänen arvollisuutensa, tueksi käsivartenne, Zedekiah
ja Jonathan, taluttaaksenne hänet pois -- minä tulen kohtsiltään. Jää
sinä, Nikodemus, odottamaan minua -- ei ole hyvä kävellä yksinään tässä
talossa."

"Master Tomkins", virkkoi Everard, "olen usein kuullut mainittavan
sinua teräväksi, älykkääksi mieheksi -- sanoi minulle rehellisesti,
oletko vakavasti peloissasi jostakin yliluonnollisesta kummittelusta
tässä rakennuksessa?"

"Ei tekisi mieleni heittäytyä alttiiksi mahdollisuudelle, sir", vastasi
Tomkins hyvin totisena; "kunnioitettavaa herraani katsellessanne voitte
arvata, miltä elävät näyttävät puhuteltuansa kuolleita".

Hän kumarsi syvään ja läksi. Everard meni siihen kamariin, jonka
toiset kaksi valtuutettua olivat viihtymyksekseen valinneet yhteiseksi
asunnokseen. He valmistausivat juuri laskeutumaan vuoteelle, kun
hän astui sisälle. Molemmat hätkähtivät oven avautuessa -- molemmat
ilahtuivat nähdessään, että sieltä saapui vain Everard.

"Kuulkaas", puheli Bletson vetäen hänet syrjään, "oletteko milloinkaan
nähnyt Desboroughin vertaista aasia? -- mies on iso kuin härkä ja arka
kuin lammas. Hän on kärttänyt minut nukkumaan täällä suojeluksekseen.
Teemmekö siitä hauskan yön, hä? Sen teemme, jos tahdotte ottaa
kolmannen vuoteen, joka varustettiin Harrisonia varten; mutta hän
on mennyt ulos kuin mikäkin hölmö haeskelemaan Armageddonin laaksoa
Woodstockin puistosta."

"Kenraali Harrison palasi vastikään minun kanssani", ilmoitti Everard.

"Ei, mutta, niin totta kuin elän, hän ei tule meidän huoneeseemme",
väitti Desborough, kuullen vastauksen. "Yksikään, joka on hyvinkin
saattanut illastaa itse Lemmon kanssa, ei ole oikeutettu nukkumaan
kristittyjen parissa."

"Sitä hän ei aiokaan", tiesi Everard; "hän kuuluu nukkuvan erillään --
ja yksinään".

"Ei ihan yksinäänkään, luulemma", sanoi Desborough, "sillä Harrisonilla
on jonkunlaista vetovoimaa menninkäisiin -- niitä lentelee hänen
ympärillään kuin koiperhoset kiertelevät kynttilää. Mutta jääkää te
meidän luoksemme, hyvä Everard, minä pyydän. En tiedä, mistä se johtuu,
mutta vaikka teillä ei ole uskontonne ainiaan kielellänne ettekä latele
lukuisia lujia sanoja siitä kuten Harrison -- ettekä lausuile pitkiä
saarnoja kuten muuan mitä kunnioitettavin omaiseni, joka jääköön
nimeämättömäksi, tunnen itseni kuitenkin jotenkuten turvallisemmaksi
teidän seurassanne kuin noista kenenkään. Mitä tähän Bletsoniin
tulee, niin hän on sellainen pelkkä herjaaja, että pelkään paholaisen
korjaavan hänet taiteensa ennen aamua."

"Oletteko ikinä kuullut mokomaa viheliäistä raukkaa?" sanoi Bletson
syrjään Everardille. "Viipykää sentään, kunnioitettava eversti
-- tunnen teidän intonne hädänalaisten auttamiseen, ja te näette
Desboroughin sellaisessa pinteessä, että hän tarvitsee lähellään
useamman kuin yhden hyvän esimerkin, säästyäkseen ajattelemasta aaveita
ja pahojahenkiä."

"Pahoittelen, etten voi täyttää pyyntöänne, hyvät herrat", vastasi
Everard. "Mutta minä olen päättänyt nukkua Victor Leen kamarissa, joten
toivotan teille hyvää yötä; ja jos tahdotte levätä häiriintymättömästi,
neuvon teitä uskomaan itsenne yön vartiohetkiksi Hänen haltuunsa, jolle
yö on samaa kuin ilmipäivä. Olin aikonut puhua teille tänä iltana
täälläoloni aiheesta, mutta lykkään neuvottelumme huomiseen, jolloin
luullakseni kykenen näyttämään teille päteviä perusteita, jättääksenne
Woodstockin."

"Olemme nähneet sellaisia jo yltäkyllin", arveli Desborough. "Niinpä
minä tulin tänne palvelemaan yhteistä asiaa ja samalla kaiketikin
saadakseni vaivasta jonkun kohtuullisen edun itselleni; mutta jos minut
keikautetaan jälleen päälleni tänä yönä kuten edellisenä, en viipyisi
pitempään edes kuninkaan kruunun voittaakseni, sillä varmastikaan ei
niskani enää pystyisi kantamaan sen painoa."

"Hyvää yötä", toivotti Everard ja teki lähtöä, kun Bletson jälleen
hiippaili likelle ja kuiskasi hänelle: "Kuulkaahan, eversti --
olemmehan ystävyksiä -- pyydän teitä jättämään kamarinne oven auki
kaiken häiriön varalta, jotta voisin kuulla huutonne ja rynnätä
siekailematta apuun. Tehkää se, hyvä Everard, muutoin pysyn valveilla
huolissani, sillä minä tiedän, että te erinomaisen järkevänäkin miehenä
olette vielä hiukan kiintynyt niihin taikauskoisiin aatoksiin, joita
imemme äidinmaidossa ja jotka ovat pelkäilymme perusteena tällaisissa
tilanteissa; sentähden jättäkää ovenne auki, jos minua rakastatte,
saadaksenne joutuisaa apua minulta tarpeen tullen."

"Herrani luottaa ensiksikin raamattuunsa, sir, ja toisessa sijassa
oivaan miekkaansa", virkahti Wildrake. "Hänellä ei ole sellaista
käsitystä, että paholainen on torjuttavissa kahden miehen makaamisella
samassa huoneessa, saati että Kota-klubin uskonkieltäjät kykenevät
todistelulla tekemään tyhjäksi sielunvihollisen olemassaolon."

Everard tarttui varomatonta ystäväänsä kauluksesta ja laahasi hänet
mukaansa kesken puheen, pidellen hänestä kiinni, kunnes he olivat
molemmin Victor Leen kamarissa, missä olivat edelliselläkin kerralla
nukkuneet. Vielä sittekin hän piteli Wildrakea, kunnes palvelija
oli siistinnyt kynttilät ja lähetetty pois huoneesta; hellittäen
ystävästään eversti puhutteli häntä nyt nuhtelevalla kysymyksellä:
"Oletko mielestäsi hyvinkin ymmärtäväinen ja viisas mies, kun
tällaisina aikoina etsit jokaista tilaisuutta solmiutuaksesi sanoistasi
rettelöön tai paljastavaan suukopuun? Hävetä sinun sietäisi!"

"Niin, hävetä tosiaan", myönsi kavalieri; "hävetä pitäisi lakean
raukan, joka alistuu tällä tavoin toisen viskeltäväksi, vaikka tämä
ei ole suvultaan suurempi eikä paremmin kasvatettu kuin hän itsekään.
Sanonpa sinulle, Mark, että käytät kohtuuttomasti voittopuoltasi minun
suhteeni. Mikset anna minun lähteä luotasi, elääkseni ja kuollakseni
omalla tavallani?"

"Syystä että kuulisin kuolleesi koiran tavoin, ennen kuin olisimme
olleet viikkoakaan erossa. Kuulepas, hyvä ystävä, mikä hulluus sinut
villitsikään Harrisonin kimppuni ja sitte ryhtymään hyödyttömään
väittelyyn Bletsonin kanssa?"

"Ka, me olemme paholaisen talossa, nähdäkseni, ja minä antaisin
mielelläni isännälle mitä hänelle on tulevaa, missä hyvänsä liikun.
Olisi ollut mukavaa lähettää hänelle nyt Harrison tai Bletson ikäänkuin
puolipäivälliseksi tyydyttämään hänen ruokahaluansa, kunnes Crom --"

"Hiljaa! Kiviseinillä on korvat", keskeytti Everard katsellen
ympärilleen. "Tuossa on yöjuomasi valmiina. Tarkasta aseitasi, sillä
meidän täytyy olla niin huolellisia kuin olisi Kostotar kintereillämme.
Tuolla on makuusijasi -- ja minulle on vuode valmistettu
vierashuoneeseen, kuten näet. Ainoastaan ovi eroittaa meidät."

"Ja sen minä jätän auki siltä varalta, että hoilaat apua, kuten tuo
uskonkieltäjä arvelee. Mutta miten olet saanut tämän kaiken niin
sievästi järjestetyksi, kelpo isäntäiseni?"

"Huomautin taloudenhoitaja Tomkinsille aikovani nukkua täällä."

"Hän on kummallinen mies", tuumi Wildrake, "ja hän lienee ottanut mitan
joka miehen jalasta -- kaikki näkyy käyvän hänen käsiensä kautta".

"Hän tuntuu olevan näiden aikojen vasiten muovaamia miehiä", vastasi
Everard; "hänellä on kerkeä saarnalahja ja selittelyn taito, ja se
takaa hänelle independenttien suuren suosion, samalla kun hänen
älykkyytensä ja toimeliaisuutensa suosittelee häntä maltillisemmille
ihmisille".

"Onko hänen vilpittömyyttään koskaan epäilty?" kysyi Wildrake.

"Ei, kuullakseni", sanoi eversti; "päin vastoin on hänellä
tuttavallisina nimityksinään Rehti Joe ja Taattu Tomkins. Minä
puolestani uskon hänen vilpittömyytensä aina pysytelleen hänen etunsa
tasalla. Mutta lopeta jo pikarillisesi ja lähde siitä makuulle. Mitä,
yhdellä siemauksellako sen tyhjensitkin!"

"Helkkarissa, niin -- valani kieltää minua kahdesta kulauksesta;
mutta älähän huoli -- tämä yömyssy vain lämmittää aivojani, vaan ei
hämmennä niitä. Tulkoon siis mies tai mörkö, ilmoita minulle, jos sinua
häiritään, ja silmänräpäyksessä saat varmasti kumppanin."

Niin sanoen kavalieri vetäytyi omaan huoneeseensa. Eversti Everard
riisui yltänsä raskaimmat tamineet, laskeusi makuulle housuissaan ja
ihokkaassaan ja tyynty lepoon.

Hänet havahdutti verkkainen ja juhlallinen soitto, joka kuoleutui
ikäänkuin etäisyyteen. Hän kavahti hapuilemaan aseitaan, jotka tapasi
viereltään. Tilapäinen vuode oli uutimeton, joten hän saattoi vaivatta
silmäillä ympärilleen; mutta kun tulisijaan oli jäänyt vain muutamia
kiiluvia hiiliä, vaikka hän oli varustanut tulen kuntoon ennen
makuullemenoaan, oli hänen mahdoton eroittaa mitään. Luontaisesta
urheudestaan huolimatta tunsi hän senvuoksi sitä epämääräistä ja
hytisyttävää kammoa, jota herättää vaaran läheisyyden tunto sekä
sen aiheen ja laadun tietymättömyys. Hän oli kyllä vastahakoinen
uskomaan yliluonnollisia tapauksia, mutta olemme jo huomauttaneet,
että hän ei kuitenkaan ollut niiden ehdoton kieltäjä, niinkuin
nykyisenäkin epäuskoisempana aikakautena on kenties paljoa harvemmassa
täydellisiä ja horjumattomia epääjiä tässä kohdassa kuin sellaisiksi
ilmoittautuvia. Epävarmana siitä, eikö hän ollut uneksinut noita
säveliä, jotka tuntuivat vieläkin sointuvan hänen korvissaan, hän oli
haluton antautumaan alttiiksi ystävänsä naljailulle, kutsumalla häntä
avukseen. Hän siis nousi istualle vuoteellaan ja koki jossain määrin
sitä hermostunutta kiihtymystä, joka valtaa urhoollisia miehiä kuten
pelkureitakin -- se erona, että toinen lyyhistyy sen painamana niinkuin
viiniköynnös raesateessa ja toinen kokoo tarmonsa sen pudistamiseen
yltänsä niinkuin Libanonin seeterin sanotaan kohottelevan oksiansa
niille kerääntyvän lumen ravistamiseksi pois.

Tänä hisahtamattomana ja yksinäisenä hetkenä hänen mieleensä väkisinkin
palasi Harrisonin kertomus, vaikka hänellä, olikin salaista epäilyä,
että siinä oli jotain juonta tai kujetta. Hän muisti Harrisonin
kuvanneen näkyänsä piirteellä, jollaista hänen oma huomautuksensa ei
suinkaan ollut voinut johdattaa haaveilijan mieleen; tuo alituiseen
kylkeä vasten paineltu verinen liina ei silloin ollut kenraalin
näkyvissä eikä hänen kiihtyneen kuvittelunsa haudottavana. Kävivätkö
siis murhatut niiden asuinsijoilla, jotka olivat häätäneet heidät
elämästä kaikkine hyvittämättömine synteinensä? Ja jos niin oli asian
laita, eikö sama lupa saattanut valtuuttaa muita tuollaisia käyntejä
-- varoitukseksi, ohjaukseksi, rangaistukseksi? Äkkipikaisia ja
herkkäuskoisia ovat ne, jotka vastaanottavat totena jokaisen sellaisen
jutun, -- oli hänen päätelmänsä, -- mutta kenties eivät ole vähemmän
äkkipikaisia nekään, jotka rajoittavat Luojan vallan kaiken luodun
suhteen ja olettavat, että Luonnon lakeja ei Luonnon laatijan luvalla
voida erityisissä tapauksissa ja suuriin tarkoituksiin tilapäisesti
kumota.

Näiden ajatusten risteillessä Everardin mielessä saivat hänessä
valtaa tunteet, joita hän ei ollut kokenut silloinkaan kun ensi
kertaa seisoi vimmaisen ja vaarallisen taistelun partaalla. Hän
pelkäsi, tietämättä mitä, -- ja kun ilmeinen ja nähtävä vaara olisi
kannustanut hänen miehuuttaan, lisäsi aseman täydellinen epätietoisuus
hänen vaaran tuntoaan. Melkein vastustamaton halu pakoitteli häntä
hypähtämään vuoteeltaan ja kasaamaan sytykkeitä hiipuvalle hiilokselle,
nähdäkseen loimussa jonkun kummallisen ilmestyksen tunkeutuneeksi
kamariinsa. Niinikään tunsi hän voimakasta kiusausta Wildraken
herättämiseen; mutta itse pelkoakin lujempana ehkäisi häpeä nämä
vaikuttimet. Mitä! Saataisiinko ajatella, että Markham Everard, joka
luettiin parhaisiin sotureihin, mitä tämä synkkä kansalaiskiista oli
saanut miekkamiehikseen -- Markham Everard, joka niin nuorenakin oli
parlamentin armeijassa kohonnut korkeaan arvoon, pelkäsi jäädessään
yksikseen hämyiseen huoneeseen keskiyöllä? Siihen ei saisi koskaan
ilmaantua aihetta.

Tämä ei kuitenkaan tehonnut miksikään loitsuksi aatosten epämieluisaa
kulkua vastaan. Hänen mieleensä johtuivat Victor Leen kamarista
kerrotut monet perimystiedot, joita hän kyllä oli usein halveksinut
hämärinä, todistamattomina ja ristiriitaisina, muinaisen taikauskon
synnyttäminä ja lörpöttelevän herkkämielisyyden polvi polvelta
levittäminä huhuina; mutta niissä oli kuitenkin jotain, mikä ei
soveltunut tyynnyttämään hänen hermojensa nykyistä kiusallista
kiihtymystä. Sitte hän ajatteli saman ehtoopäivän tapauksia, --
miten hänen kurkkuansa vasten oli ase painettu ja voimakas käsivarsi
paiskannut hänet selälleen permantoon. Se muisto tosin vastusti
häilyvien haamujen ja epätodellisten tikarien aatosta, mutta sai
hänet kylläkin uskomaan, että tämän laajan rakennuksen jossakin
osassa piileksi joukko kavaliereja eli ilkimielisiä. Nämä saattoivat
nousta toimintaan yöllä, yllättää vartijat ja surmata heidät kaikki,
eritoten Harrisonin, joka oli ollut mestatun kuninkaan tuomareita;
hallitsija-vainajan uskolliset saattolaisethan janosivat kiihkeästi
kostoa.

Hän yritti häätää tätä ajatusta ottamalla lukuun vartioiden lukuisuuden
ja jakautumisen, mutta pysyi kuitenkin tyytymättömänä itselleen
siitä, ettei ollut ryhtynyt vielä täsmällisempiin varokeinoihin,
ja pahoitteli, että hän kiristetyn vaitiolo-lupauksen pitämisellä
saattoi toimittaa monen seuralaisensa salamurhaajien uhreiksi.
Hänen sotilaallisiin velvollisuuksiinsa yhtyen herättivät nämä
aatokset toisen sarjan mietteitä. Hän tuli arvelleeksi, että hän ei
voinut nyt tehdä muuta kuin käydä tarkastamassa vartiopaikkoja ja
varmistautumassa sotamiesten valvomisesta, valppaudesta, paikoillaan
pysymisestä ja sellaisesta sijoittumisesta, jota vaati heidän
nopea keskinäinen avuksitulonsa, jos se kävi tarpeelliseksi. "Se
soveltuu minulle paremmin", hän ajatteli, "kuin lojua täällä lapsen
lailla peloittelemassa itseäni akkain lorulla, jolle olen poikana
nauranut. Mitäpä siitä, että vanha Victor Lee oli pyhyyden häväisijä,
kuten yleiseen kerrotaan, ja pani olutta kastemaljassa, jonka hän
sieppasi Holyroodin ikivanhasta palatsista, kun kirkko ja rakennus
loimusivat liekeissä? Ja entä jos hänen vanhin poikansa lapsena
kuolikin kuumaan veteen samassa astiassa? Kuinka monta kirkkoa on
hävitetty hänen jälkeensä? Kuinka monta kastemaljaa saastutettu?
Niin monta tosiaan, että jos taivaan kosto rankaisisi sellaista
väkivaltaa yliluonnollisella tavalla, ei ilmestyksittä jäisi ainoakaan
Englannin soppi eikä vähäisinkään pitäjänkirkko. Pyh, nuo ovat
joutavia kuvitelmia, arvottomia etenkin niiden ajateltaviksi, jotka
on kasvatettu uskomaan, että pyhyys asustaa aikeessa ja teossa eikä
rakennuksissa tai kastemaljoissa taikka ulkonaisissa menoissa."

Hänen siten muistutellessaan kalvinistisen uskontunnustuksensa
pääkohtia löi iso torninkello -- tuollaisissa kertomuksissa harvoin
vaikeneva tunnus -- kolme. Sitä seurasi heti vahtisotamiesten käheä
huuto kautta holvien ja lehterien, yli- ja alikerrassa, haastaen
toisiansa ja vastaten tavallisella vartiosanalla: Kaikki hyvin. Heidän
äänensä sekaantuivat kellon kumeaan kumuun, mutta taukosivat ennen
kuin se vaikeni, ja niiden kuoleuduttua oli pitkittyneen moikkeen
humiseva kaiku tuskin kuultavissa. Ennen kuin tämä viimeinen värinä
oli vielä lopullisesti häipynyt äänettömyydeksi se tuntuikin heräävän
uudestaan, ja Everard kykeni tuskin ensimältä päättämään, oliko uusi
kaiku tarttunut vaimenevaan soinnahdukseen vai häiritsikö joku muu
ja erillinen ääni uudestaan hiljaisuutta, johon jymisevä läppäys oli
ilmoituksensa mykistyttyä vaivuttanut vanhan rakennuksen ja sitä
ympäröivän metsän.

Mutta epätietoisuus selkisi pian. Ne soiton säveleet, jotka olivat
yhtyneet läppäyksen hiljeneviin kaikuihin, tuntuivat ensin pitentävän
niitä ja sitte jatkuvan niiden jälkeen. Etäältä alkava ja lähetessään
kovemmaksi yltyvä inha sävelsarja tuntui siirtyvän huoneesta toiseen,
työkammiosta lehterille, eteissuojamasta naiskamariin, noin monien
hallitsijain vanhan asuinrakennuksen autioiden ja häväistyjen
raunioiden läpi; ja sen lähestyessä ei yksikään soturi hälyttänyt eikä
ainoakaan niistä lukuisista eriarvoisista vieraista, jotka viettivät
tukalan ja kauhistuneen yönsä tuossa rappeutuneessa maahovissa,
näyttänyt rohkenevan ilmoittaa toisille kammon selittämätöntä syytä.

Everardin kiihtynyt mielentila ei sallinut hänen jäädä niin
toimettomaksi. Äänet tulivat niin likelle, että ne kuulostivat
ihan vierushuoneessa toimitettavalta juhlalliselta vainajien
muistojumalanpalvelukselta, kun hän ryhtyi hälyttämään, äänekkäästi
huutaen uskollista saattolaistaan ja ystäväänsä Wildrakea, joka uinaili
viereisessä huoneessa; olihan vain ovi heidän välissään ja sekin
raollaan.

"Wildrake -- Wildrake! Ylös -- ylös! Etkö kuule hälytystä?"

Ei tullut mitään vastausta Wildrakelta, vaikka soiton säveleet nyt
kajahtelivat huoneessa niinkuin olisivat sen aiheuttajat olleet ihan
seinien sisällä. Se melu olisi riittänyt herättämään nukkujan ilman
kumppaninsa ja isäntänsä huutoakin.

"Aseisiin! Roger Wildrake -- aseisiin!" kiljaisi jälleen Everard,
nousten vuoteeltaan ja temmaten pistoolinsa. "Toimita valoa ja hälytä
väki!"

Ei vastausta. Hänen äänensä kuoleutui samalla kun soittokin tuntui
taukoavan, ja sama leppoisan vieno ääni, joka vieläkin muistutti hänen
mielestään Alice Leen puhetta, kuului nyt huoneessa eikä tuntunut
tulevan pitkänkään matkan päästä.

"Toverinne ei voi vastata", virkkoi vieno ääni hiljaa. "Ainoastaan ne
kuulevat hälytyksen, joiden omatunto tuntee kutsun."

"Taas tämä ilveily!" sanoi Everard. "Olen paremmin asestettu kuin
viimeksi, ja ilman tuon äänen sointua olisi puhuja saanut maksaa
leikittelynsä kalliisti."

Oli kummallista, saatamme mainita ohimennen, että heti kun Everard
kuuli selvää ihmisäänen sointua, kaikki yliluonnollisen toiminnan
aatos hälveni ja häntä äsken kahlehtinut loihtu näytti särkyneen; niin
suuresti perustuu kuvitellun tai taikauskoisen kauhun teho hämärään tai
kaksimieliseen, ainakin voimakkaan järkevyyden kohdatessaan ja niin
kerkeästi toimittavat sellaisen mielen takaisin jokapäiväisen elämän
uomaan selvät äänet ja varmat käsitteet Puhuttelija vastasi ikäänkuin
hänen ajatuksiinsa kuten sanoihinsakin.

"Me nauramme aseille, joilla luulet peloittavasi meitä -- Woodstockin
kaitsijoihin ei niillä ole mitään vaikutusta. Ammu, jos tahdot, ja
koeta aseittesi tehoa. Mutta, tiedä, että meidän tarkoituksenamme
ei ole vahingoittaa sinua -- olet metsästyshaukan rotua ja ylväs
luonnonlaadultasi, vaikka sinä kesyttömänä ja kehnosti ravittuna
pyydystät sääksien ja haaskakorppien parissa. Lähde lentoon täältä
huomenna, sillä jos viivyt lepakkojen, pöllöjen, korppikotkien
ja vareksien joukossa, jotka ovat aikoneet pesiä täällä, joudut
ehdottomasti osalliseksi heidän kohtalostaan. Poistu siis, jotta nämät
suojamat lakaistaisiin ja somistettaisiin niiden vastaanotoksi, joilla
on parempi oikeus asua täällä."

Everard vastasi ääntänsä koroittaen: "Vielä kerran varoitan sinua,
älä luule uhmaavasi minua turhaan. En ole lapsi, säikähtyäkseni
mörköjutuista, enkä aseellisena lannistu pelkuriksi rosvojen
uhkauksista. Jos annan sinulle hetkisen suvaitsevaisuutta, niin se
tapahtuu rakkaiden ja hairahtaneitten ystävien tähden, joilla saattaa
olla osuutta tähän vaaralliseen hullutteluun. Ota huomioon, että minä
voin toimittaa linnan ympärille osaston sotaväkeä, joka etsii sen
salaisimmistakin lokeroista tämän julkean temppuilun toimeenpanijaa, ja
jos se tutkimus ei vie perille, tarvitaan vain jokunen tynnyrillinen
ruutia rakennuksen muuttamiseen raunioläjäksi, jonka alle moiset
ajattelemattomat leikittelijät hautautuvat."

"Puhutte ylpeästi, herra eversti", virkkoi toinen ääni, joka muistutti
hänen lehterillä kuulemaansa karkeampaa ja kovempaa puhetta; "koettakaa
urheuttanne tälle suunnalle".

"Ette minulle kahdesti uhittelisi", vastasi Everard, "jos minulla olisi
valon tuiketta tähdätäkseni".

Hänen puhuessaan leimahti äkillinen valo niin kirkkaasti, että se
huikaisi puhujan silmiä ja näytti hänelle selvästi haamun, joka
jonkun verran muistutti Victor Leetä sellaisena kuin tämä esiintyi
maalauksessa, toisella kädellään pidellen täydellisesti hunnutettua
vallasnaista ja toisella johtajasauvaansa eli nuijaansa. Molemmat
haamut olivat eläviä ja seisoivat näköjään kuuden jalan päässä hänestä.

"Ellei naista olisi", virkahti Everard, "en noin hävytöntä röyhkeyttä
sietäisi".

"Älkää naisekasta olentoa säälikö, vaan tehkää pahimpanne", vastasi
sama ääni. "Minä uhmaan teitä." "Toistakaa uhmanne, kun olen laskenut
kolmeen", uhkasi Everard, "ja ottakaa rangaistus häpeämättömyydestänne.
Yksi -- olen virittänyt pistoolini hanan; kaksi -- en ole milloinkaan
tähdännyt harhaan -- kautta kaiken pyhän, minä ammun, jollette poistu.
Lausuessani seuraavan luvun ammun teidät kuoliaaksi seisomasijallenne.
Olen kuitenkin vastahakoinen vuodattamaan verta -- annan teille vielä
toisen pakomahdollisuuden -- yksi -- kaksi -- _kolme!"_

Everard tähtäsi rintaan ja laukaisi pistoolinsa. Haamu heilautti
käsivarttaan halveksivasti, ja kajahti äänekäs nauru, jollaikaa valo
vähitellen heiketen lekkui ja kimmelsi iäkkään ritarin ilmestyksen
ympärillä ja sitte katosi. Everardin veri virtasi kylmänä sydämeen.
"Jos hän olisi ollut ihmisrakennetta", hän ajatteli, "olisi luodin
täytynyt lävistää hänet -- mutta minulla ei ole tahtoa eikä voimaa
taistella yliluonnollisia olentoja vastaan".

Ahdistava painostus kävi nyt niin ankeaksi, että hän suorastaan alkoi
voida pahoin. Hän hapuili kuitenkin takan ääreen ja viskasi kourallisen
kuivia syttöjä vielä kiiluville hiilille. Risut leimahtivat pian
liekkiin ja loivat valoa hänen nähdäkseen huoneen joka soppeen. Hän
katseli varovasti ja melkein arasti ympärilleen, puolittain odottaen
jotakin hirveätä aavetta eteensä. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin
vanhan kaluston, rukouspulpetin ja muut kapineet, jotka oli jätetty
koskemattomiksi sir Henry Leen lähdettyä. Hän tunsi vastustamatonta
halua ja samalla suurta vastenmielisyyttä silmäillä muinaisen
ritarin muotokuvaa, jota hänen näkemänsä haamu oli kovin elävästi
muistuttanut. Hän epäröitsi kahden vastakkaisen tunteen vallassa,
mutta sieppasi viimein karskin päättäväisenä vahakynttilän, jonka oli
illalla sammuttanut, ja sytytti sen uudestaan, ennen kuin tulennoksen
roihu oli jälleen hiipunut. Hän piteli kynttilää, Victor Leen vanhan
muotokuvan edessä ja tuijotti siihen kiihkeän uteliaasti, olematta
vapaa pelostakaan. Hänet melkein valtasi varhaisempien päiviensä
lapsekas säikky, ja muinaisen soturin ankara valju silmä näytti
kohtaavan hänen katseensa ja uhkaavan häntä pahastumisellaan. Ja vaikka
hän valeen järkeili luonnottomaksi noin hupsun käsityksen, ilmausivat
hänen sekavat tunteensa kuitenkin sanoina, jotka tuntuivat puolittain
osoitetuilta muotokuvalle.

"Äitini esi-isän sielu", hän haastoi, "tapahtukoon näiden vanhojen
suojamien häiritseminen hyvässä tai pahassa tarkoituksessa,
juonittelevien ihmisten tai yliluonnollisten olentojen toimesta, minä
olen päättänyt poistua täältä huomenna".

"Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni", virkkoi ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki kookkaan, valkoiseen verhoutuneen haamun, jolla oli
jonkunlainen turbaani päässä. Kynttilänsä pudottaen hän karkasi heti
käsiksi siihen.

"_Sinä_ ainakin olet kouriin tuntuva", hän sanoi.

"Tuntuvako?" vastasi olento, jota hän niin voimakkaasti puristi.
"Pentele, sehän sinun pitäisi tietää panematta minua tukehtumisen
vaaraan, ja ellet heti hellitä, niin näytänpä sinulle, että painimaan
pystyy tässä toinenkin."

"Roger Wildrake!" huudahti Everard päästäen irti kavalierin ja
astahtaen takaisin.

"Roger Wildrake? Niinpä väinkin. Otaksuitko minut Roger Baconiksi, joka
oli tullut auttamaan sinua paholaisen manaamisessa? -- sillä kylläpä
täällä jo haisee niin vietävästi tulikiveltä."

"Se johtuu pistoolini laukauksesta -- etkö kuullut sitä?"

"Ka, kyllä, sehän minut herättikin -- äskeinen yömyssyni pani minut
nukkumaan kuin pölkky. Hui, vieläkin se huimaa päätäni."

"Ja mikset tullut heti? En ole milloinkaan kipeämmin tarvinnut apua."

"Tulin niin joutuisasti kuin pääsin", vastasi Wildrake; "mutta vähään
aikaan en tointunut oikein tajulleni, sillä minä näin unta Nasebyn
kirotusta tappotantereesta -- ja sitten oli huoneeni ovi lukossa ja
tukala avata, kunnes näyttelin lukkoseppää potkaisullani."

"Mitä! Aukihan se oli makuulle mennessäni", sanoi Everard.

"Lukossa se oli sentään, kun minä tulin makuulta", vakuutti Wildrake,
"ja onpa merkillistä, ettet kuullut, kun tölmäsin sen auki".

"Mietiskelin muuta", selitti Everard.

"Mutta mitä on tapahtunut?" tiedusti Wildrake. "Tässä olen pystyssä
kuin seiväs ja valmiina tappelemaan, jos tämä haukottelun puuska sen
sallii. Muori Redcapin väkevin on siinä määrin heikompi äskeistä
iltajuomaani kuin jyvä on vajaa tynnyrillisestä -- olen kulauttanut
ihan maltaitten mannon -- Hohoi -- hm."

"Ja luultavasti myös jonkun unilääkkeen sen mukana", arveli Everard.

"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista -- vähempi kuin
pistoolinlaukaus ei olisi minua havahduttanut -- minuakaan, joka pelkän
tavallisen virkistyspikarillisen nautittuani nukun kepeästi kuin
neitonen juhannusyönä, kun hän vahtailee varhaisinta päivänsädettä,
mennäkseen kokoamaan kastetta. Mutta mitä aiot tehdä ensi työksesi?"

"En mitään", vastasi Everard.

"Et mitään?" kummeksui Wildrake. "Sanon sen", virkkoi eversti Everard,
"vähemmin sinun tiedoksesi kuin muiden mahdollisesti kuultavaksi, että
minä lähden pois palatsihuvilasta tänä aamuna ja toimitan matkaan
valtuutetutkin, jos onnistun".

"Hei", sanoi Wildrake, "etkö kuule jotakin lapsetta, ikäänkuin
taputusta etäisestä teatterista? Paikan menninkäiset riemuitsevat
lähdöstäsi."

"Minä jätän Woodstockin", pitkitti Everard, "enoni Sir Henry Leen ja
hänen perheensä haltuun, jos he haluavat uudelleen siirtyä tänne,
en säikähtyneenä tähän niiden temppujen johdosta, joilla minua on
nähtävästi tahdottu taivuttaa, vaan pelkästään syystä että se oli
aikomuksenani alun pitäin. Mutta minä varoitan", hän lisäsi ääntänsä
koroittaen, "minä lausun tämän salajuonen hommaajille sen varoituksen,
että vaikka se saattaa menestyen tehota Desboroughin kaltaiseen
tyhmyriin, Harrisoninlaiseen haaveilijaan, sellaiseen pelkuriin kuin
Bletsoniin --"

Samassa virkkoi selvästi ääni ikäänkuin olisi joku seissyt heidän
lähellään: "Tai viisaaseen, maltilliseen ja päättäväiseen henkilöön
kuten eversti Everardiin."

"Kautta taivaan, se ääni tuli muotokuvasta", huudahti Wildrake
sivaltaen miekkansa; "lävistänpä siltä palkaksi panssarin".

"Älä tee mitään väkivaltaa", kielsi Everard, keskeytyksestä
hätkähtäneenä, mutta jatkaen lujasti äskeistä puhettaan: "Tietäkööt
vehkeilijät, että niin onnistunutta kuin tämä juonten jakso saattaa
ensimältä ollakin, sen täytyy tiukan tutkimuksen tapahtuessa johtaa
kaikkien asiallisten rankaisemiseen -- Woodstockin täydelliseen
hajoittamiseen ja Lee-suvun korjaamattomaan häviöön. Ajatelkoot kaikki
asianomaiset tätä ja herjetkööt ajoissa."

Hän pysähtyi ja melkein odotti vastausta, mutta mitään sellaista ei
kuulunut.

"Tämä on peräti kummallista", puheli Wildrake, "mutta -- hohoi --
aivoni eivät jaksa sitä aprikoida juuri nyt -- ne kieppuvat ympäri
kuin korppu muskattiviinissä. Minun täytyy istuutua -- hohoi -- ja
tuumiskella sitä rauhassa -- laitoksia, kunnon lepotuoli".

Niin sanoen hän heittäysi tai oikeastaan vaipui vähitellen tilavaan
nojatuoliin, jonka kestävyyttä vankan Sir Henry Leen ruho oli usein
koetellut, ja nukahti sikeään uneen tuossa tuokiossa. Everard ei
suinkaan tuntenut samaa unisuutta, mutta hänen mieltään kevensi
kuitenkin se vakaumus, että sinä yönä ei enää ollut mitään häiriötä
tulossa, sillä hän katsoi sopimustansa Woodstockin tyhjentämisestä
ilmoitetuksi ja kaiken todennäköisyyden mukaan kelpaavaksi niille,
jotka valtuutettujen tunkeutuminen oli saanut ryhtymään näin
kummallisiin häätämiskeinoihin. Hän oli jonkun aikaa luontunut uskomaan
häiriöissä olevan jotakin yliluonnollista, mutta nyt oli hänen
mielipiteensä palannut järkevämpään selitystapaan, koska Woodstockin
kaltainen rakennus soi monia tilaisuuksia taitavalle salavehkeilylle.

Hän kasasi polttoaineksia takkaan, sytytti kynttilän ja tutki
sitte Wildrake-paran tilaa, kohentaen hänet niin mukavaan asentoon
lepotuolissa kuin kykeni, kavalierin liikahuttamatta jäseniänsä sen
enempää kuin väsähtänyt lapsi. Miehen puutumus vahvisti suuresti
hänen suojelijansa käsitystä juonittelusta ja salaliitosta, sillä
aaveitten ei ole lainkaan tarvis sekoittaa rohtoja ihmisten juomiin.
Hän heittäysi vuoteelleen, ja hänen mietiskellessään näitä outoja
seikkoja tunkeusi kamariin vienoa ja hiljaista soittoa, ja sanat
"hyvää yötä -- hyvää yötä -- hyvää yötä" kertautuivat kolmasti,
yhä leppeämpinä ja etäisempinä, tuntuen vakuuttavan hänelle, että
menninkäiset ja hän olivat tehneet aselevon, jolleivät rauhaa, ja
että hänen ei tarvinnut peljätä sen enempää kiusaannusta sinä yönä.
Hänellä oli tuskin miehuutta vastata "hyvää yötä", sillä niin varma
kuin hän olikin kujeilusta, se oli niin hyvin suoritettua, että toi
mukanaan pelonkin tunnetta aivan kuten kuulijakunta kokee katsellessaan
traagillista näytelmäkohtausta, jonka he tietävät teennäiseksi ja joka
kuitenkin likeisellä luonnon jäljittelyllä tehoaa heidän mieleensä. Uni
valtasi hänet viimein ja vapautti hänet vasta seuraavan aamun valjettua
ilmipäiväksi.



16. LUKU.

VALTUUTETUT TAIPUVAT.


Raikkaan ilman, ja kirkkaan aamun tullessa olivat kaikki edellisen
yön tunteet häipyneet eversti Everardin mielestä, paitsi ihmettely,
miten hänen näkemänsä ilmiöt oli saatu aikaan. Hän tarkasti koko
huoneen, koputellen telkiä, lattiaa ja seinälaudoitusta rystysillään
ja kepillään, mutta kykenemättä keksimään mitään salaisia käytäviä;
ovi taasen, tukevan poikkisalvan ja lisäksi lukon lujittama, pysyi
yhtä tukevana kuin se oli ollut hänen pönkittäessään sen edellisenä
iltana. Sitte hän omisti huomionsa Victor Leen, näköiselle ilmiölle.
Naurettavia juttuja oli usein levitelty tästä haamusta tai ihan
samanlaisesta, jota oli öisin tapailtu vanhan palatsihuvilan autioissa
huoneissa ja käytävissä; niitä oli Markham Everard usein kuullut
lapsuudessaan. Häntä suututti oma puutteellinen urheutensa ja se
väristys, jota hän oli edellisenä yönä tuntenut, kun sellainen näkyi
esiintyi hänen edessään epäilemättä tekaistuna.

"Varmastikaan", hän sanoi, "tuo lapsellisen hupsuuden puuska ei voinut
harhaannuttaa tähtäystäni -- luultavampaa on, että luoti oli salaa
siepattu pistoolistani".

Hän tutki toisen pistoolinsa, jota ei ollut laukaissut -- siinä oli
luoti. Hän tarkasteli huonetta siltä kohdalta, jonne päin oli ampunut,
ja viiden jalan päässä lattiasta, suorassa linjassa makuusijan ja
ilmestyksen seisomapaikan kanssa, hän keksi pistoolinluodin, joka oli
äskettäin uppoutunut laudoitukseen. Sen vuoksi täytyi hänen uskoa
jokseenkin varmaksi, että hän oli ampunut oikeaan suuntaan, ja tuohon
kohtaan osuakseen olikin luodin täytynyt lävistää ilmestys, johon hän
oli tähdännyt, hautautuakseen sen taakse seinään Tämä oli salaperäistä
ja sai hänet epäilemään, eikö noituutta ollut käytetty apuna noiden
uskaliaitten vehkeilijäin juonissa; itse kuolevaisia ollen olivat he
kuitenkin silloisen yleisen käsityksen mukaan saattaneet manata ja
saada apua toisen maailman asujamilta.

Hänen seuraavana tutkisteltavanaan oli itse Victor Leen kuva. Hän
tähysti sitä tarkoin, seisten lattialla sen edessä, ja vertasi sen
valjuja, varjomaisia, heikosti esiintyviä piirteitä, sen himmenneitä
värejä, silmän ankaraa tyyneyttä ja kasvojen kalmankalpeutta edellisen
yön erilaiseen ulkomuotoon, jonka aiheutti keinotekoinen valaistus,
osuessaan suoraan maalaukseen ja jättäessään huoneen kaikki muut osat
suhteellisen pimeään varjoon. Piirteillä kuvastui silloin luonnoton
hehku, ja takkavalkean nouseva ja laskeutuva loimu sai pään ja
raajat ikäänkuin liikkumaan. Nyt päivänvalolla nähtynä se oli pelkkä
Holbeinin järeän ja vanhettuneen maalauskoulun tuote; edellisenä yönä
se oli hetkellisesti näyttänyt enemmältä. Päättäneenä päästä tämän
juonen perille, mikäli mahdollista, Everard pöydän ja tuolin avulla
tutki muotokuvaa vielä kiinteämmin ja yritti saada selville jonkun
salaisen joustimen, jolla se voitiin luiskauttaa syrjään. Sellaiset
laitteet eivät olleet harvinaisia vanhoissa rakennuksissa; näissä
oli tavallisesti moniakin tuloja pakenemisteitä, joita ei ilmaistu
muille kuin linnan herroille tai heidän välittömille uskotuilleen.
Mutta puulevy, jolle Victor Lee oli maalattu, oli lujasti kiinnitetty
seinälaudoitukseen, josta se oli osana, ja eversti varmistui siitä,
että sitä ei ollut voitu käyttää hänen epäilemäänsä tarkoitukseen.

Nyt herätti hän uskollisen saattolaisensa Wildraken. Vaikka tämä
oli saanut niin suuren osuuden "unen autuudesta", oli hän tuskin
vieläkään vapautunut edellisen illan lepomaljan vaikutuksista. "Se
oli kohtuullisuuden palkka", hänen oman katsantokantansa mukaan;
"yksi ainoa siemaus sai minut nukkumaan myöhemmälle ja sikeämmin kuin
puolikymmentä tai sitte tusinakaan kulausta olisi kyennyt vaikuttamaan
ollessani syypää jälki-illallisten kohtuuttomuuteen ja vankkaan
ryypiskelyyn niiden jatkoksi".[18]

"Jos kohtuullinen siemauksesi", huomautti Everard, "olisi vain ollut
hiukankin väkevämmin höystetty, Wildrake, niin olisit nukkunut niin
sikeästi, että vasta viimeisen tuomion pasuuna olisi saanut sinut
hereille".

"Ja silloin olisin herännyt kivistelevin päin, Mark", vastasi Wildrake,
"sillä huomaanpa, että vaatimaton ryyppäykseni ei ole vapahtanut minua
siltä tulokselta. Mutta lähtekäämme liikkeelle ja katsokaamme, miten
muut ovat viettäneet yön, joka meillä meni niin merkillisesti. Arvelen
heidän kaikkien olevan hyvinkin halukkaita peräytymään Woodstockista,
elleivät ole levänneet paremmin kuin me tai ainakin osuneet taatumpiin
huoneisiin."

"Siinä tapauksessa lähetän sinut Jocelinen metsätupaan sovittelemaan
Sir Henry Leen ja hänen perheensä paluuta entisiin huoneisiinsa,
missä heitä eivät juuri enää joutune häiritsemään nykyiset tai
mitkään uudetkaan valtuutetut, kun itse paikan nurja maine tukee sitä
vaikutusvaltaa, minkä minä olen saanut kenraaliin."

"Mutta kuinka saavat he puolustautuneeksi kummituksilta, uljas
eversti?" sanoi Wildrake. "Minusta tuntuu siltä, että jos minulla
olisi tuohon sievään tyttöön vaikutusvaltaa, josta sinä kerskut,
olisin vastahakoinen jättämään häntä alttiiksi Woodstockissa asumisen
kauhuille, kun täällä nämä paholaiset -- pyydän heiltä anteeksi,
sillä arvattavasti he kuulevat jokaisen sanamme -- nämä leikkisät
menninkäiset -- ailakoivat niin vikkelästi iltahämystä aamuun saakka."

"Hyvä Wildrake", puheli eversti, "minäkin pidän mahdollisena, että
haasteluamme kuunnellaan; mutta siitä en välitä, ja lausun mielipiteeni
suoraan. Uskoakseni eivät Sir Henry ja Alice ole sekaantuneet tähän
typerään salaliittoon; en voi sovittaa toisen ylpeyteen ja toisen
kainouteen tai molempien terveeseen järkevyyteen oletusta, että mikään
vaikutin voisi yhdyttää heidät näin kummalliseen juonitteluun. Mutta ne
paholaiset ovat kaikki omaan valtiolliseen katsantokantaasi kuuluvia,
Wildrake, kaikki puhdasverisiä kavaliereja; ja olen vakuutettu siitä,
että vaikka Sir Henryllä ja Alice Leellä ei ole mitään välejä heidän
kanssaan, ei heillä myöskään ole vähäisintäkään aihetta peljätä
mokomia menninkäistemppuja. Sitäpaitsi täytyy Sir Henryn ja Jocelinen
tuntea talon jokainen soppi; käy paljoa vaikeammaksi kohdistaa mitään
kummittelunäytelmää heihin kuin vieraisiin. Mutta siistiytykäämme, ja
veden ja harjan tehtyä työnsä tutkimme, mitä sitten on tehtävä."

"Ei, tuo kurja puritanivaatetukseni on tuskin harjaamisen arvoinen",
nurkui Wildrake, "ja jollet olisi somistanut minua tällä kippunnalla
ruosteista rautaa, näyttäisin enemmän vararikkoiselta kveekarilta
kuin miltään muulta. Mutta teenpä sinusta yhtä hienon kuin on ollut
ainoakaan puolueesi tekopyhä veijari."

Ja hän hyräili samassa kavalierilaulelmaa:

    "Ja vaikka hämähäkin seitti
    Whitehallin vanhat seinät peitti, --
    kun sallii taivas laupias,
    omansa ottaa kuningas!"

"Sinä unohdat, mitä väkeä on ulkopuolella", varoitti eversti Everard.

"Ei -- minä muistan, mitä väkeä on sisäpuolella", vastasi hänen
ystävänsä. "Laulan vain hilpeille menninkäisilleni, jotka sitte pitävät
minusta yhä enemmän. Joutavia, mies, -- paholaiset ovat minulle _bonos
socios_, ja kun näen heidät, niin vakuutanpa heidän osoittautuvan
sellaisiksi riuskeiksi pojiksi kuin tunsin palvellessani Lunsfordin ja
Goringin johtamana, -- miehiksi, joiden pitkiltä kynsiltä ei mikään
välttynyt, joiden pohjattomat vatsat eivät mistään täyttyneet, --
villiintyneiksi rosvoukseen, rähinään, ryyppäämiseen ja tappeluun,
-- nukkuen kovalla kamaralla juoksuhaudoissa ja kuollen sitkeästi
saappaissaan. Voi, ne hauskat päivät ovat menneet. No, tapana on
näytellä sen johdosta vakavaa naamaa kavalierien keskuudessa ja etenkin
pappien parissa, jotka ovat menettäneet kymmenysporsaansa; mutta minä
olin omiani sen ajan henkeen enkä milloinkaan halunnut tai voi haluta
iloisempia hetkiä kuin vietin tuon samaisen raakamaisen, verisen ja
luonnottoman kapinan aikana."

"Sinä olet aina ollut villi merilintu, Roger, nimesi mukainen[19],
-- pitäen myrskystä enemmän kuin tyvenestä, mieltyen meren meuruun
paremmin kuin läikkyvään järveen, ja halukkaammin ponnistelet
sisukkaasti vastatuuleen kuin nautit jokapäiväistä kylläisyyttä, lepoa
ja rauhaa."

"Pyh! mitä on minulle läikkyvä järvi ja vanha muori ruokkimassa minua
oluenpanijan jyvillä, sorsa-paran ollessa pakko liihottaa paikalle,
milloin hän vain viheltää! Everard, minun tekee mieleni tuntea tuulen
humisevan siipiini, -- milloin sukeltaen, milloin aallon harjalla,
vuoroin valtameressä ja vuoroin pilvissä -- se on villisorsan riemua,
vakava veikkoseni! Ja kansalaissodassa meille kävi siten -- suistuimme
alas yhdessä kreivikunnassa, kohosimme ylös toisessa, tappiolla tänään,
voitolla huomenna -- väliin nähden nälkää kurjasti piirityksissä
-- toisin ajoin mässäten presbyteriläisen ruokakammiossa -- hänen
kellarinsa, pöytähopeansa, vanha vakava sinettisormuksensa, sievä
palvelusnaikkosensa, kaikki vallittavanamme!"

"Hiljaa, ystävä", kielsi Everard; "sinun tulee muistaa, että minä
kuulun siihen piiriin".

"Vahinko kerrassaan, Mark, minun käy sääliksi", pahoitteli Wildrake;
"mutta turha on siitä puhua, kuten sanot. Lähtekäämmekin katsomaan,
miten presbyteriläinen pastorisi Holdenough jakselee ja onko hän
kyennyt kamppailemaan sielunvihollisen kanssa paremmin kuin sinä hänen
opetuslapsensa, ja sanankuulijansa".

He läksivät huoneesta ja saivat kylläännyksiin asti kuunnella
vahtisotilasten ja muiden moninaisia sekavia selityksiä, he kun olivat
kaikki nähneet tai kuulleet jotakin eriskummallista yön kuluessa.
Tarpeetonta on yksityiskohtaisesti kuvata, mitä huhuja kukin lisäsi
yhteiseen varastoon sitäkin halukkaammin, kun sellaisissa tapauksissa,
näyttää aina katsottavan jonkunlaiseksi häpeäksi, ettei ole nähnyt tai
kokenut yhtä paljon kuin muut.

Maltillisimmat kertojat puhuivat vain äänistä, kuten kissan
naukumisesta, koiran murinasta tai etenkin sian kiljumisesta. He olivat
myös kuulleet ikäänkuin naulojen takomista ja sahojen kirskumista,
kahleitten kiikkumista, silkkihameiden kahinaa, soiton säveliä ja
sanalla sanoen kaikenlaatuisia ääniä, joilla ei ole mitään tekemistä
keskenään. Toiset vannoivat haistaneensa erilaisia tuoksuja, olletikin
maapihkalta tuntuvia, osoitukseksi maanalaisesta alkuperästä;
toiset eivät tosin vannoneet, vaan vakuuttivat nähneensä sotisopaan
pukeutuneita miehiä, päättömiä hevosia, sarvellisia aaseja ja
kuusijalkaisia lehmiä, puhumattakaan mustista olennoista, joiden sorkat
selvästi ilmaisivat, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.

Nämä vahvasti todistellut yölliset häiriöt vahtisotilasten keskuudessa
olivat olleet niin yleisiä, että ne olivat estäneet hälytystä ja apua
kohdistumasta millinkään erityiseen paikkaan, joten palvelusvuorolla
olevat huusivat turhaan päävartiota, tämän vapistessa alallaan, ja
ripeä vihollinen olisi voinut tyyten tuhota koko varusväen. Mutta
tällä yleisellä mellastuksella ei nähtävästi ollut tarkoitettu mitään
väkivaltaa, ja menninkäisten päämääränä näkyi olleen kiusanteko,
vaan ei vahingon tuottaminen, lukuunottamatta erästä mies-parkaa.
Tämä huovi oli seurannut Harrisonia puolissa tämän taisteluissa ja
toimi nyt vahtisoturina juuri siinä eteishuoneessa, johon Everard oli
esittänyt vartijan asetettavaksi. Hän oli ojentanut ratsastuspyssynsä
jotakin vastaan, joka äkkiä karkasi häneen päin; ase oli silloin
väännetty hänen käsistään ja hänet isketty maahan sen perällä. Hänen
ruhjottu päänsä ja Desboroughin liotettu vuode, jolle oli hulahutettu
sangollinen ojavettä hänen nukkuessaan, olivat ainoina näkyväisinä
todisteina yöllisistä selkkauksista.

Tiedot Harrisonin huoneesta kuuluivat vakavan master Tomkinsin
ilmoittamina, että kenraali totisesti oli viettänyt yönsä rauhassa,
vaikka häntä vielä painoi sikeä uni ja ruumiillinen raukeus. Siitä
päätteli Everard, että vehkeilijät olivat katsoneet Harrisonin
tiliosuuden riittävästi maksetuksi edellisenä iltana.

Hän siirtyi sitte kamariin, jonka kaksinkertaisena vartioväkenä
olivat arvoisa Desborough ja valistusmies Bletson. He olivat molemmat
jalkeilla ja pukeutumassa, edellinen suun täydeltä purkaen pelkoansa ja
kärsimyksiänsä. Tuskin olikaan Everard astunut sisälle, kun virutettu
ja nolostunut eversti alkoi hänelle surkeasti valitella yönsä viettoa
ja melkoisen karvaasti nurkua arvoisaa omaistansa vastaan, joka oli
antanut hänelle niin suurta tukaluutta tuottavan toimen.

"Eikö hänen ylhäisyytensä, Noll-lankoni", hän ärisi, "olisi voinut
viskata köyhälle omaiselleen murua mistään muualta kuin tästä
Woodstockista, joka tuntuu olevan itse Paholaisen huttupata? Minä en
voi ammentaa lientä sielunvihollisen kanssa; minulla ei ole niin pitkää
lusikkaa -- ei vainkaan. Eikö hän olisi voinut majoittaa minua johonkin
rauhalliseen soppeen ja luovuttaa tätä kummittelun paikkaa joillekuille
saarnaajillensa ja rukoilijoillensa, jotka tuntevat raamatun yhtä hyvin
kuin komppaniansa nimiluettelon, kun minä sitävastoin tunnen kelpo
juoksijan neljä kaviota tai härkävaljakon ansiot paremmin kuin kaikki
Mooseksen kirjat? Mutta minä luovun tästä kerta kaikkiaan; maallisen
voiton toiveet älkööt saako minua koskaan alttiiksi sille vaaralle,
että minut vie ruumiillisesti mukanaan paholainen, puhumattakaan
päälleni kumoutumisesta yhdeksi yöksi ja lätäkkövedessä likoamisesta
toisena. Ei, ei -- liian viisas olen minä siihen."

Master Bletsonilla oli toisenlainen osa näyteltävänä Hän ei valittanut
mistään omakohtaisista kiusoista; hän olisi vakuutuksensa mukaan päin
vastoin nukkunut yhtä hyvin kuin koskaan, jollei hänen ympärillään
olisi niin sietämättömästi meluttu, kun miehet huikkailivat toisiansa
aseisiin joka puolen tunnin päästä, milloin vain kissakin sipsutti
jonkun vartiopaikan ohi. "Mieluummin", hän sanoi, "olisin maannut
vaikka noitien markkinoilla, jos sellaisia olentoja voisi olla
tavattavissa".

"Luulette siis, että mitään ilmestyksiä ei ole olemassa, master
Bletson?" sanoi Everard. "Epäuskoinen olen minäkin ollut siitä
seikasta, mutta kylläpä viime yö oli ylen kummallinen."

"Unia, unia, unia, yksinkertainen everstini", vakuutti Bletson,
vaikka hänen valjut kasvonsa ja tutisevat jäsenensä ajoivat valheeksi
sanojen teennäisen urheuden. "Vanha Chaucer, sir, on antanut meille
tuollaisista ilmiöistä oikean opetuksen. Hän kävi usein täällä
Woodstockin metsässä --"

"Hirvenpyytäjäkö?" kysäisi Desborough; "joku erämies arvatenkin.
Käveleekö hän unissaan, kuten Hearne Windsorissa?"

"Chaucer", sanoi Bletson, "hyvä Desborough, on noita ihmeellisiä
miehiä, kuten eversti Everard tietää, jotka elävät satoja vuosia
hautauksensa jälkeen ja joiden sanat kaikuvat korvissamme heidän
luittensa jo ammoin maaduttua".

"Niin, niin, no", vastasi Desborough, jolle tämä kuvaus entisen ajan
runoilijasta oli käsittämätön, "minä puolestani haluan pikemmin hänen
huonettaan kuin seuraansa -- silmänkääntäjä kaiketi. Mutta mitä hän
sanoo tähän asiaan?"

"Vain pikku loitsun, jonka otan toistaakseni eversti Everardille",
virkkoi Bletson, "mutta sinulle se olisi yhtä hämärää kuin heprea,
Desborough. -- Vanha Geoffrey panee yöllisen häiriintymisemme kokonaan
nesteitten liikanaisuuden syyksi:

    "'Unessa säikkymään ne saavat turmaa,
    punaista tulta, nuolen tuomaa surmaa,
    kuin melankolian myrkky nukkujan
    hätyyttää pelkoon sonnin vimmaisan
    tai mustan karhun, taikka joskus parkuun,
    kun itse Lemmolta hän pyrkii karkuun.'"

Hänen siten lausuillessaan Everard huomasi kirjan pistäytyvän esiin
sen vuoteen päänalusen alta, joka oli äskettäin ollut kunnianarvoisan
edusmiehen hallussa.

"Onko tuo nide Chauceria?" hän kysyi tavoittaen kirjaa; "haluaisin
vilkaista sitä kohtaa --"

"Chauceriako?" tokaisi Bletson kiirehtien väliin; "ei -- se on
Lucretius, rakas Lucretiukseni. En voi sallia teidän katsella sitä --
minulla on siinä muutamia yksityisiä merkintöjä."

Mutta tällävälin oli Everard saanut kirjan käteensä. "Lucretius?"
hän virkahti; "ei, master Bletson -- tämä ei ole Lucretius, vaan
soveliaampi viihdyttäjä kammossa tai vaarassa. Miksi olisitte
häpeissänne siitä? Kunhan vain, Bletson, voitte ankkuroida sydämenne
tähän niteeseen, pitämättä sitä pieluksenanne, auttaa se teitä paremmin
kuin Lucretius tai Chaucerkaan."

"Kas, mikä kirja se onkaan?" sopersi Bletson, jonka kalpeat posket
punastuivat ilmitulon häpeästä. "Oli, raamattu?" heittäen sen
halveksivasti pois; "kaiketi palkolliseni Mathathian oma -- nuo
juutalaiset ovat aina olleet taikauskoisia -- aina Juvenaliin ajoista
saakka, kuten tiedätte:

    "'Qualiacunque voles Judaei somnia vendunt.'

"Hän varmaankin sujautti minulle tuon vanhan kirjan loitsuksi, sillä
hän on hyvää tarkoittava hupsu."

"Hän olisi tuskin toimittanut siihen tarkoitukseen Uutta Testamenttia
Vanhan ohella", väitti Everard. "Kuulkaahan, hyvä Bletson, -- älkää
häpeilkö elämänne viisainta tekoa, jos olettaa teidän ottaneen käsiinne
raamattunne ahdistuksen hetkenä, kostuaksenne sen sisällöstä."

Bletsonin turhamaisuus joutui niin ärsyttyneeksi, että se voitti hänen
luontaisen pelkuruutensa. Hänen pienet laihat sormensa vapisivat
kiihkosta, niska ja posket hehkuivat tulipunaisina, ja hänen puheensa
oli kangertavaa ja kiivasta kuin -- niin, kuin ei hän olisi järkeilijä
ollutkaan.

"Master Everard", hän sanoi, "te olette miekkamies, sir, -- ja, sir,
te nähtävästi luulette olevanne oikeutettu sanoa pätkäyttelemään
mitä mieleenne juohtuu siviilihenkilöistä sir -- mutta soisin teidän
muistavan, sir, että inhimillisellä kärsivällisyydellä on toki rajansa,
sir, -- ja että on piloja joita ei yksikään kunniallinen mies voi
sietää, sir, -- ja sentähden odotan anteeksipyyntöä tuollaisesta
puheestanne, eversti Everard, ja tästä säädyttömästä leikinlaskusta,
sir, -- muutoin voitte joutua kuulemaan minusta tavalla, joka ei
miellytä teitä".

Everard ei voinut olla hymyilemättä tälle ärtyneen itserakkauden
nostattaman urhoollisuuden purkaukselle.

"Kuulkaas, master Bletson", hän sanoi, "olen kyllä ollut soturi,
mutta minä en ole milloinkaan esiintynyt verenhimoisesti, ja
kristittynä olen vastahakoinen kartuttamaan pimeyden valtakuntaa
lähettämällä sinne uuden vasallin ennen aikojaan. Jos taivas antaa
teille aikaa katumiseen, niin en näe mitään syytä minun kädelleni
riistää sitä teiltä, kuten voittelun sattuessa koituisi teidän
kohtaloksenne miekan survaisuna tai liipasimen nykäisynä. Pidän siis
parempana pyytää anteeksi, ja minä haastan Desboroughin -- jos hän
on tointunut tajulleen, -- todistajakseni siihen, että täten pyydän
anteeksi, kun tulin epäilleeksi teitä, joka olette täydellisesti
oman turhamaisuutenne orja, vähäisimmästäkään taipumuksesta armoon
tai terveeseen järkeen. Ja edelleen pyydän anteeksi siitä, että
olen hukannut aikaa yrittäessäni pestä aitiopialaista valkoiseksi
tai kehoittaessani itseluuloista jumalankieltäjää ymmärtäväiseen
tutkintaan."

Bletson oli ylenmäärin iloissaan asian käänteestä, sillä uhma oli
tuskin kirvonnut hänen kieleltään, kun hän jo alkoi huolestua sen
seuraamuksista. Kiihkeästi ja nöyristellen vastasi hän: "Ei, hyvä
eversti, älkää sanoko siitä sen enempää -- anteeksipyyntö on kaikki
mitä tarvitaan kunniallisten miesten kesken -- se ei jätä vaatijaansa
häpeään eikä halvenna lausujaansa."

"Ei sellainen anteeksipyyntö kuin minä olen lausunut, uskoakseni",
sanoi eversti.

"Ei, ei -- ei ollenkaan", vakuutti Bletson; "anteeksipyyntö on minulle
yhtä pätevä muodossa kuten toisessakin, ja Desborough todistaa sen
tapahtuneeksi, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta voidaan sanoa".

"Master Desboroughin ja teidän", huomautti eversti, "tulee varoa, millä
tavoin asia mainitaan, ja minä vain esitän kumpaisellekin, että se
kerrotaan oikein, jos ollenkaan".

"Ei, ei, me emme hiisku siitä mitään", vakuutti Bletson; "me unohdamme
sen tästä hetkestä alkaen. Älkää vain milloinkaan luulko minun voivan
sortua taikauskoisen heikoksi. Jos olisin peljännyt ilmeistä ja
todellista vaaraa, niin sellainen pelkolian on ihmiselle luonnollista,
ja minä en tahdo kieltää, että se mielentila on saattanut kohdata minua
kuten muitakin. Mutta joutua epäillyksi loitsuihin turvautumisesta ja
kirjan käyttämisestä päänalusen alla aaveiden häätämiseksi, -- totta
tosiaan, sellainen ajatus riitti ärsyttämään ihmisen heti riitaantumaan
parhaan ystävänsäkin kanssa. -- Ja nyt, eversti, mitä on tehtävä ja
miten on velvollisuudestamme huolehdittava tässä kirotussa paikassa?
Jos minä saisin sellaisen kastelun kuin Desborough, niin kuolisinpa
katarriin, vaikka te näette, että se haittaa häntä yhtä vähän kuin
kyytihevosta selkään heitetty vesisangollinen. Te lienette osakumppani
valtuutuksestamme, -- miten olisi meidän toimittava mielestänne?"

"Kas, parahiksi tuleekin tässä Harrison", sanoi Everard, "ja minä
esitän teille kaikille valtuutukseni ylikenraalilta. Kuten näette,
eversti Desborough, se käskee teidän luopua toimimasta nykyisellä
valtuudellanne ja ilmaisee siis hänen tahdokseen, että te vetäydytte
pois tästä paikasta."

Desborough otti paperin ja tutki allekirjoitusta. "Kyllä se varmastikin
on Nollin nimikirjoitus", hän myönsi nolostuen; "hän on vain viime
aikoina joka kerta tehnyt Oliverista, ison kuin jättiläisen, ja
Cromwell ryömii perässä kääpiönä, ikäänkuin sukunimi olisi lopen
katoamassa lähipäivinä. Mutta onko hänen ylhäisyytensä, lankoni Noll
Cromwell -- sukunimihän hänellä sentään vielä on -- niin järjetön, että
hän ajattelee sopivaksi kellistyttää omaisiaan ja ystäviänsä päälleen,
kunnes heillä on niskanjäykistys -- liotuttaa heitä kuin hevoslammessa
-- peljätyttää yötä päivää kaikenlaisilla paholaisilla, noidilla ja
keijuisilla, heidän saamattansa kolikkoakaan näppiinsä? Perhana, --
anteeksi, että kiroan, -- jos sellainen on seikka, niin olisi minun
parempi lähteä kotiin maatilalleni ja pitää huolta valjakostani ja
laumastani kuin roikkua tuollaisen kiittämättömän ihmisen kintereillä,
vaikka olenkin nainut hänen sisarensa. Kyllin köyhä hän oli vihille
mennessämme, niin korkealla kuin Noll nyt pitääkin päätänsä."

"Minun aikomuksenani ei ole", virkkoi Bletson, "herättää väittelyä
tässä arvoisassa kokouksessa, ja kukaan ei epäille kunnioitustani ja
kiintymystäni ylvästä kenraaliamme kohtaan, jonka on näinä surkeina
päivinä kohottanut niin korkealle tapausten kulku ja hänen oma verraton
miehuutensa ja vakaisuutensa. Jos sanoisin hänet itse _Animus Mundi'_n
suoranaiseksi ja välittömäksi emanatioksi -- jollaisen Luonto on
tuottanut ylpeimpänä hetkenään, lakinsa mukaan ponnistellessaan niiden
olentojen varjelemiseksi, joille se on antanut olemuksen -- niin
saisin tuskin tyhjentävästi kuvatuksi käsityksiäni hänestä. Tietysti
on minun huomautettava, että minun ei sovi suinkaan katsoa myöntäneen,
vaan ainoastaan todistelun vuoksi olettaneen mahdolliseksi, sellaista
emanatiota _Animus Mundi'_sta, kuin olen maininnut. Minä vetoan
sinuun, eversti Desborough, joka olet hänen ylhäisyytensä omainen --
teihin, eversti Everard, jolla on rakkaampana arvona hänen ystävänänsä
esiintyminen, olenko liioitellut innokasta harrastustani hänen
hyväkseen."

Everard kumarsi tässä lomassa, mutta Desborough antoi täydellisemmän
vahvistuksen. "Kyllä minä toki sen voin todistaa! Olen nähnyt
sinut halukkaana sitelemään hänen nauhasolmujaan tai harjaamaan
hänen viittaansa ja sen sellaiseen -- ja nyt hän kohtelee noin
kiittämättömästi -- ja veijaa sinulta jo myönnetyn tilaisuuden --"

"Sillä ei ole väliä", keskeytti Bletson kohteliaasti heilauttaen
kättänsä. "Sinä teet minulle vääryyttä, master Desborough -- teet
tosiaan, vaikka tiedän tarkoittaneesi toisin, Ei, sir -- ei mikään
puolueellinen yksityisen edun harkinta taivuttanut minua ryhtymään
tähän luottamustoimeen. Sen uskoi minulle Englannin parlamentti, jonka
nimessä tämä sota alkoi, ja valtioneuvosto, joka varjelee Englannin
vapautta. Ja mahdollisuus ja sydämellinen toivo saada palvella
isänmaata, se luottamus, että minä -- ja sinä, master Desborough, ja
te, arvoisa kenraali Harrison, -- jotka olette kaikkien itsekkäiden
pyyteitten yläpuolella, kuten minäkin -- niinkuin tekin varmasti
olisitte, hyvä eversti Everard, jos teidät olisi nimitetty tähän
valiokuntaan, kuten hartaasti soisin tapahtuneen -- sanon, isänmaan
palvelemisen toivo niin kunnioitettavien kumppanien avulla kuin te
kumpainenkin olette -- samaten kuin tekin, eversti Everard, jos
olisitte kuulunut joukkoon, -- sai minut omaksumaan tämän tilaisuuden,
voidakseni ilmaiseksi toimittaa teidän kannatuksellanne suurta hyötyä
rakkaalle emollemme Englannin tasavallalle. Sellainen oli toivoni --
luottamukseni -- uskoni. Ja nyt tulee ylikenraalin valtakirja purkamaan
valtuutuksen, jonka nojalla meillä on oikeus toimia. Hyvät herrat, minä
kysyn tältä arvoisalta kokoukselta, -- suoden kaiken kunnioitukseni
hänen ylhäisyydelleen, -- onko hänen valtuutuksensa yhtä pätevä kuin
se, joka hänetkin on suoranaisesti oikeuttanut asemaansa? Kukaan ei voi
sitä myöntää. Minä kysyn, onko hän kavunnut sille istuimelle, jolta
Mies-vainaja syöstiin alas, tai onko hänellä hallussaan valtion sinetti
tai keinoja menetellä oman oikeutensa varassa tällaiseen tapaukseen
nähden? En voi nähdä aihetta siihen uskoon, ja sentähden minun täytyy
vastustaa sellaista käsitystä. Alistun teidän ratkaisuunne, urheat
ja kunnioitettavat virka veljeni; mutta mitä omaan yksinkertaiseen
mielipiteeseeni tulee, niin tunnen valitettavasti pakolliseksi
menetellä edelleen valtuutuksemme mukaan niinkuin ei mitään keskeytystä
olisi tapahtunutkaan, sillä lisäyksellä, että takavarikko-valiokunnan
tulisi vain päivisin pitää istuntojansa tässä Woodstockin
palatsihuvilassa, mutta niiden heikkojen veljien rauhoittamiseksi,
jotka saattavat hätääntyä taikauskoisista huhuista, kuin myöskin
välttääksemme turvallisuuteemme tähdättyjä juonia ilkimielisten
taholta, joita varkaankin hyörii lähistöllä, meidän olisi siirrettävä
istuntomme päivänlaskun jälkeen Yrjänän majataloon kauppalaan."

"Hyvä master Bletson", muistutti eversti Everard, "minun asianani ei
ole vastata teille, mutta te tietänette, millaisin kirjaimin Englannin
armeija ja sen kenraali laativat valtuutensa. Pelkään, että jatkoksi
tähän kenraalin määräykseen tulee ratsuväen osasto, joka saapuu
Oxfordista valvomaan sen toteuttamista. Luullakseni onkin jo määräys
annettu sitä varten, ja te tiedätte äskeisestä, kokemuksesta, että
soturi tottelee kenraaliansa yhtä hyvin kuningasta kuin parlamenttia
vastaan."

"Se kuuliaisuus on ehdollinen", tokaisi Harrison kavahtaen kiivaasti
seisaalle. "Ettekö tiedä, Markham Everard, että minä olen seurannut
mies Cromwellia yhtä likeisesti kuin koira isäntänsä kintereillä?
Ja niin teen vieläkin; mutta minä en ole mikään rakki, jotta minua
potkittaisiin tai ansaitsemani ruoka temmattaisiin minulta niinkuin
viheliäiseltä piskiltä, jonka palkkana on vitsominen ja vapaa lupa
kantaa omaa nahkaansa. Minä otin lukuun meidän kolmen kesken, että
saattaisimme rehellisesti ja hurskaasti sekä tasavallalle hyötyä
tuottaen voittaa tästä jäsenyydestä kolme- tai viisikintuhatta puntaa.
Ja kuvitteleeko Cromwell, että minä luovutan sen pahasta sanasta?
Yksikään mies ei käy sotaa omalla kustannuksellaan. Ken palvelee
alttaria, hänen täytyy saada elantonsa alttarin äärestä -- ja pyhillä
miehillä täytyy olla varoja, hankkiakseen hyvät ratsastustamineet ja
verekset hevoset sinettien avaamisen ja tulevaisen taistelun varalta.
Luuleeko Cromwell minua siinä määrin kesyksi tiikeriksi, että sallin
hänen mielin määrin kiskaista hampaistani viheliäisen kannikan, jonka
hän on minulle viskannut? Varmasti minä tahdon vastustaa, ja täkäläiset
miehet ovat etupäässä omaa rykmenttiäni -- he odottavat palavin lampuin
ja sonnustetuin kupein, ja kullakin on ase vyötettynä lanteillensa: he
auttavat minua puoltamaan tätä taloa kaikilta rynnäköiltä -- niin, itse
Cromwelliltakin, viimeisen valtakunnan tuloon asti -- Selah! selah!"

"Ja minä", tarjousi Desborough, "pestaan väkeä ja suojelen
etuasemianne, katsomatta tällähaavaa mukavaksi sulkeutua linnanväkeen
--"

"Ja minä", esitti Bletson, "teen myös tehtäväni: lähden kaupunkiin ja
esitän asian parlamentille, nousten paikaltani sitä varten".

Everardia eivät nämä uhkaukset suurestikaan järkyttäneet. Ainoa
peloittava olikin Harrisonin, jonka intomielisyys urheuteen,
uppiniskaisuuteen ja hänen omia periaatteitaan kannattavien
kiihkoilijani tuntemaan kunnioitukseen yhtyneenä teki hänestä
vaarallisen vihollisen. Ennen kuin yritti ryhtyä järkeilemään
vastustelevan kenraalimajurin kanssa koetti Everard tyynnyttää hänen
tunteitaan ja huomautti jotakin äskeisistä häiriöistä.

"Älkää puhuko minulle yliluonnollisista häiriöistä, nuori mies --
älkää puhuko minulle vihollisista ruumiissa tai ruumiin ulkopuolella.
Enkö minä ole valittu ja valtuutettu sankari kohtaamaan ja kukistamaan
suuren lohikäärmeen ja sen pedon, joka käy ulos merestä? Eikö minun
ole komennettava vasenta siipeä ja kahta keskuksen rykmenttiä, kun
pyhät joutuvat Gogin ja Magogin lukemattomia legioneja vastaan? Sanonpa
teille, että nimeni on kirjoitettu tulella sekoitetun lasimeren
pintaan, ja että minä puollan tätä kartanoa kaikilta kuolevaisilta,
ihmisiltä ja kaikilta paholaisilta, sekä tantereella että kamarissa,
metsässä tai niityllä, kunnes pyhät hallitsevat loistonsa
täydellisyydessä!"

Everard havaitsi silloin ajan tulleen näyttää muutamia Cromwellin
kyhäämiä rivejä, jotka hän oli saanut kenraalilta Wildraken tuoman
käärön jälkeen. Niiden sisältö oli tarkoitettu lieventämään
valtuutettujen pettymystä. Tämä asiakirja esitti Woodstockin
valiokunnan lakkauttamisen syyksi sen seikan, että hän luultavasti
kehoittaisi parlamenttia käyttämään kenraali Harrisonin, eversti
Desboroughin ja Littlecreedin kunnioitettavan edusmiehen majuri
Bletsonin apua paljoa tärkeämmässä asiassa, nimittäin Windsorin
kuninkaankartanon rahaksimuuttamisessa ja sikäläisen kuninkaallisen
metsän hakkuuttamisessa. Heti kun tämä aatos mainittiin, heristivät
kaikki asianomaiset korviansa, ja heidän nolostunut, synkkä ja
kostonhaluinen sävynsä alkoi vaihtua kohteliaaseen myhäilyyn ja
rattoisuuteen, joka säihkyi heidän silmissään ja käänsi heidän
viiksensä ylöspäin.

Eversti Desborough puhdisti korkeastikunnioitettavan ja oivallisen
omaisensa kaikkinaisesta tylyydestä; master Bletson havaitsi, että
valtion etu oli Windsorin taatussa hallinnassa kolmin verroin tärkeämpi
valvottava kuin Woodstockin isännöimisessä. Harrison taasen huudahti
peittelemättä tai empimättä, että Windsorin tähkäpäiden kokoilu oli
parempi kuin Woodstockin elonkorjuu. Samalla hänen tummien silmiensä
katse ilmaisi niin suurta riemua ajatellusta maallisesta edusta
kuin ei tämä hänen turhan haaveensa mukaan olisikaan ollut piakkoin
vaihdettava hänen osuuteensa tuhatvuotisen valtakunnan hallinnasta.
Hänen ilahduksensa suorastaan muistutti kotkan mielihyvää, kun se
vaanii illan suussa karitsaa, tuntematta sen vähempää nautintoa siitä,
vaikka se samalla näkeekin kaukana satatuhatta miestä aikeessa käydä
taisteluun päivän valjetessa ja suoda sille loppumattoman juhla-aterian
urhojen sydämistä ja verestä.

Mutta vaikka kaikki suostuivat tottelemaan kenraalin tahtoa tässä
asiassa, Bletson ehdotti kuitenkin varokeinoksi, johon kaikki yhtyivät,
että he asettuisivat joksikin aikaa asumaan Woodstockin kauppalaan,
odottaakseen uusia valtuuksiaan Windsorin suhteen, viisaasti harkiten,
että oli parasta olla päästämättä solmua ennen kuin toinen oli sitaistu.

Kukin valtuutettu siis kirjoitti Oliverille erikseen, omalla tavallaan
kuvaten häntä kohtaan tuntemansa kiintymyksen syvyyttä ja korkeutta,
pituutta ja laajuutta. Kukin lausui päättäneensä noudattaa kenraalin
velvoituksia viimeiseen asti, mutta tuntien yhtä tunnollista
uskollisuutta parlamenttia kohtaan havaitsi kukin olevansa ymmällä,
miten luopua eduskunnan heille uskomasta luottamustoimesta, ja
senvuoksi tunsi asianomainen olevansa omantunnon tähden velvollinen
majoittumaan Woodstockin kauppalaan, jottei hän näyttäisi hylkäävän
hoidettavakseen annettua tehtävää, kunnes heidät kutsuttaisiin
järjestämään tärkeämpää Windsorin hommaa, johon he ilmaisivat olevansa
halukkaita heti omistamaan vaivannäkönsä, milloin hänen ylhäisyytensä
vain katsoi hyväksi.

Tämä oli kirjeiden yleisenä sisältönä, johon laatijain luonne
lisäsi vaihtelevia piirteitä. Desborough esim. huomautti jotakin
uskonnollisesta velvollisuudesta pitää huolta omasta taloudestaan;
hän vain hairahtui raamatunpaikasta Bletson kyhäsi pitkiä ja suuria
sanoja valtiollisesta velvoituksesta, joka vaati jokaista yhteiskunnan
jäsentä, kaikkia kansalaisia, uhraamaan aikansa ja lahjansa
isänmaan palvelukseen, kun taasen Harrison puhui ajallisten asiain
vähäpätöisyydestä siihen lähestyvään hirmuiseen muutokseen verraten,
joka oli kaiken mullistava auringon alla. Mutta vaikka eri kirjeiden
somistelu vaihteli, oli tuloksena sama: -- että he olivat päättäneet
ainakin pitää näkyvissään Woodstockia, kunnes olivat saaneet varmat
takeet paremmasta ja hyödykkäämmästä luottamustoimesta.

Everard myös lähetti Cromwellille mitä kiitollisimman kirjeen, joka
olisi luultavasti ollut vähemmän sydämellinen, jos hän olisi tiennyt
selvemmin kuin hänen saattolaisensa suvaitsi hänelle ilmaista, millä
edellytyksellä viekas kenraali oli myöntynyt hänen pyyntöönsä. Eversti
ilmoitti hänen ylhäisyydelleen aikovansa pysytellä Woodstockissa.
Hän sanoi osittain tahtovansa tarkata noiden kolmen valtuutetun
liikkeitä ja pitää silmällä, pyrkisivätkö he uudestaan toimeenpanemaan
tehtävää, josta olivat toistaiseksi luopuneet; osittain tahtoi hän
taasen huolehtia siitäkin, että mikään yleistä häiriötä tuottava
selkkaus ei johtuisi seuraukseksi muutamista merkillisistä seikoista,
joita oli sattunut palatsi huvilassa ja jotka epäilemättä leviäisivät
laajemman yleisön tiedoksi. Hän sanoi tietävänsä hänen ylhäisyytensä
niin hartaaksi järjestyksen ystäväksi, että hän mieluummin halusi
ehkäistävän kuin rangaistavan häiriöitä tai kapinoimisia, ja hän
pyysi kenraalia luottamaan siihen, että hän panisi parhaansa valtion
palvelemiseen kaikin käytettävissään olevin tavoin. Tällöin ei
hän voinut aavistaa, millä erikoisella tavalla hänen ylimalkainen
sitoumuksensa voitaisiin tulkita.

Kirjeet sidottiin yhteiseksi kääröksi, ja muuan huovi lähetettiin
vasiten viemään tätä Windsoriin.



17. LUKU.

HENGENMIEHEN NÄKY.


Valtuutetut siis valmistausivat siirtymään palatsihuvilasta Woodstockin
kauppalan majataloon kaikella sillä mahtavuudella ja hyörinällä, jotka
kuuluvat isoisten ihmisten liikkeisiin, etenkin sellaisten, jotka eivät
ole vielä oikein tottuneet suuruuteensa. Sillaikaa Everard hiukan
keskusteli presbyteriläisen hengenmiehen kanssa. Pastori Holdenough oli
nimittäin ilmestynyt esille huoneesta, jonka hän oli ottanut haltuunsa
ikäänkuin uhmatakseen henkiä, kun näiden oletettiin rakennuksessa
mellastelevan. Hänen kalpeat poskensa ja miettivä otsansa olivat
merkkinä siitä, että hän ei ollut viettänyt yötänsä rauhallisemmin
kuin muutkaan Woodstockin palatsihuvilan asukkaat. Tarjouduttuaan
hankkimaan kunnianarvoisalle herrasmiehelle jotakin virkistävää sai
eversti Everard vastaukseksi: "Tänä päivänä en minä maista ruokaa,
paitsi mitä meille vakuutetaan riittävän hengenpitimiksi, kun luvataan,
että leipämme annetaan meille ja vetemme on oleva taattu. Ei niin,
että minä paastoaisin siinä paavillisessa käsityksessä, jonka mukaan
siten kartutetaan ansioita, vaikka se on pelkkää likaisten riepujen
läjäämistä, vaan minä katson tarpeelliseksi, että mikään karkeampi
ravinto ei saisi tänä päivänä himmentää ymmärrystäni tai tehdä vähemmin
puhtaiksi ja eläviksi niitä kiitoksia, jotka olen taivaalle velkaa mitä
ihmeellisimmästä varjeluksesta."

"Pastori Holdenough", sanoi Everard, "tunnen teidät sekä kunnolliseksi
että rohkeaksi mieheksi, ja minä näinä teidän eilen illalla
urhoollisesti käyvän suorittamaan pyhää velvollisuuttanne, kun
koetellutkin soturit näyttivät melkoisesti hätääntyneiltä".

"Liian urhoollisesti -- liian uskaliaasti", vastasi pastori Holdenough,
jonka katsannosta rohkeus näytti tyyten kaikonneen. "Me olemme heikkoja
olentoja, master Everard, ja heikoimmillamme silloin kun luulemme
olevamme voimakkaimpia. Voi, eversti Everard", hän lisäsi kotvasen
kuluttua ja ikäänkuin olisi se luottamus ollut osittain tahtomaton,
"olen nähnyt sellaista, minkä jälkeen en pitkällekään elä!"

"Te hämmästytätte minua, hyvä pastori", ihmetteli Everard; "saanko
pyytää teitä puhumaan selvemmin? Olen kuullut muutamia juttuja tästä
rauhattomasta yöstä, vieläpä itsekin nähnyt omituisia ilmiöitä; mutta
olisinpa kovin halukas kuulemaan teidän häiritsemisenne laatua."

"Sir", haastoi pappi, "te olette järkevä herrasmies, ja vaikka
minä en hevillä soisi, että kaikki kerettiläiset, riidanrakentajat
brownilaiset, muggletonilaiset, anabaptistit ja muut sellaiset saisivat
niin otollisen tilaisuuden riemuita kuin minun häviöni tässä asiassa
olisi heille suonut, niin sopiihan minun toki olla avomielisempi
teitä kohtaan, joka olette aina ollut kirkkomme uskollinen kannattaja
ja sitoutunut puoltamaan suuren kansallisen liiton ja sopimuksen
oikeata asiaa. Istuutukaamme siis, ja sallikaa minun tilata lasillinen
puhdasta vettä, sillä vieläkin tunnen ruumiillista väristystä, vaikka
olen -- Luojan kiitos -- mieleltäni niin päättäväinen ja tyyni
kuin pelkkä kuolevainen ihminen saattaa olla sellaisen ilmestyksen
jälkeen. -- Sanotaan, arvoisa eversti, että sellaisten ilmiöiden
katseleminen ennustaa pikaista kuolemaa tai aiheuttaa sen. En tiedä,
onko se totta; mutta jos on, niin minä vain erkanen kuten koeteltu
etuvartija, kun hänen upseerinsa vapauttaa hänet vartiopaikaltaan,
ja ilomielin ummistankin nämä uupuneet silmät näkemästä ja suljen
kiusaantuneet korvani kuulemasta ikäänkuin sammakkoina kurnuttavia
antinomianeja ja pelagianeja ja socinianeja ja arminianeja ja arianeja
ja uskonkieltäjiä, jotka ovat tunkeutuneet Englantiimme, niinkuin nuo
iljettävät matelijat faraon maahan."

Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen
hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat
silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän
otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta,
näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa,
vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.

Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää
virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen
tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut
tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on
minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani
iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä
mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä
taistelupäiväni ovat menneet ohi."

Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori
Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä,
ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa
sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin
luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa,
ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä
mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa",
hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen
ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin -- vaikka
sen mainitseminen on turhamaista -- opistomme toivorikkaimpina
jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa,
kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master
Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta
edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli
viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina
hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli
kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme,
myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia
käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää
kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä
kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen
suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa
menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se
poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi
suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin,
kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani
mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka
omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle
soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen
ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla.
Sitte tuli kansalaissota, ja minä -- omantuntoni kutsumana ja
vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli
tulossa noiden independenttien nousun johdosta -- suostuin antamaan
kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti
Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse
tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta.
Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina
ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla,
että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen
Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän
niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten.
Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo
kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä
hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen
joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun
kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä
vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin
lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset
kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa
oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison
käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen
väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni
hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta
muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta
mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja
torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan
ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin,
eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies,
vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja
kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä,
miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis
solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin
siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten
iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun
uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa;
kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen
palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi.
Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat:
'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti
ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin
taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten
sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena,
osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa,
sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia
hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla,
kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten
tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään
kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu
lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne
kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut
itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän
soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa
kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle
kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset
vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä
sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan
niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin,
sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin,
paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat
huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun,
oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen
muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät
olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme
hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä,
jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi,
master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa,
koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"

"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa
alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa,
herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia
liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä
yöllisen seikkailunne kanssa."

"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi
ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta,
jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa",
hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin
suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen
kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, -- näin saman papin, jonka
olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet
ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen
asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet -- ja
tunsin hänet -- voi, eversti Everard!"

Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean
kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.

"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.

"Vanha -- ainoa ystäväni -- jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden
onnekkaat päivät! -- Ryntäsin eteenpäin -- reudoin -- rukoilin.
Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä -- kaikki
hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas
Baalin pappi -- surmatkaa Mattan -- surmatkaa hänet, vaikka hän olisi
alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään
rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita
oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat
hänen käsivarsiaan ja käsiään -- kuulin raskaan putoamisen alas
pohjattomaan kuiluun. -- Suokaa minulle anteeksi -- en voi jatkaa."

"Hän on saattanut pelastua."

"Oi, ei, ei, ei -- torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään,
jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista
ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat
huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut
ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka
taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he
pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. -- Voi, jospa
sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi
sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin
vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha
oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se
hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi
äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! -- voi, Albany, veljeni,
veljeni -- olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"

Kelpo mies nyyhki tyrskien, ja niin suuresti otti eversti Everard osaa
hänen liikutukseensa, että hän pidättyi muistuttamasta pastoria oman
uteliaisuutensa aiheesta, kunnes katuvan mielenkuohun tulva oli siksi
kertaa heikennyt. Tuima ja järkyttävä se purkaus oli, kenties sitäkin
enemmän, kun kaikkinaisen voimakkaan sielullisen tunteen salliminen
oli vierasta miehen ankaralle ja kieltäytyvälle luonteelle, joten se
kerran kaikista pidäkkeistään vapautuneena kuohusi yhä rajummin. Suuret
kyyneleet valuivat pitkin hänen laihojen ja tavallisesti ankarain
tai ainakin jäykkäin kasvojensa vapisevia piirteitä; hän vastasi
innokkaasti Everardin kädenpuristukseen ikäänkuin kiitollisena tämän
ilmaisemasta myötätunnosta.

Pian jälkeenpäin pastori Holdenough kuivasi silmänsä, veti hiljaisesti
kätensä pois Everardin kädestä, pudistaen sitä ystävällisesti niiden
erotessa, ja pitkitti tyynemmin: "Suokaa minulle anteeksi tämä
kuohuvan tunteen purkaus, arvoisa eversti. Tajuan sopimattomaksi minun
kutsumuksessani, jossa tulisi olla lohdun tuojana toisille, antautua
itse äärimäiseen murheeseen, joka on ainakin heikkoutta, jollei
synnillistäkin -- sillä mitä olemme me, että itkisimme ja valittaisimme
sitä, mikä on sallittua? Mutta Albany oli minulle kuin veli. Hänen
seurassaan vietin elämäni onnellisimmat päivät, ennen kuin kutsumukseni
maan kiistaan oli herättänyt minut velvollisuuksiini. Minä -- mutta
teenkin kertomukseni lopun lyhyeksi." Hän veti istuimensa lähelle
Everardia ja puhui juhlallisella ja salaperäisellä äänellä, joka oli
hiljennyt melkein kuiskaukseksi: "Näin hänet viime yönä." "Näitte
_hänet_ -- kenet näitte?" sanoi Everard. "Voitteko tarkoittaa henkilöä,
jonka --"

"Jonka näin saavan surmansa niin tunnottomasti", täydensi pappi,
"vanhan opistoystäväni -- Joseph Albanyn. Pastori Holdenough, sekä
teidän asunne että luonteenne täytyy estää teitä puhumasta pilaa
tällaisesta aiheesta."

"Pilaako!" vastasi Holdenough; "yhtä hyvin laskisin leikkiä
kuolinvuoteellani -- yhtä pian pilkkaisin raamattua."

"Mutta teidän on täytynyt erehtyä", arveli Everard pikaisesti. "Tuo
synkkä kohtaus tietenkin palaa usein mieleenne, ja hetkinä, jolloin
mielikuvitus voittaa ulkonaisten aistien todistuksen, on tunteenne
varmaankin esittänyt teille haaveilmestyksen. Mielen ollessa
jännitettynä vastaanottamaan jotakin yliluonnollista ei mikään ole
luultavampaa kuin että mielikuvitus korvaa sen harhakuvalla, ylenmäärin
kiihtyneitten tunteiden tehdessä eksytyksen häätämisen työlääksi."

"Eversti Everard", vastasi Holdenough jämeästi, "velvollisuuteni
suorittamisessa en saa peljätä ihmisen kasvoja, ja sentähden sanon
teille suoraan, kuten olen ennen lausunut varovammin, että kun te
tuotte lihallisen tietäväisyytenne ja harkintanne -- kuten luontonne
liiaksikin johtelee teitä -- tutkimaan toisen maailman salattuja
asioita, te saattaisitte yhtä hyvin ryhtyä kämmenellänne mittaamaan
Isiksen vesiä. Varmasti, hyvä herra, te erehdytte tässä ja uskotte
ihmisiä liian halukkaiksi sekoittamaan kunniallista nimeänne
noitienpuolustajain, vapaa-ajattelijain ja jumalankieltäjäin joukkoon,
juuri tuollaisten kuin tuo Bletsonkin, joka kirkon kurinpidon ollessa
yhtä voimakkaana kuin tämän suuren kiistan alussa olisi jo aikaa sitte
hyljätty kirkon helmasta ja luovutettu lihan rangaistukseen, jotta
hänen sielunsa olisi vielä voitu pelastaa, jos mahdollista."

"Te käsitätte minut väärin, pastori Holdenough", vakuutti eversti
Everard. "En kiellä sellaisten yliluonnollisten ilmestysten
olemassaoloa, koska en voi enkä rohkene koroittaa oman mielipiteeni
ääntä aikakausien todistusta vastaan, jota sellaiset oppineet miehet
kannattavat kuten tekin. Mutta vaikka myönnän tuollaisten ilmiöitten
mahdollisuuden, olen kuitenkaan tuskin vielä kuullut elämäni päivinä
mitään esimerkkiä niistä niin pätevästi vahvistetuksi todistuksilla,
että voisin heti ja varmana sanoa: Tämän on täytynyt tapahtua
yliluonnollisen toiminnan johdosta eikä toisin."

"Kuulkaa siis, mitä minulla on kerrottavana", haastoi hengenmies,
"ja sen vakuuttaa sanallaan todeksi mies, kristitty ja -- mikä on
enemmän -- pyhän kirkkomme palvelija sekä siis vanhempi ja opettaja
kristittyjen keskuudessa, jos arvotonkin. -- Olin eilisiltana asettunut
siihen puoleksikalustettuun huoneeseen, missä on niin yletön kuvastin,
että sitä olisi saattanut Gathin Goliath käyttää ihaillakseen itseään,
ollessaan kiireestä kantapäähän sonnustautunut asepukuunsa. Valitsin
sen paikan erityisesti syystä että minulle ilmoitettiin sen olevan
asuttavista huoneista lähimpänä sitä lehteriä, jolla teidän sanottiin
itse joutuneen samana iltana pahanhengen hätyyttämäksi. Oliko puheessa
perää, sanokaahan?"

"Joku pahansuopa hyökkäsi kimppuuni siinä huoneessa. Sikäli", ilmoitti
eversti Everard, "kerrottiin teille oikein".

"No, minä valitsin vartiopaikkani parhaani mukaan, niinkuin
päättäväinen kenraali lähentää leirinsä ja kaivattaa juoksuhautansa
niin likelle piiritettyä kaupunkia kuin voipi. Ja toden totta, eversti
Everard, jos tunsinkin jotain ruumiillisen pelon värettä, -- sillä
Eliaallakin ja profeetoilla, jotka saattoivat käskeä alkuaineita, oli
osuus meidän haperasta luonnostamme, saati sellaisella vaivaisella
syntisellä kuin minulla -- oli kuitenkin toivoni ja urheuteni
korkealla, ja minä ajattelin raamatunkohtia, joita saattaisin käyttää,
en periaptien eli loitsujen syntisessä mielessä kuten sokaistuneet
paavilaiset niihin turvautuvat ristinmerkin ja muiden hyödyttömien
muotojen ohella, vaan ravitsemassa ja kannattamassa oikeata uskoa ja
luottamusta siunattuihin lupauksiin, jotka ovat uskon totisena kilpenä
saatanan tulisten vasamain vastustamiseksi ja sammuttamiseksi. Ja
siten asestautuneena ja valmistuneena istuuduin lukemaan sekä samalla
kirjoittamaan, pakoittaakseni mieleni tarkkaamaan tuohon tilanteeseeni
soveliaita asioita, jotka estäisivät mielikuvitusta luvattomasta
haihattelusta eivätkä soisi haaveelle mitään sijaa joutavien
aavistusten hautomiseen. Siten minä järjestelin ja kirjoitin muistiin,
mitä katsoin sillähaavaa otolliseksi, ja kukaties jotkut nälkäiset
sielut kostuvat ravinnosta, jota silloin valmistin."

"Se oli viisaasti ja ansiollisesti tehty, hyvä ja arvoisa pastori",
virkkoi eversti Everard; "jatkakaahan".

"Siinä toimessa olin ollut kolmisen tuntia, uupumukseen antautumatta,
kun kummallinen väristys valtasi aistini, -- ja iso ja vanhanaikainen
huone tuntui käyvän avarammaksi, synkemmäksi ja yhä enemmän onkaloa
muistuttavaksi, sillä yön ilma kylmeni hyytävämmäksi. En tiedä, aikoiko
takkatuli riutua vai tuleeko sellaisten asiain edellä kuin nyt oli
tapahtumassa ikäänkuin kauhun hönkä ja hirmustuksen ilmapiiri, kuten
Job sanoo hyvin tunnetussa kohdassa: 'Pelko ja vavistus tuli minun
päälleni, ja kaikki minun luuni peljätettiin.' Korvissani soi ja
aivoissani humisi, niin että minusta tuntui kuin niistä, jotka huutavat
apua, vaikkei ole mitään vaaraa: minäkin tunsin kiusausta pakenemaan,
näkemättä ketään ahdistajaa. Silloin tuntui jotakin siirtyvän taitseni,
luoden heijasteensa isoon kuvastimeen, jonka eteen olin asettanut
kirjoituspöytäni; näin sen pöydälläni palavan ison kynttilän valossa.
Ja minä katsoin ylös ja huomasin kuvastimessa selvästi miehen. Niin
totta kuin nämä sanat käyvät ulos suustani, siinä ei ollut kukaan muu
kuin sama Joseph Albany -- nuoruuteni kumppani -- jonka olin nähnyt
syöstyksi Clidesthroughin linnan rintavarustuksilta alas järven
syvyyteen!"

"Mitä teitte?"

"Mieleeni juolahti äkkiä", kertoi pappi, "että stoalainen
viisaustieteilijä Athenodoros oli väistänyt tuollaisen ilmestyksen
kauhut kärsivällisesti pitkittämällä lukujansa, ja samalla muistin,
että minulla, kristityllä jumaluusoppineella ja uskonnon salaisuuksien
kaitsijalla, oli vähemmän syytä peljätä pahaa ja parempaa ajattelun
aihetta kuin oli pakanalla, jota juuri oma viisautensakin sokaisi.
En siis ilmaissut mitään säikkyä enkä edes päätäni kääntänyt, vaan
pitkitin kirjoittamistani, vaikka pamppailevin sydämin, sen myönnän, ja
nytkähtelevin käsin."

"Jos kykenitte kirjoittamaan ollenkaan", huomautti eversti, "tuollaisen
vaikutelman painaessa mieltänne, niin ansaitsisitte etusijan Englannin
armeijassa lannistumattomalla päättäväisyydellä".

"Urhoollisuutemme ei ole omaamme, eversti", sanoi hengenmies, "ja
omaksemme ei sitä ole ylvästeltävä. Ja taaskin, kun mainitsette tuota
kummallista näkyä pelkkänä mieleni vaikutelmana ettekä aisteilleni
ilmeisenä todellisuutena, niin sallikaa minun sanoa teille vielä
kerran, että maailmallinen viisautenne on vain tyhmyyttä sellaisissa
asioissa, jotka eivät ole tästä maailmasta."

