Title: Prinssi ja kerjäläispoika
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi ja kerjäläispoika" ***


PRINSSI JA KERJÄLÄISPOIKA

Kirj.

Mark Twain


Suom. Tyko Hagman


Otava, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

  1. Prinssin ja kerjäläispojan synty.
  2. Tomin lapsuuden elämä.
  3. Tomin yhtymys prinssin kanssa.
  4. Prinssin vastukset alkavat.
  5. Tom korkeudessaan.
  6. Tom saa opetusta.
  7. Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
  8. Kysymys sinettimestä.
  9. Juhlakulku joella.
 10. Prinssin vastaukset.
 11. Guildhall'issa.
 12. Prinssi ja hänen pelastajansa.
 13. Prinssin katoaminen.
 14. "Le roi est mort -- vive le roi."
 15. Tom kuninkaana.
 16. Juhlapäivälliset.
 17. Kuningas Hupsu ensimmäinen.
 18. Prinssi maankiertäjäin parissa.
 19. Prinssi talonpojissa.
 20. Prinssi ja erakko.
 21. Hendon pelastajana.
 22. Petoksen uhri.
 23. Prinssi vankina.
 24. Pako.
 25. Hendon Hall.
 26. Ei tunnusteta.
 27. Vankeudessa.
 28. Uhraus.
 29. Londoniin.
 30. Tom'in edistyminen.
 31. Uskollisuuden juhlakulku.
 32. Kruunauspäivä.
 33. Edvard kuninkaana.
 Loppunäytös. Kaikkien palkka maksetaan.
 Viiteselitykset.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Prinssin ja kerjäläispojan synty.


Vanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista
vuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka
nimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä
syntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi
oli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti
kaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut
häntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt
kun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta.
Pintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan
ja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja
alhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja
tunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää
pääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä;
iloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat
laumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista,
suuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon
perästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu
koko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista,
Wales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin,
tietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä,
että korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään
ja valvoivat häntä -- eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä
vastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta,
joka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä
kerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.



TOINEN LUKU.

Tomin lapsuuden elämä.


Hypätään yli muutamia vuosia.

London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen
ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta -- muutamat
arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja
likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui,
joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta,
toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti
niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi
talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli
ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta,
kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu
punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä
antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden
ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista
kuten ovet.[1]

Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin
Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en
asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin
täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä
kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen
yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat
sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan
-- heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä
mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia
lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut
sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla
potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten
sopi.

Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä
tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän
taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja
isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain
voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä,
joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa,
selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen.
He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita
tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa,
mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha
pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman
rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja
salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille
päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän
olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä
puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa
heissä.

Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn
perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja
melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä
tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli
kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen
oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden
hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän
tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä
haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen
perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että
hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa
salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä
itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi
tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä
asianomaiset selkäsaunat.

Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur
niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla,
sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti
hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania
vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja
hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja
prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita,
ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä
oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän
mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa
ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän,
jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa.
Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen
toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui
hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät
hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli
iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.

Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään
ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat
vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin
hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa
ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi
leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän
enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään
lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka
yhtyivät siihen.

Tom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja
markkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai
tilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton
vietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä
näki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin
kaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän
heille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun
kaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.

Vähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta
elämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä
alkoi _oletella_ niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä
kävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen
seurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän
nuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi
katsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella,
kuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin
paljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin
monista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin
syvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat
pojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom
Cantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana
olemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa
Tomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta,
jolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut
sankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle
perheelleen -- tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.

Hiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman
kuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit
henkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja
ladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi
vastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut
romantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret
asiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen
tekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja
varakuninkailleen.

Sen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman
lantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja
haukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen
ja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.

Ja hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa
prinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta,
kunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli
hänen elämänsä ainoaksi himoksi.

Eräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän
toivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en
seutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen
sisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita
pulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita
niissä ylvästeli -- hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit
vain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä -- sillä
hänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi
omistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen,
ja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä
ja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä
huomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi -- heidän
tavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja
lähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä,
rakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä
valveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen,
romantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta
hohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja
joilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne
heidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän
unessaan että _hän_ itse oli prinssi.

Koko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä;
hän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain
hohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja
vastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se
hajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä -- vastaten siihen
milloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista
päätään.

Ja kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen
unellansa ollut tavallinen vaikutus häneen -- se oli saattanut hänen
ympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli
vain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.



KOLMAS LUKU.

Tomin yhtymys prinssin kanssa.


Tom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta
hänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa
haamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen
minne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset
tyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se
oli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut
Temple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut
tähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten
hän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien
ulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja
piti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä
jos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli
toisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden
aatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka
ulottuivat jokeen asti -- puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen
pakatut valtavilla kivirakennuksilla.

Tom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin
juurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten
laahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, "suuren
kardinaalin" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa
ja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom
tuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine
siipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine
porttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen
jättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja
vertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa
kuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä
prinssiä -- prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?

Kummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas -- se on:
suora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna
kiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko
maalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta
saadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa
vetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa
palvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista
porteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.

Pikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja
arasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla,
kun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein
pani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut
iholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen
vaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä;
hänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä
väkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä
jalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon
riippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat
loistavat herrat seisoivat hänen vieressään -- hänen palvelijoitaan
varmaankin. Kas niin! hän oli prinssi -- siitä ei ollut epäilyksen
varjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin
tullut kuulluksi.

Tomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja
hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset,
toivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin
lähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa
silmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna
porttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies
sieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään
joukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi --

"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori
prinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät
leimuavina harmista, ja hän huusi --

"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä
noin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja
päästä hänet sisään!"

Olisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut,
päästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: "Kauvan
eläköön Wales'in prinssi!"

Sotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja
tekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään
liehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin
kanssa.

Edvard Tudor sanoi --

"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin.
Tule kanssani."

Puoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin -- en tiedä minkä tähden;
luultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein
kuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa
kuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan
palatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään
tuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta
kuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja
sievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi
hämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen
lähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.

"Mikä nimesi on, poika?"

"Tom Canty, jos suvaitsette, sir."

"Sepä oli outoa. Missä sä asut?"

"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n
varrella."

"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?"

"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla
juuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja -- kaksois-sisaret
niinikään, Nan ja Bet."

"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle."

"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä
hän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa."

"Piekseekö hän sinua?"

"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai
juotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen,
niin saan minä heti kohta selkääni."

Vihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:

"Mitä! Saatko sinä selkääsi?"

"Niin, totisesti, selkääni, sir."

"_Selkään!_ -- Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on
käsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni" --

"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on
ainoastaan ylhäisiä varten."

"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta.
Onko isäsi hyvä sulle?"

"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir."

"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään
hempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän
tosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta
puhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?"

"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja
Nan ja Bet ovat samanlaiset."

"Kuinka vanhat ovat he?"

"Viidentoista, jos suvaitsette, sir."

"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray,
serkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä;
mutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja -- kuules: kieltävätkö
sinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi
sielujaan?"

"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että _he_ pitäisivät
palvelijoita?"

Pikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi
sitten --

"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa
illalla? Kuka pukee heidät aamulla?"

"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja
nukkuisi ilman -- kuin pedot?"

"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?"

"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä
kuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin."

"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni
nauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja
ja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun
varastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei
maksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa
puhua. Ootko sä oppinut?"

"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi,
on sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan."

"Osaatko sä latinaa?"

"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir."

"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on
vaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa
Lady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien
taitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun
hyvä olla siellä?"

"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee
ihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita -- oh, mitä
lystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! -- Ja
siellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja
tappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä
ja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada
kokoon sitäkään."

"Kerroppa enemmän."

"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia
keskenämme kalikoilla, kuten oppipojat."

Prinssin silmät salamoivat. Hän sanoi --

"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän."

"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin."

"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka."

"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee
sukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja
sukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja -- --"

"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä!
Jatka, mä pyydän."

"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä;
me leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja
välistä leivomme me leivoksia mudasta -- oi, sinä oivallinen muta,
jolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! -- Me oikein
piehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne."

"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan
yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua
jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman
kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko
kruununi mennä!"

"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette
puettu, sir!"

"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois
repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt
onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää,
on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee
tiellemme."

Muutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna
Tomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu
kuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat
vieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei
näkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan,
sitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt
prinssi --

"Mitä sanot sinä tästä?"

"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy
laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."

"Sitten tahdon _minä_ sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat
silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus,
samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme
alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun
minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin
voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies -- Kuules, eikö
tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"

"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että
sotamies raukat -- - --"

"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi
pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas
-- Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."

Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään
kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa
repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan
suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa
sitä ja huusi --

"Auki! Auki portit!"

Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi
sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta,
antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään
pari kertaa maantiellä, ja sanoi --

"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen
korkeudeltaan."

Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös
mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen --

"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää
hirteen, koska olet koskenut minuun."

Sotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen --

"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne."

Sitten lisäsi hän harmistuneena --

"Mene tiehes, kerjäläissikiö!"

Tässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki
hänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten --

"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in
Prinssille!"



NELJÄS LUKU.

Prinssin vastukset alkavat.


Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti
väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli
pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään
heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja,
jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli
hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet
vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka
sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli
nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän
oli jossakin Londonin cityssä -- siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän
kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat
talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa
purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi;
viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja
tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia
hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon.
Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa;
kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta
sydämmelleen -- hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi
itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas,
isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille
lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä
lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt
niin jalomielisen työn -- ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on
yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään
tai milloin hyvänsä."

Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät,
löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä
harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut
samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi
palvelijoissa ja oppipojissa -- se on: jokaisella oli päälaellaan
pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli
niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta
riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan;
kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka
keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai
alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut
kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli
kylliksi ruma puku.

Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka
synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi --

"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi
haluaa häntä puhutella."

Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari
sanoi --

"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"

Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä
lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun
myrsky, ja eräs poika sanoi --

"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka -- kenties on hän
prinssi itse?"

Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja
sanoi --

"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun
isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."

Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies,
joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen --

"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten
menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan
ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"

Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät
pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa
jalallansa ja sanoi ylpeästi:

"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle
raketuksi!"

Tämä ei ollut enään leikintekoa -- se oli enemmän kuin pilaa. Nauru
taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia
huusi --

"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion,
se se! Fangs, se se!"

Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen -- sen
valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja
revittiin koiran hampaissa.

Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana
sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä
vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa.
Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja
niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista
jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä,
sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän
mutisi itsekseen: "Offal Court -- se on sen paikan nimi; jos mä voin
sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun
siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut -- sillä väki siellä on
vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan
todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa
palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän
oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun
minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja
suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi
vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen
minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa
hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee
sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."

Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli
tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton
prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi
haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä
köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.

Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi

"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän
mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa
ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."

Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja
sanoi malttamattomasti.

"Sinäkö todellakin olet _hänen_ isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi
-- silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut
kotiin."

"_Hänen_ isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä
oon _sinun_ isäs, ja sen sä pian saat syytä -- --"

"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! -- Olen väsynyt, olen
haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on
tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko
minua, mies, usko minua! -- Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan
totta! -- auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in
prinssi!"

Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja
mutisi --

"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!"
-- Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti
nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko
ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole
rehellinen mies!"

Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja
katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi
inhimillisiä syöpäläisiä.



VIIDES LUKU.

Tom korkeudessaan.


Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä
tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin
edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin,
matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia.
Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen
lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään
jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä,
noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti
Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom
leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa,
joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja
valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle
noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi,
jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja
nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä
ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin,
taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut
mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.

Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi
oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään
ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä
kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten
rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja
näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla
selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen
ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että
tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista.
Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa
oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä
hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua
säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja
kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä.
Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:

"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne
hukkaamaan elämäni?"

Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen
vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen
kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen
hovipoika ilmoitti --

"Lady Jane Grey!"

Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti
häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla
äänellä --

"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"

Tomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi --

"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi,
vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa
minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle
repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias
ja pelastakaa minut!"

Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja
kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan
kauhun vallassa. Hän huudahti --

"Te, my lord, polvillanne? -- ja _minun_ edessäni!"

Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa
vaipui alas huoaten --

"Ei apua, ei toivoa. -- Nyt tulevat he kai ja vievät minut".

Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät
huhut läpi palatsin. Kuiskaukset -- sillä kuiskauksia olivat ne aina --
lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden
pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin:
"Prinssi on menettänyt järkensä!"

Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia
lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki
puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista
oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien
näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen --

"_Kuninkaan nimessä_!"

"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla,
eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"

Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet
kuuromykiksi yhtäkkiä.

Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas,
prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien
ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen
vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret
aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan
heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi
hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.

Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven
sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat
seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin
suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset
ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen
partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli
yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja
paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli
tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista,
ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä
synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui -- ja
hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua --

"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata
minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta,
joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"

Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa
myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää
kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja
hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi
häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän --

"Teitäkö, _kuningasta?_ Sitten olen minä todellakin hukassa!"

Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä
vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät
hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan
pettymyksen äänellä --

"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään
nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä
äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."

Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia
nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan
pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja
rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen
mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa
vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän --

"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano
että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"

"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala
varjelkoon!"

"Totta, totta -- hyvä on -- ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä
ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi
sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään -- eikös niin?
Ja tiedäthän myös kuka olet -- eikös niin? Ethän enää anna itsellesi
väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"

"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut
muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin
kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän
erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen.
Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä
sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"

"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas -- rauhoita, rauhoita
levotonta sydäntäsi -- sinä et tule kuolemaan!"

Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen --

"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon
teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi
iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti:
"Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!"
Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä
kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman
ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä
mennä nyt?"

"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä
tahdot mennä?"

Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi --

"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen
tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja
kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja
siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon
en ole tottunut -- oi, sir, antakaa mun mennä!"

Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi
nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä,
jossa oli vähän toivoa --

"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja
järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että
niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."

Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti
samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja
tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi --

"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se
näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan
sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"

Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi --

"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet
oikein."

Kuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin
mainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla --

"Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän."

Hän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa,
aivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten
sanoi hän arasti --

"Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella."

Kuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä
avustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen --

"Älkää häiritkö minua -- se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa
minut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä
häirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet
pian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä". Sen perästä
kääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset
salamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi --

"Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän
ei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen
tehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa
ja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa
hänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä
palajaa." Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: "Hän
on mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen;
ja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa
nyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän
kapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on
vedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda -- minä palan: tämä suru
kalvaa voimaani... Kas niin, ottakaa pikari pois... Tukekaa minua.
Kas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat
kertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas,
olen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen
arvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla
tarpeellisiin toimiin, my lord Hertford."

Yksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä
ja sanoi --

"Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin
perintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein
sopivaa, että syytetty --"

"Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko
tämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa?
Onko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden,
että valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa -- joka on vapaa petturin
tahrasta -- vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan
kautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in
tuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava
uppiniskaisuudestaan!"

Lordi Hertford vastasi --

"Kuninkaan tahto on laki", ja nousten seisaalle meni hän entiselle
paikalleen.

Vähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi --

"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin ... mitä sä pelkäät? Enkö mä ole
sun rakas isäsi?"

"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja
armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta -- mutta -- se surettaa
minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja --"

"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että
sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt,
sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on
sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen
sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt,
prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."

"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka
kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"

"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta
taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini
tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi
Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on
siksi palannut."

Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause
jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen.
Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi
tulee!"

Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui
kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi
todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen
häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi
hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.

Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan
Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta
silmät tuijottivat nuhdellen häneen.

Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus
oli niin synkkä!



KUUDES LUKU.

Tom saa opetusta.


Tomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin
istumaan -- mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli
vanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän
rukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka
sohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen
"enonsa" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan --

"Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole
sopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne."

Lordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän --

"Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii
vaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa
kaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord
Hertfordia ei?"

Huomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli
menetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin
kädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt
parempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi
lordi St. John --

"Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä
valtiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata
heikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes
kaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa
kenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin
suuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa
ja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä
kunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja
tavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta
synnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut
esiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista;
hänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne
kasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan -- ja missä hän ei onnistuisi,
tulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla
tavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa
tilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee
tehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta
niiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa
asiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka
kuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
käytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen
kuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen
kuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa
pian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään
suojaansa."

Lordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi
nöyrästi --

"Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai
sovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen.
Kuningasta täytyy totella."

Lordi Hertford sanoi --

"Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista
vakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista
korkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella,
jott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa."

Tomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat
tulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina
tarkkaavan häntä. Lordi sanoi --

"Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta --
mutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo
terveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon
hänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän
kuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?"

"Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani",
sanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.

Tällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi
lordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti
ovelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella
äänellä --

"Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa
tai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää -- se on
teitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku
seikassa."

Sillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan --

"Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa
toivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte -- _olkaa muistavinanne_
kaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon
muuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän
leikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä
muutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? -- ja
teidän enonne?"

Tom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa,
sillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli
hän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn
mukaan.

Huolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten
kesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin
heittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä
kykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin
hienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla,
jotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin
sattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja
säikähytti häntä kysyen:

"Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my
lord?"

Tom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri
änköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui
puheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen
kohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia
vaikeuksia ja olemaan valmiina niihin --

"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa
kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa
kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"

Tom mumisi jotakin, joka voi käydä myöntymyksestä, mutta tunsi
astuneensa vaaralliselle pohjalle. Hetkisen perästä kerrottiin, että
Tom ei tulisi lukemaan mitään lähimmässä tulevaisuudessa, johon
pikkuinen Lady huudahti --

"Se on vahinko, suuri vahinko! Teillä oli niin suuri menestys. Mutta
odottakaa vain maltilla parempaa aikaa; siihen ei ole kauvas. Te
tulette olemaan yhtä oppinut kuin teidän isänne ja tulemaan mestariksi
yhtä monessa kielessä kuin hän, hyvä prinssini."

"Mun isäni!" huudahti Tom, hetkeksi aivan poissa roolistaan. "Minä
uskon, että hän tuskin osaa puhua omaansakaan niin, että kukaan muu
kuin sika, joka piehtaroipi lätissään, voi häntä ymmärtää; ja mitä
tulee hänen oppiinsa muuten, niin -- --"

Hän katsahti ylös ja huomasi vakavan varoituksen lordi St. Johnin
silmissä.

Hän hillitsi itseään, tulipunaisena, ja jatkoi sitten hiljaisella ja
synkällä äänellä: "Oi, mun tautini kiusaa minua taas, ja mun ajatukseni
ajelehtivat. Minä en tarkoittanut mitään loukkaavaa kuninkaalle."

"Me tiedämme sen, sir", sanoi prinsessa Elisabeth, tarttui "veljensä"
kämmeneeseen, jonka hän kunnioituksella ja hellyydellä painoi omiensa
väliin; "älkää olko levoton tässä kohden. Vika ei ole teissä, vaan
teidän taudissanne."

"Te olette laupias lohduttaja, armas lady", sanoi Tom kiitollisena, "ja
mun sydämmeni manaa minua kiittämään teitä siitä, jos rohkenen."

Kerran ampui pikkuinen veitikka lady Jane helpon kreikkalaisen lauseen
Tomiin. Prinsessa Elisabethin sukkela silmä havaitsi kuitenkin heti
ampumataulun otsan kirkkaasta valkeudesta, että laukaus oli mennyt ohi;
hän lähetti sen tähden täydelleen levollisena oikein yhteislaukauksen
sointuvalla Kreikan kielellä Tomin avuksi ja käänsi sen perästä suoraa
päätä puheen toisaalle.

Aika kului ylimalkain miellyttävästi ja samalla jotakuinkin tasaisesti.
Pahkat ja hietasärkät kävivät yhä harvinaisemmiksi, ja Tom kävi yhä
levollisemmaksi, nähdessään miten kaikki olit suloisen taipuisat häntä
auttamaan ja peittelemään hänen erehdyksiänsä. Kun kävi selville, että
pikku ladyt tulisivat seuraamaan häntä lordmayor'in pitoihin sinä
iltana, niin hänen sydämmensä paisui huojennusta ja iloa, sillä hän
tunsi, ettei hän olisi ilman ystävittä nyt, kaiken tuon vierasjoukon
seassa, samalla kun tuntia ennemmin ajatus heidän mukana-olostaan olisi
vaikuttanut kovan kauhun hänessä.

Tomin molemmat suojelusenkelit, nuo kaksi lordia, eivät olleet niin
lohtuneet tästä puhelusta kuin muut osalliset. He tunsivat itsensä
ikäänkuin heidän olisi luotsattava suuri laiva vaarallisen väylän
läpi; heidän täytyi aina olla varoillansa, eikä virka tuntunut
lapsenleikiltä. Kun sen tähden viimeinkin ladiein visiiti oli
kulumassa loppuun ja lordi Guilford Dudley ilmoitettiin, huomasivat
he, ettei heidän hoidokastansa ainoastaan ollut kylliksi koeteltu
täksi kertaa, vaan myöskin, ett'eivät he itse olleet paraimmalla
tuulella kääntääksensä laivaansa ja alkaaksensa tuon vaivaloisen matkan
uudestaan. Niin he siis kunnioittavimmin pyysivät Tomin ilmoittamaan
estettä, minkä hän olikin sangen iloinen tekemään vaikka olikin
nähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla
hänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy
juhlaan.

Puhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota
Tom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi
hälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina
kekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella
ystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi --

"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?"

Tom sanoi --

"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he
mielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin
antaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä
vallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän
olonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän
kanssanne!" Sitten hymyili hän itsekseen: "Se ei ole turhan takia
kuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja
samalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he
koristavat ja kaunistavat puhettansa!"

Kun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan
uupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi --

"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin
loukkoon lepäämään?"

Lordi Hertfort sanoi --

"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän
on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän
täytyy pian lähteä City'iin."

Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn
pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin
heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen
liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa
oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi
toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.

Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät
jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin
toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän
tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan
itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi
hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi
vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani
myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho
viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian
täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut
lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä
lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle
-- ja heille myös.

Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden
kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen
edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John --

"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"

"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni
poika on hullu -- hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on
hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"

"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään
epäilyksiä siitä, että -- -- -- että -- -- --"

Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa
arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä,
katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui --

"Puhukaa suunne puhtaaksi -- eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta
kuin minä. Epäilyksiä mistä?"

"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat
mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta
pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta,
että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? --
eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia
vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa _eroitus_, joka erittäin
esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa
ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi
viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen
tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat
hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka
ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan
helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa
lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän
ole mikään prinssi, ja siksi --"

"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko
unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen,
jos kuuntelen teitä."

St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan --

"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle
tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta
enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä
kalua."

"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei
täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin
lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika;
eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa
tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa
kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä,
ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley,
tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän
oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen,
jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä
olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut
kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi
voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on
todellinen prinssi -- tunnen hänet hyvin -- ja hän on ennen pitkää
oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän
seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."

Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä
virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli
vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet
sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas
pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja
mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein
alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen --

"Joutavia, hän _on_ prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että
voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin
ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin,
niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla
viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta,
hulluutta!"

Heti sen jälkeen sanoi hän --

"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin _se_
olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty
petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas,
prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi _kieltänyt_ tämän arvonsa ja
väitellyt tätä ylennystään vastaan? _Ei!_ St. Swithin'in sielun kautta,
ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"



SEITSEMÄS LUKU.

Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.


Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta
määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna
yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista,
kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella
komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi
katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja
kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi,
sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia
palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi
heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta
häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan
hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan
pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin
juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä
edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa
Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä
maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi,
tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana
lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan
virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten,
jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut
niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi
sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput
ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra,
oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän
oli -- sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi
Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi
Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi
näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta
he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom
sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.

Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli
satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää
kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän
nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä
suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen
prinssinsä sillä lailla iskettynä.

Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään
nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli
ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se
hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti --

"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."

Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden
osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.

Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi,
mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä
jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa
eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä
vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä.
Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei
kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta
seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan
kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli
saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt
nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä
hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen
nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi
osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä,
sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen
silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät
tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena --

"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti.
Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen,
sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."

Ei kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja
katsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli
vastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri,
eikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä
sen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut
ketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren
ulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua.
Ah! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa.
Kuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo
vierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili
apua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi
itselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen,
jos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta
taakkaa raappimalla itse nenäänsä.

Aterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään
suurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla
hänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen
Ruokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen
tarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten
kohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen
perästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi --

"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole
kylliksi karvasta."

Tämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet
hänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään
naurutuulelle.

Tomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä
tietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun
hovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet
silmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei
kukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.

Omasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen
kabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen
koukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta
teräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla
kaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma
-- sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom
pani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset
esineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo
hetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää
yritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka
hän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne
suuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten
kiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis
pani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa
pähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran,
siitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi.
Kun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin
houkuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja
Englannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas
kallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä
innolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.



KAHDEKSAS LUKU.

Kysymys sinettimestä.


Kello viiden aikaan heräsi kuningas Henrik VIII virkistämättömästä
unestaan ja mumisi itsekseen: "Levottomat unet, levottomat unet!
Minun loppuni lähenee nyt; sen sanovat minulle nämä varoitukset, ja
mun hiljenevä valtasuoneni sen vahvistaa." Heti sen jälkeen leimahti
salaman tuli hänen silmästään, ja hän hyrähti: "En tahdo kuitenkaan
kuolla, ennenkun _hän_ on mennyt edelle."

Hänen aateliset palvelijansa huomasivat hänen olevan valveilla, ja
yksi heistä kysyi hänen tahtoansa lordkanslerin suhteen, joka odotti
ulkopuolella.

"Laskekaa hänet sisään, laskekaa hänet sisään!" huudahti kuningas
malttamattomasti.

Lordkansleri astui sisään, polvistui hänen vuoteensa viereen ja sanoi --

"Olen vienyt määräyksen, ja valtakunnan päärit seisovat nyt, kuninkaan
käskyn mukaan, juhlapuvussaan parlamentin aidakkeen edessä, jossa he,
vahvistettuaan Norfolkin herttuan tuomion, alamaisuudella odottavat
teidän majesteettinne enempää päätöstä asiassa."

Kuninkaan kasvoissa välkähti raivoisa riemu. Hän sanoi --

"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini
eteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka
pelastaa minut -- --"

Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen
poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen
tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä --

"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian
myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta
joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä,
koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille
valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä,
ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee
taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä
iloita."

"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän
majesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä
voin välimmiten ryhtyä toimeen."

"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?"

"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa
kaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään
käytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi
käyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla."

"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt... Mutta mihin minä sen
panin?... Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini
on tahtonut minut pettää -- -- Se on merkillistä, merkillistä -- --"

Kuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon
tuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa
mihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja
tarjosi tiedoksi --

"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea
ilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te
jätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin
käsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun -- --"

"Totta, aivan totta!" keskeytti kuningas. "Noutakaa se! Joutukaa, aika
rientää!"

Lordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin,
huolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen --

"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja
ja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin
onneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on
vastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä
asiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista
ja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän
jonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut
-- --"

Huokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä
sanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään --

"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen
päällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä
kohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla
vanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle
rauhaa."

Hän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken
päästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen,
kunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla
hänen kasvojaan punasi vihan vimma --

"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti
tule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava
lepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!"

Kansleri vapisi ja vastasi --

"Hyvä majesteetti, rukoilen armoa! Odotin vain sinetintä."

"Oletko sä menettänyt järkesi, mies? Pieni sinetin, jonka mä muinoin
aina otin mukaani ulkomaille, on minun aarreaitassani. Ja koska suuri
valtakunnan sinetin on hukassa, eikö tämä kelpaa? Ootko sä menettänyt
järkesi? Saat mennä! Ja kuule nyt: älä tule takaisin, ennenkun sulla on
hänen päänsä mukanas."

Kansleri parka oli nopsa poistumaan tästä vaarallisesta seurasta.
Komitea ei liioin hukannut aikaansa, vaan antoi kuninkaallisen
vahvistuksen tuon orjamaisen parlamentin työlle ja määräsi huomispäivän
ensimmäisen Englannin päärin, tuon onnettoman Norfolkin herttuan
mestauspäiväksi.



YHDEKSÄS LUKU.

Juhlakulku joella.


Kello yhdeksän illalla loisti laaja joenpuoleinen osa palatsista
häikäisevästä valosta. Joki itse oli, niin kauvas kuin silmä
kannatti City'in päin, niin tiheästi peitettynä soutuveneillä ja
huvialuksilla, kaikki koristettuina värillisillä lyhdyillä ja aaltojen
hiljaisesti tuudittamina, että joki oli hehkuvan, äärettömän puutarhan
kaltainen, jonka kukkasia kesätuuli hiljaa liikutteli. Suuri terassi
kivipenkereineen, joka johti alas jokeen ja oli kylliksi tilava
saksalaisen ruhtinaskunnan koko armeijalle heilua, se kelpasi nähdä,
rivineen kuninkaallisia partuskamiehiä loistavissa tamineissa ja
joukkoineen kalliisti puettuja palvelijoita, jotka juoksivat ylös alas,
edestakaisin valmistuksien hommissa.

Nyt annettiin eräs komento, ja heti katosi jokainen elävä sielu
penkeriltä. Ilma kävi oikein raskaaksi odotuksen ja jännityksen
hiljaisuudesta. Niin kauvas kuin silmä kantoi, saattoi nähdä
ihmislaumojen nousevan veneissä, varjostavan silmiään lyhtyjen ja
soihtujen valosta ja tarkkaavan palatsia.

Jono, jossa oli neljä- tai viisikymmentä huvialusta, laski ylöspäin
rappusiin. Ne olit rikkaasti kullatut ja niiden korkeat keulat ja perät
kaunistetut taiteellisilla veistoksilla. Muutamat näistä veneistä
olit koristetut lipuilla ja viirikkeillä, toiset, kultakankailla
ja verhoilla, joissa oli koruompeloituja vaakunakilpiä; toiset
taasen silkkilipuilla, joissa oli lukemattomia pieniä kulkusia,
jotka päästelivät hillittyjä säveliä iloisaa soitantoa joka kerta
kun tuulenviimat välähtelit lipuissa; toisilla, joilla oli vielä
korkeampi vaatimus, ne kun kuuluivat aatelisille prinssin lähimmässä
ympäristössä, oli laitansa ihailtavasti kaunistettu kilvillä, joissa
vaakunat loistivat tuhansin sätein. Jokaista valtiovenettä hinasi
tenderi. Paitsi soutajia oli joka tenderissä joukko aseenkantajia
kiiltävissä kypärissä ja rintahaarniskoissa sekä soittokunta.

Odotetun juhlakulkueen etujoukko, komppania partuskamiehiä, ilmestyi
nyt suurelle portille. "Ne olit puetut musta- ja ruskeajuomuisiin
housuihin, samettilakkeihin, joiden sivuissa oli hopearuusuja,
költereihin ruskeanpunaisesta ja sinisestä verasta, jotka oli
koristettu sekä edestä että takaa kolmella kultaan kudotulla
höyhenellä, prinssin vaakunalla. Heidän partuskasauvansa olit
peitetyt tulipunaisella sametilla, kiinnitettynä kultanauloilla, sekä
koristetut tupsuilla. Jakautuen oikealle ja vasemmalle, muodostivat he
kaksi pitkää riviä, jotka ulottuivat palatsin portilta veden reunaan
saakka. Paksun, raitaisen kankaan eli maton käärivät sitten auki ja
asettivat alas näiden rivien väliin prinssin kulta- ja purppurapukuihin
puetut palvelijat. Kun tämä oli tehty, kaikui sisältäpäin torvien
alkusoitto. Vilkas vastine vyörähti soittokunnilta veden päällä, ja
kaksi marsalkkaa, valkoiset airueensauvat kädessä, astui hitailla
ja juhlallisilla askelilla portista. Heitä seurasi upseeri pitäen
kansalaissauvaa, hänen perästään tuli toinen kantaen City'n miekkaa;
sitten useampia virkamiehiä City'n suojeluskunnasta, täydessä
paraatipuvussa ja kunniamerkkeillä hihoissaan; sitten sukkarihman
tähtikunnan marsalkka airuetakissaan; sitten useampia ritaria Bathin
tähtikunnasta, jokaisella valkoinen nauha hihoissaan; sitten esquirit;
sitten tuomarit tulipunaisissa puvuissaan ja lakeissaan; sitten
Englannin lordkansleri tulipunaisessa kaapussaan, joka oli auki edestä
ja reunustettu oravannahoilla; sitten lähetyskunta kaupunginvanhimmista
punaisissa vaipoissaan; ja sitten päämiehet muutamista ammattikunnista,
heidän juhlapuvuissaan. Nyt tuli kaksitoista Ranskan herraa
loistavissa puvuissa, se on: valkoisissa, kullalla ripsoitetuissa
damastiröijyissä, lyhyissä, punaisissa samettivaipoissa, jotka oli
reunustettu orvokinvärisellä taftisilkillä, ja lihankarvaisissa
polvihousuissa; ja he astuivat rappusia alaspäin, he kuuluivat Ranskan
lähettilään seurueeseen, ja heitä seurasi kaksitoista herraa Espanjan
lähettilään saattojoukosta, puettuja mustaan samettiin ilman mitään
muuta koristusta. Niiden perästä tuli useampia Englannin aatelismiehiä
seurueineen."

Uusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo
sittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos,
puettuna "takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan
tulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella
verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen
päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin,
kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto
kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle
ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle
ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä,
ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan
tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi
nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.

Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli
varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä
jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä
vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella
höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä
helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla.
Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten
ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen,
salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä
viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja
tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!



KYMMENES LUKU.

Prinssin vastukset.


Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal
Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä.
Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan
vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä
kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan
vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes
John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa
siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja
sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan
ranteeseensa. Canty ärjäsi --

"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"

Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle
vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä
yksinään pimeässä. -- Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän
pienen välikohtauksen häiritä huviaan.

Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli
suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa
koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja
asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo
istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka
olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin.
Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa
siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle --

"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua,
ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi
miten tahot. -- Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta,
jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"

Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän
heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen --

"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua
puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen
Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."

Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja
melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä
hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen
määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli
vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa
ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen
tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen --

"Oi, Tom raukka, poika raukka!"

Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen
ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden.
Sanoi sitten --

"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt
surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti
puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut
äitisi sydämmen."

Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi --

"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole
milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun
isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."

"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa
kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä.
Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt
menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja
rakastaa sinua?"

Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti --

"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta
minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."

Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen
silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.

"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! -- mitä? Hei! Onko
teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas
polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"

Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti
rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi --

"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen
mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."

"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä
voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."

Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa
afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen --

"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin
omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, -- kaikki nämä rahat puolvuoden
hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla
kerjuullasi."

Prinssi sanoi --

"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä
olen kuninkaan poika."

Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti
hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa
vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista
ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa,
mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi
tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen --

"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen
täyttää tahtonsa minuun yksinään."

Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa
kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä
oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä
selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.

"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän
huvitukseen."

Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin
Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan,
ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet
hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin
hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä,
kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen
korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta
pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, -- ainakin
mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu
vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja
hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja
käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi,
ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja
uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki
vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa
vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.

Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä
nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin
käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä,
hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut
kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen
vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika
todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä
hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja
suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei
tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi
häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä
tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän
saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka
selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja
sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No
niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden
hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä
tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada
toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa
perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki -- ei mikään
koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään
epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän
oli kiduttanut päätänsä turhaan -- näytti selvältä, että hänen täytyi
jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen
mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja
hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli
sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto,
jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus
antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset
vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän
toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän,
mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet _silloin_, olisin
tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti
hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai
aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä,
niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet,
kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella -- olen sen nähnyt sata
kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen
sen tietävä?"

Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää
kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin
hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän
kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään
lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo
selälleen -- mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.

Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan,
mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa
jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti
itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että
hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen,
mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen
_kätensä_ eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole
voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"

Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut
ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa
tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan -- sen pettäminen oli
epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan
vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla -- samoilla
tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni
nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä
luopua -- en, en voi, en voi -- hän _on_, kun onkin, poikani."

Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat
vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava
väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään
uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut.
Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa
alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla.
Hän mumisi --

"Sir William!"

Ja hetkisen perästä --

"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen
uni mitä koskaan -- -- -- Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani
kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä
ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat
palkk -- --"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä
kutsut?"

"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"

"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen
unohtanut! Sinä et ole viisas -- poika raukka, sinä et ole viisas; oi,
etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän,
pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"

Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto
kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä,
ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja
valittaen --

"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"

Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli
karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei
hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen
kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu
rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin
roistoväki ja varkaat.

Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi --

"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"

Ääni ulkoa vastasi --

"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"

"En, en tiiä enkä huoli tietää."

"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on
pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi,
isä Andrew!"

"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä
äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa -- tai jääkää tänne kuolemaan!"

Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla
ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni
ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle
hiljaisella äänellä tämän varotuksen --

"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä
otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s'
on sanottu!"

Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa --

"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa
Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen
liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki
muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."

Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen,
eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi,
tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli
pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi,
ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa,
Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti
värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti
pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella
lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla
nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.

John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi
paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa
nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he
erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn
seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän
sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies,
melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi
kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies
paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen --

"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas
ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"

"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti;
"ota pois kätes ja anna mun mennä."

"Jos oot sillä tuulella, niin _et pääse_ ohi, ennenkus oot juonut
Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi
päättävästi hältä tien.

"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"

Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat --

"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja,
muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."

Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui
kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua
servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan
järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään
maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä
tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin
käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi,
kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä
aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet
Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.

Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa,
huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen
seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen
sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen,
että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän
edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.

Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana -- etsiä
tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi.
Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa
sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin
ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita
siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.



YHDESTOISTA LUKU.

Guildhall'issa.


Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti
kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti
valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä
soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City
lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä
kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu,
kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen
oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle
ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä
rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen
lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.

Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit
nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista
ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään,
prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.

Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä
myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna
taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta,
jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui
viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn
keskipaikkaan.

Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden
kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall
Street'iä pitkin Guildhall'iin.

Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla
juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut
kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset
vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa
salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja
kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli
palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän
tuoliensa taakse.

Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn
kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin
keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog,
kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo
aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten
kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava
kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla,
ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua
kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.

Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan --
ja hänen kanssaan koko seurakunta -- ja hän joi komeasta kullatusta
astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni
lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.

Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita
kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina
päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen
ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:

"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi,
jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla
jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he
olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa
nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen
kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli
reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista
oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli
harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa
kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän
perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan
viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu
kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla
punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja
punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu
Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut
punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla,
mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen _mörkö_. Sitten lemmenlaulajat,
jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt
tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."

Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä
"villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit
kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, -- samalla
seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa
oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja
vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli
hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan
ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää.
Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan,
ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon.
Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja
uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli,
ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan --

"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen
Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä,
ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin
minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"

"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo
poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas;
ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä
kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla
häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden
kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."

Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja
ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa
olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden
kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa
oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan
oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen
vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa;
hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi.
Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja
irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!"
"Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee --
ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois -- hevoslampeen hänen
pentunsa!"

Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen
ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka
tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen
litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa
se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka
vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen
pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne,
mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti
vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään,
hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien
toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko
ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat
jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian
turvassa vaarasta ja väkijoukosta.

Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien
remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli
hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni -- tuon kuninkaan lähettilään
ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä
kuulteli.

Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli --

"Kuningas on kuollut!"

Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille.
Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen,
kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti
jyskyttävän kartanoa --

"Kauvan eläköön kuningas!"

Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän
näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin
hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen
kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord
Hertfordin korvaan --

"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä
nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi
oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään
nousisi minua vastustamaan?"

"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun
hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas --
teidän sananne on lakia."

Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen --

"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden
laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää
Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole
kuoleva!"[4]

Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa
suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen
ihastushuuto remahti --

"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"



KAHDESTOISTA LUKU.

Prinssi ja hänen pelastajansa.


Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta,
poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän
tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin
siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä
lujasti kiinni prinssin -- ei, vaan kuninkaan -- ranteesta. Tuo mahtava
uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta:
"Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän
raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi
paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet;
sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena
muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi
hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi
hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi
kappaleeksi tämän matoisen maan päällä -- silloin toinen roima huuto,
kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön
kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen
lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta
ja eriskummaiselta tämä tuntuukin -- _minä olen kuningas_!"

Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi
sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta,
ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana
valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin
puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja
perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen
rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan;
sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat
rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa
ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen
-- Londonia ja Southwark'ia -- hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta
muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin
sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka
oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit
poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja
oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä -- ja kaikki
heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti
ylimyskuntansa -- hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja
muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä
viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren
historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina
puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit
pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa
oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi,
tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä,
vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään
mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset
ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva,
joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen
hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine
astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja
että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin
itse asiassa -- tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme --
kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa;
sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa
pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.

Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla,
kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia
kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta
seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta
sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei
voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin
kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni
hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja
vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden
loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen
kuuluessa sen päältä.

Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta
"kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille -- nimittäin
mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit
lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me
poikkesimme aineestamme.

Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään
ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni --

"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste.
Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän
oottaa, hunsvotti!" -- ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.

Miles Hendon astui väliin, sanoen --

"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas.
Mitä sinun tulee poikaan?"

"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän
minun poikani."

"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.

"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni
pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai
ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja
herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."

"Minä jään, minä jään -- min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja
tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."

"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."

"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan;
"väkisen minä hänet -- --"

"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan
sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan.
Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin
suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi
rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt,
että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot
hänen isänsä tai et -- ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen
kengissä -- niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle
kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja
joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole
hemmotteleva luonnostani."

John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä
väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin
huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös.
Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja
muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli
pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja
pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut
jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi
aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi
unentohrussaan --

"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän
vaipui kohdastaan syvään uneen.

Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen --

"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen
kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella,
kuin olisit ne hänen omansa -- sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai
'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan
sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä
tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on
hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon
olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti
häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan
ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille
halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä
on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon
häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen
vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi
häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian
ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."

Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä
osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli
takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen
väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi --

"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman
peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä
mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin
vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."

Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään,
riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut
purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" -- ja
sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen
vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen --

"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi;
se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in
prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi,
vaan kuningas -- mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen
päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään
kuninkaaksi... Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä,
joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni,
niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa
minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä,
vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh -- ei, ennen mä
muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan _hänen_ sekaantua asiaan, tuon
kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään -- ja suoraa
päätä."

Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti
pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä
ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella
itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka
äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten
tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi
huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles
Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt
hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:

"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta
ottakaa nyt tämä yllenne -- minä en tarvitse sitä enään."

Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä
odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:

"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan
lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta
oikein aika miehen taas, usko pois!"

Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria
vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa
vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:

"No, mikä nyt on?"

"Hyvä sir, tahdon pestä."

"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen
joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja
aivan niinkuin omassa pirtissäsi."

Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran
kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon
tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi --

"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"

"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"

Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi
itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi
hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä
jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa
-- pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan,
ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään
muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja
hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis
syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen
tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi --

"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"

Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi
itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan!
se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut
kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan _kuningas!_ No,
olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei
ole neuvona -- olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut
Toweriin!"

Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä,
asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla
hovikeikarin tavalla kuin osasi.

Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden
jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa
tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne
olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"

"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen:
"Jos minun _pitää_ mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy
mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en
saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu
näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain
vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."

Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi:
"Mielin tuntea sinut -- kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin
jalolta mieheltä ja niin ylevältä -- oletko aatelismies?"

"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni
on paronetti -- pienempiä lordia ritarikunnasta[5] -- sir Richard
Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."

"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka -- kerro mulle historiasi."

"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties
se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard,
on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun
paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur,
sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja
mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen
-- oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen
kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin -- kypsä rutkale
yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur
kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith,
serkkuni -- hän oli silloin kuudentoista -- kaunis, lempeä tyttö,
kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen
perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua.
Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei
tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä
toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti
toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä
meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka
hän sanoi rakastavansa häntä itseään -- mutta s' olikin hänen tapansa
sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa
vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten
ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja
uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä.
Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan
puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja
taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan -- ja nämä
ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan
itseänsä. Minä olin hurja -- niin, totta puhuakseni _hyvinkin_ hurja,
mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa
muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin
siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään,
joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin
veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että
veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että,
jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin
-- mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa
kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa
mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä
löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne
tuonut -- ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja
muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus
siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."

"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan
ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä
tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti
karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa
jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka
ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani.
Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja
pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä
kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista,
mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen
asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."

"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen
silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta -- pyhän ristin
kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."

Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä,
päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken
kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun
kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen --

"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään
tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut
tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä,
jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen
pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin
kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani;
hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on
parantuva taudistaan! -- hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi --
sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi -- ja silloin sanon minä
ylpeänä: Niin, hän on minun -- minä otin hänet, hänen ollessaan
koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja
sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi -- katsokaa häntä, huomatkaa
hänet -- enkö ollut oikeassa!"

Kuningas puhui -- miettivästi ja tarkalleen --

"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties
mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus
vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on
kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."

Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli
juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen
sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä
toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä,
ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota
jaloa tarjousta -- aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi
muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti
niin tärkeää asiaa.

Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se
on oikein -- toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että
tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan
kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen
sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta
menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen --

"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen
velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään
ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan
palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka
selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän
armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen
ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon
pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten
ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä
kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi
ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän
oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat
mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin
tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta
vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin
valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena
pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa
ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt
hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun
suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua.
Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä
ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman,
maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy
polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani,
mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden
olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä
kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten
teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole
kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään
saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään
hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla
sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen,
anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että
myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle -- se on mulle aivan riittävä
palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun
jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme _istua_ Englannin
majesteetin läsnä ollessa!"

"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti --
antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla -- "nouskaa ylös ja istukaa.
Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen
kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."

Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui
tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on
mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos
en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain,
kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä
hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja
varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema
moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa -- en, Jumala
varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle,
on hänelle _todellinen_. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta
ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu."
Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla
kunnianimelläni! -- mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani
ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä
nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."



KOLMASTOISTA LUKU.

Prinssin katoaminen.


Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi
--

"Vetäkää yltäni nämä repaleet" -- tarkoittaen vaatteitaan.

Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä
hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui
surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten
ennen -- totta tosiaan, mitä _minä_ nyt teen?" Pikku kuningas huomasi
hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet
uneliaasti --

"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut
huolensa sikeään uneen.

"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon
kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."

Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta
vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti --

"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin
Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."

Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän,
paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale
kerrassaan -- ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur
hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.

"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen
toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te
vielä -- teille se on tarpeen. Kas niin -- antakaa mun peittää päänne
myös -- sen pikemmin lämpenette."

Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä
puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa
takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan
täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman
kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se
oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten
itsekseen --

"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä
kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii --

    "Oli vaimo kaupungissa,
    Meidän kaupun -- --

"Hän liikkui, luulen mä -- mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä;
ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään
ja hän on niin uupunut, poika parka -- -- -- Tämä nuttu -- se on hyvä
kyllä -- pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä
toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään
haitaksi -- -- -- _Nämä_ on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen
pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina -- varmaankin jotain uutta ja
kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin
sekä talvella että kesällä -- -- -- Kunpahan lanka olisi leipää, kun
sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen
silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa
saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin
miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti
-- - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on
päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään,
milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas
neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä
ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti
ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.

"Ravintola on maksettu -- aamiainen myös, jok' on tulossa -- ja onpa
vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin,
jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in
iloihin --

    "Hän lempi miest -- -- --

"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!... No, vähät siitä
-- ei s'ollut ensimmäinen kerta -- mutt' eipä liioin lystiäkään... Me
saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi
menevät ja raskas sekamielesi myös --

    "Hän lempi miestään armaasti,
    Mutt' toinen lempi -- --

"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" -- hän piti kädellään ylhäällä
vaatteita ja katseli niitä ihmetellen -- "ne näyttävät niin
juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet
pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi --

    "Hän lempi miestään armaasti,
    Mutt' toinen lempi häntä -- --

"Tosiaankin, s' on tehty -- hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty!
Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle,
ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille
ja -- tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! -- hän ei vastaa --
kuulkaa valtiaani! -- totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää
persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi,
Mitä!"

Hän veti pois peitteen -- poika oli kadonnut!

Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi
hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.
Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.
Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.

"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!"
pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että
tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss'
on poika?"

Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.

"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs
nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne
tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin
puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja
toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet
'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen
ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos
teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta -- ja
sitten -- --"

"Ja sitten sinä olet pöllö! -- pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön
koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut.
Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan
häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin,
kuin joku makaisi sen alla -- oliko se sattumuksesta?"

"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä --
hänen ku tuli poikaa hakemaan."

"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen -- voittaakseen
aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"

"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."

"Onko se vissiä?"

"On, teidän ylhäisyytenne."

"Älä nyt hätäile laisinkaan -- mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."

Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi --

"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että
juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin
roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai
heidät kiinni -- --"

"Niin mitä _silloin?_ -- puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.

"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään,
varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska
oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin
ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään _minua_
tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta
lasta niistä synneistä, jotka -- --"

"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin
sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"

"Juur niin, teidän ylhäisyytenne -- sillä kuten vasta sanoin tuosta
siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin -- --"

"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan
sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa,
sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se
katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut,
mun pieni mielivikainen herra raukkani -- s'oli katkeraa minun ajatella
-- ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa
ei, sä _et_ ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen
tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen
aamiaisensa -- ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt -- rotat
saakoot sen -- riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi
itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti
itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi
hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän
_meni_, -- hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä
pyysi -- kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi
se."



NELJÄSTOISTA LUKU.

"Le roi est mort -- vive le roi."


Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta
unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien
saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan,
pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi
ihastunut, vaikka varovainen huudahus --

"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin
hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet
pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä
hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun
kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"

Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui --

"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"

"Käskeä? -- -- -- Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano -- kuka olen
minä?"

"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään
olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."

Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti --

"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir --
jättäkää minut yksin suruineni."

Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen.
Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä,
jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan
pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi
ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi
kaksitoista kiiltävää uutta pennyä -- ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä
ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi --

"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun
murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä
joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista
kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro -- pidä salaisuutena."

Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen
itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun
kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa
selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut
minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja
repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"

Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä,
mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä
kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen --

"Ne on sinulle! -- kaikki tyyni, jok' ainoa! -- Sinulle ja Betille ja
Nanille -- ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"

Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen --

"On jo kulunut päivää -- eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"

Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli
haihtunut hajallensa -- hän oli vati valveilla.

Hän avasi silmänsä -- rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi
oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä
unennäöstä haihtui pois -- poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja
kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin
-- surun väriin --, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi
istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa
seuraa.

Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui
ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa
hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin
hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä
Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille,
joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi
sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle
Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle
herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston
Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle
Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi
sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle
Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin
Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi
sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin
päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt
poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon
kulkemista kädestä käteen tulipalossa.

Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen
juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin,
että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki
pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi,
että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan.
Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri
pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti
lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn
Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my
lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa
kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille
kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle
Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa,
my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle
Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle
Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle
herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle
Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin
Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille --
ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa!
katsokaa!" -- kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin
käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä
oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä
kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!"
-- "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän
nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen,
sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä
tuotiin.

Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin
kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen
virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla
käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen
taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille.
Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän
mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan
ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa
purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle
aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä
mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja
polvistuen.

Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen
suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä
aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, --
saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä
valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen
viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.

Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli
asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään
Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin -- tyhjä muoto,
vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli
turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä
päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion
majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden
toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin
lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward
Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa --

Tom ei kuunnellut -- aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.
Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi --

"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"

"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."

"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"

Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän
oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän
pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin
hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.

Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten
lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana
päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.

Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi --

"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat
lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän
onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin
valtakuntaa."

Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä
kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000
puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena -- summa niin suuri, että
se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan,
että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin
yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli
typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina
vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan
vilkkaalla ymmärryksellä --

"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää.
Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on,
että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat
vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain
hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat
ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille
muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään.
Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella,
Billingsgate-kadulla -- --"

Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä
ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys
läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut
huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.

Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään
oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä,
sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle
kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa
hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon
helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi.
Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut
mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka
tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut
soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in
pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista,
kuin joutuisivat joutilaiksi" -- jos näet nykyinen majesteetti siihen
suostuisi.[8]

Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli
maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki
nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in
puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden
kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta
suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen
tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä
ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus:
miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja
antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän
tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet
vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä
ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat
hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan
tohtoria.

Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja
patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä
papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin
haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt,
kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja
auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan,
kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää
parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen
hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun
puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta.
Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan
viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.

Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin
suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen
lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit
masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista
huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa"
-- sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" -- jäähdytti häntä
juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi
ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten,
ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin
kahdentoista vuoden vanha, jonka puku -- költeri, housut ja kaikki
tyyni -- oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja
pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin
punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää
kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui
hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten --

"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"

Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta
huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi --

"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."

"Minun _piiska_-poikani?"

"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey -- Humphrey Marlow."

Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt
ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? --
Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan
ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää?
Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä
tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat
vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan
jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi
hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten
odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin
viisasta -- hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten,
millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään
otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta --

"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja
surun hämmentämä -- --"

"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten
sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat --
hänen järkensä on mennyttä kalua -- voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto
periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei
sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."

"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua,"
sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään -- mä paranen pian --
pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin
ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan
niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut
sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."

"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen
koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut
siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä
-- aamupäivätunnilla -- muistatteko sen?"

"Kyllä -- luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta -- jos
olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen
virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.)
Niin, muistuneepa mieleen nyt -- mutta jatka sinä."

"-- -- Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten
hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan -- ja -- --"

"Antaa _sinulle_ selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin,
että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi _sinua_ minun
virheistäni?"

"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina
löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."

"S' on tosi -- minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti --
jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut
virkaasi laimeasti, ja -- --"

"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin
palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa _teille_ opetusta?"

"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä
siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu
suus' puhtaaks."

"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa
selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun
hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan
minä maksun".[9]

Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta
tämäpä on mitä kummallisin asia, -- mitä merkillisin, mitä erinomaisin
seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri
poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani -- taivas
suokoon, ett' olisivat sen tehneet! -- Jospa he tämän tekisivät,
niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa
vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä --

"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."

"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty
täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein
sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä
tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan
teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin
minunkin avukseni."

"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"

"Voi, te muistatte siis sen?"

"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain --
sun selkäsi pääsee pöllytyksestä -- minä pidän siitä huolen."

"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin -- -- --"

Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan,
sanoen olevansa "suopealla tuulella."

"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun
te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte
te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi
nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista,
että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että
ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin
seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni
samassa."

"Hukassa? Kuinka niin?"

"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi,
niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani
mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako
minua pois!"

Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä
puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän --

"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä
pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti."
Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä
puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin
Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen
kaikki surut -- minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä
niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle
kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."

Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa --

"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
Marlowin perhe mun jälkeeni."

Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka
voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja
Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan";
sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun
tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista
kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi
Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen
aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna
todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän
päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten
aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin
kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi
olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi
Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.

Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti
joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta
oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät
viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän
päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa
ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen
maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti
vaientaisivat yleisen valtasuonen -- jos nimittäin pahat huhut _olisit_
liikkeellä -- kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.

Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille
niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa
tiloissa -- tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain
tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi.
Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin
tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen
Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että
muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka
uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom
kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.

Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä
tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten
kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt.
Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi -- täpliä,
joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti
tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että
hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä --

"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain
tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma
valtiosinetistäkin ratkaistuksi -- tappio, jolla vielä eilen oli
merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen
virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän
armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"

Tom oli ällistyksissään -- valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti
tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna
ja kysyi --

"Millaisella se näytti, my lord?"

Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen
järkensä on taas mennyt menoaan! -- se oli typerästi multa tehty, kun
koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi
puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin
mielestä -- ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.



VIIDESTOISTA LUKU.

Tom kuninkaana.


Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen,
ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa
prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä
ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja
pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin
-- jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja
koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti
hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta
hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton,
saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli
tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea
_tuntea_ kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo
juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.

Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" -- kuten hän sitä ajatuksissaan
nimitti -- - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa.
Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen
ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi
taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja
vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti
piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska
hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.

Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin
edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt
tahtoisi kohota muutamassa suhteessa -- hän ei tuntenut oloansa niin
kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin
ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa;
hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja
tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.

Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä
päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta -- nuo julkiset päivälliset.
Oli muita suurempia asioita ohjelmassa -- niinpä hänen piti tänä
päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen
katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes
noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä
yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti
valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita
oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille
oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen
rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä
katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli
kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.

Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis
tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä
pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset
aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän
vankeuden raskauttavan ikeen.

Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa,
puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken
lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja
hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.

Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut
tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin
ulkopuolella -- eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen
pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun -- näki
Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää
rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja
köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän
oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.

"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään
kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"

"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä
ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan,
ei ole aina niin hullua olla kuninkaana -- välistä saapi hyvityksensä
ja korvauksensa."

Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä
käskyllä --

"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas
käskee".

Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia,
kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan
maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen,
että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta
tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja
korkeutta vastaan.

Kuolemaa -- siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa -- näille onnettomille!
Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki
valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän
ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka
nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut
ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti
tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän
ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas.
Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon --

"Tuokaa ne tänne!"

Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus
oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei
ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti
hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä
luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä
edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi
ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen
asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä,
kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin
itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi:
'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".

Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä
ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka
oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin
tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni
tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä
kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen
siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue
häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia
yleisiä asioita ja hovijuoruja.

Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet,
ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja
kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui
Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä
polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin
tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon
miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin
mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen -- -- -- mutta en
muista missä tai milloin" -- niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti
mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei
kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa
silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi.
Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon
mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä
tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä -- hyvä ja rohkea työ --
vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut
tähän surulliseen asemaan -- -- -- En ole unohtanut sitä päivää enkä
sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain
Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset
tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".

Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi
aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen --

"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"

Virkamies polvistui ja vastasi -- "Teidän majesteettinne suostumuksella
saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta
myrkyttämällä hänet."

Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka
oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.

"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.

"On, aivan selvästi, sire".

Tom huokaili sanoen --

"Viekää hänet pois -- hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä
hällä oli sydän paikallaan -- hm -- hm -- tarkoitan että hän _näyttää_
siltä."

Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli
niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen
poikkinaisilla sanoilla --

"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää
sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on
syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti -- mutta en puhu
siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa.
Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun
tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani!
Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni -- käskekää että minut
hirtetään!"

Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta
tosiaankin, sepä kummallinen _rukous_. Eikö sitten tämä kohtalo sinua
odottanut?"

"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu _elävänä
keitettäväksi"_.

Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen
tointui, huudahti hän:

"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt
vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa
kuolemaa".

Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään
kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen --

"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen -- josta Jumala teitä
varjelkoon! -- niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä
päivänä muistetuksi ja palkituksi."

Tom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen --

"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita
todistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?"

"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään
vääränrahantekijät kuoliaaksi _öljyssä_, mutta heitä ei heitetä siihen
yhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden
päässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten --"

"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!" huudahti Tom
peittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta.
"Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi --
ooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla
rääkkäyksellä".

Kreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo
ja laupias mies luonnollaan -- mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen
luokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi --

"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen
tuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne
kunniaksi".

Alasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin
odottaa sanoen --

"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että
hänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle
mitä tiedätte jutusta".

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että
oikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon
Islington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana -- kolme
todistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän,
kaksi muutamia minuutia myöhemmin -- kipeä mies oli yksinään sinä
aikana ja nukkui -- ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni
tiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään
värveissä ja tulisissa tuskissa".

"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä
myrkkyä?"

"Ei tosin, teidän majesteettinne?"

"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?"

"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei
kukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty".

Tärkeä todistus tämä -- moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen
kauhean merkityksen ja sanoi --

"Tohtorit tuntevat ammattinsa -- kenties ovatkin he oikeassa. Asia
näyttää pahalla tälle miesraukalle".

"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy
enemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka,
joka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja
kuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi
_kuoleva myrkystä_. -- vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi
antava hälle sitä -- ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen
ja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon
noidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle
asianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se
oli _ennustettu_."

Tämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom
tunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään
voimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki
tarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:

"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu".

"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en
voi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin
minä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin
näyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman
päässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja
minä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen
sijasta kuin _otin_ ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan
aikaan _pelastin_ ihmisen. Eräs hukkuva poika -- --"

"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!"

"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden
vuoden päivänä, kaikkein mahtavin --"

"Laskekaa vanki vapaaksi -- se on kuninkaan tahto".

Hänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen
purkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen
säädyttömyyttään lisäämällä sanat --

"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä,
mahdottomista syistä."

Hiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei
ollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä
"syylliseksi näytetyn" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin,
jota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä -- ei, vaan
ihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli
osoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän
tapaan --

"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas -- hän on täydessä
tolkussaan."

"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä -- kuinka yhtäläinen hänen
entisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä
asiassa!"

"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä
raukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä".

Kun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti
Tominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät
häneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että
hänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.

Kuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä
mielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia
kuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen
käskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin
hänen eteensä.

"Mitä nämä ovat tehneet?" kysyi hän sheriffiltä.

"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se
on selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät
lain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle -- moinen
on heidän rikoksensa."

Tommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät
moisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään
sitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja
sentähden hän kysyi --

"Missä tämä tapahtui -- ja milloin?"

"Eräänä yösydännä joulukuussa -- eräässä kirkkorauniossa, teidän
majesteettinne."

Tommia pöyristytti taasen.

"Kuka oli siellä läsnä?"

"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne -- ja se _toinen_".

"Ovatko he tunnustaneet?"

"Ei, ei suinkaan, sire -- he kieltävät ykspänttäisesti".

"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?"

"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä
majesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat
ovat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on
se todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat
nostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi
koko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut
valallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen
olisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä
muistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä."

"Tämä on tosiaankin vakava asia."

Tom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten --

"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?"

Useat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille
viisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei
huomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella
suoruudella --

"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon,
kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi
jäivät, kun jäivätkin suojatta."

"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi
ollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi,
vaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta
kyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun,
niin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas,
niin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä."

Vanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin
enemmän, ja yksi heistä mumisi: "Jos kuningas on hullu, kuten sanovat,
niin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä
muutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla
saataisiin vain niin kauvas."

"Kuinka vanha on lapsi?" kysyi Tom.

"Yhdeksän vuotta, majesteetti."

"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja
myymään itseänsä, my lord?" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin
puoleen.

"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen
herra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi
kilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden
kanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. _Saatana_ voi kyllä ostaa lapsen,
jos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen --
tässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi."

"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi
tuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta,
tuhlatakseen niitä saatanalle!" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.

Tämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja
monet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena
Tomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.

Vanhempi "pahantekijä" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni
Tomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom
huomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan
vaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa.
Hetkisen päästä hän kysyi --

"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?"

"_He ovat riisuneet sukkansa_, sire."

Tämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan
kuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan --

"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?"

"On, aina, armollinen herra -- vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja
lausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään."

Tom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla --

"Käytä valtaasi -- minä tahdon nähdä myrskyn."

Siellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa
seurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois
tästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka
oli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle
hävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen
vaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti --

"Älä pelkää mitään -- ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä
pääsevä vapaaksi -- ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi."

"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa -- minua on
väärin syytetty."

"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara
sua kohtaa. Kutsu tänne myrsky -- vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se
onkin -- minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain
kohtuullinen tuuli -- tee se, ja sun henkesi on säästetty -- sinä olet
menevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä
kukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai
soimata sinua."

Vaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien
tulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen
tuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään
lapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä
voisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.

Tom pysyi vaatimuksessaan -- vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi
Tom --

"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos _minun_ äitini olisi hänen
sijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi
hetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin,
jos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa,
että muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo
hyvä -- sinä ja sinun lapsesi -- sillä minä uskon sinut viattomaksi.
_Nyt_ ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut -- vedä
siis sukat jalastasi! -- ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet
sinä rikkaaksi!"

Pelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja
valmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla,
vähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi
hätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku
tyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan
jalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä
ja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi --

"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt
sinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa
palajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky."



KUUDESTOISTA LUKU.

Juhlapäivälliset.


Päivällistunti lähestyi -- ja kummallista kyllä, tuotti ajatus niistä
hyvin vähän mielihaikeaa Tomille, pelkoa tuskin ollenkaan. Aamupäivän
tapaukset olit ihmeellisesti kärjentäneet hänen luottamustaan itseensä.
Tuo pieni tuhkapöperö oli jo, neljän päivän tottumuksen perästä,
paremmin perehtynyt vieraaseen ylistupaansa, kuin täysikasvanut ihminen
olisi sen tehnyt kuukaudessa. Lapsen mukautuvaisuus vieraisiin oloihin
ei ole koskaan sattuvammin todistettu.

