Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ben-Hur - Kertomus Kristuksen ajoilta
Author: Wallace, Lew
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ben-Hur - Kertomus Kristuksen ajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



BEN-HUR

Kertomus Kristuksen ajoilta


Kirj.

LEWIS WALLACE


Suomensi Aatto S.



WSOY, Porvoo, 1905.



SISÄLLYS.

Ensimmäinen kirja:

 Erämaassa.
 Kolme muukalaista.
 Kreikkalainen.
 Melchior.
 Baltasar.
 Jaffan tori.
 Jerusalemin väestö.
 Josef ja Maria.
 Betlehemissä.
 Säde taivaasta.
 Kristuksen syntymä.
 Tietäjäin saapuminen.
 Herodes ja tietäjät.
 Kristus-lapsi.

Toinen kirja:

 Rooma ja Judea:
 Messala ja Judah.
 Judahin koti.
 Äiti ja poika.
 Israelilainen äiti.
 Onnettomuus.
 Vanki.

Kolmas kirja:

 Kvintus Arrius.
 Roomalainen kaleri.
 Kaleriorja.
 Toivon säde.
 Meritaistelu.
 Vapaana ja ottopoikana.

Neljäs kirja:

 Antiokiassa.
 Etsimässä.
 Rauenneet toiveet.
 Simonideen elämäkerta.
 Tutkimusretkellä.
 Dafnen metsikkö.
 Uusi toveri.
 Lähteellä.
 Koston suunnittelu.
 Palmumetsikkö.
 Mallukin selonteko huomioistaan.
 Roomalaiset juomingit.
 Arabialais-kodissa.
 Ilderimin luona atrialla.
 Ben-Hurin ihmettely.
 Baltasarin opetus.
 Haaveilua.

Viides kirja:

 Gratusta varoitetaan.
 Valmistukset.
 Järvellä.
 Kirjeen tuonti.
 Ben-Hur lukee kirjeen.
 Vaatimus.
 Tunnustettuna.
 Luvattu kuningaskunta.
 Ben-Hurin päätös.
 Ohjelma.
 Vedot.
 Kilpa-ajorata.
 Kilpailun alku.
 Kilpailu.
 Kutsu.
 Pyydyksessä.

Kuudes kirja:

 Vangitut.
 Spitaliset.
 Vanha koti.
 Rakkauden koetus.
 Amrahin uskollisuus.
 Soturi.

Seitsemäs kirja:

 Sanantuoja.
 Odottamaton kohtaus.
 Kuolemattomuus.
 Huonoa vaikutusta.
 Airut ja hänen kuninkaansa.

Kahdeksas kirja:

 Alkuselitys.
 Ben-Hurin tuomat tiedot.
 Iloisia sanomia.
 Parannettuina.
 Jerusalemiin.
 Ilman naamiota.
 Masentuneena.
 Kavallus.
 Loppu lähenee.
 Loppu.
 Katakombit.



Ensimmäinen kirja.



I LUKU.

Erämaassa.


Jebel es Zubleh on vuorenselänne, kuudettakymmentä peninkulmaa pitkä
ja niin kapea, että sen kuva kartalla näyttää etelästä pohjoiseen päin
kiemurtelevalta madolta. Kun seisotaan sen valkopunaisilla kallioilla
ja katsellaan itään päin, näkyy ainoastaan Arabian hieta-aavikot,
joilla Jerikon viininviljelijöitä kohtaan niin vihamieliset itätuulet
ovat leikitelleet aina ajan alusta saakka. Sen juuria peittää Eufratin
hienontama hiekantomu. Tämä selänne on rajamuurina lännenpuolisilla
Moabin ja Ammonin laitumilla, jotka ilman tätä suojamuuria olisivatkin
vain osa noista itäisistä hieta-aavikoista.

Arabialaiset ovat painaneet kielileimansa kaikkeen, mitä on Judean
etelä- ja itäpuolella. Heidän kielellään on Jebel niiden lukemattomain
vesipurojen isä, jotka sateen aikana juoksevat entisen roomalais-tien
-- nyt ainoastaan Mekkaan vaeltajain pölyisen polun -- poikki ja
kuta etemmäs pääsevät, sitä syvemmälle kaivavat vakojansa maahan,
vieden sadeajan kohisevia virtoja Jordaniin tai viimeiseen säiliöön,
Kuolleesen mereen. Eräältä sellaiselta purolta, siltä, joka Jebelin
latvoilta ulottuu koillista kohti ja viimein muuttuu Jabbokin virraksi,
läksi matkustavainen liikkeelle, pyrkimään aavikon ylämaihin.
Kiinnitämme ensin lukijan huomiota tähän henkilöön.

Näöstä päättäen hän oli jo täyttänyt 45 vuotta. Hänen partansa, joka
aikoinaan oli ollut sysimusta, lainehti leveinä aaltoina ryntäillä
ja oli sieltä täältä hopean harmaa. Hänen kasvonsa olivat tumman
ruskeat kuin paahdettu kahvipapu, ja niitä niin paljon peitti punainen
_kufiyeh_ (joksi aavikon asujamet sanovat päähän käärittävää huivia),
että ainoastaan osa niistä oli näkyvissä. Silmät, jotka hän välistä
nosti ylös päin, olivat suuret ja väriltään mustat. Yllä oli hänellä
itämainen väljä puku, mutta sen yksityiskohtia ei käy tarkemmin
kuvaaminen, koska hän istui pienen teltan alla suuren valkoisen kamelin
selässä.

Tuskinpa vain länsimaalainen koskaan voi haihduttaa muististaan
kuvaa, joka siihen jää, kun hän ensi kerran näkee aavikkomatkoille
varustetun ja sälytetyn kamelin. Tottumus, joka niin paljon vaikuttaa
muissa tavattomissa kohdissa, voi tässä tuskin ensinkään muuttaa
tuota ensi vaikutusta. Tehtäköön vaikka monta pitkää päivänmatkaa
sellaisten matkustajain kanssa, elettäköön vaikka vuosikausia yhdessä
paimentolaisten kanssa, sittekin täytyy länsimaalaisen, olkoon hän
missä hyvänsä, pysähtyä katsomaan muhkean matkakamelin ohitse-astuntaa.
Viehätys ei ole sen muodossa, jota ei edes mieltymyskään voi tehdä
kauniiksi, ei myöskään sen liikkeissä eikä äänettömässä käynnissä. Niin
kuin meri on sukua laivalle, samoin on kameli sukua hieta-aavikolle.
Aavikko peittää kamelin salaperäisyyden hunnulla siinä määrin, että kun
katselemme kamelia, johtuu ajatuksemme aavikon salaisuuksiin; se sen
suhteen ihmeellisyys on.

Eläin, joka nyt astui kuivaneen puron uomasta esiin, ansaitsi syystä
kyllä sellaista kunnioittavaa huomiota. Sen karva ja korkeus, sen
ruumis, jossa ei ollut liikaa lihavuutta, mutta sen sijaan runsaasti
jäntereitä, sen pitkä, hoikka kaula, samaan tapaan kaareva kuin
joutsenella, pää leveä silmäin kohdalta ja suippeneva turvaksi, joka
melkein olisi voinut sopia naisen rannerenkaasen; sen liikkeet,
sen pitkät, kimmoiset askeleet, sen vakava ja äänetön käynti:
kaikki ilmaisi sen syrialaista rotua ja Kyron aikaista sukuperää.
Sillä oli tavalliset suitset, jotka peittivät yläpuolen päästä
tulipunaisilla, töyhdön muotoon sovitetuilla rimpsuilla ja koristivat
kaulaa riippuvilla metallivitjoilla, joiden jokaisen päässä oli
helisevä hopeakello; mutta suitsissa ei ollut ohjasta ratsastajalle
eikä marhamintaa ajomiehelle. Eläimen selkään kiinnitetty laitos
oli semmoinen keksintö, joka minkä kansakunnan keskuudessa hyvänsä,
paitsi itämailla, olisi tehnyt keksijänsä kuuluisaksi. Siinä oli kaksi
puulaatikkoa, molemmat lähes neljä jalkaa pitkät ja niin asetetut,
että yksi riiippui kummallakin sivulla; tämän laitoksen sisä-osa oli
peitetty huiveilla ja matoilla ja niin sovitettu, että kamelin isäntä
saattoi istua joko suorana tai puoli-nojallaan; koko laitoksen päälle
oli kiinnitetty vihreä teltta. Leveät mäkivyöt ja satularemmit, jotka
olivat toisiinsa kiinnitetyt lukemattomilla solmuilla ja nauhoilla,
pitivät tätä keksintöä vakavana paikallaan. Sillä tavalla on Kushin
kekseliään pojan onnistunut tehdä mahdolliseksi kulkemisen aavikoiden
auringonpaahteisilla teillä, joille häntä velvollisuutensa kutsuu yhtä
usein kuin huvittelun halukin.

Kun kameli pääsi ylös sadepuron laaksosta, oli matkustaja kulkenut
El Belkan eli muinaisen Ammonin rajan ylitse. Oli aamu. Edessään oli
hänellä aurinko, puoleksi vielä öisten usvien peitossa. Oli edessä
myöskin aavikko, ei lentohiedan alue, vaan se osa, jossa ruoho alkoi
olla lyhytkasvuista ja maanpintaa peittivät granitin sirpaleet ja
muut harmaat ja ruskeat kivet sekä niiden välissä kuihtuvat akaasiat
ja kamelinruoho-mättäät. Tammi, karhunmarjapensas ja arbutti olivat
jääneet hänestä jälelle, ikään kuin ne olisivat asettuneet riviin,
katsahtaneet lähteistä köyhälle aavikolle ja kauhusta kutistuen
pysähtyneet.

Siihen loppui polku eli tie. Kameli näytti entistä enemmän tuntevan,
että sitä huomaamatta kiiruhdettiin; se joudutti käyntiänsä, pää
suoraan kohti taivaanrantaa, suurilla sieramillaan imien ilmaa aimo
siemauksin. Riipputuoli kiikkui, yleni ja aleni kuin vene aalloilla.
Kuivia lehtiä rapisi paikkapaikoin kamelin jalkain alla. Ilmassa
tuntui välistä absintin tapaista tuoksua. Leivoset ja vuoripääskyt
pakenivat nopeilla siivillään ja valkoiset metsikanat juoksivat
viheltäen ja kaakottaen pois matkustavaisen tieltä. Harvinaisemmin
kettu tai hyena joudutti kulkuansa, voidakseen turvallisen matkan
päästä tutkia rauhan häiritsijöitä. Oikealla olivat Jebelin kunnaat
ja niiden päällä liihoittelevana harmaa huntu, välistä purppuraan
vivahtava, kunnes aurinko sille kohta tuotti sanomattoman väriloiston.
Korkeimpain kukkulain ylitse purjehti leveillä siivillä korppikotka,
tehden suuria kierroksia. Mutta vihreän teltan alla lepäävä mies ei
huomannut mitään, ei ainakaan millään tavalla osoittanut tuntevansa
seutua. Hänen silmänsä olivat liikkumattomat ja uneksivaiset. Miehen
samoin kuin eläimenkin ryhti oli kuin sokean, joka ajattelematta seuraa
taluttajaansa.

Kaksi tuntia kameli riensi eteen päin tasaista juoksua suoraan itää
kohti. Koko sinä aikana ei matkustaja muuttanut asentoansa, ei myöskään
katsahtanut oikealle eikä vasemmalle. Aavikoilla ei mitata matkaa
peninkulmittain, vaan mittoina ovat _saat_ eli tunnit ja _manzil_ eli
pysähdyspaikat; edelliset ovat noin viisitoista kilometriä pitkät ja
pysäysvälit kuusikymmentä tai sata kilometriä. Kuormakameli, jos se on
oikeaa Syrian rotua, juoksee helposti kuusitoista tai kaksikymmentä
kilometriä tunnissa. Täydessä juoksussa se kilpailee tuulen kanssa.
Nopeasta rientämisestä eteen päin seurasi, että maan muoto muuttui.
Siellä täällä oli joku _tell_ eli kunnas savea ja kiintonaista
hiekkaa. Basaltti-pylvästen pyöreät päät seisoa törröttivät siellä
täällä korkealla hiedan pinnasta, ikään kuin asetettuina vuoriston
etuvartioiksi tasangolle päin. Kaikki muu oli kuitenkin hiekkaa,
välistä tasaisena kuin aaltojen huuhtelema ranta, välistä kokoutuneena
kaareviksi harjuiksi. Ilman laatu myöskin muuttui. Aurinko, joka nyt
jo oli ehtinyt yletä korkealle, oli imenyt pois kasteen ja sumun sekä
lämmittänyt tuulen, joka suuteli päiväteltan alla lepäävää ratsastajaa;
joka taholla muutti auringon paiste maan värin loistavaksi ja vähän
maidonvalkoiseksi ja saattoi pilvet valosta välkkymään.

Kaksi tuntia kului vielä ilman lepoa ja matkan suunnan muuttumatta.
Kasveja ei enää ollut ollenkaan. Hiekalla, joka oli niin
kuivapintaista, että se joka askeleella särkyi ruskahdellen palasiksi,
oli rajaton valta. Jebel ei enää ollut näkyvissä eikä mitään muutakaan
maan merkkiä näkynyt. Varjo, joka aikaisemmin aamulla oli seurannut
ratsastajaa jälestä, oli nyt siirtynyt pohjoisen puolelle ja pysyi
aina hänen tasallansa. Kosk'ei täällä näkynyt sopivan levähdyspaikan
merkkiäkään, tuli matkustajan eteen päin rientäminen joka hetki yhä
omituisemmaksi ja oudommaksi.

Muistettava on, ett'eipä suinkaan kukaan mielellään valitse tällaista
aavikkoa huvimatkoja varten. Elämä ja liike kulkee hieta-aavikoilla
sellaisia polkuja pitkin, jotka ovat kirjavanaan kuolleiden olentojen
luita. Sellaiset ovat tiet lähteeltä lähteelle, kosteikolta toiselle.
Sydän sykkii nopeammin vanhimmallakin sheikillä, kun hän huomaa
olevansa yksin näissä tiettömissä seuduissa. Siispä se mies, jota
tässä olemme seuranneet, ei suinkaan saattanut olla huviksensa
matkustelemassa; hänen käytöksestään ei myöskään käynyt olettaa
häntä pakolaiseksi, sillä eipä hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.
Sellaisella retkellä ovat pelko ja uteliaisuus tavallisimmat tunteet,
mutta häneen ne eivät näyttäneet vaikuttavan. Kun ihmiset ovat yksin,
etsivät he jotakin seuraa; koirasta tulee kumppani, hevosesta ystävä,
eikä niiden hyväileminen ja rakkaasti puhutteleminen ollenkaan
punastuta. Tämä kameli ei saanut osakseen mitään sellaista ystävyyden
osoitusta, ei vähintäkään hyväilyä, ei pienintäkään sanaa.

Juuri puolenpäivän aikaan kameli omasta vaistostaan pysähtyi ja päästi
kuuluviin tosiaankin liikuttavan valitushuudon, jolla tämä eläinlaji
aina vastustaa liian raskasta taakkaa tai välistä vaatii hoitoa ja
lepoa. Eläimen herra heräsi ikään kuin unen horroksista täydellisesti
tajuamaan ulkonaiset olot. Hän veti syrjään _houdahin_ eli riipputuolin
esiriput, tarkasti auringon korkeutta ja katseli joka taholle niin
huolellisesti, että hän selvästi näytti koettavan saada selkoa,
oliko hän päässyt määrättyyn paikkaan. Tyytyväisenä tarkastukseensa
hän hengähti syvään ja nyykäytti päätään ikään kuin sanoen: "no
viimeinkin!" Heti sen jälkeen hän pani kätensä ristiin ryntäilleen
äänettömän rukouksen ajaksi. Suoritettuaan sen hartausvelvollisuutensa
hän varustihe laskeutumaan maahan. Hänen kurkustaan kuului ääni, jota
varmaankin jo Jobin mielikkikamelit olivat kuulleet: ikh! ikh! joka
ääni sisälsi eläimelle käskyn laskeutua polvilleen. Kameli totteli
hitaasti kehoitusta, laskeutuessaan hiljaa ähkyen. Ratsastaja polki
sitte toisella jalallaan eläimen pitkälle kaulalle ja pääsi siitä
hypähtämällä hietikolle.



II LUKU.

Kolme muukalaista.


Miehellä, jota riipputuolin verhot eivät enää varjostaneet, oli
ihailtava ruumiinmuoto, ei varsin pitkä, vaan voimakas. Päästettyään
auki silkkinauhan, joka piti hänen _kufiyehiansa_ päässä, työnsi
hän rimpsuiset huivin laidat taa päin, kunnes kasvot paljastuivat;
ne olivat tarmokkaat ja melkein ihan neekerin väriset. Mutta matala
ja leveä otsa, kotkannenä, hiukan ylös päin nousevat silmäinnurkat,
paksu, suora, karkea ja metallin tavoin loistava tukka, joka riippui
monina palmikkoina alhaalla olkapäillä asti: nämä merkit selvään
osoittivat hänen kotimaansa. Sen näköiset olivat Faraot ja myöhemmät
Ptolemaiot; sen näköinen oli Mizraim, egyptiläisen rodun kanta-isä.
Hänellä oli yllä _kamis_, valkoinen pumpulipaita, ahdashihainen, avoin
edestä päin ja ulottuva alas nilkkaan saakka, koruommeltu kaulasta ja
ryntäiltä. Sen päällä oli villanuttu, jonka nimi nyt, kuten luultavasti
silloinkin, on _aba_; tämä pitkähelmainen ja lyhythihainen päällysvaate
oli sisustettu pumpuli- ja silkkikankaalla ja ylt'ympäri koristi sitä
tummankeltainen reunus. Jalkoja suojelivat pehmeillä nahkahihnoilla
sidotut sandaalit. Kamis oli vyöllä vyötetty kiinni. Erittäin huomiota
herättävää oli, ett'ei hänellä, vaikka hän olikin yksinään ja vaikka
näillä aavikoilla asuskeli leopardeja, leijonia ja melkein yhtä julmia
ihmisiä, ollut minkäänlaista asetta, ei edes koukkusauvaakaan, jota
käytetään kamelia kiiruhtaessa. Meidän täytyy siis ainakin olettaa,
että hän oli rauhallisilla asioilla ja että hän joko oli tavattoman
rohkea taikka jonkun erityisen suojelijan turvissa.

Matkustavaisen jäsenet olivat jäykkinä, sillä ratsastus oli ollut pitkä
ja vaivalloinen. Hän sen tähden hieroi käsiänsä, polki kovasti jalkaa
ja astuskeli uskollisen palvelijansa ympäri, jonka loistavat silmät jo
olivat vähällä sulkeutua, osoittaen, että eläin levollisesti tyytyi
siihen rehuun, jonka se jo oli löytänyt. Matkustajamme pysähtyi usein
kävelystään ja tarkasteli, kädellään varjoten silmiänsä, aavikkoa
niin etäälle kuin suinkin saattoi nähdä. Tarkastuksen päätyttyä hänen
kasvonsa aina synkkenivät toivon pettymyksestä, tosin vain vähäsen,
mutta kylliksi sen verran, että teräväsilmäinen tarkastelija olisi
saattanut huomata hänen odottavan itselleen seuraa, vaikkapa ei edeltä
päin sovittuakaan. Tarkastelija olisi samalla tullut uteliaaksi
tietämään, mikä asia oikeastaan saattoi matkustajan siirtymään tähän
paikkaan, niin etäälle sivistyneistä seuduista.

Vaikka matkustaja oli pettynyt, hän kuitenkin peittämättä näytti
luottavan, että odotettu seura kyllä tulee. Se näkyi siitä, että hän
ensin meni riipputuolin luo ja sen toisesta puolikkaasta, jota hän
itse oli tullessaan istuimenansa käyttänyt, otti sienen ja pienen
savisen vesipullon sekä pesi kamelin silmät, kasvot ja sieramet.
Samasta säiliöstä hän sitte otti puna- ja valkojuovaisen pyöreän
kangaskappaleen, tukun vapoja ja tukevan kepin. Hänen vähän aikaa
käsiteltyään keppiä näkyi, että se olikin taitavasti ja kekseliäästi
yhteen sovitettu pienemmistä osista, jotka olivat sisäkkäin; niistä
hän teki itseänsä pitemmän tangon. Pystytettyään sen maahan ja
sidottuaan vavat viistoon sen ympärille levitti hän niiden päälle
kankaan ja oli aivan sanan mukaisesti kotonaan; tämä koti oli tosin
paljoa pienempi kuin emirien ja sheikkien teltat, mutta muuten kaikin
puolin samankaltainen. Riipputuolista kävi hän vielä noutamassa
maton ja peitti sillä teltan lattiasta sen puolen, joka oli pois
päin auringosta. Sitte hän meni ulos ja vielä kerran, entistä paljoa
tarkemmin ja malttamattomammin tähysti seutua. Paitsi shakaalia, joka
etäällä juoksi pitkin lakeutta, ja kotkaa, joka lensi Akaba-lahtea
kohti, oli aavikko yhtä köyhä elämästä kuin sininen taivaskin ylhäällä.

Hän kääntyi kamelin puoleen ja puhui hiljaisesti sanoja, joita ei juuri
kuulla aavikoilla: "Olemme kaukana kotiseudulta, ystäväiseni, joka
pystyt kilpailemaan myrskytuulen kanssa, mutta Jumala on kanssamme.
Olkaamme kärsivälliset!"

Näin puheltuaan hän otti kourallisen papuja satulanlaukusta ja pani ne
pussiin, joka oli varta vasten tehty sidottavaksi eläimen turpaan, ja
nähtyään, miten mielellänsä uskollinen eläin otti vastaan ravintonsa,
kääntyi hän taaskin katselemaan hietikkoseutua, joka hehkui pystyisten
auringonsäteiden alla.

"Tottapahan tulevat", sanoi hän levollisesti. "Hän, joka johti minut
tänne, johtaa kyllä heidätkin. Minä laitan valmiiksi virvokkeita."

Pusseista, joita kantolaitoksen sisäpuoli oli täynnä, ja pajukorista,
joka samoin oli osa sen varuksista, otti hän mitä tarvitsi atrian
valmistamiseen: palmun säikeistä kudottuja lautasia, viiniä pienissä
nahkaleileissä, kuivattua ja savustettua lihaa, _shamia_ eli Syrian
perattuja granaattiomenia, El Shelebin taateleja ihmetyttävän
suurissa tertuissa ja _Nakhilissa_ eli Keski-Arabian palmumetsissä
kasvaneita, juustoa, samanlaista kuin Davidin "maitokakut", ja hienoa
kaupunkileipää. Nämä kaikki hän kantoi telttaan ja asetteli matolle.
Viimeksi hän levitti ruokain päälle kolme silkkiliinaa, joita itämaiden
hienotapaiset kansat käyttävät atrioidessaan polvillansa; siitä näkyi,
miten monta henkilöä oli tuleva atrioitsemaan.

Kaikki oli nyt valmiina. Hän astui ulos, ja katso, etäällä idässä näkyi
aavikon lakeudella tumma pilkku. Hän pysähtyi seisomaan, kuin olisi
ollut kiinni kasvanut; hänen silmänsä suurenivat ja hänen ruumiinsa
vavahti kylmästä värähdyksestä, niin kuin siihen olisi koskenut
yliluonnollinen olento. Pilkku kasvoi, tuli kämmenen suuruiseksi
ja viimein sen muoto selveni. Hetken kuluttua näkyi selvästi iso,
valkoinen kameli, selässä _houdah_ eli Hindostanissa matkoilla käytetty
riipputuoli. Egyptiläinen pani kätensä ristiin ryntäilleen ja käänsi
katseensa kohti taivasta.

"Jumala yksin on suuri!" virkkoi hän kyynelsilmin ja sielu täynnä
kunnioitusta.

Vieras tuli lähemmäksi ja pysähtyi viimein. Hänkin näytti juuri nyt
heränneen unesta. Hän näki polvilleen laskeutuneen kamelin, teltan
ja rukoilevan miehen sen ovella. Hän pani kätensä ristiin, painoi
päänsä kumarruksiin ja rukoili hiljaa. Kohta hän sitte hyppäsi kamelin
kaulalta alas hietikolle ja meni egyptiläisen luo. He katsoivat
hetkisen toinen toistansa ja sitte syleilivät, kiertäen oikean
käsivartensa toin-toisensa olkapäälle ja vasemman vyötäisille sekä
nojaten poskensa toisen rintaan ensin vasemmalle, sitte oikealle
puolelle.

"Rauha olkoon sinulle, sinä totisen Jumalan palvelija!" sanoi viimeksi
tullut.

"Rauha ja tervetuloa sinulle, oikeauskoinen veli!" vastasi egyptiläinen
hartaasti.

Viimeksi tullut matkustaja oli pitkävartaloinen ja laiha, kasvoiltaan
kuihtunut, silmät syvällä, tukka ja parta valkoiset ja ihon väri
kanelin ja pronssin välillä. Hänkin oli ihan aseeton. Puettu oli hän
hindulaisen tapaan; pään peitteeksi oli huivi kierretty leveihin
laskoksiin, niin että siitä oli tullut turbaani; hänen muu pukunsa
oli samanlainen kuin egyptiläisellä, paitsi että _aba_ oli lyhempi
ja jätti näkyviin hänen heiluvat, leveät housunsa, jotka olivat
nilkkain kohdalta kiinni sidotut. Sandaalien sijasta oli hänellä
jalassa teräväkärkiset punaiset nahkatohvelit. Paitsi näitä tohveleja
oli puku kiireestä kantapäähän asti valkoisesta palttinasta. Miehen
muoto oli muhkea ja ankara. Hän oli täydellinen kuva itämaisen Iliadin
suurimmasta askeettisesta sankarista, Visvamitrasta. Häntä olisi voinut
sanoa elämäksi, joka on Braman viisauden läpitunkema -- ruumiistuneeksi
hurskaudeksi. Ainoastaan silmistä näkyi, että hän oli ihminen; sillä
kun hän ne nosti egyptiläisen rinnalta, loistivat ne kyynelkosteudesta.

"Jumala yksin on suuri!" huudahti hän syleilyksen jälkeen.

"Ja autuaat ovat, jotka häntä palvelevat!" vastasi egyptiläinen,
kummastellen että toinen kertasi hänen oman huudahduksensa. "Mutta
odottakaamme, sillä katso, kolmas jo tulee tuolla!"

He katsoivat kohti pohjoista, josta päin kameli, karvaltaan valkoinen,
kuten molemmat toiset, jo selvästi näkyi lähestyvän, keinuen kuin
laiva. Vieretysten seisoen odottivat he, kunnes uusi tulokas ehti luo
ja hyppäsi maahan.

"Rauha olkoon sinulle, veli!" sanoi tämä, syleillen hindulaista.

Hindulainen vastasi: "tapahtukoon Jumalan tahto!"

Viimeksi tullut oli kaikin puolin erilainen kuin hänen ystävänsä.
Ruumiin rakenne oli heikompi, iho valkoinen; paksu, kiharainen, vaalea
tukka peitti hänen pientä, vaan kaunista päätänsä; hänen lämpöiset,
tummansiniset silmänsä osoittivat hienotuntoisuutta ja sydämmellistä,
kelpo luonnetta. Hän oli paljain päin ja aseeton. Tyrolaisen
flanellipaidan poimujen alta, jota hän kantoi teeskentelemättömän
viehättävästi, näkyi lyhythihainen ja avorintainen ihopaita, joka
vyöllä kiinni vyötettynä ulottui melkein polveen asti ja jätti kaulan,
käsivarret ja sääret paljaiksi. Sandaalit oli hänellä jalkojen suojana.
Viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin oli liidellyt hänen ylitsensä,
vaikuttamatta häneen muuta kuin että hänen käytöksensä oli tullut
vakavaksi ja hän oli tottunut punniten sovittelemaan sanojansa. Hänen
ruumiinsa voimiin ja älynsä terävyyteen aika ei ollut koskenut. Minun
ei tarvitse tarkemmin sanoakaan sivistyneelle lukijalle, mistä hän
tuli; jollei hän itse ollut kotoisin Atenan lehdoista, niin ainakin
hänen esi-isänsä olivat siellä syntyneet.

Kun hänen käsivartensa irtautuivat egyptiläisestä, sanoi viimeksi
mainittu liikutetulla äänellä: "Henki toi minut ensinnä tänne, sen
tähden tunnen minä olevani valittu palvelemaan teitä, veljiäni. Teltta
on pystytetty ja leipä valmiina taitettavaksi. Antakaa minun tehdä
velvollisuuteni!"

Hän tarttui heidän käsiinsä ja vei heidät telttaan, riisui heiltä
sandaalit ja pesi heidän jalkansa, kaatoi sitte vettä heidän käsilleen
ja kuivasi ne liinoilla.

Pestyään viimein omat kätensä hän sanoi: "Pitäkäämme nyt huolta
itsestämmekin, veljeni, kuten jumalanpalvelukseemme soveltuu;
syökäämme, että vahvistuisimme jälellä olevan päivän velvollisuuksiin.
Syödessämme saamme toin-toisellemme kertoa, ketä olemme, mistä tulemme
ja millä tavalla kukin olemme saaneet kutsumuksen."

Hän saattoi heidät atrialle ja asetti heidät istumaan niin, että he
voivat katsella toinen toistansa kasvoihin. He kumarsivat yht'aikaa
päänsä, panivat kätensä ristiin ryntäilleen ja lausuivat yht'aikaa
seuraavan yksinkertaisen siunauksen:

"Kaiken isä, Jumala! mitä me tässä nautimme, on sinun antamaasi. Ota
vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, niin että me edelleenkin
voisimme tehdä sinun tahtosi mukaan."

Rukouksen lopussa he kummastellen katsoivat toinen toiseensa. Kukin
heistä oli puhunut kieltä, jota eivät toiset olleet koskaan ennen
kuulleet; mutta kuitenkin he kaikki ymmärsivät täydellisesti, mitä oli
lausuttu. Heidän sielunsa tuli täyteen pyhää liikutusta, sillä tästä
ihmeestä he huomasivat Jumalan olevan läsnä.



III LUKU.

Gaspar Kreikkalainen.


Edellä kerrottu kokous tapahtui, käyttääksemme sen ajan laskutapaa,
vuonna 747 Rooman perustamisen jälkeen. Oli joulukuu ja talvi vallitsi
kaikissa Välimeren itäpuolella olevissa maissa. Ratsastus aavikolla on
erittäin tähän vuoden aikaan omiansa tuottamaan hyvää ruokahalua. Pikku
teltassa istuvat miehet eivät myöskään olleet minään poikkeuksena.
Heillä oli nälkä ja he söivät halukkaasti. Ja viiniä maistettuaan he
alkoivat keskustella.

"Vieraalla maalla matkustajasta ei mikään ole niin suloista kuin kuulla
nimensä ystävän suusta", sanoi egyptiläinen, joka oli ruvennut pitojen
johtajaksi. "Meidän edessämme on monipäiväinen yhteinen matka. Jopa on
aika, että opimme tuntemaan toisemme. Sen tähden, jos teitä miellyttää,
käyttäköön viimeksi tullut ensinnä puhevuoroa."

Kreikkalainen alkoi, puhuen ensin hitaasti, ikään kuin tahtoen
vartioida itseänsä:

"Mitä minulla on kerrottavaa, hyvät veljet, on niin ihmeellistä,
että minä tuskin tiedän, mistä alottaisin ja mitä kaikkea minun
pitäisi kertoa, että asia tulisi selväksi. Minä en vieläkään käsitä
täydellisesti itseäni. Yksi asia minulla kuitenkin on varmana, se,
että minä toimitan Mestarin tahtoa ja että se palvelus on minulle
lakkaamatonta innostusta. Kun ajattelen, mitä tarkoitusta minä olen
lähetetty täyttämään, tunnen itsessäni niin sanomatonta iloa, että
minä tiedän sen Jumalan tahdoksi." Hän vaikeni, kun ei liikutukselta
heti kyennyt jatkamaan, ja toiset, osaaottaen hänen tunteisiinsa,
hillitsivät uteliaisuutensa.

"Kaukana lännessä päin", alkoi hän uudestaan, "on maa, ikuisesti
muistettava, ell'ei muusta syystä niin siitä, että maailma on sille
sangen suuressa velassa ja koska se velallisuus johtuu asioista, jotka
tuottavat ihmiskunnalle sen puhtaimmat ilot. En tahdo puhua taiteesta,
en filosofiasta, kaunopuheisuudesta, runoudesta enkä sotataidosta; ei,
hyvät veljet, vaan sen maan ainiaan loistava kunnia on sen erinomainen
kirjallisuus, jonka kautta Se, jota me nyt lähdemme etsimään ja
julistamaan, on tuleva tunnetuksi yli koko maan piirin. Se maa on
Kreikka. Minä olen Gaspar, atenalaisen Kleanteen poika."

"Minun sukuni", hän jatkoi, "oli innostunut tutkimuksiin, ja siitä
johtuu sama intohimo minussakin. Nyt on siten, että kaksi meidän
etevintä filosofiamme opettavat, toinen, että sielu on joka erityisessä
ihmisessä ja että se sielu on kuolematon, ja toinen, että on olemassa
Jumala, joka äärettömän tarkkaan tekee oikeutta. Niiden monien asiain
joukosta, joista eri koulukunnat kiistelivät, minä valitsin nämä,
koska minusta ne yksin maksoivat vaivaa tutkia, sillä minä ajattelin,
että on yhteys Jumalan ja sielun välillä, vaikkei sitä vielä tunneta.
Tässä asiassa voi järki mietiskelemisellä päästä erääsen paikkaan,
ylipääsemättömän muurin eteen; ja kun siihen on ehditty, ei ole
jälellä muuta keinoa kuin pysähtyä ja kovalla äänellä huutaa apua.
Niin minä tein, mutta ei kukaan vastannut muurin toiselta puolen.
Toivottomuudessani minä kiskasin itseni irti kaupunkilaiselämästä ja
koulukunnista."

Kreikkalaisen lausuessa näitä sanoja kirkasti hyväksyvä hymy
hindulaisen laihaa muotoa.

"Minun kotimaani pohjoisosassa, Tessaliassa", jatkoi kreikkalainen
kertomustaan, "on vuori, kuuluisa siitä, että se on jumalain koto ja
Zeyn asunto, jota minun kansalaiseni pitävät korkeimpana jumalanaan.
Olympos on sen nimi. Sinne minä menin. Löysin kalliosta luolan niillä
tienoilla missä vuori kääntyy kaakkoa kohti; siellä minä elin,
jättäytyen mietiskelyjen valtaan taikka oikeammin en tehnyt muuta kuin
odottelin ilmestystä, jota joka henkäykselläni rukoilin. Minä kun
uskoin näkymättömän korkeimman olennon tosiaan olevan olemassa, katsoin
myöskin mahdolliseksi saavuttaa koko sieluni palavalla ikävöimisellä
häneltä sääliä ja vastausta tuohon avunhuutooni."

"Ja hän vastasi, eikö niin!" huudahti hindulainen nostaen kätensä
silkkiliinalta sylistään.

"Kuulkaahan, veljeni", vastasi kreikkalainen, jaksaen itsekin
ainoastaan töin tuskin tyyntyä. "Minun erakkomajani ovi oli Termen
merenlahtea kohti. Eräänä päivänä minä näin, mitenkä ohi purjehtivasta
laivasta mies heitettiin mereen. Hän ui maalle. Minä otin hänet vastaan
ja pidin huolta hänestä. Hän oli juutalainen ja tunsi tarkkaan kansansa
historian ja lait; häneltä minä opin, että se Jumala, jota minä etsin
rukouksissani, tosiaankin on olemassa ja että hän oli pitkät aikakaudet
läpeensä ollut heidän lainsäätäjänään, hallitsijanaan ja kuninkaanaan.
No, sitähän ilmestystä minä olin uneksinut! Minun uskoni ei ollut
turha. Jumala vastasi minulle."

"Niin kuin hän aina tekee niille, jotka sillä tavalla uskoen häntä
huutavat!" sanoi hindulainen.

"Mutta voi", virkkoi egyptiläinen, "kuinka harvat ovat kyllin viisaita
käsittämään, milloin hän heille vastaa!"

"Eikä siinä ollut kaikki", jatkoi kreikkalainen. "Se lähetetty mies
kertoi paljoa enemmän. Hän puhui profeetoista, jotka ensimmäisen
ilmestyksen jälkeisinä aikakausina seurustelivat ja puhuivat Jumalan
kanssa, ja nämä profeetat julistivat, että Jumalan ilmestys on
uudestaan tapahtuva. Hän luetteli profeettain nimet ja tulkitsi heidän
sanansa pyhistä kirjoista. Hän kertoi vielä, että se toinen ilmestys on
juuri nyt tulossa, että sitä Jerusalemissa odotetaan joka päivä."

Kreikkalainen vaikeni ja kirkkaus hänen kasvoistansa katosi.

Hetkisen päästä hän sanoi: "Tosin se mies sanoi, että niin kuin Jumala
ja ilmestys, josta hän oli puhunut, oli ollut ainoastaan juutalaisia
varten, samoin nytkin on oleva. Hän, joka on tuleva, tulee juutalaisten
kuninkaaksi. 'Eikö hänellä ole mitään tekemistä muun maailman kanssa?'
minä kysyin. 'Ei', vastasi hän ylpeästi, 'ei mitään, me olemme hänen
valittu kansansa.' Mutta se vastaus ei kuitenkaan kukistanut minun
toivoani. Kuinka voisi sellainen Jumala rajoittaa rakkautensa ja hyvät
työnsä yhteen maahan ja yhteen sukukuntaan? Minä päätin saada siitä
selkoa. Viimein minun onnistui kukistaa miehen ylpeys, ja silloin
minä huomasin, että heidän isänsä olivat olleet ainoastaan valitut
palvelijat pitämässä totuutta hengissä, että maailma viimein oppisi
tuntemaan sen ja tulisi vapahdetuksi. Juutalaisen mentyä ja yksin
jäätyäni puhdistin minä sieluani uudella rukouksella, että minun
suotaisiin nähdä kuningas, kun hän tulee, ja palvoa häntä. Eräänä
iltana, kuin istuin luolani ovella ja koetin syvällisemmin käsittää
oman olemukseni salaisuuksia sekä saada selville, mitä merkitsee
'Jumalan tunteminen', näin äkisti allani olevasta merestä taikka
oikeastaan pimeästä, johon sen pinta oli verhottuna, nousevan uuden
tähden. Se kohosi hiljaa, läheni ja pysähtyi kukkulan ja minun oveni
kohdalle, niin että sen valo paistoi minuun. Minä nukahdin ja unissani
kuulin äänen sanovan:

"'Gaspar, sinun uskosi on voittanut! Siunattu sinä! Tule sinä ynnä
kaksi muuta maanpiirin äärimmistä seuduista; sinä saat nähdä sen, joka
on luvattu, ja tulla hänen todistajaksensa ja todistukseksi hänestä.
Nouse aikaisin huomis-aamuna, lähde matkalle kohtaamaan toisia ja luota
henkeen, joka sinua opastaa.'

"Minä heräsin seuraavana aamuna, sisälläni henki, jonka valo loisti
kirkkaammin kuin aurinko. Minä riisuin erakonpukuni ja pukeuduin
kuin ennen muinoin. Piilopaikasta otin aarteen, jonka olin tuonut
muassani kaupungista. Kohta sen jälkeen tuli laiva. Huusin sitä,
minut otettiin laivaan ja laskettiin maalle Antiokiassa. Sieltä ostin
kamelin, valmiiksi varustettuna. Kukoistavien ja viheriöitseväin
seutujen kautta, jotka koristavat Oronteen rantoja, matkustin Emesaan,
Damaskoon, Bostraan ja Filadelfiaan; sieltä tulin tänne. Sellainen,
veljet, on minun historiani. Nyt kuuntelen teidän kertomuksianne."



IV LUKU.

Melchior.


Egyptiläinen ja hindulainen katsoivat toinen toiseensa; egyptiläinen
viittasi kehoittaen ja hindulainen kumartaen alkoi puhua:

"Veljemme on puhunut hyvin. Jospa minun sanani olisivat yhtä viisaat!"

Hän vaikeni ja jatkoi vähän aikaa mietittyään:

"Hyvät veljet, minun nimeni on Melchior. Minä puhun teille kieltä,
joka on, ell'ei kaikkein vanhin maailmassa, ainakin ensimmäinen,
jolla on mitään kirjoitettu; tarkoitan Indian sanskrit-kieltä. Olen
synnyltäni hindulainen. Minun kansani ensinnä kaikista vaelteli tiedon
kukkuloilla, ensinnä järjesteli ne ja teki ne muodoltaan viehättäviksi.
Tapahtukoonpa täst'edes mitä hyvänsä, niin neljä Veda-kirjaa ainiaan
elää, sillä ne ovat uskonnon ja hyödyllisten tietojen alkulähteet.
Niistä johtuvat Braman kirjoittamat Upa-Vedat, joissa käsitellään
lääketiedettä, rakennustaidetta, ampumataitoa, musiikkia ja
neljääseitsemättä mekaanista taidetta; korkean hengen innostuttamien
pyhäin miesten kirjoittamat Ved-Angat, jotka selittelevät
tähtitiedettä, kieli-oppia, runous-oppia, lausunto-oppia, loihtulukuja
sekä uskonnollisia sääntöjä ja menoja; viisaan Vjasan kirjoittamat
Up-Angat, joissa on tieto maailman rakennuksesta, ajanluvusta ja
maantieteestä; niihin kuuluvat myöskin sankarirunoelmat Ramajana ja
Mahabharata, joissa ylistellään meidän jumaliamme ja puolijumaliamme.
Nämä, hyvät veljeni, ovat suuret Shastrat eli pyhäin sääntöjen kirjat.
Minulle ne nyt ovat kuolleita, mutta niin kauan kuin aikaa riittää
ne valaisevat kansakuntani sielullisen sivistyksen aamunkoittoa.
Ne antoivat aihetta toivoa pikaista täydelliseksi kehittymistä. Te
varmaankin kysytte, miksi se toivo ei toteutunut. Voi, ne kirjat
itse sulkivat tien eteenpäin pyrkijöiltä. Ollen muka katsovinaan
kansajoukon parasta olivat niiden kirjoittajat esittäneet sen
turmiollisen periaatteen, ettei ihminen itse saa ryhtyä tutkimuksiin
eikä keksintöihin, koska taivas on hänelle toimittanut kaikki mitä
hän tarvitsee. Kun se ehto tuli yleiseksi laiksi, vaipui hindulaisen
neron soihtu syvälle kaivoon, jossa se on aina siitä asti valaissut
ainoastaan ahtaita muureja ja karvaita vesiä."

"Nämä viittaukset, hyvät veljeni, eivät johdu ylpeydestä, kuten
huomaatte, kun sanon teille että Shastrat kertovat ylimmäisestä
jumalasta, nimeltä Brama; samoin Puranoissa eli Up-Angain pyhissä
lauluissa puhutaan hyveistä, hyvistä töistä ja sielusta. Siispä, jos
veljeni suvaitsee minun käyttää sitä lausetapaa" -- ja puhuja kumarsi
kunnioittavasti kreikkalaiselle -- "vuosisatoja ennen, kuin hänen
kansaansa tiedettiin olevankaan olemassa, oli näiden kahden suuren
aatteen, Jumalan ja sielun, selvittelemiseen käytetty hindulaisen
kaikki sielunvoimat. Paremmaksi asian valaisemiseksi sallittakoon minun
sanoa, että samat pyhät kirjat julistavat Braman kolm'yhteiseksi,
Braman, Vishnun ja Shivan muodoissa. Näistä sanotaan Bramaa meidän
heimomme alkajaksi ja hänen luomisajan kuluessa jakaneen sen neljään
luokkaan. Ensin täytti hän asujamilla alaiset maailmat ja yläiset
taivaat ja sitte valmisti maan niin sanotuille maanhengille; sen
jälkeen läksi hänen suustansa braminiluokka, enimmin hänen kaltaisensa,
jaloin ja ylevin, Vedain ainoat opettajat, jotka kerrassaan valmiina
ja kaikkia hyödyllisiä taitoja täydellisesti osaavina läksivät hänen
huulistansa. Sitte läksivät hänen käsistään Kshatriat eli sotilaat;
hänen rinnastaan eli elintoimintojen kodosta Vaisjat eli tuotannon
ylläpitäjät: paimenet, maanviljelijät ja kauppiaat; hänen jalastaan,
alennuksen paikasta, läksivät Sudrat eli orjat, tuomitut tekemään
halpaa työtä muille kansanluokille, ja näihin kuuluivat orjat,
palvelijat, päiväpalkkalaiset ja käsityöläiset. Huomatkaa vielä,
että tämä, yhtaikaa heidän kanssansa syntynyt laki kielsi yhden
luokan henkilöä menemästä toisen luokan jäseneksi; bramini ei voinut
siirtyä alempaan luokkaan; jos hän rikkoi oman luokkansa säännöt, tuli
hän hylkiöksi eikä kelvannut mihinkään luokkaan paitsi ainoastaan
samanlaisten hylkiöiden seuraan kuin hän itsekin."

Kreikkalaisen vilkas kuvausvoima, joka silmänräpäyksessä
käsitti sellaisen kurjuuden seuraukset, voitti hänen kiihkeän
tarkkaavaisuutensa. Hän huudahti: "O veli, eikö tosiaankin sellaisessa
tilassa ole hyvin tarpeellinen lempeän ja rakkaudesta rikkaan jumalan
tulo!"

"Niin", virkkoi egyptiläinen, "sellaisen Jumalan, kuin meillä on."

Hindulaisen kulmat rypistyivät tuskallisesti. Kun hänen liikutuksensa
asettui, jatkoi hän hiljemmalla äänellä kertomustaan:

"Minä synnyin braminiksi. Minun elämäni oli siis edeltä päin
määrätty ensi toimesta viimeiseen saakka ja ensi hetkestä viimeiseen
hengenvetoon asti. Minun ensimmäinen ravinnon nauttimiseni, hetki,
jolloin minä sain kaksinkertaisen nimen tai jolloin minut ensi kerran
vietiin katselemaan aurinkoa, päivä, jona minä sain kolminkertaisen
langan merkiksi, että minä kuuluin kahdesti syntyneiden joukkoon,
minun astumiseni ylimmän luokan jäseneksi, kaikki pyhitettiin
pyhillä teksteillä ja ankarasti noudatettavilla juhlamenoilla. Minä
en voinut astua, syödä, juoda enkä nukkua, pelkäämättä rikkovani
jotakin lakia. Ja hyvät veljet, rangaistus kohtasi minun sieluani!
Laiminlyömissyntieni astemitan mukaan joutui sieluni johonkuhun
taivaaseen, josta Indran taivas on alin ja Braman ylin, taikka myöskin
ajettiin sieluni takaisin elämään matona, kärpäsenä, kalana tai muuna
järjettömänä eläimenä. Palkkana nuhteettomasta käskyjen pitämisestä oli
autuus eli hukkuminen Braman olentoon, vajoominen olemattomuuden tilaan
eli täydelliseen lepoon."

Hindulainen vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitte: "Se osa
braminin elämästä, jota sanotaan ensimmäiseksi asteeksi, on hänen
oppiaikansa. Kun minä olin valmis astumaan toiselle braminiasteelle
eli kun minun piti naida ja järjestellä oma koti, silloin minä epäilin
kaikkia, yksinpä Bramaakin. Minä olin kerettiläinen. Kaivon syvyydestä
olin huomannut valon pilkottavan ylhäällä ja ikävöin päästä ylös
katsomaan, mitä kaikkea se valaisi. Viimein, voi, vasta vuosikautisten
vaivain perästä, seisoin minä täydellisen päivän valossa ja käsitin
elämän ehdon, uskonnon alkuaineen, sielun ja Jumalan välisen siteen,
joka on rakkaus!"

Vilpittömän miehen ryppyiset kasvot loistivat ja hän voimakkaasti
pusersi kätensä ristiin. Oltiin vähän aikaa ääneti, toiset katsellen
Hindulaista, kreikkalaisella silmät kyynelissä. Viimein kertoja taas
jatkoi puhettaan:

"Rakkauden autuus on toiminta; uhraamisesta toisten hyväksi näkyy,
missä määrässä se on totinen. Minä en voinut levähtää. Brama on
täyttänyt maailman kurjuudella. Sudrat vetosivat minuun, samoin
tekivät lukemattomat uskonnon harjoittajat ja uhri-ihmiset. Ganga
Lagor on saari siinä paikassa, jossa Ganges-joen pyhä vesi katoaa
Indian valtamereen. Minä läksin sinne. Temppelin varjossa, jonka viisas
Kapila oli rakentanut, luulin löytäväni lepoa rukouksesta yhdessä
oppilasten kanssa, joita sen pyhän miehen muisto kokoo hänen huoneensa
ympäri. Mutta kahdesti vuoteen tuli pyhiin-vaeltavia hindulaisia
puhdistamaan itseänsä joessa. Heidän kurjuutensa vahvisti minun
rakkauttani. Minun täytyi hillitä puhumishaluani pusertamalla yhteen
leukojani, sillä yksikin sana Bramaa, kolm'yhteyttä tai Shastroja
vastaan olisi saattanut minut turmioon; vähinkin rakkauden työ ketä
hyvänsä braminien luokasta pois suljettua kohtaan, joita silloin
tällöin sinne hiipi kuolemaan polttavalla hietikolla, siunauksen
sana tai vesiastian tarjoominen jollekulle, niin minä olisin heti
ollut heidän kaltaisensa, suljettu pois perheestä, synnyinmaasta,
oikeuksistani ja ylimysluokasta. Rakkaus voitti! Minä puhelin
opetuslapsille temppelissä, he ajoivat minut ulos sieltä; minä puhuin
pyhiinvaeltajille, he kivittämällä karkoittivat minut pois saaresta.
Minä koetin saarnata maanteillä, mutta kuulijat pakenivat ja vainosivat
minun henkeäni. Viimein ei ollut ainoatakaan paikkaa koko Indiassa,
jossa olisin voinut olla turvassa ja rauhassa, ei edes hylkiöidenkään
tykönä, sillä hekin, vaikka olivat langenneet, vielä uskoivat Bramaan.
Siinä suuressa hädässäni haeskelin yksinäistä paikkaa, johon voisin
kätkeytyä kaikilta muilta paitsi Jumalalta. Minä kuljin pitkin Gangesta
sen lähteille, ylös Himalaja-vuoristoon. Päästyäni Hurdvarin solaan,
jossa vedet ihan puhtaina kuohuvat alas mutaisia alankoja kohti, minä
rukoilin kansani puolesta ja luulin nyt olevani siltä kadoksissa
ainiaaksi. Kallion halkeamien, pohjattomain rotkojen, jäävirtain
ja taivaan korkuisten vuorenhuippujen ylitse, vaelsin erinomaisen
kauniille Lang Tso-järvelle, jonka rannasta kohoavien vuorijättiläisten
Tisi Gangrin, Gurlan ja Kailas Parbotin huiput ovat paahtavan auringon
allakin peitettyinä ikuisilla lumikummuilla. Sinne maailman keskukseen,
josta Indus, Ganges ja Bramaputra lähtevät eri tahoille, jossa
ihmiskunnalla oli ensimmäinen asuinpaikkansa, kunnes se sieltä hajosi
joka taholle täyttämään maata, jossa luonto on palannut alkuperäiseen
tilaansa ja jossa se äärettömyydessään turvallisena houkuttelee tykönsä
viisasta ja maanpakolaista, tarjoten toiselle turvallisuutta ja
toiselle yksinäisyyttä; sinne minä läksin oleskelemaan yksinäni Jumalan
kanssa, rukoilemaan, paastoamaan ja odottamaan kuolemaani."

Taaskin hänen äänensä vaikeni ja luisevat kädet kouristuivat ristiin
hartaasen rukoukseen.

"Eräänä yönä minä kävelin järven rannoilla, puhellen kuuntelevalle
hiljaisuudelle: 'milloin on Jumala tuleva ja kutsuva valittunsa? Eikö
ole mitään vapahdusta?'"

"Äkisti alkoi vapiseva valo välkkyä veden pinnalla ja kohta sitte nousi
tähti, siirtyi minua kohti ja pysähtyi pääni päälle. Sen loisto häikäsi
minua. Maatessani maassa kuulin sanomattoman suloisen äänen lausuvan:
'Sinun rakkautesi on voittanut. Siunattu sinä, Indian poika! Vapahdus
on lähellä. Sinä saat, kahden maan etäisistä seuduista tulevan miehen
kanssa nähdä vapahtajan ja todistaa hänen tuloansa. Nouse ylös aamun
koitteessa ja lähde tapaamaan heitä; luota henkeen, joka on johdattava
sinua!'"

"Ja siitä hetkestä asti on valo ollut minua lähellä, niin että minä
ymmärsin sen näkyväiseksi hengeksi. Aamulla minä läksin tälle matkalle.
Vuoren kolosta löysin kallisarvoisen kiven ja möin sen Hurdvarissa.
Lahoren ja Kabulin ja Yezdin kautta tulin Ispahaniin. Sieltä ostin
kamelin ja odottamatta karavaania matkustin Bagdadiin. Matkustin yksin,
pelkäämättä, sillä henki oli läsnä minua ja on vieläkin minun kanssani.
Mikä kunnia meille onkaan valmistettu, veljet: Me saamme nähdä
vapahtajan, puhua hänelle ja palvoa häntä. -- Tämä oli minun puheeni."



V LUKU.

Baltasar.


Vilkas kreikkalainen puhkesi riemuitsemaan ja toivottamaan onnea, jonka
jälkeen egyptiläinen alkoi puhua luonteensa omaisella vakavuudella:

"Minä toivotan teidät tervetulleiksi, veljeni. Olette kärsineet
paljon ja minä iloitsen teidän voitostanne. Jos teitä molempia
huvittaa kuunnella, niin minä nyt kerron kuka olen ja miten minä sain
kutsumuksen. Odottakaahan hetkinen."

Hän läksi ulos katsomaan kameleja ja palattuaan istahti paikalleen.

"Teidän sananne, hyvät veljet, tulivat hengen ilmoituksesta", hän
alkoi, "ja henki tekee minut kykeneväksi käsittämään niitä. Kumpikin
teistä puhui synnyinmaastansa; siinä oli ylevämpi tarkoitus, jonka minä
kohta selitän; mutta tehdäkseni selityksen täydelliseksi, puhun ensin
itsestäni ja kansastani. Minä olen Baltasar Egyptistä."

Nämä viime sanat puhuja lausui vaatimattomalla äänellä, mutta niin
arvokkaasti, että kuulijat kumarsivat.

"Minä saattaisin mainita montakin kansakuntani etevää ominaisuutta,
mutta tyydyn vain yhteen. Historia alkaa meistä. Me olimme ensimmäiset,
jotka muistiin merkitsemällä teimme tapaukset ikuisiksi. Meillä ei
ole mitään muinaistaruja; runouden sijasta me tarjoamme tosiasioita.
Templien ja palatsien seiniin, obeliskeihin ja hautain sisäseiniin
me merkitsimme kuningastemme nimet ja heidän tekonsa; pehmeihin
papyrus-kääröihin panimme talteen filosofiemme viisauden ja uskonnon
salaisuudet, kaikki muut, paitsi yhtä, josta nyt puhun. Vanhemmat kuin
Para-Braman Vedat tai Vjasan Up-Angat, Melchior; vanhemmat Homeron
lauluja ja Platon metafysikkaa, Gaspar; vanhemmat Kiinan kansan
kirjoja ja kuninkaita; vanhemmat kuin hebrealaisen Mooseen Genesis eli
luomiskirja; vanhimmat kaikista ihmisten tekemistä muistikirjoista
ovat meidän ensimmäisen kuninkaamme Meneen muistiinpanot." Hän vaikeni
hetkiseksi, käänsi avoimen katseen ystävällisesti kreikkalaiseen ja
kysyi: "Hellaan nuoruudessa, veli Gaspar, kutka olivat sen opettajien
opettajat?"

Kreikkalainen kumarsi hymyillen.

"Näistä muistiinpanoista", jatkoi Baltasar, "tiedämme, että kun
isät tulivat etäältä idästä, siitä seudusta, jossa kolmen pyhän
joen lähteet ovat, maan keskuksesta, vanhasta Iranista, josta sinä
Melchior puhuit, kun he sieltä tulivat ja toivat kanssansa maailman
historian vedenpaisumuksen edelliseltä ajalta sekä kertomuksen
siitä vedenpaisumuksesta itsestään, jonka muisto Noakin pojilta jäi
arjalaisille, silloin heidän uskontoonsa kuului Jumala, se Jumala, joka
on luoja ja kaiken alku, ja toisena ydinkohtana sielu, yhtä kuolematon
kuin Jumala. Kun se velvollisuus, johon meitä nyt on kutsuttu, saadaan
onnellisesti suoritetuksi, niin minä, jos näette hyväksi seurata
minua, näytän teille meidän papistomme pyhän kirjaston, muun muassa
kuolleiden kirjan, jossa kerrotaan, mitä sielun on otettava varteen,
kun kuolema on lähettänyt sen matkustamaan tuomiolle. Jumala- ja
kuolemattomuus-aatteet levisivät erämaiden ylitse Mizraimille ja
hänen kauttansa Niilin rannoille. Ne olivat silloin puhtaat ja helpot
käsittää, kuten kaikki, mitä Jumala on asettanut meidän autuudeksemme.
Ensimmäinen jumalanpalvelus oli siis rukous ja laulu, ihan luonnollinen
iloiselle, luottavalle ja luojaansa rakastavalle sielulle."

Kreikkalainen ojensi kätensä ja huudahti: "Oi, minä huomaan, miten
sieluni tulee valoisammaksi!"

"Niin minunkin!" sanoi hindulainen yhtä innokkaasti.

Egyptiläinen katseli heitä hyväntahtoisesti ja jatkoi: "Uskonto on
vain laki, joka yhdistää ihmisen luojaansa. Puhtauden tilassa on siinä
vain nämä osat: Jumala, sielu ja niiden molemminpuolinen tunne toinen
toisestansa; niistä, kun ne ovat toiminnassa, johtuu palvelus, rakkaus
ja palkinto. Tämän lain, kuten muutkin jumalalliset lait, esimerkiksi
sen, joka yhdistää maan ja auringon toisiinsa, vahvisti luoja alussa.
Sellainen, hyvät veljet, oli ensimmäisen perheen uskonto; sellainen oli
myös kanta-isämme Mizraimin jumalanpalvelus, sillä hän ei voinut olla
näkemättä luomisen lakia, joka ei missään olekaan niin helppotajuisena
kuin ensimmäisessä jumalanpalveluksessa ja ensimmäisessä
uskontunnustuksessa. Täydellisyys on Jumala; yksinkertaisuus on
täydellisyys. Kirousten kirous on, ettei ihminen tahdo jättää rauhaan
sellaisia totuuksia."

Hän vaikeni, ikään kuin jääden ajattelemaan, miten hänen tulisi jatkaa.

"Moni kansakunta on rakastanut Niilin makeata vettä", hän sitte
sanoi, "aitiopialaiset, Pali-Putra, hebrealaiset, assyrialaiset,
persialaiset, makedonialaiset ja roomalaiset, jotka kaikki, paitsi
hebrealaiset, ovat kukin jonkun ajan vallinneet maassamme. Tämä
erilaisten kansakuntain lainehtiminen turmeli Mizraimin ikivanhan
uskon. Palmulaaksosta tuli jumalain laakso. Ainoa korkea Jumala
jaettiin kahdeksaksi, joista kukin oli erityisen luovan luonnonvoimansa
kuvana, ja niiden päämiehenä oli Ammon-Ra. Sitte keksittiin Isis ja
Osiris ja niiden käskyläinen jumala-joukko kuvaamaan vettä, tulta,
ilmaa ja muita voimia. Tätä monistelemista jatkettiin, kunnes saimme
toisen alemman luokan kuvaamaan inhimillisiä ominaisuuksia, niin kuin
voimaa, tietoa, rakkautta j.n.e."

"Se kaikki oli sitä vanhaa hullutusta!" huudahti kreikkalainen
kiihkeästi. "Ainoastaan käsittämättömät asiat pääsevät meille tultuaan
juurtumaan."

Egyptiläinen kumarsi ja jatkoi sitte:

"Vielä muutamia sanoja, veljet, ennen kuin johdun itseeni. Tarkoitus,
joka meillä on edessämme, tulee sitä pyhempänä näkyviin, kun saamme
sitä verrata siihen, mitä on ja mitä on ollut. Muistipiirroksista
näkyy, että Mizraim tapasi Niiliä hallitsemassa aitiopialaiset, jota
kansakuntaa sieltä oli levinnyt myöskin yli Afrikan aavikoiden. Heillä
oli vilkas ja haaveksiva, kokonaan luonnon palvelukseen mieltynyt
luonne. Luonteeltaan runollinen persialainen uhrasi auringolle, joka
hänen mielestään oli Ormuzdin täydellisin kuva, etäisen idän hurskaat
jälkeläiset veistelivät itselleen jumalia puusta ja elefantinluusta;
mutta aitiopialainen, jolla ei ollut kirjoitustaitoa, kirjoja eikä
minkäänlaista teollisuus-kätevyyttä, rauhoitteli sieluansa eläinten,
lintujen ja hyönteisten palvelemisella, pyhittäen Ra'lle kissan,
Isiille härjän, Ptahille sontiaisen. Pitkä taistelu tätä raakaa
jumalanpalvelusta vastaan päättyi siten, että se otettiin uuden
vallan uskonnoksi. Silloin rakennettiin mahtavat muistomerkit, joita
jokivarret ja läheiset aavikot ovat täynnä: obeliskit, labyrintit,
pyramidit ja kuningasten haudat vierekkäin krokodilein hautojen kanssa.
Niin syvälle, veljeni, vaipuivat Arjan pojat!"

Tässä egyptiläinen ensi kerran kadotti levollisuutensa. Vaikka hänen
kasvonsa pysyivät ihan värähtämättä, tukehtui häneltä kuitenkin ääni.