"Ettekö katsonut uudestaan kuvastimeen?" kysyi eversti.

"Kyllä katsoin, jäljennettyäni lohdullisen tekstin: 'Sinä olet rikki
polkeva käärmeen pään.'"

"Ja mitä näitte silloin?"

"Saman Joseph Albanyn kuvaisen", kertoi Holdenough, "siirtymässä
verkalleen ikäänkuin tuolin takaa, samana jäseniltään ja piirteiltään
kuin minä olin hänet tuntenut nuoruudessaan, paitsi että hänen
poskillaan oli sen vanhemman iän leima, jossa hän kuoli, ja että hän
oli hyvin kalpea". "Mitä te sitte teitte?"

"Käännyin kuvastimesta ja näin selvästi olennon, joka oli minulle
heijastunut, peräytyvän ovea kohti, -- ei joutuisasti eikä
vitkallisesti, vaan lipuvin, vakain askelin. Se kääntyi jälleen oven
lähellä ja näytti minulle taaskin valjut aavemaiset kasvonsa, ennen
kuin katosi. Mutta miten se läksi huoneesta, ovestako vai muutoin,
sitä en kiihtymyksessäni ehtinyt tarkata enkä ole jälkeenpäin millään
ponnistuksella kyennyt selvästi muistamaan."

"Tämä on kummallinen ja teidän kertomananne mitä oivallisimmin
todistettu ilmestys", vastasi Everard. "Ja kuitenkin, pastori
Holdenough, jos toinen maailma onkin todella ilmaantunut, kuten te
arvelette, minun tahtomattani kiistää ilmiön mahdollisuutta, olkaa
varma siitä, että näissä vehkeissä on osallisina myöskin ilkeitä
ihmisiä. Olen itse kokenut pari kohtausta kummittelijain kanssa, joilla
oli ruumiillista voimaa ja varmasti maallisia aseita."

"Niin, epäilemättä, kaiketikin", myönsi pastori Holdenough. "Belsebub
mielellään hyökkää yhdistyneen ratsu- ja jalkaväen johdossa, kuten oli
tapana vanhalla skotlantilaisella kenraali Davie Lesliellä. Hänellä on
ruumiillisia paholaisia kuten ruumiittomiakin, ja niitä hän käyttää
toistensa tukena ja apuna."

"Saattaa olla kuten sanotte, arvoisa pastori", vastasi eversti. "Mutta
mitä neuvotte tässä tapauksessa?"

"Siitä on minun kuulustettava veljien mieltä", haastoi jumaluusoppinut,
"ja jos rajaimme sisäpuolelle on jäänyt! vain viisikin oikean kirkon
palvelijaa, niin me rynnistämme saatanaa vastaan joukolla, ja te
saatte nähdä, eikö meillä ole voimaa ahdistaaksemme häntä, kunnes hän
pakenee tyköämme. Mutta jos se hengellinen asevarustus ei päde noita
kummallisia manalan vihollisia vastaan, niin totisesti suosittaisin,
että tämä muinaisen hirmuhallinnan ja haureuden saastutettu pesä
perustuksiansa myöten poltettaisiin noituuden ja synnillisyyden
tyyssijana, jottei saatana varustaessaan pääkortteerinsa niin
mieleisekseen tapaisi itselleen linnoitusta ja varustusta, josta
hän hyökkäilisi koko naapuristoa turmelemaan. Varmaa on, että minä
en kehoittaisi ainoatakaan kristittyä sielua asumaan talossa, ja
autioksi jätettynä siitä koituisi velhojen temppuilupaikka ja noitien
sapattisuoja sekä käyntisija niille, jotka Demaksen lailla havittelevat
tämän maailman varallisuutta, etsien kultaa ja hopeaa loitsujen ja
lumousten harjoittamiseksi ja siten haitaten ahneitten sieluja!
Luottakaa siis minuun, parempi olisi hajoittaa ja alas jaoittaa tämä
talo, kiveä kiven päälle jättämättä."

"Siihen minä panen vastalauseeni, hyvä ystävä", ilmoitti eversti,
"sillä ylikenraali on sallinut erityisellä lupakirjallaan enoni Sir
Henry Leen perheineen palata isiensä taloon, hänellä kun ei tosiaan
olekaan mitään mahdollisuutta saada suojaa harmaille hiuksilleen muun
katon alta".

"Ja tapahtuiko tämä teidän neuvostanne, Markham Everard?" kysyi
jumaluusoppinut jäykästi.

"Tapahtui kyllä", vastasi eversti. "Ja miksen käyttäisikin
vaikutusvaltaani turvapaikan hankkimiseen omaiselleni?" "No, niin
totta kuin sielunne elää", vastasi presbyteri, "enpä olisi uskonut
tätä kenenkään muun suusta kuin omastanne. Sanokaa minulle, eikö juuri
tämä samainen Sir Henry Lee nahkakölteriensä ja vihreänuttuistensa
voimalla pakoittanut panemaan toimeen paavillisen maallikon määräystä
alttarin siirtämisestä Woodstockin kirkon itäpäähän? -- ja eikö hän
vannonut partansa kautta, että hän hirtättäisi suorastaan Woodstockin
kadulla miehen, joka vain julkeisi kieltäytyä juomasta kuninkaan
maljaa? -- ja eikö hänen kätensä ole punaisena pyhäin verestä? -- ja
onko hellittämättömämpää tai rajumpaa piispalliskirkon ja korkean
etuoikeuden rehentelijää esiintynyt julkisuudessa?"

"Kaikki on saattanut sattua kuten sanotte, hyvä pastori Holdenough",
vastasi eversti; "mutta enoni on nyt iällinen ja raihnas, hänellä
on tuskin ainoatakaan saattolaista jäljellä, ja hänen tyttärensä
katseleminen saisi ankarimmankin heltymään säälistä, olentona, joka --"

"Joka on kalliimpi Everardille", tokaisi Holdenough, "kuin hyvä maine,
uskollisuus ystäviä kohtaan, uskonnon velvoitus; -- nyt ei ole aika
haastaa hunajaisin huulin. Astumanne polut ovat vaarallisia. Te pyritte
kohottamaan paavillista kynttilänjalkaa, jonka taivas vanhurskaudessaan
on siirtänyt sijoiltaan -- tuomaan takaisin tähän taikuuksien kartanoon
juuri ne synnintekijät, jotka ovat niillä noiduttuja. Minä en salli
turmella maata heidän lumoillaan. He eivät saa tulla tänne."

Hän puhui kiivaasti ja lyöden sauvaansa permantoon; peräti nyreänä
alkoi eversti vastavuoroon omaksua korskeata sävyä. "Teidän olisi
parempi harkita valtaanne uhkaustenne täyttämiseen, pastori
Holdenough", hän muistutti, "ennen kuin tehostatte niitä noin
pontevasti".

"Eikö minulla ole valta sitoa ja päästää?" kysyi pappi,

"Se valta ei paljoakaan vaikuta muihin kuin oman kirkkonne jäseniin",
sanoi Everard, ja hänen äänenpainossaan ilmeni hiukan halveksumista.

"Varokaa -- varokaa", muistutti pappi, jonka olemme kaikesta
hyväsydämisyydestään huolimatta jo nähneet ärtyiseksi mieheksi. "Älkää
häväiskö minua, vaan ajatelkaa kunnioittavasti sanansaattajasta Hänen
tähtensä, jonka valtuutuksella hän toimii. Älkää uhmatko minua, sanon
-- minun on pakko täyttää velvollisuuteni, vaikka se tapahtuisi
kaksoisveljeni närkästykseksi."

"En näe virallanne olevan mitään tekemistä tässä asiassa", väitti
eversti Everard; "ja minä puolestani varoitan teitä yrittämästä
sekaantua kutsumuksenne ulkopuolelle".

"Oikein -- te pidätte minua jo yhtä alistuvaisena kuin jotakuta
krenatööriänne", vastasi pappi, jonka terävät kasvonpiirteet värisivät
pahastuksesta, niin että hänen harmajat hapsensakin häilyivät; "mutta
pitäkää varanne, sir, -- en ole niin voimaton kuin otaksutte. Minäpä
kutsun Woodstockin jokaisen totisen kristityn sonnustamaan lanteensa
ja vastustamaan kirkkoruhtinaiden vallan, sorron ja ilkimielisyyden
palautusta alueellemme. Minä nostatan hurskaitten vihan sortajaa
vastaan -- ismaelilaista, edomilaista ja hänen rotuansa vastaan,
kuin myöskin niitä vastaan, jotka häntä tukevat ja rohkaisevat häntä
kohottamaan sarvensa. Minä huudan julki enkä säästä, nostatan ne monet,
joiden rakkaus on jäähtynyt, ja sen paljouden, joka ei piittaa mistään
näistä asioista. Minulle tulee toki kuuntelijoita, ja minä otan Josefin
sauvan, joka oli Efraimin kädessä, ja käyn puhdistamaan tätä paikkaa
noidista ja taikureista ja lumouksista, ja minä julistan ja kehoitan,
sanoen: Tahdotteko te puoltaa Baalia? -- tahdotteko palvella häntä? Ei,
ottakaa kiinni Baalin profeetat -- älkää antako ainoankaan pelastua!"

"Pastori Holdenough, pastori Holdenough", virkahti eversti Everard
hyvinkin kärsimättömästi, "mikäli itse äsken minulle kerroitte, olette
kehoittanut sen tekstin perusteella jo kerran liikaa".

Vanhus loi kämmenellään voimakkaasti otsaansa ja vaipui takaisin
istuimelleen nuo sanat kuullessaan, niin äkkiä ja niin hervottomasti
kuin olisi eversti ampunut pistoolin luodin hänen päänsä läpi. Heti
katuen moitetta, jonka hän oli tullut maltittomuudessaan lausuneeksi,
Everard kiirehti pyytämään anteeksi ja tarjoamaan kaikkia mahdollisia
sovittelevia puolustuksia, mitä hänen mieleensä ensi hetkellä johtui,
olivatpa ne kuinkakin ristiriitaisia. Mutta vanhus oli liian syvästi
järkkynyt -- hän torjui ystävänsä käden, ei ottanut kuunnellakseen
hänen sanojaan ja kavahti lopuksi seisaalle, lausuen tuimasti: "Te
olette käyttänyt luottamustani väärin, sir -- käyttänyt kehnosti,
kääntäen sen omaksi nuhtelukseni. Jos olisin ollut miekkamies, niin
ette olisi rohjennut. Mutta nauttikaa voitonriemustanne, sir, vanhan
miehen ja isänne ystävän suhteen -- satuttakaa haavaa, jonka hänen
varomaton luottamuksensa on teille paljastanut."

"Ei, arvoisa ja kunnon ystäväni", -- alotti eversti.

"Ystäväkö!" kivahti vanhus. "Me olemme vihamiehiä, sir -- vihamiehiä,
nyt ja ainiaan!"

Niin sanoen ja kavahtaen istuimelta, jolle hän oli pikemmin vaipunut
kuin laskeutunut, hän juoksi ulos huoneesta niin nopein askelin kuin
hänellä oli tapana ärtymyksensä hetkinä, sävyltään totisesti enemmän
kiivaana kuin arvokkaana, olletikin kun hän juostessaan jupisi ja
näytti ikäänkuin kannattelevan omaa kuohahdustaan, hokemalla yhä
uudestaan sitä loukkausta, joka häntä oli kohdannut.

"Siinäpä se!" tuumi eversti Everard. "Ei ollut vielä kylliksi kiistaa
olemassa enoni ja Woodstockin kansalaisten kesken, vaan minun piti
ehdottomasti kartuttaa sitä, ärsyttämällä tätä pikavihaista ja
kuumaveristä vanhusta, tietäessäni hänet kiivaaksi käsityksissään
kirkollisesta hallinnosta ja jäykän ennakkoluuloiseksi kaikkia
toisinajattelevia kohtaan! Woodstockin roskaväki nousee mellakkaan,
sillä vaikka hän ei saisi kahtakaankymmentä niistä puolelleen mihinkään
rehelliseen tai järkevään tarkoitukseen, niin huutakoon hän vain
mellastusta ja tuhoa, ja silloin hän varmastikin saa yltäkyllin
seuraajia. Ja enoni on yhtä hurjaluontoinen ja taipumaton. Koko sen
omaisuuden hinnasta, mitä hänellä on koskaan ollut, hän ei sallisi
majoittaa taloon kourallista huoveja sen puolustukseksi, ja jos
hän on yksinään tai saa ainoastaan Jocelinen apurikseen, hän ampuu
palatsihuvilaan pyrkiviä rettelöitsijoitä yhtä varmasti kuin olisi
hänellä sata miestä varusväkenään; ja mitä voi koitua siitä muuta kuin
vaaraa ja verenvuodatusta?"

Alakuloisen aavistelun keskeytti paluullaan pastori Holdenough, joka
riensi huoneeseen yhtä kiireisesti kuin oli sieltä lähtenytkin, juoksi
suoraan everstin eteen ja sanoi: "Ottakaa käteni, Markham -- ottakaa
käteni kiireesti, sillä vanha Aatami kuiskaa sydämessäni, että on
häpeällistä pitää sitä ojennettuna niin kauvan."

"Kaikesta sydämestäni otan vastaan kätenne, kunnianarvoisa ystäväni",
vastasi Everard, "ja toivoakseni uudistetun ystävyyden merkkinä".

"Tietysti, tietysti", vahvisti hengenmies pudistaen hänen kättänsä
leppeästi. "Te olette tosin puhunut katkerasti, mutta te olette
puhunut totta hyvissä ajoin, ja luullakseni -- vaikka sananne olivat
ankaria -- hyvässä ja ystävällisessä tarkoituksessa. Totisesti ja
tosiaan, synnillistä olisi minun jälleen toimia pikaisesti väkivallan
yllyttämisessä, muistaessani sen, josta olette minua soimannut --"

"Antakaa anteeksi, hyvä pastori Holdenough", pyysi eversti Everard, "se
oli pikainen sana; en tarkoittanut täydellä todella _soimata"_.

"Hiljaa, minä pyydän, hiljaa", haastoi jumaluusoppinut, "sanon,
viittaus siihen, josta te olette mitä oikeimmin soimannut minua
-- vaikka syytös karvastutti Vanhan Ihmisen sappea minussa,
sisällinen kiusaaja kun on aina vaanimassa meidän saattamiseksemme
lankeemukseen -- se viittaus olisi minun pitänyt pahastumatta tunnustaa
suosiollisuudeksi, sillä siten on ystävän tuottamia haavoja katsottava
tervehdyttäviksi leikkauksiksi. Ja tokihan minun, joka olen yhdellä
onnettomalla taistelun ja tiimellyksen kehoittamisella lähettänyt
eläviä kuolemaan -- ja pelkäänpä myös toimittaneeni kuolleenkin
takaisin elävien joukkoon -- tulisi nyt harrastaa rauhaa ja hyvää
tahtoa sekä eripuraisuuden sovittamista, jättäen rankaisemisen sille
suurelle olennolle, jonka lakeja on rikottu, ja koston Hänelle, joka on
sanonut: 'Minä sen maksan.'"

Vanhan miehen tuskastuneet piirteet kirkastuivat nöyrästä
luottamuksesta, hänen tehdessään tämän tunnustuksen. Eversti Everard
tunsi ne luontaiset heikkoudet sekä virallisen vaikutusvallan ja
yksipuolisen puoluevakaumuksen varhaiset ennakkoluulot, jotka hänen
oli täytynyt lannistaa ennen kuin pääsi näin vilpittömään puhetapaan.
Soturi kiirehti senvuoksi ilmaisemaan ihailuansa toisen kristillisestä
säveydestä, samalla moittien itseänsä siitä, että oli niin syvästi
loukannut hänen tunteitaan.

"Älkää ajatelko sitä -- älkää ollenkaan, oiva nuori mies", puheli
Holdenough. "Me olemme molemmat hairahtuneet -- minä salliessani
intoni voittaa armeliaisuuteni, te kenties esiintyessänne tiukasti
vanhaa ja ärtyistä miestä kohtaan, joka oli vastikään uskonut
kärsimyksiänsä teidän ystävälliseen luottamukseenne. Olkoon se kaikki
unohdettua. Ottakoot ystävänne jälleen haltuunsa asumuksensa niin
pian kuin haluavat, ellei heitä peloita se, mitä on tapahtunut tässä
Woodstockin maahovissa. Jos he kykenevät varjelemaan itseänsä ilman
voimilta, niin uskokaa minua, että heille ei koidu mitään kiusaa
maallisilta naapureilta, mikäli minä voin sitä millään keinoin estää.
Ja olkaa varma siitä, hyvä herra, että minun äänelläni on vielä
hiukan merkitystä arvoisan pormestarin ja kunnon raatimiesten sekä
paremmanlaatuisten talonisäntäin parissa tuolla kauppalassa, vaikka
alempia luokkia puhaltelee huiskin haiskin jokainen opintulkinnan
tuulahdus. Ja vielä lisäksi, olkaa varma siitä, eversti, että
jos enonne tai kukaan hänen huonekuntansa jäsen huomaa tehneensä
ajattelemattoman kaupan tähän onnettomaan ja pahaenteiseen taloon
palaamisella taikka tuntee sydämessään ja omassatunnossaan mitään
hengellisen lohduttajan kaipuuseen johtavia vaivoja, Nehemia Holdenough
on heidän käskettävissään yöllä tai päivällä yhtä suuresti kuin olisi
heidät kasvatettu sen kirkon pyhässä helmassa, jonka arvottomana
palvelijana hän on, -- eikä sen kammo, mikä on peloittavaa nähtävää
näiden seinien sisällä, eikä hänen tietonsa heidän sokaistuneesta
ja lihallisesta tilastaan, he kun ovat piispalliskirkollisen
paimennuksen kasvattamia, estä häntä tekemästä heidän suojeluksekseen
ja valaisemisekseen, mitä hänen heikot kykynsä voivat."
"Hyväntahtoisuutenne on hyvin suuri, arvoisa pastori", kiitti eversti
Everard, "mutta minä en pidä luultavana, että enoni tuottaa teille
vaivaa kumpaisessakaan suhteessa. Hän on hyvinkin tottunut toimimaan
omana suojelijanansa vaaran tullen ja hengellisissä epäilyksissä
luottamaan omiin rukouksiinsa ja oman kirkkonsa lohdutuksiin."

"Toivoakseni en ole tarjonnut liikanaista avuliaisuutta", sanoi vanhus
hiukan nyreissään siitä, että hänen esittämäänsä hengellistä apua oli
katsottu tavallaan tunkeilevaksi. "Pyydän anteeksi, jos niin on asian
laita -- nöyrästi pyydän anteeksi -- en haluaisi tungetella."

Eversti kiirehti tyynnyttämään tätä uutta valppaan mahtipontisuuden
epäluuloisuutta, joka toisinaan väkisinkin purkautuvan luontaisen
kuumaverisyyden ohella oli kunnon miehen ainoita vikoja.

He olivat päässeet entiselle ystävälliselle kannalleen, kun Roger
Wildrake palasi Jocelinen majasta ja kuiskasi herralleen, että hän
oli menestynyt lähettilästoimessaan. Eversti kääntyi sitte pappiin ja
ilmoitti tälle, että kun valtuutetut olivat jo luovuttaneet Woodstockin
ja Sir Henry Lee aikoi saapua takaisin palatsihuvilaan puoleltapäivin,
hän tahtoi saattaa pastoria kauppalaan, jos hänen kunnianarvoisuutensa
suvaitsi.

"Ettekö viivähdä", kysyi pastori, ja hänen äänessään kuulosti ikäänkuin
utelevaa arastelua, "toivottamaan omaisianne tervetulleiksi heidän
palatessaan tähän kotiinsa?"

"En, hyvä ystäväni", vastasi eversti Everard. "Näissä onnettomissa
kiistoissa omaksumani osa ja kenties myöskin se jumalanpalveluksen
muoto, johon minut on kasvatettu, ovat tehneet enoni niin
ennakkoluuloiseksi minua vastaan, että minun täytyy toistaiseksi pysyä
vieraana hänen talolleen ja perheelleen."

"Vai niin! Se ilahuttaa minua kaikesta sydämestäni ja sielustani",
huudahti hengenmies. "Suokaa anteeksi suoruuteni -- iloitsen tosiaan;
olin ajatellut -- mutta se sikseen, -- en tahtoisi uudestaan
pahastuttaa. Mutta totisesti, vaikka sillä neitosella on suloinen
ulkomuoto, ja vaikka ritari, kuten kaikki sanovat, on inhimillisissä
seikoissa nuhteeton, -- niin kuitenkin -- mutta minä pahoitan
mieltänne -- enpä siis sanokaan enempää, paitsi jos kysytte vilpitöntä
ja puolueetonta neuvoani, joka on teidän käytettävissänne, minun
tahtomattani tyrkyttää sitä teille. Vaeltakaamme kauppalaan yhdessä --
metsän mieluisa hiljaisuus saattaa luonnuttaa meidät avaamaan sydämemme
toisillemme."

Niinpä kävelivätkin he kahden kesken kauppalaan, ja vaikka he puhelivat
kaikenlaisista aiheista, kummastutti pastori Holdenoughia jonkun
verran, että eversti ei pyytänyt häneltä mitään hengellistä neuvoa
sievää serkkuansa kohtaan heränneen rakkautensa suhteen, samalla
kun pappismies suuresti yli soturin odotustenkin piti sanansa eikä
oman sanantapansa mukaan tyrkyttänyt viisaita mielipiteitään noin
arkaluontoisesta seikasta.



18. LUKU.

EPÄILYTTÄVÄ KULKURI.


Wildraken asia oli onnistunut etupäässä sen valtiokirkollisen
hengenmiehen välityksellä, jonka olemme aikaisemin tavanneet toimimassa
perheen kappalaisena; hänen äänellään oli monestakin syystä suuri
vaikutus vanhaan ritariin.

Vähää ennen puoltapäivää oli Sir Henry Leellä ja hänen vähäisellä
huonekunnallaan kiistämättömästi hallussaan vanha asuntonsa Woodstockin
palatsihuvilassa, ja Jocelina Joliffen, Phoeben ja vanhan Joanin
yhteiset ponnistukset pantiin laittamaan kuntoon, mitä äskeiset
häiritsijät olivat jättäneet suureen epäjärjestykseen.

Sir Henry Leellä oli, kuten kaikilla sen ajan säätyhenkilöillä,
turhantarkkuuteen menevä järjestyksen harrastus, ja väkijoukossa
rutistunutta pukuansa pahoittelevan hienon vallasnaisen tavoin hän
tunsi itsensä häväistyksi ja nöyryytetyksi, nähdessään kotinsa noin
mullistelluksi -- ja kärsimättömäksi, kunnes hänen rakennuksensa oli
puhdistettu kaikista tunkeilun jäljistä. Suutuksissaan hän jakeli
runsaammin käskyjä kuin hänen rajoitetulla palveluskunnallaan oli
näköjään aikaa tai käsiä toimeenpanna. "Ne konnat ovat myös jättäneet
taakseen sellaisia tulikiven huuruja", ärisi vanha ritari, "kuin olisi
vanha Davie Leslie ja koko Skotlannin armeija ollut majoitettuna heidän
joukkoonsa".

"Melkein yhtä pahoin lienee heille käynytkin", tokaisi Joceline, "sillä
sanotaanpa, että itse paholainen tuli ruumiillistuneena heidän pariinsa
ja sai heidät luikkimaan tiehensä". "Sittepä pimeyden ruhtinas onkin
herrasmies, kuten vanha Will Shakespeare sanoo", tuumi ritari. "Hän ei
koskaan häiritse oman takkinsa käyttäjiä, sillä Leet ovat olleet täällä
isästä poikaan jo viisisataa vuotta kaikessa rauhassa, mutta heti kun
nuo moukkamaiset epäsikiöt saapuivat, alkoi hän siis esittää omaa
osaansa heidän keskuudessaan."

"No, yhden seikan hän ja he ovat jättäneet meille sellaisen, josta
meidän sietää kiittää", kertoi Joliffe, "nimittäin niin hyvin täytetyn
ruokakammion ja aitan, että moista on harvoin nähty Woodstockin
huvilapalatsissa pitkiin aikoihin: lampaanruhoja, raavaanlihoja,
tynnyreittäin sokurileipurin tavaroita, aameittain ja nassakoittain
sektiä, muskattiviiniä, olutta ja mitä kaikkea. Saammekin viettää
kuninkaallisia päiviä puolitiehen talvea, ja Joanin täytyy piammiten
ryhtyä suolaamiseen ja säilytyshommiin."

"Häpeä, heittiö!" ärähti ritari; "mekö appaisimme tuommoisten maan
hylkimysten rääppeitä? Heitä ne heti ulos! Ei", malttuen, "se olisi
syntiä; mutta anna ne köyhille tai toimita lähetetyiksi omistajilleen.
Ja kuulehan, en tahdo maistaa mitään heidän väkijuomiaan -- mieluummin
joisin erakon tavoin koko ikäni kuin näyttäisin tyhjentävän maljoja
tuollaisille roistoille heidän tilkoillaan kuten viheliäinen
juomanlaskija, joka kulauttelee pullojen pohjatähteet vieraiden
maksettua laskunsa ja lähdettyä kotiinsa. Ja kuulehan, en tahdo maistaa
pisaraakaan vettä säiliöstä, josta ne orjat ovat ammentaneet itselleen
-- nouda minulle ruukullinen Rosamondin lähteestä."

Alice kuuli tämän määräyksen, ja oivaltaen hyvin, että huonekunnan
muilla jäsenillä oli kylliksi tehtävää, hän otti hiljaisesti pienen
ruukun, heitti viitan ylleen ja läksi itse ulos hankkimaan Sir Henryn
haluamaa vettä. Sillävälin Joceline hiukan empien ilmoitti, että
"tänne on vielä jäänyt muuan noiden vieraitten seurueeseen kuuluva
mies, joka järjestelee valtuutettujen omistamien arkkujen ja laukkujen
siirtämistä pois ja voi vastaanottaa teidän arvollisuutenne määräykset
ruokavaroista".

"Tulkoon tänne." Keskustelu tapahtui eteissuojamassa. "Miksi epäröitset
ja mutiset tuolla tavoin?"

"Niin, mutta, sir", tankkasi Joceline, "mutta kenties teidän
arvollisuutenne ei haluaisikaan nähdä häntä, hän kun on sama, joka
äskettäin --" Hän pysähtyi.

"Sinkautti miekkani avaruutta kohti, tahtoisit sanoa? Kas, milloin olen
minä äkääntynyt miehelle siitä, että hän on pitänyt puoliansa minua
vastaan? Niin keropää kuin hän onkin, mies, pidän hänestä tuon jutun
takia paremmin enkä pahemmin. Minä isoan ja janoan uudestaan kilpasille
hänen kanssaan. Olen ajatellut hänen passadoansa aina siitä saakka,
ja luulenpa, että jos yrittäisimme toistamiseen, tietäisin tempun,
joka sen tekisi tyhjäksi. Nouda hänet heti." Taattu Tomkins saatettiin
piankin sisälle. Hän esiintyi rautaisen totisena; sitä sävyä eivät
kyenneet hetkeksikään järkyttämään edellisen yön kauhut sen enempää
kuin sen jalosukuisen henkilön ylväs arvokkuuskaan, jonka edessä hän
nyt seisoi.

"Mitä kuuluu, hyvä mies?" tervehti Sir Henry. "Näkisinpä mielelläni
vielä hiukan miekkailuasi, joka oli minulle pätevä vastus äskettäin
-- mutta totisesti luulenkin, että valo oli hieman liian hämärä
vanhoille silmilleni. Ota harjoitusmiekka, mies -- astelen täällä
aatoksissa, kuten Hamlet sanoo, ja nautin pikku hengähdyslomaa. Ota
siis harjoitusmiekka käteesi."

"Koska teidän armonne haluaa", virkkoi taloudenhoitaja, pudottaen
pitkän kaapunsa ja ottaen säilän.

"No, jos sinulle soveltuu, olen minä valmis", sanoi ritari. "Tuntuupa
siltä kuin olisi pelkkä tällä samalla vanhalla kivityksellä tepastelu
loihtinut pois nivelsäryn, joka uhkasi minua. He-hei -- astelen lujana
kuin taistelukukko."

He alottivat kisansa hyvin rivakasti, ja varmaa on, että Sir Henry
pysyi paremmalla puolella rynnistyksessä, -- lieneekö vanha ritari
sitte tosiaan taistellut kylmäverisemmin tylsällä kuin terävällä
aseella vai taloudenhoitaja myöntänyt hänelle rahtusen etua tässä
pelkästään urheilevassa kohtauksessa. Menestys sai hänet mainiolle
tuulelle.

"Kas noin", hän puheli, "keksinpä temppusi; ei, kahdesti et petä
minua samalla kujeella -- tuo oli tuntuvasti osattu. Niin, jos olisi
minulla vain ollut kyllin valoa silloin illalla -- mutta siitä on
turha puhua -- ja me jätämmekin tämän jo silleen. Minun ei sovi
taistella kuten me ajattelemattomat kavalierit entiseen aikaan
mittelimme voimiamme teidän keropäiden heittiöiden kanssa, antaen
teille selkään niin usein, että opetimme teidät viimein peittoamaan
meitä. -- Ja kuules nyt, minkätähden jätätte ruoka-aittanne täällä
niin täysinäiseksi? Luuletteko, että minä tai perheeni voimme käyttää
hypisteltyjä ravintoaineita? Mitä, eikö teillä ole parempaa käytäntöä
takavarikkolihoillenne kuin jättää ne jäljelle, vaihtaessanne
kortteeripaikkaa?"

"Teidän arvollisuutenne", huomautti Tomkins, "saattaahan olla, että
te ette mieli raavaan, oinaan tai vuohen lihaa. Silti, kun tiedätte,
että ne ruokavarat hankittiin ja maksettiin omista verotuloistanne ja
karjastanne Ditchleystä, joka julistettiin valtion omaksi runsaasti
vuosi takaperin, saatatte kenties vähemmin arastella niiden käyttämistä
omaan tarpeeseenne."

"No, varmastikin käytän", vilkastui Sir Henry, "ja hyvilläni olen,
että olette toimittaneet minulle osuuden omastani. Jo olinkin aasi,
kun epäilin herraisi eleskelevän muutoin kuin rehellisten ihmisten
kustannuksella."

"Ja mitä raavaitten takapuolikkaihin tulee", pitkitti Tomkins
muuttumattoman juhlallisesti, "niin on Westminsterissä häntäpää,
joka kestää vielä paljon armeijamme leikkomista ja jäytämistä, ennen
kuin se on jauhettu mieleiseksemme". Sir Henry pysähtyi ikäänkuin
harkitsemaan tämän viittauksen merkitystä, sillä hän ei ollut kovinkaan
nopeaälyinen mies. Mutta viimein oivallettuaan tarkoituksen hän remahti
äänekkäämpään nauruun kuin Joceline oli pitkään aikaan nähnyt hänen
antautuvan.

"Oikein, mies", hän sanoi, "ymmärrän pilasi -- se on nukkenäyttelyn
oikea opetus. Faustus nostatti paholaisen, niinkuin parlamentti
armeijan -- ja sitte, kuten paholainen lentää tiehensä Faustuksen
kanssa, samaten armeija kaappaa mukaansa parlamentin eli häntäpään,
joksi sinä sitä nimität, eli niinsanotun eduskunnan istuvan osan. Ja
sitte, katsos, ystävä, itse kaikkien paholaisten paholainen saa minun
auliin suostumukseni siepata mukaansa vuorostaan armeijan, ylimmästä
kenraalista alimpaan rumpalipoikaan asti. Ei, älä tuimistu mokomasta;
muista, että nyt on kylliksi päivänvaloa terävilläkin miekoilla
urheilemiseen."

Taattu Tomkins näytti katsovan parhaaksi hillitä pahastuksensa, ja
huomauttaen, että vankkurit olivat valmiina kuljettamaan valtuutettujen
tavarat kauppalaan, hän vakavasti jätti hyvästi Sir Henry Leelle.

Sillaikaa vanhus yhä asteli jälleen saadussa suojamassaan, hykerrellen
käsiään ja muutenkin ilmaisten suurempaa riemastusta kuin oli
osoittanut kohtalokkaasta tammikuun 30 päivästä saakka.

"Täällä sitä taas ollaan vanhassa moisiossa, Joliffe -- ja runsailla
elintarpeillakin varustettuina. Osasipa se heittiö ratkaista
omantuntoni epimisen! -- Typerinkin heistä on mitä viisastelevin
vääntelijä, kun tulee kysymykseen hyöty. Silmäilehän hiukan ulos,
eikö siellä hiiviskele mitään oman ryysyrykmenttimme rippeitä, joille
vatsantäysi olisi taivaan lahja, Joceline. -- Ja hänen miekkailunsa,
Joceline -- vaikka se pakana miekkailee hyvin -- oikein aika hyvin
-- mutta näithän, miten minä häntä pitelin, kun minulla oli sovelias
valaistus, Joceline?"

"Kyllä, pahasti pitelitte häntä, teidän arvollisuutenne", kehui
Joceline. "Te opetitte hänet tietämään, mistä Taavetti olutta
osti. Varmastikaan ei hän enää halua joutua teidän arvollisuutenne
huideltavaksi."

"Vanhaksihan alan käydä", tuumi Sir Henry, "mutta ikä ei ruostuta
taitoa, vaikka jäntereitten täytyy jäykistyä. Mutta minun iällisyyteni
on kuin reipas talvi, kuten vanha Will sanoo -- härmäinen, mutta
leppoinen. Ja entä jos vielä vanhoinakin elämme näkemään parempia
päiviä! Takaanpa sinulle, Joceline, että minua miellyttää tuo
leukailevien heittiöiden ja tappelevien heittiöiden kesken syntynyt
kahnaus. Kun varkaat riitaantuvat, on rehellisillä mahdollisuus päästä
omilleen."

Siten ylvästeli vanha kavalieri kolminkertaisessa kunniassaan, hän
kun oli saanut takaisin asuntonsa, luullakseen puhdistanut jälleen
maineensa miekkamiehenä ja lopuksi keksinyt mahdollisuutta aikojen
muuttumiseen, toivoen samalla jotakin esiintyvän kuningasmielisen
puolueen eduksi.

Sillaikaa hypähteli Alicen povessa sydän ylpeämmin ja kepeämmin kuin
moneen päivään, kun hän viime aikoina jo vieraannuttuaan hilpeydestä
läksi ilomielin antamaan apuansa talouden järjestämiseen ja
varustamiseen, tuomalla sievän Rosamondin lähteestä haluttua raikasta
vettä.

Kenties hän muisti, miten hänen ollessaan pikku tyttönä
Markham-serkulla oli tapana panna hänet muiden mukana täyttämään sitä
velvollisuutta, hänen esittäessään jotakuta vangittua troijalaista
prinsessaa, joka oli siinä asemassaan tuomittu ammentamaan vettä
kreikkalaisesta lähteestä ylpeän voittajan tarpeiksi. Ainakin ilahdutti
häntä tavattomasti isänsä näkeminen palautetuksi vanhaan asuntoon,
ja se ilo ei ollut vähemmin vilpitön sen johdosta, että hän tiesi
heidän paluunsa Woodstockiin olleen serkkunsa aikaansaama ja Everardin
jossain määrin puhdistuneen hänen isänsäkin ennakkoluuloisissa silmissä
syytöksistä, joita vanha ritari oli häntä vastaan lausunut. Jollei
heidän välillään ollutkaan vielä tapahtunut sovintoa, oli siis ainakin
saatu edellytykset, joihin sellaisen suotavan lopun saattoi helposti
perustaa. Se oli ikäänkuin sillan alkua; kun perustus on tukevasti
laskettu ja kannattimet kohotettu tulvavirran vaikutuksen yläpuolelle,
voidaan seuraavana vuodenaikana sijoittaa kaaret paikoilleen.

Ainoan veljen epätietoinen kohtalo olisi saattanut pilvistyttää
tätäkin hetkellistä päiväpaisteen tulvahdusta, mutta Alice oli
kasvanut kansalaissodan tuimien ja tiheitten kamppailujen aikana ja
tottunut toivomaan rakkaittensa puolesta, kunnes toivo oli hukassa.
Tässä tapauksessa tuntuivat kaikki tiedot takaavan hänelle veljen
turvallisuuden.

Paitsi näitä auvon aiheita oli Alice Leellä se mieluisa tunne, että
hän oli päässyt takaisin lapsuutensa asumukseen ja mielipaikkoihin,
joista hän ei ollut erinnyt suuretta tuskatta, tuntien sitä kenties
kipeämmin sen johdosta, että se oli ollut vaimennettava isän kovien
koettelemusten viihdyttämiseksi. Ja tällä hetkellä hän myös nautti
siitä itsetyytyväisyyden välähdyksestä, jonka näemme usein elvyttävän
nuoria ja hyväluontoisia ihmisiä, kun he voivat olla yleisen sanantavan
mukaan avuliaita niille, joita he rakastavat, ja tarpeen tullen
toimittaa tuollaisia pieniä kotoisia askareita, joita vanhukset
hyvillä mielin ottavat vastaan nuorison velvollisuudentuntoisista
käsistä. Kaiken kaikkiaan, kun Alice Lee siis riensi jo mainitsemamme
metsittyneen puutarhan läpi ja sieltä noin nuolenkantaman verran
sisemmäksi puistoon noutamaan vesiruukullista Rosamondin lähteestä,
kasvonpiirteet elostuneina ja hipiä hiukan punehtuneena voimistelusta,
oli hän hetkellisesti saanut takaisin sen rattoisan ja säihkyvän
vilkkauden, joka oli ollut luonteenomainen hänen kauneudelleen
varhaisempina ja onnellisempina päivinä.

Tämä vanhojen muistojen kiehtoma suihkukaivo oli ollut aikoinaan
somistettu kuudennentoista vuosisadan rakennustaiteen koristuksilla,
jotka etupäässä esittivät muinaista jumaluustarustoa. Ne olivat nyt
kaikki rappeutuneet ja hävitetyt, pelkkinä sammalpeitteisinä raunioina,
lirisevän lähteen yhäti suodessa jokapäiväisiä aarteitaan, verrattoman
puhtaita, vaikka määrä oli vähäinen, suihkuten sijoiltaan väännettyjen
kivien lomitse ja pulputen vanhojen veistoksien sirpaleitten keskeltä.

Kevein askelin ja nauravin kasvoin lähestyi nuori neiti Lee
suihkukaivoa, joka oli tavallisesti aivan yksinäinen; mutta hän
seisahtui nähdessään jonkun istumassa sen äärellä. Hän pitkitti
kuitenkin kulkuansa luottavasti, vaikka ryhdiltään hiukan vähemmän
eloisana, kun huomasi sen henkilön naiseksi. Kenties oli siellä
joku kauppalan palkollinen, jollaisen oikukas emäntä toisinaan
lähetti noutamaan lähteestä vettä, koska sitä pidettiin erityisen
terveellisenä, tai joku elähtänyt vaimo, jonka vähäpätöisenä ammattina
oli kuljettaa vettä halvasta hinnasta kaupalle paremmanlaatuisiin
perheisiin. Ei siis ollut mitään arastelun syytä.

Kuitenkin oli aikojen epävarmuus niin ahdistava, että Alice ei
katsellut omaankaan sukupuoleen kuuluvaa vierasta aivan huolettomasti.
Turmeltuneita naisia oli tavallisuuden makaan kierrellyt kumpaisenkin
armeijan kintereillä kansalaissodan aikana; toiselta puolen julkisella
irstailulla ja raakuudella sekä toiselta puolen kiihkomielisyyden tai
tekopyhyyden petollisella eksytyksellä käyttelivät he melkein tasan
lahjojaan murhaamiseen tai rosvoamiseen. Mutta olihan ilmipäivä,
palatsihuvila ei ollut kaukanakaan, ja hiukan säikähtäneenäkin
tuntemattoman näkemisestä tässä odotetussa yksinäisyydessä oli korskean
vanhan ritarin tyttärellä siksi paljon luonteenlujuutta, ettei hän
suorastaan peljännyt ilman määrättyä ja ilmeistä aihetta.

Alice asteli sen vuoksi vakavasti suihkukaivoa kohti ja tyynnytti
katsantonsa, hätäisesti vilkaistessaan naiseen, joka sen luona istui.
Samassa hän jo ryhtyikin täyttämään ruukkuansa.

Nainen, jonka läsnäolo oli kummastuttanut ja hiukan hätkähdyttänyt
Alice Leetä, oli alempaan säätyyn kuuluva henkilö. Hänen punainen
viittansa, ruskea röijynsä, sinireunainen huivinsa ja karkea
huippuhattunsa eivät parhaassakaan tapauksessa voineet ilmaista
korkeampaa asemaa kuin pikku vuokratilallisen vaimoa tai kenties
voudin taikka päivätyöläisen apukumppania. Hyvä oli, ellei hän ollut
kehnompaakin lajia. Vaatteet olivat kyllä hyvistä aineksista, mutta
huolimattomasti yllä, minkä naisellinen silmä havaitsee puolellakin
katseella. Näytti siis siltä kuin eivät ne olisi olleet käyttäjälleen
tehtyjä, vaan sattuman kaupalla joutuneita hänen haltuunsa, jollei
niitä ollut joku onnistunut rosvous tuottanut. Myöskään ei Alicen
huomiota välttänyt noin lyhyessäkään tarkastuksessa vieraan tavaton
koko; hänen kasvonpiirteensä olivat mustanpuhuvat ja kovin yrmeät,
ja hänen sävynsä vaikutti kauttaaltaan epäsuotuisasti. Kumartuessaan
täyttämään ruukkuansa nuori neiti miltei toivottanut, että hän olisi
mieluummin pyörtänyt takaisin ja lähettänyt Jocelinen tälle asialle;
mutta katumus oli nyt myöhäinen, ja hänen oli vain parhaansa mukaan
salattava ikävät tunteensa.

"Tämän säihkyvän päivän siunaukset sen yhtä säihkyvälle näkijälle",
tervehti vieras ystävälliseltä kuuluvalla, vaikka käreällä äänellä.

"Kiitos", vastasi Alice ja ammenteli ahkerasti ruukkuansa täyteen
rautamaljalla, joka oli säilynyt kiinnitettynä vitjoilla erääseen
suihkukaivon reunakiveen.

"Kenties tulisi työnne pikemmin tehdyksi, sievä neitoseni, jos
vastaanottaisitte minun apuni", esitti vieras.

"Kiitos", sanoi Alice, "mutta jos olisin tarvinnut apua, olisin voinut
tuoda apuväen mukanani".

"Sitä en epäile, sievä neitoseni", tuumi nainen; "kyllä Woodstockissa
riittää nuorukaisia, joilla on silmät päässä. Kaiketikin olisitte
voinut tuoda mukananne kenen tahansa niistä, jotka ovat teidät nähneet,
jos olisitte halunnut?"

Alice ei vastannut tavullakaan, sillä hän ei pitänyt puhujan vapaasta
sävystä ja halusi lopettaa keskustelun.

"Pahastuitteko, kaunokaiseni?" kysyi vieras; "se ei mitenkään ollut
tarkoituksenani. Sovitan kysymykseni toisin -- ovatko Woodstockin
kelpo emännät niin huolettomia sievistä tyttäristään, että antavat
heistä kaunoisimman samota autiossa ajopuistossa ilman äitiä tai muuta
suojelijaa, joka estäisi kettua sieppaamasta karitsaa? Se huolettomuus
näyttää minusta ilmaisevan vähäistä hyväntahtoisuutta."

"Älkää välittäkö siitä, hyvä vaimo, en ole kaukanakaan suojeluksesta
ja avusta", virkkoi Alice, yhä vähemmin pitäen uuden tuttavansa
julkeudesta.

"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla
kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä
kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin
kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".

Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa,
vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla
kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti
varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa
huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan
avun tarvista, on se lähempää saatavissa."

Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta
hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin
vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun
villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen
loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle,
ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä
murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen,
jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.

Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi,
"teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia
vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten
raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista
suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu
kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin
sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi
aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.

"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa.
Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä,
tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, --
Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille
tuotetut vammat."

"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?
Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."

"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."

"Tyttärensä! Minä olin sokea -- mutta totta kuitenkin on, että mikään
vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma
on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole
loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon
vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin
suvaitsette."

"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan,
jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua
pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt
poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."

Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin
selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen
siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.

Mutta sepä olikin kahden kauppa, sillä tuossa tuokiossa oli uusi
kumppani hänen rinnallaan, ei kylläkään juosten, vaan kävellen
ylettömän pitkin epänaisellisin harppauksin, joilla hän väleen
pääsi säikähtyneen neitosen hätäisten ja arkojen askelten tasalle.
Mutta hänen sävynsä oli kunnioittavampi kuin alussa, vaikka hänen
äänensä kuulosti kummallisen käreältä ja vastenmieliseltä, ja hänen
koko olemuksensa herätti epämääräistä, mutta vastustamatonta pahan
aavistelua.

"Suokaa anteeksi muukalaiselle, viehättävä mistress Alice",
puheli kiusaaja, "joka ei kyennyt eroittamaan jalosukuista neitiä
talonpoikaisnaikkosesta ja käytti teitä puhutellessaan sellaista
vapautta, että se ei ollenkaan soveltunut teidän arvoasemaanne ja
tilaanne, vaan lieneekin loukannut teitä".

"Ei mitään loukkausta ole tapahtunut", vastasi Alice; "mutta, hyvä
vaimo, olen jo lähellä kotiani enkä tarvitse enää seuraanne. Olette
minulle tuntematon."

"Mutta sillä ei ole sanottu", virkkoi vieras, "että teidän vaiheenne
eivät saata olla tunnettuja minulle, kaunis Alice-neiti. Katselkaa
minun tummapintaista otsaani -- Englanti ei sellaisia synnytä -- ja
niissä maissa, joista minä tulen, mustaa kyllä aurinko hipiämme, mutta
valaa korvaukseksi aivoihimme tietämyksen säteitä, jotka ovat teidän
hailean ilmanalanne alkuasukkailta evättyjä. Antakaa, kun katselen
sievää kättänne", yrittäen tarttua siihen, "ja minä lupaan teille, että
kuulette sellaista, mikä miellyttää teitä".

"Kuulen sellaista, mikä _ei_ miellytä minua", vastasi
Alice arvokkaasti. "Teidän on tarjottava ennustamis- ja
kädenlukemistemppujanne kylän naisille -- me säätyhenkilöt pidämme
niitä joko petoksena tai laittomana tietona."

"Kuitenkin haluaisitte varmaankin mielellänne kuulla säästä everstistä,
jonka ovat eroittaneet perheestänsä erityiset onnettomat seikat;
antaisitte parempaakin kuin hopeaa, jos voisin taata teille, että
näette hänet päivän tai parin kuluttua -- niin, kenties aikaisemminkin."

"En käsitä puhettanne, hyvä vaimo; jos tahdotte almua niin tuosta
saatte hopearahan -- enempää ei minulla ole kukkarossani."

"Olisi sääli minun ottaa sitä", sanoi vaimo; "mutta sentäänkin,
antakaa se minulle -- sillä keijukaistarinan prinsessan täytyy aina
jalomielisyydellään ansaita hyväntahtoisen haltiattaren anteliaisuus,
ennen kuin häntä palkitaan tämän suojeluksella."

"Ottakaa se -- ottakaa se -- antakaa minulle ruukkuni", hätääntyi
Alice, "ja menkää, -- tuolla tulee muuan isäni palvelija. Hei, tänne!
Tänne! Joceline -- Joceline!"

Vanha kädestäkatsoja pudotti kiireisesti jotakin ruukkuun,
palauttaessaan sen Alice Leelle, ja pitkiin raajoihinsa turvautuen hän
katosi joutuin metsän suojaan.

Bevis kääntyi ja peräytyi, jo osoittaen hiukan halua pidätellä
epäilyttävän henkilön poistumista. Mutta ikäänkuin epävarmana se
juoksi sitte Joliffea kohti ja liehitteli häntä kuin pyytääkseen
neuvoa ja rohkaisua. Joceline tyynnytti elukkaa ja nuoren emäntänsä
luokse tultuaan kysyi tältä ihmetellen, mikä oli hätänä ja oliko häntä
säikytetty. Alice peitteli hätäännystänsä, jolle hän ei olisikaan
osannut esittää mitään erityisen pätevää syytä, sillä naisen rohkea
tunkeilu ei ollut saanut uhkaavaa sävyä. Hän virkkoi vain tavanneensa
Rosamondin lähteellä kädestäkatsojan, josta oli ollut hiukan vaikea
päästä rauhaan.

"Kas vain sitä mustalaisvarasta", sanoi Joceline, "kuinka hyvin
hän haistoikaan, että aitassa oli ruokavaroja! Niillä on nenä kuin
korpeilla vainu, noilla kuljeksijoilla. Katsokaas, mistress Alice, ette
näe ainoatakaan korppia tai haaskahaukkaa koko sinitaivaalla penikulman
ympäristössä, mutta annas kun lammas äkkiä sortuu nurmikolle, niin
elukkaparan vielä ollessa henkitoreissaan huomaatte kymmenenkin
tuollaista norkkoa koikkumassa ikäänkuin kutsuen toisiansa kemuihin.
Ihan samaten on noiden röyhkeitten mierolaisten laita. Vähänpä niitä
näkee, kun ei ole mitään antamista, mutta kun on kämpäle padassa, he
pyrkivät osille."

"Olet niin ylpistynyt vereksestä ruokavarastostasi", virkkoi
Alice, "että epäilet kaikkien sitä kärkkyvän. En luule tuon naisen
uskaltautuvan lähelle keittiötäsi, Joceline."

"Parempi onkin hänen terveydelleen", arveli Joceline, "koska saattaisin
uittaa häntä ruokansa sulattamiseksi. Mutta antakaa minulle se ruukku,
mistress Alice -- sopivampi on minun sitä kantaa kuin teidän. Mitä
ihmettä? Mitä sen pohjalla kilisee? Ammensitteko piikivet veden mukana?"

"Nainen taisi pudottaa jotakin ruukkuun", ilmoitti Alice.

"Kas, sitäpä on meidän katsottava, sillä se on varmaankin taikakalu, ja
meillä Woodstockissa on jo kylliksi paholaisen rustailua. Vettä emme
surkeile -- minä voin juosta takaisin ja täyttää ruukun."

Hän kaatoi veden ruohikolle, ja ruukun pohjalta löytyi kultainen
sormus, johon oli kiinnitetty jalokivi, nähtävästi jokseenkin
kallisarvoinen.

"Hei, jollei tämä ole lumousta, niin en tiedä mitä se on", kummasteli
Joceline. "Toden totta, mistress Alice, luullakseni olisi teidän
parempi heittää pois tämä hely. Tällaiset lahjat tuollaisilta antajilta
ovat jonkunlaista käsirahaa, jota paholainen käyttää noitarykmenttinsä
pestuussa, ja jos he ottavat vain pavunkaan häneltä, he joutuvat hänen
elinorjikseen. Niin, te katselette helyä, mutta huomenna huomaatte sen
sijalla lyijyrenkaan ja tavallisen kivensirun."

"Ei, Joceline, minun mielestäni on parempi etsiä käsiin tuo
tummaverinen nainen ja palauttaa hänelle esine, joka näyttää olevan
melkoisen kallisarvoinen. Toimita siis häntä tiedustelluksi ja
anna hänelle varmasti takaisin sormus. Se näyttää liian kalliilta
hävitettäväksi."

"Hm! Sellaisia ne naiset aina ovat", jupisi Joceline. "Paraskin heistä
on halukas säästelemään pieniäkin hepeniä. -- No, mistress Alice,
toivoakseni olettekin te liian nuori ja kaunis noitarykmenttiin
pestattavaksi."

"En pelkää sitä, ennen kuin sinä lyöttäydyt taikuriksi", sanoi Alice.
"Riennä siis lähteelle, missä luultavasti vielä tapaat naisen, ja anna
hänen tietää, että Alice Lee ei halua mitään hänen lahjojansa sen
enempää kuin suvaitsi hänen seuraansakaan."

Niin sanoen nuori neiti pitkitti kävelyänsä palatsihuvilaan, Jocelinen
lähtiessä Rosamondin lähteelle toimeenpanemaan hänen määräystänsä.
Mutta povaaja tai mikä hän lieneekään ollut oli kadoksissa, eikä
Joceline sen havaitessaan suuresti vaivautunutkaan hänen jälkiensä
etsimisellä.

"Jos tämä sormus, jonka akka varmaan varasti jostakin", puheli
puistonkaitsija itsekseen, "on muutaman noblen arvoinen, niin sen on
parempi pysyä rehellisissä käsissä kuin kulkurin taskussa. Herrallani
on oikeus kaiken löytötavaran omistamiseen, ja mitäs muutakaan on
tällainen sormus mustalaisen tallesta tavattuna. Otankin sen siis
takavarikkoon muitta mutkitta ja käytän sen hinnan Sir Henryn talouden
kannatukseen, jota kyllä tarvitaankin. Taivas olkoon kiitetty, että
sotilaallinen kokemukseni on opettanut minut käyttämään koukkuja
sormenpäissä -- se on huovin laki. Mutta sentäänkin, hiisi vieköön,
minun olisi parempi viedä se Mark Everardille ja kysyä hänen neuvoaan.
Katson hänet nyt korkeaoppiseksi laintuntijaksi mistress Alicen asiain
tullessa kysymykseen, kun taasen korkeaoppinen tohtori, joka jääköön
nimeämättömäksi, olkoon ratkaisijana kirkon ja valtion ja Sir Henry
Leen hommissa. Ja viskattakoot sisukseni sääksille ja korpeille, jos
minun havaitaan osoittavan luottamustani sellaisille, joiden hallussa
se ei ole turvallinen."



19. LUKU.

ODOTTAMATTOMIA VIERAITA.


Nyt päivällishetken tultua oli yritetty hiukan valmistelua, joka
osoitti, että kelpo ritari oli voitokkaalla tavalla palannut kotiinsa
hänen harvojen, mutta uskollisten palkollistensa mielestä.

Pöydälle oli asetettu iso juomakannu, jonka korkokuvassa Mikael nujersi
sielunvihollisen, ja Joceline palveli aterialla velvollisuutensa
mukaisesti Phoeben keralla, toinen asettuneena Sir Henryn istuimen
taakse, toinen pitäen silmällä nuoren emäntänsä tarpeita, molemmat
korvatakseen säntillisellä muodollisuudella lukuisamman saattueen
puutetta.

"Kaarlo-kuninkaan malja!" esitti vanha ritari, ojentaen jyhkeän sarkan
tyttärelleen; "juo hänen menestyksekseen, kultaseni, vaikka meille
onkin jätetty kapinallista olutta. Minä yhdyn toivotukseesi, sillä
maljalauselma puhdistaa juoman, vaikka itse Noll olisi sen keittänyt."

Nuori neiti kosketti maljaa huulillaan ja palautti sen isälleen, joka
siemasi runsaasti.

"En tahdo siunata heidän hyväntahtoisuuttaan", hän sanoi, "mutta minun
täytyy myöntää, että he joivat hyvää olutta".

"Ihmekös tuo, sir, kun saavat huokeasti maltaita, tarvitsematta
säästellä niitä", huomautti Joceline.

"Niinkö sanot?" virkahti ritari; "saatkin itse tyhjentää haarikan
palkaksi pilastasi".

Saattolainen ei ollutkaan hidas rivakasti yhtymään kuninkaalliseen
maljaan. Hän kumarsi ja laski sarkan takaisin pöydälle, sanoen
voitokkaasti vilkaistessaan sen veistokseen: "Minulla oli pikku
naljailu tuon samaisen punatakin kanssa vastikään Pyhästä Mikaelista."

"Punatakinko -- haa! minkä punatakin?" kivahti äkkipikainen vanhus.
"Hiiviskeleekö niitä heittiöitä vieläkin Woodstockin lähettyvillä?
Potkaise hänet heti alas portaita, Joceline. Emmekö tunne Gallowayn
hepoja?"

"Suvaitkaa minun huomauttaa, että hänellä on jotain toimitettavaa
täällä; hän lähtee piankin. Se on sama -- sama, jolla oli kohtaus
teidän arvollisuutenne kanssa metsässä."

"Niin, mutta minä maksoin hänelle täydesti eteissuojamassa, kuten itse
näit. En ole milloinkaan ollut paremmassa miekkailussa, Joceline.
Se taloudenhoitajan pahus ei ole aivan niin mustasydäminen lurjus
kuin enimmät niistä, Joceline. Hän miekkailee hyvin -- erinomaisen
hyvin. Panenpa sinut koettelemaan erän hänen kanssaan eteissuojamassa
huomenna, vaikka luulen saavasi hänestä liian pätevän vastuksen. Tunnen
voimasi tuumalleen."

Tämän hän saattoi lausua jokseenkin todenmukaisesti, sillä Joceline
kutsuttiin toisinaan miekkailemaan isäntänsä kumppanina, jolloin
hänellä oli tapana ponnistaa juuri sen verran voimiansa ja taitoansa,
että ritarin oli lujasti kiistettävä voitosta, jonka hän ajan mittaan
sai toimitetuksi herralleen kuten viisaan palvelijan pitikin.

"Ja mitä sanoi se keropää taloudenhoitaja meidän suuresta Pyhän,
Mikaelin haarikasta?"

"Ka, hän pilkkasi hyvää pyhimystämme ja sanoi, että tämä ei ollut
paljoakaan parempi kuin Bethelin kultainen vasikka. Mutta minä kielsin
häntä väittämästä sitä, ennen kuin joku heidän omista keropäistä
pyhimyksistään on antanut paholaiselle yhtä täydellisen löylytyksen
kuin pyhä Mikael, niinkuin se on tuohon kolpakon jalustaan veistetty.
Se tukki häneltä suun. Ja sitte hän halusi tietää, eikö teidän
arvollisuuttanne ja mistress Alicea -- puhumattakaan muori Joanista ja
minusta, koska teidän arvollisuutenne näkee hyväksi, että minä saan
vuoteeni täältä, -- peloittanut nukkua talossa, jossa oli tapahtunut
niin kummallisia häiriöitä. Mutta minä sanoin hänelle, että me emme
peljänneet paholaisia tai menninkäisiä, kun meille luetaan valtiokirkon
rukoukset joka ilta."

"Joceline", keskeytti Alice, "olitko järjiltäsi? Tiedäthän, mitä vaaraa
meille ja kelpo tohtorille tuottaa sen velvollisuuden toimittaminen."

"Voi, mistress Alice", vakuutti Joceline hiukan nolostuneena, "saatte
olla varma siitä, että minä en hiiskunut halaistua sanaa tohtorista.
Ei, ei. En minä hänelle sitä salaisuutta ilmaissut, että meillä oli
sellainen kunnianarvoisa kappalainen. Kai minä sen miehen mitan tiedän.
Meillä on ollut pari rattohetkeä keskenämme. Hän on minun kanssani mitä
parhaissa väleissä, niin vimmattu kiihkouskoinen kuin hän onkin."

"Älä luota häneen liian pitkälle", varoitti ritari. "Pelkäänpä jo
olleesikin varomaton, joten sen kelpo miehen ei olisi turvallinen tulla
tänne pimeällä, niinkuin on aiottu. Noilla independenteillä on vainu
kuin verikoirilla, ja he kykenevät haistamaan kuningasmielisen vaikka
minkä valepuvun alta."

"Jos teidän arvollisuutenne ajattelee niin", sanoi Joceline, "menenkin
halukkaasti tohtoria vastaan ja tuon hänet palatsihuvilaan vanhasta
hyljätystä takaveräjästä sekä sitten ylös tähän huoneeseen. Tokihan
tuo Tomkins ei milloinkaan julkea tulla, tänne, ja tohtori voi saada
vuoteensa Woodstockin palatsihuvilassa hänen aavistamattansa mitään;
taikka jos teidän arvollisuutenne ei pidä sitä turvallisena, voin
viiltää häneltä kurkun, olematta siitä millänikään."

"Jumala varjelkoon!" kielsi ritari, "Hän on meidän kattomme alla ja
vieraana, vaikkei kutsuttuna. Mene, Joceline; koska olet päästänyt
kielesi liian valtoimeksi, niin olkoon rangaistuksenasi pitää silmällä
kelpo tohtorin tuloa ja huolehtia hänen turvallisuudestaan niin kauvan
kuin hän pysyy seurassamme. Metsässä vietetty lokakuun yö tai pari
tekisi lopun siitä kunnon miehestä."

"Luultavammin hän lopettaa lokakuumme kuin päin vastoin", virkahti
metsänvartija ja poistui isäntänsä rohkaisevasti hymyillessä.

Hän vihelsi Bevis-koiran mukaansa osalliseksi vartioimiseensa, ja
saatuaan tarkan tiedon, missä pappi oli luultavimmin tavattavissa,
hän vakuutti herralleen pitävänsä mitä tarkinta huolta tämän
turvallisuudesta. Kun palvelijat olivat korjanneet pöydältä aterian
jäännökset ja poistuneet, nojausi vanha ritari taaksepäin istuimellaan
ja antausi mieluisampiin näkyihin kuin oli viime aikoina ilmaantunut
hänen kuvitteluunsa, kunnes hänet vähitellen valtasi todellinen uni.
Uskaltaen liikkua vain varpasillaan otti hänen tyttärensä sillaikaa
jonkun neulomustyön ja siirtyi vanhan miehen viereen askartelemaan
tässä tehtävässä, tuon tuostakin luoden vanhempaansa katseen, jossa
ilmeni suojelusenkelin hellä harrastus, joskaan ei tämän tehokas
voima. Vihdoin hän valon haipuessa ja yön tullessa aikoi antaa käskyn
kynttilöistä. Mutta muistaessaan, kuinka vaatimattoman makuusijan oli
Jocelinen tupa suonut, hän ei raskinnutkaan keskeyttää ensimäistä
sikeätä ja virkistävää unta, mitä hänen isänsä oli nauttinut kaiken
todennäköisyyden mukaan kahden viime vuorokauden kuluessa.

Hän istui ison ulkonevan ikkunan ääressä, -- saman, josta Wildrake oli
äskettäin kurkistellut sisälle, kun Tomkins ja Joceline viettivät iltaa
pikareita kallistellen. Tällöin ei hänellä ollut muuta huviketta kuin
katsella pilviä, joita veltto tuuli toisinaan karkoitti syksyisen kuun
leveältä kiekolta, mutta toisinaan päästi kerääntymään sen säteiden
verhoksi. En tiedä miksi on jotakin erityisen miellyttävää haaveillen
tähystellä yön kuningatarta, kun se kahlaa huurujen joukossa, joita se
ei jaksa hajoittaa, yhtä vähän kuin hekään puolestaan kykenevät tyyten
sammuttamaan sen loistoa. Se näky on sattuvana kuvana kärsivällisestä
hyveestä, joka tyynesti samoaa polkuansa hyvien ja pahojen puheitten
läpi, kunnollisuutensa ansaitessa kaikkea ihailua, vaikka sitä maailman
silmissä hämärryttävät kärsimys, vastoinkäyminen, panettelu.

Jotain sellaista kenties liikkuikin Alicen mielikuvituksessa, kunnes
hän kummastuen ja säikähtäen havaitsi, että joku oli kavunnut ikkunaan
ja tirkisteli huoneeseen. Yliluonnollisen pelon aatos ei vähääkään
järkyttänyt Alicea. Hän oli peräti kotiutunut paikkaansa ja asemaansa;
ihmiset eivät näe aaveita näyttämöillä, jotka ovat heille tuttuja
lapsuudesta asti. Mutta tungeksijain vaara levottomassa maassa oli
peloittavampi pahojen aavistusten aihe, ja se ajatus antoi luonnostaan
rivakalle tytölle niin horjumatonta rohkeutta, että hän sieppasi
seinältä pistoolin ja älysi tähdätä sillä häiritsijää, samalla kun
huusi isäänsä hereille. Hän oli sitä kerkeämpi hälytyksessään, kun
oli tuntevinaan osittain näkemistänsä kasvoista sen naisen piirteet,
joka oli Rosamondin lähteellä tuntunut hänestä erikoisen karmealta
ja epäiltävältä. Ritari tempasi heti miekkansa ja kiirehti esille.
Näistä mielenosoituksista hätääntyneenä yritti tungettelija kiireesti
laskeutua alas, mutta menetti jalansijansa kuten Wildrakellekin oli
käynyt ja mätkähti maahan. Vastaanotto ei ollut yhteisen emommekaan
povella pehmeä tai turvallinen, sillä he kuulivat kamalasta haukunnasta
ja murinasta, että Bevis oli rynnännyt paikalle ja tarrannut kiinni
hiiviskelijään, ennen kuin tämä pääsi jaloilleen.

"Pidä kiinni, mutta älä revi", huusi vanha ritari. "Alice, sinä olet
naikkosien helmi! Seiso alallasi tässä, kunnes juoksen alas ja kytken
sen roiston."

"Jumalan tähden, ei, rakas isä!" huudahti Alice; "Joceline tulee
hetimiten -- kuulkaa! -- askelten töminää".

Alhaalta kuului tosiaan hyörinää. Valoja vilkkui edes takaisin
hajallaan, ja niiden kantajat huhuilivat toisilleen, kuitenkin hilliten
ääntänsä puhuessaan, ikäänkuin karttaakseen syrjäisiä kuulijoita.
Bevisin valtaan sortunut yksilö oli asemassaan kärsimättömin ja
huikkasi vähääkään varomatta: "Hoi, Lee -- metsänvartija -- ottakaa
koira pois, muutoin minun täytyy ampua se!"

"Jos sen teet", karjaisi Sir Henry ikkunasta, "niin lävistän paikalla
pääsi. Varkaita, Joceline, varkaita! Tule, kytkemään tämä konna, Bevis,
pidä kiinni!"

"Takaisin, Bevis, alas!" kiljui Joceline. "Minä tulen, minä, Sir Henry
-- Pyhä Mikael, järkeni minä menetän!"

Kamala ajatus juolahti Alicen mieleen, -- oliko Joceline voinut
antautua petolliseksi, koska hän kutsui koiraa pois konnan kimpusta sen
sijaan että olisi rohkaissut uskollista elukkaa tämän vartioimisessa?
Isään vaikutti kenties joku samanlaatuinen epäluulo; hän astahti äkkiä
syrjään kuunvalosta ja veti Alicen likelleen, jotta he olivat molemmat
näkymättömissä, mutta kuitenkin kuulivat, mitä tapahtuisi. Koiran ja
vangin rimpuilu näytti päättyneen Jocelinen toimesta, ja ikkunan alta
kuului supatusta, ikäänkuin olisi siellä neuvoteltu.

"Kaikki on nyt hiljaista", virkkoi muuan ääni; "minä kiipeän
valmistamaan teille tietä". Ja heti jälkeenpäin ilmestyi ikkunaan
haamu, työnsi auki puoliskon ja hyppäsi vierashuoneeseen. Mutta
melkein ennen kuin hänen askeleensa osui lattiaan, ja ainakin hänen
olemattansa vielä saanut kunnollista jalansijaa, survaisi vanha ritari:
joka seisoi varuillaan paljastetuin miekoin, tunkeutujaa kohti hurjan
huitaisun, joka tuiskahdutti tämän kumoon. Joceline oli kavunnut ylös
hänen kintereillään salalyhty kädessään ja parkaisi kamalasti, kun
näki tapahtuman, huudahtaen: "Taivasten tekijä, hän on surmannut oman
poikansa!"

"Ei, ei -- hätää ei ole ollenkaan", väitti kaatunut nuori mies, joka
oli tosiaankin nuori Albert Lee, vanhan ritarin ainoa poika. "En saanut
mitään vammaa. Välttäkää melua, kaiken hyvän nimessä -- toimittakaa
heti valoa!"

Samassa hän kavahti lattialta niin nopeasti kuin kykeni viittansa ja
ihokkaansa jouduttua ikäänkuin varrastetuiksi vanhan ritarin miekkaan,
joka oli onneksi käännähtänyt sen verran syrjään Albertin ruumiista,
että terä oli lävistänyt vaatteet ihan pitkin selkää. Työntäisyn
täydellä voimalla kylkeen sattunut kahva oli suistanut hänet nurin.

Joceline kaiken aikaa varoitteli jokaista pysymään vaiti mitä
ankarimmin vannotuksin. "Hiljaa, niin totta kuin tahdotte kauvan elää
maan päällä -- hiljaa, jos aiotte saada sijan taivaassa, -- olkaa
hiljaa vain hetkinen -- meidän kaikkien henki riippuu siitä."

Sanomattoman kerkeästi hän toimitti huoneen valaistuksi, ja silloin
he huomasivat, että Sir Henry oli nuo onnettomat sanat kuullessaan
lysähtänyt isoon nojatuoliin liikkumattomaksi, valjuna ja mitään
elonmerkkiä osoittamatta. "Voi, veli, kuinka saatoitkaan tulla taloon
tällä tavoin?" voikersi Alice.

"Älä kysele mitään -- hyvä Jumala, mitä pitikään sattua!" ja hän
tuijotti isäänsä, jonka kylmenneet kasvonpiirteet jäykistyksessään ja
käsivarret mitä avuttomammin levällään saivat hänet pikemmin näyttämään
kuoleman patsaskuvalta kuin ainoastaan salpautunutta elämää edustavalta
henkilöltä. "Säästettiinkö henkeni", voihkaisi Albert kohottaen kätensä
epätoivoisesti taivasta kohti, "vain tällaista näkyä varten?"

"Me kärsimme, mitä taivas sallii, nuori mies -- me siedämme elämäämme
niin kauvan kuin taivas pitkittää sitä. Päästäkää minut lähelle." Sama
pappi, joka oli pitänyt hartaushetken Jocelinen majassa, astui nyt
esille. "Hankkikaa heti vettä", hän käski, ja uskomattoman nopeasti
täytti hänen tahtonsa Alicen avulias käsi ja keveä jalka; tytön
nopeaälyinen hellyys ei ollut pysähtynyt turhaan valitteluun, kun oli
vielä sijaa toivolle.

"Hän on vain tainnuksissa", ilmoitti pappi tunnustellen Sir Henryn
rannetta; "äkillinen järkytys on tuottanut pyörtymyksen. Reipastaudu,
Albert; vakuutan sinulle, että tässä ei ole pahaakaan hätää. Toimita
meille pikari, hyvä Alice, ja nauhaa tai siderihmaa -- minun täytyy
iskeä hiukan suonta, ja joitakuita tuoksukkeitakin tarvittaisiin, jos
on saatavissa, tyttöseni."

Alice hankki pikarin ja siteen, veti ylös isänsä takinhihan ja näytti
vaiston avulla ihan ennakoltakin arvaavan kunnianarvoisan tohtorin
kaikki määräykset. Mutta sanaakaan kuulematta ja mitään lohdutuksen
merkkiä näkemättä seisoi hänen veljensä, kädet ristissä ja ilmaan
kohotettuina kuin mykän epätoivon patsas. Hänen kasvojensa jokainen
piirre kuvastui ajatusta: "Tässä makaa isäni ruumis, ja minä se
ajattelemattomuudessani olen surmannut hänet!"

Suonirauta sai muutamia veripisaroita tihkumaan ensimältä yksitellen
ja sitte vuolaammin noruen. Ohimoita valeltiin kylmällä vedellä, ja
sieraimen edessä pidettiin hajusuoloja. Kun sitte seurauksena oli, että
vanhus huokasi heikosti ja yritti liikuttaa jäseniään, muutti Albert
Lee asentoansa, heittäytyäkseen heti papin jalkoihin, ja jos tämä olisi
sallinut, olisi hän suudellut pelastajan kenkiä ja kaavunlievettä.

"Nouse, hupsu nuorukainen", käski kelpo mies nuhtelevasti; "pitääkö
sinun aina pysyä tuollaisena? Polvistu taivaalle, älä sen heikoimmalle
asiamiehelle. Sinä olet jälleenkin pelastunut suuresta vaarasta --
jos tahdot ansaita taivaan laupeuden, niin muista säästyneesi muihin
tarkoituksin kuin nyt ajattelemaasi. Menkää, sinä ja Joceline, teillä
on tärkeä velvollisuus täytettävänä; ja ole varma siitä, Albert, että
isäsi toipuu paremmin, jos hän ei näe sinua muutamaan minuuttiin. Alas
-- alas puutarhaan noutamaan saattolaistasi."

"Kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset", vastasi Albert Lee. Hän hyppäsi
ikkunalaudalle ja katosi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Joceline
seurasi häntä heti ja samaa tietä.

Alicen huolestus isänsä pahoinvoinnista oli nyt jonkun verran
lieventynyt, mutta tämä uusi toimenpide seurueen jäsenten kesken sai
hänet rauhattomasti vetoamaan kunnianarvoisaan apulaiseensa. "Hyvä
tohtori, vastatkaa minulle vain yhteen kysymykseen -- oliko veljeni
Albert täällä juuri äsken, vai uneksinutko olen kaiken, mitä on
tapahtunut viimeisten kymmenen minuutin aikana? Minusta tuntuu kuin
voisin ilman teidän läsnäoloanne olettaa kaiken sattuneen unessa -- sen
hirveän sivalluksen -- isäni joutumisen ruumiiksi -- mykkään epätoivoon
sortuneen soturin -- ja unta kai tosiaan näinkin."

"Jos olet uneksinut, herttainen Alice", vastasi tohtori, "niin soisin
jokaiselle sairaanhoitajattarelle sinun ominaisuutesi, koskapa olet
unissasi hoidellut potilastamme paremmin kuin useimmat noista vanhoista
myyristä kykenevät tekemään kaikkein valppaimmillansa. Mutta unesi tuli
sarvilyhdyn kajastuksesta, sievä tyttöseni, ja sen selitän sinulle
joutilaampana hetkenä, kun muistutat minua. Albert on todenteolla ollut
täällä ja tulee jälleen."

"Albert!" toisti Sir Henry; "kuka mainitsee poikaani?" "Minä vain,
herra ritari", sanoi tohtori; "sallikaa minun sitoa käsivartenne".

"Haavani? -- kaikesta sydämestäni, tohtori", mukautui Sir Henry
kohottautuen ja vähitellen saaden muistinsa takaisin. "Tiesin
vanhastaan, että te olette ruumiin lääkitsijä kuten sielunkin, sillä
palvelittehan rykmentissäni sekä haavurina että kappalaisena. Mutta
missä on se hylky, jonka tapoin? En ole eläissäni sohaissut nasevammin.
Pistomiekkani kahva jysähti hänen kylkiluihinsa, niin että hengetön
hänen täytyy olla, muutoin on oikea käteni unohtanut taitonsa."

"Kukaan ei saanut surmaansa", kertoi tohtori, "ja meidän on kiitettävä
Jumalaa siitä, koska surmattavissa ei ollut muita kuin ystäviä. Hyvä
levätti ja ihokas sentään haavoittui niin surkeasti, että tarvitaan
melkoista vaatturin taitoa vammain korjaamiseen. Mutta minä olin teidän
viimeisenä vastustajananne ja vuodatin teistä rahtusen verta pelkästään
valmistaakseni teitä siihen mieluisaan yllätykseen, että saatte
nähdä poikanne. Voitte arvata, että häntä on hätyytelty pahastikin
matkalla Worcesterista tänne, missä Jocelinen avulla saamme kyllä
pidetyksi huolta hänen turvallisuudestaan. Tästä syystä kehoittelinkin
teitä suostumaan sisarenpoikanne ehdotukseen ja palaamaan vanhaan
palatsihuvilaan, missä voitaisiin piiloitella sataakin miestä, vaikka
tuhannen olisi etsimässä heidän kätköpaikkaansa. Ei ole missään
mukavampi leikkiä piilosilla, kuten kyllä osoitan, kun saan tilaisuuden
julkaista teokseni Woodstockin ihmeistä."

"Mutta poikani -- rakas poikani", hätäili ritari, "enkö siis saa heti
nähdä häntä? Ja minkätähden ette ennakolta varoittanut minua tästä
riemullisesta tapauksesta?"

"Syystä että olin epävarma hänen liikkeistään", kertoi tohtori.
"Arvelin oikeastaan, että hän oli pyrkimässä merenrannikolle ja että
olisi parasta ilmoittaa teille hänen kohtalonsa vasta sitte, kun hän
olisi eheänä päässyt laivaan ja ollut purjehtimassa Ranskan rantaa
kohti. Olimme sopineet, että te saisitte tietää kaikki tullessani
tänne nyt illalla luoksenne. Mutta talossa on punatakkinen, johon
ei tee mielemme luottaa enempää kuin on pakko. Emme sen vuoksi
uskaltaneet tulla sisälle eteissuojaman kautta, ja hiiviskellessämme
sitte rakennuksen ympärillä ilmoitti Albert meille, että hänen vanhoja
poikuutensa kujeita oli ollut pujahtaa sisälle tästä ikkunasta. Erään
mukanamme olleen nuorukaisen piti välttämättömästi tehdä se koe,
koska kamarista ei näkynyt valoa ja kuutamo saattoi meidät ulkosalla
ilmitulon vaaraan. Hänen jalkansa lipesi, ja Bevis-ystävämme karkasi
hätään."

"Totisesti menettelittekin typerästi", tuumi Sir Henry, "kun kävitte
ahdistamaan linnuetta ilman haastetta. Mutta tärkeintä on tietää, missä
nyt on Albert-poikani. Antakaa minun nähdä hänet."

"Mutta odottakaahan, Sir Henry", sanoi tohtori, "kunnes toipuneet
voimanne --"

"Hiiteen toipuneet voimani, mies!" vastasi ritari vanhan luontonsa
alkaessa elpyä. "Ettekö muista, että minä viruin Edgehillin tantereella
kaiken yötä, vertavuotavana kuin härkä viidestä eri haavasta, ja
kannoin asevaruksiani jo kuuden viikon kuluttua? Kannattaako nyt puhua
muutamasta veripisarasta ja kissan raapaiseman kaltaisesta naarmusta!"

"No, jos tunnette itsenne niin urheaksi", taipui tohtori, "niin
noudankin poikanne -- hän ei ole kaukana".

Ja hän läksi huoneesta, viitaten Alicea jäämään siltä varalta, että
mitään heikkouden oireita jälleen ilmenisi potilaassa.

Oli kenties onnellista, että Sir Henry ei näyttänyt ollenkaan
muistavan, millainen oikeastaan oli ollut se säikähdys, joka oli
äkillisesti ja voimakkaasti kuin ukkosen isku tyrmistyttänyt hänen
aistinsa. Pariinkin kertaan hän kyllä puheli olevansa varma siitä,
että hänen oiva sohaisunsa oli tehonnut hyvin, mutta hänen mieleensä
ei palannut, että vaara oli uhannut hänen poikaansa. Alicea ilahdutti
nähdä, että hänen isänsä näytti unohtaneen noin kamalan seikan,
kuten ihmiset useinkin unohtavat iskun tai muun äkillisen syyn,
joka on heidät tainnuttanut. Niinpä hän mielellään karttelikin
yksityiskohtaisemmin valaisemasta sitä seikkaa, vedoten sen hetken
yleiseen sekamelskaan. Ja jonkun minuutin kuluttua keskeytti Albert
kaiken enemmän tiedustelun, astuessaan tohtorin saattamana huoneeseen
ja heittäytyessään vuorotellen isänsä ja sisarensa syliin.



20. LUKU.

KAVALIERIEN ILLALLINEN.


Hellien omaisten yhtyminen oli sellainen kuin ainakin niiden, jotka
tavatessaan toisensa suurten vastoinkäymisten aikana kuitenkin tuntevat
onnellisuutta siitä, että saavat jakaa koettelemukset yhteisesti.
He syleilivät toisiaan uudestaan ja yhä uudestaan, suoden valtaa
tuollaisille sydämen tulvahduksille, jotka yhtähaavaa ilmaisevat
ja huojentavat sielullisen kiihtymyksen painostusta. Viimein alkoi
liikutuksen vuo tyyntyä, ja yhä pidellen löytynyttä poikaansa kädestä
omaksui Sir Henry jälleen sen tunteittensa hallinnan, josta hän
tavallisesti piti huolta.

"Olet siis nähnyt taisteluistamme viimeisen, Albert", hän virkkoi, "ja
kuninkaan liput ovat ainiaaksi sortuneet kapinallisten tieltä?"

"Niin on käynyt", myönsi nuori mies. "Arpanopan viimeinen heitto
tehtiin ja valitettavasti menetettiin Worcesterin luona. Cromwellin
onni pysyi viimaisena siellä niinkuin kaikkiallakin, missä hän on
näyttäytynyt."

"No -- se on saattanut sattua vain toistaiseksi -- vain toistaiseksi",
lohduttausi hänen isänsä. "Paholainen on voimallinen, sanotaan,
nostattamaan ja tyydyttämään suosikkeja, mutta hän pystyy myöntämään
vain lyhyitä valtakausia. Entä kuningas -- kuningas, Albert -- kuningas
-- kuiskaa korvaani -- hiljaa, hiljaa!"

"Viimeisten tietojemme mukaan oli varmaa, että hän oli päässyt merelle
Bristolista."

"Taivas olkoon kiitetty siitä -- taivas olkoon kiitetty!" huudahti
ritari. "Minne sinä jätit hänet?"

"Miehemme hakattiin melkein kaikki maahan sillan luona", vastasi
Albert, "mutta minä seurasin hänen majesteettiaan noin viidensadan
muun upseerin ja herrasmiehen kanssa, jotka olivat päättäneet kuolla
hänen ympärillään, Lukumäärämme ja esiintymisemme kohdisti sitte
koko takaa-ajon meidän suunnallemme, jolloin hänen majesteettinsa
näki hyväksi lähettää meidät hajalle, lausuen monia kiitoksia ja
lohdutuksen sanoja kaikille yleensä sekä joitakuita ystävällisiä
huomautuksia useimmille meistä erityisesti, Hän lähetti kuninkaallisen
tervehdyksensä teille erikseen ja virkkoi enemmänkin kuin minun sopii
toistaa."

"Ei, minä tahdon kuulla siitä joka sanan, poika", vaati Sir Henry.
"Eikö se varmuus, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saanut
siitä Kaarlo-kuninkaan tunnustuksen, riitä lohduttamaan minua kaikesta
menettämästämme ja kärsimästämme, ja sinä idartaisit sitä minulta
väärän ujouden perusteella? Heltiämään minä sen panen sinusta, vaikka
se olisi köysillä kiskottava!"

"En tarvitse mitään sellaista pakoitusta", mukautui nuori mies.
"Hänen majesteettinsa suvaitsi käskeä minun sanoa Sir Henry Leelle
hänen nimessään, että jos poika ei voinutkaan mennä isänsä edelle
uskollisuuden kilpailussa, hän oli ainakin tulossa tämän kintereillä,
ja pian he astelisivat rinnakkain."

"Sanoiko hän niin?" ihastui ritari. "Vanha Victor Lee katselee ylpeästi
alas sinuun, Albert! Mutta minä unohdan -- sinun täytyy olla väsynyt ja
nälkäinen."

"Kyllähän, sir", myönsi Albert; "mutta niitä kiusoja olen viime aikoina
tottunut kestämään turvallisuuden tähden". "Joceline hoi, Joceline!"

Metsänvartija saapui huoneeseen ja sai käskyn illallisen
valmistuttamisesta kiireimmiten.

"Poikani ja tohtori Rochecliffe ovat puolittain nälkiintyneitä",
virkkoi ritari.

"Ja alhaalla on vielä muuan nuorukainen", kertoi Joceline, "eversti
Albertin kantapoika sanoo olevansa, ja hänenkin vatsansa soittaa
ruualle, vieläpä ihan huikeasti, sillä luullakseni hän kykenisi syömään
satulan takaa hevosen, kuten yorkshirelainen sanoo. Hänen olisi parempi
aterioida sivupöydän ääressä, sillä hän on jo ahminut voileipinä
kokonaisen pötkyn niin nopeasti kuin Phoebe kerkisi leikkaamaan ja se
ei ole hetkeksikään tukkinut hänen hiukaisuaan -- ja totisesti luulen,
että teidän olisi parempi pitää hänet oman katsantonne alaisena, sillä
alikerrassa saattaisi taloudenhoitaja sommitella hänelle kiusallisia
kysymyksiä, jos hän oleskelisi siellä. Ja onpa hän huimapääkin,
niinkuin kaikki meikäläisten herrasmiesten kantapojat ovat, ja pyrkii
kurielemaan naisväen parissa."

"Kenestä hän puhuu? Minkä paashin sinä olet saanut, Albert, joka
käyttäytyy niin pahoin?" oudoksui Sir Henry.

"Hänen isänsä on muuan rakas ystäväni, ylväs skotlantilainen loordi,
joka seurasi suuren Montrosen lippua, liittyi sittemmin kuninkaaseen
Skotlannissa ja tuli tämän mukana Worcesteriin asti. Hän haavoittui
päivää ennen taistelua ja vannotti minut ottamaan tämän nuorukaisen
hoitooni. Tein sen hiukan vastahakoisesti, mutta enhän voinut antaa
kieltävää vastausta isälle, joka kenties kuolin vuoteellaan maaten
huolehti ainoan poikansa turvallisuudesta."

"Olisit ansainnut silmukan kaulaasi, jos olisit epäröinyt", sanoi
Sir Henry. "Hoikinkin puu voi aina antaa jotakin suojaa, -- ja minua
miellyttää ajatella, että Leen vanha kanto ei ole vielä aivan kumolleen
kellistetty, vaan kykenee yhä tarjoamaan turvaa hädänalaisille. Hae
tänne se nuorukainen; hän on jalosukuinen, ja nyt ei ole sovelias
aika muodollisuuden noudattamiseen -- istukoon hän meidän kanssamme
samassa pöydässä, vaikka onkin paashi; ja jos sinä et ole kunnollisesti
kouluttanut häntä käyttäytymisen vaatimuksissa, ei kenties ole haitaksi
hänen saada muutamia luentoja minulta."

"Suonet anteeksi hänen kansallismurteelleen ominaisen venyttelevän
puheenlaadun, isä", sanoi Albert, "vaikka tiedän, että sinä et pidä
siitä?"

"Vähänpä on minulla syytä, Albert", vastasi ritari, "varsin vähän.
Kuka hämmensi hereille nämä eripuraisuudet? -- skotlantilaiset. Kuka
lujitti parlamentin voimia, kun heidän puolueensa oli melkein häviöllä?
-- jälleen Skotlantilaiset. Kuka luovutti kuninkaansa, maanmiehensä,
saatuaan hänet suojelukseensa? -- taaskin skotlantilaiset. Mutta
tämän poikasen isä, sanot, on taistellut jalon Montrosen puolella, ja
sen suuren markiisin kaltainen mies voi hyvittää kokonaisen kansan
rappeutumisen."

"Niin, isä", lausui Albert, "ja minun on lisättävä, että vaikka tämä
nuorukainen on honkelo ja omituinen sekä hiukan oikullinen, kuten saat
nähdä, ei kuninkaalla kuitenkaan ole innokkaampaa ystävää Englannissa,
ja tilaisuuden tarjoutuessa hän taistelikin vankasti kuninkaan
puolesta. Kas, kun ei hän jo tule."

"Hän on ottanut kylvyn", ilmoitti Joceline, "ja pitipäs hänen muka
saada se heti -- illallinen, hän sanoi, sopii laittaa valmiiksi
sillaikaa; ja hän komenteleekin koko ympäristöänsä niinkuin olisi
isänsä vanhassa linnassa, mutta sielläpä hän olisi tainnut saada
huudella hyvinkin kauvan kenenkään häntä kuulematta".

"Vai niin!" tuumi Sir Henry; "se on kai pesyeen etumaisena kuoriutunut
poikanen, kun kiekuu niin varhain. Mikä on hänen nimensä?"

"Nimensäkö? Se häviää mielestäni joka hetki, niin järeä se on", vastasi
Albert. "Kerneguy, niin aivan -- Louis Kerneguy; hänen isänsä on loordi
Killstewers, Kincardineshirestä."

"Kerneguy ja Killstewers ja Kin -- mikä se olikaan? Totisesti",
sanoi ritari, "nuo pohjoismaalaisten nimet ja arvonimet tulevat
heidän alkuperäänsä -- ne kuulostavat kuin luoteistuulen ryminältä ja
pauhinalta louhikoissa ja kanervanummilla".

"Se kaikki on vain kelttiläisten ja saksilaisten murteitten jättöä,
jota Versteganin mukaan on vielä säilynyt noissa saaremme pohjoisissa
osissa", tiesi tohtori Rochecliffe. "Mutta hiljaa, täällä tuleekin
illallinen ja nuori herra Louis Kerneguy."

Ja ateria saapuikin Jocelinen ja Phoeben kantamana. Heitä seurasi
Kerneguy tavattoman tukevaan ryhmysauvaan nojaten ja nenä pystyssä kuin
vainuavan koiran, sillä hänen huomionsa oli näköjään enemmän kiintynyt
edellään kulkeviin hyviin ruokavaroihin kuin mihinkään muuhun.
Paljoakaan kursailematta istuutui tulokas pöydän alipäähän.

Hän oli kookas, isoluinen nuorukainen, jonka pörrötukka oli
tulipunainen kuten monien hänen maanmiestensä, samalla kun hänen
kansallispiirteittensä karkeutta kartutti silmäänpistävänä vastakohtana
hipiä, joka oli käynyt melkein mustaksi kaikkinaisten säiden
ahavoittamana, sillä kuningasmielisten pakolaisten oli täytynyt viettää
hiiviskelevää ja harhailevaa elämää taivasalla. Hänen puheenlaatunsa
ei ollut suinkaan puoleensavetävää, siinä kun kömpelyyden ja julkeuden
yhteisvaikutus harvinaisen valaisevasti osoitti, että luontevan
esiintymisen puute saattaa hyvinkin yhtyä ihmeteltävään itsevarmuuteen.
Kasvot imaisivat hänen saaneen moniaita vereksiä naarmuja, ja tohtori
Rochecliffen huolenpito oli koristanut ne muutamilla tilkuilla, jotka
yhäti lisäsivät niiden luontaista jyrkeyttä. Silmät olivat kuitenkin
kirkkaat ja ilmehikkäät, ja kaikessa, rumuudessaankaan -- sillä siinä
määrin ne olivat säännöttömät -- eivät kasvot olleet vailla muutamia
piirteitä, jotka osoittivat sekä älykkyyttä että päättäväisyyttä.

Itse Albertinkin puku oli paljon alapuolella sen säätyarvon, joka
kuului Sir Henry Leen pojalle ja kuninkaalliselle rykmentinpäällikölle,
mutta hänen kantapoikansa asu oli vielä viheliäisempi. Surkeannäköisen
vihreän nutun olivat päivänpaahde ja sade kirjailleet niin lukuisiin
vivahduksiin virttyneeksi, että alkuperäistä pohjaa saattoi tuskin
arvata. Lisäksi oli jalosukuisen nuorukaisen vaatetuksena suhdattomat
kenkärajat, nahkahousut sellaiset kuin näkee pensasaidan tasijoilla ja
karkeat villasukat. Ryhdin kömpelyyttä tehosti ontuva käynti, mutta
haastoi samalla selvää kieltä hänen kärsimyksistään. Hänen ulkomuotonsa
oli siksi eriskummallinen, että se olisi jonkun verran naurattanut
Aliceakin, ellei sääli olisi ollut vallitsevana.

Pöytärukous lausuttiin, ja Ditchleyn nuori herra kuten tohtori
Rochecliffekin omisti rivakkaa huomiota aterialle, jonka veroista
laatuun ja runsauteen katsoen ei nähtävästi ollut pitkään aikaan
sattunut heidän osalleen. Mutta heidän saavutuksensa olivat
lastenleikkiä skotlantilaisen nuorukaisen kunnostautumiseen verraten.
Hän ei ilmaissut vähäisintäkään vaikutusta niiden voileipien
paljoudesta, joilla hän oli yrittänyt tyydyttää pahinta nälkäänsä. Päin
vastoin näytti siltä kuin olisi yhdeksänpäiväinen paasto terästänyt
hänen ruokahaluaan, ja ritarin teki mieli ajatella, että itse nälän
henki oli saapunut pohjoiselta kotoseudultaan kunnioittamaan häntä
vierailullaan, kun master Kerneguy ikäänkuin peljäten syrjäytyvänsä
ponnistelustaan silmänräpäykseksikään ei vilkaissut oikealle eikä
vasemmalle tai hiiskunut ainoatakaan sanaa kellekään pöytäkumppanilleen.

"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän
maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.

"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ
laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle
sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen
on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen
tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut
niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt
haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi
maaruunsa kokonaisen lampaankylen."

"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka
muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla
nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin
nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa
hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän --
enemmän --" Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen"
vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän
lihaa, kaiketi -- sen parempi onni heillä."

Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan
tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan,
kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin
skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan
kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta
alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt,
kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret
miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin
sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".

"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesi
Kernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen
puuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen
-- Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"

"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen master
Kerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".

"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen
ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen,
"niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen
kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja
vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin
totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja
niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän
viimein aikoo juoda -- äläs, hän pyyhkii sentään suunsa -- ja pistää
sormensa pesumaljaan -- ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! --
hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."

"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi
aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä
lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja
haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen
alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa
ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin
istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut
vihellellä itsensä unen helmoihin.

"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on
laskenut alas aseensa. -- Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne
lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko
parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen
juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!"
"Aamen!" kajahti ääni oven takaa.

Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan
toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen
eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten
keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja
periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.

"Ei ole vaaraa", virkkoi Albert tuntien merkin; "siellä on ystävä.
Soisin kuitenkin, että hän olisi ollut pitemmän matkan päässä juuri
nyt."

"Ja minkätähden, poikani, toivoisit oikeamielisen miehen poissaoloa,
kun hän kenties haluaa osuutta meidän yltäkylIäisyydestämme
tällaisessa harvinaisessa tilaisuudessa, jolloin meillä on yli tarpeen
käytettävissämme? -- Mene, Joceline, katso, kuka koputtaa -- ja laske
sisälle, jos hän on taattu mies."

"Ja jos toisin", arveli Joceline, "niin kai minä kykenen estämään hänet
häiritsemästä hyvää seuraa".

"Ei väkivaltaa, Joceline, kaiken hyvän nimessä", kielsi Albert Lee, ja
Alice säesti: "Jumalan tähden, ei mitään väkivaltaa!"

"Ei tarpeetonta väkivaltaa ainakaan", sanoi kelpo ritari, "sillä jos
tarvis vaatii, näytän minä toteen, että olen herrana omassa talossani".

Joceline Joliffe nyökkäsi myöntyvästi kaikille asianomaisille ja meni
varpasillaan vaihtamaan pari muuta salaperäistä tunnusmerkkiä ja
koputusta, ennen kuin avasi oven. Tässä olkoon huomautettuna, että
tämänlaatuinen salainen liitto yhteisine tunnuksineen oli muodostunut
kavalierien huikentelevamman ja hurjaluontoisemman ryhmän keskuudessa,
miesten, jotka olivat ottaneet tavakseen säännöttömän elämän,
totuttuaan siihen vallattomassa armeijassa, missä kaikkea järjestykseen
ja säännöllisyyteen pyrkivää liiankin kerkeästi tulkittiin
puritanilaisuudeksi. Nämä olivat "riuskeita poikia", jotka tapailivat
toisiansa syrjäisissä oluviloissa ja jonkun sattuman avulla saatuaan
rahtusen rahaa tai hiukan luottoa päättivät luoda vastavallankumouksen,
julistamalla istuntonsa pysyväisiksi ja vannoen erään suosituimman
laulunpätkänsä sanoilla:

    "Me juomme, kunnes kuninkaan
    taas tuomme täyteen kunniaan."

Johtajat sekä paremmanlaatuinen ja siveelliseltä elämältään
säännöllisempi herrassääty eivät tosin ottaneet osaa tuollaiseen
hillittömyyteen, mutta he pitivät yhä myötätuntoisesti silmällä
henkilöpiiriä, joka urhoollisuutensa ja nurjamielisyytensä perusteella
kykeni suotuisassa tilaisuudessa palvelemaan kuningasvallan hävinnyttä
asiaa. He panivat muistiin asumuksia ja salakapakoita, joissa nämä
tulivat koolle, niinkuin tukkukauppiaat tietävät niiden käsityöläisten
käyntipaikat, joiden työtä he saattavat käyttää hyväkseen, ja kykenevät
tarpeen tullen päättelemään, mistä heitä saa käsiin. On tuskin
tarpeellista lisätä, että alemmassa luokassa ja joskus ylemmässäkin
oli miehiä, jotka saattoivat kavaltaa valtion johtomiehille
kumppaniensa suunnitelmia ja salaliittoja, hyvin tai huonosti
sommiteltuja. Varsinkin Cromwell oli voittanut puolelleen muutamia
tällaisia asiamiehiä, korkeassa asemassa olevia ja luonteeltaan
aivan epäilemättömiä, kuningasmielisten keskuudesta; jos nämä
arastelivatkin heihin luottaneiden yksilöiden saattamista epäillyiksi
tai kavaltamista, eivät he epäröineet antaa hallitukselle sellaista
yleistä vihiä kuin tarvittiin hänen tehdäkseen tyhjiksi vehkeilyn tai
salaliiton aikeet.

Palaamme kertomukseemme. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin me olemme
kuluttaneet muistuttaaksemme lukijan mieleen näitä historiallisia
yksityiskohtia oli Joliffe suoriutunut salamyhkäisestä merkkikielestään
ja saanut siihen asiantuntevat vastaukset. Hän aukaisi oven, ja
huoneeseen astui vanha ystävämme Roger Wildrake, keropäänä puvultaan,
kuten hänen turvallisuutensa ja riippuvaisuutensa eversti Everardin
saattolaisena pahoittivat hänet esiintymään, mutta käyttäen sitä
pukua peräti kavalierimaiseen tapaan ja tavallista huomattavampana
vastakohtana kantajansa ryhdille ja puheenlaadulle, se asu kun ei
muuten koskaankaan ollut hänelle kovin mieleinen.

Puritanilainen hattu, jollaisen näemme Ralpholla Hudibrasin[20]
puupiirroksissa, tai hänen määritelmänsä mukaan huopakankainen
sateenvarjo oli mitä veikeimmin asetettu päähän kallelleen kuin
olisi se ollut espanjalainen töyhtöhattu. Suora teräväliepukkainen
nuuskankarvainen viitta oli heitetty teikarimaisesti toiselle olalle
ikäänkuin se olisi ollut tulipunaisella satiinilla sisustettua
nukkasilkkiä, ja hän sipsutteli suhdattomissa vasikannahkaisissa
saappaissaan kuten olisi komeillut silkkisillä sääryksillä ja
sahviaanikengillä, nauharuusuja jalanrinnuksessa. Sanalla sanoen,
asun vakavuudelle esiintyi mitä naurettavimpana vastakohtana peräti
muodikkaan huiman keikarin ja kavalierin sävy, tukenaan silmien
itserakas säihky ja käynnin verraton röyhistely, joka täydellisesti
julisti hänen ajattelematonta, turhamaista ja hillitöntä luonnettaan.