Rientäkäämme nyt yhdessä muutamien valittujen kanssa suureen
juhlasaliin ja heittäkäämme silmäys ympärillemme siellä, sillaikaa
kuin Tom tehdään valmiiksi upeaa toimitusta varten. Se on lavea sali
kullatuine patsaineen ja seinäpylväineen ja maalatuine seinineen
ja kattoineen. Oven pielessä seisoo pitkiä kaartilaisia, jotka
ovat liikkumattomat kuin patsaat ja puetut rikkaisiin ja koreihin
pukuihin, käsissä partuskat. Korkealla parvella, joka ympäröi koko
salin, sijaitsee soittokunta sekä sullottu joukko porvareja, molempia
sukupuolia, loistavissa puvuissa. Keskellä huonetta, kohoitetulla
lavalla, on Tomin pöytä. Mutta nyt jätämme sananvuoron vanhalle
kronikoitsijalle:

"Eräs herra astuu saliin, kantaen sauvaa, ja heti hänen perästään
toinen herra, kantaen pöytäliinaa, jonka he, polvistuttuansa
kolme kertaa syvimmällä kunnioituksella, levittivät pöydälle ja
laskeuduttuansa taasen polvilleen, vetäytyvät takaisin; sitten tulee
kaksi muuta; toisella on taasen sauva toinen kantaa suolasalkkaria,
tallrikkia ja leipää; polvistuttuansa, niinkuin edellisetkin tekivät,
ja asetettuansa pöydälle mitä heillä oli muassaan, vetäytyvät hekin
takaisin samoilla juhlamenoilla kuin ensimmäiset; lopuksi tulee
kaksi aatelismiestä, loistavissa puvuissa, toinen kantaen makuveistä
kädessään; ja nämä, kumarrettuaan kolme kertaa miellyttävimpään tapaan,
lähestyvät pöytää ja hierovat sitä leivällä ja suolalla, aivan yhtä
suurella kunnioituksella kuin jos kuningas olisi läsnä".[10]

Tähän päättyivät juhlalliset valmistukset. Nyt kuuluu kaukaa kaikuvista
käytävistä torven ääni ja hämärä huuto: "Tie auki kuninkaalle! Tie
auki kuninkaan ylhäiselle majesteetille!" Nämä äänet toistetaan monta
kertaa -- tulevat yhä lähemmälle -- lopuksi kajahtaa torvensoitto
melkein vasten silmiämme, ja huuto heläjää yltympäri salin: "Tie auki
kuninkaalle!" Tällä hetkellä ilmestyy luo loistava joukko ja astuu
ovesta sisään tahtimarssissa. Mutta jatkakoon taasen kronikoitsija --

"Ensiksi tulee suuret herrat, paroonit, kreivit, ja sukkarihman
ritarit, kaikki rikkaassa puvussa ja paljain päin; sitten tulee
kansleri kahden muun virkamiehen välissä, joista toinen kantaa
kuninkaallista valtikkaa, toinen valtion miekkaa punaisessa huotrassa,
joka on koristettu kultaisilla liljoilla; sitten tulee kuningas itse
-- jota, niin pian kuin hän näkyy, tervehtii kaksitoista torvea ja
joukko rumpuja suurella jyrinällä, samalla kuin kaikki parvella olijat
nousevat seisomaan, huudahtaen: 'Jumala siunatkoon kuningasta!'
Hänen perästään tulee aatelismiehiä, jotka kuuluvat hänen lähimpään
palveluskuntaansa, ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan marssii
kunniakkaasti hänen viisikymmentä herraa eläkkeen-nauttijaansa
kullatuine sotatapparoineen."

Tämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti,
ja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja
siksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen
sielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului
hänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä
kauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman
tottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä.
Tom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla,
töyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: "Minä kiitän
teitä, hyvät kansalaiset".

Hän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman
vähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa
kuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen
ja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa
tottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi
ihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.

Nyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit
-- "isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella
huolella oli valittu tähän toimeen" -- mutta kronikoitsija kertokoon
niistä: --

"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa
puvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he
tulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia,
hopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa
järjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin
kuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä
sitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös".

Tom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että
sadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän
sitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt
kuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi
ilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei
pitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse,
vaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi
sen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä --
suuremmoinen ja valtava voitto.

Kun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa
joukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen
rämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos
hän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin
oli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi
monta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä
vapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Hupsu Ensimmäinen.


Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen
tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen
ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä
pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa
Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän
oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään
sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja
nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi
silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen,
että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin
pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin
äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä,
vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä
entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän
joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä
ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa,
kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään
ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia
ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän
tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet
sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille -- hän ei saanut hukata
enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk
Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme
nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.

Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän
nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä,
vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut
sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään
iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen.
Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja
tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli
nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän -- oli muka Hendonin asia
tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä
mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen
sanoi --

"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna
tuolla metsässä. Niin jää sitten."

Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti --

"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie
minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa?
Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän
katua tekonsa!"

Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian.
Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan,
johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään,
ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan
takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan.
Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä
talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei
ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui
latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään!
Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja
kysyi --

"Missä hän on?"

Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.

Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli
karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen
korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan
päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi
suutuksissaan --

"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"

"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei
ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."

"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä
olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä
maistaa mitä olet tehnyt."

John Canty vastasi ankarin äänin --

"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise
sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi
ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit
noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs
varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme
majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin -- etkä sinäkään
jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni,
muutamista syistä; s' on nyt Hobbs -- John Hobbs; sinä oot Jack --
muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares?
He eivät tulleet määräpaikkaan -- tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"

Kuningas vastasi hyvin myrryisenä --

"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat
palatsissa."

Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi
karannut hänen päällensä, mutta Canty -- eli Hobbs, kuten nyt hänen
nimensä oli -- kävi väliin ja sanoi --

"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun
tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian
saat vähän syödäkses!"

Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja
kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä
seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa
hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän
makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena
ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein
unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman.
Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun
ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä
jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi
ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään
lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon
rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen
niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi
ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän
kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen
ja virkistävään uneen.

Hyvän ajan perästä -- hän ei tiennyt kuinka pitkän -- heräsivät hänen
aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen
missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä
ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi
hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä -- melun ja rähinän
ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti
päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky
kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa
päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja
loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa
sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli
väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia
ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia
nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin
puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä;
raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja,
joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta
näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri
ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista
olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit
vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja
rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme
kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä
koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden
talutukseen.

Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut
juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului --

"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"

Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput,
jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen
kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki
pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen
lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä,
ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun
sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut
niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja
siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.

Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä
käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan.
Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan
uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut
siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän
sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös
yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin
hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda
jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti
ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä
kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi --

"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime
vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin
visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin
minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää
astua maantielle -- mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."

Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli
pääroisto vastasi --

"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen
ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11]
Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin
lähetään huomisaamuna perästä."

"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä
haavaa?"

"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian
lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa
mennyt vuonna mehtumaarian aikana."

"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."

"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme
vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea
naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa
esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut
päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."

"Hän oli aina moitteeton -- muistan sen hyvin -- oli hyvä nassikka ja
kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä
pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala,
mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."

"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä
taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan
nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se
liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa
käydä kuolemaan -- hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi
koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit
hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit
hänen vanhan, harmaan päänsä -- kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja
sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä
kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli
hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä
tavalla, jost' ei tuu mitään."

Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen
alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin
hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät
pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja
erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly
ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus
kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien
henget.

"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.

"On -- muutamia. Erittäinkin vastatulleita -- kuten pieniä
mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä
maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni
turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, -- ruoskittiin pyövelinrattailla,
paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät
häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen
korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta -- köyhät
saatanat, mikä oli heillä neuvona? -- ja poltettiin poskelle hehkuvalla
rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni
ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on
päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge -- näyttäkää
kunniamerkkinne!"

Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä,
jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä
ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen
paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut;
toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan -- V-kirjainta -- ja
typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi --

"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni
ja lapsineni -- nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta.
Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa,
kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he
ei toki enää oo _Englannissa!_ Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini
koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit
ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat
katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! -- nostakaa kuppinne ja
juokaa sen kunniaksi! -- juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille,
joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit,
kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon,
-- minä ja vaimoni -- laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli
rikos olla nälissään Englannissa -- ja niin meiät ruoskittiin ja
piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle
Englannin laille! -- sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja
hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran
pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset -- no,
kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat.
Juokaa, pojat -- tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille,
jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas --
kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani
-- katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä
muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen
ja myytiin nyt orjaksi -- tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen
pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen
jättänyt. _Orja!_ Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen _orja!_
-- semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani,
ja jos saavat minut käsiinsä -- taivahan kirous sille maalle, jonka
laki on sen keksinyt! -- niin hirtetään minä!"

Eräs terävä ääni kuului hämärästä --

"_Eipä_ hirtetäkään! -- tänä iltana on tuo laki kumottu!"

Kaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon
äkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin
seurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä --

"Kuka se on? _Mitä_ tämä tietää?"

"Ken oot sinä, pieni pentele?"

Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja
kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten --

"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."

Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että
iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.

Hän sanoi hyvin jyrkästi --

"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte
kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"

Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden,
mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs"
teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän
onnistuikin sanoen --

"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu --
älkää kuulko häntä -- hän on _olevinaan_ kuningas."

"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä
saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi
murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."

"_Sinäkö_ tahot pettää minut? -- _sinäkö?_ Mun nyrkkini on sinut
nylkevä -- --"

"Vait!" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen
painoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, "etkö
sä kunnioita Kuninkaita _etkä_ Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun
läsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut
hirsipuuhun." Sitten sanoi hän majesteetille: "Sinä et saa enää lausua
uhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta
pahaa heistä miss'ikinä ollaankin. _Ole_ kuningas, jos se sun hullua
tuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka
annoit meille -- s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia
ihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole
niin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa
olemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko
mä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin
kuningas!'"

"_Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas_!"

Tämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että
rappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat
hetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä
yksinkertaisuudella --

"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset."

Tämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta.
Kun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja
varmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä --

"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain
hupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys."

Eräs kattilanpaikkuri huusi --

"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!"

Tämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova
remuhuuto halkasi ilman --

"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!" jota seurasi
hoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.

"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!"

"Mantteli hänen päällensä!"

"Valtikka hänen käsiinsä!"

"Valtaistuin hänen allensa!"

Nämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja
ennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän
kruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi
ja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä
kattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen
hänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin
armon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja
retuisilla hihoilla ja vyöliinoilla --

"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!"

"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!"

"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!"

"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan
säteilevä aurinko!"

"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä
rapakon ja tulisimme aateliksi."

"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän
lapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit
ylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen."

Iloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli
kuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai
silloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa
kerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli
naamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen
paikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa,
ja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä
sitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta
oli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon
kateuden ja kunnioituksen alaiseksi.

Hävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja
sydämmessään ajatteli hän: "Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin,
eivät he voisi olla julmempia -- ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille
muuta kuin hyvää -- ja tällä lailla siis palkitaan minua!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Prinssi maankiertäjäin parissa.


Maankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi
matkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin
rapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen
iloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja
äänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä
tuulella, kaikilla oli jano.

Päämies jätti "Jack'in" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla
ja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet
rauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova
pojalle.

Vähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen.
Joukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He
kävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen
toisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä
kaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen
ilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan
väkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti
tien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa
maltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit
pyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka
ei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen,
ettei he ottanut aitoja myös.

Heti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit
mässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä
tyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit
emäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat
heille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset,
haukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita
ruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä
pilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti,
kun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden
tyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa
heidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin
ja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän
olostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.

Puolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi
retkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla.
Tunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne,
kukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä
eri ammattiansa. -- "Jack" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit
sinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo
kaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein --

"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."

"_Me_, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi -- se on sinulle omiaan.
Mutta _minä_ en aio kerjätä."

"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta
kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"

"Mitä tarkoitat sä?"

"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina
päivinäs?"

"Minä? Sä oot hölmö?"

"Säästä noita kauniita sanojas -- sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs
sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee.
Kenties oot sä kyllin rohkea _sanomaan_, että hän valehtelee?"
ilkasteli Hugo.

"Hän, jota _sinä_ sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."

"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan.
Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa
sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun
selkänahkas pahanpäiväseks!"

"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."

"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun
ymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä
saa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se
asia miten on, _minä_ uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi
valehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu,
sillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä
valehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara
tuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua
kerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?"

Kuningas sanoi malttamattomasti --

"Ole vaiti tyhmine tuumines -- sinä väsytät minua!"

Hugo vastasi maltillisesti --

"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis
jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun _pitää_ tehä. Sinun
täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun _minä_ kerjään. No,
kiellä nyt, jos uskallat!"

Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä
katkaisi sanoen --

"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un
kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala
sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki
kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun
onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää
Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen
ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle
Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' -- ja
muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme
peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."

Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja
hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä,
putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja
vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.

"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja
ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni -- antakaa
mun auttaa teitä ylös." -- "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks,
ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne -- mutta s'on mulle
hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää
kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen
puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa
vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin
suruinensa."

"Yksi penny! -- Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" -- ja
vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä.
"Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika
kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" -- --

"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.

"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"

"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman
veljensä -- joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"

"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes.
Hyi häpeä! -- ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos
ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"

"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt
taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin
antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."

Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli
hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä
ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas,
huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni
päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän
luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi
ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän
jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun
kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden
yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja
turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa
nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle
talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa
puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin
julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.

Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt
olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä
on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen
toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet
haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä
vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.

Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias
eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän
oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui
levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja
kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden
ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan
takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan
kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä,
pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja
kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä
valon vivahus -- aina kaukana -- melkein toisesta maailmasta. Jos hän
oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta,
epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista
virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet.
Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita
mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen
kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt
kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä
tyhjyyttä.

Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien
läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa
ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä.
Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui
takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa.
Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen
tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato
näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki
ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen
astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään
ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä
tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa
puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa,
käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan
tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti
yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa;
ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.

Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja
ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille
niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten
eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti
hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka
loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait
lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.

Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin
väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat
edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta
silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että
jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja
läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa,
pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi
liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut
eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän
aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä
kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen:
ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli
se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja
näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden
pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt
mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja
siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin
paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän
saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän
seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä
ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä
kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä.
Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? -- oliko
se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino
löytyi; sen tiesi hän hyvin -- hän vain ojentaisi kätensä ja saisi
sillä kurin kiinni ongelmasta.

Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada
rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos
pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen -- ei sentähden,
että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä
_tekemäisillään_. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa
eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää.
Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta -- hänen mielensä
oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi
kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi
tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä
tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden
kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi
taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan --
ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin,
käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin
hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui
lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman
vasikan! -- köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan
häntä.

Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja
surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka.
Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän
se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä
olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen
hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt
juur kuin hän.

Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin
vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä
niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän
nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli
niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan,
että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt
lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän
ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin.
Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta
ystäväksi vasikalle.

Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää -- sillä vasikka makasi
lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa -- juolahti se tuuma hänen
mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin.
Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan
vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni
siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden
mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla
untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.

Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta.
Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja
petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä
oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi,
se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan
ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi
ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa -- mutta tämä
kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa
ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua
ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän
painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden
tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään
uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat,
lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat
sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta,
ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei
helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä
kuninkaan kanssa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Prinssi talonpojissa.


Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea,
mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja
valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan
häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä
pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä
samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin
turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan
sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin
syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai
tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se
enää voi aleta."

Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien
puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet
nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen
paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit
he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas
kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit
puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi --

"Hän näyttää hyvin sievältä."

Toinen lisäsi --

"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."

"Mutta huonosti puettu hän on."

"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."

Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti
kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku
elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella
varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä,
joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen
ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat
häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken
rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti --

"Kuka sin' oot, poika?"

"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.

Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen
ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus --

"_Kuningas!_ Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

Lapset tuijottivat toisiaan -- sitten häntä -- sitten taas toisiaan --
kuin puusta pudonneet -- sitten toinen sanoi --

"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? -- hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"

"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy,
jos se ei olis totta, niin s' _olis_ valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin
meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin
minä ymmärrän asian."

Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä;
eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten
pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella --

"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."

"Minä olen todellakin kuningas."

Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus
oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt
alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä
hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä
hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri
huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei
voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa
tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan
kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä
suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin
kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman
syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit
taloon noutamaan hälle vähän syömistä.

Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä
jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja
muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden
päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä
viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."

Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri;
sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli,
liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja
jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa
kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen
ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä
pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin
saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin
kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan
olit peräti turhat -- pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa
myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti
oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja
oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen
isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt
mistään, vaan oli vaiti.

Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa
sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja
ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä -- poika ei
näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama --
hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän
puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä,
kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja
vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän
ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi,
että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli
olevansa oikealla jäljellä nyt -- poika oli varmaankin pikäntti.
Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva.
Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin
oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut
häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän
ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen
ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli
vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin
sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.

Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka
oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka
lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä
liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista
ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen:
"No, todellakin olin oikeassa -- hän on autellut kyökissä!" Sitten
poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella
tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi
itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja
ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden
ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän
onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen
järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan
palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."

Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan
keittoa -- lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai
parikin, jos niin tahtoi, -- ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen
omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi --

"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn,
menneinä aikoina -- se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että
minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään.
Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi
kakkujen palaa."

Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas,
aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo
asioistaan, ja seuraus oli sama -- ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo
palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä
tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja
hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka
suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja
oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.

Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä
oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella
muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli
säätyarvo heitetty loukkoon -- eikä kumpikaan puolue aavistanut
sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää
nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin
muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt
niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa
lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä
parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas
puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt
vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle.
Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle
kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja
passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten,
niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille
kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä
hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään
kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti
alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä
tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.

Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky
oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan,
mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi
varmaankin myös pessyt astioita -- senpätähden olkoon menneeksi!"

Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen
vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle
helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta
lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja
halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin
helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani
hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti
jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa
kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että
emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten
sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan,
että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli
kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen
historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua
siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen
kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin
-- sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva
pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen,
näkyi hänelle aivan luonnollisella --- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton
näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty -- reppukauppiaan kantamus
selässään -- ja Hugo!

Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää,
ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään
tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat,
ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset
jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä
ahdasta kujaa pitkin talon takana.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Prinssi ja erakko.


Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän,
mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti
metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin,
ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki
kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei
vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin
eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä
syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa
suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja
juhlallinen -- oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika
ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne
olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei
tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden
henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle
vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.

Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi
päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja
hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti
menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle,
mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi
hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi,
ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus,
että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän
sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta
hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa
ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui
puskiin ja pensaisiin.

Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta
kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja
kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta
ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta
tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun
luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi
tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään.
Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu
alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari
paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme
pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli.
Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä,
jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä
puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies
oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja
valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.

"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."

Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi --

"Sisään! -- mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa
saat, on pyhä!"

Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat
silmänsä häneen ja sanoi --

"Ken olet sinä?"

"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.

"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen
kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa"
asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja
rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.

"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole
olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata
takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii
toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen
elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle -- hän on arvollinen, hän
on terve tullut! -- täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema
tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään
hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin,
tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä
ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei
kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään
anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään
elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet,
täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja
tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja
kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi
puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi
vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku
tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei
oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."

Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta
ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta
selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella,
jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi
mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä
vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti --

"Uskonpa sulle salaisuuden!"

Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen
ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen
varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten,
varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten
kuninkaan korvaa --

"Minä olen pääenkeli!"

Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että
taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina
hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan.
Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi --

"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei
kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma
juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä.
Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään
kunnioitettavan aseman, -- tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä
paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät
tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa
minulle, kuuletko kuningas? -- minulle, sillä minä olin suurempi heitä.
Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain
kanssa. Koske mun käteeni -- älä pelkää -- koske siihen vain. Kas niin
-- nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja
Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä
oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan,
antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä
muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin,
minä oon pääenkeli, _ainoastaan pääenkeli!_ -- minä jok' oikeastaan
olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta
kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä
_olisin_ tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut -- mutta
kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman
ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty
mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa
mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä
kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli
-- minä, jok' olisin ollut paavi."

Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas
sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni,
ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän
tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla
ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen.
Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan
sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan
ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista --
koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin
hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa
kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui
kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.

Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin.
Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan
erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti
ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti
hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella
valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen
päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat,
ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois.
Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin
nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi --

"Olethan sinä kuningas?"

"Olen", kuului uninen vastaus.

"Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"

"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."

Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto
silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi
kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä --

"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"

Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia
kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu -- nukkuu
sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle
ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas
niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi.
Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän,
välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon
päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein
löysi hän mitä näkyi etsivän -- vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja
tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui
pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten
ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön
salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien
kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta
hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä
rahtuakaan semmoisista seikoista.

Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja
nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se
teroittuu".

Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään
hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit
puheeseen --

"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät
perikatoon -- ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois
ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon -- mutta se oli Jumalan
tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta
hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon
helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä -- eikä
_sillä_ ole loppua ensinkään!"

Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan
kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. --

"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan
pääenkeli -- mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä
paavi!"

Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani
polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen
kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi,
mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään.
Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että
unensa oli sikeä kuin ennenkin.

Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja
tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi
jälleen pois sanoen --

"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt -- se on parasta, ettei hän pääse
huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".

Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun
siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui,
menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen
herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki
useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina
nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli
kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon,
poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli
sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja
kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni --ja solmut
vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti,
että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Hendon pelastajana.


Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli
takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet
ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa.
Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla
kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli
hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja
asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka
tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.

Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä,
mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan,
-- huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan
sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn
pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta
asentoaan tai askarettaan --

"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"

Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan
tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi
vastaukseksi kysymykseensä.

"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".

Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti
hän taas vapautua -- käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen
mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan.
Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä,
nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten:
"Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit -- rukoile kuolevaisen
rukous!"

Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään.
Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen
poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä
tuon villin pedon mieleen.

Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka
vähän hermostuneella äänellä --

"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta
minuutilta -- ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden!
Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät
katsoa -- --".

Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani
polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan
ylitse --

Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä -- veitsi
putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi
ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi
ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja
sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono
elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi --

"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"

Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan
korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!

Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos
makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli
kuningas seuraavan puhelun "kappelista" --

"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"

"Missä on poika -- _minun_ poikani?"

"Mikä poika, hyvä ystävä?"

"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää!
-- minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä
kynsiini konnat, jotka -- arvatakseni -- tuonaan varastit hänet
minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen
heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän
ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä
narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen
piilopaikkaansa, niin -- miss' on poika?"

"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä
maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin
pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen
lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." --
"Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa -- enkö minä voi häntä
saavuttaa? Milloin on hän palaava?"

"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".

"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! _Tekö_ lähetitte
hänet asialle? -- Tekö! Se on totta tosiaan valhe -- hän ei olis
mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte
rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut,
ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään
muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".

"Ei muulle _ihmiselle_ -- tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".

"_Mitä?_ Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"

"Se on salaisuus -- muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen
pääenkeli!"

Tuli siinä huudahus Hendonilta -- eikä aivan jumalista laatua. --
Sitten lausui hän --

"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin
varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen
alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala
nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan!
Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"

Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten,
väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken
voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa,
että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta
hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan
vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta
palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta
vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran,
ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui --

"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".

"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut
sen kaikesta koko -- tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä
kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"

Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa
ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut
leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui
poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon
lausuvan --

"Ah, se tuli ulkoa -- pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa,
minä näytän tietä".

Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän
askeleensa kuolevan -- ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa,
kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.

Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja
ääniä -- ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli
kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan --

"Minä en o'ota enään. Minä en _voi_ o'ottaa enään. Hän on mennyt
eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian --
näyttäkää se mulle".

"Hän -- mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."

"Hyvä -- hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita
Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä
sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän
pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko
kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka
olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle
päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"

"En tahdo ratsastaa -- pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä
olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".

"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä
panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".

Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta,
johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia -- ja lopuksi muulille
aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen
vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.

Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten
hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa
nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on
viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili
hän; "erakko on palaava ja -- --" Hän päätti lauseen läähätyksellä,
ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että
tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.

Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti --
jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan
silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen -- ja hänen edessään seisoi
John Canty ja Hugo!

Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi
olleet vapaat.

Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja
hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin
käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Petoksen uhri.


Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia
maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden
ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies
sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan
esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat
toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan
ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka
hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen
pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti
hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa -- aina
ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille --
sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut
siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä;
mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan
kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena
ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi
pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain
ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei
ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja
kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli
kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan
etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa
ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas
seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa
helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon
myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut
silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella
lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka
oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä
Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä
paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun
eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja
kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän
kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen
kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin
juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä,
tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.

Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit
menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä
mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä
päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota
ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut
herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana
auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli
suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja
lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä
menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen
jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka
pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla,
erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos
kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva -- hän kieltäytyi
pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta
osallinen heidän asioissaan.

Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus
kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti
vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että
hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan
lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.

Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui
valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi
hänen kärsimystään herätessä -- niin että kiusat kunakin aamuna, joka
meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä
katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.

Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään
kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi
suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle
mielelleen ja "luulo"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen.
Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan
niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten
kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.

Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin"
kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja
nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi
vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi
kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään
almuja.

"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen
valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta
liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen
nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre
kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja
inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta
vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri
side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava
irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]

Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut
juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle
muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja
kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin
lujasti ja pitävästi pojan sääreen.

Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun
hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä
kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit
hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan,
eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut
häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle
sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja
tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.

Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää
roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia --
jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla;
silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti
seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle.
Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan
siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt
ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan --
jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten
ammatista varkaiden virkaan!

Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan
varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään
senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä
noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän
siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä
kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella
kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta
ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet
populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti
epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa
kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.

No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen
kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen
vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen
puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään
ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.

Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä
kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla
ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen
halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.

Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs
nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit
syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin
saada hänet sotketuksi _tähän_, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen
kuningas!" Hän odotti ja vartoi -- näköänsä levollisena, mutta
tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa -- kunnes vaimo oli
käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi --

"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa
perästä.

Kuninkaan sydän sykähti iloa -- hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon
tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.

Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon
perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan
viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä
nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että
hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti,
jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen -- "Juokse perästäni
kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet
heidät harhaan."

Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle
takakadulle -- ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen
hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään
vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.

Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen
juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko
kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen,
tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla
kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen
vaimon puserruksista.

Hugo oli nähnyt kylliksi -- hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi
hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja
kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen
uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.

Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja
huudahti tämän tästäkin harmissaan --

"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"

Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen
herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina
nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa
ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin
kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä
käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen
omistaja hauskasti haastoi --

"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset,
älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain
punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu.
Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".

Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten
syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti
pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti
viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin,
palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen --

"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen
hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Prinssi vankina.


Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan
korvaan --

"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti -- eli
oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun -- lopussa
kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "_Sir_ Miles! Olinhan,
Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka
merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan
tuota hullunkurista aatosta! -- -- Tyhjä ja höperö titteli on minun,
ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on
se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa
ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian
alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa
kuningaskunnissa."

Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt
lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon
keskeytti --

"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi -- hän tulee kyllä mukaan. Minä
takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."

Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja
kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida
mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä --

"Malttakaa mielenne, sire -- teidän lakinne ovat teidän oman
kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri
niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa?
Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas
omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän
muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä,
antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain
valtaan?"

"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä
Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin
tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".

Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että
pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut
varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja
niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin
nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi,
näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko
hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi
sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys
kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen
hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen --

"Minkä arvon panette tälle omallenne?"

Vaimo niiasi vastaten --

"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus -- minä en voi
helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".

Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten
konstaapelille ja sanoi --

"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"

Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet,
syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä
kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot
kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi
taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin --

"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa,
sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä
pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin -- -- vaimo hyvä!
tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen
pennyn arvon, laki määrää, että hän on _hirtettävä_ siitä?"[13]

Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi
pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon
laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi --

"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!
Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!
Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä -- mitä pitää minun tehä,
mitä _voin_ minä tehä?"

Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi --

"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole
pöytäkirjassa ".

"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja
siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"

Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja
hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä
hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki
jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle
oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa.
Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden
oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa
hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan
keskustelun --

"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.
Täss' on kaheksan penceä".

"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme
killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen
ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka
väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"

"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit
väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule
heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! -- ja silloin poika
on kieppuroiva hirressä".

"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn
kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään
enään".

Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon
konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan.
Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan,
mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan
vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti.
Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn
hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan
viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan.
Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja
molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa
hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija,
tempaisi kätensä irti ja huudahti --

"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan
_elävänä?"_

Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti --

"_Tahdotteko_ luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme
varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette
pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa
kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai
iloita siitä, mitä on tapahtunut".



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Pako.


Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan
muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten
aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin
mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta
ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä
heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät
heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan
koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli
kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui
eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle
pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla
äänellä --

"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä
tahtoisin sanoa pari sanaa teille".

"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö
pakkaa päälle".

"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää
selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: _antakaa tämän poika paran
juosta tiehensä."_

"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät -- --"

"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa
--" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan
-- "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa
niskanne, mies".

Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä
kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja
uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes
toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän --

"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän
joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni --
jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli
sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa,
sanasta sanaan ja päätti tällä lailla --

"Kas nyt -- enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi
todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"

Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta
pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin
oli teeskennelty --

"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän
ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".

"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"

Mies vastasi jotenkin terävästi --

"Ei mitään muuta, herra hyvä -- minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki
tyyni".

"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella,
puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen,
sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään -- sillä hän on
nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän
ymmärtää lakiakin".

Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden
vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta
ja huudahti sitten -- "Älkää menkö, hyvä herra -- vartokaa vähä --
tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla
leikkiä enemmän kuin kuollut raato! -- Tulkaa, niin saamme jutella
asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa -- ja ainoastaan
viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat
-- -- Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"

"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan
sataan tuhanteen -- hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä
miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.

"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää
vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin
puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa -- niinkuin se
selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin
on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan
rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin
huulilta".

Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään
konstaapelin ympärillä --

"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa
-- ettekö tunne sitä?"

"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi.
Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys -- oi, pyhä Jumala, minä
luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".

"Ei -- sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta _Non
compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi_."

"Oi, herra Jumala!"

"Ja rangaistus siitä on kuolema!"

"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"

"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja
oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut
tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon
siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta
vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa _ad hominem expurgatis in statu
quo_ -- ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman
lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".

"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät!
Olkaa armollinen -- säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän
kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".

"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"

"Jätän, totta tosiaan jätänkin -- enkä koskaan koske toiseen, vaikka se
tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain -- en näe mitään, olen
supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan
irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen
rikki keskiyön ja aamun välillä".

"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse
on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä
vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on
päässyt pakoon".



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hendon Hall.


Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen
majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn
paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja
maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo
molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan
oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja
pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin
sillalla.

Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa;
hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat
ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen
hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja
kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan.
Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo
sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan.
Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin
kauvan oli ollut suljettuna, -- eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja
kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.

Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui
Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he
yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon
seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin
virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja
valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen
ja vetäen viltin yllensä.

Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin
jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille
siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen
toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa
etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut
häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä
takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten --
kertoi Miles -- meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti
sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi
odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta
ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää;
toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti
hakemaan häntä taas.

"Ja vanha Sanctum Sanctorum _oli_ todellakin hyvin pahoillaan, kun
teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen
naamastaan".

"Niin, totta maarian, _sitä_ en ensinkään epäile!" sanoi kuningas
-- ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli
harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.

Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen
kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli
veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka
valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui
rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili
moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja
ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan
tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän
saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja
siellä syntyisi.

Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie
johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna
maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren
laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava
tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen,
eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada
vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan --

"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä
voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla -- s' on isäni puisto.
Ah, _nyt_ saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on
seitsemänkymmentä huonetta -- ajatelkaappas! -- ja seitsemänkolmatta
palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa
rientäkäämme -- malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".

He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä
heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen
läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko -- ihan samassa
murattipuvussa kuin ennen -- ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss'
on kapakka, vanha Punainen Leijona -- ja tuoll' on vanha tori". "Täss'
on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu -- kaikki entisellään; ihmiset
vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä.
Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin
hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat
käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli
korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa,
kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka
suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla.
Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.

"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä
suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi
ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua,
meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle
-- mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun
minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas,
niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles
Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen
päivään asti!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren
sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä
ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui
sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella
ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui
kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.

"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas!
Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen
puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen
äänensä vielä kerran!"

Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja
suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan -- silmäyksen,
joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui,
sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli
sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä
lausui hän lempeällä äänellä --

"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka.
Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia
maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen
luulette minun olevan?"

"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut
tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.

Toinen jatkoi samalla äänellä --

"Ja kuka luulette itse olevanne?"

"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole
tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"

Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti --

"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan?
Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme -- palanneena
syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi
liian hyvää ollakseen totta, se _on_ liian hyvää ollakseen totta. --
Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin -- tulkaa
valoon -- antakaa minun tarkoin katsella teitä!"

Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein
syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne
ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin
puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili
ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi --

"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole
näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä
tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot,
mun vanha veljeni Hugh -- Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles,
sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä -- sen
olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi -- hyvä
Jumala, olenhan kuolla iloon!"

Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan
liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen
liikuttavasti --

"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti
rauennutta toivetta!"

Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi.
Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti --

"_Mitä_ rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"

Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen --

"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät
huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi,
minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"

"Missä kirjeessä?"

"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä
sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."

"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs -- hän kyllä minut tuntee."

"Kuolleita ei kutsuta."

"Kuoll --?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun
isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa
nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni -- hän tuntee minut. Hän
tuntee minut ja tuopi lohtua."

"Hän on myöskin kuollut."

"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet --
molemmat menneet -- Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä!
Voi, sääli toki minua! -- älä sano, että lady Edithkin -- --"

"On kuollutko? Ei, hän elää?"

"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla
luokseni! Ja jos _hänkin_ minut kieltää -- mutta ei, hän ei tahdo. Ei,
ei, _hän_ minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet
tänne -- tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".

"Kaikki ovat poissa pait viisi -- Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".

Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja
rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen --

"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden
uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen -- todellakin kummallinen
asia."

Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan
oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen
majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi
ymmärtää ivallisesti lausutuiksi --

"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan
niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden
vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."

"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko
minua -- oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi -- hän
on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa.
Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat
ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee
lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas.
Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu
minuun luottaisikaan, niin pyydän minä _teitä_ ainakin muu uskomaan. En
kestäisi muuta."

"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja
vilpittömyydellä.

"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka
osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi
kuningas --

"Epäilettekö sitten _minua?"_

Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi
aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.

Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä
tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen
eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan
kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja
huudahti --

"Oi, Edith, kallis -- -- ".

Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle --

"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"

Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen
poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi
hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja
katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella.
Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä
näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka
tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi
pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.

Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen
kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille --

"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"

He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa --

"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen
tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."