"Älkää liiaksi halveksiko minun kansalaisiani", alkoi hän uudestaan
puhua. "Eivät kaikki olleet Jumalan unhottajia. Minä sanoin äsken,
että me kätkimme kaikki uskontomme salaisuudet papyrus-kääröihin,
kaikki muut, paitsi yhtä, jonka minä nyt teille kerron. Meillä oli
kerran kuningas Farao, joka innokkaasti puuhasi kaikenlaisia muutoksia
ja lisäyksiä. Vahvistaakseen uutta uskontoa koetti hän kokonaan
haihduttaa vanhan ihmisten mielestä. Hebrealaiset asuivat silloin
meidän keskellämme orjina. He pysyivät lujasti kiinni Jumalassaan, ja
kun vaino kiihtyi sietämättömäksi, pelastuivat he ikimuistettavalla
tavalla. Kertomukseni perustan nyt muistokirjoituksiin. Mooses, itsekin
hebrealainen, tuli palatsiin ja pyysi orjille, joita silloin oli
miljooneja, lupaa lähteä pois maasta. Se pyyntö esitettiin Israelin
Jumalan Jehovan nimessä. Farao ei lupaa antanut. Kuulkaahan, mitä sitte
seurasi. Ensin kaikki vesi mitä järvissä ja joissa, jopa lähteissä
ja astioissakin oli, kaikki se muuttui vereksi. Kuningas yhä esti.
Sammakoita nousi niin paljo, että ne peittivät koko maan. Kuningas
pysyi järkähtämättömänä. Mooses heitti tuhkaa ilmaan ja rutto alkoi
tuhota egyptiläisiä. Seuraava rangaistus oli, että kaikki karja kuoli,
paitsi hebrealaisten. Sitte heinäsirkat hävittivät kaiken vihreyden
Niilin laaksosta. Sen jälkeen päivä muuttui puolen päivän aikaan
niin sakean pimeäksi, että lamput sammuivat. Viimein kuolivat yhtenä
yönä kaikki esikoiset Egyptistä, yksinpä Faraonkin. Silloin hän
vasta taipui. Mutta hebrealaisten lähdettyä hän Iäksi sotajoukkonsa
kanssa ajamaan heitä takaa. Suurimman ahdingon hetkenä jakautui meri
niin, että pakolaiset pääsivät kuivin jaloin sen poikki. Vainoojain
rientäessä jälestä syöksyivät laineet takaisin, hukuttaen hevoset,
jalkaväen, sotavaunut ja kuninkaan. Sinä puhuit ilmestyksistä, veli
Gaspar..."

Kreikkalaisen sinisilmät loistivat. "Kuulin saman kertomuksen
juutalaiselta", hän huudahti. "Sinä vain vahvistat sen, Baltasar."

"Niin, mutta minun kauttani puhuvat egyptiläiset eikä Mooses. Minä
selitän marmoritaulujen kirjoituksia. Silloiset papit merkitsivät
omalla tavallansa muistiin, mitä itse näkivät, ja ilmestys on siten
jatkunut suvusta sukuun. Nyt minä johdun siihen ainoaan salaisuuteen,
joka on muistiin merkitsemättä. Meidän maassamme on aina sen onnettoman
Faraon ajoista asti ollut kaksi uskontoa: yksityinen ja julkinen.
Monijumalaista uskontoa harjoittaa kansa; toista, yksijumalaista,
kannattavat ainoastaan papit. Iloitkaa, veljet, minun kanssani! Vaikka
me olemme olleet niin monen kansakunnan jaloissa, vaikka kuninkaat ovat
meitä sortaneet ja meillä on ollut kärsittävänä vihollisten vehkeitä,
on kuitenkin tämä yhden Jumalan palvelus säilynyt kaikissa ajan
vaiheissa. Niin kuin siemen, joka vuoren juurella odottaa aikaansa, on
tämä ihana totuus pysynyt elossa; ja nyt, nyt on sen hetki tullut!"

Hindulaisen laiha vartalo vapisi ilosta ja kreikkalainen iloissaan
lausui kovalla äänellä:

"Minusta tuntuu, kuin yksin erämaatkin riemuitsisivat!"

Egyptiläinen virvoitti itseään vesiryypyllä vieressään olevasta
pullosta ja jatkoi sitte kertomustaan:

"Minä synnyin Aleksandriassa ruhtinaallisesta ja papillisesta
suvusta ja sain säädynmukaisen kasvatuksen. Mutta jo hyvin aikaisin
oli sieluni tyytymätön. Säädetyssä uskonnossa oli eräässä kohdassa
sellainen selitys, että sielu kuoleman jälkeen ja ruumiin mädättyä
mullaksi yht'äkkiä alkaa entisen kehityskulkunsa alhaisimmasta
tilasta ylös ihmistilaan, joka on sen korkein ja viimeinen
olomuoto, ja että näin tapahtuu ihan katsomatta siihen, millainen
sen käytös on ollut maallisen elämän aikana. Kun kuulin puhuttavan
persialaisten valon-valtakunnasta eli Chinevat-sillan tuonpuolisesta
paratiisista, jonne ainoastaan hyvät pääsevät, kummittelivat ne
ajatukset minun mielessäni yöt päivät. Minä haudoin näitä kahta
ajatusta: ijankaikkista sielun vaellusta ja ijankaikkista elämää
taivaassa. Jos, kuten opettajani sanoi, Jumala on vanhurskas, miksi
sitte ei ollut mitään erotusta hyvillä ja pahoilla? Viimein minulle
selvisi, tuli varmuudeksi, selväksi johtopäätökseksi siitä laista,
johon minä luin puhtaan uskonnon käsitteen, se totuus, että kuolema
on ainoastaan rajakohta, johon jumalaton jää jälelle ja häviää,
vaan josta uskovainen nousee edelleen korkeampaan elämään; ei
Buddan _Nirvanaan_, joka on ikään kuin kuollut lepo Bramassa, veli
Melchior; ei myöskään, veli Gaspar, manalan parempaan olotilaan,
kuten olympolainen jumaluusoppi myöntää; vaan elämään, toimeliaasen,
ilorikkaasen ijankaikkiseen elämään, joka on _elämä Jumalassa!_ Tämä
keksintö johti mieleeni uuden kysymyksen. Miksi piti totuutta kauemmin
pitää salassa ainoastaan itsekästen pappien lohdutuksena? Eihän enää
ollut mitään syytä sortaa totuutta. Filosofia oli viimein opettanut
meille suvaitsevaisuutta. Egyptiä ei enää hallinnut Ramses, vaan
Rooma. Eräänä päivänä minä nousin ja saarnasin Brukeionissa, joka on
Aleksandrian komeimpia ja väkirikkaimpia paikkoja. Kuulijaini joukossa
oli sekä itä- että länsimaalaisia. Kirjastoon opinnoillensa menevät
nuorukaiset, Serapeionin papit, Museionin tyhjäntoimittajat, kilparadan
urheilijat, Rakotis-seudun maalaiset, kaikki pysähtyivät suurin joukoin
kuuntelemaan. Minä saarnasin Jumalasta, sielusta, oikean ja väärän
käsitteistä ja taivaasta, kuvaten sitä hyveellisen elämän palkinnoksi.
Sinua, veli Melchior, vainottiin kivittämällä. Minun kuulijani ensin
kummastelivat, sitte nauroivat. Minä aloin uudestaan, vaan he ivasivat
minua ja pilkkasivat minun Jumalaani ja pimittivät minun valoisen
taivaani kevytmielisellä leikinlaskulla. Jottei aikaa turhaan kuluisi,
vetäydyin minä pois heidän paristansa."

Hindulainen huokasi syvään ja sanoi: "Ihminen on ihmisen pahin
vihollinen, veli."

Baltasar oli hetkisen miettiväisenä vaiti.

"Minä vakavasti tutkiskelin syytä, miks'en minä ollut onnistunut",
alkoi hän uudestaan. "Vähän matkaa ylempänä Niilin varrella,
päivänmatkan päässä Aleksandriasta on kylä, jossa asuu karjan hoitajia
ja puutarhan viljelijöitä. Minä vuokrasin veneen ja läksin sinne.
Illan tullen kutsuin ihmiset kokoon, miehet ja naiset, köyhistäkin
köyhimmät. Minä saarnasin heille samaa kuin Brukeionissa. He eivät
nauraneet. Seuraavana iltana minä puhuin uudestaan, ja he uskoivat ja
iloitsivat ja levittivät uutta sanomaa laajalti. Kolmantena iltana
he kokoutuivat rukoilemaan. Palasin sitten kaupunkiin. Lipuessani
jokea pitkin myötävirtaan tähtien valossa, jotka eivät olleet minusta
koskaan näyttäneet niin kirkkailta eikä niin lähellä olevilta, sepitin
itselleni tämän totuuden: Jos tahdot saada aikaan jotakin parannusta,
älä mene ylhäisten äläkä rikkaiden luo; mene ennemmin niiden luo,
joiden ilopikarit ovat tyhjinä, köyhäin ja alhaisten luo. Samalla tein
myöskin työsuunnitelman ja pyhitin elämäni sen toimeen panemiseen.
Ensinnä ryhdyin turvaamaan suurta omaisuuttani, niin että sen tulot
olisivat varmassa tallessa ja aina valmiina kärsiväisten avuksi.
Siitä päivästä saakka minä, hyvät veljet, matkustelin ylös alas
pitkin Niiliä, saarnaellen sen varsilla asuville heimoille Jumalasta,
hurskaasta elämästä ja taivaassa odottavasta palkinnosta. Olen tehnyt
hyvää; minkä verran, minun ei sovi kertoa. Kuitenkin tiedän, että se
maan seutu on valmiina ottamaan vastaan häntä, jota me nyt lähdemme
etsimään."

Puhujan tummat kasvot hehkuivat mielenliikutusta, mutta hän rauhoittihe
ja jatkoi:

"Tätä näin käytettyä aikaa, hyvät veljet, pimitti yksi ajatus, se
nimittäin, mitenkähän käy sille asialle, jonka minä olen valmistanut,
kun minä itse kerran joudun pois? Onkohan itse asiakin minun kanssani
unhottuva? Minä olin nähnyt unta, että työni tuli täydelliseksi, kun
se soviteltiin määrättyyn muotoon, ja minä, puhuakseni kaikki suoraan,
olin tosin koettanutkin, mutta onnistumatta. Hyvät veljet, maailma on
nyt siinä tilassa, että olojen parantajalla täytyy olla suurempi kuin
inhimillinen kutsumus, ennen kuin hän voi uudistaa vanhan Mizraimin
uskon; hänen tulonsa Jumalan nimessä ei yksistään auta, vaan hänellä
pitää olla todistuksia, jotka soveltuvat hänen sanoihinsa; hänen
täytyy todistaa kaikki puheensa, yksin Jumalakin. Järki on niin täynnä
kaikenlaisia ennakkoluuloja, taruja ja järjestelmä, jumala-olennoita,
jotka tungeksivat kaikkialla, ilmassa, pilvissä ja maan päällä, jotka
ovat niin sulaneet yhteen kaikkien asiain ja olojen kanssa, että
palaaminen alkuperäiseen uskontoon voi ainoastaan tapahtua verisiä
polkuja myöten, ketojen poikki, joilla vainoojat piileskelevät, eli
toisin sanoen siten, että kääntyneet ennemmin kuolevat kuin jälleen
luopuvat. Ja kukapa muu kuin Jumala itse voi tähän aikaan kehittää
ihmisen uskon niin korkealle? Lunastamaan ihmiskuntaa -- minä en
tarkoita hävittämään sitä, vaan lunastamaan täytyy hänen vielä kerran
ilmestyä. _Hänen täytyy tulla itsensä_."

Harras liikutus valtasi nämä kolme miestä.

"Mehän olemme matkalla etsimään ja näkemään häntä!" riemuitsi
kreikkalainen.

"Te ymmärrätte, miksi eivät onnistuneet minun kokeeni järjestää
oppisuuntaani", sanoi egyptiläinen, kun innostus vähän tyyntyi:
"minulla ei ollut jumalallista valtakirjaa. Ajatus, että minun työni
menisi hukkaan, teki minut sanomattoman onnettomaksi. Minä vaivuin
odottavaan rukoukseen ja, tehdäkseni huutoni oikein puhtaaksi ja
palavaksi, kuten tekin, veljet, minä poikkesin tieltä, jota ensin
olin astunut; etsin paikan, jossa ihmisjalka ei ollut vielä koskaan
käynyt, jossa ainoastaan Jumala oleskeli. Viidennen kosken yläpuolelle,
ylemmäksi Sennaa, jossa joet yhtyvät, ja Bar-el-Abiadia, kauas
tuntemattomaan Afrikkaan minä asetuin. Vuori, sininen kuin taivaan
kansi, levittää vilvasta varjoansa laajalti pitkin aavikkoa länteen
päin ja pitää sulavilla lumikinoksillaan yllä laajaa järveä, joka
huuhtelee sen juurta itäpuolelta. Se järvi on meidän suuren jokemme
alkukohta. Toista vuotta oli se vuori minun asuntonani. Palmupuun
hedelmät ravitsivat ruumistani, rukous sieluani. Eräänä yönä minä
kävelin metsikössä järven rannalla. Minä rukoilin: 'Maailma on
kuolemaisillansa. Milloin sinä tulet, Herra? Miks'en minä saa nähdä
lunastuksen hetkeä, miksi, Jumalani?' Peilikirkkaasta vedenpinnasta
näkyi toinen tähtitaivas kaikessa komeudessaan. Yksi niistä
tähdenkuvista näytti nousevan vedenpinnan päälle ja saavan loiston,
joka häikäsi silmää. Sitte se hitaasti liikkui minua kohti ja pysähtyi
pääni päälle. Minä laskeuduin polvilleni maahan ja kätkin kasvoni.
Yli-maailmallinen ääni sanoi: 'Sinun hyvät työsi ovat saavuttaneet
voiton. Siunattu sinä, Mizraimin poika! Lunastus on tulossa. Sinä
ynnä kaksi muuta, jotka tulevat maailman etäisimmistä seuduista,
saatte nähdä vapahtajan ja teidän pitää todistaman hänestä. Nouse ylös
huomisaamuna ja lähde tapaamaan niitä toisia. Ja kun kaikki tulette
pyhään Jerusalemin kaupunkiin, kysykää kansalta: missä on äsken
syntynyt Juudan kuningas? sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja
tulimme häntä palvomaan. Luota kokonaan siihen henkeen, joka johtaa
sinua'."

"Ja huomatkaa, tähti tuli minulle sisälliseksi valistajaksi,
hallitsijaksi ja oppaaksi. Se johdatti minut pitkin jokea alas
Memfiisen, jossa minä varustauduin aavikko matkalle. Minä ostin kamelin
ja matkustin viipymättä tänne Suetsin ja Kufilehin kautta sekä Moabin
ja Ammonin maan kautta. Jumala on meidän kanssamme, hyvät veljet!"

Hän vaikeni. Ikään kuin sisällisen voiman vaikutuksesta nousivat nämä
kolme miestä seisomaan ja katselivat toinen toistansa.

"Minä sanoin, että varma tarkoitus oli siinä, että me kukin niin
tarkkaan kuvasimme omaa kansaamme ja omaa historiaamme", jatkoi
egyptiläinen. "Häntä, jota me nyt lähdemme etsimään, sanottiin
juutalaisten kuninkaaksi, ja sillä nimellä on meitä käsketty häntä
kyselemään. Mutta täällä yhtymisestämme ja siitä, mitä nyt olemme
toisiltamme kuulleet, voimme kyllä ymmärtää, että hän on maailman
kaikkien kansain lunastaja eikä ainoastaan juutalaisten. Patriarkalla,
joka jäi vedenpaisumuksessa eloon, oli jälellä kolme poikaa ja
heidän perheensä, joiden kautta maailma jälleen tuli kansoitetuksi.
Muinainen Arjana-Vaejo, paratiisin yrttitarha Aasian keskuksessa, oli
se paikka, josta he muuanne levisivät. Intia ja etäisen Idän maat
saivat vanhimman pojan jälkeläiset; nuorimman jälkeläiset levisivät
pohjoista kohti Europpaan; keskimmäisen pojan perilliset levisivät
Punaisen meren ympäri aavikoille ja tunkeutuivat Afrikkaan; ja vaikka
näistä keskimmäisen pojan jälkeläisistä useimmat vielä paimentolaisina
siirtelevät telttojansa paikasta paikkaan, niin osa heistä kuitenkin
pysähtyi ainiaaksi asumaan Niilin varsille."

Ikäänkuin sisällisestä vaistosta ottivat he toinen toistansa kädestä.

"Voiko mikään olla jumalallisemmin järjestetty?" jatkoi Baltasar. "Kun
me olemme löytäneet Herran, niin meidän veljemme ja kaikki sukukunnat,
jotka heidän jälkeensä tulevat, notkistavat samoin kuin me polviansa
hänen edessään. Ja kun eroomme käymään kukin eri tietämme, on maailma
jo saanut oppia uuden totuuden, ettei taivasta saavuteta miekalla eikä
ihmisviisaudella, vaan uskolla, rakkaudella ja hyvillä töillä."

Äänettömyyttä sitte vähään aikaan keskeyttivät ainoastaan huokaukset ja
kyynelet, jolla tavoin heidän rintaansa paisuttavan ilon täytyi päästä
ilmi. Se oli sanomatonta iloa sieluissa, jotka olivat päässeet elämän
virran rannoille ja siellä yhdessä lunastettujen kanssa virvoittivat
itseään Jumalan kasvojen edessä.

Heidän kätensä erosivat, ja yhdessä he menivät ulos teltasta. Aavikko
oli tyyni ja hiljainen kuten taivaskin. Aurinko vaipui nopeasti taivaan
rantaa kohti. Kamelit makasivat.

Hetkisen kuluttua oli teltta jo pois korjattu ja samoin atrian
jäännöksetkin sovitettu tavalliseen säilytyspaikkaan, kamelin selkään.

Ystävykset nousivat itsekin riipputuoleihinsa ja läksivät ratsastamaan
aavikkoa, egyptiläinen edellä, länttä kohti ja kohti kylmää yötä.
Kamelit riensivät tasaista juoksua, pysyen suorassa rivissä ja yhtä
kaukana toisistaan niin tarkkaan, että molemmat jälkimmäiset näyttivät
polkevan kumpikin edellisensä askelille. Ratsastajat eivät puhuneet
sanaakaan.

Vähitellen kuu nousi. Kolme korkeata valkoista olentoa äänettömin
askelin rientäessään eteenpäin kalpeassa kuun valossa näyttivät
hengiltä, jotka pakenivat pois varjojen synkästä valtakunnasta. Äkisti
leimahti liekki ilmassa heidän edellänsä ikään kuin matalaisella
kunnaalla. Kun he sitä katselivat, niin ilmiö kokoontui häikäisevän
loistavaksi tähdeksi. Ratsastajain sydämmet sykähtivät kovasti; heidän
sielussansa tuntui pyhää vavistusta ja he huusivat yhteen ääneen:
"Tähti, tähti! Jumala on meidän kanssamme!"



VI LUKU.

Jaffan tori.


Jerusalemin läntisen muurin aukossa oli tamminen portti, jota sanottiin
Betlehemin eli Jaffan portiksi. Sen edusta on kaupungin merkillisimpiä
paikkoja. Kauan ennen kuin David halusi valloittaa Sionia oli siellä
linna. Kun Jessen poika viimein karkoitti jebusilaiset ja alkoi
rakentaa, jäi linnan perustus uuden muurin luoteiseksi nurkaksi,
jota puolusti paljon vahvempi torni kuin entinen. Portin paikkaa ei
kuitenkaan muutettu, luultavasti siitä syystä, että teitä, jotka
siinä yhtyivät tai ohitse kävivät, ei helposti sopinut muuttaa
toiseen paikkaan, koska portin edusta muurin ulkopuolella oli tullut
hyvin tutuksi markkinatoriksi. Salomonin aikana oli siellä vilkas
liike, siinä kun egyptiläiset kauppiaat sekä Tyron ja Sidonin rikkaat
kauppamiehet vaihtelivat tavaroitansa. Lähes 3,000 vuotta on kulunut,
ja kuitenkin vielä se paikka pysyy jonkunlaisena kauppatorina.
Pyhiinvaeltaja, joka tarvitsee jotakin: pistoolia, gurkkua tai
kamelia, asuntoa tai hevosta, rahalainaa tai kasviksia, taateleja tai
tulkkia, melooneja tai palvelijaa, kyyhkystä tai aasia, hän kysyy sitä
ainoastaan Jaffan portilla. Välistä tuo taulu on melkoisen eloisa, ja
silloin nousee mieleen ajatus: Millainenhan paikka tämä vanha tori
onkaan ollut Herodeen, suuren rakennusmestarin aikana! Siihen aikaan ja
tälle torille siirrämme nyt lukijan.

Hebrealaisten ajanlaskun mukaan tapahtui edellisissä luvuissa
kerrottu viisasten tietäjäin yhtyminen aavikolla iltapäivällä 25:nä
vuoden kolmannessa kuukaudessa eli 25:nä päivänä joulukuuta. Ja se
vuosi oli 193:nen Olympiaadin toinen vuosi eli 747:s vuosi Rooman
perustamisesta, Herodes Suuren 67:s ikävuosi ja 35:s hallitusvuosi ja
4:s vuosi ennen kristittyjen ajanluvun alkua. Päivän hetket lasketaan
juutalaisten tavan mukaan auringon noususta siten, että ensimmäinen
hetki alkaa juuri siitä. Jaffan portin torilla oli siis mainitun päivän
ensimmäisenä hetkenä täysi ja hyvin vilkas liike. Paksut tammiportit
olivat olleet auki päivän koitosta asti. Kun Jerusalem on vuoristossa,
oli aamuilma siellä melkoisen kylmä. Auringon säteet, vaikka kyllä
lupailivat lämmintä, viipyivät vielä ikään kuin kiusaa tehden läheisten
komeiden rakennusten torneissa ja katoilla, joista kuului kyyhkysten
kuherrusta ja siivekästen joukkojen huminaa niiden lennellessä edes
takaisin.

Koska edes vähäinen tutustuminen tämän pyhän kaupungin kansaan,
sekä varsinaisiin asujamiin että vieraihin, on välttämätön, oikein
ymmärtääksemme seuraavan kertomuksen eri kohtia, teemme viisaasti, jos
pysähdymme portille ja annamme kirjavan elämän kulkea silmäimme ohitse.
Eipä voisikaan olla parempaa tilaisuutta tarkastella ihmisjoukkoa, joka
täst'edes alkaa eleskellä ihan toisenlaisella mielellä.

Taulu on erittäin sekava: toiminta, äänet, värit ja esineet, varsinkin
kaduilla ja aukealla torilla, kaikki on ihmeellisen kirjavata. Maa on
peitettynä leveillä, hakkaamattomilla kivillä, joita myöten kiitävien
pyöräin narina ja kavioiden pauke sulaa epäselväksi pauhuksi, joka
nousee paksujen muurien välitse ylös. Sekautukaamme siis ihmisjoukkoon
ja tutustukaamme kauppaan ja elämään, sillä ainoastaan siten tulee
mahdolliseksi oikein käsittää elämän kokonaiskuvaa.

Tuossa seisoo unelias aasi, selässä raskas koritaakka täynnä tuoreita
kasviksia, papuja, sipuleja ja gurkkuja Galilean puutarhoista ja
pengermiltä. Niiden isäntä tarjoilee äänellä, jota ainoastaan oloihin
tutustunut ymmärtää, tavaroitansa, ell'ei hänellä juuri satu olemaan
ostajia palveltavana. Ei mikään voi olla yksinkertaisempaa kuin hänen
pukunsa, jona on vain sandaalit jalassa ja valkasematon, värjäämätön
villakangaskappale olkapään ylitse heitettynä ja vyöllä keskeä kiinni
vyötettynä. Ihan vieressä paljoa mahtavampana ja suurempana, vaikk'ei
suinkaan niin tyynenä kuin aasi, on polvillaan paksujalkainen,
pörhökarvainen, harmaa kameli, pitkä, takkuinen, punertava parta
kurkun, kaulan ja ruumiin alla, selässä hyvin isossa satulassa
suuri taakka merkillisesti järjestettyjä laatikoita ja koreja. Sen
kaiken isäntä on pieni, notkea egyptiläinen, väriltään sellainen,
kuin olisi hänen ihossaan paksulta teiden tomua ja aavikoiden
hietaa. Pukuna on hänellä vaalennut _tarbooshe_, liehuva, hihaton ja
vyöttämätön mantteli, joka ulottuu kaulasta polviin asti. Jalat ovat
paljaat. Kameli, levottomana raskaan taakkansa alla, valittelee ja
näyttää välistä valkoisia hampaitansa, mutta isäntä astuskelee vain
huolettomasti edes takaisin, ajokeppi kädessä, koko ajan tarjoellen
tuoreita Kidronin hedelmiänsä: viinirypäleitä, taateleja, viikunoita,
omenia ja granaatteja.

Kadun ja torin nurkassa istuu muutamia naisia, nojaten selkäänsä
harmaita muurikiviä vasten. Pukuna, josta heidät heti tuntee näiden
seutujen alempaan väestöön kuuluviksi, on liinaviitta, ulottuva
jalkoihin asti ja höllästi sidottu vyötäisiltä, sekä huntu, niin leveä,
että peittää paitsi päätä myöskin hartiat. Heidän kauppatavaransa on
saviastioissa, samanlaisissa kuin vielä nykyäänkin itämailla käytetään
noutaessa vettä lähteistä; sitä paitsi on heillä muutamia nahkaleilejä.
Niiden astiain ja leilien seassa mellastelee viisi kuusi puolialastonta
lasta, leikitellen huolimatta kylmästä ja väen tungoksesta ja usein
uhkaavasta tapaturman vaarasta. Heidän ruskea ihonsa, mustat silmänsä
ja tumma tukkansa todistavat heidän kuuluvan Israelin kansaan. Äidit
katsahtavat välistä huntujensa alta ja tarjoovat maansa kielellä
tavaroitaan; leileissä näet on rypälehunajaa ja saviastioissa
jonkinlaista päihdyttävää juomaa. Heidän yksitoikkoinen tavaransa
ylisteleminen tavallisesti sotkeutuu yleiseen hälinään ja he riitelevät
lukuisien kilpailijainsa kanssa; sillä näitä vahvajäntereisiä,
paljasjalkaisia likamekkoja ja pitkäpartaisia veitikoita kävelee
kaikkialla, saviastiat selässä, lakkaamatta huudellen: "hunaja-viiniä!
En Gedin rypäleitä!" Kun joku pysähtyy heidän eteensä, pyöräyttävät he
astian syrjälle ja nostavat peukalonsa pois piipun päältä, ja silloin
tummanpunainen imelä rypäleen mehu kuohahtaa ostajan kuppiin.

Melkein yhtä meluavia ovat lintujen kaupitsijat, jotka myyskentelevät
kyyhkysiä, ankkoja ja usein myöskin laulavia bulbul-lintuja eli
satakieliä, mutta varsinkin kyyhkysiä. Ostajat ottaessaan niitä vastaan
verkoista harvoin ovat ajattelematta linnunpyytäjäin vaarallista
elämää, näitä rohkeita kiipeilijöitä, jotka milloin riippuvat käsin
jaloin jyrkissä vuoren seinämissä, milloin hinautuvat syvälle alas
vuorten rotkoihin sitä varten erittäin tehdyissä koreissa.

Siinä on korutavarain kauppiaita, neuvokkaita miehiä punaisen ja
sinisen kirjavassa puvussa, tavattoman suuret valkoiset käärelakit
päässä, täysin tietävinä, mikä lumousvoima on korealla nauhalla tai
kiihdyttävällä kullan loistolla, levitköönpä se sitte ranne- tai
kaularenkaista, sormuksista tai nenärenkaista; siinä on talouskalujen,
vaatteiden ja hyvänhajuisten vesien ja voiteiden kaupittelijoita ja
paljo muita, jotka myyvät sekä hyödyllistä että hyödytöntä tavaraa;
ja sekaisin kaikkien näiden kanssa on aaseja, hevosia, vasikoita,
lampaita, määkiviä karitsoja ja laiskoja kameleja, lyhyesti sanoen
kaikenlaisia eläimiä, paitsi laissa saastaiseksi julistettua sikaa.
Kaikkia näitä eläimiä näemme, eikä ainoastaan paikka paikoin, vielä
vähemmin yhteen paikkaan koottuna, vaan ihan ylt'ympäri torin.

Jos lukija kääntää katseensa pois tästä katu- ja toritaulusta,
kauppiaista ja heidän tavaroistaan, tulee hänen sen sijaan tarkastaa
muuta yleisöä ja ostajia. Se tutkiminen käy paraiten portin edessä,
jossa näyttämö on melkein yhtä kirjava ja vilkas, jopa vilkkaampikin,
sillä kirjavuutta enentävät siellä teltat, markkinakojut ja pöydät,
suurempi tila, isompi ihmisjoukko ja suurempi vapaus, se kaikki
itämaisen auringon loistavassa valossa.



VII LUKU.

Jerusalemin väestö.


Pysähtykäämme kadun kulmaan, jossa ihmisiä virtailee edes takaisin, ja
pitäkäämme silmämme ja korvamme auki.

Aika on juuri sovelias. Tuossa tulee kaksi miestä, jotka näyttävät
kuuluvan huomattavimpaan luokkaan.

"Huh, miten kylmä!" sanoo toinen, jolla on voimakas vartalo, yllä
sotapuku, päässä vaskikypärä, ryntäillä kiiltävä haarniska ja koko
muu ruumis renkaista tehdyn rautapaidan peitossa. "Huh, miten kylmä!
Muistatko, Kajus, holvia siellä kotona Komitiolla, josta papit
sanovat käytävän lähtevän manalaan? Pluton kautta, minä tänä aamuna
voisin totta tosiaan seisoa siellä, ainakin niin kauan, että jälleen
lämpiäisin!"

Hänen kumppaninsa veti sotilasviittansa päähineen alas, niin että
pää ja kasvot jäivät paljaiksi, ja vastasi ivallisesti hymyillen:
"Niiden Iegionain kypärit, jotka voittivat Markus Antoniuksen, olivat
täynnä Gallian lunta, mutta sinä, ystävä parka, olet juuri nyt tullut
Egyptistä, jossa olet saanut vereesi kesän hehkua."

Sitten he katoavat kadun suuhun. Vaikka he olivat puhuneet hiljaa, niin
heidän aseensa ja ryhdikäs astuntansa kylliksi ilmaisi heidän olevan
roomalaisia sotilaita.

Tungoksesta tulee sitte esiin laiha, leveähartiainen juutalainen,
yllä huononlainen, ruskea hame; pitkää, kampaamatonta tukkaa riippuu
silmillä, kasvoilla ja hartioilla. Hän on yksin. Vastaan tulijat
nauravat hänelle vasten silmiä, ell'eivät tee ehkä pahempaakin, sillä
hän on nasiiri, noita halveksittuja, jotka hylkäävät Mooseksen kirjat,
tekevät inhottavia lupauksia ja pitävät tukkansa leikkaamatta niin
kauan kuin lupaus kestää.

Sill'aikaa kuin katselemme hänen poistumistansa, syntyy äkisti liike
väkijoukossa sen kiireesti hajotessa oikealle ja vasemmalle; samalla
kuuluu kovaa ja hätäistä huudahtelemista. Tuossa tuo on hälinän
syykin: mies, näöltään ja puvultaan hebrealainen. Lumivalkoinen
liinamantteli, joka on sidottu keltaisilla silkkinauhoilla kiinni hänen
päähänsä, liehuu irrallaan hartioilla; hame on runsaasti kirjailtu
koruompeluksilla; punainen, keltarimpsuinen nauhavyö on moneen kertaan
kierretty ympäri vyötäisten. Hänen käytöksensä on tyyni, jopa hän
hymyileekin niille, jotka niin kiireesti tekevät tietä hänelle. Onko
hän spitalinen? Ei, hän on vain samarialainen. Jos syrjään väistyvältä
ihmisjoukolta kysyisimme sen käytöksen syytä, niin se vastaisi, että
hän on sekasikiö, assyrialainen, joka saastuttaa yksinpä manttelinsa
koskettamisellakin; siispä henkilö sellainen, jolta israelilainen ei
saa edes kuoleman vaarassakaan ottaa mitään apua. Kun David pystytti
valtaistuimensa tähän Sionille ainoastaan Juudan sukukunnan avulla,
muuttivat muut kymmenen sukukuntaa Sikemiin, paljoa vanhempaan ja
siihen aikaan pyhistä muistoista äärettömän paljoa rikkaampaan
kaupunkiin. Sukukuntain viimein tapahtunut yhtyminen ei suinkaan
lopettanut siten alkanutta riitaa. Samarialaiset pysyivät Garizimin
tabernaklin puolustajina, väittäen sitä pyhemmäksi ja nauraen
Jerusalemin vihaisille kirjanoppineille. Eikä aikakaan lievittänyt tätä
kiihkoa. Herodeen aikana sai vaikka koko maailma kääntyä Mooseksen
uskoon, mutta ei samarialaiset; he yksinään olivat ehdottomasti ja
ainiaaksi erotetut juutalaisten yhteydestä.

Samarialaisen mentyä porttiholvin alle, kiintyy tahtomattammekin
katseemme kolmeen samasta holvista juuri tulevaan mieheen. He ovat
ihan toisenlaisia kuin muut tähän asti näkemämme. Heillä on tavaton
ruumiinrakennus ja erittäin kehittyneet lihakset; silmät ovat siniset
ja iho niin valkoinen, että sen läpi kuultaa sininen suoniverkko; tukka
valkoinen ja lyhyt; pää pieni ja pyöreä, tanakasti kaulan päässä,
joka on pyöreä ja suora kuin puunrunko. Edestä avonaiset, hihattomat
villamekot, höllästi sidotut kiinni vyötäisiltä, jättävät paljaiksi
sääret ja käsivarret, joiden jäntevyys johdattaa mieleemme kilpakentän.
Jos lisäksi vielä huomaamme heidän huolettoman ja suruttoman ryhtinsä,
niin jopa lakkaamme ihmettelemästä, minkä tähden ihmisjoukko väistyy
heidän tieltänsä, kääntyypä vielä katselemaan heidän jälkeensäkin.
Ne ovat miekkailijoita, painiskelijoita, kilpajuoksijoita,
nyrkkitaistelijoita, sellaisia ammattilaisia, jotka ennen roomalaisten
tuloa olivat Judeassa ihan tuntemattomat; veitikoita, jotka, milloin
eivät ole harjoituksissa, joutilaina vetelehtivät kuninkaallisissa
puistoissa tai istuskelevat vartiain luona palatsien porteilla;
kenties he ovat myöskin vain täällä käymässä Kaisareasta, Sebastesta
tai Jerikosta. Näihin kaupunkeihin näet Herodes, ollen enemmän
kreikkalainen kuin juutalainen ja roomalaisten tapaan suuri veristen
näytelmien suosija, oli rakennuttanut suuria teaattereja ja nyt pitää
miekkailukoulua miehille, jotka tavallisesti ovat koottuja Gallian
maakunnista tai slavilaisista heimoista Tonavan varsilta.

"Bakkuksen kautta!" sanoo yksi heistä, lyöden nyrkillään olkapäähänsä,
"heidän kallonsa eivät ole munan kuorta paksummat."

Raakamainen katse, joka seuraa tuota hänen liikettänsä, inhottaa meitä
ja onneksi me saamme toista miellyttävämpää katselemista.

Tuossa ihan vastapäätä on hedelmäkoju. Sen isäntä on kaljupäinen,
pitkäkasvoinen ja hänellä on kotkannenä. Hän istuu maahan levitetyllä
matolla, selkä muuria vasten; hänen päänsä päälle on pingoitettu lyhyt
kangaskappale; käden yletyttävissä on joukko pikku tuoleja ja niillä
olevissa pajukoreissa manteleja, rypäleitä, viikunoita ja granaatteja.
Hänen luoksensa tulee nyt juuri henkilö, johon meidän huomiomme täytyy
ehdottomasti kiintyä, vaikka toisella tavalla kuin miekkailijoihin: hän
on todella kaunis mies, oikein kaunis kreikkalainen. Hänen ohimoitansa
myöten suikertelee myrttikruunu, pitäen häilyvää tukkaa koossa, ja
kiiltopintaisten lehtien seassa näkyy vielä vaalenneita kukkia ja
puolikypsiä marjoja. Hänen tulipunainen tunikkansa on pehmeimmästä
villasta; puhvelinnahkaisen vyön alta, jota eriskummallinen kultasolki
etupuolella pitää kiinni, valahtaa hame alas polviin, runsailla
kultaompeleilla koristetuissa poimuissa. Valkoisilla ja keltaisilla
juovilla kirjailtu villamantteli verhoaa kaulaa ja helma viiltää
takana maata; hänen käsivartensa ja säärensä, mikäli niitä näkyy,
ovat valkoiset kuin elefantinluu ja niin kiiltävät, kuin ne kylvyllä,
öljyllä, harjalla ja karvapihdeillä voidaan tehdä.

Hedelmäin kaupitsija kumartuu tuoliltaan nousematta eteenpäin ja nostaa
kätensä, kunnes ne yhtyvät otsalla, selkäpuolet ulos päin ja sormet
suorina.

"Mitä sinulla on tarjota tänään, Pafon poika?" sanoo nuori
kreikkalainen, katsoen enemmän koreihin kuin kyprolaiseen. "Minulla on
nälkä. Mitä sinulla on aamiaiseksi?"

"Pedion hedelmiä, hyvää tavaraa, juuri sellaista kuin Antiokian
laulajat syövät aamusilla, selvittääkseen ääntänsä", vastaa hedelmäin
myyjä ruikuttavalla nenä-äänellä.

"Anna viikuna, mutta älä paraimpiasi, jotka ovat Antiokian laulajia
varten!" sanoo kreikkalainen. "Sinä olet Afroditen palvelija, kuten
minäkin, niinkuin myrttiseppeleeni sinulle todistaa: minä sen tähden
sanon, että minusta heidän äänensä on kylmän kolakka kuin Kaspianmeren
tuuli. Huomaatko tätä vyötä? Se on mahtavan Salomen lahja..."

"Kuninkaan sisarenko!" ihmetteli kyprolainen, uudestaan tervehtien.

"Kuninkaallisen ja jumalallisen kaunoaistin mukaankin, luullakseni.
Ja miksikä ei? Hän onkin kreikkalaisempi kuin kuningas. Mutta entä
aamiaiseni! Tässä on rahaa, Kypron punaista kuparia. Anna minulle
rypäleitä..."

"Etkö tahdo taatelejakin?"

"En, minä en ole arabialainen."

"Entä viikunoita?"

"Ne tekisivät minut juutalaiseksi. Ei, anna vain rypäleitä. Vesi ei
sekaudu niin hyvin veteen kuin rypäleen veri kreikkalaisen vereen."

Hovitapaan käyttäytyvä laulaja likaisella ja meluisella torilla on
näky, joka ei aivan helposti haihdu katsojan mielestä. Mutta kohta
tulee henkilö, joka kuitenkin vetää puoleensa koko meidän huomiomme ja
saa meidät ihmettelemään. Hän astuu hitaasti eteen päin, katse maata
kohti; välistä hän pysähtyy, panee kätensä ristiin ryntäilleen ja
nostaa silmänsä ylös kohti taivasta, kuin olisi hän valmis rukoilemaan.
Ei missään muualla kuin Jerusalemissa saada nähdä sellaista ilmiötä.
Hänen otsallaan niihin nauhoihin kiinnitettynä, jotka pitävät manttelia
paikoillaan, näkyy nelikulmainen nahkapala; samanlainen nahkatilkku on
hihnalla kiinnitetty vasempaan käsivarteen; hänen hameensa liepeet ovat
koristetut tummalla rimpsulla. Näistä merkeistä sekä puvun leveistä
reunuksista ja koko olentoa verhoavan täydellisen pyhyyden tuoksusta
tunnemme tämän ilmiön fariseukseksi, tuon uskonnollisen lahkon eli
valtiollisen puolueen jäseneksi, jonka tekopyhyys ja mahtavuus kohta
jälkeen päin saattoivat koko maan kurjuuden ja surun valtaan.

Pahin ahdinko portin ulkopuolella on sillä tiellä, joka vie Joppeen.
Jos käännymme pois fariseuksesta, kiintyy huomiomme muutamiin
henkilöihin, jotka näyttävät ihan toisenlaisilta kuin tuo muu kirjava
joukko. Etevin heistä näkyy olevan jalomuotoinen mies, iho läpikuultava
ja kukoistava, silmät kirkkaat, mustat, parta pitkä, aaltoileva ja
runsaasti kostutettu hyvähajuisilla nesteillä. Kaunismuotoisen ruumiin
mukainen on hänen kallis, vuodenaikaan soveltuva pukunsa. Kädessä on
hänellä sauva ja kaulasta riippuu nauhassa suuri kultasinetti. Monta
palvelijaa on hänen seurassansa, lyhyet miekat vyöhön pistettynä; jos
he puhuttelevat häntä, niin se tapahtuu suurella kunnioituksella. Siinä
seurassa on vielä kaksi arabialaista, oikean aavikkoheimon poikaa;
laihat, jäntereiset, pronssinkarvaiset miehet, kasvot kulmikkaat
ja silmissä melkein pirullinen loisto; päässä on heillä punaiset
_tarbooshet_; aban päälle vasemman olkapään ja oikeanpuolisen vyötärön
ympäri kierrettynä siten, että oikea käsivarsi on vapaana, riippuu
_haikeja_ eli villapeitteitä. Kova melu kuuluu tämän seurueen keskeltä,
sillä arabialaiset taluttavat juuri esiin hevosia ja satuloivat niitä;
innossaan he puhuvat kimakalla ja kovalla äänellä. Hovimies puolestaan
antaa enimmäkseen palvelijain puhua; välistä hän hyvin arvokkaasti
vastaa; nähtyään kyprolaisen hän pysähtyy ja ostaa muutamia viikunoita.
Kun koko joukko ehtii pois portin ohitse aivan fariseuksen jälessä,
ilmoittaa hedelmäkauppias meille, jos häneltä kysymme, että vieras on
juutalainen, yksi kaupungin ruhtinaita, joka on ollut pitkällä matkalla
tutkimassa tavallisten Syrian rypäleiden ja meren kosteudesta niin
verrattomiksi tulevien Kypron rypäleiden erotusta.

Täten virtailee noin puolelle päivälle asti, välistä myöhempäänkin
puuhailevia ihmisjoukkoja lakkaamatta edes takaisin Jopen portista,
näyttäen suuren joukon eri luonteita, ihmisiä Israelin kaikista
heimoista, kaikista lahkoista, joihin vanha jumalanpalvelus
on paloiteltu ja hienosteltu; kaikista uskonnollisista ja
yhteiskunnallisista puolueista; seikkailevia roistoja, jotka
taiteilijoina ja ilvehtijöinä ylvästelevät Herodeen tuhlaavan
anteliaisuuden avulla; jäseniä etenkin niistä Välimeren ympäristön
kansoista, jotka keisarien ja heidän edeltäjäinsä aikana ovat joutuneet
Rooman vallan alle. Toisin sanoen Jerusalem, rikas pyhistä muistoista
ja vielä rikkaampi pyhistä ennustuksista, tämä Salomonin Jerusalemi,
jossa hopeaa oli kuin kiviä ja sedripuita kuin viikunapuita laaksossa,
oli tullut vain Rooman jäljittelijäksi, maallikko-elämän ja -kaupan
keskukseksi, pakanallisen vallan pesäksi. Kerran oli juutalainen
kuningas pukeutunut papin pukuun ja mennyt ensimmäisen temppelin
kaikkein pyhimpään uhraamaan suitsutusuhria, mutta hän tuli jälleen
ulos spitalisena; -- tänä aikakautena astui Herodeen temppeliin ja
samaan kaikkein pyhimpään Pompejus, ja tuli ulos vahingoittumatta,
nähtyään siellä vain tyhjän kammarin eikä merkkiäkään Jumalan
läsnäolosta.



VIII LUKU.

Josef ja Maria.


Pyydämme nyt lukijaa palaamaan siihen paikkaan, jonka olemme kuvanneet
Jopen portin torin osaksi. On kolmas hetki päivästä ja suuri osa väkeä
on jo poistunut, mutta tungos on yhä vielä yhtä suuri. Äsken tulleiden
joukossa oli eteläisen muurin luona mies, nainen ja aasi, jotka
ansaitsevat koko huomiomme.

Mies seisoi aasin pään kohdalla, pitäen juhtaa ohjista ja nojaten
keppiin, joka näytti varta vasten olevan valittu kahta tarkoitusta
varten: piiskaksi ja sauvaksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin
muidenkin juutalaisten, paitsi että se näytti uudelta. Hänen päästänsä
riippuva vaippa ja kaulasta kantapäihin asti ulottuva hameensa eli
pitkä mekkonsa olivat luultavasti pyhävaatteita, joita hän käytti
sabattipäivinä käydessään synagogassa. Kasvoista päättäen hän oli
kuudennellakymmenellä, jota luuloa vielä vahvistivat hopeakarvatkin,
joita näkyi hänen muuten mustassa parrassaan. Hän katseli ympärilleen
puolittain uteliaasti ja puolittain huolettomasti, kuten vierailla ja
maalaisilla on tapana.

Aasi pureksi vitkaan tuoretta ruohoa, jota oli runsaasti kaupan
torilla. Eläin unisessa tyytyväisyydessään ei pitänyt vähääkään lukua
ympärillään vallitsevasta hälinästä eikä melusta; yhtä vähän sitä
huomasi nainenkaan, joka istui aasin selässä tyynyillä pehmitetyssä
satulassa. Tummasta villakankaasta tehty päällysvaate peitti kokonaan
hänen vartalonsa ja valkoinen huntu hänen päänsä ja kaulansa. Välistä
kun hänen uteliaisuutensa kiihtyi näkemään tai kuulemaan jotain tuosta
elävästä taulusta, veti hän huntuaan sivulle, mutta niin vähän, että
kasvot pysyivät piilossa.

Viimein joku puhutteli miestä.

"Ettekö te ole Josef Natsaretista?"

Kysyjä seisoi ihan hänen vieressään.

"Se on nimeni", vastasi Josef ja kääntyi vakavana. "Ja kukas te itse
olette? -- ah, rauha olkoon teille, hyvä ystävä, rabbi Samuel!"

"Rauha olkoon sinullekin!" Rabbiini pysähtyi, katsahti vaimoon ja
jatkoi: "Sinulle, sinun huoneellesi ja palvelijoillesi olkoon rauha!"

Niin sanoessaan hän nosti kätensä ryntäilleen ja kumarsi päätään
naiselle, joka samaan aikaan oli häntä nähdäkseen vetänyt huntunsa sen
verran sivulle, että nyt näkyivät juuri tyttöiästä päässeen vaimon
kasvot. Sitte he ottivat toinen toistaan oikeasta kädestä ikään kuin
suudellakseen toinen toisensa kättä, mutta päästivät jälleen irti ja
suutelivat kumpikin omaa kättänsä ja nostivat sen sitte otsalleen,
kämmen ulos päin.

"Teillä on niin vähä tomua vaatteissanne", sanoi rabbiini tuttavasti,
"että siitä päättäen olette olleet yötä tässä meidän isäimme
kaupungissa."

"Emme", vastasi Josef, "kun ehdimme vain Betaniaan yön tullessa, jäimme
sinne majataloon ja läksimme jälleen päivän koitteessa matkalle."

"Teillä on siis vielä pitkä matka jälellä; eihän toki Joppeen?"

"Ainoastaan Betlehemiin."

Rabbiinin kasvot, tähän asti ystävälliset ja avomieliset, synkistyivät
ja rypistyivät, ja hän selvitti kurkkuansa äänellä, joka oli enemmän
korahtamisen kuin rykimisen kaltainen.

"Niin, tietysti", hän sanoi, "kyllä ymmärrän. Te olette syntynyt
Betlehemissä ja palaatte nyt sinne tyttärinenne kirjoitettavaksi ja
verotettavaksi keisarin käskyn mukaan. Jakobin lapset ovat samassa
tilassa kuin muinoin heimot Egyptissä, nyt vain ei ole Moosesta eikä
Josuaa. Eivätkö mahtavat ole merkillisesti kukistuneet!"

Josef vastasi liikahtamatta ja kasvojaan väräyttämättä:

"Vaimo ei ole minun tyttäreni."

Mutta rabbiini oli aivan kiintynyt valtiollisiin mietelmiinsä,
niin että häneltä Josefin sanat jäivät huomaamatta. "Mitä zelotit
(haaveksija Judas ja hänen puolueensa) nyt puuhailevat Galileassa?"

"Minä olen kirvesmies ja Natsaret on kylä", sanoi Josef varovasti.
"Katu, jonka varrella minun työpenkkini seisoo, ei ole tie, joka veisi
mihinkään kaupunkiin. Minä kun veistelen ja sahailen lankkuja, ei
minulla ole aikaa sekautua puolueiden riitoihin."

"Mutta te olette juutalainen", sanoi rabbiini vakavasti, "te olette
juutalainen ja Davidin suvusta. Siispä ette suinkaan mielellänne
käy veroja maksamassa, paitsi sitä sikliä, joka vanhan tavan mukaan
annetaan Jehovalle."

Josef ei vastannut.

"Minä en valita verorahan suuruutta", jatkoi hänen ystävänsä, "yksi
denaari, mitätön summahan se on. Niin, sitä en suinkaan valita; vaan
verottaminen, se se juuri on varsinainen häpeä. Ja muuten, eikö veron
maksaminen ole ihan samaa kuin hirmuvallan alle taipuminen? Sanokaas
minulle, onko totta, että Judas sanoo itseään Messiaaksi. Elättehän te
hänen puoluelaistensa keskellä."

"Olen kuullut heidän sanovan, että hän on Messias", vastasi Josef.

Juuri silloin siirtyi vaimon huntu syrjään ja hänen kasvonsa
paljastuivat hetkiseksi. Rabbiinin silmät kääntyivät sinne päin ja hän
ehti nähdä erittäin kauniit kasvot, joita keskusteluun hartaasti osaa
ottava katse lämmitti; tumma puna syöksyi vaimon poskille ja otsaan, ja
huntu heti palasi entiselle paikalleen.

Valtioviisastelija unhotti mieliaineensa.

"Teillä on kaunis tytär", sanoi hän hiljaa.

"Ei hän ole minun tyttäreni", lausui Josef toistamiseen.

Rabbiinin uteliaisuus kiihtyi.

Natsarealainen, sen huomattuaan, kiireesti jatkoi: "Hän on Joakimin ja
Annan tytär Betlehemistä; heistä olette ainakin kuullut puhuttavan,
sillä heitä pidettiin suuressa arvossa..."

"Olen, olen", vastasi rabbiini kunnioittavasti, "minä tunnen heidät.
He polveutuvat suorastaan Davidista. Kyllä minä heidät tunsin varsin
hyvästi."

"Niin, nyt he ovat kuolleet", jatkoi natsarealainen, "he kuolivat
Natsaretissa. Joakim ei ollut rikas, mutta hän jätti kartanon ja
puutarhan tyttäriensä Marianin ja Marian kesken jaettavaksi. Tämä on
toinen niistä sisaruksista. Ja että hänen osansa omaisuudesta säilyisi,
piti hänen lain mukaan ottaa lähin sukulaisensa miehekseen. Hän on nyt
minun vaimoni."

"Ja te olitte..."

"Hänen setänsä."

"Niin, tietysti! Ja koska te molemmat olette syntyneet Betlehemissä,
vaatii siis Rooman laki, että te viette hänet kanssanne sinne
väenlaskua varten."

Rabbiini pani kätensä ristiin ja katsahti harmissaan kohti taivasta
sekä huudahti: "Vielä elää Israelin Jumala! Kosto on hänen!"

Samalla hän kääntyi ja meni pois, sanomatta jäähyväisiä. Eräs
lähellä seisoja, huomattuaan Josefin kummastuksen, sanoi ihan
levollisesti: "Rabbi Samuel on zelootti. Ei Judas itsekään suinkaan ole
kiivaampiluontoinen."

Josef, tahtomatta yhtyä keskusteluun miehen kanssa, ei ollut
kuulevinaan hänen selitystänsä, vaan kokoeli yhteen ruohonrippeet,
jotka aasi oli hajoitellut, ja nojasi sitte jälleen sauvaansa
odottelemaan aasin syönnin loppua.

Tunnin kuluttua kulkivat he ulos portista ja läksivät länttä kohti
Betlehemiin päin. Kohta he jo pääsivät sen rinteen alle, joka vie
alas Hinnomin laaksoon, jossa siellä täällä kasvoi yksinäisiä
metsä-öljypuita. Natsarealainen astui huolellisesti ja hellästi naisen
sivulla, aasin ohjat kädessä. Vasemmalla heistä oli kaupungin muuri,
kääntyvä sitte etelään ja itään päin ympäri koko Sion-vuoren, ja
oikealla puolella jyrkät kukkulat, jotka ovat laakson läntisenä rajana.

He kulkivat hiljaa Gihonin lammikkojen ohitse, josta aurinko pian
karkoitti majesteetillisen vuoren kutistuvat varjot; sitte edelleen
Salomonin lammikoista tulevan vesijohdon vieritse lähelle sitä
kukkulaa, jota nyt sanotaan Pahanneuvon vuoreksi; ja sieltä he
alkoivat nousta Refaimin tasangolle. Aurinko levitti loistoaan
kuuluisan lakeuden kiviselle pinnalle, ja lämmön vaikutuksesta päästi
Joakimin tytär Maria huntunsa putoamaan ja paljasti päänsä. Josef
kertoi historian, mitenkä David juuri tässä äkkiarvaamatta hyökkäsi
filistealaisten päälle heidän rauhallisesti maatessansa teltoissaan.
Hän kertoi laveasti ja puhui juhlallisen näköisenä teeskentelemättömän
maalaisen yksinkertaisella tavalla. Maria ei näyttänyt koko aikaa
kuuntelevan häntä.

Juutalainen tyyppi on kasvoilta ja ruumiin asennolta tuttu yli koko
maailman. Rodun ruumiillinen tyyppi on aina ollut sama, vaikka
tietysti yksityishenkilöissä on ollutkin muutamia eriäväisyyksiä.
"Hän oli verevä ja kaunis kasvoilta ja ihana muodolta." Sellainen
oli Jessen pojan Davidin muoto, kun hänet tuotiin Samuelin eteen.
Inhimillinen kuvausvoima on aina siitä asti tuntenut vaikutusta
näistä muodon piirteistä. Runollinen vallattomuus on ulottanut
kantaisän etevät puolet hänen jälkeläisiinsäkin. Niinpä on kaikilla
meidän Salomon-kuvillamme kauniit kasvot, varjossa kastanjan värinen,
auringonvalossa kullalta välkkyvä tukka ja parta. Sellaisilta näyttivät
meidän käsitystapamme mukaan lemmikkipojan Absalonin kiharat. Ja
alkuperäisten tietojen puutteessa on muinaistaru yhtä lempeästi
kohdellut tätä Mariaa, jota nyt seuraamme tuon verevän kuninkaan
synnyinkaupunkiin.

Hän oli vasta 15 vuoden ijässä. Hänen vartalonsa, äänensä ja
käytöstapansa osoittivat hänen olevan juuri kehittyneen tyttöiästä.
Hänen kasvonsa olivat täydellisen soikeat, ihonsa enemmän kalpea kuin
kukoistava. Nenä oli säännöllinen; hiukan raollaan olevat huulet,
täyteläiset ja punakat, tuottivat suun piirteille lämpimän, hellän
ja luottavaisen muodon; suuria sinisilmiä varjostivat syvät luomet
ja pitkät ripset; sopusoinnussa koko muun muodon kanssa riippui
runsaskasvuinen kultatukka juutalaismorsianten tapaan, millään tavalla
sitomatta, pitkin selkää alas aina satulalle asti, jolla hän istui.
Kurkun ja kaulan piirteissä oli omituinen untuvan pehmeys, josta
taiteilija ei olisi päässyt selville, oliko se varjostuksen vai
värityksen vaikuttama. Paitsi tätä ruumiillista suloutta oli hänessä
vielä muutakin, jota on vaikeampi kuvata: viatonta kainoutta, jota
ainoastaan sielun puhtaus voi säilyttää, ja vähä hajamielisyyttä,
luonnollista niille, jotka paljon ajattelevat ylimaailmallisia asioita.
Hän kohotti usein vapisevin huulin katseensa kohti taivasta, joka ei
sekään ollut sinisempi hänen silmiänsä; usein pani hän kätensä ristiin
ikään kuin kunnioitukseen ja rukoukseen; usein hän kohotti päänsä ikään
kuin kiihkeästi odotellen kuuluvaksi kutsuvaa ääntä. Tuon tuostakin
hiljaisen kertomuksensa aikana Josef kääntyi katselemaan häntä, ja
nähdessään, mitenkä Marian kasvoista ikään kuin loisti ylimaailmallinen
hohde, hän unhotti aineensa ja pää kumarruksissa jatkoi vaivaloista
astuntaa.

Siten he pääsivät suuren tasangon yli ja viimein saapuivat
Mar-Elias-kukkulalle; sieltä he jo laakson ylitse näkivät Betlehemin,
ikivanhan "leivän kodin", jonka valkoiset muurit paistoivat vuoren
harjalta välkkyen lehtevien puistojen välitse. Siihen he pysähtyivät
levähtämään ja Josef sill'aikaa osoitteli pyhiä, kuuluisia paikkoja.
Sitte he laskeutuivat alas laaksoon lähteelle, jonka luona oli
tapahtunut yksi Davidin sotilasten merkillisimmistä urhotöistä. Se
pikku paikka oli täynnä väkeä ja karjaa. Josefia alkoi pelottaa, että,
jos kaupunki oli yhtä täynnä, ei mitään majapaikkaa saataisi Marialle,
joka ei ollut tottunut sellaiseen puutteesen. Viivähtämättä hän sen
tähden joudutti matkaa ohi kivipylvään, joka osoittaa Rakelin hautaa,
sekä puutarhain välitse ylös rinnettä, tervehtimättä ketään monista
vastaantulijoista, kunnes pysähtyi majatalon portille, joka silloin
oli kaupungin porttien ulkopuolella, lähellä sitä paikkaa, jossa tiet
yhtyivät.



IX LUKU.

Betlehemissä.


Täysin käsittääkseen, mitä natsarealaiselle tapahtui majatalossa,
tulee lukijan pitää mielessä, että majatalot olivat itämailla vallan
toisenlaiset kuin länsimailla. Niiden persiankielinen nimitys oli
kaani, ja yksinkertaisimmat niistä olivat vain aitauksia, joihin ei
ollut mitään porttia eikä ovea. Ne tehtiin varjoisiin paikkoihin, joita
kävi helposti puolustaa ja joissa oli vettä saatavissa. Sellaiset
olivat ne majapaikat, jotka suojelivat Jakobia hänen matkallaan
Padan-Aramiin hankkimaan itsellensä vaimoa. Samanlaisia on vielä
tänäkin päivänä aavikoiden levähdyspaikoissa. Toiselta puolen olivat
muutamat niistä, varsinkin suurten kaupunkien kuten Jerusalemin ja
Aleksandrian välisen tien varrella, oikein ruhtinaallisia laitoksia,
rakentajakuningastensa auliuden tuntomerkkejä. Tavallisesti ne eivät
kuitenkaan olleet muuta kuin jonkun sheikin asunto tai omaisuus, jossa
hän piti päämajaa ja josta hän hallitsi heimoansa. Vierasten majoitus
oli niissä vaan sivutarkoituksena; muuten ne näet olivat toreina,
teollisuuspaikkoina tai linnoina, kauppiasten ja käsityöläisten
kokous- ja oleskelupaikkoina melkein yhtä paljon kuin yön yllättämien
karavaanien ja jalkamiesten turvapaikkoina. Niiden muurien sisällä
toimiteltiin joka päivä kaikellaisia asioita, kuten kaupungissa.

Varmaankin on länsimaalaisesta erittäin huvittavaa kuulla, miten
merkillisellä tavalla tällaista majataloa hoidettiin. Siinä ei ollut
isäntää eikä emäntää; ei palvelijoita, keittäjiä eikä keittiötäkään;
vahtimies portilla oli ainoa jonkinlaisen valvonnan tai omistusoikeuden
merkki. Vieraat pysähtyivät siihen mielensä mukaan, ilmoittamatta siitä
kellekään. Siitä järjestelmästä tietysti seurasi, että jokaisella
majapaikkaan poikkeavalla täytyi olla itsellään mukana oma eväs ja
keittoastiat taikka täytyi hänen ostaa ne majatalossa oleskelevilta
kaupustelijoilta. Samoin oli vuoteen, makuuvaatteiden ja eläinten rehun
laita. Vettä, lepoa, kattoa pään päällä ja turvallisuutta matkustaja
ainoastaan odottikin saavansa isännältä, eivätkä ne maksaneet mitään.
Synagoogain rauhaa häiritsivät usein meluisat riidat, vaan majapaikan
rauhaa ei koskaan. Nämä rakennukset ympäristöineen olivat pyhät; lähde
ei ollut niin pyhä.

Betlehemin edustalle laitettu majatalo, jonka eteen Josef vaimoineen
pysähtyi, oli varsin sopiva tällaisten majapaikkain esimerkiksi,
se kun ei ollut liian yksinkertainen eikä liian ylellisestikään
laitettu. Rakennus oli muodoltaan aivan itämaalainen; ympäri pihan
oli neliönmuotoinen huonerivi, leikkaamattomista kivistä tehty,
tasakattoinen, ulkoseinät ihan ikkunattomat, itäisessä eli etusivussa
yksi ainoa aukko, s.o. ovi, joka siis samalla toimitti portin virkaa.
Tie kulki niin läheltä ovea, että sen tomu puoleksi peitti pihtipielen
poikkipuun. Litteäkivinen muuri läksi rakennuksen koillisesta kulmasta,
jatkuen monta kyynärää rinnettä myöten alaspäin ja siitä länteen päin
kalkkilouhokselle asti, siten ollen turvallinen karjan aitaus, joka
majapaikassa on ihan välttämätön asia.

Pienessä kaupungissa, kuten Betlehemissä, jossa oli vain yksi sheikki,
voi tietysti myöskin olla ainoastaan yksi majatalo. Josef, vaikka
olikin syntynyt täällä, ei saattanut odottaakaan itseänsä kohtaan
vierasvaraisuutta kaupungista, koska hän oli jo kauan asunut muualla.
Sitä paitsi saattoi väenlasku, jota varten hän oli tullut tänne, kestää
viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin; roomalaisten maakunnanvirkamiesten
hitaisuus oli tässä asiassa tullut jo sananparreksi. Tuskinpa vain
olisi käynytkään rasittaa tuttavia tai sukulaisia niin tietämättömän
pitkällä vierailulla. Sen tähden hänen pelkonsa, ett'ei ehkä saisi
nauttia majatalon mukavuuksia, kasvoi aivan tuskalliseksi hänen
kiivetessään vastamäkeen ja jyrkimmissä paikoissa kiirehtiessään aasia.
Hän näet huomasi tien olevan täynnä miehiä ja poikia, jotka hälisten
ja huutaen ajelivat karjaansa, hevosia ja kameleja, alas laaksoon ja
jälleen ylös, toiset juottamaan, toiset korjaamaan elukoita suojaan
läheisiin luoliin. Hänen päästessään lähelle majataloa se rauhattomuus
yhä lisääntyi, kun hän näki suuren ihmisjoukon ovea piirittämässä;
läheinen, avara aitauskin näytti jo olevan täpösen täynnä.

"Me emme pääse ovelle asti", sanoi Josef, "pysähtykäämme tähän ja
tiedustelkaamme, jos voimme, mitä on tapahtunut."