Wildraken käyttäytymisessä siis kuvastui luontaista hullunkurisuutta ja
sitä kevytmielisyyttä, jota häneen oli tarttunut kaupunkilaishuvitusten
humussa, jälkeenpäin saadakseen lisää yllykettä soturin säännöttömästä
elämästä. Mutta toiselta puolen ei voitu kieltää, että hänellä
oli piirteitä, jotka herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hän oli
hurjistelevan röyhkeydenkin leimaaman sävynsä uhalla komea mies,
kerrassaan horjumattoman urhoollinen, vaikka hänen kerskumisensa
toisinaan teki sen ominaisuuden epäiltäväksi, ja vilpitön
valtiollisissa periaatteissaan, sen verran kuin hänellä niitä oli,
joskin hän usein niin varomattomasti vakuutteli ja kehui niitä,
että varovat ihmiset johtuivat oudostelemaan hänen rehellisyyttään,
olletikin tietäessään hänet eversti Everardin käskyläiseksi.

Sellaisenaan hän nyt astui Victor Leen vierashuoneeseen, missä hänen
läsnäolonsa ei suinkaan ollut mieluinen muulle seuralle. Joustavin
askelin ja mielestään mitä parhaimman vastaanoton ansaitsevana
hän kiirehti esille. Tätä varmaa esiintymistä auttoivat suuresti
seikat, jotka osoittivat ilmeiseksi, että jos reipas kavalieri oli
kohtuullisuudenvalansa mukaisesti sinä iltana pysyttänyt rajanaan yhden
ryypyn, oli sen täytynyt olla peräti syvä ja pitkä.

"Terve teille, hyvät herrat, terve. -- Terveiksi, hyvä Sir Henry
Lee, vaikka minulla tuskin on kunniaa olla teille tunnettu. -- Ka,
terve, arvoisa tohtori, ja nopeata ylösnousemusta toivotan Englannin
kukistuneelle kirkolle."

"Olette tervetullut, sir", vastasi Sir Henry Lee; vieraanvaraisena
aatelismiehenä ja pitäen veljellistä vastaanottoa luonnollisena
maailman murjomalle kuningaspuoluelaiselle hän suvaitsi tätä tunkeilua
paremmin kuin olisi tapahtunut muissa olosuhteissa. "Jos olette
taistellut tai kärsinyt kuninkaan puolesta, sir, niin se oikeuttaa
teidät yhtymään joukkoomme ja käskemään palveluksiamme kaikessa
meidän valtaamme kuuluvassa -- vaikka tällähaavaa olemmekin koolla
perheseurueena. -- Mutta luulenpa nähneeni teidät saattelemassa master
Markham Everardia, joka nimittää itseänsä eversti Everardiksi. Jos
tuotte sanoman häneltä, niin haluattekin kenties tavata minua kahden
kesken?"

"En lainkaan, Sir Henry, en lainkaan. On kyllä totta, että kovaksi
onnekseni pensasaidan myrskyisellä puolella, ollen -- kuten kaikki
kunnon miehet -- te ymmärrätte minut, Sir Henry -- olen ikäänkuin
hyvilläni, jos voin saada jotakin hyötyä vanhan ystäväni ja kumppanini
kannatuksesta -- en liehittelyllä tai periaatteita epuuttamalla, sir
-- sellaista kehnoutta inhoan -- vaan lyhyeen sanoen tekemällä hänelle
yhtä ja toista pikku palvelusta, milloinhan suvaitsee vedota minuun.
Tulin siis tänne tuomaan häneltä viestin tuolle vanhalle keropäälle
lemm-- pyydän nuorelta neidiltä anteeksi hamasta hänen kiireestänsä
aina alas pikku kengänkärkeen asti. Ja kun ulos pimeään kompuroidessani
satuin kuulemaan teidän maljalauselmanne, sir, joka lämmitti sydäntäni,
sir, ja aina lämmittää, sir, kunnes sen kuolema hyytää --, niin
rohkeninpa antaa teidän tietää, että rehellinen mies oli kuulemassa."

Sellainen oli master Wildraken oma esittely, johon ritari vastasi
pyytämällä häntä istuutumaan ja ottamaan lasillisen sektiä hänen
majesteettinsa loistokkaan paluun menestykseksi. Täten kutsuttuna
Wildrake kursailematta sovittausi nuoren skotlantilaisen viereen
eikä ainoastaan yhtynyt isäntänsä toivotukseen, vaan vielä säesti
sen sisältöä, esittäen vapaaehtoisesti pari säettä rakkaimmasta
kuningasmielisestä laulunpätkästään: "Omansa kun saa kuningas." Hänen
laulustaan kajahteleva innokkuus avasi yhä paremmin vanhan ritarin
sydämen, vaikka Albert ja Alice loivat toisiinsa katseita, jotka
pahaksuivat tätä tunkeilua ja ilmaisivat halua sen lopettamiseen.
Jalosukuisella master Kerneguyllä oli se onnellinen luonteen
välinpitämättömyys, joka ei ole millänsäkään tuollaisista seikoista,
tai sitte hän kykeni täydellisesti omaksumaan sen tarvittaessa,
istuessaan siinä sektiä maistellen ja pähkinöitä rouskutellen,
osoittamatta vähäisintäkään tietoisuutta siitä, että seurue oli
lisääntynyt. Wildrake piti juomasta ja seurasta eikä näyttäytynyt
haluttomaksi palkitsemaan isäntäänsä auliilla keskustelun hoitamisella.

"Te puhutte tappelemisesta ja kärsimisestä, Sir Henry Lee -- kaikilla
meillä on ollut osamme, Herra armahtakoon. Koko maailma tietää,
mitä sir Henry Lee on tehnyt Edgefieldistä alkaen, missä vain on
uskollinen miekka paljastunut tai kuninkaallinen lippu Kehunut. Voi,
taivas auttakoon, olenhan tehnyt jotain minäkin. Nimeni on Roger
Wildrake, Squattlesea-lammelta Lincolnista -- ette kai silti ole
sitä koskaan ennen kuullut, mutta olin kapteeni Lunsfordin keveässä
ratsuväessä ja jälkeenpäin Goringin joukossa. Olin lapsensyöjä, sir --
kakaranpalvaaja."

"Olen kuullut rykmenttinne urotöistä, sir, ja kenties havaitsisitte,
että olen nähnytkin niistä muutamia, jos viettäisimme kymmenen
minuuttia kahden kesken. Ja luullakseni olen myös kuullut nimenne.
Pyydän saada juoda maljanne, kapteeni Wildrake Squattlesea-lammelta
Lincolnshiren kreivikunnasta."

"Sir Henry, minä juon teidän terveydeksenne tästä korttelin pikarista
ja polveni varassa, ja saman tekisin tuolle nuorelle herrasmiehelle" --
Albertiin katsoen -- "ja myöskin vihreänuttuiselle herralle, jos sen
olettaa vihreäksi, sillä nuo värit eivät ole minun silmilleni oikein
selkeitä ja määriteltäviä".

Tämän kohtauksen sivunäyttelystä on huomattavana piirteenä, että
Albert keskusteli erikseen tohtori Rochecliffen kanssa kuiskauksin,
enemmänkin kuin jumaluusoppinut näytti haluavan; mutta mitä hyvänsä
heidän yksityinen haastelunsa koskikaan, se ei tehnyt nuorta everstiä
kykenemättömäksi kuuntelemaan, mitä koko seurueessa puheltiin, ja
tuon tuostakin puuttumasta haasteluun kuten vahtikoira, joka eroittaa
vähäisimmänkin hälyn silloinkin kun sen tärkeänä puuhana on nauttia
ateriaansa.

"Kapteeni Wildrake", huomautti Albert, "me emme ole vastahakoisia --
tarkoitan ystävääni ja itseäni -- avoimesti juttelemaan soveliaissa
tilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut
kovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa
satunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen
tarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä
vilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa
everstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en
tuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja
sellaisia maljalauselmia."

"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra",
vastasi Wildrake. "Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta
muistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan
lasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja."

"Olkoon niinkin, sir", muistutti nuorempi Lee, "mutta me, joilla
valitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä
säännössä".

"Ka, sir", mukasi Wildrake, "kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu
yhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa -- ja puhuin vain
kohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne
kunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:

    "Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää,
    se saakoon kiertää näin, --
    kas, vaikk' oot silkkisukkainen,
    saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää,
    jos käyt nyt pystyssä päin."

"Älä kovene pitemmälle", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. "Master
Wildrake on vanhan koulun väkeä -- niitä karskia poikia; ja meidän
on siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he
sisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui
pelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni
nimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana.
Sanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä
sekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet,
jollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi
karauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä."

"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry", sanoi
Wildrake; "ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?"

"Luulen muistavani", vastasi Sir Henry hymyillen.

"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin
mitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista
antaa meille murkinaksi?'"

"Totta kerrassaan!" muisti ritari; "ja esille astuikin iso pyylevä
vaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle".

Kaikki pöydässä istujat, -- lukuunottamatta skotlantilaista
nuorukaista, joka näytti ajattelevan, että minkäänlainen hyvä ruoka ei
kaivannut puolustelevaa selitystä, -- kohottivat kätensä hämmästyneinä.

"Niin", kertoi Wildrake, "se helv -- y -- hm! -- pyydän neidiltä
jälleen anteeksi, hiusnauhan solmusta vannehameen palteeseen asti --
mutta se kirottu ruoja selvisi kasvatusmuijaksi, jolle oli maksettu
lapsesta puoli vuotta ennakolta. Saakeli, minä sieppasin pienokaisen
tuon naarassuden käsistä, ja vaikka Jumala tietää, että olen itse
elellyt nipin napin, olen kuitenkin saanut pidetyksi siitä asti huolta
kelpo Murkinasta, kuten häntä nimitän. Oli se sentään kallis maksu
pilapuheesta."

"Sir, minä kunnioitan teitä inhimillisyytenne tähden", huudahti vanha
ritari. "Sir, kiitän teitä urhoollisuudestanne -- sir, minua ilahuttaa
nähdä teidät täällä", lisäsi kelpo ritari, jonka silmät kyyneltyivät
melkein tulvilleen. "Te siis olitte se huima upseeri, joka raivasi
meille tien saarroksista? Voi, sir, jos vain olisitte pysähtynyt,
kun huusin teille, ja sallinut meidän puhdistaa Brentfordin kadut
muskettisotureillamme, niin olisimme sinä päivänä olleet Lontoon
portilla! Mutta hyvä tahtonne jäi pysyväiseksi."

"Niinpä kyllä", tuumi Wildrake, joka nyt istui voitonriemuisena ja
mahtavana lepotuolissaan; "ja malja kaikkien urhojen kunniaksi,
sir, jotka taistelivat ja kaatuivat tuossa samaisessa Brentfordin
rynnäkössä. Me pyyhkäisimme kaikki edeltämme kuin akanoina, kunnes
väkijuomamyymälät ja muut kiusaukset pysähdyttivät meidät -- hiisi
vieköön, sir, meillä lapsensyöjillä oli liian monia tuttavia
Brentfordissa, ja rivakka Rupert-prinssimme oli aina pystyvämpi
tunkeutumaan eteenpäin kuin vetäytymään pois. Hiisi vieköön, sir, minä
omasta vaivaisesta kohdastani pistäysin vain erään köyhän leskirouvan
taloon; hänellä oli hoidossa pesye tyttäriä, ja minä tunsin hänet
vanhastaan. Tahdoin saada hevoselleni apetta, itselleni hiukan
lämmintä ruokaa ja niin edelleen, kun nuo peitsiporvarit reipastuivat
jälleen ja säntäsivät kaupunkiin kypärälakkeineen vimmatusti kuin
cotswoldilainen jäärälauma. Juoksin alas portaita ja hyppäsin ratsaille
-- mutta, hemmetissä, luulenpa koko osastollani olleen leskiä ja
orponeitosia lohduteltavana kuten minullakin, sillä ainoastaan viisi
tuli meitä koolle. Raivasimme itsellemme tien onnekkaasti -- ja lempo
soikoon, hyvät herrat, minä kuljetin pikku Murkinaani satulanpualla
edessäni, ja kuului niin huikeata luikkausta ja kirkunaa kuin
olisi koko kaupunki luullut minun tappavan, käristävän ja syövän
lapsi-raukan heti kun pääsisin majoittumaan. Mutta ainoakaan penteleen
poroporvari ei rynnännyt kelpo voikkoparkani kimppuun pelastamaan pikku
piirakantäytettä; ne vain kiljuivat kuolemaa ja kadotusta minulle."

"Hohoi, niin!" haastoi ritari; "me tekeysimme näköjään pahemmiksi
kuin olimme, ja me olimme liian pahoja ansaitsemaan Jumalan siunausta
hyvänkään asian ajajina. Mutta tarpeetonta on katsella taaksepäin -- me
emme ansainneet voittoja, kun Jumala niitä antoi, sillä me emme koskaan
käyttäneet niitä kunnon soturien tai kristittyjen ihmisten tavoin,
ja niinpä päästimme voittopuolelle nuo veisailevat lurjukset, sillä
he omaksuivat pelkästä tekopyhyydestä sen sotakurin ja säännöllisen
käyttäytymisen, jota olisi pitänyt harjoittaa oikeasta periaatteesta
meidän, koska paljastimme miekkamme paremman asian hyväksi. Mutta
tässä käteni kapteeni. Olen usein toivotellut näkeväni sen rehdin
miehen, joka ryntäsi niin rivakasti meidän avuksemme, ja minä pidän
teitä arvossa siitä, että otitte vaaliaksenne sitä lapsi-parkaa!
Olen hyvilläni siitä, että tällä rapistuneella talolla on vielä
jotakin vieraanvaraisuutta tarjottavana teille, vaikka me emme kykene
kestitsemään teitä käristetyillä lapsilla tai muhennetuilla imeväisillä
-- vai mitä sanotte, kapteeni?"

"Totta kyllä, Sir Henry, pahennus nousi hyvin karvaaksi meitä vastaan
siinä suhteessa. Muistan Lacyn, joka näyttelijästä rupesi väkeemme
luutnantiksi, tehneen siitä pilaa näytelmässä, jota toisinaan
esitettiin Oxfordissa, kun satuimme olemaan tavallista reippaammalla
tuulella; sen nimi oli muistaakseni 'Vanha Ratsuparvi'."

Niin sanoen ja tuntien olonsa tuttavallisemmaksi, kun hänen ansionsa
olivat tiettyjä, hän nykäisi istuimensa skotlantilaisen nuorukaisen
tuolia vasten, tämän istuessa hänen vieruskumppaninaan. Siirrähtäessään
tuli master Kerneguy vuorostaan kömpelösti häirinneeksi Alice Leetä,
joka istui vastapäätä ja hiukan pahastuneena tai ainakin hämmentyneenä
veti tuolinsa ulommaksi pöydästä.

"Antakaa nyt anteeksi", virkahti jalosukuinen master Kerneguy; "mutta,
sir", Wildrakelle, "olettepa pannut minut satuttamaan nuoren neidin
säärtä".

"Minä pyydän teiltä anteeksi, sir, ja paljoa enemmän sievältä neidiltä,
kuten on kohtuullista -- vaikka perhana minut periköön, sir, jos se
olin ininä, joka panin tuolinne tuolla tavalla viippaamaan. Hemmetissä,
sir, minä en ole tuonut mukanani mitään ruttoa tai paisetautia
taikka muuta tarttuvaa sairautta, teidän väistääksenne minua kuin
pitaalitautista ja säikäyttääksenne neitiä, minkä olisin estänyt
hengellänikin, sir. Sir, jos te olette synnynnäinen pohjoismaalainen,
kuten kielestänne kuulostaa, niin lempo soikoon, minä se vaaransin
itseni, kun lähenin teitä, joten teillä oli varsin vähän syytä
jänistämiseen."

"Master Wildrake", puuttui puheeseen Albert, "tämä nuori herrasmies
on tulokas kuten tekin, Sir Henryn vieraanvaraisuuden suojassa, ja
isälleni ei voi olla mieluista nähdä kiistoja syntyvän talossaan.
Voitte käsittää väärin tämän nuoren herrasmiehen säädyn hänen
nykyisestä esiintymistavastaan -- hän on jalosukuinen master Louis
Kerneguy, sir, loordi Killstewersin poika Kincardineshirestä, ja
taisteli kuninkaan puolesta, niin nuori kuin hän onkin."

"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir -- ei minun tauttani",
vakuutti Wildrake; "teidän selityksenne riittää, sir. -- Master Louis
Girnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä
orjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä
ja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea
Ferraransa oikean asian hyväksi, sir."

"Paljon kiitoksia, -- kiitoksia vain, sir", vastasi nuori mies, mutta
hänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen
maalaisuuteensa; "ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä".

Useimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen
puhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei
kyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä
huomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. "Te puhutte
kansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo", hän sanoi, "vaan
ette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut
skotlantilaisten kavalierien keskuudesta -- esimerkiksi jotkut Gordonit
ja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia
kerakkeita".

Albert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kuten
Englanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.

"Olette aivan oikeassa, sir", myönsi Wildrake. "Minäkin Pidän itseäni
kutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana --
älkää panko pahaksenne, nuori herra -- ja kuitenkin, kun muutteeksi
lyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa,
joksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, -- älkää sentään nytkään
panko pahaksenne, -- ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani,
niin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni
korviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun
tässäpitäis talsia? -- niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään
minulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin
moukat väliin murjottavat miekkamiehille."

Tämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu
Albertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin,
nuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain
muusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken
kyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa
aikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy
vastasi vain: "Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat
kansallismurretta."

Wildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa
olisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: "Selkkaannusta, sir --
selkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir;
mutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta
arvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa,
sir."

"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta," vastasi
skotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.

"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään
illalla", virkkoi Albert selitykseksi, "ja tämä nuorukainen lankesi
risuläjään, raappien siinä kasvonsa".

"Ja nyt, hyvä Sir Henry", huomautti tohtori Rochecliffe, "sallikaa
minun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme.
Teen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko
illallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa
parempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?"

"Nuo yksityiset istunnot iloisessa kokouksessa", nurkui Wildrake,
"ovat hyvän käytöksen kannalta virheitä. Ne johdattavat aina mieleeni
Westminsterin kirotut komiteat. Mutta nousemmeko orrelle ennenkuin
herätämme huuhkajan pikku kiertolaululla?"

"Kas vain, te tiedätte otteita Shakespearesta?" huudahti Sir Henry
mielissään, kun keksi uuden hyvän ominaisuuden tuttavallaan, jonka
sotilaalliset ansiot olivat muutoin vain juuri hädin riittäneet hänen
keskustelunsa tunkeilevan vapauden vastapainoksi. "Hauskan Willin
nimessä", hän jatkoi, "jota minä en koskaan nähnyt, vaikka olen
tavannut useita hänen tovereitaan, kuten Alleynin, Hemmingsin ja muita,
me huikkaammekin vielä laulun ja kulautamme viimeisen siemauksen, sitte
mennäksemme levolle".

Tavallisuuden mukaan väiteltiin ensin laulun valinnassa ja neuvoteltiin
kullekin tulevasta osasta, kunnes he yhtyivät kaikin äänin rallattamaan
kuningasmielistä pöytärunoa, joka oli puolueen keskuudessa suosittu
siihen aikaan. Sen sepittäjäksi ei arveltukaan sen vähäisempää henkilöä
kuin itse t:ri Rochecliffeä.

    MALJARUNO KAARLO-KUNINKAALLE.

    Malja täysi tuokaa,
    jääköön muu jo silleen:
    rakkaimmalle juokaa
    ynnä ystävilleen!
    Urhot yhteen joukkoon,
    luihut raukat loukkoon:
    vaikk' ois surma edessämme,
    Kaarlon maljan tyhjennämme!

    Vaaroiss' yksin, salaa,
    hän nyt maailmalla
    etsii armopalaa --
    meitä kaikkialla
    uhmast' uhka kärkkyy;
    mies ei se, ken järkkyy:
    kunnian ja omantunnon
    malja -- Kaarlon uljaan kunnon!

    Kunniaa nyt saahan
    tehdä paikan halvan:
    toinen polvi maahan,
    käsi kahvaan kalvan!
    Kerran katsoo kansa,
    kuinka loistossansa
    Kaarlo saapuu pauhuun soiton --
    pohjaan malja varman voiton!

Täten osoitettuansa uskollisuuttaan ja tyhjennettyään lopullisen
maljan toivotti seurue hyvää yötä toisilleen. Sir Henry tarjosi siksi
yötä vuoteen vanhalle tuttavalleen Wildrakelle, joka punnitsi asiaa
jokseenkin tähän tapaan: "Ka, totta pulmakseni odottaa isäntäni minua
kauppalassa -- mutta kyllähän hän on tottunut viipymiseeni ulkosalla
öisin. Ja täällä Woodstockissa sanotaan paholaisen kummittelevan; mutta
kunnianarvoisan tohtorin siunauksella uhmaan häntä ja kaikkia hänen
töitänsä -- en nähnyt häntä nukkuessani täällä kahdesti ennen, ja jos
hän silloin oli poissa, ei hän kaiketikaan ole tullut takaisin Sir
Henry Leen perheen mukana. Otan siis vastaan kohteliaisuutenne, Sir
Henry, ja kiitän teitä niinkuin Lunsfordin kavalierin tuleekin kiittää
Oxfordin tappelukirjuria. Jumala kuningasta siunatkoon -- en välitä,
kuka on kuulemassa -- ja paha periköön punanokkaisen Nollin!" Hän siis
hoiperteli pois Jocelinen ohjaamana; apurille oli Albert sillävälin
kuiskannut, että hänen oli majoitettava hoidokkinsa kyllin etäälle
muusta perheestä.

Nuori Lee suuteli sitte sisartaan ja sai sen ajan tavan mukaan
pyynnöstään isältä siunauksen, hellän syleilyn' ohella. Hänen
kantapoikansa näytti haluavan osittain noudattaa esimerkkiä, mutta
hänet torjui Alice, joka vastasi hänen tarjoamaansa hyvästelyyn
pelkällä niiauksella. Nuorukainen kumarsi lopuksi kömpelösti
isännälleen, joka toivotti, hänelle hyvää yötä. "Minua ilahuttaa nähdä,
nuori mies", hän puheli, "että te olette oppinut ainakin tietämään,
mitä kunnioitusta on iällisyydelle osoitettava. Siitä olisi aina
pidettävä huolta, sir, sillä siten menetellen te myönnätte muille
sen kunnian, mitä itse odotatte saavanne, kun lähestytte elämänne
ehtoota. Lisää puhun teille tilaisuuden tullen, velvollisuuksistanne
kantapoikana. Se toimi oli ennen vanhaan oikeana ritaruuden kouluna,
kun sitävastoin viime aikojen melskeet ovat tehneet siitä tuskin
parempaa kuin huiman ja hurjastelevan vallattomuuden koulun, josta
nerokas Ben Jonson johtui huudahtamaan --"

"Ei, isä", keskeytti Albert, "teidän tulee ottaa huomioon tämän
päivän rasitukset, ja poika-parka jo melkein nukkuu seisaallaan --
huomenna hän kykenee paremmaksi hyödyksi kuuntelemaan ystävällisiä
kehoituksianne. -- Ja sinä, Louis, muista edes yksi velvollisuutesi
-- ota kynttilät ja valaise meille -- tässä tulee Joceline näyttämään
tietä. Vielä kerran hyvää yötä, hyvä tohtori Rochecliffe -- hyvää yötä
kaikki."



22. LUKU.

VAIHTUNEET OSAT.


Joceline olijasi Albertin ja hänen kantapoikansa niin sanottuun
espanjalaiseen kamariin, suhdattoman tilavaan vanhaan makuuhuoneeseen,
joka oli jokseenkin rapistuneessa kunnossa. Sinne oli kuitenkin
asetettu vankkapatsainen avovuode herraa varten, kun taasen
palkolliselle oli varattu kokoonkäännettävä makuusija, kuten oli
tavallista paljoa myöhempänäkin aikana vanhoissa englantilaisissa
kartanoissa, missä herrasmies usein tarvitsi kamaripalvelijan apua
makuulle päästäkseen, jos vieraanvaraisuus oli ollut ylenpalttista.
Seinät oli peitetty karduaninahkaisilla verhoilla ja näihin oli
kullalla painettu kohtauksia espanjalaisten ja maurilaisten
taisteluista sekä härkäkisoista ja muista sen niemimaan erityisistä
urheiluista, josta kamari oli saanut nimensä. Seinäverhot oli
kuitenkin paikotellen kokonaan revitty alas, toisin paikoin ne
olivat pilalle himmenneitä tai riippuivat riekaleina. Mutta Albert
ei pysähtynyt tekemään huomioita, vaan tahtoi näköjään kiireisesti
toimittaa Jocelinen ulos huoneesta. Sen hän saikin aikaan, kun hylkäsi
pikaisesti palkollisen tarjoukset vereksistä polttoaineista ja
uusista virkistyksistä, heti jälkeenpäin yhtä ytimekkäästi vastaten
metsänvartijan hyviin toivotuksiin siksi yötä. Jälkimäinen peräytyi
viimein hiukan vastahakoisesti ja ikäänkuin ajatellen, että hänen nuori
herransa olisi saattanut suoda hiukan runsaammin sanoja uskolliselle
vanhalle alustalaiselle noin pitkällisen poissaolon jälkeen.

Tuskin oli Joliffe lähtenyt, kun Albert Lee kiirehti ovelle, tutki
lukkoa, säppiä ja salpaa sekä telkesi oven mitä huolellisimmin, ennen
kuin oli lausuttu ainoatakaan sanaa hänen ja kantapojan kesken.
Noihin varokeinoihinsa hän lisäsi pitkän kieriövaarnan, jonka oli
tuonut taskussaan; sen hän väänsi aspiin siten, että oli mahdoton
vetää tätä pois tai avata ovea muutoin kuin murtautumalla sisälle.
Kantapoika piteli hänelle kynttilää tämän toimituksen aikana, jonka
hänen isäntänsä suoritti varsin säntillisestä ja kätevästi. Mutta kun
Albert nousi, nojattuaan polveensa tässä hommassa muuttui yhtäkkiä
kumppanusten sävy toisiansa kohtaan kerrassaan. Jalosukuinen master
Kerneguy näytti karkean skotlantilaisen karhumaisesta jolpista tuossa
tuokiossa saaneen kaiken sen sorean ryhdin ja luontevan käytöksen, joka
oli hankittavissa ainoastaan varhaisesta nuoruudesta antautumalla mitä
tuttavallisimpiin väleihin sen ajan parhaitten seurapiirien kanssa.

Ojentaessaan pitelemänsä kynttilän Albertille hän ilmaisi sitä
huoletonta ylemmyttä, joka pikemmin osoittaa suosiota kuin vaivaa
käskyläiselle, suodessaan hänelle jonkun pikku palveluksen
toimitettavaksi. Peräti nöyrästi ja kunnioittavasti omaksui Albert
vuorostaan soihdunkantajan osan ja valaisi kantapoikaansa lattian
poikki, kääntämättä hänelle selkäänsä siinä tehtävässä. Hän asetti
sitte kynttilän pöydälle makuusijan viereen, lähestyi nuorta miestä
syvään kumartaen ja vastaanotti häneltä tahrautuneen, vihreän nutun
yhtä juhlallisesti kuin olisi hän ollut makuuhuoneen ylihoitaja tai
muu korkea-arvoinen hovin virkailija riisumassa hallitsijaltaan
housunauha-ritarikunnan vaippaa. Se henkilö, jolle tätä muodollisuutta
osoitettiin, sieti sitä parin minuutin ajan varsin totisena, mutta
purskahti sitte nauruun ja huudahti Albertille: "Mitä hittoa merkitsee
kaikki tämä kaavamaisuus? Sinähän sievistelet näillä viheliäisillä
rääsyillä kuin ne olisivat silkkiä ja turkiksia, ja palvot Louis
Kerneguy-parkaa kuin olisi hän Suur-Britannian kuningas!"

"Ja jos teidän majesteettinne käskyt ja nykyiset olosuhteet ovat
saaneet minut hetkiseksi näennäisesti unohtamaani, että te olette
hallitsijani, sallittaneen minun toki osoittaa alamaisuuttani teidän
ollessanne omassa kuninkaallisessa palatsihuvilassanne Woodstockissa?"

"Totisesti", vastasi valepukuinen valtias, "hallitsija ja palatsi
soveltuvatkin hyvin yhteen; nämä risaiset seinäverhot ja minun
repaleinen nuttuni vastaavat toisiansa erinomaisesti. Tämäkö Woodstock?
-- tämäkö on se suojapaikka, missä kuninkaallinen normandialainen
piti ilojansa sievän Rosamond Cliffordin kanssa! Oikea huuhkajain
yhtymyspaikka!". Sitten äkkiä muistaen olosuhteensa hän lisäsi
luontevan kohteliaasti, ikäänkuin peljäten voineensa loukata Albertin
tunteita: "Mutta mitä synkempi ja syrjäisempi, sitä soveliaampi meidän
tarkoitukseemme, Lee; ja jos se näyttääkin pöllöjen pesimäsijalta, mitä
ei voi kieltää, niin tiedämmehän sen kuitenkin kasvattaneen kotkia."

Puhuessaan hän heittäytyi istumaan ja otti vastaan Albertin
ystävälliset palvelukset veltosti, mutta arvokkasti, kun tämä avasi
nahkasääryksien karkeat napitukset. Kuningas haastoi hänelle sillaikaa:
"Kuinka oiva vanhan ajan näyte onkaan isäsi, Sir Henry! On kummallista,
etten ole nähnyt häntä ennemmin, mutta kuulin isäni usein mainitsevan
häntä vanhan englantilaisen aatelimme parhaimpina. Siitä tavasta, jolla
hän alkoi kouluttaa minua, voin arvata, että sinä sait häneltä tiukan
kasvatuksen, Albert -- takaanpa, että sinä et koskaan pitänyt hattua
päässäsi hänen läsnäollessaan, vai mitä?"

"En ainakaan koskaan keikistänyt sitä kallelleen hänen nähtensä,
teidän majesteettinne, kuten olen havainnut joidenkuiden nuorukaisten
röyhistelevän", vastasi Albert, "ja jos olisin sen tehnyt, niin sen
olisi tosiaan täytynyt olla tukeva päähine, jotta olisin pelastunut
kuhmulta".

"Sitä en ollenkaan epäile", tuumi kuningas; "hän on rehti vanha
herrasmies -- mutta hänen kasvojensa sävy tuntuu minusta vakuuttavan,
että hän ei vihaisi lasta ja säästäisi ruoskaa. Kuulehan, Albert --
entä jos tuo paljon puhuttu loistava paluu tapahtuisi -- eikä sen
pitäisi kaukana ollakaan, jos maljojen kellistely sen saapumiseksi
voi sitä jouduttaa, sillä siinä kohdassa eivät puoluelaisemme koskaan
laiminlyö velvollisuuttansa, -- entä jos se siis koituisi, silloinhan
isästäsi tietenkin tulisi jaarli ja salaneuvoston jäsen. Mutta pentele
vieköön, mies, joudunpa arastelemaan häntä yhtä suuresti kuin ikinä
äitini isää Henri Quatrea ahdisti vanhan Sullyn pelko. Kuvittele nyt,
että hovissa olisi sellainen koru kuin sievä Rosamond tai La Belle
Gabrielle, -- kylläpä saisivat paashit ja kamaripalvelijat puuhaa sen
sievän veitikan kuljettamisessa salavihkaa ulos takaportaita kuin
kiellettynä hedelmänä, kun Woodstockin jaarlin askeleet kuuluisivat
odotushuoneesta!"

"Minua ilahuttaa nähdä teidän majesteettinne noin hilpeällä tuulella
uuvuttavan matkanne jälkeen."

"Uupumus ei merkinnyt mitään, mies", puheli Kaarlo; "sydämellinen
vastaanotto ja hyvä ateria korvasi sen kaiken. Mutta kyllä he
varmaan epäilivät tuoneesi mukanasi Badenochin metsiköistä suden
eikä kaksijalkaista olentoa, jolla ei ollut tavallista tilavampaa
kuolevaista säilypaikkaa ruokavaroille. Minua todella hävetti
ruokahaluni, mutta tiedäthän, etten ollut vuorokauteen syönyt
mitään muuta kuin raa'an munan, jonka minulle varastit vanhan
vaimon kanakopista. Niin, minua punastutti esiintyä noin ahneena
hienotapaisen ja kunnioitettavan isäsi nähden, ja toisena katselijanani
tuo peräti sievä tyttö, sisaresi -- vai serkkusiko hän on?" "Hän on
sisareni", vastasi Albert Lee kuivakiskoisesti ja lisäsi samassa:
"Teidän majesteettinne ruokahalu sopi kyllä mainiosti kehittymättömän
pohjoismaalaisen nuorukaisen osaan. -- Suvaitseeko teidän
majesteettinne nyt vetäytyä levolle?"

"En vielä pariin minuuttiin", sanoi kuningas hievahtamattomana.
"Katsos, mies, olenhan tuskin saanut kieltäni kirvoitetuksi tänään,
ja pohjoismaalainen murrehonotus sekä lisäksi jokaisen sanan
väsyttävä sovittelu näytellyn osan mukaiseksi -- pentele, se on kuin
kaleeriorjien marssimista mannermaalla neljänkolmatta naulan kuula
kinttuihin kahlittuna -- he kyllä laahaavat sitä perässään, vaan eivät
pääse liikkumaan mukavasti. Ja oletpa muuten hidas lausumaan minulle
hyvin ansaitsemiani kohteliaisuuksia näyttelemisestäni. Enkö esittänyt
Louis Kerneguytä ihan paikalleen?"

"Jos teidän majesteettinne kysyy vakavaa mielipidettäni, niin
saanen anteeksi, kun sanon puheenne olleen hiukan liian karkeata
jalosukuiselle skotlantilaiselle nuorukaiselle ja käytöksenne olleen
hieman liian moukkamaista. Arvelin myös -- vaikken olekaan asiantuntija
-- että skotlantilaismurteenne ei kaikin paikoin kuulostanut
luontevalta."

"Luontevaltako? No, sinua ei saa tyydytetyksi, Albert, Kas, kuka
puhuisi luontevaa skotlantilaismurretta, jollen minä? Enkö minä
ollut heidän kuninkaanansa kerrassaan kymmenen kuukauden aikana,
ja jollen minä saanut tuntemusta heidän kielestään, niin mitäpä
muutakaan siitä kunniasta sain? Eivätkö idänpuolelaiset ja eteläiset
ja länsirannikkolaiset ja ylämaalaiset vaakkuneet, koikkuneet ja
kirkuneet ympärilläni, kun kumeat kurkkuäänet, leveä honotus ja
vihlovat kuikutukset vallitsivat seurassani vuorotellen? Hitto
vieköön, mies, eivätkö minua ole heidän puhujansa huumanneet,
senaattorinsa suostutelleet, kirkonmiehensä soimanneet? Enkö ole
kyhjöttänyt kolmijalkaisella katumusjakkaralla, mies", -- jälleen
omaksuen pohjoismaalaisen murteensa, -- "ja katsonut arvoisan pastori
John Gillispien suomaksi armoksi, että minun sallittiin suorittaa
rangaistukseni omassa yksityisessä kammiossani eikä seurakunnan
edessä? Ja väitätkö minulle lopultakin, että minä en kykene puhumaan
skotlantilaismurretta kyllin hyvin, harhaannuttaakseni oxfordilaista
ritaria ja hänen perhettään?"

"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa heti alussa
sanoneeni, että minä en ole mikään skotlantilaismurteen tuntija."

"Loruja -- se on pelkkää kateutta; juuri samaten väitit Nortonilla,
että minä olin liian kohtelias ja hienotapainen nuoreksi paashiksi --
nyt pidät minua liian raakamaisena."

"On olemassa keskitie, kunhan sen tapaisi", sanoi Albert puolustaen
mielipidettään samaan tapaan, jolla kuningas häntä ahdisti. "Niinpä
tänä aamuna te naisen puvussa ollessanne nostitte hameitanne hiukan
säädyttömän korkealle, kun kahlasitte ensimäisen puron poikki. Mutta
kun asian parantamiseksi sanoin sen teille, laahasitte seuraavassa
purossa liepeitänne vedessä."

"Uh, lempo periköön naispukineet!" huudahti Kaarlo; "toivoakseni ei
minulle enää koskaan käy se valeasu pakolliseksi. Ka, rumat kasvoinhan
riittivät ainiaaksi toimittamaan pois muodista hameet, hilkut ja röijyt
-- koiratkin pakenivat tieltäni. Jos olisin kulkenut jonkun kylän
kautta, missä olisi ollut viisikään mökkiä, olisi minut alistettu
hukutuskokeeseen noita-akkana. Minä olin naisellisuuden häväistys.
Nämä nahkaiset vaatekappaleet eivät ole uhkeinta lajia, mutta ne ovat
_propria quae maribus_, ja peräti hyvilläni olen, kun pääsin jälleen
niihin. Sanonpa sinulle myös, ystävä, että minä oikean vaatetukseni
mukana omaksun jälleen kaikki miehiset etuoikeuteni, ja koska sanot
olleeni tänä iltana liian karkea, niin käyttäydyn kuin hovimies
mistress Alicen seurassa huomenna. Tutustuin häneen jo tavallaan, kun
esiinnyin saman sukupuolen edustajana kuin hänkin, ja sain vainua
muunkin everstin likeisyydestä kuin eversti Albert Leen."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa --" alotti Albert,
mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen oli vaikea tavata sanoja tunteittensa
ikävän laadun ilmaisemiseksi. Ne eivät välttäneet Kaarlon huomiota,
mutta tämä jatkoi arkailematta: "Ylpeilen näkeväni yhtä syvälle nuorten
neitien sydämiin kuin useimmat ihmiset, vaikka Jumala tietää, että
niitä eivät toisinaan pysty viisaimmatkaan meistä pohjaamaan. Mutta
minä mainitsin sisarellesi povaajana esiintyessäni -- yksinkertaisena
mies-parkana ajatellen maalaistytölle mahdottomaksi uneksia muusta
kuin veljestään, -- että hän oli huolissaan eräästä everstistä. Olin
osannut asiaan, vaan en henkilöön, sillä minä viittasin sinuun, Albert,
ja arveluni mukaan oli hänen punehduksensa liian heleä veljen osalle.
Hänpä kavahtikin seisaalle ja lennähti luotani kuin nahkasiipi. Voin
suoda hänelle anteeksi, kun ajattelen, millaiselta näytin lähteen
ääressä; olisin varmaankin huutanut tulta ja vitsakimppuja, jos olisin
kohdannut itseni näköisen kuvatuksen. No, mitä sinä ajattelet, Albert,
-- kuka voi olla se eversti, joka on voitollisena kilpailijana sinulle
sisaresi hellyydessä?"

Albert tiesi hyvin, että kuninkaan ajattelutapa kauniin sukupuolen
suhteen oli paljoa enemmän hilpeä kuin hienotuntoinen. Hän yritti
vakavalla vastauksella suoriutua loppuun nykyisestä puheenaineesta.

"Sisareni", hän sanoi, "on jossain määrin saanut kasvatuksensa tätinsä
pojan Markham Everardin kanssa. Mutta kun Everardit, isä ja poika,
menivät keropäiden puolelle, ovat molemmat perheet sen johdosta
olleet kylmissä väleissä; ja mitä hyvänsä suunnitelmia lieneekään
entiseen aikaan muodostunut, ne tietysti on jo aikaa sitte hyljätty
kumpaisellakin taholla."

"Olet väärässä, Albert, olet väärässä", vakuutti kuningas armottomasti
pitkittäen pilaansa. "Te everstit, olkoonpa oluksenne sininen tai
punakeltainen, olette liian komeita miehiä, syrjäytyäksenne noin
helposti, kun olette kerran saavuttaneet harrastusta. Mutta mistress
Alice on niin kaunoinen, ja hän toivottelee kuninkaan palautusta niin
viehkein katsein ja äänin kuin hän olisi enkeli, jonka rukousten täytyy
saada se aikaan, -- ei sovi sallia sellaisen olennon pitää lainkaan
mielessään tekopyhää keropäätä. Mitä sanot -- annatko minulle luvan
ottaa hänet kuulusteltavaksi siitä? Lopultakin olen minä se henkilö,
jota enimmin koskee todellisen uskollisuuden säilyttäminen alamaisteni
keskuudessa, ja jos voitan sievän neidon suosion, saavutan pian hänen
mielitiettynsäkin kannatuksen. Se oli riuskan Edward-kuninkaan tapa --
Edward Neljännen, tiedäthän. Kuningasten tekijä Warwickin jaarli -- sen
ajan Cromwell -- syöksi hänet valtaistuimelta pariinkin kertaan, mutta
hänellä oli puolellaan Lontoon iloisten rouvien sydämet, ja porvarien
massit ja suonet vuotivat viljavasti, kunnes he toimittivat hänet
jälleen paikoilleen. Mitä sanot? -- karistanko pohjoismaalaisen keteni
ja puhunko Alicen kanssa omana itsenäni? Osoitanko, mitä kasvatus
ja hienostus ovat tehneet hyväkseni, parhaansa mukaan korvatakseen
kasvojen rumuutta?"

"Teidän majesteettinne suokoon anteeksi", sopersi Albert sävyltään
muuttuneena, "en odottanut --"

Hän vaikeni kykenemättömänä tapaamaan sanoja, jotka olisivat ilmaisseet
hänen ajatuksiaan ja samalla olleet kyllin kunnioittavia kuningasta
kohtaan, tämän oleskellessa hänen isänsä talossa ja hänen omassa
suojeluksessaan.

"Ja mitä ei master Lee odota?" tiedusti Kaarlo, ja hänenkin sävyssään
oli huomattavaa vakavuutta.

Taaskin yritti Albert vastata, vaan ei saanut sanoiksi pitemmälle
kuin: "Toivoisin, jos teidän majesteettinne suvaitsee --" Siihen hän
uudestaan pysähtyi, sillä syvä ja peritty kunnioitus hallitsijaa
kohtaan ja hänen vastoinkäymistensä ansaitseman vieraanvaraisuuden
tajunta estivät häntä ilmaisemasta ärtyneitä tunteitaan.

"Ja mitä eversti Albert Lee toivoo?" tiukkasi Kaarlo äskeiseen
kuivahkoon ja kylmäkiskoiseen tapaansa. "Ei vastausta? No, _minä
toivon_, että eversti Lee ei näe tyhjässä pilassa mitään perheensä
kunnian loukkausta, koska se kaiketi olisi kehno kohteliaisuus hänen
sisarelleen, isälleen ja hänelle itselleen, puhumattakaan Kaarlo
Stuartista, jota hän nimittää kuninkaakseen; ja _minä odotan_, ettei
minua tulkittaisi ylen tylysti, oletettaisi kykeneväni unohtamaan,
että mistress Alice Lee on uskollisen alamaiseni ja isäntäni tytär
sekä oppaani ja varjelijani sisar. No, hei, Albert", hän lisäsi äkkiä
palaten luontaiseen avomieliseen ja kursailemattomaan sävyynsä,
"sinä unohdat, kuinka kauvan olen oleksinut vieraalla maalla, missä
miehet, naiset ja lapset haastavat keimailua aamusta yöhön ilman
mitään muuta ajatusta kuin ainoastaan kuluttaakseen aikaansa; ja minä
taasen unohdan, että sinä olet vanhanaikaista englantilaista polvea,
Sir Henryn oman sydämen mukainen poika, etkä ymmärrä leikinlaskua
sellaisista asioista. Mutta pyydänkin sinulta anteeksi, Albert,
vilpittömästi, jos olen todella pahastuttanut sinua." Niin sanoen
hän ojensi kätensä eversti Leelle. Tuntien hiukan liian pikaisesti
tulkinneensa kuninkaan pilapuheen pahemmin päin tämä suuteli sitä
kunnioittavasti ja yritti sovittaa virhettään.

"Ei sanaakaan -- ei sanaakaan", esti hyväluontoinen prinssi, nostaen
katuvan saattolaisensa ylös, kun tämä tahtoi polvistua; "me ymmärrämme
toisemme. Sinä jonkun verran pelkäilet Skotlannissa hankkimaani
lemmenseikkailijan mainetta; mutta vakuutan sinulle, että tahdon
olla sellainen tomppeli kuin sinä tai eversti-serkkusi voitte haluta
mistress Alice Leen läsnäollessa ja suoda keikailuni, jos minulta
sellaista liikenee, ainoastaan sille sievälle pikku palvelustytölle,
joka tarjoili illallispöydässä -- jollet sinä sattumalta ole omaksi
hyväksesi anastanut yksinoikeutta hänen puhutteluunsa, Albert."

"Yksinoikeus siihen kyllä on, vaikkei minulla, sallikoon teidän
majesteettinne minun huomauttaa, vaan Joceline Joliffella,
puistonkaitsijalla, jota meidän ei sovi pahastuttaa, koska olemme
jo näin pitkälle luottaneet häneen ja voimme joutua sellaiseen
tilanteeseen, että meidän on uskottava kaikki asiamme hänen tietoonsa.
Luulen puolittain, että hän jo epäileekin, kuka Louis Kerneguy
todellisuudessa on."

"Tepä olette valloittavaa väkeä, te Woodstockin kosiomiehet", sanoi
kuningas nauraen. "Jos nyt päähäni pälkähtäisi, kuten ranskalainen
ehdottomasti menettelisi sellaisessa tapauksessa, paremman puutteessa
haastella koreita puheita kuurolle akalle, jonka näin keittiössä,
niin varmaankin ilmoitettaisiin minulle, että _häneen_ on tohtori
Rocheclifiellä ehdoton yksinoikeus?"

"Minua ihmetyttää teidän majesteettinne hyväntuulisuus", virkkoi
Albert, "kun päiväkauden vaarojen, väsymyksen ja tapaturmien jälkeen
jaksatte tuolla tavoin huvitella".

"Kamaripalvelija toisin sanoen toivottaa, että hänen majesteettinsa
lähtisi makuulle? -- No, pari sanaa vakavammista asioista, ja sitten
olemme valmiit. Olen ollut täydellisesti sinun ja Rochecliffen
ohjattavana -- olen vaihtanut täksi kertaa valepukuni naisellisesta
miespuoliseksi ja Hampshireen menemättä poikennut tänne. Vieläkö pidät
sitä viisaampana menettelynä?"

"Luotan suuresti tohtori Rochecliffeen", vastasi Albert, "jolle
tuttavuus hajallisten puoluelaistemme kanssa toimittaa mitä
tarkimpia tietoja. Ylpeily väliensä laajuudesta ja hänen juoniensa
ja vehkeittensä mutkikkuus teidän majesteettinne palveluksessa onkin
hänelle ihan elämänsä ravintona, mutta tohtorin älykkyys vetää
vertoja hänen turhamaisuudelleen. Pidän sitäpaitsi Joliffea tuiki
taattuna. Isästäni ja sisarestani en tahtoisi virkkaa mitään; silti en
suotta laajentaisi tietoa teidän majesteetistanne pitemmälle kuin on
ehdottomasti välttämätöntä."

"Onko sopivaa minun", virkkoi Kaarlo miettivästi, "pidättää täyttä
luottamustani Sir Henry Leeltä?"

"Teidän majesteettinne kuuli, miten hän oli järkkymäisillään
hengettömäksi illalla -- ei käy laatuun ilmoittaa hänelle äkillisesti
sanomaa, joka tavattomasti kiihdyttäisi häntä."

"Totta kyllä; mutta olemmeko turvassa punatakkien vierailulta -- niitä
on Woodstockissa kuten Oxfordissakin?" kysyi Kaarlo.

"Tohtori Rochecliffe huomauttaa hyvinkin sattuvasti", vastasi Lee,
"että on paras istua tulen lähellä, kun hormi savuaa, ja että kun
Woodstock vastikään oli takavarikoitsijani hallussa ja sotamiehiä
vieläkin oleksii lähistöllä, sitä epäillään vähemmin ja tutkitaan
huolimattomammin kuin etäisempiä soppia, jotka saattaisivat
näyttää lupaavan parempaa turvallisuutta. Sitäpaitsi", hän lisäsi,
"Rochecliffe on kuullut kummallisia ja tärkeitä uutisia asiain tilasta
Woodstockissa, ja ne ovat varsin suotuisia teidän majesteettinne
piileskelylle palatsissa parin kolmen päivän aikana, kunnes keritään
järjestää purjehdustilaisuus. Parlamentti tai laiton valtioneuvosto
oli lähettänyt tänne takavarikon toimeenpanijoita, jotka heidän paha
omatuntonsa -- kenties joidenkuiden uskaliaiden kavalierien kirjeitten
avulla -- säikytti pois palatsihuvilasta, ja heillä ei liene suurtakaan
halua tulla takaisin. Ja lisäksi vielä peloittavampi anastaja
Cromwell on myöntänyt eversti Everardille valtuuden palatsihuvilan
hallitsemiseen, ja hän on käyttänyt sitä ainoastaan toimittaakseen
enonsa tänne takaisin, itse pitäen vartiota pikku kauppalassa, jottei
Sir Henryä häirittäisi."

"Mitä! Mistress Alicen eversti!" kummeksui kuningas. "Se kuulostaa
pahalta, sillä jos hän pidättääkin muut loitolla, niin etkö luule,
master Albert, että hänelle ilmestyy satakin asiaa päivässä,
poikkeillakseen itse tänne?"

"Tohtori Rochecliffe sanoo", vastasi Lee, "että Sir Henryn ja hänen
sisarenpoikansa sopimus velvoittaa jälkimäisen pysyttelemään poissa
palatsihuvilasta, ellei häntä kutsuta. Isäni muuten saatiinkin
suostutetuksi lainkaan siirtymään Woodstockiin melkoisen työläästi;
hänen taivuttamisekseen oli voimakkaasti vedottava niihin hyviin
tuloksiin, joita se saattaisi tuottaa teidän majesteettinne asialle.
Mutta olkaa varma siitä, että hän ei hevillä lähetä kutsumusta
everstille."

"Ja ole sinä varma siitä, että eversti tulee kutsumusta odottamatta",
vakuutti Kaarlo. "Ihmiset eivät kykene arvostelemaan oikein, kun on
kysymys heidän sisaristaan -- he ovat liiaksi likeisiä maneetille,
tunteakseen sen vetovoimaa. Everard ilmestyy tänne kuin valjakolla
vedettynä -- kahleet eivät häntä pidättäisi, saati lupaukset, -- ja
silloin me lienemme hiukan vaarassa."

"Toisin toivon", väitti Albert. "Ensiksikin tiedän, että Markham on
sanansa orja; sitäpaitsi, jos mikään sattuma toimittaisi hänet tänne,
saisin luultavasti vaivatta hänet uskomaan teidän majesteettinne Louis
Kerneguyksi. Lisäksi on otettava lukuun, että vaikka serkkuni ja minä
emme ole olleet hyvissä väleissä muutamaan vuoteen, en usko häntä
kykeneväksi kavaltamaan teidän majesteettianne; ja lopuksi, jos näkisin
vähintäkään vaaraa siitä, syöksisin miekkani hänen lävitseen, ennen
kuin hän ehtisi panna toimeen aikomustansa, vaikkapa hän kymmenesti
olisi tätini poika."

"On vielä vain muuan kysymys", virkkoi Kaarlo, "ja sitte vapautan
sinut, Albert. Näyt ajattelevan, että olet itse turvassa etsinnältä.
Saattaa niin olla; mutta missä hyvänsä muussa maassa tuo
menninkäistarina, joka nyt kiertelee liikkeellä, toimittaisi tänne
papit ja oikeudenpalvelijat tutkimaan jutun todenperäisyyttä sekä
joukoittain joutilasta väkeä tyydyttämään uteliaisuuttansa."

"Mitä ensimäiseen mahdollisuuteen tulee, sir, niin me toivomme ja
pidämme selvänä, että eversti Everardin vaikutusvalta estää mitään
tutkistelua hetimiten tapahtumasta, jotta hänen enonsa perheen rauha
säilyisi häiriintymättömänä. Toisekseen ei tänne tulle ketään ilman
minkäänlaista valtuutta, sillä koko naapuristo rakastaa ja pelkää
siksi suuresti isääni ja on sitäpaitsi niin kauhuissaan Woodstockin
menninkäisistä, että pelko taltuttaa uteliaisuuden."

"Ylipäätään siis", päätteli Kaarlo, "turvan mahdollisuudet näyttävät
suosivan sitä suunnitelmaa, jonka olemme omaksuneet, ja parempaa en
voi toivoakaan tilassa, missä ehdoton varmuus ei tule kysymykseenkään.
Piispa suositteli tohtori Rochecliffea mitä nerokkaimpana, rohkeimpana
ja uskollisimpana Englannin valtiokirkon poikana; sinä, Albert
Lee, olet kunnostautunut sadassakin kokeessa. Sinun huostaasi ja
paikallistuntemuksesi varaan alistun, ja nyt laita aseemme kuntoon --
elävänä en antaudu. En kuitenkaan voi uskoa, että Englannin kuninkaan
poika ja valtaistuimen perillinen voisi olla määrätty vaaraan omassa
palatsissaan ja uskollisen Lee-perheen vartioimana."

Albert Lee asetti pistoolit ja miekat valmiiksi heidän kumpaisenkin
makuusijan viereen, ja hieman puolustellen otti Kaarlo haltuunsa
tilavamman ja paremman vuoteen, huoaten mielihyvästä kuten ainakin
ihminen, joka ei ollut viime aikoina saanut sellaista mukavuutta
nauttia. Hän toivotti hyvää yötä uskolliselle saattolaiselleen, joka
asettui kääntövuoteelleen, ja sekä hallitsija että alamainen olivat
pian sikeän unen vallassa.



22. LUKU.

ALBERT LEE KIUSAANTUU.


Pakolaisprinssi sai vaarankin uhatessa sen täydellisen levon, jota
nuoruus ja uupumus tuottavat. Mutta nuori kavalieri, hänen oppaansa
ja kaitsijansa, vietti rauhattomamman yön ja hätkähti tuon tuostakin
kuuntelemaan, ollen tohtori Rochecliffen vakuutuksista huolimatta
kiihkeä hankkimaan ympäristön olosuhteista vielä tarkempaa tietoa kuin
hän oli voinut saada.

Hän nousi heti päivän valjetessa; mutta vaikka hän liikkui
mahdollisimman hiljaisesti, häiriytyi vainotun prinssin uinahdus
helposti. Hän kavahti vuoteeltaan ja kysyi, oliko mikään hätänä.

"Ei mikään, teidän majesteettinne", vastasi Lee. "AjatteIin vain teidän
majesteettinne viimeöisiä kysymyksiä ja mitä eri mahdollisuuksia
on olemassa teidän majesteettinne turvallisuuden joutumisesta
vaaraan aavistamattomien sattumien johdosta. Senvuoksi aioin lähteä
näin varhain sekä neuvottelemaan tohtori Rochecliffen kanssa että
pitämään sellaista tähystystä kuin tulee paikassa, missä tällähaavaa
talletetaan Englannin tulevaisuutta. Minun lienee pakko pyytää teidän
majesteetiltanne oman turvallisuutenne nimessä, että hyväntahtoisesti
alennutte telkeämään oven omalla kädellänne minun mentyäni."

"Äh, älä puhu majesteetille, taivaan tähden, hyvä Albert!" vastasi
kuningas-poloinen, yrittäen turhaan saada osittain ylleen vaatteitaan,
astuakseen lattian poikki. "Kun kuninkaan ihokas ja housut ovat niin
riekaleina, että hän ei pysty sen paremmin löytämään tietä niihin
kuin hän olisi kyennyt samoamaan Deanen metsän halki ilman opasta,
niin totisesti pitäisi tulla loppu majesteetista, kunnes se sattuu
pääsemään parempaan asuun. Sitäpaitsi on olemassa se mahdollisuus,
että tuollaiset suuret sanat puhkeavat esille huomaamatta, kun likellä
saattaa olla vaarallisia kuulijoita."

"Käskyänne totellaan", sanoi Lee, joka oli nyt saanut avatuksi oven.
Kuningas oli laahustanut pitkin lattiaa surkean järjestymättömästi
pukeutuneena telkeämään sitä hänen jälkeensä, ja niin läksi Lee,
varoittaen häntä millään muotoa avaamasta kenellekään, ellei hän tai
Rochecliffe puhuisi ulkopuolelta.

Albert läksi sitten etsimään tohtori Rochecliffen huonetta, joka oli
tunnettu ainoastaan hänelle itselleen ja uskolliselle Joliffelle. Se
oli eri aikoina suonut kätköpaikan tuolle vakaalle kirkonmiehelle,
kun hänen rohkea ja puuhakas luonteensa oli taas johtanut hänet mitä
laajaperäisimpiin ja uhkarohkeimpiin vehkeisiin kuninkaan hyväksi ja
saanut vastapuolueen tiukasti etsiskelemään häntä. Viime aikoina oli
häntä herjetty ollenkaan tavoittelemasta, sillä hän oli viisaasti
vetäytynyt pois juontensa näyttämöiltä. Worcesterin tappion jälkeen hän
oli kuitenkin ollut jälleen liikkeellä ja toimeliaampana kuin koskaan.
Ystävien ja asiamiesten välityksellä hän oli ohjannut kuninkaan kulun
Woodstockia kohti, vaikka hän vasta juuri tämän saapumispäivänä kykeni
lupaamaan hänelle turvallisen vastaanoton ikivanhassa maahovissa.

Albert Lee oli kyllä kunnioittanut touhuavan ja juonittelevan
kirkonmiehen lannistumatonta uljuutta ja kerkeätä neuvokkuutta, mutta
hän ei mielestään ollut saanut tältä kylliksi varmuutta, vastatakseen
muutamiin viimeöisiin kysymyksiin niin täsmällisesti kuin kuninkaan
turvallisuuden kaitsijan olisi pitänyt kyetä. Hänen tarkoituksenaan oli
nyt omakohtaisesti mahdollisuutta myöten tutustua noin tärkeän asian
eri puoliin, kuten pitikin miehen, jolle oli joutumassa kovin suuri
vastuu.

Hänenkään paikallistuntemuksensa olisi tuskin riittänyt löytämään
tohtorin salaista kamaria, ellei hän olisi vainunnut tietänsä paistetun
metsänriistan herkullisen hajun mukaan. Hän samosi pitkin pimeitä
käytäviä, asteli ylös ja alas joitakuita varsin hyödyttömiä portaita,
tunkeusi kaappien ja laskuluukkujen läpi, kunnes viimein päätyi
jonkunlaiseen kaikkein pyhimpään, missä Joceline Joliffe palveli
kelpo tohtoria juhlallisella linnunpaisti-aamiaisella; tähän kuului
myös kolpakollinen rosmariinin vesalla hämmennettyä vehnäolutta, jota
tohtori Rochecliffe piti mieluisampana kuin mitään väkeviä juomia.
Hänen vieressään istui Bevis lakaisten lattiaa hännällään, kuolaten
ja näyttäen herttaiselta, eineen tenhoisan tuoksun liikuttamana siinä
määrin, että sen luontainen arvokkuus oli kerrassaan järkkynyt.

Asunnokseen oli tohtori varustanut kahdeksannurkkaisen kammion,
jonka seinät olivat hyvin paksut; näiden sisään oli sommiteltu
pääsyteitä, jotka johtivat monille suunnille ja olivat yhteydessä
rakennuksen eri osain kanssa. Hänen ympärillään oli asekääryjä ja
lähellään pieni tynnyri, joka nähtävästi sisälsi ruutia. Pöydällä oli
useita paperikimppuja ja lappusia, joille oli merkitty monenlaisten
salakirjoitusten selityskaavioita. Myöskin näkyi hänen vieressään pari
kolme kuvamerkeillä piirreltyä paperisuikaletta, jotka Albert otaksui
syntymähetken tähtiasennoista laadituiksi kohtalonennustuksiksi,
ja muutamia koneistokaavoja, sillä tohtori Rochecliffe oli etevä
keksijäkin. Huoneen irtaimistoon kuului niinikään monenlaisia
työkaluja, naamioita, levättejä, salalyhty ja valikoima vaikeasti
kuvattavia kapineita, joita tarvittiin vaarallisten aikojen uskaliaan
vehkeilijän ammatissa. Pistipä myös silmään eri maiden kulta- ja
hopearahoja sisältävä lipas, joka oli huolimattomasti jätetty auki,
ikäänkuin olisi se ollut tohtori Rochecliffen vähäpätöisimpiä
tavaroita, vaikka hänen olonsa yleensä ilmaisivat niukkoja
elantosuhteita, kenties suoranaista köyhyyttäkin. Hengenmiehen
lautasen vieressä oli raamattu ja rukouskirja sekä joitakuita arkkeja
korjauslukua, kuten niitä ammatillisesti nimitetään, näköjään juuri
painokoneesta tulleina. Hänen kätensä ulottuviin oli lisäksi asetettu
vankka skotlantilainen väkipuukko, ruutisarvi ja musketti sekä sievä
pari taskupistooleja. Tämän sekalaisen kokoelman keskellä tohtori
istui syöden aamiaistaan hyvällä ruokahalulla, yhtä vähän välittäen
ympäristönsä vaarallisuutta ilmaisevista varustuksista kuin työmies,
joka on tottunut ruutitehtaan alituiseen uhkatilaan.

"Kas vain nuorta herraa", hän sanoi nousten seisaalle ja ojentaen
kätensä, "oletko tullut murkinoimaan kanssani hyvässä toveruudessa vai
tärvelemään ateriani tänä aamuna, niinkuin epäaikaisilla kysymyksilläsi
jo illalliseni pilasit?"

"Haukkaanhan kanssanne peräti mielelläni", vastasi Albert, "ja jos
suvaitsette, tohtori, tahtoisin tehdä muutamia kysymyksiä, jotka eivät
tunnu aivan epäaikaisilta".

Niin sanoen hän istuutui ja autteli tohtoria varsin tyydyttävään
suoriutumiseen sorsaparista ja tavikolmosesta. Bevis oli hyvin
kärsivällisesti ja mielistelevän nöyrästi pysynyt alallaan ja sai
nyt osuutensa vatkulista, joka oli tuotu hyvinvarustetun pöydän
täydennykseksi, sillä useimpien jalorotuisten koirien tavoin se
hyljeksi vesilintua.

"Annahan nyt siis kuulua, Albert Lee", virkkoi tohtori laskien
alas veitsensä ja haarukkansa ja temmaten ruokaliinan kaulastaan
heti kun Joceline oli vetäytynyt pois. "Sinä olet yhäti sama poika
kuin ollessani opettajanasi. Et koskaan tyytynyt siihen, että sait
kieliopillisen säännön, vaan kiusasit minua aina kysymyksillä,
minkätähden sääntö kuului niin eikä toisin. Olit ylen utelias
tiedoille, joita et kyennyt tajuamaan, niinkuin Bevis kuolasi ja vinkui
sorsansiiven takia, jota se ei saanut syödyksi."

"Toivoakseni havaitsette minut järkevämmäksi, tohtori", vastasi Albert.
"Ja muistanette myös, että minä en nyt ole _sub ferula_, vaan joutunut
olosuhteisiin, joissa minulle ei sovi toimintaohjeeksi yhdenkään
ihmisen _ipse dixit_, ellei oma arvostelukykyni tule vakuutetuksi.
Ansaitsen täysin määrin hirsipuun ja teilauksen, jos mitään
onnettomuutta johtuu minun huonosta hallinnastani tässä jutussa."

"Ja sentähden juuri tahtoisinkin, Albert, että uskoisit kaiken minun
huostaani, sekaantumatta mihinkään. Sanot kyllä, että sinä et ole _sub
ferula;_ mutta sinun tulee muistaa, että sillaikaa kun olet taistellut
sotakentällä olen minä juoninut kammiossani -- että minä tunnen kaikki
kuninkaan ystävien salaseurat ja lisäksi kaikki hänen vihamiestensä
liikkeet, niinkuin hämähäkki tuntee seittinsä jokaisen silmuksen.
Ajattele kokemustani, mies. Maassa ei ole ainoatakaan kavalieria, joka
ei olisi kuullut vehkeilijä Rochecliffestä. Olen ollut toimeliaimmin
järjestämässä kaikkea, mitä on yritetty viimeisten yhdeksän vuoden
kuluessa -- kyhännyt julistuksia, johtanut kirjeenvaihtoa, neuvotellut
päällikköjen kanssa, hankkinut puoluelaisia, tilannut aseita, kerännyt
rahoja, määrännyt kohtaamisia. Olin mukana läntisessä kapinassa sekä
sitä ennen Lontoon jupakassa ja Sir John Owenin selkkauksessa Walesissa
-- sanalla sanoen melkein jokaisessa kuninkaan hyväksi haudotussa
juonessa aina Tomkinsin ja Challonerin jutusta saakka."

"Mutta eivätkö kaikki ne juonet olleet onnistumattomia?" huomautti
Albert; "ja eikö Tomkinsia ja Challoneria hirtetty, tohtori?"

"Kyllä, nuori ystäväni", vastasi tohtori vakavasti, "niinkuin on käynyt
monille muillekin, joiden kanssa olen toiminut, mutta ainoastaan syystä
että he eivät seuranneet neuvojani ehdottomasti. Et ole milloinkaan
kuullut minua itseäni hirtetyksi."

"Se aika saattaa tulla, tohtori", arveli Albert. "Ruukku menee
kaivolle -- se sananlasku, kuten isäni sanoisi, on hiukan mahennut.
Mutta minäkin luotan hiukan omaan arvostelukykyyni, ja niin suuresti
kuin kunnioitankin kirkkoa en voi kerrassaan sitoutua umpimähkäiseen
kuuliaisuuteen. Ilmoitan teille lyhyeen, mihin seikkoihin kaipaan
valaistusta, ja teidän asiaksenne jää antaa se tai lähettää kauttani
kuninkaalle sanoma, että te ette tahdo selittää suunnitelmaanne. Jos
hän toimii minun neuvoni perusteella, niin hän siinä tapauksessa
poistuu Woodstockista ja pyrkii jälleen ensimäisen aikomuksensa
mukaisesti viivyttelemättä rannikolle."

"No niin", sanoi tohtori, "sinä epäluuloinen hirviö, tee tiedustuksesi,
ja minä vastaan niihin, jos se käy laatuun mitään luottamuksia
kavaltamatta".

"Ensiksikin siis -- mitä on kaikki tämä tarinoiminen aaveista ja
noituudesta ja ilmestyksistä? Ja pidättekö turvallisena hänen
majesteetilleen oleskella talossa, jossa sellaisia todellisia tai
keinotekoisia ilmiöitä tapahtuu?"

"Sinun täytyy tyytyä vastaukseeni _in verbo sacerdotis_ -- mainitsemasi
seikat eivät tuota vähäisintäkään kiusaa Woodstockille kuninkaan
asuessa täällä. En voi selittää pitemmälle, mutta tästä vastaan kaulani
uhalla."

"Meidän on siis hyväksyttävä tohtori Rochecliffen takuu, että
paholainen säilyttää rauhan meidän armollista hallitsijaamme kohtaan --
hyvä", sanoi Lee. "Toinen seikka: tässä talossa hiiviskeli suuremman
osan eilispäivää ja kenties nukkuikin täällä joku Tomkins -- katkera
independentti ja kirjurin tapainen kuningasmurhaaja Desboroughilla,
sillä koiralla. Mies on hyvin tunnettu -- nurjamielinen kiivailija
uskonnon asioissa, mutta yksityisissä harrastuksissa kaukonäköinen,
viekas ja yhtä toimekas kuin kukaan noista konnista."

"Ole varma siitä, että me käytämme tuota mieletöntä kiihkouskoa hänen
ilkeän viekkautensa harhaannuttamiseen. Lapsikin voi taluttaa karjua,
jos älyää kiinnittää narun elukan kärsärenkaaseen", vastasi tohtori.

"Te saatatte pettyä", epäili Albert. "Tänä aikana on ilmestynyt
monia sellaisia kuin tuo mies; heidän käsityksensä hengellisestä ja
ajallisesta maailmasta ovat niin erilaisia, että muistuttavat karsaasti
katsovan miehen silmiä, joista toinen vinossa ja vääntyneenä ei näe
muuta kuin nenän pään, mutta toinen päinvastoin tähystää tiukasti ja
terävästi kaikkialle, mihin sen huomio suuntautuu."

"Mepä panemme tilkun ummistamaan parempaa silmää", tuumi tohtori,
"ja hän saa tarkkailla ympäristöä ainoastaan vajavalla näkimellään.
Tiedätkös, tuo mies on aina nähnyt suurimman määrän ilmestyksiä ja
kaikkein kamalimmat aaveet; hänellä ei ole kissankaan rohkeutta
sellaisissa seikoissa, vaikka hän on kylläkin rivakka puolestaan,
kun näkee edessään kuolevaisia vastustajia. Olen asettanut hänet
Joceline Joliffen hoivaan; tämä kun oikein ahtaa häneen sektiä ja
kummitusjuttuja, ei hän kykenisi tietämään, mitä tapahtuu, vaikka
julistaisit kuninkaan hänen läsnäollessaan."

"Mutta minkätähden pidetään sellaista miestä täällä lainkaan?"

"Älähän huoli, hän edustaa sotamajailua jonkunlaisena arvoisain
herrojensa lähettiläänä, ja me olemme turvassa kaikelta tunkeilulta
niin kauvan kuin he saavat täydelliset tiedot Woodstockista Taatun
Tomkinsin välityksellä."

"Tunnen Jocelinen rehellisyyden hyvin", sanoi Albert, "ja jos hän
voi saada minut vakuutetuksi siitä, että hän pystyy tarkoin pitämään
silmällä sitä miestä, tahdon sikäli luottaa häneen. Hän ei tosin tiedä,
kuinka paljon on pelissä, mutta jo minunkin henkeäni uhkaava vaara
riittää kyllä kannustamaan hänet valppaaksi. -- No niin, minä jatkan:
Entä jos Markham Everard tulee tänne vastuksiksemme?"

"Meillä on hänen sanansa poissaolon vakuutena", vastasi Rochecliffe,
"ystävän välityksellä annettu kunniasana. Pidätkö luultavana, että hän
rikkoo sen?"

"Katson sen hauelle mahdottomaksi", vastasi Albert, "ja arvelen
lisäksi, estä Markham ei käyttäisi pahoin mitään tietoonsa osuvaa.
Mutta Jumala kuitenkin varjelkoon meitä joutumasta näin peräti
kalliissa asiassa sellaiseen pakkoon, että meidän olisi luotettava
kehenkään, joka on koskaan esiintynyt parlamentin puolella!"

"Aamen!" toivotti tohtori. "Ovatko epäilyksesi nyt vaiennettuja?"

"Minulla on vielä moite lausuttavana", ilmoitti Albert, "sitä hävytöntä
hurjastelijaa vastaan, joka kavalieriksi itseänsä kehuen työntyi
seuraamme eilen illalla ja voitti puolelleen isäni sydämen tarinalla
Brentfordin valtauksesta, jota se veijari ei kaiketikaan ole edes
nähnyt."

"Sinä erehdyt hänestä, hyvä Albert", vastasi Rochecliffe. "Roger
Wildraken tunsin vielä äskettäin ainoastaan nimeltä, mutta hän on
herrasmies, sai lainopillisen kasvatuksen ja kulutti omaisuutensa
kuninkaan palvelukseen."

"Tai pikemmin paholaisen", nurkui Albert. "Tuollaiset miehet saavat
säädyllisen väen inhoamaan pelkkää kavalierin nimeäkin, kun he ovat
sotilaallisten tapojensa vallattomuudesta vajonneet joutilaiksi
mässäileviksi hylkiöiksi, jotka temmeltävät ja rosvoilevat pitkin
maata, rähisevät syrjäisissä oluttuvissa ja salakapakoissa ja
ilmaisevat tulista kuningasmielisyyttään karkeilla sadatuksilla ja
päihtyneellä urheudella."

"Voi, se on liiankin totta!" huokasi tohtori; "mutta mitä muutakaan
voisit odottaa? Kun korkeammat ja sivistyneemmät säätyluokat
hajoitetaan ja eroittamattomasti sekaannutetaan alempiin
yhteiskunnallisiin kerroksiin, ne helposti menettävät etevämmyytensä
arvokkaimmat piirteet siveyskäsitysten ja käyttäytymistapojen yleisessä
sekamelskassa -- ihan niinkuin kourallinen hopeamitaleita hankautuu
tärviölle ja muuttaa väriänsä, jos niitä ravistellaan halpain
vaskikolikkojen seassa. Itse kaikkein suuriarvoisinkaan mitali, jota me
kuningasmieliset niin halukkaasti kantaisimme ihan sydäntämme lähinnä,
ei kenties ole tyyten välttynyt huonontumiselta. Mutta puhukoot siitä
asiasta muut kielet kuin minun."

Albert Lee vaikeni syvään mietintään, kuultuaan nuo Rochecliffen
huomautukset. "Tohtori", hän virkkoi, "ihmiset yleensä myöntävät, --
jotkut sellaisetkin, jotka ajattelevat teidän saattaneen toisinaan
hiukan liian puuhakkaasti hommata miehiä vaarallisiin toimiin --"

"Antakoon Jumala anteeksi niille, joilla on niin väärä mielipide
minusta!" tokaisi tohtori.

"-- että te kuitenkin olette tehnyt ja kärsinyt kuninkaan puolesta
enemmän kuin yksikään alanne edustaja".

"Siinä he tekevät minulle vain oikeutta", arveli tohtori Rochecliffe,
"silkkaa oikeutta".

"Olen sen vuoksi taipuvainen jättäytymään teidän mielipiteenne
varaan, jos kaikki lukuunottaen arvelette turvalliseksi meidän jäädä
Woodstockiin."

"Se ei ole kysymyksenä", huomautti jumaluusoppinut.

"Ja mikä sitten on kysymyksenä?" tiedusti nuori soturi.

"Voidaanko osoittaa mitään turvallisempaa menettelyä. Minua surettaa
sanoa, että kysymyksen täytyy olla pelkkää suhteellista vertailua.
Ehdoton turvallisuus on joka taholla mahdoton, surkeata kyllä. No, minä
sanon, että Woodstock nykyisen saartonsa ja vartioimisensa perusteella
on verrattomasti suotavin kätköpaikka."

"Riittää", mukautui Albert; "luovutan teille sen pulman, koska
tuntemuksenne on tuollaisissa tärkeissä asioissa likeisempi ja laajempi
kuin minun voi olla, puhumattakaan iästänne ja kokemuksestanne".

"Siinä teet hyvin", vastasi Rochecliffe, "ja jos muut olisivat
toimineet yhtä suuresti epäillen omaa tietämystänsä ja luottaneet
päteviin henkilöihin, olisi aikakausi hyötynyt enemmän. Täten ymmärrys
sulkeutuu varustukseensa, ja äly vetäytyy korkeaan torniinsa." (Hän
katseli itsetyytyväisen näköisenä ympärilleen.) "Viisas mies näkee
myrskyn tulon ja piiloutuu."

"Tohtori", sanoi Albert, "palvelkoon ennakkonäkemyksemme muita, paljoa
kallisarvoisempia kuin on kumpainenkaan meistä. Sallikaa minun kysyä
teiltä, oletteko tarkoin punninnut, pitäisikö tärkeän hoidokkimme jäädä
perheen seuraan vai vetäytyä johonkin salaisempaan rakennuksen soppeen."

"Hm!" tuumi tohtori hyvin miettiväisenä. "Luullakseni hän on parhaiten
turvassa Louis Kerneguynä, pysytellen visusti sinun likelläsi --"

"Pelkään käyvän välttämättömäksi", lisäsi Albert, "että minä vakoilen
hiukan ulkosalla ja näyttäydyn jollain etäisellä paikkakunnalla, jottei
tultaisi hakemaan minua täältä ja löydettäisi jalompaa riistaa".

"Älähän keskeytä minua -- pysytellen visusti sinun likelläsi tai isäsi
seurassa, Victor Leen huoneessa tai sen lähellä, hän kun pääsee sieltä
vaivattomasti pujahtamaan pakoon, jos vaara uhkaa. Tämä suunnitelma
näyttää minusta toistaiseksi parhaalta; toivon saavani tietoja
aluksesta tänään -- viimeistään huomenna."

Albert Lee jätti hyvästi toimeliaalle, mutta itseluuloiselle miehelle,
kummeksien ajatuksissaan, että tällainen salajuonittelu oli tohtorille
käynyt nähtävästi mieliurheiluksi kaikesta siitä huolimatta, mitä
runoilija on sanonut salaliiton sommittelemisen ja suorittamisen
välitaivalta ahdistavista kauhuista.

Tohtori Rochecliffen pyhäköstä palatessaan hän kohtasi Jocelinen, joka
tavoitti häntä huolestuneesti. "Nuori skotlantilainen herrasmies",
ilmoitti metsän väri ja salamyhkäisenä, "on noussut vuoteeltaan, ja
kuullessaan minun astuvan ohitse hän kutsui minut huoneeseensa".

"No, käyn tapaamassa häntä pian", vastasi Albert.

"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja
katsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut
näkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka
osui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia
liinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän
käski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille
Olisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta,
mutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta -- hänessä kun onkin
kerrassaan kummallista leikkisyyttä -- ja sanoi minulle, että hän oli
master Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte
pahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa
ja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada
hänestä tietoa -- mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?"

"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle
neuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa,
pelkään -- mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen
turvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa
taloudenhoitajaa?"

"Uskokaa hänet vain minun huomaani -- siltä taholta älkää
mitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se
nuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se
ratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan
eri mieheksi."

Uskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli,
kuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan
katsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa,
ollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti
luotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa
varaan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa
Joliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä
ovenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti
se oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden
kanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella
naureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa,
jonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan
päin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen
ja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin
edullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun
ansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään
loistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy -- yhä
mainitaksemme häntä valenimellään -- nyt käytti. Hänellä oli yllä vain
harmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla,
silloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle
hyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä,
olletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt
hyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen
käynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi
laahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana,
kun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta.
Ainakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä
samoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.

Vaeltajan kasvonpiirteet olivat yhtä jyrkeät kuin koskaan, mutta
punainen pörrötukka oli osoittaunut keinotekoiseksi ja hyljätty,
ja hänen tummat suortuvansa oli Jocelinen pikku avulla soviteltu
kiharoiksi, joiden siimeksestä kirkkaat mustat silmät loisteellaan
vastasivat koko pään eloisaa, vaikkei sievää muotoa. Keskustelussaan
hän jätti sikseen kaiken murteellisen karkeuden, jota hän oli
edellisenä iltana niin voimakkaasti teeskennellyt ja vaikka hän
vieläkin puhui hiukan kansalliseen tapaan, tukeakseen osaansa nuorena
skotlantilaisena herrasmiehenä, ei hän sallinut puheensa enää käydä
kummalliseksi tai vaivoin ymmärrettäväksi, suoden sille ainoastaan
hiukan välttämätöntä pohjoismaalaista pontevuutta. Ainoakaan
kuolevainen ei olisi voinut paremmin ymmärtää seuraa, jossa liikkui;
maanpakolaisuus oli tutustuttanut hänet ihmiselämään kaikkine
vivahduksineen ja toisintoineen -- hänen mielensä oli joustava, jollei
yhdenmukainen -- häntä elvytti tuollainen epikurealainen järkeily, joka
suurimmissakin vaikeuksissa ja vaaroissa voi aivan lyhyenä kevennyksen
tovina nauttia hetken eduista. Hän oli sanalla sanoen nuoruudessaan ja
vastoinkäymisissään kuten jälkeenpäin kuninkaallisessakin asemassaan
hyväntuulinen, mutta kovasydäminen elostelija -- viisas, paitsi milloin
intohimot tulivat väliin, -- antelias, kun tuhlaavaisuus ei ollut
riistänyt häneltä varoja tai ennakkoluulo halua suosion osoittamiseen
-- hairahteleva vikoihin, jotka olisivat usein saattaneet kohdistaa
häneen vihaa, ellei niihin olisi sekaantunut niin suurta sävyisyyttä,
että loukattu henkilö tunsi mahdottomaksi säilyttää kärsimiensä
vääryyksien täyttä tajuntaa.

Albert Lee tapasi isänsä, sisarensa ja oletetun kantapojan istumassa
rattoisana seurueena aamiaispöydässä, jonka ääreen hänkin asettui,
jääden kohtauksen mietiskeleväksi ja huolestuneeksi katsojaksi. Paashi
oli jo täydellisesti voittanut puolelleen kunnon kavalieri-vanhuksen
sydämen, jäljittelemällä sitä tapaa, jolla skotlantilaiset hengenmiehet
saarnasivat armollisen Argylen markiisin sekä Juhlallisen. Liiton
ja Sopimuksen hyväksi. Nyt hän yritti herättää kaunoisen Alicen
mielenkiintoa sellaisilla osittain sotaisilla ja vaarallisten
seikkailujen kaskuilla, joilla oli naiselliselle korvalle sama
viehätys kuin niillä on ollut aina Desdemonan päivistä saakka. Mutta
valepukuinen kantapoika ei haastellut ainoastaan maalla ja merellä
kestetyistä vaaroista, vaan paljoa enemmän ja useammin ulkomaisista
huvituksista, kemuista, tanssiaisista, joissa Ranskan, Espanjan tai
Alankomaiden valiourhot näyttäysivät sikäläisille häikäisevimmille
kaunottarille. Kun Alice oli aivan nuori tyttö, oli hänet
kansalaissodan johdosta kasvatettu melkein kokonaan maalla ja usein
hyvinkin erillään muusta maailmasta. Ei senvuoksi ollut ihme, että
hän kuunteli halukkain korvin ja mieltyneesti hymyillen, mitä nuori
herrasmies heidän vieraanaan ja hänen veljensä suojattina kertoi niin
hilpeästi ja sovittaen joukkoon sen verran rohkeata seikkailemista tai
toisinaan vakavaa aatteluakin, että puhetta ei voitu pitää pelkästään
keveänä ja turhanpäiväisenä.

Niinpä siis Sir Henry Lee naureli, Alice myhäili tuon tuostakin, ja
kaikki olivat tyytyväisiä, paitsi Albert, joka silti olisi tuskin
itselleenkään kyennyt mainitsemaan riittävää syytä apeuteensa.

Aamiaisainekset siirrettiin viimein pois näppärän Phoeben toimeliaan
valvonnan avulla, jolloin neitonen vilkui olkansa taa ja viivähteli
kuuntelemaan heidän uuden vieraansa sujuvaa rupattelua, saman
tulokkaan, jota hän edellisen illan aterialla palvellessaan oli
pitänyt jokseenkin typerimpänä asujamena, mitä Woodstockin ovet olivat
joutuneet päästämään sisäpuolelleen kauniin Rosamondin päivistä saakka.

Seurueen jäätyä rauhaan palvelijain alituiselta hyörinältä näytti Louis
Kerneguy oivaltavan, että hänen ystäväänsä ja näennäistä isäntäänsä
Albertia ei sopinut jättää kokonaan syrjäytymään keskustelusta,
hänen itsensä onnistuneesti pitäessä vireillä niiden perheenjäsenten
huomaavaisuutta, joille hänet oli vasta niin hiljakkoin esitelty. Hän
siirtyi senvuoksi Albertin tuolin taakse, nojautui sen selkämykseen ja
lausui hyväntuuliseen tapaan, joka teki hänen tarkoituksensa varsin
ymmärrettäväksi:

"Hyvä ystäväni, oppaani ja isäntäni on tänä aamuna kuullut huonompia
viestejä kuin huolii meille kertoa tai kompastunut risaiseen nuttuuni
ja nahkahousuihini, tartuttaen itseensä koko sen moukkamaisuuden,
minkä minä heitin yltäni viime yönä noiden surkeitten vaatekappaleiden
keralla."

"Reipastu, hyvä eversti Albert, jos rakastava kantapoikasi julkeaa sanoa
sinulle siten -- olet seurassa, jossa vieraat viihtyvät erinomaisesti
ja sinun tulisi viihtyä kaksin verroin. Hiisi vieköön, mies, kirkastu!
Olen nähnyt sinut iloisella päällä, kun saatavissasi oli kannikka ja
suullinen vesinenättejä -- älä anna sydämesi lannistua reininviinin ja
metsänriistan edessä."

"Hyvä Louis", sanoi Albert ponnistautuen ja hiukan häpeissään
äänettömyydestänsä, "olen nukkunut huonommin ja ollut jalkeilla
varemmin kuin sinä".

"Vaikka niinkin", arveli hänen isänsä, "mutta kuitenkaan en pidä sitä
pätevänä syynä jurolle äänettömyydellesi. Albert, sisaresi ja minä
olemme olleet kovin kauvan eroitettuina sinusta ja tuskallisessa
huolessa sinun tähtesi. Nyt olet tavannut meidät melkein kuin olisimme
vieraita, ja kuitenkin olet palannut luoksemme turvallisesti ja näet
meidät terveinä."

"Palannut kyllä -- mutta mitä turvallisuuteen tulee, isä rakas, niin
sen käsitteen tulee olla meille worcesterilaisille vieras joksikin
aikaa. En kuitenkaan ole omasta turvallisuudestani huolestunut."

"Kenestä sitten olisit huolissasi? Kaikki tiedot pitävät yhtä siinä,
että kuningas on päässyt koirien kidasta."

"Ei sentään ihan vaarattomasti", jupisi Louis ajatellen edellisen illan
kohtausta Bevisin kanssa.

"Ei, eipä tietenkään vaarattomasti", säesti ritari, "mutta, kuten vanha
Will sanoo:

    "'kuninkaan kätkee moinen jumaluus,
    ett' empii kaikkeen pettuus pilkistää'.

"Ei, ei -- Jumalan kiitos, siitä on pidetty huolta; meidän toivomme ja
onnemme on pelastunut, siten vakuuttavat kaikki tiedot, pelastunut
Bristolista -- jos ajattelisin toisin, Albert, niin olisin yhtä
suuresti murheissani kuin sinäkin. Mitä muuhun tulee, niin olen piillyt
kuukauden tässä talossa aikana, jolloin löytyminen olisi merkinnyt
kuolemaa, ja siitä ei olekaan sen enempää kulunut kuin loordi Hollandin
ja Buckinghamin herttuan nousemisesta kapinaan Kingstonissa; ja hitto
vieköön, en minä kertaakaan ajatellut vetää otsaani noin synkkään
kureeseen kuin sinä, vaan keikistin hattuani kovalle onnelle kuten
kavalierin pitääkin."

"Jos minä saan siihen virkkaa sanasen", tokaisi Louis, "niin tahtoisin
vakuuttaa eversti Albert Leelle, että totisena käsitykseni mukaan
kuningas missä hyvänsä oleskellen ajattelisi omaa kohtaloansa sitä
tukalammaksi, jos tietäisi parhaitten alamaistensa olevan suruissaan
hänen tähtensä".

"Te vastaatte rohkeasti kuninkaan puolesta, nuori mies", huomautti Sir
Henry.

"Ka, isoni oli uuraasti kuninkaan parissa", vastasi Louis muistaen
nykyisen osansa.

"Ei siis ihme", tuumi Sir Henry, "että te olette niin pian saanut
takaisin hyväntuulisuutenne ja sievän käytöksenne, kun kuulitte hänen
majesteettinsa pelastuneeksi. Te ette totisesti olekaan sen enempää
eilisiltaisen nuorukaisen kaltainen kuin on näyttänyt vetohevoselta
paras metsästysratsu, mitä olen koskaan omistanut."

"Kas, paljonhan merkitsee lepo, ravinto ja asunsa hoito", vastasi
Louis. "Tuskin tuntisitte väsynyttä juhtaa, jonka selästä laskeusitte
edellisenä iltana, kun se seuraavana aamuna talutetaan tallista
tepastellen ja hirnahdellen, levänneenä, virkistyneenä ja vireänä
lähtemään jälleen taipaleelle -- etenkin jos elukassa on jonkun verran
jaloa verta, sillä semmoiset toipuvat ihmeen väleen."

"No niin, koska isänne oli hovimies ja te olette luullakseni oppinut
jotakin siitä ammatista, niin kertokaahan meille hiukan, master
Kerneguy, hänestä, josta mieluimmin kuulemme puhuttavan -- kuninkaasta;
me olemme kaikki taattuja ja vaiteliaita, teidän ei tarvitse peljätä.
Hän oli toivorikas nuorukainen; varmaankin hänen täysi kukoistuksensa
nyt lupaa hyviä hedelmiä?"

Ritarin puhuessa Louis loi alas silmänsä ja näytti ensin epävarmalta,
mitä vastata. Mutta taitavana selviytymään tuollaisesta pulasta hän
huomautti, ettei hän tosiaankaan voinut tekeytyä asiantuntevasti
puhumaan tuollaisesta kysymyksestä isäntänsä eversti Albert
Leen kuullen, jonka täytyi kyetä paljoa paremmin arvostelemaan
Kaarlo-kuninkaan luonnetta kuin hän saattoi väittää pystyvänsä.

Albertilta siis ritari alkoi Alicen säestämänä vaatia jonkunlaista
selitystä hänen majesteettinsa luonteesta.

"Tahdon puhua vain tosiseikkoja myöten", sanoi Albert, "ja silloin
minut on vapautettava puolueellisuuden syytteestä. Jos kuninkaalla
ei olisi ollut yritteliäisyyttä ja sotaista taitoa, niin hän ei
olisi ikinä suunnannut sotaretkeä Worcesteriin; jollei hänellä olisi
ollut omakohtaista urheutta, ei hän olisi kiistänyt taistelusta niin
sitkeästi, että Cromwell melkein jo piti sitä menetettynä. Että hänellä
on ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, se täytyy nähdä olosuhteista,
joissa hänen pakonsa tapahtui, ja että hänellä on puolellaan
alamaistensa rakkaus, se on selvää, koska häntä ei ole yksikään
kavaltanut, vaikka hän on välttämättömästi ollut monille tunnettu."

"Häpeä, Albert!" moitti hänen sisarensa. "Tuolla tavoinko kunnon
kavalieri jakelee valtiaansa luonnetta, sovittaen jokaiseen
myönnytykseen esimerkin, niinkuin kyynäräkepillä kangaskääröstään
mittaileva kulkukauppias? Kuinka saatatkaan! Ei ole ihme, että
jouduitte tappiolle, jos taistelitte kuninkaanne puolesta yhtä
kylmäkiskoisesti kuin sinä nyt puhut hänen puolestaan."

"Tein parhaani piirtääkseni kuvan siitä, mitä olan nähnyt ja tiennyt
alkuperäisestä, Alice-sisko", vastasi hänen veljensä. "Jos tahdot saada
haaveellisen muotokuvan, niin sinun on hankittava laatijaksi taituri,
jolla on enemmän mielikuvitusta kuin minulla."

"Tahdon itse olla se taituri", innostui Alice, "ja minun muotokuvassani
hallitsijamme osoittakoon kaikkea, mitä hänen tulisi olla noin korkeat
pyrkimykset omaksuneena -- mitä hänen täytyy olla noin ylhäisen
syntyperän johdosta -- mitä varmasti uskon hänen olevan, ja mitä
valtakunnan jokaisen uskollisen sydämen olisi hänestä ajateltava".

"Hyvin sanottu, Alice", haastoi vanha ritari. "Katsotaanpa äskeistä
kuvaa ja tätä! Nuori ystävämme ratkaiskoon. Panen veikkaan parhaan
heponi -- panisin, tarkoitan, jos minulla olisi ainoatakaan jäljellä
-- että Alice osoittautuu paremmaksi maalaajaksi noista kahdesta.
Poikani aivot ovat luullakseni vielä sumeessa hänen tappionsa jälkeen
-- hän ei ole saanut Worcesterin haikua haihtumaan niistä. Hiisi
sinut vieköön! -- nuori mies alakärsänä yhdestä löylytyksestä! Jos
sinua olisi peitottu kahteenkymmeneen kertaan kuten minua, niin olisi
ollut aika näyttää totiselta. Mutta no, Alice, alotahan; värit ovat
sekoitettuja lautasellasi -- alotahan jollakin, mikä näyttää Vandyken
elävien maalausten kaltaiselta, kun sellaisen asettaa tuon himmeän
kuivakiskoisen kaavailun rinnalle, joka on olevinaan esi-isämme Victor
Lee."

On huomattava, että isä oli kasvattanut Alicen niihin ylvään ja
liioitellun kuningasmielisyyden aatteisiin, jotka olivat kavaliereille
luonteenomaisia, ja hän oli todella intoilija kuninkuuden pyrinnöissä.
Mutta sitäpaitsi hän oli hyvällä mielellä veljensä onnellisesta
paluusta ja halusi pitkittää rattoisuutta, johon hänen isänsä oli viime
aikoina tuskin ollenkaan antautunut.

"No niin", hän lausui, "vaikka minä en ole mikään Apelles, yritän
kuitenkin maalata Aleksanterin, sellaisen kuin toivon ja olen päättänyt
uskoa olevan maanpakolaisena hallitsijanamme, joka pääsköön pian
palaamaan. Ja minä en tahdo mennä kauvemmas kuin hänen omaan sukuunsa.
Hänellä pitää olla kaikki äidinisänsä, Ranskan Henrikin, ritarillinen
urheus ja sotainen taito, kohotakseen valtaistuimelle; kaikki hänen
hyväntahtoisuutensa, rakkautensa kansaa kohtaan, kärsivällisyys
ikäviäkin neuvoja kuulemaan, omien toivomustensa ja mielihalujensa
uhraaminen yhteiselle hyvälle, valtaan noustuansa elääkseen siunattuna
ja pysyäkseen kuoltuansa niin kauvan muistissa, että vielä aikakausien
vierittyä ajatellaan pyhyyden rikkomukseksi minkäänlaisen moitteen
hengähtämistä hänen valtaistuintansa kohtaan! Kauvan hänen kuolemansa
jälkeen, kun vielä on jäljellä ainoakaan vanhus, joka on hänet nähnyt,
olkoon sen jälkeenjääneen asema vain päivätyöläisenkin tai palkollisen,
on hänen elämänsä ehtoosta pidettävä huolta valtion kustannuksella
ja hänen harmaita hiuksiaan katsottava arvokkaammiksi kuin jaarlin
kruunua, koska hän muistaa Toisen Kaarlon, Englannin jokaisen sydämen
valtiaan!"

Puhuessaan Alice oli tuskin tietoinen kenenkään muun läsnäolosta
kuin isänsä ja veljensä, sillä paashi vetäysi hiukan pois piiristä,
ja mitään ei ollut muistuttamassa neitoselle hänestä. Hän antoi
senvuoksi vapaan vallan intoutumiselleen, ja kyynelten kimaltaessa
hänen silmissään ja kauniiden kasvonpiirteiden elähtyessä hän näytti
haltiattarelta, joka julisti isänmaallisen sankarin avuja. Henkilö,
jota hänen kuvauksensa etupäässä koski, pysytteli taampana, kuten
mainitsimme, ja salasi omat kasvonsa, mutta pitäen kauniin puhujan
täydellisesti näkyvissään.

Albert Lee oli kovin hämillään, hän kun tiesi, kenen kuullen tämä
ylistyspuhe pidettiin, mutta hänen isänsä kaikkia tunteita hiveli
tuollainen runollinen maalailu, ja vanhus oli ihastuksissaan.

"Sen verran _kuninkaasta"_, hän virkkoi; "ja nyt _ihmisestä"_.

"Mitä ihmiseen tulee", vastasi Alice samaan tapaan, "niin tarvitseeko
minun toivottaa hänelle enempää kuin hänen onnettoman taattonsa
isälliset hyveet, miehen, josta hänen pahimmat vihamiehensäkin
ovat jättäneet jälkimaineeksi, että jos siveelliset avut ja harras
uskonnollisuus valittaisiin kruunua ansaitseviksi ominaisuuksiksi,
yksikään mies ei voisi korkeammalla tai ehdottomammalla oikeudella
vaatia niistä itselleen tunnustusta. Kohtuullinen, viisas ja
säästäväinen, mutta ansion palkitsemisessa avokätinen -- kirjallisuuden
ja taiteen ystävä, mutta niihin kuuluvien lahjojen väärinkäytön ankara
ehkäisijä -- arvokas herrasmies -- suopea isäntä -- paras ystävä, paras
isä, paras kristitty --" Hänen äänensä alkoi pettää, ja isä oli jo
kohottanut nenäliinan silmilleen.

"Hän oli, tyttönen -- hän oli!" huudahti Sir Henry; "mutta ei enempää
siitä, minä pyydän -- ei enempää -- riittää; olkoot hänen pojallaan
vain hänen avunsa sekä paremmat neuvojat ja suotuisammat vaiheet, niin
hän on kaikkea, mitä Englanti lämpimimmissäkään toivotuksissaan voisi
haluta".

Syntyi tovin äänettömyys, sillä Alicesta tuntui kuin oli hän
sukupuolensa edustajaksi ja ikäisekseen puhunut liian avomielisesti
ja innokkaasti. Sir Henry muisteli murhemielin hallitsija-vainajan
kohtaloa, kun taasen Kerneguy ja hänen oletettu isäntänsä olivat
hämillään, kenties tietoisuudesta, että todellinen Kaarlo jäi suuresti
vajavaksi ihanteellisesta kuvasta, joka oli hänestä piirretty niin
loistavin värein. Toisinaan kääntyy liioiteltu tai soveltumaton ylistys
mitä ankarimmaksi ivaksi.

Mutta sellaiset mietteet eivät luontuneet pitkäksikään aikaa
vapaaehtoisesti ajateltaviksi henkilölle, jolle ne olisivat voineet
olla varsin hyödyllisiä. Hän omaksui leikkisän sävyn, joka on kenties
mukavin tapa päästä erilleen itsenuhteen tunteista. "Jokaisen
kavalierin", hän sanoi, "pitäisi taivuttaa polvensa kiittääkseen
mistress Alice Leetä noin imartelevasta muotokuvasta, jolla hän heidän
herralleen kuninkaalle veroittaa kaikkien hänen esi-isiensä hyveitä.
Siinä oli vain yksi kohta, jota en olisi odottanut naisellisen maalarin
sivuuttavan äänettömästi. Kun hän teki prinssistä äidinisän ja isän
nojalla kuninkaallisten ja yksilöllisten etujen esikuvan, niin eikö
hän olisi samalla voinut varustaa kuvattavaansa äidin ulkonaisilla
suloilla? Miksei aikakautensa viehättävimmän naisen Henrietta Marian
pojalla olisi sisäisten ominaisuuksiensa lisänä kauniit kasvot ja komea
muoto? Hänellä on sama perinnäinen oikeus miellyttävään näköön kuin
sielullisiinkin ansioihin, ja siten lisättynä olisi kuva tavallaan
täydellinen -- ja Jumala suokoon, että se olisi yhdennäköinenkin!"