"Sinun _vaimosi!"_ Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten
ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän
kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun
varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on
-- korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä
sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"

Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh
lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan
tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi --

"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."

"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet,
sanon mä!"

Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi --

"Te tunnette minut vanhastaan -- minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne,
jos teitä haluttaa."

Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta.
He pysyivät sekaantumatta asiaan.

"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja
vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten
hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte
teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä
pakoon."

"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä
Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän
jääpi tänne -- älä muuta luulekkaan."



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Ei tunnusteta.


Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja
sanoi --

"S' on kummallista -- todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."

"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen
hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään
saakka ollut konna."

"Ooh, mitä mä _hänestä_, sir Miles."

"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"

"Siitä, ettei kuningasta kaivata."

"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."

"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä,
ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa
kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään
levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? -- että minä
siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"

"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi."
Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka -- aina
hommaa noissa korkeissa unissaan."

"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen
kolmella kielellä -- latinan, kreikan ja englannin -- ja sen te otatte
ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun
enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen
minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."

"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä,
kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni
tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin -- --"

Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin --

"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset
etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja
sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä,
ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään
pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää -- niin,
enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava
kaikille."

Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä
hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen --

"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei
voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja
salamoida aivan kuin oikea kuningas -- yks'kaikki missä hän on oppinut
temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä
harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi -- ja ellen
minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta
hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni
tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."

Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen
asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas
hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen
vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen
kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen,
että hän tunsi minut -- ja minä luulen, että hän _ei_ tuntenut minua.
Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin.
En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on
oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi
näin: hänen _täytyi_ tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä
muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän _sanoo_, ettei hän mua
tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei
voi: Mutta älä hätäile! -- nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on
Hugh vaikuttanut häneen -- - on käskenyt häntä -- on pakoittanut häntä
valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma.
Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta -- niin, hän oli Hugh'in
pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh
on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava
entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on
hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava
minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta -- ei, hän oli aina
rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä
päivinä -- siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet,
sitä emme myöskään voi pettää."

Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady
Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin,
ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen
kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.

Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle
vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady
Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään
samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden
tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen
hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, _oliko_
hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui --

"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi
varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada
välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin
tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään
rikollista -- mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä
se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin
ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te
_olette_ hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme
nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".

"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän _olen_ tämä poika!"

"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile
teidän vilpittömyyttänne tässä kohden -- mutta mä varoitan teitä,
siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on
tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän
mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte,
niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa;
mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän
sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat
samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran
lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko
seutukunta tietäisi sen -- huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä
tarkoin -- niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi
ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä
kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."

"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka
voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota
siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä,
missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset
hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."

Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski
silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen
jatkaessaan --

"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois
täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni,
joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen
kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja
Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä
vapaat ja makaavat rauhassa -- parempi olisi teillekin olla heidän
muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän
vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen
tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa
kodissaan -- te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää -- älkää
tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä
pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi,
onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."

Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja
seisoi hänen edessään.

"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin,
jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin -- vastatkaa minulle
nyt. Olenko mä Miles Hendon?"

"Ette ole. Min' en tunne teitä".

"Vannokaa!"

Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä --

"Minä vannon".

"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".

"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"

Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu
syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin
pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin
vankeuteen.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Vankeudessa.


Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen
erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä,
jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin.
He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia,
käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä --
meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen
kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias.
Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen
tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan
hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä
kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi
erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut
edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta.
Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii
ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.

Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa
kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin
ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin
puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith
hänet? -- tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani
hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen
vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä
kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin
kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille,
että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.

Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja
kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan
muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli
rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa
puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein
tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija
ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle
aimo iskut päähän ja hartioihin -- siihen lakkasit mässäämiset. Ja
jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden
haavoitetun ulina ja mulina.

Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset,
eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti
selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan
ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä
suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta.
Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle --

"Se roisto on tässä huoneessa -- -- vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja
sano kuka se on, jos voit."

Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun
oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews,
joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa -- hyvä ja rehellinen
sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan
ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut
tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."

Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa
vuorostaan ja sanoi lopuksi --

"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"

Vartia nauroi.

"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."

Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli
sitten päätään ja sanoi --

"Ei, tää ei ole Hendon -- eikä ole koskaan ollut!"

"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh,
niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen -- --"

Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi
hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen
merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti --

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin.
Jos _minä_ saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet
hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."

Vartia nauroi pirun naurun sanoen --

"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus -- sen tekevät kaikki. Saat
siitä huvitusta kylliks."

Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen
ja kuiskasi --

"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä
herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja
katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni,
ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä
ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä,
sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan
ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."

"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä
auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut
mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."

Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja
kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä
"herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta.
Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen
vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset.
Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen
majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei
pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia
toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa
käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän
kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon -- tietoja, jotka
hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita
hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien
kuultaviksi.

Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen
Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä
suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä;
hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin
yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili
lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje,
joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi
sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja
Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin
ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi
ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir
Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta
kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää
jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon
epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen
kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan
väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir
Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista
Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli -- niin
sanottiin -- sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt
säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä
tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.

Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat
pystyssä --

"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen.
Mutta älkää Herran tähden sanoko, että _minä_ sen oon kertonut, sillä
kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."

Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi --

"Kuningas _ei_ ole mielenvikainen, mies poloinen -- ja sinä teet
paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin
tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."

"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta
hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa
viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa --

"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä --
kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan
Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."

"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen
majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät
huolen siitä -- ja minä myös."

"Kuka Herran nimessä -- --"

Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle -- varoittava viittaus Hendonilta
vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa --

"Sir Hugh lähtee kruunaukseen -- ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän
toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin
erinomaisessa suosiossa."

"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.

"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."

"Minkä Sommersetin herttuan?"

"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi -- Seymour, Hertfordin
kreivi."

Kuningas kysyi tulisesti --

"Milloinka _hän_ on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"

"Tammikuun viimeisenä päivänä."

"Ja -- sanokaappas -- kuka on tehnyt hänet siksi?"

"Hän itse ja valtakunnan neuvosto -- kuninkaan avulla."

Hänen majesteettinsa säpsähti. "_Kuninkaan_ avulla? _Minkä_ kuninkaan,
hyvä sir?"

"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa
riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea
vastata -- hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard
kuudes -- jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja
kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään
tai ei -- sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan
laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta,
että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan
pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee
niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat
kansaa."

Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä
ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei
hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen,
voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika,
jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen
pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen
käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in
prinssinä -- ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä
kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että
neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa?
Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi -- hänhän oli kaikkivaltias,
ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset
jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää
tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään,
jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen
malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus
kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.

Hendonin kaikki temput olit turhia -- kuningas ei hoiventunut niistä.
Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli
parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen
rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli
vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen
ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa,
ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi
-- "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen
pahoillani, sillä tietysti menetän teidät -- he ei voi kauvan pitää
teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."

He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan
levottomaksi. Hän sanoi tulisesti --

"Te ette vastaa -- mutta sanokaa mulle Herran tähden -- eihän siit' ole
vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään
pelättävää."

Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa
oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni --

"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa,
ettei he ole. Etteivät _tahdo?_ Vai tahtovatko?"

Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä
ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen
vapistuttamalla äänellä --

"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä
auttakoon kantamaan rist -- --"

"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he _tahtovat_ ruoskia
teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä
en sitä kestä. Rohkeutta vain! -- minä pääsen täältä kohta omilleni
jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"

Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.

"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! -- he olit
lohduttajani täällä."

Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta,
joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina
tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä
kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.

Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja
komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi -- olihan
suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja
hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen
hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin
kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.

Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat
sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan
selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin
vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko,
ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan
ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi
talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä
sinne tänne.

Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä
silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän
kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet
vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? --
ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai
kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he
ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä,
kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että
minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa
en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se
päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa.
Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata
sijaan."

Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään.
He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten
näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi
väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt
puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu
niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi
siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes
ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja
naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä
juhlallinen äänettömyys.

Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas
näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä
polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä
sytyttämässä!

Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset
liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja
siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä
ja alkoi rukoilla -- silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä
lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan
ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla
vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti
kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä
kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä
äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli
syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa
hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään;
yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei
saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja
kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä
sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, --
kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten
hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria
vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä
hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen
painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä
öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"

Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä:
"Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt
sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän
karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja
komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä
harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on
terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"

Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja,
joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina,
vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin
rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, -- hän oli tehnyt sen
tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa
varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta
olisi tarjona -- ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja
suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen
vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä
kutojalta -- hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota
syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa
ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä!
-- hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen
pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa.
Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä
myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta.
Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli
lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin,
luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli
julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.

Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia
murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin,
jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä
onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi
raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet
hänen tautinsa jälleen -- voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän
pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha
lakimies -- mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän
oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista,
syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi
syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa
menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella.
Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu
menettämään _mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan_, maksamaan
5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin
poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]

"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa
ja näytti korviensa typistyneet tyngät.

Kuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi --

"Ei kenkään usko minua -- ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki --
noin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat
raiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois
valtion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt
kerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta."



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Uhraus.


Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta
jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa
tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi
jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa,
kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin
istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä
ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän
muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea
perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka
ensinkään ansaitsemattomana.

Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja
sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta
käytöksestään.

Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka
surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata
jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas
oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu
niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa
katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun
väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan
kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja
viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui
hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen
pilkaksi ja puskuksi -- hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli
tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt
puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi
huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa
seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa
ja miten rutistui Hendonin posken muna, -- ja hänen kuullessaan
miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi
avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo
huutaen --

"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani -- päästäkää hänet! Minä olen
-- --"

"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa,
"johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä
päästään."

"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä,
mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän
kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari
lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."

"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka
samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen
näytelmää.

Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän
oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin
panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo
häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi,
-- olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta
häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua
ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat
ehdot; hän päätti ottaa iskut -- kuningas sen tehköön, mutta kuningas
älköön rukoilko.

Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa
lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori
ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä -- minä otan hänen lyöntinsä."

"S'oli todellakin hyvä tuuma -- kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen
naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja
antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan -- kunnon tusina,
oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän
vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella:
"Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks -- mutta muista vain, että
joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."

Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun
iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin
epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi,
sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava
urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä
_nuo_ ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen
aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä
Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja
hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka
pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta -- ja sen on hän
tehnyt -- suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä -- - se on tyhjää!
-- siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa _häpeästä!"_

Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut
sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli
pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti
kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja
iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait'
läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun
Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille
soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen.
Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa --

"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä
Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi;
mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän
nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita
ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"

Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti
tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen
määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä
hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi,
puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden
Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon -- se näytti hänestä
naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä
todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen
valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi -- todellakin huimaava lento
näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian
tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella
prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa,
niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen
rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä
mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni -- puhtaasta kädestä
ja hellästä sydämmestä -- kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan
orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."

Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa
matkoihinsa, -- ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja
sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi.
Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi
tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin
suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut
perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista
"petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään
häneen kuolleen kissan, -- hänet heitettiin tuossa paikassa maahan
ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden
vallitessa vieläkin.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Londoniin.


Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet
pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan
tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten
myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja
kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja
hajaantuen sitten, heidän mentyään.

Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä
kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä
lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli
hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä
syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä
voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi
hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen -- hyvin heikkoon
mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista
paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut
nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä
kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja
koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden?
Mutta toiselta puolen -- kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija,
päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon
keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan.
Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi
ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa.
Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi
häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli
jonkun muun laitoksen päämies" -- Miles ei oikein muistanut minkä.
No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa,
jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin
vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut
hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän
hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä
oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja
hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin
ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä
reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin,
jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää
ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei
saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui --

"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette,
herra?"

"Londoniin!"

Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen -- vaikka
hämmästyneenä myös.

Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se
päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he
saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa
ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat
tuhansien tulisoittoin valossa -- ja sillä hetkellä juuri eräs
muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas
paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden
jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on
ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! -- kuningas vainaja hyvä oli
ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan,
ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla
oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt
olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi
täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään
hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten
korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan
samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri
sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää
-- kruunauspäivää -- varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen
päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa
rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai
kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut
pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo
Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja
hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.



KOLMASKYMMENES LUKU.

Tom'in edistyminen.


Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti
puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja
pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja
murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi
kaikkialla, -- sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan
toisenlaista elämää.

Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään
hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta
vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi
auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset
haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja
luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän
lypsämään päivä päivältä paremmin.

Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen
tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan
kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin.
Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä
korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.

Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla
saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi.
Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko
valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän
jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä
oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja
kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"

Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan
olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän
otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat
saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta,
jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom
Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!

Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä
tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian
vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden
liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi
hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä
edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa
vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka
kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen,
joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen
"sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen
kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon
ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet
hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että
heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin
kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa,
sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt
seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] --
silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä
huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja
antamaan hänelle ihmisen sydämmen.

Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean
prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä
ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle
vartiomiehelle palatsin portilla?

Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä
kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen
astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika
kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään
täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt
hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan.
Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat
hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain
panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.

Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään.
Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin
kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät
repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja
syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet
takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit
melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa
iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset
kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän
kuin mateleva mato.

Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa
kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten
palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, --
onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi
kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard,
todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena,
väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin -- tämä
kaikki seurauksena metelistä -- tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka
suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka
riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä
kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan
kruunaukseen.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Uskollisuuden juhlakulku.


Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää
jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia
hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli
jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.

Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.

Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen
linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista
ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen
savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen
hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien
salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä
ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta
savustaan, -- kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin
Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä
savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.

Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin
selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan
asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla
tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin
kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin
perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia
aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen
seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja
kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki
Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa
lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina
kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania -- laitos, joka
jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona
Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on)
etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.

Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin
kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin
sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun
kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla,
tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla
merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta
hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka
seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit
likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena
kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa.
Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille,
jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän
takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti
heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan
kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".

Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä
lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin.
Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:

    "Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
    ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa --
    Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
    Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."

Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli
sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat
kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän
tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla
kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen
silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista
-- toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen
ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa;
ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt
tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä
mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas
katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että
hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko
Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta
ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa
enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi
molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän
tietämättään kelle he niitä tuhlasit.

Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä
kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon
kourittavaksi.

Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään
kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt
komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan
kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili
kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä
tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat
erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik
VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla
tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus
asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko,
joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli
asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli
uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta
nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI
kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan.
Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista
tehtyihin seppeleisiin."

Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan
niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen
heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa
runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä
äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään
runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin
ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti
kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet
mieltymyksen myrskyt pauhasit.

Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin
toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia,
joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai
taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista
ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja
kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut
-- todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko
loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla
kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."

"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten --
minua!" mumisi Tom Canty.

Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä
leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä
hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita
lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon,
joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit
pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja
ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin -- tuo vanha
väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja
sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut
tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn
vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla
ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot,
jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs
kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet
lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä,
vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean
kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten
äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä
silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä,
näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom
Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti
hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa
kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä
kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.

Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin,
väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki
olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut
sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus
kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa
vankeudestani!"

Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut
pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.

Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen
käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja
eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa
selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan
äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.

"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.

"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin
maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta
kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee
myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus
tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen
omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, -- äänen, joka
alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä,
vaimo!"

Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon
soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta
vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet
kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet
merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia
laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen
kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se
syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä
hän kuuli.

Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja
sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle.
Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli
sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden
syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi
syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi --

"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut
alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja
se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden
auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee.
Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."

Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle
ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti
niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen
vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin
terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset,
alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat,
jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin
katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.

Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa
esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi --

"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman
silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena:
"Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt
teidän korkeutenne."

Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi
raukealla äänellä --

"Hän oli mun äitini!"

"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille
paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen
mielipuoli!"



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kruunauspäivä.


Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster
Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman
seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me
tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy
istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia,
nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään --
kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan
siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt
jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla
oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten
varatuille sisäänkäytäville.

Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut,
sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin
joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan
tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen
parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä
parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden
rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen
ristikuvan -- tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja
luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua,
joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä
on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta.
Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi -- Scone-kivi --
jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut
kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan
samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä
valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.

Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu
hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot
sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki
tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja
varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.

Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa,
sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen,
puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen
samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä
herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen
istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän
sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen
sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti
saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen
samalla kertaa.

Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa,
ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia
paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo
vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää
kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki
aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli
tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä
ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä
on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt,
jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan
virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan
unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä
naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä
on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja
purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman
nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan
uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava
kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä
onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan
kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.

Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä
pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää
-- mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä
todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja
torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy
verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa
silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse
sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme
tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä
ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta.
Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se
auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii
ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on
näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen
vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.

Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti -- tunti
-- kaksi tuntia -- puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien
syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin
saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät,
että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi
ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika
tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet
olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt
asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa
asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus
ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa
elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden
nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit
istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin
ylen määrin ja muistiin pantava myös.

Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän
alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille
paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä,
ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.

Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit
yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään,
kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle.
Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen
juhla alkoi.

Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti
temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty
valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla
juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa;
ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni
kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus
valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.

Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti
Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan
pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta,
kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa
suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä
yllä -- ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.

Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä
ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle -- vieras, jota ei
kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli
poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan
riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä
juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen
ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen --

"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen
päähän. _Minä_ olen kuningas!"

Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta
samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean
askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä --

"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän _on_ kuningas!"

Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit
seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä
toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset,
jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai
nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin
toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti --

"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut --
ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"

Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi --

"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"

Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet.
Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli
tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa.
Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui
vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla
katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein
seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja
valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään
ja sanoi --

"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka
vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu
jälleen paikoilles!'"

Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen
kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän
ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa
virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen
taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä
merkillinen yhdennäköisyys!"

Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä
kunnioituksella --

"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia
kysymyksiä, jotka --"

"Ja minä vastaan niihin, my lord."

Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta,
prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman
miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas
vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.

Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin -- sanoivat
kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja
Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja
sanoi --

"Tämä on todellakin hämmästyttävää -- mutta enempää se ei ole, kuin
mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja
tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti
häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä
_todistuksia"_, lisäsi protektori.

Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan
mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan
haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle.
Lordprotektori tuumasi -- ravisti päätään -- ja tää ajatus tunkeusi
häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että
häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa
kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi --

"Sir Thomas, vangitkaa tuo. -- Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa
kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä --

"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on,
kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in
prinssinä, _voi_ vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse
teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"

Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin
tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta
suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin
todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili
tuossa hävinneessä valtion sinetissä -- olkoonpa tämä viekas pikku
petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen
oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata
_tähän_ kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään
kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! --
Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa
ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen
hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei
käynytkään sillä lailla -- kuinka he kummastuit kuullessaan hänen
vastaavan levollisesti ja varmasti --

"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos
sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin
synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää
minun yksityiseen kabinettiini palatsiin -- eihän kukaan tunne sitä
paikkaa paremmin kuin te -- ja aivan likellä lattiaa vasemmassa
nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen
naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki,
josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään
muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka
sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti --
tuokaa se tänne."

Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta,
jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä,
ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä
oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet
vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan
tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta
pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen.
Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti --

"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"

Lordi St. John kumartui syvään -- ja siinä huomattiin, että kumarrus
oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut
osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin
keskivälissä heitä -- ja lordi meni matkalleen.

Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä
muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti -- ikäänkuin
kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri;
sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat
erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä
tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi
ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty
jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta
odotusta ja jännitystä -- jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka
vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta
kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin
että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään,
seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta -- silmäänpistävänä
ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin
St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli
yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten
kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä
hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet
kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti
häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi,
kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi --

"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"

Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen
ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet
pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt,
ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa
-- ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia
ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti --

"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin --
eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"

Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom
Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen --

"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"

Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille --

"Haitteko tarkoin? -- mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on
selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää
muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta
kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi
joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä -- raskaasta
kultakiekosta -- --"

Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti --

"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? -- ja paksu? -- ja oliko siihen
piirretty kirjaimia ja kuvia? -- Oli, sanotte. Ooh, _nyt_ tiedän mitä
tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa
viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi
se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin
missä se on; mutta _minä_ en sitä sinne pannut -- ensiksi."

"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.

"Hän, joka seisoo tuossa -- Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille
itse kertova missä se on, -- sitten kai te uskotte, että hän tuntee
asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani -- ponnistelkaa
muistianne -- se oli viimeinen teko, ihan _viimeinen_ teiltä sinä
päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos
palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."

Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai
kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka
seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa
komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä
ainoaa pikkuista kapinetta, joka -- jos sitä löytyisi -- nostattaisi
hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi
kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä --
sekunnit laajenivat minuuteiksi -- yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa
kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi
syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja
epätoivoisella äänellä --

"Muistan koko kohtauksen -- kaikki tyyni -- mutta sinettiä en vain
muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät
lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää
hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene
tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta
-- --"

"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom
Canty pelästyneenä, "oottakaa! -- ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle
sijaa! -- asia ei ole hukassa. Eikä se saa _joutua_ hukkaan! Kuulkaa
nyt mitä sanon -- joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona
aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme -- minä
kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä -- oh, jopa muistatte!
ja vanhasta isoäidistäni -- ja Offal Courtin poikain monista leikeistä
-- kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain
kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni
ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat,
jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän
silmissään -- oh, senkin te muistatte."

Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään
-- tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo
loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan
kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo
mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään
seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.

"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen,
ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme,
että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut -- niin, te
muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut
minua käteen -- katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään
kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne
hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle --
syösten siinä erään pöydän ohi -- se kappale, jota te sanotte valtion
sinetiksi, oli tämän pöydän päällä -- te sieppasitte sen ja katsoitte
sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa -- silloin teidän
silmiinne sattui -- --"

"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen
kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, -- sen
Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te
löydätte valtion sinetin!"

"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin
valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää,
että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa
jaloillenne siivet!"

Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä
pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla
nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut
mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi
hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa -- ei kukaan tietänyt
paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus,
ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti
valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava
huuto --

"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti
eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana
huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen
poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon
ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat
hänen ympärillään.

Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi --

"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset
vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä
ja repaleensa jälleen."

Lordprotektori kohotti äänensä --

"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."

Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi --

"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani
tällä hetkellä -- älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai
tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä
lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika
raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma
tehnyt sinusta herttuan --" lordprotektori punastui -- "mutta eihän
hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön
nyt -- tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada
se vahvistetuksi, mutta _hänen kauttansa;_ muuten ei herttuasta tule
mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."

Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois
näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika
hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä
itse voinut sitä muistaa?"

"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta
kertaa."

"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"

"Enhän minä tietänyt _mitä kappaletta_ he kaipasit. He eivät sanoneet
_minkälainen_ se oli, teidän majesteetinne."

"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"

Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan
ja vaikeni.

"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan,"
sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin
valtiosinettiä?"

Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan --

"Olen sillä paukannut pähkinöitä."

Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta,
saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään
oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas
ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus
kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.

Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta
kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty
näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas
voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien
paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi
soivan suosiosta.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Edvard kuninkaana.


Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan
meteliin Londonin sillalla -- hän oli vielä ihantavampi päästyään
siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei
penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti
puhtaaksi.

Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen
ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi
aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.

Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi?
Hyvä -- arvasi Miles -- hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä
sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa
ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset
tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston
kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin,
osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja
kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi
tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi.
Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain
ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa
löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja
rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai -- - huviksensa muka -- kiusaisi
ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava
kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat
moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja
hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä
erilleen tässä elämässä.

Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän
takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen
ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei
vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia,
mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut
mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki
varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen
jäävän lyhyeksi.

Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja
etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli
se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän
uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä
millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna
miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän
tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, -- kyllä, mutta yhtä helposti
voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.

Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa,
joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä
kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista
poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan
Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui
sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen
pitkän aikaa. -- Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä,
aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa
sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan
näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen
varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä -- ei juur sitä
laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.

Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään
pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus
rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien
ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi
kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo
neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt
ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.

Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä,
peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella
vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen
tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden
suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille
ja lainata häneltä muutaman markan ja -- mutta siinäkin oli kylliksi
suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun
tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.

Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa
väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei
hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta -- hänen pukunsa piti siitä huolen.
Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä
hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja
asiansa vanhan päällikön luo -- sillä itse hän ei tietysti saattanut
tuumiakaan pääsyä palatsiin.

Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä
takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota
hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi
minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan
-- että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin
tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä
puhutellakseni häntä."

Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi -- niinkuin
tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee
ja tuijottaa häneen takaapäin -- ja kun hän huomasi harrastuneen
silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi --

"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."

"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"

Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra
Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä,
varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."

"Hyvä -- asuuko hän tuolla?"

"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."

"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan,
että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"

"Varsin kernaasti, rehellinen herra."

"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä
ulkona -- ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."

Poika näytti pettyneeltä -- "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi
hän itseksensä -- "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja
voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on
vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:

"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen
takasin."

Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan -- syvennykseen linnan muurissa,
jonka sisässä oli kivipenkki -- se oli suojus vahtimiehille
rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet,
upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti
miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja
vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta
palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka
oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski
miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.

"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan
etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni
suurempi kuin heidän."

Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja
Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet
tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit
mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja
Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.

"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin
sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää
hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään
ja lähetän sen kuninkaalle."

Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.

"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että
minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen
tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! -- ooh, Jumala yksin tietää."

Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän
kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata
surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään
vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän
kunnioittaen ja sanoi --

"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".

Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella
kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä,
niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen
ivallisesta kohteliaisuudestaan."

Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle
sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle
virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella
ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia
pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä
mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn
naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin
selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui
hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa
opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin
läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun
päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi,
kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti
hymyiltäväksi.

Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas
kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen
majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin,
puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa -- herttuaa kenties.
Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan
miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä
ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun -- sillä muutamat
ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin
tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon
sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki -- s'oli
suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa
töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten -- "Pyhä
Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen
valtakunnassa!"

Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen
vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta
ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen:
"Mutta tämähän kaikki on _totta_ -- ihan täydellä todella onkin se
_totta_ -- eikä ensinkään unta."

Taas tuijotti hän kuninkaaseen -- ja ajatteli: "_Onko_ tää unta? ...
vai _onko_ hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan
Tommi parka kuin minä luulin -- kuka selittää mulle tään arvoituksen?"

Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi
tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!

Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs
ääni huusi --

"Ylös, sinä siivoton narri! -- istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"

Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui --

"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!"

Ihmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi --

"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on
minun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut
minua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta
väkivallasta, kenties kuolemasta -- ja että hän sentähden on ritari,
kuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä
suuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan
häpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn,
ja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu
Englannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa
ja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä -- se etuoikeus,
jota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta;
sillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon
oikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan
kuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä."

Kaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet
maalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta
viisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen
milloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä
-- jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja
lady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili
hämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen --

"Oh, herra Jumala! _Tämäkö_ siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun
mielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle _minä_ tahdoin osoittaa mitä
suuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja
seitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän
ikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit
hänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän _minä_ tuumasin
ottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki,
johon pistäisin kurjan pääni!"

Mutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani
polvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja
kuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja
astui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana -- ja
monien kadehtimana myös.

Nyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja
hehkuvin silmin --

"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät
arvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään."

Entinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä.
Kokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa
puvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan
johtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi --

"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen
tyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan
viisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen?
Olet -- hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen -- ja sun
isäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää.
Tietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä
lähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja
nauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin
hengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva
siellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa
virkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös
oikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista
kunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa;
sillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä.
Ja minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille,
että hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia
nöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on
valtaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva
nimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'."[17]

Onnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja
poistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan
hänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan
heitä suurilla uutisillaan.



LOPPUPÄÄTÖS.

Kaikkien palkka maksetaan.


Kun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli
vihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että
hänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt
tunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa -- käsky, jota
kannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta,
että ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi
ja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka
perästä Edith oli sanonut: "ota henkeni, en pane arvoa siihen -- enkä
minä kiellä Miles'iä". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady
Edith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian;
vaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.

Hugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä
tilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä
veljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan -- ja kosk'ei edellinen
olisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi
vaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli;
ja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret
juhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun
vastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.

Tom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.

Kuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty
orjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani
hänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.

Samaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti
hänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden
baptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja
toimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin
ansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.

Hän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni
karanneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen
eräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen
miehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.

Hän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle
silloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli
ilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa
ja tuli arvoisaksi mieheksi.

Niin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai
kertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi
hänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän,
kätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään
sisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin,
missä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että
hän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että
näiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että
ne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä
niiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan
kun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen
muistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.

Miles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen
hallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan.
Oivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen
kaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä
kaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta -- kerran kuningatar
Maryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin.
Eräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I:n noustessa samalle
istuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes
neljännes vuosisataa mennyt umpeen ja "Kentien privilegio" melkein
hälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä
ajalta ilmestyi Kaarlo I:n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas
kuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi
ja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin
pian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui
sodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja
tämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.

Tom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine
suortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi
kunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon
vaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka
muistutti ihmisiä siitä, että hän "aikoinaan oli kuninkaan valtaa
harjoittanut". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko
syrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: "Lakki
päästä, kuninkaan suosikki tulee!" -- ja niin he tervehtivät häntä ja
saivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä -- ja siihen pantiinkin
arvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.

Niin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli
ne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku
kruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan
ja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli
kyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai
sortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret
silmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi --

"Mitä tiedät _sinä_ kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani
tiedämme, vaan sinä et."

Edvard VI:n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille.
Nyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme
hänelle kiitokseksi.



Viiteselitykset:


[1] Nykyajan Englannissa ovat ikkunat lykättävät ylös alas.

[2] Kristuksen vierasmajassa -- _Christ's Hospital_ -- ei alkuansa
ollut mitään _koulua_; sen työnä oli vain ottaa huostaansa orpolapsia
kaduilta, antaa heille suojaa, elatusta ja vaatteita. Timb'in
_Curiosities of London_.

[3] Tämän hallituksen (Henrik VIII) loppupuoleen saakka ei viljelty
salaatia, porkkanoita, nauriita tai muita syötäviä juuriaineksia
Englannissa. Se vähäinen määrä, mitä nautittiin näitä kasviksia,
tuotiin maahan Hollannista ja Flandersista. Kuningatar Katarina
oli, kun hän halusi vähän salaatia, pakoitettu lähettämään sinne
sanansaattajan asian alkain. Hume'n _History of England_.

[4] Jos Henrik VIII olisi elänyt muutamia tuntia kauvemmin, olisi
hänen käskynsä herttuan surmaamiseksi pantu toteen. Mutta kun
sanoma saapui Toweriin, että kuningas itse oli kuollut viime yönä,
kieltäytyi linnan päällikkö noudattamasta käskyä; eikä olisi ollut
soveliasta Neuvoskunnalle alkaa uutta hallitusta toimeenpanemalla
kuolemanrangaistusta, johon kuningaskunnan jaloin aatelismies oli
tuomittu niin väärän ja tirannillisen käskyn kautta. Hume'n _History of
England_.

[5] Paronetti -- baronet -- on aatelismies baron'in (vapaaherran) ja
knight'in (ritarin) välillä. _Barones minores_ (pienemmät vapaaherrat,
baronetit) eivät, niinkuin lordit, synnyltään saaneet olla Parlamentin
ylihuoneen istunnoissa äänestämässä.

[6] Kingsale'n lordit, jotka ovat de Courcy'n jälkeläisiä, nauttivat
vielä tänä päivänäkin tätä kummallista etuoikeutta.

[7] Hume.

[8] Hume.

[9] Jaakko I:llä ja Kaarle II:lla oli pieninä ollessaan piiskapojat,
jotka ottivat selkäänsä heidän puolestaan, kun he itse tekivät virheitä
opetustunneilla. Minä olen sentähden uskaltanut varustaa pienelle
prinssillenikin yhden semmoisen.

[10] Leigh Hunt'in teos "_The Town_", sivu 408.

[11] "Päämies" käyttää tässä varkaiden kieltä, jonka kautta sanat
oikeastaan soivat toisin.

[12] Katso "The English Rogue". London, 1665.

[13] Vanha kirja _The English Rogue_ tekee tämän hullunkurisen
rajoituksen: _above the value of thirteen pence ha' penny_.

[14] Tekijä osoittaa eri muistutuksessa nämä ja muut tässä luvussa
mainitut rankaisutavat laillisiksi mainiten lähteenä toht. J. Hammond
Trumbull'in teoksen: _Blue Laws, True and False_.

[15] Ks. Hume'n England.

[16] Englannin, joista 7 menee yhteen suomalaiseen.

[17] "Christ's Hospital", köyhäin orpolapsien kasvatuslaitos Lontoossa,
jonka suunnitelma lujentui kuningas Edvard VI:n kautta, on laskenut
ulos oppilaita, joista monta on saavuttanut maailman maineen, kuten
esim.: Josua Barnes (Anakreon ja Euripides kirjailijain tulkitsija);
Jeremias Markland (kuuluisa kirjallisuuden, erittäinkin kreikkalaisten
mestariteosten tutkija); Samuel Richardson (novellien kirjoittaja);
Thomas Mitchell (Aristofaneksen kääntäjä); Thomas Barnes (Times-lehden
monivuotinen toimittaja); Coleridge, Camden y.m.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi ja kerjäläispoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.