Vastaamatta Maria levollisesti työnsi huntunsa syrjään. Hänen
kasvoistansa ensin näkyvä väsymys muuttui mielenkiinnoksi. Hänhän oli
aivan lähellä ihmisjoukkoa, joka ei voinut olla herättämättä hänen
uteliaisuuttansa, vaikka ihmisjoukot olivatkin hyvin tavalliset niillä
maanteillä, joita suuret karavaanit enimmiten kulkivat. Siinä oli
jalkamiehiä, jotka kovalla äänellä puhuen kaikkia Syrian murteita
juoksentelivat sinne tänne; hevosmiehiä, jotka huutelivat kameleilla
ratsastajille; miehiä, jotka kinastelivat vastahakoisten lehmäin
ja arkain lammasten kanssa; miehiä kaupitsemassa leipää ja viiniä;
puhumattakaan poikajoukosta, joka oli ajelemassa koiraparvea. Jokainen
ja kaikki tyyni näytti olevan yht'aikaa liikkeessä. Kaunis katselija
oli luultavasti liian väsyksissä, voidakseen kauan tuntea huvia tuosta
elävästä taulusta; hetkisen kuluttua hän huokasi ja ikäänkuin lyyhistyi
satulaan; juuri kuin lepoa etsien tai jotakuta odotellen hän katseli
kohti etelää ja Paratiisivuoren korkeita kallioita, jotka hiukan
punottivat laskeutuvan auringon säteistä.

Sill'aikaa kuin Maria katseli sinne päin, tunkeutui kyynäspäittensä
avulla esiin mies ja pysähtyi lähelle aasia harmistuneesti katsoen
väkijoukkoon. Josef puhutteli häntä.

"Kun oletan, että te ystäväni kuten minäkin olette Juudan poikia,
uskallan minä kysyä teiltä tämän ihmistungoksen syytä."

Mies kääntyi kiivaasti, mutta, nähtyään Josefin vakavan muodon, nosti
kätensä puoli tervehdykseen ja vastasi yhtä pitkään ja syvällä äänellä
kuin kysyjäkin:

"Rauha olkoon teille, rabbi! Olen Juudan poikia ja vastaan teille.
Minun kotoni on Bet-Dagonissa, joka, kuten tiedätte, on vanhastaan
ollut Danin suvun asuinpaikka."

"Modinin ja Jopen välillä", sanoi Josef.

"Ah, te olette käynyt Bet-Dagonissa", sanoi mies, kasvot vielä
lempeämpinä. "Millaisia vaeltajia me Juudan suku olemmekaan! Minä olen
jo monta vuotta ollut poissa vuorenselänteeltä, vanhasta Efratista,
kuten isämme Jakob sitä nimitti. Kun kuulutettiin, että kaikki
hebrealaiset lasketaan, kukin synnyinpaikassaan, niin ... se minun
asiani on täällä, rabbi."

Josef vastasi, kasvojen muoto entisellään:

"Samalle asialle minäkin tulin ja vaimoni."

Mies katsahti pikaisesti Mariaan ja pysyi vaiti. Maria katseli Gedorin
paljasta huippua. Aurinko suuteli hänen ylös päin käännettyjä kasvojaan
ja täytti loistollaan hänen syvät sinipunervalta hohtavat silmänsä;
hänen huulillaan, jotka olivat vähän auki, värisi hengitys, joka ei
suinkaan ollut maallista huo'untaa. Sinä silmänräpäyksenä näytti koko
hänen inhimillinen kukoistuksensa ikään kuin puhdistuneelta; hän oli
sen näköinen kuin meidän mielestämme niiden pitää olla, jotka istuvat
taivaan kaikki kirkastavan valon portilla. Bet-Dagonin mies näki
omin silmin sen henkilön, jonka kuva vuosisatain kuluttua tuli neron
ilmestyksenä jumalallisen Santilaisen mieleen ja teki hänen nimensä
kuolemattomaksi.

"Mitä minä puhuinkaan? Ah, jopa muistan. Aioin sanoa, että, kun
kuulin käskyn tulla tänne, minä aivan suutuin. Mutta sitte juohtui
mieleeni vanha kukkula, kaupunki ja lakeus, joka viettää alas Kidronin
laaksoihin, viinimäet, puutarhat, viljavainiot, jotka ovat kasvaneet
laihoja aina Ruutin ja Boaan päivistä asti; tutut vuoret, Gedor tässä,
Gibeah tuolla, Mar Elias tuolla, joita lapsuudessani pidin maailman
muureina. Minä unhotin tyrannit ja tulin tänne vaimoni Rakelin ja
Saronin ruusujeni Deboran ja Mikalin kanssa."

Mies vaikeni uudestaan ja katsahti Mariaan, joka nyt katseli häntä ja
kuunteli hänen puhettansa. Sitte hän sanoi: "Rabbi, antakaa vaimonne
tulla minun vaimoni luo. Tuolla hän on lasten kanssa tuon väärän
öljypuun alla tien polvekkeessa. Minä sanon teille" -- hänen äänensä
oli vakuuttava -- "majatalo on täynnä. Ei maksa vaivaa kysyäkään oven
vartialta."

Josefin päättämiskyky oli hidas, samoin kuin hänen ajatuksensakin,
mutta viimein hän vastasi: "Tarjouksenne on ystävällinen. Joka
tapauksessa, olipa siellä tilaa taikka ei, kyllä me käymme
tervehtimässä teidän perhettänne. Mutta minä lähden kuitenkin itse
puhuttelemaan oven vartiata. Minä palaan tuota pikaa."

Ja hän antoi aasin ohjat miehelle ja riensi meluavaan ihmisjoukkoon.

Vartia istui paksulla sedripuun rungolla portin edessä. Hänen takanaan
seisoi heittokeihäs nojallaan seinää vasten. Koira makasi puunrungolla
vartian vieressä.

"Jehovan rauha olkoon teille!" sanoi Josef, päästyään viimein portin
vartian luo.

"Saakaa takaisin, mitä annatte; ja kun sen löydätte, olkoon se
moninkertainen teille ja omaisillenne!" vastasi vartia juhlallisesti,
liikahtamatta asennostaan.

"Minä olen betlehemiläinen", sanoi Josef niin pontevasti kuin taisi.
"Eikö täällä olisi tilaa..."

"Ei ole tilaa."

"Olette kai kuullut minusta puhuttavan, olen Josef Natsaretista. Täällä
asui minun isäni suku. Olen Davidin sukua."

Näihin sanoihin natsarealainen luotti. Joll'eivät ne vaikuttaneet
tarkoituksen mukaan, oli turha koettaakaan mitään muuta keinoa, edes
rahaakaan, vaikka olisi tarjonnut monta sikliäkin. Juudan suvun
poikia, sekin jo oli suuri etu; mutta Davidin sukua, se oli vielä
suurempi, se oli suurin kunnia kaikesta, mistä hebrealainen saattoi
kerskata. Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun nuori paimen tuli
Saulin seuraajaksi ja perusti kuningassuvun. Sodat, onnettomuudet,
toiset kuninkaat ja ajan hämmentävä vaikutus olivat oikeuksiin nähden
alentaneet hänen jälkeläisensä muiden juutalaisten tasalle; leipä,
jota he söivät, oli yhtä suurella vaivalla ansaittu; mutta heillä oli
kuitenkin kunniakas historia, jossa sukuluettelo oli ensimmäisenä ja
viimeisenä lukuna; he eivät voineet sekautua toisiin, sillä mihin
hyvänsä Israelin seutuun he joutuivat, niin sen historian tieto tuotti
suurta kunnioitusta.

Kun se oli yleistä Jerusalemissa ja muualla, niin tottahan mies,
joka oli siitä pyhästä suvusta, saattoi turvautua siihen Betlehemin
majatalon portilla. "Tämä on minun isäini koti", jotka sanat Josef
lausui, oli yksinkertainen ja sananmukaisin totuus, sillä juuri siinä
paikassa oli Ruut elänyt Boaan vaimona, oli Jesse syntynyt ja hänen
kymmenen poikaansa, joista David oli nuorin; juuri siitä talosta oli
Samuel tullut etsimään kuningasta ja löytänyt hänet; juuri sen paikan
antoi David Barsillain pojalle, ystävälliselle gileadilaiselle; juuri
siinä paikassa Jeremias rukouksillaan pelasti sukukuntansa jäännökset,
jotka pakenivat babylonialaisia.

Se vetoaminen ei ollut vaikuttamatta. Portin vartia lipui alas
puunrungolta ja sanoi, käsi parrassa, kunnioittavasti: "Rabbi, minä
en tiedä sanoa, milloin tämä portti ensi kerran avattiin ottamaan
vastaan vieraita, mutta toista tuhatta vuotta siitä on; koko sinä
aikana ei ole kertaakaan tapahtunut, ett'ei rehellistä miestä olisi
päästetty sisään paitsi milloin ei ole ollut hänelle tilaa. Kun näin on
kohdeltu vieraita, niin tottapa vartialla on sitä suurempi ahdingon syy
nyt, estellessään Davidin suvun poikaa. Sen tähden minä vielä kerran
tervehdin teitä; jos tahdotte tulla minun kanssani, niin minä näytän
teille, ett'ei täällä ole teille paikkaa, ei kammareissa, pihassa eikä
katolla. Milloin te tulitte, saanko kysyä?"

"Juuri nyt."

Vartia hymyili.

"Muukalaisen, joka oleskelee teidän tykönänne, pitää oleman kuin olisi
hän syntynyt teidän seassanne, ja sinun pitää rakastaman häntä niin
kuin itseäsi. Eikö laki ole niin, rabbi?"

Josef oli vaiti.

"Jos laki kerran on sellainen, voinko minä sitte sanoa jollekulle,
joka on tullut aikaa sitte: mene tiehesi; tässä on toinen, jonka pitää
saaman sinun paikkasi?"

Josef oli yhä vielä vaiti.

"Ja jos minä sanoisinkin niin, no, kenenkä se paikka sitte olisi?
Katso, kaikki nämä ihmiset ovat odottaneet, muutamat aina puolilta
päivältä asti."

"Mitä väkeä tämä kaikki on?" kysyi Josef, katsoen joukkoon päin. "Mitä
heillä on täällä tekemistä tähän aikaan?"

"Luultavasti he ovat samalla asialla kuin tekin, rabbi; keisarin käsky"
-- vartia katsahti kysyvästi natsarealaiseen -- "toi tänne enimmän
osan niistä, jotka jo ovat saaneet sijaa majatalosta. Ja eilen tuli
Damaskosta karavaani, joka on matkalla Arabiaan ja Ala-Egyptiin. Nämä,
jotka tässä näette, ovat kaikki sitä kauppamatkuetta, sekä miehet että
kamelit."

"Piha on suuri", väitti Josef.

"Tosin, mutta se on täynnä tavaraa, silkkipakkoja, maustinsäkkejä ja
kaikenlaista muuta."

Vähän lämpöisemmin jatkoi Josef: "Minusta itsestäni olisi sama, mutta
minulla on kanssani vaimo, ja yö on kylmä, kylmempi täällä kukkuloilla
kuin Natsaretissa. Hän ei tule toimeen taivasalla. Eikö kaupungissa ole
tilaa?"

"Kaikki nämä ihmiset ovat käyneet siellä", sanoi vartia, viitaten
ihmisjoukkoon, "he sanovat joka paikan olevan täpö täynnä."

Josef katsahti miettiväisesti maahan ja puhui enemmin vain itsekseen:
"Hän on niin nuori; jos minä teen hänelle tilan mäelle, niin hän
paleltuu kuoliaaksi."

Sitte hän lausui vartialle:

"Luultavasti te tunsitte hänen vanhempansa. Joakim ja Anna ennen
asuivat Betlehemissä ja olivat Davidin sukua kuten minäkin!"

"Niin, kyllä minä tunsin heidät nuoruudessani. He olivat rehellisiä
ihmisiä."

Nyt vartian katse vuorostaan kääntyi maata kohti. Äkisti hän nosti
päänsä.

"Minä en voi toimittaa teille yösijaa, mutta en myöskään ajaa teitä
pois. Rabbi, minä koetan parastani. Kuinka monta henkeä teitä on?"

Josef mietti hetkisen ja sanoi sitte: "Vaimoni ja eräs ystävä
perheineen Bet-Dagonista, pienestä kaupungista Jopen tuolta puolen;
yhteensä kuusi henkeä."

"Hyvä! Teidän ei tarvitse viettää yötänne vuoren harjalla. Tulkaa tänne
kaikki, mutta rientäkää, sillä tiedättehän, että yö tulee pian, kun
vain aurinko ehtii vuoren taakse, eikä se kestä enää kauan."

"Minä annan teille yösijattoman matkamiehen siunauksen; vieraana
siunaan teitä sittemmin."

Niin sanoen palasi natsarealainen keveämmällä mielellä Marian ja
Bet-Dagonin miehen tykö. Tuota pikaa mies kokosi perheensä; naiset
nousivat aasien selkään. Vaimo oli jo päässyt ohi paraan ikänsä,
tytöistä näkyi vallan hyvin, millainen äiti oli aikoinaan ollut. Kun he
ratsastivat portille, huomasi vartia heidän olevan köyhää väkeä.

"Tässä on vaimoni, josta puhuin", sanoi Josef, "ja tässä ovat ystäväni."

Maria oli jo työntänyt syrjään huntunsa.

"Sinisilmät ja kultatukka", ihasteli vartia itsekseen, "sen näköinen
lienee ennen muinoin nuori kuningas ollut, kun hän meni Saulille
soittelemaan harppua."

Sitte hän otti ohjat Josefin kädestä ja sanoi Marialle: "Rauha sinulle,
Davidin tytär!" Ja toisten puoleen kääntyen hän jatkoi: "Rauha teille
kaikille! Seuraa minua, rabbi!"

Matkustavaiset vietiin leveästä, kivitetystä porttikäytävästä majatalon
pihaan. Muukalaisesta olisi sen näön pitänyt olla merkillinen, mutta
he pysähtyivät ainoastaan sen verran, että huomasivat, miten täynnä
se oli. He pujottelivat jonkinlaista kujaa myöten, joka oli jätetty
suurten tavarakasojen välille, ja sitte samanlaisesta portista, kuin
tieltä pihaan tullessa, jälleen ulos talon viereiseen aitaukseen.
Siellä he näkivät suuret joukot kameleja, hevosia ja aaseja köydessä
ja makuulla, ja niiden välillä oleskelivat hoitajat, jotka olivat mikä
mistäkin maasta. Hekin makasivat taikka vartioivat äänettöminä. Uudet
tulokkaat kulkivat hitaasti täpö täyttä, viettävää maata. Viimein he
kääntyivät polulle, joka vei korkealle, harmaalle kalkkikivi-kalliolle
majatalon länsipuolella.

"Meidän pitää tyytyä luolaan", sanoi Josef lyhyesti.

Opas seisoi, kunnes Maria ehti hänen sivullensa, ja alkoi sitte
selitellä:

"Se luola, johon nyt menemme, on luultavasti ollut kantaisämme Davidin
pakopaikkana. Niityltä tuolta alempaa ja lähteeltä laaksosta hän
ajoi aina karjalaumansa sinne, milloin tarvitsivat suojaa. Päästyään
sittemmin kuninkaaksi hän palasi siihen vanhaan huoneesen saamaan lepoa
ja terveyttä ja toi kanssansa suuret joukot karjaa. Seimet ovat yhä
vielä paikoillaan sellaisina kuin hänen aikanaan. Parempi on vuode
lattialla, jossa hän on maannut, kuin pihassa tai tien varrella.
Tässäpä se jo onkin se luola!"

Tätä puhetta ei tarvitse katsoa miksikään anteeksi pyytelemiseksi
tarjotun asunnon huonoudesta. Mitään sellaista ei tarvittu. Paikka
oli paras mitä saatavana oli. Vieraat olivat köyhää väkeä, joiden
elintapoja oli helppo tyydyttää.

Luolassa oleskeleminen sitä paitsi oli silloisista juutalaisista hyvin
luonnollinen asia. Sellaista sattui heille joka päivä, ja sabattina
siitä kuultiin paljon synagogissa. Kuinka monet mainittavat kohtaukset
heidän historiastaan ovatkaan luolissa tapahtuneet! Ja sitä paitsi nämä
henkilöt olivat Betlehemin juutalaisia, joiden yhteistä omaisuutta
nämä muinaiset muistopaikat olivat; muutamat niistä olivat olleet
ihmisten majapaikkoina aina Emimin ja Horin ajoista asti. Eikä sekään
millään tavalla saattanut loukata majan etsijöitä, että luola, johon
heidät saatettiin, tosiaan oli ollut tai oli vieläkin talli. Olivathan
heidän esi-isänsä olleet paimentolaiskansaa, jonka elukat tavallisesti
saivat osansa ihmisten sekä asunnoista että vaelluksista. Pitäen
kiinni vanhasta tavasta, joka johtuu Abrahamin päivistä asti, suojelee
paimentolainen eli beduiini teltassaan sekä hevosensa että lapsensa.
Sen tähden nämä matkamiehet keveällä mielellä tottelivat opastansa ja
tarkastelivat huonetta uteliaasti, kuten luonnollista. Kaikki, mikä
vain kuului Davidin historiaan, viehätti heitä.

Rakennus oli matala ja ahdas ja ulottui ainoastaan vähän ulommaksi
kalliota, johon se takaa päin liittyi; ikkunoita siinä ei ollut
ollenkaan. Etuseinässä oli ovi, liikkuva suunnattoman suurilla
koukkusaranoilla ja paksulta voideltu punertavalla savella. Sill'aikaa
kuin opas veti puusalvan syrjään, autettiin naiset alas satuloistaan.
Avattuaan oven vartia kehoitti: "Astukaa sisään!"

Vieraat astuivat sisään ja katselivat kummastellen. Nyt näkyi selvästi,
että puurakennus oli vain petosta; se peitti luonnon tekemän luolan
suuta. Itse luola oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä, yhdeksän
tai kymmenen jalkaa korkea ja kaksi- tai viisitoista jalkaa leveä.
Valoa levisi ovesta epätasaiselle lattialle; jyvä- ja rehukasoja,
saviastioita ja talouskaluja oli keskellä lattiaa. Pitkin seinämiä oli
seimiä, kyllin mataloita, että lampaatkin niistä ylettyivät syömään;
ne oli tehty kivistä, sementillä muuraten. Mitään karsinoita tai
väliseiniä ei ollut. Pöly ja akanat peittivät kellertävällä kerroksella
lattiata, joka oli koloja ja rakoja täynnä, ja täyttivät hämähäkin
verkotkin, joita likaisten rääsyjen tavalla riippui katosta. Muuten
luola oli puhtaanlainen ja nähtävästi yhtä mukava kuin itse majatalon
holvisopukat. Tosiaan luola olikin ollut mallina majatalon rakentajalla.

"Astukaa sisään!" kehoitti opas. "Nuo kasat lattialla ovat
teidänlaisianne matkustavaisia varten. Ottakaa niin paljo kuin
tarvitsette."

Sitte hän kääntyi Marian puoleen:

"Voitteko tulla toimeen täällä?"

"Tämä paikka on pyhä", vastasi hän.

"Sitte voin jättää teidät. Rauha olkoon teille kaikille!"

Vartian lähdettyä itsekukin ryhtyi laittamaan luolaa asuttavaan kuntoon.



X LUKU.

Säde taivaasta.


Määrättynä hetkenä iltasella vaikeni ihmisten hälinä ja liike sekä
majatalossa että sen ulkopuolella; yht'aikaa nousi joka israelilainen,
joka ei sattunut olemaan seisoaltaan, pani kätensä ristiin ryntäilleen
ja rukoili, kasvot juhlallisina kääntyneinä Jerusalemia kohti. Se oli
pyhä yhdeksäs hetki, jolloin uhri kannettiin esiin temppelissä Morian
vuorella Jumalan itsensä läsnä ollessa. Heti kun harrasten rukoilijain
kädet jälleen vaipuivat alas, alkoi liike ja hälinä uudestaan; jokainen
riensi laittamaan illallistaan taikkapa jo olkivuodettansakin. Hetken
kuluttua sammutettiin tulet, häly haihtui, ja kohta vallitsi uni koko
majatalossa.

Puolenyön aikaan joku huusi katolla: "Katsokaas, mikä loisto taivaalla!
Herätkää, veljet, ja katsokaa!"

Ihmiset nousivat unisina istualleen, mutta selvisivät ihka hereille
pelkästä kummastuksesta. Hälinä levisi majatalon pihalle ja huoneisiin;
kohtapa joka sielu niin talossa ja pihassa kuin sen ulkopuolellakin oli
tähystelemässä taivasta.

Ja mitä he näkivät? Valoryhmän, joka alkoi äärettömän paljon ylempää
lähimpiä tähtiä ja levisi säteinä maata kohti: sen yläpäässä näkyi
vain pieni, mitätön valopilkku, vaan alhaalta se oli hyvin laaja.
Valopylvään reunat sekautuivat vähitellen yön pimeyteen; sen
keskuksessa oli ruusunvärinen, sähköinen hohto. Tämä ilmiö näkyi olevan
juuri sen vuoren päällä, joka oli lähinnä kaupunkia kaakon puolella;
vuorenhuipun ympärillä se välkkyi kelmeänä sädekruununa. Majatalo
kirkastui siitä valosta niin, että katolla olijat näkivät selvästi
toinen toisensa kasvot. Kaikki hämmästyivät valoa katsellessaan.

Valoryhmän loiste pysyi monta minuuttia heikkenemättä, ja kummastelu
muuttui peloksi ja vavistukseksi; arimmat vapisivat, rohkeimmat
puhelivat kuiskuttaen.

"Oletteko koskaan nähneet tällaista?" kysyi eräs.

"Tuossahan se näkyy juuri vuoren kohdalla. En osaa sanoa, mikä se on,
enkä myöskään ole koskaan nähnyt mitään sellaista", kuului vastaus.

"Ehkä on tähti räjähtänyt rikki ja pudonnut", arveli toinen
änkyttävällä äänellä.

"Kun tähti putoo, sammuu sen loisto."

"Minä tiedän, mikä se on", virkahti eräs tyhmänrohkeasti.
"Lammaspaimenet ovat nähneet leijonan ja tehneet tulen, pitääkseen
petoa etäämpänä laumoista."

Puhujan lähellä olijat hengähtivät helpommin ja sanoivat: "Niin se on.
Laumoja oli siellä ylhäällä notkossa tänäpäivänä."

Toinen lähellä seisoja haihdutti turvallisen mielialan. "Ei, ei! Vaikka
kaikki Juudanmaan metsät koottaisiin yhdeksi ainoaksi rovioksi ja
sytytettäisiin, ei siitä kuitenkaan leviäisi niin vahvaa eikä korkeata
valoa."

Sitte olivat kaikki katolla hiljaa. Yhden kerran vain katselijain
äänettömyys keskeytyi.

"Veljet!" huudahti eräs juutalainen, jolla oli kunnioitusta herättävät
kasvot. "Tuossa, mitä näemme, ovat isämme Jakobin tikapuut, jotka hän
näki unissaan. Siunattu olkoon isäimme Jumala!"



XI LUKU.

Kristuksen syntymä.


Puolentoista tai ehkä kahden virstan päässä Betlehemistä on
tasanko, jota vuoren harjanne erottaa kaupungista. Se laakso oli
hyvässä suojassa pohjatuulilta, jonka vuoksi siinä kasvoi runsaasti
metsäviikunapuita, vaivaistammia ja kuusia sekä vuoren notkoissa ja
rotkoissa öljy- ja silkkiäispuu-metsikköjä, jotka kaikki edut olivat
tähän vuoden aikaan verrattoman hyvät lampaiden, vuohien ja karjan
hoitajille.

Siinä laakson laidassa, joka oli lähinnä kaupunkia, oli jyrkän
kallioseinän juuressa avara _marah_ eli lammasnavetta, vuosisatoja
vanha. Jollakin ammoin sitte unhottuneella ryöstöretkellä oli
rakennuksen katto revitty ja melkein koko muukin rakennus hävitetty.
Siihen kuuluva aitaus oli kuitenkin eheänä, ja sepä olikin paljoa
tärkeämpi kuin itse navetta paimenille, jotka käyttivät laumojansa
siinä laaksossa. Kivimuuri oli miehen korkuinen, mutta ei niin korkea,
ett'ei pantteri tai leijona, jonka nälkä ajoi erämailta tänne, olisi
joskus rohkealla hyppäyksellä päässyt sisään. Muurin sisäpuolelle oli
lisäsuojaksi ainaista vaaraa vastaan istutettu pensasto; se oli niin
hyödyllinen laitos, että varpunenkaan tuskin olisi voinut pujahtaa
muuria ylemmäksi kasvaneiden oksain välitse, ne kun olivat täpö täynnä
okaita, jäykkiä kuin terävimmät rautapiikit.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten aikana olivat jotkut
paimenet, tuoretta laidunta etsien, ajaneet laumansa tälle tasangolle.
Aikaisesta aamusta olivat metsiköt kajahdelleet huuteluista ja
kirvesten iskuista, lammasten ja vuohien määkinästä, kellojen
kilinästä, karjan ammunnasta ja koirain haukunnasta. Auringon noustessa
he kaikki läksivät lammasnavetalle, ja yön tullessa oli laaksossa jo
kaikki laitettu kuntoon. Paimenet tekivät tulen, söivät yksinkertaisen
illallisensa ja istahtivat lepäämään, puhelemaan ja laumojansa
vartioimaan.

Kuusi miestä heitä oli, lukuunottamatta sitä, joka aina vuorossaan oli
vartioimassa. Muutamat istuivat, toiset makasivat vatsallaan ryhmässä
nuotion ympärillä. He kun tavallisesti olivat paljain päin, riippui
tukka korvallisilla paksuina, päivettyneinä vanukkeina; parta, ulottuen
alas ryntäille asti, peitti kaulan. Heillä oli yllä villaisesta kilin
tai karitsan nahasta tehdyt manttelit, jotka peittivät ruumiin kaulasta
polviin asti, vaan jättivät käsivarret paljaiksi. Tämä paksu pukine oli
leveällä vyöllä sidottu vyötäisiltä kiinni. Sandaalit olivat karkeinta
lajia; oikealta olkapäältä riippui hihnoista pussilaukkuja, joissa
oli ruokaa ja heidän linko-asettansa varten soveliaita kiviä. Maassa
itsekunkin vieressä oli koukkusauva, hänen ammattinsa merkki ja samalla
puolustusase.

Sellaisia olivat juutalaiset paimenet. Ulkonäöltään he olivat raakoja
ja villejä, kuten laiha koira, joka heidän kanssansa istui nuotiolla,
mutta mieleltään viattomia ja lämminsydämmisiä. Ne ominaisuudet
johtuivat osaksi heidän yksinkertaisesta elintavastaan, osaksi siitä,
että he alinomaa hoitelivat suloisia ja avuttomia pikku elukoita.

Paimenet lepäsivät puhellen. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan
heidän laumojaan, ikävä aine muiden ihmisten mielestä, mutta sehän
heistä oli koko heidän maailmansa. Kun he laveasti kertoivat
pienimpiäkin sivuseikkoja, kun he eivät jutellessaan jättäneet mitään
kohtaa unhotuksiin siitä, mitenkä joku karitsa oli joutunut hukkaan,
niin onpa muistettava, miten paimen ja eläin ovat kiintyneet toinen
toiseensa. Syntymästä asti otti paimen elukan haltuunsa, kaitsi sitä
joka päivä, auttoi sitä yli jokien, kantoi alas jyrkistä rinteistä,
antoi sille nimen ja opetti sitä. Se oli hänen seuranansa, hänen
ajatustensa ja harrastustensa esineenä; se elähytti hänen kuleksivaa
elämäänsä ja oli siinä osallisena; sen puolustukseksi täytyi hänen
osata taistella leijonia tai rosvoja vastaan, jopa kuollakin.

Suurenmoiset tapaukset, niin kuin kansakuntain häviäminen ja
maailmanvallan siirtyminen toisilta toisille, olivat heistä
vähäpätöisiä asioita, jos he niitä joskus kuulivat. Sattumalta he ehkä
saivat kuulla, mitä Herodes puuhasi siinä tai tässä kaupungissa, miten
hän rakenteli palatseja ja kouluja eikä ollut huomaavinaan kiellettyjen
uskontojen harjoitusta. Rooma noudatti täälläkin omaa tapaansa: kun
jotkut kansat viivyttelivät alamaisuuskäyntiään sen luona, niin se ei
kauan odottanut, vaan tuli itse niiden luokse. Kukkuloilla, joiden
ylitse paimen kuletti hidasta laumaansa, tai aitauksissa, joissa hän
sitä suojeli, sattui varsin usein, että häntä pelästytti torvien
pärinä, ja ulos katsoessaan hän huomasi pienen sotaväen-osaston,
välistä koko legionankin marssimassa tietä myöten. Kun välkkyvät
kypärät katosivat näkyvistä ja anastajain vaikuttama mielenkiihko
tyyntyi, alkoi hän mietiskellä, mitähän nuo kotkat ja joukon edellä
kannetut kullatut maapallot tarkoittivat ja mitä viehätysvoimaa saattoi
olla tuossa sotilaselämässä, joka näytti niin perin toisenlaiselta kuin
hänen omansa.

Mutta näillä miehillä, vaikka he olivatkin raakoja ja yksinkertaisia,
oli kuitenkin yksi kokemus ja yksi viisaus. Sabattina heillä oli tapana
peseytyä ja mennä ylös synagogaan, jossa he istahtivat taimmaisiin
penkkeihin. Kun "kassa" kantoi ympäri torahia eli lakia, ei kukaan sitä
hartaammin suudellut kuin he; kun "sheliak" luki tekstin, ei kukaan
täydellisemmin uskoen kuunnellut sen selitystä eikä kukaan säilyttänyt
enempää vanhinten saarnasta eikä sitä jälestä päin tarkemmin
mietiskellyt kuin he. Yhdessä "Sheman" värssyssä oli heidän mielestään
kaikki oppi ja laki, mitä he yksinkertaisessa elämässään tarvitsivat:
että herra Jumala oli yksi ja että heidän tuli rakastaa häntä kaikesta
sydämmestään. Ja he rakastivat häntä, tietämättä, että he siten olivat
kuninkaita viisaampia.

Keskustelun aikana, ennen kuin ensimmäinen vartio oli kulunut, paneutui
paimen toisensa perästä levolle, kukin istumapaikalleen.

Yö, kuten useimmat talviyöt, oli kirkas ja viileä ja tähdet kiiluivat
taivaalla. Oli aivan tyyni. Ilma näytti puhtaammalta kuin koskaan, ja
rauha, joka vallitsi, oli enempi kuin pelkkä äänettömyys; se oli pyhä
hiljaisuus, julistus, että taivas laskeutui tomuun kuiskaamaan jotakin
hyvää sanomaa kuulustelevalle maalle. Aitauksen portilla käveli vartia
edes takaisin, mantteli lujasti käärittynä. Hän pysähtyi välistä,
milloin kuului vähäkään liikettä makaavien laumain keskestä tai
shakaalin ulvontaa vuoren harjalta. Puoliyön hetki lähestyi vitkaan,
mutta tuli se toki viimein. Hänen työnsä oli tehty, hän saattoi nyt
ruveta nauttimaan sikeää unta, jolla työ siunaa lapsiansa. Hän läksi
astumaan nuotion luo, mutta pysähtyi, sillä hänen ympärilleen levisi
valo, niin lempeä ja puhdas kuin kuun valo. Hän odotti hengittämättä.
Valo vahvistui; esineet, jotka äsken olivat olleet näkymättöminä,
näkyivät nyt selvään; hän näki koko kedon ja kaikki, mitä laaksossa
oli. Väristys, kovempi kuin yöilman tuottama vilu, pelon väristys
vapisutti häntä. Hän katsoi ylös päin; tähdet olivat hävinneet;
valo virtaili alas ylhäältä niin kuin ikkunasta; hänen ylös päin
katsellessaan se muuttui häikäisevän kirkkaaksi. Kauhistuen huusi hän:

"Herätkää, herätkää, ystävät!"

Koirat hypähtivät ylös ja juoksivat vinkuen tiehensä. Elukat peloissaan
sulloutuivat niin liki toisiansa kuin suinkin pääsivät.

Miehet hypähtivät ylös ja tarttuivat aseihinsa.

"Mikä hätänä?" he kysyivät yhteen ääneen.

"Katsokaa!" huusi vartia, "taivas on tulessa!"

Äkisti valo muuttui niin häikäseväksi, ett'ei sitä kärsinyt katsoa.
He peittivät silmänsä ja lankesivat polvilleen. Kun heidän sielunsa
vapisi pelosta, lankesivat he kasvoilleen, kärsimättä katsoa mihinkään,
tunnottomina, ja he olisivat kuolleet kauhusta, ell'ei ääni olisi
puhutellut heitä: "Älkää pelätkö!"

He kuuntelivat.

"Älkää pelätkö; katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva
kaikille kansoille."

Ääni kaikui ylimaailmallisen suloiselta ja rauhoittavalta, tunkeutui
läpi heidän olemuksensa ja täytti heidän mielensä luottamuksella.
He nousivat polvilleen ja kunnioittavasti katsoessaan ylös näkivät
mahtavan valoloiston keskellä miesolennon hohtavan valkoisessa puvussa.
Hänen olkapäittensä ylitse näkyi kiiltäväin siipien kulmat; hänen
otsassaan hehkui kiinteästi loistava tähti, kirkas kuin iltatähti;
kädet olivat siunaavasti ojennetut heitä kohti; hänen kasvonsa olivat
kirkkaat ja tyynet ja jumalallisen kauniit.

He olivat usein kuulleet puhuttavan ja yksinkertaisella tavallaan
itsekin keskustelleet enkeleistä. Nyt he eivät epäilleet, vaan sanoivat
sydämmessään: "Jumalan kunnia on meidän ympärillämme, ja tämä on se,
joka muinoin tuli profeetan tykö Ulain joen rannalla."

Enkeli jatkoi:

"Sillä teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus,
Herra, Davidin kaupungissa."

Taaskin oli hetkisen äänettömyys, joll'aikaa sanat ikään kuin
naulautuivat heidän mieleensä.

"Ja tämä on teille merkkinä", kuului edelleen taivaallinen sanoma: "Te
löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä."

Julistaja vaikeni; iloinen sanoma oli loppuun lausuttu, mutta hän
seisoi yhä vielä paikoillaan. Äkisti valo, jossa hän näytti olevan
keskuksena, muuttui ruusunpunaiseksi ja alkoi värähdellä. Ylhäällä
korkeudessa, paimenten silmän kantaman päässä, liiteli valkosiipisiä
loistavia olennoita, ilmestyen ja kadoten, ja monilukuiset äänet
kuuluivat sulosointuisesti veisaavan:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!"

Sitä ylistystä enkelijoukko veisasi moneen kertaan.

Taivaallinen sanansaattaja nosti sitte silmänsä, ikään kuin
odottaen hyväksymismerkkiä joltakin sieltä ylhäältä, äärettömästä
avaruudesta. Hänen siipensä alkoivat liikkua, levisivät hitaasti
ja majesteetillisesti, ulkopuolelta lumivalkoisina, sisäpuolelta
välähdellen kuin puhtain valkoinen helmi; sitte ne ojentuivat monta
kertaa pitemmiksi kuin olento itse; hän nousi hiljaa ja ponnistuksetta
liiteli pois näkyvistä, vieden valon mukanansa. Vielä kauan hänen
kadottuaankin kuului ylhäältä yhä hiljemmin ylistysveisuu: "Kunnia
olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Paimenet, toinnuttuansa entiselleen, katsoivat hämillään toinen
toistansa, kunnes eräs heistä sanoi:

"Se oli Gabriel, Jumalan sanansaattaja maan lapsille."

Ei kukaan vastannut.

"Kristus, Herra on syntynyt, eikö hän sanonut niin?"

Nyt tarttui toinenkin puheesen sanoen: "Juuri niin hän sanoi."

"Eikö hän sitä paitsi sanonut, että se tapahtui Davidin kaupungissa,
joka on tuo meidän Betlehemimme tuossa, ja että me löydämme hänet
kapalolapsena?"

"Ja seimessä makaavana."

Ensimmäinen puhuja katseli miettiväisesti tuleen, mutta sanoi viimein
ikään kuin äkillisen päätöksen johdosta: "Betlehemissä on seimiä
ainoastaan yhdessä paikassa, luolassa vanhan majatalon lähellä. Veljet,
lähtekäämme katsomaan, mitä on tapahtunut. Papit ja kirjanoppineet ovat
kauan odottaneet Kristusta. Nyt hän on syntynyt, ja Herra on antanut
meille merkin, josta hänet voimme tuntea. Lähtekäämme osoittamaan
hänelle kunnioitustamme."

"Mutta kuka vartioipi laumojamme?"

"Niistä Herra pitää huolen. Rientäkäämme."

Sitte he kaikki nousivat ja jättivät aitauksen vartioimatta.

       *       *       *       *       *

He riensivät vuoren ympäri, kaupungin halki ja saapuivat majatalon
portille, jossa mies seisoi vartioimassa.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

"Olemme tänä yönä nähneet ja kuulleet ihmeellisiä asioita", vastasivat
he.

"Olemme mekin nähneet merkillisiä asioita, mutta emme ole kuulleet
mitään. Mitä te olette kuulleet?"

"Menkäämme alas aitaukseen ja luolaan, että saamme varman tiedon; sitte
me kerromme kaikki. Saatattehan tulla itsekin katsomaan."

"Olipa se narrimainen asia."

"Ei, Kristus on totisesti syntynyt."

"Kristusko! Mistä te sen tiedätte?"

"Menkäämme ensin katsomaan."

Mies nauroi ylenkatseellisesti.

"Vai Kristus! Mistä te tunnette hänet?"

"Hän syntyi tänä yönä ja makaa nyt seimessä, niin on meille ilmoitettu;
eikä täällä Betlehemissä ole seimiä muualla kuin yhdessä paikassa."

"Luolassako?"

"Niin. Tulkaa te myös!"

He menivät pihan yli, herättämättä huomiota, vaikka muutamia vielä
olikin valveella puhelemassa ihmeellisestä valosta. Luolan ovi oli
auki. Lyhty paloi siellä ja he astuivat estelemättä sisään.

"Rauha olkoon teille!" sanoi vartia Josefille ja Bet-Dagonin miehelle.
"Nämä miehet ovat tulleet katsomaan lasta, joka on syntynyt tänä yönä
ja jonka he tuntevat siitä, että se kapaloituna makaa seimessä."

Natsarealaisen levollisista kasvoista näkyi hetkisen aikaa sisällistä
liikutusta; sitte hän kääntyi pois ja sanoi:

"Lapsi on tässä."

Miehet vietiin erään seimen luo, jossa lapsi makasi. Lyhdyllä
valaistiin sitä paikkaa, ja paimenet seisoivat ääneti vuoteen vieressä.

Lapsi ei millään ilmaissut jumaluuttansa; se oli aivan sellainen kuin
muutkin äsken syntyneet lapset.

"Missä on äiti?" kysyi vartia.

Joku naisista otti lapsen syliinsä, meni Marian luo, joka makasi
lähellä, ja laski lapsen hänen syliinsä. Kaikki läsnäolijat
kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.

"Se on Kristus!" sanoi viimein paimen.

"Kristus!" toistivat kaikki ja lankesivat kunnioittavasti polvilleen.

Eräs heistä virkkoi moneen kertaan:

"Se on Herra, jonka kunnian kirkkaus valistaa taivaan ja maan."

Ja nämä alhaiset, mutta uskossaan väkevät miehet suutelivat äidin
vaatteita ja läksivät iloissaan pois. Majatalossa, jossa kaikki olivat
nousseet jalkeille ja tunkeutuivat heidän ympärillensä, he kertoivat
kaikki, mitä olivat kokeneet. Kaupungin halki mennessään laumojensa
luo lauloivat he koko matkan enkelien ylistysveisua: "Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Uutinen levisi laajalle, ja sitä vahvisti se valo, jonka kaikki olivat
huomanneet taivaalla. Monta päivää päästänsä kävi luolassa uteliaita
ihmisiä, joista muutamat uskoivat, mutta enimmät nauroivat ja tekivät
pilaa kaikesta mitä kuulivat.



XII LUKU.

Tietäjäin saapuminen.


Ne kolme viisasta tietäjää, joista edellä olemme puhuneet, lähestyivät
Jerusalemia sitä tietä, joka tulee Sikemistä päin; oli iltapuoli
yhdentenätoista päivänä lapsen syntymisen jälkeen luolassa. Päästyään
Kidronin ojan ylitse he kohtasivat koko joukon ihmisiä, jotka kaikki
pysähtyivät uteliaasti katselemaan heitä.

Judea oli pakosta tullut kansainväliseksi kulkupaikaksi. Se oli vain
kapea vuorimaa, jota idästä päin ahdisti hieta-aavikko ja lännestä
meri. Kuitenkin luonto pakotti itä- ja etelämaiden kauppatien kulkemaan
tämän vuoriston kautta; siitä sen varallisuus. Toisin sanoen,
Jerusalemin rikkaus kasvoi tulleista, joita otettiin ohi kulkevasta
kaupasta. Niinpä ei ollutkaan missään muualla, paitsi Roomassa,
sellaista eri kansakuntain ja kansallisuuksien kirjavaa kokoelmaa. Ei
missään muukalainen ollut vähemmin vieras kaupungin asujamiin verraten
kuin sen muurien sisällä ja sen ympäristössä. Ja kuitenkin nämä
tietäjät kummastuttivat kaikkia, jotka heitä kohtasivat tiellä heidän
lähestyessään kaupungin portteja.

Eräs lapsi, joka äitinsä kanssa istui tien varrella kuningasten hautain
vastapäätä, huomasi matkustavaiset. Se alkoi heti taputtaa pikku
käsiänsä ja huutaa: "Kas, kas, miten kauniit kulkuset; miten komeat
kamelit."

Kulkuset olivat hopeasta; kamelit, kuten tiedämme, olivat tavattoman
suuret ja karvaltaan puhtaan valkoiset ja astuivat majesteetillisesti.
Silat kertoivat pitkästä aavikkomatkasta ja noiden vanhusten
rikkaudesta, jotka istuivat pienten varjotelttain alla, aivan samalla
tavalla kuin heidän näimme yhtyvän Jebelin toisella puolen. Mutta
paitsi kulkuset, kamelit, niiden varustus ja ratsastajain muhkea muoto,
kummastutti kaikkia varsinkin kysymys, jonka ensimmäinen ratsastaja
aina lausui vastaantulijoille.

Pohjoisesta päin Jerusalemiin tuleva tie käy yli tasangon, joka viettää
etelää kohti ja jättää Damaskon portin laaksoon eli jonkinlaiseen
tienrotkoon. Tie on kapea, mutta syvälle kulunut pitkällisestä käytöstä
ja paikoittain vaikeakulkuinen kivien tähden, joita sadevirrat ovat
uurtaneet irti. Molemmilla puolin oli kuitenkin ennen muinoin rikkaita
vainioita ja kauniita öljypuistoja, jotka rehevyydessään lienevät
olleet miellyttävä näkö varsinkin niille matkustajille, jotka olivat
äsken tulleet aavikon hietakentiltä. Tietäjät pysähtyivät tälle tielle
sen pienen seurueen kohdalle, joka istui kuningashautojen vastapäätä.

"Hyvät ihmiset", kysyi Baltasar, sivellen palmikoitua partaansa ja
kumartuen ulos riipputuolista, "eikö Jerusalem ole tässä ihan lähellä?"

"On", vastasi vaimo, jonka syliin lapsi oli paennut, "jos puut tuolla
mäellä olisivat vähän matalammat, niin voisitte jo nähdä toripaikan
tornit."

Baltasar katsahti kreikkalaiseen ja hindulaiseen ja kysyi sitte:

"Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"

Naiset katsoivat toinen toiseensa vastaamatta.

"Ettekö ole kuulleet puhuttavan hänestä?"

"Emme."

"No, kertokaa sitte kaikille, että me näimme hänen tähtensä itämailla
ja tulimme nyt osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

Ystävykset ratsastivat tiehensä. Samaa he kysyivät muiltakin kaikilta,
mutta yhtä turhaan. Suuri parvi, joka oli menossa Jeremiaan luolaan,
kummastui niin kovin siitä kysymyksestä ja vierasten oudosta muodosta,
että se heti kääntyi ja seurasi heitä kaupunkiin.

Tietäjät olivat niin kiintyneet oman kutsumuksensa ajattelemiseen,
ett'eivät ollenkaan joutaneet katselemaan, mikä erinomainen komeus
heillä juuri nyt oli edessänsä: ensin Bezetan rannalla oleva kylä,
sitte Mizpah ja Öljymäki heidän vasemmalla puolellaan, sitte kylän
takana kohoava muuri ja siinä neljäkymmentä korkeaa ja lujaa tornia,
joiden tarkoitus oli osaksi olla muurin vahvistuksena, osaksi myöskin
kuningas-rakennusmestarin kaunoaistin tyydyttäminen. Eivät he myöskään
huomanneet saman tornimuurin kääntymistä oikealle, eivät sen monia
mutkia eikä katetuita portteja, joita oli siellä täällä, ei kolmea
suurenmoista valkoista komeaa rakennusta, Fasaelusta, Mariamnea
ja Hippikusta; ei Sionia, korkeinta kukkulaa, joka oli kruunattu
marmoripalatseilla ja oli kauneinta mitä nähdä saattoi; ei Moriavuoren
temppelin välkkyviä pengermiä, vaikka tätä temppeliä on pidetty
yhtenä maailman ihmeenä; ei majesteetillisia vuoria, jotka kuin kehys
ympäröivät pyhää kaupunkia, niin että se näytti olevan ikään kuin
suunnattoman suuren kattilan pohjassa.

Viimein he tulivat korkean ja vahvan tornin luo, joka yleni sen portin
päältä, jonka paikalla nykyään on Damaskon portti ja jonka edessä
silloin yhtyi kolme tietä, ne, jotka tulivat Sikemistä, Jerikosta ja
Gibeonista. Roomalainen vartia oli tien varrella. Kamelit ja niitä
seuraavat ihmiset olivat yhteensä kyllin suuri matkue vetämään mukaansa
laiskurit, jotka vetelehtivät portin seuduilla. Kun Baltasar pysähtyi
puhuttelemaan vartiata, jäivät siis nämä kolme ratsastajaa heti suuren
ihmispiirin keskelle, joka oli utelias kuulemaan, mitä uutta oli
tapahtunut.

"Rauha olkoon teille!" sanoi egyptiläinen sointuvalla äänellä. Vartia
ei vastannut.

"Me olemme tulleet kaukaa etsimään äsken syntynyttä juutalaisten
kuningasta. Tiedättekö neuvoa meille, mistä hänet tapaamme?"

Sotamies nosti kypäränsä silmiverhoa ja huusi kovasti. Huoneesta
porttiholvin oikeasta seinästä tuli ulos upseeri.

"Väistykää!" huusi hän ihmisjoukolle, joka nyt tunkeutui yhä
likemmäksi. Kun se ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan, alkoi hän
heilutella keihästään oikealle ja vasemmalle ja teki siten itselleen
tietä.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi Baltasarilta kaupunkilaisten tavallisella
murteella.

Baltasar vastasi samalla kielellä.

"Missä on hän, joka on syntynyt, juutalaisten kuningas?"

"Herodesko?" kysyi upseeri hämillään.

"Herodeen kuninkaanarvo tulee Caesarilta; ei, emme etsi Herodesta."

"Ei ole ketään muuta juutalaisten kuningasta."

"Mutta me olemme nähneet äsken syntyneen kuninkaan tähden ja tulleet
osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

Roomalainen joutui neuvottomaksi.

"Jatkakaa matkaanne", sanoi hän viimein. "Minä en ole juutalainen.
Kysykää temppelistä kirjanoppineilta, tai pappi Hannaalta, tai paraiten
Herodeelta itseltään. Jos on ketään muuta juutalaisten kuningasta, niin
hän kyllä ottaa hänestä selon."

Samalla hän teki tietä muukalaisille, jotka kulkivat sisälle portista.
Ennen ratsastamistaan ahtaalle kadulle Baltasar pysähtyi sanomaan
ystävilleen: "Meidän tulomme on jo kylliksi ilmoitettu. Ennen
puoliyötä on asiamme koko kaupungin tiedossa. Etsikäämme nyt majatalo
levähtääksemme."



XIII LUKU.

Herodes ja tietäjät.


Samana iltana ennen auringonlaskua oli muutamia vaimoja pesemässä
vaatteita niiden portaiden yläastuimella, jotka veivät alas Siloan
lammikkoon. He olivat kukin polvillaan suuren saviastian edessä.
Portaiden alapäässä seisova tyttö anteli heille vettä ja lauleli
täyttäessään ruukkuansa. Laulu kaikui iloiselta ja epäilemättä
helpotti pesijäin työtä. Välistä he kyykistyivät kantapäidensä varaan
ja katselivat Ofel-kukkulaa taikka päinvastaisella taholla olevaa
"Kompastuksen kalliota", jonka huippu heikosti loisti sammuvan auringon
säteistä. Heidän siinä ahkerasti hieroskellessaan ja puserrellessaan
vaatteita tuli kaksi naista heidän luoksensa, molemmilla vesiastiat
selässä.

"Rauha olkoon teille!" sanoi toinen tulijoista.

Pesijät lakkasivat työstään, nousivat, puristivat veden pois käsistään
ja vastasivat tervehdykseen.

"Kohta on jo ilta ja aika lopettaa."

"Työaika ei koskaan lopu", kuului vastaus.

"Mutta alkaa jo levon aika ja..."

"Ja aika kuulustella, mitä uutta on tapahtunut", sanoi toinen väliin.

"Onko teillä mitään kerrottavaa?"

"Ettekö sitte ole kuulleet?"

"Emme."

"Sanotaan että Kristus on syntynyt", sanoi uutisten levittelijä,
päästen siten alkuun.

Oli merkillistä nähdä, miten vaatteiden pesijäin kasvot kirkastuivat
uteliaisuudesta; astiat tanssivat ylemmältä paikaltaan alassuin
toiselle puolelle istuimiksi omistajilleen.

"Kristusko!" he huudahtivat.

"Niin sanotaan."

"Kutka sitä sanovat?"

"Kaikki; sehän on ihan yleinen puheaine."

"Uskooko sitä kukaan?"

"Iltapäivällä tuli kolme miestä Kidronin ojan ylitse Sikemin tietä
myöten", vastasi kertoja laveasti, poistaakseen kaikki epäilykset.
"Jokaisella heistä oli valkoinen, pilkuttoman puhdas kameli, suurempi
kuin koskaan ennen on nähty Jerusalemissa."

Kuulijat katselivat, suut silmät auki pelkästä ihmettelystä.

"Niin ylhäisiä ja rikkaita ne miehet olivat", jatkoi vaimo, "että he
istuivat silkkitelttojen suojassa; satulan nuput olivat kullasta,
kuten suitsien rimpsutkin, ja kulkuset hopeasta ja ne soittivat oikeaa
musiikkia. Ei kukaan heitä tuntenut; he näyttivät siltä kuin olisivat
maailman ääristä asti. Yksi heistä vain puhui ja kysyi jokaiselta,
kenen tiellä tapasi, myöskin vaimoilta ja lapsilta: 'Missä on äsken
syntynyt juutalaisten kuningas?' Ei kukaan vastannut eikä kukaan
ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. He ajoivat edelleen, sanottuaan
vielä: 'Me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme osoittamaan hänelle
kunnioitustamme.' Samaten kysyivät he myöskin portilla roomalaiselta
päälliköltä, mutta hän ei ollut viisaampi kuin yksinkertainen
kansakaan, vaan neuvoi heitä menemään Herodeen tykö."

"Missä he nyt ovat?"

"Majatalossa. Satoja on jo käynyt heitä katsomassa, ja vielä useampia
on sinne yhä menossa."

"Ketä he ovat?"

"Sitä ei kukaan tiedä. Sanotaan heidän olevan persialaisia, viisaita
miehiä, jotka puhelevat tähtien kanssa; ehkäpä ovat profeettoja kuten
Elias ja Jeremias."

"Mitä he tarkoittavat juutalaisten kuninkaalla?"

"Kristusta ja että hän on juuri nyt syntynyt."

Eräs vaimoista nauroi ja ryhtyi jälleen työhönsä, sanoen: "Hyvä, kun
saan nähdä hänet, niin sitte minä uskon."

Toinen oli samaa mieltä: "Ja minä, niin, kun minä näen hänen herättävän
kuolleita, silloin minäkin uskon."

Kolmas sanoi hiljaa: "Hän on ollut kauan luvattuna. Minulle riittää,
kun näen vain hänen parantavan spitalisen."

Naiset istuivat jutellen yhdessä, kunnes ilta tuli ja sen tuoma viileys
pakotti heidät menemään kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin iltasella, ensimmäisen yövartion paikoilla, oli palatsiin
Sionille saapunut noin viisikymmentä miestä, jotka kokoontuivat
ainoastaan Herodeen nimenomaisesta käskystä, milloin hän tahtoi
saada selityksiä joistakin juutalaisen lain tai historian syvemmistä
salaisuuksista. Se oli lyhyesti sanoen kokous, jossa oli läsnä
synagogain opettajia, etevimpiä pappeja ja kuuluisimpia kirjanoppineita
kaupungista, yleisen mielipiteen johtajia, eri uskonsuuntien
selittäjiä, sadduseusten sankareita, farisealaisia sananhalkasijoita
ja essealaisten lahkoon kuuluvia, tyynimielisiä, suvaitsevaisia
stoalais-filosofeja.

Huone, jossa kokous pidettiin, oli palatsin sisimmäisiä, avara
ja roomalaiseen tapaan rakennettu. Lattia oli marmorilevyistä,
ikkunattomat muurit alhaalta vuoratut ja ylt'yleensä kuvikkaiksi
maalatut sahraminkeltaisella värillä. Keskellä huonetta seisoi suuri
sohva, peitetty tyynyillä, jotka olivat päällystetyt vaaleankeltaisella
kankaalla. Tämän U:n muotoon tehdyn sohvan aukko oli ovea kohti,
ja polvekkeessa eli keskikohdalla sisäpuolella seisoi suunnattoman
suuri pronssinen kolmijalka, kalliisti koristettu kullalla ja
hopealla, ja sen kohdalla riippui katosta seitsenhaarainen kruunu,
jonka joka haarassa oli palava lamppu. Sohva ja lamppu olivat ihan
juutalaismalliin tehdyt.

Miehet istuivat sohvalla itämaiseen tapaan, muuten aivan
samankaltaisissa, vaan erivärisissä puvuissa. He olivat enimmäkseen
jo vanhanpuolisia miehiä; jokaisen kasvot olivat suuren parran
peitossa; nenät olivat isot ja suuria mustia silmiä syvensivät tuuheat
kulmakarvat. Heidän ryhtinsä oli vakava, arvokas ja patriarkalinen.
Lyhyesti sanoen: Sanhedrim eli suuri neuvoskunta oli siinä koossa.

Hän, joka istui kolmijalan edessä sohvan keskellä, muut jäsenet
oikealla ja vasemmalla puolella, kaikki yhtaikaa silmäin edessä,
oli nähtävästi kokouksen puheenjohtaja, ja hän olisi ehdottomasti
heti paikalla vetänyt puoleensa kenen hyvänsä huomion, joka olisi
astunut saliin. Hänellä oli oikeastaan pitkä vartalo, mutta nyt jo
hyvin kokoon kutistunut. Hänen valkoinen nuttunsa oli olkapäiltä
alas laskoksissa, niin ett'ei voinut huomata mitään jäntereitä, vaan
ainoastaan kulmikkaan ruumiin. Kädet olivat puoleksi piilossa valkoisen
ja punaisen juovikasten silkkihihojen alla ja ristissä polvilla.
Puhuessaan hän välistä vavisten ojensi oikean käden etusormea; muuta
liikettä hän ei näyttänyt kykenevänkään tekemään. Mutta hänen päänsä
oli jalomuotoinen. Muutamat hiuskarvat, valkoisemmat kuin hienoksi
vedetty hopea, seppelöitsivät hänen niskaansa; leveällä, aivan
pyöreällä päälaella oli nahka lujasti kiinni ja paistoi tulen valossa
oikein loistavasti; ohimot olivat kolollaan syvässä ja otsa kohosi
niiden väliltä kuin epätasainen kallio; silmät olivat syvällä ja
himmeät, nenä terävä ja kasvojen alapuolta peitti parta, aaltoileva
ja kunnianarvoinen kuten Aaronin. Se oli Hillel, babylonialainen.
Profeettain sijaan, jotka jo ammoin sitte olivat sukupuuttoon kuolleet
Israelista, oli tullut oppineita, joista hän oli etevin; profeetta
muuten kaikin puolin, vaan ilman jumalallisen hengen vaikutusta!
Vielä sadan ja kuuden vuoden iässä oli hän yhä suuren neuvoskunnan
puheenjohtajana.

Pöydällä hänen edessään oli pergamenttikäärö auki levitettynä, täynnä
hebrealaista kirjoitusta. Hänen takanaan seisoi odottelemassa hyvin
komeasti puettu palvelija.

Keskustelua oli juuri ollut, mutta silloin, kun saatamme lukijan tähän
kokoushuoneesen, oli jo päästy päätökseen. Kaikki makasivat lepäävässä
asennossa, ja kunnianarvoinen Hillel, liikahtamatta paikastaan, huusi
palvelijaa: "St!"

Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.

"Mene sanomaan kuninkaalle, että me olemme valmiit antamaan hänelle
vastauksemme."

Poika riensi pois.

Hetkisen kuluttua astui sisään kaksi upseeria ja pysähtyi yksi
kummallekin puolelle ovea. Heidän jälestään tuli vanha mies, yllä
purppuravaate, reunustettu tulipunaisella ja vyötäisiltä sidottu
kiinni kultaisella rengasvyöllä, niin notkealla, kuin olisi se ollut
nahasta. Hänen sandaaliensa hihnat säteilivät kalliista kivistä;
kapea filigramkruunu loisti hänen _tarbooshe'_nsa ulkopuolelta, joka,
pehmeimmästä punaisesta kankaasta tehty päähine, peitti hänen päätänsä
sekä kaulaansa ja hartioitansa, niin että ainoastaan etupuoli oli
paljaana. Sinetin sijasta riippui vyössä puukko. Hän astui eteenpäin
hitain askelin, keppiin nojaten. Päästyään sohvan aukkoon hän vasta
pysähtyi ja nosti katseensa ylös lattiasta; silloin hän vasta ojensihe,
ikään kuin muistaen neuvoston ja heräten sen läsnäolosta. Hän katsoi
uhkamielisesti pitkin sohvaa kuten henkilö, jota on säikäytetty ja joka
etsii vihollistansa; niin synkkä, luulevainen ja uhkaava oli hänen
katseensa. Sellainen oli Herodes Suuri: taudeista riutunut ruumis,
rikoksista haavoittunut omatunto, lahjakas pää, Caesarien riviin
soveltuva sielu. Hän oli nyt seitsemänseitsemättä vuoden iässä, mutta
suojeli valtaistuintansa valppaimmalla epäluulolla, mielivaltaisimmalla
voimalla ja taipumattomimmalla julmuudella.

Nyt kokouksessa tapahtui yleinen liike; vanhimmat kumarsivat
tervehtäen, mutta hovitapoihin tottuneemmat nousivat seisalleen,
taivuttivat polviaan puoleksi ja panivat kätensä ryntäilleen ja
parralleen.

Otettuaan vastaan kaikkein tervehdyksen Herodes astui kolmijalan
luo kunnianarvoisen Hillelin eteen, joka vastaukseksi hänen kylmään
katseesensa vähän kumarsi päätään ja hiukan nosti käsiänsä.

"Vastaus!" kysyi kuningas yksinkertaisesti, vaan käskevästi, katsoen
Hilleliin ja molemmin käsin nojaten keppiinsä.

Patriarkan silmät hehkuivat lempeästi, ja hän vastasi, pää
kumarruksissa, katse kohti kysyjän kasvoja, virkaveljien kuunnellessa
tarkimmasti hänen sanojansa:

"Sinulle, kuningas, tulkoon rauha, jonka Abrahamin, Isakin ja Jakobin
Jumala antaa!"

Toisellaisella äänellä hän sitte jatkoi:

"Sinä kysyit meiltä, missä Kristus on syntyvä."

Kuningas kumarsi, mutta hänen häijy silmänsä tarkasteli yhä viisaan
miehen kasvoja.

"Sellainen oli minun kysymykseni."

"Niinpä, kuningas, sanon omasta ja veljieni puolesta, joista ei kukaan
ole eri mieltä: Betlehemissä Juudanmaalla."

Hillel katsahti kolmijalalla olevaan pergamenttikääröön ja, osoittaen
vapisevalla sormellaan erästä paikkaa, jatkoi: "Betlehemissä
Juudanmaalla, sillä profeetta sanoo: Ja sinä Betlehem Juudanmaalla
et suinkaan ole vähin Juudan pääruhtinasten seassa; sillä sinusta on
tuleva se ruhtinas, jonka pitää minun kansaani Israelia hallitseman."

Herodeen muoto muuttui ja mietiskellessään hänen katseensa kääntyi
pergamenttiin. Toiset, jotka katselivat häntä, tuskin hengittivät. Ei
kukaan virkkanut sanaakaan. Viimein hän kääntyi ja läksi pois huoneesta.

"Veljet", sanoi Hillel, "me saatamme poistua."

Kokous hajosi ja miehet läksivät pois ryhmittäin.

"Simeon", lausui Hillel vielä.

Viisikymmenvuotinen mies, joka kuitenkin vielä oli vilkas kuin
nuorukainen, vastasi ja tuli hänen luoksensa.

"Ota, poikani, pyhä pergamentti ja kääri se varovasti kokoon."

Käsky täytettiin.

"Nyt anna minulle käsivartesi; minä lähden alas kantotuoliini."

Vahva mies pysähtyi. Vanhus tarttui lakastuneilla käsillään tarjottuun
tukeen ja astua köpytteli ovea kohti.

Siten poistui suuren neuvoskunnan kuuluisa esimies poikansa Simeonin
kanssa, joka sittemmin sai periä häneltä viisauden, opin ja viran.

       *       *       *       *       *

Vielä myöhemmin samana iltana makasivat idästä tulleet tietäjät
valveilla eräässä majatalon osastossa. Kivet, jotka heillä olivat
päänalaisina, olivat niin korkeat, että he saattoivat katsella
avonaisesta holvinkaaresta ulos tähtitaivaalle. Katsellessaan välkkyviä
tähtiä he ajattelivat tämän jälkeen seuraavaa ilmestystä. Miten se oli
tuleva? Mitä se oli oleva? Viimeinkin he nyt olivat Jerusalemissa;
he olivat kaupungin portilla kyselleet etsittäväänsä; he olivat
todistaneet hänen syntyneen; nyt oli vain enää löydettävä hänet, ja
siinä he luottivat johtavaan henkeen. Ihmiset, jotka pitävät korviaan
avoinna kuulemaan Jumalan ääntä tai odottavat merkkiä taivaasta, eivät
voi nukkua. Heidän siten levätessään pysähtyi mies holvikaaren alle ja
siten pimensi heidän makuuhuoneensa.