"Minä käsitän teidät, master Kerneguy", sanoi Alice, "mutta en ole
mikään haltiatar, suodakseni Kaitselmuksen epäämiä lahjoja, kuten
saduissa tapahtuu. Olen kylliksi nainen, jotta olen kuulustanut sitä
seikkaa ja tiedän yleisenä puheena olevan, että kuningas noin komeiden
vanhempien pojaksi on tavattoman karkeapiirteinen."

"Hyvä Jumala, sisko!" äännähti Albert kärsimättömästi kavahtaen
istuimeltaan.

"Mutta sinähän itse kerroit minulle niin", huomautti Alice
kummastuneena toisen osoittamasta mielenkuohusta, "ja sinä sanoit --"

"Tämä on sietämätöntä", mutisi Albert, "Minun täytyy lähteä viipymättä
puhuttelemaan Jocelinea -- Louis", rukoilevasti katsahtaen Kerneguyhin,
"sinä tietenkin tulet minun kanssani?"

"Tulisin peräti mielelläni", vastasi Kerneguy häijysti hymyillen,
"mutta sinä näet, kuinka kipeästi vielä onnahtelen. -- Ei, ei,
Albert", hän kuiskasi vastustaen nuoren Leen yrityksiä saada hänet
lähtemään huoneesta, "miten voitkaan luulla minua niin hupsuksi, että
loukkaantuisin tästä? Päinvastoin, haluan käyttää sitä hyödykseni."

"Suokoon sen Jumala!" tuumi Lee itsekseen, poistuessaan huoneesta;
"ja se onkin sitten ensimäinen opetus, mistä olet koskaan hyötynyt,
-- mutta horna periköön ne juonet ja vehkeilijät, jotka saivat minut
tuomaan sinut tähän paikkaan!" Ja nyreissään hän asteli puistoon.



23. LUKU.

SYNNILLISIÄ AJATUKSIA.


Keskustelu, jota Albert oli turhaan yrittänyt keskeyttää, luisti
samalla tolalla hänen mentyänsä. Se huvitti Louis Kerneguytä, sillä
turhamaisuus ulkomuodostaan tai liiallinen herkkyys ansaituille
nuhteille eivät olleet hänen luonteensa vikoja eivätkä tosiaan
soveltuneetkaan ymmärrykseen, joka olisi voinut kohottaa Kaarlon
korkealle sijalle Englannin hallitsijain luettelossa, jos sillä olisi
ollut tukenaan enemmän periaatteen lujuutta, vakavaa ponnistusta,
ja itsekieltäymystä.. Toiselta puolen Sir Henry tunsi luonnollista
mielihyvää, kuunnellessaan rakastetun tyttärensä ylväitä mielipiteitä.
Hänen omat hyvät puolensa olivat pikemmin vakaisuuteen kuuluvia kuin
älyn lahjoihin, ja hänellä oli mielikuvitus sitä lajia, joka ei
helposti herää ilman toisen toimintaa, niinkuin sähköpallo kipinöitsee
ainoastaan tulloonsa hierrettynä. Hän oli senvuoksi hyvillään, kun
Kerneguy pitkitti keskustelua huomauttamalla, että mistress Alice Lee
ei ollut selittänyt, miksi sama hyvä haltiatar, joka jakeli siveellisiä
ansioita, ei voinut poistaa ruumiillisia virheitä.

"Te erehdytte, sir", sanoi Alice. "En jakele mitään. Yritän vain
maalata kuninkaamme sellaiseksi kuin _toivon_ hänen olevan --
sellaiseksi kuin hän varmasti voisi sukeutua, jos hän itse haluaisi
olla sellainen. Sama yleinen puhe, joka kuvaa hänen ulkomuotonsa
vähemmin miellyttäväksi, vakuuttaa hänet lahjoiltaan peräti eteväksi.
Hänellä on siis välineet suuriin saavutuksiin, jos hän kehittää niitä
uutterasti ja käyttää hyödyllisesti -- halliten halujaan ja antaen
ymmärryksen olla oppaanaan. Jokainen hyvä ihminen ei voi olla viisas,
mutta jokaisen viisaan vallassa on esiintyä yhtä etevänä avujensa kuin
lahjakkuutensakin puolesta, jos haluaa."

Nuori Kerneguy nousi rivakasti ja asteli kertaalleen lattian poikki,
mutta ennen kuin ritari ennätti virkkaa mitään huomautusta vieraansa
ilmaisemasta kummallisesta vilkkaudesta, tämä heittäysikin jälleen
istuimelleen ja lausui hiukan muuttuneella äänenpainolla: "Näyttää siis
siltä, mistress Alice Lee, että ne hyvät ystävät, jotka ovat teille
kuvanneet tätä kuningas-poloista, ovat olleet yhtä epäsuosiollisia
hänen siveellisen käytöksensä kuin ulkomuotonsakin selostamisessa?"

"Totuuden täytyy olla paremmin tunnettu teille, sir", vastasi Alice,
"kuin se voi olla minulle. Jotkut huhut kyllä syyttävät häntä
sellaisesta vallattomuudesta, joka lievimmin sanoen ei sovellu
marttyyrin pojalle, mitä hyvänsä puolustelua imartelijat sille
esittävätkin -- olen onnellinen, jos ne kumotaan asiantuntijan
vakuutuksella."

"Minua ihmetyttää hupsuutesi, että viittaatkaan sellaiseen, Alice",
huomautti Sir Henry Lee, "häväistysjuttuihin, joita hallituksen
anastajat ovat keksineet -- vihollisten kataluuksiin".

"Ei, sir", oikaisi Kerneguy nauraen, "meidän sovi antaa innokkuutemme
syyttää vihollista enemmästä kunnottomuudesta kuin he todella
ansaitsevat. Mistress Alice on alistanut kysymyksen minun
vastattavakseni. Voin ainoastaan vakuuttaa, että yksikään ei voi
olla hartaammin kiintynyt kuninkaaseen kuin minä, -- että olen hyvin
puolueellinen näkemään hänen ansioitansa ja sokea hänen vioilleen
ja että sanalla sanoen olisin maailmassa viimeinen mies hylkäämään
hänen asiaansa niin kauvan kuin se vain suinkin on puollettavissa.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että jos kaikki hänen navarralaisen
isoisänsä henkiset ominaisuudet eivät olekaan siirtyneet hänelle, tämä
kuningas-parka on jotenkuten perinyt osuuden niistä täplistä, joiden
arveltiin himmentävän tuon suuren valtiaan loistoa -- että Kaarlo on
hiukan pehmeäsydäminen tai miten sanoisin, kun on kauneus kysymyksessä.
Älkää moittiko häntä liian ankarasti, sievä mistress Alice; kun miehen
kova kohtalo on ajanut hänet okaitten joukkoon, olisi kaiketi tylyä
estää häntä leikittelemästä joillakuilla ruusuilla, joita hän saattaa
löytää niitten seasta?"

Alice luultavasti ajatteli keskustelun kehittyneen kylliksi pitkälle;
hän nousi master Kerneguyn puhuessa ja oli lähtemässä huoneesta
ennen kuin tämä ehti loppuun, näköjään kuulematta kysymystä, johon
toinen päätti huomautuksensa. Isä hyväksyi hänen poistumisensa, hän
kun ei pitänyt oikein sopivana hänen kuullakseen sitä käännettä,
jonka Kerneguy oli antanut haastelulle. Haluten kohteliaasti
keskeyttää puhelun hän virkkoi: "Näenpä jokseenkin jo tulleeksi sen
hetken, jolloin tytärtä vaatii talon askareet, kuten Will sanoo.
Haastankin teidät senvuoksi, nuori herra, ojentamaan jäseniänne pikku
harjoittelussa minun kanssani joko pelkästään pistomiekalla tai
pistomiekalla ja väkipuukolla, iskusäilällä, kaksiteräisellä kalvalla
tai kansallisilla aseillanne -- typpymiekalla ja kilvellä, sillä niitä
kaikkia luullakseni tapaamme eteissuojaman kapineista."

Master Kerneguy väitti halvalle paashille liian suureksi kunniaksi
päästä voitteluun niin mainehikkaan ritarin kuin Sir Henry Leen kanssa;
hän toivoi kyllä saavansa noin kunniakkaan edun ennen kuin poistui
Woodstockista, mutta tällähaavaa tuotti hänen nilkutuksensa yhäti niin
suurta kipua, että hän joutuisi häpeään yrityksessä.

Sir Henry tarjousi sitte lukemaan hänelle jotakuta Shakespearen
näytelmää ja avasi tässä tarkoituksessa "Kuningas Rikhard Toisen".
Mutta tuskin oli hän alottanut:

    "Juhana Maaton, kuulu Lancaster",

kun nuoren herrasmiehen yllätti niin hellittämätön suonenveto, että se
oli huojennettavissa ainoastaan kiireisellä jaloittelulla. Hän pyysi
senvuoksi saada käyskennellä tuokion ulkosalla, jos Sir Henry katsoi
sen käyvän laatuun vaaratta.

"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä,
jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja
tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen
vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon
teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette
tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun
toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä
varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan
lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman
neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.

Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken
kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta
ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen
pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan
hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta
ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli
tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla
että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja
karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon
yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä
päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla
tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut
inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.

Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien
siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä
näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan
edustaa.

"Olisi siinäkin vitsaus -- miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka
arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan
Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi
kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset
nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti --
sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt
vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!

Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte
mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän
rakastajattarensa -- hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond
Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice
Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! -- Kuinka
kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta
ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä
kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen
esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän
karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen?
-- on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön
sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee
rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice
on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä
ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään
puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä -- vaka
vanha kavalieri -- minun isäni taattu ystävä -- jos sellainen käänne
sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! -- Ja vielä mitä --
enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden
erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on
sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin _bar sinister_?[21] Pyh! se
ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre
-- sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet
luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan
luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan
hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini
mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja
toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen
kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut
luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan
viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'.
Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa
muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli
-- ystäväni -- oppaani -- varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie
koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi.
Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan
teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun
tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, -- miten
päin sattuikaan, -- niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut
hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt
muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta
takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan
mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi
omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan
aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän
kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta
suuren hallitsijan kanssa."

Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä
Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään.
Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen
mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä
vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut
omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja
huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä
ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers,
Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa
aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui
varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet
kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä,
jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina
hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet
kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä
opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi
kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä
laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet
häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään
mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki
olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili
-- pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä
hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan
halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen
kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti
tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden
kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska
hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?

Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu,
ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut
siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui
hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka
olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena,
heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa
tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti,
että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa
tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun
aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti
näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta
englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa
iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties
parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä
johtui -- sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään
kysymyksen harkitsemistavassa -- että hän oli Lee-parin vallassa,
isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän
tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista
loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen,
heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin
toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.

"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin
ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen
lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin
vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee
onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin
suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei
-- kuten on joskus tapahtunut -- sinulla ole luontoa itse viskautua
kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni
sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi
kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi,
ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi
kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää
syöksemästä hallitsijan sydämeen, -- ei, se kuva on liian kauhea!
Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi
kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"

Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti
luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin
varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat
luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi
on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen
päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen
ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on
ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa,
kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin
noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan
itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt
täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut --
mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut,
lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, --

    niitä, jotka sokeasti
    rakastavat kuoloon asti.

Rakkausseikkailu oli hänellä pelkkä huvike, se tuntui hänestä
seuraelämän luonnollisen kulun säännölliseltä tulokselta. Hän ei
vaivautunut houkuttelun taidon harjoittelussa, koska oli harvoin
tavannut tilaisuutta sen käyttämiseen; sen teki tarpeettomaksi hänen
korkea arvoasemansa ja sen naisseuran osittainen kevytmielisyys,
jossa hän liikkui. Lisäksi oli hän samasta syystä harvoin saanut
uppiniskaisiksi häiritsijöikseen sukulaisia tai puolisoitakaan; nämä
eivät olleet yleensä näyttäneet haluttomilta sallimaan sellaisten
asiain mennä menoansa.

Kaarlo oli siis kyllä periaatteessa peräti huikentelevainen ja
järjestelmällisesti epäuskoinen naisellisen hyveen ja miehisen
kunniantunnon tunnustamisessa, mikäli tämä kunniantunto koski
naissukulaisten mainetta. Mutta hän ei ollut omiaan vasiten tuottamaan
häpeätä perheeseen, missä valloitus olisi saattanut kohdata
rajua kiistaa ja olla työläästi saavutettavissa sekä aiheuttaa
seuraamuksekseen yleistä surkeutta, puhumattakaan siitä, että häväistys
jutun aikaansaajaa vastaan heräisi laajoissa piireissä kiivasta vihaa
ja katkeruutta.

Mutta kuninkaan seuran vaarallisuutena oli se seikka, että hän ei
juuri uskonut olevan sellaisia tapauksia, joita karvastuttaisi
pääuhrin tunnontuska tai tekisi arveluttaviksi hänen omaistensa tai
sukulaistensa raju vimmastus. Hän olikin jo havainnut sellaisia
tapauksia kohdeltavan mannermaalla ikäänkuin tavallisina asioina,
jotka olivat helposti järjestettävissä aina kun oli kysymyksessä
hyvin vaikutusvaltainen mies; ja hän oli todella ylimalkaan
kumpaisenkin sukupuolen ankaran siveellisyyden epäilijä ja taipuvainen
katsomaan sitä hunnuksi, jonka omaksui naisten sievistely ja miesten
ulkokultaisuus, kiristääkseen runsaampaa hyvitystä mukautumisestaan.

Pohtiessamme hänen luonnonlaatuansa lempiseikoissa vei vaeltajan
valitsema polku hänet monia umpimähkäisiä mutkia myöten viimein
Victor Leen huoneen ikkunain alle. Siellä hän näki Alicen kastelevan
ja järjestelevän muutamia: ruukkukasveja ulkonevan ikkunan ääressä,
jonne oli helppo kavuta päivänvalolla, vaikka hän oli pimeällä
havainnut sen yrityksen vaaralliseksi. Mutta ikkunakomerossa ei
näyttäytynyt ainoastaan Alice, vaan hänen isänsäkin, joka viittasi
häntä tulemaan ylös. Perheseura näytti nyt lupaavammalta kuin äsken,
ja pakolaisprinssi oli kyllästynyt leikkimään hippisillä omantuntonsa
kanssa sekä käynyt hyvinkin halukkaaksi antamaan asiain kehittyä
niinkuin sattuma ratkaisisi.

Hän kiipesi keveästi ylös kiviseinän murtuillutta pintaa pitkin ja
sai mieltyneen tervehdyksen vanhalta ritarilta, joka piti reippautta
suuressa arvossa. Alicekin tuntui ilahtuvan nähdessään vilkkaan
ja mielenkiintoisen nuoren miehen, ja hänen läsnäolostaan sekä
siitä teeskentelemättömästä hilpeydestä, jolla tyttö nautti hänen
sutkauksistaan, prinssi elähtyi näyttelemään niitä sukkeluuden ja
leikkisyyden lahjoja, joita kellään ei ollut suuremmassa määrin.

Hänen ivansa virkisti vanhaa herrasmiestä. Tämä nauroi kyyneltyäkseen,
kun nuorukainen, jonka edellytyksistä hänen juhlallisen kunnioituksensa
saamiseen hänellä ei ollut aavistustakaan, hauskutti häntä
perätysten matkimalla skotlantilaista presbyteriläistä pappismiestä,
Pohjolan köyhänylpeätä hidalgoa, vuoristopäällikön tuimaa ja
ylenpalttista korskeutta sekä kelttiläistä murretta, hidasta ja
jäykempää alamaalaista, joihin kaikkiin hän oli tutustunut asuessaan
Skotlannissa. Alicekin nauroi ja taputti käsiään, itse huvitettuna
ja isänsä hyväntuulisuudesta hyvillään. Koko seurueessa vallitsi
mitä virkein ratto, kun Albert astui sisälle kiihkeänä tapaamaan
Louis Kerneguyn ja viemään hänet yksityiseen haasteluun tohtori
Rochecliffen luo, joka oli innokkuutensa, uutteruutensa ja ihmeellisen
tietorikkautensa ansiosta sukeutunut heidän mestariluotsikseen noina
pulmallisina päivinä.

On tarpeetonta esittää lukijalle kaikkia heidän neuvottelunsa
yksityiskohtia. Saadut tiedot olivat sikäli suotuisia, että vihollinen
ei näkynyt saaneen mitään vihiä kuninkaan kulusta etelää kohti, vaan
tuntui jääneen siihen käsitykseen, että hän oli päässyt pakenemaan
Bristolista, kuten oli huhuttu. Ja aikomuksena se oli ollutkin, mutta
kuninkaan lähtöä varten varatun aluksen laivuri oli hätääntynyt ja
purjehtinut ulapalle ilman kuninkaallista kuljetettavaansa. Mutta kun
häntä oli jo epäilty palveluksestaan, levitti hänen lähtönsä juuri sitä
käsitystä, että kuningas oli pujahtanut maasta hänen mukanaan.

Tämä oli kyllä ilahuttavaa, mutta tohtorilla oli ikävämpiä viestejä
rannikolta. Oli muka ilmaantunut suuria vaikeuksia laivan hankkimisessa
noin kallisarvoista vierasta varten. Hänen majesteettiansa varoitettiin
millään muotoa uskaltautumasta lähelle rannikkoa, ennen kuin hän saisi
sanoman, että kaikista valmistuksista oli täydellisesti suoriuduttu.

Kukaan ei kyennyt esittämään turvallisempaa asuinpaikkaa kuin hänen
nykyisensä oli. Eversti Everardia ei suinkaan pidetty itsekohtaisesti
vihamielisenä kuningasta kohtaan, ja Cromwellin oletettiin rajattomasti
luottavan Everardiin. Palatsihuvilan sisus tarjosi lukemattomia
kätköpaikkoja ja salaisia pääsyteitä, jotka eivät olleet tunnettuja
kellekään muulle kuin rakennuksen vanhoille asukkaille -- vieläpä
olivat ne Rochecliffelle paljoa tutumpia kuin näillekään, sillä
naapurikauppalan kirkkoherrana ollessaan oli hän muinaistutkijan
urkkimishalun kannustamana tehnyt uutteria tutkimuksia vanhoissa
raunioissa, ja moniaita niiden saavutuksia arveltiin hänen pitäneen
omana salaisuutenaan.

Näiden mukavuuksien vastapainoksi oli epäämättömästi totta, että
parlamentin valtuutetut olivat vielä hyvinkin lähellä ja saattoivat
ensi tilaisuudessa ottaa takaisin käskyvaltansa. Mutta kukaan ei
katsonut sellaisen tilaisuuden esiintymistä todennäköiseksi, ja koska
Cromwellin ja armeijan merkitys kävi yhä selvemmin vallitsevaksi,
uskoivat kaikki, että pettyneet valtuutetut eivät yrittäisi millään
tavoin vastustaa hänen tahtoansa, vaan odottaisivat kärsivällisesti
joltakulta muulta taholta hyvitystä rauenneista valtuuksistaan.
Master Joseph Tomkinsin välittämä kulkupuhe ilmoitti, että he
olivat päättäneet ensiksikin peräytyä Oxfordiin ja parhaillaan
valmistausivat lähtöön. Tämä tuntui yhä vahvistavan Woodstockin
turvallisuutta. Senvuoksi päätettiin, että kuningas jäisi Louis
Kerneguynä palatsihuvilan asukkaaksi, kunnes saataisiin toimitetuksi
hänen pakoansa varten alus sellaiseen satamaan, jota voitiin katsoa
taatuimmaksi ja mukavimmaksi.



24. LUKU.

VAARA TARJOLLA.


Kaarlo -- meidän lienee jo annettava hänelle oma nimensä -- mukautui
helposti olosuhteisiin, jotka tekivät hänen asumisensa Woodstockissa
suotavaksi. Epäilemättä hän olisi paljoa mieluummin varmistuttanut
turvallisuutensa pakenemalla kiireimmiten rajan taakse, mutta hän
oli jo oleksinut monissa epämukavissa piilopaikoissa, käyttänyt
vastenmielisempiä valepukuja ja tehnyt pitkällisiä ja tukalia
matkoja, joilla ilmitulon vaara oli useinkin käynyt hyvin uhkaavaksi,
kun oli alituiseen karteltava valtapuolueeseen kuuluvia tyystiä
oikeudenpalvelijoita ja sotilaspatrulleja, joiden upseerit tavallisesti
ottivat toimiakseen omalla valtuudellaan. Häntä ilahdutti senvuoksi
jokseenkin huoleton lepo ja tavallaan taattu turva.

On myös otettava lukuun, että Kaarlo paremmin tutustuttuaan oli
täydellisesti suopunut seuraansa Woodstockissa. Hän oli nähnyt, että
kauniin Alicen mielenkiinnon herättämiseksi ja hänen saadakseen
melkoisen paljon haastella tytön kanssa ei tarvittu mitään muuta kuin
alistua hänen vanhan kavalieri-isänsä mielijohteisiin ja edistää
tämän tuttavallisuutta. Moniaat miekkailuerät, joissa Kaarlo varoi
paljastamasta täydellisempää taitoaan ja käyttämästä täyttä nuorekasta
voimaansa ja vikkelyyttään -- joidenkuiden Shakespearen kohtausten
sietäminen, ritarin lukiessa näitä ääneen enemmän innostuneesti kuin
aistikkaasti -- vähäinen soitannon taito, jossa vanhus oli ollut
etevä -- nöyrän kunnioituksen osoittaminen muutamia vanhanaikaisia
mielipiteitä kohtaan, joille Kaarlo salavihkaa nauroi -- se riitti
yltäkyllin voittamaan valepukuisen prinssin puolelle Sir Henry Leen
harrastuksen ja hänen viehättävän tyttärensä hyväntahtoisuuden. Ei
ole koskaan ollut kahta nuorta henkilöä, joiden voitaisiin sanoa
alottaneen tällaisen tuttavuuden niin epätasaisin edellytyksin. Kaarlo
oli elostelija, ja jollei hän kylmästi harkiten ollut päättänyt
kehittää Alicea kohtaan tuntemaansa intohimoa häpeälliseen loppuun,
oli hän joka hetki omiaan kiihtymään epäilemänsä hyveen lujuuden
koetukseen. Alice puolestaan tuskin tiesikään, mitä elostelijan
tai viettelijän käsite merkitsi. Hänen äitinsä oli kuollut varhain
kansalaissodan alussa, ja tyttö oli saanut kasvatuksensa enimmäkseen
veljensä ja serkkunsa parissa; senvuoksi hänen sävynsä ilmaisi
pelotonta ja epäilyksistä vapaata suoruutta, jota Kaarto ei varmaankaan
ollut haluton tulkitsemaan omille näkökohdilleen suosiolliseksi.
Hakkaus on ensimäinen tunne, joka herättää viattomimmassakin ja
yksinkertaisimmassa mielessä arkuutta ja pidättelyä miehistä sukupuolta
kohtaan yleensä, mutta Alicen rakastuminen serkkuunsa ei ollut
aiheuttanut sellaista säikkyä _hänen_ povessaan. He olivat likeisiä
sukulaisia, ja vaikka Everard oli nuori, oli hän kuitenkin useita
vuosia vanhempi Alicea, ja tämä oli lapsuudestaan asti tuntenut häntä
kohtaan sekä kunnioitusta että hellyyttä. Kun tämä varhainen ja
lapsekas tuttavallisuus kypsyi nuorekkaaksi rakkaudeksi, tunnustetuksi
ja molemminpuoliseksi, poikkesi se vieläkin muutamilla vivahduksilla
siitä tunnekuohusta, jota syntyy rakastavaisten kesken, kun nämä ovat
alkuaan olleet vieraita toisilleen, kunnes heidän tunteensa ovat
yhtyneet kosinnan luonnollisessa uomassa. Heidän rakkautensa oli
hellempi, tuttavallisempi, täydemmin luottamuksellinen, kenties myös
puhtaampi sekä kiihkeän rajuuden tai pelkäilevän mustasukkaisuuden
puuskauksista vapaampi. Alicen mieleen ei milloinkaan johtunut se
mahdollisuus että kukaan voisi pyrkiä Everardin kilpailijaksi hänen
tunteissaan, ja kertaakaan ei hänen mielikuvituksessaan saanut sijaa
aatos, että tämä kummallinen skotlantilainen nuorukainen, joka nauratti
häntä leikkisyydellään kuten omituisuuksillansakin, olisi vaarallinen
tai varottava seurakumppani. Sellainen tuttavuus, johon hän päästi
Kerneguyn, oli samaa kuin hän olisi suonut omaan sukupuoleensa
kuuluvalla kumppanille, jonka tapoja hän ei aina hyväksynyt, vaikka
havaitsi hänen seuransa aina huvittavaksi. Oli luonnollista, että Alice
Leen käytöksen vapaus täydellisestä välinpitämättömyydestä johtuneena
tuntui lähenevän rohkaisua kuninkaallisen teikarin mielestä, ja että
tämän kauniit päätökset Woodstockin vieraanvaraisuuden loukkaamisen
varomisesta alkoivat horjua, mikäli kiusauksen tilaisuuksia ilmeni
tiheämpään. Näitä tilaisuuksia suosi Albertin lähtö Woodstockista jo
seuraavana päivänä heidän saapumisensa jälkeen. Edellä mainitussa
kolmimiehisessä istunnossa oli sovittu, että hän pistäytyisi
vierailulle Everard-enonsa luo Kentin kreivikuntaan, jotta hänen
näyttäytymisensä siellä poistaisi aiheen epäluulolta, jota voisi johtua
hänen asumisestaan Woodstockissa, samalla kun sitten ei olisi mitään
tekosyytä hänen isänsä perheen häiritsemiseksi sillä perusteella, että
sen keskuudessa majaili mies, joka oli ollut aseissa niin äskettäin.
Hän oli myös ottanut varsin vaaralliseksi tehtäväkseen poikkeilla
eri kohtiin rannikolle tarkastamaan niiden paikkojen turvallisuutta,
joista oli valittava kuninkaan pakosatama hänen pyrkiäkseen merelle.
Näiden seikkojen katsottiin varmistuttavan kuninkaan turvallisuutta
ja helpoittavan hänen lopullista pelastautumistansa. Mutta Alicelta
riistettiin siten veljensä läsnäolo, Nuori Lee olisi ollut hänen
valpas holhoojansa, mutta kuninkaan aikaisempaa keveätä puhetta oli
veli pitänyt hilpeän luonteen purkauksena, ja hän olisi mielestään
tehnyt hallitsijalleen suurta vääryyttä, jos olisi vakavasti epäillyt
tätä niin törkeästä vieraanvaraisuuden loukkaamisesta kuin Alicen
häpeällinen ahdistaminen olisi merkinnyt. _-_

Woodstockin huonekunnassa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät näyttäneet
niin tyyten leppyneen Louis Kerneguyhin tai alistuneen hänen
aikeisiinsa. Toinen oli Bevis, joka tuntui ensimäisestä rettelöisestä
kohtauksesta saakka kantavan kaunaa uutta vierasta vastaan, Kaarlon
kykenemättä lauhduttamaan sitä millään lähentelyllä. Jos paashi jäi
sattumalta kahden kesken nuoren emännän kanssa, näki Bevis aina
hyväksi pysytellä mukana; se siirtyi Alicen istuimen viereen ja
murisi kuuluvasti, kun teikari lähestyi tyttöä. "On vahinko", tuumi
valepukuinen prinssi, "että Beviksenne ei ole verikoira, sanoaksemme
sitä suorastaan keropääksi -- se on liian komea, liian ylväs ja
hienostunut hautoakseen tuollaisia yrmeitä ennakkoluuloja koditonta
kavalieriparkaa vastaan. Olenpa vakuutettu siitä, että siihen
veitikkaan on siirtynyt Pymin tai Hampdenin sielu, joka yhäti ilmaisee
vihaavansa kuninkuutta ja sen kaikkia kannattajia."

Alicen oli tällöin tapana vastata, että Bevis oli uskollinen
ajatuksissa ja töissä, ainoastaan yhtyen hänen isänsä nurjamielisyyteen
kaikkia skotlantilaisia vastaan, ja se tunne oli hänen tunnustettava
jokseenkin voimakkaaksi. "Ei, sitten on minun keksittävä joku muu
syy", virkkoi oletettu Louis, "sillä minä en voi sallia Sir Bevisin
pahastuksen perustua kansalliseen vastenmielisyyteen. Tahdomme siis
olettaa, että joku uljas kavalieri, joka samosi sotaan ja jäi sille
tielleen, on omaksunut tämän hahmon katsellakseen vielä asuinsijoja,
joista se erisi niin vastahakoisesti, ja hän on kademielinen nähdessään
Louis Kerneguy-parankaan tulevan niin likelle hänen hukkaantuneiden
tunteittensa valtiatarta." -- Puhuessaan hän lähestyi tuolia, ja Bevis
ilmaisi mielialansa kumealla murinalla. "Siinä tapauksessa teidän on
paras pysyä loitolla", vastasi Alice nauraen, "sillä mustasukkaisen
ihailijan aaveen usuttaman koiran purema ei voi olla kovinkaan
vähäpätöinen". Ja kuningas pitkitti puhelua samalla tolalla, joka ei
johtanut Alicea aavistamaan mitään vakavampaa kuin eriskummallisen
nuorukaisen apinamaista teikaroimista, mutta sai valepukuisen
vieraan ehdottomasti ajattelemaan, että hän oli päässyt tuollaiseen
valloitukseen, joita usein ja helposti sattuu häiritsijäin osalle.
Terävästä havaitsemuksestaan huolimatta hän ei riittävästi oivaltanut,
että kuninkaallinen tie naiselliseen suosioon on avoinna hallitsijoille
ainoastaan silloin kun he esiintyvät loistossaan, ja että heidän
kosiskellessaan tuntemattomina armastelun polku on samojen mutkien ja
vastuksien haittaama kuin yksityisillä kansalaisilla.

Bevisin lisäksi tarkkaili Louis Kerneguyn esiintymistä toinenkin
perheen jäsen, eikä suinkaan ystävällisin silmin. Phoebe Mayflowerin
kokemus ei ulottunut kylän piiriä ulommaksi, mutta hän tunsi maailmaa
kuitenkin paljoa paremmin kuin emäntänsä, ja hän oli sitäpaitsi viittä
vuotta vanhempi tätä. Tietävämpänä hän oli epäluuloisempi. Hän arveli
tuon oudonnäköisen skotlantilaisveitikan liehittelevän nuorta emäntää
enemmän kuin oli soveliasta tulokkaan yhteiskunnallisessa asemassa, ja
vielä lisäksi, että Alice antoi hänelle hieman runsaammin rohkaisua
kuin Parthenia olisi suonut millekään tuollaiselle leiskujalle
Argaluksen poissaollessa -- sillä noiden kuuluisain arkadialaisten
rakkaustarinoita käsittelevä nide[24] oli silloin nuorten miesten ja
neitokaisten mielikirjana kautta koko iloisen Englannin. Sellaisia
epäluuloja hautoessaan Phoebe oli ymmällä, miten käyttäytyä tässä
tilanteessa, vaikka hän oli päättänyt olla suvaitsematta vähäisintäkään
vastuksen mahdollisuutta eversti Everardin totisen rakkauden tolalla
ilman korjaamisen yritystä. Hän suosi itse erityisesti Markhamia, joka
muuten oli hänen sanantapansa mukaan niin pulska ja vetävä nuori mies
kuin Oxfordshiressä nähtiin, ja tuo skotlantilainen variksenpelätti ei
ollut verrattavissa häneen sen paremmin kuin liitu juustoon. Ja silti
hän myönsi, että master Kerneguyllä oli ihmeellisen hyvin öljytty
kieli ja että tuollaisia teikareita ei käynyt halveksiminen. Mitä
oli tehtävä? -- hänellä ei ollut mitään tosiseikkoja esitettävänä,
ainoastaan epämääräistä uumoilua, ja häntä peloitti puhua asiasta
emännälleen, jonka ystävällisyys oli kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan
kehoittanut tuttavallisuuteen.

Hän kuulusti Jocelinen mielipidettä kautta rantain; mutta ties miten
olikaan metsänvartijassa herännyt kovin suurta harrastusta tätä
onnetonta nuorukaista kohtaan, ja mies piti häntä niin tärkeänä
vieraana, että Phoebe ei saanut vaikutetuksi häneen mitään. Vanhalle
ritarille puhuminen olisi nostattanut yleisen myrskyn. Arvoisa
kappalainen oli Woodstockissa kaikkien ongelmien yliratkaisija, ja
hän olisi ollut neitosen luonnollisimpana neuvojana, sillä hän oli
kutsumuksensa johdosta rauhaarakastava ja siveellinen sekä käytännön
aloilla harjaantunut keinokkaaksi. Mutta hän taasen oli tahtomattaan
loukannut Phoebea, jolle oli hänen puheessaan osunut klassilliseksi
lisänimeksi _Rustica Fidele_. Toinen ei sitä nimitystä ymmärtänyt,
joten hän katsoi pakolliseksi paheksia sitä häpäisevänä, vakuuttaen,
että hän ei rustannut itseänsä enempää kuin muutkaan ihmiset. Siitä
asti hän oli karttanut t:ri Rochecliffen tapaamista, jota olikin helppo
välttää.

Master Tomkins kulki alituiseen edes takaisin talossa kaikenlaisilla
verukkeilla; mutta hän oli keropää, ja Phoebe oli liian uskollinen
kavaliereille, suodakseen kellekään vihollisiin kuuluvalle sanansijaa
heidän keskinäisissä selkkauksissaan. Sitäpaitsi oli independentti
puhunut itse Phoebelle sellaiseen tapaan, että tämä johtui
kieltäytymään kaikesta tuttavallisuudesta hänen seurassaan. Ja lopuksi
olisi saattanut neuvotella kavalieri Wildraken kanssa, mutta neitosella
oli omat syynsä jokseenkin pontevaan väitteeseen, että kavalieri
Wildrake oli häpeämätön lontoolainen renttu. Vihdoin hän päätti
ilmaista epäluulonsa sille henkilölle, jolla oli enimmin harrastusta
niiden todentamiseen tai kumoamiseen.

"Annankin master Markham Everardin tietää, että hänen hunajakennonsa
ympärillä pörrää ampiainen", tuumi Phoebe, "ja lisäksi, että tiedän
tuon nuoren skotlantilaisen kuvatuksen vaihtuneen naisesta mieheksi
matami Greenin luona ja antaneen matami Greenin Dollylle kultakolikon,
jotta hän ei hiiskuisi siitä mitään. Eikä hän ole siitä virkkanutkaan
kellekään muulle kuin minulle, ja hän tietää parhaiten itse, antoiko
hän kultakolikosta mitään vastikkeeksi -- mutta master Louis on nenäkäs
virnake, joka on hyvinkin soinut pyytää."

Kului kolme tai neljä päivää asiain pysyessä tällä kannalla.
Valepukuinen prinssi ajatteli toisinaan lempiseikkailua, jonka näytti
Onnetar osuttaneen hänen tielleen huvikkeeksi, ja käytti hyväkseen mitä
tilaisuuksia sattui tuttavallisuutensa lisäämiseen Alice Leen seurassa.
Mutta paljoa useammin hän ahdisti t:ri Rochecliffeä kysymyksillään paon
mahdollisuudesta. Kykenemättä vastaamaan niihin rauhoitteli kunnon
mies itseänsä kuninkaalliselta hätäilyltä, vetäytymällä palatsihuvilan
moniin tutkimattomiin komeroihin, jotka olivat tunnettuja kenties
ainoastaan hänelle, hän kun oli jo lähes parikymmentä vuotta
kirjoitellut teostansa Woodstockin ihmeistä.

Neljäntenä päivänä sattui, että joku vähäpätöinen seikka oli
toimittanut ritarin liikkeelle, ja hän oli jättänyt perheeseen jo
kotiutuneen nuoren skotlantilaisen Victor Leen vierashuoneeseen
Alicen seuraan. Tällaiseen asemaan joutuneena hän arveli hetken
otolliseksi, antautuakseen sellaisiin korupuheisiin, joita saattoi
sanoa kokeellisiksi, niinkuin kroatialaiset kahakoidessaan pitelevät
ohjaksia tiukalla, valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun, tai
karauttavat tiehensä tulematta liian likelle, asianhaarain mukaan.
Lähes kymmenen minuutin ajan hän ensin haasteli jonkunlaista
hämäräperäistä mielistelyä, jota Alice mielin määrin saattoi tulkita
joko joutavoimiseksi tahi vakaasti tarkoitetuiksi viittauksiksi.
Olettaessaan sitte tytön syventyneen aprikoimaan hänen tarkoitustaan
hän nolostuksekseen huomasi yhdestä ainoasta lyhyestä kysymyksestä,
että hänen sanojaan ei ollut ollenkaan tarkattu ja että Alice
sillähaavaa ajatteli pikemmin mitä hyvänsä muuta kuin hänen puheittensa
merkitystä. Tyttö kysyi häneltä, tiesikö hän sanoa, paljonko kello oli,
ja hänen sävynsä ilmaisi todellista uteliaisuutta ajaa kulumisesta,
osoittaen keimailun aivan mahdottomaksi.

"Lähden katsomaan tiimapatsaasta, mistress Alice", vastasi teikari
nousten, ja häntä punastutti se halveksuminen, jolla hän ajatteli
olevansa kohdeltu.

"Tehkää niin hyvin, master Kerneguy", virkkoi Alice tyyten
aavistamattomana herättämästänsä pahastuksesta.

Master Louis Kerneguy poistui huoneesta, ei kuitenkaan hankkimaan
pyydettyä tietoa, vaan purkamaan suuttumustansa ja pettymystään ja
vannomaan vakaammin kuin oli tähän asti rohjennut, että Alice joutuisi
katumaan hävyttömyyttään. Kaikessa hyväluontoisuudessaan hän oli
kuitenkin prinssi, tottumaton vastaväitteisiin, saati halveksumiseen,
ja hänen turhamaisuutensa oli nyt saanut kipeän kolauksen. Kiivain
askelin hän riensi ajopuistoon, muistaen omaa turvallisuuttansa
ainoastaan sikäli, että valitsi sisemmät ja yksinäisemmät
lehtokujat kävelylleen. Siellä hän marssi joutuisin ja joustavin
askelin, sillä uupumuksestaan tointuneena hän pääsi nyt liikkumaan
entisellään, ja viihdytteli äkäänsä kostosuunnitelmilla häpeämätöntä
maalaiskeimailijatarta vastaan. Mikään vieraanvaraisuuden kunnioitus ei
saanut enää tästälähin pelastaa mokomaa antamasta hyvitystä.

Ärtynyt teikari sivuutti

    "aurinkokellon sammaleisen patsaan",

suvaitsematta tiedustaa siltä mitään, -- eikä se olisikaan voinut
tyydyttää hänen uteliaisuuttansa, sillä päivä ei paistanut. Hän
kiirehti sitten eteenpäin, suojellen kasvojansa viitallaan ja
kumartuen laahustavaan käyntiin, joka lyhensi hänen silmäänpistävää
mittaansa. Pian joutui hän metsän hämyisiin kujiin, painuen niitä
myöten huomaamattansa yhä syvemmälle ja samoten heikentymättömän
vinhasti, olematta suurestikaan selvillä suunnastaan. Äkkiä pysähdytti
hänen kulkunsa äänekäs huikkaus ja sitte seis-huuto, jota säesti
vielä hätkähdyttävämpi ja kummallisempi toimenpide, kepin kosketus
olkapäähän, suopeana kylläkin, mutta sentään hiukan käskevänä merkkinä.

Tällä hetkellä ei olisi juuri mikään tapaaminen tuntunut
tervetulleelta, mutta sen henkilön ulkomuoto, joka oli siten pidättänyt
hänet, saattoi kaikkein vähimmin näyttää hänestä miellyttävältä tai
olosuhteisiinsa otolliselta. Kääntyessään hän näki likellään lähes
kuusi jalkaa pitkän nuoren miehen, rakenteeltaan ryhdikkään ja
sopusuhtaisen. Vieraan asu oli siisti ja ilmaisi vallassäätyä, mutta
samalla vakava ja jollakin tavoin säntillisyyttä osoittava. Niinpä
kaulushuivin huikaiseva valkoisuus ja kankeus sekä sahviaanikenkien
tahraton kiilto olivat merkkeinä järjestyksen harrastuksesta,
jollainen oli köyhtyneille ja kukistuneille kavaliereille vierasta,
mutta sitävastoin voitollisen puolueen elämäntavoille ominaista.
Tämähän kykeni huolettomasti pukeutumaan arvonsa mukaan, ja sen
korkeampien ja kunnioitettavampien piirien sääntönä olikin vaatetuksen
ja käyttäytymisen säädyllisyys ja vakaisuus. Prinssiä vastaan painoi
vaa'assa toinenkin seikka, ja se oli vielä kuvaavampi näennäisen
vertailun epätasaisuudelle. Tämän tahtomattoman keskustelun haastajalla
ilmaisi vankka ruumis lujaa voimakkuutta, otsa kuvasti käskyvaltaa
ja päättäväisyyttä, vasemmalla kupeella riippui pitkä pistomiekka,
oikealle puolelle vyötä oli kiinnitetty väkipuukko ja itse vyöhön
pistetty pari pistooleja, jotka olisivat riittäneet asettamaan hänet
voittopuolelle Louis Kerneguyn jäädessä pelkän miekkansa varaan,
vaikkapa pakolainen olisikin ruumiillisilta voimilta vastannut
äkillistä pidättäjäänsä paremmin kuin oli asian laita.

Karvaasti katui Kaarlo ajattelematonta kiivastusta, joka oli
toimittanut hänet nykyiseen asemaansa, mutta etenkin pistoolien
puutetta, hän kun oli jättänyt taloon nuo välineet jotka varsin
suuressa määrin asettavat ruumiillisen vantteruuden ja heikkouden
samalle tasolle. Kuitenkin hän käytti hyväkseen sitä urheutta ja
mielenmalttia, joita oli kautta vuosisatojen puuttunut harvoilta hänen
sukunsa jäseniltä, Hän seisoi lujana ja liikkumattomana, viitta yhä
verhoamassa kasvojen aliosaa, antaakseen aikaa selitykselle siltä
varalta, että hänet otaksuttiin joksikuksi toiseksi henkilöksi.

Tämä kylmäverisyys teki tehonsa, sillä toinen virkahti vuorostaan
kummastuneena ja epätietoisena: "Eikö siinä ole Joceline Joliffe?
Jollen tunne Joliffea, niin minun pitäisi toki tuntea oma viittani."

"En ole Joceline Joliffe, kuten näette, sir", vastasi Kerneguy
tyynesti, suoristautuen osoittamaan täyden mittansa ja pudottaen viitan.

"Vai niin!" ihmetteli vieras. "Sitte, herra tuntematon, minun onkin
lausuttava mielipahani siitä, että käytin keppiäni, tahtoessani
pysähdyttää teidät. Tuosta asusta, jonka varmasti tunnen omakseni,
päättelin teidät Jocelineksi, koska jätin sen hänen haltuunsa
palatsihuvilaan."

"Jos olisin ollut Joceline, sir", tuumi prinssi aivan rauhallisesti,
"niin teidän ei olisi mielestäni pitänyt napauttaa niin lujasti".

Toista hämmennytti ilmeisesti se vakaa levollisuus, jota hän kohtasi.
Kohteliaisuuden tunto saneli ensiksikin anteeksipyynnön erehdyksestä,
kun hän oli luullut olevansa jokseenkin varma henkilöstä. Master
Kerneguyn asema ei sallinut liikanaista mahtipontisuutta; hän ilmaisi
vakavalla kumarruksella hyväksyvänsä tarjotun puolustelun ja kääntyi
sitte kävelemään oletuksensa mukaan palatsihuvilaa kohti, vaikka hän
oli samonnut metsässä eri suuntiin risteileviä puistokujia pitkin liian
pikaisesti, ollakseen varma oikeasta tolasta.

Häntä kiusasi pahoin havainto, että hän ei päässytkään täten eroon
kumppanista, jonka oli saanut vastoin tahtoansa. Astelipa hän
hitaasti tai nopeasti, uusi tuttava säätyläis- ja puritaniasussaan,
vantterana ja hyvin asestautuneena, kuten olemme hänet kuvanneet,
näytti päättäneen pitää 'hänelle seuraa, ja yrittämättä saapua hänen
rinnalleen tai ruveta keskusteluun ei hän kertaakaan päästänyt toista
loittonemaan kahta tai kolmea kyynärää edemmäksi valvonnastaan.
Vaeltaja paransi vauhtiansa, mutta vaikka hän oli silloin nuoruudessaan
-- kuten jälkeenpäin kypsyneemmällä iällä -- Britannian ripeimpiä
kävelijöitä, muukalainen pysyi täydellisesti hänen veroisenansa,
jouduttamatta askeleitansa juoksuun. Moinen vainoaminen kävi niin
tiukaksi ja kiusaannuttavaksi, että Kaarlon ylpeys heräsi kuten
pelkokin. Hän alkoi ajatella, että mitä hyvänsä vaaraa saattoikaan
koitua kahdenkeskisestä ottelusta, hänen oli kuitenkin viisaampi
pyrkiä selville tästä kookkaasta saattolaisestaan metsässä kuin vasta
lähempänä jotakin asuttua paikkaa, missä tuollainen käskyvaltainen
henkilö varmaankin tapaisi ystäviä ja kannatusta.

Huolestuneena, tuskastuneena ja suutuksissaan pyörähti Kaarlo senvuoksi
päin seuraajaansa, kun he saapuivat kaidalle metsätielle, joka johti
Kuninkaan tammen hallitsemalle pikku niitylle; sen katkeilleet ja
käiverät oksat sekä jättiläismäinen runko kuvastuivat tuon villin
lehtokujan taustalla.

"Sir", hän sanoi seuraajalleen, "te olette jo ollut syypää yhteen
hävyttömyyteen minua kohtaan. Te olette pyytänyt anteeksi, ja
tietämättä mitään syytä, miksi valitsisitte juuri minut töykeästi
kohdeltavaksi, olen arvelematta hyväksynyt puolustelunne. Onko meidän
keskemme vielä mitään sovitettavaa, mikä saa teidät tällä tavoin
seuraamaan minua? Jos on, niin selitän tai hyvitän sen ilomielin,
mikäli asian laatu sallii. Luullakseni ette voi kantaa minua vastaan
mitään kaunaa, sillä minä en liene teitä koskaan ennen nähnyt. Olen
aulis antamaan teille omakohtaisen hyvityksen, jos voitte esittää
pätevän syyn sen pyytämiseen. Jos mielessänne on pelkkää tunkeilevaa
uteliaisuutta, niin ilmoitan teille, että minä en siedä kenenkään
kärkkymistä kintereilläni, ollessani yksityisellä kävelyllä."

"Kun tunnen oman viittani toisen miehen hartioilla", vastasi vieras
kuivakiskoisesti, "lienee, minulla luonnollinen oikeus seurata
nähdäkseni, mihin se joutuu. Vaikka olenkin erehtynyt kantajasta, sir,
olen kuitenkin varma siitä, että minulla oli yhtä hyvä oikeus kopauttaa
omaa viittaani kuin kellään on vaatteittensa harjaamiseen, joskin te
olitte siihen verhoutunut. Jos siis tahdomme pysyä hyvissä väleissä,
niin on minun kysyttävä esimerkiksi, miten saitte tuon viitan ja minne
olette sen keralla menossa? Muutoin otan vapaudekseni pidättää teidät,
minulla kun on siihen riittävä valtuus."

"Voi onnetonta levättiä", ajatteli prinssi, "niin, ja kolmin verroin
onnetonta turhanaikaista oikkua, joka lähetti minut tänne tämä
vaatekappale leukani ympäri kiedottuna haastamaan riitaa ja herättämään
huomiota, kun turvallisuuteni mitä tähdellisimmin kaipaisi rauhaa ja
näkymättömyyttä!"

"Jos sallitte minun arvata, sir", pitkitti vieras, joka ei ollut kukaan
muu kuin Markham Everard, "niin tahdon saada teidät vakuutetuksi siitä,
että olette paremmin tunnettu kuin luulettekaan".

"No, taivas varjelkoon!" rukoili puhuteltu henkilö ääneti, mutta yhtä
hartaasti kuin hän oli koskaan elämässään turvautunut rukoukseen.
Tänäkään äärimäisen hätätilan hetkenä hänen miehuutensa ja tyyneytensä
eivät kuitenkaan pettäneet, ja hän muisti olevan tuiki tärkeätä, että
hän ei näyttäisi säikähtyneeltä, vaan vastaisi siten, että vaarallinen
kumppani kenties johtuisi paljastamaan, miten pitkälle hänen todelliset
tietonsa tai epäluulonsa ulottuivat.

"Jos tunnette minut, sir", hän sanoi, "ja olette herrasmies, kuten
esiintymisestänne tuntuu, niin teidän ei voi olla vaikea oivaltaa,
minkä sattuman on täytynyt toimittaa ylleni nämä vaatteet, joita
sanotte omiksenne".

"Ohoo, sir", vastasi eversti Everard, jonka raivostusta ei suinkaan
lauhduttanut muukalaisen vastauksen säveys, "on sitä luettu Ovidiuksen
'Metamorphoses' ja tiedetään, niissä aikeissa nuoret herrasmiehet
kulkevat valepukuisina -- tiedetäänpä myös, että naisellistakin asua
käytetään erityisissä tilanteissa -- on kuultu Vertumnuksesta ja
Pomonasta".

Punnitessaan näitä sanoja huokasi hallitsija jälleen hartaan rukouksen,
että tällä pahalta näyttävällä jutulla ei olisikaan syvemmälle
ulottuvaa juurta kuin jonkun Alice Leen ihailijan kademielisyys, ja
hän vakuutti itsekseen kaikesta kauniiseen sukupuoleen kiintymisestään
huolimatta aivan huokeasti kieltäytyvänsä tenhoavimmastakin Eevan
tyttärestä, päästäkseen selville nykyisestä pinteestään.

"Sir", hän sanoi, "te näytte olevan herrasmies. Niin ollen ei minulla
ole mitään vastahakoisuutta mainita teille, että minäkin kuulun siihen
luokkaan."

"Tai jonkun verran korkeampaan?" tiedusti Everard. "Herrasmies",
vastasi Kaarlo, "on määritelmä, joka käsittää kaikki vaakunan
käyttämiseen oikeutetut arvoasteet. Herttua, loordi tai prinssi ei
ole muuta kuin herrasmies, ja onnettomuuteen joutuneena, kuten minä,
hänen sietää olla hyvillään, jos hänelle myönnytetään se ylimalkainen
kohteliaisuuden sanelma."

"Sir", lausui Everard, "aikomuksenani ei ole houkutella teitä mihinkään
tunnustukseen, joka haittaisi omaa turvallisuuttanne. En myöskään
katso asiakseni esiintyä vangitsemassa yksityisiä kansalaisia, jotka
nurinkurinen käsitys kansallisesta velvollisuudesta on saattanut
johdattaa erehdyksiin, varsinkin kun suoraluontoisten miesten tulee
pikemmin sääliä niitä kuin rangaista. Mutta jos ne, jotka ovat
toimittaneet synnyinmaahansa kansalaissodan ja suuria vaurioita,
edelleen tuottavat häpeää ja häväistystä perheisiin -- jos he
yrittävät harjoittaa yksityistä hurjasteluaan vieraanvaraisten kotien
loukkaamiseksi, jotka antavat heille suojaa valtiollisten rikkomustensa
seurauksilta, niin luuletteko, mylord, että me siedämme sitä
kärsivällisesti?"

"Jos tarkoituksenanne on rakentaa kanssani riitaa", sanoi prinssi,
"niin sanokaa se heti suoraan, kuten herrasmies. Te olette epäilemättä
paremmalla puolella aseisiin katsoen, mutta se epäsuhde ei saa minua
pakenemaan yksinäisen ahdistelusta. Jos toiselta puolen olette
taipuvainen kuulemaan järkeä, niin ilmoitan teille aivan levollisesti,
että minulla ei ole aavistustakaan loukkauksesta, johon viittaatte,
enkä myöskään käsitä, minkätähden puhuttelette minua mylordiksi."

"Kiellätte siis olevanne loordi Wilmot?" sanoi Everard

"Sen voin tehdä ehdottomasti", vakuutti prinssi.

"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut,
että kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen
skotlantilaisten kuninkaalta."

"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu
pelastusta vailla. Nimeni on --"

"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä
yksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo
säilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan.
Voitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?"

Hän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle
prinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon
lähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan
hetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle,
jota oli tullut säikäyttäneeksi.

"Tunnen sormuksen", hän myönsi; "se on ollut hallussani. Miten
se osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää
todistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan."

"Saatte nähdä todisteen", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin
hän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen
reunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin
nimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan
keskelle. "Mitä nyt sanotte, sir?"

"Että todennäköisyys ei ole todiste", virkkoi prinssi; "tässä ei
ole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen
aatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi
Worcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään
minun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon
sormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi
Wilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan
tiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan."

Siinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin
erinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti
tunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: "Vielä kerran, sir,
-- olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani,
-- jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä
voin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte
pidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne,
sillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli
teidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä,
-- jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne."

"Nuori herrasmies", lausui eversti Everard, "tokko todellakin olette
se huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette
saanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä
väleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä
irstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja
heidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija.
Käyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta
palkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen,
on osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian
jäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa -- oma
vikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta."

"Varoittaa minua, sir!" tulistui prinssi; "ja kuritusta! Tämä koettelee
kärsivällisyyttäni enemmän kuin sopii omaan turvallisuuteenne --
paljastakaa miekkanne." Ja niin sanoen hän laski kätensä miekan kahvaan.

"Uskontoni", vastasi Everard, "kieltää minua äkkipikaisesti
vuodattamasta verta. Menkää kotiin, sir -- olkaa viisas -- miettikää
sekä kunnian että varovaisuuden vaatimuksia. Antakaa arvo Lee-suvun
kunnialle ja tietäkää, että yksi siihen likeisesti liittynyt pitää
ankaraa tiliä liikkeistänne."

"Ahaa!" huudahti prinssi katkerasti nauraen; "nyt käsitän koko jutun
-- tässähän onkin keropää eversti, puritaniserkku -- raamatunkohtien
ja siveyssaarnojen latelija, jolle Alice Lee niin makeasti nauraa. Jos
uskontonne, sir, estää teitä antamasta hyvitystä, niin sen pitäisi myös
estää teitä kunniallisen ihmisen loukkaamisesta."

Kumpainenkin oli nyt kiihtynyt sisukkaaksi. He sivalsivat yhtaikaa
miekkansa ja alkoivat taistella, eversti kun luopui siitä edusta, jonka
hän olisi saanut ampuma-aseittensa käyttämisellä. Käsivarren työntäisy
tai jalan luiskahdus olisi voinut sillä hetkellä muuttaa Britannian
tulevaisuuden, mutta kolmannen henkilön saapuminen keskeytti ottelun.



25. LUKU.

EVERARD NOLATTUNA.


Miekkailijat olivat näköjään yhtä taitavasti ja urheasti ahdistelleet
toisiaan. Kaarlo oli ottanut siksi paljon osaa taisteluihin ja ollut
kansalaissodassa sekä osallisena että uhrina, että hänestä ei ollut
mitään uutta tai outoa joutua puolustautumaan omin käsin, ja Everard
oli samoissa koettelemuksissa kunnostautunut sekä urhoollisuudella että
muilla päällikön ansioilla. Mutta kolmas henkilö, kuten sanottu esti
synkän lopun ottelulta, jossa menestys olisi ehdottomasti tuottanut
voittajalle suurta pahoittelun aihetta.

Vanha ritari itse ilmestyi paikalle pony-hevosen selässä, sillä sota ja
takavarikkoon otto eivät olleet jättäneet hänelle arvokkaampaa ratsua.
Hän työntäysi taistelijain väliin ja käski heidän pidättyä henkensä
uhalla. Toisesta toiseen vilkaisten hän otti selville, keiden kanssa
oli tekemisissä, ja tiedusti: "Ovatko" nyt Woodstockin paholaiset,
joista niin paljon jaaritellaan, riivanneet teidät kumpaisenkin,
kun huitelette toisianne kuninkaallisen rauhoitusalueen laidalla?
Sanonpa teille molemmille, että niin kauvan kuin vanha Henry on
Woodstockissa, puiston rauhaa pidetään voimassa yhtä tarkoin kuin olisi
kuningas vieläkin valtaistuimellaan. Kukaan ei saa täällä villiintyä
kaksintaisteluihin, paitsi uroshirvet omana aikanaan. Miekka huotraan,
miehet, muutoin minä puutun peliin kolmanneksi ja olenkin kenties
villityin koko joukossa! Kuten Will sanoo:

    "'niin pieksen teidät paistinvartainenne
    kuin paholainen teitä pelmuuttais'."

Kiistakumppanukset luopuivat nujakastaan, mutta seisoivat silmäillen
toisiansa ynseästi kuin tuollaisessa tilanteessa aina tapahtuu,
kumpainenkin vastahakoisena näyttämään enemmän rauhanhaluiselta kuin
toinenkaan ja senvuoksi viivytellen olemasta ensimäinen pistämään
miekkaansa huotraan.

"Aseet pois näkyvistä, hyvät herrat, paikalla", vaati ritari vielä
käskevämmin, "toinen niinkuin toinenkin, tai muutoin joudutte
tekemisiin minun kanssani, sen vakuutan. Saatte olla kiitollisia siitä,
että ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhaan olisi röyhkeytenne voinut
maksaa kumpaisellekin oikean kätenne, jollei sen lunnaiksi olisi
suoritettu tuntuvaa rahasummaa. Sisarenpoika, jollet aio vieraannuttaa
minua ainiaaksi, niin pane pois miekkasi. Master Kerneguy, olette minun
vieraani. Vaadin teitä olemaan loukkaamatta minua miekkanne pitämisellä
paljastettuna, kun velvollisuutenani on valvoa rauhan säilymistä."

"Tottelen teitä, sir Henry", taipui kuningas piiloittaen aseensa,
"ja tuskin edes tiedänkään, minkätähden tämä herrasmies kävi minua
ahdistamaan. Vakuutan teille, että kukaan ei pidä kuninkaan persoonaa
tai etuoikeuksia suuremmassa arvossa kuin minä -- vaikka se hartaus on
jonkun verran syrjäytynyt käytännöstä."

"Voimme tavata kohtauspaikan, sir", vastasi Everard, "missä kuninkaan
persoona tai etuoikeudet eivät tule loukatuiksi".

"Totisesti, tuskinpa vain, sir", tokaisi Kaarlo kykenemättä
hillitsemään hetkellistä pilanhalua. "Tarkoitan, kuninkaalla on niin
harvoja puoluelaisia, että heistä vähäpätöisimmänkin menetys saattaisi
olla pikku vahinko hänelle; mutta sen kaiken uhalla tahdon kohdata
teidät missä vain on kavalieriparalla kunnollinen mahdollisuus päästä
turvallisesti tiehensä, jos hänellä on onnea taistelussa."

Sir Henry Leen ensimäinen aatos oli kiintynyt kuninkaallisen alueen
loukkaamiseen; nyt hän alkoi kääntää ajatuksensa omaisensa ja nuoren
kuningaspuoluelaisen turvallisuuteen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "minun
täytyy vaatia, että tämä jupakka kerrassaan loppuu. Markham, tätenkö
palkitset sen alentuvaisuuteni, että tulin takaisin Woodstockiin
sinun takuullasi, -- siitä hyvästäkö sinä otat tilaisuuden vihlaista
vieraaltani kurkun?"

"Jos tietäisitte hänen aikeensa yhtä hyvin kuin minä --" alotti
Markham, mutta pysähtyi älytessään, että hän saati taisi ainoastaan
kiivastuttaa enoansa, saamatta häntä vakuutetuksi, koska luultavasti
pidettäisiin hänen oman mustasukkaisen epäluuloisuutensa työnä kaikkea,
mitä hän voisi sanoa Kerneguyn lähentelystä Alicen seurassa. Hän loi
senvuoksi katseensa maahan ja vaikeni.

"Ja te, master Kerneguy", huomautti Sir Henry, "voitteko mainita
minulle mitään syytä, miksi tavoittelette tämän nuoren miehen henkeä?
Valitettavasti hän on unohtanut uskollisuutensa ja velvollisuutensa,
mutta luonnollisesti tunnen sisarenpoikaani kohtaan aina jonkun verran
harrastusta."

"En tiennyt tällä herrasmiehellä olevan sitä kunniaa, joka olisi
varmasti varjellut häntä miekaltani", vastasi Kerneguy. "Mutta riita
on hänen luomansa, ja minä en voi mainita mitään perustetta, miksi
hän kohdisti äkänsä minuun, ellei valtiollisten mielipiteittemme
eroavaisuus ole vaikuttimena."

"Toisin tiedätte asian olevan", väitti Everard; "sanoinhan teille,
että te kuningasmielisenä pakolaisena olitte minulta turvassa
-- ja viimeiset sananne ilmaisivat, että te hyvinkin arvasitte
sukulaisuussuhteeni Sir Henryyn. Mutta vähänpä se merkitsee.
Halventaisin itseäni, jos käyttäisin sukulaisuutta suojeluksenani
teiltä tai keneltäkään."

Heidän siten väitellessään, kumpaisenkaan suvaitsematta lähestyä
kiistan todellista syytä, Sir Henry katseli toisesta toiseen
rauhanrakentajan näköisenä ja huudahti:

    "'No, siin' on syyttelevää selkkausta!
    Kai Circen pikarista ootte juoneet'

"Kas niin, nuoret herrat, sallikaa vanhan miehen olla välittäjänänne.
En ole lyhytnäköinen sellaisissa asioissa -- rettelön emo ei ole
sääsken siipeä isompi, ja tiedän oman elämäni ajalta viisikinkymmentä
tapausta, jolloin vanhan Willin sanojen mukaan

    "'on urhot uljahasti tulleet yhteen
    mies miestä vastaan miekan mittelyyn',

"yhdenkään ihmisen kykenemättä muistamaan riidan syytä sitten kun
rynnistys oli lopussa. Joutavia! pikku seikka semmoista tuottaa --
väärältä puolelta sivuuttaminen kadulla -- tai vähäinen nyhjäisy
olkapäähän vahingossa taikka pikainen sana tai väärin ymmärretty
ele. Hei, unohtakaa äkänne aihe, olkoon se mikä hyvänsä -- olette
saaneet olla uhoissanne, ja vaikka upotattekin huotraan miekkanne
veristymättöminä, niin se ei ollut teidän vikanne, vaan johtui
vanhempanne käskystä ja määräysvaltaan oikeutetun henkilön
vaatimuksesta. Maltan saarella on kyllä voimassa hyvin tarkkatuntoiset
käsitykset kaksintaistelusta, mutta sielläkin on siihen ratkaisuun
ryhtyneiden pakko pidättyä ritarin, papin tai vallasnaisen käskystä,
ja siten keskeytettyä kiistaa katsotaan kunniallisesti päättyneeksi,
ja sitä ei saa uudistaa. -- Sisarenpoika, käsittääkseni on mahdotonta,
että sinä voit olla äkeissäsi tälle nuorelle herrasmiehelle kuninkaansa
puoltamisesta. Kuule rehellistä esitystäni, Markham -- sinä tiedät,
etten suo sinulle mitään pahaa, vaikka minulla on jonkun verran
syytä olla loukkaantunut: anna nuorelle miehelle kätesi kaikessa
ystävällisyydessä, ja me lähdemme kolmisin palatsihuvilaan kulauttamaan
pikarillisen sektiä sovinnon vakuudeksi."

Markham Everard huomasi mahdottomaksi vastustaa enonsa ystävällistä
sopuisuutta. Hän epäili kyllä, ja osittain oikein, että tarjous
ei ollut pelkän hyväntahtoisuuden elpymistä; tuollaisella
huomaavaisuudella tahtoi eno nähtävästi varmistua edes hänen
puolueettomuudestaan, jollei avuliaisuudestaan, kuningasmielisen
pakolaisen turvaamisessa. Hän tajusi joutuneensa hankalaan pulaan
ja kenties aiheuttavansa epäluuloisuutta omassa puolueessaan,
seurustellessaan läheisen omaisenkaan kanssa, kun tämä suojasi
tuollaisia vieraita. Mutta toiselta puolen hän arveli tehneensä
tasavallalle kyllin suuria palveluksia, kyetäkseen torjumaan
kademielisyyden moitteita siinä kohden. Ja sitäpaitsi, kansalaissota
oli kyllä suuresti ja monin tavoin hajaannuttanut perheitä, mutta nyt
se näytti lopullisesti päättyneen tasavaltalaisten voitolla, joten
valtiollisen vihan vimma oli jo alkanutkin viihtyä ja sukulaisuuden
ja ystävyyden vanhat siteet voittaa takaisin entistä vaikutustansa
ainakin osittain. Monia liittoja uusittiin, ja ne, jotka Everardin
tavoin kuuluivat voitolliseen puolueeseen, toimivat usein hyljättyjen
sukulaistensa suojelemiseksi.

Näiden ajatusten vilahtaessa hänen mieleensä hän myös huomasi, että
hänelle tarjoutui täten mahdollisuus uudistaa seurustelunsa Alice Leen
kanssa; siten hän saattoi olla saapuvilla suojelemassa tätä loukkauksen
tai häväistyksen mahdollisuuksilta. Niinpä hän ojensikin kätensä
skotlantilaiselle, lausuen samalla: "Minä puolestani olen varsin
valmis unohtamaan riidan syyn tai oikeastaan katsomaan sen johtuneeksi
väärinymmärryksestä ja tarjoamaan master Kerneguylle sellaista
ystävyyttä kuin voi syntyä kunniallisten miesten kesken, jotka ovat
valtiollisissa asioissa asettuneet eri kannalle."

Kykenemättä voittamaan oman arvokkuuden tunnetta, jonka unohtamista
hänelle varovaisuus suositteli, Louis Kerneguy vastaukseksi kumarsi
syvään, muttei tarttunut Everardin tarjottuun käteen.

"Minun ei ole tarvis", hän sanoi, "ollenkaan ponnistaa riidan aiheen
unohtamiseksi, kun en ole lainkaan kyennyt sitä käsittämään; mutta
koska en ole kartellut tämän herrasmiehen pahastusta, niin olen myös
halukas yhtymään mihin tahansa suosiollisuuden määrään, jolla hän
suvaitsee kunnioittaa minua."

Everard veti hymyillen pois kätensä ja kumarsi vuorottaan paashille,
jonka jäykkää vastaanottoa lähentelylleen hän piti skotlantilaisen
poikasen ylpeänä ärtyisyytenä; nuorukaista oli hänen nähdäkseen
kasvatettu liioiteltuihin käsityksiin sukuarvosta ja yksilöllisestä
tärkeydestä, ja vaillinainen tutustuminen maailmaan ei ollut riittänyt
sitä vielä häivyttämään.

Sir Henry oli hyvin mielissään kiistan päättymisestä, jonka oletti
johtuneen oman käskyvaltansa suuresta kunnioittamisesta. Hyvillään
hän oli myös tilaisuudesta seurustelunsa osittaiseen uudistamiseen
sisarenpoikansa kanssa, sillä nuorella miehellä oli valtiollisista
virheistään huolimatta lämpimämpi sija hänen tunteissaan kuin
ritari kenties itsekään oivalsi. Hän virkkoi nyt lohduttavasti:
"Älkää olko nolostuksissanne, nuoret herrat. Totisesti teki kipeää
sydämelleni eroittaa teidät, nähdessäni teidän mittelevän voimianne
niin uljaasti ja kauniissa kunnianharrastuksessa, ilman mitään pahoja
tai verenhimoisia ajatuksia. Vakuutan teille, että jollen olisi
ylimetsänhoitajana täällä ja vannonut täyttäväni virkavelvollisuuteni,
olisin pikemmin ruvennut ratkaisijaksenne kuin estäjäksenne. Mutta
riita unohtuu loppuunsa, ja voittelullanne ei pitäisi olla muuta
seurausta kuin ruokahalu, jonka se on saattanut teille toimittaa."

Ja hän hoputti ponyansa liikkeelle, voitonriemuisena edeten palatsia
kohti lähintä puistokujaa myöten. Hän näytti kerrassaan ratsastuskoulun
sankarilta, joka olisi kelvannut ohjailemaan itse Bukefalosta, kun
hänen jalkansa melkein viistivät maata, varpaitten päkiäisen juuri
levätessä jalustimella -- reiden etuosa kiertyneenä satulaan päin,
kantapäät kääntyneinä sivulle ja vaipuneina niin alas kuin mahdollista,
vartalo säntillisen suorana, ohjakset huolellisesti soviteltuina
vasempaan käteen, oikean pidellessä ratsuraippaa poikittain
tähdättynä hevosen vasenta korvaa kohti. Ajutantteina saatellessaan
häntä kumpaisellakin sivulla kykenivät nuorekkaat kumppanit hädin
hillitsemään hymyänsä, kun katselivat ratsastajan täsmällisesti
kohennettua ja tarkoin punnittua asentoa ja vertasivat sitä ponyn
villiin muotoon ja pikkaraiseen kokoon, sen pörröiseen karvaan, pitkään
häntään ja harjaan sekä tuikeihin silmiin, kun nämä tulisten hiilien
tavoin kiiluivat karvatukoista, jotka valuivat peittämään sen kapeata
otsaa.

Kenties ritari huomasi heidän ihmettelynsä, sillä ensi sanoikseen
hän virkkoi taipaleella: "Pixie on virkku ratsu, vaikka pikkainen,
hyvät herrat", ja samassa hän sai Pixien vahvistamaan tuon väitteen
parilla hypyllä; "se on heiverö, mutta sisukas. Tosiaankin, jollen
olisi hiukan liian kookas keijuisratsastajaksi" (ritari oli lähes
kuusi jalkaa mitaltaan), "niin muistuttaisin sen selkään noustessani
maahiskuningasta, sellaisena kuin hän esiintyy Mike Draytonin runossa:

    "Hän sirkkaa ratsuks harjoitteli,
    jo selkään noustess' alkoi peli,
    kun hepo hyppi, kurieli,
       mut viimein hiukan talttui.
    Se vauhtiin syöksyi päätä avin
    tai pyöri kääntein pelottavin
    ja laukkaan aina rikkoi ravin.
       jos tuokioksi malttui."

"Vanha ystäväni Pixie!" sanoi Everard silittäen ponyn kaulaa; "minua
ilahuttaa, että se on jäänyt henkiin kaikkien levottomuuksien jälkeen.
Pixie lienee jo hyvinkin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, Sir Henry?"

"Runsaasti kahdenkymmenen vuoden, se on varma tosi Niin, Markham,
sota on istutusmaata lakaiseva tuulispää, joka säästää ainoastaan
vähimmin jättämisen arvoista, Vanha Pixie ja sen vanha herra ovat
eläneet pitemmälle kuin moni vankka mies ja ravakka ratsu -- vaikka
kumpaisestakaan ei ole juuri mihinkään. No, kyllähän vanha mies sentään
voi jotain tehdä, kuten Will sanoo. Ja Pixie ja minä siis olemme
jääneet henkiin."

Niin sanoen hän taaskin pani Pixien osoittamaan ripeyden rippeitä.

"Jääneet henkiin?" virkahti nuori skotlantilainen, täydentäen lauseen,
jonka kelpo ritari oli jättänyt kesken; "niin kyllä, jääneet henkiin

    "'ratsastustaidon ihmeit' ilmi luomaan'."

Everard punehtui, sillä hän tunsi ivan, mutta hänen enonsa
yksinkertainen turhamaisuus ei sallinut hänen epäillä kohteliaisuuden
vilpittömyyttä.

"Niinkö vain?" hän sanoi. "Jaakko-kuninkaan aikoina olen tosiaan
esiintynyt kilparadalla, ja siellä olisitte voinut sanoa nähneenne

    "'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.

"Mitä _vanhan_ Heikun[25] näkemiseen tulee, niin --" Ritari pysähtyi ja
näytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. "Mitä vanhaan
Heikkuun tulee -- ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse Vanhan
_Herran_. Ymmärrättehän master Kerneguy -- Vihtahousun -- ha, ha, ha!
Everard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta
leikkipuheesta?"

Hän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista,
että lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä
vakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki
sukkeluksensa, -- Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, -- ja
sittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa
vanhan Willin nerosta. "Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika",
hän lisäsi, "sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään
näytelmiä".

"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno.
Olen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse
niitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden
vallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan
näkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle
että haitallisia hyville tavoille -- lukuisia kohtia, jotka pyrkivät
pilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, -- ainakin lieventämään
tämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä
lukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta
pääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana."

Näitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli
vain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa
puoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin
rajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti,
kuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon
asioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi
ollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon
puolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen
luottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli
toinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti
tajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä
puhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain
määrin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle
ja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli
Sir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan.
Suurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä
kaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin
rajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset
sulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten
sattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi
vastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden
niin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi
takaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja
aavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa,
jolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä
kukistetuksikin.

Tämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan
salasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden
vartioimaan kiihtymystä:

"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden
onnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä
ja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on
oikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat
varsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa
uskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, -- aatoksiin, jotka voisivat
kääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien
pyhimysten ja marttyyrien suuhun, -- on sattunut aikojen karkeuden ja
kehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja
muuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin
tuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää
sitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta
ylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko
ainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet
Englannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja
nyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta,
-- jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin
loukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti
vieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin."

Eversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä
arvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa
hän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan
korostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt
Everardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen
vihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla,
ja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta
mitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli
laskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa
seurassa astui eteissuojamaan.

Samassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin "juotavaa"
herrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä
melkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan
hyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi,
pitikö mistress Alicen tulla saapuville. Ankara _Ei_ oli jyrkkänä
vastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen
entistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta.
"Vaatisinpa", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, "jos
köyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa
voitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö
se mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja
loppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on
kylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän
sokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?"

"Kyllähän, sir", vastasi eversti Everard, "tunnen erään tasavallan
ystävän kirjoittamia säkeitä, -- ja draamallistakin laatua olevia,
-- jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja
Shakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä
pöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan
tyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja".


"Vai niin!" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. "Tekisi
mieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen
etevän henkilön nimeä?"

"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers", tokaisi valepukuinen
paashi.

"Ei, sir", vastasi Everard, "eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään
loordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota
lukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan
pataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä
esiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä
eksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten
johdosta, joita hänen asemansa aiheutti."

"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!" ihmetteli Sir Henry.

"Draamallinen tuote ainakin", vastasi hänen sisarenpoikansa ja
alkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti
tutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet
mitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen
kiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin
runouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen
kuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:

    "Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä,
    ei tyrmistyttää, koska häll' on aina
    vierellään voimasankar', Omatunto."

"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni", huudahti Sir Henry
ihastuksen vallassa; "paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin
minä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita
Woodstockissa! Jatka toki."

Everard pitkitti:

    "'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, --
    myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo,
    käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus!
    Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta:
    Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat
    vain koston orjantyötä toimittavat,
    lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis
    ois puoltaa henkeään ja kunniaani. --
    Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi
    hopeista sisustusta yölle käännä?'"

"Muu on minulta unohtunut", virkkoi lausuja, "ja ihmettelen, että olen
kyennyt muistamaan senkään vertaa".

Sir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen
kuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva
ilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään
sivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen
syvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin
kauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte
leppeämpään tapaan kuin äsken.

"Markham", hän sanoi, "nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat
korvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että
olen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä
kerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä
mieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun
vuoksi ja jälkimäisellä sisällön."

Siten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja
tehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä
ilmaisivat suurta suosiota.

"Niin!" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; "niin,
minä _sanon_ tuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen
tai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita
ihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella
hävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, -- suo
anteeksi, Everard, -- että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet
erehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa
vastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen
uhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja
mielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten
opettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä,
minä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu
on murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana
hän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun
painamana, -- kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo,

    "'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.

"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?"

"En vainkaan, Sir Henry", vastasi kantapoika hiukan häijysti.

"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua
parempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?"

"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi
kirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta;
ja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime
vertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta
sisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi,
jollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi
valtiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, -- sillä
mitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole
sepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton."

"John Milton!" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. "Mitä! John Milton,
jonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunut _Defensio
Populi Anglicani!_ Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! --
Suuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön,
maailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin
viemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja
norkko!"

"Juuri sama John Milton", vastasi Kaarlo, "pikku poikien koulumestari
ja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia
pukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen".

"Markham Everard", haastoi vanha ritari, "minä en ikinä anna sinulle
anteeksi -- en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan
ylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa
haaskahaukkoja. -- Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä,
omaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan
suositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista
valkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?"

"Minä tunnustan", pahoitteli Everard, "että tämä on tylyä menettelyä.
Te kovistelitte minua -- haastoitte minut esittämään yhtä hyvää
runoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin
valtiollisia mielipiteitä."

"Niinpä niin", vastasi Sir Henry, "kyllä me tunnemme saivarrustaitosi;
sinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta
vähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon!
Mutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. -- Laske pöydälle se juoma,
Phoebe", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, "eversti
Everardia ei janota. -- Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet,
että te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet
ihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät
teikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen
vakuutan."

Siten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen
puolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian
myöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti
väitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti
selittää -- pyydellä anteeksi.

"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne
tietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan,
että kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina
kuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan
suututtavani teitä."

"Niin vainkin!" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; "tunnustat --
tunnustat -- niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten
ja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh, _tunnusta_ vähemmän
ja _tee_ enemmän -- ja hyvästi nyt. -- Master Kerneguy, huoneessani
tapaatte juotavaa."

Phoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti
Everardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut
nuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin
kädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt
takanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän
tavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut
siihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat
antautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista
loukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että
häntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin
vieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli
kuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja
sisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa
mielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.

"Horna!" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille
yhtä vähän kuin itse sanakin.

"Aamen!" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että
huudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti
lausuttu.

"Sir!" äännähti Everard harpaten häntä kohti sellaisella päällä ollen,
jolloin mies oikein äkäännyttyään tapaisi halukkaasti esineen, johon
saisi purkaa tunteensa.

_Plait il?_ oudoksui paashi mitä tasaisimmalla äänellä, vilpittömän
viattomasti katsoen häntä kasvoihin.

"Haluan tietää, sir", vastasi Everard, "mitä äskeisellä tarkoititte".

"Se oli vain hengen ulosvuodatus, arvoisa sir", selitti Kerneguy,
"hentoinen huokaisu, jonka lähetin taivaaseen omasta puolestani
pitämään seuraa teidän pyhälle anomuksellenne, jonka vastikään
lausuitte".

"Sir, tiedän monenkin hauskan herrasmiehen luut ruhjotuksi sellaisesta
hymystä, joka teillä nyt on huulillanne", uhkasi Everard.

"Kas vain sitä!" vastasi häijy paashi, jolle eivät edes
turvallisuutensa ajatukset riittäneet pilanhalun vastapainoksi. "Jos
olisitte pysynyt _tunnustuksissanne_, arvoisa sir, niin te olisitte
kai tähän mennessä jo tukehtunut; mutta pyöreä sadatuksenne pompahti
kuin tulppa omenaviinipullosta ja päästää raivostuksenne kuohumaan ulos
perässään tavallisten pukarien rehellisellä kastamattomalla kielellä."
"Taivaan tähden, master Girnegy", hätäili Phoebe, "älkää puhuko
everstille noin katkeria sanoja! Älkääkä te, hyvä eversti Markham,
viitsikö pahastua tuon pubeista -- hän on vain poika."

"Jos eversti tai te haluatte, mistress Phoebe, niin huomaatte minut
mieheksi -- ja luullakseni voi tämä herrasmies jo hiukan vahvistaakin
väitöstäni. Varmaankin hän suosittaa teille vallasnaisen osaa
'Comuksessa', ja minä vain toivon, että hän John Miltonia ihaillessaan
ei viehäty näyttelemään Simson Agonistesta ja räjäytä ilmaan tätä
vanhaa rakennusta kirouksilla tai vimmoissaan tempaa sitä raunioiksi
päällemme."

"Nuori mies", sanoi eversti yhä raivosta kuohuen, "jollette pidä
kunniassa periaatteitani minkään muun vuoksi, olkaa toki kiitollinen
suojeluksesta, jota ette helposti saavuttaisi ilman niitä".

"Ei, minun pitääkin hakea ihmisiä, joilla on enemmän vaikutusta
teihin kuin minulla", virkkoi palkollinen ja sipsutti pois, Kerneguyn
vastatessa Everardille yhä yhtä ärsyttävän välinpitämättömästi:

"Ennen kuin uhkaatte minua millään niin peloittavalla kuin kiukullanne,
tulisi teidän olla varma siitä, eikö minulla saata olla asianhaarain
johdosta pakko evätä teiltä tilaisuus, johon näytte tähtäävän."

Samassa saapui eteissuojamaan kiireisesti Alice, varmaankin
palvelustyttönsä kutsumana.

"Master Kerneguy", hän sanoi, "isäni pyytää saada tavata teitä Victor
Leen huoneessa".

Kerneguy nousi ja kumarsi, mutta näytti päättäneen jäädä Everardin
lähtöön asti, estääkseen mitään selittelyä serkuksien kesken.

"Markham", puhui Alice hätäisesti, "serkku Everard -- minulla on vain
hetkinen aikaa viipyä täällä -- Jumalan tähden, mene heti! -- ole
varovainen ja kärsivällinen -- mutta älä viivy täällä -- isäni on
kamalasti kiihdyksissään".

"Sen olen saanut kuulla enoni suusta, madam", vastasi Everard,
"samoin kuin hänen häätökäskynsäkin, jota tottelen siekailematta.
En aavistanut, että te säestäisitte niin tylyä määräystä ihan noin
halukkaasti; mutta minä lähden, madam, tajuten jättäväni teidät
mieluisampaan seuraan."

"Kohtuuton -- epähieno -- kiittämätön!" pahoitteli Alice; mutta
peljäten sanojensa voivan kuulua korviin, joille ne eivät olleet
aiottuja, hän lausui ne niin heikosti, että serkku menetti lohdutuksen,
jota niiden tarkoituksena oli hänelle tuottaa.

Hän kumarsi Alicelle kylmäkiskoisesti hyvästiksi ja virkkoi väkinäisen
kohteliaasti, jollainen sävy herrasmiesten kesken toisinaan verhoo
mitä kuolettavinta vihaa: "Luulen, master Kerneguy, että minun täytyy
tällähaavaa taipua jättämään silleen omat erityiset mielipiteeni
asiasta, johon olemme viitanneet keskustelussamme, ja niin ollen
lähetän luoksenne erään herrasmiehen, joka toivoakseni kykenee
menestyksellä pitkittämään sitä."

Skotlantilainen kumarsi juhlallisesti ja samalla alentuvasti, sanoen
odottavansa toisen suosiollisia käskyjä. Hän tarjosi kätensä mistress
Alicelle, viedäkseen hänet takaisin vanhan ritarin luo, ja erosi
voitollisena kilpailijastaan.

Everard oli tavannut hämäystä enemmän kuin kykeni lujimmallakaan
maltilla sietämään. Nuorukaisen arvokkaasta ryhdistä ja levollisesta
itsetunnosta hän yhä päätteli vieraan joko Wilmotiksi tai joksikuksi
tämän yhtä huikentelevaksi arvokumppaniksi. Hän palasi Woodstockin
kauppalaan siinä vakaassa mielessä, että hänen ei sopinut syrjäytyä
röyhkeyden tieltä, vaikkapa hänen pitäisikin etsiä hyvitystä sellaisin
keinoin, joita hänen periaatteensa eivät voineet pitää puolustettavina.



26. LUKU.

PRINSSI NÖYRYYTETTYNÄ.


Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku
virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena
tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha
ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä
toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun
metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta
virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän
kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.

"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt
jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. --
Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin
entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana
edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".

"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta",
sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia,
joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken
aamupäivää naisen naurattelijana".

"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui
teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle
ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta
lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte
vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen
totuttautunut kuuliaiseksi."

"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli",
vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä,
kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi
olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän
tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja
piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa
kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, -- tai olisin saattanut
myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta
pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei
ilmoittanut minulle ajan kulumista."

"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään
poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin
viholliseni jaloissa -- sellaisella nimityksellä muistaakseni
haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille
kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu
puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen,
"ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".

Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään
ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli
kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.

    Vain hetki seuraas! -- Kun aamun armaan
    itäinen hohde vie häämyn harmaan,
    oi, mikä mielein saa tyytymään
    taas arkityöhön ja hyörinään,
    suruihin uusiin, joit' antaa päivät,
    kun menneen muistotkin taakaks jäivät? --
            Vain hetki seuraas.

    Vain hetki seuraas! -- Kun voimaa kuumaa
    saa puolipäivä ja päätä huumaa,
    mik' antaa sulholle palkinnon,
    kun kedon paahteesta päässyt on,
    ja paremminkin kuin luola, lehto,
    on hälle viileän rauhan ehto? --
            Vain hetki seuraas.

    Vain hetki seuraas! -- Kun ilta koituu,
    oi, mikä mielestäin unhoon noituu
    kaikk' kiittämättömät askareet
    ja toiveet turhiksi rauenneet,
    kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,
    isännän hylkimät uuraat vaivat? --
            Vain hetki seuraas.

"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en
esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat
eivät siitä pitäneet".

"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä
valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle
mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata
minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten
vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä
kelvolliseksi."

"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja",
sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset
kelpoittaisivat".

"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.

"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka
huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan
viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte
anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä
kuin pelkää mielistelyä -- jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti
sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi
-- jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta
onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".

"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti,
"ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin
tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä
maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää
jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä,
jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää
ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen
maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian
pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää
varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."

"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan
taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise
minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat
teidän sulonne?"

"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen
kuunnellut teitä, haastellessanne _en berger_ -- vieläpä' on
mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille _en bergère_
-- sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi
johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja
kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua,
tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy
minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry
Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis
Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen,
jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien
ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."

"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että
ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu
vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan
aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! -- Alice,
sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen
enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien
tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka
käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä
kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."

"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten,
mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on
vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."

"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani
tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi -- Kaarlo Stuart sinulle
puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen
arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei -- nouse
-- älä polvistu -- hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä
hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis
uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin
rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan,
että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen
sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."

Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa
varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa
häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi,
käsivarret laskettuina ristikkäin povelle -- katseet nöyrinä,
mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin
maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut
aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän
tehostaisi suostutteluaan.

"Sinä olet ääneti -- olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice.
Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä
skotlantilaisella paashilla?"

"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän
vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia
rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat
velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen
miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta
vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella
kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy.
Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa -- hallitsija voi
tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."

"Sinä erehdyt, Alice, -- sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi.
"Istuudu ja anna minun puhua sinulle -- istuudu -- mitä pelkäät?"

"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitä
_voin_ peljätä Britannian kuninkaalta -- minä, hänen uskollisen
alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa
on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä
vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan
alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen
turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen
arvoansa."

Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa
kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän
ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan
kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei
ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä
halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään
tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee
intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti
päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun
hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui
vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.

"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa
menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä,
eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. -- Istuudu toki, sievä Alice",
hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua -- kuningas käskee".

"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien
muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella
määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä
sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua --
kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."

"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö", haastoi kuningas, "että
vastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et
riko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin.
Kuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän
viihdykkeitä -- ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein,
nimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia
häitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden
kannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin
luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia
heidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä
kohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä
ja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta
on tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli
tiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti
nämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset
ja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin
hallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan
häntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen
hetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle
Eleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta;
ihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta,
jyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he
tunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus
on valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison;
hänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat
miehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten
kuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat
aatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä
suuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut
kaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä."

"Kuoliko Rosamond siten, mylord?" kysyi Alice. "Meidän aikakirjamme
kertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar -- myrkytti hänen
saamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen
muistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen
kirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut
viskattiin vihkimättömään maahan."

"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice", vastasi Kaarlo;
"kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat
niin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin
sukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat
tuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä
on käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä
jätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita
morsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei
se tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa
kohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin
todellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa
ei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä."

"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty", huomautti Alice, "kun näen
Kaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan
tai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan".

"Ymmärrän sinut, Alice", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei
pahoillaan. "Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan
tavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei
kykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat
olettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa;
ulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan
asiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden
valtakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole
vuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani
on Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä
asemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun
Englannin kruunupäänä."

"Suokoon sen Jumala!" toivotti Alice; "ja jotta Hän sen soisi, jalo
prinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa
ansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle,
jolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä
siveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne
hänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi,
luetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi
hänen varomattomuutensa seurauksena, -- veljensä epätoivoa, urhon,
jonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden,
-- sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö
sellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on
liiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin
Englannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat
katalaa syntiä?"

Kaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen
omat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen
kanssa kuin hän oli olettanut.

"Jos teidän majesteetillanne", virkkoi Alice niiaten syvään, "ei ole
muuta käskettävää, niin saanen poistua?"

"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö", pyysi kuningas,
"ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko
saa lähentelyni niin halveksittavaksi?"

"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne", selitti
tyttö, "ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän
kysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän
ja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan
ollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan
hupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on
todella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä
rakkauteen, kuten sitä sanotaan -- ja sitä olisi saattanut sattua
vertaiseni kanssa -- vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon
hän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen
kuningaskuntaansa hallussaan."

"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein
sen vallitsevana tunteena, Alice", muistutti kuningas.

"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen", sanoi Alice
"hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka
on häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun
uskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi
toimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi
ainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi
valtaistuimellaankin?"

"Näin ollen", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, "minun olisi ollut
parempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka
näyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini".

"Suoruuteni menköön pitemmällekin", jatkoi Alice. "Olisin voinut tuntea
yhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä
kohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden,
mitä minulla on suotavana, -- ja se ei ole samaa kuin olen lukenut
kertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa
teidän majesteetillenne mielipahaa -- se surettaa minua -- mutta
terveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita."

"Niin", vastasi kuningas hieman närkkäästi, "ja parantajat ovat niin
järkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se
on siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen
tytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?"

"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija
ja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen
vakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon
viittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen
-- hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani.
Enempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne
tasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen
sovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä
olisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!"

"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen
ajattelemista", moitti kuningas äreästi, "eikä sinulla, Alice, ole
mitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin
näe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua
osalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin?
Vieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen
sijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa
keinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen
liiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota
Cromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen
Fauconbergin perillisen kesken?"

"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne",
huomautti Alice, "jos sanomani ansaitsee rangaistusta".

"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne", jatkoi Kaarlo
ottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä,
kun sai maksaa takaisin. "Entä jos lähettäisit everstillesi sanan,
että täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä
miehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet
sen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin -- ja
entä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä
näinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon
-- kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai
Cromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset
keropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen
eversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?"

"Armollinen hallitsija", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin
silmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, "tämä
koettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen
kuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut
kieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin
selitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta
kruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai
antamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle
rakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne
Tähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan
poissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos
hän on nyt varaton -- vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja
välttämättömän elatuksenkin huolissa melkein -- on syynä se, että hän
kulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua
mihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta
-- hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham
Everardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän
ei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet
ja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi
hänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän
majesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani,
jätän täksi kertaa hyvästi."

"Alice, Alice -- seis!" huudahti kuningas. "Hän on mennyt. -- Tämän
täytyy olla kuntoa -- todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa
-- tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot
ja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät
sen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. -- Kumma naikkonen! ja
tunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä,
antaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai
hautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi --
puritanieverstiä -- niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle
neitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna --
se suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä
kehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä -- se on sappea
ja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin
kuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli
uskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani --
ja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni
niin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa
tuskin kykenisin häntä sietämään. -- Haa! -- kuka täältä tulee?"

Kuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla
ilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.



27. LUKU.

WILDRAKE TUO HAASTEEN.


Kaarlon tehdessä lähtöä huoneesta esti hänet tulollaan Wildrake, joka
astui sisälle harvinaisen mahtipontisesti ja otsa ylen juhlallisiin
tärkeyden uurtoihin rypistyneenä. "Pyydän teiltä anteeksi, hyvä herra",
hän sanoi, "mutta kuten meillä päin sanotaan: kun ovet ovat auki,
koirat puikahtavat sisälle. Olen koputtanut ja huhunnut eteissuojamassa
turhaan; rohkenin siis esitellä itseni ilmoittamattomana, tuntien tien
tähän vierashuoneeseen, sir, sillä minä olen partioretkeilijä enkä
milloinkaan unohda kerran taivallettua tolaa."

"Sir Henry Lee liene ulkona ajopuistossa, sir", virkkoi Kaarlo
kylmäkiskoisesti, sillä hieman rahvaanomaisen hurjastelijan näkeminen
ei ollut hänelle mieluisa tällähaavaa, "ja master Albert Lee on
lähtenyt palatsihuvilasta parin kolmen päivän matkalle".

"Niin olen kuullut, sir", vastasi Wildrake; "mutta minulla ei nyt ole
asiaa kumpaisellekaan".

"Ja kelle teillä on asiaa?" tiedusti Kaarlo; "jos minun nimittäin
sallitaan sitä kysyä -- koska sen lienee mahdoton koskea minua".

"Suokaa minulle vuorostani anteeksi, sir", haastoi kavalieri; "sitä on
tuiki mahdoton ilmoittaa kellekään muulle kuin teille itsellenne, jos
olette, kuten luulen olevanne, vaikka hiukan säällisemmässä asussa,
master Louis Girnigo, se skotlantilainen herrasmies, joka on master
Albert Leen palveluksessa."

"Minä olen kaikkea, mitä hänestä löytänette", vastasi Kaarlo.

"Totta vieköön", tuumi kavalieri, "huomaan melkoisen eron, mutta lepo
ja parempi vaatetus vaikuttaa paljon, ja minua ilahuttaa se, koska
olisi ikävää tuoda ryysyläiselle sellainen sanoma kuin on huostaani
uskottu".

"Käykäämme asiaan, sir, jos suvaitsette", pyysi kuningas. "Teillä on
minulle sanoma?"

"Niin on, sir", vahvisti Wildrake. "Olen eversti Markham Everardin
ystävä, sir, vankan miehen ja sotakentällä kunnostautuneen, vaikka
soisin hänen ajaneen parempaa asiaa. Sanoman teille tuon, se on varma
tosi, pikku kirjelmässä, jonka otan vapaudekseni tarjota tavallisin
muodollisuuksin." Niin sanoen hän veti miekkansa, pisti mainitsemansa
kirjelipun sen kärkeen ja kumarsi syvään, ojentaessaan sen Kaarlolle.

Valepukuinen hallitsija vastasi tervehdykseen vakavasti, ottaessaan
tarjotun vastaan, ja lausui avatessaan kirjettä: "Arvattavasti ei minun
ole odotettava ystävällistä sisältöä lähetyksestä, joka tuodaan noin
vihamieliseen tapaan?"

"A-hem, sir", äännähti lähettiläs kakaisten kurkkuansa, sommitellakseen
sopivan vastauksen, jossa kunnollisesti säilyisi valtioviisauden
lauhkea sävy; "ei aivan vihamielinen liene se kutsumus, sir, vaikka se
onkin sitä laatua, että se on aluksi tulkittava jokseenkin sotaiseksi
ja kiistanhaluiseksi. Toivoakseni havaitsemme, sir, että monikahta
survaisu saapi sievän lopun juttuun, ja niinpä, kuten vanha opettajani
tapasi sanoa, _pax nascitur ex bello_. Minä omasta vaivaisesta
puolestani olen vilpittömästi iloissani siitä, että ystäväni Markham
Everard on osoittanut minulle suosiollisuuttaan tässä asiassa --
sitäkin enemmän, kun pelkäsin, että häneen piintyneet puritanilaiset
periaatteet (tunnustan teille totuuden, arvoisa herra) olisivat voineet
tehdä hänet vastahakoiseksi eräitten arveluksien takia ryhtymään
herrasmiehen tavoin ja kunniallisella lailla hankkimaan itselleen
oikeutta sellaisessa tapauksessa kuin nyt on kysymyksenä. Ja koska
suoritan ystävän velvollisuutta ystävääni kohtaan, toivon nöyrästi,
master Louis Girnigo, että minä en tee teille mitään vääryyttä,
valmistaessani tietä aiotulle kohtaukselle, missä toivottavasti,
sallikaa minun huomauttaa, jollei mitään pahaa sattumaa osu, me kaikki
joudumme paremmiksi ystävyksiksi kahakan päätyttyä kuin olimme ennen
sen alkua."

"Niinpä luulisin joka tapauksessa, sir", sanoi Kaarlo silmäten
kirjettä; "pahemmiksi kuin verivihollisiksi voimme tuskin tulla, ja
sille kannalle tämä kirjelmä meidät asettaa".

"Sanotte oikein, sir", myönsi Wildrake; "se on sir, haaste, joka johtaa
taisteluun mies miestä vastaan siinä rauhaarakentavassa mielessä, että
täydellisesti hyvä ymmärrys palautuisi henkiinjääneiden kesken -- siinä
tapauksessa, että sitä sanaa voidaan onnellisesti käyttää monikossa
kohtauksen päätyttyä".

"Sanalla sanoen, me kaiketi taistelemme vain päästäksemme täydellisesti
hyvään ja herttaiseen keskinäiseen ymmärrykseen?" virkkoi kuningas.