"Herätkää!" sanoi hän heille, "minulla on teille sanoma, jota ei käy
viivytellä."

Miehet nousivat istualleen.

"Keltä?" kysyi egyptiläinen.

"Kuningas Herodeelta."

Joka mies tunsi väristystä koko ruumiissansa.

"Ettekö te ole majatalon hoitaja?" kysyi vielä Baltasar.

"Olen."

"Mitähän asiaa kuninkaalla on meille?"

"Hänen sanansaattajansa on ulkona; vastatkoon hän."

"Sinä olit oikeassa, veljeni", sanoi kreikkalainen, majatalon
vartian poistuttua. "Meidän kyselymme tiellä tapaavilta ihmisiltä ja
portin vartialta on levittänyt tietoa tulostamme. Minä olen utelias.
Nouskaamme heti ylös."

He nousivat, sitoivat sandaalit jalkaansa, käärivät manttelit
ympärilleen ja menivät ulos.

"Minä tervehdin teitä ja pyydän anteeksi; mutta kuningas, minun
herrani, lähetti minut kutsumaan teitä palatsiin, jossa hän tahtoo
yksityisesti puhutella teitä", ilmoitti sanantuoja.

Porttiovessa riippuvan lampun valossa tietäjät katsoivat toinen
toisiansa ja huomasivat, että henki oli heidän kanssansa. Sitte
egyptiläinen meni vartian luo ja kuiskasi hänelle niin hiljaa,
ett'eivät muut kuulleet: "Te tiedätte, missä meidän tavaramme ovat
pihassa ja missä kamelit ovat. Sill'aikaa, kun olemme poissa, laittakaa
kaikki valmiiksi lähtöön, jos siksi tulisi."

"Menkää vain pelkäämättä ja luottakaa minuun", vastasi esimies-vartia.

"Kuninkaan tahto on meidän tahtomme", sanoi Baltasar sanantuojalle, "me
seuraamme teitä."

Pyhän kaupungin kadut olivat ahtaat silloin kuten nytkin, mutta eivät
niin epätasaiset eivätkä likaiset, sillä suuri rakennusmestari Herodes
ei ollut se mies, joka tyytyi kauniisen kuoreen, vaan vaati puhtautta
ja mukavuutta. Ystävykset seurasivat sanantuojaa puhumatta mitään.
Heikossa tähtien valossa, joka vielä himmeni kahden puolen kohoavain
muurien välillä ja toisinaan kokonaankin katosi siltain alla, joita oli
tehty katolta toiselle, nousivat he vastamäkeen. Viimein he saapuivat
portille, joka kohosi poikki kadun. Kahden liekin valossa, jotka
palaa loimottivat suurissa metalliastioissa, he näkivät vilahduksia
kartanosta ja huomasivat kaksi vartiaa, jotka liikahtamatta nojasivat
aseitansa vasten. Kenenkään estämättä he astuivat sisälle rakennukseen.
Monen pihan ja holvitetun esihuoneen kautta he viimein saapuivat
portaille, jotka veivät ylös korkeaan torniin. Äkkiä heidän oppaansa
pysähtyi, osoitti avonaista ovea ja sanoi:

"Astukaa tuonne! Kuningas on siellä."

Lauhkea santelipuun tuoksu täytti huoneen, johon he astuivat ja
jonka sisustus osoitti melkein naisellista mieltymystä komeuteen.
Keskellä lattiaa oli kirjava matto ja sillä valtaistuin. Vieraat
ainoastaan hätäisesti ehtivät katsahtaa huoneen kalustoa: veistoksilla
koristettuja ja kullattuja ottomani-sohvia ja muita makuusohvia;
viuhkoja, saviastioita ja soittokoneita; kultaisia kynttiläjalkoja,
jotka välkkyivät omasta valostaan; seinät, maalatut hekkumalliseen
kreikkalaismalliin, joka oli saanut fariseukset peittämään kasvonsa
pyhästä kauhusta; kaikkialla komeutta, joka häikäsi silmää.
Näiden miesten huomio kiintyi kokonaan kuninkaasen, joka istui
valtaistuimella, yllä sama puku kuin hänen käydessään suuren
neuvoskunnan istunnossa.

Tietäjät lankesivat kasvoillensa maton reunalle, johon asti he olivat
kenenkään kehoittamatta astuneet. Kuningas soitti. Palvelija tuli ja
asetti esiin kolme tuolia.

"Istukaa!" sanoi kuningas alentuvasti.

Heidän käytyänsä istumaan hän jatkoi:

"Minä sain iltapäivällä pohjoiselta portilta sanan, että tänne oli
tullut kolme muukalaista, jotka, muodosta päättäen, olivat kaukaa.
Oletteko te ne miehet?"

Egyptiläinen katsahti salaa kreikkalaiseen ja hindulaiseen ja vastasi
syvään kumartaen:

"Joll'emme olisi ne kuin olemme, niin meitä ei olisi kutsunut tänne
mahtava Herodes, jonka maine ulottuu yli koko maailman."

"Ketä te olette? mistä te tulette?" jatkoi Herodes ja lisäsi sitte:
"itsekukin vastatkoon puolestansa."

He kertoivat vuorotellen järjestyksessä historiansa ja mainitsivat
lyhyesti isänmaansa ja tien, jota olivat tulleet Jerusalemiin. Vähän
pettyneenä toiveissaan jatkoi Herodes kyselemistänsä.

"Mitä te kysyitte portilla upseerilta?"

"Me kysyimme häneltä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"

"Nyt minä kyllä ymmärrän, minkä tähden kansa tuli niin uteliaaksi.
Sellainen kysymys tekee minutkin uteliaaksi. Onko sitte ketään muuta
juutalaisten kuningasta?"

Egyptiläinen vastasi pelkäämättä:

"Hän syntyi äskettäin."

Kuninkaan kasvot värähtivät tuskaisesti, kuin olisi hän kuullut jotain
erittäin inhottavaa.

"Minulle häntä ei ole syntynyt!" sanoi hän.

Arvattavasti hänen lastensa syyttävät haamut kummittelivat hänen
silmissänsä, mutta hän rohkaisihe ja kysyi edelleen:

"Missä on se äsken syntynyt kuningas?"

"Sitä tiedustelemaan me juuri tulimme tänne."

"Te kerrotte minulle ihmeellistä historiaa, arvoitusta, jota viisas
Salomokaan tuskin olisi arvannut. Ajatelkaahan, että minä olen
jo päässyt siihen ikään, jolloin uteliaisuus on yhtä voittamaton
kuin lapsuuden päivinä. Julmuutta te harjoitatte, kun minua niin
kiusaatte. Kertokaa minulle kaikki, niin minä osoitan teille kunniata
kuin kuninkaille. Ilmoittakaa minulle kaikki, mitä tiedätte äsken
syntyneestä kuninkaastanne, niin minä autan teitä etsimään häntä.
Kun hänet löydätte, teen minä hänelle kaikkea hyvää, mitä te suinkin
saatatte toivoa. Minä tuon hänet Jerusalemiin ja toimitan hänelle
kuninkaallisen kasvatuksen; minä käytän kaiken vaikutusvoimani keisarin
tykönä hänen hyväkseen ja vastaiseksi mahtavuudekseen. Ei mitään
kateutta pidä oleman meidän molempain välillä, sen minä vakuutan. Mutta
sanokaa minulle ensin, kuinka te, jotka olitte maiden ja merien päässä
toisistanne, yht'aikaa saitte kuulla puhuttavan hänestä."

"Sen minä totuuden mukaan kerron sinulle, kuningas!"

"No, kerrohan!" sanoi Herodes.

Baltasar nousi ja lausui juhlallisesti:

"On olemassa kaikkivaltias jumala!"

Herodes ihan nähtävästi säikähti.

"Hän käski meitä matkustamaan tänne, tapaamaan täällä maailman
lunastajaa, näkemään häntä, osoittamaan hänelle kunnioitustamme ja
todistamaan hänestä. Hänen tulonsa merkiksi näki jokainen meistä
tähden. Jumalan henki johdatti meitä; hänen henkensä on nytkin meidän
kanssamme."

Valtaava tunne värisytti heitä. Kreikkalainen töin tuskin sai
pidätetyksi huudahdusta. Herodes hätäisesti katsahti heihin kuhunkin;
hänestä eivät ilmoitukset olleet riittävät, epäluulo häntä ahdisti
vielä enemmän kuin ennen.

"Älkää leikitelkö minun kanssani", hän sanoi, "vaan kertokaa edelleen.
Mitä seuraa uuden kuninkaan tulosta?"

"Ihmisten lunastus."

"Mistä?"

"Heidän pahuudestansa."

"Millä tavalla?"

"Jumalan myötävaikutuksella, uskon, rakkauden ja hyväin töiden kautta."

"Silloin..." Herodes keskeytti puheensa, eikä kukaan olisi hänen
katseestaan voinut aavistaa, mitkä tunteet hänen sisällänsä riehuivat,
"... oletteko te sitte Messiaan julistajat? Onko siinä kaikki?"

Baltasar kumarsi syvään.

"Me olemme sinun palvelijasi, kuningas."

Kuningas soitti. Palvelija juoksi näkyviin.

"Tuo sisään lahjat!" käski hallitsija.

Palvelija poistui, palasi pian ja antoi polvillaan vieraille kullekin
tulipunaisen ja sinisen päällysvaatteen ja kullalla kirjaellun vyön.
He ottivat kunnialahjat vastaan, osoittaen itämaalaisen tavalla
kunnioitustansa.

"Vielä yksi sana", virkkoi Herodes, kun lahjanottotemput olivat
suoritetut, "te mainitsitte portilla upseerille ja nyt minullekin
nähneenne tähden itäisillä mailla."

"Niin", vastasi Baltasar, "se oli äsken syntyneen kuninkaan tähti."

"Mihin aikaan se näkyi?"

"Silloin, kun me saimme käskyn lähteä matkalle."

Herodes nousi ja antoi merkin, että puhelu oli päättynyt. Hän lähestyi
heitä ja sanoi alentuvasti:

"Kunnioitetut vieraat! Jos te tosiaankin olette luvatun Messiaan
julistajat, kuten minä uskon, niin tietäkää, että minä tänään kysyin
neuvoa viisaimmilta juutalaisoppineilta. He sanoivat yksimielisesti,
että Messias on syntyvä Betlehemissä Juudanmaalla. Minä neuvon teitä
matkustamaan sinne; menkää ja tiedustelkaa lasta! Ja kun hänet
löydätte, niin ilmoittakaa minulle, että minäkin tulisin osoittamaan
hänelle kunnioitustani. Teillä ei ole mitään estettä matkallanne. Rauha
olkoon teille!"

Ja käärien manttelinsa ympärilleen kuningas poistui salista.

Vierasten opas tuli heti ja vei viisaat miehet ulos kadulle ja
majataloon. Portille päästyä kreikkalainen lausui innostuneesti:

"Veljet! rientäkäämme Betlehemiin, kuten kuningas meitä neuvoi."

"Niin", vastasi hindulainen, "rientäkäämme. Minä tunnen hengen
kehoituksen."

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Baltasar yhtä innokkaasti, "kamelit
ovatkin valmiit lähteäksemme."

He antoivat rahalahjan vartialle, nousivat kameliensa selkään,
kysyivät, missä Jopen portti oli, ja ratsastivat kiireesti pois.
Heidän tullessaan portille aukesivat suuret raudoitetut ovet, ja he
ratsastivat ulos kaupungista samalle taholle kuin Josef ja Maria
äskettäin. Kun he pääsivät ylös Hinnomin laaksosta Refaimin tasangolle,
näkyi valo, alussa väräjävä ja epäselvä. Ratsastajain suonet sykkivät
kahta vertaa nopeammin. Valon loiste kasvoi niin, että heidän täytyi
sulkea silmänsä. Kun he jälleen uskalsivat ne avata katso, silloin
tähti seisoi kirkkaana ja säteilevänä heidän yllänsä, paljoa alempana
kuin muut taivaan tähdet, ja se kulki taas hiljaa heidän edellänsä. He
panivat kätensä ristiin ja riemuitsivat.

"Jumala on meidän kanssamme! Jumala on meidän kanssamme!" lausuivat he
tuon tuostakin koko matkan, kunnes tähti, nousten Mar Eliaan tasaisesta
laaksosta, pysähtyi talon päälle, joka oli mäen rinteellä kaupungin
lähellä.



XIV LUKU.

Kristus-lapsi.


Oli kolmannen yövartion alku. Auringon ensi säteet taistelivat jo
idässä yön pakenevaa pimeyttä vastaan, vaan niin heikosti, että laakso
vielä oli sakean hämärän vallassa. Vartia vanhan majatalon katolla
kuunteli vilusta vavisten ensimmäisiä huomattavia ääniä, joilla heräävä
elämä tervehtii päivän koittoa. Silloin rupesi valopilkku lähestymään
mäen kukkulaa. Ensin hän luuli sitä tulisoihduksi, jolla joku vaeltaja
valasi tietänsä, vaan sitte joksikin taivaan lentotähdeksi. Sen loisto
kuitenkin vahvistui, kunnes siitä tuli komea tähti. Pelästyen oudosta
ilmiöstä hän huusi kovasti, niin että joka henki koko majatalosta
riensi katolle. Ilmiö yhä lähestyi, valaisten kalliot, puut ja polut
salaman kaltaisella valolla. Arimmat katsojat lankesivat polvilleen
ja rukoilivat kasvoillansa maassa; rohkeimmat peittivät silmänsä ja
välistä aina vavisten katsahtivat säteilevää tulijaa. Kohtapa jo tähden
häikäsevä valo kirkasti majatalon ja koko sen ympäristön. Ken uskalsi
katsoa ylös, huomasi heti tähden seisovan hiljaa ylhäällä sen luolan
ovirakennuksen kohdalla, jossa lapsi syntyi.

Häiriön aikana, jonka tämä tavaton ilmiö sai aikaan, tulivat tietäjät
ratsastaen ylös mäelle ja pysähtyivät portille. Laskeuduttuaan
maahan he pyrkivät sisään. Vartia, sen verran toinnuttuansa
hämmästyksestään, että voi kuulla mitä he huusivat, veti salvat auki
ja päästi miehet sisään. Tähden yliluonnollisessa valossa näyttivät
kamelit kummituksilta, ja paitsi miesten ulkomaista pukua, oli heidän
kasvoissaan ja käytöksessään myöskin sellaista intoa ja kiihkoa,
että vartian mielikuvitus kasvatti hänen pelkoaan yhä suuremmaksi;
hädissään hän pujahti taemmaksi ja uskalsi tuskin vastata heidän
kysymyksiinsäkään.

"Eikö tämä ole Betlehem Juudanmaassa?"

Toisia jo tunkeutui esiin, ja hän vastasi kysymykseen osittain
myöntävästi.

"Ei, tämä on vain majatalo; kaupunki on tässä alempana."

"Onko täällä äsken syntynyttä lasta?"

Ihmiset katselivat kummastellen toinen toistansa, vaan muutamat
sanoivat kyllä olevan.

"Näyttäkää, missä se on!" pyysi kreikkalainen kiihkeästi.

"Niin, viekää meidät hänen luoksensa!" sanoi Baltasar vilkkaasti. "Me
olemme nähneet hänen tähtensä, tuon saman, joka nyt pysähtyi tämän
talon päälle; me olemme tulleet osoittamaan kunnioitustamme lapselle."

Hindulainen pani kätensä ristiin ja riemuitsi. "Jumala elää totisesti.
Rientäkäämme! Vapahtaja on löydetty. Me olemme ihmisten lapsista
enimmin siunatut!"

Ihmiset laskeutuivat katolta ja seurasivat muukalaisia, kun heitä
vietiin pihan poikki aitaukseen. Nähtyään tähden, jonka valo jo
kuitenkin oli vähennyt, kääntyivät muutamat peloissaan takaisin, mutta
enin osa seurasi muukalaisia. Tietäjäin lähestyessä huonetta tähti
nousi ylemmäksi; kun he pysähtyivät ovelle, liiteli se jo korkealla
heidän päänsä päällä, ja kun he astuivat sisään, niin se katosi
näkyvistä. Sen näkijät tulivat lujasti vakuutetuiksi siitä, että tähden
ja muukalaisten välillä oli jotakin jumalallista yhteyttä, joka myöskin
koski ainakin jotakuta luolan asukasta. Kun ovi aukeni, he kilvan
riensivät miesten jälestä sisään.

Luolaa valasi lyhty; sen valon avulla oli muukalaisten mahdollista
löytää äiti ja hänen sylissänsä lepäävä lapsi.

"Onko tämä sinun lapsesi?" kysyi Baltasar.

Ja Maria, tutkistellen mielessään, mitä kaikkea ihmeellistä oli lapsen
syntyessä tapahtunut, ja kätkien kaikki sydämmeensä, nosti lapsen
valoon, sanoen:

"On se minun poikani."

Miehet lankesivat kunnioittavasti polvilleen maahan sen eteen.

Se oli samallainen kuin muutkin lapset; pään ympärillä ei ollut mitään
kirkkauden loistoa eikä kallista koristusta. Huulet eivät auenneet
puhumaan, eikä se millään tavalla ilmaissut, käsittikö se ollenkaan
heidän iloansa ja rukouksiansa. Muiden lasten tavalla se kauemmin
katseli lyhdyn valoa kuin polvillaan olevia miehiä.

Kotvan päästä tietäjät nousivat ja menivät kameliensa luo noutamaan
lahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia, jotka he laskivat sen
eteen maahan. Heidän kunnioitussanojansa ei ole säilynyt missään
muinaiskertomuksessa, sillä saastumattoman sydämmen palvelus oli
silloin, kuten se nytkin on ja aina on oleva, innoittunut laulu, joka
tulee suoraan sydämmestä.

Tämä siis oli lunastaja, jonka he nyt pitkän etsimismatkan jälkeen
olivat löytäneet. Ja yhtä hartaasti he kuitenkin kunnioittivat häntä
-- miksikä? Heidän uskonsa perustui häneen, jonka me sittemmin
olemme oppineet tuntemaan Isäksi. He olivat miehiä, joille hänen
lupauksensa olivat niin riittävät, ett'eivät he udelleet, millä tavalla
ne toteutuivat. Vähä niitä oli, jotka olivat kuulleet lupaukset:
ainoastaan äiti, Josef, paimenet ja nämä kolme miestä, mutta kaikilla
heillä oli sama horjumaton luottamus ja uskallus. Tähän aikaan, jona
Jumala toteutti aikeensa jälleen ojentaa langennutta ihmiskuntaa, teki
Hän itse kaikki eikä lapsi mitään.

Mutta vetäkäämme syrjään tulevien aikojen esirippu, hyvät lukijat! Aika
lähestyy, jolloin jumal'ihminen ilmoittautuu merkeillä ja ihmeillä.
Autuas jokainen, ken silloin uskoo häneen!

Odottakaamme sitä aikaa!



Toinen kirja.


    On sielun tuli, jok'ei viihtyä
    Ahtaassa tilassaan voi milloinkaan
    Vaan pyrkii taakse toivon kaukomaan
    Ja kerran liekiss', koskaan sammua
    Ei voi se, ylhäss' kiivaudessaan
    Ei väsy mistäkään.

    _Byron, Childe Harold_.



I LUKU.

Rooma ja Judea.


Me siirrymme nyt yksikolmatta vuotta eteen päin Judean neljännen
keisarillisen maaherran Valerius Gratuksen hallitusajan alkuun. Se
aika on muistettava valtiollisista liikkeistä, joita silloin sattui
Jerusalemissa, vaikk'ei se juuri olekkaan se ajankohta, jolloin oli
viimeinen ja ratkaseva riita Rooman ja juutalaisten välillä.

Tällä väliajalla oli Judeassa tapahtunut monta muutosta, varsinkin mitä
valtiolliseen asemaan koskee. Herodes Suuri "koottiin isäinsä tykö"
vuoden kuluttua Jesuksen syntymästä, ja se tapahtui niin kauhealla
tavalla, että kristityllä maailmalla oli kyllin syytä katsoa häntä
Jumalan vanhurskaan koston uhriksi. Kuten kaikki suuret hallitsijat,
jotka koko elämällään tarkoittavat valtansa vahvistusta, hänkin uneksi,
että saisi jättää kruununsa ja valtansa perillisilleen ja perustaa
mahtavan hallitsijasuvun. Sitä varten hän sääsi testamentissaan
valtakuntansa jaettavaksi kolmen poikansa Antipaan, Filippon ja
Arkelaon kesken, joista viimeksi mainitun piti saaman kuninkaan
nimi. Testamentin toimeenpanijaksi tuli tietysti keisari Augustus,
joka hyväksyikin sen kaikki eri kohdat, paitsi yhtä. Hän ei antanut
Arkelaolle kuninkaan nimeä, ennen kuin saisi itse nähdä hänen
kelvollisuutensa ja uskollisuutensa. Sen sijaan hän nimitti hänet
"etnarkoksi", kansanruhtinaaksi, ja sellaisena salli hänen hallita
yhdeksän vuotta, kunnes hänet katsottiin kykenemättömäksi kukistamaan
valtakunnassa yhä kasvavia ja lisäytyviä levottomia aineksia sekä
huonon hallinnon tähden erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon
Galliaan.

Keisari, tyytymättä yksistään Arkelaon erottamiseen, julmalla
mielihyvällä loukkasi Jerusalemin kansan ja ylpeiden pappien tunteita,
vieläpä niiden arinta kohtaa: turhamaisuutta. Hän teki Judean Rooman
maakunnaksi ja Syrian prefektin alaiseksi. Niinpä pyhä kaupunki sai
kuninkaallisen hallitusmiehen sijasta, joka olisi asunut Herodeen
linnassa Sion-vuorella, alemman virkamiehen, prokuraattorin, joka oli
yhteydessä Rooman hovin kanssa Antiokiassa asuvan Syrian legaatin
kautta. Jotta nöyryytys tulisi vielä tuntuvammaksi, ei prokuraattorin
sallittu asua Jerusalemissa, vaan Caesarea määrättiin maan hallinnon
keskustaksi. Mutta pahin nöyryytys ja mielten kiihotus, tahallisin
häväistys oli sittekin se, että Samaria, tuo inhottu ja halveksittu
Samaria yhdistettiin Judeaan yhdeksi maakunnaksi ja sen kanssa
tasa-arvoiseksi osaksi. Mikä kurjuus ja kauheus, että heidän piti
roomalaisen prokuraattorin palatsissa tungeskella noiden Garizimin
puolustajain kanssa ja kärsiä heidän pilkkanauruansa, heidän,
eriseuralaisten, fariseuksien!

Kaikkien näiden nöyryytysten ohella oli kukistuneella kansalla
kuitenkin yksi lohdutus jälellä: ylimmäinen pappi vallitsi Herodeen
palatsissa torin varrella ja piti siellä jonkinlaista hovia. Vähäpä
hänen valtansa kuitenkin merkitsi. Elämän ja kuoleman tuomio-oikeuden
oli prokuraattori pidättänyt itselleen, oikeutta käytettiin Rooman
nimessä ja sen lakien mukaan. Vielä paremmin kuvasi olojen todellista
tilaa se, että kuninkaan linna oli osaksi annettu roomalaisen
virkamiehen haltuun ja hänen seurueelleen, jossa oli alempia
virkamiehiä, veronkantajia, tullimiehiä, ilmiantajia ja vakoojia.
Kuitenkin ne, jotka uneksivat vastaista vapaaksi pääsemistä ikeestä,
olivat jonkin verran hyvillään, että etevimpänä hallitusmiehenä
palatsissa oli juutalainen. Hänen päivästä päivään pitennetty siellä
olonsa muistutti profeettain lupauksia ja niitä aikoja, jolloin Jehova
hallitsi Israelin sukukuntia Aaronin poikain kautta; se näytti heistä
varmalta merkiltä, ettei Herra ollut hylännyt heitä; heidän toiveensa
siten elivät yhä edelleen, vahvistivat heidän kärsivällisyyttänsä ja
auttoivat heitä ääneti odottamaan Juudan leijonaa, jonka he toivoivat
kerran tulevan hallitsemaan.

Judea oli jo yhdeksättäkymmentä vuotta ollut Rooman maakuntana, ja se
aika oli ollut kyllin pitkä näyttämään keisareille, että, juutalaista,
vaikka hän kyllä olikin hyvin ylpeä, oli varsin helppo hallita, joll'ei
vain loukattu hänen uskontoansa. Tämän valtioviisaan huomion mukaan
olivat Gratuksen edelläkävijät huolellisesti pysyneet sekautumatta
alammaistensa pyhiin menoihin ja tapoihin. Hän sitä vastoin alkoi käydä
toista uraa. Ensimmäiseksi virkatoimekseen hän erotti ylimmäisen papin
Hannaan ja antoi sen viran Tabuksen pojalle Ismaelille. Olipa tämä
käsky lähtenyt Augustukselta itseltään taikka Gratus tehnyt sen omin
päin, kohta ainakin tuli ilmi, miten suuri valtiollinen virhe se oli.
Me emme huoli väsyttää lukijaa selittelemällä juutalaisten politikkaa
kokonansa, mutta katsomme kuitenkin tarpeelliseksi tehdä edeltä päin
muutamia huomautuksia, ennen kuin voidaan ymmärtää seuraavaa kertomusta.

Tähän aikaan oli Judeassa kaksi puoluetta: ylimykset ja separatistit
eli kansanpuolue. Herodeen kuoltua nämä molemmat puolueet yhdistyivät
Arkelaoa vastaan; ne ahdistivat häntä temppelistä palatsiin,
Jerusalemista Roomaan, välistä viekkaudella, välistä myöskin
teräaseilla. Useammin kuin kerran kajahtelivat Morianvuoren pyhät
rakennukset taistelun melskeestä. Viimein he karkoittivat hänet
maanpakoon. Mutta vaikka molemmat puolueet vetivät yhtä köyttä yhteistä
vihollista vastaan, oli niillä sentään kummallakin omat eri pyrintönsä.
Ylhäiset vihasivat ylimmäistä pappia Joazaria; separatistit sitä
vastoin olivat hänen hartaimmat kannattajansa. Kun Herodeen suunnitelma
hajosi Arkelaon karkoitukseen, tuli sama kohtalo Joazarin osaksi.
Ylhäiset valitsivat Selin pojan Hannaan siihen ylhäiseen virkaan, ja
silloin liittolaiset erosivat toisistaan. Siitä hetkestä asti nämä
puolueet seisoivat verivihollisina vastatusten.

Taistelussa Arkelaoa vastaan olivat ylhäiset huomanneet edulliseksi
turvautua Roomaan. Ollen vakuutetut, että tähänastisen hallituksen
kukistuttua uusi samallainen oli muka ehdottomasti tuleva sijaan, he
vaativat Judean muuttamista maakunnaksi. Siitä separatistit saivat
lisää syytä rynnäkköön, ja etenkin sitten kun Samaria liitettiin
samaan maakuntaan, jäivät ylhäiset heikommaksi puolueeksi, jolla oli
tukenansa vain keisarillinen hovi, oma rikkaus ja vanha sukuperä; vielä
viisitoista vuotta, kunnes Valerius Gratus pääsi hallitukseen, he
jaksoivat pysytellä sekä palatsissa että temppelissä.

Hannas, puolueensa epäjumala, oli uskollisesti käyttänyt valtaansa
keisari-suojelijansa tahdon mukaan. Antonia-linna oli roomalaisen
varustusväen hallussa; roomalainen vartia seisoi palatsin porttien
edessä. Roomalainen tuomari tutki ja tuomitsi sekä sivili- että
rikosasioita; Rooman verot roomalaiseen tapaan säälimättä kiskottiin
sekä kaupungeista että maaseuduilta. Joka päivä ja joka hetki kansaa
lukemattomin tavoin rääkättiin ja ärsytettiin, niin että se sai
karvaasti kokea, mikä on vapaan ja toisesta riippuvaisen elämän erotus.
Hannaan kuitenkin onnistui verraten hyvin rauhoittaa mieliä. Roomalla
ei ollut uskollisempaa ystävää, vaikka se käsitti hänen oikean arvonsa
vasta sitte, kun hän jo oli kukistunut. Annettuaan ylimmäispapillisen
pukunsa Ismaelille Hannas meni temppelistä suoraa päätä separatistien
kokouksiin ja tuli uuden, betusilaisista ja setiläisistä muodostuneen
puolueen päämieheksi.

Prokuraattori Gratus, siten jäätyään ilman kannatusta, näki, mitenkä
tuli, jonka olemassa oloa oli viidentoista vuoden aikana tiedetty
ainoastaan savun tupruamisesta, alkoi taas hehkua uudistunein
voimin. Kuukauden kuluttua Ismaelin astumisesta virkaansa täytyi
roomalaisen käydä Jerusalemissa häntä tervehtimässä. Parkuen ja
viheltäen katselivat juutalaiset muureilta hänen henkivartiastonsa
tuloa pohjoisesta portista kaupunkiin ja marssia Antonia-linnaan,
mutta silloin he myöskin ymmärsivät käynnin oikean merkityksen:
koko joukko legiona-sotamiehiä majoitettiin entisen varustusväen
lisäksi, ja juutalaisten kahleiden avaimia voitiin siitä lähtein
käyttää mielinmäärin. Jos prokuraattori huomasi soveliaaksi näyttää
mahtivaltaansa, onneton silloin se, joka uskalsi sitä loukata!



II LUKU.

Messala ja Judah.


Lähteköön nyt lukija, muistaen edellä tehdyn selvityksen, kanssamme
katselemaan erään Sion-vuoren palatsin puutarhaa. On kuuma puolipäivä
keskellä heinäkuuta.

Puutarha on kokonaan ympäröity rakennuksilla, joissa on pitkin
pituuttaan parvekkeita. Ruohokot, lehtimajat ja puut tarjoavat
viehätystä. Suihkukaivo keskellä tarhaa valaa vilpoista vettänsä
marmorisäiliöön, jonka laidoissa olevista aukoista vesi pääsee
juoksemaan teko-ojia myöten pitkin käytäviä; erinomainen tapa suojella
paikkaa kuivuudelta, joka muuten rasittaa koko seutua.

Lähellä suihkukaivoa on kirkasvesinen lammikko, joka elättää
ruokometsikköä ja oleanderipuita, samallaisia kuin kasvaa Jordanin
ja Kuolleenmeren seuduilla. Lammikon vieressä istuu kuumimmassa
päivänpaahteessa kaksi noin yhdeksäntoista ja seitsemäntoista vuoden
ikäistä nuorukaista, vilkkaasti keskustellen.

Molemmat ovat kaunisvartaloiset ja -muotoiset ja ensi silmäyksellä
heitä voisi luulla veljeksiksi. Molemmilla oli musta tukka ja mustat
silmät, kasvot hyvin päivettyneet. Heidän koostaan saattoi arvata
heidän ikänsä. Vanhempi istui paljaspäin; yllä oli hänellä väljä,
polviin asti ulottuva tunikka. Paitsi manttelia, jonka päällä hän
istui, ei hänellä sitte enää ollutkaan muita pukimia kuin sandaalit
jalassa. Puku jätti hänen käsivartensa ja säärensä paljaiksi, ja ne
olivat kuten kasvotkin ruskeat. Kuitenkin oli omituista suloa koko
hänen muodossansa; hienot kasvojen piirteet, käyttäytymistapa ja
sointuva ääni ilmasivat hänen kuuluvan ylhäiseen säätyyn. Pehmeästä
villakankaasta tehty, harmaavärinen tunikka oli kaulasta, hihoista
ja reunoista päärmätty punaisella ja vyötetty kiinni silkkinauhalla,
joka kaikki osoitti nuorukaisen roomalaiseksi. Ylpeät lauseet, joita
häneltä välistä pääsi pujahtamaan keskustelun aikana, olivat anteeksi
annettavat, sillä hän oli syntyisin perheestä, jolla oli Roomassa
suuri arvo; se asia kelpasi tähän aikaan kaikenlaisen ylpeyden
puolustukseksi. Ensimmäisen keisarin ja hänen mahtavain vihollistensa
välisissä verisissä taisteluissa oli muuan Messala ollut Brutuksen
luotettavimpia ystäviä. Filippin taistelun jälkeen olivat hän ja
voittaja sopineet, hänen tarvitsematta uhrata vähääkään kunniastansa.
Sittemmin, kun Oktavianus vaati itselleen purppuraa, oli Messala hänen
puolellaan. Oktavianus, keisarina nimeltään Augustus, muisti hänen
apunsa ja osoitti hänen suvulleen suosiotansa kaikin tavoin. Judean
tultua Rooman maakunnaksi hän lähetti yhden tästä Messala-suvusta,
vanhan puoluelaisensa pojan, veronkannon esimieheksi Jerusalemiin, ja
sinä virkamiehenä hän asui palatsissa, joka myöskin oli ylimmäisen
papin asuinpaikka. Tämän Messalan poika oli edellä kuvattu nuorukainen,
jolla oli vain se vika, että hän liian tarkkaan piti muistissaan, mikä
yhteys oli ollut hänen isoisänsä ja Rooman silloisten mahtavain välillä.

Kumppani oli vartaloltaan hennompi ja hänen vaatteensa olivat
hienosta valkoisesta liinakankaasta tavallisen juutalaiskuosin
mukaan. Keltaisella nauhalla sidottu vaate peitti hänen päätänsä
ja riippui päälaelta alas, peittäen myöskin kaulan ja hartiat. Eri
kansallisuuksien tuntija olisi heti huomannut hänet juutalaiseksi,
enemmin kuitenkin hänen muodostaan kuin puvustaan. Roomalaisen otsa
oli kapea ja korkea, huulet ohuet, nenä kotkan nokan kaltainen, silmät
kylmät ja kulmakarvain peitossa. Israelilaisen otsa sitä vastoin oli
matala ja leveä, nenä pitkä ja sieramet leveät; ylähuuli, joka hiukan
varjosti alahuulta, oli lyhyt ja kaareva kuoppaisiin suupieliin päin,
kuten Kupidon jousi. Nämä piirteet ynnä pyöreä leuka, suuret silmät
ja soikeat posket, joita viinirypäleen kaltainen hehku purpuroitti,
tuottivat hänen muodollensa pehmeyttä ja voimaa ja hänen rotunsa
ominaista kauneutta. Roomalaisen kauneus oli ankara ja puhdas,
juutalaisen miellyttävä ja rehevä.

"Etkö sinä äsken sanonut, että uusi prokuraattori tulee huomenna?"

Kysymyksen lausui nuorempi kreikaksi, joka kieli, omituista kyllä, oli
tähän aikaan vallalla Judean hienommissa piireissä. Palatsista se oli
tunkeutunut korkeaan neuvoskuntaan ja sotaväkeen; sieltä, tietämätöntä
millä tavalla, temppelin muureille ja edelleen ulos kaupungin porteista
maaseuduille.

"Niin, huomenna!" vastasi Messala.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kuulin Ismaelin, uuden palatsinhoitajan eli ylimmäisen
papin, joksi te häntä sanotte, eilisiltana niin sanovan isälleni.
Uutinen olisi totta tosiaan ollut luotettavampi, jos se olisi saatu
egyptiläiseltä, jonka kansa on kokonaan unhottanut, mitä totuus on,
tai idumealaiselta, joka ei ole koskaan tietänytkään, mitä totuus
on ollut; mutta nyt olen ihan vakuutettu, sillä minä kohtasin tänä
aamuna sadanpäämiehen, joka sanoi valmistustöiden olevan täydessä
vauhdissa; sepät kiireimmiten puhdistelevat sotamiesten kypäröitä
ja kilpiä sekä kultailevat kotkia ja maapalloja. Kauan asumattomana
olleet huoneet puhdistettiin ja tuuletettiin, ikään kuin olisi tulossa
lisää varustusväkeä taikka sijoitettaisiin niihin itse mahtavan miehen
henkivartiasto."

Täyttä käsitystä siitä tavasta, miten tämä vastaus lausuttiin, on
mahdoton antaa, sillä sen lakkaamattomia hienoja pistoksia ei kynä
pysty kuvaamaan. Lukijan mielikuvituksen täytyy tulla kirjoittajan
avuksi. Hänen tulee muistaa, että uskonnon kunnioitus oli hyve,
josta roomalainen ei enää pitänyt lukua, taikka pikemmin, jota hän
ei katsonut enää ajanmukaiseksi. Vanha jumaluusoppi oli jo melkein
lakannut olemasta usko; yleensä se oli vain erikoinen ajatus- ja
puhetapa, jota enimmäkseen papit suosivat, se kun kuului heidän
ammattiinsa, ja runoilijat, jotka sepityksissään eivät voineet olla
käyttämättä isiltä perittyjä jumalia. Koska filosofia oli tullut
uskonnon sijaan, oli iva kokonaan karkoittanut pyhyyden kunnioituksen.
Se oli roomalaisen käsityksen mukaan keskustelussa yhtä välttämätön
kuin suola leivässä ja tuoksu viinissä. Nuori Messala, joka oli
kasvatettu Roomassa ja nyt äsken palannut sieltä, oli imenyt itseensä
koko tuon käsitystavan. Hänen kasvojensa tahalliset värähtelyt ja
pitkäveteinen teeskennelty äänensä, hänen ikäänkuin työntäessään
esiin purevia viittauksia, näyttivät olevan tahallaan aiotut
huomauttamaan kuulijalle, että terävä pistosana oli puhujan ainoana
päämääränä. Näytteeksi siitä huomatkaamme vain viittaus egyptiläiseen
ja idumealaiseen. Juutalaisnuorukaisen poskilla kävi puna vielä
tummemmaksi, eikä hän liene kuunnellutkaan loppua, koskapa oli vaiti ja
katseli ajatuksiinsa vaipuneena alas lammikkoon.

"Näissä puutarhoissa me otimme toin'toiseltamme jäähyväiset. Sinä viime
sanoiksi lausuit: 'Herran rauha olkoon sinun kanssasi!' Minä vastasin:
'Jumalten haltuun!' Muistatko? Montako vuotta siitä on?"

"Viisi", vastasi juutalainen, uneksivasti katsoen veteen.

"No niin, sinulla on kyllin syytä olla kiitollinen, kenelle
sanoisinkaan? Jumalilleko? Samapa se. Olet kasvanut sieväksi pojaksi;
kreikkalaiset sinua sanoisivat kauniiksikin. Onnellinen vuosien
vaikutus! Niinkuin Ganymedes Jupiterille, niin sinä kelpaisit
juomanlaskijaksi itse keisarille. Sanoppa minulle Judah, miksi sinä
niin välttämättä tahdot tietoa prokuraattorin tulosta."

Judah käänsi suuret silmät puhujaa kohti. Hänen katseensa oli vakavan
miettiväinen hänen vastatessaan: "Niin, viisi vuotta! Muistan hyvin
eromme. Sinä läksit Roomaan. Minä näin sinun lähtösi ja itkin, sillä
minä rakastin sinua. Vuosia on kulunut. Sivistyneenä, hovitapoihin
tottuneena olet palannut; niin, en laske leikkiä! Ja kuitenkin --
kuitenkin tahtoisin, että olisit sama Messala kuin silloin jättäessäsi
minut."

Ivaajan hienot sieramet laajenivat ja hän vastasi vielä enemmän
ääntänsä venyttäen: "Sinähän puhut kuin orakkeli, hyvä Judah. Muutamia
tunteja vain minun kaunopuheen-opettajaltani, joka asui ihan Forumin
vieressä -- annan sulle suosituskirjeen, milloin vain tulet niin
viisaaksi, että muistat ehdotuksen, jonka aion tehdä sinulle --
vähäinen katsaus vain puhetaidon salaisuuksiin, niin Delfi ottaa sinut
vastaan, kuin olisit itse Apollo. Sinun juhlallisen äänesi kajahtaessa
Pytia astuu alas luoksesi ja kruunaa sinut laakeriseppeleellä.
Mutta leikki sikseen! Miks'en, ystäväni, minä ole sama Messala kuin
lähtiessäni? Kuuntelin kerran maailman etevintä ajatustieteen tutkijaa.
Hänen aineenaan oli todistamis-oppi. Muistan yhden hänen selviöistään:
'Käsitä vastustajasi, ennen kuin hänelle vastaat.' Salli minun ymmärtää
sinut!"

Nuorukainen punastui puhujan hävyttömästä katseesta, mutta vastasi
kuitenkin vakavalla äänellä:

"Sinä olet, kuten näkyy, osannut hyvästi käyttää aikasi. Opettajiltasi
olet saanut monta tietoa ja monta hienoa tapaa. Sinä puhut helposti
kuin mestari, mutta puheessasi on pistimiä. Messala, silloin, kun
läksit, ei sinussa piillyt myrkkyä. Et silloin olisi koko maailman
hinnasta loukannut ystäväsi tunteita."

Roomalainen hymyili, kuin olisi saanut suurta kiitosta, ja heilautti
ylpeästi päätään taa päin.

"Oi, hyvä ystävä, juhlallinen Judah, emme nyt ole Dodonassa emmekä
Delfissä. Unhota pois kaksimielinen orakkelipuhe ja puhu selvään. Miten
olen loukannut sinua?"

Judah hengitti syvään ja sitoen nauhan lujemmalle vyötärölleen sanoi:

"Näinä viitenä vuotena olen minäkin jotain oppinut. Tosin ei Hillel
pystyne kilpailemaan sinun ajatusoppineesi kanssa, ja Simeon ja Shammai
ovat epäilemättä vähemmän kuuluisia kuin sinun opettajasi Rooman
Forumin varrella. Heidän opetuksensa ei vie kielletyille teille, ja ken
istuu heidän jalkainsa juuressa, hänellä on siitä noustessaan runsasta
tietoa Jumalasta, laista ja Israelista. Tämän tiedon hedelmä on rakkaus
ja kunnioitus kaikkea kohtaan, mitä siihen kuuluu. Luennot suuressa
koulussa ja kaikki, mitä siellä muuta kuulin, vakuuttivat minut siitä,
ett'ei Judea ole, mitä se ennen muinoin oli. Tiedän, mikä on itsenäisen
kuningaskunnan ja sellaisen köyhän maakunnan ero, kuin Judea nyt on.
Olisin halveksittavampi olento kuin samarialainen, joll'ei minua
isänmaani alennus surettaisi. Ismael ei ole laillinen ylimmäinen pappi,
eikä voi siksi tulla niin kauan kuin Hannas elää. Hän toki on leviitta,
yksi rengas siinä sukukunnassa, joka on vuosituhansia palvellut Herraa
Jumalaa meidän käsityksemme mukaan. Hän..."

Messala keskeytti puheen pilkkanaurulla. "Ahah! nyt minä ymmärrän!
Ismael, sanot, on kuokkavieras. Totta tosiaan, hoipertelevan Bakkuksen
nimessä, juutalaiset ovat hullunkurista kansaa! Ihmiset ja olot,
taivas ja maa muuttuvat, mutta juutalainen ei koskaan! Hän ei tiedä
mitään edistymisestä eikä taantumisesta, hän on vielä tänä päivänä
sama kuin hänen kantaisänsä. Kas, tähän piirrän hiekkaan ympyrän.
Sano nyt, mitä muuta juutalaisten elämä on. Ympärillä Abraham tässä,
Isak tuossa ja Jakob tuossa, keskellä Jumala! Ja ympyrä -- no, auta
ukkosen jumala, olenhan tehnyt sen liian suureksi; pitää piirtää se
uudestaan!" Hän kumartui, asetti peukalonsa hiekkaan ja sormet suorina
piirusti ympyrän. "Katso", sanoi hän, "peukalon sija on temppeli ja tuo
sormen piirin sisusta on Judea. Onko teistä sen piirin ulkopuolella
mitään arvokasta? Taiteen alallako? Herodes oli rakennusmestari, vaan
hänen nimensä on kirottu! Maalaus- ja veistotaiteen alallako? Sen
tuotteihin katsahtaminen teistä on syntiä! Runous on kytketty teidän
alttareihinne. Puhetaidossako? -- kukapa uskaltaa sitä harjoittaa
tai harrastaa teidän synagogienne ulkopuolella? Sodassa te menetätte
seitsemäntenä päivänä, mitä kuutena voitatte. Sellaiset ovat teidän
elämänne rajat! Kukapa rankaisee minua, jos säälistä naurankin teitä?
Mikä teidän Jumalanne on, kun tyytyy sellaisen kansan palvelukseen,
Rooman Jupiterin rinnalla, jonka kotkat valloittavat koko maailman?
Hillel, Shammai, Simeon, Abtalion, mitä he ovat niiden mestarien
rinnalla, jotka opettavat meille kaikkea, mikä tietämistä ansaitsee?"

Juutalainen nousi, kasvot hehkuvina vastenmielisyydestä.

"Älä, älä, Judah, istu sinä vain!" pidätti Messala, pannen kätensä
hänen olkapäälleen.

"Pilkkaatko sinä minua?"

"Kuuntelehan vielä hetkinen", sanoi roomalainen, huulet ivahymyssä.
"Jupiter ja koko hänen perheensä, sekä kreikkalainen että roomalainen,
tulevat kohta tapansa mukaan minua tervehtimään. He tekevät lopun
vakavasta ajatusten vaihdosta. Olen kiitollinen hyvyydestäsi, että sinä
isiesi vanhasta talosta asti tulit minua tervehtimään ja uudistamaan
lapsuusystävyyttämme jos mahdollista. 'Menkää', sanoi opettajani
päätöspuheessaan, 'menkää ja hankkikaa itsellenne kunniaa; muistakaa,
että Mars hallitsee eikä Eros enää ole sokea.' Hän tarkoitti: rakkaus
ei ole mitään, sota kaikki. Niin on tosiaankin Roomassa; avioliitto on
ensi askel avioeroon. Maailma seuraa samaa uraa. Siispä, hyvästi Eros,
terve tuloa Mars! Minusta tulee soturi, mutta sinä, Judah, -- säälin
sinua -- mikä sinusta voi tulla?"

Juutalainen siirtyi likemmäksi lammikkoa. Messalan ääni muuttui yhä
pitkäveteisemmäksi.

"Niin, surkuttelen sinua, kaunis Judah. Koulusta synagogaan, sieltä
temppeliin ja sitte -- oi kunnian korkeutta! korkeaan neuvoskuntaan. Ei
yhtään edullista tilaisuutta koko elämässä; auttakoot sinua jumalat!
Mutta minä..."

Judah katsahti ylös juuri paraiksi, että näki, kuinka Messalan ylpeät
kasvot punehtuivat itserakkaudesta hänen jatkaessaan:

"Mutta minä! Ah, vielä ei ole koko maailma valloitettu. Merien keskellä
on löytämättömiä saaria; pohjoisessa on voittamattomia kansakuntia.
Aleksanterin retki etäiseen itään on päättämättä ja siis se kunnia
vielä mahdollinen saavuttaa. Etkö näe, miten paljo roomalaisella vielä
on tekemistä!"

Hän vaikeni, katsoakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet, ja jatkoi sitte:

"Sotaretki Afrikaan, toinen Skytiaan; sitte ... legiona
komennettavaksi! Siihen päättyy useimpien elinura, mutta ei minun.
Minä -- Jupiter auta, mikä ajatus! -- minä vaihdan legionani johonkin
prefektinvirkaan. Ajatteles elämää Roomassa: kylliksi rahaa, naisia,
viiniä, laulua, miekkailuleikkejä! Pidoissa runoutta; hovissa vehkeitä;
vuodet päästänsä noppakuutiot ja onnen vehkeet liikkeellä! Sellainen
kiertokulku minulle viittailee lihavan prefektikunnan takaa, ja se
minun pitää saada! Oi Judah, tässä on Syria, Judea on rikas, Antiokia
oikea jumalain kaupunki; minä tulen Kyreniuksen seuraajaksi, ja sinä
saat osan minun onnestani!"

Rooman sofistit (viisastelijat) ja reettorit (kaunopuhujat), jotka
olivat anastaneet ylhäisen nuorison koko kasvatuksen, olisivat
varmaankin hyväksyneet tämän ylimysnuorukaisen sanatulvan, sillä se
kuvasi tarkkaan ajan henkeä. Juutalaisnuorukaiselle ne kuitenkin
olivat uusia, ne tuntuivat hänestä oudoilta sen vakavuuden rinnalla,
jota hän oli tottunut esitelmissä ja keskusteluissa kuulemaan. Iva ja
leikinlasku sitä paitsi olivatkin sekä lain että totuttujen tapojen
mukaan luvattomat kansassa, johon hän kuului. Tietysti hänen siis
oli hyvin vaikea kuunnella ystävänsä lavertelua, joka toisinaan
teki hänet tyytymättömäksi, toisinaan taas oli niin kaksimielistä,
ett'ei hän tiennyt, miten se oli käsitettävä. Alussa oli ystävän
kerskaileminen tuntunut hänestä vastenmieliseltä; vaan pian se häntä
myöskin ärsytti ja sitte syvimmästi loukkasi. Sellaisissa tapauksissa
ihmiset yleensä ovat pikaiset vihastumaan, eikä ivailija nytkään
turhaan tehnyt rynnäkköänsä. Isänmaallisuus oli juutalaisilla Herodeen
jälkiaikoina vähimmästäkin yltyvä kiihko, joka töin tuskin pysyi
tavallisen hyväluontoisuuden peitossa; se liittyi niin likeisesti
heidän uskontoonsa ja historiaansa, että heidän tunteensa olivat perin
pilkan arkoja. Helppo siis on käsittää, että Messalan sanat tuottivat
kumppanille katkeraa tuskaa. Kuitenkin tämä pakotti suunsa hymyilemään,
kun vastasi:

"Vähä lienee sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät laskemaan leikkiä
omasta tulevaisesta elämästään; sinä, Messala, saat minut vakuutetuksi,
ett'en minä ainakaan ole niitä!"

Roomalainen katseli häntä kysyväisesti ja vastasi: "Miksipä ei totuutta
voisi esittää yhtä hyvin leikin kuin sadunkin muodossa? Kerran läksi
mahtava Fulvia kalastamaan. Hän sai paljoa enemmän kaloja kuin koko muu
seurue. Sen sanottiin tapahtuneen siitä syystä, että hänellä muka oli
kultaonki."

"Etkö siis laskenutkaan leikkiä?"

"Näenpä, hyvä Judah, ett'en vielä tarjonnut sinulle, kylliksi", sanoi
roomalainen nopeasti, silmät säihkyen. "Jos minä tulen prefektiksi ja
saan Judean rikastuakseni, niin ... teenpä sinut ylimmäiseksi papiksi."

Juutalainen vihastui ja kääntyi pois menemään.

"Odotahan!" sanoi Messala.

Toinen pysähtyi epätietoisena.

"Hyvänen aika, miten kuumasti aurinko paahtaa!" sanoi roomalainen,
kääntääkseen puhetta toisaalle, kun huomasi Judahin hämillään olon.
"Lähdetään johonkin varjoon!"

Judah vastasi kylmäkiskoisesti:

"Parempi olisi meidän erota. Soisin, ett'en tänne olisi tullutkaan.
Minä etsin ystävää, ja löysin..."

"Roomalaisen!" ehätti Messala sanomaan. Juutalaisen kädet puristuivat
nyrkiksi, mutta hän malttoi mielensä ja läksi kiireesti pois. Messala
nousi, heitti manttelin olkapäilleen ja seurasi häntä. Päästyään hänen
luoksensa laski hän kätensä hänen olkapäällen ja astui hänen vieressään.

"Näin me kävelimme yhdessä lapsuudessamme. Kävelkäämme nytkin vielä,
kunnes pääsemme porteille asti."

Messala koetti nähtävästi olla vakava ja ystävällinen, mutta ei voinut
poistaa kasvoistaan ivallisuutta. Judah salli sen lähestymisen tapahtua.

"Sinä olet poika, minä mies. Ja miehenä tulee minun puhua sinulle."

Roomalaisen itsetyytyväisyys oli suurenmoinen. Mentor ei olisi voinut
olla ryhdikkäämpi oppilastansa Telemakoa kohtaan.

"Uskotko sinä Osattaria? Ah, johan unhotin, että sinä oletkin
saddusealainen. Teidän joukossanne ovat essealaiset ainoat järkevät;
he uskovat niitä. Niin minäkin teen. Miten alinomaa ne asettuvatkin
toiveitamme vastaan. Istahdan mietiskelemään. Viiton tietä milloin
sinne, milloin tänne. Varrohan, -- kun ojennan käteni maapalloa
ottamaan, silloin kuulen takaani saksien räminän! Käännähdän, ja kas
siinä hän onkin, kirottu Atropos. Mutta, Judah, miksi pahastuit, kun
sanoin aikovani tulla vanhan Kyreniuksen seuraajaksi? Ajattelit että
minä rikastuakseni halusin ryöstää teidän Judeaanne. No, vaikkapa
aikoisinkin, niin joku roomalainen sen kuitenkin tekee. Miks'en minä?"

Judah hiljensi käyntiään.

"Muukalaiset ovat hallinneet Judeaa ennen kuin roomalaiset", sanoi hän,
käsi ylhäällä. "Missä he ovat, Messala? Judea on elänyt kaikkia heitä
kauemmin. Se voi vielä uudestaan tulla siksi, mitä se kerran ennen oli."

Messala jälleen turvautui ivalliseen ääneensä.

"Osattarilla on ystäviä essealaisten piirin ulkopuolellakin. Tervetuloa
heidän riveihinsä, Judah!"

"Messala, älä lue minua heihin. Minun uskoni perustuu sille kalliolle,
joka on ollut isäni uskon perustuksena aina Abrahamin päivistä asti, se
perustuu liittoon, jonka Herra Jumala on tehnyt Israelin kanssa."

"Liiaksi kiivastut, Judah! Olisipa opettajani pahastunut, jos minä
olisin niin kiihtynyt hänen läsnä ollessaan. Minulla olisi muutakin
puhumista sinulle, mutta enpä nyt rohkene."

Heidän astuttuaan vähän matkaa roomalainen taas alkoi puhella.

"Luulen, että sinä nyt kykenet kuulemaan minua, varsinkin kun asia
koskee itseäsi. Tahtoisin palvella sinua, kaunis Ganymedes, jopa oikein
uhraavaisesti. Minähän rakastan sinua -- sen kuin voin. Sanoin sinulle
aikovani ruveta sotilaaksi. Miks'et sinäkin rupeisi? Miks'et voisi
irtautua tuosta ahtaasta piiristä, joka, kuten minä äsken todistin
lain ja sukujohdon mukaan, estää sinua ryhtymästä mihinkään ylevään
pyrintöön?"

Judah ei vastannut.

"Kutka ovat viisaita meidän päivinämme?" jatkoi Messala, "eivät ne,
jotka tuhlaavat ikävuosiansa riitoihin menneistä asioista, Baalista,
Jupiterista, Jehovasta, filosofian järjestelmistä tai uskonnoista.
Sanoppa yksikään suuri nimi, hyvä Judah, sama minusta, mistä sen kaivat
esiin, Roomasta, Egyptistä, itämaista tai täältä Jerusalemista --
Pluto vieköön, onko kukaan heistä kirjoittanut nimeänsä aikakirjoihin
muilla aineilla kuin niillä, joita oma aikansa hänelle antoi; pitikö
hän mitään pyhänä, joka ei soveltunut hänen tarkoituksiinsa, taikka
halveksiko mitään, joka edisti hänen asiaansa. Eikö se ollut Herodeen
tapa? Entä makkabilaisten? Entä ensimmäisen ja toisen keisarin? Seuraa
heidän esimerkkiänsä! Ala heti! Rooma ojentaa sinulle kätensä yhtä
halukkaasti kuin idumealaiselle Antipaterille."

Juutalaisnuorukainen vapisi vihastuksesta. Kun puutarhan portit
aukesivat, kiiruhti hän askeliaan, päästäkseen pois viettelijän
seurasta.

"Voi Rooma! Rooma!" hän supisi.

"Ole järkevä", jatkoi Messala, "luovu Mooseen hullutuksista ja
muinaistarinoista, näe asema sellaiseksi, kuin se on! Katso rohkeasti
Osattaria kasvoihin, niin ne kertovat sinulle, että Rooma on maailma.
Kysy heiltä Judeaa, niin he vastaavat, että se on, miksi Rooma sen
tahtoo."

Jopa he olivat portilla. Judah pysähtyi, otti roomalaisen käden hiljaa
pois olkapäältänsä ja katsoi kyynelsilmin häntä kasvoihin.

"Ymmärrän sinut, koska olet roomalainen; sinä et ymmärrä minua, joka
olen israelilainen. Sinä tuotit minulle tänä päivänä suurta tuskaa ja
saatoit minulle selviämään, ett'emme koskaan voi tulla sellaisiksi
ystäviksi, kuin ennen olimme, emme koskaan! Tässä eroamme! Isäini
Jumala lahjoittakoon sinulle rauhansa!"

Messala tarjosi hänelle kättänsä; juutalainen läksi ulos portista.
Hänen mentyänsä roomalainen seisoi hetkisen vaiti, sitte hän heilautti
päätään ja meni hänkin pois, sanoen itsekseen: "Olkoon niin: Eros on
kuollut, Mars elää!"



III LUKU.

Judahin koti.


Roomalaisesta erottuaan Judah hetkisen kuluttua näkyi erään kartanon
ovella sen kadun varrella, joka sittemmin pyhän Stefanuksen mukaan
nimitetystä kaupunginportista Antonia-linnan pohjoispuolelta ensin
kulki länttä kohti ja sitte muutamien säännöttömäin mutkien jälkeen
kääntyi etelään päin. Seudun tuntija, olkoonpa hän sitte hurskas
pyhiinvaeltaja tai tiedonhaluinen tutkija, tuntee tämän kadun
siksi Murheen tieksi, jolla on kristitylle tarjona useampia, tosin
surullisia, muistomerkkejä kuin millään muulla tiellä koko maailmassa.
Meidän ei tarvitse tällä kertaa oppia tuntemaan koko katua; riittää,
kun vain kiinnitämme huomiomme jo mainittuun kartanoon, joka on juuri
kadun taitekohdassa.

Talo, kuten moni muu kaupungin suurimmista, oli kaksikerroksinen ja
umpinaisen nelikulman muotoon rakennettu. Lännenpuolinen katu oli
noin kaksitoista, pohjoisenpuolinen ainoastaan kymmenen jalkaa leveä,
niin että ohitse astujaa ehdottomasti hämmästytti muurien karkea ja
viehätyksetön, vaan voimakas ja suurenmoinen ulkonäkö. Ne olivat
näet tehdyt hakkaamattomista kivistä, ihan sellaisista, kuin ne ovat
kivilouhoksista tullessaan. Rakennustaiteen tuntija olisi sanonut taloa
linnantyyliseksi, vaikka siinä tosin oli ikkunat kadun puolella ja sen
ovet ja portit olivat hienosti koristellut. Läntisessä sivussa oli
neljä, pohjoisessa kaksi ikkunaa, kaikki toisessa kerrassa. Alakerran
muurissa ei ollut muita aukkoja kuin portit.

Kohta erottuaan markkinatorin varrella asuvasta roomalaisesta nuori
Judah seisahti tässä kuvatun kartanon läntiselle portille ja kolkutti.
Pieni porttiovi aukeni. Hän astui nopein askelin sisään, muistamatta
vastata vartijan tervehdykseen.

Voidaksemme saada käsityksen kartanon sisärakennuksesta, samoinkuin
nähdäksemme mitä nuorukaiselle sitten tapahtui, lähdemme seuraamaan
häntä.

Käytävä, johon hänet laskettiin, oli kuin kapea tunneli, jossa
oli laudoitetut seinät ja korukatto. Sen kummallakin sivulla oli
kivipenkit, mustat vanhuudesta ja sileät pitkästä käyttämisestä.
Kaksi- tai viisitoista-askeliset portaat veivät hänet suunnikkaan
muotoiseen pihaan, jonka joka sivulla, paitsi itäisellä, oli
kaksinkertaiset rakennukset. Siellä käveli palvelijoita edes takaisin,
kanoja ja kyyhkysiä lenteli, ja pilttuissa makasi vuohia, lehmiä, aaseja
ja hevosia. Kaikki se sekä suuri vesiallas osoitti, että piha oli tehty
maalaistoimia varten. Oikealla oli muuri, jossa oli samanlainen käytävä
kuin ylempänä mainittu.

Tämän käytävän kautta mentyään nuori mies tuli toiseen avaraan,
neliön muotoiseen pihaan, joka oli pensailla ja viiniköynnöksillä
muodostettu puutarhaksi ja jota sen pohjoisnurkassa oleva suihkulähde
piti virkistävän viileänä. Tällä olevat huoneet olivat korkeita
ja ilmavia, ja niitä varjostivat valkoisen ja punaisen juovikkaat
esiriput. Huoneiden kattoholvit nojautuivat kiemurteleviin pylväihin.
Eteläpuolella oleva porraskäytävä vei yläkerran parvekkeille,
joiden kohdalla oli suuret telttakatot suojana aurinkoa vastaan.
Toiset portaat veivät parvekkeilta katolle, jota ympäröitsi
kivinen, veistoksilla koristettu reunus ja poltetusta savesta
tehty, tulipunainen rintanoja. Tässäkin talon osassa oli kaikkialla
huomattavana erinomainen siisteys, joka yhdessä kaiken muun kanssa
antoi kartanolle sen harvinaisen viehätyksen. Niinpä satunnainen
kävijäkin jo tätä tuoksuvaa ilmaa hengittäessään saattoi ennakolta
päättää, miten ylhäinen yhteiskunnallinen asema talon perheellä oli.

Toiseen pihaan tultuaan Judah kääntyi oikealle, astui kukkivan
pensaston lävitse ja porraskäytävää myöten nousi parvekkeelle. Se oli
valkoisista ja ruskeista kiviliuskoista ladottu ja jo hyvin kulunut.
Siellä hän vihdoin pääsi esiripuilla suletusta ovesta pohjoisen
puoliseen huoneeseen. Suojassa oli jo hämärä, mutta kuitenkin hän osasi
hyvästi liikkua kuin kotonaan. Hän heittäytyi kasvoilleen sohvalle ja
peitti silmänsä.

Illan pimettyä tuli vaimo ovelle ja huusi häntä nimeltä. Judah vastasi
ja vaimo astui sisään.

"Iltasen aika on jo ohitse ja yö on tulossa. Eikö pojallani ole nälkä?"
kysyi hän.

"Ei", vastasi Judah.

"Oletko sairas?"

"Minua nukuttaa."

"Äitisi kysyi sinua."

"Missä hän on?"

"Kesähuoneessa katolla."

Judah nousi istumaan.

"Hyvä. Anna minulle jotakin syötävää."

"Mitä sinä tahdot?"