"Olette jälleen oikeassa, sir, ja minä kiitän teitä käsityskykynne
selkeydestä", puheli Wildrake. "Oi, sir, helppo on olla tekemisissä
kunniallisen ja älykkään henkilön kanssa tällaisella asialla. Ja minä
anon teiltä, sir, omakohtaisena hyväntahtoisuutena itselleni, että
kun aamu arvattavasti tulee kolea ja minua hiukan pyrkii vaivaamaan
jäsensärky -- niinkuin sota jättää arpiansa taakseen, sir, -- niin,
tahdon pyytää teitä tuomaan mukananne jonkun kunniallisen herrasmiehen,
joka ei katso halvaksi ottaa osaa siihen, mitä puuhataan -- noin vain
aamutuimaan, sir -- minunlaiseni vanhan soturi-rahjuksen kanssa --
jottemme vilustu seistessämme muutoin jouten."

"Kyllä ymmärrän sir", mukautui Kaarlo; "jos tämä homma tulee
kuntoon, niin olkaa varma siitä, että yritän hankkia teille sopivan
vastakumppanin".

"Jään teille suureen kiitollisuudenvelkaan, sir", sanoi Wildrake, "enkä
ole suinkaan tyystä vastustajani säätyarvosta. Tosin kirjoittaudun
maalaisjunkkariksi ja herrasmieheksi ja katsoisin itselleni erityiseksi
kunniaksi, jos saisin mitellä miekkaani Sir Henry tai master Albert
Leen kanssa; mutta jollei se käy mukavasti laatuun, en kieltäydy
asettamaan kehnouttani ketä hyvänsä herrasmiestä vastaan, joka on
palvellut kuningasta, sillä minä katson sitä aina jonkunlaiseksi
aateliskirjaksi itsessään enkä senvuoksi millään muotoa halveksuisi
kaksintaistelua sellaisen henkilön kanssa."

"Kuningas on teille suuresti kiitollinen, sir", huomautti valepukuinen
prinssi, "uskollisille alamaisilleen osoittamastanne kunniasta".

"Hoo, sir, olen tarkkatuntoinen siinä kohdassa -- varsin
tarkkatuntoinen. Kun on kysymyksessä joku keropää, niin tarkastan
aateliskirjoista, onko hän oikeutettu käyttämään vaakunaa, kuten on
master Markham Everard, muutoin en olisi ruvennut hänen haasteensa
tuojaksi, sen takaan. Mutta kavalieri on minulle luonnollisesti
herrasmies -- olkoon hänen syntyperänsä kuinkakin alhainen, uskollisuus
kuningasta kohtaan on hänet aateloinut."

"Hyvä on, sir", sanoi kuningas. "Tämä paperi vaatii minua tapaamaan
master Everardia kello kuudelta huomisaamuna Kuninkaan tammeksi
nimitetyn puun luona. En vastusta paikkaa enkä aikaa. Hän ehdottaa
miekan, jonka käyttelyssä sanoo meidän olevan jokseenkin tasaväkisiä
-- en hylkää sitä asetta; seuraksi hän esittää kaksi herrasmiestä, --
yritän kyllä hankkia itselleni kumppanin ja teille soveliaan toverin,
sir, jos mielenne tekee yhtyä leikkiin."

"Suutelen kättänne, sir, ja jään tuntemaan sydämellistä kiitollisuutta
teitä kohtaan", vastasi lähettiläs.

"Kiitän, sir", pitkitti kuningas. "Laittaudun siis valmiiksi oikealla
paikalla ja ajalla sekä asianmukaisesti varustettuna, ja joko annan
ystävällenne sellaisen tyydytyksen miekallani kuin hän kaipaa tai
esitän hänelle sellaisen perusteen kieltäytymykselleni, että hän siihen
tyytyy."

"Pyydän anteeksi, sir", oudoksui Wildrake, "että ymmärrykseni on
liian tylsä käsittämään näissä olosuhteissa mitään muuta vaihtoehtoa
mahdolliseksi kahden kunniallisen miehen jouduttua tälle kannalle
kuin -- he-hei!" Hän heittäysi miekkailuasentoon ja teki survaisun
huotrallaan, vaan ei suunnannut sitä kuninkaaseen päin, vaikka oli
puhutellessaan kääntynyt häneen.

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Kaarlo, "että minä en tahdo vaivata
älyänne sellaisen tapauksen harkitsemiseen, jota ei kenties satu. Mutta
voisinhan esimerkiksi vedota välttämättömään yleistä etua palvelevaan
toimeen."

Tämän hän lausui matalalla ja salaperäiseltä kuulostavalla äänellä,
jonka merkityksen Wildrake näytti täydellisesti oivaltavan, sillä hän
laski etusormensa nenälleen ja nyökkäsi mielestään hyvin viisaasti ja
pontevasti.

"Sir", hän haastoi, "jos teillä on mitään toimitettavaa kuninkaan
puolesta, niin pitää ystäväni alistua kaikkeen kohtuulliseen
kärsivällisyyteen -- vieläpä taistelen itse hänen kanssaan teidän
sijastanne, vain tyynnyttääkseni hänen intoaan, mieluummin kuin että te
häiriintyisitte. Ja jos saatte yrityksessänne löydetyksi sijaa köyhälle
herrasmiehelle, joka on seurannut Lunsfordia ja Goringia, niin teidän
tarvitsee vain mainita päivä, aika ja kohtauspaikka, sillä totisesti,
sir, olen kyllästynyt riiviömäiseen hattuun, kerittyyn tukkaan ja
hautaantoimittajan viittaan, joilla ystäväni on minut somistanut, ja
mielelläni leiskuisin jälleen kuninkaan asioissa, ja silloinpa en
huolisi, kaatuisinko suoraan vai loppuisinko nuoraan."

"Kyllä panen mieleeni, sir, jos sattuu tilaisuutta tarjouksellenne",
vastasi kuningas, "ja soisin hänen majesteetillaan olevan paljon
sellaisia alamaisia. -- Oletan asiamme nyt sovituksi?"

"Kunhan näette hyväksi, sir, antaa minulle pari riviä kirjallisesti
mukaani vahvikkeeksi -- sillä sen tiedätte olevan tapana, --
kirjoitettuun haasteeseen kuuluu kirjoitettu vastaus."

"Sen teen, sir", myöntyi Kaarlo, "ja joutuin -- tässä on välineet".

"Ja, sir", jatkoi airut, "a-hem! -- hm, hm! -- jos teillä on talossa
vaikutusvaltaa sektipikarillisen tilaamiseksi -- olen harvasanainen
mies ja hiukan rasittunut paljosta puhumisesta -- ja muutenkin
tällainen vakava homma aina panee janottamaan. Sitäpaitsi, sir, kuivin
huulin eriäminen ilmaisee ynseyttä, jollaista Jumala varjelkoon
esiintymästä näin kunniallisessa yhdynnässä."

"En voi kehua merkitseväni tässä talossa paljoa, sir", sanoi kuningas,
"mutta jos alentuisitte vastaanottamaan tämän kultarahan janonne
sammuttamiseksi Yrjänässä --"

"Sir", kiitti kavalieri, sillä sen ajan tapa salli näin omituisen
kohteliaisuuden eikä Wildrake ollut perin hienotuntoinen
tämänlaatuisessa seikassa, "olen teille yhäti kiitollisempi. Mutta en
oivalla, miten soveltuu kunniaani tällaisen taritsemisen hyväksyminen,
jollette te tule mukaan ja osakumppaniksi?"

"Suokaa minulle anteeksi, sir", kieltäysi Kaarlo, "turvallisuuteni
kehoittaa minua pysyttelemään tällähaavaa jokseenkin syrjässä".

"Kylliksi sanottu", huomautti Wildrake; "köyhien kavalierien ei
sovi pitää kiinni muodoista. Minä näen, sir, että te ymmärrätte
kumppanuuslain -- kun toisella riuskealla miehellä on kolikoita, ei
toinen saa jäädä janoon. Toivotan teille, sir, jatkuvaa terveyttä ja
onnea, kunnes tapaamme huomenna Kuninkaan tammen luona kello kuusi."

"Hyvästi, sir", sanoi kuningas, ja Wildrake läksi alas portaita
viheltäen: "Helei, kavalierit", hyvinkin sattuvasti säestäen esitystään
pitkän lyömämiekkansa kalahtelulla askelmia ja kaidepatsaita vasten.
"Hyvästi", lisäsi kuningas itsekseen, "sinä liiankin oikea tunnuskuva
tilasta, johon sota, tappio ja epätoivo on vaivuttanut monia uljaita
herrasmiehiä".

Päivän mittaan ei enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.
Alice karttoi vasiten osoittamasta valepukuista prinssiä kohtaan
minkäänlaista vieraannusta tai arkuutta, joka olisi saattanut herättää
hänen isänsä tai kenenkään muun huomiota. Näköjään olivat molempien
nuorten välit säilyneet kaikin puolin entisellään. Tyttö sai kuitenkin
itse teikarin tajuamaan että tämä näennäinen likeisyys oli omaksuttu
pelkästään ulkonaisesti eikä millään muotoa tarkoittanut peräytymistä
siitä ankaruudesta, jolla hän oli hyljännyt prinssin ehdotukset. Tämän
oivaltaminen sekä loukattu itserakkaus ja katkeruus menestynyttä
kilpailijaa vastaan sai Kaarlon varhain vetäytymään yksinäiselle
kävelylle puutarhaan. Siellä hän ikäänkuin Hyveen ja Huvin tienhaaraan
joutunut Herkules kuunteli vuorotellen Viisauden ja kiihkomielisen
hupsuuden ääntä.

Ymmärrys tehosti hänelle oman elämänsä tärkeyttä sen suuren päämäärän
vastaiselle tavoittamiselle, jonka saavuttaminen oli hänellä äskettäin
toistaiseksi rauennut -- yksinvallan palauttaminen Englantiin,
valtaistuimen lujittaminen uudelleen, isänsä kruunun voittaminen
haltuunsa, hänen kuolemansa kostaminen sekä omaisuuden ja isänmaan
toimittaminen takaisin lukuisille maanpakolaisille, jotka harhailivat
varattomina maailmalla sen johdosta, että olivat kannattaneet hänen
asiaansa. Ylpeyskin eli oikeammin puolustettava ja luonnollinen
arvokkuuden tunne osoitti, kuinka arvotonta oli prinssin alentua
todelliseen itsekohtaiseen rettelöön alamaisensa kanssa, ja mikä pilkka
tärvelisi hänen muistoansa, jos hän saisi mitättömän lemmenjuonen takia
surmansa yksityisen kansalaisen kädestä. Mitä sanoisivat sellaisesta
päättömyydestä hänen viisaat neuvojansa Nicholas ja Hyde -- mitä
ajattelisi siitä hänen hyväsydäminen ja viisas holhoojansa Hertfordin
markiisi? Eikö se olisi omiaan horjuttamaan kuningasmielisen puolueen
vakaitten ja järkevien jäsenten uskollisuutta, sillä miten panisivat
he alttiiksi henkensä ja omaisuutensa, nostaakseen kuningaskunnan
hallitsijaksi nuoren miehen, joka ei kyennyt hallitsemaan omia
halujaan? Tähän oli lisättävä se ajatus, että hänen menestyksensäkin
tässä hetken kiistassa tuottaisi kaksinkertaisia vaikeuksia hänen
pelastumiselleen, joka jo näytti kyllin täpärältä. Jos hän ei juuri
tulisi surmanneeksi vastustajaansa, vaan pelkästään päässeeksi hänestä
voittopuolelle, niin saattoihan tämä etsiä kostoa luovuttamalla
hallituksen käsiin ilkimielisen Louis Kerneguyn, jonka todellinen nimi
ei voisi siinä tapauksessa välttää ilmituloa.

Nämä mietteet kehoittivat pontevasti Kaarloa selviytymään
haasteesta ilman taistelua, ja se poikkeus, jonka hän oli esittänyt
vastaanottaessaan sen, soikin hänelle jonkunlaisen tilaisuuden
rauhalliseen ratkaisuun.

Mutta Kiihkollakin oli väitöksensä, joita se esitti äskeisen
mielipahan ja nolostuksen ärsyttämälle luonteelle. Ensiksikin, hän oli
prinssinäkin herrasmies, jolla siinä asemassaan oli oikeus pahastua
ja pakko antaa tai vaatia tavanmukaista hyvitystä, joutuessaan
erimielisyyteen toisen herrasmiehen kanssa. Englantilaisten silmissä,
kuiskasi se kiusaaja, hän ei voisi milloinkaan menettää vaikutustansa
osoittautumalla valmiiksi astumaan suoramielisesti esiin ja puoltamaan,
mitä oli tehnyt tai sanonut omalla vastuullaan, sen sijaan että olisi
vetäytynyt kuninkaallisen syntynsä ja suurten pyrkimystensä suojaan.
Vapaan kansakunnan keskuudessa näytti siltä, että hän pikemmin
voittaisi kuin kärsisi häviötä yleisessä arvostelussa käytöksen
perusteella, joka ei voinut olla näyttämättä uljaalta ja ylväältä.
Ja miehuuden loiste oli paljoa välttämättömämpi hänen pyrintöjensä
tueksi kuin mikään muu maine, ja hänen rohkeutensa saattaisi joutua
epäillyksi, jollei hän vastaisi haasteeseen. Mitä sanoisivat Villiers
ja Wilmot lempiseikkailusta, jossa hän olisi antanut maalaistytön
kohdella häntä häpeällisesti ja jättänyt kostamatta kilpailijalleen? Ne
pilkkalaulut, joita he sepittäisivät, sukkelat kommat, joita he siitä
aiheesta levittäisivät, olisivat tukalampia sietää kuin Hertfordin,
Hyden ja Nicholasin vakavat nuhteet. Tämä ajatus sekä nuorekkaan ja
heränneen urheuden kannustus vakiinnuttivat lopulta hänen päätöksensä,
ja Woodstockiin palatessaan hän oli varma sopimuksensa täyttämisestä,
tulkoon siitä mitä tahansa.

Kenties sekaantui hänen päätökseensä salainen usko, että sellainen
kohtaus ei kääntyisi onnettomaksi. Hän oli parhaassa nuoruudessaan,
rivakka kaikissa ruumiillisissa harjoituksissa eikä mitenkään huonompi
eversti Everardia itsepuolustuksen taidossa, mikäli aamullinen koe
osoitti. Sellainen ajatus ainakin saattoi vilahtaa kuninkaalliseen
mieleen, kun hän itsekseen hyräili tuttua laulunpätkää, jonka oli
kuullut asuessaan Skotlannissa:

    "Ei aina päihdy, vaikka juo,
       ei taisto aina surmaan suista;
    jos tyttöselle suukon suo,
       hän ain' ei sitä suuttuin muista."

Sillävälin oli toimekas ja kaikkea järjestelevä t:ri Rochecliffe saanut
vihjatuksi Alicelle, että tämän tuli myöntää hänelle yksityinen puhelu.
Sopimuksen mukaan tyttö tapasi hänet niin sanotussa kirjastohuoneessa.
Se olikin ollut aikoinaan runsaasti varustettu vanhoilla teoksilla,
mutta jo aikaa sitte patruuniksi muutettuina olivat ne lopullisella
menekillään aiheuttaneet maailmassa enemmän melua kuin koko sinä
aikana, minkä ne jo olivat olleet julkaistuina. Tohtori istuutui
korkeaselkäiseen nahalla päällystettyyn lepotuoliin ja viittasi Alicea
ottamaan itselleen töyrytuolin hänen viereensä.

"Alice", virkkoi vanhus hellästi tarttuen hänen käteensä, "sinä olet
hyvä tyttö, viisas tyttö, avuiltasi niitä, joiden arvo on jalokiviä
korkeampi -- _jalokiviä_ ei silti ole oikea käännös -- mutta muistuta
minulle siitä toiste. Alice, sinä tiedät, kuka tuo Louis Kerneguy on
-- ei, älä epäröi minun edessäni -- minä tiedän kaikki -- tunnen hyvin
koko asian. Sinä tiedät, että tämän talon osaksi on tullut kunnia
tallettaa Englannin kohtaloita." Alice oli vastaamaisillaan. "Ei, älä
puhu, vaan kuuntele minua, Alice. Miten käyttäytyy hän sinua kohtaan?"

Alice sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Olen maalaistyttö", hän
sanoi, "ja hänen tapansa ovat liian hovimaisia minulle".

"Kylliksi sanottu -- tiedän sen kaiken. Alice, häntä uhkaa huomenna
suuri vaara, ja sinun tulee olla onnellisena välittäjänä hänen
pidättämisekseen siitä."

"Minäkö pidättäisin hänet vaarasta! Millä tavoin?" kysyi Alice
ihmeissään. "Alamaisena on velvollisuuteni tehdä kaikkea -- kaikkea,
mikä on isäni tyttärelle soveliasta --"

Hän vaikeni melkoisesti hämillään.

"Niin", pitkitti tohtori, "hän on huomiseksi sopinut
taistelukohtauksesta -- Markham Everardin haastamana; aika ja paikka on
määrätty -- kello kuusi aamulla Kuninkaan tammen luona. Jos he joutuvat
yhteen, niin toinen luultavasti kaatuu."

"Jumala varjelkoon heitä tapaamasta toisiansa", huudahti Alice kalveten
yhtä äkillisesti kuin oli äsken punastunut. "Mutta vahinkoa ei siitä
voi sittekään tulla -- Everard ei ikinä kohota miekkaansa kuningasta
vastaan."

"Siitä en minä menisi takuuseen", arveli tohtori Rochecliffe. "Mutta
jos tuolla onnettomalla nuorella herrasmiehellä onkin vielä jäljellä
rippeitä uskollisuudesta, vaikka sitä ei voi ollenkaan havaita hänen
esiintymisestään yleensä, niin se ei auta meitä tässä, sillä hän ei
tunne kuningasta, vaan pitää häntä pelkästään kavalierina, joka on
häntä loukannut."

"Antakaa hänen tietää totuus, tohtori Rochecliffe, antakaa heti", pyysi
Alice. "Hänkö nostaisi kättänsä kuningasta, pakolaista ja turvatonta
vastaan! Siihen hän ei kykene. Panen vakuudeksi henkeni, että hän
innostuu tarmokkaasti suojelemaan vaaranalaista."

"Se on tyttösen ajatus, Alice", vastasi tohtori, "ja pelkään sen
tyttösen vielä antaneen tunteittensa harhaannuttaa ymmärrystään.
Olisi pahempaa kuin kavallusta päästää kapinallisupseeri, pääpetturi
Cromwellin ystävä, niin suuresta salaisuudesta osalliseksi. En uskalla
ottaa vastuulleni moista ajattelemattomuutta. Hammondiin luotti hänen
isänsä, ja sinä tiedät, mitä siitä johtui."

"Ilmoittakaa sitten isälleni. Hän puhuttelee Markhamia tai lähettää
hänelle sanoman, selittäen kokevansa katkeraa häpeää, jos hänen
vierastansa ahdistetaan."

"Emme uskalla paljastaa isällesikään Louis Kerneguyn salaisuutta.
Vihjasin vain mahdolliseksi, että Kaarlo etsisi suojaa Woodstockista,
ja Sir Henryn hillitön ihastus ja innokkaat puheet mukavuuden
valmistelusta ja puolustuskeinojen parantamisesta osoittivat selvästi,
että hänen uskollisuutensa pelkkä kiihkeys olisi tuottanut ilmitulon
vaaraa. Sinun, Alice, on pelastettava jokaisen kunnon kuningasmielisen
toiveet."

"Minunko!" vastasi Alice; "se on mahdotonta. -- Miksei isääni voida
saada välittäjäksi ystävän ja vieraan puolesta, vaikka hän ei tunne
tätä muuna kuin Louis Kerneguynä?"

"Olet unohtanut isäsi luonteen, tyttöseni", huomautti tohtori. "Hän
on oivallinen mies ja mitä parhain kristitty, kunnes esiintyy kalpain
kalsketta, ja silloin hän äityy täydelliseksi soturiksi, joka on yhtä
kuuro rauhaarakentavalle järkeilylle kuin tappelukukko tyynnyttelylle."

"Te unohdatte, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice, "että juuri tänä
aamuna isäni kait esti heidät taistelemasta".

"Niin", vastasi tohtori, "syystä että hän katsoi olevansa velvollinen
säilyttämään kuninkaallisen puiston rauhaa. Mutta se tapahtui
niin pahoitellen, Alice, että jos hän uudestaan tapaisi heidät
siinä puuhassa, hän varman ennustukseni mukaan ainoastaan lykkäisi
ottelun sen verran tuonnemmaksi, että johtaisi heidät etuoikeutetun
alueen ulkopuolelle ja kehoittaisi heitä ryhtymään siellä rivakasti
voitteluunsa, itse jäädäkseen jännittyneeksi katselijaksi. Ei, Alice,
ainoastaan sinä voit auttaa meitä tässä arveluttavassa pulassa."; "En
näe mitään mahdollisuutta", sanoi tyttö jälleen punehtuen, "miten
minusta voisi olla vähäisintäkään hyötyä".

"Sinun tulee lähettää kuninkaalle kirjelmä", neuvoi tohtori
Rochecliffe, "kirjelmä sellainen kuin kaikki naiset osaavat laatia
yhdenkään miehen opetusta paremmin -- jotta hän kohtaisi sinut juuri
taistelulle sovitulla hetkellä. Hän ei ole noudattamatta kutsua, sillä
minä tiedän hänen onnettoman heikkoutensa".

"Tohtori Rochecliffe", vastasi Alice vakavasti, "te olette tuntenut
minut lapsuudesta asti. Mitä olette nähnyt minussa aiheeksi sellaiseen
käsitykseen, että minä koskaan noudattaisin noin sopimatonta neuvoa?"

"Ja jos sinä olet tuntenut _minut_ lapsuudestasi asti", virkkoi
tohtori vastaan, "mitä olet nähnyt minussa, epäilläksesi antavani
ystävän tyttärelle neuvon, jota hänen olisi sopimaton ottaa varteen?
Arvattavasti et voi olla niin hupsu, että luulisit kehoittavani
sinua jatkamaan mukautumistasi pitemmälle kuin pidättelemään häntä
pari tuntia keskustelussa, kunnes minulla on kaikki valmiina hänen
lähteäkseen tästä paikasta, josta minä voin peloittaa hänet pois sillä
hälytyksellä, että palatsihuvila aiotaan tarkastaa läpikotaisin?
Silloin K.S. hyppää ratsaille ja karauttaa tiehensä, ja Alice Lee saa
kunnian hänen pelastamisestaan."

"Niin, oman maineensa hinnalla", vastasi Alice, "ja sukuni ikuisen
häpeätahran uhalla. Sanotte tietävänne kaikki. Mitä voi kuningas
ajatella tarjoamastani kohtauksesta äsken tapahtuneen jälkeen, ja miten
käy mahdolliseksi valaista hänelle harhakäsityksensä aikeestani?"

"Minä selitän hänelle, Alice; kerron koko juonemme."

"Tohtori Rochecliffe", intti Alice, "te ehdotatte mahdotonta. Voitte
saada paljon aikaan kerkeällä älyllänne ja suurella viisaudellanne;
mutta jos vastasatanut lumi kerran likaantuu, ei mikään taitonne
pystyisi sitä enää valkaisemaan, ja aivan samaten on neidon kunnian
laita."

"Alice, rakkakin lapsonen", pyyteli tohtori, "ajattele, että jos
esitän sinulle tätä keinoa kuninkaan hengen pelastamiseksi tai
ainakin hänen säästämisekseen uhkaavasta vaarasta, on syynä se, että
minä en näe mitään muuta apua olevan käytettävissä. Jos pyydän sinua
vain hetkeksikään antautumaan näennäiseen pahaan, niin se tapahtuu
äärimäisessä hätätilassa ja sellaisissa olosuhteissa, jotka eivät voi
uudistua -- ryhdyn mitä taatuimpiin toimenpiteisiin, estääkseni mitään
pahoja puheita johtumasta minun neuvoni noudattamisesta."

"Älkää sanoko niin, tohtori", vastasi Alice "parempi on ottaa
kääntääkseen takaisin lsiksen vedet kuin tyrehdyttääkseen panettelun
vauhdin. Kuningas kerskuisi koko kevytmieliselle hovilleen, miten
helposti hän olisi voinut siepata mukaansa rakastajattarekseen Alice
Leen, jollei olisi äkillinen hälytys tullut esteeksi -- se suu, joka
jakelee kunniaa muille, riistäisi silloin minulta maineeni. Omaksukaa
sopivampi menettely, joka paremmin soveltuu omalle luonteellenne ja
kutsumuksellenne. Älkää johtako häntä peräytymään kunniasitoumuksesta
toisen sopimuksen uskottelulla, kun se on yhtä häpeällinen totena kuten
keksittynäkin. Menkää itse kuninkaan luo, puhukaa hänelle niinkuin
Jumalan palvelijoilla on oikeus puhua maallisille hallitsijoillekin.
Osoittakaa hänelle sen menettelyn ajattelemattomuus ja vääryys, johon
hän on aikonut antautua -- kehoittakaa ääntä pelkäämään miekkaa,
koska se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu. Sanokaa
hänelle, että ne ystävät, jotka saivat surmansa hänen puolestaan
Worcesterin kentällä, mestauslavalla ja hirsipuussa tuon verisen
päivän jälkeen -- että ne rippeet, jotka viruvat vankiloissa tai
harhailevat hajallaan hänen tähtensä häviöön joutuneina, ansaitsevat
häneltä ja hänen suvultaan parempaa kuin hänen elämänsä hukkaantumisen
joutavanpäiväisessä rettelössä. Sanokaa hänelle, että on epärehellistä
panna alttiiksi peliin sellaista, mikä ei ole hänen omaansa,
kunniatonta kavaltaa luottamusta, jota hänen kuntonsa ja urheutensa on
saanut osakseen kelpo miehiltä."

Tohtori Rocheciliffe katseli häntä surumielisesti hymyillen ja sanoi
kostein silmin: "Voi, Alice, minäkään en kykenisi puhumaan hänelle tuon
oikean asian puolesta niin mieleenpainuvasti tai vakuuttavasti kuin
sinä. Mutta valitettavasti ei Kaarlo kuuntelisi meitä kumpaistakaan.
Hän vastaisi, että miesten ei ole kunnia-asioissa kuultava pappien tai
naisten neuvoja."

"Kuulkaahan siis, tohtori Rochecliffe -- minä saavun kohtauspaikalle ja
estän ottelun -- älkää peljätkö, etten pysty siihen -- tosin uhraten
paljon, vaan en mainettani, Sydämeni voi särkyä seurauksesta", hän
yritti vaivoin pidättää nyyhkytyksiään, "mutta yhdenkään ihmisen
luuloissa -- ja kaikkein vähimmin hallitsijan -- ei Alice Leen
nimi joudu häpeään". Hän kätki kasvonsa nenäliinaansa ja puhkesi
hillittömään itkuun.

"Mitä tämä rajaton kiihtymys merkitsee?" kysyi tohtori Rochecliffe
ihmeissään ja huolissaan hänen murheensa rajuudesta. "Tyttöseni,
minulta ei sovi mitään salata -- minun täytyy saada tietää."

"Ponnistakaa siis nerokkuuttanne ja ottakaa siitä selko", sanoi Alice
hetkellisesti pahastuneena tohtorin itsepintaisesta mahtipontisuudesta.
"Arvatkaa aikeeni niinkuin kykenette arvaamaan kaiken muun. Siinä
on kylliksi, että minun on suoriuduttava tehtävästäni, en siedä sen
kiusallista kertomista, ja henkilölle, joka -- suokaa minulle anteeksi,
hyvä tohtori -- ei kenties katsoisi kiihtymystäni tässä kohdassa täysin
aiheelliseksi."

"Ei, sittepä sinua on hallittava, nuori neitiseni", tuumi Rochecliffe,
"ja jollen saa sinua selittämään aikeitasi, täytyy minun koettaa, onko
isäsi siihen pätevämpi taivuttelija". Ja nousten hiukan pahastuksissaan
hän astui ovelle päin.

"Te unohdatte, mitä itse sanoitte minulle tämän suuren salaisuuden
vaarallisuudesta isäni tietona, tohtori Rochecliffe", muistutti Alice.

"Totta kerrassaan", myönsi toinen pysähtyen ja kääntyen takaisin,
"ja sinä näyt olevan liian ovela minun tutkiakseni, typykkä; monta
sellaista en ole tavannut. Mutta sinä olet hyvä tyttö ja kerrot minulle
keksintösi vapaaehtoisesti -- maineeni ja vaikutukseni kuninkaan
silmissä edellyttää, että minä täydellisesti tiedän, mitä tässä asiassa
on _actum atque tradatum_, tehty ja käsitelty."

"Uskokaa maineenne minun haltuuni, hyvä tohtori", virkkoi Alice
yrittäen hymyillä; "se on lujemmassa kuin naisten ja säilyy,
turvallisemmin minun kaittavanani kuin minun olisi säilynyt teidän
huollettavananne. Ja sen verran alistun, että te saatte nähdä
koko kohtauksen -- saatte itse tulla mukaan, ja suuresti seuranne
rohkaiseekin ja reipastuttaa minua."

"Se on jotakin", sanoi tohtori, vaikkei ollutkaan aivan tyytyväinen
tähän luottamuksen rajoitukseen. "Sinä olet aina ollut nokkela
tyttönen, ja tahdon luottaa sinuun -- ja luottaahan minun nähtävästi
täytyy, tahdonpa tai en."

"Kohdatkaa minut siis raiskiomaalla huomenna", sanoi Alice. "Mutta
oletteko ihan varma ajasta ja paikasta? Erehdys olisi tuhoisa."

"Usko ehdottomasti, että tietoni on täsmällinen", vakuutti tohtori
taas omaksuen tärkeän sävynsä, joka oli hiukan lieventynyt heidän
neuvottelunsa jälkipuolella.

"Saanko kysyä", tiedusti kuitenkin Alice, "mitä tietä te saitte niin
tähdellisen ilmoituksen?"

"Saatpa kylläkin", myönnytti toinen, nyt täydellisesti voittaneena
takaisin ylemmyytensä, "mutta vastaanko siihen vai en, se on kokonaan
toinen kysymys. Käsittääkseni ei sinun maineesi eikä omani vaadi
sinulle valaistusta siitä kohdasta. Minulla siis on salaisuuksia kuten
sinullakin, neitiseni, ja jotkut niistä lienevät melko lailla enemmän
tietämisen arvoisia."

"Olkoon niin", mukautui Alice säveästi. "Jos kohtaatte minut
raiskiomaalla täsmälleen puoli kuudelta, särkyneen ilmapatsaan
luona, niin lähdemme pitämään heitä silmällä, kun he tulevat
taistelupaikalleen. Matkalla pääsen paremmin voitolle nykyisestä
arastelustani ja selitän teille, millä tavoin aion ehkäistä turmaa
tapahtumasta. Te kenties saatte mietityksi jonkun yrityksen,
tehdäksenne kokonaan tarpeettomaksi minun sekaantumiseni, kun osuuteni
täytyy olla sopimaton ja tuskallinen."

"Niin, lapseni", sanoi tohtori, "jos uskot itsesi minun huomaani,
olet ensimäinen, joka on koskaan saanut syytä välittää ohjaukseni
puutteesta, ja hyvin voit käsittää olevasi erästä lukuunottamatta
viimeinen, jonka minä näkisin kärsivän neuvoni puutteessa. Puoli
kuudelta siis tiimapatsaan luona raiskiomaalla -- ja Jumala
pyrkimystämme siunatkoon!"

Heidän neuvottelunsa keskeytti samassa Sir Henry Lee, joka huusi
kaikuvalla äänellä pitkin käytävää ja lehteriä: "Alice tyttöseni --
tohtori Rochecliffe!"

"Mitä te täällä teette", haastoi hän astuessaan kirjastohuoneeseen,
"istumassa kuin kaksi varesta sumussa, kun meillä on niin virkistävää
rattoa alhaalla? Huima löylynlyömä poikanen Louis Kerneguy siellä
vuoroin naurattelee minua pakahtuakseni ja vuoroin soittelee
kitarallaan niin suloisesti, että se voisi kiurunkin tenhota tänne
taivaalta. Tulkaa mukaan, tulkaa. Tukalaa työtä on nauraa yksinään."



28. LUKU.

KESKEYTETTY KAKSINTAISTELU.


Päivän hohde kultasi puiden vankkoja oksia, muttei kyennyt tunkeutumaan
metsän lokeroihin, missä kastehelmet häämöttivät raskaina ja runsaina.
Paikotellen alkoi jo vilkkua syksyn vaihtelevia värivivahduksia,
sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin luonto näyttää uransa loppua
lähenevän tuhlarin tavoin haluavan korvata anteliaalla ihanuudella
ja moninaisella loistolla sen ajan lyhyyden, minkä sen uhkeutta
silloin kestää. Linnut olivat vaiti -- ja kultarintakerttukaan, jonka
viserrystä kuului palatsihuvilan lähistön pensaikosta, kun vanha kelpo
ritari aina rohkaisi sen tuttavallisuutta armeliaisuudellaan, ei
uskaltautunut syvemmälle metsään, missä oli vaanimassa varpushaukka
ja muita samanlaisia vihollisia; se oleskelee mieluummin ihmisten
asumasiioilla, koska se melkein ainoana siivekkäiden liudasta näyttää
saavan osakseen itsekkäistä pyyteistä vapaata suojelusta heidän
taholtaan.

Näyttämö oli siis sekä viehättävä että hiljainen, kun kunnon tohtori
Rochecliffe hiipi pimeimpien lehtokujien pitkän ja osaksi lakoutuneen
ruohikon yli melkein nilkkaa myöten kasteessa kaksintaistelulle
valittua paikkaa kohti, verhoutuneena tulipunaiseen, aikoinaan
sotapalvelusta nähneeseen matkavirttään, peitellen kasvojaan enemmän
tavasta kuin tarpeen vuoksi ja kannatellen kainalosta Alicea, jota
niinikään suojeli levätti syksyisen aamun kostealta koleudelta.
Molemmat olivat niin innostuneet keskinäiseen neuvotteluun, että heihin
ei ollenkaan tehonnut taipaleen epätasaisuus ja tukaluus, vaikka heidän
oli usein pakko tunkeutua risukon ja näreikön halki, jotka vihmoivat
heidän päälleen kaikki taakakseen tulleet nestehelmet, kunnes heidän
kaapunsa silisivät sivulta suoriksi ja takeltuivat raskaasti hartioihin
märkyyden painosta. He seisahtuivat päästyään vesaikon suojaan pikku
aukiolle, jolta näki risujen lomitse Kuninkaan tammen avoimelle
edustalle. Vankka ja ryhmyinen runko, käiveräiset ja katkeilleet
haarat ja tummat lehvät saivat ikivanhan puun näyttämään sotien
runtomalta sankarilta, joka oivallisesti soveltui kaksintaistelukentän
sovintotuomariksi.

Ensimäisenä ilmestyi kohtauspaikalle riuskea kavalieri Wildrake. Hänkin
oli kietonut ylleen viittansa, mutta heittänyt pois puritanilaisen
huippuhattunsa ja ottanut sen sijalle espanjalaisen hatun, joka
sulkatöyhtöineen ja kullattuine nauhoineen oli kokenut pahoja säitä ja
uurasta sotapalvelusta. Mutta korvaamaan köyhyyden leimaa röyhentelyllä
oli päähine tarkoin sovitettu siihen jokseenkin repäisevästi
nimitettyyn "perhana"-kuosiin, jota hurjaluontoisemmat kavalierit
käyttivät. Hän astui kiireesti esille ja huudahti ääneen: "Ensimäisenä
tappelupaikalla lopultakin, hiisi vieköön, vaikka puijasin Everardin,
saadakseni kulautetuksi aamujuomani. Paljon hyvää se tekikin", hän
lisäsi huuliansa maiskuttaen. "No, minun pitänee tutkia alue, ennen
kuin tänne ehtii esimieheni, jonka presbyteriläinen kello tikittää yhtä
verkkaan kuin hänen presbyteriläiset askeleensakin tömistelevät."

Hän veti viitan alta pistomiekkansa ja näytti aikovan tarkastaa
ympäristön tiheiköt.

"Minä estän hänet", kuiskasi tohtori Alicelle. "Pysyn uskollisena
sopimuksellemme -- sinä et joudu näyttämölle -- _nisi dignus vindice
nodus_ -- sen selitän toisella kertaa. _Vindex_ soveltuu käsitettäväksi
sekä nais- että miespuoliseksi, joten ote on nytkin paikallaan.
Pysyttele sinä alallasi."

Niin sanoen hän astui aukealle ja kumarsi Wildrakelle

"Master Louis Kerneguy", virkahti Wildrake kohottaen hattuansa, mutta
huomasi heti erehdyksensä ja lisäsi: "Ei sentään -- pyydän anteeksi,
sir -- lihavampi, lyhempi, vanhempi. -- Mr. Kerneguyn ystävä kaiketi,
jonka keralla päässen piakkoin kilpasille. Ja miksei nyt, sir, ennen
kuin päämiehemme saapuvat? Vain eineen verran vatsan pohjimaisen
koverruksen täytteeksi, kunnes oikein ateria tarjotaan, sir? Mitä
sanotte?"

"Vatsan koverruksen väljentämiseksi pikemmin, tai uuden uurtamiseksi",
vastasi tohtori.

"Totta, sir", sanoi Roger, joka näytti nyt olevan elementissään; "hyvin
sanotte -- suittaa kyllä sitenkin sattua Mutta tehän peittelette
kasvojanne, sir. Se on tosin kunnon miesten kuosina tähän onnettomaan
aikaan, surkeata kyllä, mutta meillä on kaikki avointa -- täällä ei ole
mitään kavaltajia. Laittaudunpa ensin tamineihini teidän rohkaisuksenne
ja näytän teille, että olette tekemisissä herrasmiehen kanssa,
joka kunnioittaa kuningasta ja kelpaa taistelemaan kenen hyvänsä
kuningasmielisen kanssa, jollainen te epäilemättä olette, sir, koska
esiinnytte master Louis Kerneguyn ystävänä."

Kaiken tämän aikaa Wildrake puuhakkaasti päästeli nelinurkkaisen
viittansa solkia.

"Pois -- pois, te lainavaatteet", hän sanoi,

    "'jo esirippu syrjään Borgian eestä!"

Ja hän viskasi viitan yltänsä, seisten _in cuerpo_ mitä
kavalierimaisimmassa ihokkaassa; se oli rasvakiiltoista tulipunaista
atlassilkkiä, ja sen reikäompeluksiin ja viilteisiin oli käytetty
täytettä, joka oli aikoinaan ollut harsikangasta. Vaatetuksen
täydensivät samanlaiset polvihousut ja monesta kohti parsitut sukat,
jotka olivat alkujaan olleet persikanväriset. Muuna sonnustuksena oli
pari hyppykenkiä, jotka kehnosti soveltuivat kävelyyn kasteisessa
ruohossa, ja leveä hankkilus haalistuneine koruompeluksineen.

"No niin, sir!" hän huudahti; "kiirehtikää, riisukaa ketenne. Tässä
seison tanakkana, ja totisena -- niin uskollisena urhona kuin on
koskaan nähty keropäätä lävistämässä. Hei, sir, ase käteen!" hän
pitkitti; "ehdimme vaihtaa puolikymmentä survaisua vielä ennen heidän
tuloaan ja panna heidät häpeämään vitkasteluansa. Äh!" hän huudahti
peräti pettyneenä, kun tohtori viittansa avaten näytti papillisen
asunsa; "huh! pappihan siinä vain onkin!"

Mutta Wildraken sai piankin omaksumaan toisenlaisen sävyn hänen
kunnioituksensa kirkkoa kohtaan ja halunsa poistaa tieltä henkilö, joka
voisi häiritä hänen niin hartaasti odottamaansa kohtausta.

"Pyydän anteeksi", hän sanoi, "hyvä tohtori -- suutelen uumatakkinne
palletta -- sen teen, tuhannen tulimaista -- pyydän jälleenkin
anteeksi. -- Mutta olipa hyvä, että teidät tapasin -- teitä kyseltiin
ihan tavattomasti palatsihuvilassa -- tarvittiin vihkimään, kastamaan,
hautaamaan tai ripittämään taikka johonkin tuiki tähdelliseen. Taivaan
nimessä, rientäkää!"

"Palatsihuvilassako?" kummeksui tohtori. "Kas, juurihan sieltä läksin
-- varmasti olin siellä myöhempään kuin te saatoitte olla, koska
tulitte kauppalan tietä."

"Niin, mutta kauppalassahan teitä juuri tarvitaankin", vastasi
Wildrake. "Turkanen, sanoinko minä palatsihuvilassa? Ei, ei --
kauppalassa -- ravintolanisäntä ei pääse hirteen -- hänen tyttärensä
vihille -- kakaransa kasteelle tai vaimonsa hautaan -- _oikean_
papin avutta -- heille eivät kelpaa mitkään Holdenoughit. Hän on
vilpitön mies, ravintolanisäntäni; joutukaa siis, jos pidätte arvossa
kutsumustanne."

"Suokaa minulle anteeksi, master Wildrake", virkkoi tohtori, "odotan
master Louis Kerneguytä".

"No, helkkunassa!" ähmistyi Wildrake. "Olenpa kyllä aina tiennyt, että
skotlantilaiset eivät kykene mihinkään ilman pappiansa, mutta lempo
soikoon, en sentään ole tullut ajatelleeksi, että he käyttäisivät
häntä tähänkin. Mutta olen tuntenut hengelliseenkin säätyyn kuuluvia
hauskoja miehiä, jotka osasivat käytellä miekkaansa yhtä hyvin kuin
rukouskirjaansakin. Te tiedätte kohtauksemme tarkoituksen, hra tohtori.
Tuletteko ainoastaan hengellisenä lohduttajana -- vai kenties haavurina
-- vai otatteko milloinkaan säilää käteenne? He-hei!"

Ja hän teki huotrassa olevalla miekallaan huitaisuliikkeen "Olen
ottanut, sir, välttämättömään tarpeeseen", ilmoitti tohtori Rochecliffe.

"Hyvä herra, antakaa tämän tilaisuuden olla välttämätön", pyysi
Wildrake. "Te tiedätte, kuinka harras kirkon mies minä olen. Jos
noin taitava jumaluusoppinut kunnioittaisi minua vain kolmellakaan
survaisulla, niin pitäisin itseäni ainiaaksi onnellisena."

"Sir", huomautti Rochecliffe hymyillen, "ellei esityksellenne olisi
muita esteitä, niin minulla ei ainakaan olisi välinettä -- olen asetta
vailla".

"Mitä! teiltä puuttuu _de quoi?_ Sepä on tosiaan hankala seikka. Mutta
teillä on vankka sauva kädessänne -- mikä estää meitä yrittämästä pikku
erää -- minä tietysti pitäen, miekkaani huotrassa -- kunnes päämiehemme
saapuvat? Kenkäni ovat täynnä tätä kohmetuttavaa kastetta, ja häviän
varpaan tai pari, jos minun on seistävä alallani kaiken aikaa, kun he
voimistelevat, -- sillä arvattavasti te, tohtori, olette kanssani yhtä
mieltä siitä, että siitä ottelusta ei tule mitätöntä varpuskiistaa."

"Asianani täällä on mahdollisuuden mukaan estää mitään kiistaa
syntymästä", ilmoitti hengenmies.

"No, turkanen, tohtori, sepä on liian nurjaa", pahoitteli Wildrake,
"ja jollen pitäisi kunniassa kirkkoa, voisin kostoksi kääntyä
presbyteriläiseksi".

"Peräytykää hiukan, olkaa hyvä, sir", pyysi tohtori, "älkää tunkeutuko
sinne päin", sillä pettymyksensä kiihtymyksessä liikehtiessään oli
Wildrake lähestynyt Alicen kätköpaikkaa.

"Ja minkätähden, hyvä tohtori?" ihmetteli kavalieri.

Mutta vielä askeleen edettyään hän seisahtui kuin naulittu ja jupisi
itsekseen, ensi ällistyksen purkauduttua voimalliseksi sadatukseksi:
"Hienohelma viidakossa, kautta kaiken pyhän, ja tähän aikaan aamusta --
vhi-u-i!" Hän vihelsi hiljaa ja pitkään hämmästyksensä huojennukseksi
ja kääntyi sitte tohtoriin, etusormi nenänsivussa: "Tepä olette
veitikka, hyvä tohtori, penteleenmoinen veitikka! Mutta miksette
antaisi minulle vihiä tuosta -- tuosta mukavuudestanne -- kielletystä
tavarastanne? Hiisi vieköön, sir, minä en ole mies paljastamaan kirkon
oikkuja."

"Sir", kivahti tohtori Rochecliffe, "te olette hävytön, ja minä
kurittaisin teitä, jos maksaisi vaivan ja aika olisi sovelias".

Ja tohtori, joka oli palvellut sodassa kyllin kauvan lisätäkseen
muutamia ratsuväen kapteenin piirteitä hengenmiehen avuihin, tosiaan
kohotti sauvansa hulivilin suureksi riemuksi, sillä tämän kunnioitus
kirkkoa kohtaan ei suinkaan kyennyt lannistamaan hänen kujeiluhaluaan.

"Ei, tohtori", hän sanoi, "jos heilutatte asettanne iskumiekan tavoin
ja kohotatte sen päänne tasalle asti, niin lävistänpä teidät tuossa
tuokiossa". Niin sanoen hän teki huotrassa olevalla miekallaan
survaisun, ei ihan tohtorin ruumista kohti, mutta sille taholle.
Muuttaen karttunsa suunnan lyömämiekan puolustusasennosta pistomiekan
torjumisliikkeeksi Rochecliffe samassa iski kavalierin kädestä
aseen sinkoamaan kymmenen kyynärän päähän vikkelänä kuin ystäväni
Francalanza. Juuri silloin tulivat näkösälle molemmat päähenkilöt.

Everard huudahti heti vihaisesti Wildrakelle: "Tämäkö on sinun
ystävyyttäsi? Taivaan nimessä, mitä varten tepastelet tuossa narrin
nutussa ja kujeilet kuin houkkio?" arvoisan sekundanttinsa hiukan
hölmistyneenä painaessa päänsä kumaraan kuin kepposesta kiinni joutunut
poika, kunnes hiipi ottamaan heinikosta asettaan; sivuuttaessaan hän
jo taas kurkoittikin kaulaansa näreikköä kohti, nähdäkseen vielä
vilahduksen uteliaisuutensa piiloitetusta esineestä, jos mahdollista.

Kaarlo oli sillävälin vielä enemmän ihmeissään näkemästänsä ja huusi
puolestaan: "Mitä! Tohtori Rochecliffe kirjaimellisesti innostuneena
taistelevan kirkon jäseneksi ja kiistasilla kavalieri-ystäväni
Wildraken kanssa? Saanko pyytää häntä kuitenkin vetäytymään
syrjemmälle, koska eversti Everardilla ja minulla on yksityinen asia
toimitettavana?"

Tohtori Rochecliffen lähtökohtana tässä tärkeässä tilanteessa oli
ollut varustautua pyhän virkansa arvovallalla ja käyttää sellaista
väliintulon sävyä, joka olisi voinut lannistaa hallitsijankin ja saada
hänet tuntemaan, että hänen nuhtelijansa puhui korkeammalla valtuudella
kuin omallaan. Mutta hänen oman mielenkuohunsa vastikään ilmennyt
liiallisuus ja sen tuottama horjahdus maalliseen voimanäytteeseen
olivat kovin epäsuotuisia sen ylemmyyden omaksumiseen, johon niin
hillittömän mielen kuin Kaarlon -- omapäisen prinssin ja oikukkaan
sukkeluksen -- saattoi toivoa ollenkaan alistuvan. Tohtori yritti
kuitenkin palautua arvokkuuteensa ja vastasi niin vakavasti sekä
samalla kertaa niin kunnioittavasti kuin suinkin osasi, että hänelläkin
oli mitä tähdellisin asia, joka esti häntä master Kerneguyn toivomuksen
mukaisesti lähtemästä paikalta.

"Suokaa anteeksi tämä epäaikainen keskeytys", sanoi Kaarlo kohottaen
hattuansa ja kumartaen eversti Everardille, "josta minä teen heti
lopun".

Everard vastasi totisena hänen tervehdykseensä ja oli vaiti.

"Oletteko järjiltänne, tohtori Rochecliffe?" tiukkasi nyt Kaarlo; "vai
kuuroko olette? -- vai oletteko unohtanut äidinkielenne? Pyysin teitä
poistumaan täältä."

"En ole järjiltäni", vastasi hengenmies kooten päättäväisyytensä ja
saaden takaisin äänensä luontaisen lujuuden "vaan tahdon estää muita
mielettömyydestä; en ole kuuro, vaan rukoilen muita kuulemaan järjen ja
uskonnon ääntä; en ole unohtanut äidinkieltäni, vaan olen tullut tänne
haastamaan kuningasten ja ruhtinaitten Herran kieltä".

"Seuhtomaan luudanvarsilla, luulisin pikemmin", sanoi kuningas.
"Kuulkaahan, tohtori Rochecliffe, tämä äkillinen teennäisen
mahtipontisuuden puuska soveltuu teille yhtä huonosti kuin äskeinen
kujeilunne. Te ette käsittääkseni ole mikään katolilainen pappi tai
skotlantilainen Messu-Jussi, vaatiaksenne harrasta kuuliaisuutta
lampailtanne vaan Englannin valtiokirkkolainen, jota hallitsee sen
yhdyskunnan järjestyssääntö -- ja sen PÄÄ." Viime sanat lausuessaan
kuningas alensi äänensä pontevaksi kuiskaukseksi. Tämän huomatessaan
Everard vetäysi taamma, sillä luontainen hienotunteisuus pidätti
häntä joutumasta vasten tahtoansakaan kuulijaksi keskustelulle, jossa
puhujain turvallisuus saattoi suuressakin määrin tulla kysymykseen.

"Master Kerneguy", virkkoi pappismies, "minä en omaksu käskyvaltaa tai
holhuuta mielitekojenne suhteen -- Jumala varjelkoon; huomautan teille
vain, mitä järki, raamattu, uskonto ja oikeamielisyys yhtäpitävästi
määräävät käyttäytymisohjeeksenne".

"Ja minä, tohtori", sanoi kuningas hymyillen ja viitaten onnettomaan
sauvaan, "noudatan mieluummin esimerkkiänne kuin opetustanne. Jos
kunnianarvoisa pappismies tahtoo itse ryhtyä karttutaisteluun, niin
mitä oikeutta voi hänellä olla sekaantua herrasmiesten kiistoja
pidättämään? No niin, sir, poistukaahan, älkääkä antako nykyisen
uppiniskaisuutenne pyyhkiä pois entistä kiitollisuudenvelkaa."

"Ajatelkaa toki", varoitti jumaluusoppinut, "voin virkkaa yhden sanan,
joka estää kaiken tämän".

"Tehkää se", vastasi kuningas, "ja silloin ajakaa, valheeksi
kunniallisen elämäntyön koko sisältö ja toiminta -- hyljätkää kirkkonne
periaatteet ja heittäytykää valapattoiseksi kavaltajaksi ja luopioksi,
estääksenne toisen henkilön täyttämästä velvollisuuttaan herrasmiehenä!
Se olisi tosiaan ystävänne surmaamista hänen pelastamisekseen
joutumasta vaaraan. Antakaa sen ehdottoman kuuliaisuuden, joka on niin
usein kielellänne ja epäilemättä myös mielessänne, toimittaa jalkanne
kerran liikkeelle ja astukaa syrjään kymmeneksi minuutiksi. Sen ajan
kuluttua voidaan apuanne tarvita joko ruumiin tai sielun parantajana."

"Ei, sittepä minulla on vain yksi taivutuskeino jäljellä", huokasi
tohtori Rochecliffe.

Tämän sivupuhelun aikana oli Everard melkein väkisin pidättänyt
vieressään saattolaisensa Wildraken, jonka suurempi uteliaisuus ja
vähempi hienotuntoisuus olisivat muutoin saaneet hänet tunkeutumaan
lähemmä, päästäkseen kenties salaisuuden perille. Mutta nähdessään
tohtorin kääntyvän näreikköä kohti hän kuiskasi kiihkeästi Everardille:
"Panen veikkaan kulta-Kaarlon tasavaltalaista ropoa vastaan, että
tohtori ei ole ainoastaan tullut saarnaamaan rauhaa, vaan tuonut
pääehdotkin mukanaan!"

Everard ei vastannut. Hän oli jo paljastanut miekkansa, ja tuskin näki
Kaarlo Rochecliffen kääntäneen selkänsä, kun jo hänkin siekailematta
noudatti esimerkkiä. Mutta ennen kuin he olivat ehtineet muuta
kuin tervehtiä toisiaan aseittensa tavanmukaisella kohteliaalla
heilautuksella seisoi tohtori Rochecliffe taaskin heidän välissään,
taluttaen kädestä Alice Leetä, jonka vaatetus oli kasteen liottama ja
pitkät kiharat aivan suoristuneet märkyydestä. Hänen kasvonsa olivat
tavattoman kalpeat, mutta se oli tiukan päättäväisyyden vaaleutta
eikä pelon. Syntyi hisahtamaton hämmästyksen pysähdys -- taistelijat
painoivat miekkansa maata kohti -- ja Wildrakenkin häikäilemättömyys
purkausi vain puolittain hillityiksi huudahduksiksi: "Hyvin tehty,
tohtori -- tämä on verrempää kuin 'pappi hernehalmeessa' -- isäntänne
tytär kerrassaan -- ja mistress Alice, jota luulin ihan lumipisaraksi,
onkin lopulta keto-orvokki -- hempukka, kautta taivaan, ja samaa lajia
kuin mekin!"

Tätä tarkkaamatta jäänyttä mutinaa lukuunottamatta sai Alice
ensimäisenä sanoiksi.

"Master Everard", hän virkkoi, "master Kerneguy, te kummastelette
nähdessänne minut täällä -- mutta miksen kuitenkaan ilmoittaisi aihetta
heti? Vakuutettuna siitä, että viattanikin olen väärinymmärryksenne
onnettomana syynä, olen liian harras estämään turmiollisia seurauksia,
pidättääkseni mitään askelta, joka voi lopettaa sen. Master Kerneguy,
eikö toivomuksillani, pyynnöilläni, rukouksillani -- eikö teidän
ylväillä ajatuksillanne -- omien korkeiden velvollisuuksienne
muistamisella ole mitään merkitystä menettelyllenne tässä asiassa?
Sallikaa minun kehoittaa teitä kysymään neuvoa järjeltä, uskonnolta ja
terveeltä harkinnalta sekä panemaan pois aseenne."

"Olen kuuliainen kuin itämaalainen orja, madam", vastasi Kaarlo
pistäen miekkansa huotraan. "Mutta minä vakuutan teille, että se
juttu, josta olette huolissanne, on aivan vähäpätöinen, ja sen sovimme
eversti Everard ja minä viidessä minuutissa paljoa paremmin kuin koko
valtakunnan kirkolliskokouksen avulla, vaikka tämän kunnianarvoisia
neuvotteluja olisi kerrassaan naisparlamentti edistämässä. -- Mr.
Everard, tulisitteko hiukan edemmäksi! Meidän on nähtävästi muutettava
paikkaa."

"Olen valmis saattamaan teitä, sir", mukautui Everard, joka oli pannut
pois aseensa heti kun oli nähnyt vastustajansa menettelevän siten.

"Minulla ei siis ole mitään vaikutusvaltaa teihin, sir", sanoi Alice
vieläkin puhutellen kuningasta. "Ettekö pelkää käyttäväni tietooni
tullutta salaisuutta, estääkseni tätä rettelöä kehittymästä äärimäiseen
ratkaisuun? Luuletteko, että jos tämä herrasmies, joka kohottaa kätensä
teitä vastaan, tietäisi --"

"Jos hän tietäisi minut loordi Wilmotiksi, aioitte sanoa, madam?
Sattuma on antanut hänelle siitä todisteen, joka jo tyydyttää häntä, ja
luullakseni olisi teidän vaikea kääntää hänen mielipidettään toiseksi."

Alice pysähtyi ja katseli kuningasta peräti pahastuneena, ja seuraavat
arvostelmat puhkesivat esiin vähin erin yksitellen ikäänkuin tunkeutuen
voitolle tunteista, jotka pyrkivät niitä pidättämään: "Kylmäluontoinen
-- itsekäs -- kiittämätön -- tyly! Voi maata, joka --" Hän vaikeni
merkitsevän ponnekkaasti ja lisäsi sitte: "-- joka saa lukea teidät
tai teidänlaisenne ylimyksiinsä ja vallitsijoihinsa!"

"Ei, sievä Alice", virkkoi Kaarlo, jonka hyväluontoisuus ei voinut
olla tuntematta tämän nuhteen ankaruutta, vaikka siksi lievästi,
että se ei kyennyt tekemään kaikkea haluttua tehoa, "te olette liian
kohtuuton minua kohtaan -- liian puolueellinen onnellisemman miehen
hyväksi. Älkää sanoko minua tylyksi; olen täällä vain vastaamassa mr.
Everardin haasteeseen. En olisi voinut kunniaani tahrimatta kieltäytyä
saapumasta, ja samasta syystä on minun mahdoton peräytyä nyt tänne
tultuani; ja kunniani menetys olisi moniin ulottuva häpeä. En voi
paeta mr. Everardin tieltä; jos hän pysyy haasteessaan, niin se on
tavallisuuden mukaan ratkaistava selkkaus. Jos hän peräytyy tai jättää
asian silleen, niin tahdon teidän vuoksenne luopua muodollisuuksista.
En silloin edes vaadi anteeksipyyntöä vaivaamisestani, vaan annan
kaiken unohtua kuin johtuneena jostakin onnettomasta erehdyksestä,
jonka perusteita en puolestani pyri tutkimaan. Tämän tahdon tehdä
teidän tähtenne, ja se on jo suurta alentuvaisuutta kunniallisen miehen
taholta, -- te _tiedätte_, että se alentuvaisuus erityisesti minun
taholta on tosiaankin suuri. Älkää siis sanoko minua itsekkääksi,
kiittämättömäksi tai tylyksi, koska olen valmis kaikkeen, mitä
voin miehenä tehdä, ja kenties enempään kuin minun sopisi tehdä
kunniallisena miehenä."

"Kuuletko tämän, Markham Everard", huudahti Alice, "kuuletko tämän?
Kamala valinta on jätetty kokonaan sinun huomaasi. Sinä olet
tottunut hillitsemään kiivastustasi, olet ollut kristillismielinen,
anteeksiantavainen -- tahdotko pelkän muodollisuuden takia pakoittaa
tämän yksityisen ja epäkristillisen rettelön johtumaan veriseen
loppuun? Usko minua, jos sinä _nyt_, vastoin kaikkia elämäsi parempia
periaatteita, päästät kiihkosi valtoimeksi, voit joutua elinajaksesi
katumaan seurauksia, ja vielä tulevaisessakin elämässä, jollei taivas
armahda."

Markham Everard seisoi tuokion vaiti, katseet synkästi maahan
tähdättyinä. Viimein hän katsahti puhuttelijaansa ja virkkoi tälle:
"Alice, sinä olet soturin tytär, -- soturin sisar. Kaikki sukulaisesi,
niiden joukossa myös muuan, josta silloin pidit erityisesti jonkun
verran väliä, ovat joutuneet sotureiksi maamme turmiollisen
eripuraisuuden johdosta. Kuitenkin olet nähnyt heidän matkaavan
taistotantereelle -- joissakuissa tapauksissa toistensa vastustajiksi
-- täyttämään velvollisuuttaan siellä, minne heidän periaatteensa
kutsuivat, osoittamatta näin tavatonta harrastusta. Vastaa minulle --
ja vastauksesi saa ratkaista menettelyni: Onko tämä niin vähän aikaa
tunnettu nuorukainen jo sinulle tärkeämpi kuin nuo rakkaat omaisesi,
-- isä, veli, serkku, -- joiden lähtöä taisteluun katselit verrattain
välinpitämättömästi? Myönnä tämä, ja se riittää -- poistun alueelta
enkä sitten enää koskaan näe sinua tai isänmaatani."

"Malta, Markham, malta, ja usko minua, kun sanon, että jos vastaan
kysymykseesi myöntävästi, se johtuu siitä, että master Kerneguyn
turvallisuus käsittää enemmän, paljoa enemmän kuin kenenkään
mainitsemasi."

"Niinkö! En tiennyt, että jaarlinkruunu oli arvoltaan niin verraton
yksityisen aatelismiehen töyhdön rinnalla", sanoi Everard, "mutta
olenhan sentään kuullut monien naisien niin ajattelevan".

"Ymmärrät minua väärin", pahoitteli Alice pulassaan, kun hänen piti
sovittaa sanansa siten, että saisi uhkaavan tilanteen raukeamaan,
samalla kun kiihkeästi pyrki vastustamaan rakastajansa mustasukkaisuutta
ja silmin nähden yltyvää mielenkarvautta. Mutta hän ei tavannut kyllin
kuvaavia sanoja eroituksen ilmaisemiseen kuninkaan joutumatta ilmi
ja kenties tuhon omaksi. "Markham", hän pyysi, "sääli minua. Älä
kovistele minua tällä hetkellä -- usko minua, isäni, veljeni ja koko
sukuni kunnia vaatii master Kerneguyn turvallisuutta -- se edellyttää
ehdottomasti, että tämä asia ei kehity nyt pitemmälle."

"Niinpä vainkin -- sitä en epäile", vastasi Everard. "Lee-suku on
aina pitänyt ylhäisöä suuressa arvossa ja katsonut suhteissaan
tärkeämmäksi hovimiehen haaveellisen uskollisuuden kuin yksinkertaisen
maalais-herrasmiehen puhtaan ja rehellisen isänmaallisuuden."

"Ei, ei -- usko minua, ei toki", väitti Alice hätänsä tuskassa.

"Sovita yhteen sanaan vastauksesi, joka näyttää niin tukalalta, ja
sano, _kenen_ turvallisuutta tahdot vaalia noin hartaasti?"

"Molempien -- molempien", hoki Alice. "Se vastaus ei kelpaa, Alice",
epäsi Everard, "tässä ei ole mitään sijaa tasa-arvoisuudelle. Minun
täytyy saada tietää, mihin minun on luotettava. Minä en ymmärrä sitä
kieräilyä, joka saa neidon vastahakoiseksi ratkaisemaan kahden kosijan
kesken, enkä hevillä tahtoisi syyttää _sinua_ siitä turhamaisuudesta,
joka ei voi tyytyä yhteen rakastajaan kerrallaan."

Everardin pahastus oli käynyt noin kiivaaksi sen oletuksen johdosta,
että hänen pitkällinen ja vilpitön kiintymyksensä oli keveästi
unohdettu huikentelevan hovikeikarin mielistelyn syrjäyttämänä;
mutta se leimahdutti vireille Alice Leen ylpeyden -- olemmekin
jo huomauttaneet, että hänellä oli luonteessaan osuutta sukunsa
sisukkuudesta.

"Jos minua tällä tavoin tulkitaan väärin", hän huudahti, "jos minua
ei katsota vähäisimmänkään luottamuksen tai suoran ymmärtämyksen
arvoiseksi, niin kuule vakava vakuutukseni, että niin oudolta kuin
sanani tuntunevatkin, ne oikein tulkittuina eivät tee sinulle mitään
vääryyttä. -- Sanon sinulle -- sanon kaikille läsnäolijoille -- ja
sanon tälle herrasmiehelle itselleen, joka hyvin tietää lausumani
todellisen merkityksen, että hänen henkensä ja koskemattomuutensa
ovat tai niiden pitäisi olla minulle kallisarvoisemmat kuin yhdenkään
muun miehen tässä kuningaskunnassa -- niin, koko maailmassa, olkoon
kysymyksessä kuka tahansa muu."

Nämä sanat hän lausui niin lujasti ja päättävästi, että enempi
kiisteleminen oli mahdotonta. Kaarlo kumarsi syvään ja vakavasti,
mutta pysyi ääneti. Everardin kasvonpiirteitä vääristivät tunteet,
joita hänen ylpeytensä hädin kykeni hillitsemään, kun hän astui
vastustajaansa kohti ja virkkoi äänellä, jota hän turhaan yritti
karaista lujaksi: "Sir, te kuulitte neidin selityksen -- epäilemättä
sellaista kiitollisuutta tuntien kuin tällainen tapaus erityisesti
vaatii. Hänen halpana omaisenaan ja arvottomana kosijanaan, sir,
otan luovuttaakseni teille harrastukseni häntä kohtaan, ja koska en
milloinkaan tahdo tuottaa hänelle mielipahaa, ette toivoakseni katso
menetteleväni kehnosti, kun peruutan kirjeen, joka vaivasi teidät
saapumaan tänne tällä hetkellä. -- Alice", hän lisäsi kääntäen päänsä
tyttöön päin, "hyvästi, Alice, ja ainiaaksi!"

Onneton neitonen, jonka tarmo oli jo melkein lannistunut, yritti
puolestaan toistaa hyvästelysanan, mutta turhaan; hänen huuliltaan
puhkesi vain sekava äännähdys, ja hän olisi vaipunut maahan, jollei
tohtori Rochecliffe olisi saanut siepatuksi häntä käsivarsiensa varaan.
Roger Wildrake oli pariin kolmeen kertaan kohottanut silmilleen
nenäliinansa jäännöksen, neidon ilmeisen tuskan liikuttamana, vaikka
hän ei kyennyt käsittämään sen salaperäistä syytä; hän riensi nyt
auttamaan hengenmiestä noin kauniin taakan kannattamisessa.

Valepukuinen prinssi oli katsellut kohtausta äänettömänä, mutta
oudon kiihtymyksen järkyttämänä; sitä alkoivat ilmaista hänen tummat
kasvonpiirteensä ja vielä enemmän hänen liikkeensä. Hän oli ensin
seissyt ihan hievahtamattomana, käsivarret ristikkäin rinnalla,
ikäänkuin antaakseen tapausten kehityksen olla ohjaajanansa; pian
jälkeenpäin hän siirrähti, astui askeleen eteenpäin, mutta peräytyi
taas, puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen sekä osoitti muutoinkin,
että hänen mielessään riehui ristiriitaisia vaikuttimia ja että hän
myös oli tekemäisillään jonkun äkillisen päätöksen, vaikka oli vielä
epävarma menettelytavastaan.

Mutta kun hän näki, että Markham Everard sanomattoman tuskaisesti
katsahdettuaan Aliceen käänsi selkänsä ja teki lähtöä, huudahti hän
tavalliseen sadatukseensa puhjeten: "Helkkarissa, tämä ei käy laatuun."
Kolmella harppauksella hän saavutti verkalleen poistuvan Everardin ja
läimäytti häntä olalle; toisen kääntyessä hän omaksui sen käskevän
sävyn, joka oli mielinmäärin hänen hallittavissaan, ja virkkoi: "Sana
kanssanne, sir."

"Kuten haluatte, sir", vastasi Everard, ja luonnollisesti otaksuen
vastustajansa aikeen vihamieliseksi hän tarttui vasemmalla kädellään
miekkaansa ja laski oikean sen kahvaan, olematta pahoillaan
pidätyksestä, sillä suuttumus on ainakin yhtä paljon sukua
pettymykselle kuin säälin sanotaan olevan rakkaudelle.

"Joutavia!" virkahti kuningas; "siitä ei tule mitään _nyt_ -- eversti
Everard, minä olen KAARLO STUART!"

Everard kavahti taaksepäin peräti hämmästyksissään ja huudahti sitte:
"Mahdotonta! Se ei voi olla totta! Skotlantilaisten kuningas on päässyt
pakoon Bristolista. -- Loordi Wilmot, teidän vehkeilylahjanne ovat
hyvin tunnetut -- mutta tällä ei minua eksytetä."

"Skotlantilaisten kuningas, master Everard", vastasi Kaarlo, "koska
suvaitsette siten rajoittaa hänen valtaansa -- ja ainakin Britannian
hallitsija-vainajan vanhin poika -- seisoo nyt edessänne; on senvuoksi
mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon Bristolista. Tohtori
Rochecliffe olkoon takaajani, ja hän ilmoittaa teille kyllä lisäksi,
että Wilmot on vaaleaverinen ja kellervätukkainen, kun sitävastoin minä
muistutan korppia."

Tämän kohtauksen nähdessään Rochecliffe jätti Alicen
hoivaamisen Wildrakelle, jonka hienotuntoinen hellävaraisuus tytön
toinnuttamisyrityksissä oli mieluisana vastakohtana hänen tavalliselle
rajuudelleen ja tuotti hänelle niin jännittävää touhua, että hän
jäi sillähaavaa tietämättömäksi paljastuksesta, joka olisi niin
tavattomasti herättänyt hänen mielenkiintoaan. Tohtori taasen tuli
esiin väännellen käsiään surkeasti hätääntyneenä ja huudahdellen
tuskastuneesti.

"Tyyntykää, tohtori Rochecliffe", sanoi kuningas niin täydellisesti
malttuneena kuin hänen asemassaan pitikin, "olemme varman uskoni mukaan
kunniallisen miehen käsissä. Master Everard arvattavasti ilahtuu
havaitessaan vain pakolaisprinssiksi henkilön, jonka luuli keksineensä
menestyneeksi kilpailijaksi. Hän ei voi olla tajuamatta tunteita, jotka
estivät minut käyttämästä suojakseni tämän nuoren neidin harrasta
uskollisuutta, se kun olisi saattanut vaaraan hänen oman onnensa.
Eversti Everard se hyötyy suoruudestani, ja tokihan on minulla oikeus
odottaa, että jo kyllin tukala tilani ei pahene sen joutumisesta hänen
tietoonsa näissä olosuhteissa. Tunnustus on ainakin tapahtunut, ja
herra everstin harkittavaksi jää, miten hänen on meneteltävä."

"Voi, teidän majesteettinne! -- valtiaani! -- kuninkaani -- armollinen
prinssini!" huudahteli Wildrake, joka vihdoin päästyään selville
asiasta oli ryöminyt polvillaan paikalle ja tarttunut kuninkaan käteen,
suudellen sitä pikemmin kuten piparikakkua mutusteleva lapsi tai
valtiattarensa luovutettua kättä kiihkeästi hellivä rakastaja kuin
hovimaisen tervehdyksen tavoin; "jos rakas ystäväni Everard osoittautuu
koiraksi tässä tilaisuudessa, niin luottakaa siihen, että vihlaisen
häneltä kurkun heti paikalla, vaikka minun olisi tehtävä itselleni sama
temppu seuraavassa silmänräpäyksessä!"

"Hiljaa, hiljaa, hyvä ystäväni ja uskollinen alamaiseni", sanoi
kuningas, "ja rauhoittukaa, sillä vaikka minun on hetkellisesti
pakko esiintyä prinssinä, ei meille ole nyt otollista vastaanottaa
alamaisiamme kaikin muodollisuuksin".

Everard oli seisonut tuokion ihan tyrmistyneenä, mutta toipui viimein
kuin unesta havahtuen.

"Sire", hän sanoi kumartaen syvään ja juhlallisen kunnioittavasti,
"jollen tarjoa teille alamaisen nöyryyttä polvin ja miekoin, niin on
syynä se, että Jumala, jonka valtuudella kuninkaat hallitsevat, on
tällähaavaa evännyt teiltä tilaisuuden astua valtaistuimelle ilman
uuden kansalaissodan nostattamista. Mutta älkää hetkeksikään kuvitelko,
että turvallisuutenne joutuisi vaaraan minun toimestani. Jollen
olisi pitänyt kunniassa teidän persoonaanne -- ellei minua sitoisi
puolellenne se suoruus, jolla ylväs julistautumisenne on estänyt
elämäni synkistymisen, niin olisivat kokemanne onnettomuudet tehneet
koskemattomuutenne niin pyhäksi, mikäli minä pystyn sitä suojaamaan,
kuin valtakuntanne hartainkaan kuningasmielinen voi ajatella. Jos
suunnitelmanne ovat järkevästi harkittuja ja taatusti pohjustettuja,
niin katsokaa kaikki nyt tapahtunut pelkäksi unennäöksi. Jos ne ovat
sellaisella kannalla, että minä voin niitä edistää, niin teidän
majesteettinne saa vedota palveluksiini, ottaen vain lukuun, että
velvollisuuteni tasavaltaa kohtaan ei salli minun puuttua osalliseksi
mihinkään suoranaisen väkivallan aikeisiin."

"Voi sattua, että tuotan teille vaivaa, sir", vastasi kuningas, "sillä
oloni eivät ole sellaiset, että minun sopisi hyljätä minkäänlaista
rajoitetunkaan avun tarjousta. Mutta parhaani mukaan koetan
välttää teidän välitystänne -- en mielelläni toimittaisi kenenkään
säälintunnetta ristiriitaan hänen velvollisuudentuntonsa kanssa oman
etuni tähden. -- Tohtori, tänään ei tulle sen enempää voittelua
miekalla tai sauvallakaan; voimmekin siis jo palata palatsihuvilaan ja
jättää nämä", -- Aliceen ja Everardiin katsoen, -- "joilla saattaa olla
enemmän selittelemistä".

"Ei -- ei!" kielsi Alice, joka oli nyt täydellisesti tointunut
ja käsittänyt osittain omalla havaitsemuksellaan ja osittain
tohtori Rochecliffen selityksestä kaiken, mitä oli tapahtunut,
"Everard-serkullani ja minulla ei ole mitään seliteltävää; hän kyllä
antaa minulle anteeksi, että olen haastanut hänelle arvoituksin, kun
en rohjennut puhua suoraan, ja minä en ole enää pahoillani siitä, että
hän oivalsi arvoitukseni väärin. Mutta olen luvannut isälleni -- me
emme saa nykyään olla keskenämme missään tekemisissä -- palaan heti
palatsihuvilaan ja hän Woodstockiin, jollette te, sire", kumartaen
kuninkaalle, "määrää hänen velvollisuudestaan toisin. -- Heti,
kauppalaan, Markham-serkku, ja jos sattuu vaara lähestymään, varoita
meitä."

Everard olisi viivyttänyt lähtöään, olisi pyytänyt anteeksi
kohtuuttomasta epäluulostaan, olisi innokkaasti haastanut monista
seikoista, mutta toinen ei tahtonut häntä kuunnella, vaan virkkoi
vastauksen asemesta: "Hyvästi, Markham, kunnes Jumala lähettää parempia
päiviä!"

"Hän on totuuden ja kauneuden enkeli", ylisti Roger Wildrake, "ja minä
kun herjana kerettiläisenä sanoin häntä hempukaksi! Mutta eikö teidän
majesteetillanne -- pyytäen teiltä anteeksi -- ole mitään käskyjä
Wildrake-poloiselle, joka ampuu aivot mäsäksi itseltään tai keltä
hyvänsä muilta englantilaiselta teidän armonne mieliksi?"

"Pyydämme hyvää ystäväämme Wildrakea varomaan kaikkea äkkipikaisuutta",
sanoi Kaarlo hymyillen. "Harvinaisia ovat sellaiset aivot kuin hänen,
ja niitä ei sovi ajattelemattomasti hajoittaa, koska niiden veroisia
ei varmaakaan saataisi helposti koolle. Me kehoitamme häntä olemaan
vaitelias ja ymmärtäväinen -- pidättymään enää mittelemästä voimiansa
valtiokirkon uskollisten pappien kanssa ja hankkimaan itselleen uuden
nutun niin joutuin kuin sopii, -- ja siihen tarkoitukseen me pyydämme
saada antaa kuninkaallista avustustamme. Soveliaan ajan tullen toivomme
havaitsevamme hänelle muuta palvelusta."

Puhuessaan hän sujautti kymmenen kultakolikkoa Wildrake-paran käteen.
Uskollisen kiitollisuutensa valtaamana tämä niiskutti kuin lapsi ja
olisi seurannut kuningasta, jollei tohtori Rochecliffe olisi muutamin
sanoin, mutta jyrkästi, vaatinut häntä palaamaan isäntänsä kanssa,
taaten hänelle, että häntä varmasti käytettäisiin kuninkaan paon
auttamisessa, jos vain ilmenisi tilaisuutta.

"Olkaa niin jalomielinen, kunnianarvoisa herra tohtori, niin olen
teille ikuisesti kiitollinen", sanoi kavalieri; "ja minä rukoilen
teitä, ettette ole minulle vihoissanne siitä äskeisestä hullutuksesta."

"Siihen ei minulla ole mitään aihetta, kapteeni Wildrake", tuumi
tohtori, "sillä luullakseni minä siinä jäin paremmalle puolelle."

"No niin, tohtori, minä annan teille puolestani anteeksi, ja vannotan
teitä kristillisen armeliaisuuden nimessä suomaan sormellenikaan sijaa
tässä hyvässä palveluksessa, sillä niinkuin elän sen toivossa, uskokaa
pettymyksen kääntyvän kuolemakseni."

Tohtorin ja soturin siten haastellessa keskenään Kaarlo luontevasti
hyvästeli Everardia, joka pysyi avopäin koko puhelun ajan. "Minun
ei tarvitse pyytää teitä luopumaan mustasukkaisuudestanne minun
suhteeni", lausui kuningas, "sillä tuskinpa ajattelette Alicen ja
minun kesken mahdolliseksi liittoa, joka olisi hänen puoleltaan liian
suuri uhraus. Mitä muihin ajatuksiin tulee, niin ei nurjamielisinkään
huikentelija voisi saada sellaisia mielijohteita noin ylvästä olentoa
kohtaan, ja uskokaa vakuutustani, että hänen ansiollisuutensa tajunta
ei minussa kaivannut tätä viimeistä loistavaa todistetta hänen
oikeamielisyydestään ja uskollisuudestaan. Näin hänestä kylliksi hänen
vastaustensa perusteella, haastellessani hänelle joitakuita joutavia
mielistelyn korulauseita, ja tulin tietämään, kuinka puhdasluontoinen
hän on. Mr. Everard, hänen onnellisuutensa riippuu teistä, huomaan,
ja minä uskon, että te tahdotte tunnollisesti pitää huolta siitä. Jos
voimme poistaa mitään estettä yhteisen onnenne tieltä, niin olkaa varma
siitä, että käytämme vaikutusvaltaamme. -- Hyvästi, sir; jollemme voi
olla parempia ystävyksiä, niin älkäämme ainakaan ajatelko toisistamme
tylympää tai pahempaa kuin tällä hetkellä."

Kaarlon sävyssä oli jotakin erityisen hellyttävää. Hänen asemansa
pakolaisena kuningaskunnassa, joka perimysoikeudella kuului hänelle,
tehosi niinikään välittömästi Everardin mieleen, vaikka vastoin sen
valtiollisen suunnan sääntöjä, jota hän katsoi velvollisuudekseen
noudattaa maansa ahdinkotilassa. Hän pysyi avopäin, kuten sanottu,
ja ilmaisi sävyssään mitä suurinta kunnioitusta siihen rajaan asti,
josta se olisi saattanut näyttää alamaisuuteen sitoutumiselta. Hän
kumarsi niin syvään, että hänen huulensa lähestyivät Kaarlon kättä
-- mutta hän ei suudellut sitä. "Pelastaisin teidän persoonanne oman
henkeni hinnalla, sir", hän sanoi. "Enempää --" Hän vaikeni äkkiä,
ja kuningas pitkitti lausetta. "Enempää ette voi tehdä", virkkoi
Kaarlo, "säilyttäessänne kunniallisen vakaisuuden -- mutta siinä on
kylliksi, mitä olette sanonut. Te ette voi osoittaa kohtelevanne minua
hallitsijana, kun tarjoan käteni, mutta te ette estä minua tarttumasta
teidän käteenne ystävänä, jos sallitte minun nimittää itseäni siksi --
ja varmasti ainakin hyvän toivottajana."

Everardin jalomielinen sielu järkkyi. Hän otti kuninkaan käden ja
painoi sen huulilleen.

"Voi", hän huokasi, "jos tulisi paremmat ajat --"

"Älkää sitoutuko mihinkään, hyvä Everard", esteli hyväluontoinen
prinssi, hänkin liikutettuna; "me järkeilemme kehnosti tunteittemme
kuohuessa. Minä en houkuttele ketään puolelleni vahingokseen enkä tahdo
sekaannuttaa vastoinkäymisiini toisia sen johdosta, että heillä on
inhimillisyyttä nykyisen asemani säälimiseen. Jos tulee paremmat ajat,
niin kohtaammehan toisemme jälleen ja toivoakseni molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. Jos ei, kuten tulevainen appenne sanoisi", ja hänen
kasvoillaan vilahti suopea hymy, joka hyvin soveltui hänen silmiensä
kiiltoon, "jos ei, niin tämä ero ainakin oli hyvä".

Everard kääntyi pois kumartaen syvään ja melkein tukehtumaisillaan
ristiriitaisiin tunteisiin. Tuntuvimpana tehosi näistä sen
jalomielisyyden tajunta, jolla Kaarlo oli omaksi uhkaavaksi vaarakseen
seestyttänyt pimeyden, kun hänen elämänsä onnentoiveet olivat
näyttäneet verhoutuneen iäksi synkkyyteen. Elävästi hän myös käsitti,
kuinka tukalissa koettelemuksissa kuninkaan oli piileskeltävä henkensä
säilyttämiseksi. Hän palasi pikku kauppalaan saattolaisensa Wildraken
keralla, joka käänsi päänsä niin usein takaisin -- itkevin silmin
ja ristiin liitetyt kädet koholla kuin taivasta rukoillen -- että
Everardin oli pakko muistuttaa tuollaisten eleiden voivan herättää
epäluuloa, jos joku sattuisi näkijäksi.

Kuninkaan ylevä esiintyminen tämän merkillisen kohtauksen lopulla ei
ollut välttänyt Alicen huomiota. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois
hänen mielestään kaiken pahastuksen Kaarlon aikaisemmasta käytöksestä
ja kaikki epäluulot, joita se oli täydellä syyllä herättänyt. Hän
tuli nyt oivaltaneeksi hallitsijansa luontaisen sävyisyyden ja kykeni
tuntemaan ystävällisyyttä hänen persoonaansa kohtaan sen kunnioituksen
lisäksi, jolla hänet oli kuin uskonnon velvoituksella opetettu
kuninkaan korkeata asemaa ajattelemaan. Hän oli nyt vakuutettu siitä,
ja iloissaan vakaumuksestaan, että kuninkaan avut olivat hänen omiansa
ja hänen huikentelunsa johtunutta kasvatuksesta tai oikeammiten
kasvatuksen puutteesta sekä norkkojen ja liehittelijäin turmelevista
neuvoista. Alice ei voinut tietää tai hän ei kenties sillähaavaa
muistanut, että maaperässä, mistä ei yritetä kitkeä ohdakkeita,
ne yltyvät rehoittamaan ja tukahduttavat terveen siemenen, vaikka
jälkimäinen on siihen maahan luonnollisempikin. Sillä kuten tohtori
ilmoitti jälkeenpäin hänen valaistuksekseen, tapansa mukaan luvaten
selittää sananmukaisen merkityksen jolloinkin vastedes, jos toinen
muistuttaisi häntä siitä: _Virtus rectorem ducemque desiderat; vitia
sine magistro discuntur_.[26]

Tällähaavaa ei ollut mitään sijaa sellaisille mietteille. Jonkunlainen
älyllinen yhdysaistimus johtaa arkaluontoisissa olosuhteissa yksilöitä
ymmärtämään toisiansa kenties paremmin kuin sanojen välityksellä,
ja siten näytti nyt molemminpuolinen vilpittömyys olevan tajuttua.
Pidättely ja teeskentely tuntui kaikonneen kuninkaan ja Alicen
seurustelusta. Miehekkään suoraluontoisesti ja samalla ruhtinaallisen
alentuvasti Kaarlo pyysi voipunutta tyttöä ottamaan kotimatkalla
tuekseen hänen käsivartensa eikä tohtori Rochecliffen, ja Alice
vastaanotti hänen apunsa kainon nöyrästi, mutta ilman epäluottamuksen
tai pelon häivettäkään. Näytti siltä kuin olisi viime puolen tunnin
kokemus tuottanut heille täydellisen varmuuden toistensa luonteesta;
kumpainenkin näkyi olevan ehdottomasti vakuutettu toisen aikeitten
puhtaudesta ja vilpittömyydestä.

Tohtori Rochecliffe oli sillävälin jäänyt joitakuita askeleita
taammaksi, sillä vähemmän kepeänä ja reippaana kuin Alice, jolla
sitäpaitsi oli kuninkaan kannatus tukenaan, hän ei kyennyt
ponnistamatta ja vaivautumatta pysyttelemään Kaarlon tasalla, tämän
kun olemme jo sanoneet olleen silloin Englannin parhaita kävelijöitä,
jotapaitsi hän toisinaan pyrki suurten miesten tavoin unohtamaan, että
toiset eivät vetäneet vertoja hänelle.

"Rakas Alice", virkkoi kuningas, mutta niinkuin olisi puhuttelusana
ollut ihan veljellinen, "pidän paljon Everardistasi -- soisin kaikesta
sydämestäni, että hän olisi meidän kannallamme. Mutta koska se on
mahdotonta, olen ainakin varma, että hän osoittautuu jalomieliseksi
viholliseksi."

"Teidän luvallanne sanoen, sire", huomautti Alice kainosti, mutta
hieman lujasti, "serkustani ei koskaan koidu teidän majesteettinne
persoonallista vihamiestä -- ja hän on niitä harvoja, joiden
vähäisimpäänkin sanaan te voitte luottaa enemmän kuin lujemmin
ja muodollisemmin vakuuttavien valaan. Hän on aivan kykenemätön
käyttämään väärin teidän majesteettinne mitä ylväintä ja vapaaehtoista
luottamusta."

"Kautta kunniani, sen uskon, Alice", vastasi kuningas. "Mutta,
helkkarissa, tyttöseni, heitä jo sikseen majesteetti tällä erää -- sitä
vaatii turvallisuuteni, kuten äskettäin huomautin veljellesi. Olkoon
siis puhuttelusananasi _sir_, joka kuuluu kuninkaalle, ylimykselle,
ritarille ja herrasmiehelle tasa-arvoisesti -- tai anna minun
mieluummin olla jälleen huimapää Louis Kerneguy."

Alice katsoi maahan ja pudisti päätänsä. "Se ei käy laatuun, teidän
majesteettinne."

"Mitä! Louis oli nenäkäs kumppani -- häijy, julkea poika -- ja sinä et
kykene häntä sietämään? No, kenties olet oikeassa. Mutta me odotammekin
tohtori Rochecliffeä", hän lisäsi, haluten suopean hienotuntoisesti
saada Alicen huomaamaan, että hän ei aikonut johtaa seuralaistansa
mihinkään keskusteluun, joka voisi muistuttaa mieleen kiusallisia
aatoksia. He siis seisahtuivat, ja taaskin tunsi Alice huojennusta ja
kiitollisuutta.

"En saa selviämään sievälle ystävällemme, mistress Alicelle,
tohtori", sanoi kuningas, "että hänen on varovaisuuden vuoksi
vältettävä lausumasta minulle arvonimityksiä niin kauvan kuin niiden
kannattamiseen on kovin heikot keinot".

"On maan ja onnen häpeäpilkku", vastasi jumaluusoppinut niin
pian kuin hengästykseltään kykeni, "että teidän kaikkeinpyhimmän
majesteettinne nykyiset olosuhteet eivät sovellu niiden kunnioituksen
ilmausten osoittamiseen, jotka teille kuuluvat syntyperänne nojalla
ja joiden Jumalan siunatessa uskollisten alamaistenne ponnistuksia
toivon näkeväni jälleen tulevan osallenne perintöoikeutenanne kolmen
kuningaskunnan yksimielisen hyväksymisen perusteella."

"Oikein, tohtori", vahvisti kuningas. "Mutta sillaikaa voitte te
selittää mistress Alicelle kaksi Horatiuksen säettä, joita minä olen
kantanut paksussa päässäni useita vuosia, kunnes ne nyt tulevat
parahiksi tarpeeseeni. Kuten nokkelat skotlantilaiset alamaiseni
sanovat: jos talletat jotakin seitsemän vuotta, tapaat sille viimein
varmasti käytännön. _Telephus_ -- niin, siten se alkaa:

    "'Telephus et Peleus, cum pauper et exul uterque,
    projicit ampullas et sesquipedalia verba.'

"Tulkitsen sen kohdan mistress Alicelle", virkkoi tohtori, "kun hän
muistuttaa minua siitä -- tai oikeastaan", hän lisäsi älytessään,
että hänen tuollaisissa tapauksissa tavallinen toistaiseksi lykkäävä
vastauksensa ei ollutkaan sopiva, kun selitys oli hänen hallitsijansa
vaatima, "lausunkin kehnon säeparin omasta käännöksestäni, jonka olen
tehnyt siitä runosta:

    "'Kuninkaat, urhot, paoss' suojaa anoin,
    ei pauhaa seitsenpenikulma-sanoin.'"

"Kerrassaan oivallinen käännös, tohtori", kiitti Kaarlo, "tunnen
sen voimakkuuden, ja erityisesti _sesquipedalia verba_ kauniisti
ilmaistuina seitsemän penikulman saappaiksi -- sanoiksi, tarkoitan
-- johdattaa mieleeni, kuten puolet tässä maailmassa kohtaamistani
ilmiöistä, _Contes de Commère l'Oye_.[27]

Täten haastellen he saapuivat palatsihuvilaan, ja kun kuningas meni
huoneeseensa valmistautumaan aamisaiskutsua varten, joka oli jo
tulossa, juolahti hänen aatoksiinsa: "Wilmot ja Villiers ja Killigrew
nauraisivat minulle, jos kuulisivat taistelusta, jossa ei joutunut
häviölle mies eikä nainen. Mutta, helkkarissa, naurakoot niinkuin
haluavat, sydämessäni vakuuttaa minulle tunne, että olen kerrankin
elämässäni toiminut hyvin."

Se ja seuraava päivä kuluivat rauhallisesti, kuninkaan odotellessa
kärsimättömänä tietoa, että laiva oli varattu johonkin paikkaan
rannikolle. Mitään sellaista ei vielä ollut saatu hankituksi, mutta hän
kuuli, että uupumaton Albert Lee samosi oman vaaransa uhalla pitkin
rannikkoa kauppalat ja kylät, yrittäen löytää purjehdusmahdollisuutta
kuninkuuden ystävien ja tohtori Rochecliffen kirjeenvaihtajien
keskuudesta.



29. LUKU.

TAATUN TOMKINSIN HAIRAHDUS.


Meidän on aika antaa hiukan selvitystä draamamme muistakin henkilöistä,
kun pääesiintyjäin ansaitsema harrastus on joksikin aikaa yksinomaan
vallannut huomiomme.

Senvuoksi tulee meidän ilmoittaa lukijalle, että ikävöitsevät
mielihalut yhä pidättelivät seudulla parlamentin valtuutettuja,
jotka oli häädetty heille tarjoutuneesta Woodstockin paratiisista,
ei tosin enkelin tulimiekalla, vaan heidän luullakseen muunlaisten
yliluonnollisten olentojen toimesta. He olivat kyllä jo poistuneet
pikku kauppalasta, koska siellä muka asunto-olot olivat epämukavia.
Luonnollisempaa oli arvella, että he olivat pahastuksissaan Everardille
tämän aiheuttamasta pettymyksestä eivätkä halunneet oleskella
paikkakunnalla, missä hän saattoi pitää silmällä heidän toimiaan,
vaikka he erisivät hänestä mitä kunnioittavimmin hyvästelyin. He eivät
kuitenkaan muuttaneet loitommaksi kuin Oxfordiin ja jäivät sinne kuin
korpit, jotka tottuneina näkemään pyyntihommia istuvat puussa tai
kallionkielekkeellä vähän matkan päässä vaanimassa hirven paloittelua,
saadakseen sisälmykset osalleen. Sillaikaa tarjosi yliopisto ja
kaupunki, erittäinkin edellinen, heille jonkun verran tilaisuutta
erinäisten kykyjensä hyödylliseen käyttämiseen, kunnes heidät
odotuksensa mukaan kutsuttaisiin Windsoriin tai Woodstock uudestaan
luovutettaisiin heidän huomaansa.

Aikaansa kuluttaakseen Bletson kiusasi sellaisten oppineiden ja
hurskaitten hengenmiesten ja tutkijain sieluja, joille hän sai
tungetuksi ilkeän seuransa, viisastelulla, vapaa-ajattelulla ja mitä
sopimattomimmilla väitelmillä, joita hän haastoi heidät kumoamaan.
Desborough, aikakautensa raakamaisimmin tietämättömiä miehiä, sai
itselleen nimityksen erään opiston johtajaksi eikä siekaillut puiston
hakkauttamisessa ja pöytähopeitten ryöstämisessä. Harrison taasen
saarnasi täysissä soturin tamineissa Pyhän Marian kirkossa, yllään
nahkakölteri, saappaat ja kannukset, ikäänkuin olisi hän ollut
lähtemässä Armageddonin ilmestystaisteluun. Ja vaikea on sanoa, mikä
oli suurempana haittana Opin, Uskonnon ja Uskollisuuden sijalle,
joksi sitä Clarendon nimittää, -- Desboroughin saaliinhimoko vai
Bletsonin tunnoton epäilijävimma vaiko Viidennen valtakunnan sankarin
nurjamielinen haltioittuminen.

Tuon tuostakin kulki sotureita edes takaisin Woodstockin ja Oxfordin
väliä muka vartion vaihtamiseksi, tai muutoin, arvattavasti pitäen
yhteyttä Taatun Tomkinsin kanssa, joka asusti enimmäkseen kauppalassa,
mutta kävi kuitenkin toisinaan palatsihuvilassa; häneltä he siis
kaiketi saivat tietoja sikäläisistä oloista.

Tämä Tomkins tuntuikin jollakin salaperäisellä tavalla voittaneen
melkein jokaiseen näihin juoniin kuuluvan henkilön luottamuksen
ainakin osittain, jollei kokonaan. Kaikki pyrkivät kahdenkeskisiin
puheluihin hänen kanssaan; ne, joilla oli varoja, lepyttelivät
häntä lahjoilla, muut olivat anteliaita lupauksissaan. Jos hän
ilmestyessään Woodstockiin, mikä näytti aina tapahtuvan sattumalta,
kulki eteissuojaman kautta, niin ritari säännöllisesti pyysi häntä
harjoitusmiekkailuun ja yhtä säännöllisesti pääsi voitolle koetuksessa,
enemmän tai vähemmän tehokkaan vastarinnan jälkeen, joten kunnon
Sir Henry niin alituisen menestyksen perusteella melkein antoi
hänelle anteeksi kapinallisuuden ja puritanilaisuuden synnit. Jos
hänen verkkaiset ja säntilliset askeleensa taasen kuuluivat lehteriä
lähestyvistä käytävistä, niin tohtori Rochecliffe, vaikka hän ei
milloinkaan vienyt vierasta omaan erityiseen kammioonsa, varmasti
tapasi master Tomkinsin jossakussa puolueettomassa huoneessa ja
johdatti hänet pitkiin keskusteluihin, jotka nähtävästi olivat hyvin
mielenkiintoisia kumpaisellekin.

Eikä ollut alikerrassakaan independentin vastaanotto vähemmän
suosiollinen kuin ylhäällä. Joceline toivotti hänet aina mitä
sydämellisimmän suoraluontoisesti tervetulleeksi; piirakka ja
kiviruukku pantiin heti pöytään, ja rattoisa kestitys oli hetken
tunnussanana. Varat tällaiseen elantoon olivat käyneet runsaammiksi
palatsihuvilassa tohtori Rochecliffen tultua sinne, sillä useiden
kuningasmielisten asiamiehenä oli hänellä erityisiä rahasummia
käytettävissään. Näistä rahastoista lienee Taattu Tomkins saanut
myöskin yksityistä hyvitystä.

Independentti väitti, että hänellä oli erioikeus tilapäiseen
"lihalliseen heikkouteen", joka muiden puheenlaatua käyttäen oli
hyvinkin kohtuutonta kiintymystä väkijuomiin. Tällaisina hetkinä hänen
muuten harvinaisen säädyllinen ja pidättelevä haastelunsa kävi rajuksi
ja vilkkaaksi. Hän jutteli toisin ajoin kaikella vanhan hurjastelijan
nautinnolla entisistä urotöistään, kuten salametsästyksestä,
hedelmätarhain rosvouksista, päihtyneistä hullutuksista ja huimista
kahakoista, joihin oli ottanut osaa elämänsä varhaisempina päivinä.
Väliin hän taasen hoilotti juoma- ja lempilaulelmia tai viehättyi
kertomaan seikkailuja, jotka karkoittivat seurasta Phoebe Mayflowerin
ja tunkeutuivat muori Jellicotinkin kuuroihin korviin, niin että
ruokakammio, jossa hän mässäsi, ei ollut mikään sovelias olosija
vanhalle nais-paralle.

Kesken näiden haihatusten Tomkins parina kolmena kertana äkkiä johtui
uskonnollisiin puheenaineisiin ja jaaritteli salamyhkäisesti, mutta
hyvin innostuneesti ja eloisan kaunopuheisesti, onnellisista ja
verrattomista pyhistä miehistä, jotka hänen sanojensa mukaan olivat
oikein todellisesti pyhiä -- miehiä, jotka olivat vallanneet taivaan
sisemmän aarrekamarin ja ottaneet haltuunsa sen ihanimmat kalleudet.
Kaikkia muita lahkoja hän halveksi sydämensä pohjasta, koska ne
muka pelkästään riitelivät kuin siat kaukalon ääressä pohjasaosta
ja terhoista; näillä ylenkatseellisilla nimityksillä hän tarkoitti
sekä yleisen hartauden tavallisia juhlallisuuksia ja muotoja että
kristikunnan vakiintuneiden kirkkoyhdyskuntien sääntöjä, vieläpä
suorastaan kaikkea, mitä on teroitettu jokaisen kristityn ihmisen
mieleen noudatettavaksi tai karteltavaksikin. Joceline näytti
useimmiten olevan hänen uskottunaan tällaisissa mielenpurkauksissa,
mutta tämä tuskin kuuntelakaan niitä puheita eikä niistä mitään
ymmärtänyt, vaan tavallisesti johti hänet takaisin johonkin karkean
hauskuuden aatosjaksoon tai kansalaissotien edellä tapahtuneiden
vallattomuuksien muisteluun, huolimatta tai yrittämättä selvitellä
itselleen tämän pahakäytöksisen pyhimyksen katsantokantaa. Tajusihan
metsänvartija selvästi, mitä suojelusta hänen läsnäolonsa soi
palatsihuvilalle, ja luotti noin vapaapuheisen miehen rehelliseen
tarkoitukseen, kun tälle olut ja konjakki paremman juoman puutteessa
näyttivät olevan elämänsä pää viihdykkeitä ja hän empimättä joi
kuninkaan tai kenen hyvänsä muun terveydeksi esitetyn maljan, milloin
tuli puheeksi, saadessaan siihen juomauhriin tarvittavan pikarin vain
reunoja myöten täyteen.