"Mitä hyvänsä, Amrah. En ole sairas, mutta en oikein virkeäkään. Elämä
ei minusta enää tunnu niin miellyttävältä kuin tänä aamuna. Se on
uudenlainen tauti, Amrah, ja sinä, joka niin hyvin tunnet minut ja aina
olet auttanut minua, keksi nyt jotakin, joka on samalla ravintoa ja
lääkettä. Saat itse valita."

Amrahin kysymykset ja varsinkin hänen äänensä -- matala, sydämellinen
ja huolehtiva -- osoittivat minkälainen suhde heidän välillään
vallitsi. Vaimo pani kätensä nuorukaisen otsalle ja läksi tyytyväisenä
ulos, mennessään sanoen:

"Kyllä katson."

Hetkisen kuluttua hän palasi, käsissä puinen tarjotin, jolla oli
maitoastia, muutamia palasia valkoisinta vehnäleipää, maukasta puuroa
karkeista vehnäjauhoista, lintupaistia, hunajaa ja suolaa sekä viiniä
hopeapikarissa ja pronssinen käsilamppu, joka valasi huoneen.

Huoneen sisustus tuli nyt näkyviin. Seinät olivat sivellyt kipsillä,
katto moneen osaan jaettu paksuilla tammihirsillä, jotka olivat ruskeat
vuotovedestä ja vanhuudesta; lattia oli tehty pienistä, kivikovista,
sinisen ja valkoisen ruudukkaista tiileistä; tuolien jalat olivat
leijonanjalkain muotoiset; sohva oli vähän korkeampi lattiaa ja
päällystetty sinisellä kankaalla, vaikka suurinta osaa nyt peitti iso,
juovikas huivi. Lyhyesti sanoen: huone oli tavallinen hebrealainen
makuukammari.

Amrah työnsi tuolin Judahin vuoteen viereen, laski sille tarjottimen
ja rupesi polvillaan palvelemaan häntä. Kasvoista päättäen hän oli
viisikymmen-vuotias; iho oli tumma, silmät mustat. Nyt hänen muodostaan
loisti melkein äidillistä hellyyttä. Valkoinen vaate oli kierretty
päähän käärelakiksi, mutta korvanlehdet olivat paljaina, ja niistä
näkyivät hänen orjuutensa merkkeinä nahkanauhalla lävistetyt reiät. Hän
oli syntyään Egyptistä; viidenkymmenen vuoden ikä ei hänelle tuottanut
vapautta, jota hän ei ikävöinytkään, hän kun rakasti nuorukaista kuin
omaa lastansa. Hän oli hoidellut nuorukaista ihan hennosta lapsuudesta
asti eikä voinut tottua olemaan palvelematta häntä. Eukon rakastavasta
sydämmestä hän yhä vielä oli lapsi ja sinä ainiaan pysyikin.

Ainoastaan kerran koko syöntiaikanaan nuorukainen häntä puhutteli,
kysyen:

"Muistatko, Amrah, Messala-nimistä poikaa, joka ennen muinoin oleskeli
usein koko päivät minun luonani?"

"Kyllä muistan hänet."

"Muutamia vuosia sitte hän matkusti Roomaan ja on nyt palannut. Kävin
tänään häntä tervehtimässä."

Inhon tunne värähdytti nuorukaista.

"Hetihän minä näin, että jotakin on tapahtunut", sanoi eukko hyvin
osaaottavasti. "Minä en koskaan sietänyt sitä Messalaa. Kerro minulle
kaikki."

Mutta Judah vaipui ajatuksiinsa ja vastasi eukon yhä uudistettuihin
kysymyksiin ainoastaan:

"Hän on paljon muuttunut, enkä minä enää huoli olla tekemisissä hänen
kanssansa."

Kun Amrah vei pois tarjottimen, nousi Judah ja läksi katolle.

Arvattavasti lukija tietää, miten ja mitä varten kattoa käytetään
itämailla. Ilmanlaatu on kaikkialla tapoihin nähden lainsäätävä
voima. Syriassa kesäpäivän kuumuus karkoittaa kaikki, jotka tahtovat
nauttia viileyttä ja lepoa, varjoisiin sisähuoneihin; mutta heti
kun vuorista syntyy pitkät varjot ja aurinko rientää laskeutumaan,
astuu itämaalainen ulos ja nousee talonsa tasaiselle katolle. Siten
on katosta tullut vakinainen yhtymäpaikka, tullut leikkikenttä,
makuukammari, perheen kokoushuone, soitto- ja tanssi-, keskustelu,
uinailu- ja rukouspaikka.

Samasta syystä kuin pohjoiset kansat kustannuksia säästämättä
somistivat huoneittensa sisustusta, tottuivat itämaalaiset kaunistamaan
talonsa kattoja. Mooseen laissa säädetty rintanoja tuli savenvalajan
mestarilaitteeksi; siitä kohosi sittemmin torneja, sekä yksinkertaisia
että rikasmuotoisia; vielä myöhemmin alkoivat kuninkaat rakentaa
katoillensa kesämajoja marmorista ja kullasta. Tämä ylellisyys oli
kehittynyt korkeimmilleen silloin, kun sai aikaan katoille Babylonin
komeat puutarhat.

Nuorukainen, jota nyt seuraamme, astui hitaasti pitkin kattoa
tornia kohti, joka kohosi kartanon luoteisnurkasta. Jos hän olisi
ollut vieras, niin hänen huomionsa olisi varmaankin kiintynyt sen
rakenteesen, sen verran kuin siitä hämyssä näki -- himmeään, matalaan,
ristikkoseinäiseen, ja pylvästen tukemaan kupukattoon. Nostaen puoleksi
alas laskettua esirippua päänsä ylitse astui hän sisään. Siellä oli
muuten pimeä, vaan tähtitaivaan loiste kuitenkin pääsi leviämään
sisälle jokaisessa neljässä sivussa olevasta aukosta. Yhden aukon
edessä sohvalla makasi nojallaan tyynyä vasten vaimo, jonka vartalon
muoto näkyi epäselvästi kuohakan valkoisen puvun alta. Kuullessaan
hänen askeleensa vaimo laski viuhkansa painumaan alas käteensä, joka
tähtien heikossakin valossa välähteli timanteista. Hän nousi istualleen
ja virkahti:

"Judah, poikani!"

"Niin, minä se olen, äiti!" vastasi Judah ja astui kiireemmästi hänen
luoksensa.

Hän laskeutui polvilleen äitinsä eteen. Äiti sulki hänet syliinsä ja
suuteli häntä sydämmellisesti.



IV LUKU.

Äiti ja poika.


Äiti asettui jälleen sohvalle mukavasti nojalleen; poika kävi
istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen syliinsä. Katsoessaan
ulos seinän aukosta voivat he nähdä koko jonon alempia kattoja,
tummansinisen vuorenseinän etäällä lännessä ja taivaan, jonka laki
loisti miljoonista tähdistä. Kaupunki oli äänetön. Ainoastaan tuulen
humina kuului.

"Amrah kertoi sinulle tapahtuneen jotakin ikävää", sanoi äiti,
silittäen poikansa poskea. "Kun Judahini oli lapsi, silloin pikku
seikatkin saivat tehdä hänet levottomaksi. Mutta nyt, kun olet tullut
jo mieheksi, sinun ei pidä unhottaa", -- äidin äänen sointu oli hyvin
hellä ja pehmoinen -- "että sinusta kerran pitää tulla minun sankarini."

Hän puhui kieltä, joka oli melkein ihan tuntematon tässä maassa ja
jota täysin puhtaana käyttivät ainoastaan ani harvat vanhat ja rikkaat
perheet, näyttääkseen sitä jyrkemmin eroavaisuuttansa pakanakansoista.
Se oli samaa kieltä, jolla Rakel lauloi Benjaminille.

Äidin sanat näyttivät tekevän pojan uudestaan miettiväiseksi. Hetkisen
kuluttua Judah otti äitiään kädestä, joka juuri löyhytteli hänelle
viileyttä, ja sanoi:

"Tänään, äiti, juohtui mieleeni paljo, jota en ole tullut ennen
ajatelleeksi. Sano minulle ensinnä, mikä minusta pitää tuleman."

"Johan sinulle äsken sanoin, että sinusta pitää tulla minun sankarini."

Vaikka Judah ei nähnyt äitinsä kasvoja, käsitti hän sentään hänen
laskevan leikkiä. Hän muuttui vielä miettiväisemmäksi.

"Sinä olet niin hyvä, niin suloinen, äiti! Ei minua kukaan rakasta
koskaan niin kuin sinä!"

Hän suuteli moneen kertaan äitinsä käsiä ja puhui sitte:

"Kyllä ymmärrän, miksi et huoli vastata kysymykseeni. Tähän asti
on elämäni ollut sinun omasi. Miten lempeä, miten hyvä on sinun
johdatuksesi ollut! Jospa sitä ainiaan kestäisi! Mutta eihän se ole
mahdollista. Jehovan tahto on, että minusta kerran tulee itsenäinen
mies. Eron päivä joskus tulee, ja se on sinulle pelottava päivä.
Olkaamme siis väkevät ja rohkeat. Tahdon tulla sinun sankariksesi,
mutta sinun pitää auttaa minua tulemaan siksi. Tiedäthän lain: jokaisen
Israelin pojan pitää valita itselleen joku elämäntoimi. Minä en ole
mikään poikkeus, ja nyt minä kysyn sinulta, rupeanko paimeneksi,
maanviljelijäksi, mylläriksi? Vaiko lakimieheksi, papiksi? Neuvo minua,
rakas, hyvä äiti!"

"Gamaliel piti luennon tänään", sanoi äiti miettiväisesti.

"Jos niin oli, niin minua ei ollut kuulijain joukossa."

"Sitte olet kaiketi ollut Simeonin luona. Hänellä sanotaan olevan
perintönä sukunsa hyvä pää."

"Ei, en ollut hänenkään luonansa. Olen ollut torilla enkä temppelissä.
Kävin tervehtimässä nuorta Messalaa."

Äänen omituinen värähdys herätti äidin huomiota. Aavistus kiihdytti
hänen sydämensä lyöntiä; viuhka pysähtyi työstään.

"Messalaako!" sanoi hän. "Millä hän voi tehdä sinut niin levottomaksi?"

"Hän on hyvin muuttunut."

"Tarkoitat, että hän palasi kotiinsa täydellisenä roomalaisena."

"Niin juuri."

"Roomalaisena!" jatkoi äiti puoleksi itsekseen. "Koko maailma käsittää
sen sanan samaksi kuin hallitsija. Kuinka kauan hän on ollut poissa?"

"Viisi vuotta."

Äiti kohotti päätänsä ja katsoi ulos yöhön.

"Roomalaisten pöyhkeily on tosin paikallaan Egyptissä ja Babylonissa,
mutta Jerusalemissa -- meidän Jerusalemissamme -- he ovat sidottuja."

Ja ajatuksiin vaipuneena hän asettui äskeiselle mukavalle tilallensa.
Judah ensinnä keskeytti vait'olon.

"Mitä Messala lausui, oli jyrkkää ja ankaraa itsessäänkin, äiti; vaan
hänen puhetapansa oli melkein ihan sietämätön."

"Ehkä ymmärrän sinut. Rooma, sen runoilijat ja puhujat, senaattorit
ja hovimiehet ovat hullutukseen asti mielistyneet teeskenneltyyn
pilkalliseen puhetapaansa."

"Luullakseni kaikki voimakkaat kansat ovat ylpeät, mutta sen kansan
kopeus on suurempi kuin kaikkien muiden. Tuskinpa heidän omatkaan
jumalansa enää saavat olla rauhassa heidän rynnäköiltään."

"Jumalatko!" virkahti äiti; "moni roomalainen on itseään palveluttanut
kuin jumalaa."

"Sama se. Messalalla on aina ollut runsas osansa tuosta inhottavasta
ominaisuudesta. Hän jo lapsena pilkkasi muukalaisia, sellaisiakin,
joita Herodes alentihe kohtelemaan huomaavaisesti; mutta tähän asti
hän on kuitenkin jättänyt Judean rauhaan. Tänään hän vasta ensi
kerran minun kuulteni pilkkasi meidän tapojamme ja uskontoamme. Sinun
tahtosi mukaan minä nyt kokonaan erosin hänestä. Ja nyt, rakas äiti,
tahtoisin saada varman tiedon, onko tosiaan mitään syytä, jonka tähden
roomalaisilla olisi oikeus kohdella meitä niin halveksivasti, kuin
he tekevät. Missä kohdassa minä olen Messalaa halvempi? Onko meidän
kansamme alkuperä alhaisempi ihmiskunnassa kuin roomalaisten? Minkä
tähden pitäisi minun keisarinkaan edessä tuntea itseäni orjaksi?
Sanos, miksi en minäkin, jos vain tunnen itselläni olevan kylliksi
sielunvoimia, saisi tavoitella maallista kunniaa koko laajuudessaan?
Miks'en minä saisi tarttua miekkaan enkä tavoitella sotilaan
voittoseppeleitä? Miks'en runoilijana laulaa mistä aineesta hyvänsä?
Minä voin ruveta paimeneksi, kauppiaaksi, käsityöläiseksi; miksikä
en saisi ruveta taiteilijaksi kuten kreikkalainen? Sano, äiti, -- se
juuri on huoleni aihe -- miks'ei Israelin poika saa tehdä kaikkea, mitä
roomalainen tekee?"

Äiti näistä kysymyksistä arvasi, mitä Judah ja Messala olivat
keskustelleet. Hänen koko huomionsa oli vireillä. Hän nousi
noja-asennostaan ja vastasi äänellä, joka oli melkein yhtä pikainen ja
terävä kuin pojankin:

"Kyllä ymmärrän! Sinun lapsuudessasi Messala oli seurapiirinsä tähden
melkein juutalainen. Jos hän olisi pysynyt täällä, olisi hänestä voinut
tulla proselyytti; niin suuressa määrässä me riipumme ulkonaisista
vaikutuksista, jotka kypsyttävät meidän sielunelämämme. Nyt nuo viisi
vuotta Roomassa ovat liiaksi vaikuttaneet häneen. En suinkaan ihmettele
sitä muutosta, mutta" -- hänen äänensä kävi lempeämmäksi -- "hänen
olisi pitänyt olla säästävämpi sinua kohtaan. Kova ja julma luonne se
on, joka jo nuoruuden vuosina unhottaa ensimmäiset ystävyytensä."

Hänen kätensä laskeutui hellästi Judahin otsalle ja sormet kietoutuivat
hänen tukkaansa, vaikka silmät samalla katselivat etäisimpiä tähtiä.
Hänen ylpeytensä ei ollut pienempi kuin pojan, heissä ei vaikuttanut
vain paljas kaiku toistensa tunteista, vaan syvälle juurtunut
sopusointuisuus. Äiti tahtoi vastata pojalleen, eikä kuitenkaan olisi
mistään hinnasta tahtonut antaa vastausta, joka ei olisi tyydyttänyt.
Jos hän olisi myöntänyt pojan olevan halvemman, olisi se saattanut
veltostuttavasti vaikuttaa koko hänen elämänintoonsa. Hän vapisi
pelosta, ett'ei voisi suorittaa tehtäväänsä.

"Sinun kysymyksiisi vastaaminen, poikaseni", sanoi hän viimein, "on
vaikea, varsinkin heikolle naiselle. Anna minulle ajatusaikaa huomiseen
asti, niin jätän ne viisaan Simeonin punnittaviksi."

"Älä lähetä minua esimiehen luo!" vastusti Judah kiivaasti.

"Minä lähetän kutsumaan häntä tänne."

"Älä, älä, äiti! Minä tarvitsen enemmän kuin opetusta. Hän kyllä on
taitavampi opettamaan kuin sinä, rakas äiti, mutta sinä voit paremmin
antaa minulle, mitä hän ei voi, päättäväisyyttä, joka on miehen koko
olemuksen tärkein osa."

Äiti katsahti taivaaseen päin, koettaen saada täyttä selvyyttä pojan
kysymyksistä.

"Kun vaadimme itseämme kohtaan muilta oikeutta, emme itse saa tehdä
vääryyttä muille. Jollemme tunnusta voitetulla vihollisella olevan
rohkeutta, teemme samalla oman voittomme halvemmaksi, kuin se ehkä
onkaan. Jos taas vihollinen voimiltaan kyllin kykenee vastustamaan,
jopa voittamaankin meidät", lausui hän vähän epäilevästi, "niin johan
itsetuntommekin pakottaa meitä etsimään jotain muuta syytä tappioomme
eikä suinkaan syyttämään häntä ominaisuuksista, jotka olisivat
huonommat kuin meidän."

Sitten hän jatkot, enemmän itsekseen kuin poikaansa varten:

"Älä kadota rohkeuttasi, poikani! Messala on jaloa sukua, vanhaa
ylimyssukua. Jo Rooman tasavallan aikana -- kuinka aikaisin, en tiedä
-- Messalat olivat kuuluisia, muutamat sotilaina, toiset kansalaisina.
Tiedän vain yhden sen nimisen konsulin; suvulla oli senaattorin arvo ja
suuret määrät turvatteja, koska se oli hyvin rikas. Mutta jos ystäväsi
tänään kerskasi sukunsa vanhuudesta, olisit sinä voinut saattaa hänet
vaikenemaan luettelemalla omat esi-isäsi. Jos hän vetosi niihin
vuosisatoihin, joiden ajalta tunnetaan hänen sukuansa tai sen urotöitä,
arvoa ja rikkautta -- sellainen kerskailu muuten kuin aivan erityisissä
tapauksissa onkin sitä paitsi halpamaisuuden merkki -- jos hän mitään
sellaista lausui etevämmyytensä todistukseksi, niin olisitpa saattanut
asettua hänen vertaisekseen ja ruveta puolestasi sinäkin vertailemaan."

Hän vaikeni, vaan jatkoi hetkisen mietittyään: "Pitkä ikä katsotaan
nykyään sukujen ja perheiden aatelisuuden paraimmaksi todistukseksi.
Roomalaisen, joka sillä perustuksella kerskailee etevämmyydestään
israelilaiselle, täytyy ehdottomasti tuntea itsensä voitetuksi,
jos todistuksia tarvitaan. Rooman perustukseen asti hän tosin voi
mennä taa päin, mutta edemmäksi ei toki ulotu edes hänen vanhinkaan
sukunsa. Harvat voivat niinkään pitkälle kerskata, eivätkä nekään,
jotka kerskaavat, voi todistaa noita vaatimuksiaan muulla tavalla kuin
vetoamalla muinaistaruihin. Sitä ei Messala missään tapauksessa voi
tehdä. Katselkaamme nyt omaa puoltamme. Mitenkä meidän asiamme ovat?"

Jos ei olisi ollut niin pimeä, olisi Judah voinut äitinsä kasvoista,
hänen lausuessaan näitä viime sanojansa, lukea, mikä oman arvon tunto
niistä loisti.

"Ajatelkaamme, että roomalainen vaatii meitä taisteluun suvun
aatelisuudesta. Minä vastaisin hänelle ihan epäilemättä, mutta myöskin
ylvästelemättä."

Ääni häneltä tukehtui, sillä suloinen muisto nousi hänen sisällisen
katseensa eteen.

"Sinun isäsi, Judah, on koottu isäinsä tykö, mutta minä muistan niin
selvästi, kuin olisi ollut eilen se päivä, jolloin hän ja minä ja
seurassamme joukko ystäviä menimme temppeliin asettamaan sinua Herran
kasvojen eteen. Me uhrasimme pari kyyhkystä, minä sanoin nimesi
papille, ja hän kirjoitti sen muistiin minun läsnä ollessani: 'Judah,
Itamarin poika, Hurin sukua.' Se nimi kirjoitettiin sitte kirjaan,
siihen osastoon, jossa on lueteltuna pyhän suvun jäsenet."

"En tiedä, milloin tämä muistiin pano alkoi. Ainakin se oli käytännössä
jo ennen Egyptistä lähtöä. Olen kuullut Hillelin sanovan, että
Abraham sen luettelon alkoi omalla ja poikainsa nimillä, Herran
lupauksen tähden, joka erotti hänet ja hänen poikansa kaikista muista
sukukunnista ja teki heidät maailman ylhäisimmiksi, jaloimmiksi ja
valituimmiksi. Liitto Jakobin kanssa oli yhtä luja. 'Sinun siemenessäsi
pitää kaikkein kansain maan päällä siunatuiksi tuleman', sanoi enkeli
Abrahamille Jehovah-jirehissä. 'Tämän maan, jolla makaat, annan minä
sinulle ja sinun siemenellesi', sanoi Herra itse Jakobille, kun hän
makasi uneen vaipuneena Betelissä matkalla Haraniin. Sittemmin tehtiin
sukujen kirja, että tulevassa luvatun maan jaossa voisi oikea jako
tapahtua niiden kesken, joilla oli oikeus saada osa. Mutta ei yksistään
sitä tarkoitusta varten. Olihan luvattu siunauksen tulevan koko
ihmiskunnalle patriarkka Jakobin kautta. Oli mainittu nimi yhteydessä
siunauksen kanssa; lupauksen toimeenpanijan piti olla valitusta
perheestä nöyrin, sillä Herra meidän Jumalamme ei tunnusta mitään
suku- eikä rikkauserotusta. Että sen toteutuminen tulisi selväksi sille
sukupolvelle, jonka piti olla sen todistajana, ja että kunnia tulisi
sille, jolle se oli tuleva, täytyi se nimiluettelo tehdä täydellisen
tarkasti. Eikö sitte niin ole tehty?"

Viuhka löyhyi taas, kunnes nuorukainen tuli maltittomaksi ja lausui
toistamiseen äitinsä kysymyksen: "Onko sitte luettelo ihan luotettava?"

"Niin sanoi Hillel, eikähän kukaan muu ole niin kokenut niissä
asioissa. Meidän kansamme on monessa asiassa ollut tottelematon
laille, mutta nimiluetteloa pidettiin aina pyhänä. Yhden ainoan kerran
se keskeytyi: toisen aikakauden lopussa. Mutta kun kansa palasi
pitkällisestä maanpaosta, uudisti Zerubabel ensi työkseen ja ensi
velvollisuutensa täyttämiseksi Jumalaa kohtaan pyhät kirjat. Meillä on
nykyään keskeytymättömässä jaksossa selvillä juutalaiset suvut koko
kahden tuhannen vuoden ajalta. Ja nyt..."

Hän vaikeni ikään kuin antaakseen kuulijalle aikaa punnita juuri
mainitsemansa ajan pituutta.

"Ja nyt", hän jatkoi, "mitä merkitsee roomalaisten kerskaileminen
suvuistansa, jotka ulottuvat vain muutaman vuosisadan päähän? Tässä
valossa ovat paimenet, jotka tuolla Refaimin kukkuloilla kaitsevat
laumojansa, paljon aatelisempia kuin ylhäisimmät Marciukset."

"Ja kuka minä olen, äiti, niiden kirjain mukaan?"

"Äskeinen puheeni oli vain johdatusta siihen, mitä nyt aion sanoa
vastaukseksi kysymyksiisi. Jos Messala olisi tässä, niin hän
arvattavasti sanoisi, kuten muut ovat sanoneet, että sukuluettelosi
luotettava lanka katkesi silloin, kun assyrialaiset valloittivat
Jerusalemin, hävittivät temppelin ja veivät pois kaikki sen kalleudet;
mutta sinä voisit vedota Zerubabelin hurskaasen uudistukseen ja
väittää, että roomalaisesta sukujohdosta kaikki luotettavuus lakkasi,
silloin kun läntiset raakalaiskansat valloittivat Rooman ja puoli
vuotta majailivat sen hävitetyllä sijalla. Tokkohan hallitus heillä
piti sukuluetteloja kunnossa? Jospa pitikin, mihinkä ne joutuivat
silloisina kauhun päivinä? Ei, ei; meidän sukukirjoissamme on totuus.
Jos niitä myöten palaamme vankeuden aikaan, ensimmäisen temppelin
perustukseen, aina Egyptistä lähtöön asti, niin on meillä ihan
varma selko, että meidän sukumme johtuu suorassa polvessa Josuan
asekumppanista Hurista. Eikö meidän kunniamme ole täydellinen, kun
on sellainen esi-isä? Ja joll'et tyydy siihen, avaa sitte lakikirja,
niin löydät Mooseen 4:stä kirjasta ensimmäisen kantaisämme, joka oli
seitsemäskymmenes toinen polvi Adamista."

Sitte oltiin tornikammarissa vähän aikaa vaiti.

"Kiitos, äiti!" sanoi Judah ottaen häntä kädestä, "kiitos koko
sydämmestäni. Oikeassa olin, kun en tahtonut vaivata kunnianarvoista
esimiestä käynnilläni; ei hän olisi yhtään paremmin voinut tyydyttää
minua. Mutta riittääkö sukuperän vanhuus yksinään tekemään ketään
täysin aateliseksi?"

"Oi, johan unhotat, ett'ei meidän kansamme aatelisuus perustukaan yksin
vanhuuteen. Suurimpana kunnianamme on se, että Herra itse on valinnut
meidät."

"Sinä puhut koko kansasta, äiti, mutta minä puhun perheestä, meidän
perheestämme. Mitä suuria tekoja ovat meidän perheemme esi-isät saaneet
aikaan Abrahamin päivistä asti? Mitkä jalot työt toiminnan tai hengen
alalla ovat korottaneet meidät ylemmäksi muita aikalaisiamme?"

Äiti oli epätietoinen. Oliko hän käsittänyt väärin pojan kyselyn syyt?
Arvattavasti hänen tiedonhalunsa nyt kaipasi jotakin paljoa korkeampaa
kuin pelkkää loukatun ylpeyden hyvittelemistä. Nuoruus on vain kirjava
kuori, jonka sisällä lakkaamatta kehittyen elää se ihmeellinen olemus,
jota sanotaan sieluksi ja joka odottaa aikaansa esiytyäkseen toisilla
ennemmin, toisilla myöhemmin. Nyt äiti peläten aavisti sen hetken
tulleen pojalle. Kuten lapsi syntymänsä jälkeen tottumattomilla
käsillä kiukutellen tavottelee varjokuvia, niin nyt ehkä pojan sielu
taisteli ja tavotteli kiinni elämän pyrintöänsä, jota tähän asti oli
vain hämärästi aavistanut. Kun poika lausuu kysymyksen: "kuka minä
olen ja mikä minusta pitää tuleman?" silloin on siihen vastatessa
suuri varovaisuus tarpeen. Jokainen vastauksen sana voi näet vaikuttaa
lapsen tai nuorukaisen vastaiseen elämään ihan samalla tavalla, kuin
taiteilijan jok'ainoa sormen painallus tekee merkin savipataan, hänen
sitä muodostellessaan kuvaksi.

"Jopa aavistan, poikaseni, että minun on taisteltava tosi vihollista
eikä luulokuvaa vastaan", sanoi äiti, hyväilevästi silittäen
nuorukaisen poskea. "Jos Messala on se vihollinen, niin älä salaa
minulta mitään. Kerro minulle koko teidän keskustelunne."



V LUKU.

Israelilainen äiti.


Nuorukainen kertoi tarkkaan keskustelunsa Messalan kanssa ja erittäin
huomautti sitä halveksimista, jota tämä oli osoittanut puhuessaan
juutalaisista, heidän tavoistansa ja ahtaasta kansakunnallisesta
asemastaan.

Tahtomatta keskeyttää kertomusta, äiti kuunteli tarkkaan ja siten
tajusi selvästi pojan tilan. Judah oli mennyt torin varrella olevasta
palatsista etsimään lapsuuden-aikaista ystävää ja luullut tapaavansa
hänet samallaisena, kuin hän oli ollut muutamia vuosia sitte, mutta
löysikin miehen, joka, viitsimättä leikiten ja entisiä iloisia
lapsuuden päiviä muistellen uudistaa ystävyyttä, uneksi vain kunniaa,
rikkautta ja valtaa. Tietämättä entisen ystävänsä sanain vaikutusta
oli hän palannut kotiin, ylpeys loukattuna ja hänen ikäisillänsä niin
helposti syttyvä kunnianhimo viritettynä. Äidin valpas silmä sen
huomasi, ja kun hän ei tiennyt, mihin tuo taipumus saattaisi vast'edes
johtaa, heräsi hänessä juutalaisuus täyteen voimaansa. Ajatteleppa,
jos nuo ajatukset houkuttelisivat hänet luopumaan isäinsä uskonnosta!
Hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut kauheinta, mitä koskaan voisi
tapahtua. Hän voi keksiä ainoastaan yhden keinon sitä estääksensä.
Hänen luonnollinen sielunvoimansa ja hellä äidinrakkautensa yhdessä
vaikuttivat, että hänen sanansa saivat miehevää vakavuutta ja välistä
runollista lämpöäkin.

"Poikani", hän alkoi, "ei koskaan ole ollut kansakuntaa, joka ei olisi
katsonut itseään ainakin tasa-arvoiseksi muiden kanssa, eikä yhtään
suurta kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään etevämmäksi muita.
Kun roomalainen halveksivasti hymyillen katselee Israelia, tekee
hän vain saman tyhmyyden kuin ennen egyptiläiset, assyrialaiset ja
makedonialaiset; mutta kun hänen ylpeä naurunsa kohtaa Herraa, niin
loppu tulee siitä aina sama."

Hänen äänensä muuttui voimakkaammaksi.

"Ei ole mitään lakia, joka määräisi kansakuntain vallalle eri
asteet, ja sen tähden on sellainen etevyyden vaatimus turhuutta
ja taisteleminen siitä narrin työtä. Jokaisella kansalla on
nousuaikansa, ja se sammuu joko itsestään taikka toisen kautta, joka
anastaa sen vallan, asettuu sen sijalle ja piirtää uusia nimiä sen
muistomerkkeihin. Sellainen on historiallisen kehityksen juoksu. Jos
minua vaadittaisiin yksinkertaisimmalla tavalla esittämään Jumalaa
ja ihmiskuntaa, niin piirtäisin suoran viivan ja ympyrän. Viivasta
sanoisin: tämä on Jumala, sillä hän yksistään liikkuu suoraan eteen
päin; ja ympyrästä sanoisin: tämä on ihmiskunta, sillä sen edistys
on ympyrän kaltainen. En sano, ett'ei kansakuntain kehityksessä ole
erilaisuutta; päin vastoin ei edes kahtakaan ole yhdenlaista. Mutta
sinä erilaisuutena ei ole, kuten moni sanoo, ympyrän avaruus, vaan
Jumalan läheisyys. Etevin on se, joka on häntä lähimpänä."

"Tähän pysähtyminen, poikani, olisi sama kuin luopuminen aineesta,
josta aloimme puhua, ja sen tähden jatkamme. On merkkejä, joiden
mukaan voidaan mitata, miten lähellä Jumalaa kukin kansakunta on
kiertokulussansa. Niiden merkkien mukaan verratkaamme nyt hebrealaisia
ja roomalaisia toisiinsa. Yksinkertaisin tuntomerkki on kansain
jokapäiväinen elämä. Siitä minä vain huomautan erästä kohtaa: Israel
on muutamina aikoina unhottanut Jehovan, Rooma ei ole häntä koskaan
tuntenutkaan; sitenpä ei tässä voi tapahtua mitään vertausta. Jos
ymmärsin puheesi oikein, niin entinen ystäväsi on sanonut, ettei
meillä ole ollut yhtään runoilijoita, sotilaita eikä taiteilijoita.
Minun mielestäni hän sillä tarkoitti, ett'ei meillä yleensä ole ollut
suuria miehiä ollenkaan. Tässä on selitys tarpeen jo ihan alussa,
käsittääksemme oikein sellaista syytöstä. Suuri mies, poikani, on se,
jonka elämästä näkyy, että Herra siunaa hänen pyrintöjänsä, vaikk'ei
hän olekaan häntä erityisesti kutsunut. Muuan persialainen valittiin
rankasemaan meidän esi-isäimme uskottomuutta, ja hän vei heidät
vankeuteen. Toinen persialainen valittiin palauttamaan Israelin lapsia
pyhään maahan. Suurempi näitä molempia oli makedonialainen, joka kosti
Judean ja temppelin hävityksen. Näiden miesten erityisenä etevyytenä
oli se, että kullakin heistä oli määrätyt jumalalliset tehtävät
suoritettavana. Että he olivat pakanoita, ei ollenkaan vähennä heidän
kunniatansa. Älä unhota tätä kohtaa minun jatkaessani puhelua."

"Yleensä vallitsee ajatus, että sota on miehen jaloin ammatti ja
että ylevin suuruus on tappotanteren hedelmä. Älä sinä pety, vaikka
maailma hyväksyykin tuon mielipiteen. Että meidän täytyy kunnioittaa
jotakin, on laki, joka pysyy voimassa niin kauan, kuin meillä on
käsityskykyä. Barbarin rukous on pelkäävän sydämmen huokaus; sillä
valta ja voima ovat ainoat jumalalliset ominaisuudet, jotka hän
voi selvästi käsittää, ja siitä johtuu hänen uskonsa sankareihin
ja puolijumaliin. Mitä Jupiter oli muuta kuin roomalainen sankari?
Kreikkalaisille on suureksi kunniaksi, että he ensinnä kaikista muista
asettivat järjen korkeammaksi voimaa. Atenassa kunnioitettiin puhujaa
ja filosofia enemmän kuin sotilasta; ne, jotka voittivat kilpajuoksussa
ja kilpa-ajoissa Olympian leikeissä, ovat edelleenkin kilpakentän
sankareina; mutta paras runoilija koristetaan lakastumattomalla
laakeriseppeleellä. Erään runoilijan syntymäpaikan arvosta riiteli
seitsemän kaupunkia. Mutta oliko kreikkalainen ensimmäinen luopumassa
pakanallisesta jumalanpalveluksesta. Ei, poikani; se kunnia on meidän.
Meidän isämme asettivat raakain jumalain sijaan Jumalan; meidän
uskonnossamme on orjallisten pelon ilmausten sijassa hosianna ja virren
veisuu. Hebrealaisten ja kreikkalaisten tehtävä oli viedä ihmiskuntaa
eteen ja ylös päin. Mutta voi! maan mahtavat katsovat sotaa ijäisesti
välttämättömäksi. Sen tähden roomalainen asettaa Jumalan ja järjen
sijaan maailman valtaistuimelle keisarinsa ja tekee hänet yksinään
suuruudeksi, sulkien siitä arvosta pois kaiken muun."

"Kreikkalaisten vallan aika oli hengen kukoistusaika. Minkä joukon
ajattelijoita se antoi ihmiskunnalle vastalahjaksi vapaudesta,
jota järki silloin nautti! Niin suuren täydellisyyden he silloin
saavuttivat, että ylpeän roomalaisenkin täytyy alentua oppimaan
sieltä kaikki paitsi aseiden käyttöä. Kreikkalainen on nyt esikuvana
puhujalle, joka esiintyy Rooman Forumilla; jokaisesta roomalaisesta
laulusta kaikuu kreikkalainen rytmi korvaasi. Jos roomalainen lausuu
viisaita sananlaskuja, ryhtyy selittämään filosofiaa tai luonnon
salaisuuksia, niin hän joko jäljentää taikka on itse ollut oppilaana
jossakin koulussa, jonka helleniläinen on perustanut. Ainoastaan
sota-asioissa on Roomalla alkuperäisyyden ja etevämmyyden oikeus.
Roomalaiset miekkailu- ja näyttelyleikit ovat Kreikassa keksityt,
vaikka ne Roomassa saastutettiin verellä, tyydyttääkseen roistoväen
julmuutta. Rooman uskonnossa, jos se edes ansaitseekaan sitä nimeä, on
sekaisin kaikkien muiden kansain tapoja ja oppeja; sen kunnioitetuimmat
jumalat ovat kotoisin Olymposta, yksinpä Marskin ja siten myöskin itse
Jupiter. Kaikista kansoista on siis Israel ainoa, joka voi kiistellä
etevämmyydestä ja taistella voiton palmusta Kreikan kanssa."

"Roomalaisen itserakkaus on kuitenkin niin sokea, että hän pukeutuu
rikkomattomaan rautapanssariin kaikkein muiden kansakuntain etevyyttä
vastaan. Voi niitä häpeällisiä ryöväreitä! Maa vapisee heidän jalkainsa
alla, kuin luuvan pohja, jota varstoilla tömistetään. Me olemme
saaneet kokea samaa kuin muutkin kansakunnat; voi, että minun täytyy
se sinulle sanoa, oma poikani! He ovat anastaneet meidän korkeimmat
ja pyhimmät paikkamme, eikä kukaan voi sanoa, milloin ja miten
löytyisi rajaa heidän kopeudelleen. Mutta kuitenkin ole vakuutettu,
sotkekoot he jalkoihinsa Judean, kuin vasara murskaa mantelin, ja
nielkööt Jerusalemin, joka on sen voima ja suloisuus, niin Israelin
lasten kunnia on kuitenkin pysyvä kirkkaana kuin taivaan tähti, johon
häpeemättömät kädet eivät ulotu, sillä Israelin lasten historia
on Jumalan oma historia. Hän kirjoitti sen heidän käsillään, hän
puhui heidän suullaan ja ilmoitti itsensä kaikessa siinä hyvässä,
mitä he toimittivat, vähimmässäkin. Hän oleskeli heidän kanssansa
lain säätäjänä Sinailla, oppaana erämaissa, johtajana taisteluissa,
kuninkaana ja hallitsijana. Tuon tuostakin hän veti syrjään esiripun,
joka kätkee hänet ihmissilmiltä, ja puhui heille kuin vertainen,
opettaen heille, mikä on oikein, mikä on tie autuuteen ja miten
heidän tuli elää, ja vahvisti kaikkivaltiailla lupauksillaan liiton
ijankaikkisiksi ajoiksi. Onko mahdollista poikani, ett'eivät ne, joiden
kanssa hän siten seurusteli, olisi oppineet häneltä mitään, ett'eivät
heidän luonnolliset inhimilliset ominaisuutensa olisi saaneet mitään
vaikutusta jumalallisista ominaisuuksista, ett'ei heidän luonnollisessa
nerossaan vielä vuosisatainkin kuluttua olisi enää jälellä mitään
taivaan heijastusta?"

Hetkisen oli viuhkan humina ainoana äänenä kesähuoneessa katolla. Sitte
vaimo jatkoi:

"Jos taide rajoitetaan ainoastaan maalaus- ja kuvanveisto-taiteihin,
no, silloin on totta, ett'ei Israelissa ole ollut taiteilijoita."

Se myönnytys lausuttiin vähän vastenmielisesti, sillä meidän
tulee muistaa, että vaimo oli saddusealainen, jonka usko, vastoin
farisealaisten uskoa, salli rakastaa kaunista missä muodossa hyvänsä ja
katsomatta, miten se oli saanut alkunsa.

"Jos kuitenkin meille tehdään oikeutta", jatkoi hän, "niin pitää
muistaa, että meidän käsiemme taiteellisuus hillittiin kiellolla:
'Älä tee itselles kuvaa eikä minkään muotoa', jonka kiellon Soferim
mielivaltaisesti ulotti laajemmaksi sen omaa tarkoitusta ja aikaa!
Muistettava on myöskin, että kauan ennen kuin Daidalos Attikassa
puusta veistetyillä kuvapatsaillaan niin kehitteli veistotaiteen, että
Korinton ja Aiginan taidekoulut ynnä niiden viimeiset tulokset Poikile
ja Kapitolium tulivat mahdollisiksi, kauan ennen Daidaloa, sanon minä,
oli kaksi israelilaista, Bezaleel ja Aholiab, rakentanut ensimmäisen
liitonarkin ja kerubit, jotka sitä suojelivat siivillään. Ne olivat
kullasta eikä taltalla tehdyt, ja muodoltaan ne olivat inhimillisen
ja jumalallisen olennon kuvat. 'Niiden kerubein pitää hajoittaman
siipensä, niin että he peittävät armoistuimen, ja heidän kasvonsa pitää
oleman toinen toisensa puoleen ja katsoman armoistuimen päälle.' Kuka
voi väittää, ett'eivät ne olisi olleet kauniit eivätkä ensimmäiset
laatuansa?"

"Jo nyt käsitän, miksi kreikkalaiset ovat tulleet meitä etevämmiksi",
sanoi Judah vilkkaasti ja asiaan kiintyneenä. "Ja liitonarkki! kirotut
olkoot babylonialaiset, jotka sen hävittivät!"

"Ei, Judah, ei sitä hävitetty, se joutui vain hukkaan, mutta kätkettiin
salaiseen kallioluolaan. Shammai ja Hillel sanovat, että se kerran
Herralle otollisena päivänä löydetään ja asetetaan paikalleen, ja
silloin Israel kuten muinoin tanssii ja laulaa Herran edessä. Ja ne,
jotka silloin katselevat kerubeja, vaikka he ennen olisivat nähneetkin
elefantinluusta veistetyn Minervan kasvot, he kuitenkin heti ovat
valmiit suutelemaan juutalaisen käsiä rakkaudesta hänen neroonsa,
vaikka se on ollutkin nukuksissa vuosituhansia."

Innossaan oli äiti ruvennut puhumaan melkein saarnaäänellä, mutta oli
nyt vähän aikaa vaiti ennen kuin ryhtyi jälleen jatkamaan.

"Sinä olet niin hyvä, äiti", sanoi Judah kiitollisesti, "enkä minä
koskaan väsy sitä tunnustamasta. Hillel ja Shammai eivät olisi voineet
puhua paremmin. Nyt minä taas tunnen itseni Israelin oikeaksi pojaksi."

"lmartelija!" sanoi äiti, "tiedäthän sinä, että minä vain kerron, mitä
kerran kuulin Hillelin sanovan, kun hän minun läsnä ollessani kiisteli
erään roomalaisen viisastelijan kanssa."

"Olkoonpa niinkin, mutta esityksen lämpö on sinun omasi."

Äiti tuli jälleen vakavaksi.

"Mihin pysähdyinkään? Niin, lausuin, että meidän hebrealaiset
esi-isämme voivat syystä kyllä sanoa itseään ensimmäisiksi
kuvanveistäjiksi. Kuvanveistotaide ei kuitenkaan ole ainoa taide,
eikä taide yksinään ole ainoa jalous. Minä ajattelen kunkin
vuosisadan suuret miehet koottuina yhteen, niin että heitä ainoastaan
kansallisuutensa erottaa: tässä indialainen, tuossa assyrialainen,
tuolla egyptiläinen, mitenkä he torvien soidessa liehuvin lipuin
marssivat maailman näyttämölle, lukemattomia sukukuntia oikealla ja
vasemmalla kunnioittavina katsojina. Kun he siten rientävät eteen
päin, ajattelen kreikkalaista, ja hän sanoo: 'Kas, helleniläinen
se on tienraivaaja'. Roomalainen vuorostaan vastaa: 'Vaiti, mikä
oli teidän paikkanne, se on nyt meidän. Me olemme jättäneet teidät
jälkeemme kuin tomun, jota olemme tallanneet'. Ja koko ajan, etäälle
ehtineestä etujoukosta marssiriviin asti yhtä hyvin kuin etäisimpään
tulevaisuuteenkin saakka, loistaa valo -- ilmestyksen valo --
josta nuo kiistelijät eivät mitään muuta tiedä, kuin että se heitä
ijankaikkisesti johtaa. Ja kutka ovat sen säilyttäjinä ell'eivät
juutalaiset. Eikö sydän syki tätä ajatellessa! Kolminkertaisesti
autuaat, te meidän isämme, te Jumalan palvelijat ja liiton valitut!
Te olette ihmiskunnan johtajat, sekä elävien että kuolleiden! Siellä
on sinun paikkasi, Judah, ja vaikkapa joka roomalainen olisi Caesar,
totisesti et sinä kadota sitä!"

Judah oli hyvin liikutettu.

"Jatka, äiti", pyysi hän, "sinähän soitat minulle voittolaulun säveltä.
Minä vain odotan Mirjamia ja naisia, jotka seuraavat häntä laulaen ja
tanssien."

Äiti ymmärsi pojan tunteet ja koetti nopealla ajatusten käänteellä
panna puheesensa niin paljon viehätystä kuin mahdollista.

"No hyvä, poikani! Jos voit kuulla profetissan voittoriemun, niin
voitpa myöskin, mitä juuri aioin sinulta pyytää: käytä kuvausvoimaasi
ja asetu minun kanssani ikäänkuin tien varrelle katselemaan, kun
Israelin valitut marssivat ohitse suuren joukon etupäässä. Katso, jo
ne tulevat. Ensinnä patriarkat, heidän jälkeensä sukukuntain isät.
Olen melkein kuulevinani kamelien kellot ja laumojen ammunnan ja
määkimisen. Kuka on tuo mies, joka yksinään vaeltaa keskellä joukkoa?
Se on ukko, mutta hänen silmänsä ei vielä ole himmeä, eikä hänen
voimansa rauennut. Hän näki Jehovan kasvoista kasvoihin. Hän on
sotilas, runoilija, lainsäätäjä ja profeetta. Hänen suuruutensa on
kuin aamu-aurinko, jonka valovirta hukuttaa kaikki muut valot, myöskin
suurimman ja jaloimman kaikista caesareista. Sitte tuomarit. Heidän
jälkeensä kuninkaat: Jessen poika, sotasankari ja kuolemattomain
virsien kirjoittaja; hänen poikansa, viisain ja rikkain kuninkaista,
joka teki erämaat asuttaviksi eikä rakennellessaan kaupunkeja autioihin
seutuihin unhottanut Jerusalemia, jonka Herra valitsi maalliseksi
olinpaikakseen. Kumarra syvempään, poikani; ne, jotka nyt tulevat, ovat
ensimmäiset ja viimeiset laatuansa. Heidän kasvonsa ovat käännetyt
taivasta kohti, ikään kuin he kuulisivat pilvistä äänen. Heidän
elämänsä oli täynnä huolia; heidän vaatteissaan oli luolain ja haudan
hajua. Kuuntele erästä vaimoa heidän joukossaan: 'Ylistä Herraa, sillä
hän on kunnian voittanut!' Kumarru tomuun heidän edessänsä! He olivat
Jumalan julistajat, hänen palvelijansa, heille oli taivas avoinna ja
myöskin tulevaisuus. Mitä he näkivät, sen he kirjoittivat muistiin
ja jättivät ennustuksensa toteutumaan aikanaan. Kuninkaat kalpenivat
kun he astuivat heidän eteensä; kansat vapisivat heidän äänensä
kaiusta. Luonnon alkuaineet olivat heille alammaiset. Heidän käsissään
oli maiden ja kansain siunaus ja kirous. Kas tuossa Elias ja hänen
palvelijansa Elisa! Tuossa Hilkiaan vakava poika ja ennustaja Kebarin
rannoilta! Tuossa kolme juutalaisnuorukaista, jotka kieltäytyivät
palvelemasta Babylonin epäjumalaa. Ja viimeksi oi poikani, suutele
tomua uudelleen -- hurskas poika, joka maailmalle ennusti Messiaan
tulon!"

Tämän esitelmän osan aikana oli viuhka ollut vilkkaassa liikkeessä. Se
pysähtyi nyt ja vaimon ääni muuttui matalammaksi.

"Olet väsyksissä", hän sanoi.

"En, äiti, mutta minä kuuntelin uutta Israelin ylistyslaulua."

Äiti ei unhottanut tarkoitustansa eikä ollut kuulevinaan pojan
imartelua.

"Olen niin kirkkaassa valossa kuin mahdollista esittänyt sinulle suuret
miehemme, patriarkat, lainsäätäjät, sotilaat, runoilijat ja profeetat.
Katselkaamme nyt, mitä Roomalla on mainiota. Aseta Mooseen rinnalle
Caesar, Davidin rinnalle Tarkvinius, vertaa Sullaa Makkabeihin,
paraimpia konsuleja meidän tuomareihimme, Augustusta Salomoon, niin
siihenpä kaikki vertailu loppuukin. Mutta entä meidän profeetat sitte,
jaloimmat kaikista jaloista miehistä!"

Hän hymyili halveksivasti.

"Maltahan vielä. Ajattelin tietäjää, joka varoitti Cajus Juliusta
maaliskuun 15 päivästä, ja kuvittelin, mitenkä se viisas mies kanan
sisuksista etsiskeli onnettomuuden merkkejä, joita hänen hallitsijansa
kokonaan ylenkatsoi. Käännä siitä taulusta katseesi Eliaasen, joka
istuu mäellä Samariaan vievän tien varrella, ympärillänsä päämiesten ja
heidän soturiensa höyryävät ruumiit, ja varoitti Ahabin poikaa Jumalan
vihasta. Viimeksi, poikani, kuinka voimme verrata Jupiteria ja Jehovaa,
ell'ei sellainen vertaaminen ole vallan jumalaton teko, mitenkä heitä
voimme muuten verrata kuin sen mukaan, mitä heidän palvelijansa ovat
tehneet heidän nimessään? Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee,
poikani..."

Viime sanat äiti lausui hitaasti ja vapisevalla äänellä.

"Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani, niin palvele Herraa,
Israelin Jumalaa, äläkä Roomaa! Abrahamin pojalla on vain yksi kunnia:
vaeltaminen Herran tiellä, ja sillä voidaan saavuttaa paljo kunniaa."

"Pitääkö minun sitte ruveta sotilaaksi?" kysyi Judah.

"Miksikä ei? Eikö Moosesta sanottu Jumalan sotamieheksi?"

Taaskin kesti äänettömyyttä kauan huoneessa.

"Minun suostumukseni saat", sanoi äiti viimein, "jos vain palvelet
Herraa etkä keisaria."

Judah tyytyi siihen ehtoon ja vaipui sitte vähitellen uneen. Äiti
nousi, työnsi tyynyn hänen päänsä alle, levitti ison huivin hänen
päällensä, suuteli häntä hellästi ja poistui huoneesta.



VI LUKU.

Onnettomuus.


Hyvän ihmisen, samoinkuin kehnonkin, täytyy kuolla; mutta uskontomme
opetuksen mukaan me sanomme: "Ei se mitään tee, hän avaa silmänsä
taivaassa". Se on jotenkin samallaista kuin elämässä herääminen
terveellisestä unesta onnellisen päivän kokemuksiin.

Judahin herätessä oli aurinko jo ylennyt kauas vuorista. Kyyhkyset
lentelivät joukottain ja täyttivät ilmaa valkoisten siipiensä
välkkeellä. Kaakon puolella kiilsivät temppelin kullatut harjat sinistä
aamutaivasta vasten. Mutta niitä tuttuja esineitä hän katsahti vain
pikimmältään. Sohvan reunalla, hänen vieressään, istui tuskin vielä
viisitoista vuotinen tyttö, hiljaa näppäillen sylissään olevan kitaran
kieliä. Judah kääntyi vuoteellaan ja kuunteli mielihyvällä kaunista
ääntä.

Laulun loputtua tyttö siirsi soiton pois ja odotteli, kädet ristissä
sylissään, että Judah puhuttelisi häntä. Koska lukijan on välttämätöntä
saada tarkempi selko perheestä, johon olemme hänet saattaneet, ryhdymme
tässä sitä paremmin kuvaamaan.

Herodeen kuollessa jäi monta henkilöä, jotka olivat hänen suosionsa
avulla rikastuneet ja päässeet ylhäisiin valtionvirkoihin. Jos
jollakulla jonkin sukukunnan, varsinkin Judan suvun perillisellä, oli
sellainen rikkaus, katsottiin sitä onnellista Jerusalemin ruhtinaaksi.
Se arvo tuotti hänelle hänen köyhempien maanmiestensä kunnioituksen
ja vielä suuremmassa määrässä pakanain, joiden kanssa hän joutui
asioimisiin tai muihin tekemisiin. Näistä rikkaista ei kukaan ollut
yksityisessä eikä julkisessa elämässä saavuttanut suurempaa arvoa kuin
Judahin isä. Unhottamatta kansallisuuttansa oli hän pysynyt kuninkaalle
uskollisena ja osoittanut sitä sekä kotona että ulkomailla. Moni tärkeä
luottamustoimi oli vienyt häntä Roomaan, jossa hänen käytöksensä ja
esiintymisensä olivat herättäneet keisari Augustuksen huomiota niin,
että keisari ilmeisesti koetti saada häntä ystäväkseen. Hänen kotonaan
oli siis monta lahjaa, jotka olisivat voineet tehdä kuninkaatkin
kateellisiksi, -- purppurapukuja, elefantinluisia tuoleja, kultaisia
juoma-astioita --, jotka olivat sitäkin arvokkaampia kun keisari
itse oli ne lahjoittanut. Sellaisen miehen täytyi olla rikas, mutta
Hurin rikkaus ei johtunut yksinomaan kuninkaan anteliaisuudesta.
Hänestä oli mikä laki hyvänsä tervetullut, kun se vain velvoitti häntä
toimeliaisuuteen, ja huolimatta kokonaan kiintyä yhteen toimialaan
hän puuhasi useammilla. Paljo paimenia, jotka kaitsivat laumojansa
tasangoilla ja kukkuloilla kaukanakin, vanhalla Libanonilla saakka,
sanoivat häntä herraksensa; hän perusti kauppaliikkeitä sekä
meri- että maakaupunkeihin; hänen laivansa toivat hopeaa Espanjasta,
jonka kaivokset olivat rikkaimmat silloin tunnetuista, ja hänen
karavaninsa palasivat kahdesti vuoteen etäisestä idästä, tuoden
kantamuksensa silkkiä ja maustimia. Hän noudatti tarkkaan juutalaista
lakia ja kansansa tapoja, oli hyvin tutustunut pyhiin kirjoihin ja kävi
säännöllisesti temppelissä ja synagogassa; lainoppineita, varsinkin
Hilleliä, hän kunnioitti melkein jumaloiden. Muuten hän ei suinkaan
ollut ahdasmielinen. Hänen vierasvarainen talonsa oli aina avoinna
vieraille, olivatpa ne mistä kansakunnasta hyvänsä; fariseukset
syyttivät hänen monesti kutsuneen pöytäänsä samarialaisiakin. Jos hän
olisi ollut pakana ja elänyt Herodes Attikuksen aikana, olisi hän voinut
esiintyä hänen kilpaveljenään. Hän hukkui voimakkaimmassa miehuudessaan
noin kymmenen vuotta ennen tätä kertomuksemme aikaa eräällä
merimatkalla, koko Judean suruksi ja kaipaukseksi. Olemme jo tutustuneet
kahteen perheen jäseneen, hänen leskeensä ja poikaansa, ja nyt viimeksi
talon ainoaan tyttäreen, joka äsken lauloi veljensä vuoteen vieressä.

Yht'aikaa katsellessa sisaruksia ei voinut olla huomaamatta, miten
toistensa kaltaiset he olivat. Tirzalla oli myöskin veljen säännölliset
piirteet ja sama juutalainen tyyppi, mutta sitä hänessä kirkasti
lapsellinen viattomuus, joka näkyi koko hänen olennostaan. Kodin
teeskentelemätön vapaus ja luottavainen rakkaus riittivät puolustamaan
hänen vapaata pukuansa. Yllä oli hänellä villamekko, joka oli kiinni
oikealla olkapäällä ja verhosi rinnan ja selän, mutta jätti käsivarret
kokonaan paljaiksi. Vyö hänen vyötäsillään osoitti, mistä hame alkoi.
Päässä oli hänellä silkkimyssy, värjätty Tyron purppuralla; sen
yllä oli runsaasti koruommeltu huivi samasta kankaasta, valuva alas
ohuina laskoksina, niin että se jätti pään muodon näkyviin, sitä
suurentamatta. Sormissa ja korvissa oli kultarenkaita sekä käsivarsissa
ja nilkoissa helmillä ja vitjoilla koristettuja kultanauhoja. Silmien
kulmat ja sormien päät olivat värjätyt henna värillä. Tukka ulottui
kahtena pitkänä palmikkona alas pitkin selkää, ja irtonainen kutri
lepäsi kummallakin poskella korvan kohdalla. Suloutta, hienoutta ja
kauneutta hänellä kieltämättä oli.

"Hyvin kaunis, Tirza; oikein mainio!" sanoi Judah vilkkaasti.

"Mikä? lauluko?" kysyi sisar veitikkamaisesti.

"Sekä laulu että laulaja! Siinä oli kreikkalainen kaiku. Mistä sinä sen
olet saanut?"

"Etkö muista kreikkalaista, joka viime kuussa lauloi teatterissa?
Sanotaan hänen ennen olleen Herodeen ja hänen sisarensa Salomen
hovissa. Hän tuli esiin painiskelijain jälkeen, kun kartano vielä
tärisi suostumuksen osoituksista, mutta heti, kun ensimmäinen sävel
kajahti, oli kaikki niin hiljaa, että kuului joka sana. Häneltä minä
sanat opin."

"Mutta eikö hän laulanut kreikaksi?"

"Ja minä hebreaksi."

"Niin, ja sen tähden minä olen ylpeä pikku sisarestani. Ehkäpä sinulla
on vielä joku toinenkin yhtä kaunis laulu?"

"Oh, on minulla useampiakin, mutta en minä nyt huoli niitä koetella.
Amrah pyysi minua sanomaan, että hän kohta tuo ylös sinun aamiaisesi ja
ettei sinun tarvitse tulla alas. Hän tulee heti. Hän luuli sinun olevan
sairaana, koska sinulle on eilen tapahtunut jotakin ikävää. Sanos
minulle, mitä se oli, että voin auttaa Amrahia sinun parantamisessasi.
Hän tietää kaikki egyptiläiset parannuskeinot, mutta ne ovat niin
yksinkertaiset; toista ovat arabialaiset, jotka minä tiedän, ja ne
ovat..."

"Vielä tyhmemmät", vastasi Judah, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.

"Luuletko niin? No, enpä huoli vastustaa", ilvehti Tirza, silitellen
kädellään kaunista korvaansa. "Me emme huoli arabialaisistakaan.
Mutta tässä on jotain, paljoa parempaa ja varmempaa, tenhokalu,
jonka joku meidän perheestämme jo ammoin, minä en tiedä milloin, sai
persialaiselta velholta. Katso, kirjoitus on melkein kokonaan pois
kulunut."

Hän antoi veljelleen oman korvarenkaansa. Judah otti sen, katsahti
siihen ja nauraen antoi sen takaisin.

"Vaikka olisinkin ihan kuolemaisillani, minä en sitä sittekään
käyttäisi. Tuollaiset kapineet ovat epäjumaliset ja kielletyt
jokaiselta uskolliselta Abrahamin pojalta ja tyttäreltä. Kas tuossa,
ota se pois, mutta älä sinäkään käytä sitä enää."

"Kiellettykö!" ihmetteli Tirza. "Eipä suinkaan, sillä iso-äitimme
käytti tätä, enpä tiedäkään, kuinka monta sabattia elämässään. Se on
parantanut, en tiedä, kuinka monta henkilöä, mutta ainakin kolme. Sen
lääkevoima on myöskin tutkittu; kas, tuossa rabbinien merkki."

"Minä en luota noitakaluihin."

Tirza katsahti kummastellen ylös.

"Mitähän Amrah sanoisi?"

"Amrahin vanhemmat olivat egyptiläiset."

"Entä Gamaliel?"

"Hän sanoo, että ne ovat uskottomain ja shikemiläisten jumalattomia
keksintöjä."

Tirza katseli rengasta epäilevästi.

"Mitä minä sillä sitte teen?"

"Käytä sitä, siskoseni, koristuksenasi. Se soveltuu sinulle ja
kaunistaa sinua, vaikk'et sinä minusta sellaisia tarvitsisikaan."

Tirza pani tyytyväisenä renkaan takaisin korvaansa juuri, kun Amrah toi
tarjottimella pesuvadin, vettä ja pyyheliinan.

Kun Judah ei kuulunut fariseusten lahkoon, tapahtui peseminen tuota
pikaa. Palvelija poistui, jättäen hänen tukkansa siistimisen Tirzan
tehtäväksi. Tirza, saatuaan jonkun kiharan mieleisekseen, päästi pienen
metallipeilin, joka hänellä kaunisten juutalaistyttöjen tapaan oli
vyöllä, ja antoi sen veljelle, että hänkin saisi nähdä sisarensa työn
hedelmiä ja miten hyvin ne kaunistivat häntä. Samalla he jatkoivat
keskustelua.

"Kuulehan, Tirza, minä aion lähteä pois."

Tirza kummastuen laski kätensä vaipumaan.

"Poisko! Mihin? Milloin? Minkä tähden?"

Judah nauroi.

"Kolme kysymystä yhteen henkäykseen! Oletpa sinä aika veitikka!"

Mutta heti hän sitte jälleen muuttui vakavaksi. "Tiedäthän, että laki
käskee minun valitsemaan itselleni jonkin ammatin. Hyvä isämme antoi
minulle siinä kelvollisen esikuvan. Sinäkin halveksisit minua, jos minä
joutilaana kuluttaisin hänen uutteruutensa ja työnsä hedelmiä. Minä
lähden Roomaan."

"Sittepä lähden minäkin!"

"Sinun pitää jäädä äitisi luo. Hän kuolisi ikävään, jos me molemmat
karkaisimme pois hänen luotansa."

Nauru katosi Tirzan kasvoilta.

"Niin, kyllä sen uskon. Mutta miksi täytyy sinun lähteä? Voithan täällä
Jerusalemissakin oppia kaikki, mitä kauppias tarvitsee tietää, jos sinä
muuten sitä ammattia tarkoitat."

"Mutta minä en sitä tarkoita. Laki ei vaadi poikaa jatkamaan isänsä
ammattia."

"Miksi muuksi sinä sitte aiot?"

"Sotilaaksi!" vastasi hän vähän ylpeästi.

Kyyneliä tunkeutui esiin Tirzan silmistä.

"Sinut surmataan!"

"Jos se on Jumalan tahto; mutta eivät kaikki sotilaat kuole sodassa."

Tirza kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ikään kuin tahtoen pidättää
häntä.

"Me olemme niin onnelliset. Pysy täällä, veli!"

"Koti ei aina voi pysyä sellaisena, kuin se nyt on. Kohta sinä itsekin
lennät pois pesästä."

"En koskaan!"

Judah hymyili hänen äänensä vakavuutta.

"Kohta kyllä tulee joku ruhtinas Judan tai muusta suvusta ja vaatii
itselleen minun Tirza-siskoni. Hän vie kanssansa Tirzan auringoksi
uuteen kotiin. Mitäs silloin minusta tulee?"

Tirza vastasi vain nyyhkytyksillä.

"Sota on ammatti", jatkoi Judah levollisemmin, "ja sitä oppiakseen
täydellisesti täytyy käydä koulua, eikä ole parempaa koulua kuin Rooman
sotaleiri."

"Ethän vain rupea taistelemaan Rooman puolesta?" kysyi Tirza
hengitystään pidättäen.

"Vihaatko siis sinäkin Roomaa? Koko maailmapa on siinä kohdassa
yksimielinen. Käsitä oikein vastaukseni, Tirza, kun sanon: Minä
tahdon sotia Rooman puolesta, että se sen sijaan opettaa minua kerran
taistelemaan roomalaisia vastaan."

"Milloinkas aiot lähteä?"