Noihin kummallisiin opinkäsityksiin yhtynyttä lahkoa nimitettiin
toisinaan Rakkauden Perheeksi, mutta yleisemmin oli sen nimenä
_ranters_, pauhaajat.[28] Se oli saanut jonkun verran jalansijaa
aikana, jolloin uskonnollisissa mielipiteissä oli vallalla niin suuri
kirjavuus, että ihmiset kehittivät eripuraisia harhaoppeja ehdottoman
ja mitä jumalattomimman mielipuolisuuden kaltaalle asti. Näitä
kerrassaan herjämielisen opetuksen vimmapäisiä uskojia oli velvoitettu
salailuun, peljäten seurauksia siinä tapauksessa, että niitä
julisteltaisiin yleiseen; ja niinpä myös mr. Tomkins huolellisesti
peitteli muka hankkimaansa hengellistä vapautta kaikilta, joiden
pahastusta olisi herättänyt hänen julkinen tunnustuksensa. Tämä ei
ollut vaikeata, sillä heidän uskontunnustuksensa salli ja vaatikin
tilapäistä mukautumista päällimäisiksi sattuvien lahkolaisten tai
millaisten hyvänsä käsityksien kannattajain väitteisiin.

Tomkins osasi siis tohtori Rochecliffen seurassa tekeytyä yhäti
innokkaaksi valtiokirkon jäseneksi, vaikka hän muka palveli vihollisten
lipun suojassa vakoojana heidän leirissään, ja toimekas vehkeilijä
oli sitäkin hetaampi uskomaan hänen vakuutuksiaan, kun hän oli useana
kertana antanut tohtorille oikeita ja tärkeitä tietoja.

Epäluuloa herättämättä ei olisi millään keinoin voitu estää tätä
kummallista miestä tuolloin tällöin pistäytymästä palatsihuvilaan.
Mutta jotta ne käynnit eivät tuottaisi vaaraa kuninkaan
turvallisuudelle, esitti tohtori Rochecliffe muutoin mieheen
luottaenkin sentään, että kuningas mahdollisuutta myöten pysyttelisi
aina poissa hänen näkyvistään ja että hän kenties sattumalta keksityksi
tullessaan esiintyisi ainoastaan Louis Kerneguynä. Joseph Tomkins, hän
sanoi, oli hänen uskoakseen todella Rehti Joe; mutta Rehtiys oli ratsu,
jolle saatettiin sälyttää liiaksi kuormaa, ja turha oli johdattaa
lähimaistansa kiusaukseen.

Näytti siltä kuin olisi Tomkins itse tyytynyt saamansa luottamuksen
rajoitukseen tai halunnut tekeytyä sokeammaksi kuin hän todella olikaan
tuon vieraan läsnäololle perheessä. Joceline, joka oli varsin mielevä
mies, pani merkille, että kun Tomkins oli parina kertana välttämättömän
sattuman johdosta tavannut Kerneguyn, independentti näytti omistavan
sille seikalle vähemmän harrastusta kuin hän olisi odottanut noin
utelevan urkkijan taholta. "Hän ei kysellyt mitään nuoresta vieraasta",
sanoi Joceline. "Jumala varjelkoon häntä jo tietämästä tai epäilemästä
liira paljoa!" Mutta hänen epäluulonsa hälvenivät, kun heidän sittemmin
keskustellessaan Joseph Tomkins mainitsi kuninkaan pakenemisen
Bristolista ihan varmana tietona ja nimesi sekä: aluksen, jolla hänen
ilmoitettiin purjehtineen pois, että sitä kuljettaneen laivurin,
näyttäen pitävän ilmoitusta niin taattuna, että Joceline katsoi
mahdottomaksi miehen vähääkään aavistella asian todellista laitaa.

Tästä vakaumuksesta ja heidän välillään solmiutuneesta toveruudesta
huolimatta päätti uskollinen puistonkaitsija kuitenkin yhäti pitää
tiukasti silmällä kuomaansa ja olla valmiina hälyttämään heti aihetta
nähdessään. Tosin hän arveli saaneensa syytä uskoa, että tuo hänen
ystävänsä oli päihtyneiden ja intomielisten pauhaustensa uhalla niin
luotettava kuin tohtori Rochecliffekin vakuutti; mutta hän oli silti
seikkailija, jonka viitassa oli päällys ja sisustus eri väriä, ja suuri
palkinto ja menneiden hairahdusten anteeksianto voisivat kiusata hänet
vielä kerran kääntämään kelkkansa. Näistä syistä Joceline vartioitsi
Taattua Tomkinsia visusti, vaikka vaivihkaa.

Olemme sanoneet, että nokkela isännöitsijä sai yleiseen hyvän
vastaanoton Woodstockissa, kauppalassa kuten palatsihuvilassakin,
ja että Joceline Joliffekin pyrki peittämään sydämellisen
vieraanvaraisuuden suureen touhuamiseen epäluulonsa, joita hänelle
pitkin aikaa väkisin tunkeutui mieleen. Oli kuitenkin kaksi henkilöä,
jotka peräti erilaisista syistä eivät omasta kohdastaan suvainneet noin
yleisesti kelpoitettua miestä.

Toinen oli Nehemia Holdenough, joka suurella mielen katkeruudella
muisteli independentin väkivaltaista tunkeutumista hänen
saarnastuoliinsa. Yksityisoloissa hän aina mainitsi tätä valehtelevana
lähetyssaarnaajana, johon saatana oli puhaltanut eksytyksen hengen, ja
sitäpaitsi hän kirkossa piti pontevan saarnan väärästä profeetasta,
jonka suusta hyppi sammakoita. Sananselitystä kiittivät suuresti
kauppalanvanhin ja useimmat porvarilliset, ollen sitä mieltä, että
heidän pastorinsa oli satuttanut raskaan iskun independenttiläisyyden
ytimeen asti. Toiselta puolen vapaakirkolliset väittivät, että Joseph
Tomkins oli tehnyt onnistuneen ja voitollisen ryntäyksen saman päivän
iltana hartauspuheessa, jossa hän monien käsityöläisten mielestä
todisti, että Jeremiaan lause "profeetat opettavat valhetta, ja papit
ovat herrat heidän kauttansa" piti tarkoin paikkansa presbyteriläisen
kirkollishallinnan suhteen. Pappismies lähetti selvityksen
vastustajansa käytöksestä kunnianarvoisalle rehtori Edwardsille,
jotta tämä seuraavassa "Gangraena'n" painoksessa leimaisi hänet
ruttoiseksi kerettiläiseksi, ja Tomkins suositti pastoria isännälleen
Desboroughille sopivana henkilönä rangaistavaksi runsaalla sakolla
yksityishengellisyyden vainoamisesta. Samalla hän vakuutti herralleen,
että vaikka pastori saattoi näyttää köyhältä, tarvitsi kuitenkin vain
majoittaa hänen luokseen joitakuita huoveja sakon suorittamiseen asti,
jotta kauppalassa jokainen rikkaan kauppamiehen vaimo mieluummin
näpistäisi kassalaatikosta kuin jäisi jumalattomuuden mammonan
puutteessa katsomaan pappinsa vitkastuvaa lunastusta koettelemuksesta.
Väittelijäin kesken ilmeni luonnollisesti niukkaa hyväntahtoisuutta kun
hengellinen erimielisyys sai noin maallisen käänteen.

Mutta Joe Tomkins oli paljoa enemmän pahoillaan siitä huonosta
käsityksestä, jonka hänestä näkyi saaneen muuan toinen henkilö, koska
hän halusi tämän suosiollisuutta paljoa hartaammin kuin Nehemia
Holdenoughin. Hän oli nimittäin tuntenut voimallista kutsumusta
sievän mistress Phoebe Mayflowerin käännyttämiseen aina siitä asti
kun oli luennoinut Shakespearesta heidän ensi kertaa kohdatessaan
toisensa palatsihuvilassa. Hän näytti kuitenkin pyrkiväni pitkittämään
tätä vakavampaa työtä hiljaisuudessa ja erittäinkin salaamaan
ponnistuksiansa Joceline Joliffelta, koska ystävä saattoi olla
mustasukkaisuuteen luontuva. Mutta turhaan hän muokkasi uskollista
neitoa milloin Korkean Veisun lauselmilla, milloin otteilla Greenin
"Arcadia'sta" tai mehevillä "Venus- ja Adonis"-runoelman[29] kohdilla
sekä vielä vaikeatajuisemmilla opetuksilla, joita hän valikoitsi
"Aristoteleen Mestariteos"-nimisestä kansanomaisesta julkaisusta.
Millekään hänen kosinnalleen, raamatulliselle tai arkiaikaiselle,
sielutieteelliselle tai luontoperäiselle, ei Phoebe Mayflower omistanut
suosiollisuutta.

Neitonen toiselta puolen rakasti Jocelinea Joliffea ja oli toiselta
puolin inhonnut Joseph Tomkinsia jo ensi näkemällä kapinallisena
puritanina, mikä tunne ei suinkaan lieventynyt hänen havaitessaan syytä
arvostella mielistelijäänsä ulkokultaiseksi elostelijaksi. Hän vihasi
miehen kumpaistakin olemusta, ei milloinkaan sietänyt hänen puheluaan,
kun vain pääsi karttamaan sitä, ja hänen seuransa ollessa pakollista
tyttö kuunteli häntä ainoastaan koska tiesi hänen saaneen osakseen sen
verran luottamuksia, että hänen loukkaamisensa voisi vaarantaa koko
perheen turvallisuutta, huonekunnan, jonka palveluksessa Phoebe oli
syntynyt ja kasvanut ja jonka onni oli hänen hartaana silmämääränään.
Jotenkin samanlaisista syistä hän ei sallinut Joceline Joliffen
huomata, kuinka vastenmieliseksi taloudenhoitaja oli hänelle käynyt.
Metsämiehen ja soturin luonto olisi luultavasti toimittanut asiat
ratkaisuun, jossa Phoeben rakastetun metsästyspuukko ja kaitsijasauva
olisivat joutuneet liian epäsuhtaiseen koetukseen vaarallisen
kilpailijan aina mukanaan pitämiä pistooleja ja pitkää miekkaa vastaan.
Mutta työläs on sokaista luulevaisuutta, kun on vähänkin epäilyksen
aihetta, ja kenties ei Jocelinea kannustanut tiukasti vartioimaan
toveriansa ainoastaan kuninkaan turvallisuuden kiihkeä harrastus,
vaan myös joku epämääräinen aavistus, että Tomkinsille ei olisi ollut
vastenmielistä saalistaa hänen omalla kaunoisella konnullaan.

Ymmärtäväisenä neitosena Phoebe sillävälin suojeli itseään niin paljon
kuin mahdollista muori Jellicotin läsnäololla. Silloin independentti
tai mikä hän olikaan osoitti hänelle huomaavaisuuttansa tosiaan peräti
vähäisellä onnella, sillä Phoebe tuntui tahallisesti asettuvan yhtä
kuuroksi kuin vanha vaimo oli luonnollisen raihnauden johdosta. Tämä
välinpitämättömyys ärsytti karvaasti hänen uutta rakastajaansa ja sai
hänet kiihkeästi kärkkymään aikaa ja paikkaa, jotta hän voisi käyttää
lähentelyynsä tarmokkuutta, joka vaati tarkkaavaisuutta. Onnetar,
ilkikurinen jumalatar, joka usein syöksee meidät häviöön myöntämällä
juuri kaipaustemme päämäärän, toimitti hänelle viimein tilaisuuden,
jota hän oli kauvan toivotellut.

Oli juuri päivänlaskun aika, kun Phoebe, jonka toimekkuuden varassa oli
suuri osa talousaskareista, meni Rosamondin lähteelle asti noutamaan
vettä illallista varten tai oikeammin tyydyttämään vanhan ritarin
ennakkoluuloa, tämä kun oli vakuutettu siitä, että kuuluisa suihkukaivo
tarjosi tuota välttämätöntä alkuainetta sen puhtaimmassa tilassa. Niin
suuressa kunniassa piti häntä koko perhe, että heidän mielestään olisi
lähennellyt uskonnollisen velvollisuuden rikkomusta minkä hyvänsä hänen
toivomuksensa laiminlyöminen, kun se vain oli täytettävissä, vaikka
hankalastikin.

Ruukun täyttäminen oli viime aikoina ollut vaivaloinen tehtävä, kuten
tiedämme; mutta nyt oli Jocelinen kekseliäisyys helpoittanut sitä. Hän
oli alkeellisesti korjannut vanhan suihkukaivon etureunaa, niin että
vesi keräytyen norui pitkin puukourua ja valui alas noin kahden jalan
korkeudelta. Vedenhakijan sopi siten asettaa ruukkunsa tuon verkalleen
pulppuavan varaston alle ja vaivautumattomasti odottaa, kunnes astia
tuli täyteen.

Mainittuna iltana Phoebe Mayflower ensi kerran näki tämän pikku
parannuksen. Oikein arvaten, että se oli hänen maalaisihailijansa
huomaavaisuuden osoitus, jolla aiottiin säästää häneltä tehtävänsä
raskaampi suorittamistapa, hän kiitollisena käytti keksinnön suomaa
levähdystä kohteliaan näpertelijän hyväsydämisyyden ja keinokkuuden
hiljaiseen tunnustamiseen; ja kenties neitonen myös ajatteli, että
metsänvartija olisi menetellyt yhtä viisaasti, jos olisi odottanut
hänen tuloansa lähteelle, saadakseen suulliset kiitokset vaivastaan.
Mutta tiesihän Phoebe, että häntä pidätteli ruokakammiossa inhottava
Tomkins, ja mieluummin kuin olisi nähnyt independentin hänen
seurassaan, tyttö luopui toivottamasta Jocelinea puheilleen.

Hänen siten miettiessään Onnetar häijynä lähettikin suihkukaivolle
Tomkinsin, ja ilman Jocelinea. Nähdessään tuon miehen hahmon pimittävän
polkua, jota myöten hän asteli, neito-parka tunsi ahdistuneessa
povessaan, että hän oli yksin ja metsän laidassa, minne yleisöä oli
kielletty tulemasta hämyhetkinä, jotta hirvet eivät häiriytyisi levolle
asettuessaan. Hän rohkaisihe kuitenkin ja päätti olla ilmaisematta
mitään pelkoa, vaikka taloudenhoitajan katseissa ja silmissä oli hänen
lähestyessään jotakin, mikä ei ollut suinkaan omiaan huojentamaan tytön
huolestusta.

"Illan siunaus sinulle, sievä neitokaiseni", toivotti tulija
"Tapaankin sinut aivan niinkuin Abrahamin vanhin palvelija, joka oli
taloudenhoitaja kuten minäkin, kohtasi Milkan pojan Bethuelin tyttären
Rebekan Mesopotamiassa Nahorin kaupungin kaivolla. Enkö siis sanoisi
sinulle: kallista tänne vesiastias juodakseni?"

"Ruukku on käytettävissänne, master Tomkins", vastasi Phoebe, "ja
juokaa kyliänne; mutta varmaan olette juonut parempaakin nestettä, ja
ihan hiljattain".

Ilmeistä olikin, että taloudenhoitaja oli noussut ryypiskelystä, sillä
hänen kasvonpiirteensä olivat jonkun verran punehtuneet, vaikka hän
oli pidättynyt paljoa ennen päihtymystä. Mutta hänen ilmestymisensä
herättämä hätäännys sai uutta virikettä havainnosta, miten hän oli
alottanut iltansa.

"Käytän vain erioikeuttani, sievä Rebekka; maa on annettu pyhille, ja
kaikki sen runsaus. Heidän pitää ottaa se omakseen ja nauttia sitä,
sekä kaivosten aarteita että köynnösten rypäleitä, ja heidän pitää
riemuita ja heidän sydämensä iloita. Sinun on vielä opittava tuntemaan
pyhien erioikeudet, Rebekkaseni."

"Nimeni on Phoebe", virkahti neitonen jäähdyttääkseen intomielistä
hurmiota, jota toinen joko tunsi tai teeskenteli.

"Phoebe lihassa", vastasi toinen, "mutta Rebekka hengellisessä mielessä
-- sillä etkö sinä ole eksynyt ja harhaileva lammas? -- ja enkö minä
ole lähetetty noutamaan sinua tarhaan? Mitä muuta varten sanottiinkaan:
Sinä löydät hänet istumassa metsän laidassa lähteen partaalla, joka on
nimitetty muinaisen porton Rosamondin jälkeen?"

"Olette kyllä löytänyt minut istumassa täällä", myönsi Phoebe, "mutta
jos haluatte pitää minulle seuraa, on teidän käveltävä palatsihuvilaan
kanssani, ja kantakaakin samalla ruukkuani, jos olette niin
ystävällinen. Matkalla kuulen kaiken hyvän, mitä teillä on sanottavana
minulle, mutta Sir Henry pyytää vesilasillisensa säännöllisesti
iltarukousten edellä."

"Mitä!" huudahti Tomkins; "onko se verikätinen ja nurjasydäminen ukko
lähettänyt sinut tänne orjattaren askareeseen? Totisesti sinun pitää
palata vapautettuna, ja mitä hänelle ammentamaasi veteen tulee, niin
se on kaadettava maahan niinkuin David valutti pois Betlehemin lähteen
veden."

Niin sanoen hän tyhjensi vesiruukun Phoeben huudahduksista ja
pyynnöistä piittaamatta. Hän asetti astian sitte uudestaan pikku johdon
alle ja pitkitti: "Tiedä, että tämä on sinulle merkkinä: tuon ruukun
täyttyminen olkoon kuin hietalasin juoksu, ja jos sinä ennen veden
kohoamista reunaan asti kuuntelet sanoja, jotka sinulle lausun, niin
sinun käy hyvin, ja sinun sijasi on oleva korkealla niiden joukossa,
jotka hylkäävät pienokaisille ja imeväisille maidoksi kelpaavan
opetuksen ja ravitsevat itseänsä miehuuden voimaruualla. Mutta jos
ruukku tulee tulvilleen ennen kuin sinun korvasi kuulee ja ymmärtää,
annetaan sinut saaliiksi ja orjattareksi niille, joiden pitää omistaa
maan lihavuus ja ihanuus."

"Te säikytätte minua, master Tomkins", sanoi Phoebe, "vaikka
varmastikaan ette sitä tarkoita. Minun käy ihmeekseni, kuinka te
uskallatte sanoillanne niin jäärytellä raamatun hyviä sanoja, kun
tiedätte makeasti nauraneenne omalle herrallenne ja niille muille --
auttaessanne palatsihuvilan menninkäisnäytelmää."

"Luuletko siis, sinä yksinkertainen hupsu, että minä Harrisonia ja
niitä toisia eksyttäessäni menin erioikeuksiani pitemmälle? -- Ei,
totisesti, -- kuule minua, ymmärtämätön tyttö. Kun minä entiseen aikaan
leiskuin Oxfordshiren hurjimpana, ilkimielisimpänä hurvittelijana,
käyden peijaisissa ja markkinoilla, tanssien kisakentillä ja näytellen
ravakkuuttani jalkapallosilla ja kalikkakiistoissa -- niin, kun minua
ympärileikkaamattomien kielellä nimitettiin Philip Hazeldineksi, ja
kuuluin kirkkokööriin ja kellonsoittajiin sekä palvelin tuota pappia,
Rochecliffeä, -- minä en silloin ollut loitompana suorasta tiestä kuin
jälkeenpäin, kun kauvan lueskeltuani viimein havaitsin toisen oppaan
toisensa jälkeen sokeaksi, kaikki Egyptin tiilenpolttajiksi. Minä
jätin ne yksitellen, viimeisenä tahdottoman välikappaleen Harrisonin,
ja omalla avittamattomalla voimallani olen ponnistanut eteenpäin
siihen siunatun valon hohteeseen, josta sinunkin, Phoebe, pitää tulla
osalliseksi."

"Kiitän teitä, master Tomkins", virkkoi Phoebe peittäen huolestuksensa
näennäiseen välinpitämättömyyteen, "mutta, minulla on kylliksi valoa,
kantaakseni kotiin ruukkuni, kunhan vain annatte minun ottaa sen, ja
muuta valon tarvista ei minulla täksi iltaa ole".

Ja hän kumartui kohottamaan ruukkua kuurnan alta, mutta independentti
sieppasi häntä käsivarresta ja esti hänet toteuttamasta aiettaan.
Phoebe kuitenkin oli urhean metsämiehen tytär, joutuisa
itsevarjeluksessa, ja vaikka hän ei saanut temmatuksi ruukkua, kaappasi
hän sen sijaan oikeaan käteensä ison kivensirpaleen, jota piti
piiloitettuna.

"Nouse ylös. hupsu neitonen, ja kuuntele", käski independentti
ankarasti, "ja tiedä kerrallaan, että synti, josta ihmistä.
rangaistaan taivaan kostolla, ei ole ruumiillisessa teossa, vaan
rikkojan ajatuksessa. Usko, herttainen Phoebe, että puhtaille ovat
kaikki teot puhtaita ja että synti kuuluu ajatuksiin eikä toimiimme
-- ihan niinkuin päivän säihky on sokealle pimeä, mutta näkyy niiden
nautinnoksi, joiden silmät ottavat sen vastaan. Sille, joka on vain
alokas hengen asioissa, pannaan paljon velvoituksia, ja paljon häneltä
kielletään; ja häntä ravitaan pienokaisten kaipaamalla maidolla, --
häntä varten ovat säännöt, kiellot ja käskyt. Mutta pyhä ihminen on
näiden määräysten ja pidätysten yläpuolella. Hänelle, talon valittuna
lapsena, annetaan pääavain kaikkien lukkojen aukaisemiseksi, jotka
ehkäisevät häntä sydämensä halun nautitsemisesta. Sellaisille
mieluisille poluille tahdon minä sinut johdattaa, herttainen Phoebe,
että iloon ja viattomaan vapauteen yhtyy nautintoja, jotka ovat
erioikeudettomille synnillisiä ja kiellettyjä."

"Haluan todella, master Tomkins, että annatte minun mennä kotia",
sanoi Phoebe, joka ei käsittänyt hänen katsantokantaansa, mutta tunsi
vastenmielisiksi sekä hänen sanansa että sävynsä. Toinen pitkitti
kuitenkin niiden kurjain ja herjaavien käsitysten selittelyä, jotka
hän oli muiden pyhimyksiksi julistautuneiden tavoin omaksunut kauvan
muuttelehdittuaan lahkosta toiseen, kunnes oli vakiutunut siihen
kehnoon uskoon, että synti yksinomaan henkistä laatua ollen rajoittui
vain ajatuksiin ja että pahimmatkin teot olivat luvallisia niille, joka
olivat päässeet ehdottomaan vakaumukseen ylemmyydestään.

"Sentähden, hyvä Phoebe", hän jatkoi yrittäen vetää tyttöä luokseen,
"minä voin tarjota sinulle enemmän kuin on koskaan asetettu naisen
eteen siitä saakka kun Aadam ensin otti morsiantansa kädestä. Muut
seiskööt kuivin huulin, Paavilaisten tavoin tehden parannusta
pidättymisellä, kun nautinnon sarvi vuodattaa ilojansa. Rakastatko
rahaa? Minulla on sitä, ja voin hankkia lisää -- minulla on vapaus
hankkia sitä kaikkialta ja kaikin keinoin -- maa on minun ja sen
runsaus. Haluatko valtaa? Minä toimitan sinulle minkä hyvänsä
tuollaisen petetyn parlamentinvaltuutetun säädyn, sillä minä olen
kaupoissa mahtavamman olennon kanssa kuin heistä yksikään. Ja ilman
valtuutta en ole autellut ilkimielistä Rochecliffeä ja moukkamaista
Joliffea heidän säikyttämisekseen ja häätämisekseen siinä asussa, mitä
nämä käyttivät. Pyydä mitä tahdot, Phoebe, -- minä voin sen sinulle
antaa tai toimittaa. Astu siis minun kanssani riemun elämään tässä
maailmassa, ja se on vasta esimakua tulevaisen paratiisin iloista!"

Kiihkomielinen hurvitteli ja yritti taas vetää tyttö-parkaa puoleensa.
Säikkyneenä, vaan ei mielenmaltistaan hätääntyneenä, koetti ahdistettu
kauneilla sanoilla hellyttää häntä päästämään irti. Mutta miehen
kasvonpiirteet, jotka eivät itsessään olleet merkilliset, olivat
nyt saaneet hirvittävän ilmeen, ja hän huudahti: "Ei, Phoebe -- älä
ajattelekaan pakenemista -- sinut on annettu minulle vangiksi --
sinä olet lyönyt laimin armosi ajan, ja se on nyt mennyttä. Katso,
vesi valuu ruukkusi reunoilta, ja se oli merkkinä meidän välillämme.
Sentähden en enää taivuttele sinua sanoilla, joita sinä et ansaitse,
vaan kohtelen sinua tarjotun armon hylkääjänä."

"Master Tomkins", sanoi Phoebe rukoilevasti, "ajatelkaa, Jumalan
tähden, että minä olen isätön lapsi -- älkää tehkö minulle pahaa,
se olisi suuri häpeä voimallenne ja miehuudellenne -- en kykene
ymmärtämään teidän koreita sanojanne -- mietin niitä huomiseen". Sitte
hän pahastuksensa yltyessä lisäsi kiivaammin: "En anna kiusata itseäni
töykeästi -- irti minusta, tai tuotan teille vahingon."

Mutta kun toinen vastasi väkivaltaisuudella, jonka tarkoituksesta ei
voinut erehtyä, ja yritti kytkeä hänen oikeata kättänsä, hän huudahti:

"Tuosta, ja pidä hyvänäsi!" ja jymäytti melkein pökerryttävän iskun
kiusaajansa kasvoihin kivellä, jota oli pitänyt sellaisen hätätilan
varalla.

Intoilija hellitti otteensa ja hoippui taaksepäin puolipyörryksissä,
samalla kun Phoebe heti kapaisi pakoon ja juostessaan kirkui apua,
mutta yhä pidellen voitollista kivensirua. Ankaran kolhaisun
ärsyttämänä hurjaan raivoon Tomkins läksi ajamaan takaa, sielussaan ja
kasvoillaan kaikki mustat intohimot, joita kannusti pelko, että hänen
kataluutensa tulisi ilmi. Hän huusi Phoebea pysähtymään ja kehtasi
uhata häntä pistolillaankin, jos hän pitkittäisi pakenemistansa.
Mutta toinen ei heikentänyt vauhtiansa uhkauksesta, ja hänen olisi
joko pitänyt panna se täytäntöön tai nähdä tytön pelastuvan viemään
tietoa palatsihuvilaan, jollei tämä olisi kovaksi onneksi kompastunut
ulkonevaan männyn juureen. Mutta Tomkinsin rynnätessä saaliinsa
kimppuun ilmestyi apu paikalle Joceline Joliffena, jolla oli virkasauva
olallaan.

"Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee?" tiedusti hän, astuen Phoeben ja
vainoojan väliin.

Vimman villitsemä independentti ei vastannut muulla tavoin kuin
laukaisemalla Jocelinea kohti pistoolinsa, jota piteli kädessään. Luoti
raapaisi metsänvartijan kasvoja, ja vastineeksi hyökkäykseen tämä
äännähti: "Vai niin! Saarni vastatkoon raudalle", samalla mojauttaen
sauvallaan niin tuimasti independenttiä päähän, että isku vasempaan
ohimoon osuen oli melkein heti kuolettava.

Kouristuneesti vavahdellen hän sopersi katkonaisesti: "Joceline --
olen mennyttä -- mutta annan anteeksi -- tohtori Rochecliffe -- kunhan
olisin ottanut enemmän opikseni -- voi! -- pappi -- hautaustoimitus
--" Hänen änkätessään näitä sanoja, jotka saattoivat ilmaista paluuta
entiseen uskoon, kun hän ei kenties ollutkaan hyljännyt sitä niin
tyyten kuin oli itselleen luulotellut, ääni hupeni voihkaukseksi, joka
kurkussa koristen ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan ilmoille. Elämän
viimeiset merkit häipyivät: nyrkkiin puristetut kädet veltostuivat
piankin, ummistuneet silmät avautuivat tuijottamaan taivasta kohti
himmenevänä hyyhmänä, jäsenet ojentausivat jäykistymään. Äsken elämää
uhkunut ruumis oli nyt tajuton tomumaja -- noin häväistyllä hetkellä
maallisesta asumuksestaan muuttanut sielu oli mennyt tuomiolle.

"Oi, mitä oletkaan tehnyt, mitä oletkaan tehnyt, Joceline!" huudahti
Phoebe, "olet tappanut hänet!"

"Parempi niin päin kuin että hän olisi tappanut minut", vastasi
Joceline, "sillä hän ei ollut niitä paukuttelijoita, jotka kahdesti
peräkkäin ampuvat ohi. -- Ja pahoillani kuitenkin olen hänen tähtensä
-- monta hauskaa tovia meillä on ollut siihen aikaan kun hän oli hurja
Philip Hazeldine, ja silloin hän oli kyllin paha; mutta sitte kun hän
siveli paheensa peittoon ulkokultaisuudella näyttää hän äityneen vielä
pahemmaksi penteleeksi kuin koskaan."

"Voi, Joceline, tule pois", pyysi Phoebe-parka, "äläkä seiso tuolla
tavoin tuijottamassa häneen", sillä kohtalokkaaseen aseeseensa nojaten
seisoi metsänvartija katsellen ruumista kuin puolittain huumeessa.

"Tällaista sitä tulee olviruukusta", hän pitkitti naisellisen
lohdutuksen aito tapaan, "niinkuin olen sinulle usein sanonut. Taivaan
tähden, tule palatsihuvilaan ja neuvotelkaamme, mitä on tehtävä."

"Maltas ensin, tyttö, ja anna minun laahata hänet pois polulta; meidän
ei sovi jättää häntä virumaan tänne kaikkien ihmisten näkyviin. Etkö
auta minua, hälläkkä?"

"En voi, Joceline -- en mistään hinnasta kajoisi häneen
sormenpäälläkään."

"Minun, täytyy sitten yksin suoriutua tästä urakasta", tuumi Joceline,
joka soturinakin kuten metsästäjänä karaistuttuaan tunsi kuitenkin
suurta vastahakoisuutta väittämättömään hommaansa. Kuolevan miehen
kasvoissa ja katkonaisissa sanoissa oli jokin tehnyt syvän ja kamalan
vaikutuksen hermoihin, jotka eivät hevillä järkkyneet. Hän täytti
sentään tehtävänsä sikäli, että kiskoi kumppani-vainajansa syrjään
polulta ja asetti ruumiin sinivatukkain ja orjantappurain tiheikköön,
niin että se ei ollut näkyvissä muutoin kuin vasiten etsittäessä. Hän
palasi sitte Phoeben luo, joka oli istunut kaiken aikaa sanattomana sen
puun alla, jonka juureen hän oli kompastunut.

"Tule pois, Phoebe", hän sanoi, "menemme palatsihuvilaan ja
harkitsemme, miten tästä tehtäisiin tiliä -- tämä paha sattuma lisää
suuresti vaaraamme. Mitä hän oli sinusta tahtonut, kun juoksit häntä
pakoon kuin mieletön? Mutta voin arvatakin -- Phil oli aina aika
peijooni tyttöjen parissa, ja minä luulen, että hän pyhimykseksi
käännyttyään, kuten tohtori Rochecliffe sanoo, sai itseensä seitsemän
pahempaa paholaista kuin hän itse oli. Tässä on juuri se paikka, missä
hänet näin ojentaneena miekkansa vanhaa ritaria vastaan, ja hän kun oli
vielä pitäjänhoidokki -- se oli kapinaa kerrassaan -- mutta onpa hän
viimein joutunut sen maksamaan."

"Mutta voi, Joceline", pahoitteli Phoebe, "kuinka saatoit ottaa noin
ilkeän miehen osalliseksi hankkeisiisi ja yhtyä häneen kaikissa hänen
vehkeissään noiden keropäiden herrojen peloittamiseksi?"

"No, katsos, simasuuni, olin tuntevinani hänet heti ensimäisessä
kohtauksessa, kun Bevis, joka kasvatettiin täällä hänen ollessaan
koirainkaitsijana, ei karannut hänen kimppuunsa; ja kun uudistimme
vanhan tuttavuutemme palatsihuvilassa, huomasin hänen olevan salaisessa
kirjeenvaihdossa tohtori Rochecliffen kanssa, joka oli vakuutettu
siitä, että hän oli vankka kuninkaan mies, ja pysyi senvuoksi hyvissä
väleissä hänen kanssaan. Tohtori kehuu saaneensa paljon tietoja hänen
välityksellään; toivon hartaasti, että hän puolestaan ei ole ollut yhtä
avomielinen."

"Voi, Joceline", surkeili neitonen, "sinun ei olisi koskaan pitänyt
laskea häntä palatsihuvilaan!"

"Enhän sitä olisikaan tehnyt, jos olisin tiennyt, millä tavoin hänet
olisi saatu pysymään ulkopuolella; mutta kun hän lyöttäysi niin
rivakasti meidän hommaamme ja selitti minulle, miten minun piti
laittautua näyttelijä Robisoniksi, jonka haamu kummitteli Harrisonille
-- kunhan ei mikään haamu minulle kummittelisi! -- kun hän opetti
minulle, miten minun oli säikyteltävä hänen laillista herraansa,
niin mitä saatoin ajatella? Toivon vain, että tohtori on varjellut
kaikkein suurimman salaisuuden joutumasta hänen tietoonsa. -- Mutta
nyt olemmekin perillä. Mene huoneeseesi siitä ja rauhoitu. Minun
täytyy etsiä käsille tohtori Rochecliffe; hän aina puhuu nopeasta
neuvokkuudestaan. Nyt tulee luullakseni aika, joka vaatii hänen koko
kekseliäisyytensä." Phoebe siis vetäysi kamariinsa, mutta kun vaaran
ahdingosta johtunut tarmo lannistui jännityksen lauettua, sortui hän
pian hermotäristyksiin, jotka vaativat muori Jellicotin alituista
hoivaa ja Alice-neidin vähemmin hätääntynyttä, mutta järkevämpää
vaalintaa, ennen kuin ne edes heikkenivät nopeassa puuskahtelussaan.

Puistonkaitsija vei viestinsä valtioviisaalle tohtorille. Tämä
hämmentyi ja peljästyi peräti, jopa suuttuikin Jocelinelle henkilön
surmaamisesta, jonka ilmoituksiin hän oli tottunut luottamaan.
Mutta hänen kasvoistaan kuvastui epäilys, eikö hän ollut liian
ajattelemattomasti suonut sille miehelle luottamustaan -- ja se arvelu
ahdisti häntä sitä enemmän, kun hän oli vastahakoinen tunnustamaan
sitä. Se olisi halventanut sen oveluuden mainetta, josta hän oli hieman
ylpeä.

Tohtori Rochecliffellä oli kuitenkin näköjään hyvät perusteet luottaa
Tomkinsin uskollisuuteen. Ennen kansalaissotia, kuten on jo osittain
vihjattu, Tomkins oli oikealla nimellään Philip Hazeldinena ollut
Woodstockin kirkkoherran suojeluksessa, tilapäisesti toiminut hänen
kirjurinaan, esiintynyt huomattavana jäsenenä hänen kirkkoköörissään
ja kätevänä ja nokkelana miehenä saanut avustaa tohtori Rochecliffeä
Woodstockin sisäpuolen muinaistieteellisissä tutkimuksissa. Mennessään
vastakkaiselle puolelle sodan syttyessä hän pysyi yhä väleissä
jumaluusoppineen kanssa, jolle hän oli tuolloin tällöin toimittanut
tärkeiltä tuntuvia tietoja. Hänen apunsa oli viimeksi ollut erinomaisen
hyödyllinen tohtorille, kun tämä oli Jocelinen ja Phoeben kanssa
keksinyt ja pannut toimeen ne kujeet, joilla parlamentin valtuutetut
oli karkoitettu Woodstockista. Hänen tässä suhteessa tekemiänsä
palveluksia ei tosiaan oltukaan katsottu sen vähemmän palkkion
arvoisiksi kuin että independentille oli luvattu palatsihuvilan loput
pöytähopeat. Myöntäessään hänen saattaneen olla paha mies suri tohtori
häntä siis kuitenkin hyödyllisenä apurina, jonka kuolema, jos sitä
alettaisiin tutkia, nähtävästi tuottaisi lisää vaaraa talolle, jota
vaara ja saarsi sen tallettaessa peräti kallisarvoista suojattavaa.



30. LUKU.

WILDRAKE SANKARINA.


Tomkinsin surma-iltaa seuranneena pimeänä lokakuun yönä oli
eversti Everardilla vakinaisen saattolaisensa Roger Wildraken
lisäksi illallisvieraanaan pastori Nehemia Holdenough. Illan
hartausharjoitukset oli suoritettu presbyteriläiseen tapaan, ja
niiden jatkoksi asetettiin hänen ystäviensä eteen kevyt ateria ja
puoli kannullista lämmitettyä punaviiniä kello yhdeksältä, mikä
oli harvinaisen myöhäinen hetki. Pastori Holdenough innostui pian
väitösperäiseen haasteluun lahkolaisia ja independenttejä vastaan,
huomaamatta kaunopuheisuutensa jokseenkin välinpitämätöntä vastaanottoa
pääkuulijansa taholla, jonka aatokset sillaikaa vaelsivat Woodstockiin
ja kaikkeen sen sisältämään -- prinssiin, joka piileksi siellä, enoonsa
ja ennen kaikkia serkkuunsa. Wildrake taasen oli itsekseen kironnut
sekä lahkolaiset että presbyteriläiset, koska ne kaikki muka olivat
saman tynnyrin sillejä, ja ojentaen raajansa olisi hän luultavasti
asettautunut levolle, jollei hänellä kuten isännälläänkin olisi
pyörinyt mielessä aatoksia, jotka häätivät unen.

Seuruetta palveli mustalaisen näköinen poikanen, yllä kovin kulunut
sinisillä villalankakutouksilla koristeltu turnmankeltainen ihokas.
Veitikka näytti hieman kitukasvuiseita, mutta sekä älynsä että
raajojensa puolesta vikkelältä, kuten hänen mustat silmänsä tuntuivat
takaavan eloisuudellaan. Hän oli Wildraken valitsema saattolainen, ja
tältä oli hänellä nimityksenä Spitfire (Tulenpurku); kavalieri oli
luvannut hänelle ylennyksen niin pian kuin hänen nuori suojattinsa
Murkina kelpasi perimään hänen nykyisen toimensa. On tuskin tarvis
huomauttaa, että taloutta hoidettiin kokonaan eversti Everardin
kustannuksella, tämän salliessa Wildraken isännöidä jokseenkin
omintakeisesti. Tarjotessaan seurueelle tuon tuostakin viiniä ei
paashi lyönyt laimin sovittaa Wildrakelle virkistäytymistilaisuuksia
jokseenkin kaksin verroin runsaammin kuin hän katsoi tarpeelliseksi
suoda everstille tai kunnianarvoisalle vieraalle.

Heidän siten kuluttaessaan iltaa, hengenmies syventyneenä
todisteluihinsa ja kuulijat yksityisiin mietteisiinsä, herätti noin
puoli yhdeltätoista heidän huomiotansa talon ulko-ovelta kuuluva
kolkutus. Pikku seikat ovat hälytyksiä niille, joilla on tuskainen
sydän.

Niinkin yksinkertaisella ilmiöllä kuin oven kolkutuksella saattaa olla
sävy, joka aiheuttaa huolestusta. Tämä ei ollut mikään levollinen ja
hiljainen koputus, ilmaisemassa säveätä tulijaa, -- mikään turhamaisen
pyrkijän mahtipontista ilmoittautumista kajahteleva rummutus, -- ei se
myöskään tulkinnut liikeasian muodollista vaatimusta eikä tervetulleen
ystävän hauskaa vieraskäyntiä. Se oli yksinäinen jymäytys, juhlallinen
ja ankara, jollei suorastaan uhkaavakin. Talonväestä joku avasi oven;
raskaita askeleita kuului portailta -- vanttera mies astui huoneeseen
ja siirsi viitan kauluksen kasvoiltaan, sanoen: "Markham Everard, minä
tervehdin sinua Jumalan nimessä."

Tulija oli kenraali Cromwell.

Hämmästyneenä ja yllätettynä Everard yritti turhaan tavata sanoja
ihmetyksensä ilmaisemiseksi. Kenraalin vastaanotto aiheutti hyörinää,
häntä autettiin riisumaan viitta yltään, ja hänelle osoitettiin
äänettömiä tervehdyskohteliaisuuksia. Kenraali loi terävän katseensa
ympäri huonetta ja kiinnitti sen ensin hengenmieheen, puhutellen
Everardia seuraavasti:

"Näen seuralaisenasi kunnianarvoisan miehen. Sinä et ole niitä,
hyvä Markham, jotka antavat ajan kulua tyhjään. Heittäen syrjään
tämän maailman asiat -- antautuen tulevaisen harrastuksiin -- siten
käyttämällä aikaamme tässä maallisen synnin ja huolen kurjassa
asuinsijassa me voimme ikäänkuin -- mutta mitä nyt?" hän pitkitti äkkiä
muuttaen sävynsä ja puhuen lyhyen, terävästi ja huolestuneesti; "yksi
on poistunut huoneesta minun tultuani?"

Wildrake oli tosiaan ollut poissa pari minuuttia, mutta nyt palannut,
ja hän astui esille ikkunakomerosta ikäänkuin olisi hän ollut
syrjässä ainoastaan näkyvistä eikä huoneessa. "Ei, sir, seisoin vain
kunnioittavasti taampana. Jalo kenraali toivottavasti ovat valtion
asiat kaikin puolin kunnossa vaikka teidän ylhäisyytenne tekee
luoksemme näin myöhäisen vierailun? Eikö teidän ylhäisyytenne valitsisi
jotakin --"

"Ahaa!" virkahti Oliver silmäillen häntä ankarasti ja tiukasti. "Taattu
välittäjämme -- varma uskottumme. -- Ei sir, tällähaavaa en halua muuta
kuin suosiollisen vastaanoton, jota Markham Everard-ystäväni ei näy
olevan kovinkaan joutuisa suomaan minulle."

"Te tuotte suosiollisuuden mukananne, mylord", virkkoi Everard
pakoittautuen puhumaan. "Voin ainoastaan toivoa, että mikään paha
sanoma ei toimittanut teidän ylhäisyyttänne myöhäiseksi matkalaiseksi,
ja kysyä saattolaiseni tavoin, mitä virvoketta käsken tuoda teille."

"Valtio on vankka ja luja, eversti Everard", haastoi kenraali,
"ja kuitenkin sikäli vähemmin, että monet sen jäsenet, jotka ovat
tähän asti olleet työkumppaneita ja hyvän neuvon taritsijoita ja
yhteisen hyvän edistäjiä, ovat nyttemmin kylmenneet rakkaudessaan ja
hellyydessään sitä hyvää asiaa kohtaan, jonka tukemiseksi meidän tulisi
olla kunkin kohdastamme valmiina työskentelemään ja toimimaan niin
pian kuin meidät kutsutaan täyttämään osaksemme pantua velvollisuutta,
ei äkkipikaisesti eikä ylen veltosti, ei ynseästi eikä liikanaisen
rajusti, vaan sellaisella mielellä ja luonnonlaadulla, että siinä into
ja armeliaisuus ikäänkuin kohtaavat ja suutelevat toisiansa julkisesti.
Kumminkin, koska katsomme jälkeemme sitte kun olemme laskeneet kätemme
auran kurkeen, on voimamme nuurunut."

"Suokaa anteeksi, sir", tokaisi Nehemia Holdenough, joka hieman
kärsimättömästi kuunnellessaan alkoi arvata, kenen seurassa hän oli,
"suokaa anteeksi, tähän on minulla valtuus virkkaa sanani".

"Ah niin", lausui Cromwell, "tietenkin, arvoisa herra pastori, me
murehdutamme Henkeä, kun pidättelemme noita vuodatuksia, jotka
kalliosta pulppuvan veden lailla --"

"Ei, siinä minä olen toista mieltä, sir", keskeytti Holdenough, "sillä
niinkuin on suu välittämässä ravintoa ja elimet sulattamassa, mitä
taivas on lähettänyt, samaten on saarnaaja määrätty opettamaan ja kansa
kuulemaan, -- paimen kokoamaan lauman tarhaan ja lampaat käyttämään
hyväkseen kaitsijan huolenpitoa".

"Voi, herra pastori", selitti Cromwell hyvin hartaasti, "nähdäkseni
lähenette sitä suurta erehdystä, että muka kirkot ovat isoja
muurarien rakentamia taloja ja kuulijat ihmisiä -- varallisia
ihmisiä, -- jotka maksavat kymmenyksiä, suorittaen sekä suuremmat
että pienemmät kannatusavut, ja että papit, mustakaapuiset tai
harmajaviittaiset miehet, jotka ottavat ne vastaan, ovat vastikkeeksi
ainoat kristillisten siunausten jakelijat -- kun taasen minun
käsitykseni mukaan on paremmin soveltuvaa kristilliseen vapauteen,
että isoavan sielun omaan valintaan jätetään etsiä valaistustansa
mistä sitä vain löytyy, joko maallikkosaarnaajan suusta, joka esiintyy
yksistään taivaan valtuudella, taikka niiden taritsemana, jotka
ottavat vihkimisensä ja arvoluokkansa kapituleilta ja yliopistoilta,
näidenkin ollessa parhaimmillaan vain samanlaisten vaivaisten syntisten
yhdyskuntia kuin he itsekin ovat".

"Te ette tiedä mitä puhutte, sir", vastasi Holdenough kärsimättömästi.
"Voiko valoa tulla pimeydestä, järkeä tietämättömyydestä tai uskonnon
salaisuuksien ymmärrystä sellaisilta taitamattomilta parantajilta,
jotka terveellisten rohtojen asemesta antavat myrkkyjä ja sullovat
likaa ravinnon etsijäin vatsoihin?"

Presbyteriläinen jumaluusoppinut lausui huomautuksensa jokseenkin
tulistuneesti, mutta kenraali vastasi siihen mitä leppoisimmin.

"Hyväinen aika, hyväinen aika! Oppinut mies, mutta maltiton;
ylenpalttinen into on hänet näivetyttänyt. -- Niinpä niin, sir, puhukaa
vain säännöllisistä evankeliumiaterioistanne, mutta sana virkettynä
ajallaan sellaisen suusta, jonka sydän on kuulijansa sydämen kannalla,
-- juuri kun ollaan kenties ratsastamassa vihollista vastaan tai
hyökkäämässä muurin murtumaan, -- on sielu-paralle kuin hiilostalle
pantu silavanviipale, jota nälkäinen pitää mieluisampana kuin suuria
juhlapitoja sellaisina aikoina, kun kylläistä sielua tympäisee
hunajakin. Mutta vaikka puhun täten oman kehnon harkintani mukaan, en
kuitenkaan tahtoisi tuottaa pakkoa yhdenkään ihmisen omalletunnolle,
jättäen oppineet seuraamaan oppineita ja viisaat viisaitten
valaistaviksi, samalla kun yksinkertaisilta köyhiltä ja raskautetuilta
sieluilta ei ole evättävä kulausta purosta, joka lirisee tien
sivussa. Niin, totisesti siitä koituu uhkea nähtävä Englannissa, kun
ihmiset liikkuvat ikäänkuin paremmassa maailmassa, suvaiten toistensa
heikkouksia, suostuen toistensa viihdytyksiin. Niin, totisesti, rikkaat
juovat hopeakannuista ja -pikareista, köyhät viheliäisistä puukulhoista
-- ja juuri niin olkoonkin, koska molemmat juovat samaa alkuainetta."

Muuan upseeri avasi oven ja vilkaisi huoneeseen. Cromwell vaihtoi
saarnaavan jonotuksensa, jota hän olisi näköjään saattanut pitkittää
loppumattomiin, toiminnan lyhytsanaiseksi sävyksi, kun huusi
kurkistajalle: "Pearson, onko hän tullut?"

"Ei, sir", vastasi Pearson. "Olemme tiedustaneet häntä mainitsemastanne
paikasta ja muistakin hänen tyyssijoistaan kauppalassa."

"Sitä heittiötä!" äännähti Cromwell katkeran ponnekkaasti. "Onko hän
voinut osoittautua petolliseksi? Ei, ei, hänen etunsa on liiaksi
kysymyksessä. Kyllä tapaamme hänet piakkoin. -- Kuulehan."

Lukijan on helppo arvata Everardin säikky tämän keskustelun aikana. Hän
piti varmana, että itse Cromwellin saapumisella täytyi olla joku varsin
tähdellinen peruste, ja hän ei voinut olla vahvasti epäilemättä, että
kenraali oli saanut jotakin vihiä Kaarlon piilopaikasta. Jos prinssi
joutuisi kiinni, oli peljättävissä tammikuun 30 p:n murhenäytelmän
uudistuminen, ja ehdottomana seurauksena täytyi olla koko Lee-suvun
häviö, hän itse luultavasti mukaan luettuna.

Hän katsoi kiihkeästi Wildrakeen, lohdutusta saadakseen. Tämän kasvot
ilmaisivat suurta hätäännystä, jota hän yritti hallita tavallisella
itseluottavaisella sävyllään. Mutta sisällinen ahdistus oli liian
kireä; hän siirteli jalkojaan, kieritti silmiään ja väänteli käsiään
kuin epävarma todistaja terävänäköisen ja harhaantumattoman tuomarin
edessä.

Oliver ei sillävälin suonut seurueelle silmänräpäyksenkään tilaisuutta
neuvotteluun. Silloinkin kun hänen sekava kaunopuheisuutensa pursusi
niin mutkittelevana virtana, että yksikään ei kyennyt keksimään sen
pääsuuntaa, hänen terävä tähystyksensä tela tyyten tyhjiksi kaikki
Everardin yritykset päästä yhteyteen Wildraken kanssa edes merkeillä.
Hetkiseksi Everard sentään vilkaisi ikkunaan ja sitte Wildrakeen
ikäänkuin vihjatakseen, että sitäkautta saattoi ehkä pujahtaa
liikkeelle. Mutta kavalieri vastasi alakuloisella pään pudistuksella,
melkein huomaamattoman hiljaisella. Everard menetti senvuoksi kaiken
toivon, ja välttämättömän turman lähestymisen synkässä tunteessa oli
ainoana vaihteluna jännittynyt huoli siitä muodosta ja tavasta, jolla
se alkaisi saapua.

Mutta Wildrakella oli toivon kipinä jäljellä. Siinä silmänräpäyksessä,
jolloin Cromwell oli astunut huoneeseen, hän oli pujahtanut ulos ja
rientänyt alas ovelle. "Takaisin -- takaisin!" käski kaksi aseellista
etuvartijaa, saaden hänet varmistumaan siitä, että kenraali ei
ollut tullut saattolaisitta eikä valmistautumattomana, kuten hän
oli jo osannut peljätäkin. Hän oli kiepahtanut takaisin, juossut
ylikertaan, tavannut porrassillakkeella Spitfireksi nimittämänsä
poikasen ja kiidättänyt hänet siihen pieneen kamariin, joka oli
hänen varsinaisena asuntonaan. Wildrake oli sen päivän aamuna käynyt
metsällä, ja pöydällä oli lintupari. Hän sieppasi lehtokurpan siivestä
höyhenen, sanoen hätäisesti: "Henkesi tähden, Spitfire, ota varteen
ohjeeni -- minä lasken sinut turvallisesti ikkunasta alas pihalle
-- muuri ei ole korkea -- ja siellä ei tietenkään ole vartijaa.
Vilistä palatsihuvilaan, jos mielesi tekee taivaaseen, ja anna
tämä höyhen mistress Alice Leelle, jos mahdollista -- jos ei, niin
Joceline Joliffelle -- sano voittaneeni nuoren neidin vedonlyönnissä.
Ymmärrätkö, poika?"

Nokkela nuorukainen paiskasi herralleen kättä ja vastasi vain: "Kuin
olisi jo tehty."

Wildrake avasi ikkunan, ja vaikka se oli melkoisen korkealla, hän sai
kuitenkin pojan lasketuksi alas eheänä viittansa avulla. Olkikupo,
jolle Spitfire putosi, säästi häneltä vähäisimmänkin kolauksen,
ja Wildrake näki hänen kapuavan pihamuurin yli kulmasta, joka oli
takakujan puolella; ja niin nopeasti tapahtui tämä kaikki, että
kavalieri oli juuri palannut huoneeseen, kun Cromwellin saapumisen
aiheuttaman hyörinän laantuessa hänen oma poissaolonsa alkoi tulla
huomatuksi.

Cromwellin haastellessa eriuskolaisuuden turhuudesta hän huolestuneesti
ajatteli, eikö hänen olisi kenties ollut parempi lähettää selvä
suullinen sanoma, koska kirjoittamiseen ei ollut aikaa. Mutta se
mahdollisuus, että poika pysäytettäisiin tai sekoaisi sanoissaan,
ollessaan viemässä kiireellistä ja tärkeätä viestiä, sai hänet
ylimalkaan tyytyväiseksi arvoituksellisemmasta hälytyskeinostaan.
Hänellä oli siis isäntäänsä verraten se etu, että hän tiesi olevan
hiukan toivoa pahimman turman välttämisestä.

Pearson oli tuskin sulkenut oven, kun Holdenough -- yhtä kerkeästi
aseissa tulevaista diktaattoria vastaan kuin oli ollut rivakka
kohtaamaan Woodstockin oletettuja haamuja ja kummituksia --
ryhtyi jälleen ahdistamaan lahkolaisia. Hän otti todistaakseen,
että nämä olivat sekä sielunsurmaajia että vääriä veljiä ja
vääriä sanansaattajia, ja alkoi esittää raamatunkohtia kantansa
vahvistukseksi, kun Cromwell nähtävästi kyllästyneeä väittelyyn
ja haluten johtaa keskustelun enemmän yhdenmukaiseksi todellisten
tunteittensa kanssa keskeytti hänet, vaikka hyvin kohteliaasti, ja otti
haastelun omaksi hoidettavakseen.

"Voi hyväinen", hän sanoi, "tämä kunnon mies puhuu totta tietonsa
ja ymmärryksensä mukaan -- niin, karvaita totuuksia ja vaikeasti
nieltäviä, niin kauvan kuin näemme kuten ihmiset näkevät emmekä
enkelien silmillä. -- Vääriä sanansaattajia, lausuu kunnianarvoisa
pastori? -- niin, totisesti, maailma on sellaisia täynnä. Näkee
niitäkin, jotka vievät salaisen sanomanne verivihollisenne taloon ja
sanovat hänelle: 'Katso, isäntäni lähtee matkaan pienen saattueen
keralla sellaisten ja sellaisten autioitten paikkain kautta; ole
sinä sentähden joutuisa, jotta nouset ja surmaat hänet.' Ja toinen,
joka tietää talonne vihollisen ja oman turvallisuutenne vainoojan
piilopaikan, ei ilmoita sitä isännälleen, vaan vieläpä toimittaa
viholliselle ja hänen lymyynsä varoituksen, sanoen: 'Katso, isäntäni
tietää sinun salaisen asuntosi -- ylös nyt ja pakene, jotta hän ei
karkaisi päällesi niinkuin jalopeura saaliinsa kimppuun.' -- Mutta
pitääkö näin käydä rankaisemattomasti?" luoden musertavan katseen
Wildrakeen. "Ei, niin totta kuin sieluni elää ja Hän elää, joka on
tehnyt minusta Israelin valtiaan, sellaiset väärät sanansaattajat
pitää ripustaa hirsipuihin teiden varsille ja heidän oikea kätensä on
naulittava heidän päänsä yläpuolelle, ojennettuun asentoon, ikäänkuin
viittaamaan muille tietä, jolta he itse ovat harhaantuneet!"

"Totisesti", mukasi pastori Holdenough, "on oikein hakata pois
sellaiset rikkojat".

"Kiitoksia, Messu-Jussi", jupisi Wildrake; "milloin ei presbyteriläinen
antaisi paholaiselle avuliasta sysäystä?"

"Mutta minä sanon", pitkitti Holdenough, "että tämä seikka on syrjässä
nykyisestä puheenaineestamme, sillä ne petolliset veljet, joista
huomautin, ovat --"

"Oikein, herra pastori, he ovat oman huonekuntamme jäseniä", tokaisi
Cromwell; "tämä kunnon mies on taaskin oikeassa. -- Niin, kenestä nyt
voimmekaan sanoa, että hän on totinen veli, vaikka hän on ollut samassa
kohdussa meidän kanssamme? Vaikka me olemme uurastaneet saman asian
hyväksi, syöneet samassa pöydässä, tapelleet samassa taistelussa,
palvoneet saman alttarin ääressä, niin hänessä ei kuitenkaan ole
vilpitöntä totuutta. Voi, Markham Everard, Markham Everard!"

Hän pysähtyi tähän huudahdukseen, ja haluten heti tietää, miten
pitkälle hän oli joutunut epäillyksi, Everard vastasi: "Teidän
ylhäisyydellänne näkyy olevan mielessänne jotakin, mikä koskee minua.
Saanko pyytää teitä lausumaan sen suoraan, tietääkseni mistä minua
syytetään?"

"Voi, Mark, Mark!" pahoitteli kenraali; "ei tarvitse minkään syyttäjän
puhua, kun omantunnon ääni vielä haastaa hiljaisena. Eikö otsasi ole
kosteana, Mark Everard? Eikö silmissäsi kuvastu ahdistusta? Eikö
ryhtisi ilmaise hairahdusta? Ja kuka on koskaan nähnyt sellaisia
ilmiöitä ylväässä ja uljaassa Markham Everardissa, jonka otsa hikosi
ainoastaan kannettuaan kypäriä koko kesäisen päivän -- jonka käsi
vapisi ainoastaan tuntikausia heiluteltuaan raskasta lyömämiekkaa?
Mutta älä sentään hätäänny, mies, sinä aavistelet liian pahaa. Etkö
sinä ole ollut minulle niinkuin veli, ja eikö minun pidä antaa sinulle
anteeksi seitsemättäkymmenettäseitsemättäkin kertaa? Se heittiö,
jonka olisi tähän mennessä pitänyt suorittaa hyvin tärkeä tehtävä, on
viipynyt jossakin. Käytä hyväksesi hänen poissaoloaan, Mark; sen armon
suo Jumala sinulle ylimääräisesti. En sano: heittäydy jalkoihini; mutta
puhu minulle niinkuin ystävä ystävälleen."

"En ole milloinkaan virkkanut teidän ylhäisyydellenne mitään
vähäisimmässäkään määrin sopimatonta siihen nimitykseen, jonka olette
minulle suonut", sanoi eversti Everard ylpeästi.

"Et, et, Markham", vastasi Cromwell; "en sitä väitäkään, Mutta --
sinun olisi tullut pitää mielessäsi sanoma, jonka sinulle lähetin
tuon miehen myötä", Wildrakeen viitaten; "ja sinun on soviteltava
omantuntosi kanssa, miten sellaisen viestin saatuasi ja sellaisin
perustein suojeltuna saatoit katsoa olevasi oikeutettu häätämään
ystäväni Woodstockista, vaikka olit päättänyt jättää raukeamaan minun
tarkoitukseni, joka oli edellytyksenä valtakirjani myöntämälle edulle".

Everard oli vastaamaisillaan, mutta hänen hämmästyksekseen astui
Wildrake esiin, ja tavallisesta sävystään suuresti poikkeavin äänin ja
katsein sekä melkoisesti läheten todellista mielenarvokkuutta kavalieri
lausui rohkeasti ja tyynesti: "Te erehdytte, master Cromwell, ja
käännytte väärän henkilön puoleen täällä."

Huomautus oli niin äkillinen ja rivakka, että Cromwell astahti
taaksepäin ja veti oikean kätensä asettaan kohti ikäänkuin olisi hän
odottanut, että noin harvinaisen rohkeata väitettä seuraisi joku
väkivallan teko. Hän palautui kuitenkin heti välinpitämättömään
asentoonsa, ja ärtyneenä myhäilystä, jonka havaitsi Wildraken
kasvoilla, hän virkkoi pontevasti kuten ainakin suurmies, joka on
kauvan tottunut näkemään kaikkien vapisevan edessään: "Tuollaista
puhetta minulle, mies! Tiedätkö, kelle puhut?"

"Mies!" kertasi Wildrake, jonka hurjamielisyys pääsi nyt täyteen
vauhtiin; "en mikään teidän miehenne, master Oliver. Olen tiennyt
päivän, jolloin Roger Wildrake Squattlesea-lammelta Lincolnin
kreivikunnasta, komea ja varakas nuori urho, ei olisi näyttänyt
pelkältä mieheltä Huntingdonin vararikkoisen oluenpanijan silmissä."

"Ole vaiti!" käski Everard, "ole vaiti, Wildrake, jos rakastat
henkeäsi!"

"Hengestäni en piittaa ropoakaan", vakuutti Wildrake. "Perhana,
jos häntä eivät sanani miellytä, niin siepatkoon työkalunsa!
Tiedän hänellä lopultakin olevan hyvää verta suonissaan, ja minä
antaudun hänen kanssaan miekkasille tuolla pihalla, vaikka hän olisi
kymmenestikin ollut oluenpanijana."

"Tuollaista sättimistä, ystävä", sanoi Oliver, "minä kohtelen sillä
ylenkatseella, mitä se ansaitsee. Mutta jos sinulla on mitään
lausuttavana puheenalaisesta asiasta, niin selitä suoraan kuten
ihminen, vaikka näytät enemmän elukalta."

"Minulla ei ole muuta selitettävää", vastasi Wildrake, "kuin
että te moititte väärin Everardia muka valtuutenne omaperäisestä
käyttämisestä, koska minä tiedän vakuuttaa teille, että hänellä ei
ollut aavistustakaan niistä kurjista ehdoista, joihin te viittaatte.
Siitä minä pidin huolen, ja minulle saatte kostaa, jos mielenne tekee."

"Orja, uskallatko sanoa tämän _minulle_?" virkahti Cromwell, yhä
järkevästi hilliten mielenkuohuansa, jonka hän tunsi olevan
purkautumaisillaan arvottomaan kohteeseen.

"Niin, te teette jokaisesta englantilaisesta orjan, jos saatte
tahtonne tapahtumaan", tuumi Wildrake vähääkään hämmentymättä, sillä
se pelonsekainen kunnioitus, joka oli hänet vallannut hänen ollessaan
kahden kesken tämän merkillisen miehen kanssa, oli häipynyt heidän nyt
jouduttuansa jupakkaan todistajien kuullen. "Mutta tehkää pahimpanne,
master Oliver; ilmoitan teille ennakolta, että lintu on pujahtanut
tiehensä."

"Et uskalla sanoa sitä! Pujahtanutko? Hoi, -- haa! Pearson! -- käske
huovien heti nousta ratsaille. -- Sinä olet valehteleva hupsu! --
Pujahtanutko? Minne tai mistä?"

"Niin, siinäpä kysymys", sanoi Wildrake; "sillä katsokaas, sir -- että
ihmiset lähtevät täältä, se on varmaa -- mutta miten he lähtevät tai
mihin asuinsijaan --"

Cromwell seisoi tarkkaavaisena, odottaen kavalierin huolettomasta
ylimielisyydestä saavansa jonkun hyödyllisen vihjauksen, mille
suunnalle kuningas oli paennut.

"-- tai mihin asuinsijaan, kuten sanoin, niin siitähän teidän
ylhäisyytenne, master Oliver, voipikin itse ottaa selon".

Viime sanat lausuessaan hän sivalsi pistomiekkansa ja survaisi sen
suoraan kenraalin ruumista kohti. Jollei säilä olisi kohdannut mitään
muuta vastusta kuin nahkakölterin, niin Cromwellin ura olisi päättynyt
siihen paikkaan. Mutta tuollaisia yrityksiä peljäten kenraali käytti
sotilaallisen asunsa alla mitä hienointa rengaspaitaa, jonka silmukset
olivat parasta terästä; se oli niin keveä ja taipuva, että siitä oli
tuskin mitään haittaa liikkeille. Se osoittausi hänen turvakseen tässä
tilanteessa, sillä kalpa katkesi siruiksi. Everardin ja Holdenoughin
nyt pidättelemä miekkamies paiskasi kahvan kiivastuksissaan loukkoon
ja huudahti: "Kirottu olkoon käsi, joka sinut takoi! Palvelitkin
minua niin kauvan ja petit juuri kun uskollinen apusi olisi ainiaaksi
tuottanut kunniaa meille molemmille! Mutta sinusta ei voinutkaan tulla
kunnon tehoa sitte kun sinut vain leikilläkään tähdättiin oppinutta
valtiokirkon pappia vastaan."

Hätäännyksen ensimäisellä hetkellä ja kenties epäillen Wildraken
voivan saada kannatusta toisilta Cromwell puolittain veti povestaan
kätketyn pistoolin, mutta työnsi sen pikaisesti takaisin, huomatessaan
sekä Everardin että pastorin pidättävän kavalieria yrityksensä
uudistamisesta.

Pearson ja pari sotamiestä ryntäsi huoneeseen. "Kytkekää tuo mies",
käski kenraali välinpitämättömästi kuten ainakin henkilö, jolle
uhkaava vaara oli liian tuttu, tuottaakseen ärtymystä. "Sitokaa hänet
-- älkää sentään niin lujasti, Pearson", sillä intoansa osoittaakseen
miehet köysien puutteessa kiskoivat vöitänsä raa'an tiukkaan Wildraken
jäsenten ympäri. "Hän pyrki salamurhaajaksi, mutta minä tahdon säästää
hänet asianmukaista tuomiota varten."

"Salamurhaajaksiko! Halveksin sanojanne, master Oliver", tokaisi
Wildrake; "tarjosin teille kunniallista kaksintaistelua".

"Ammummeko hänet kadulla, esimerkin vuoksi?" kysyi Pearson
Cromwellilta, Everardin yrittäessä hillitä Wildrakea tuottamasta
enempää pahennusta.

"Henkenne uhalla, älkää tehkö hänelle vauriota, vaan pidettäköön hänet
varmassa tallessa ja hyvässä hoidossa", määräsi Cromwell, vangin
huudahtaessa Everardille: "Jätä minut jo rauhaan -- en ole nyt sinun
saattolaisesi enkä kenenkään, ja yhtä halukas olen kuolemaan kuin olen
koskaan ollut kulauttamaan pikarillisen. Ja kuulkaahan, tuosta puhuen,
master Oliver, -- te olitte aikoinanne hauska mies: antakaas jonkun
kätyrinne kohottaa tuo sarkka huulilleni, niin teidän ylhäisyytenne
kuulee maljalauselman, laulun ja -- salaisuuden."

"Päästäkää hänen päänsä irti ja ojentakaa sille mässäävälle elukalle
sarkka", käski Oliver; "sen aikaa kun hän on vielä olemassa olisi häpeä
kieltää häneltä se elementti, jossa hän elää".

"Kerrankin olkaa kiitetty!" sanoi Wildrake, jonka tarkoituksena tämän
nurjamielisen keskustelun pitkittämisessä oli mahdollisuuden mukaan
voittaa hiukankin aikaa, kun jokainen silmänräpäys oli kallisarvoinen.
"Te olette pannut hyvää olutta, ja se ansaitsee kyllä yhden siunauksen.
Mitä maljalauselmaani ja lauluuni tulee, niin tässä ne menevät yhdessä:

    "Sinä noidan äpärä,
    jo on valtasi täpärä,
    ... pian sortuos maantien ojaan
    ja märkäne siellä,
    kun maa ilomiellä
    ... taas nousee Kaarlomme nojaan!

"Ja nyt salaisuuteni, jottette voi sanoa saaneeni nestettänne ilmaiseksi
-- lauluani kun ei katsottane paljonkaan arvoiseksi. Salaisuuteni on,
master Cromwell -- että lintu on lentänyt tiehensä, ja punainen nenänne
on valkoinen kuin käärinliinanne ennenkuin kykenette haistamaan, minne
se pyrähti."

"Pyh, lurjus", hymähti Cromwell halveksivasti, "säästä siivottomat
pilasi hirsipuun juurelle".

"Katselenkin hirsipuuta rohkeammin", vastasi Wildrake, "kuin olen
nähnyt teidän katselevan kuninkaallisen marttyyrin kuvaa".

Tämä moite koski Cromwelliin hyvin kipeästi. "Konna!" hän huudahti;
"laahatkaa hänet pois täältä, valitkaa viisimiehinen joukkue ja --
mutta seis, ei nyt -- vankilaan hänet -- vartioittakoon häntä tarkoin
ja pantakoon kapula suuhun, jos hän yrittää puhutella vahtisotilaita.
Ei, malttakaa -- tarkoitan, pankaa konjakkipullo hänen kammioonsa,
niin hän varmastikin kapuloitsee itsensä omalla tavallaan. Kun päivä
valkenee, jotta ihmiset voivat nähdä esimerkin, hänet kapuloidaan minun
kuosiini."

Määräystensä siten vaihtuessa katkonaisina kenraali nähtävästi sai
luontonsa talttumaan, ja vaikka hän oli alottanut raivostuksissaan,
päättyi hänen puheensa sellaisen miehen halveksivaan ivaan, joka on
toisen herjausten yläpuolella. Hänen mieleensä jäi kuitenkin joku
vaikutelma, sillä hän pysyi hievahtamattomana kuin siihen paikkaan
naulittu, tähtäsi katseensa maahan ja painoi nyrkkiänsä huuhaan vasten,
kuten syvissä mietteissä. Pearson aikoi puhutella häntä, mutta peräytyi
ja antoi muillekin viittauksen olla ääneti.

Pastori Holdenough ei havainnut tai ainakaan totellut hänen merkkiään.
Lähestyen kenraalia hän lausui kunnioittavalla, mutta lujalla äänellä:
"Ymmärsinkö oikein teidän ylhäisyytenne tarkoituksena olevan, että
tämän mies-paran tulee kuolla huomisaamuna?"

"Haa!" huudahti Cromwell mietiskelystään hätkähtäen; "mitä sanotkaan?"

"Otin luvan kysyä, oliko tahtonne, että tämä onneton mies kuolee
huomenna?"

"Kuka, sanot?" tiedusti Cromwell; "Markham Everard -- pitääkö hänen
kuolla, sanot?"

"Jumala varjelkoon!" virkahti Holdenough peräytyen askeleen; "minä
kysyin, onko tämän sokaistuneen olennon Wildraken lähdettävä täältä
niin äkkiä".

"On, onpa vainkin", sanoi Cromwell, "vaikka koko Westminsterin
jumaluusoppineiden yleinen kokous -- koko presbyteriläinen Sanhedrim --
tarjoutuisi hänestä takuuseen".

"Jos ette tahdo harkita vielä, sir", pyysi Holdenough, "niin älkää
ainakaan antako mies-paralle keinoa aistiensa huumaamiseen. Sallikaa
minun mennä hänen luokseen hengenmiehenä, valvomaan hänen kanssaan
siltä varalta, että hänet voidaan vielä yhdennellätoista hetkellä
päästää viinitarhaan -- vielä tuoda laumaan, vaikka hän on laiminlyönyt
paimenen kutsun, kunnes hänen aikansa on jo melkein lopussa."

"Jumalan tähden", pyysi nyt myös Everard, joka oli tähän asti pysynyt
vaiti, tuntien Cromwellin kiivastuksen tuollaisissa tilanteissa,
"punnitkaa toki, mitä teette!"

"Sinunko sopii opettaa minua?" vastasi Cromwell. "Ajattele sinä omia
asioitasi, ja usko minua, että siihen tarvitaan kaikki älysi. Ja mitä
teihin tulee, arvoisa pastori, niin minä en suvaitse mitään rippi-isiä
vankieni seurassa -- en mitään juttujen levittelyä. Jos tuo mies
janoaa hengellistä lohdutusta, vaikka hänellä paljoa luultavammin on
konjakkikipollisen jano, niin korpraali Humgudgeon vartion päällikkönä
saarnaa ja rukoilee yhtä hyvin kuin teistä parhaat. -- Mutta tämä
viivykki on sietämätön -- eikö sitä kuhnuria vieläkään kuulu?"

"Ei, sir", ilmoitti Pearson. "Eikö meidän olisi parempi lähteä alas
palatsihuvilaan? Tieto meidän saapumisestamme tänne saattaa muutoin
ehtiä sinne edellämme."

"Totta kyllä", sanoi Cromwell puhutellen upseeriansa syrjässä, "mutta
tiedäthän Tomkinsin varoittaneen meitä siitä, siellä kun hänen
vakuutuksensa mukaan on niin monta takaovea ja pakoaukkoa ja salaista
pääsytietä, että koko vanha rakennus on kuin kaniinitarha ja että
sieltä voisi helposti pujahtaa turvaan ihan nenämme alitse, ellei
hän olisi mukana osoittamassa, mitä kaikkia kohtia on vartioittava.
Hän huomautti myös hiukan saattavansa viivästyä jonkun minuutin
'määräajastaan -- mutta me olemme nyt odottaneet puoli tuntia."

"Luuleeko teidän ylhäisyytenne, että Tomkinsiin voi varmasti luottaa?"
kysyi Pearson.

"Niin pitkälle kuin hänen etunsa ulottuvat, ehdottomasti", vastasi
kenraali. "Hän on aina ollut pumppuna, jolla minä olen imenyt esiin
ytimen jo monesta vehkeestä, olletikin tuon turhamaisen narrin
Rochecliffen keksimistä, hän kun tyhmyyksissään uskoo, että Tomkinsin
kaltainen mies pitää arvossa mitään muuta kuin kulloinkin parhaan
palkitsijan tarjousta. Mutta myöhä alkaa tulla -- meidän pitänee
lopultakin lähteä palatsihuvilaan ilman häntä. Sentäänkin, kun oikein
harkitsen asiaa, viivyn täällä puoliyöhön, -- Voi, Everard, sinä voisit
toimittaa tämän jutun kuntoon, jos tahtoisit! Merkitseekö jonkun
haaveellisen muodollisuuden turha kunniakäsite sinulle enemmän, mies,
kuin Englannin rauhoittuminen ja menestys, uskollisuus ystävääsi ja
hyväntekijääsi kohtaan, joka suosisi sinua yhä enemmän, sekä omaistesi
vauraus ja turvallisuus? Ovatko nämä, sanon, keveämmät vaa'assa kuin
arvottoman poikasen asia, kun hän sekä hänen isänsä ja tämän suku on
kiusannut Israelia jo viisikymmentä vuotta?"

"Minä en ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, enkä käsitä, mihin palvelukseen
viittaatte sellaiseen, jonka voin kunniallisesti toimittaa", vastasi
Everard. "Minua surettaisi, jos esittäisitte mitään kunniatonta."

"No, tämän ainakin pitäisi soveltua kunniantuntoosi tai epäileväiseen
oikkuusi, sano sitä miksi tahansa", ehdotti Cromwell. "Tunnet
varmaankin kaikki tuon Jezebelin palatsin käytävät? Valaise minulle,
miten niitä voidaan vartioida, jotta kukaan ei pääse pujahtamaan ulos
sieltä."

"En voi sanoa kykeneväni auttamaan teitä tässä asiassa", kielsi
Everard; "minä en ole perehtynyt kaikkiin Woodstockin pääsyteihin ja
takaoviin, ja jos olisinkin, niin omatuntoni estäisi minua antamasta
teille tietoja tähän tarpeeseen".

"Me tulemme kyllä toimeen ilman teitä, sir", vastasi Cromwell
korskeasti; "ja jos mitään rikollista ilmenee teitä vastaan, niin
muistakaa, että olette menettänyt oikeuden suojelukseni saamiseen".

"Ystävyytenne menetys surettaa minua, kenraali", vastasi Everard;
"mutta toivoakseni säätyarvoni englantilaisena ei välttämättömästi
kaipaa kenenkään suojelusta. Tietääkseni ei mikään laki pakoita minua
vakoojaksi taikka ilmiantajaksi, vaikkakin minulle sattuisi tilaisuus
tehdä palveluksia jompanakumpana tuollaisena kunniallisena välittäjänä."

"No niin, sir", tuumi Cromwell, "kaikista oikeuksistanne ja
säätyetuuksistanne huolimatta minä otan vapauden viedä teidät alas
Woodstockin palatsihuvilaan tänä yönä, tutkiakseni asioita, jotka
koskevat valtion turvallisuutta. -- Tule tänne, Pearson." Hän otti
taskustaan paperin, jolle oli likimääräisesti piirretty Woodstockin
palatsihuvilan pohjakaava sinne johtavine puistokujineen. "Katso
tähän", hän sanoi; "meidän täytyy liikkua kahtena osastona jalkaisin,
ja niin hiljaa kuin mahdollista -- sinun pitää marssittaa tuon vanhan
kataluuden tyyssijan taustalle kaksikymmentä miestä ja asetella heidät
hajalleen niin viisaasti kuin osaat. Ota arvoisa pastori mukaasi. Hänet
on joka tapauksessa pidettävä tallessa, joten hän voi yhtä hyvin toimia
oppaana. Minä asetun palatsihuvilan edustalle, ja siten tukittuasi
kaikki myyränkolot sinä tulet tiedustamaan minulta lisää ohjeita --
hiljaisuus ja joutuisuus ovat nyt kaikkena. Mutta mitä Tomkinsiin
tulee, siihen koiraan, joka rikkoi sopimuksensa minun kanssani, niin
pitääpä hänen esittää hyvä puolustus, muutoin paha perii hänen isänsä
pojan! -- Arvoisa pastori, suvaitkaa seurata tuota upseeria. -- Eversti
Everard teidän on saatettava minua; mutta ensin antakaa miekkanne
kapteeni Pearsonille ja katsokaa olevanne pidätetty."

Sanaakaan virkkamatta Everard luovutti säilänsä Pearsonille, ja tuntien
ahdistavaa turman aavistelua hän seurasi tasavaltalaista kenraalia,
jonka käskyä olisi ollut hyödytön vastustaa.



31. LUKU.

JOCELINE PELOISSAAN.


Palatsihuvilassa kokoontui pikku seurue illalliselle jo kello
kahdeksalta. Pöydälle asetetusta ateriasta välittämättä seisoi sir
Henry Lee uuninreunukselle nostetun lampun ääressä ja luki murheellisen
tarkkaavaisena kirjettä.

"Kirjoittaako poikani teille yksityiskohtaisemmin kuin minulle, tohtori
Rochecliffe?" tiedusti ritari. "Hän sanoo tässä vain palaavansa
luultavasti tänä yönä ja ilmoittaa, että master Kerneguyn tulee olla
valmiina heti lähtemään matkalle hänen kanssaan. Mitä voi sellainen
kiire merkitä? Oletteko kuullut minkään uuden etsinnän uhkaavan
kärsivää puoluettamme? Soisin niiden sallivan minun nauttia poikani
seurasta rauhassa edes päivän."

"Se rauha, jonka edellytyksenä on ilkeitten taukoaminen kiusaamisesta",
sanoi t:ri Rochecliffe, "ei ole päivien ja tuntien lepoa, vaan
minuuttien. Heidän verenhimonsa tyytyi hetkiseksi Worcesterissa, mutta
nyt lienee ruokahalu jo elpynyt."

"Olette siis saanut kuulla sellaista?" kysyi Sir Henry. "Poikanne
kirjoitti minulle saman lähetin myötä", vastasi tohtori; "hän jättää
harvoin sen tekemättä, oivaltaen kuinka tärkeätä on minun saada
tieto kaikesta, mitä tapahtuu. Rannikolta on onnistuttu varaamaan
pakotilaisuus, ja master Kerneguyn tulee olla valmiina lähtemään
poikanne kanssa heti kun hän saapuu."

"Kummallista", päivitteli ritari; "neljäkymmentä vuotta olin asunut
tässä talossa, nuorukaisena ja miehenä, ja kysymyksenä oli kaiken
aikaa vain, miten saada päivä kulumaan toisensa jälkeen; sillä
jollen suunnitellut jotakin metsästystä tai haukallapyyntiä taikka
muuta sellaista, olisin saattanut istua täällä lepotuolissani niin
häiriintymättömänä kuin nukkuva myyrä vuodet läpeensä, -- ja nyt olen
pikemmin kuin pesällään vapiseva jänis, joka ei uskalla nukkua muutoin
kuin silmät auki ja kapaisee pakoon, kun tuuli kahahtaa saniaisissa".

"On omituista", virkkoi Alice katsahtaen tohtori Rochecliffeen, "että
keropää taloudenhoitaja ei ole kertonut teille mitään tästä. Hän on
tavallisesti hyvinkin puhelias puolueensa hommista, ja minä näin teidät
vaivihkaa yhdessä tänä aamuna."

"Minun täytyy vielä salaisemmin tavata hänet tänä iltana", sanoi
tohtori synkästi; "mutta hän ei kylläkään lörpöttele".

"Toivoakseni ette luota häneen liiaksi", huomautti Alice. "Minusta tuon
miehen kasvoilla kaikessa oveluudessaan on niin kolkko ilme, että olen
ihan hänen silmistäänkin lukevinani kavallusta."

"Ole varma, että siitä asiasta on pidetty huolta", vastasi tohtori
yhtä pahaenteiseen tapaan kuin äskenkin. Kukaan ei virkkanut sen
enempää, ja pahojen aavistusten hyytävä ja ahdistava tunne näytti
yhtäkkiä painostavan seuruetta tuollaisen aistimuksen tavoin, joka
ilmoittaa ukkosen lähenemisen, kun joku on erityisen herkkä sähköiselle
vaikutukselle.

Valepukuinen hallitsija, joka oli sinä päivänä saanut kehoituksen
valmistautua kiireesti jättämään tilapäisen suojapaikkansa, koki
omaa osuuttansa ankeudesta, joka oli vallannut pikku seurueen. Mutta
hän oli myös ensimäinen ravistamaan sen pois, se kun ei soveltunut
hänen luonteeseensa eikä asemaansa. Hilpeys oli edellisen johtavana
piirteenä, ja jälkimäinen vaati malttia eikä alakuloisuutta.

"Me teemme hetken raskaammaksi, kun olemme siitä murheissamme", hän
sanoi. "Eikö teidän olisi parempi yhtyä laulamaan kanssani Patrick
Careyn iloista hyvästelyä, mistress Alice? -- Kas, ettekö tunne Pat
Careytä -- loordi Falklandin nuorempaa veljeä?"

"Kuolemattoman loordi Falklandin veli, ja sepittää lauluja!" oudoksui
tohtori.

"Ka, tohtori, runottaret korjaavat kymmenyksensä kuten kirkkokin",
virkkoi Kaarlo, "ja niillä on osuutensa jokaisesta huomattavasta
suvusta. Te ette tunne sanoja, mistress Alice, mutta voitte sentään
auttaa minua ainakin kerrossa:

    "'No, koska ero koituu, ja tuskin milloinkaan
    Woodstockin aimo linnaa ma vielä nähdä saan,
    niin hauskaa pitäkäämme, ja malja kulkemaan
       joukossa juomaveikkoin vankkain.'"

Laulu kohosi, vaan ei vauhdikkaasti. Se oli tuollainen väkinäisen
raton yritys, joka ilmaisee todellisen hilpeyden puutetta selvemmin
kuin se mitenkään muutoin ilmenee. Kaarlo keskeytti laulun ja moitti
apulaulajia.

"Te hymisette, hyvä mistress Alice, niinkuin veisaisitte
katumuspsalmia, ja te, hyvä tohtori, niinkuin sanelisitte
hautaustekstiä."

Tohtori nousi pikaisesti pöydän äärestä ja kääntyi ikkunaan, sillä tuo
huomautus sopi kummallisesti tehtävään, joka hänen oli sinä iltana
suoritettava. Kaarlo katsoi häneen hiukan kummeksuen, sillä alituinen
vaaransa sai hänet valppaasti tarkkaamaan ympäristönsä vähäisimpiäkin
liikkeitä; sitte hän kääntyi Sir Henryyn ja sanoi: "Voitteko te,
kunnioitettava isäntäni, mainita mitään syytä tälle apeuden puuskalle,
joka on niin ihmeellisesti hiipinyt ahdistamaan meitä kaikkia?"

"En suinkaan, hyvä Louis", vastasi ritari; "minä en ole laisinkaan
harjaantunut viisaustieteen nokkeluuksiin. Voisin yhtä hyvin ottaa
selittääkseni teille, minkätähden Bevis kääntyy kolmasti ympäri ennen
kuin laskeutuu levolle. Saatan ainoastaan sanoa omasta puolestani, että
jos iällisyys ja suru ja epätietoisuus riittää murtamaan rattoisan
mielen tai ainakin nykistämään sitä tuolloin tällöin, minulla on
osuuteni niistä kaikista, joten minä ainakaan en voi sanoa olevani
alakuloisena pelkästään syystä etten ole hilpeällä päällä. Minulla on
liiankin pätevä aihe murehtimiseen. Soisinpa näkeväni poikani, vaikkapa
vain minuutiksi!"

Onnetar näytti kerrankin auliilta tyydyttämään vanhusta, sillä
Albert Lee saapui samalla hetkellä. Hän oli pukeutunut matka-asuun
ja näköjään ratsastanut hellittömästi. Huoneeseen astuessaan hän
loi nopean silmäyksen ympärilleen. Hetkiseksi se katse pysähtyi
valepukuiseen prinssiin, ja varmistuneena siitä silmäniskusta, jonka
hän sai tältä vastaukseksi, hän kiirehti vanhan ajan tapaa noudattaen
polvistumaan isänsä eteen ja anomaan hänen siunaustansa. "Se sinulla
on, poikani", vastasi vanhus, ja kyynel herahti hänen silmiinsä,
kun hän laski kätensä pitkille kiharoille, jotka ilmaisivat nuoren
kavalierin säätyarvoa ja periaatteita; ne oli tavallisesti suorittu ja
käherretty jokseenkin huolellisesti, mutta valuivat nyt siistimättöminä
ja hajallaan hartioille. He pysyivät tovin tässä asennossa, kunnes
vanhus äkkiä kavahti siitä ikäänkuin häpeillen mielenliikutusta
jota oli ilmaissut niin monen todistajan nähden. Pyyhkäisten
pikaisesti kädenselällä silmiään hän käski Albertin nousta ja muistaa
illallisensa, "koska arvatenkin olet ratsastanut joutuin ja kaukaa
siitä saakka kun viimeksi haukkasit -- ja me panemme kiertämään maljan
hänen terveydekseen, jos tohtori Rochecliffe ja hyvä seurue suvaitsee.
Joceline, senkin nahjus, siirtele vikkelämmin koipiasi -- näytät siltä
kuin olisit nähnyt aaveen."

"Joceline on huonovointinen myötätunnon tähden", selitti Alice. "Phoebe
Mayfloweria kohti juoksi tänään uroshirvi; hänen täytyi huutaa Joceline
avuksi elukan karkoittamiseen -- ja tyttö on saanut hermopuistatuksia
siitä asti kun tuli kotiin."

"Typerä letukka", tuumi vanha ritari; "hänhän on metsämiehen tytär!
Mutta, Joceline, jos se hirvi käy vaaralliseksi, niin sinun pitää
sinkauttaa sen läpi kunnon vasama."

"Ei ole tarvis, Sir Henry", sopersi Joceline työläästi, "se häiritsijä
on nyt kyllin säyseä -- ei se enää tee sellaista rikkomusta".

"Pidä huoli siitä", haastoi ritari; "sinun tulee muistaa, että
mistress Alice usein kävelee ajopuistossa. Ja nyt kaada kaikille ja
täytä pikari itsellesikin, jotta kauhu kaikkoaisi, kuten huima Will
lausuu. Joutavia, mies, Phoebe siitä kyllä toipuu -- hän vain kirkui ja
juoksi, jotta sinä saisit huvin auttaa häntä. Muista, mitä teet, äläkä
läikyttele viiniä tuolla tavoin. -- No, malja vaeltajallemme, joka on
tullut jälleen luoksemme."

"Kukaan ei yhdy siihen halukkaammin kuin minä", virkkoi valepukuinen
prinssi, huomaamattaan tekeytyen tärkeämmäksi kuin hänen esittämänsä
osa juuri oikeutti; mutta Sir Henry oli mieltynyt oletettuun paashiin
hänen kaikkine omituisuuksinensa ja kohdisti vain lievän nuhteen
nuorukaisen hätäilyyn. "Sinä olet hilpeä, hyväluontoinen nuorukainen,
Louis", hän huomautti; "mutta kummallista on nähdä, kuinka nykyisen
sukupolven häikäilemättömyys on syrjäyttänyt sen vakavuuden ja
kunnioituksen, jota minun nuoruudessani säännöllisesti noudatettiin
korkeampaa säätyä ja asemaa kohtaan -- minä en olisi rohjennut päästää
kieltäni valtoimeksi jumaluusopin tohtorin kuuluessa seuraan, yhtä
vähän kuin olisin hirvinnyt puhella kirkossa jumalanpalveluksen aikana".

"Totta kyllä, isä", virkkoi Albert kiireisesti puuttuen puheeseen,
"mutta master Kerneguylla oli parempi oikeus puhua tällähaavaa, kun
minä olen ollut poissa hänen asiallaan yhtä hyvin kuin omallanikin,
tavannut useita hänen ystäviään ja tuon hänelle tärkeitä tietoja".

Kaarlo oli nousemaisillaan ja viittaamaisillaan Albertia syrjään,
luonnollisen kärsimättömänä tietämään, mitä uutisia hän oli kuullut
tai mikä turvallisen paon suunnitelma oli nyt määrätty hänelle.
Mutta tohtori Rochecliffe nykäisi häntä takinliepeestä vihjaukseksi,
että hänen piti istua alallaan ja olla ilmaisematta mitään erikoista
jännityksen aihetta, koska hänen todellisen asemansa mahdollisesti
tullessa äkkiä ilmi Sir Henry Leen tunteitten rajuus olisi luultavasti
vetänyt puoleensa liiaksi huomaavaisuutta.

Kaarlo vastasikin senvuoksi ritarin muistutuksen johdosta vain, että
hänellä oli erityinen syy äkilliseen ja mutkattomaan kiitollisuutensa
lausumiseen eversti Leelle -- että sydämellinen tunnustus yleensä
pulpahti esiin säädyttömästi -- ja lopuksi, että hän oli suuresti
hyvillään Sir Henryn ojennuksesta; "milloin hyvänsä lähdenkään
Woodstockista, jätän varmasti tämän paikan parempana miehenä kuin tänne
tulin", hän lisäsi viimeksi.

Hänen puheensa oli luonnollisesti näköjään osoitettu isälle, mutta
katsahdus Aliceen vakuutti nuorelle neidille, että tällä oli runsas
osuus kohteliaisuudesta.

"Pelkään", lisäsi Kaarlo Albertille, "että tulit ilmoittamaan meille
oleskelumme täällä jo loppuvankin hyvin lyhyeen".

"Voimme viipyä ainoastaan muutamia tunteja enää", sanoi Albert,
"juuri sen verran kuin tarvitaan meidän ja hevostemme levähdykseen.
Olen hankkinut kaksi ratsua, jotka ovat vankkoja ja koeteltuja. Mutta
tohtori Rochecliffe ei pitänyt sopimustansa. Odotin tapaavani jonkun
alhaalla Jocelinen majan luona, jonne jätin hevoset; ja kun ei siellä
ollutkaan ketään, viivästyin tunnin pahnoittaessani ne itse levolle,
jotta ne olisivat valmiita huomispäivän ponnistuksiin -- sillä meidän
täytyy lähteä taipaleelle ennen aamun valkenemista."

"Minä -- minä -- aioin lähettää Tomkinsin -- mutta -- mutta --"
tankkasi tohtori, "minä --"

"Se keropää heittiö oli päissään tai tapaamattomissa kaiketi", arveli
Albert. "Se ilahduttaa minua -- te voitte helposti luottaa häneen liian
pitkälle."

"Tähän asti hän on ollut uskollinen", väitti tohtori, "ja tuskin luulen
hänen nyt enää pettävän minua. Mutta Joceline lähtee sinne ja toimittaa
hevoset valmiiksi aamulla."

Jocelinen kasvot kuvastivat tavallisesti mitä ripeintä toimeliaisuutta
erityisen tapauksen sattuessa. Nyt hän kuitenkin näytti empivän.

"Tulettehan minun kanssani vähän matkaa, herra tohtori?" hän virkahti
hiipaillen lähelle Rochecliffeä.

"Mitä, senkin tolvana, hulttio ja pölkkypää", kivahti ritari, "pyydätkö
sinä tohtori Rochecliffeä seuraksesi tällaisena hetkenä? Ulos, koira --
vilistä sinne alas koppiin heti, muutoin kolhaisen paksun pääkuoresi
halki."

Joceline katseli tuskaisin silmin hengenmiestä ikäänkuin rukoillen
tätä puhumaan hänen puolestaan. Mutta juuri kun toinen aikoi virkkaa
jotakin, kajahti eteissuojaman ovelta mitä murheellisin ulvonta, ja
koiran kuultiin pyytävän pääsyä raappimisellaan.

"Mikä nyt Bevistäkin vaivaa?" ihmetteli vanha ritari. "Ihan tämä lienee
kaikkien narrien päivä, ja koko ympäristöni näkyy tulevan hulluksi!"

Sama ääni hätkähdytti Albertin ja Kaarlon kahdenkeskisestä
neuvottelusta, johon he olivat saaneet tilaisuuden, ja Albert juoksi
ulko-ovelle omakohtaisesti tutkimaan melun syytä.

"Se ei ole mikään hälytys", huomautti vanha ritari Kerneguylle, "sillä
silloin koiran haukunta on lyhyttä, kimakkaa ja raivokasta. Noiden
pitkällisten ulvahdusten sanotaan olevan pahaenteisiä. Juuri sillä
tavoin Bevisin isoisä ulisi kaiken yötä, kun isä-parkani kuoli. Jos se
tulee nyt ennustuksena, niin suokoon Jumala, että se koskee vanhaa ja
hyödytöntä eikä nuoria ja niitä, jotka voivat vielä palvella kuningasta
ja maata!"

Koira oli työntynyt eversti Leen ohi tämän seistessä tuokion aikaa
eteissuojaman ovella kuuntelemassa, liikkuiko ulkosalla mitään.
Sillävälin Bevis tunkeusi huoneeseen, missä seurue oli koolla,
kantaen suussansa jotakin ja harvinaisessa määrin ilmaisten sitä
velvollisuudentuntoa ja harrastusta, jota koira näyttää osoittavan
ajatellessaan, että sillä on jotain tärkeätä hoidettavanaan. Se
ilmestyi siis esille pitkä häntä riipuksissa, pää kumarassa ja korvat
kumussa, astellen juhlallisen, mutta murheisen arvokkaasti kuin
sotaratsu herransa hautajaisissa. Tällä tavoin se eteni lattian poikki,
meni suoraan Jocelinen eteen, joka oli katsellut sitä hämmästyneenä,
ja surkeasti uikahtaen laski hänen jalkoihinsa esineen, jonka oli
tuonut suussaan. Joceline kumartui ja otti lattialta miehen kintaan,
huovien käyttämää kuosia; ranteesta nimittäin ulkoni vanhanaikaisen
rautahansikkaan vahvikkeiden tavoin paksuja nahkaliuskoja, jotka
ulottuvat puolitiehen kyynäspäätä ja varjelevat käsivartta miekan
iskulta. Mutta tuskin oli Joceline vilkaissut itsessään noin
tavalliseen esineeseen, kun hän pudotti sen kädestään, hoipersi
taaksepäin, voihkasi ja oli lyyhistyä maahan.

"No, pelkurin kirous painakoon sinua epattoa!" murahti ritari, joka oli
vuorostaan siepannut kintaan ja katseli sitä; "sinut pitäisi lähettää
takaisin kouluun piestäväksi, kunnes raukan veri peitettäisiin sinusta.
Mitä näetkään muuta kuin hansikkaan, senkin jänishousu, ja vieläpä
varsin likaisen! Kas, tässä on kirjoitusta -- Joseph Tomkins? -- sehän
onkin tuon keropään. Toivon, että häntä ei ole mikään vahinko kohdannut
-- sillä tämä tässä kädenselässä ei ole multaa, vaan verta. Bevis on
saattanut puraista miestä, ja sentään näytti koira hänestä paljon
pitävänkin -- taikka se uroshirvi on voinut häntä satuttaa. Liikkeelle,
Joceline, heti katsomaan, missä hän on -- puhalla sitte torveasi."

"En voi lähteä", empi Joliffe, "jollei" -- ja taaskin hän surkeasti
katsoi tohtori Rochecliffeen, joka näki, että aikaa ei ollut
hukattavissa metsänvartijan kauhistuksen tyynnyttämisessä, koska hänen
palveluksiaan mitä tähdellisimmin tarvittiin nykyisissä olosuhteissa.
"Hanki lapio ja kuokka", hän kuiskasi tälle, "sekä salalyhty, ja minut
tapaat raiskiomaalla".

Joceline poistui huoneesta, ja tohtori virkkoi muutamia selittäviä
sanoja eversti Leelle, ennen kuin seurasi miestä. Hänen oma mielialansa
ei suinkaan ollut painuksissa tällaisen käänteen johdosta, vaan
pikemmin kohonnut ripeämmäksi, hänelle kun vehkeily ja vaara olivat
luonnollista ympäristöä. "Täällä on sattunut tihutapauksia", hän
kertoi, "sinun lähdettyäsi. Tomkins kohteli raakamaisesti sisäkkö
Phoebeä -- Joceline ja hän joutuivat käsirysyyn, ja Tomkins makaa
hengettömänä vesaikossa lähellä Rosamondin lähdettä. On välttämätöntä
Jocelinen ja minun mennä kiireimmiten hautaamaan ruumis, sillä
siitä puhumattakaan, että joku saattaisi kompastua siihen ja nostaa
hälytyksen, tuo Joceline-pahainen ei ikinä pysty mihinkään toimintaan
ennen kuin vainaja on mullassa. Metsänvartija on kyllä urhea kuin
jalopeura, mutta hänellä on oma heikko puolensa: hän pelkää kuollutta
enemmän kuin elävää. Mihin aikaan aiotte lähteä liikkeelle huomenna?"

"Päivän koittaessa tai varemmin", ilmoitti eversti Lee; "mutta me
tapaamme toisemme vielä. Alus on hankittu ja minulla on vaihtohevosia
varattuna useaan paikkaan -- me lähdemme Sussexin rannikolta, ja
taipaleella saan kirjeen, jossa minulle täsmälleen ilmoitetaan paikka."
"Miksette lähde heti?" kysyi tohtori. "Hevoset sortuisivat", vastasi
Albert; "niillä on tänään ratsastettu kovasti".

"Hyvää yötä", toivotti Rochecliffe; "minun on mentävä työhöni. Lähtekää
te ensi hommaksenne levolle. Surmatun ruumiin kätkeminen ja kuninkaan
toimittaminen turvaan vaarasta ja vankeudesta ovat kaksi temppua,
joita on samana yönä sattunut harvojen osalle, paitsi minun; mutta
eipähän minun sovi sota-asuun sonnustautuessani kerskua niinkuin olisin
riisumassa sitä voiton jälkeen."

Niin sanoen hän läksi huoneesta ja viittaansa verhoutuen meni
raiskiomaaksi nimitettyyn osaan puutarhaa. Oli raakean pakastava
sää. Sumua painui sankkoina kiehkuroina alavammalle maalle, mutta
yö ei ollut peräti pimeä, kun ottaa lukuun, että taivaankappaleita
suuressa määrin peitti usma. Tohtori Rochecliffe ei kuitenkaan
kyennyt eroittamaan metsänvartijaa, ennen kuin oli pari kertaa
yskäissyt, jolloin Joceline vastasi merkillä, päästäen salalyhdystään
valonvilahduksen. Tätä vihiä seuraten jumaluusoppinut tapasi hänet
nojaamassa tukipatsaaseen, joka oli aikoinaan kannattanut jo raunioiksi
sortunutta parveketta. Hänellä oli kärkikuokka ja rautalapio, samalla
kun hänen olaltaan riippui hirventalja.

"Mitä sinä tuolla taljalla teet, Joceline", oudoksui tohtori
Rochecliffe, "kun raahaat sitä mukanasi tällaisella asialla oltaessa?"

"No, katsokaas, tohtori", vastasi toinen, "voinhan sen kaiken teille
kertoakin. Se mies ja minä -- hän tuolla -- tiedätte, ketä tarkoitan,
-- jouduimme monta vuotta takaperin riitaan tästä hirvestä. Sillä
vaikka me olimme hyviä ystävyksiä, ja Philip sai toisinaan isäntäni
luvalla auttaa minua toimissani, tiesin kuitenkin kaikesta huolimatta,
että Philip Hazeldine väliin kulki kiellettyjä teitä. Hirvenvarkaat
olivat kovin rohkeita siihen aikaan, vähää ennen sodan puhkeamista,
jolloin ihmiset alkoivat käydä riihattomiksi. Ja niinpä sattui, että
eräänä päivänä tapasin ajopuistossa kaksi miestä, kasvot mustattuina ja
paita vaatteiden päälle vedettynä, kantamassa niin komeata uroshirveä
välissään kuin oli puistossa ainoatakaan. Karkasin siekailematta heidän
kimppuunsa -- toinen pääsi pakoon, mutta toisen sain napatuksi, ja kuka
se olikaan muu kuin taattu Phil Hazeldine! No, en tiedä, teinkö oikein
vai väärin, mutta hän oli vanha ystäväni ja sarkkakumppanini, ja minä
tyydyin hänen parannuslupaukseensa vastaisuutta varten; ja hän auttoi
minua ripustamaan hirven puuhun, ja minä tulin takaisin hevosella,
viedäkseni sen palatsihuvilaan ja kertoakseni ritarille koko jutun,
paitsi Philin nimeä. Mutta ne veijarit olivat olleet minulle liian
nokkelia, sillä he olivat nylkeneet ja ruokonneet hirven, paloitelleet
lihat ja kantaneet ne pois, jättäen taljan ja sarvet, joihin oli
paperilapulle kiinnitetty toivotus:

    "'Otan lonkan mie,
    saat rinnan sie,
    ja sarvet ja taljan vartija vie.'

"Ja tämän minä tiesin tuollaiseksi Philin huimaksi kujeeksi, joita hän
oli siihen aikaan valmis tekemään kelle hyvänsä tienoon miehelle. Mutta
minä kiusaannuin siitä niin ylettömästi, että annoin nahkapeitturin
valmistaa hirventaljan ja vannoin säästäväni sen käärinliinaksi
joko hänelle tai itselleni; ja vaikka olin jo aikaa sitte katunut
äkkipikaista valaani, näette nyt kuitenkin, tohtori, mihin se on
johtanut -- minä sen kyllä unohdin, mutta paholainen ei."

"Oli kovin väärin sydäntyä niin syntiseen valaan", huomautti
Rochecliffe; "mutta paljoa pahempi olisi sinun ollut yrittää toteuttaa
se. Sentähden kehoitan sinua reipastautumaan", lohdutti kelpo
jumaluusoppinut, "sillä tässä onnettomassa tapauksessa en minäkään
olisi sen jälkeen, mitä kuulin Phoebeltä ja sinulta itseltäsi, voinut
toivottaa kätesi pysyneen alallaan, vaikka saatankin pahoitella, että
isku oli kuolettava. Olet kuitenkin tehnyt vain juuri sen, minkä
teki suuri ja oikean hengen innoittama lainlaatija, kun hän näki
egyptiläisen sortavan heprealaista, paitsi että tässä tapauksessa oli
nainen poljettuna, kun hän Septuagintan sanojen mukaan _percussum
Egyptium abscondit sabulo_, -- toiste selitän sinulle niiden sanojen
merkityksen. Kehoitan sinua siis olemaan ylenmäärin murehtimatta,
sillä vaikka tämä seikka on onneton aikaan ja paikkaan nähden, niin
on kuitenkin siitä päättäen, mitä Phoebe on minulle kertonut tuon
heittiön mielipiteistä, suuresti surettavaa, että hänen aivojansa ei
ollut isketty mäsäksi jo kehdossa mieluummin kuin että hänestä sukeusi
tuollainen grindletonilainen tai muggletonilainen, joissa kaikkinaisen
ruman ja herjaavan kerettiläisyyden huippu yhtyy sellaiseen yleiseen
tekopyhän alistuvaisuuden harjoitteluun, että sillä voitaisiin pettää
heidän herransakin, itse saatana."

"Kuitenkin, sir", pyysi metsänvartija, "toivon teidän suovan muutamia
kirkonmenoja tuolle mies-poloiselle, se kun oli hänen viimeinen
toivomuksensa, samalla kun hän nimesi teidät, sir; ja ellei sitä
tehtäisi, uskaltaisin tuskin enää sinä ilmoisna ikänä liikkua ulkosalla
pimeässä".

"Sinä olet typerä, mutta jos", pitkitti tohtori, "hän mainitsi minua
lähtönsä hetkellä ja halusi valtiokirkon viimeisiä toimituksia,
niin kenties hänessä juuri hengen eritessä tapahtui käännös pahasta
ja pyrkimys hyvään; ja jos taivas soi hänelle armoa noin soveliaan
rukouksen lausumiseksi, niin minkätähden kieltäisi sitä ihminen?
Pelkään vainajan lyhyyttä."

"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne voi typistää toimituksensa
lyhyenlaiseksi", esitti Joceline; "hän ei totisesti ansaitse sitä
kokonaisena, mutta jollei mitään tehtäisi, niin pakenisin luullakseni
maasta. Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja niistä muistuttamaan hän
kai lähetti Bevisin luokseni kintaansa keralla."

"Häpeä, senkin hupsu! Luuletko", morkkasi tohtori, "että vainajat
lähettävät eläville hansikkaita niinkuin haavesepustusten ritarit
tai että he siinä tapauksessa valitsisivat koiria haasteittensa
tuojiksi? Sanonpa sinulle, hupelo, että syy oli varsin luonnollinen.
Ympäristöä samoillessaan Bevis löysi ruumiin ja toi kintaan sinulle
ilmoittaakseen, missä se makasi ja pyytääkseen apua, sillä sellainen on
noiden elukkain ylväs väisti hädänalaista kohtaan."

"Ei, jos niin ajattelette, tohtori", rohkaistui Joceline, "ja
epäilemättä Bevis tunsi suurta harrastusta sitä miestä kohtaan, se
minun täytyy sanoa, -- -- mutta ellei se tosiaan ollutkin jotakin
pahempaa Bevisin hahmossa, sillä minusta näyttivät sen silmät hurjilta
ja hehkuvilta kuin olisi se aikonut puhua".

Siten höpistessään Joceline vitkasteli ja pahastutti epäröimisellään
tohtoria, joka huudahti: "Tulehan siitä, mokoma laiska kuhnuri. Oletko
sinä soturi, ja urhea, kun noin pahasti pelkäät kuollutta miestä?
Olethan varmaankin surmannut miehiä taistelussa ja takaa-ajossa."

"Kyllä, mutta ne olivat selin minuun", selitti Joceline. "En ole
milloinkaan nähnyt kenenkään heistä kääntävän päätänsä taaksepäin ja
tuijottavan minuun niinkuin tuo mies teki, silmiensä säilyttäessä
vihaan sekautuneen kauhun ja nuhtelun katseen, kunnes ne kävivät
himmeiksi kuin hyyde. Ja jollette te olisi mukanani, ja kun herrani
asiat ja jotain muutakin on pahasti pelissä, niin enpä koko
Woodstockinkaan tähden enää katsoisi häneen."

"Sinun täytyy sentään", virkkoi tohtori äkkiä pysähtyen, "sillä
tässä on se paikka, missä hän makaa! Tule tänne syvälle näreikköön
-- varo kompastumasta -- täällä on juuri sopiva aukio, ja me vedämme
orjantappurat haudan yli jälkeenpäin."

Siten jaellessaan määräyksiänsä tohtori myös auttoi niiden
toteuttamisessa. Hänen saattolaisensa ahersi matalan ja muodottoman
haudan kaivamisessa, mikä oli varsin tukalaa työtä, kun maaperän
tekivät puunjuuret sitkeäksi! jotapaitsi se oli pakastaessa
routaantunut. Sillävälin hengenmies luki joitakuita kohtia
hautaustoimituksesta, osittain tyynnyttääkseen Jocelinen taikauskoista
kauhua ja osittain syystä että hän katsoi omantunnon asiaksi olla
epäämättä kirkollisia menoja henkilöltä, joka oli viimeisellä
hetkellään anonut niiden apua.



32. LUKU.

VANHA RITARI TARMOKKAANA.


Victor Leen vierashuoneeseen jäänyt seurue aikoi juuri hajaantua
levolle ja oli jo noussut toivottamaan toisilleen hyvää yötä, kun
eteissuojaman ovelta kuului koputusta. Albert, seurueen etuvahti,
kiirehti avaamaan sitä, huoneesta poistuessaan pyytäen muita pysymään
hiljaa, kunnes hän sai selon koputuksen laadusta. Ulkokäytävässä hän
huusi kysymyksen, kuka siellä oli ja mitä näin myöhäisenä hetkenä,
tahdottiin.

"Minä vain", vastasi kimeä ääni.

"Ja mikä on nimesi, pikku mies?" tiedusti Albert.

"Spitfire, sir", vastasi ääni ulkoa.

"Spitfire?" oudoksui Albert.

"Niin, sir", selitti pyrkijä; "koko maailma nimittää minua siksi, ja
eversti Everard itsekin. Mutta nimeni on oikeastaan Spittal."

"Eversti Everard! Tuletko hänen asiallaan?" kysyi nuori Lee.

"En, sir; minut lähetti, sir, Roger Wildrake, Squattlesealammen
junkkari, jos suvaitsette", kertoi poika; "ja minä olen tuomassa
mistress Leelle vakuutta, joka minun on annettava hänen omiin käsiinsä,
kunhan vain avaisitte oven, sir, ja laskisitte minut sisälle -- mutta
minä en voi tehdä mitään, kun on kolme tuumaa lautaa välissämme".

"Se on joku tuon humalaisen hulluttelijan oikku", virkkoi Albert
matalalla äänellä sisarelleen, joka oli varpasillaan hiipinyt ulos
hänen jälkeensä.

"Älkäämme kuitenkin pikaisesti päätelkö niin", sanoi nuori neiti;
"tällähaavaa saattaa vähäisinkin seikka olla tärkeä. -- Minkä vakuuden
on master Wildrake lähettänyt minua varten, pikku poika?"

"Eipä kovinkaan kallisarvoista", vastasi poika, "mutta hän tahtoi
niin kiihkeästi toimittaa sen teille, että pani minut ulos ikkunasta
niinkuin olisi kissanpoikasen viskannut, jotteivät minua olisi
sotamiehet pysähdyttäneet".

"Kuuletko?" sanoi Alice veljelleen; "avaa ovi, Jumalan tähden".

Hänen veljeensä oli nyt sisaren aavistelu riittävästi tehonnut.
Hän avasi oven kiireesti ja päästi sisälle pojan, jonka ulkomuoto
olisi muuna aikana tuntunut heistä hyvinkin huvittavalta, se kun
melkoisesti muistutti nyljettyä kaniinia livreijaan pyntättynä tai
markkina-apinaa. Alaikäinen sanansaattaja astui eteissuojamaan monin
kummallisin kumarruksin ja huojutuksin, antaen lehtokurpan höyhenen
hyvin juhlallisesti nuorelle neidille ja vakuuttaen, että siinä oli se
palkinto, jonka tämä oli voittanut veikanlyönnissään haukanpyynnistä.

"Kuulehan, pikku mies", tiedusti Albert, "oliko herrasi päissään vai
selvänä, kun hän lähetti sinut näin kauvas tuomaan höyhentä tähän
aikaan yöstä?"

"Luvalla sanoen, sir", määritteli poika, "hän oli oman arvostelunsa
mukaan selvä, vaikka minä jokaisesta muusta henkilöstä sanoisin sitä
tilaa päihtymykseksi".

"Hitto sen juopon turhimuksen periköön!" noitui Albert. "Tuossa on
sinulle lantti, poika, ja sano herrallesi, että hän sommitelkoon
pilojansa sopiville henkilöille ja säällisinä aikoina."

"Maltahan vielä hetkinen", huudahti Alice; "me emme saa olla kovin
äkkipikaisia -- tämä vaatii varovaista tutkintaa".

"Höyhen", vähitteli Albert, "kaikki tämä hyörinä pelkästä höyhenestä!
Ka, tohtori Rochecliffekään ei kykenisi nuuskimaan mitään tästä, vaikka
hän imee tietoja jokaisesta seikasta niinkuin harakka imisi munan."

"Koettakamme, mitä voimme saada aikaan ilman häntä", esitti Alice ja
lisäsi poikaan kääntyen: "Herrasi luona on siis vieraita?"

"Eversti Everardin luona, madam, mikä merkitsee samaa", vastasi
Spitfire.

"Ja millaisia vieraita?" kysyi Alice; "pitokumppaneita varmaankin?"

"Niin, mistress", selitti poika, "sellaisia pitokumppaneita, jotka
tekeytyvät tervetulleiksi missä hyvänsä, jos eivät kohtaa lämmintä
vastaanottoa isännältään -- sotureita, madam".

"Niitä, jotka ovat kauvan majailleet Woodstockissa", virkahti Albert.

"Ei, sir", kertoi Spitfire, "vaan uusia tulokkaita, joilla on komeat
nahkakölterit ja teräksiset rintahaarniskat ja heidän päällikkönsä --
teidän arvollisuutenne ja armollinen neiti eivät ole koskaan nähneet
sellaista miestä! -- ainakin olen varma, että Bill Spitfire ei ikänä
ole".

"Oliko hän pitkä vai lyhyt?" tiedusti Albert nyt pahasti säikkyneenä.

"Ei kumpaakaan", kuvasi poika; "vanttera, kumarat hartiat, iso nenä
ja kasvot sellaiset, että niille ei tekisi mieli vastata kieltävästi.
Hänellä oli useita upseereja mukanaan; Näin hänet vain vilahdukselta,
mutta milloinkaan en unohda häntä, niin kauvan kuin elän."

"Olet oikeassa", sanoi Albert Lee sisarelleen, vetäen hänet syrjään,
"aivan oikeassa -- itse pääpaholainen on niskassamme!"

"Ja höyhen", huomautti Alice, jonka pelko oli saattanut herkäksi
vähäisillekin merkeille, "tarkoittaa lentoa -- ja lehtokurppa on
muuttolintu".

"Niin juuri", myönsi veli; "mutta meille on suotu julman lyhyt
aika. Anna pojalle hiukan lisää -- älä kuitenkaan mitään epäluuloa
herättävää, ja lähetä hänet pois. Minun täytyy kutsua Rochecliffe ja
Joceline."

Hän siis läksi, mutta kykenemättä löytämään etsimiänsä hän palasi
kiireisin askelin vierashuoneeseen, missä kuningas paashin-osassaan
pidätteli vanhaa ritaria, joka hänen kaskuilleen nauraessaankin pyrki
katsomaan, mitä eteissuojamassa oli tekeillä.

"Mikä on hätänä, Albert?" kysyi vanhus. "Kuka pyrkii palatsihuvilaan
näin sopimattomalla hetkellä, ja minkätähden avataan ovi sellaisille
tulijoille? Minä en vanhana ja köyhänäkään salli polkea sääntöjäni ja
tämän talon hoito-ohjeita."

"Mikset vastaa? Miksi lörpöttelet Louis Kerneguyn kanssa, kumpaisenkaan
teistä välittämättä, mitä minä sanon? -- Alice-tyttäreni, onko sinulla
kylliksi järkeä ja säädyllisyyttä, sanoaksesi minulle, mitä tai ketä
tänne päästetään vastoin yleisiä määräyksiäni?"

"Ei ketään, isä" vastasi Alice; "muuan poika toi sanoman, jonka pelkään
olevan huolestuttavaa laatua".

"Sen verran huolestuttavaa vain, isä", virkkoi Albert astuen esiin,
"että kun ajattelimme viipyä seurassanne huomiseen asti, meidän
täytyykin jo tänä yönä jättää teille hyvästi". "Ei niin, veli", esitti
Alice, "sinun pitää jäädä auttamaan puolustautumista. Jos sekä sinua
että master Kerneguytä kaivataan, niin takaa-ajoon riennetään heti,
ja se luultavasti onnistuu; mutta jos sinä jäät, kestää jonkun aikaa
etsiskellä talon piilopaikkoja. Voit myös vaihtaa takkia Kerneguyn
kanssa."

"Oikein, uljas tyttöseni", myöntyi Albert; "kerrassaan oiva keksintö.
-- Niin, Louis, minä jään Kerneguynä, sinä pakenet nuorena master
Leenä".

"Minä en voi nähdä sen toimenpiteen kohtuullisuutta", väitti Kaarlo
vastaan.

"Enkä minä", puuttui puheeseen ritari. "Talossani kuljetaan edes
takaisin, tehdään suunnitelmia ja muutellaan niitä, suvaitsematta
kuulustaa minun mielipidettäni! Ja kuka on master Kerneguy tai mitä on
hän minulle, jotta poikani pitäisi jäädä ja antautua vahingon vaaraan,
tämän skotlantilaisen paashinne pujahtaessa tiehensä hänen asussaan?
Minä en suostu sellaisen tempun toteuttamiseen, vaikka se olisi hienoin
lukinverkko, mitä on koskaan kudottu tohtori Rochecliffen aivoissa. --
En suo sinulle mitään pahaa, Louis; sinä olet vilkas nuorukainen, mutta
minua on kohdeltu tässä hiukan liian kevyesti, mies."

"Olen täydellisesti teidän kannallanne, Sir Henry", vastasi puhuteltu
henkilö. "Teitä on tosiaan palkittu vieraanvaraisuudestanne sen
luottamuksen puutteella, jota ei olisi koskaan voitu osoittaa
soveliaammin. Mutta hetki on tullut, jolloin minun täytyy yhdellä
sanalla ilmoittaa, että minä olen se onneton Kaarlo Stuart, jonka
osana on ollut koitua häviön aiheeksi parhaille ystävillensä ja
jonka nykyinen asuminen perheessänne uhkaa tuholla teitä ja koko
ympäristöänne."

"Master Louis Kerneguy", virkkoi ritari hyvin äkäisesti, "opetanpa
teitä valitsemaan hauskutuksenne aiheet paremmin, kun latelette
niitä minulle, ja vain rahtunen ärsytystä vielä tarvittaisiin, jotta
haluaisin laskea unssin tai pari nenäkästä verta teistä".

"Olkaa hiljaa, isä, taivaan nimessä!" sanoi Albert vanhukselle. "Tämä
on todellakin KUNINGAS; ja niin suuressa vaarassa on hänen vapautensa,
että jokainen hukkaamamme silmänräpäys voi tuottaa kohtalokkaan
onnettomuuden."

"Hyvä Jumala!" huudahti isä liittäen kätensä ristiin ja ollen lysähtää
polvilleen; "onko harras toiveeni täyttynyt! Ja sellaisellako tavalla,
että minun olisi rukoiltava sitä tapahtumattomaksi!"

Hän yritti sitte taivuttaa polveansa kuninkaalle -- suuteli
hallitsijansa kättä, viljavien kyynelten heruessa hänen silmistään
-- ja lausui: "Antakaa anteeksi, mylord -- teidän majesteettinne,
tarkoitan -- sallikaa minun istua läsnäollessanne vain hetkinen, kunnes
sydämeni tykkii vapaammin, ja sitte --"

Kaarlo kohotti vanhan ja uskollisen alamaisensa seisaalle, ja
tuollaisenakin ahdistavan pelon ja vaaran hetkenä hän huomaavaisesti
talutti vanhuksen istuimen luo, jolle tämä vaipui näköjään voivuksissa,
pää painuneena pitkälle valkoiselle parralle ja isot kyyneleet sen
hopeisissa hapenissa kimallellen. Alice ja Albert jäivät kuninkaan
seuraan, väitellen ja kehoitellen häntä heti lähtemään.

"Hevoset ovat metsänvartijan majan luona", sanoi Albert, "ja uudet
ratsut odottavat vain kahdeksantoista tai kahdenkymmenen penikulman
päässä. Jos elukat jaksavat viedä teidät vain sinne asti --"

"Ettekö mieluummin", keskeytti Alice, "tahdo luottaa tämän paikan
lukuisiin ja hyvin koeteltuihin kätköihin -- Rochecliffen asuntoon ja
vielä etäisempiin salakammioihin?"

"Voi, minä tunnen ne ainoastaan nimeltä!" pahoitteli Albert. "Isäni
vannotettiin uskomaan ne yhden ainoan miehen tietoon, ja hän oli
valinnut Rochecliffen."

"Mieluummin lähden taivasalle kuin vetäydyn mihinkään Englannin
lymylokeroon", sanoi kuningas. "Jos vain kykenisin löytämään
tien sille majalle, jonka luona hevoset ovat, niin yrittäisin,
mitä taivutuskeinoja raippa ja kannus voivat käyttää saadakseen
ne kohtauspaikalle, missä minun pitäisi tavata Sir Thomas Acland
ja verekset ratsut. Tule mukanani, eversti Lee, ja kipaiskaamme
juoksuun. Keropäät ovat antaneet meille selkään taistelussa; mutta jos
tulee kysymykseen kävely tai kirmaaminen, niin luulenpa kykeneväni
näyttämään, missä on paras kunto."

"Mutta silloin", epäröitsi Albert, "me menetämme kaiken sen ajan,
mikä on muutoin voitettavissa tämän talon puolustamisella -- jättäen
tänne ainoastaan isä-parkani, joka ei nykyisessä tilassaan kykene
tekemään mitään. Teitä lähdetään silloin heti ajamaan takaa vereksillä
ratsuilla, meidän hevostemme ollessa uupuneita. Voi, missä onkaan se
Jocelinen heittiö?"

"Minne on voinut joutua tohtori Rochecliffe?" tuskaili Alice. "Hän,
joka on niin kerkeä neuvomaan -- missä voivat he molemmat olla? Voi,
jospa vain isäni voisi tointua!"

"Isäsi _on_ tointunut", sanoi Sir Henry nousten ja astuen heidän
luokseen; täyden miehuuden kaikki tarmo ilmeni nyt hänen kasvoissaan
ja liikkeissään. "Keräsin vain ajatuksiani -- sillä milloin on Lee
tuottanut pettymystä, kun hänen kuninkaansa on tarvinnut neuvoa tai
apua?" Hän alkoi sitte puhua rivakasti ja lausuen selvästi niinkuin
kenraali armeijan etunenässä määräilee jokaisesta hyökkäys- ja
puolustusliikkeestä -- itse järkkymättömänä ja omalla pontevuudellaan
pakoittaen kaikki kuulijansa, tottelemaan, ja tottelemaan reippain
mielin. "Tytär", hän sanoi, "kolkuta hereille muori Jellicot --
nouskoon Phoebe, vaikka hän olisi kuolemaisillaan, ja teljetköön ovet
ja ikkunat".

"Se on tehty säännöllisesti siitä asti kun -- meillä ollut näin suuri
kunnia", virkkoi hänen tyttärensä kuninkaaseen katsoen; "mutta käykööt
kuitenkin vielä kertaalleen tarkastamassa kamarit". Ja Alice meni
antamaan määräyksensä, palaten pian.

Vanha ritari pitkitti yhä yhtä rivakasti ja päättävästi:

"Mikä on ensimäinen vaihtoasemanne?"

"Rothebury, Henleyn luona, missä Sir Thomas Aclandilla ja nuorella
Knollesilla on määrä pitää ratsut varalla", ilmoitti Albert; "mutta
miten pääseekään sinne meidän väsyneillä elukoillamme!"

"Luottakaa minuun siinä", sanoi ritari. "Teidän majesteettinne tulee
heti lähteä Jocelinen tuvalle", hän lisäsi samaan käskevään tapaan;
"siellä ovat ratsunne ja pakovälineenne Tämän talon salaiset komerot
hyvin hoidettuina tuottava kapinallisille koirille puuhaa runsaasti
pariksi kolmeksi tunniksi. Rochecliffen pelkään tulleen siepatuksi
kiinni; hänen independenttinsä on hänet kavaltanut. Kunpa olisin
arvostellut sitä hylkyä paremmin! Olisin lävistänyt hänet jossakussa
miekkailuharjoituksessamme, nupittomalla aseella, kuten Will sanoo.
Mutta oppaaksenne ratsastusmatkaa varten asuu puolen nuolenkantaman
päässä Jocelinen majasta vanha metsäntarkastaja Martin mökissään; hän
on pariakymmentä vuotta vanhempi minua, mutta tanakka kuin vanha tammi
-- herättäkää hänet levolta ja antakaa hänen ratsastaa kerallenne
henkenne edestä. Hän ohjaa teidät vaihtopaikallenne, sillä yksikään
ajopuistossa piileillyt kettu ei tunne tienoota niin hyvin seitsemän
leaguen alalla."

"Erinomaista, isä hyvä, mainiota", kiitti Albert; "minä olin unohtanut
metsäntarkastaja Martinin".

"Nuoret miehet unohtavat kaiken", tuumi ritari. "Voi että raajat ovat
kykenemättömiä, kun pää, joka voi parhaiten ohjata niitä, on päässyt
kenties viisaimmilleen!"

"Mutta hevosethan ovat väsyneitä", muistutti kuningas; "emmekö voisi
saada vereksiä elukoita?"

"Mahdotonta tähän aikaan yöstä", vastasi Sir Henry; "mutta uupuneet
ratsut pystyvät paljoon huolella ja hoidolla". Hän astui kiireisesti
erääseen ikkunakomeroon kaapin eteen ja etsi jotakin sen laatikoista,
vetäen niitä perätysten auki.

"Me menetämme aikaa, isä", sanoi Albert, joka pelkäsi, että vanhuksen
osoittama älykkyys ja tarmo olivat olleet vain satunnaisena
välähdyksenä lampusta, joka oli jälleen alkamaisillaan lekkua illan
hämynä.

"Kas nuorta herraa", virkahti hänen isänsä terävästi; "sinunko sopii
morkata minua tässä seurassa! Tiedä, että jos koko keropäitten
helvetiltä säästynyt lauma olisi tällähaavaa keräytynyt pitämään
kokousta Woodstockin ympärillä, saisin minä lähetetyksi pois
Englannin kuninkaallisen toivon sellaista tietä myöten, että heistä
viisaimmatkaan eivät kykenisi sitä koskaan arvaamaan. -- Alice,
rakkahin, älä kysele turhia, vaan kiidä keittiöön ja nouda pari
viipaletta raavaanlihaa tai vielä mieluummin metsänriistaa; leikkaa ne
pitkiä ja ohuita, kuuletko --"

"Tämä on mielen haihattelua", virkkoi Albert syrjään kuninkaalle. "Me
teemme häntä kohtaan väärin ja tuotamme teidän majesteetillenne haittaa,
kun kuuntelemme häntä."

"Minä luulen toisin", sanoi Alice, "ja tunnen isäni paremmin kuin
sinä". Ja hän läksi huoneesta täyttämään isänsä määräystä.

"Minäkin luulen niin", lausui Kaarlo. "Skotlannissa presbyteriläiset
papit pauhatessaan saarnastuoleissaan omia syntejäni ja sukuni
rikkomuksia vastaan ottivat vapaudekseen nimittää minua päin silmiä
Jerobeamiksi tai Rehabeamiksi taikka muuksi sellaiseksi, kun noudatin
nuorten neuvonantajien mieltä. Hitto, kuuntelenpa kerran harmajan
parran neuvoa, sillä milloinkaan en ole nähnyt suurempaa terävyyttä ja
päättäväisyyttä kuin tuon ylvään vanhuksen kasvoissa."

Tällöin oli Sir Henry löytänyt etsimänsä. "Tässä peltirasiassa", hän
haastoi, "on kuusi palleroa, jotka on valmistettu mitä elvyttävimmistä
mausteista; niihin on sekoitettu kaikkein vahvistavimpia ja tehoisimpia
lääkkeitä. Saadessaan niitä tuolloin tällöin hyvään raavaanlihaan tai
metsänriistaan käärittynä ei sisukas hevonen nujerru viiteen tuntiin,
taivaltaessaan viisitoista penikulmaa tunnissa; ja Jumalan kiitos,
neljännes siitä ajasta toimittaa turvaan teidän majesteettinne --
jäännöksestä saattaa olla hyötyä jossakin vastaisessa tilaisuudessa.
Martin tietää, miten niitä annetaan; ja Albertin uupuneet juhdat ovat
kymmenen minuutin ajan kävellytettyinä valmiita juosten ahmimaan
taivalta, kuten vanha Will sanoo. Ei, älkää haaskatko aikaa puhumiseen,
teidän majesteettinne tuottaa minulle vain liikaakin kunniaa,
käyttäessänne omaanne. Katso nyt, onko tola selvä, Albert, ja lähteköön
hänen majesteettinsa heti liikkeelle. Me näyttelemme osiamme kovin
kehnosti, jos kukaan lähtee ajamaan häntä takaa näihin kahteen tuntiin,
joka ovat yön ja päivän välillä. Vaihtakaa vaatetustanne, kuten
aioitte, tuossa makuuhuoneessa -- jotain voidaan saada aikaan silläkin
tempulla."

"Mutta, hyvä Sir Henry", huomautti kuningas, "teidän intonne jättää
ottamatta huomioon varsin tähdellisen seikan. Olen tosin tullut
mainitsemaltanne metsänvartijan majalta tänne, mutta se tapahtui
päivänvalolla ja oppaan seurassa. Pelkään, että teidän täytyy antaa
everstin lähteä mukanani, ja minä pyydän ja käsken, että te ette
toimita itsellenne mitään vaivaa tai vaaraa talon puolustamisella --
tehkää vain; niin suurta viivytystä kuin voitte sen salakomeroiden
näyttämisessä."

"Jättäkää se minun asiakseni, kuninkaallinen ja armollinen
hallitsijani", sanoi Sir Henry, "mutta Albertin _täytyy_ jäädä tänne,
ja Alice opastakoon teidän majesteettianne Jocelinen tuvalle hänen
sijastaan".

"Alice!" virkahti Kaarlo astuen taaksepäin hämmästyksissään; "mutta
onhan pimeä yö -- ja -- ja -- ja --" Hän vilkaisi Alicea kohti, joka
oli tällöin palannut huoneeseen, ja näki epäilyä ja arkuutta neitosen
katseessa. Se osoitti, että se pidättely, jolla kuningas oli hillinnyt
mielistelyhaluaan aiotun kaksintaistelunsa raukeamisesta asti, ei
ollut kokonaan häivyttänyt hänen edellisen käyttäytymisensä muistoa.
Hän kiirehti lausumaan lujan epäyksen ehdotukseen, joka näytti niin
suuresti hämmennyttävän aatelisneitiä. "Minun on tosiaan mahdoton, Sir
Henry, käyttää Alicen palvelusta -- minun on riennettävä kuin olisivat
verikoirat kintereilläni."

"Alice tepastelee kilvan minkä hyvänsä naikkosen kanssa näillä main",
väitti ritari; "ja mitä hyödyttäisi teidän majesteettianne paraskaan
vauhti, jollette tietäisi minne mennä?"

"Ei, ei, Sir Henry", intti kuningas, "yö on liian pimeä -- viivymme
liian kauvan -- kyllä löydän tien itse".

"Vaihtakaa pukuanne Albertin kanssa sen enempää siekailematta", vaati
Sir Henry, "ja jättäkää muu minun huolekseni".

Yhä vastustushaluisena vetäysi Kaarlo kuitenkin huoneeseen, missä
nuoren Leen ja hänen piti vaihtaa pukineita. Sillä aikaa Sir Henry
sanoi tyttärelleen: "Hanki viitta, tyttönen, ja vedä jalkaasi
paksuimmat kenkäsi. Sinä olisit voinut ratsastaa Pixiellä, mutta se on
hiukan vauhko, ja sinä olet arka ratsastajatar, kuten olet aina ollut
-- se on minun tieteni ainoa heikkoutesi."

"Mutta, isä", esteli Alice tähystäen hyvin vakavasti Sir Henryä
kasvoihin, "täytyykö minun tosiaan lähteä yksinäni kuninkaan kanssa?
Eikö Phoebe tai muori Jellicot saisi tulla mukaamme?"

"Ei -- ei -- ei", kielsi Sir Henry. "Phoebellä, sillä typerällä
letukalla, on ollut hermotäristyksiä pitkin iltaa, kuten hyvin tiedät,
ja nähdäkseni ei tuollainen kävely ole mikään loihtu puistatuksia
vastaan. Muori Jellicot lynkyttää hitaasti kuin hinkuva tamma --
sitäpaitsi on hankaluutena hänen kuuroutensa, jos tulisi tarvis puhua
hänelle. Ei -- ei, sinun pitää lähteä yksinäsi ja ansaita oikeus saada
hautakirjoitukseksesi: 'Tässä lepää kuninkaan pelastajatar!' -- Ja
kuulehan, älä ajattelekaan palata tänä yönä, vaan jää metsäntarkastajan
tupaan hänen veljentyttärensä luo -- puisto ja talo täyttyvät piankin
vihollisistamme, ja mitä hyvänsä täällä tapahtuu, sen kuulet kyllin
varhain huomenna."

"Ja mitä kuullenkaan silloin?" sanoi Alice. "Voi, kukapa voisi sen
sanoa! Oi, rakas isä, anna minun jäädä osalliseksi kohtalostasi! Minä
riisun aran naisellisuuteni ja taistelen kuninkaan puolesta, jos käy
välttämättömäksi. Mutta minä en voi ajatella joutuvani hänen ainoaksi
saattolaisekseen pimeänä yönä ja niin yksinäisellä taipaleella."

"Mitä!" haastoi ritari ääntänsä koroittaen; "esitätkö sinä kursailevia
ja typeriä epäilyksiä, kun on vaarassa kuninkaan turvallisuus, vieläpä
henkikin? Kautta tämän uskollisuuden merkin", sivellen harmajaa
partaansa, "jos voisin ajatella olevasi muuta kuin Lee-suvun tyttärelle
soveltuvaa, niin --"

Samassa keskeyttivät hänet kuningas ja Albert, saapumalla huoneeseen.
He olivat vaihtaneet asua, ja varreltaan he muistuttivat jonkun verran
toisiaan, vaikka Kaarlo oli ilmeisesti karkeapiirteinen ja Lee komea
nuori mies. Heidän hipiänsäkin oli erilainen, mutta sitä eroavaisuutta
ei voinut heti havaita, kun Albert oli ottanut käyttääkseen mustaa
tekotukkaa ja noennut silmäkulmansa.

Albert Lee astui ulos rakennuksen edustalle, tehdäkseen kierroksen
palatsihuvilan ympäri, tahtoen tarkastaa, miltä suunnalta saattoi olla
vihollisia lähenemässä, jotta he voisivat valita kuninkaalliselle
pakolaiselle turvallisimman tien. Huoneeseen etumaisena astunut
kuningas oli kuullut vanhan ritarin suuttuneesta vastauksesta
tyttärelle osan ja arvasi helposti, mistä hänen pahastuksensa
johtui. Hän astui vanhuksen luo niin arvokkaasti kuin hän osasi mitä
luontevimmin omaksua sävykseen, milloin halusi.

"Sir Henry", hän virkkoi, "toivomuksemme ja nimenomainen tahtommekin
on, että te jätätte sikseen kaikkinaisen isällisen määräysvallan tässä
asiassa. Mistress Alicella on tietenkin hyviä ja päteviä perusteita
käsitykselleen, ja minä en milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos
hänet toimitettaisiin tukalaan asemaan minun tähteni. Olen liian hyvin
tutustunut metsiin ja erämaihin, peljätäkseni eksyväni Woodstockin
kotimaisten tammien seassa."

"Teidän majesteettinne ei joudu eksymisen vaaraankaan", huomautti
Alice, tuntien tilapäisen epäröimisensä tyyten hälvenevän siitä
tyynestä, tasaisesta ja suoramielisestä sävystä, joka ilmeni
Kaarlon viime sanoissa. "Te ette saa joutua minkään vastoinkäymisen
mahdollisuuteen, minkä minä voin estää, ja kokemieni aikojen onnettomat
selkkaukset ovat harjaannuttaneet minut liikkumaan täkäläisessä
metsässä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin. Ellette siis halveksu
seuraani, niin lähtekäämme heti."

"Jos seuranne suodaan hyväntahtoisesti, niin otan sen kiitollisena
vastaan", vastasi hallitsija.

"Mielelläni", vakuutti Alice, "peräti mielelläni opastan teitä.
Sallikaa minun olla ensimäisiä osoittamassa sitä innostusta, ja
luottamusta, jota toivoakseni koko Englanti vielä kilvan ilmaisee
teidän majesteettinne hyväksi."

Hän lausui nämä sanat niin vilkkaasti ja toimitti vaatetuksensa
vähäisen vaihdoksen niin joutuisasti, että kaikki hänen pelkonsa
oli ilmeisesti kadonnut ja hänen sydämensä täydellisesti kiintynyt
tehtävään, jonka hänelle oli isä valinnut.

"Kaikki on turvallista ympäristössä", ilmoitti Albert Lee palatessaan.
"Te voitte lähteä mitä kautta haluatte, mutta syrjäisin pääsytie on
paras."

Kaarlo astui arvokkaasti Sir Henry Leen luo ennen lähtöänsä ja tarttui
hänen käteensä. "Olen liian ylpeä lausumaan vakuutuksia", hän sanoi,
"joita saatan olla liian köyhä koskaan toteuttamaan. Mutta niin kauvan
kuin Kaarlo Stuart elää, hän pysyy suuressa ja syvästi tunnetussa
kiitollisuudenvelassa Sir Henry Leelle."

"Älkää sanoko niin, teidän majesteettinne, älkää sanoko niin", huudahti
vanhus ponnistellen kiihkeitä nyyhkäyksiä vastaan, jotka nousivat hänen
kurkkuunsa. "Se, joka voisi vaatia kaikki, ei voi joutua velkaan vain
vähäisen osan vastaanottamisesta."

"Hyvästi, hyvä ystävä, hyvästi!" sanoi kuningas. "Ajatelkaa minua
poikananne, Albertin ja Alicen veljenä. He näkyvät jo olevan
kärsimättömiä. Antakaa minulle isän siunaus, ja niin lähden."

"Jumala, jonka tahdosta kuninkaat hallitsevat, siunatkoon teidän
majesteettianne", toivotti Sir Henry polvistuen ja kädet ristissä
kääntäen taivasta kohti kunnianarvoisat kasvonsa. "Taivaan Herra
siunatkoon teitä, pelastakoon teidän majesteettinne nykyisistä
vaaroistanne ja antakoon hyväksi näkemällänsä ajalla teidän jälleen
turvallisesti omistaa kruununne."

Kaarlo vastaanotti hänen siunauksensa kuin isältä, ja Alice ja hän
läksivät matkalleen.

Heidän mennessään huoneesta vanha ritari antoi käsiensä hiljalleen
vaipua, lopettaessaan tämän palavan rukouksensa, ja samalla painui
hänen päänsä alas rinnalle. Hänen poikansa ei rohjennut häiritä
vanhuksen mietiskelyä, mutta pelkäsi kuitenkin tunteitten voimakkuuden
riuduttavan ruumiilliset voimat ja tainnuttavan hänet. Viimein hän
uskalsi lähestyä ja koskettaa häntä hiljaa. Vanha ritari kavahti
jaloilleen ja oli taas heti sama valpas, vireä, kaikkea ennakolta
harkitseva määrääjä, jona hän oli esiintynyt tovia varemmin.

"Olet oikeassa, poika", hän sanoi, "meidän on puuhattava rivakasti.
Ne valehtelevat, nuo keropäät kavaltajat, jotka sanovat häntä
arvottomaksi hurjastelijaksi! Hänellä on siunatun marttyyrin pojalle
kelvolliset tunteet. Sinä näit, että hän olisi äärimäisen vaarankin
hetkellä pannut mieluummin alttiiksi turvallisuutensa kuin hyväksynyt
Alicen opastuksen, kun typerä tyttönen näytti epäröivän lähdöstään.
Huikentelu on kiihkeän itsekäs eikä ajattele muiden tunteita. Mutta
oletko teljennyt heidän jälkeensä? Totisesti, tuskin edes näin, kun he
läksivät eteissuojamasta."

"Minä päästin heidät ulos pikku takaovesta", ilmoitti eversti, "ja
palatessani pelkäsin teidän voivan pahoin".

"Iloa -- iloa, pelkkää riemastusta, Albert -- en voi sallia
vähäisimmänkään epäilyksen hiipiä mieleeni. Jumala ei tahdo hyljätä
sadan kuninkaan jälkeläistä -- valtakunnan laillista perillistä ei
luovuteta noille roistoille. Hänen silmässään kiilui kyynel, kun hän
erosi minusta -- olen varma siitä. Etkö kuolisi hänen tähtensä, poika?"

"Jos menetän henkeni hänen vuokseen tänä yönä", virkkoi Albert, "niin
pahoittelisin sitä ainoastaan syystä että minä en huomenna kuulisi
hänen pelastumistansa".

"No, käykäämme tähän touhuun", sanoi ritari. "Luuletko tuntevasi
kylliksi hänen tapojaan, jotta saat hänen asussaan naisväen uskomaan
sinut paashi Kerneguyksi?"

"Hm", vastasi Albert, "ei ole helppo esittää kuningasta, kun on naisia
kysymyksessä. Mutta alikerrassa on vain hyvin niukasti valoa, ja minä
voin yrittää."

"Tee se heti", kehoitti hänen isänsä; "ne konnat kerkiävät tänne
piankin".

Albert siis läksi huoneesta, ritarin tuumiskellessa: "Jos naiset
tosiaan johtuvat siihen uskoon, että Kerneguy on vielä täällä, niin se
antaa lisää tukea vehkeelleni -- hurtat alottavat väärällä vainulla, ja
kuninkaallinen otus ehtii turvalliseen suojaan ennen kuin ne pääsevät
jäljille. Ja hauskaa on houkutella heitä toisesta kätköpaikasta
toiseen! Aamuhan valkenee ennen kuin ne ovat nuuskineet puoliakaan! --
Niin, minä leikin heilukirsikkaa niiden kanssa, pitelen heidän nenänsä
alla syöttiä, jota he eivät saa koskaan ahmaista! Sovittelen heille
tolan, jota heidän kestää mutkitella melkoinen tovi. -- Mutta millä
hinnalla teenkään tämän?" pitkitti vanha ritari keskeyttäen riemullisen
yksinpuhelunsa. "Voi, Absalom, Absalom, poikani! poikani! Mutta
menköön hän; hän voi vain kuolla niinkuin hänen isänsä ovat kuolleet,
ja sen asian hyväksi, jonka puolesta he ovat eläneet. Mutta hän tulee
-- hiljaa! -- Albert, oletko onnistunut? Oletko saanut omaksutuksi
kuninkaallisuuden siten, että se käy täydestä?" "Kyllä olen, isä",
takasi Albert. "Naiset vannovat varmasti, että Louis Kerneguy oli
talossa ihan viime minuutilla."

"Oikein, sillä he ovat hyviä ja uskollisia olentoja", sanoi ritari,
"ja vannoisivat hänen majesteettinsa turvallisuuden edistämiseksi joka
tapauksessa, mutta he suoriutuvat luontevammin ja tehokkaammin, jos
uskovat vannovansa totta. Miten sait heidät eksytetyksi?"

"Käyttämällä hiukkasen kuninkaallista tapaa, jota ei kannata mainita,
isä."

"Sinua veijaria!" vastasi ritari. "Pelkään kuninkaan maineen kärsivän
sinun näyttelemisestäsi."

"Hm", tuumi Albert jupisten, mitä hän ei uskaltanut virkkaa ääneen,
"jos seuraisin esimerkkiä tarkoin, niin tiedänpä, kenen maine pahemmin
kärsisi".

"No, nyt meidän täytyy järjestää keskenämme ulkovarustusten
puolustaminen, merkinanto ja muu sellainen, ja sopia parhaasta
tavasta vihollisen estyttämiseksi niin kauvan kuin mahdollista." Hän
astui sitte jälleen kaappinsa salalaatikoiden ääreen ja otti esille
pergamenttisuikaleen, jolle oli piirretty pohjakaava. "Tässä", hän
sanoi, "on asemapiirros niin sanoakseni keskusvarustuksesta, joka
lienee puolustettavissa kauvankin sen jälkeen kun sinun on käynyt
pakolliseksi peräytyä jo tuntemistasi piilopaikoista. Ylimetsänhoitaja
on aina vannotettu pitämään tämä kaavio salassa ja uskomaan se yhden
ainoan henkilön tietoon äkillisen kuoleman varalta. Istuutukaamme
tutkimaan sitä yhdessä."

Ja he sovittivat toimenpiteensä sellaiseen tapaan, joka selviää
myöhemmistä tapauksista paremmin kuin jos mainitsisimme heidän
suunnittelemansa eri hankkeet ja aseman toisin kehittyessä
käyttämättömiksi jääneet varokeinot.

Vihdoin nuori Lee lausui hyvästi isälleen. Asestettuna sekä hiukan
ruoka- ja juomavaroja mukaansa ottaen hän läksi Victor Leen huoneeseen
ja sulkeutui sinne. Sieltä avautui salainen pääsy niiden monien
kätköpaikkojen sokkeloon, joita salaliittolaiset olivat niin hyvällä
menestyksellä käyttäneet haaveellisiin kujeisiinsa tasavallan
valtuutettuja vastaan.

"Toivon", tuumi Sir Henry istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen, hellästi
hyvästeltyään poikaansa, "että Rochecliffe ei ole lörpötellyt
pohjapiirroksen salaisuutta tuolle Tomkinsille, joka olisi hyvinkin
saattanut laverrella tiedoistaan muualla. -- Mutta tässä nyt istun --
kenties viimeistä kertaa, raamattu toisella puolellani ja vanha Will
toisella, valmistautuneena -- Jumalan kiitos -- kuolemaan kuten olen
elänytkin. Kumma, että ne eivät jo tule", hän lisäsi jonkun aikaa
odoteltuaan; "olen aina luullut että paholainen kannustaa asiamiehiänsä
tiukemmin, kun ne toimivat hänen erityisessä palveluksessaan".



33. LUKU.

PALATSIHUVILAN VALLOITUS.


Jos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet
palatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia
Woodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain
ehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa
tässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että
palatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli
teroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli
sentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli
vetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen
onnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen
oven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään.
Hän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta
soturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti
asian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin
taatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti
valtuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä
oli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea
hän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia
pääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen
kuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista;
muutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli
senvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi
siellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli
soturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että
jos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle,
noin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta.
Hän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti
luotettavia huoveja -- ei hengellisesti heikkoja -- ei ainoatakaan
sellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin
vuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään
miekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli
pitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun
täydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse
salassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla
paikkakunnalle.

Miehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän
oli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan
mukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa
vaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi
ja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta,
joka oli heidän toimintansa pääperusteena -- miehiä, joille Cromwell
oli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen
määräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.

Syvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön
aavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti
luottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen
käytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen
väkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä
käsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka
olivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset,
mutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin
sisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen
hälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin
palatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma
tuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi
usein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle,
sai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan
viimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko
yrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.

Sillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan,
järjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet
sotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan;
toisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava
valmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin
sitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo
jätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.

Siten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein
luoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen
epäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos
olisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin
kasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.

Löi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin
ratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta
tuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse
saanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten
vangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos
tahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo
tavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi.
Hän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin,
neuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan
mahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, "ihan
niinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä
vastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks", lausuttiin
edelleen tässä omituisessa asiakirjassa, "mekin saamme tietää, mitä nuo
midianiitit ovat unessaan nähneet".

Joukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja
viiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto.
Kymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell
vaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi
kuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori
Holdenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä
saattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan
kauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet
kansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he
olivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan,
ja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa,
jotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan
jaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta,
sillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli
keskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut
petroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita
silloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja
mitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.

Noin sadan kyynärän päässä perimäisten jalankulkijani takana tulivat ne
huovit, jotka olivat pysyneet ratsailla, ja näytti siltä kuin olisivat
järjettömät elukatkin tajunneet Cromwellin määräyksen, sillä hevoset
eivät hirnahdelleet ja näyttivät ihan laskevan kavionsakin maahan
varovasti, tömistellen tavallista vähemmin.

Huolestuneihin mietteisiin vaipuneena ei heidän johtajansa hiiskunut
mitään muuta kuin kuiskauksin uudistettuja varotuksia hiljaisuudesta.
Miehet olivat ihmeissään ja riemastuksissaan, kun havaitsivat olevansa
mainehikkaan kenraalinsa johdettavia ja epäilemättä määrättyjä johonkin
varsin tärkeään salaiseen palvelukseen; senvuoksi he mitä tarkimmin
noudattivat hänen uudistuvia käskyjään.

He astelivat pitkin kauppalan katua mainitsemassamme järjestyksessä.
Asukkaita oli vähän liikkeellä, ja ne harvat, jotka olivat pitkittäneet
illan pitoja noin myöhäiseen hetkeen asti, olivat hyvillään
väittäessään voimakkaan soturiosaston huomiota, sotamiehet kun
usein toimivat järjestysvaltana kuulustellen myöhäisten liikkujain
tarkoitusta tai heidän matkansa määrää.

Aina siitä saakka kun joukkue oli saapunut kauppalaan, oli ajopuiston
ulkoporttia vartioinut kolme huovia, ehkäistäkseen kaiken yhteyden
palatsihuvilan ja Woodstockin välillä. Spitfire, Wildraken lähetti, oli
usein käynyt metsässä ryöstämässä linnunpesiä tai muilla luvattomilla
retkillä, ja hän oli välttänyt noiden miesten valppauden kapuamalla
muurin yli eräästä syrjäisestä murtumasta, joka oli hänelle hyvin tuttu.

Sotakurin sääntöjen mukaan vaihdettiin kuiskattu tunnussana tuon
vartion ja Cromwellin osaston etujoukon kesken. Jalkaväki astui
puistoon, ja sitä seurasi ratsuväki, jonka piti kartella kovaa tietä ja
mahdollisuuden mukaan ratsastaa puistokujan ruohoista viertä pitkin.
Sinne tultua käytettiin lisäksi sitä varokeinoa, että pari soturia
pantiin tutkimaan metsää kumpaiseltakin puolelta tietä ja vangitsemaan
tai vastarintaa tehtäessä surmaamaan kenet hyvänsä tapaisivat
piileskelemässä siellä millä tahansa verukkeella.

Sillävälin alkoi sää osoittautua yhtä otolliseksi Cromwellille kuin
hän oli havainnut useimmat tapaukset suotuisiksi uransa varrella.
Tähän asti oli harmaja usma levittänyt häämyänsä kaikkialle ja tehnyt
marssimisen metsässä haparoivaksi ja tukalaksi. Mutta nyt se väistyi
kuutamon tieltä, joka monien ponnistusten jälkeen viimein tunkeusi
huurujen läpi; kuun himmeän kalsea soihtu valaisi nyt taivasta niinkuin
erakon hiipuva lamppu hänen lepokammiotansa. Joukkue oli jo päässyt
palatsihuvilan edustan näkösälle, kun Holdenough kuiskasi Everardille,
heidän kävellessään likekkäin: "Ettekö näe -- tuolla tuikuttaa taas se
salaperäinen valo epävakaisen Rosamondin tornissa? Tämä yö koettelee,
onko lahkolaisten paholainen vai ilkimielisten paholainen voimakkaampi.
Eijaa, saatanan kuningaskunta on jakautunut itseänsä vastaan!"

Jumaluusoppineen keskeytti muuan aliupseeri, joka tuli pikaisesti,
mutta kuulumattomin askelin sanomaan ankarana kuiskauksena: "Hiljaa,
vanki siellä takana -- hiljaa, kuoleman uhalla."

Tovin kuluttua koko joukkue pysähtyi; sana _seis_ siirtyi toisesta
toiseen, ja sitä toteltiin heti. --

Keskeytyksen syynä oli se, että pääosaston sivustasta oli airut
saapunut kiireisesti ilmoittamaan Cromwellille valon pilkoituksesta,
jota oli nähty metsässä jonkun matkan päässä vasemmalla.

"Mitä voi se olla?" sanoi Cromwell, jonka matala ja tuima ääni
kuiskauksenakin kuului selvästi. "Liikkuuko se vai onko paikallaan?"

"Se on liikkumaton, mikäli me voimme päättää", vastasi huovi.
"Kummallista -- sen lähistöllä ei ole mitään mökkiä."

"Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, että se saattaa olla
saatanan juoni", honotti korpraali Humgudgeon; "hän on viime aikoina
ollut ylen voimallinen täällä päin".

"Suvaitkoon sinun typeryytesi kuulla, että sinä olet aasi", ärähti
Cromwell, mutta muisti heti, että korpraali oli ollut sotamiesten
sananselittäjiä eli puhujia, joten hänelle oli osoitettava soveliasta
arvonantoa. Senvuoksi hän lisäsi: "Silti, jos se on saatanan juoni,
niin me Jumalan avulla vastustamme häntä ja se ruma vihollinen pakenee
tieltämme. -- Pearson", hän käski sotilaalliseen lyhytsanaisuuteensa
palaten, "ota neljä miestä ja katso, mitä siellä on. Ei -- ne rahjukset
voivat pelkäillä sinun johdollasi. Mene sinä suoraan palatsihuvilan
luo -- saarra se sopimaamme tapaan, jotta lintukaan ei pääse sieltä
pujahtamaan -- muodosta ulompi ja sisempi vartiopiiri, mutta älä
hisahdakkaan ennen kuin minä tulen. Jos jotkut yrittävät paeta, _tapa_
heidät." Hän lausui sen käskyn kamalan pontevasti. "Tapa heidät
paikalla", hän toisti, "olkoot he keitä tai mitä tahansa. Se on parempi
kuin rasittaa tasavaltaa vangeilla."

Pearson läksi panemaan toimeen päällikkönsä määräyksiä. Tulevainen
protektori järjesti sillaikaa luoksensa jääneen pikku joukon sillä
tavoin, että miehet lähestyisivät eri suunnilta yhtaikaa valoa,
joka herätti hänen epäluuloaan. Heidän piti hiipiä niin lähelle
sitä kuin mahdollista, menettämättä toistensa kannatusta, ja olla
valmiina hyökkäämään paikalle samalla hetkellä, kun hän antaisi
merkin voimakkaalla vihellyksellä. Kiihkeänä saamaan omin silmin
selon asiasta Cromwell läheni uteliaisuutensa esinettä; hänellä oli
vaistomaisesti kaikki sotilaallisen varovaisuuden tavat, jotka ovat
toisissa ammatillisen kasvatuksen ja pitkällisen kokemuksen tuloksia.
Hän hiipaili puulta toiselle intiaanisissin kevein askelin ja
väijymistaidoin, ja ennen kuin yksikään hänen miehistään oli ehtinyt
kyllin likelle näkemään kohtausta, hän huomasi maahan lasketun lyhdyn
valossa kaksi miestä, jotka olivat kaivaneet näköjään hätävaraisen
haudan. Heidän lähellään oli jotakin käärittynä hirventaljaan, ja se
mytty muistutti suuresti miehen ruumista. He haastelivat keskenään
matalalla äänellä, mutta vaarallinen kuulija sai kuitenkin täyden
tolkun heidän sanoistaan.

"Se on nyt viimeinkin tehty", virkkoi toinen; "ilkeämmässä ja
sitkeämmässä urakassa en ole eläissäni ollut. Ei taida minusta olla
enää juuri mihinkään. Käsivartenikin ovat ihan kuin eivät minulle
kuuluisikaan, ja kummallista on sekin, että minä en kyennyt saamaan
mitään lämpöä jäseniini, vaikka kuinkakin lujasti ahersin."

"Minä olen kyllä saanut lämpimäni", huomautti Rocheliffe läähättäen
uupumuksesta.

"Mutta vilu on sydämessäni", arveli Joceline; "tuskin voin toivoa
enää koskaan lämpeneväni. Se on kummallista, ja meitä tuntuu loitsu
painavan. Tässä me olemme lähes kaksi tuntia pungastaneet, mitä Diggen
hauturi olisi paremmin saanut aikaan puolessa tunnissa."

"Me olemme hyvinkin kehnoja kaivureita", vastasi tohtori Rochecliffe.
"Pysyköön kukin työkaluissaan -- sinä kiekkuratorvessasi ja minä
salakirjoituksissani. Mutta älähän masennu; routainen kamara ja
juurien paljous ne tekivät hommamme työlääksi. Ja nyt, kun tälle
onnettomalle miehellä on toimitettu kaikki asianmukaiset menot ja
kun olen lukenut hänen tomulleen kirkon hautaustekstin, _vahat
quantum_, laskekaamme hänet sievästi tähän viimeiseen leposijaansa;
maan pinnalla ei häntä suurestikaan kaivata. Pää pystyyn vain, mies,
olethan soturi; me olemme siunanneet hänen ruumiinsa, ja jos ajat
sallivat, niin siirrätämme hänet vielä vihittyyn multaan, vaikka, hän
ei ollenkaan ansaitse sellaista suosiota, No, auta minua multaamaan
hänet; vedämme orjantappuroita ja sinivatukoita paikan peitoksi, jahka
olemme lapioineet tomua tomun päälle. Ja ajattele sinä tätä selkkausta
miehuullisemmin, ja muista, että salaisuutesi on omassa tallessasi."

"Siitä en voi mennä takuuseen", väitti Joceline. "Minusta tuntuu kuin
ihan lehtikasoissa kahiseva yötuulikin kertoisi, mitä olemme olleet
tekemässä -- tuntuu kuin itse puut huokailisivat: 'juurtemme alla makaa
hengetön ruumis'. Todistajia ilmestyy pian, kun on verta vuodatettu."

"Niin ilmestyykin, ja varsin varahin", huudahti Cromwell kavahtaen
esille tiheiköstä, tarttuen Jocelineen ja ojentaen pistoolin hänen
päätänsä kohti. Minä tahansa muuna elämänsä hetkenä olisi metsämies
ylivoimankin ahdistamana tehnyt mitä hurjinta vastarintaa. Mutta vanhan
kumppanin surmaamisesta johtunut kauhu oli uupumuksen ja yllätyksen
lisänä niin lannistanut hänet, että hän henkensäkin jouduttua
vaaraan oli siepattavissa kiinni yhtä helposti kuin teurastaja
kytkee lampaan. Tohtori Rochecliffe rimpuili hiukan, mutta hänen
ympärilleen sulloutuneet soturit nujersivat hänet pian. "Katsokoon
joku teistä", käski Cromwell, "mikä ruumis tämä on, joka on joutunut
näiden jumalattomien Belialin poikien murhanhimon uhriksi. Korpraali
Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, katso kasvoista, tunnetko niitä."

"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani", honotti
korpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. "Totisesti siinä on
vakaa uskonveljemme Joseph Tomkins."

"Tomkins!" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä
silmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. "Tomkins!
-- ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat,
tunnustakaa totuus -- te olette murhanneet hänet syystä että saitte
ilmi hänen kavalluksensa -- minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän
mielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä
vehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen
yksinkertaisuutensa."

"Niin", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, "sitte
häväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne,
niinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä
pyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti."

"Älä sinä välitä, kopraali", sanoi Cromwell, "aikamme on vähissä. --
Ystävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne
ja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun
koittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla,
mitä tiedätte tuon talon salaisuuksista."

"Tosiaan, sir", vastasi Rochecliffe, "te tapasitte minut vain
papillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä
tulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon
onnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa --"

"Viekää hänet", käski Cromwell; "tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa
vanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän
luuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi,
ja tuokaa tänne se toinen. -- Tule tänne -- tähän näin -- likemmä --
likemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla
hän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun
maan tähden, vaikka -- hyväinen aika -- sen oman arvon me panisimme
vaaraan nuppineulasta. -- No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen
täydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen.
Mitä arvelet?"

"Niin, hyvä herra", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa
maalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu
Sir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään,
"luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa -- siinä kaikki".

"Älä viisastele minulle, ystävä", pitkitti Oliver; "vakuutan sinulle
vakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla
palatsihuvilaksi sanotussa talossa?"

"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra",
vastasi Joceline. "Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin
kaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä
pelkästä sen haiskahduksesta."

"Heitä, vintiö!" ärähti kenraali; "pilkkaatko minua? Sano minulle
heti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa -- ja
katsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän
tyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin
teet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan
palkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen
kastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin
tahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös
kostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän
riemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta,
oksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi
muurinkoloissa, ja -- ja, totisesti -- ymmärrätkö minua, tolvana?"

"En ihan, suvaitkoon teidän arvollisuutenne", virkkoi Joceline; "mutta
se kuulostaa kuin saarnalta, ja on siinä ihmeellistä eriuskolaisuuden
honotustakin".

"No, sanalla sanoen -- sinä tiedät, että palatsihuvilassa piileksii
muuan Louis Kerneguy tai Carnego taikka joku siihen tapaan nimitetty?"

"Ei, sir", kierteli metsänvartija, "niitä on kulkenut moniaita edes
takaisin Worcesterin tappelun jälkeen, ja mistä minä tietäisin, keitä
he ovat? Minunhan palvelukseni pysyttelee ulkosalla."

"Tuhannen puntaa", tarjosi Cromwell, "luen kouraasi, jos voit toimittaa
sen pojan minun haltuuni".

"Tuhannen puntaa on huikea raha, sir", tuumi Joceline; "mutta käteni on
jo tahrautunut enempään vereen kuin haluan. Minä en tiedä, minkä verran
verirahoista kostunee -- ja mieleni ei tee yrittääkään, pelastun tai
killun."

"Pois tämä mies sinne takapäähän", käski kenraali, "älkääkä antako
hänen puhua kumppaninsa kanssa. Mikä hupsu olenkin, kun haaskaan aikaa,
yrittäessäni lypsää muuleja. Eteenpäin palatsihuvilaa kohti."

He etenivät yhtä hiljaisesti kuin ennenkin, vaikka tien outous ja sen
monet mutkat tuottivat vaikeuksia. Vihdoin heille huhusi matalalla
äänellä muuan omista etuvartijoista, jotka oli sijoitettu kahtena
sisäkkäisenä kehänä palatsihuvilan ympärille niin lähitysten, että oli
mahdoton ainoankaan asukkaan päästä pujahtamaan ulos. Ulkovaltiona
olivat osittain ratsumiehet teillä ja avoimilla nurmilla, kun taasen
jalkaväki oli pitämässä silmällä kumpuista ja pensaikkojen peittämää
aluetta. Sisäkehänä oli ainoastaan jalkamiehiä. Koko väki oli mitä
valppaimmin varuillaan, odottaen merkillisiä ja tärkeitä seurauksia
siitä harvinaisesta retkeilystä, jolle he olivat joutuneet.

"Kuuluuko mitään, Pearson?" kysyi kenraali ajutantiltaan, joka tuli
heti esimiehensä luo. "Ei mitään", oli vastauksena.

Cromwell vei upseerinsa eteenpäin juuri vastapäätä palatsihuvilan ovea
ja pysähtyi sinne vartiokehäin väliin, jotta heidän keskusteluaan ei
kuultaisi.

Hän pitkitti sitte kuulusteluaan, tiedustaen: "Näkyikö mitään valoja,
mitään hyörinää -- mitään uloshyökkäyksen yritystä -- puolustautumisen
valmistusta?"

"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso - ihan kuin Josafatin
notko."

"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson", kielsi Cromwell.
"Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään
ja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä
on oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus."

"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä", kertoi Pearson. "Kuitenkin
mitämaks --"

"Älä mitämaksata minulle", sanoi Cromwell, "muutoin kiusaat minut
kolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa
toisin kuin omalla tavallaan."

"Perhana, antakaa minun puhua loppuun", vastasi Pearson, "niin puhun
millä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo".

"Sinun perhanasi, ystävä", leppyi Oliver, "osoittaa niukasti armoa,
mutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis -- sinä tiedät, että minä
pidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän
tulee tietää se, ennen kuin hälytämme."

"Kautta sieluni", vakuutti Pearson, "olen vahtinut visusti kuin
kissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi
voinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä
huomaamattamme."

"Hyvä on", kiitti Cromwell; "palveluksiasi ei unohdeta, Pearson.
Sinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella
ohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun."

"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi Pearson; "mutta minä pyydän
lupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta
pysytellä eriseuraisena."

Hän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä
tehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin
toimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä
käänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin
upseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun
näki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi
liikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut
vyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi
jonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei
olisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa
suuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota
purkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan
uudistuneet sanat "kova välttämättömyys" olivat ainoat selvästi
tajuttavat. "Herra kenraali", hän virkkoi viimein, "aika rientää".

"Hiljaa, puuhakas paholainen, äläkä kiusaa minua!" murahti Cromwell.
"Luuletko sinä kuten muutkin hupsut, että minä olen tehnyt sopimuksen
sielunvihollisen kanssa menestyksestäni ja olen sidottu tekemään työni
määrähetkellä, jottei loihtu menettäisi tehoansa?"

"Luulen ainoastaan, herra kenraali", huomautti Pearson, "että
Onnetar on toimittanut eteenne tarjolle, mitä olette kauvan halunnut
saaliiksenne, ja että te epäröitsette".

Cromwell huokasi raskaasti vastatessaan: "Voi, Pearson, tässä
rettelöisessä maailmassa pitäisi miehen, joka on minun laillani
kutsuttu saamaan toimeen suuria asioita Israelissa, olla runoilijain
haaveen mukaisesti luotu karaistusta metallista, järkkymätön
inhimillisen armeliaisuuden tunteille, horjumaton, vastustamaton.
Pearson, maailma kenties tulevaisina aikoina ajatteleekin minua
tuollaiseksi, -- rautaiseksi mieheksi. Siten kuitenkin tehdään
vääryyttä muistolleni -- sydämeni on lihaa, ja vereni on yhtä sävyisää
kuin muiden. Urheilumiehenä liikkuessani olen saanut kyyneleitä
silmiini uljaan haikaran tähden, joka on sortunut haukkani kynsiin, ja
murehtinut jäniksen takia, joka kitisi koirani hampaissa; ja voitko
luulla keveäksi tehtäväksi minulle, että kun tuon nuorukaisen isän veri
on jossain määrin tullut minun pääni päälle, minun pitää nyt panna
vaaraan poikakin? He ovat Englannin hallitsijain suurta sukua, ja oma
puolue epäilemättä palvoo heitä kuin puolijumalia. Minua sanotaan jo
murhamieheksi ja verenhimoiseksi vallananastajaksi, kun vuodatin yhden
miehen veren, jotta rutto salpautuisi -- tai niinkuin Achan surmattiin,
jotta Israel olisi voinut sitte pitää puoliansa vihollisiaan vastaan.
Kuka kuitenkaan on puhunut minulle kauniisti tuon suuren teon
jälkeen? Ne, jotka toimivat asiassa kumppaneinani, yrittävät esittää
minua sovituksen syntipukkina -- ne, jotka olivat katselijoina
eivätkä auttaneet, käyttäytyvät nyt niinkuin heidät olisi nujerrettu
väkivallalla, ja odottaessani heidän hurraavan minulle Worcesterin
voiton johdosta, jonka halvaksi välikappaleeksi Herra oli tehnyt
minut, he katsovat syrjään, sanoakseen: 'Haa! haa! kuningasmurhaaja,
surmanhenki -- pian tehdään hänen paikkansa autioksi'. Totisesti on
suurta, Gilbert Pearson, nousta paljouden yläpuolelle; mutta kun tuntee
korotustansa pikemmin tervehdittävän vihalla ja halveksumisella kuin
rakkaudella ja kunnioituksella -- niin se on toki tukalaa säveän,
tunnonaran, heikon mielen kestää, ja Jumala olkoon todistajanani, että
minä mieluummin kuin suoritan tämän uuden teon vuodattaisin sydänvereni
tappotantereella, kaksikymmentä yhtä vastaan."

Ja samassa hän heltyi kyyneliin, kuten hänellä oli toisinaan tapana.
Tämä äärimäinen mielenliikutus oli laatuaan kummallinen. Se ei
toden teolla johtunut katumuksesta, ja vielä vähemmin suoranaisesta
tekopyhyydestä, vaan sen aiheutti pelkästään tuon merkillisen miehen
luonnonlaatu, sillä hänen syvälliseen valtioviisauteensa ja hehkuvaan
innostukseensa sekaantui jonkunlaista kiihkeätä raskasmielisyyttä, joka
usein sai hänet tällaisiin purkauksiin, vaikka se harvoin tapahtui
suuren yrityksen aikana, kuten nyt.

Pearson oli kyllä hyvinkin tottunut kenraalinsa omituisuuksiin,
mutta hänet sai ymmälle ja ihmeisiinsä tämä epäröimisen ja
mielenkarvauden kohtaus, joka näytti niin äkillisesti herpaannuttaneen
hänen yritteliäisyytensä. Oltuaan tovin vaiti hän virkkoi hiukan
kuivakiskoisesti: "Jos noin on asian laita, niin on vahinko, että
teidän ylhäisyytenne tuli tänne. Korpraali Humgudgeon ja minä --
armeijanne hurskain pyhimys ja suurin syntinen -- olisimme tehneet teon
ja jakaneet keskenämme vian ja kunnian."

"Haa!" huudahti Cromwell ikäänkuin kipeään kohtaan satutettuna;
"ottaisitko jalopeuralta saaliin?"

"Jos jalopeura käyttäytyy kuin kylän rakki", sanoi Pearson rohkeasti,
"joka milloin haukkuu ja on kuin valmiina repimään kaikki kappaleiksi,
milloin pakenee kohotetun kepin tai kiven tieltä, niin en tiedä, miksi
pelkäisin häntä. Jos Lambert olisi ollut paikalla, niin täällä olisi
nähty vähemmän puhumista ja enemmän toimintaa."

"Lambert? Mitä Lambertista?" kysäisi Cromwell hyvin terävästi.

"Sitä vain", vastasi Pearson, "että minä aikaa sitten olin kahden
vaiheella, seuratako teidän ylhäisyyttänne vai häntä -- ja minä alan
olla epävarma, olenko tehnyt paremman valinnan, siinä kaikki".

"Lambert!" huudahti Cromwell maltittomasti, mutta lieventäen
ääntänsä, jotta hänen ei kuultaisi halventavan kilpailijansa kuntoa.
"Mitä on Lambert? -- tulpaaneja harrastava mies, josta luonto
aikoi hollantilaisen puutarhurin Delftiin tai Rotterdamiin. Sinua
kiittämätöntä, mitä olisi Lambert voinut tehdä hyväksesi?"

"Hän ei olisi", vastasi Pearson, "seissyt täällä epäröivänä lukitun
oven edessä, kun onni tarjosi hänelle tilaisuuden turvata yhdellä
iskulla oman menestyksensä ja kaikkien saattolaistensa palkitsemisen".

"Olet oikeassa, Gilbert Pearson", myönsi Cromwell tarttuen upseerinsa
käteen ja puristaen sitä lujasti. "Olkoon puolet tästä rohkeasta
yrityksestä sinun, tapahtuipa tilinteko maan päällä tai taivaassa."

"Olkoon se tykkänään minun haudan takana", sanoi Pearson paatuneesti,
"kunhan teidän ylhäisyytenne saa siitä edun maan päällä. Siirtykää
peremmälle takajoukkoon, kunnes murtaudun sisälle -- saattaa koitua
vaaraa, jos epätoivo saa heidät tekemään hurjan hyökkäyksen."

"Ja jos he ryntäävät, onko Rautakyljissäni ainoatakaan, joka
pelkää tulta tai terästä vähemmin kuin minä?" virkkoi kenraali.
"Tulkoon ovelle kymmenen päättäväisintä miestä, kahdella pertuskat,
kahdella petronelit, muilla pistoolit. Olkoot heillä kaikilla aseet
panostettuina, ja ampukoot empimättä, jos tapahtuu mitään vastustuksen
tai hyökkäyksen yritystä. Heitä johtakoon korpraali Humgudgeon, ja sinä
jäät tänne vartioimaan paon estämiseksi niinkuin pitäisit silmällä
sielusi pelastusta."

Kenraali iski sitten oveen miekkansa kahvalla -- ensin pari yksinäistä
lyöntiä, sitte saaden vanhan rakennuksen kaikumaan tuimalla
kolkutuksella. Tämä meluinen kutsu uudistui pari kertaa, saamatta
minkäänlaista tehoa näkyviin. "Mitä voi tämä merkitä?" kummeksui
Cromwell. "Eiväthän he kai ole voineet paeta ja jättää taloa tyhjäksi?"

"Ei", selitti Pearson, "siitä menen minä takuuseen; mutta teidän
ylhäisyytenne huitelee niin rajusti, että te ette suo mitään aikaa
vastaukselle. Hei, kuulen koiran haukuntaa ja miehen äänen, joka
tyynnyttelee sitä. Murtaudummeko heti sisälle vai annammeko haasteen?"

"Minä puhuttelen heitä ensin", sanoi Cromwell. "Hoi! kuka on siellä
sisällä!"

"Kuka kysyy?" vastasi Sir Henry Lee talosta; "tai mitä te tahdotte
täältä sydänyöllä?"

"Me tulemme Englannin tasavallan valtuuttamina", ilmoitti kenraali.

"Minun on nähtävä valtuutenne ennenkuin avaan telkeä tai säppiä",
vastasi ritari. "Meitä on kylliksi, puolustaaksemme linnaa, enkä minä
tai kumppanini luovuta sitä muutoin kuin kaikin puolin kunniallisilla
ehdoilla, ja niistä me tahdomme neuvotella kunnollisella päivänvalolla."

"Koska te ette tahdo taipua oikeuteemme, niin teidän pitää maistaa
voimaamme", uhkasi Cromwell. "Pitäkää varanne siellä sisäpuolella,
ovi sinkoaa keskeenne viidessä minuutissa." "Pitäkää varanne siellä
ulkopuolella", vastasi lujasydäminen Sir Henry. "Me tervehdimme teitä
luotisateella, jos yritätte vähäisintäkään väkivaltaa."

Mutta voi! hänen käyttäessään näin rohkeata kieltä oli hänen koko
väestönään kaksi kauhistunutta nais-parkaa, sillä heidän sopimansa
suunnitelman mukaisesti oli hänen poikansa peräytynyt palatsihuvilan
komeroihin.

"Mitähän ne nyt tehnevät, sir?" sanoi Phoebe kuullessaan sellaista
ääntä kuin olisi puuseppä nävertänyt kiinni kieriönauloja, samalla kun
miehet ulkopuolella sorisivat hiljaisesti keskenään.

"Ne kiinnittävät petardia", selitti ritari hyvin rauhallisesti. "Olen
huomannut sinut nokkelaksi naikkoseksi, Phoebe, ja tahdon valaista
sen seikan sinulle. Se on metalliastia, muodoltaan suurestikin
samanlainen kuin noiden veijarien omat sokerikeko-hatut, olettaen
röydät kapeammiksi. Siihen sullotaan panokseksi muutamia nauloja hienoa
ruutia. Sitte --"

"Armias taivas! Meidät räjäytetään kaikki ilmaan!" huudahti Phoebe,
hänelle kun ruuti oli ollut ainoa ymmärrettävä sana ritarin kuvauksesta.

"Ei ollenkaan, hupsu tyttö. Työnnä vanha muori Jellicot tuon ikkunan
komeroon", neuvoi ritari, "tuolle puolelle ovea; me vetäydymme tähän,
ja meillä on aikaa selityksen lopettamiseen, sillä ne ovat patustajia
miinoittajiksi. Meillä oli Newarkissa kätevä ranskalainen, joka olisi
suoriutunut siitä urakasta pistoolin laukaisemisajassa."

He olivat tuskin ehtineet turvapaikkaansa, kun ritari pitkitti
kuvaustaan. "Niin, tuon muotoisena kiinnitetään petardi paksuun ja
tukevaan laahkoon, jolla on nimenä _madrier_, ja koko vehje ripustetaan
tai oikeammin tuetaan murrettavaa porttia vasten -- mutta sinä et
tarkkaa sanojani?"

"Miten voin, Sir Henry", valitti toinen, "mainitsemanne kapineen
ulottuvissa? Voi taivas! Ihan minä tulen hulluksi pelosta -- me
muserrumme -- räjähdämme ilmaan tuossa paikassa!"

"Me olemme turvassa räjähdykseltä", kertoi ritari vakavasti, "se
kun tehoaa pääasiallisesti eteenpäin, suojaman keskiosaan, ja jos
pirstaleita sinkoileekin sivulle, niin meitä suojelee riittävästi tämä
syvennys".

"Mutta ne tappavat meidät, kun hyökkäävät sisälle", surkeili Phoebe.

"Kyllä ne sinulle antavat sievästi armahduksen, tyttönen", vakuutti
Sir Henry; "ja jollen tervehdi tuota miinoittajan pentelettä parilla
luodilla, on syynä se, että mieleni ei tee toimittaa täytäntöön
sotalain määräämää rangaistusta, se kun tuomitsee hakattavaksi maahan
kaikki henkilöt, jotka yrittävät puolustaa mahdotonta asemaa. En silti
juuri luule, että lain ankaruus voisi ulottua muori Jellicotiin tai
sinuun, Phoebe, kun te ette kanna mitään aseita. Jos Alice olisi ollut
täällä, niin hän olisi tosiaan voinut tehdä jotain, sillä hän osaa
käyttää haulikkoa."

Phoebe olisi voinut vedota omiin senpäiväisiin tekoihinsa, enemmän
tappelukuntoa ilmaisevina kuin mikään hänen nuoren emäntänsä saavutus
oli ollut; mutta häntä lamaannutti sanomaton kauhu, sillä ritarin
selvitys petardista oli saanut hänet odottamaan jotakuta kauheata
tapaturmaa, jonka laatua hän ei kyennyt oikein ymmärtämään, niin
puheliaasti kuin ritari olikin sitä valaissut.

"Ihmeen kömpelöitä ne ovat siinä puuhassa", tuumi Sir Henry; "pikku
Boutirlin olisi jo räjäyttänyt koko talon. Voi, se mies pystyi
kaivautumaan maahan kuin kaniini -- jos hän olisi ollut täällä, niin
totta toisen kerran hän olisikin jo jouduttanut vastamiinan heidän
alleen, ja

    '-- -- on hauska nähdä miinaajan
    petardiin omaan sortuvan',

kuten kuolematon Shakespearemme lausuu."

"Voi taivas, tätä hullua vanhaa herra-parkaa", ajatteli Phoebe.
"Oi, sir, eikö teidän olisi parempi jättää silleen näytelmäkirjat
ja ajatella loppuanne?" hän virkkoi ääneen pelkässä kauhussa ja
sielunhädässä.

"Jollen olisi valmistanut mieltäni siihen jo aikaa sitte", vastasi
ritari, "niin en olisi nyt kohdannut tätä hetkeä vapain rinnoin, --

    "'kuin levon vain ma kohtaan kuolemain,
    kun omantunnon rauhan rintaan sain'.

"Hänen puhuessaan leimahti ulkoa suojaman ikkunain läpi ja niitä
lujittavien vankkojen rautakankien lomitse kirkas valonloimu. Räikeätä
ja huikaisevaa hohdetta se oli, luoden tummanpunaisen hehkun vanhoille
varustuksille ja aseille ikäänkuin tulipalon heijastuksena. Phoebe
kirkaisi vihlovasti ja unohti kiihtymyksen hetkellä kunnioituksensa,
tarraten käsiksi ritarin viittaan ja käsivarteen, samalla kun muori
Jellicot yksinäisestä syvennyksestään silmiänsä käyttäen, vaikka
kuulonsa menettäneenä, ulvoi kuin pöllö kuun puhjetessa äkkiä näkyviin."

"Varo toki, hyvä Phoebe", sanoi ritari; "sinä estät minua käyttämästä
asettani, jos noin riiput minussa. -- Ne kömpelöt hupsut eivät kykene
kiinnittämään petardia ilman soihtujen apua! Annahan minun nyt käyttää
hyödyllisesti tätä lomaa -- muista, mitä sinulle sanoin ja miten oli
pitkistytettävä etsintää --"

"Voi, hyvä Jumala -- kyllä, sir", änkytti Phoebe, "minä sanon mitä
hyvänsä. Oi, taivas, kunhan se jo olisi ohitse! Ai! ai!" -- kaksi
pitkällistä kirkausta -- "kuulen ihan kuin käärmeen sihinää."

"Se on tuliputki, kuten me soturit sitä nimitämme", vastasi ritari,
"tarkoittaen sytytintä, Phoebe, jolla petardi pannaan laukeamaan ja
joka on pitempi tai lyhempi sen välimatkan mukaan -"

Ritarin selittelyn keskeytti kamala räjähdys, joka hänen ennustuksensa
mukaisesti pirstasi vankan oven kappaleiksi ja helisytti
siruiksi ruudut ikkunoista kaikkine maalattuine sankareineen ja
sankarittarineen, näiden säilyttyä tuossa hauraassa ikuistamismuodossa
vuosisatoja. Naiset kirkuivat herkeämättä, ja heille vastasi ulinallaan
Bevis, vaikka se oli suljettu loitolle toimintanäyttämöltä. Ritari
ravisti työläästi Phoeben syrjään ja astui niitä vastaan, jotka
ryntäsivät eteissuojamaan sytytetyin soihduin ja aseet valmiina.

"Kuolema kaikille, jotka vastustavat -- antautuvien henki säästetään!"
huudahti Cromwell polkaisten jalkaa. "Kuka on tämän miehistön
päällikkönä?"

"Henry Lee, Ditchleyn herra", vastasi vanha ritari astuen esiin. "Kun
miehistönäni on ainoastaan kaksi heikkoa naista, on minun pakko alistua
siihen, mitä olisin mielelläni vastustanut."

"Riisukaa aseista se piintynyt ja ilkimielinen kapinoitsija",
huusi Oliver. "Kuinka kehtaat pidätellä minua sellaisesta talosta,
jonka puolustamiseen sinulla ei ollut mitään voimia? Etkö
noin valkopartaisena tiedä, että kieltäytyminen luovuttamasta
puolustuskyvytöntä paikkaa ansaitsee sotalain mukaan hirsipuun'?"

"Partani ja minä", vastasi Sir Henry, "olemme sopineet sen asian
keskenämme ja olemme sydämellisesti samalla kannalla. On parempi
antautua hirttämisen vaaraan kunniallisen ihmisen tavoin kuin luopua
uskotusta tehtävästä niinkuin pelkurit ja petturit."

"Haa! niinkö?" sanoi Cromwell; "sinulla on epäilemättä voimallisia
vaikuttimia, toimittaaksesi pääsi silmukkaan. Mutta sinun kanssasi
puhun myöhemmällä. -- Hoi, Pearson, Gilbert Pearson, ota tämä
paperiliuska -- sieppaa vanhempi nainen mukanasi -- anna hänen opastaa
sinut siinä mainittuihin eri paikkoihin -- tutki jokainen siihen
merkitty huone ja vangitse tai vähäisintäkin vastarintaa kohdatessasi
surmaa kenet hyvänsä tapaat. Ota sitte vaari noista paikoista, jotka
on merkitty vallitseviksi kohdiksi kaiken liikenteen katkaisemiselle
koko rakennuksessa -- pääportaitten ja suuren lehterin sillakkeet
ja niin edelleen. Kohtele vaimoa säädyllisesti. Suikaleeseen
liitetty pohjapiirros osoittaa vartiopaikat, jos hän olisikin tyhmä
tai uppiniskainen. Sillävälin korpraali muutamien miesten keralla
tuo vanhuksen ja tuon tytön johonkin huoneeseen -- Victor Leen
vierashuoneeksi nimitetty lienee yhtä mukava kuin joku muukin. Siten
pääsemme rauhaan tältä tukahduttavalta ruudinhajulta."

Niin sanoen ja sen enempää apua tai opastusta kaipaamatta hän asteli
mainitsemaansa huonetta kohti. Sir Henryllä oli omat tunteensa, kun
hän näki, kuinka epäröimättömän päättävästi kenraali kulki etumaisena,
näyttäen olevan täydellisemmin tutustunut Woodstockin eri paikkoihin
kuin soveltui hänen omaan suunnitelmaansa, jonka mukaan tasavaltalainen
joukkue oli toimitettava hyödyttömään etsintään pitkin palatsihuvilan
sokkeloita.

"Tahdon nyt tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, vanha mies", virkkoi
kenraali heidän tultuansa huoneeseen; "ja minä varoitan sinua,
että anteeksiannon toivoa monista ja itsepintaisista yrityksistäsi
tasavaltaa vastaan ei voida ansaita muulla kuin mitä suorimmilla
vastauksilla tiedustuksiini".

Sir Henry kumarsi. Hän olisi puhunut, mutta tunsi sisunsa kuohuvan ja
pelkäsi sen tyhjentyvän ennen kuin hän saisi loppuun näytellyksi sen
osan, jonka oli valinnut toimittaakseen kuninkaalle aikaa pakoonsa.

"Mitä huonekuntaa on teillä ollut täällä, Sir Henry Lee, näinä viime
päivinä -- mitä vieraita -- mitä luonakävijöitä? Me tiedämme, että
teidän talousvaranne eivät ole niin runsaat kuin tavallista, joten
luettelo ei voi olla muistillenne rasittava."

"Kaukana siitä", vastasi ritari harvinaisen hyvin hilliten
äkänsä. "Tyttäreni ja viimeksi poikani ovat olleet vierainani, ja
palveluskuntaamme ovat kuuluneet nämä naiset ja muuan Joceline Joliffe."

"En tiedusta huonekuntanne vakinaisia jäseniä, vaan niitä, jotka ovat
majailleet talossa joko vieraina tai suojaan pyrkineinä ilkimielisinä
pakolaisina?"

"Kumpaakin laatua on saattanut olla enemmän, sir, kuin minä kykenen
tilittämään, suvaitkoon teidän uroutenne minun huomauttaa", vastasi
ritari. "Muistan sukulaiseni Everardin käyneen täällä eräänä aamuna
-- niin, ja hänellähän oli mukanaan muuan saattolaisensa, nimeltä
Wildrake."

"Ettekö myös ottanut vastaan erästä nuorta kavalieria, jota nimitettiin
Louis Garnegeyksi?" urkki Cromwell.

"En muista mitään sellaista nimeä, vaikka siitä hirteen joutuisin",
kielsi ritari.

"Kerneguy tai siihen suuntaan", selitti kenraali; "älkäämme riidelkö
jostakusta äänteestä".

"Muuan skotlantilainen nimeltä Louis Kerneguy oli vieraanani", kertoi
Sir Henry, "ja läksi luotani tänä aamuna Dorsetshireen".

"Niin myöhään!" huudahti Cromwell polkien jalkaa. "Miten kohtalo
osaakaan tehdä meille kiusaa silloin kun se näyttää suosiollisimmalta!
Mille suunnalle hän läksi, vanhus?" hän jatkoi; "miten ratsastaen --
kuka meni hänen kanssaan?"

"Poikani oli hänen kumppaninaan", vastasi ritari, "tuotuaan hänet tänne
skotlantilaisen loordin poikana. Minä pyydän teitä, sir, lopettamaan
nämä kysymykset, sillä vaikka minun tulee, kuten Will Shakespeare sanoo,

    'viel' arvo antaa joskus Lemmollekin
    vuoks liekehtivän valtaistuimen',

niin tunnen kuitenkin kärsivällisyyteni ehtyvän."

Cromwell kuiskasi korpraalille, joka vuorostaan lähetti kaksi
soturia ulos huoneesta. "Toimittakaa ritari syrjään; me tutkimme
nyt palvelusnaista", virkkoi kenraali. "Tiedätkö sinä", hän sanoi
Phoebelle, "jonkun Louis Kerneguyn täälläolosta, skotlantilaisena
paashina esiintyvän nuorukaisen, joka tuli tänne joitakuita päiviä
takaperin?"

"Totisesti, sir", vastasi puhuteltu, "en voi hevillä unohtaa häntä,
ja tuskin yksikään hyvännäköinen nainen, joka osuu hänen tielleen,
kadottaa häntä muististaan".

"Ahaa", elostui Cromwell, "niinkö sanot? Luulenkin naisen osoittautuvan
vilpittömämmäksi todistajaksi. Milloin hän läksi tästä talosta?"

"Hänen liikkeistään en minä suinkaan tiedä mitään", sanoi Phoebe; "hyvä
kun saan häntä vain kartelluksi. Mutta jos hän on tosiaan poistunut
täältä, oli hän kuitenkin varmasti talossa vielä noin kaksi tuntia
takaperin, sillä hän tapasi minut alikäytävässä, eteissuojaman ja
keittiön välillä."

"Mistä tiesit sen häneksi?" kysyi Cromwell.

"Hyvinkin häpeämättömästä merkistä", sanoi Phoebe. "Voi hyväinen, sir,
kaikkea te kysyttekin!" hän lisäsi painaen päänsä alas.

Humgudgeon puuttui puheeseen, käyttäen hengellisen puhujan vapautta.
"Totisesti", hän huomautti, "jos siinä, mistä naikkonen on haastettu
puhumaan, on mitään säädytöntä, niin pyydän teidän ylhäisyytenne lupaa
poistuakseni, kun en halua yöllisten mietiskelyjeni häiriintyvän
tuommoisista jutuista".

"Ei, teidän arvollisuutenne", tokaisi Phoebe, "minä halveksin tuon
vanhan miehen sanoja säädyttömyydestä. Master Louis vain sieppasi
suutelon, se on selvä totuus, jos sellainenkin on kerrottava."

Humgudgeon ähkäisi haikeasti, kun taasen hänen ylhäisyytensä oli
työläs pidättää nauruaan. "Sinä olet maininnut oivallisen tuntomerkin,
Phoebe", hän kiitti, "ja jos se on tosi, kuten näyttää, niin sinä et
jää palkitsematta. Ja tässä tulee vakoojamme tallista."

"Ei ole vähäisintäkään merkkiä siitä, että hevosia on pidetty tallissa
kuukauteen", ilmoitti huovi; "siellä ei ole mitään pehkuja, ei parvella
heiniä, viljalaarit ovat tyhjillään ja pilttuut lukinverkkoja täynnä".

"Niinpä niin", virkahti vanha ritari, "olen nähnyt aikoja, jolloin
pidin siinä tallissa kahtakymmentä hyvää hevosta, hoitajinaan montakin
renkiä ja tallipoikaa".

"Kuitenkaan ei niiden nykyinen tila suurestikaan todista oikeaksi omaa
kertomustanne", muistutti Cromwell, "että siellä oli tänään ratsuja,
joilla tuo Kerneguy ja poikanne pakenivat oikeuden käsistä".

"Minä en sanonut, että hevosia pidettiin siellä", oikaisi ritari. "On
minulla muuallakin hevosia ja talleja."

"Hyi, hyi, hävetkää, hävetkää!" pahoitteli kenraali; "voiko
valkopartainen mies, kysyn teiltä vielä kerran, esiintyä vääränä
todistajana?"

"No, sir", vastasi Sir Henry Lee, "onhan se menestyvä ammatti, ja
minua ei ihmetytä, että te, joka elätte siitä, olette niin ankara
kilpailijoita vastaan. Mutta ajat ja niiden valtiaat ne tekevät
harmaaparroista pettureita."

"Sinä olet sukkelapuheinen kuten uskaliaskin ilkimielisyydessäsi",
virkkoi Cromwell; "mutta usko minua, kyllä olemme tasoissa ennen kuin
täältä suoriudun. Mihin nämä ovet johtavat?"

"Makuuhuoneisiin", vastasi ritari.

"Makuuhuoneisiin! vain makuuhuoneisiin!" toisti tasavaltalainen
kenraali, ja hänen äänensä ilmaisi hänen pohtivan itsekseen jotakin
niin tiukasti, että hän ei täydellisesti ymmärtänyt vastausta.

"Kas, miksi se teistä niin oudolta tuntuu, sir?" sanoi ritari.
"Vakuutan, että nämä ovet johtavat makuuhuoneisiin -- paikkoihin, missä
kunnialliset ihmiset nukkuvat ja veijarit makaavat valveilla."

"Te kartutatte yhä tiliänne, Sir Henry", murahti kenraali; "mutta me
kuittaamme sen vielä kertakaikkiaan"!

Koko kohtauksen aikana Cromwell, mitä tahansa epätietoisuutta hänen
mielessään lieneekin liikkunut, säilytti puheenlaatunsa ja sävynsä mitä
maltillisimpana, ihan kuin ei hänellä olisi ollut kaikessa tapahtuvassa
mitään muuta harrastusta kuin soturin työskentelyä velvollisuudessa,
jonka oli saanut esimiehiltänsä toimitettavaksi. Mutta hänen
kiintymyksensä pidätys oli vain

    "vuon tyyneyttä eellä koskenniskan".

Hänen päättäväisyytensä kehittyi sitäkin rajummin, kun sen kulkua ei
saattanut tai ilmaissut mikään kiihkeä sävy. Hän heittäysi istumaan
sellaisin kasvonilmein, jotka eivät osoittaneet mitään mielen
häilyväisyyttä, vaan varmaa suunnitelmaa, joka odotti ainoastaan
toiminnalleen määrättyä merkkiä. Sillävälin ritarikin istuutui
ikäänkuin päättäneenä olla luopumatta säätyarvonsa ja asemansa
etuoikeuksista, ja nostaen pöydältä hatun päähänsä hän silmäili
kenraalia pelottoman välinpitämättömyyden levollisin katsein.
Sotamiehet seisoivat ympärillä, toiset pidellen soihtuja, jotka
valaisivat huonetta räikeällä ja synkällä hohteella, toiset leväten
aseisiinsa nojautuneina. Kädet ristissä, silmät kääntyneinä ylöspäin
kunnes silmäterä tuskin oli näkyvissä ja jokainen värivivahdus
häipyneenä punakoilta poskiltaan seisoi Phoebe kuin odottaen
kuolemantuomiotansa juuri lausuttavaksi ja peljäten sen tulevan heti
toimeenpannuksi. Vihdoin kuului raskaita askeleita, ja Pearson palasi
muutamien huovien keralla. Tätä näytti Cromwell odottaneen. Hän kavahti
seisaalle ja kysyi pikaisesti: "Mitä kuuluu, Pearson? Onko mitään
vankeja -- surmattiinko mitään ilkimielisiä puolustuksessasi?"

"Ei ketään, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.

"Ja onko vahtisotilaasi asetettu kaikki huolellisesti Tomkinsin
luettelon mukaan ja asianomaisesti evästettyinä?"

"Tarkkaa työtä on tehty", vakuutti Pearson.

"Oletko ihan varma siitä, että koko puuha on tosiaan toimitettu
aivan huolellisesti?" tiukkasi Cromwell vetäen hänet hiukan syrjään.
"Ota huomioon, että kun me ryhdymme toimimaan salakäytävissä, kaikki
on hukassa, jos etsimämme henkilö pääsee pujahtamaan avoimempiin
huoneisiin ja sieltä kenties metsään."

"Herra kenraali", takasi Pearson, "jos vartijain asettaminen tässä
paperissa mainittuihin paikkoihin riittää, kun heille on lisäksi
annettu mitä ankarin käsky pysähdyttää ja tarpeen tullen pistää
tai ampua kuoliaaksi jokainen tielleen sattuva, niin kaikesta on
pidetty ehdotonta huolta. Jos jotakin tarvitaan lisää, niin teidän
ylhäisyytenne vain huomauttakoon siitä."

"Ei -- ei -- ei, Pearson", sanoi kenraali, "sinä olet tehnyt hyvin.
Tämän yön mentyä ohi, ja kunhan se vain päättyy toiveemme mukaan,
et jää palkkiotasi vaille. -- Ja nyt asiaan. Sir Henry Lee, avatkaa
minulle tuon esi-isänne muotokuvan salainen joustin -- ei, säästäkää
itseltänne valheen tai verukkelehtimisen vaiva ja vika ja avatkaa
minulle heti se joustin, sanon."

"Jahka tunnustan teidät herrakseni ja kannan teidän livreijaanne,
saatan totella käskyjänne", vastasi ritari; "silloinkin minun pitäisi
ensin ymmärtää ne".

"Tyttö", sanoi Cromwell Phoebeen kääntyen, "mene sinä avaamaan se
joustin -- olit siinä hommassa kyllin kerkeä, kun auttelit Woodstockin
menninkäisten kujeilussa ja kauhistutit Mark Everardiakin, jolla olisin
luullut olevan enemmän järkeä".

"Voi taivas, sir, mitä pitää minun tehdä?" surkeili Phoebe ritariin
katsoen; "he tietävät kaiken. Mitä pitää minun tehdä?"

"Henkesi uhalla, kestä viimeiseen asti, tyttö! Jokainen minuutti on
miljoonan arvoinen."

"Haa! kuulitko sitä, Pearson?" virkahti Cromwell upseerilleen; sitte
hän jalkaansa polkien lisäsi: "Avaa joustin, tai muutoin panen
käyttämään kankia ja sorkkarautoja -- taikka, haa! -- toinen petardi on
parahiksi -- kutsukaa miinoittaja."

"Hyvä Jumala, sir", kirkaisi Phoebe, "minä en ikinä elä toisen Petterin
jälkeen -- minä avaan joustimen".