Amrahin astunta pidätti veljeä vastaamasta, kuten oikeastaan aikoi.

"Hiljaa!" hän sanoi, "hänen ei pidä saada tietää minun aikomustani."

Uskollinen palvelija toi aamiaisen ja laski tarjottimen tuolille
sisarusten eteen sekä asettui, pyyheliina käsivarrella, palvelemaan
heitä. He juuri kastoivat sormiensa päät vesiastiaan, kun ulkoa kuuluva
melu veti puoleensa heidän huomionsa. He kuuntelivat, ja kadulta talon
pohjoispuolelta kuului selvään sotilasmusiikkia.

"Sotamiehiä pretoriumista!" huudahti Judah, "minun pitää nähdä ne!"

Samalla hän jo kumartui katon pohjoispuolisen tiilisen suoja-aidan
ylitse ja kiintyi niin katselemaan, mitä alhaalta näkyi, ett'ei
huomannut, mitenkä Tirza tuli hänen sivulleen ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.

Kun torni oli korkein lähiseudulla, saattoivat he kattojen ylitse nähdä
itää kohti aina korkeaan, säännöttömään Antonia-torniin asti, jonka
jo olemme kuvanneet varustusväen linnaksi ja maaherran päämajaksi.
Tuskin kymmentä jalkaa leveän kadun yli oli monessa kohden siltoja,
joko umpinaisia tai avonaisia, ja ne nyt samoin kuin läheisten talojen
katotkin alkoivat täyttyä ihmisistä, joita musiikki houkutteli ulos.
Sanoimme soittoa musiikiksi, vaikk'ei se sana olekaan aivan sopiva,
sillä kuunteleva korva erotti vain huumaavaa pauhua rämisevistä
torvista ja kimakoista "lituus"-soittimista, joita sotamiehet
mieluisimmin käyttivät. Hetkisen kuluttua joukko tuli Hurin katolla
seisovien sisarusten näkyviin. Ensinnä marssi harvoissa riveissä
kevytaseinen etujoukko, enimmäksi osaksi linko- ja jousimiehiä;
heidän jälestänsä tuli joukko raskasaseista jalkaväkeä, jolla oli
suuret kilvet ja pitkät keihäät, sen kaltaiset kuin ennen käytettiin
kahakoissa Troijan edustalla; sitte musiikki ja sen jälestä yksinään
ratsastava päämies ratsumiesten saattamana, ja viimein raskasaseinen
joukko jalkaväkeä, joka marssi tiheissä riveissä, täyttäen kadun
muurista muuriin ja näyttäen melkein lukemattomalta.

Sotamiesten voimakkaat jäsenet, kilpien tahdikas heilunta oikealta
vasemmalle, panssarinsuomusten, rintalevyjen, sääryksien ja kypäräin,
höyhentöyhtöjen, lippujen ja keihästen loisto sekä sotamiesten
säännöllinen ja tarkka ryhti tekivät Judahiin syvän vaikutuksen, jota
käy paremmin ajatella kuin kuvata. Varsinkin kaksi esinettä veti
puoleensa hänen huomiotansa. Toinen niistä oli legionan sotamerkki,
kullattu kotka, siivet ylempänä päätä. Hän tiesi sille osoitetun
jumalallista kunnioitusta, kun se oli otettu esiin olinpaikastaan
tornista. Toinen, joka hyvin kiihdytti hänen katselemis-intoaan, oli
keskellä jonoa ratsastava upseeri. Hänellä oli pää paljaana, mutta
muu ruumis täysissä varuksissa. Vasemmalla kupeella riippui lyhyt
miekka; kädessä näkyi komentosauva, paperikäärön kaltainen. Hän istui
purppurakankaalla satulassa, joka ynnä kultasuitset ja keltaiset,
leveillä rimpsuilla koristetut silkkiohjat olivat hevosen varuksina.

Judah huomasi upseerin näön jo kaukaa herättävän katsojissa harmia
ja kiukkua. He kumartuivat kauas yli suoja-aidan ja puivat nyrkkiä
hänelle. He ahdistivat häntä hurjasti huutaen ja syleksien, kun hän
ratsasti siltojen alitse. Naiset heittivät häntä sandaleillaan ja
usein niin hyvin tähdäten, että ne sattuivat kohti. Hänen jouduttuaan
lähemmäksi voitiin erottaa huutoja: "Ryöväri, tyranni, roomalainen
koira! Ismael pois! Anna meille takaisin Hannas!"

Upseerin tultua Hurin kartanon kohdalle Judah voi nähdä, ettei
hän ollut yhtä ylpeän huoleton kuin sotamiehet, mikä olikin ihan
luonnollista. Hänen muotonsa oli uhkaavainen ja synkkä, eivätkä mitään
hyvää ennustaneet nuo silmät, kun hän silloin tällöin katsahteli
vainoojiinsa. Arimmat heistä vetäytyivätkin peloissaan pois.

Nuorukainen oli kuullut ensimmäisen Caesarin ajoista asti olleen
tapana, että etevimmät sotapäälliköt, osoittaakseen arvoansa,
julkisesti esiintyessään kantoivat laakeriseppelettä päässään. Siitä
merkistä hän huomasi, että upseeri oli _Valerius Gratus, Judean äsken
nimitetty prokuraattori_.

Totta puhuaksemme herätti nuoressa juutalaisessa sääliä tämä
roomalainen, joka oli joutunut tietämättänsä alkaneen mielten kuohun
esineeksi. Hänen saavuttuaan talon kulmaan nuorukainen kumartui vielä
enemmän suoja-aidan ylitse nähdäkseen sotajoukon marssia ja nojasi
kädellään tiiliin, joka oli itsestään päässyt irti ja pitkät ajat
pysynyt huomaamatta. Käden paino riitti kokonaan irroittamaan sen, ja
se alkoi vieriä alas päin. Nuorukainen vavahti kauhusta. Hän kumartui
ottamaan putoavaa tiiliä kiinni. Se liike tuli aivan samankaltaiseksi,
kuin hän olisi tahallaan heittänyt sen. Yritys oli turha; tiili vain
sitä kiireemmin vieri alas. Hän huutaen varoitti ohi marssijoita.
Sotamiehet katsahtivat ylös, samoin myöskin mahtava mies, ja juuri
silloin sattui tiili häneen niin voimakkaasti, että hän ikään kuin
kuolleena putosi satulasta maahan.

Koko sotajoukko pysähtyi. Henkivartijat laskeutuivat ratsujensa selästä
maahan ja kiiruhtivat peittämään kilvillään päällikköänsä. Katoille
ja silloille kokoontunut ihmisjoukko, nähtyään tapauksen, luuli, että
tiili oli tahallaan heitetty, ja riemuiten tervehti nuorukaista,
joka seisoi kaikkien näkyvissä suoja-aidan vieressä, tyrmistyneenä
tapaturmasta ja peloissaan odotellen sen seurauksia.

Pahan onnen henki kiiruhti uskomattoman nopeasti katolta katolle pitkin
huoneriviä, vallaten kansan. He tarttuivat käsin suoja-aitoihin,
repivät irti tiilit ja auringon kuivaaman saven, josta katot
suurimmaksi osaksi olivat, ja alkoivat hurjasti heitellä niillä ja
muulla, mitä käteensä saivat, alhaalla seisovaa sotaväkeä. Siitä
kehittyi taistelu. Sotaan tottumus tietysti pääsi voitolle. Taistelua,
teurastusta, toisten taitoa, toisten toivottomuutta meidän ei tarvitse
tarkemmin kuvata. Palatkaamme siihen paikkaan, jossa kaiken tämän
häiriön onneton alkuunpanija seisoi.

Hän nousi suoja-aidalta, kasvot kalpeina.

"Voi Tirza, Tirza, mitenkähän meille nyt käy?"

Tyttö ei ollut huomannut tiilin putoamista eikä sen seurauksia, vaan
kuunnellut ja katsellut hurjaa melskettä, joka oli alkanut lähimmillä
katoilla. Että jotakin hirveätä tapahtui, hän kyllä käsitti, mutta ei
tiennyt, mitä eikä mistä syystä, ei myöskään aavistanut, että hän itse
tai joku hänen omaisistansa oli vaarassa.

"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä kaikki merkitsee?" hän kysyi äkisti
kauhistuen.

"Minä surmasin roomalaisen maaherran. Tiili sattui häneen."

Tirzan kasvot muuttuivat yht'äkkiä tuhan karvaisiksi, kuin olisi
näkymätön käsi riistänyt niistä kaikki ruusut. Hän tarttui sylin
veljeensä ja katsoi, sanaakaan virkkamatta, vakavasti häntä silmiin.
Veljen pelko oli siirtynyt sisareen, ja sen näkeminen teki Judahin
jälleen rohkeaksi.

"En tehnyt sitä tahallani, Tirza! Tiili putosi vahingossa!" sanoi hän
levollisemmin.

"Mitähän he aikovat tehdä meille?" kysyi Tirza hädissään.

Judah katsahti kadulla ja katoilla yhä kiihtyvää meteliä ja
tahtomattaan hänen mieleensä johtui Gratuksen uhkaava muoto. Jos hän
ei ollut kuollut, tokkopa hänen kostonhimollaan enää oli mitään rajaa?
Ja jos hän oli kuollut, mitenkähän sotamiehet vimmastuvat kansan
hyökkäyksestä? Päästäkseen vastaamasta hän kumartui vielä kerran
suoja-aidan yli juuri paraiksi näkemään, miten henkivartijat auttoivat
roomalais-päällikköä ratsunsa selkään.

"Hän elää, Tirza, hän elää! Ylistetty olkoon isäimme Jumala!"

Näin huudahtaen hän palasi, kasvot levollisempina, suoja-aidan luota ja
vastasi sisarensa kysymykseen:

"Älä pelkää, Tirza. Minä selitän, miten se tapahtui. He tietysti
muistavat, mitä hyvää isäni on tehnyt valtiolle, eivätkä suinkaan tee
meille mitään vahinkoa."

Hän saattoi sisarensa tornihuoneesen, vaan tunsi silloin allansa
katon horjuvan. Kuului selvästi, mitenkä hirsiä murrettiin pois
liitoksistansa, ja samalla kuului pihasta hämmästyksen ja tuskan
huutoja. Judah pysähtyi kuuntelemaan. Huutoja kuului uudestaan ja sitte
monen miehen astuntaa, vihaista ärjyntää ja rukoilevia ääntä sekä
kohta sen jälkeen kauheasti pelästyneiden naisten huutoja. Sotamiehet
olivat rikkoneet pohjoisen portin ja anastaneet talon. Judah kauhistui
ajatuksesta, että häntä takaa ajettiin kuin otusta. Ensi hetkenä
hän ajatteli pakoa; mutta mihin? Ainoastaan siivet olisivat voineet
pelastaa hänet. Tirza, silmät hurjina kauhusta, takertui veljensä
käsivarteen.

"Judah, mitä tämä on?"

Judah kuuli, miten palvelijat alhaalla surmattiin. Entä hänen äitinsä.
Eikö nyt juuri hänen äänensä kuulunut muiden seasta? Kooten kaiken
tahdonvoimansa, mikä enää oli jälellä, hän sanoi:

"Odota täällä, Tirza! Minä menen alas katsomaan, mitä siellä tehdään.
Kyllä minä kohta palaan."

Hänen äänensä ei ollut niin vakava, kuin hän olisi tahtonut. Tirza
hiipi lähemmäksi veljeään.

Yhä kimakammin ja selvemmin kuului äidin huuto. Se ei enää ollut
mielikuvitusta.

"Tule sinäkin, menkäämme alas."

Parveke katolta laskeutuvain rappujen alla oli täynnä sotamiehiä.
Toisia juoksenteli, miekat paljaina, huoneissa. Eräässä nurkassa oli
naisjoukko polvillaan armoa rukoilemassa. Toisella puolen taisteli,
vaatteet repaleina ja hajalla hiuksin, talon emäntä erään sotamiehen
kanssa, koettaen kaikin tavoin päästä hänestä irti, niin että mies
tarvitsi koko voimansa pitäessään häntä kiinni. Emännän huudot olivat
kimakimmat kaikista; muun metelin seasta olivat ne kuuluneet ylös
katolle asti. Yhdellä hyppäyksellä Judah pääsi ikään kuin siivillä
hänen sivullensa. "Äiti, äiti!" hän huusi. Äiti ojensi kätensä häneen
päin, mutta juuri kun Judah oli saamaisillaan niistä kiinni tarttui
joku hänen olkapäähänsä ja työnsi hänet sivulle. Samalla hän kuuli
jonkun sanovan kovalla äänellä:

"Hän se on!"

Judah katsahti ylös ja näki ... Messalan!

"Mitä, tuoko on murhamies, tuo?" sanoi pitkä mies, jolla oli yllä
komeat varukset; "vielähän tuo on lapsi."

"Totta jumaliste", vastasi Messala tavallisella nenä-äänellään, "miten
viisaasti puhuttu! Mitähän Seneca sanoisi siitä lauseesta, että ihmisen
täytyy olla vanha, ennen kuin voi vihata ja surmata? Tuossa hän on, ja
tuossa hänen äitinsä ja sisarensa. Siinä onkin koko perhe."

Rakkaudesta omaisiinsa Judah unhotti riitansa roomalaisnuorukaisen
kanssa.

"Auta heitä, Messala, entisen ystävyytemme tähden, auta heitä! Minä,
Judah, pyydän sitä sinulta."

Messala ei ollut kuulevinaan.

"Minusta ei teillä ole enää mitään hyötyä", hän sanoi upseerille.
"Ulkona kadulla on enempi tekemistä. Pois rakkaus, eläköön sota!"

Niin sanoen hän poistui. Judah ymmärsi hänen tarkoituksensa ja huusi
katkeralla mielellä taivasta kohti:

"Kun sinun kostosi aika tulee, oi Herra, valitse minut sen
toimeenpanijaksi!"

Suurella vaivalla hän sai tunkeutuneeksi upseerin luo.

"Herra, tuo vaimo on minun äitini! Säästä häntä, säästä tuota minun
sisartani! Jumala on vanhurskas, hän palkitsee laupeutta laupeudella!"

Mies näytti liikutetulta.

"Naiset torniin!" hän huusi, "mutta älkää tehkö heille mitään pahaa! Te
vastaatte heistä." Kääntyen niiden puoleen, jotka pitivät Judahia, hän
sanoi: "Hankkikaa nuoraa ja sitokaa hänen kätensä! Rangaistus odottaa
häntä."

Äiti vietiin pois. Hento Tirza, kotipuvussaan, kauhusta sanattomana,
seurasi vastustamatta vartioitaan. Judah katsahti heihin jäähyväsiksi
ja peitti sitte kasvonsa käsillään, ikään kuin tahtoen haihtumattomasti
painaa mieleensä surullisen näön. Ehkäpä hän itkikin, mutta sitä ei
kukaan nähnyt.

Ihmeellinen, käänteentekevä muutos tapahtui hänessä. Ajatteleva lukija
on nähnyt kylliksi, käsittääkseen, että Judah oli luonteeltaan lempeä
aina naisellisuuteen asti, kuten useinkin ovat ne, jotka rakastavat ja
ovat itse rakastetut. Ne elinolot, joissa hän tähän asti oli kasvanut,
eivät olleet vielä herättäneet eloon hänen luonteensa karkeampia
puolia, jos niitä ollenkaan olikaan. Hän oli välistä tuntenut
kunnianhimon oireita, mutta ne olivat olleet kuin lapsen muodottomia
unia, kun se meren rannalla katselee muhkeita ohi purjehtivia
laivoja. Mutta jos voisimme ajatella epäjumalaa, joka kykenisi
käsittämään hänelle osoitettua kunnioitusta, ja se sitte yht'äkkiä
kukistettaisiin alttariltansa, niin että se makaisi ruhjottuna
entisen ihailija-maailmansa keskellä, niin saisimme jotakuinkin
oikean käsityksen siitä, millaisiksi Ben-Hurin tunteet muodostuivat.
Eikä kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä hänen muutoksestaan, ell'ei
siksi lueta sitä, että häneltä, kun hän nosti päänsä ja ojensi
kätensä sidottaviksi, Kupidon kaari oli kadonnut suun seudusta. Sinä
silmänräpäyksenä hänen lapsuutensa haihtui ja hän muuttui mieheksi.

Torven törähdys kajahti pihasta. Sen vaiettua sotamiehet poistuivat
parvekkeelta. Moni heistä, uskaltamatta astua riviin ryöstösaalis
käsissään, heitti suuremmat esineet lattialle, niin että se joutui
kaikenlaisten tavarain peittoon. Kun Judah saapui alas, seisoivat
sotamiehet jo rivissä, ja upseeri odotteli vain viimeisen käskynsä
toimeenpanoa.

Hänen äitinsä ja sisarensa sekä koko talon väki vietiin ulos
pohjoisesta portista, jonka pirstaleet sulkivat tietä. Palvelijain
huokailu ja itku särkivät sydäntä; heistä moni olikin tässä talossa
syntynyt. Kun viimein hevosetkin ja kaikki karja ajettiin jälestä ulos,
alkoi Judah käsittää prokuraattorin koston laajuutta. Itse kartanokin
oli aiottu uhrattavaksi. Mikäli oli mahdollista panna käsky toimeen, ei
yhtään elävää olentoa pitänyt siihen jätettämän. Jos Judeassa vielä oli
ketään niin uhkarohkeata, että hän aikoi surmata roomalaista maaherraa,
niin piti Hurin ruhtinaallisen perheen kohtalon oleman hänelle
varoituksena ja suljetun talon ainiaan muistuttaman sitä.

Upseeri odotti ulkona sill'aikaa, kun sotamiesosasto kiireimmiten
korjasi särettyä porttia.

Taistelu oli kadulta melkein kokonaan lakannut. Sieltä täältä katoilta
nousevat tomupilvet osoittivat, että sitä siellä ylhäällä vielä kesti.
Sotaväki suurimmaksi osaksi seisoi lepoasennossa; sen loisto ja rivit
eivät olleet vähääkään vähenneet. Judah, kokonaan unhottaen oman
kohtalonsa, ajatteli ainoastaan vankeja, joiden joukosta hän turhaan
silmillänsä etsi äitiään ja Tirzaa.

Äkisti nousi maasta makaamasta nainen ja juoksi nopeasti takaisin
portille. Muutamat vartiat tavoittivat häntä kiinni ja alkoivat kovasti
huutaa, kun se ei onnistunut. Vaimo riensi Judahin luo ja polvilleen
laskeutuen syleili hänen jalkojansa. Hänen karkea, nyt tomuttunut,
musta tukkansa valui hunnuksi hänen silmilleen.

"Amrah, hyvä Amrah!" sanoi Judah hänelle, "Jumala sinua auttakoon; minä
en mitään voi."

Amrah ei voinut itkulta vastata.

Judah kumartui ja kuiskasi:

"Jää eloon, Amrah, äitini ja Tirzan tähden. He kyllä palaavat, ja
silloin..."

Sotamies tempasi Amrahin irti pojasta. Vaimo hypähti ylös ja syöksyi
portista tyhjään pihaan.

"Menköön!" huusi upseeri, "me sulemme portit, ja sitte hänen täytyy
kuolla nälkään."

Miehet ryhtyivät jälleen työhönsä ja siirtyivät, sen tehtyään, talon
vasemmalle sivulle. Sekin portti sulettiin, ja silloin ei mistään enää
voinut päästä Hurin palatsiin.

Sotaväki marssi viimein takaisin linnaan. Prokuraattori jäi sinne
hoitelemaan haavojansa ja määräämään vankiensa kohtaloa. Kymmenen
päivän kuluttua hän jo saattoi näyttäytyä torilla.



VII LUKU.

Vanki.


Osasto legionasotamiehiä tuli seuraavana päivänä aution palatsin luo,
sulki portit ainiaaksi, ja painoi ulkopuolelle vahasinetit, joissa oli
latinaksi kirjoitus:

_"Tämä on KEISARIN omaisuutta."_

Roomalaisten ylpeän käsityksen mukaan se voimakas ilmoitus kylliksi
riitti tarkoitukseensa, ja niin todella olikin.

Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan lähestyi dekurioni kymmenen
ratsumiehensä kanssa Jerusalemista päin Natsaretia. Natsaret oli
silloin vähäpätöinen vuorenrinteessä kyyröttävä kylä; sen ainoa katu
oli tuskin muuta kuin karjain tallaama polku. Etelän puolella oli
Esdrelon tasanko, ja lännen puoliselta kukkulalta näkyi Välimeren
ranta, Ylä-Jordanin seudut ja Hermon-vuori. Kylän alapuolella
oleva laakso ja muu ympäristö oli täynnä puutarhoja, viinimäkiä ja
laidunmaita. Palmumetsiköt tekivät seudun itämaisen näköiseksi. Huoneet
olivat säännöttömästi mikä missäkin, kaikki huonoja, nelikulmaisia,
yksikerroksisia rakennuksia, katot tasaiset ja peitetyt heleän
vihreillä viiniköynnöksillä. Kuivuus, joka oli polttanut Judean
kukkulat ruskeaksi, elottomaksi aavikoksi, loppui Galilean rajalla.

Sotamiesten lähestyessä kylää kajahti torven ääni, vaikuttaen kuin
tenhovoima asujamiin. Porteista ja ovista riensi ihmisjoukkoja kilvan
saamaan tietoja outojen vierasten tulon tarkoituksesta.

Meidän tulee muistaa, että Natsaret oli syrjässä suurelta maantieltä
ja kuului Gamalalaisen Judaan vaikutuspiiriin; siitä on helppo
ymmärtää, millä tunteilla legionasotamiehet otettiin vastaan. Mutta
kun he kaupunkiin saavuttuaan alkoivat marssia katua pitkin, silloin
huomattiin mikä heillä oli tehtävänä, ja viha ja pelko haihtuivat
uteliaisuuden tieltä. Niinpä ihmisjoukko, käsittäen sotamiesten aikovan
pysähtyä kaivolle kaupungin koilliseen kulmaan, siirtyi porteilta ja
ovilta sotamiesjonon jatkoksi.

Vanki, jota ratsumiehet vartioivat, oli tärkein uteliaisuuden esine.
Hän astui jalkaisin, paljain päin, puoli alastonna, kädet taakse
köytettyinä. Kalvosimiin sidotun nuoran toinen pää oli kiinnitetty
hevosen kaulaan. Tomu, jota nousi hevosten jaloista, verhosi häntä
keltaisen pilven tavoin. Hän hoiperteli väsyksissä eteen päin
haavoittunein jaloin.

Kaivolle saavuttua dekurioni komensi pysähtymään ja laskeutui maahan,
kuten enimmät hänen miehistäänkin. Vanki vaipui typertyneenä tomuun
tielle, pyytämättä mitään. Ilmeisesti hän oli perin uuvuksissa.
Kyläläiset, tultuaan lähemmäksi, huomasivat hänet nuoreksi pojaksi,
ja he olisivat mielellään auttaneet häntä, jos olisivat uskaltaneet.
Heidän siinä seisoessaan neuvottomina ja vesiastian kiertäessä
sotamiesten kesken kädestä käteen, näkyi mies tulevan Seforin tietä.
Eräs nainen huomasi hänet ja huudahti: "Kas, tuolla tulee kirvesmies.
Nyt saamme kuulla jotakin uutta!"

Mainitulla miehellä oli sangen kunnianarvoinen muoto. Ohuet, valkoiset
hiussuortuvat pilkistivät hänen kokoturbaninsa alta, ja vielä
valkoisempi tuuhea parta riippui karkean, harmaan nutun ryntäillä.
Hän astui hiljaa, sillä hän oli vanha, ja kantoi muutamia työkaluja:
kirvestä, sahaa ja puukkoa, jotka kaikki olivat karkeaa ja raskasta
tekoa. Hän oli nähtävästi matkustanut hyvin pitkältä lepäämättä.

Hän pysähtyi kaivolle, tarkastellen väkijoukkoa.

"Rabbi, hyvä rabbi Josef!" virkkoi muuan vaimo, juosten hänen luokseen.
"Täällä on vanki! Tule ja kysy sotamiehiltä, kuka hän on, mitä hän on
tehnyt ja mitä he aikovat tehdä hänelle."

Rabbin kasvot pysyivät värähtämättä. Hän kuitenkin katseli vankia ja
meni heti upseerin luo.

"Herran rauha olkoon sinun kanssasi!" hän sanoi hyvin arvokkaasti.

"Ja sinun kanssasi olkoot jumalat!" vastasi dekurioni.

"Oletko sinä Jerusalemista?"

"Olen."

"Teidän vankinne on nuori."

"On ijältään."

"Uskallanko kysyä, mitä hän on tehnyt."

"Hän on murhamies."

Ihmiset kummastellen toistelivat tuota sanaa, mutta rabbi Josef kyseli
edelleen.

"Onko hän Israelin poika?"

"Hän on juutalainen", vastasi roomalainen tylysti.

Ihmisten horjuva sääliväisyys palasi kahta voimakkaampana.

"Minulla ei ole selkoa teidän sukukunnistanne", jatkoi puhuja,
"mutta hänen perheensä nimen minä tiedän. Olette varmaankin kuulleet
puhuttavan Jerusalemin ruhtinaasta, jonka nimi oli Ben-Hur. Hän eli
Herodeen aikana."

"Tunsin hänet näöltä", vastasi Josef.

"No, tuo on hänen poikansa."

Kummastuksen ja säälin ilmaukset tulivat yleisiksi, ja dekurioni
kiiruhti niitä hillitsemään.

"Jerusalemin kadulla hän toissa päivänä oli vähällä surmata jalon
Gratuksen heittämällä erään palatsin katolta -- hänen isänsä, ell'en
erehdy -- tiilillä prokuraattoria päähän."

Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, ja natsarealainen katseli nuorta
Ben-Huria, kuin hän olisi ollut petoeläin.

"Tappoiko hän hänet?" kysyi rabbi.

"Ei."

"Onko hän tuomittu?"

"On kalereille koko ijäkseen."

"Herra häntä auttakoon!" huudahti Josef, kadottaen jo viimeinkin
tyyneytensä.

Nuorukainen, joka oli tullut yhdessä Josefin kanssa, mutta tähän asti
seisonut piilossa hänen takanansa, astui nyt esiin, laski kirveen pois
kädestään, astui kaivolle suuren kiven luo ja toi sieltä vesiastian.
Kaikki se tapahtui niin levollisesti, ett'ei vartia ehtinyt sitä estää,
vaikka olisi tahtonutkin, ja nuorukainen kumartui vangin puoleen ja
tarjosi hänelle juotavaa.

Käsi, joka lempeästi kosketti vangin päätä, herätti onnettoman
Judahin, ja ylös katsahtaessaan hän näki unhottamattomat kasvot,
melkein saman-ikäisen pojan kuin hän itsekin, ja niitä vaaleanruskean
tukan varjostamia kasvoja kirkasti kaksi tummansinistä silmää, jotka
yht'aikaa olivat niin suloiset ja puoleensa vetävät, niin täynnä
rakkautta ja pyhää vakavuutta, että ne olivat ihan vastustamattomat.
Judahin sielu, vaikka vähän paatunut pitkäin päivien ja öiden
kärsimyksistä ja täynnä katkeruutta kostontunteista, joita siinä oli
kytenyt koko maailmaa vastaan, suli vieraan katseesta ja pehmeni kuin
lapsen mieli. Hän nosti astian huulilleen ja joi täysin siemauksin. Ei
kumpikaan lausunut sanaakaan.

Kun Judah oli juonut kylliksensä, siirtyi nuorukaisen käsi, joka oli
sen aikaa ollut hänen olkapäällään, jälleen hänen tomuiselle tukallensa
ja pysyi siinä niin kauan, kuin tarvitaan siunauksen lukemiseen. Sitte
nuorukainen vei astian takaisin paikalleen kivelle, otti kirveensä
maasta ja asettui rabbi Josefin luo. Kaikki sekä kyläläiset että
sotamiehet seurasivat silmillään hänen tekoansa.

Siihen tapaus lähteellä päättyi. Sotamiehet, sammutettuaan oman
janonsa ja juotettuaan hevosensa, lähtivät jälleen liikkeelle. Mutta
dekurionin mieliala ei enää ollut sama kuin ennen. Hän omin käsin
nosti nuorukaisen ylös tieltä ja auttoi hänet erään sotamiehen hevosen
selkään. Natsarealaiset palasivat kotiinsa, heidän muassaan myöskin
rabbi Josef ja hänen nuori kumppaninsa.

Tämä oli Marian pojan ja Judahin ensimmäinen yhtyminen ja ensimmäinen
ero.



Kolmas kirja.


_Kleopatra_... Syyn mukainen tulee suruni määrä olla, yhtä suuri kuin
on sen aihe. -- (_Diomedes_ ilmestyy alahalla.) Mitä? Kuollutko?

_Diomedes_. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä.



I LUKU.

Kvintus Arrius.


Misenum-kaupunki, muutaman peninkulman päässä lounaiseen päin
Neapelista, on antanut nimen taipaleellekin, jolla se on. Suuri joukko
raunioita on siitä vain nyt jälellä, mutta vapahtajamme 24:nä vuonna,
johon aikaan nyt siirrämme lukijan, se oli huomattavimpia paikkoja
Italian länsirannalla; sillä Ravenna ja Misenum olivat ne kaksi
satamaa, joissa Rooman valtiolla ainiaan oli mahtavat sotalaivastot
valmiina lähtemään milloin hyvänsä vesille.

Jos huvimatkustaja olisi mainittuna vuonna tullut taipaleelle
ihastelemaan sen näköaloja, hän varmaankin olisi noussut muurille,
kääntänyt selkänsä kaupunkia kohti ja katsellut Neapelin lahtea,
joka silloin oli yhtä viehättävä kuin nytkin. Hän olisi silloin,
kuten nytkin, nähnyt verrattoman kauniin rannikon, Vesuviuksen
savuavan huipun, tummansinisen taivaan, leikittelevät aallot, Ishian
edessänsä, Kaprin vähän etäämpänä. Hänen katseensa olisi liidellyt
kauniista kuvasta toiseen ja samaa tietä takaisin etelämaisen ilman
läpi. Mutta viimein -- sillä silmä väsyy liian paljoon kauneuteen,
kuten suu liikoihin herkkuihin -- se olisi pysähtynyt tarkastamaan
näytelmää, jota nykyaikainen matkailija siellä ei näe: siinä puoli
Rooman varalaivastoa joko parhaillaan harjoittelihe taikka lepäsi
harjoituksistaan aivan hänen edessänsä. Tätä paitsi oli Misenum
kolmelle hallitsijalle erittäin sovelias yhtymäpaikka, jossa heidän
sopi hyvässä rauhassa jakaa keskenänsä "koko maailma".

Muinaiseen aikaan päästiin kaupungista muurin holviportista ulos
merelle, jonne aallonmurtaja ulottui monta stadiota laineiden keskelle.

Eräänä viileänä syyskuun aamuna häiritsi mainitun holviportin kohdalla
muurilla oleksivaa vartijaa meluava ihmisjoukko, joka tuli alas katua
pitkin. Hän katsahti siihen ja vaipui jälleen entiseen puoliuneensa.

Siinä joukossa oli kaksi- tai kolmekymmentä henkilöä, useimmat orjia,
käsissä soihdut, joista levisi hyvin vähä valoa, vaan sitä enempi
savua ja väkevää narduksen tuoksua. Heidän herransa astuivat edeltä
käsivarret toistensa kainaloissa. Toisella heistä, noin 50 vuoden
ikäisellä, oli harvalla tukallaan laakeriseppele. Huomiosta päättäen,
jota hänelle osoitettiin, hän näytti olevan jonkin juhlallisen
kunnioituksen aiheena. Kaikilla oli yllä valkoiset, leveillä
purppurareunuksilla koristetut villa-togat. Vartia oli nähnyt kylliksi.
Hän tiesi kysymättäkin heidän olevan ylhäisiä ja saattavan jotakin
ystävää laivalle läpi yön kestäneestä juhlasta. Kulkijain keskustelu
vielä enemmän vahvisti tätä otaksumaa.

"Ei, Kvintus", sanoi muuan juhlan seppelöidylle sankarille, "ei ole
oikein kohtalon riiistää sinua niin pian meidän seurastamme. Vasta
eilen sinä palasit mereltä Herkuleen pylväiltä saakka. Pitäisihän sinun
ainakin saada aikaa oppia edes astumaan kuivalla maalla."

"Kastor avita! jos miehen sopii käyttää naisten valaa", sanoi toinen
puolijuopuneen äänellä; "älkäämme valittako. Kvintus ystävämme tahtoo
vain voittaa takaisin, mitä menetti tänä yönä. Nopan heitto heiluvalla
laivan kannella ei ole samaa kuin maalla, eikö totta, Kvintus?"

"Älkäämme parjatko kohtalon jumalatarta!" neuvoi kolmas, "hän ei ole
sokea eikä huikentelevainen. Antiumin luona, jossa Arrius-ystävämme
häneltä kysyy neuvoa, hän vastaa ystävällisesti, ja merellä hän
oleskelee hänen kanssansa peräsimen luona. Tosin se jumalatar ottaa
hänet nyt pois meiltä, mutta eikö hän aina ole lahjoittanut hänelle
uutta voittoa?"

"Kreikkalaiset ne hänet pois vievät. Syyttäkäämme heitä eikä jumalia.
Kun he oppivat kauppiaiksi, unhottui heiltä sotataito."

Täll'aikaa seurue jo astui holviportista ulos aallonmurtajalle, joka
samoin kuin koko lahtikin kylpi aamuloistossa. Laineiden loiskina
tuntui vanhasta merimiehestä tutun tervehdykseltä. Hän veti ilmaa aimo
siemauksen rintaansa, ikään kuin meri-ilma olisi ollut hänestä paljoa
parempaa kuin narduksen tuoksu, ja nosti ylös kätensä.

"Minun uhrini toimitettiin Praenesten eikä Antiumin luona, ja kas!
Tuuli on lännessä. Kiitos sulle, Fortuna, äitini!" hän sanoi vakavasti.

Ystävät toistelivat hänen huudahdustansa ja orjat liehuttelivat
soihtuja.

"Hän tulee tuolla!" hän jatkoi, osoittaen aallonmurtajan toiselta
puolen lähestyvää kaleria. "Mitäpä muuta hallitsijaa merimies
tarvitsee? Onko sinun Lukretiasi viehättävämpi, Kajus?"

Hän katseli loistavin silmin laivaa, ja siitä tosiaankin kannatti
jonkun verran ylpeilläkin. Valkoinen purje oli laskoksissa maston
tyvipuolen ympärillä; airot kohosivat ja laskeutuivat, näkyivät taas
hetkisen ikään kuin siivet lentämässä ja sitte taas sukelsivat veteen
mitä tarkimmassa tahdissa.

"Jumalat sinua säästäkööt ja suojelkoot!" hän sanoi, silmät vakavasti
laivaa kohti. "He lähettävät meille sopivia tilaisuuksia. Oma vikamme
on, jos jätämme ne käyttämättä. Ja mitä kreikkalaisiin koskee,
niin unhotathan, hyvä Lentulus-ystäväni, että ne merirosvot, joita
rankaisemaan minä lähden, ovat kreikkalaisia. Voittaa heidät on
arvokkaampaa kuin saada sata voittoa Afrikassa."

"Aigeian-merellekö siis matkasi käy?"

Merimiehen katse pysyi yhä laivaan kiintyneenä.

"Mikä sulous! mikä ripeys! Lintukaan tuskin vähemmän välittää
aalloista. Katsokaas!" hän sanoi, mutta jatkoi samassa: "Anteeksi,
hyvä Lentulus, minä tosiaankin purjehdin Aigeian merelle, ja kun
lähtöni on niin lähellä, kerron myöskin, mitä varten, mutta jääköön se
kertomatta tämän etemmäksi. En tahdo, että te moittisitte duumviriä,
kun häntä ensi kerran tapaatte. Hän on ystäväni. Kreikanmaan ja
Aleksandrian välinen kauppa on tuskin pienempi kuin Aleksandrian ja
Rooman välillä. Sen puolen asujamet eivät muistaneet viettää elojuhlaa,
ja Triptolemus siitä kostoksi antoi heille sadon, jota tuskin kannatti
korjatakaan. Kauppa ainakin on kasvanut niin suureksi, ett'ei se
siedä enää päivänkään pysähdystä. Olette luultavasti kuulleet myöskin
puhuttavan Kersoneson merirosvoista, jotka piilevät Eukseinossa.
Totta, Bakkus auta, uskaliaampia ei ole kuin he! Eilen tuli sana
Roomaan, että heitä on suuri laivasto soutanut ulos Bosporoosta ja
upottanut kalerit Byzantionin ja Kalkedonin edustalta; sitte he
ovat purjehtineet Propontista pitkin ja yhä ahneempina saapuneet
Aigeianmerelle. Viljakauppiaat, joilla on laivoja Välimeren itäosissa,
ovat peloissaan. He kävivät keisarille itselleen valittamassa, ja
tänään lähtee Ravennasta satakunta kaleria ja Misenumista" -- hän
vaikeni, kiihdyttääkseen kuulijainsa uteliaisuutta ja jatkoi sitte
hiukan ylpeästi -- "yksi."

"Onnellinen Kvintus! Onnittelemme sinua."

"Etevämmyys raivaa ylennyksen tietä. Tervehdimme tulevaa duumviriä, ei
sen vähempää."

"Kvintus Arrius duumviri sointuu paremmalta kuin Kvintus Arrius
tribuni."

Jotenkin sellaiset olivat onnittelut, joita yöllisen juhlan sankarille
sateli ystäviltä.

"Minä iloitsen muiden kanssa", sanoi eräs pohmeloinen kumppani;
"mutta olenpa käytännön mies, duumvir, ja ennen, kuin saan selville,
voiko ylennys tuottaa sinulle noppain käyttötaitoa vai eikö, en voi
arvostella, tarkoittavatko jumalat sinun etuasi vai vahinkoasi
tässä ... tässä hommassa."

"Kiitos, kiitoksia sydämmestäni!" vastasi Arrius kaikille. "Jos teillä
olisi lyhdyt, sanoisin teitä augureiksi. Totta tosiaan! Minä menen
vielä pitemmälle ja näytän, miten kelpo mestarit te olette ennustamaan.
Katsokaa itse!"

Hän veti togansa laskoksesta esiin papyrus-käärön ja antoi sen ystävien
katseltavaksi, sanoen:

"Tämän minä sain pöydässä eilisiltana ... Sejanukselta."

Se nimi kaikui mahtavalta silloisten roomalaisten korvissa. Se ei
silloin vielä ollutkaan niin tahrainen, jommoiseksi se sittemmin tuli.

"Sejanukselta!" kaikki yhteen ääneen ihmettelivät ja tunkeutuivat
lukemaan ministerin kirjoitusta.

    "_Sejanus K. Caecilius Rufukselle, duumvirille. Roomasta XIX
    Kal. Sept_.

    Keisarilla on ilmoitusten johdosta hyvä ajatus tribuni Kvintus
    Arriuksesta. Varsinkin hän on kuullut hänen urhotöistään
    länsimerellä, ja hänen tahtonsa on siis, että Kvintus Arrius heti
    siirretään itäpuolelle.

    Sitä paitsi on keisarin tahto, että sinä viivyttelemättä lähetät
    sata ensi luokan kolmisoutuista niitä merirosvoja vastaan, jotka
    ovat ilmestyneet Aigeianmerelle, ja että Kvintus lähetetään sen
    laivaston päälliköksi.

    Yksityiskohdat jätetään sinun huoleksesi, hyvä Caecilius.

    Hätä on suuri, kuten näkyy sanomista, jotka tähän liitetään sinun
    ja Kvintuksen luettaviksi.

                                                 _Sejanus_."

Arrius piti hyvin vähän lukua kirjoituksen sisällyksestä. Yhä
likemmäksi lähenevä laiva veti puoleensa koko hänen huomionsa. Hän
katseli sitä innostunein silmin. Viimein hän liehutti togansa helmoja
ilmassa, ja vastaukseksi siihen merkkiin levisi tulipunainen lippu
laivassa _aplustren_ eli sen viuhkamaisen osan kohdalle, joka ulkoni
laivan perästä. Joukko merimiehiä ilmestyi aluksen laidoille ja riensi
nuoria myöten ylös _antennalle_ eli raakapuulle ja kääri purjeen
kokonaan kiinni. Keula kääntyi ja airojen liike kiihtyi, niin että
kaleri kilpahevon vauhdilla lähestyi paikkaa, jossa Arrius ystävineen
seisoi. Arrius katseli sen liikuntaa huomattavasti kirkastuvin silmin.
Kolmisoudun käänteiden nopeus ja tarkka pysyminen määrätyssä suunnassa
saivatkin luottamaan sen merikelpoisuuteen.

"Nymfien nimessä", sanoi eräs ystävistä, antaessaan takaisin
kirjekäärön, "eipä enää maksa ennustaa ystävällemme loistavaa
tulevaisuutta. Johan hän sen on saanut. Maineteoilla hän nyt
ystävyyttämme ravitsee. Mitä muuta, Kvintus, sinulle vielä kuuluu?"

"Ei mitään muuta", sanoi Arrius. "Uutiset, jotka nyt saitte kuulla,
ovat jo vanhoja Roomassa, ainakin palatsissa ja torilla. Duumviri on
varovainen. Mitä minun on tehtävä ja missä löydän laivastoni, sen hän
sanoo vasta laivalla, jossa lukittu käskykirja on minua odottamassa.
Jos kuitenkin teillä sattuu tänään olemaan joku uhripäivä, niin
rukoilkaa jumalia ystävän puolesta, joka käyttelee purjeita ja airoja
jossakin Sisilian puolella. Mutta tässä jo kaleri onkin, ihan rantaan
laskemassa", hän sanoi, kääntyen taas laivaan päin. "Sen päällystöön
olen huvitettu tutustumaan; sillä heidän kanssansa minä täst'edes
purjehdin ja taistelen. Ei ole helppo laskea rantaan tällaisella
rannikolla, niin että tässä nyt kyllä voidaan arvostella heidän
taitoansa."

"Mitä, etkö tunne kaleria ennestään?"

"En ole sitä koskaan ennen nähnyt, enkä tiedä, onko siinä yhtään
ainoata tuttua."

"Eikö se ole varomatonta?"

"Ei se mitään tee! Me merimiehet pian tutustumme. Äkilliset vaarat
tuovat meille joko ystävyyttä tai vihaa."

Kaleri, kuuluva siihen luokkaan, jota sanottiin "liburilaisiksi
laivoiksi", oli pitkä ja kapea ja nopeita liikkeitä varten tehty.
Keula oli jalomuotoinen. Vesi suihkusi kaarena ilmaan, kun se tulla
rynnisti esiin, niin että pisarat roiskuivat keulahuipun ylitse,
joka miellyttävästi kaareutuen nousi kahden miehen korkeuteen
kannesta. Keulaa koristivat raakunkuoriin puhaltelevien tritonien
eli merijumalien veistokuvat. Keulan alta ojentui eteenpäin köliin
kiinnitetty _rostrum_, terävä ja lujasti raudoitettu puukuono, jota
käytettiin murtimena taistelussa. Pitkin sivuja keulasta perään asti
oli runsaasti koristeltu rintavarus. Sen alla näkyi kolme riviä
aukkoja, joita jokaista suojeli härännahkainen kilpi, ja niissä
aukoissa liikkuivat airot, kuusikymmentä oikealla ja kuusikymmentä
vasemmalla puolella. Kaksi vahvaa köyttä, jotka juoksivat keulan läpi,
osoittivat etukannelle sijoitettujen ankkurien lukua.

Yläkannen yksinkertaisuudesta voitiin päättää, että soutajat olivat
kalerin varsinaisena laivaväestönä. Mastoa, joka seisoi vähän
keskikohdan etupuolella, pitivät pystyssä tuet etu- ja takapuolelta
sekä köydet, jotka siitä oli pingoitettu rintavaruksen sisäpuoleen.
Muilla nuorilla hoidettiin suurta nelikulmaista purjetta ja raakapuuta,
johon se oli kiinnitetty. Rintavaruksen yläpuolella näkyi kansi.

Paitsi merimiehiä, jotka olivat käärineet kokoon purjeen ja vielä
viipyivät raakapuulla, näkyi kalerin keulassa ainoastaan yksi
mies, kypärä päässä ja kilpi kädessä. Aluksen sata kaksikymmentä
tammiairoa, joita hohkakivellä hiominen ja alituinen aaltojen huuhtelu
piti valkoisina ja kiiltävinä, nousivat ja laskeutuivat kuin yhden
ainoan käden liikuttamina ja kulettivat kaleria eteenpäin nykyisten
höyrylaivain vauhdilla.

Laiva syöksyi niin nopeasti ja rohkean näköisesti satamasillan
haaraketta kohti, että sillä seisovat tribunin ystävät huolestuivat.
Yht'äkkiä keulassa seisova mies nosti kätensä merkitsevään
viittaukseen; kaikki airot nousivat, liitelivät hiukan aikaa ilmassa
ja putosivat yht'aikaa jälleen alas. Vesi kiehui ja kuohui aironlapain
ympärillä; kaleri vapisi pitkin pituuttansa ja pysähtyi ikään kuin
säikäyksestä. Taas viittaus, ja airot kohosivat uudestaan, liitelivät
ilmassa ja painuivat alas, mutta tällä kertaa oikeat airot soutivat,
vasemmat huopasivat. Kolme kertaa airot sillä tavalla nousivat ja
soutivat vastakkain; alus kääntyi kuin kepin nenässä ja hitaasti laski
kylkensä satamasillan laitaan.

Tämä liike toi näkyviin kalerin perän kaikkine koristuksineen:
tritoneja samoin kuin keulassa, suurilla korkokirjaimilla piirretty
nimi, sivulle kiinnitetty peräsin ja se lava, jolla perämies muhkeana,
täysissä sotilasvaruksissaan istui, kädet peränpitonuorissa. Hänen
päänsä päällä kaareutui korkea, kullattu aplustre, veistetty
sahalaitaisen lehden muotoon.

Kalerin kääntyessä rantaan kajahti lyhyt ja kova torven törähdys ja
merisotamiehet riensivät luukuista ylös kannelle, jokaisella oivalliset
kypärät, kiiltävät kilvet ja heittokeihäät. Sotamiehet järjestyivät
kuin taisteluun, joll'aikaa laivamiehet kiipesivät nuoria myöten
ylös raakapuulle istumaan. Upseerit ja soittajat asettuivat samoin
määrätyille paikoilleen. Kaikki se tapahtui nopeasti ilman hälinää
ja häiriötä. Kun airot koskivat satamasiltaan, pistihe pikku silta
perämiehen kannelta rantaan.

Tribuni kääntyi nyt saattajiinsa päin ja sanoi arvokkaammalla äänellä
kuin tähän asti:

"Velvollisuus odottaa, hyvät ystävät."

Hän otti seppeleen päästänsä ja antoi nopanheittäjälle.

"Ota tämä seppele, sinä noppain suosikki! Jos minä palaan, koetan
voittaa sinulta takaisin sestertioni. Jos palaan, niin palaan
voittajana; muuten en. Seppeleen saatat ripustaa huoneesesi."

Hän levitti kätensä saattajiansa kohti, ja he tulivat yksitellen
ottamaan vastaan hänen syleilyänsä.

"Jumalat olkoot kanssasi, Kvintus!" he toivottivat.

"Jääkää hyvästi!" kuului vastaus.

Kvintus viittasi kädellään orjille, jotka liehuttivat soihtujansa,
ja kääntyi sitte odottavaan laivaan. Hänen astuttuaan käyntisillalta
kaleriin helähtivät torvet soimaan ja aplustren päälle levisi _vexillum
purpureum_ eli purppuranpunainen amiralilippu.



II LUKU.

Roomalainen kaleri.


Tribuni pysähtyi perämiehen lavalle, duumvirin käskykirje avoinna
kädessään, ja puhutteli _hortatoria_ eli soutumiesten esimiestä.

"Kuinka suuri on väestösi?"

"Kaksisataa viisikymmentäkaksi soutajaa ja kymmenen varamiestä."

"Montako vaihetusta?"

"Kahdeksankymmentäneljä."

"Ja kuinka usein vaihdat?"

"Joka toinen tunti."

Tribuni mietti hetkisen.

"Se rasittaa, ja minä teen toisen työjärjestyksen, mutta en nyt. Airot
eivät saa olla jouten yöllä eikä päivällä."

Kääntyen sitte purjepäällikön puoleen hän sanoi:

"Tuuli on hyvä. Anna purjeen helpottaa airojen työtä."

Puhuteltujen poistuttua hän kääntyi ensimmäisen perämiehen puoleen,
jota sanottiin _rehtoriksi_.

"Kauanko sinä olet ollut palveluksessa?"

"Kolmekymmentäkaksi vuotta."

"Mitä meriä olet paraastaan purjehtinut?"

"Rooman ja itämaiden väliä."

"Olet juuri mies, jota tarvitsen."

Tribuni katsoi uudestaan käskykirjaan.

"Matka käy Kamponellan niemen ohitse Messinaan. Sitte lasket pitkin
Kalabrian rannan mutkaa, kunnes Melito on vasemmalla kädelläsi.
Sitte ... tunnetko tähdet, jotka vallitsevat Ionianmertä!"

"Tunnen ne hyvästikin."

"Sitte käännät Melitosta itään päin Kytereä kohti. Jos jumalat suovat,
en laske ankkuria ennen kuin Antemonan lahteen. Tehtävämme on tärkeä.
Minä luotan sinuun."

Arrius oli varovainen, hyvin varovainen. Hän oli niitä, jotka, vaikka
kyllä kantoivat rikkauksia Praenesten ja Antiumin alttareille,
kuitenkin uskoivat, että sokean jumalattaren suosio pikemmin riippui
anojan omasta arvostelukyvystä ja varovaisuudesta kuin uhreista ja
lupauksista. Hän oli istunut koko yön juhlan sankarina juoma- ja
pelipöydässä, mutta meri-ilma toi hänelle heti takaisin merimiehen
oikean mielen; hän ei tahtonut lähteä levolle ennen kuin tunsi
aluksensa. Oikea asian tuntemus estää paljon sattumuksia. Hän oli
alkanut soutajain esimiehestä, purjepäälliköstä ja perämiehestä; nyt
hän teki tuttavuutta muiden upseerien kanssa, puhutteli meriväen
päällysmiestä, ruokavarain hoitajaa, sotakoneiden johtajaa,
keittiömestaria, eli lyhyesti sanoen, tarkasti kaikki osastot. Ei
mitään jäänyt häneltä huomaamatta. Ja tarkastuksen päätyttyä hän yksin
koko siitä suuresta joukosta, joka tungeskeli ahdasten laivanseinäin
sisällä, tiesi täydellisesti kaikki, mitä oli tarpeeksi matkalle ja
mitä ehkä puuttui. Nyt, huomattuaan kaikki olevan kunnossa, oli hänellä
enää jälellä täydellinen tutustuminen yksityisiin käskyläisiinsä. Se
tehtävä oli arkaluontoisin ja vaikein, mutta hän ryhtyi sitä omalla
tavallaan suorittamaan.

Puolen päivän aikaan kaleri liiteli pitkin meren selkää Paestumin
seuduilla. Tuuli puhui vieläkin lännestä ja paisutti purjetta sen
hoitajan mielihyväksi. Vartiat olivat määrätyillä paikoillaan.
Etukannelle oli tehty alttari ja kylvetty sille suoloja ja ohrajauhoja.
Tribuni toimitti sen edessä juhlallisia rukouksia Jupiterille sekä
Neptunukselle ja muille meren jumalille, vuodatti lupauksia tehden
viiniuhria ja poltti suitsutusta. Nyt hän istui, muhkeana kuin Mars,
pääkajutassaan, paremmin tarkastelemassa väkeänsä.

Kajutta, 65 kertaa 50 jalkaa avara, oli kalerin keskiosastossa ja
sai valoa kolmesta leveästä luukusta. Kattoa kannatti pylväsrivi, ja
melkein kajutan keskipaikassa näkyi maston tyvi, täynnä kiiltäviä
sotakirveitä, keihäitä ja heittokeihäitä. Joka luukulla oli portaat
kummallakin puolen ja jonkinlainen akselilaitos, jolla ne saatettiin
vetää ylös kattoon. Ne kun nyt olivat ylhäällä, oli huone melkein kuin
nykyaikainen kajutta valokomeroineen.

Lukija helposti käsittänee, että tämä huone oli niin sanoaksemme laivan
sydän, kaikkein laivassa olijain asunto. Sitä käytettiin ruoka-,
makuu- ja harjoitushuoneena sekä lepopaikkanakin, mikäli lepoa soivat
rautaiset lait, jotka täällä elämän kytkivät ahtaimpiin rajoihin, ja
kuri, ankara kuin kuolema.

Kajutan takapäässä oli lava, pari kolme porrasta lattiasta koholla.
Sillä istui soutajain päällikkö, edessänsä kaikupöytä, johon hän
vasarallaan löi tahtia soutumiehille. Hänen oikealla puolellaan seisoi
_klepsydra_ eli vesikello näyttämässä aikaa, milloin oli miehiä
vaihdettava. Hänen yllänsä, vielä korkeammalla lavalla, jota kullatut
käsipuut ympäröitsivät, oli tribunin paikka, ja siinä vuode, pöytä ja
_katedra_ eli tyynyillä pehmitetty korkeaselkäinen nojatuoli. Nämä
huonekalut oli keisarin anteliaisuudesta voitu tehdä erittäin komeiksi.

Mukavasti istuen tuolissaan, laivan liikkeiden mukaan keinahdellen,
sotilaanviitta puoleksi heitettynä tunikan päälle ja miekka vyössä,
Arrius tarkasteli väestöänsä, joka puolestaan katseli häntä hyvin
uteliaasti ja tarkkaavasti. Kauimmin Arriuksen katse viipyi soutajissa.
Epäilemättä olisi lukijakin tehnyt samoin, mutta myötätuntoisemmin,
sillä tribuni, kuten päällikön tapa on, katseli heitä vain arvatakseen,
mitähän tulevaisuus oli sylissään tuova.

Siinä katseltavassa sinänsä oli vähä vaihtelua. Pitkin kajutan
sivuja, laivan seinissä kiinni näytti olevan kolme penkkiriviä, mutta
tarkemmin katsoessa voitiin huomata, että siinä olikin vain yksi rivi
kolmiosaisia penkkejä, joissa jokaisessa toinen osa eli jatkos oli
taempana ja ylempänä ensimmäistä ja samoin kolmas osa taempana ja
ylempänä toista. Penkit oli ylipäänsä järjestetty niin, että jokaisen
väliä oli metri, mutta viimeinen kumminkin oli tilan puutteessa niin
jaettu, että sen ylimmäinen sija oli eri paikassa, ensimmäisen penkin
alimman sijan kohdalla. Täten jäi kummankin sivun kuudellekymmenelle
soutajalle kylliksi tilaa, jos kukin vain sovitti liikkeensä kumppanien
mukaan, samoin kuin sotamiehet maalla tiheissä joukoissa marssiessaan
pysyvät tahdissa.

Alimmilla ja keskisijoilla soutajat istuivat, mutta kolmansien sijain
miehillä oli pitemmät airot ja he seisoivat. Airot, joiden kädensijat
olivat valetut täyteen lyijyä, riippuivat notkeista nahkahihnoista,
jotka päästivät ne liikkumaan ikäänkuin liidellen, mutta tämä soutu
vaati suurta taitoakin, sillä äkisti syöksyvä laine tempasi useinkin
mukaansa soutajan, joka ei ollut kyllin varoillansa, ja sysäsi
hänet päistikkaa alas istuimeltansa. Kustakin aironreiästä sai sen
vieressä istuva soutaja runsaasti raitista ilmaa. Valoa tuli ylhäältä
ristikosta, joka oli soutajain päällä rintavaruksen ja kannen välisen
käytävän lattiana. Olisipa siis monesta kohdasta soutajan elämä voinut
olla huonompikin, mutta älköön siltä luultako, että se oli millään
tavoin miellyttävä. Keskustelu oli heiltä kokonaan kielletty. Päivät
päästänsä he tekivät työtänsä sanaakaan vaihtamatta, eivätkä he työn
kestäessä edes nähneet toistensa kasvojakaan. Lyhyet loma-ajat kuluivat
nukkumiseen ja niukan ravinnon syömiseen. Ei heidän koskaan nähty
nauravan eikä kuultu laulavan. Mitäpä hyötyä onkaan ihmisellä kielestä,
jos se ainoastaan huokauksilla ja oihkamisella kertoo, että kaikki
kärsivät, ehkäpä juuri enimmän sen tähden, että kärsivät kukin ääneti
itsekseen. Näiden onnettomain elämä oli kuin hidas maanalainen joki,
joka lakkaamatta pyrkii ylös, mistä vain pääsisi.

Oi Marian poika! Oikeuden miekalla on nyt sydän, ja sinulle olkoon
kunnia siitä! Mutta siihen aikaan, josta kertomuksemme puhuu, täytyi
vankien tehdä kaikenlaista orjantyötä. Kauppa- ja sotalaivastoon
tarvittiin tuhansia. Silloin, kun Druilius saavutti ensimmäisen
merivoiton synnyinmaallensa, olivat roomalaiset itse airoja
pitelemässä, ja soutajat saivat yhtä suuren osan taistelun kunniasta
kuin merisotamiehetkin. Nämä nyt kuvaamamme soutupenkit näyttivät,
minkä muutoksen valloitusten aikakausi oli saanut aikaan, vaikka
ne samalla myöskin kuvasivat Rooman valtiotaitoa ja urhollisuutta.
Melkein kaikkien kansakuntain poikia oli siinä; enimmäkseen
sotavankeja, valittuja väkevyyden ja kestävyyden mukaan. Tuossa
istui brittiläinen, hänen edessään libyalainen ja takanaan Krimin
mies; tuolla skytialainen, gallialainen tai tebeläinen. Roomalaisia
pahantekijöitä veljellisessä sovussa gotilaisten ja longobardien,
juutalaisten, aitiopialaisten ja Meotiin raakalaisten kanssa. Tässä
istui atenalainen, tuossa Irlannista tuotu punatukkainen villi ja
tuolla sinisilmä kimbriläisjättiläinen.

Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut
ajatusten ponnistelua, ja miehet olivatkin sivistymättömiä ja raakoja.
Aironlavan veto taa päin, nosto ilmaan, sysääminen eteen päin ja uusi
lasku veteen, siinä koko temppu, ja nämä liikkeet olivat silloin
paraiten suoritetut, kun ne tapahtuivat koneellisesti. Sekin valppaus,
johon ulkona pauhaava meri soutajia pakotti, pysyi viimein vireillä
paremmin vain vaiston tavalla kuin ajattelemalla. Pitkällisestä
orjuudesta nämä miesraukat tulivat tylsiksi, kärsivällisiksi,
sieluttomiksi ja nöyriksi. Heillä oli suuret ruumiinvoimat, mutta
ymmärrys melkein ihan sammuksissa, kuitenkin toki hiukan elää
tuikkavana muutamista vanhoista kalliista muistoista. Viimein kurjuus
tuli heille tottumukseksi, ja heidän olemuksensa paatui uskomattomasti.

Tribuni istui hetkikausia mukavassa, oikealle ja vasemmalle
heilahtelevassa tuolissaan, ajatellen kaikenlaista muuta, vaan
ei suinkaan kaleriorjain kurjuutta. Heidän säännölliset ja aivan
yhtäläiset liikkeensä laivan kummallakin sivulla rupesivat katselijasta
viimein tuntumaan yksitoikkoisilta, niin että hän huvikseen alkoi
tutkia yksityisiä kasvoja. Hän teki piirustimellaan vahatauluun
muistiinpanoja joistakuista, aikoen, jos kaikki kävi hyvin,
merirosvoista valita parempia heidän sijaansa.

Hänen ei sitä varten tarvinnut piirtää muistiin orjain omia nimiä,
sillä heidät oli tuotu kalereihin kuin hautaan. Mukavuuden tähden
heidät merkittiin tavallisesti numeroilla istuinpaikkojensa mukaan.
Mahtavan miehen katse, lipuessaan kasvoista toisiin pitkin kumpaakin
sivua, pysähtyi viimein vasemman sivun 60:een numeroon, jonka
soutupaikka, kuten äsken selitimme, oli yksikseen ylhäällä ensimmäisen
penkin alimman sijan kohdalla.

Tämä kuudennenkymmenennen numeron paikka oli muutamaa jalkaa ylempänä
tribunin lavaa ja jotenkin lähellä häntä. Ristikkokannesta soutajan
pään päältä tulevassa valossa hän näkyi hyvin selvästi tribunille,
siinä seistessään soutamassa, alastomana kuten kumppanitkin, paitsi
vyötä vyöllä. Näkyipä hänessä kuitenkin monta kohtaa, jotka puhuivat
hänen puolestansa. Arrius ei ollut yksinomaan pelaaja, vaan osasi
muutakin; hän oli myöskin miehen ruumiinrakennuksen tuntija, ja
maalla hän huvikseen kävi gymnasioissa ihmettelemässä kuuluisimpia
voimistelijoita. Epäilemättä hän oli joltakin opettajalta saanut
kuulla, että voima riippuu yhtä paljon lihasten laadusta kuin
suuruudestakin ja että, päästäkseen eteväksi voimain käyttämisessä,
tarvittiin yhtä hyvin sielullista älyä kuin itse voimaakin. Kun tämä
mielipide oli tullut ikään kuin hänen keppihevosekseen, oli hän vallan
väsymätön etsiessään soveliaita henkilöitä sen vahvistukseksi.

Saatamme vakuuttaa, että tribuni täydellisyyttä etsiessään useinkin sai
aihetta pysähtyä tutkimaan, vaan harvoinpa hän sentään tutkimuksensa
päätyttyä saattoi olla täysin tyytyväinen. Niin suuresti ei ollut vielä
koskaan hänen huomionsa kiintynyt kehenkään kuin nyt tähän nuorukaiseen.

Joka aironvedon alussa näkyivät soutajan kasvot ja ruumis suoraan
sivulta tribunille, ja liike päättyi siten, että ruumis oli nojallaan
taa päin ja kädet vetivät airon tyveä likemmäksi. Tämän liikkeen sulous
ja tyyneys saattoivat ensin epäilemään ponnistusten rehellisyyttä,
mutta pian se epäilys haihtui. Miehen jäntevyys hänen työntäessään
airoa eteenpäin ja kaikki hänen liikkeensä kylliksi osoittivat suurta
voimaa ja taitoa. Nojatuolissa istuva arvostelija sai nyt tilaisuutta
voiman ja taitavuuden vertailuun, joka oli hänen uuden teoriansa ydin.