"Tee kuten tahdot", mukasi Sir Henry; "ei heille siitä suurtakaan
hyötyä lähde".

Joko todellisen kiihtymyksen johdosta tai haluten voittaa aikaa Phoebe
hapuili useita minuutteja ennen kuin sai joustimen kirpoamaan; se
olikin sovitettu taidokkaasti, ja koko se koneisto, johon se vaikutti,
oli piiloitettu kuvan puitteisiin. Paikoillansa ollessaan näytti kuva
aivan tukevalta, eikä sen liikkuvaisuutta ilmaisemassa voinut havaita
mitään ulkonaista merkkiä, kuten eversti Everardin tutkimuksessa oli
ilmennyt. Se siirtyi nyt kuitenkin syrjään ja jätti sijalleen kapean
komeron, jonka toisesta reunasta nousi portaat paksun seinän sisälle.
Cromwell oli nyt kuin kytkyimestänsä päästetty vainukoira saaliin
joutuessa näkyviin. "Ylös", hän huusi, "Pearson, sinä olet nopeampi
kuin minä -- ylös sinä seuraavana, korpraali". Ketterämmin kuin olisi
voinut odottaa hänen ruumiikkuutensa ja yli puolivälin kääntyneen
ikänsä johdosta ja huudahtaen: "soihtumiehet edellä!" hän seurasi
joukkuetta kuin kiihkeä erämies koiriensa takana sekä rohkaisemassa
että ohjaamassa heitä, kun he tunkeusivat siihen sokkeloon, jota
tohtori Rochecliffe on kuvaillut "Woodstockin ihmeissä".



34. LUKU.

MIINOITETTU TORNI.


Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet
vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa
kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso
salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen
rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta
kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe
oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa
muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien
huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu
kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka,
että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti
äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein
osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden
luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään
vain laskeutumista varten -- käytäviä, jotka melkoisen matkan
kierreltyään palasivat lähtökohtaansa -- salaovia ja luukkuja,
siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä
apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins,
hän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan
tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi
sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, -- lujia
ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat
pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin
loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle
aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari
tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja.
Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin
olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun,
sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali
Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen
joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan
talttumattoman innokkaasti -- rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten
tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen -- ja
turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen,
joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi
terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston,
jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä
useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä,
joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän
osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi
huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"

Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua,
tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen.
Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan
edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat
seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin
tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.

Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta
huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä
kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen,
jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä
lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti,
että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta,
ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas
kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat
heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin
ruokavaroilla ja väkijuomilla.

Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni
jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen
työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn -- paljoa
työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä
heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista
monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi
tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat
saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä
avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat
jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat
vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän
ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin
hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät
paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän
lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph
-- sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole
jäänyt Englantiin!"

Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja
lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda
paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa,
että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen
salaisuuksista.

"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti
Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona
Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla
narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden
puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".

"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole
mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä
kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme
vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä
kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka
ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän
tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta
heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."

Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli",
hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli
kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta,
hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai
seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali;
"mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi
nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No,
tule nyt."

Aliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä,
joita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin
nähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan
välinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen
veti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui
lähenemään. "Luulenpa löytäneeni tien", virkkoi päällikkö, "mutta sepä
ei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä
Rosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä
jalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma,
josta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten
jalkavaimonsa asuntoon."

"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa", huomautti
Pearson.

"Niin on, Pearson", vastasi kenraali; "mutta vikkelä mies voisi hypätä
meidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle".

"Sitä en luule, herra kenraali", epäili Pearson.

"Mitä!" sanoi Cromwell; "entä jos verikostaja olisi kintereilläsi,
surma-ase kädessään?"

"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon", myönsi Pearson.
"Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja
meidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla
kaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä
uhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh -- pelkkä ajatus huimaa
päätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä
huojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että
minä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa
kuin teidän korkeutenne."

"Voi, halpa ja rappeutunut henki!" virkahti kenraali; "tomumajan sielu,
etkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin,
mitämaks", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, "jos
sinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi
Israelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin
-- niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun
kansan hyväksi?"

"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia", tuumi
upseeri, "mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille,
uskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin
haastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan
aikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan."

"Mutta, Pearson", virkkoi Cromwell, "sinä olet kolmasti tai neljästikin
käyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne".

"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi", sanoi
upseeri.

"No, eihän siinä ollut mitään pahaa", haastoi Oliver. "Seison
todellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle -- vaikka
minunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani
ja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa
vastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä
asiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme
avun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset
nujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille
Westminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki
ja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia."

"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita",
vastasi Pearson. "Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme
tätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen
vihollisen?"

"En viivyttele hetkeäkään", sanoi kenraali. "Sulje pääsytie noille
niin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana,
että se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta
toiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta,
missä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen
turvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta."

"Tässä kamarissa on ruutinassakka", esitti Pearson; "eikö; olisi
parempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää
koko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?"

"Kah, sinua tyhmyriä", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti
olalle, "jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin
se olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen
torniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme --
miinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa
haaste sieltä alhaalta."

Torvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat
jokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä
esille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa
haamua pelkäävä taikuri.

"Hän on tullut hammasharjalle", ilmoitti Pearson kenraalilleen.

"Millaisena asultaan tai näöltään?" kysyi Cromwell kamarista.

"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty
kaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka."

"Hän se on, hän se on!" riemuitsi Cromwell; "ja taaskin on ääretön armo
suotu!"

Sillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin
paikaltaan.

"Antautukaa", sanoi edellinen, "muutoin räjäytämme teidät ilmaan
varustuksessanne".

"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille", vastasi
Albert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää
sellaisessa asemassa.

"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon", huusi Cromwell
innoissaan. "Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. --
Yksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee
korkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä.
Tule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali
Armo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni
Pearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku
pyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi
puoliasi itse epätoivoakin vastaan."

"Mutta", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, "se paikka
on kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas
kolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena".

"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan", vastasi Cromwell kerkeästi.
"Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. -- Te
neljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis,
ja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat
peräytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa
miinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän
kersanttinaan."

Robins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka
odottivat ulkona.

Hänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja
hän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja
pistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu
murretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin,
sävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.

"Nyt -- nyt!" hän huusi; "ne ovat iskeneet häneen käsiksi!" Hänen
toiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina
ilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen
rautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet
samanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla
suoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä
aseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan.
"Hyväinen aika", huokasi kenraali, "meidän velvollisuutemme on
säästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?"

"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord", vastasi Pearson, joka näki
herransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota.
"Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.
Meillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi -- ja niinpä --"

"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin", sanoi
Cromwell. "Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan
niille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan
peräytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän
tarkoitukseen."

"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle", tuumi Pearson. "Kylläpä ne ovat
rampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla -- minä pyydän
vain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen."

"Ota vaari", käski Cromwell, "että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos
hän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa."

"Ja armo hänen pitää saaman", vastasi Pearson, "jos hän huutaa niin
kovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti
minut kuuroksi kuin lienee lemmon emo".

"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!" sanoi Cromwell; "sinä puhut pahentavasti".

"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani",
vastasi Pearson, "jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! -- Pois
nyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan
melua maailmaan."

Cromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä
hartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja
kääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: "Mitä teet, tee pian." Sitte
hän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä
tuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa
luottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin
tornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään
hänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: "Tuo mies on
väkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi
enemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään." Hän loi vielä viimeisen
katseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin
joku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä
tornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja
kiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.

Cromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset,
että sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen
miinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka
hän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa,
hän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea
ja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin
hän muistutti tulivuorta purkauksen edellä -- ulkonaisesti oli kaikki
rauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui
hänen povessaan.

Korpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta
veteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka
hän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa
rykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa
kiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain
uskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä
kohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan,
ja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin
hänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen
valppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne,
joka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin
miinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä
vastapäistä tornia.

Vihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan
pistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen
minuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa,
kantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan
makkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna
tötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan
räjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon,
kun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti
kohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään,
miten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja
piteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen,
tapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla.
Nuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli
Albert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti
tarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle
lavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä,
taivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka
hänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle
henkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja
syöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas
kaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka
survaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan
voimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa
syvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli
tapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän
raskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa
sytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina
räjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella
seisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain
siksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan
yläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon.
Savupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi
vähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte
kaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä.
Hitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten
äkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä,
joiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja
pakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä
kenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen
huipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja
täräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.

"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä
levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"

"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen
ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".

Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti:
"Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön -- nuori mies on
pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme -- hukka on sille epatolle
omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"

Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti
nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt
naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut.
"Vanki, herra kenraali -- vanki -- kaiken yötä ajamamme kettu on nyt
loukussa -- Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."

"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja
tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten
käytävien varsinaisena pääsytienä".

"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat
Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli,
kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan
soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne
asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen,
joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet
nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina
oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima
paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä,
kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan
katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi
tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen
ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen
syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli
tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen
voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa
syleilyyn.

Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti
syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti
ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä
oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin
vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin;
he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä
alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen
asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua
lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko
kuninkaanne?"

"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka
johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen
kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella
väkipuukolla?"

Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow,
surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30]
väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta
-- henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan
ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen,
kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin
on hänen silmissään otollista."

Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille
viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa
määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin
Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen
esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.

Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon
lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan
vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen
kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin
hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan
turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu
hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi
muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.

Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin
ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen
huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian
voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.



35. LUKU.

ÄKKIPIKAINEN TUOMIO.


Oliver Cromwell nousi istualta, kun vanhat sotaurhot Zerubabel Robins
ja Laupias Strickalthrow toivat huoneeseen vangin, jota he pitelivät
käsivarsista. Kenraali tähtäsi ankarat pähkinänruskeat silmänsä
Albertiin aikaa ennen kuin hän sai sanoiksi aatoksia, jotka paisuttivat
hänen poveaan. Riemastus oli vallitsevana.

"Etkö sinä ole", hän viimein virkkoi, "se egyptiläinen, joka ennen
näitä päiviä nostatit metelin ja johdatit korpeen monta tuhatta
miestä, jotka olivat murhaajia? Haa, nuorukainen! Olen ajanut sinua
Stirlingistä Worcesteriin, -- Worcesterista Woodstockiin, ja me olemme
vihdoin osuneet yhteen!"

"Soisinpa", vastasi Albert puhuen omaksumassaan osassa, "että me
olisimme osuneet yhteen paikalla, missä olisin voinut näyttää sinulle,
mikä eroitus on laillisen kuninkaan ja kunnianhimoisen anastajan
välillä!"

"Vai niin, nuori mies", haastoi Cromwell; "sano pikemmin eroitus
Englannin vapauttamiseksi nousseen tuomarin ja niiden kuninkaitten
pojan välillä, joiden Herra vihassaan salli hallita valtakuntaa.
Mutta me emme tahdo tuhlata hyödyttömiä sanoja. Jumala tietää, että
meidän tahtomme ei ollut joutua kutsutuksi näin korkeihin asioihin,
me kun olemme ajatuksissamme yhtä nöyrä kuin luonnostammekin
sekä auttamattomassa itsessämme heikko ja ymmärtämätön samaten
kuin kykenemätön tekemään tiliä muutoin kuin sen paremman hengen
elähyttämänä, joka on meissä, vaan ei meistä. Sinä olet uuvuksissa,
nuori mies, ja luontosi kaipaa lepoa ja virkistystä, ollen epäilemättä
hemmoteltu, kuten ainakin ihminen, joka on saanut ravintonsa
lihavuudesta ja juonut makeudesta ja ollut puettuna purppuraan ja
aivinaan."

Samassa kenraali äkkiä pysähtyi ja huudahti sitte pikaisesti: "Mutta
onko tämä -- hei, kuka tässä onkaan? Nuo eivät ole mustapaitaisen
nuorukaisen Kaarlo Stuartin kiharoita. Petos! Petos!"

Albert vilkaisi hätäisesti kuvastimeen, joka oli huoneessa, ja
huomasi tohtori Rochecliffen runsaista pukutarpeista löytyneen
tekotukan siirtyneeksi syrjään äskeisessä nujakassa, joten hänen omat
vaaleanruskeat hiuksensa pistäysivät esiin sen alta.

"Kuka tämä on?" karjaisi Cromwell raivostuneesti polkien jalkaa.
"Temmatkaa häneltä valeasu!"

Sotamiehet tekivät sen ja toivat hänet samalla valoa kohti, jolloin
eksytystä ei voinut enää hetkeksikään pitentää millään menestyksen
mahdollisuudella. Cromwell astui hänen luokseen hammasta purren ja
kirskautellen puhuessaan, kädet nyrkissä ja kiihkosta vapisevina ja
ääni painuneena niin katkeraksi ja väräjävän pontevaksi kuin olisi sitä
ollut tikarinpisto seuraamassa.

"Nimesi, nuori mies?"

Hänelle vastattiin tyynesti ja lujasti, puhujan kasvojen kuvastaessa
voitonriemua ja ylenkatsettakin.

"Ditchleyn Albert Lee, Kaarlo-kuninkaan uskollinen alamainen."

"Sen olisin voinut arvatakin", sanoi Cromwell. "Niin, ja
Kaarlo-kuninkaan luo saat lähteäkin, heti kun tiimapatsas osoittaa
puolipäivää. -- Pearson", hän jatkoi, "vietäköön hänet muiden joukkoon,
ja heidät mestattakoon täsmälleen kello kaksitoista".

"Kaikkiko, sir?" kysyi Pearson ihmeissään, sillä Cromwell ei yleensä
ollut suinkaan verenhimoinen, vaikka hän toisinaan toimitti peloitta
via esimerkkejä.

"_Kaikki"_, vahvisti Cromwell tähdäten katseensa nuoreen
aatelismieheen. "Niin, nuori herra, käytöksesi on uhrannut kuolemaan
isäsi, sukulaisesi ja sen vieraan, joka asui perheesi parissa.
Sellaisen tuhon olet tuottanut isäsi huonekunnalle."

"Isänikin -- iällinen isäni!" virkkoi Albert katsahtaen ylös ja
yrittäen kohottaa käsiään samalle suunnalle, mutta siteet estivät.
"Tapahtukoon Luojan tahto!"

"Kaikki tämä vaurio voidaan välttää", sanoi kenraali, "jos vastaat
yhteen kysymykseen. Missä on nuori Kaarlo Stuart, jota sanottiin
Skotlannin kuninkaaksi?"

"Taivaan suojeluksessa, ja turvassa sinun vallastasi", oli nuoren
kuningasmielisen luja ja epäröimätön vastaus.

"Vankilaan hänet!" käski Cromwell; "ja sieltä mestaukseen niiden muiden
mukana, kaikki kun ovat teossa tavattuja ilkimielisiä. Langettakoon
sotaoikeus piammiten tuomionsa."

"Sana vielä", virkkoi nuori Lee, kun häntä vietiin huoneesta.

"Seis, seis", käski Cromwell, ja elpynyt toivo kiihdytti hänen
mieltänsä; "kuultakoon häntä".

"Te pidätte raamatunkohdista", sanoi Albert. "Olkoon seuraavan
saarnanne aiheena tämä: 'Oliko Zimrillä rauha, joka surmasi herransa?'"

"Pois hänet", äännähti kenraali; "hän kuolkoon! -- olen sanonut sen".

Cromwellin lausuessa tämän huomasi hänen ajutanttinsa, että hän kävi
tavattoman kalpeaksi.

"Teidän ylhäisyytenne on ylenmäärin rasittunut valtion palveluksessa",
sanoi Pearson; "uroshirven ajo virkistää teitä iltapuoleen. Vanhalla
ritarilla on täällä jalo koira, jos vain saamme sen metsälle ilman
herraansa, mikä saattaa olla vaikeata, kun se on uskollinen ja --"

"Hirteen!" murahti Cromwell.

"Mitä -- mikä -- se jalo koirako on hirtettävä? Teidän ylhäisyytenne on
yleensä pitänyt hyvistä koirista?"

"Sillä ei ole väliä", väitti Cromwell; "se tapettakoon. Eikö ole
kirjoitettu, että Achorin laaksossa ei surmattu ainoastaan kirottua
Achania poikineen ja tyttärineen, vaan myöskin hänen härkänsä ja
aasinsa ja lampaansa ja kaikki elollinen, mitä hänelle kuului? Ja juuri
niin pitää meidän menetellä ilkimielisen Lee-suvun suhteen, joka on
auttanut Siseraa hänen paossaan, kun Israel olisi voinut ainiaaksi
vapautua hänen kiusaamiseltaan. Mutta lähetä liikkeelle kuriireja ja
kulkuvahteja -- seuratkaa, ajakaa takaa, vartioitkaa joka taholla.
Laitettakoon hevoseni valmiiksi ovelle viidessä minuutissa, tai hae
minulle ensimäinen, minkä saat käsiisi."

Pearsonista tuntui tämä puhe hiukan kummalliselta, ja kenraalin otsalla
helmeili kylmä hiki hänen lausuessaan viime sanat. Sen vuoksi hän
uudestaan tehosti levon välttämättömyyttä, ja luonto näytti voimakkaasti
tukevan hänen ehdotustaan. Cromwell nimittäin nousi ja harppasi pari
askelta huoneen ovea kohti, mutta pysähtyi, horjui ja istuutui tovin
kuluttua, tuolille. "Totisesti, ystävä Pearson", hän sanoi, "tämä
väsynyt raatomme on meille esteenä välttämättömimmissäkin toimissamme,
ja minä olen soveliaampi nukkumaan kuin valvomaan, vastoin tapaani.
Aseta siis vartijat, jotta lepäämme tunnin tai pari. Lähetä miehiä joka
haaralle ja kiellä säästelemästä hevosia. Herätä minut, jos sotaoikeus
kaipaa ohjeita, äläkä unohda pitää huolta siitä, että tuomio pannaan
täsmällisesti täytäntöön."

Siten puhuessaan Cromwell nousi ja avasi puolittain erään makuuhuoneen
oven, kun Pearson jälleen pyysi anteeksi kysyessään, oliko hän oikein
ymmärtänyt hänen ylhäisyytensä tahdoksi, että kaikki vangit oli
mestattava.

"Enkö ole sanonut sitä?" vastasi Cromwell pahastuneena. "Siitäkö
syystä, että sinä olet ja olet aina ollut verinen mies, sinä
teeskentelet tätä arkailua, näyttäytyäksesi helläsydämisenä minun
kustannuksellani? Sanonpa sinulle, että jos mestausmäärästä puuttuu
ainoatakaan päätä, niin saa oma henkesi sen täydentää."

Niin sanoen hän astui huoneeseen kamaripalvelijansa seuraamana, joka
oli tullut paikalle Pearsonin kutsusta.

Kenraalin peräydyttyä Pearson oli pahasti ymmällä, mitä tehdä.
Omantunnon arvelut eivät häntä kiusanneet, vaan epävarmuus, eikö
hän saattaisi erehtyä joko lykätessään tai liian pikaisesti ja
kirjaimellisesti toteuttaessaan saamiansa ohjeet.

Sillaikaa olivat Strickalthrow ja Robins vieneet Albertin vankilaan
ja palasivat nyt huoneeseen, missä Pearson vielä pohti kenraalinsa
käskyjä. Molemmat nämä miehet olivat armeijan puhujia ja vanhoja
sotureita, joita Cromwellin oli tapana kohdella hyvin tuttavallisesti,
niin että Robins ei epäröinytkään kysyä kapteeni Pearsonilta, aikoiko
hän tarkoin panna toimeen kenraalin määräykset.

Pearson pudisti epäilevästi päätänsä, mutta lisäsi: "Eihän siinä ole
valinnankaan varaa."

"Ole varma siitä", vakuutti vanha mies, "että jos teet tämän hulluuden,
niin sinä panet Israelin tekemään syntiä ja saat kenraalin vielä
paheksumaan palvelevaisuuttasi. Sinä tiedät, eikä kukaan sinua
paremmin, että vaikka Oliver on Jessen pojan Davidin kaltainen uskossa
ja viisaudessa ja urhoollisuudessa, on kuitenkin aikoja, jolloin paha
henki tulee häneen niinkuin Sauliin, ja hän lausuu käskyjä, joiden
täyttämisestä hän ei ketään kiitä."

Pearson oli liian valtioviisas myöntääkseen suoraan oikeaksi väitettä,
jota hän ei kyennyt kieltämään, -- hän vain pudisti päätänsä vielä
kerran ja sanoi, että niiden oli helppo puhua, jotka eivät olleet
vastuussa, kun sitävastoin soturin velvollisuutena oli totella
käskyjään eikä arvostella niitä.

"Peräti oikeata totuutta", sanoi Laupias Strickalthrow, yrmeä vanha
skotlantilainen; "minua ihmetyttää, mistä veljemme Zerubabel on saanut
tällaisen pehmeyden".

"Ka, soisinhan vain", puolustausi Zerubabel, "että neljä tai viisi
ihmisolentoa saisi hengittää Jumalan ilmaa moniaita tunteja kauvemmin.
Ei voi olla suurtakaan vahinkoa mestauksen lykkäämisestä, -- ja
kenraali saa hiukan aikaa ajatella."

"Niin", väitti kapteeni Pearson, "mutta minun täytyy olla
palveluksessani säntillisemmän kuuliainen kuin sinun tarvitsee olla
yksinkertaisessa asemassasi, ystävä Zerubabel".

"Sitten auttakoonkin halvan sotamiehen karkea karvatakki kapteenin
kultanauhaista vaippaa ukkosen kestämisessä", sanoi Zerubabel. "Niin,
todella, minä voin osoittaa teille syytä, minkätähden meidän tulee olla
avuliaita toisillemme ystävyyden ja pitkämielisyyden teoissa, koska
parhaatkin meistä ovat vaivaisia syntisiä, jotka voisivat hukkaantua
joutuessaan lyhyelle tilinteolle."

"Totisesti sinä kummastutat minua, veli Zerubabel", haastoi
Strickalthrow, "kun vanhana ja kokeneena soturina, jonka pää on
harmaantunut taisteluissa, tyrkytät tuollaisia neuvoja nuorelle
upseerille. Eikö kenraali ole valtuutettu kitkemään maasta pahuutta
ja ulos jumittamaan amalekiitit ja jebusiitit ja perizziitit ja
hittiitit ja girgashiitit ja amoriitit? Ja eikö näitä miehiä ole
oikeudenmukaisesti verrattava niihin viiteen kuninkaaseen, jotka
etsivät suojaa Makedan luolasta ja luovutettiin Nunin pojan Josuan
käsiin? Ja hän pani kapteenin ja sotamiehensä tulemaan likelle ja
tallaamaan heidän niskaansa -- ja sitte hän löi heidät ja tappoi heidät
ja ripustutti viiteen puuhun hamaan iltaan asti. -- Ja sinä, Gilbert
Pearson nimeltäsi, älä anna pidättää itseäsi velvollisuudesta, joka on
sinulle määrätty, vaan tee niinkuin sinun on käskenyt tehdä se, joka on
koroitettu tuomitsemaan ja kirvoittamaan Israelia, sillä kirjoitettu
on: 'Kirottu on hän, joka pidättää miekkansa taposta.'"

Siten väittelivät molemmat sotilaalliset jumaluusoppineet, Pearsonin
kuunnellessa heitä kovin epätietoisena ja ymmällä, paljoa halukkaampana
arvaamaan Oliverin todellisia toiveita kuin tietämään taivaan tahtoa.



36. LUKU.

VANGIT.


Lukija muistaa, että kun tohtori ja Joceline vangittiin, heidän
saattueellaan oli mukanaan kaksi muuta pidätettyä, nimittäin eversti
Everard ja pastori Nehemia Holdenough. Kun Cromwell oli päässyt
Woodstockiin ja alkanut etsiskellä pakolaisprinssiä, asetettiin vangit
entiseen vartiohuoneeseen, joka lujuutensa tähden hyvin kelpasi
vankilaksi, ja Pearson järjesti heidän valvontansa. Mitään valoa
ei suvaittu, paitsi sysien kimmeltävää hohdetta. Vangit pysyivät
erillään toisistaan, eversti Everard keskustellen Nehemia Holdenoughin
kanssa jonkun matkan päässä t:ri Rochecliffestä, Sir Henry Leestä ja
Jocelinestä. Seurueeseen tuli pian lisäksi Wildrake, joka tuotiin alas
palatsihuvilaan ja työnnettiin sisälle niin kursailemattomasti, että
hän käsiensä ollessa sidottuina oli hyvin vähällä tuiskahtaa nenälleen
keskilattialle.

"Kiitän teitä, hyvät ystävät", hän sanoi katsoen taakseen ovelle,
jota hänen tyrkkääjänsä olivat telkeämässä. "_Point de cérémonie_ --
ei tarvitse pyytää anteeksi tönäyksestä, kunhan horjahdamme hyvään
seuraan. -- Terveiksi, terveiksi, hyvät herrat. Mitä, _à la mort_,
eikä mitään touhua mielten vahvikkeeksi ja kunnon yön viettämiseksi?
-- viimeiseksemme sen otaksun, sillä ropo miljoonaa vastaan, että
me roikumme huomenna miehissä. -- Isäntäni -- jalo isäntäni, miten
hurisee? Tämäpä oli kehno juttu Nollilta sinun suhteesi; mitä minuun
tulee, niin kyllähän jotain tällaista saatan ansaitakin hänen
taholtaan."

"Ole hyvä, Wildrake, istuudu", pyysi Everard; "sinä olet päissäsi --
älä häiritse meitä".

"Päissäni? Minäkö päissäni?" huusi Wildrake. "Olen splissannut
isonmaston ohjasköyttä niinkuin pikitakki sanoo Wappingissa -- olen
maistellut Nollin konjakkia pikarillisena kuninkaan terveydeksi ja
toisena hänen ylhäisyytensä kadotukseksi ja kolmantena parlamentin
häviöksi -- ja kenties nauttinut jonkun ryypyn lisääkin, mutta kaikki
hiton hyvin maljatoivotuksin. Mutta humalassa minä en ole."

"Hyvä ystävä, älä puhu syntiä", varoitti Nehemia Holdenough.

"Mitä, onko täällä pienoinen presbyteriläinen pappisenikin, hentoinen
Messu-Jussini? Saat piankin sanoa aamenesi tälle maailmalle, ja
minä ainakin olen jo ikävystynyt. -- Hei, jalo Sir Henry, suutelen
kättänne -- sanonpa teille, ritari, että toledolaiseni kärki oli niin
lähellä Cromwellin sydäntä eilen illalla kuin koskaan hänen ihokkaansa
rintamuksen nappi. Rutto hänet syököön, hän käyttää salaista asepaitaa
-- on siinäkin soturi! Ilman sitä kirottua teräsverkkoa olisin
varrastanut hänet kuin leivosen. -- Hei, tohtori Rochecliffe? -- sinä
tiedät, että kykenen heiluttelemaan asettani."

"Kyllä", vastasi tohtori, "ja te tiedätte, että minä osaan käyttää
omaani".

"Olkaahan hiljaa, master Wildrake", kehoitti Sir Henry. "Ei, hyvä
ritari", vastasi Wildrake, "olkaa hiukan sydämellisempi pinteeseen
joutuneelle toverille. Tämä on toista kuin Brentfordin väkirynnäkkö.
Onnettaren lunttu on ollut minulle kerrassaan äitipuoli. Laulanpa
teille laulun, jonka sepitin huonosta onnestani."

"Tällä hetkellä, kapteeni Wildrake, emme ole soveliaalla päällä
laulamiseen", virkkoi Sir Henry kohteliaasti ja vakavasti.

"Ei, se avittaa hartauttanne -- helkkunassa, se kuulostaa ihan
katumusvirreltä.

       "Kun olin nuori veikko,
       oli onneni heikko,
    ja tuskin se vaurastuukaan;
       minä kortteja koitin
       ja naisia voitin,
    oon rosvo nyt, jollen muukaan.
       Mulla sukat on, hei vain,
       mutta kenkiä ei vain,
    on saappaissa talsia pakko;
       jo hornaan sen anturat
       ja hiiteen koko kantturat,
    ja suutarille huikea sakko!"

Ovi avautui, kun Wildrake täyttä kurkkua lopetti tämän säejakson,
ja sisään ryntäsi vahtisotamies, joka puhutellen häntä "Bashanin
herjaavaksi mölyhäräksi" läimäytti latasimellaan tuimasti
hartioihin laulajaa, jota siteet estivät millään tavoin vastaamasta
kohteliaisuuteen.

"Nöyrä palvelijanne jälleen, sir", puheli Wildrake
olkapäitänsä kohauttaen; "pahoittelen, etten voi mitenkään osoittaa
kiitollisuuttani. Minut on sidottu säilyttämään rauha, kuten kapteeni
Bobadil. Haa, ritari, kuulitteko luitteni kalahduksen? Tuo isku oli
aika naseva -- se mies pystyisi vaikka sulttaanin piiskuriksi. Hänellä
ei ole mitään soitannollista aistia, ritari -- häneen ei vähääkään
vaikuta 'suloisten äänten vieno sopusointu'. Takaanpa hänet päteväksi
kavallukseen, juonitteluun ja saalistukseen -- hä? Kaikki mykistyneinä,
-- no -- käynpä täksi yötä rahille nukkumaan kuten monasti ennenkin ja
olen valmis siivosti hirtettäväksi aamusella, mitä minulle ei ole vielä
eläissäni tapahtunut.

    "Kun olin nuori veikko,
    oli onneni heikko --

"joutavia! Siihen nuottiin se ei käy." Samassa hän nykertyi sikeään
uneen, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki hänen onnettomuuskumppaninsa
seurasivat esimerkkiä.

Vartiosoturien levähdyttämiseen aiotut rahit soivat vangeille välttävän
makuutilan, vaikka he luonnollisesti eivät saaneet sikeätä tai
häiriintymätöntä unta. Mutta päivänvalon vasta vähän aikaa pilkistettyä
huoneeseen olisi seitsemän unikekoakin tai itse Morfeus herännyt
silloin tapahtuneeseen räjähdykseen ja miinoitetun tornin sortumiseen.
Ikkunoista tunkeutunut savu ei jättänyt heitä epätietoisiksi ryskeen
aiheesta.

"Siinä meni ruutini", virkkoi Rochecliffe, "ja se on toivoakseni
räjähdyttänyt ilmaan yhtä monta kapinallista heittiötä kuin se olisi
muutoin voinut tuhota kunnollisessa taistelussa. Se on kai syttynyt
tapaturmaisesti."

"Tapaturmaisestiko? Ei", väitti Sir Henry, "uskokaa pois, minun uljas
Albertini on virittänyt sytytyslangan, ja tuossa jymäyksessä lennähti
Cromwell taivasta kohti, jonka varustuksia hän ei koskaan saavuta. --
Oi, urhea poikani! ja kenties olet itse uhraantunut niinkuin nuorekas
Simson kapinallisten filistealaisten keskessä! Mutta minä en jää
pitkäksi aikaa taaksesi, Albert."

Everard kiirehti ovelle, toivoen saavansa vartiolta, jolle hänen
nimensä ja arvonsa saattoivat olla tunnettuja, jotakin selitystä
melusta, joka tuntui ilmoittavan jonkun kamalan vaurion tapahtuneeksi.

Mutta Nehemia Holdenough oli räjähdyksestä havahtuneena haltioittunut
tärisyttävään kauhistukseen. "Arkkienkelin pasuunat pauhaavat!"
hän huusi; "tämä alkuaineitten maailma sortuu -- kaikki kutsutaan
tuomioistuimen eteen! Kuolleet kuulevat kutsun -- ne ovat keskessämme
-- ne nousevat ylös ruumiillisissa hahmoissaan -- ne tulevat haastamaan
meitä mukaan!"

Puhuessa kiintyivät hänen katseensa tohtori Rochecliffeen, joka seisoi
ihan vastapäätä häntä. Tohtori käytti tavallisesti lakkia kuten silloin
oli yleistä sekä pappien että siviilialoilla toimivien kauhtanamiesten
keskuudessa, ja nopeasti noustessa oli se hellinnyt päästä ja vienyt
mukanaan ison silkkilapun, jota hän luultavasti piti valepuvun apuna,
sillä paljastunut poski oli arveton ja silmä yhtä kirkas kuin sekin,
joka oli ollut peittämättömänä.

Ovelta palatessaan eversti Everard yritti turhaan saada pastori
Holdenoughille selviämään, mitä hän oli kuullut ulkopuolella
oleskelevalta vartiolta, nimittäin että räjähdyksessä oli saanut
surmansa ainoastaan yksi Cromwellin huovi. Presbyteriläinen
jumaluusoppinut vain yhä tuijotti kiihkeästi piispalliskirkkoa
edustavaan virkaveljeensä.

Mutta tohtori Rochecliffe kuuli ja ymmärsi eversti Everardin tuoman
sanoman, ja huojentuneena hetkellisestä jännityksestä, joka oli
pidättänyt häntä alallaan, hän astui peräytyvää kalvinilaista kohti,
mitä ystävällisimmin ojentaen kätensä.

"Karta -- karta!" sopersi Holdenough; "elävät eivät voi lyödä kättä
vainajien kanssa".

"Mutta minä", virkkoi Rochecliffe, "olen yhtä elävä kuin sinäkin".

"Sinäkö elävä! -- sinä, Joseph Albany, jonka omat silmäni näkivät
syöstyksi alas Clidesthrow-linnan hammasharjalta?"

"Niin", vastasi tohtori, "mutta sinä et nähnyt minun uivan rantaan
kahilain peittämälle suolle -- _fugit ad salices_ -- sellaiseen tapaan
kuin sinulle toiste selitän".

Holdenough kosketti hänen kättänsä epäillen ja epäröiden. "Olet
tosiaankin lämmin ja hengissä", hän myönsi, "ja kuitenkaan, noin monen
iskun ja niin kamalan putouksen jälkeen, et voi olla _minun_ Joseph
Albanyni".

"Minä olen Joseph Albany Rochecliffe", selitti tohtori, "äitini
maatilan mukaan, joka on huvennut sakkoihin ja takavarikkoihin".

"Ja niinkö on tosiaan!" ihmetteli Holdenough; "ja olenko saanut
takaisin vanhan toverini!"

"Olet kylläkin", vakuutti Rochecliffe, "yhtä varmasti kuin ilmestyin
sinulle Kuvastinkamarissa. Sinä olit niin rohkea, Nehemia, että koko
suunnitelmamme olisi tärveltynyt, jollen minä olisi näyttäytynyt
sinulle kuolleen ystävän hahmossa. Kuitenkin, usko minua, se kuje teki
kipeätä sydämelleni."

"Voi sinuas, hävetä sinun pitäisi", sanoi Holdenough heittäytyen hänen
syliinsä ja painaen hänet rintaansa vasten; "sinä olit aina häijy
koirus. Miten saatoitkaan tehdä minulle sellaisen kolttosen? Oi,
Albany, muistatko tohtori Purefoyta ja Caius-opistoa?"

"Kyllä, hyvin", vakuutti tohtori työntäen käsivartensa presbyteriläisen
jumaluusoppineen kainaloon ja vieden hänet erilleen muista vangeista,
jotka hyvin kummastuneina katselivat tätä kohtausta. "Muistanko
Caius-opiston?" puheli Rochecliffe; "muistanhan minä sen hyvän
oluenkin, jota joimme, ja käyntimme muori Huffcapin luona".

"Turhuuksien turhuutta", huokasi Holdenough, samalla hymyillen
suopeasti ja yhä pitäen vastalöytyneen ystävänsä käsivartta
kainalossaan.

"Mutta rehtorin omenatarhan ryöstäminen luisti mainiosti", muisteli
tohtori; "se oli ensimäinen sommittelemani juoni, ja paljon puuhaa
minulla oli, ennen kuin sain suostutetuksi sinut osalliseksi".

"Voi, älä mainitse sitä pahuuden työtä", pyysi Nehemia, "koska saatan
hyvin sanoa kuten hurskas pastori Baxter, että nuo poikamaiset
rikkomukset ovat saaneet rangaistuksensa myöhäisempinä vuosina, kun
yletön hedelmien ahnehtiminen on aiheuttanut vatsavikoja, joista
vieläkin kärsin haittaa".

"Totta kyllä, rakas Nehemia", tuumi Rochecliffe, "mutta älä niistä
välitä -- siemaus konjakkia korjaa sen kaiken. Mr. Baxter oli" --
hän oli sanomaisillaan "aasi", mutta malttoi mielensä ja täydensi
lauseensa: "tietenkin kelpo mies, mutta liian turhantarkka".

Siten he istuivat yhdessä mitä parhaina ystävyksinä ja haastelivat
puolen tunnin ajan hyvillä mielin vanhoista opistomuistoistaan.
Vähitellen he johtuivat päivänkysymyksiin, ja vaikka he silloin
hellittivät käsikoukkunsa ja heidän välillään vaihtui sellaisia
lausumia kuin "ei, rakas veljeni", "siinä minun täytyy olla eri mieltä"
ja "tässä kohdassa pyydän saada ajatella", pääsi taas kuitenkin alkuun
independenttien ja muiden lahkolaisten jyrkkä paheksuminen, ja silloin
he seurasivat vainua kuin täyteen vauhtiin innostuneet ajokoirat, ja
oli vaikea arvata, kumpainen oli hellittämättömämpi. Kovaksi onneksi
tuli tämän ystävällisen haastelun aikana jotakin mainituksi Tituksen
piispanarvosta, ja se sekaannutti heidät heti kirkollishallinnan
eripuraiseen kysymykseen. Silloinpa tokeet avautuivat, ja he valelivat
toisiansa kreikkalaisilla ja heprealaisilla lauselmilla, jollaikaa
silmät alkoivat säihkyä, posket hehkua, kädet kouristua nyrkkiin,
ja he näyttivät enemmän tuimilta vihamiehiltä, jotka aikoivat repiä
toisiltaan silmät päästä, kuin kristityiltä jumaluusoppineilta.

Tunkeutumalla väittelyn kuulijaksi sai Roger Wildrake lisätyksi
sen rajuutta. Hän tietysti omaksui mitä jyrkimmän kannan
kysymyksessä, jonka perustelut olivat hänelle aivan tuntemattomia.
Hieman tyrmistyksissään Holdenoughin kerkeäkielisyydestä ja
laajatietoisuudesta kavalien silmäili huolestunein ilmein tohtori
Rochecliffen kasvoja; mutta nähdessään piispalliskirkon sankarin
ylpeän katseen ja vakaan ryhdin ja kuullessaan hänen vastaavan
kreikalla kreikkaan ja kumoilevan heprealla hepreaa Wildrake tuki hänen
todisteluansa tämän päättyessä, iskien nyrkkinsä rahiin ja rämähtäen
riemukkaaseen nauruun vasten presbyteriläisen silmiä. Vastahakoisesti
sekaantuivat Sir Henry ja eversti Everard viimein välittäjiksi.
Jokseenkin työläästi he saivat vieraantuneet ystävykset lykkäämään
toistaiseksi väittelynsä ja samalla vetäytymään jonkun matkan päähän
toisistaan; sitte kumpainenkin silmäili vastustajaansa katsein,
joissa vanhaystävyys näytti kokonaan hävinneen molemminpuolisen
katkeruuden tieltä. Mutta heidän siten kyräillessään ja halutessaan
uudistaa ottelun, jossa kumpainenkin uskoi olleensa voitolla, Pearson
astui vankilaan ja pyysi matalalla ja rasittuneella äänellä kaikkia
läsnäolijoita valmistautumaan hetimiten mestattaviksi.

Sir Henry Lee vastaanotti tuomion yhtä jäykän levollisesti kuin oli
tähänkin asti esiintynyt. Eversti Everard yritti huomauttaa lujasti
ja kiivaasti vetoavansa parlamenttiin sotaoikeuden ja kenraalin
päätöksestä. Mutta Pearson kieltäysi vastaanottamasta mitään sellaista
vastaväitettä, ja alakuloisin katsein ja sävyltään synkkäenteisenä
hän uudisti heille kehoituksensa valmistautua puolipäivän hetkeksi,
poistuen sitte paikalta.

Merkillisempi oli tämän tiedon vaikutus molempiin papillisiin
väittelijöihin. He tuijottivat tovin toisiinsa silmin, joissa katuva
hyväsydämisyys ja jalomielinen häpeäntunne sammuttivat viimeisenkin
äkäisyyden, ja yhtyen molemminpuoliseen huudahdukseen: "Veljeni --
veljeni, minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä loukatessani
sinua!" he ryntäsivät toistensa syliin, pyysivät itkien anteeksi
ja kahden soturin tavoin, jotka uhraavat keskinäisen kiistansa
täyttääkseen velvollisuutensa yhteistä vihollista vastaan, he muistivat
pyhän virkansa jalommat aatteet ja asettuivat siihen osaan, joka heille
parhaiten soveltui näin murheellisessa tilanteessa, alkaen kehoittaa
ympäristöänsä kohtaamaan julistetun tuomion sillä lujuudella ja
arvokkuudella, jota ainoastaan kristinusko voi antaa.



37. LUKU.

ARMAHDUS.


Mestaukselle määrätty hetki oli aikaa ohitse, ja kello oli noin viisi
ehtoopäivällä, kun protektori kutsutti Pearsonin luokseen. Tämä
meni pelokkaasti ja vastahakoisesti, epätietoisena vastaanotostaan.
Neljännestunnin kuluttua palasi ajutantti Victor Leen vierashuoneeseen,
missä hän tapasi vanhan Zerubabel Robinsin odottamassa.

"Miten jaksaa Oliver'?" kysyi ukko huolestuneesti. "No, hyvin", vastasi
Pearson, "ja hän ei kysynyt mitään mestauksesta, vaan tiedusteli, mitä
olemme saaneet kuulluksi nuoren miehen paosta, ja on suuresti järkkynyt
siitä ajatuksesta, että hänen on nyt katsottava päässeen tiehensä.
Annoin hänelle myös muutamia ilkimieliselle tohtori Rochecliffelle
kuuluvia papereita."

"Sittepä minä uskaltaudunkin hänen luokseen", tuumi sananselittäjä.
"Anna minulle siis ruokaliina, jotta näyttäisin pöydänkattajalta, ja
toimita tänne se ruoka, jota määräsin valmistettavaksi."

Kaksi huovia toi huoneeseen sellaisen häränliha-annoksen, joita
jaettiin sotamiehille, ja heidän tapaansa valmistettuna, lisinään
olutkipponen, suolatolkki, mustaa pippuria ja hapan leipä. "Tule
kanssani", hän sanoi Pearsonille, "äläkä pelkää -- Noll pitää
viattomasta pilasta". Hän astui rohkeasti kenraalin makuuhuoneeseen
ja lausui kovaa: "Nouse, sinä joka olet kutsuttu tuomariksi Israeliin
-- älköön enää olko levon aika. Katso, minä tulen merkiksi eteesi,
jonkatähden siis nouse, syö, juo ja anna sydämesi iloita, sillä
sinun pitää riemuiten nauttia sen ravinnosta, joka työskentelee
juoksuhaudoissa, koska sinun tultuasi lauman päälliköksi on köyhä
sotamies saanut sellaisia ruokavaroja kuin minä nyt olen asettanut
omaksi virkistykseksesi."

"Totisesti, veli Zerubabel", sanoi Cromwell tottuneena tuollaisiin
intomielisiin ilmauksiin saattolaistensa keskuudessa, "niin
toivoisimmekin olevan, eikä halunamme ole nukkua pehmeämmin tai
syödä herkullisemmin kuin halvimmat, jotka ovat yhtyneet lippujemme
kannattajiksi. Toden totta, sinä olet hyvin valinnut vahvistukseni, ja
sen ruuan tuoksu sieramissani makea."

Hän nousi vuoteelta, jolla oli maannut puolipukeissa, ja kietaisten
viittansa ympärilleen hän istuutui makuusijansa reunalle nauttimaan
rivakasti yksinkertaista ateriaa, joka oli hänelle valmistettu.
Syödessään Cromwell käski Pearsonin lopettaa selontekonsa. "Sinun ei
tarvitse pidättyä tämän arvoisan soturin takia, jonka mieli on niinkuin
minun mieleni."

"Ei, mutta", keskeytti Robins, "sinun tulee tietää, että Gilbert
Pearson ei täydellisesti pannut toimeen käskyjäsi noiden ilkimielisten
suhteen, joiden olisi kaikkien pitänyt kuolla puolipäivän hetkenä."

"Mitä käskyjä -- minkä ilkimielisten?" ällistyi Cromwell, laskien alas
veitsensä ja kahvelinsa.

"Niiden, jotka suljettiin vankilaan täällä Woodstockissa", vastasi
Zerubabel, "teidän ylhäisyytenne käskyn mukaan mestattaviksi
puoleltapäivin, koska heidät oli tavattu kapinassa tasavaltaa vastaan".

"Sinua onnetonta!" huudahti Cromwell, kavahtaen seisaalle ja puhutellen
Pearsonia; "ethän ole kajonnut Mark Everardiin, jossa ei ollut mitään
vikaa, sillä hänet petti keskinäinen välittäjämme -- etkä myöskään
laskenut kättäsi itseluuloisen presbyteriläisen papin päälle,
toimittaaksesi kaikki heikäläiset huutamaan pyhyyden häväistystä ja
vieraannuttaaksesi heidät meistä ainiaaksi?"

"Jos teidän ylhäisyytenne haluaa heidän elävän, niin he elävät, --
heidän henkensä on yhden sanan varassa", ilmoitti Pearson.

"Vapauta heidät; minun täytyy voittaa puolellemme presbyteriläisten
harrastus, jos voin."

"Rochecliffen, sen päävehkeilijän," ilmoitti Pearson, "aioin hirtättää,
mutta --"

"Raakimus", keskeytti Cromwell, "sekä kiittämätön että älytön --,
olisitko tuhonnut kuvalintumme? Tämä tohtori on vain kuten kaivo,
matala kyllä, mutta sentään syvempi kuin ne purot, jotka purkavat
salaiset lisänsä hänen taiteensa; sitte tulen minä pumppuineni ja imen
sen kaiken ilmoille. Lähetä hänet tiehensä ja anna hänelle matkarahat,
jos hän on vailla. Tunnen kaikki hänen tyyssijansa; hän ei voi mennä
minnekään, pysymättä valvontamme alaisena. Mutta te katsotte toisiinne
kolkosti, ikäänkuin olisi teillä sanottavana enemmän kuin rohkenette.
Toivoakseni ette surmanneet Sir Henry Leetä?"

"Emme. Se mies kuitenkin", vastasi Pearson, "on piintynyt ilkimielinen,
ja --"

"Kyllä, mutta hän on myös ikivanhan englantilaisen herrasmiehen ylväs
muisto", puheli kenraali. "Soisinpa tietäväni, miten voittaisin
puolelleni sen rodun suosiollisuuden! Mutta me, Pearson, joiden
kuninkaallisina kauhtanoina ovat ruumiimme verhoksi kantamamme
asevarukset, ja joiden johtajasauvat ovat valtikoinamme, me olemme
liian äskeisin kohonneet, herättääksemme kunnioitusta ylpeitten
ilkimielisten silmissä, he kun eivät saa alistuneeksi vähäisempään kuin
kuninkaalliseen syntyperään. Ja mitä he kuitenkaan voivat nähdä Europan
pisimmässäkään kuninkaallisessa sukujuuressa muuta kuin että se johtaa
onnistuneeseen soturiin? Mieltäni pahoittaa, että miestä kunnioitetaan
ja seurataan voitollisen päällikön jälkeläisenä, kun paljoa vähemmin
kunniaa ja kiintymystä osoitetaan toiselle, joka ominaisuuksiensa ja
menestyksensä puolesta voisi vetää vertoja kilpailijansa hallitussuvun
perustajalle. No, Sir Henry elää, ja eläköön minun puolestani. Hänen
poikansa on tosiaan ansainnut sen kuoleman, jonka hän tietysti jo on
kärsinyt."

"Mylord", sopersi Pearson, "koska teidän ylhäisyytenne on havainnut
olleeni oikeassa, kun syrjäytin määräyksenne niin monessa tapauksessa,
niin ette toivoakseni moiti minua tässäkään -- ajattelin parhaaksi
odottaa täsmällisempiä ohjeita".

"Sinä olet ihmeen armeliaalla tuulella tänään, Pearson", virkahti
Cromwell, ei aivan hyvillään.

"Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, niin hirttonuora on valmiina, ja
provosti vain odottaa käskyä."

"Ei, jos sinunlaisesi verinen mies on hänet säästänyt, niin soveltuisi
kehnosti minun tuhota häntä", arveli kenraali. "Mutta näissä
Rochecliffin papereissa muuten on sopimus, jonka mukaan kahdenkymmenen
hurjimuksen piti siepata meidät vangiksi -- jostakusta olisi sen vuoksi
esimerkki tehtävä."

"Herra kenraali", huomautti Zerubabel, "ajatelkaahan, kuinka usein
tämä nuori mies, Albert Lee, on ollut lähellänne, vieläpä luultavasti
ihan likelläkin teidän ylhäisyyttänne noissa pimeissä käytävissä,
jotka hän tunsi, mutta me emme. Jos hänessä olisi ollut salamurhaajan
luontoa, niin hänelle olisi maksanut ainoastaan pistoolinlaukauksen,
jotta Israelin valo olisi sammunut. Niin, siten aiheutuneessa
sekamelskassa, vartijain hajaantuessa paikoiltaan, hän olisi saanut
hyvän pakomahdollisuuden."

"Riittää, Zerubabel; hän elää", sanoi kenraali. "Hänen pitää kuitenkin
jäädä joksikin aikaa vartioittavaksi, ja sitten on hänet karkoitettava
Englannista. Toiset kaksi ovat tietysti turvassa, sillä eihän sovi
uneksiakaan mokomien miesten ajattelemista minun kostoni soveliaiksi
uhreiksi."

"Metsänvartija Joliffe kuitenkin ansaitsee kuoleman", muistutti
Pearson, "koska hän on avoimesti myöntänyt surmanneensa rehdin Joseph
Tomkinsin".

"Hän ansaitsee palkinnon, kun säästi meiltä sen vaivan", sanoi
Cromwell. "Tuo Tomkins oli mitä kaksimielisin roisto. Olen tavannut
näistä papereista todisteita, että jos me olisimme menettäneet
Worcesterin taistelun, olisi meillä ollut syytä katua, että olimme
koskaan luottaneet master Tomkinsiin. Ainoastaan menestyksemme ehkäisi
sillä kertaa hänen kavalluksensa. Kirjoita meidät mainitsemasi
Jocelinen ja hänen kaitsijasauvansa velalliseksi äläkä saamamieheksi."

"Jäljellä on se herjaava ja ruokoton kavalieri, joka yritti illalla
murhata teidän ylhäisyytenne", virkkoi Pearson.

"Ei", kielsi kenraali, "niin alas en kumarru kostoni haussa. Hänen
miekallaan ei ollut sen enempää voimaa kuin jos hän olisi survaissut
piipunvarrella. Kotkat eivät piittaa villisorsista."

"Kuitenkin pitäisi sitä miestä rangaista häväisijänä, sir", selitti
Pearson. "Se ruman ja siivottoman sättimisen paljous, jonka löysimme
hänen taskuistaan, saa minut vastahakoiseksi päästämään häntä
kerrassaan vapaaksi. Suvaitkaa katsoa näitä, sir."

"Ylen viheliäisiä kirjaimia", arvosteli Oliver silmäillessään paria
paperiliuskaa, joihin Wildrake-ystävämme oli töhertänyt kaikenlaisia
runollisia otteita. "Ihan näyttää käsialakin päihtyneeltä, ja itse
runous on humaltunutta. Mitä tässä on?

    "'Kun olin nuori veikko,
    oli onneni heikko,
    ja tuskin se vaurastuukaan.'

"Kas, mitä törkyä tämä on? -- ja sitte taas --

    "'Nyt rutto Nollin korjatkoon
    jo hornan peräkomeroon!
    Me juomme kunnes kuninkaan
    taas tuomme täyteen kunniaan.'

"Totta tosiaan, jos se voitaisiin tehdä tätä tietä, niin tämä
runoniekka olisi mahtava sankari Anna sille raukalle viisi kolikkoa,
Pearson, ja käske hänen mennä myyskentelemään viisujansa. Mutta jos hän
tulee kahdenkymmenen penikulman päähän meistä, niin ruoskitutamme hänet
kunnes veri virtaa kantapäihin."

"On enää jäljellä yksi tuomittu", virkkoi Pearson, "uljas susikoira,
komeampi kuin yksikään teidän ylhäisyytenne Irlannissa näkemä. Se
kuuluu vanhalle Sir Henry Leelle. Jos teidän ylhäisyytenne ei halua
pitää sitä muhkeata elukkaa itse, niin saisinko minä pyytää sitä
omakseni?"

"Ei, Pearson", epäsi Cromwell; "vanhalta mieheltä, joka on itse
niin uskollinen, ei sovi riistää hänen uskollista koiraansa. Kunhan
_minulla_ olisi joku olento, vaikkapa koirakaan, joka seuraisi minua
rakkautensa johdosta eikä sen takia, mitä se toivoo minusta hyötyvänsä!"

"Teidän ylhäisyytenne on kohtuuton uskollisia sotureitanne kohtaan",
tokaisi Zerubabel suorasukaisesti, "jotka seuraavat teitä kuin koirat,
tappelevat puolestanne kuin koirat ja saavat koiran haudan siihen
paikkaan, mihin sattuvat kaatumaan".

"Mitä nyt, vanha nurkuja", sanoi kenraali; "mitä merkitsee tuo sävyn
muutos?"

"Korpraali Humgudgeonin jäännökset on jätetty lahoamaan tuon tornin
raunioihin, ja Tomkins on mullattu viidakkoon kuin peto."

"Totta kyllä", sanoi Cromwell; "heidät siirretään kirkkomaalle, ja
jokainen soturi liittyköön saattueeseen merenvihrein kokardein ja
sinisin nauhoin. Jokainen aliupseeri ja sananselittäjä saa suruhuivin;
me itse johdamme kulkuetta, ja hautajaisiin myönnetään sovelias annos
viiniä, sokeroitua konjakkia ja rosmariinia. Pidä huoli siitä kaikesta,
Pearson. Maahanpanijaisten jälkeen Woodstock hajoitetaan ja hävitetään,
jotta sen komerot eivät tarjoa suojaa kapinallisille ja ilkimielisille."

Kenraalin käskyjä noudatettiin täsmällisesti, ja muiden vankien
vapautuessa jäi Albert Lee vielä vartioittavaksi. Hän matkusti
vapautuksensa jälkeen ulkomaille ja yhtyi Kaarlo-kuninkaan
henkivartioon, jossa sai hallitsijaltaan arvoylennyksen. Mutta kohtalo,
kuten saamme nähdä, myönsi hänelle vain lyhyen, vaikka loistavan uran.

Palaamme Woodstockin muiden vankien vapautukseen.

Molemmat jumaluusoppineet, täydellisesti leppyneinä toisilleen,
vetäysivät käsikkäin pappilaan, tohtori Rochecliffen entiseen asuntoon,
jonne hän nyt tuli jälkeläisensä Nehemia Holdenoughin vieraaksi.
Tuskin oli presbyteriläinen saanut ystävän kattonsa suojaan, kun hän
hartaasti pyysi tätä käyttämään sitä ja siihen kuuluvia tuloja kuin
omaansa. Tohtori oli hyvin liikutettu jalomielisestä tarjouksesta,
mutta hylkäsi sen viisaasti, ottaen lukuun heidän erilaiset
mielipiteensä kirkollisesta hallinnasta, ne kun olivat kumpaisellekin
yhtä likeisesti sydämen asioita kuin itse uskontokin. Häntä vahvisti
tässä päätöksessään toinen väittely, vaikka keveä, alkuperäisen kirkon
piispojen virka valtuuksista. He erosivat seuraavana päivänä, ja heidän
ystävyytensä säilyi kaikilta kiistoilta pastori Holdenoughin v. 1658
sattuneeseen kuolemaan asti; se rauha saattoi jossain määrin johtua
siitäkin, että he eivät vankeutensa jälkeen enää kertaakaan tavanneet
toisiansa. Tohtori Rochecliffe sai palkkapitäjänsä takaisin kuninkaan
palautuksen jälkeen ja kohosi sittemmin korkeaan papilliseen virkaan.

Woodstockin palatsihuvilan vankimatkueen vähäpätöisemmät henkilöt
saivat itselleen helposti tilapäiset asunnot vanhojen tuttavien
keskuudessa kauppalassa; mutta yksikään ei rohjennut ottaa luokseen
vanhaa ritaria, jonka kerrottiin aivan erikoisesti joutuneen
hallitsevien voimien epäsuosioon, ja Yrjänän ravintolan isäntäkään,
joka oli ollut hänen alustalaisiaan, rohkeni tuskin myöntää hänelle
matkalaisen tavallisia oikeuksia, ruokaa ja asuntoa rahalla. Everard
saatteli häntä pyytämättömänä, sallimattomana, mutta myöskin
kieltämättömänä. Vanhuksen sydän oli jälleen heltynyt hänelle,
kun hän kuuli, miten nuori soturi oli käyttäytynyt muistettavassa
taistelukohtauksessa Kuninkaantammen juurella, ja näki Cromwellin
pikemmin vihaavan kuin suosivan häntä. Mutta toinenkin salainen tunne
lepytteli häntä sisarenpoikaansa kohtaan -- se tietoisuus, että Everard
hänen kerallaan oli raskaasti huolissaan Alicesta, joka ei ollut
vielä palannut epätietoiselta ja vaaralliselta retkeltään. Hän tajusi
olevansa itse kenties kykenemätön saamaan selville, mistä Alice oli
etsinyt suojaa viime tapausten aikana, tai toimittaman häntä vapaalle
jalalle, jos hänet oli pidätetty. Hän toivoi Everardin tarjoavan
palvelustansa neitosen etsimiseksi, mutta hän ei kehdannut sitä
pyytää; Everard taasen ei voinut aavistaa enonsa mielialan muutosta ja
pelkäsi pahastuttavansa häntä avun tarjouksella tai Alicen nimenkään
mainitsemisella.

Aurinko oli jo laskenut. He istuivat äänettöminä katsellen toisiansa
kasvoihin, kun kuului kavioiden töminää. Ulko-ovelle koputettiin,
portailta kuului keveitä askeleita, ja tukalia huolia herättänyt
neitonen seisoi heidän edessään. Hän heittäysi riemuissaan isänsä
syliin; vanhus silmäsi huolellisesti ympärilleen ja kysyi sitte
kuiskaten: "Onko turvassa?"

"Turvassa ja kaikesta vaarasta päässyt, toivoakseni", vastasi Alice.
"Minulla on teille todiste."

Hänen katseensa kiintyi sitten Everardiin -- hän punehtui, tuli
hämilleeen ja vaikeni.

"Sinun ei tarvitse peljätä presbyteriläistä serkkuasi", virkkoi ritari
suopeasti hymyillen; "hän on osoittautunut ainakin tunnustajaksi
uskollisuuden asiassa ja oli joutua sen marttyyriksikin".

Tyttö otti povestaan kuninkaallisen kirjelmän, joka oli kyhätty
pienelle tahriutuneelle paperilapulle ja sidottu villalangan pätkällä.
Sellaisenaankin painoi Sir Henry pikku kääryn ensin avaamattomana
huulilleen, sydämelleen ja otsalleen itämaalaisen kunnioituksen tavoin,
ja vasta kyyneleen pudottua sen päälle hän sai miehuutta avata ja lukea
lähetyksen. Se sisälsi seuraavaa:

    .... _Uskollinen suuressa arvossa pitämämme ystävä ja taattu
    alamaisemme_:

    Kun meille on tullut tunnetuksi, että on ollut hankkeissa
    avioliitto Teidän ainoan tyttärenne mrs. Alice Leen ja hänen
    sukulaisensa, Teidän sisarenpoikanne Markham Everardin, Everslyn
    herran kesken, ja ollen varma siitä, että tämä liitto olisi
    hyvin mieluisa Teille, joskin Te eräitten meidän palvelustamme
    tarkoittavien näkökohtien johdosta kielsitte siltä suostumuksenne,
    ilmoitamme täten Teille, että meidän asiamme eivät suinkaan
    kärsi haittaa sellaisesta liitosta, joten kehoitamme ja --
    mikäli valtamme riittää -- vaadimme Teitä myöntymään siihen, jos
    haluatte tuottaa meille suurta mielihyvää ja suuresti edistää
    asioitamme. Jätämme Teille kuitenkin, kuten kristityn kuninkaan
    tulee, täyden vallan harkita itsenäisesti muita sellaisen avion
    esteitä, joita saattaa olla olemassa meidän palvelukseemme
    kuulumatta. Tämän vahvistamme allekirjoituksellamme ja lausumme
    samalla kiitollisuutemme hyvistä palveluksistanne edesmenneelle
    kuninkaalliselle isällemme kuten itsellemmekin.

                                                   C. R.[31]

Kauvan ja vakaasti tuijotti Sir Henry kirjeeseen ikäänkuin opetellen
sitä ulkoa. Hän sijoitti sen sitte huolellisesti lompakkoonsa
ja tiedusti Alicelta edellisen yön seikkailuja. Ne oli väleen
kerrottu. Heidän keskiöinen kävelynsä ajopuiston läpi oli onnistunut
joutuisasti ja turvallisesti. Nähtyään Kaarlon lähtevän ratsastamaan
saattolaisen kanssa hän oli hiukan levähtänyt mökissä, jonka luona he
erosivat toisistaan. Aamulla tuli tieto, että huovit olivat ottaneet
haltuunsa Woodstockin, joten sinne palaaminen olisi voinut aiheuttaa
vaaraa, epäluuloa ja kuulustelua. Alice ei senvuoksi yrittänytkään
sitä, vaan meni erääseen naapuritaloon, jossa asui muuan taatusti
kuningasmielinen leskirouva; tämän mies oli palvellut majurina Sir
Henry Leen rykmentissä ja kaatunut Nasebyn taistelussa. Mrs. Aylmer oli
järkevä nainen, ja noiden ihmeellisten aikojen tarpeet teroittivatkin
jokaisen kykyä juoniin ja oveluuteen. Hän lähetti Woodstockin moision
ympäristölle erään uskollisen palvelijansa vakoojaksi, joka näki
vankien vapautuksen ja otti selon ritarin määräpaikasta siksi iltaa,
tuoden sitte heti tiedon emännälleen ja hänen määräyksestään saattaen
Alicea ratsain, tämän tullessa isänsä luo.

Harvoin lienee illallisella istuttu niin hisahtamattomina kuin tässä
hämilleen joutuneessa seurassa, jossa kukin omiin mietteisiinsä
vaipuneena oli ymmällä, arvaillessaan toisten ajatuksia. Vihdoin saapui
hetki, jolloin Alice tunsi sopivaksi vetäytyä levolle noin uuvuttavan
päivän jälkeen. Everard saattoi häntä hänen huoneensa ovelle ja aikoi
sitten itse lausua hyvästi. Mutta hänen kummastuksekseen pyysi eno
häntä palaamaan, viittasi häntä istuutumaan ja antoi hänelle kuninkaan
kirjeen luettavaksi. Hän tähysteli sisarenpoikaansa tiukasti tämän
silmäillessä kirjelmää, itsekseen päätettyänsä, että jos hän havaitsisi
mitään muuta kuin sydämellistä riemastusta lukijassa, piti kuninkaankin
käskyjen mieluummin raueta kuin Alicen joutua uhratuksi henkilölle,
joka ei vastaanottanut hänen kättänsä suurimpana siunauksena, mitä
maan päällä voitiin suoda. Mutta Everardin kasvonpiirteet ilmaisivat
ilahtunutta toivetta kirkastuneempinakin kuin isä olisi voinut
aavistaa, samalla kun ne kuvastivat ihmetystä; ja kun lukija kohotti
katseensa ritariin pelokkaana ja epäröivänä, näkyi Sir Henryn kasvoilla
herttainen myhäily, hänen keskeyttäessään äänettömyyden. "Vaikka
kuninkaalla ei olisi ainoatakaan muuta alamaista Englannissa", hän
sanoi, "olisi hänen käytettävissään kuitenkin Lee-suvun jäsenten tahto.
Mutta Everard-perhe ei viimeksi liene ollut niin kiintynyt kruunuun,
että senkin nimen kantaja mukautuisi määräykseen, jossa hänelle
esitetään avioliittoa kerjäläisen tyttären kanssa."

"Sir Henry Leen tytär tuottaisi loistoa herttuankin perheeseen", sanoi
Everard polvistuen enonsa eteen ja väkisin suudellen hänen kättänsä.

"Tyttö on kyllä mukiinmenevä", tuumi ritari ylpeästi; "mitä itseeni
tulee, niin ei köyhyyteni joudu tuottamaan häpeätä tai haittaa
ystävilleni. Minulle on tohtori Rochecliffen hyväntahtoisuus varannut
joitakuita kolikoita, ja Joceline ja minä tulemme jotenkuten toimeen."

"Ei, rakas eno, te olette rikkaampi kuin luulette", ilmoitti Everard.
"Se osa maaomaisuuttanne, jonka isäni lunasti kohtuullisesta
korvaussummasta, on vielä omanne; sitä pitävät hallussaan
uskotutmiehet teidän nimessänne, ja minä itse olen heistä yksi. Te
olette vain velkaa meille rahalainasta, josta teemme kanssanne tiliä
koronkiskurien tavoin, jos se teitä miellyttää. Isäni on kykenemätön
käyttämään hyödykseen ystävän hädänalaisuutta, myydäkseen omaisuutenne
saatavastaan, ja kaiken tämän olisitte kuullut aikaa sitte, mutta te
ette -- tarkoitan, aika ei soveltunut selityksiin -- nimittäin --"

"Tarkoitat olleeni liian tuittupää kuulemaan järkeä, Mark, ja sen
uskonkin olevan aivan totta. Mutta luullakseni ymmärrämme toisiamme
_nyt_. Huomenna lähden perheeni keralla Kingstoniin, missä vielä
nimitän erästä vanhaa taloa omakseni. Tule sinne, jahka joudat, Mark,
-- tai täyttä vauhtia, jos haluat -- mutta tule isäsi suostumuksella."

"Tuon juuri isänikin", ehdotti Everard, "jos sallitte".

"Kuten vain hän ja sinä tahdotte", vastasi ritari. "Jocelin tuskin
sulkee ovea sinulta tai Bevis murisee kuten Louis Kerneguy-paralle.
-- Ei, ihastelu jo silleen; mutta hyvää yötä, Mark, hyvää yötä -- ja
jollet ole eilisestä väsyksissä, vaan ilmestyt tänne kello seitsemältä
aamulla, niin pitänee meidän sietää seuraasi Kingstonin tiellä."

Vielä kerran Everard puristi ritarin kättä, silitti Bevistä, joka
vastaanotti hänen ystävällisyytensä armollisesti, ja läksi kotiin
onnellisuuden unelmiin, jotka muutamia kuukausia myöhemmin toteutuivat
siinä määrin kuin tämä kirjava maailma sallii.



38. LUKU.

"OMANSA KUN SAA KUNINGAS."


Vuodet kiitävät ohitsemme kuin tuuli. Me emme näe, mistä pyörre tulee
tai mille suunnalle se painuu, ja me olemme itse katselemassa niiden
vierimistä ilman oman muuttumisemme tajuntaa, vaikka kuitenkin Aika
hivuttaa ihmiseltä voimat niinkuin tuulet riipivät metsistä lehdet.

Alicen ja Markham Everardin vietettyä häitänsä asui vanha ritari
heidän lähellään vanhassa maatalossa, joka kuului hänen omaisuutensa
takaisinlunastettuun osaan. Taloutta hoitivat Joceline ja Phoebe nyt
avioparina, jonkun palkollisen avulla. Väsyessään Shakespeareen ja
yksinäisyyteen hän oli aina tervetullut vieras vävynsä luona, jota hän
kävikin tapaamassa tiheämpään, kun Markham oli kokonaan vetäytynyt
pois valtiollisesta elämästä. Entinen eversti nimittäin pahaksui
parlamentin väkivaltaista hajoitusta ja alistui sitä seuranneeseen
Cromwellin hallintaan oikeastaan vain katsoen sitä vähäisemmäksi
pahaksi, pitämättä uutta valtiomuotoa silti laillisena. Cromwell
näytti aina haluavan osoittautua hänen ystäväkseen, mutta Everard oli
suutuksissaan siitä ehdotuksesta, jonka mukaan hänen piti luovuttaa
kuningas vainoojille; hän katsoi sitä kunniansa loukkaukseksi eikä
milloinkaan vastannut suurmieheen lähentelyyn. Päin vastoin johtui hän
siihen käsitykseen, joka oli nyt yleiseen vallalla kansan keskuudessa,
että vakinaista hallitusta ei ollut saatavissa muutoin kuin kutsumalla
karkoitettu kuningassuku maahan takaisin. Epäilemättä se omakohtainen
ystävällisyys, jota hän oli kokenut Kaarlon taholta, sai hänet yhä
luontevammaksi sellaiseen katsantokantaan. Kuitenkin hän jyrkästi
kieltäysi kaikista toimista Oliverin eläessä, katsoen hänen valtansa
niin vankaksi, että sitä ei voitu horjuttaa millään vastavehkeillä.

Sillaikaa Wildrake entiseen tapaan pysyi Everardin suojeltuna
saattolaisena, vaikka se suhde toisinaan tuotti hänelle melkoista
hankaluutta. Tuo arvoisa henkilö tosiaan toimittelikin monia pikku
askareita perheessä silloin kun hän oleskeli isäntänsä talossa
tai vanhan ritarin luona. Hän voitti puolelleen Alicen sydämen
huomaavaisuudellaan lapsia kohtaan, opettaessaan hänen kolmea poikaansa
ratsastamaan, miekkailemaan, pitelemään peistä ja edistymään muissa
samanlaisissa harjoituksissa. Mutta ennen kaikkea oli hänen ansionaan
se, että hän täytti suuren tyhjyyden vanhan ritarin elämässä. Hän
pelasi tämän kanssa shakkia ja tammea tai luki Shakespearea taikka
esiintyi lukkarina hartaudenharjoituksessa, kun joku viraltapantu
jumaluusoppinut rohkeni sellaisen toimittaa valtiokirkon menojen
mukaan. Etsipä hän vanhalle herrasmiehelle myös ammuttavaksi riistaa,
niin kauvan kuin tämä vielä urheili, ja olletikin hän jutteli
Brentfordin väkirynnäköstä sekä Edgehillin, Banburyn, Roundwaydownin
ja muista taisteluista. Sellaiset puheenaineet riemastuttivat
iällistä kavalieria, mutta hän ei voinut niin mukavasti saada niistä
haastelluksi eversti Everardin kanssa, joka oli voittanut laakerinsa
parlamentin palveluksessa.

Wildraken seurasta saatu apu kävi välttämättömämmäksi sitte kun Sir
Henry oli menettänyt uljaan ja ainoan poikansa. Tämä sai surmansa
Dunkirkin onnettomassa taistelussa, jossa valitettavasti Englannin
värejä näkyi molemmilla kiistaavilla puolilla; ranskalaiset olivat
silloin liitossa Oliverin kanssa, joka lähetti heille apuväkeä, ja
karkoitetun kuninkaan joukot taistelivat espanjalaisten puolella.
Sir Henry vastaanotti surullisen sanoman kuten vanha mies, nimittäin
ulkonaisesti tyynemmin kuin olisi voinut odottaa. Hän tutkisteli
viikkoja ja kuukausia uupumattoman tohtori Rochecliffen hänelle
toimittamia rivejä, joiden allekirjoituksena oli pienin kirjaimin C.K.
ja näiden alapuolella Louis Kerneguy; niissä kirjoittaja pyysi häntä
kestämään tämän korvaamattoman menetyksen sitä lujemmin, kun hänellä
-- itseään tarkoittaen -- oli vielä jäljellä yksi poika, joka aina oli
katsova hänet isäkseen.

Mutta tästä lohdusta huolimatta näytti murhe vähitellen kuivetuttavan
elonlähteet, toimien huomaamattomasti ja imien verta kuin vampyyri.
Ilman mitään suoranaista sairautta tai ulkonaista vaivaa heikkenivät
vanhuksen voimat ja virkeys hiljakseen, ja Wildraken avuliaisuus kävi
päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi.

Sitä ei kuitenkaan ollut aina saatavissa. Kavalieri oli niitä
onnellisia henkilöitä, jotka lujan ruumiinrakenteen, mietiskelyä
karttelevan mielen ja eloisan luonteen perusteella kykenevät koko
ikänsä esittämään koulupojan osaa -- onnellisina hetkellisesti ja
välinpitämättöminä seurauksista. Pari kertaa vuodessa, saatuansa
kokoon muutamia kolikoita, kavalieri Wildrake matkusti Lontooseen,
missä hän kuvauksensa mukaan lähti retkeilylle, joi niin paljon viiniä
kuin sai eteensä ja vietti oman puheentapansa mukaan _rymyävää_
elämää itsensä kaltaisten huimaluontoisten kavalierien kanssa,
kunnes joku äkkipikainen puhe tai maltiton tekonen toimitti hänet
johonkin vankilaan, mistä hänet oli lunastettava maksamalla sakkoja ja
korvauksia sekä toisinaan hiukan maineenkin kustannuksella.

Vihdoin kuoli Cromwell, hänen poikansa luopui hallituksesta, ja
siitä käänteestä johtuneet muutokset saivat Everardin monien muiden
mukana ryhtymään tehokkaampiin toimenpiteisiin kuninkaan hyväksi.
Everard myönsi siihen tarkoitukseen melkoisia rahavarojakin, mutta
mitä varovaisimmin ja ryhtymättä tekemisiin välittäjien kanssa,
kääntyen ainoastaan suoraan itse kanslerin puoleen, jolle hän
antoi paljon tärkeätä valaistusta yleisistä asioista. Kaikessa
ymmärtäväisyydessäänkin hän oli vähällä sekaantua Bootliin ja
Middletonin tehottomaan kapinaan länsirannikolla ja pelastui hyvin
työläästi tuon epäaikaisen yrityksen onnettomilta seurauksilta.
Vaikka asema kuningaskunnassa joutui tämän jälkeen kolmin verroin
sekavammaksi, ei kuitenkaan näkynyt mitään suotuisaa käännettä
kuninkaan asialle, kunnes kenraali Monk Skotlannista käsin ryhtyi
sotaisiin toimiin. Silloinkin, täydellisen menestyksen kynnyksellä,
Kaarlon mahdollisuudet näyttivät huonommilta kuin koskaan, etenkin kun
hänen Brysselissä pitämäänsä hoviin saapui tieto, että Monk Lontooseen
päästyänsä oli asettunut parlamentin käskettäväksi.

Tähän aikaan kuningas oli eräänä iltana parhaillaan pitämässä pikku
kemuja Buckinghamin, Wilmotin ja joidenkuiden muiden vaeltavan hovinsa
teikarien kanssa, kun kansleri Clarendon äkkiä pyysi puheillepääsyä ja
astui sisälle kursailemattomammin kuin hän olisi menetellyt muulloin,
ilmoittaakseen merkillisiä uutisia. Lähettiläästä ei hän sanonut
voivansa virkkaa mitään, paitsi että tämä näytti juoneen paljon ja
nukkuneen vähän; mutta mies oli tuonut selvän luottamustodisteen
henkilöltä, jonka uskollisuudesta hän saattoi taata hengellään.
Kuningas pyysi saada nähdä itse sanansaattajan.

Huoneeseen astui mies, jonka esiintymisessä ilmeni jonkun verran
herrasmiestä ja enemmän hurjistelevaa renttua -- silmät turvonneina
ja tulehtuneina -- käynti hoippuvaa ja kompastelevaa, osittain unen
puutteesta ja osittain niiden vahvikkeiden johdosta, joita hän
oli käyttänyt uupumustansa vastaan. Hän horjui häikäilemättömästi
pöydän päähän ja tarttui kuninkaan käteen, jota hän mutusti kuin
piparikakun syrjää, samalla kun Kaarlo, joka alkoi muistaa hänet tästä
tervehdystavasta, ei ollut suurestikaan hyvillään siitä, että heidän
kohtauksensa tapahtui näin monen todistajan nähden.

"Tuon hyviä uutisia", ilmoitti outo airut, "loistavia uutisia! --
omansa taas saa kuningas! Jalkani käyvät vuorten ihanuudessa. Hiisi,
olen elellyt presbyteriläisten parissa, kunnes minuun on tarttunut
heidän puhettansa -- mutta me olemme nyt kaikki yhden miehen lapsia --
kaikki teidän majesteettinne nöyriä pienokaisia. Lontoossa on Häntä
joutunut ihan häviöön -- ilotulitukset säkenöivät, paistetaan härkiä,
juodaan maljoja, Lontoo leimuaa valomerenä Strandilta Rotherhitheen
asti -- sarkkoja kolistellaan --"

"Sen voimme arvata", tokaisi Buckinghamin herttua.

"Vanha ystäväni Mark Everard lähetti minut tuomaan viestin -- olen
konna, jos olen nukkunut siitä asti. Teidän majesteettinne muistaa
minut varmastikin. Teidän majesteettiinne muistaa, he-hei -- Kuninkaan
tammen juurella Woodstockissa?

    "'Maa laulaa, tanssii, soittaa,
    jahka riemun päivä koittaa,
    omansa kun saa kuningas'."

"Master Wildrake, muistan teidät hyvin", sanoi kuningas. "Kaiketi on
hyvä sanomanne varma?"

"Varma, teidän majesteettinne! Enkö kuullut Kellojen moiketta? --
enkö nähnyt tulituksia? -- enkö juonut teidän majesteettinne maljaa
niin usein, että koipeni tuskin kykenivät kantamaan minua laiturille?
Se on yhtä varmaa kuin että minä olen vaivainen Roger Wildrake
Squattlesea-lammelta Lincolnista."

Buckinghamin herttua kuiskasi kuninkaalle: "Olen aina aavistanut,
että teidän majesteettinne piti ihmeellistä seuraa Worcesterista
paetessanne, mutta tämä lienee sen oivallisimpia näytteitä."

"Ka, hyvinkin samanlainen kuin sinä ja muu seura, mitä olen pitänyt
täällä näin monta vuotta", vastasi Kaarlo; "yhtä urhea sydän,
yhtä tyhjä pää, yhtä paljon korukutouksia, vaikka jonkun verran
himmentyneinä, yhtä häikäilemätön ja lähes yhtä paljon kolikoita
taskussa".

"Soisin teidän majesteettinne uskovan tämän hyvien tietojen tuojan
minun haltuuni, onkiakseni hänestä totuuden", esitti Buckingham.

"Kiitos vain", vastasi kuningas, "mutta hänellä on tahto kuten
sinullakin, ja sellaiset harvoin sopivat yhteen. Loordi kanslerilla on
viisautta, ja sen varaan on meidän jättäydyttävä. -- Master Wildrake,
te lähdette loordi kanslerin kanssa, joka tuo meille selvityksen
kertomuksestanne; sillävälin vakuutan teille, että te ette suinkaan
häviä hyvien tietojen ilmoittamisesta meille ensimäisenä." Niin sanoen
hän antoi kanslerille merkin viedä pois Wildrake, päätellen hänen
hyvinkin saattavan nykyisellä tuulellaan lavertaa Woodstockin päiviltä
joitakuita seikkailuja, jotka voisivat pikemmin huvittaa kuin opettaa
hänen hovinsa älyniekkoja.

Iloiselle sanomalle saapui pian vahvistus, ja Wildrakelle myönnettiin
sievä palkkio ja pikku eläke, johon kuninkaan erityisestä tahdosta ei
liitetty minkäänlaisia velvollisuuksia.

Pian jälkeenpäin koko Englanti oli köörinä hänen mielilaululleen:

    Maa lauloi, tanssi, soitti,
    kun se riemun päivä koitti,
    omansa kun sai kuningas.

Sinä muistettavana toukokuun 29 p:nä kuningas valmistausi lähtemään
Rochesterista Lontooseen, saaden alamaisten taholta yksimielisen
sydämellisen vastaanoton, joten hän johtui hilpeästi huomauttamaan,
että oli varmaankin ollut hänen oma vikansa viipyä niin kauvan poissa
maasta, missä hänen saapumisensa aiheutti niin suurta riemua. Ratsain,
kumpaisellakin puolellaan veljensä, Yorkin ja Gloucesterin herttuat,
palautettu hallitsija kulki verkalleen pitkin kukkasilla siroteltuja
teitä -- viiniä virtaavien viemärien vieritse, voittokaarten alitse
ja seinäverhoilla katettuja katukujia myöten. Kansalaiset olivat
liikkeellä eri ryhminä, toiset pukeutuneina mustiin samettitakkeihin
kultavitjoineen, toiset sotilaallisissa kulta- ja hopeanauhaisissa
asuissaan, saattolaisinaan kaikki ne ammattilaiset, jotka olivat
häväisevin huudoin seuranneet hänen isänsä raastamista Whitehallista
ja nyt tulleet hurraamaan poikaa takaisin esi-isien palatsiin.
Blackheathin kautta mennessään hän sivuutti sen armeijan, joka oli
ollut niin kauvan peloittava itse Englannille kuten Europallekin ja
nyt palauttanut yksinvallan, ensin omin käsin kukistettuaan sen.
Jättäessään taakseen tämän mahtavan parven viimeiset rivit kuningas
joutui avoimelle nummelle, jonne monet säätyhenkilöt ja alempiarvoiset
olivat asettuneet onnittelemaan häntä hänen lähestyessään pääkaupunkia.

Muuan ryhmä kuitenkin herätti erityistä huomiota ympäristössään sen
kunnioituksen johdosta, jota seurueelle osoittivat järjestyksen
valvojiksi asetetut soturit. Olivatpa kavaliereja tai keropäitä,
nämä näyttivät kilpailevan siitä, kuka parhaiten osasi huolehtia
heidän mukavuudestaan, sillä seurueen sekä vanhemmat että nuoremmat
herrasmiehet olivat huomattavasti kunnostautuneet kansalaissodassa.

Se oli perheryhmä, päähenkilönään tuolilla istuva vanha mies. Tällä
oli säyseä hymy huulillaan, ja kyynel kihosi hänen silmäänsä,
kun hän näki lippujen liehuvan loppumattomana sarjana ja kuuli
väenpaljouden huikkailevan jo kauvan vaiennettuna ollutta huutoa:
"Jumala Kaarloa siunatkoon!" Hänen poskensa olivat tuhankarvaiset,
pitkä parta vaalentunut kuin rohtimet, siniset silmät kyllä
pilvettömiä, mutta näkökyvyltään ilmeisesti heikontuneita. Hänen
liikkeensä olivat raihnaisia, ja hän puhui vähän, paitsi milloin
vastaili lapsenlapsilleen tai kysyi jotakin tyttäreltään, joka
emännälliseen kauneuteen kypsyneenä istui hänen vieressään, taikka
eversti Everardilta, joka seisoi takana. Siellä myös vankka metsämies
Joceline Joliffe yhä vartijapuvussaan nojaili toisen Benaian tavoin
kaitsijasauvaan, joka oli aikoinaan tehnyt kuninkaalle hyvää
palvelusta, ja hänen vaimonsa, yhtä pyylevä emäntänä kuin hän oli ollut
sievä sisäkkönä, naureskeli omalle tärkeydelleen ja tuon tuostakin
säesti kimeällä sirkutuksellaan sitä rämeätä huhuilua, jolla hänen
miehensä kartutti yleistä hälyä.

Kolme vankkaa poikaa ja kaksi sievää tyttöä loruili isoisänsä
ympärillä, joka antoi heille sellaisia vastauksia kuin heidän ikäänsä
soveltui ja usein silitti kuihtuneella kädellään pikku lemmikkien
vaaleita kutreja. Alice käänsi tuon tuostakin lasten huomion toisaanne,
jotta he eivät väsyttäisi isoisää, ja siinä hommassa häntä avusti
Wildrake, komeillen uhkeassa puvussaan ja silmät kirkastettuina yhdellä
ainoalla viinipikarillisella. Meidän ei sovi jättää mainitsematta
vielä erästä huomattavaa ryhmän jäsentä -- jättimäistä koiraa, joka
näytti olevan rotunsa ikäkauden viimeisellä asteella, ollen
viiden- tai kuudentoista vuoden vanha. Mutta vaikka se oli elähtänyt
entisen uhkeutensa raunioiksi, himmein silmin ja kankein nivelin, pää
lerpalla ja uljas ryhti ja soreat liikkeet muuttuneina luuvaloiseksi
kompuroimiseksi, urhea koira ei kuitenkaan ollut menettänyt rahtuakaan
vaistomaisesta kiintymyksestään isäntäänsä kohtaan. Bevisin elämän
kaikkena määränä näytti nyt olevan lojua Sir Henryn jaloissa kesäisin
tai lieden ääressä talvisin, kohotella päätänsä katsoakseen häneen ja
tuon tuostakin nuollakseen hänen surkastunutta kättään tai kuoppaista
poskeaan.

Mukana oli kolme tai neljä livreijaan puettua palkollista,
suojellakseen tätä ryhmää tungokselta, mutta sitä ei tarvittu. Heidän
suuri kunnioitettavuutensa ja vaatimaton yksinkertaisuutensa antoi
heille alhaisimmankin rahvaan silmissä patriarkallisen arvokkuuden
sävyä, joka herätti yleistä huomaavaisuutta, ja he istuivat
pyörtänöllä, jonka olivat tien varresta valinneet asemapaikaksi, yhtä
häiriintymättöminä kuin olisivat olleet omassa puistossaan.

Ja nyt etäiset torvet ilmoittivat kuninkaallisen seurueen lähenemisen.
Eteenpäin tulivat airuet ja toitotukset -- eteenpäin tulivat töyhdöt ja
kullalla kirjaillut puvut, lippujen liehuessa ja miekkojen välkkyessä
päiväpaistetta heijastellen, ja viimein ilmestyi esiin Kaarlo-kuningas,
johtaen Englannin korkeimpien ylimysten ryhmää ja vieruskumppaneinaan
kuninkaalliset veljensä. Hän oli jo useasti pysähtynyt, kenties
hyväsydämisyydestä yhtä paljon kuin valtioviisaudestakin, vaihtamaan
jonkun sanan henkilöiden kanssa, jotka hän tunsi katsojien joukosta,
ja lähellä seisovien huudot ilmaisivat hyväksymistä noin otolliselta
näyttävälle kohteliaisuudelle. Mutta kun hän oli tovin katsellut
kuvaamaamme seuruetta oli mahdoton olla heti tuntematta Bevistä
ja hänen kunnianarvoisaa herraansa, jos Alice olisikin ollut
liiaksi muuttunut entisestään. Hallitsija hyppäsi ratsunsa selästä
ja astui heti vanhan ritarin luo, huikean hurrauksen kajahtaessa
ihmispaljoudesta, kun Kaarlon nähtiin omin käsin vastustavan toisen
heikkoja yrityksiä nousta osoittamaan hänelle alamaisuuttaan.
Hiljaisesti asettaen hänet takaisin istuimelle kuningas lausui:
"Siunaa, isä -- siunaa poikaasi, joka on palannut turvallisesti,
niinkuin siunasit häntä, kun hän erosi sinusta vaaran uhkaamana."

"Jumala siunatkoon -- ja varjelkoon --" mutisi vanhus peräti
liikutettuna, ja antaakseen hänelle hetkisen levon kääntyi kuningas
Aliceen.

"Ja sinä", hän sanoi, "kaunis oppaani, mitä olet sinä toiminut
vaarallisen yökävelymme jälkeen? Mutta minun ei tarvitse
kysyäkään", vilkaisten ympärilleen: "kuninkaan ja kuningaskunnan
palveluksessa, kasvattaen yhtä uskollisia uusia alamaisia kuin heidän
esivanhempansakin olivat. Komea polvi, totta tosiaan, ja kaunis näky
englantilaisen kuninkaan silmälle! -- Eversti Everard, me toivottavasti
saamme nähdä teidät Whitehallissa?" Sitte hän nyökkäsi Wildrakelle.
"Ja sinä, Joceline, voit varmaankin pidellä kaitsijasauvaasi yhdellä
kädellä? Työnnä tänne toinen kämmenesi."

Pelkästä ujoudesta luoden katseensa maahan Joceline puskemaan
valmistautuvan sonnin tavoin ojensi kuninkaalle aviosiippansa olan
yli kätensä, leveän ja kovan kuin puulautanen, jonka kuningas
täytti kultakolikoilla. "Käytä osa tästä pääkoristeen ostamiseksi
ystävättärelleni Phoebelle", kehoitti Kaarlo; "hänkin on hyvin hoitanut
velvollisuuksiansa Vanhaa Englantia kohtaan".

Kuningas kääntyi vielä kerran ritariin, joka näytti ponnistavan
puhuakseen. Hän otti vanhuksen käden omiensa väliin ja kallisti päänsä
häntä kohti kuullakseen, kun iällinen ritari toisella kädellä pidätellen
häntä sopersi jotakin, josta Kaarlo eroitti ainoastaan otteen:

    "Tasaantuu julma tiimellyksen vimma,
    ja rauha tervetulleen suojan saa."

Irtautuakseen senvuoksi mahdollisimman säveästi kohtauksesta, joka
alkoi käydä kiusallisen hämmennyttäväksi, hyväluontoinen kuningas
virkkoi, puhuen erityisen selvästi, jotta vanhus varmasti käsittäisi
hänen sanansa: "Tämä on hieman liian julkinen paikka sille kaikelle,
mitä meillä on puheltavaa. Mutta jollet pian tule tapaamaan
Kaarlo-kuningasta Whitehalliin, niin hän lähettää vieraaksesi Louis
Kerneguyn, jotta saat nähdä, kuinka suuresti se ilkikurinen nuorukainen
on matkoillaan järkevystynyt."

Hän puristi vielä kerran hellästi vanhuksen kättä, kumarsi Alicelle ja
koko ympäristölle ja peräytyi, Sir Henryn kuunnellessa hymyhuulin, mikä
osoitti hänen tajunneen äskeisen puheen armollisen sävyn. Vanhus nojasi
taaksepäin istuimellaan ja jupisi: _Nunc dimittis_.[32]

"Suokaa minulle anteeksi, kun jouduitte odottamaan, hyvät herrat",
virkkoi kuningas noustessaan ratsaille. "Mutta jollei näitä hyviä
ihmisiä olisi ollut, olisittekin saaneet varsin kauvan odotella minua
turhaan. -- Lähdemme."

Kulkue alkoi siis jälleen edetä; torvien raikuna ja rumpujen pärrytys
kohosi jälleen huutojen seassa, jotka olivat vaienneet kuninkaan
pysähtymisajaksi. Koko matkueen loisto sen lähtiessä jälleen liikkeelle
oli niin häikäisevä, että Alicekin hetkiseksi unohti huolestuksensa
isän terveydentilasta, seuratessaan katseillaan kirjavan jonon kulkua
nummen yli. Kun hän taas vilkaisi Sir Henryyn, näki hän hätkähtäen,
että posket, jotka olivat hiukan punehtuneet vanhuksen keskustellessa
kuninkaan kanssa, olivat jälleen vaalenneet kalmankalpeiksi; silmät
olivat ummessa eivätkä enää auenneet, ja kasvonpiirteet ilmaisivat
levollisuudessaan jäykkyyttä, joka ei ollut unen hervottomuutta.
He kiirehtivät apuun, mutta se oli myöhäistä. Matalalla torvessaan
palanut liekki oli lehahtanut ylös ja sammunut viimeiseen virinneeseen
leimaukseensa.

Muu on arvattavissa. Minun on ainoastaan lisättävä, että hänen
uskollinen koiransa ei elänyt montakaan päivää pitempään ja että
Bevisin kuva makaa isäntänsä jalkoihin kaiverrettuna hautapatsaassa,
joka pystytettiin Ditchleyn ritarin Henry Leen muistolle.



VIITESELITYKSET:


[1] "Woodstockin kruununpuisto on paljon muuttunut niistä ajoista,
jolloin se oli kauniin Rosamondin asuntona ja Henrikki II:n salaisten
ja luvattomien armastelujen näyttämönä. Nykyaikana siellä kohoaa
voitokkaan Marlboroughien muistona Blenheimin linna, joka on samalla
muistomerkkinä arkkitehtinsä Vanbrughin nerosta" ("Kenilworth" s. 100).

[2] "Kavalierien" eli aatelisten johtamain kuningasmielisten suuri
tappio. Suom.

[3] Oxfordin yliopistokaupunki ei ole kaukanakaan Woodstockista. Suom.

[4] Stuartien kuningassuku suosi katolilaisuutta, jota suuri osa
aatelia tunnusti. Englannin valtiokirkko oli kuninkaan vallasta
riippuvainen episkopalinen eli piispalliskirkko, jonka järjestyksessä
säilytettiin kirkkoruhtinaiden erityinen arvoasema, samalla kun
jumalanpalvelukseen jäi paljon katolilaisia tapoja. Skotlannista
käsin levisi Englantiin presbyteriläinen opinkäsitys, Knoxin
muodostelema Kalvinin opetusten pohjalle; sen kirkkojärjestyksessä
ovat huomattavimpia piirteitä laaja seurakunnallinen itsehallinto
ja jumalanpalveluksen yksinkertaisuus. Puritanit olivat jyrkempiä
protestantteja, jotka lukuisiksi lahkoiksi hajautuen vaativat Englannin
valtiokirkon puhdistamista paavilaisten hapatuksesta, hyväksymättä
kalvinilaisen opin erityisiä kohtia. Heihin liittyvä independenttien
lahko tahtoi olla kokonaan erillään sekä valtiosta että kaikesta
kirkollishallinnosta; tähän kuului Cromwell.

[5] Chaucerin "Canterburyn tarinoissa" kuvattu tietomies, josta
lausutaan: "Vain hiukan harrasti hän raamattua".

[6] Viittaus Shakespearen "Kesäyön unelmassa" esiintyviin teebalaisiin
käsityöläisiin, jotka typerässä suuriluuloisuudessaan arvelevat
olevansa erinomaisia seuranäyttelijöitä. Suom.

[7] Lyhennysmuoto Oliverista. Suom.

[8] Carolus Rex, Kaarlo-kuningas. Suom.

[9] Vanha kultaraha, noin 8 mk. 50 p. Suom.

[10] Ben Jonson oli klassillisen näytelmän mestari samaan aikaan kuin
Shakespeare romanttisen. Suom.

[11] Victor (Voittaja) Lee tahtoi niin. Suom.

[12] Tapaus mainitaan muistaakseni Froissartin kronikoissa. Tekijä.

[13] Kiittämättömät tyttäret Shakespearen "Kuningas Learissa". Suom.

[14] Vasta Kaarlo I:n aikana alkoivat Englannissa naiset esittää osia
näyttämöllä. Suom.

[15] Acre vastaa 4,613 neliömetriä. Suom.

[16] Puritanilainen henkilö eräässä Beaumontin ja Fletcherin
näytelmässä; puritanit suosivat omituisia aatteellisia ristimänimiä.
Suom.

[17] Kaarlo I oli mestattu sinä päivänä, puolenkolmatta vuotta ennen
tässä kerrottuja tapahtumia. Suom.

[18] Jälki-illalliset kuuluivat eräänlaiseen Jaakko-kuninkaan
huikentelevien päivien ylellisyyteen ja säilyivät seuraavankin
hallituskauden ajan. Illallinen tarjottiin varhaisena hetkenä, kuudelta
tai viimeistään seitsemältä; ylimääräisenä pöytäilona ilmestyi
jälki-illallinen, kymmeneltä tai yhdeltätoista, kelvaten puolustukseksi
kemujen pitkittämiselle keskiyöhön, Tekijä.

[19] Wildrake on "villisorsa". Suom.

[20] Butlerin ivallinen runoelma Suom.

[21] Aviotonta syntyperää ilmaiseva viistopiena vaakunakilvessä. Suom.

[22] Loordi Sackville, josta tuli Dorsetin jaarli, aiheutti
lempijutullaan tuon onnettoman kaksintaistelun. Tekijä.

[23] Kaarlo I astui mestauslavalleen palatsinsa ikkunasta. Suom.

[24] Sir Philip Sidneyn hienoa runoutta sisältävä teos. Suom.

[25] Kiivas kuningas Henrik VIII. Suom.

[26] Oppineen tohtorin ja muinaistutkijan otteet jäivät usein
tulkitsemattomiksi, vaikka harvoin lausumattomiksi, hän kun
halveksi niitä, jotka eivät ymmärtäneet vanhoja kieliä, ja oli
vastahakoinen Vaivautumaan lauselmiensa kääntämisellä naisten ja
maalais-herrasmiesten viisastuttamiseksi. Jotta sievät lukijattaret
ja oppikouluista osattomat arvoisat kansalaiset eivät kiusaantuisi
epätietoisuudessa, lisäämme tähän tekstilauseen merkityksen: "_Kunto
kaipaa kaitsijaa ja ohjaajaa; paheisiin perehdytään opettajatta_."
Tekijä.

[27] Hanhi-muorin tarinoita.

[28] Perhe-lahko eli familistit sai alkunsa delftiläisestä David
Georgiuksesta, intoilijasta, joka uskoi olevansa Messias. Se hajautui
useiksi eri leireiksi, kuten grindletonilaisiksi, Vuorten, Laaksojen,
Järjestys-niemen, Hajaantuneen lauman j.n.e. familisteiksi y.m. Monet
heidän opinkappaleensa ovat liian törkeitä mainittavaksi, mutta m.m.
he katsoivat oikeaksi tilapäisesti mukautua mihin hyvänsä vallitsevaan
uskonnolliseen suuntaan, milloin siitä oli mukavuutta, tai totella
minkä hyvänsä virkamiehen tai esivallan määräyksiä, olivatpa nämä
kuinkakin syntisiä. He kielsivät kristinuskon pääopetukset lakina,
jonka oli syrjäyttänyt David Georgiuksen tulo -- vieläpä tottelivat
pahojen halujen järjettömimpiäkin oikkuja, ja heidän sanotaan keskenään
elostaneen mitä luonnottomimmassa kurittomuudessa, Tekijä.

[29] Shakespearen vallaton nuoruudenteos, Suom.

[30] Tredaghin eli Droghedan valloitti Cromwell v. 1649 väkirynnäköllä,
jonka jälkeen kuvernööri ja koko miehistö surmattiin. Tekijä.

[31] _Carolus Rex_ (Kaarlo-kuningas). Suom.

[32] Nyt (sinä, Herra,) lasket (palvelijas rauhaan) menemään. Suom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan mies - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.