Tämän tarkastuksen aikana Arrius huomasi soutajan nuoruuden.
Tietämättä, miten vähä ikää nuorukaisella oli, hän huomasi
ainoastaan hänen pituutensa sekä hänen jäsentensä erittäin kauniin
sopusuhtaisuuden. Käsivarret ehkä olivat vähän pitkähköt, mutta
sekin moite heti raukesi, kun vain huomioon otettiin niiden valtavat
lihakset, jotka muutamissa liikkeissä paisuivat ikään kuin solmuihin
kiertyvät köydet. Joka kylkiluu näkyi rintakehästä. Mutta se laihuus
oli juuri sellainen terve ruumiin muoto, johon niin kilvan pyrittiin
taistelukouluissa. Sitä paitsi oli soutajan työtavassa jotakin
sopusuhtaisuutta, joka soveltui tribunin uusiin teorioihin ja varsinkin
kiihdytti hänen uteliaisuuttaan ja huomiotaan.

Kohta hän jo halusi nähdä miehen kasvoja. Pää oli kaunismuotoinen
ja liikkui kaulan päässä, joka oli juuresta leveä, vaan kuitenkin
erittäin taipuisa ja miellyttävä. Kasvot, syrjästä päin nähden, olivat
itämaiset, ja niissä oli tuota hienoutta, jota ainiaan on pidetty jalon
suvun ja älykkään sielun tuntomerkkinä. Tribunin osanotto tuli näistä
havainnoista yhä syvemmäksi.

"Jumalain nimessä", hän sanoi itsekseen, "tuo mies miellyttää minua.
Hänellä on paljon lupaava ulkomuoto. Tahdon ottaa tarkemman selon
hänestä."

Samassa tribuni sai nähdä, mitä toivoi. Soutaja käänsi päänsä
katselemaan häntä.

"Kas juutalainen, ja vasta poika!"

Tästä tribunin katseesta, joka niin värähtämättä tähysteli orjaa,
nuorukaisen silmät suurenivat. Veri syöksähti poskille ja airo viivähti
kädessä. Heti "hortatorin" vasara kumahti vihastuneesti pöytään.
Soutaja vavahti, käänsi kasvonsa pois inkvisitorista ja laski airon
painumaan puoliväliin alas, niin kuin olisi saanut suulliset nuhteet.
Katsahtaessansa uudestaan tribuniin hän hyvin kummastui. Tämän huulilla
leikitteli hyväntahtoinen hymy.

Tällä välin laiva laski Messinan salmeen ja samannimisen kaupungin
ohitse edelleen itää kohti, jättäen jälelleen Etnan savupylvään.

Arrius joka kerran kun palasi lavallensa kajuttaan teki yhä uudelleen
havaintojansa soutajasta ja sanoi lakkaamatta itsekseen:

"Tuolla pojalla on sielua! Juutalainen ei ole raakalainen. Minun pitää
oppia tuntemaan hänet tarkemmin."



III LUKU.

Kaleri-orja.


Neljäntenä päivänä tapaamme tämän kalerin, jonka nimi oli Astraea,
kyntämässä Ionianmeren selkää. Taivas oli kirkas ja tuuli sopiva, ikään
kuin täyttämässä jumalain tahtoa.

Koska mahdollisesti saatettiin tavata laivasto jo ennen kuin
Kytere-saaren itäisessä lahdessa, joka oli määrätty sen kokouspaikaksi,
oleksi Arrius vähän rauhattomana enimmäkseen kannella. Hän piti
tarkkaa huolta kaikesta mikä hänen laivaansa koski, ja yleensä oli
hyvin tyytyväinen. Hänen istuessaan kajutassa heiluvassa tuolissaan
kääntyivät hänen ajatuksensa lakkaamatta tuohon 60:teen soutajaan.

"Tunnetko miehen, joka juuri tuli pois tuolta sijalta?" hän viimein
kysyi hortatorilta.

Miesten vaihto tapahtui juuri parhaillaan.

"Kuudennestakymmenennestäkö?"

"Niin."

Päällysmies tarkasti terävästi soutajaa tämän astuessa laivan keulaan
päin.

"Kuten tiedät", hän vastasi, "kaleri pääsi vasta kuukausi sitte
tekijänsä kädestä, ja väestö on minulle siis vielä yhtä tuntematon kuin
laiva itsekin."

"Hän on juutalainen", huomautti Arrius ajatuksissaan.

"Jalo Kvintus olet tarkkanäköinen."

"Hän on hyvin nuori", Arrius jatkoi.

"Mutta paras soutajamme", vastasi hortator. "Olen nähnyt hänen aironsa
monesti katkeamaisillaan."

"Millainen luonne hänellä on?"

"Hän on tottelevainen; muuta en tiedä. Kerran hän pyysi minulta yhtä
asiaa."

"Mitä?"

"Että häntä käytettäisiin vuorotellen oikealla ja vasemmalla puolella."

"Mitä hän sanoi syyksi?"

"Hän sanoi niiden miesten, jotka ainiaan tekevät työtä samalla sivulla,
tulevan ruumiiltaan vinoiksi. Hän sanoi myöskin, että jolloinkulloin
saattaisi myrskyssä tai taistelussa tulla äkisti tarvis vaihtaa ja
silloin hän ei kykenisi auttamaan."

"Totta tosiaan! Ihan uusi aate. Mitä muita havaintoja olet hänestä
saanut?"

"Hän on puhtaampi kumppanejansa."

"Siinä hän on täysi roomalainen", sanoi Arrius hyväksyvästi. "Tiedätkö
mitään hänen vaiheistansa?"

"En sanaakaan."

Tribuni mietti hetkisen ja palasi paikalleen.

"Jos minä vielä olen kannella silloin, kun hänen lomahetkensä alkaa,
niin lähetä hänet minun luokseni. Tulkoon yksinään."

Lähes kahden tunnin kuluttua Arrius seisoi kalerin aplustren alla. Hän
oli sen ihmisen mielellä, joka tietää jonkin tärkeän tapauksen olevan
tulossa, mutta ei muuta voi kuin odottaa, -- siis mielialassa, jota
filosofia tahtoo sivistyneelle miehelle antaa. Perämies istui, kädet
nuorassa, jolla mela-airoja laivan kummallakin puolella liikuteltiin.
Purjeen varjossa makasi muutamia merimiehiä nukuksissa, ja tähystäjä
istui ylhäällä raakapuulla. Kohottaessaan silmänsä laivan keulaan päin
tähystääkseen laivan suuntaa Arrius huomasi soutajan astuvan luoksensa.

"Päällysmies mainitsi sinua jaloksi Arriukseksi ja sanoi tahtosi
olleen, että minä tulisin puheillesi. Tässä olen."

Arrius katsoi hoikkaa, voimakasta vartaloa, joka siinä seisoi auringon
valaisemana, runsas veri kuultavana ihon lävitse, katseli sitä ihaillen
ja ajatellen kilpakenttää. Nuorukaisen ryhti ei ollut vaikuttamatta
tribuniin. Hänen äänessään oli omituinen sointuisuus, josta saattoi
päättää, että ainakin osa hänen elämästään oli kulunut sivistävän
seuran piirissä. Silmät olivat kirkkaat ja avonaiset, ennemmin
uteliaat kuin uhkamieliset. Hänen kasvoistaan ei tribunin käskevän
hallitsijakatseen edessä kadonnut rahtuakaan niiden nuorekkaasta
suloudesta. Niissä ei näkynyt halua ei valittamaan eikä uhoittelemaan,
vaan ainoastaan syvän surun merkit, sellaiset, joita ajan hammas kalvaa
taulun pintaan. Ääneti hyväksyen näiden kasvojen ilmeen roomalainen
puhutteli nuorukaista kuin vanhempi mies nuorempaa, ei kuin herra
orjaansa.

"Hortator sanoo sinua paraaksi soutajaksi."

"Hän on hyvin hyvä."

"Kuinka kauan olet palvellut?"

"Noin kolme vuotta."

"Soutajanako?"

"En muista päivänkään joutilaisuutta."

"Se työ on kovaa. Harvat miehet sitä kestävät vuottakaan kuihtumatta,
ja sinä olet vielä poika."

"Jalo Arrius, unhotat, että sielu vaikuttaa paljon kärsimyksien
kestämiseen. Sen avulla voi heikko välistä menestyä silloinkin, kun
väkevät menehtyvät."

"Murteestasi aavistan, että olet juutalainen."

"Minun esi-isäni olivat hebrealaisia kauan ennen ensimmäisten
roomalaisten aikaa."

"Kansakuntasi itsepäinen ylpeys ei ole sinusta suinkaan kadonnut",
sanoi Arrius, huomattuaan, miten soutaja punehtui viime sanojansa
lausuessaan.

"Ylpeyttä ei koskaan huomata niin suureksi kuin milloin se esiintyy
kahleissa."

"Mitäpä aihetta sinulla on ylpeilläksesi?"

"Että olen juutalainen."

Arrius hymyili.

"En ole käynyt Jerusalemissa", hän sanoi, "mutta olen kuullut
puhuttavan sen ruhtinaista. Tunsinkin heistä yhden. Hän oli kauppias ja
purjehti paljon meriä. Hän olisi tosiaankin ansainnut olla kuningas.
Mitä sukua sinä olet?"

"Kalerin penkiltä minun täytyy sinulle vastata. Olen orja. Isäni oli
Jerusalemin ruhtinaita, ja kauppiaana hän kuleksi paljon meriä. Hän oli
tuttu ja kunnioitettu suuren Augustuksen vierashuoneissa."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Itamar, Hurin suvusta."

Tribuni nosti kummastellen kätensä.

"Oletko sinä Hurin poika, sinä?"

Hetkisen vaiti oltuaan hän kysyi:

"Mikä on saattanut sinut tänne?"

Judah painoi päänsä, ja hänen rintaansa ahdisti kovin. Saatuaan
tunteensa kylliksi hillityksi hän katsoi tribunia suoraan silmiin ja
sanoi:

"Minua syytettiin, että olin koettanut murhata prokuraattori Valerius
Gratusta."

"Sinäkö!" Arrius huudahti yhä enemmin ihmetellen, ja siirrähti askelta
taemmaksi. "Sinäkö salamurhaaja! Koko Rooma kaikui siitä historiasta.
Minä kuulin sen tapauksen laivassani joella Lodinumin luona."

Molemmat katsoivat vaiti toinen toistansa.

"Luulin, ett'ei enää ketään Hurin suvusta ollut elävien joukossa",
alkoi Arrius ensin.

Koko joukko suloisia muistoja tulvi nuorukaisen päälle, huuhdellen pois
ylpeyden kokonaan. Kyyneliä kiilsi hänen poskillaan.

"Äiti, äiti, ja pikku sisareni Tirza! Missä he ovat? Tribuni, jalo
tribuni, jos tiedät heistä mitään, niin sano minulle!" hän aneli,
kädet ristissä. "Sano, ovatko he elossa, missä he ovat ja millaisessa
tilassa? Voi, minä rukoilen, vastaa!"

Hän siirtyi niin lähelle Arriusta, että ristissä olevat kätensä
koskivat tribunin viittaan, jonka laskoksiin ne melkein peittyivät.

"Se hirmuinen päivä on jo kolme vuotta vanha", hän jatkoi, "kolme
vuotta, oi tribuni, ja joka hetki on ollut kuin koko ikäkausi
kurjuutta, pohjatonta syvyyttä, elävää kuolemata, ilman muuta
virkistystä kuin työ, ja koko tänä aikana ei sanaakaan, ei edes
hiiskaustakaan keltään. Jospa me unhotetut myöskin puolestamme voisimme
unhottaa! Jospa edes voisin peittää muistini silmät näkemästä tuota
viimeistä hirmuista näytelmää ... siskon raastamista sivultani, äitini
viimeistä katsetta! Olen kokenut ruton henkäyksiä ja laivan törmäyksiä
taistelussa. Olen kuullut meren raivoa rajumyrskyssä, ja nauroin vain,
kun muut rukoilivat. Kuolema olisi minusta tuntunut pelastukselta.
Joka aironvedolla toivoin voimanponnistuksen pyyhkivän muististani
tuon näyn. Ajattelehan, miten vähä minua auttaisi! Sano, että he ovat
kuolleet, joll'et muuta; sillä niin kauan, kuin minä olen poissa, he
eivät voi elävinä olla onnelliset. Olen kuullut heidän huutavan minua
öillä, olen nähnyt heidän astuvan vastaani vettä myöten. Oi, ei mikään
ole niin lujaa kuin äidinrakkaus! Ja Tirza, hänen hengityksensä oli
kuin valkoliljan tuoksu. Hän oli palmun nuorin oksa, niin terve, hento,
suloinen ja kaunis! Hän oli päivän elvyttävä aamunkoi. Hänen äänensä ja
käyntinsä olivat musiikkia. Ja minun käteni heidät saattoi turmioon!
Minä..."

"Tunnustatko sinä siis rikoksesi?" kysyi Arrius ankarasti.

Muutos, joka Ben-Hurissa tapahtui, oli ihmeellinen, niin äkillinen
ja selvä se oli. Hänen äänensä lujeni, kädet, suonenvedon tapaisesti
nyrkiksi puristuneina, nousivat. Joka lihas vapisi, ja silmät
leimusivat.

"Olethan kuullut puhuttavan isäini Jumalasta", hän sanoi, "äärettömästä
Jehovasta. Hänen uskollisuutensa ja kaikkivaltansa sekä sen rakkauden
kautta, jolla hän on seurannut Israelia alusta asti, vannon olevani
viaton."

Tribuni oli syvästi liikutettu.

"Jalo roomalainen!" jatkoi Ben-Hur, "osoita minulle hiukan luottamusta
ja päästä pienoinen valonsäde alas minun pimeyteeni, joka tulee päivä
päivältä yhä synkemmäksi!"

Arrius kääntyi ja alkoi astella edes takaisin pitkin laivan kantta.

"Eikö sinulle myönnetty tutkintoa?" hän kysyi, äkisti pysähtyen.

"Ei."

Roomalainen nosti kummastuen päätänsä.

"Ei tutkimusta, ei todistajia! Kuka tuomitsi sinut?"

Muistettakoon, että roomalaiset juuri rappeutumisensa aikana olivat
hartaampia lain ja sen muotojen noudattajia kuin koskaan ennen.

"He köyttivät minut ja laahasivat tornin komeroon. En saanut nähdä
ketään; ei kukaan puhutellut minua. Seuraavana päivänä sotamiehet
veivät minut meren rantaan. Siitä saakka olen ollut kaleriorjana."

"Mitä todistuksia olisi sinulla ollut syyttömyydestäsi?"

"Olin vasta poika ja liian nuori salavehkeilijäksi. Gratus oli minulle
ihan vieras. Jos olisin aikonutkin surmata hänet, niin se ei ollut
sopiva aika eikä paikka. Hänhän silloin ratsasti legionan keskellä
ja keskellä valoisata päivää. En mitenkään olisi päässyt pakoon.
Minä kuuluin roomalaisille ystävälliseen säätyyn. Isäni oli tehnyt
keisarille monta palvelusta. Meillä oli suuri omaisuus menetettävänä.
Perikato oli varma seuraus minulle itselleni, äidilleni ja sisarelleni.
Minulla ei ollut mitään aihetta häijyyn aikeesen, sillä rikkaus,
perhe, elämä, omatunto ja laki, joka israelilaisesta on yhtä kallis
kuin hengitys, ne kaikki olisivat pidättäneet kättäni, olipa pahuuteen
viettelys ollut kuinka voimakas tahansa. En ollut mielettömänä. Kuolema
olisi ollut parempi häväistystä, ja niin se on vieläkin, usko minua,
jalo tribuni."

"Kuka oli sinun kanssasi, kun heitto tapahtui?"

"Olin talomme katolla. Tirza, sisareni, vallan hyväluontoinen tyttö
seisoi vieressäni. Me molemmat kumarruimme reuna-aidan nojaan
katselemaan legionan ohi kulkua. Tiili irtosi käteni alta ja putosi
Gratukseen. Luulin tappaneeni hänet. Voi, miten minä kauhistuin!"

"Missä äitisi oli?"

"Huoneessa alhaalla."

"Miten hänen kävi?"

Ben-Hurin kädet kouristuivat ja hänen oli vaikea saada henkeä vedetyksi.

"En tiedä. Näin heidän raastavan pois hänet, muuta en tiedä. He ajoivat
pois talosta kaikki, joissa eloa oli, yksin järjettömän ja viattoman
karjankin, ja lukitsivat portit sineteillä. Tarkoitus kaiketi oli estää
äitiäni palaamasta sinne. Oi, jospa vain tietäisin, missä hän on. Hän
ainakin on viaton. Minä voin antaa anteeksi ... mutta suo anteeksi,
jalo tribuni, minun kaltaiseni orjan ei pitäisi puhua anteeksi
antamisesta eikä kostosta. Olen airoon kahlehdittu ijäkseni."

Arrius kuunteli tarkkaavasti. Hän vetosi kaikkeen seurustelusta orjain
kanssa karttuneesen kokemukseensa. Jos tunne, joka nuorukaiselta
välistä pääsi näkyviin, oli teeskennelty, niin näyttely oli
mestarillinen; mutta jos se oli tosi, niin juutalaisen viattomuus oli
ihan varma. Ja jos hän oli viaton, eikö valtaa oltu sokean hurjasti
väärin käytetty! Koko perhe sysätty kurjuuteen vähäisen tapaturman
tähden! Se ajatus kauhistutti tribunia.

Arrius saattoi olla taipumaton, muutenhan hän ei olisi soveltunutkaan
virkaansa; mutta hän voi myöskin olla oikeudentuntoinen. Herättää hänen
sääliänsä tehdystä vääryydestä oli sama kuin kiihoittaa häntä sitä
korjaamaan. Väestö laivoilla, joita hän oli komentanut, rupesi piankin
sanomaan häntä aina "hyväksi tribuniksi", ja se kunnianimi kyllä
lukijalle selvittänee miehen luonteen.

Tässä tapauksessa oli monta kohtaa puhumassa nuorukaisen puolesta.
Ehkäpä Arrius tunsi Valerius Gratuksen, olematta hänen ystävänsä.
Ehkäpä hän oli ollut vanhemman Hurin tuttuja. Judah oli sitä
keskustelun kuluessa kysynyt, eikä tribuni ollut siihen mitään
vastannut.

Tribuni oli kahden vaiheella. Hänen valtansa oli avara, hän oli
laivassansa kaikkivaltias. Havaintonsa kehoitti häntä sääliin; hän
luotti nuorukaisen sanoihin. Mutta, hän ajatteli, eihän tuolla ole
kiirettä, taikka pikemmin vielä, hänellä oli kiire Kyteraan. Parasta
soutajaa ei käynyt säästää; hän tahtoi saada parempaa selkoa,
ainakin saada todistetuksi, että nuorukainen tosiaankin oli ruhtinas
Ben-Hur, ja nähdä, millainen hänen luonteensa oli. Orjat tavallisesti
valehtelivat.

"Hyvä!" hän sanoi, "mene takaisin paikallesi!"

Ben-Hur kumarsi, katsahti vielä kerran herransa kasvoihin, mutta ei
nähnyt niissä mitään, joka olisi tukenut toivoa. Hän kääntyi hitaasti
menemään, katsoi taaksensa ja sanoi:

"Jos vielä kerran muistanet minua, niin muista, tribuni, että minä
pyysin tietoa omaisistani, äidistäni ja sisarestani."

Hän lähti. Arrius katsoi ihaillen hänen jälkeensä.

"Totta tosiaan!" hän ajatteli, "jos hän olisi saanut harjoitusta,
mikä aarre hänestä olisi tullut kilpakentälle! Mikä juoksija! Jumalat
avittakoot! mikä käsivarsi heiluttelemaan miekkaa tai nyrkkitaistelijan
nuijaa! Seis!" hän huusi.

Ben-Hur totteli, ja Arrius meni hänen luoksensa.

"Mitä tekisit, jos olisit vapaa?"

"Jalo Arrius, lasket leikkiä", sanoi Judah vapisevin huulin.

"En, jumalain nimessä, en."

"Niinpä minä ilolla vastaan. Ennen kaikkea täyttäisin velvollisuuteni.
Levähtämättä koettaisin saattaa äitini ja sisareni takaisin kotiin.
Joka päivän ja joka hetken uhraisin heidän hyväkseen. Palvelisin heitä,
uskollisesti kuin orja. He ovat kadottaneet paljon, mutta isäini
Jumalan avulla minä hankkisin vielä enemmän heille sijaan."

Tämä vastaus oli roomalaiselle odottamaton. Hetkisen aikaan hän ei
tiennyt mitä sanoa.

"Minä vetoan itsetuntoosi", hän viimein sanoi. "Jospa äitisi ja
sisaresi ovat kuolleet taikka heitä ei löydy, mitä sitte tekisit?"

Ben-Hur kalpeni ja katsoi ulos merelle. Hän nähtävästi taisteli ankaraa
sieluntaistelua. Sittekun hän oli tyyntynyt, hän kääntyi tribuniin päin.

"Minkäkö ammatin valitsisin?"

"Niin."

"Tribuni, minä vastaan rehellisesti. Tuon kauhean päivän edellisenä
yönä, josta puhuin, sain äidiltäni luvan ruveta soturiksi. Sama halu
minulla yhä vielä on, ja koko maailmassa on sillä alalla yksi ainoa
koulu, johon tahtoisin päästä."

"Miekkailukouluko!" huudahti Arrius.

"Ei, vaan roomalainen sotaleiri."

"Mutta sinun täytyy ensin oppia käyttämään aseita."

Käskyläistensä kanssa ei vallanpitäjä koskaan ryhdy selittelyihin.
Arrius huomasi erehdyksensä, ja heti hänen äänensä ja käytöksensä
muuttuivat kylmemmiksi.

"Mene nyt", hän sanoi, "äläkä rakenna tuulentupia näille sanoille.
Ehkäpä minä ainoastaan lasken leikkiä sinun kanssasi. Taikka" -- hän
katsoi miettivästi sivulle -- "jos ajattelet tulevaisuutta mitään
toivoen, niin vertaa miekkailijan mainetta soturin maineesen, ja
valitse. Edelliseen sinua voi auttaa keisari, mutta sotapalveluksessa
et voi toivoa mitään mainetta. Sinä et ole roomalainen. Mene!"

Kohta sen jälkeen Ben-Hur oli jälleen paikallansa soutamassa.

Työ on miehelle aina helppo, kun sydän on kevyt. Airon piteleminen
ei Ben-Hurista enää tuntunut niin vaivalloiselta. Toivo oli saanut
sijaa hänen sydämmessänsä ja kuiskaili tulevasta onnesta. Tribunin
varoituksen: "ehkä minä vain lasken leikkiä" hän karkoitti mielestään
joka kerran, kun se yritti tulemaan. Että häntä oli kutsuttu mahtavan
miehen luo ja että hän oli saanut kertoa historiansa, siinä oli
runsaasti ravintoa hänen isoovalle sielulleen. Varmaankin oli siitä
jotakin hyvää tuleva. Loistavia tulevaisuuskuvia välkkyi hänen
ajatuksissaan, ja hän rukoili:

"Oi Jumala! minä olen Israelin oikea poika. Minä rukoilen, auta minua!"



IV LUKU.

Toivon säde.


Määrätyt sata kaleria kokoontuivat Antemonan lahteen Kytera-saaren
itärannalle. Tribuni käytti siellä päivän laivastonsa tarkastukseen ja
purjehti sitte suurimman Kykladi-saaren Naxon luo, joka kohoaa Kreikan
ja Aasian rantain keskiväliltä merestä kuin suuren suuri kallio, jolta
hän saattoi huomata kaikki, mitä tapahtui, ja tuossa tuokiossa lähteä
ahdistamaan merirosvoja, näkyipä heitä sitte Aigeian- tai Välimeren
puolella.

Laivaston soutaessa kohti saaren vuorista rantaa huusi tähystäjä
kalerin lähestyvän pohjoisesta päin. Arrius ohjasi sitä kohti. Pian se
huomattiin kuormalaivaksi Byzantionista; ja sen päälliköltä tribuni sai
ne tiedot, joita hän enimmin tarvitsi.

Merirosvot olivat Euxeinon eli Mustanmeren etäisiltä rannoilta.
Tanaiistakin, sen joen suusta, jonka oletettiin tuovan Meotis-järven
vettä, oli siinä ollut laivoja. He olivat varustautuneet ihan salaa.
Ensimmäiset tiedot heistä oli saatu vasta silloin, kun he ilmestyivät
Trakian Bosporolle ja hävittivät siellä olevan laivaston. Siitä
aina Hellesponton suuhun asti olivat kaikki laivat joutuneet heidän
kynsiinsä. Rosvolaivastossa oli ollut yhteensä 60 hyvin asestettua
ja varustettua kaleria. Jotkut vain olivat olleet kaksisoutuja,
muut muhkeita kolmisoutuja. Kreikkalainen oli ollut päällikkönä, ja
luotsit, joiden sanottiin hyvästi tuntevan kaikki itäiset meret, olivat
kreikkalaisia. He olivat saaneet äärettömästi saalista. Kauhistus
siis vallitsi kaikkialla, ei ainoastaan merellä, sillä linnoitetut
kaupungitkin pitivät öillä vartioita. Liike oli melkein kokonaan
lakannut.

Missähän merirosvot nykyään olivat?

Tähän Arriukselle niin tärkeään kysymykseen vastattiin tähän tapaan:

Rynnättyään Lennos-saarelle Hefaistiaan oli vihollinen ohjannut
kulkuansa Tessalian saaristoon päin ja viimeisten sanomain mukaan
kadonnut näkyvistä Euboian ja Hellaan väliseen salmeen.

Silloin saarelaiset, joita laivastoksi kokoontuneen sadan aluksen
tavaton näkö oli houkutellut ylös kukkuloille, äkkiä näkivät lähimmäksi
ehtineen osaston kääntävän suuntaa ja laskevan pohjoista kohti. Muut
kalerit seurasivat jälestä. Sanoma merirosvojen liikkeellä olosta oli
saapunut saareen, ja kun saarelaiset seurasivat valkoisia purjeita,
kunnes ne katosivat Renen ja Syron väliin, alkoivat pelkureimmatkin
jälleen toivoa. Mitä Rooma anasti väkevällä kädellä, sitä se
myöskin osasi suojella. Ottamastaan verosta se korvaukseksi antoi
turvallisuutta.

Tribuni oli enemmän kuin tyytyväinen vihollisen liikkeihin; hän
oli kaksinkertaisesti kiitollinen onnen jumalattarelle, joka oli
toimittanut hänelle pikaiset ja varmat tiedot ja oli houkutellut
viholliset sellaisille vesille, joilla saattoi varmimmin toivoa heidän
joutuvan häviöön. Hän tiesi, miten paljon vahinkoa yksi ainoa kaleri
voi saada aikaan niin avaralla vedellä kuin Välimeri on, ja miten
vaikea sitä oli löytää ja ahdistaa. Mutta hän tiesi myöskin, että juuri
se lisäisi hänen kunniaansa, jos hän saisi yhdellä iskulla merirosvojen
koko laivaston hävitetyksi.

Lukija näkee kartasta, että Euboian saari on ikään kuin etuvarustuksena
Aasiaa vastaan pitkin Kreikan rantaa, erotettuna siitä kahdeksantoista
peninkulman pituisella, mutta ainoastaan peninkulman levyisellä
salmella. Xerxeen laivasto oli muinoin pysähtynyt sen salmen suuhun,
ja nyt siihen olivat asettuneet nuo Euxeinon rohkeat rosvot. Kaupungit
pitkin kumpaakin rantaa olivat rikkaat ja houkuttelivat ryöstämään.
Arrius, tarkkaan punnittuansa asiaa, tuli vakuutetuksi, että merirosvot
olivat jossakin Termopylain alapuolella. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta
hän päätti sulkea heidät sekä pohjoisesta että etelästä, ja jotta
se onnistuisi, ei hän saanut hetkeäkään hukata. Hänen täytyi siis
jättää Naxos kaikkine hedelmineen, viineineen ja naisineen. Niinpä
hän soudatti viivähtämättä eteen päin, kunnes vähän ennen puolta yötä
Oka-vuori alkoi näkyä ja perämies ilmoitti Euboian rannan olevan edessä.

Annetusta merkistä pysähtyivät airot. Kun jälleen lähdettiin
liikkeelle, silloin Arrius asettui johtamaan viittäkymmentä kaleria,
aikoen niillä yllättää rosvot salmessa. Muut viisikymmentä sitä vastoin
kääntyivät saaren ulkopuolitse kiiruhtamaan salmen yläsuuhun ja
mennessään tarkastamaan niitä vesiä.

Tosin ei kumpikaan näistä osastoista ollut luvultaan yhtä vahva kuin
merirosvolaivasto, mutta niillä oli muita etuja, jotka tasoittivat sen
puutteen. Tärkein etu oli hyvä kuri, joka oli mahdoton laittomassa,
vaikka muuten urhollisessakin joukossa. Varova tribuni sitä paitsi
luotti siihen, että jos jompikumpi osasto jotenkuten joutuisikin
tappiolle, toinen tapaisi vihollisen hajallansa ja siinä tilassa sen
helposti voittaisi.

Ben-Hur oli tällä välin asettunut soutupaikallensa, josta häntä
vaihdettiin joka kuudes tunti. Pysähdys Antemonan lahdessa oli
vahvistanut häntä, niin ett'ei hän väsynyt airon tyvessä. Soutajain
päällysmiehellä ei siis ollut mitään syytä tyytymättömyyteen häneen
nähden.

Yleensä pidetään liian vähän arvossa mielen tyyneyttä, joka johtuu
varman tarkoituksen ja tehtävän tiedosta. On sanomattoman kiusallista
tuntea itsensä turhaksi, mutta vielä pahempi on tuntea, että sokeasti
viedään tietämätöntä kohtaloa kohti. Tottumus oli kuolettanut Ben-Hurin
tunteita tässä kohden, vaan ainoastaan osaksi. Hänen soutaessaan tunnit
päästänsä, usein yöt ja päivät yhtenänsä, häneltä ei koskaan sammunut
tieto, että kuljettiin pitkät matkat, hänen tietämättänsä mihin ja
missä milloinkin oltiin. Tribunin kanssa tapahtuneen keskustelun
jälkeen alkoi hänessä elää uusia toivoja. Vähinkin ääni laivan sisällä
tuntui hänestä ennustavan muutosta hänen kohtalossaan; odotuksen tunne,
jota hän ei voinut selvittää itselleen, oli päässyt hänessä valtaan.
Monesti hän huomasi olevansa melkein vastustamattomasta halusta jo ihan
lähtemässä puhuttelemaan päällysmiestä, joka siitä tunkeilemisesta
tietysti olisi tavattomasti hämmästynyt.

Hän oli pitkänä palvelusaikanaan oppinut arvaamaan laivan suunnan
auringon säteistä, joita niukasti pääsi alas kajutan luukuista. Sitä
tapahtui kuitenkin vain sellaisina kirkkaina päivinä, kuin nämä,
jotka kohtalon jumalatar lahjoitti tribunille. Tätä hän oli saanut
runsaasti kokea Kyterasta lähdettyä. Luullen purjehdittavan kohti
vanhaa rakasta Judeaa, Ben-Hur pani merkille kaikki suunnan muutokset.
Pahaksi mielekseen hän oli huomannut sen äkillisen käännöksen pohjoista
kohti, joka tapahtui Naxon lähellä. Sen syytä hän kuitenkin saattoi
ainoastaan arvata, sillä meidän tulee muistaa, ett'ei hänellä kuten
muillakaan kumppaneilla ollut mitään tietoa asiain tilasta eikä
matkan tarkoituksesta. Hänen paikkansa oli airon tyvessä, ja siinä
häntä pidettiin armahtamatta sekä ankkurissa ollessa että matkalla.
Ainoastaan kerran koko kolmeen vuoteen hän oli saanut katsahtaa kannen
päälle, milloin, sen me kyllä tiedämme. Hän ei lainkaan tiennyt, että
suuri laivasto seurasi hänen laivaansa ihan lähellä ja paraimmassa
järjestyksessä. Yhtä vähän hän tiesi, mihin oltiin matkalla.

Laskevan auringon lähettäessä viimeiset säteensä kajutan luukusta,
kaleri vielä jatkoi pohjoista suuntaansa. Yö tuli, mutta Ben-Hur ei
voinut huomata muutosta. Savun tuoksua levisi etukannelta.

"Tribuni on alttarin ääressä", hän ajatteli. "Arvattavasti on taistelu
tulossa."

Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan.

Hän oli ollut monessakin taistelussa, saamatta kuitenkaan silmin
katsella yhtäkään. Paikaltansa hän oli kuullut taistelun riehuvan
yllänsä ja ympärillään, kunnes kaikki sen eri äänet olivat hänelle yhtä
tutut kuin laulu laulajallensa. Samoin hän oli saanut selon enimmistä
taisteluun valmistuksista ja tiesi, että niihin kreikkalaisilla ja
roomalaisilla aina kuului uhraaminen jumalille. Uhritoimet olivat samat
kuin matkalle lähtiessä.

Taistelu viehätti häntä ja hänen kovan onnen kumppanejansa vallan
toisella tavalla kuin meri- ja sotamiehiä, ei tulossa olevan vaaran,
vaan sen tähden, että heille, jos jäivät tappion sattuessa eloon, voi
tapahtua aseman muutos, niin että he ehkä pääsivät vapaiksi tai ainakin
saattoivat saada paremman herran.

Hyvissä ajoin sytytettiin laivalyhdyt ja ripustettiin portaiden
viereen. Tribuni tuli alas kannelta. Hänen käskystään sotamiehet
pukeutuivat varuksiinsa, sotakoneet tarkastettiin ja suuret kimput
keihäitä ja nuolia kannettiin esiin permannolle. Samoin kannettiin
esille astioita, joissa oli helposti syttyvää öljyä, ja monet
korilliset villapalloja, löyhästi kokoon käärittyjä kuten lampun
sydämmet. Viimein Ben-Hur, huomatessaan tribunin nousevan lavallensa
ja pukevan ylleen varukset, kypärän ja kilven, ei enää voinut olla
epätietoinen varustusten tarkoituksesta, ja nyt hän valmistautui
kärsimään orjuusaikansa pahinta häväistystä.

Joka soutupaikan vieressä oli vitjat ja niissä raskaat jalkaraudat.
Hortator alkoi mies mieheltä panna niitä soutajille, joilla ei ollut
muuta neuvoa kuin totella. Kahlehtimisella tahdottiin estää paon
mahdollisuus, jos jouduttaisiin taistelussa tappiolle.

Synkkä äänettömyys vallitsi kajutassa, keskeytyen ainoastaan airojen
kihnuttamisesta nahkahihnoissaan. Jokaisesta tuntui katkeralta tuo
häväistys, Ben-Hurista katkerimmalta. Hän olisi mihin hintaan hyvänsä
tahtonut päästä siitä vapaaksi. Kahleiden kalinasta hän kuuli, miten
pitkälle hortator jo oli ehtinyt. Hänenkin oma vuoronsa oli tuleva,
mutta ehkäpä tribuni oli puhuva hänen puolestansa.

Lukija katsonee tätä ajatusta turhamaisuuden tai itsekkäisyyden
tunteeksi, mutta kyllä se sinä silmänräpäyksenä kyti Ben-Hurin
mielessä. Hän uskoi, että hänen suhteensa sallittaisiin tehdä poikkeus;
silloinpa hän arvaisi tribunin mielialan. Jos tribuni lähestyvän
taistelun puuhassakin muisti häntä, niin se osoitti, minkä arvoisena
hän häntä piti. Silloin hän silminnähtävästi olisi ollut kaikessa
hiljaisuudessa asetettu kumppanejansa ylemmäksi ja hänellä olisi ollut
syytä toivoa.

Ben-Hur odotti levottomana. Aika tuntui hänestä ijankaikkisuudelta.
Joka aironvedolla hän katsoi tribuniin, joka yksinkertaisten
varustustensa jälkeen oli laskeutunut vuoteelle ja valmistautui
lepäämään. Numero 60 nuhteli itseään ankarasti, hymyili katkerasti
itseksensä ja päätti olla sinne enää katsomatta.

Hortator lähestyi. Nyt hän jo oli numero yhden luona. Kahleiden kalina
kuului hirveältä. Viimein tuli numero 60:n vuoro! Toivottoman tyynenä
Ben-Hur pysäytti aironsa ja ojensi jalkansa päällysmiehelle. Silloin
tribuni nousi ja viittasi hortatorille.

Juutalaisen tunteet muuttuivat yht'äkkiä. Mahtavan miehen katse kääntyi
Hortatorista häneen. Ben-Hur laski aironsa, ja koko se puoli laivasta,
jossa hän seisoi, näytti hänestä kirkastuneen. Hän ei kuullut mitä
puhuttiin. Hänestä oli kylliksi huomata, että kahle riippui käyttämättä
paikallansa ja että päällysmies poistui hänen luotansa ja kävi istumaan
tahtipöydän viereen. Niin sointuvilta eivät vasaran lyönnit vielä
koskaan olleet tuntuneet hänestä. Rinnallaan ponnistaen lyijystä
raskasta airontyveä hän souti kaikin voimin, niin että varsi oli
vähällä katketa.

Päällysmies meni tribunin luo ja osoitti hymyillen kahlehtimatonta
soutajaa.

"Mikä voima!" hän sanoi.

"Ja mikä sielu!" vastasi tribuni. "Totta tosiaan! Hän on parempi
kahleitta. Älä niitä enää hänelle pane milloinkaan."

Sitte hän laskeutui uudestaan vuoteelle.

Laiva kulki tunnin toisensa perästä pitkin meren pintaa, joka tuskin
edes värehtikään tuulen henkäyksistä. Miehet, jotka eivät olleet
työssä, makasivat, Arrius omalla eri paikallansa, sotamiehet kannella.

Ben-Hurilla oli kaksi, jopa kolmekin vaihtovuoroa, mutta hän ei
saanut unta. Kolme vuotta yhtäläistä yön pimeyttä, ja nyt viimeinkin
yksi valonsäde! Tuul'ajolla, hukassa, ja viimeinkin maan vilahdus!
Sellaisina hetkinä uni pakenee silmiä. Toivo viihtyy tulevaisuudessa;
nykyinen ja kulunut aika vain palvelevat sitä yllyttäjinä, tarjoten
kiehtovia näkökuvia. Tribunin suosiosta lentoon päästen se kantoi
häntä rajattoman kauas. Hän näki olevansa jo pelastettu kurjuudestaan,
päässeensä takaisin kotiinsa, pitävänsä äitiään ja sisartansa
sylissään. Ne ajatukset tekivät hänet onnellisemmaksi, kuin hän
koskaan oli tuntenut olevansa. Että häntä ikäänkuin siivillä vietiin
hirvittävää taistelua kohti, se tosiasia ei sinä hetkenä mahtunut
hänen ajatuksiinsa. Hänen sydämmessään ei nyt ollut vähintäkään sijaa
kostolle, siksi suuri oli hänen ilonsa. Messala, Gratus, Rooma ja
kaikki niihin liittyvät katkerat muistot tuntuivat hänestä loppuun
kärsityiltä tuskilta, maan myrkyllisiltä höyryiltä, joiden yläpuolella
hän liiteli, kaukana ja turvattuna loistavain tähtien valtakunnassa.

Synkkä pimeys vielä peitti veden pintaa ennen päivän valkenemista ja
kaikki oli Astraeassa hyvässä kunnossa, kun muuan mies, astuen alas
etukannelta, riensi Arriuksen luo ja herätti hänet.

Tribuni hypähti ylös, puki yllensä kypärän, miekan ja kilven ja meni
sotamiesten päällikön luo.

"Rosvot ovat tuota pikaa edessämme. Ylös ja olkaa valmiit!" hän sanoi
ja nousi ylös portaita levollisena ja luottavasti, niin että olisipa
kenen hyvänsä tehnyt mieli sanoa: "Mikä onnen suosikki! Apicius on
toimittanut hänelle pidot."



V LUKU.

Meritaistelu.


Joka mies, itse laivakin heräsi. Upseerit asettuivat paikoillensa.
Merisotamiehet tempasivat aseensa ja marssivat ulos, kaikin
puolin legionalaisten kaltaisina. Jousikimput ja koko sylilliset
heittokeihäitä siirrettiin kannelle. Keskiportailla pidettiin
öljyastioita ja tulipalloja valmiina käytettäväksi. Varalyhdyt
sytytettiin ja vesiastiat täytettiin. Lepovuorolla olevat soutumiehet
koottiin vartioituina hortatorin ympärille. Ben-Hur oli hyväksi onneksi
niiden joukossa. Päänsä päältä hän kuuli viime valmistusten hiljaista
tohinaa, mitenkä merimiehet käärivät purjetta, levittivät verkkoja,
irroittivat sotakoneet köysistään ja ripustivat härännahkaisia
suojuksia ulkopuolelle pitkin sivuja. Tuota pikaa oli taas kaikki
jälleen ihan hiljaista kalerissa; rauha vallitsi, täynnä epämääräistä
uhkaa ja odotusta, joka sanoiksi puettuna merkitsee: "kaikki valmis!"

Etukannelta annetusta merkistä, jonka alaupseeri ilmoitti hortatorille,
pysähtyivät yht'aikaa kaikki airot.

Mitä se merkitsi?

Soutupaikkoihinsa kiinni lukituista orjista ei kukaan edes kysynyt sitä
itsekseen. Heillä ei ollut mitään syytä siihen, ei isänmaallisuutta,
ei kunnianhimoa eikä velvollisuudentunnetta. Ehkäpä tylsinkin heistä
ajatteli, mitä kaikkea saattoi tapahtua, siltä kuitenkaan uskaltamatta
toivoa mitään kohtalon parannusta. Voitto saattoi vain vielä lujemmin
kiinnittää hänen kahleensa; laivan turmio taas oli hänenkin loppunsa:
jos se upposi tai syttyi tuleen, niin siihen kohtaloon hänkin oli
joutunut.

Kysellä asemaansa soutajat eivät saaneet. Ja kuka oli vihollinen?
Ehkäpä ystäviä, veljiä, maanmiehiä? Kyllähän näkee, miten välttämätöntä
roomalaisten oli sellaisissa tilaisuuksissa kahlehtia onnettomat vangit
kiinni paikkoihinsa.

Mutta sellaisiin ajatuksiin heillä sitä paitsi ei ollut aikaakaan.

Ben-Hur kuuli jäleltä päin ääntä ikään kuin soutavien kalerien
airoista. Astraea heilui kuin ristilaineissa. Hän aavisti laivaston
olevan lähellä ja järjestyvän taisteluun. Siitä ajatuksesta alkoi hänen
verensä kuohua.

Merkki kuului kannelta. Airot laskeutuivat veteen, ja kaleri läksi
tuskin kuuluvasti luistamaan eteen päin. Ei sisältä eikä ulkoa
kuulunut ääntä, ja kuitenkin joka mies kajutassa vaistomaisesti etsi
tasapaino-asentoa yhteentörmäyksen varalta. Yksin laivakin näytti sitä
tuntevan ja henkeänsä pidättäen varustautuvan hyppäykseen kuin tiikeri.

Sellaisissa tilaisuuksissa on mahdoton oikein arvata aikaa. Ben-Hur
ei myöskään osannut arvata, kuinka kauan oli soudettu. Viimein kaikui
kannelta kovia, pitkiä torventöräyksiä. Hortator paukutti pöytäänsä,
niin että se helisi. Soutajat kurottautuivat eteenpäin ja painaen airot
syvälle veteen kiskasivat yhtaikaa täysin voimin. Kaleri, vavisten joka
liitoksestaan ikään kuin hypähti eteenpäin. Toisia torvenääniä kuului
vastaukseksi, kaikki jäleltä, ei yhtään edeltä päin; siltä puolelta
kuului vain sekavaa hälinää. Sitte tuntui ankara sysäys. Soutajat
hortatorin lavan edessä horjahtivat, jopa muutamat kaatuivatkin. Laiva
ponnahti taappäin, pysähtyi ja ryntäsi vielä vastustamattomammin
eteenpäin. Kuolemanhätäisten miesten kauhuhuutoja kuului kimakasti
ja kovemmin kuin torvien räminä ja yhteentörmäyksen räiske. Sitte
Ben-Hur tunsi jalkainsa kohdalla, pohjan alla jotakin rutisten, ryskyen
murtuvan kappaleiksi ja vaipuvan syvyyteen. Miehet hänen ympärillään
katsoivat kauhuissaan toinen toistansa. Riemuhuuto kajahti etukannelta.
Roomalainen oinas oli voittanut! Mutta ketä ne olivat, jotka meri oli
niellyt? Mitä kansaa ja mistä maasta?

Ei yhtään pysähdystä! Ei mitään lepoa? Eteen päin syöksyi Astraea, ja
kohta jo merimiehiä juoksi alas, kastoi villapallot öljyyn ja heitti
ne tippuvina kumppaneille ylös kannelle. Tulta oli levitettävä sodan
muiden kauhujen lisäksi.

Yht'äkkiä kalerin keula painui niin, että soutajat vaivoin pysyivät
paikoillansa. Taaskin kuului roomalaisten voittoriemua ja vihollisten
toivotonta kirkunaa. Roomalaisen kalerin suuri keulakoukku oli
tarttunut vihollisen laivaan, nostanut sen ilmaan ja pudottanut
painumaan upoksiin.

Huuto kasvoi sekä oikealla että vasemmalla, muuttuen sanomattomaksi
pauhuksi. Välistä kuului räiskettä ja heti sen jälkeen hätähuutoja,
ilmaisten, että toistenkin laivain ylitse oli purjehdittu ja että
niiden miehistö oli joutunut vesipyörteihin.

Taistelu vaati kuitenkin uhreja toiseltakin puolen. Tuon tuostakin
kannettiin sotamies täysissä varuksissaan alas etuluukusta ja
laskettiin verissään, joskus kuolevanakin alas lattialle.

Välistä tunkeutui savupilviä ynnä höyryä ja palaneen ihmislihan käryä
alas kajuttaan, muuttaen laivalyhtyjen himmeän valon kellertäväksi
hämäräksi. Tukehtumaisillaan Ben-Hur silloin ymmärsi kulettavan palavan
laivan vieritse, jonka soutajat paistuivat kahleissansa.

Astraea oli lakkaamatta ollut liikkeessä. Yht'äkkiä se pysähtyi.
Etuairot singahtivat pois soutajain käsistä ja soutajat itse alas
paikoiltansa. Kannelta kuului rajua jalan töminää ja kahden laivan
hankautumista toisiansa vastaan. Ensi kertaa vasaran pauke sotkeutui
kuulumattomiin yleisessä jyräkässä. Miehet vaipuivat kauhuissaan
lattialle taikka katselivat ympäri kajuttaa etsien piilopaikkaa.
Tämän kauhun aikana putosi taikka ylhäältä sysättiin verinen ruumis
päistikkää alas etuluukusta ihan Ben-Hurin jalkain eteen. Hän näki
puolialastoman ruumiin, kasvot, joita tiheä hiusjoukko pimitti,
ja ruumiin alla härännahasta ja puusta tehdyn kilven. Se oli joku
raakalainen valko-ihoisista pohjoisista kansakunnista, jonka kuolema
oli temmannut pois hävityksen ja koston käsistä. Mitenkä hän tänne
joutui? Olikohan joku rautainen käsi temmannut hänet vihollislaivan
kannelta? Ei, viholliset olivat nousseet Astraeaan! Roomalaiset
taistelivat oman laivan kannella. Nuorta juutalaista vavistutti. Arrius
oli ehkä pahassa ahdingossa, puolustamassa kenties henkeänsä. Entä jos
hän tulee surmatuksi? Abrahamin Jumala sen estäköön! Eivätkö silloin
hänen unelmansa ja toiveensa joutuisi häpeään? Äiti ja sisar, koto
ja kartano ja pyhä maa, eikö hän sitte saisikaan niitä enää jälleen
nähdä? Sodan pauhu yhä kaikui hänen ympärillänsä; hän tarkasteli.
Yleinen häiriö vallitsi kajutassa, soutajat olivat kuin jähmettyneet
kauhusta. Ainoastaan hortator istui levollisena tahtipöytänsä vieressä
odottamassa päällikön käskyjä, näyttäen punaisessa hämyssä moitteetonta
tottelevaisuuden kuria, joka oli valloittanut maailman.

Se esimerkki vaikutti hyvää Ben-Huriin. Hän rohkasihe sen verran, että
kykeni ajattelemaan. Kunnia ja velvollisuus kytkivät tuon roomalaisen
pöytänsä viereen, mutta mitäpä syytä hänellä oli viipyä siellä.
Maksoihan vaivan päästä vapaaksi soutupenkistä. Jos hän kuolisi orjana,
ei hänen elämästään olisi kenellekään mitään hyötyä. Hänelle oli eloon
jääminen velvollisuus, vaikkapa ei mikään kunnia. Hänen henkensä oli
hänen kansansa oma. Se kansa ei ollut vielä koskaan astunut niin
elävänä hänen silmäinsä eteen; hän näki sen ojennetuin käsivarsin
rukoilevan apua. Hän tahtoi rientää sinne. Hän liikahti jo -- vaan
pysähtyi. Voi, häntähän pidätti roomalainen tuomio. Niin kauan, kuin
se oli voimassa, oli pako hyödytön. Koko avarasta maailmasta ei voinut
löytyä maalta eikä mereltä paikkaa, jossa hän voisi olla turvassa
keisarin kädeltä. Mutta jos hän vaikkapa lain muotojen mukaisesti
saavuttaisi vapauden, niin muualla hän ei voisi oleksia kuin Judeassa,
täyttämässä pojan velvollisuuksia; missään muussa maassa ei elämä
olisi elämisen arvoista. Hyvä Jumala, eikö hän jo ollut kyllin kauan
odottanut, toivonut ja rukoillut vapahdusta! Ja eikö tämä odotus
ollut näihin asti turha! Mutta viimein oli hän nähnyt tribunin
lupauksessa toivoa sen toteutumisesta. Mitäpä muuta se mahtava mies
oli tarkoittanut? Ja jos viimeinkin ilmestynyt hyväntekijä nyt tuli
surmatuksi! Kuolleet eivät palaa täyttämään elinaikanansa antamiaan
lupauksia. Ei, Arrius ei saanut kuolla. Ainakin oli parempi kaatua
hänen sivullansa kuin jäädä hänestä eloon kaleriorjana.

Vielä kerran Ben-Hur katsahti ympärilleen. Taistelu kajutan katolla
raivosi yhä edelleen, ja vihollislaivat jyskyttivät Astraean kylkiä
vasten. Orjat kiskoivat kahleitansa, koettaen päästä irti, ja ulvoivat
raivokkaasti, kun se ei onnistunut; vartiat olivat rientäneet ylös
kannelle; kuri oli lakannut. Hortator vain pysyi paikallansa, tyynenä
ja järkähtämättä kuten ainakin, ilman muuta asetta kuin vasaransa.
Mutta sen ääni ei mitään mahtanut hirveässä sodan pauhinassa. Ben-Hur
katsahti vielä viimeisen kerran häneen ja syöksyi sitte ylös, ei
pakoon, vaan etsimään tribunia.

Hiukan matkaa oli hänestä rappuihin. Sen hän harppasi yhdellä
hyppäyksellä ja oli jo puoli välissä portailla, kyllin korkealla, että
näki vilahduksen tulipunaista taivasta, vihollislaivoja pitkin Astraean
sivuja, merta, joka oli täynnä laivoja ja niiden jäännöksiä, taistelun,
joka riehui Astraean peräkannella, ja suuren hyökkääjäparven harvojen
puolustajain ympärillä. Äkisti hän horjahti ja kaatui alas takaperin.
Kansi hänen allansa tuntui nousevan ilmaan ja hajoavan kappaleiksi;
sitten silmänräpäyksessä rungon koko takapuoli halkesi kahtia. Aallot
syöksyivät kohisten ja kuohuen sisään, ikään kuin olisivat vain
odottaneetkin sitä hetkeä. Ben-Hurin ympärillä oli vain vettä ja pilkko
pimeätä.

Vaikka nuorella juutalaisella paitsi voimansa oli myöskin tuota
epämääräistä hätävoimaa, jota luonto pitää varalla juuri sellaisen
hengenhädän tapauksia varten, ei hän kuitenkaan voinut sitä käyttää,
sillä pimeä ja kohiseva pyörre riistivät häneltä tahdonvoiman.

Sisään tulviva vesi syöksi hänet kuin puulastun takaisin kajuttaan,
johon hän olisi hukkunut, ell'ei vajoovan laivan vastustusvoima olisi
työntänyt häntä ylös päin. Syvällä veden alla työnsi onsi runko hänet
ulos, ja hän alkoi nousta pinnalle irtainten esineiden kansa. Ylös
sukeltaessaan hän sai kiinni jostakin eikä päästänyt sitä irti. Aika,
jonka hän viipyi veden alla, tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä.
Viimein hän kuitenkin pääsi ylös. Hän veti ahneesti sisäänsä raitista
ilmaa, tarttui paremmin lankkuun kiinni ja katseli ympärilleen,
pyyhkiellen vettä silmistään ja tukastaan.

Kuolema oli veden alla ollut häntä lähellä; hän huomasi sen uhkaavan
veden päälläkin -- uhkaavan monimuotoisena.

Savu liiteli merellä läpikuultavana sumuna, siellä täällä tuikahtaen
loistaviksi tuliryhmiksi, jotka Ben-Hur arvasi palaviksi laivoiksi.
Taistelua kesti yhä edelleen, mutta hän ei tiennyt, kutka voittivat.
Silloin tällöin kulki ohitse laiva, pimittäen hetkiseksi tulen hohdon.
Etäämpää kuului yhteen törmäävien laivain jymy. Vaara oli kuitenkin
lähempänä. Astraean vaipuessa oli siinä, paitsi sen omaa väkeä,
myöskin kahden vihollislaivan väestöt. Moni heistä nousi jälleen
ylös, ja taistelu jatkui samalla laudalla tai puunkappaleella, sitten
kun se ehkä jo oli alkanut syvällä veden alla. Syleillen toisiaan
hengen edestä, siellä täällä käyttäen myöskin miekkaa ja keihästä,
roiskuttelivat he vettä, joka toisella puolen oli mustaa kuin noki,
toisella punertavaa tulen kajastuksesta. Häneen heidän taistelunsa
ei koskenut vähintäkään; he olivat kaikki hänen vihollisiansa ja
olisivat kylläkin surmanneet hänet, saadakseen vain lankun, jolla hän
uiskenteli. Niinpä hän kiireimmiten pyrki sieltä etemmäksi.

Nyt kuului nopeaa soutamista, ja hän näki kalerin tulevan ihan kohti.
Korkea keula näytti hänestä kahta vertaa korkeammalta, ja punertava
loisto, joka välähteli sen kullatuista veistoksista, teki sen ikään
kuin eläväksi, käärmeen muotoiseksi. Vesi kohoili kuohuksi sen keulan
alta.

Ben-Hur uiden työnsi suurta hankalata lautaa edellänsä. Sekunnit
olivat kalliit; puolestakin sellaisesta ajan rahdusta saattoi elämä
tai kuolema riippua. Siinä pulassaan hän huomasi käden pituuden
päässä edessään kullalta välkkyvän kypärän nousevan ylös. Kohta näkyi
kaksi kättäkin, sormet suorina. Kädet olivat suuret ja voimakkaat;
jos ne kerran saivat kiinni jostakin, niin ne eivät suinkaan vähällä
päästäneet irti saalistansa. Ben-Hur väistyi peloissaan syrjään. Kypärä
ja sen sisällä oleva pää nousivat ylemmäksi; molemmat kädet alkoivat
rajusti pieksää vettä; pää retkahti takaperin, joten kasvot tulivat
näkyviin. Ammottava suu, suuret, tuijottavat silmät ja hukkuvan miehen
veretön kalpeus olivat hirveät katsella. Mutta Ben-Hur kuitenkin
huudahti ilosta, ja kun kasvot jälleen painuivat veden alle, tarttui
hän kypärän leukavitjoihin ja veti miehen lankulle.

Hän oli tribuni Arrius.

Pitkän aikaa kiehui ja roiskui vesi ihan vieritse kulkevan laivan
airojen mylleröittämänä Ben-Hurin ympärillä ja pakoitti häntä
ponnistamaan kaikki voimansa, pysyäkseen laudalla ja samalla estääkseen
roomalaisen päätä joutumasta veden alle. Kaleri pääsi juuri ohitse,
niin ett'ei ollut enää pelkoa sen airoista. Se kulki uivien ihmisten,
paljasten ja kypäräisten päiden päällitse. Kumea jysäys ja kova huuto
saattoivat pelastajan kääntämään katseensa pois pelastetusta. Hurja
tyytyväisyys täytti hetkiseksi hänen sydämmensä. Astraean puolesta oli
kostettu.

Taistelu raivosi yhä edelleen, mutta vastustus muuttui nyt paoksi.
Kuka oli voittaja? Ben-Hur käsitti, miten suuresti hänen vapautensa
ja tribunin henki riippuivat siitä. Hän työnsi lautaa Arriuksen
alle, kunnes se kannatti häntä, ja koetti sitte kaikin tavoin
pysyttää häntä siinä asennossa. Päivä läheni hitaasti. Hän odotti
aamunkoittoa toivovalla mielellä, mutta välistä pelolla. Olivatko
roomalaiset voittaneet vaiko merirosvot? Jos merirosvot, silloin hänen
pelastettunsa oli hukassa.

Aamu valkeni viimein täyteen loistoonsa, ja meri oli kirkkaana kuin
peili. Lännestä päin näkyi maata, mutta niin etäältä, että oli turha
koettaakaan päästä sinne. Siellä täällä uiskenteli haaksirikkoisia
kuten hän itsekin. Merenpinta oli monesta paikasta mustana hiiltyneistä
tai savuavista laivan jäännöksistä. Etäällä oli kaleri, rikki revitty
purje riippuvana katkenneesta mastosta. Soutajat olivat siitä
kadonneet. Vielä paljoa etäämpänä hän näki liikkuvia pisteitä, joita
arveli pakeneviksi tai takaa ajaviksi laivoiksi, tai ehkäpä ne olivat
vain valkoisia merilintuja.

Siten kului vielä tuntikausi. Hänen hätänsä kasvoi. Joll'ei pikaista
apua saapunut, oli Arrius kuoleva. Välistä hän jo nytkin näytti ihan
kuolleelta, niin hiljaa hän makasi. Hän riisui häneltä kypärän ja sitte
hyvin suurella vaivalla rintahaarniskan. Sydän sykki säännöttömästi.
Ben-Hur sai siitä hyvästä merkistä rohkeutta, niin että paremmin
jaksoi kestää ponnistuksia. Hän ei voinut muuta tehdä kuin odottaa ja
rukoilla, kansansa tavan mukaan.



VI LUKU.

Vapaana ja ottopoikana.


Kivut, joita hukkuvaisilla on henkiin herätessä, ovat tuskallisemmat
kuin itse hukkuminen. Arrius kesti ne ja alkoi Ben-Hurin suureksi
iloksi viimein puhua.

Sekavista kysymyksistä, missä hän oli ja miten pelastunut ja kenen
kautta, hän viimein johtui takaisin itse taisteluun. Epävarmuus, kuka
oli voittanut, palautti jälleen kaikki hänen sielunsa voimat. Siihen
hyvään tulokseen oli melkoisesti vaikuttanut pitkä lepo, vaikk'ei se
ollutkaan mukava tuolla heidän heikolla aluksellansa. Vähitellen hän
tuli aivan puheliaaksi.

"Pelastuksemme tietysti riippuu taistelun päätöksestä. Minä käsitän
täydellisesti, mitä sinä olet tehnyt minulle. Olet suoraan sanoen oman
henkesi uhalla pelastanut minun henkeni. Tunnustan sen kieltelemättä,
ja mitä hyvänsä tapahtukoon, minä kiitän sinua. Vieläpä enemmänkin:
jos onnen jumalatar on minulle suosiollinen ja pelastaa meidät tästä
vaarasta, niin minä sinulle kyllä näytän sellaisia suosion osoituksia,
kuin soveltuu roomalaiselle, jolla on valtaa ja varoja osoittaa
kiitollisuuttansa. Mutta nyt meidän vielä tulee katsoa, oletko
hyvällä tarkoituksellasi tosiaankin tehnyt minulle hyvän työn;
taikka minä pikemmin vetoan sinun hyväntahtoisuuteesi" ... hän
vitkasteli ... "ja pyydän, jos siksi tulisi, sinua tekemään minulle
suurimman ystävyystyön, jonka mies voi tehdä toiselle. Anna nyt minulle
se lupaus."

"Joll'ei se ole mitään kiellettyä, kyllä minä teen", vastasi Ben-Hur.

Arrius vaipui jälleen laudalle.

"Oletko sinä tosiaankin Hurin, sen juutalaisen poika?" hän sitte kysyi.

"Niin on, kuin olen sanonut."

"Minä tunsin isäsi..."

Judah siirtyi likemmäksi tribunia, jonka ääni oli heikko, ja kuunteli
kiihkeästi. Nyt viimeinkin hän luuli saavansa kuulla jotakin kodistansa.

"Minä tunsin hänet ja rakastin häntä", jatkoi Arrius.

Jokin asia lienee taaskin häirinnyt puhujan ajatusjuoksua, sillä hän
oli vaiti kotvasen.

"Jos sinä olet hänen poikansa", hän sitte jatkoi, "niin tietysti olet
kuullut puhuttavan Catosta ja Brutuksesta. He olivat jaloja miehiä ja
jaloimmat kuolemassa. Erotessaan elämästä he jättivät jälkeensä tämän
lain: Roomalaisen ei pidä elää onneansa kauemmin. Kuunteletko, mitä
minä puhun?"

"Kyllä minä kuulen."

"Meillä roomalaisilla ylimyksillä on tapana pitää sormusta. Sellainen
on tässä kädessäni. Ota se!"

Hän ojensi kätensä Judahille, joka teki, kuten käskettiin.

"Pane se sormeesi."

Ben-Hur teki niin.

"Sillä korulla on tarkoituksensa", sanoi Arrius sitte. "Minua pidetään
rikkaana Roomassakin. Minulla ei ole mitään perhettä. Näytä sitä
sormusta huoneeni haltialle, joka hoitaa omaisuuttani minun poissa
ollessani. Hänet kyllä löydät huvilasta Misenumin läheltä. Sano
hänelle, miten sormus joutui sinun käsiisi, ja hän ei sinulta kiellä
mitään, pyydäppä vaikka kaikki tyyni. Jos saan elää, toimitan minä
asiat vielä paremmin. Minä vapautan sinut, hankin sinulle takaisin
kotosi, ja sinä saat itse valita ammatin, joka mielessäsi enimmän
leikittelee. Kuuletko?"

"Kuinka voisin olla kuulematta."

"Lupaatko siis ... jumalain kautta?"

"En, hyvä tribuni: minä olen juutalainen."

"No hyvä, lupaa minulle sen jumalan kautta tai sillä tavalla, kuin
sinusta on pyhin vala, tehdä, mitä minä nyt esitän, ja juuri sillä
tavalla, kuin minä tahdon. Minä odotan lupaustasi."

"Jalo Arrius, sinun puhetavastasi luulen huomaavani, että asia on
tärkeä, ja se neuvoo minua olemaan varovainen. Sano ensin, mitä tahdot."

"Annatko sitte minulle lupauksen?"

"Silloinhan lupaus olisi jo edeltä päin annettu ja ... siunattu olkoon
isäini Jumala, tuolta tulee laiva!"

"Mistä päin?"

"Pohjoisesta."

"Voitko mistään ulkonaisesta merkistä huomata, minkä kansakunnan
laivoja se on?"

"En; minähän olen palvellut vain soutumiehenä."

"Onko siinä lippua?"

"En voi huomata."

Arrius oli hetkisen vaiti, nähtävästi vaipuneena syviin ajatuksiin.

"Tuleeko laiva yhä tänne päin?" hän viimein kysyi.

"Tulee vielä."

"Katso vielä kerran, onko sillä lippua."

"Ei ole."

"Eikö sitte muita tuntomerkkejä?"

"Siinä on yksi purje, kolme airoriviä, ja se tulee täyttä vauhtia.
Muuta en osaa sanoa."

"Voittanut roomalais-laiva olisi nostanut monta lippua. Se on
varmaankin vihollinen. Kuuntele nyt", sanoi Arrius, muuttuen jälleen
vakavaksi, "kuule niin kauan, kuin vielä voin puhua. Jos se laiva on
merirosvo, on sinun henkesi pelastettu. He tosin eivät anna sinulle
vapautta, vaan panevat sinut airomieheksi, mutta he eivät surmaa sinua.
Sitä vastoin minut..."

Tribunin ääni värähteli.

"Totta tosiaan!" hän päättävästi jatkoi, "minä olen liian vanha
kärsimään sellaista häpeää. Kerrottakoon Roomassa, että Kvintus Arrius
painui, niin kuin roomalaisen tribunin sopii, pohjaan laivoineen
vihollisten keskellä. Sitä minä sinulta tahdon. Jos kaleri on
vihollinen, sysää minut alas laudalta ja hukuta. Kuuletko? Vanno
tekeväsi niin."

"Minä en vanno enkä tee sellaista tekoa", sanoi Ben-Hur jyrkästi.
"Laki, joka minusta on kaikista kallein, tekisi minut vastuunalaiseksi
sinun hengestäsi, hyvä tribuni. Ota takaisin sormuksesi" -- hän veti
sormuksen pois sormestaan -- "ja myös kaikki kauniit lupauksesi, jos
pelastumme tästä vaarasta. Tuomio, joka elinkaudeksi lähetti minut
soutupenkille, teki minut orjaksi, mutta sittekin minä yhtä vähän olen
orja kuin sinun vapautettusikaan. Olen Israelin poikia ja ainakin tänä
hetkenä ihan itsenäinen mies... Ota takaisin sormus."

Arrius ei liikahtanut.

"Etkö tahdo?" jatkoi Judah. "En vihasta enkä minkäänlaisesta
vastenmielisyydestä, vaan vapautuakseni väärästä velvollisuudesta minä
heitän lahjasi mereen. Kas noin, tribuni!"

Hän heitti sormuksen kauas. Arrius kuuli sen putoamisen, mutta ei
katsonut sinne päin.

"Sinä teit tyhmästi", hän sanoi, "kaksin verroin tyhmästi siinä
asemassasi. Minä en ole sinusta riippuvainen kuolemaani katsoen.
Elämä on lanka, jonka kyllä voin katkaista ilman sinun apuasikin;
mutta jos minä sen teen, mitä sinusta sitte tulee? Miehet, jotka
ovat päättäneet kuolla, kuolevat mieluisemmin toisen käden kautta,
sillä sielu, jonka Plato on antanut meille, nousee kapinaan itsensä
tuhoamisen ajatuksesta. Siinä kaikki. Jos laiva on merirosvo, niin minä
lähden pois tästä maailmasta. Se päätökseni on luja. Olen roomalainen.
Menestys ja kunnia ovat minulle kaikki kaikissa. Olisin kuitenkin
tahtonut olla sinulle hyödyksi, mutta sinä et tahtonut. Sormus oli
ainoa merkki, joka tänä hetkenä oli käsissä osoittamaan viimeistä
tahtoani. Me olemme molemmat hukassa. Minä kuolen valittaen vain, että
voitto ja kunnia on riistetty minulta. Sinä jäät eloon, ja kuollessasi
sinä kadut, että hurskaat velvollisuudet jäivät täyttämättä hulluutesi
tähden. Minä surkuttelen sinua."

Ben-Hur näki nyt selvemmin äskeisen tekonsa seuraukset, mutta ei
sittekään muuttanut mielipidettänsä.

"Näinä kolmena vuotena, jotka olen orjana ollut, olit sinä, tribuni,
ensimmäinen, joka osoitit minulle hyväntahtoisuutta. Ei, olipa tosiaan
toinenkin." Ääni hiljeni, silmät kostuivat, ja hän näki selvästi
edessään sen pojan kasvot, joka antoi hänelle juomista Nazaretin
kaivolla. "Sinä ainakin olit ensimmäinen, joka kysyit, kuka minä olin.
Vaikkapa äsken, kun ojensin käteni ja pelastin sinut vaipumasta alas,
minulle johtuikin mieleen, miten monella tavalla sinä saattaisit
olla minulle hyödyksi kurjuudessani, niin sen tekoni vaikuttimena ei
suinkaan ollut itsekkäisyys. Sen minä pyydän sinun uskomaan. Sitä
paitsi nyt juuri tänä silmänräpäyksenä Jumala antaa minun käsittää,
että minun tulee ainoastaan luvallisilla keinoilla elää määrättyyn
aikaan asti. Tahdon ennemmin kuolla sinun kanssasi kuin ruveta
sinun pyöveliksesi. Minun luonteeni on yhtä luja kuin sinunkin;
vaikka tarjoisit minulle koko Rooman, jos sinulla olisi valtaa sitä
lahjoittaa, niin en surmaisi sinua. Cato ja Brutus olivat lapsia
hebrealaisten rinnalla, joiden lakia juutalaisen täytyy totella."

"Mutta pyyntöni. Oletko sinä..."

"Käskyäsi minä pitäisin suuremmassa arvossa, mutta en kuitenkaan tekisi
sitä. Tämä puhe loppukoon tähän."

Molemmat olivat vaiti ja odottelivat lähestyvää alusta, Arrius ummessa
silmin, välinpitämättömänä.

"Tiedätkö varmaan, että se on vihollinen laiva?" kysyi Ben-Hur.

"Niin luulen", kuului vastaus.

"Se pysähtyy ja lähettää sivultansa veneen."

"Näetkö lippua?"

"Eikö ole mitään muuta merkkiä, joista voisi nähdä, onko se
roomalainen?"

"Jos se on roomalainen, on sillä kypärä maston latvassa."

"Ole sitte hyvilläsi, kypärä näkyy."

Arrius ei kuitenkaan ollut täydellisesti vakuutettu.

"Miehet pikku veneessä pelastelevat haaksirikkoisia. Merirosvot eivät
ole niin lempeät."

"He ehkä tarvitsevat soutajia", vastasi Arrius, arvattavasti muistaen
aikoja, jolloin hänkin pelasteli haaksirikkoisia samaa tarkoitusta
varten.

Ben-Hur katseli tarkkaan laivaväen liikkeitä.

"Laiva lähtee liikkeelle", hän sanoi.

"Mihin päin?"

"Oikealla puolen meistä on kaleri, luultavasti tyhjänä väestä. Laiva
laskee suoraan sitä kohti. Nyt se jo on sen vieressä. Nyt menee väkeä
sen kannelle."

Arrius avasi silmänsä ja elpyi.

"Kiitä jumalaasi!" hän sanoi Ben-Hurille, katsahdettuaan kaleriin,
"niin kuin minäkin kiitän jumaliani! Merirosvot eivät korjaisi laivaa,
vaan upottaisivat. Tuosta teosta ja maston kypärästä näen, että se
on roomalainen. Minä olen voittanut. Onnen jumalatar ei ole luopunut
minusta. Me olemme pelastetut. Viittaa kädelläsi, huuda heille! Minusta
tulee duumviri, ja sinusta? Minä tunsin isäsi ja rakastin häntä. Hän
oli tosiaankin ruhtinas. Hän näytti minulle, ett'ei juutalainen ole
raakalainen. Minä otan sinut kanssani, sinä tulet minun pojakseni.
Kiitä Jumalaasi, ja huuda tänne merimiehet, mutta pian! Meidän täytyy
ajaa rosvoja takaa. Ei yhdenkään pidä pääsemän pakoon."

Judah nousi seisomaan lankulle, viittoi käsillään ja huusi niin
kovasti, kuin suinkin jaksoi. Viimein pikku veneen väki huomasi heidät
ja kävi pian korjaamassa.

Arrius oteltiin kalerissa vastaan kaikilla kunnian osoituksilla, joita
onnen suosima sankari ansaitsi. Kannelle laitetulta vuoteelta hän
tiedusteli taistelun viimeiset yksityiskohdat. Sitte kun kaikki elossa
olevat oli pelastettu vedestä ja saalis korjattu, nostettiin uudestaan
amiralinlippu ja lähdettiin pohjoista kohti, tapaamaan muuta laivastoa
ja päättämään voittoa. Sopivaan aikaan saapuivat ne viisikymmentä
kaleria, jotka olivat kiertäneet saaren pohjoispäitse, vihollisia
vastaan ja tuhosivat heidät kokonaan. Ei ainoakaan päässyt pakoon.
Tribunin kunniaa enensi vielä se, että 20 viholliskaleria saatiin
anastetuksi.

Misenumiin palatessa otettiin Arrius vastaan sydämmellisimmillä
onnentoivotuksilla. Nuorukainen, joka hänellä oli seurassaan, veti
puoleensa hänen ystäviensä huomiota. Vastaukseksi heidän kysymyksiinsä,
kuka hän oli, tribuni hyvin laveasti kertoi pelastumisensa historian ja
esitti nuorukaisen, vaan kuitenkin huolellisesti jätti mainitsematta
kaikki, mikä koski hänen entisiin vaiheihinsa. Kertomuksensa lopuksi
hän kutsui Ben-Hurin luoksensa ja laski ystävällisesti kätensä hänen
olkapäälleen, sanoen:

"Ystävät, hän on minun poikani ja perilliseni, jos on jumalain tahto,
että minulta mitään jää, ja hän saa periä minun nimenikin. Minä pyydän
teitä rakastamaan häntä samoin, kuin rakastatte minua itseänikin."

Heti, kun sattui sopiva tilaisuus, toimitettiin juhlallinen ottopojaksi
otto. Sillä tavalla urhoollinen roomalainen täytti Ben-Hurille
antamansa lupauksen toimittaa hänelle kelvollisen pääsyn keisarilliseen
maailmaan.

Arriuksen palauksen jälkeisessä kuussa vietettiin erittäin komeasti
_armilustrium_ eli juhla merivoiton kunniaksi Skauruksen teatterissa.
Rakennuksen toinen puoli oli koristettu sotasaaliilla, josta katsojat
enimmin ihmettelivät kahdenkymmenen, urhoollisessa taistelussa
valloitetun laivan keulaa lippuineen, niiden päällä, niin korkealla,
että juhlassa olevat 80,000 katsojaa voivat sen helposti lukea, oli
seuraava kirjoitus:

    Merirosvoilta Euripon lahdessa
               ottanut
          _Kvintus Arrius_,
              duumviri.



Neljäs kirja.


_Alva_. Entäpä, joll'ei kuningas niin päätä? Nyt etenkin --

_Kuningatar_. Sitte minä odotan oikeutta, kunnes se tulee. Ja nehän
ne ovatkin onnellisimpia, joiden tuntonsa sallii tyynesti varrota
oikeuttaan.

                                     Schiller, _Don Carlos_.



I LUKU.

Antiokiassa.


Heinäkuussa vuonna 23 j.Kr. olemme Antiokiassa, joka siihen aikaan oli
itämaiden kuningatar ja Rooman jälkeen maailman mahtavin, vaikk'ei
väkirikkain kaupunki.

Tavallisesti luullaan, että sen ajan siveettömyys ja tuhlaus olivat
alkuisin Roomasta ja sieltä levisivät yli koko keisarikunnan ja että
suuret kaupungit ainoastaan matkivat sen esimerkkiä. Vaan tätä sopii
kuitenkin epäillä. Valloituksista johtuva vaikutus näyttää yleensä
kovasti koskeneen voittajan siveyteen. Kreikassa ja Egyptissä oli paljo
turmiollisia lähteitä, ja jokainen tämän aineen tutkija tulee helposti
vakuutetuksi, että tapoja turmeleva tulva juoksi idästä länteen päin ja
että suuri Antiokian kaupunki, Assyrian vallan ja komeuden mitä vanhin
pääpaikka, oli tuon tuhoa levittävän tulvan paras lähde.

Kuormalaiva laski meren siniselältä Orontes-jokeen. Oli aamupuoli
päivästä. Kuumuus oli paahtava, mutta kaikki, joilla oli oikeutta,
oleskelivat kannella, muiden muassa myöskin Ben-Hur.

Nämä viisi vuotta olivat kehittäneet nuoren juutalaisen täydeksi
mieheksi. Vaikka valkoinen liinapuku, joka hänellä oli yllä, osaksi
kätki hänen vartalonsa, näytti se tavattoman miellyttävältä.

Hän oli jo toista tuntia istunut purjeen varjossa, ja monta
matkustajaa, hänen kansalaistansa, oli turhaan koettanut alottaa
puhelua hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiin lyhyesti, vaikkakin
arvokkaan kohteliaasti, ja latinaksi. Hänen puhdas kielensä, sivistynyt
käytöksensä ja umpimielisyytensä vain sitä enemmän kiihottivat heidän
uteliaisuuttaan. Hänen käytöksensä oli levollinen ja miellyttävä
kuin ylimyksellä ainakin, mutta jotkut hänen ruumiinsa ominaisuudet
tuntuivat olevan siihen nähden ristiriidassa. Niinpä esimerkiksi
hänen käsivartensa olivat suhteettoman pitkät, ja kun hän, pysyäkseen
tasapainossa laivan heiluessa, otti kiinni jostakin esineestä, niin
hänen käsiensä suuruus ja väkevyys heti pisti silmään. Arvailtiin, kuka
ja mikä miehiänsä hän oli, ja hartaasti haluttiin oppia tuntemaan hänen
elämänsä yksityiskohtia. Tai toisin sanoen, hänen ulkomuotonsa näytti,
ettei hänen elämänsä historia ollut mikään tavallinen.

Laiva oli matkallaan poikennut Kypron satamaan, ja sieltä oli
matkustajaksi tullut eräs näöltään hyvin kunnianarvoinen hebrealainen.
Ben-Hur teki hänelle pari kysymystä. Vastaukset herättivät hänessä
luottamusta, ja viimein alkoi heidän keskensä pitempi puhelu.

Laivan saapuessa Oronteen lahteen saapui sinne kaksi muutakin laivaa,
jotka jo oli nähty ulkona merellä, ja laski yht'aikaa jokeen, nostaen
kumpikin koko joukon pieniä vaaleankeltaisia lippuja. Koetettiin arvata
kuka minnekin päin näiden lippujen merkitystä. Viimein joku matkustaja
kääntyi hebrealaisvanhuksen puoleen pyytäen selitystä.

"Kyllä tiedän noiden lippujen merkityksen", hän vastasi; "ne eivät
ilmaise mitään kansallisuutta, vaan ovat ainoastaan omistajan merkkejä."

"Onko hänellä monta laivaa?"

"On."

"Tunnetko sinä häntä?"

"Olen minä asioissa hänen kanssansa."

Matkustajat katsoivat vanhusta, ikään kuin tahtoen kehottaa häntä
puhumaan tarkemmin. Ben-Hur kuunteli erittäin halukkaasti.

"Hän asuu Antiokiassa", jatkoi hebrealainen levollisesti, kuten
hänen tapansa oli. "Hänen suunnaton rikkautensa on tehnyt hänet
kuuluisaksi, ja ihmisten ajatus hänestä ei ole aina lempein. Kerran oli
Jerusalemissa ruhtinas ikivanhasta suvusta, nimeltä Hur."

Judah koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sydämensä sykki
kiireemmin.

"Ruhtinas oli kauppias, ja erinomainen asioimiskyky hänellä olikin.
Hän ryhtyi suuriin yrityksiin sekä itä- että länsimaissa. Suuriin
kaupunkeihin hän perusti haaraosastoja. Antiokian osastoa hoiti eräs
mies, Simonides, jota muutamat sanoivat Hurin uskotuksi palvelijaksi;
hän oli juutalainen, vaikka nimi oli kreikkalainen. Ruhtinas hukkui
merimatkalla. Hänen liikkeensä jatkui kuitenkin ihan entisellään. Vaan
jonkun ajan kuluttua sattui perheelle suuri onnettomuus. Ruhtinaan
ainoa poika, joka oli juuri mieheksi pääsemässä, koetti surmata
roomalaista prokuraattoria Gratusta Jerusalemin kadulla, mutta ei
onnistunut, eikä hänestä ole siitä päivin kuulunut mitään. Roomalaisen
kosto kohtasi koko sukua; ei ainoatakaan, jolla oli Hur nimenä, jätetty
eloon. Palatsi lukittiin sineteillä ja on nyt kyyhkysien hallussa.
Hur-suvun omaisuus anastettiin valtiolle eikä siitä mitään säilynyt
roomalaishallituksen ahneudella. Prokuraattori osasi lääkitä haavansa
kultaisella voiteella."

Kuulijat nauroivat.

"Se on toisin sanoen: hän piti koko omaisuuden itse!" virkkoi eräs
heistä.

"Niin sanotaan", vastasi juutalainen, "minä kerron historian ainoastaan
siten, kuin itse sen kuulin. Ja kertoakseni edelleen, Simonides, joka
oli ollut ruhtinaan asiamies täällä Antiokiassa, avasi kohta liikkeen
omassa nimessään ja vaurastui uskomattoman lyhyessä ajassa kaupungin
etevimmäksi kauppiaaksi. Entisen isännän tavalla hän lähetti karavaneja
Indiaan, ja hänen kalerejansa on merellä enempi kuin aluksia jossakin
kuninkaallisessa laivastossa. Hänelle sanotaan kaiken onnistuvan. Hänen
kamelinsa kuolevat ainoastaan vanhuudesta, hänen laivansa eivät joudu
koskaan haaksirikkoon, ja jos hän heittäisi lastun virtaan, niin se
palaisi hänelle kultaisena takaisin."

"Kuinka kauan hän on sillä tavalla kauppaa käynyt?"

"Ei täyttä kymmentä vuotta."

"Hän lienee päässyt hyvästi alkuun."

"Niin, sanotaan, että prokuraattori sai käsiinsä ainoastaan näkyvän
omaisuuden, niin kuin ruhtinaan hevoset, karjan, kartanon, maat,
laivat ja mitä muuta oli arvokasta. Rahaa ei löydetty, vaikka sitä
olisi pitänyt olla suunnattomasti. Mihin se oli joutunut, on vieläkin
selviämätön arvoitus."

"Ei minusta", sanoi eräs matkustaja, omituisesti nauraen.

"Kyllä ymmärrän", vastasi juutalainen. "Ovat muutkin ajatelleet samaa
kuin sinä. Yleinen ajatus on juuri se, että Hurin rahat ne auttoivat
Simonides vanhuksen vauhtiin. Prokuraattorikin ajattelee samaa taikka
ainakin on ajatellut, sillä viiden vuoden kuluessa hän on kahdesti
otattanut kauppiaan kiinni ja kiduttanut häntä."

Judah tarttui kovemmin kiinni köyteen, jota vasten nojasi.

"Hänen ruumiissaan ei sanota olevan ainoatakaan ehyttä luuta. Viimeksi
hänet nähdessäni hän istui muodottomana rujona tuolissaan, tyynyjä
ympärillä."

"Hirveätä!" huudahtivat useimmat kuulijat yht'aikaa.

"Ei mikään tautikaan olisi voinut tehdä häntä niin muodottomaksi, vaan
hän ei sittenkään huolinut kidutuksista. Mitä hänellä oli, oli hänen
laillista omaisuuttaan, ja hän oli käyttänyt sitä laillisella tavalla;
muuta tunnustusta häneltä ei saatu. Nyt on kuitenkin vaino loppunut.
Hän on Tiberiukselta saanut avonaisen kirjeen, jossa hänelle on
tunnustettu rajaton kauppa-oikeus."

"Siitä hän on kyllä saanut maksaa hyvät rahat."

"Nuo laivat ovat hänen", jatkoi hebrealainen, huolimatta vastata
huomautukseen. "Hänen meriväellään on tapana tervehtiä toisiansa
keltaisilla lipuilla, kun sattuvat vastakkain, ja ne merkitsevät sitä
että heillä on ollut onnellinen matka."

Siihen vanhus lopetti kertomuksensa.

Kalerin päästyä onnellisesti joen uomaan puhutteli Judah vanhaa
juutalaista.

"Mikä oli kauppiaan herran nimi?"

"Ben-Hur, Jerusalemin ruhtinaita."

"Mihin ruhtinaan perhe joutui?"

"Poika lähetettiin kalereille. Saatan vaikka vakuuttaa, että hän
on kuollut. Vuosi on tavallinen elon aika soutupenkkiin kiinni
tuomituille. Leskestä ja tyttärestä ei ole kuulunut mitään. Ne, jotka
tietävät heidän kohtalonsa, eivät tahdo mitään sanoa. Luultavasti he
kuolivat jossakussa niistä vankiloista, jotka saastuttavat Judean
maata."

Judah meni pois perämiehen lähelle. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut,
että tuskin huomasi joen rantoja, jotka merestä kaupunkiin asti
olivat erittäin viehättävät. Syrialaiset hedelmäpuistot ja viinimäet
ympäröivät siellä huviloita, jotka olivat yhtä komeita kuin Neapelin
seuduilla. Yhtä vähän hänen huomionsa kiintyi laivoihin, joita edes
takaisin liikkui tavattoman paljo, tai merimiesten lauluihin ja
huutoihin. Taivas säteili täydessä puolipäivän loistossa, ja kuumuus
paahtoi sekä maata että vettä. Ainoastaan hänen elämänsä oli synkkäin
varjojen pimittämä.

Kerran vain hän hetkiseksi heräsi ajatuksistaan, silloin kun hänen
matkakumppaninsa osoittivat Dafnen metsikköä, joka näkyi muutamassa
joen polvekkeessa.



II LUKU.

Etsimässä.


Kaupungin tullessa näkyviin matkustajat laivan kannella tähystelivät
hyvin kiihkeästi kaikkea, ettei vain suinkaan jäisi mitään merkillistä
huomaamatta. Kunnianarvoinen juutalainen, jonka jo olemme esittäneet
lukijalle, paraastaan yksinänsä puhui tai ainakin puhui enimmän.

"Joki juoksee tässä länttä kohti", hän sanoi yleiseksi vastaukseksi
matkustajain kysymyksiin. "Muistan vielä ajan, jolloin se huuhteli
muurien juuria; mutta Rooman alammaisina olemme eläneet rauhassa,
ja kauppa on saanut tahtonsa toteutumaan, kuten sellaisissa oloissa
aina käy. Nyt on koko joen suu täynnä laivaveistämöitä. Tuolla", hän
sanoi viitaten etelää kohti, "on Kasius- eli Orontes-vuori, joksi sitä
kansa sanoo; se katselee veljeänsä Amnus-vuorta, ja niiden välillä
on Antiokian tasanko. Etempänä ovat Mustavuoret, joilta kuningasten
vesijohdot kulettavat kirkkainta vettä kaupunkiin, virvoittamaan kansaa
ja kostuttamaan katuja. Metsät siellä ovat vielä ihan raivaamatta ja
täynnä metsäeläimiä ja lintuja."

"Missä järvi on?" joku kysyi.

"Tuolla pohjoisessa päin. Sinne voit päästä hevosella tai vielä
mukavammin veneellä, sillä yksi joen haarake vie sinne."

"Dafnen metsikkökö?" hän sanoi kolmannelle kysyjälle. "Sitä ei kukaan
osaa kuvaella. Se on alkuaan Apollosta, joka sitä suosii enemmän kuin
Olympoa. Ihmisiä käy siellä vain yhden ainoan kerran sitä katsomassa,
mutta eivät enää malta lähteäkään sieltä pois. Yleinen sananparsi
kuuluu: Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin olla
kuninkaan vieras."

"Tahdotko sillä varoittaa minua käymästä siellä?"

"En suinkaan! Mene, jos sinua haluttaa. Kaikki sinne rientävät,
kynikko-filosofit, keskenkasvuiset pojat, naiset ja papit, kaikki ne
sinne rientävät. Minä olen niin vakuutettu teidänkin kaikkein menevän
sinne, että uskallan tässä antaa teille neuvon. Älkää huoliko ottaa
asuntoa kaupungissa, vaan menkää suoraa tietä kylään, joka on lähellä
metsikköä. Tie menee puiston läpi, jota lähteet kostuttavat. Apollon
ja hänen neitsyensä palvelijat rakensivat kaupungin, ja sen porteissa,
käytävillä ja tuhansissa piilopaikoissa näette luonteita, tapoja ja
muita omituisuuksia, joita ei suinkaan missään muualla nähdä. Mutta
katsokaas, tuossa on jo kaupungin muuri, suuren arkitehdin Keraeuksen
mestariteos."

Kaikki kääntyivät katsomaan ukon viittaamaan suuntaan.

"Tämä osa rakennettiin ensimmäisen Seleukidin käskystä. Kolme
vuosisataa, jotka se on seisonut, ovat tehneet sen niin lujaksi, että
se on kuin osa tuosta kalliosta."

Muuri tosiaankin ansaitsi ylistystä. Korkeana, lujana ja rohkeihin
harjanteihin ulkonevana se katosi etelään päin näkyvistä.

"Sen yläosassa on 400 tornia, joita käytetään vesisäiliöinä", jatkoi
juutalainen. "Ja katsokaa muurin ylitse. Vaikka se onkin korkea,
näette kuitenkin kaukaa pari yhtä korkeata. Ne ovat Sulpius-vuoret.
Rakennus tuolla itäisemmällä huipulla on linna, ja siinä oleskelee
vuodet päästänsä roomalainen legiona. Toisella puolella tätä kohti
on Jupiterin temppeli, ja vähän alempana legatin asunto, palatsi
täynnä virkahuoneita ja kuitenkin niin luja linna, että kapinoitseva
kansanjoukko yhtä turhaan sitä vastaan ryntäilisi kuin sunna-tuuli."

Merimiehet alkoivat kääriä kokoon purjetta, ja juutalainen silloin
lausui sydämmellisesti: "Kas niin, jokainen, joka vihaa aaltoja tai
on tehnyt uhrilupauksen, saattaa nyt valmistautua pilkkaamaan tai
rukoilemaan. Tuohon siltaan, josta tie menee Seleukiaan, loppuu
purjeväylä. Mitä laivat sinne tuovat edelleen kuletettavaksi, se
lastataan kamelien selkään. Sillan yläpuolella on saari, johon
Kallinikos rakensi uuden kaupunkinsa ja teki siitä vanhaan kaupunkiin
viisi suurta kivisiltaa, niin lujaa, ett'ei aika ole niihin mitään
vaikuttanut, ei myöskään tulvavedet eikä maanjäristykset. Kaupungista
sanon vain yleensä, että kuka hyvänsä voi koko ikänsä pitää itseään
onnellisena, jos on saanut sitä katsella."

Hän vaikeni, sillä laiva kääntyi ja laski hitaasti sillan laitaan
muurin juurella olevan veistämön viereen. Silloinpa matkustajat saivat
vielä paremmin katsella kirjavaa elämää, joka vallitsi joella. Viimein
heitettiin nuorat maalle, airot vedettiin sisään ja matka oli lopussa.
Ben-Hur tuli nyt hebrealaisvanhuksen luo.

"Anna anteeksi, että vaivaan sinua vielä vähän, ennen kuin sanon
jäähyväset."

Ukko kumarsi kohteliaasti.

"Historia, jonka kerroit kauppiaasta, on tehnyt minut uteliaaksi. Minä
tahtoisin nähdä häntä. Sinä mainitsit häntä Simonideeksi."

"Niin, hän on juutalainen, vaikka nimi on kreikkalainen."

"Missä hän asuu?"

Vanhus katsahti terävästi Judahiin, ennen kuin vastasi:

"Älä ryhdy turhaan vaivaan. Ei hän lainaa rahoja."

"Enkä minä niitä lainaksi ota", sanoi Ben-Hur, hymyillen ukon
viekkautta.

Vanhus nosti päänsä pystyyn ja mietti hetkisen.

"Voisi olettaa, että Antiokian rikkaimmalla kauppiaalla olisi asunto
rikkautensa mukaan, mutta jos tahdot löytää häntä päiväiseen aikaan,
niin mene pitkin joen rantaa tuonne sillalle asti. Siellä hän asuu
kartanossa, joka on kuin muurinholvi. Oven edessä on suuri laivasilta,
ja se on aina täynnä tulevia ja lähteviä tavaroita. Laivasto, joka on
siellä ankkurissa, on hänen omansa. Sinun ei ole helppo olla löytämättä
taloa."

"Minä kiitän sinua."

"Isäin Jumala sinua siunatkoon!"

"Tapahtukoon sinulle samoin!" vastasi Judah, poistuen.

Kaksi kantajaa otti veistämöllä vastaan Ben-Hurin tavarat ja käskyt.

"Viekää linnaan!" hän sanoi, ja se määräpaikka osoitti käskijän olevan
valtakunnan sotilasvirassa.

Kaksi leveää katua, jotka kulkivat toistensa poikki suorakulmaisesti,
jakoi kaupungin neljänneksiin. Sen kadun päässä, joka kulki pohjoisesta
etelään, näkyi omituinen, tavattoman suuri rakennus, nimeltä Nymfeum.
Kun kantajat siitä kääntyivät etelään päin, ihmetytti kadun komeus
Ben-Huria, vaikka hän olikin äsken saapunut Roomasta. Kummallakin
puolen seisoi pelkkiä palatseja ja niiden välillä kahdet marmoriset
pylväät, niin että oli eri käytävät jalkamiehille, karjalle ja
ajajille, kaikki katon peitossa ja viileänä ainiaan kuohuvista
suihkulähteistä.

Ben-Hur ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut nauttia tästä
komeudesta. Simonideen historia pyöri hänen ajatuksissaan. Päästyään
Omfaluksen luo -- muistomerkin, jonka kahdeksas Seleukidi Epifanes
oli rakennuttanut omaksi kunniakseen, ja jossa oli neljä runsaasti
maalauksilla koristettua, koko kadun levyistä kaariporttia -- hän
äkisti muutti päätöksensä.

"Minä en huoli vielä tänä iltana lähteä linnaan", sanoi hän kantajille,
"viekää minut majataloon, joka on lähinnä Seleukiaan vievää tietä."

Kantajat kääntyivät, ja kohta Judah pääsi yksinkertaiseen, mutta
tilavaan majataloon, noin kivenheiton päähän siitä laivasillasta, jonka
edessä vanhan Simonideen asunto oli. Judah oleskeli koko yön majatalon
katolla. Hänen mielessään lakkaamatta kaikui ajatus: "Nyt minä toki
viimeinkin saan kuulla jotain kodista, äidistä ja pikku Tirzasta. Jos
he ovat elossa, niin minä saan nähdä heitä."



III LUKU.

Rauenneet toiveet.


Ben-Hur astui aikaisin seuraavana aamuna Simonideen taloon, malttamatta
lähteä katselemaan kaupunkia. Tornilla koristetusta holviportista hän
tuli laivaveistämöön, jossa oli koko joukko eri veistämöitä rinnakkain.
Toimeliaan ihmisjoukon välitse hän pääsi pitkin joen rantaa Seleukien
sillalle ja pysähtyi sen alle tarkemmin katselemaan tuota näyttämöä.

Ihan sillan alla oli kauppiaan talo, rakennettu hakkaamattomasta
harmaasta kivestä ilman mitään taiteellisuutta. Se oli ihan sen
näköinen, kuin vanha juutalainen oli kuvannut, ainoastaan kuin ulkoneva
kulma muurista, jota vastaan se nojautui. Etupuolelta pääsi kahdesta
suunnattomasta ovesta veistämön alueelle. Muutamat rautaristikoilla
suojatut aukot lähellä räystästä olivat ikkunoina. Rikkaruohoa rehotti
muurin raoissa, ja musta sammal siellä täällä peitti paljaita kiviä.

Ovet olivat auki. Toisesta liike virtaili sisään, toisesta ulos.
Kiirettä ja hyörinää kaikkialla.

Veistämöllä näkyi kasoittain kaikenlaista kauppiaan tavaraa, ja joukko
orjia, alastomia vyötäisiin asti, puuhasi kiireessä työssä.

Sillan alapuolella näkyi koko joukko kalereja, joiden väestö joko purki
tavaroita niistä taikka täytti niitä toisilla tavaroilla. Joka maston
latvassa liehui keltainen lippu.

Sillan ja joen toisella puolella kohosi veden pinnasta saakka muuri,
jonka ylitse näkyivät keisarillisen palatsin monin tavoin koristellut
tornit, täyttäen joka jalan alan koko saaresta, ihan kuin juutalainen
oli sanonut. Viehättävästä näköalasta Ben-Hur ei ensinkään välittänyt.
Nyt hän oli viimeinkin saava kuulla jotain omaisistaan, jos Simonides
tosiaankin oli ollut hänen isänsä orja. Mutta olikohan kauppias
tunnustava entisen suhteensa ruhtinaasen? Sehän oli sama kuin luopua
kaikista rikkauksistaan ja asemastaan, joka sekä veistämöllä että
joella näytti niin suurenmoiselta. Ja mikä kauppiaasta oli vielä
tärkeämpää, hänen menestyksensä oli keskeytyvä juuri kun se oli
onnellisimmillaan, ja hänen itsensä piti vapaatahtoisesti palata
orjan asemaan. Sellaisen vaatimuksen ajatuskin jo tuntui Ben-Hurista
vastenmieliseltä rohkeudelta. Kaunistelematta olisi se samaa kuin
sanoa: Sinä olet minun orjani, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja
vielä itsesikin.

Oikeudestansa Ben-Hur kuitenkin tunsi saavansa voimaa, ja hänen
sielunsa toivo antoi hänelle rohkeutta odottaa tätä kohtausta. Jos
kertomus, johon hän vaatimuksensa perusti, oli tosi, niin Simonides
kuului hänelle kaikkine rikkauksineen. Mitä rikkauksiin koskee, niin
totta puhuen, niistä hän ei pitänyt lukua. Pysähtyessään ovelle hän
teki itsekseen lupauksen: Jos hän minulle antaa tietoa äidistäni ja
Tirzasta, niin minä lahjoitan hänelle vapauden ilman mitään ehtoja.

Hän astui päättävästi huoneesen.

Sisältä se oli suunnaton varasto, jossa määrätyillä paikoillaan
kaikenlaisia tavaroita oli huolellisesti kokoon ladottuna. Vaikka
huoneessa oli hämärä ja ilma tuntui tukahduttavalta, liikkui
siellä koko joukko miehiä, kiireesti puuhaten. Siellä täällä
näkyi käsityöläisiä vasaroineen ja sahoineen tekemässä laatikoita
vientitavaroita varten. Hän astuskeli hiljaa tavarakasain välille
jätettyä käytävää pitkin, itsekseen kysellen, oliko mies, jonka
kauppiasnerosta tässä oli niin monta todistusta, tosiaankin voinut olla
hänen isänsä orjana. Ja jos oli ollut, mihin luokkaan hän sitte kuului?
Jos hän oli juutalainen, niin oliko hän elinkautisen orjan poika? Vai
velkamies taikka velkamiehen poika? Taikka oliko hänet tuomittu ja
myöty varkaudesta? Nämä ajatukset eivät millään tavalla vähentäneet
hänen kunnioitustansa kauppiasta kohtaan, jonka erinomaisesta kyvystä
hän joka hetki tuli yhä enemmän vakuutetuksi.

Viimein muuan mies lähestyi ja puhutteli häntä.

"Mitä te haluatte?"

"Tahtoisin tavata kauppias Simonidesta."

"Olkaa hyvä, seuratkaa minua."

Monen käytävän kautta, joita oli jätetty tavarakasain välille,
he lopulta saapuivat rappusille. Niistä ylös noustuaan Judah oli
makasiinin katolla, ja hänen edessään oli rakennus, jota ei käy
paremmin kuvata kuin pienemmäksi kivikartanoksi, joka oli rakennettu
toisen päälle ja näkymätön alhaalta; se kohosi länteen päin sillasta ja
oli paljaan taivaan alla. Matalalla muurilla ympäröity makasiinin katto
näytti pengermältä, joka hänen kummastuksekseen oli täynnä kauneimpia
kukkia. Rakennus niiden keskellä oli vain nelikulmainen kivikasa, jonka
seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin etusivulla oleva ovi. Huolellisesti
puhdistettu polku vei ovelle runsaimmasti kukoistavien persialaisten
ruusupensasten välitse. Hän seurasi tiennäyttäjää, hengittäen suloista
tuoksua.

Pitkän ja pimeän käytävän päässä he pysähtyivät hiukan syrjään vedetyn
esiripun eteen. Saattaja puhui siitä sisään:

"Vieras haluaa puhella kauppiaan kanssa".

Kirkas ääni vastasi:

"Tulkoon hän Jumalan nimessä!"

Roomalainen olisi sitä huonetta, johon Ben-Hur saatettiin sisälle,
sanonut atriumiksi. Seinämuureja peitti laudoitus, joka oli jaettu
komeroihin, ja niistä jok'ainoa oli täynnä vanhuudesta ja ahkerasta
käyttämisestä kuluneita isoja kirjoja. Komeroiden välissä ja ylä- sekä
alapuolella olevat välilaudat olivat aikoinaan olleet valkoisia, mutta
vähitellen kellastuneet kerman värisiksi. Katto kohosi huvihuoneen
tapaan jonkinlaiseksi holviksi, joka sadoista sinipunervista ruuduista
päästi vapaasti sisään runsaan ja silmää miellyttävän valovirran.
Lattia oli peitetty niin paksuilla matoilla, että tulijan jalat siihen
aivan äänettömästi upposivat.

Keskellä huoneita oli kaksi henkilöä: mies, joka istui tyynyjen
keskellä korkeaselkäisessä nojatuolissa, ja hänen vasemmalla puolellaan
tuolin selkään nojaavana nupustaan kohta puhkeava neitonen. Ben-Hur
tunsi heidät nähdessään punehtuvansa otsaa myöten. Hän kumarsi yhtä
paljon kunnioituksesta kuin tointuakseenkin eikä siis huomannut, miten
vanhus korotetuin käsin väristen ja vavisten oli tervehtimäisillään
häntä, vaikka se liike tosin haihtui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Ben-Hur jälleen katsoessaan ylös huomasi heidän olevan entisessä
asennossaan, paitsi että tytön käsi oli painunut miesvanhuksen
olkapäälle. Molemmat he katselivat häntä tarkkaan.

"Jos olet kauppias Simonides ja juutalainen", -- Ben-Hur vaikeni
hetkiseksi -- "niin Jumalan, isäimme Jumalan rauha olkoon sinulle ja
omaisillesi!"

Viime sana oli lausuttu tytölle.

"Olen Simonides, josta puhut, ja synnyn oikeudella juutalainen",
vastasi mies tavattoman selvällä ja heleällä äänellä. "Vastaukseksi
tervehdykseesi pyydän sinun sanomaan, kuka olet."

Ben-Hur katseli puhujaa ja huomasi, että vaikka olisi voinut luulla
hänen olennossaan olevan tervettä, elinvoimaista täyteläisyyttä, olikin
siinä vain muodoton kasa tyynyjen varaan vaipuneena ja tumman paksun
silkkipeitteen suojassa. Sen rujoruumiin yläpäässä oli kuninkaallisen
kaunis pää, joka olisi voinut olla kunniaksi niin hyvin valtiomiehelle
kuin valloittajallekin, leveä alapäästä ja pyöreä ylhäältä, juuri
sellainen, kuin Angelo olisi tehnyt Caesarille. Valkoiset kiharat
riippuivat hopealta hohtavilla kulmakarvoilla asti, jotka tekivät
mustat silmät vielä mustemmiksi niiden välähdellessä kuin himmeät
salamat. Kasvot olivat verettömät ja täpö täynnä poimuja, varsinkin
leuan alta. Toisin sanoin, siinä oli sellaisen miehen pää ja kasvot,
joka ennemmin hallitsee tahtonsa mukaan maailmaa kuin antaa itseänsä
maailman hallita, -- miehen, joka ennemmin vaikka pari kymmentä kertaa
kärsi kidutuksia, jotka olivatkin tehneet hänet rujoksi, kuin antoi
kiusata itseään valittamaan, vielä vähemmin mitään tunnustamaan, ja
joka ennemmin luopui hengestään kuin jostakin aikomuksestaan tai
päätöksestään. Häntä kohden Ben-Hur ojensi avoimet kätensä ikään kuin
samalla kertaa tarjoten rauhaa, kuin sitä itsekin pyysi.

"Minä olen Judah, Itamarin poika, Hur-suvun viimeinen päämies ja
Jerusalemin ruhtinaita."

Kauppiaan oikea käsi, hieno, laiha ja kidutuksista melkein
tuntemattomaksi rumennut käsi oli paljaana peitteellä ja sulkeutui
suonenvedon tapaisesti, mutta muuten ei näkynyt vähintäkään mielen
ilmausta hänessä, ei mikään osoittanut kummastusta eikä uteliaisuutta.
Hän vastasi ihan levollisesti:

"Puhdasveriset Jerusalemin ruhtinaat ovat aina minulle tervetulleita
vieraita. Terve tuloa! Ester, tuo tälle nuorelle miehelle tuoli."

Nuori tyttö nosti viereltänsä matalan istuimen Ben-Hurille. Kun hän
nousi laskemasta sitä maahan, sattuivat heidän silmäyksensä vastakkain.

"Jumalamme rauha olkoon sinulle!" sanoi Ester yksinkertaisesti. "Käy
istumaan ja lepäämään."

Mennessään jälleen paikallensa isänsä viereen hän ei aavistanut
Ben-Hurin asiata. Naisen käsitys ei niin kauas ulotu. Jos sitä vastoin
on puheena hennommat tunteet, kuten sääliväisyys, armeliaisuus tai
myötätuntoisuus, silloin hän on tarkkanäköinen; se juuri onkin miehen
ja naisen erotus, ja se erotus kestää niin kauan, kuin naisia on
maailmassa. Ester luuli Ben-Hurin tulleen vain saamaan parannusta
jostakin, joka ahdisti hänen sieluansa.

Ben-Hur ei käynyt tarjotulle tuolille, vaan sanoi kunnioittavasti:

"Minä pyydän, hyvä Simonides, älä katso minua tunkeilevaksi.
Matkustaessani eilen jokea myöten tänne, sain kuulla sinun tunteneen
minun isäni."

"Minä tunsin ruhtinas Hurin. Olimme kumppanuksina muutamissa
yrityksissä, ihan laillisissa kauppiaille, jotka käyttävät voitokseen
aavikoiden ja merien takaisia maita. Mutta käy istumaan! Ester,
tuo vähä viiniä nuorelle vieraallemme. Nehemia kertoo eräästä
Hurin pojasta, joka kerran vallitsi puolta Jerusalemia. Vanha suku
tosiaankin, hyvin vanha! Mooseen ja Josuan aikoina muutamat sen suvun
jäsenet saivat armon Herran kasvoin edessä ja heillä oli kunniapaikkoja
näiden suurmiesten rinnalla. Tuskinpa vain mies, joka suorassa polvessa
johtuu heistä, on maistamatta oikeaa Sorek-viiniä, joka on kasvanut
Hebronin eteläisillä kunnahilla."

Vanhus oli lähellä puheensa loppua, kun Ester pysähtyi Ben-Hurin
eteen, kädessä hopeapikari, täytettynä astiasta, joka seisoi pöydällä
lähellä nojatuolia. Hän tarjosi alas päin katsoen nuorukaiselle
tervehdysjuomaa. Ben-Hur ottaessaan vastaan pikaria kosketti keveästi
hänen käteensä, ja heidän katseensa yhtyivät taas. Hän huomasi nyt,
että tyttö oli lyhytkasvuinen ja tuskin ulottui häntä olkapäähän, mutta
että hänellä oli miellyttävä ja lempeä muoto sekä mustat, sanomattoman
suloiset silmät. "Hän on hyvä ja kaunis", hän ajatteli, "ja Tirza
olisi hänen kaltaisensa jos hän eläisi. Tirza parka!" Sitte hän ääneen
virkkoi:

"Ei, sinun isäsi -- jos hän on sinun isäsi?" -- hän vaikeni.

"Minä olen Ester, Simonideen tytär", vastasi tyttö arvokkaasti.

"Sittepä toivon, kaunis Ester, että isäsi, kuultuaan mitä minulla on
sanomista, ei ajattele pahaa minusta, vaikk'en nyt huolikaan maistaa
hänen erinomaista viiniänsä. Samoin toivon, että sinunkin suosiosi
säilyy. Pysähdy tähän minun luokseni hetkiseksi."

Molemmat kääntyivät ikään kuin yksissä neuvoin kauppiaasen päin.

"Simonides", Ben-Hur sanoi vakavalla äänellä, "isälläni oli kuollessaan
uskollinen palvelija, saman niminen kuin sinä, ja minulle on kerrottu,
että sinä olet se mies."

Vanhuksen rujot jäsenet värähtivät kiivaasti ja laiha käsi kouristui
kuin äkillisestä suonenvedosta.

"Ester. Ester!" lausui kauppias ankarasti, "tässä on sinun paikkasi
eikä siellä, jos sinä olet äitisi ja minun lapseni."

Tyttö katsahti isästä vieraaseen, vei pikarin takaisin pöydälle ja
meni kuuliaisesti nojatuolin viereen. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi
ihmettelyä ja pelästystä.

Simonides ojentaen vasemman kätensä veti hänet hellästi luokseen ja
sanoi levollisesti:

"Minä olen vanhentunut seurustelussa ihmisten kanssa ... ja vanhentunut
ennen aikaani. Jos se, joka sinulle ilmoitti, mitä nyt lausuit, oli
ystävä, joka tietää minun elämäni historian, ja jos hän kertoi sen
ilman vihaa, niin hän varmaankin on samalla vakuuttanut sinulle, ett'en
minä juuri voi olla muuta kuin epäluuloinen. Israelin Jumala auttakoon
sitä, jonka täytyy elämänsä lopulla tunnustaa niin paljon itsestänsä!
Minun rakkaudellani ei ole monta esinettä, mutta niitä on kuitenkin.
Yksi niistä on sydän, joka", -- hän nosti tytön käden ilmeisen hellästi
huulillensa -- "sydän, joka on tähän asti ilman itsekkäisyyttä ollut
minun omani ja joka on tuottanut minulle niin suloista lohdutusta, että
minä kuolisin, jos se riistettäisiin minulta."

Esterin pää painui vähitellen, kunnes hänen poskensa kosketti ukon
poskea.

"Kaikki muut rakkauteni esineet ovat nyt vain muistoja. Niistä minä
sanon ainoastaan, että samoinkuin Herran siunaus se rakkaus on niin
avara, että siihen mahtuu koko perhekunta, jos minä" -- hänen äänensä
hiljeni ja vapisi liikutuksesta -- "jos vain tietäisin, missä sen
jäsenet ovat."

Ben-Hurin kasvot hehkuivat mielenliikutuksesta; hän liikahti askelen
lähemmäksi vanhusta ja huudahti kiihkeästi: "Minun äitini ja sisareni?
Heistäkö sinä puhut?"

Ester kohotti päätänsä, ikään kuin häntä olisi puhuteltu, mutta
Simonides tyyntyi ja vastasi kylmäkiskoisesti:

"Kuule loppuun asti. Koska minä olen se, joka olen, ja koska olen
ilmaissut sen rakkauden, jota minä tunnen, niin toivon, että ennen
kuin minä vastaan kysymykseesi, missä suhteessa olin ruhtinas Huriin,
sinä todistat, kuka sinä olet. Senhän pitää oikeudenkin mukaan
tapahtua ensiksi. Onko todistuksesi kirjallinen, vai onko sinulla
vieraitamiehiä?"

Tämä pyyntö oli suora ja kieltämätön. Ben-Hur

punehtui, pani kätensä ristiin, tapaili sanoja ja kääntyi neuvottomana
pois. Simonides jatkoi kiirehtien:

"Anna minulle todistuksesi! Levitä ne silmäini eteen, minun käsiini!"

Mutta Ben-Hur ei löytänyt vastausta. Hän ei ollut aavistanut sellaista
pyyntöä. Vasta nyt, kun se esitettiin hänelle, johtui hänen mieleensä
selvemmin kuin koskaan ennen hirveä totuus, että nuo kolme kalereilla
vietettyä vuotta olivat ikään kuin lakaisseet pois kaikki todistukset,
kuka hän oikeastaan oli. Nyt, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat
kuolleet, hän ei enää elänyt kenenkään muistissa. Monta kyllä oli,
jotka hänet tunsivat, mutta siinä olikin kaikki. Jos Kvintus Arrius
olisi ollut läsnä, ei hänkään olisi voinut todistaa muuta kuin että
oli löytänyt hänet soutupenkiltä ja että hän uskoi hänen sanansa,
että hän oli Hurin poika. Mutta, kuten tuonnempana huomaamme,
roomalainen merisankari oli jo kuollut. Judah oli jo ennenkin tuntenut
yksinäisyytensä, mutta nyt hän sitä tunsi sydämmensä syvimpään pohjaan
saakka seisoessaan siinä kädet ristissä, pois päin käännetyin kasvoin.
Simonides näki hänen neuvottomuutensa ja ääneti odotteli vastausta.

"Simonides", Ben-Hur viimein alkoi, "minä voin ainoastaan kertoa
historiani, ja kerron sen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä jätät
päätöksesi tekemättä, kunnes hyväntahtoisesti kuulet sen loppuun asti."

"Puhu", vastasi Simonides, ollen nyt täydellisesti voitolla, "puhu,
ja minä sitä mieluisemmin kuuntelen kertomustasi, kun en ole koskaan
kieltänytkään sinun olevan se, joksi itseäsi sanot."

Ben-Hur alkoi siis lyhyissä piirteissä kertoa historiaansa. Me kun
jo tiedämme sen aina siihen asti, jolloin hän voittoisan Arriuksen
kanssa palasi Misenumiin, jatkamme nyt ainoastaan siitä hetkestä asti
kertomusta.

"Hyväntekijäni nautti keisarin suosiota ja sai siitä paljon osoituksia.
Itämaiden kauppiaat toivat sitä paitsi kalliita lahjoja, niin että
hän tuli kahta vertaa varakkaammaksi kuin Rooman rikkaimmat. Voiko
juutalainen unhottaa uskontonsa, kehtonsa, jos se on ollut isäimme
pyhässä maassa? Jalo Arrius otti minut kaikkien lainsääntöjen mukaan
omaksi pojakseen, ja minä koetin olla kiitollinen. Hänen oikea
oma lapsensa ei olisi voinut olla tottelevaisempi kuin minä. Hän
tahtoi tehdä minusta oppineen miehen ja hankkia minulle kuuluisimpia
taiteen, filosofian ja kaunopuheen opettajia. Minä en suostunut hänen
hartaimpiinkaan pyyntöihinsä, koska olin juutalainen enkä voinut
unhottaa Herraa Jumalaa, en profeettain kunniaa enkä Davidin ja
Salomonin perustamaa kaupunkia. Ehkä kysyt, mitenkä minä saatoin ottaa
vastaan hyvyyttä roomalaiselta. Minä rakastin häntä ja toivoin sitä
paitsi hänen avullaan voivani hankkia vaikutusvaltaa, joka tekisi
minulle kerran mahdolliseksi nostaa pois hunnun, joka nyt verhoaa
äitini ja sisareni kohtaloa. Oli minulla toinenkin syy, josta en huoli
lausua muuta kuin että minä sen johdosta antauduin harjoittelemaan
aseiden käyttöä ja kaikkea, mitä katsotaan tarpeelliseksi sotataidon
täydelliseen osaamiseen. Kävin ahkerasti kaupungin sirkuksessa
ja kilpailukoulussa ja yhtä ahkerasti sotaleirissä. Kaikilla
voimankoetuksen aloilla olen saavuttanut kuuluisan nimen. Seppeleet,
jotka minä voitin -- ja niitä on monta Misenumin lähellä olevan
huvilan seinillä -- tulivat minulle duumviri Arriuksen pojan nimellä.
Ainoastaan sillä nimellä minut tunnetaan roomalaisten kesken...
Vakaasti pyrkien salaisen tarkoitukseni perille läksin Roomasta
Antiokiaan, aikoen seurata konsuli Maxentiusta sotaretkelle, jota hän
varustaa partilaisia vastaan. Koska olen mestari käyttämään aseita,
koetan nyt saavuttaa sitä korkeampaa taitoa, joka kuuluu sotajoukkojen
johtamiseen sodassa. Konsuli on ottanut minut esikuntaansa. Mutta eilen
laivamme laskiessa Orontes-jokeen laski siihen yht'aikaa kaksi muutakin
kaleria, molemmilla keltaiset liput. Eräs Kyprosta tullut matkustaja
ja maanmies selitti laivain olevan Antiokian etevimmän kauppiaan
Simonideen. Hän kertoi myöskin kauppiaan historian ja hänen ihmeellisen
menestyksensä sekä kuvaili hänen laivastonsa ja karavaninsa ynnä niiden
laajat retkeilyt. Tietämättä minun kuuntelevan yhtään halukkaammin
kuin muut matkustajat, hän mainitsi, että Simonides oli juutalainen ja
ruhtinas Hurin entinen orja. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta
Gratuksen julmuutta eikä sen aihetta."

Tästä viittauksesta Simonides painoi päänsä alas ja samalla tytär
kätki kasvonsa isänsä syliin, ikään kuin auttaakseen häntä salaamaan
tunteitansa ja osoittaakseen omaa harrasta osanottoansa. Vanhus
kuitenkin heti nosti jälleen silmänsä ja sanoi entisellä äänellään:
"Jatka vain, minä kuuntelen."

"Hyvä Simonides", sanoi Ben-Hur, astuen vielä askelta likemmäksi ja
koettaen panna koko sydämmensä sanoihin, "näen, ett'et sinä vielä ole
vakuutettu, vaan yhä epäilet minua."

Kauppiaan kasvot näyttivät olevan marmorista veistetyt, eikä hänen
kielensä virkkanut mitään.

"Huomaan itsekin yhtä selvästi tilani vaikeuden", jatkoi Ben-Hur.
"Kaikki suhteeni Roomassa minä kyllä voin todistaa kääntymällä vain
konsulin puoleen, joka nyt on kaupungin päällikön vieraana, mutta
mahdoton minun on todistaa niitä asioita, joita sinä vaadit. Minä en
voi todistaa, että olen isäni poika. Ne, jotka minua tässä voisivat
auttaa, ovat onnettomuudekseni kuolleet tai karkoitetut."

Hän peitti kasvonsa käsillään, Ester nousi ja tarjoten äsken hylättyä
viinipikaria sanoi: "Juo, viini on siitä maasta, jota kaikki
rakastamme."

Ääni oli suloinen kuin Rebekan hänen tarjotessaan Nahorin kaivolla
vettä Eleasarille. Judah huomasi kyyneliä hänen silmissään ja
sanoi juotuansa: "Simonideen tytär, sydämmesi on täynnä hyvyyttä.
Armeliaisuutta osoitat, kun annat isäsi ohella vieraankin saada siitä
osaa."

Sitte hän kääntyi kauppiaan puoleen.

"Kosk'ei minulla ole todistuksia, että olen isäni poika, luovun
pyynnöstäni enkä enää vaivaa sinua, Simonides. Sen verran minä vain
sanon, ett'en tullut tänne pyytämään sinua palaamaan orjuuteesi enkä
vaatimaan sinulta tiliä. Olisin kaikissa tapauksissa sanonut, mitä nyt
sanon: Kaikki, mitä työsi ja kauppakykysi on koonnut, pidä se kaikki
omanasi. Minä en sitä ollenkaan tarvitse. Toinen isäni, jalo Kvintus,
lähtiessään sille matkalle, joka oli hänen viimeisensä, määräsi minut
ruhtinaallisen omaisuutensa perilliseksi. Jos siis vast'edes johtuisit
ajattelemaan minua, niin muista kysymykseni, joka Jehovan ja kaikkein
profeettain nimessä on tänne tuloni päätarkoitus: Mitä tiedät kertoa
äidistäni ja sisarestani Tirzasta, hänestä, jonka nyt pitäisi olla
kaunis ja suloinen kuin tämä neito, joka sulostuttaa sinun elämääsi
taikka pikemmin on sinun elämäsi? Voi, mitä tiedät kertoa heistä?"

Kyyneleet tulvivat pitkin Esterin poskia, mutta isä pysyi
järkähtämättä. Hän vastasi samalla levollisella äänellä:

"Minä jo sanoin, että tunsin ruhtinas Hurin. Muistelen kuulleeni, mitä
onnettomuuksia on tapahtunut hänen perheellensä. Muistan kyllä, miten
katkeralta se sanoma tuntui. Hän, joka tuotti niin suuren kurjuuden
ystäväni leskelle, on sama mies, joka sittemmin samoista syistä kääntyi
minua vastaan. Mainitsenpa vielä, että olen ahkerasti tiedustellut
onnettoman perheen kohtaloa, mutta -- en heistä mitään tiedä. He ovat
kadoksissa."

Ben-Hur huokasi syvään.

"Sitte on taaskin yksi toivo rauennut", hän sanoi, taistellen katkeria
tunteita vastaan. "Vaan johan minä olen siihen tottunut. Pyydän, anna
anteeksi tunkeilemiseni. Jos olen sinulle tuottanut surua, niin unhota
se minun suruni tähden. Nyt minulla ei ole muuta, jota varten eläisin,
kuin kosto. Jääkää hyvästi!"

Päästyään oven esiripun luo hän kääntyi ja sanoi yksinkertaisesti:
"Minä kiitän teitä molempia."

"Rauha olkoon kanssasi", vastasi kauppias.

Ester ei nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan lausutuksi.

Judah poistui.



IV LUKU.

Simonideen elämäkerta.


Tuskin Ben-Hur ehti päästä ulos, kun Simonides näytti heräävän ikään
kuin unesta. Hänen kasvonsa punehtuivat, hänen silmäinsä tumma loisto
elpyi, ja hän sanoi iloisesti.

"Ester, soita, mutta pian!"

Tyttö meni pöydän luo ja soitti kelloa.

Seinän laudoitus liikahti eräästä paikasta, ja sen takaa tuli näkyviin
ovi, josta mies astui esiin ja kumarsi kauppiaalle.

"Malluk, tule tänne, lähemmäksi, tänne tuolin luo", sanoi Simonides
käskevästi. "Minulla on tehtävä, johon sinun pitää heti ryhtyä. Muuan
nuori mies on nyt menossa alas varastohuoneesen, pitkä, kaunis mies,
yllä juutalaispuku. Seuraa häntä uskollisesti kuin hänen oma varjonsa
ja anna minulle joka ilta tieto, missä hän on, mitä hän tekee ja
millaisessa seurassa oleskelee. Jos voit hänen huomaamattansa saada
selkoa hänen puheestansa, niin kerro ne sanasta sanaan minulle, ja
muuten ota huomioosi kaikki, mikä kelpaa selittämään hänen olentoansa,
tapojansa, vaikuttimiansa ja elämäänsä. Ymmärrätkö! Riennä jo!
Kuules, Malluk, jos hän menee ulos kaupungista, niin seuraa häntä,
ja muista, Malluk, seuraa ystävänä. Jos hän puhuttelee sinua, niin
vastaa, mitä milloinkin soveliaimmaksi huomaat, paitsi että olet minun
palveluksessani. Siitä et saa virkkaa sanaakaan. Mutta riennä nyt jo!"

Mies lähti huoneesta, kumartaen jäähyväsiksi.

Simonides hieroi käsiään ja nauroi.

"Mikä päivä nyt on tänään, tyttäreni?" hän kysyi keskellä iloansa.
"Tahdon muistaa tätä päivää sen onnen tähden, jonka se on tuonut.
Katso sitä, Ester, iloinen hymy huulillasi, ja sano se sitte minulle
hymyillen."

Vanhuksen iloisuus tuntui tyttärestä luonnottomalta, ja ikään kuin
pyytäen häntä karkoittamaan sitä hän vastasi suruisesti:

"Voi minua, jos koskaan unhottaisin tämän päivän!"

Vanhuksen kädet vaipuivat heti peitteelle, leuka painui alas ryntäille
ja hävisi lukemattomien poimujen peittoon.

"Totta, ihan totta, tyttäreni", hän sanoi, ylös katsomatta. "Nythän
on 20:s päivä 4:ssä kuussa. Viisi vuotta sitte tänä päivänä minun
Rakelini, sinun äitisi, lankesi kuoliaana maahan. Minut tuotiin kotiin
tässä tilassa, jossa nyt olen, ja me tapasimme hänet kuolleena surusta.
Oi, minusta hän oli kuin En-gedin palsamirypäleet! Me hautasimme hänet
yksinäiseen paikkaan, hautaan, joka hakattiin vuoreen; hän lepää siellä
yksinään. Mutta hän jätti kuitenkin minulle pimeyteeni vähäisen valon,
joka on vuosien kuluessa kasvanut aamun kultaloistoksi." Hän nosti
kätensä ja laski sen tyttärensä pään päälle. "Hyvä jumala, minä kiitän
sinua, että Rakel vainaja on jälleen herännyt eloon sinussa, minun
Esterini."

Hän nosti äkisti päätänsä ja sanoi, ikään kuin jotakin olisi mieleensä
juolahtanut: "Eikö ulkona ole valoisa päivä?"

"Oli jo silloin, kun nuori mies tuli."

"Tulkoon sitte Abimelek viemään minua puutarhaan, johon näkyy joki ja
laivat. Siellä minä kerron sinulle, rakas Ester, minkä tähden suuni oli
äsken naurussa ja kieleni riemussa ja sieluni iloitsi kuin nuori kauris
tai hirvi ruohoisilla vuorilla."

Kellon helähdyksen kuultuaan palvelija tuli ja Esterin käskystä työnsi
pyöräjalkaisen tuolin ulos varastohuoneen katolle. Se oli kauppiaan
puutarha. Välitse ruusupensasten ja kukkapenkkien, joista niiden
huolellinen hoitaja tosiaankin saattoi iloita, mutta joita nyt ei
ollenkaan huomattu, työnnettiin vanhus sellaiseen paikkaan, josta
hän voi katsella vastapäisen saaren linnaa, siltaa aina sen etäällä
kapenevaan toiseen päähän asti, ja sen alla virtaavaa jokea, jonka
aalloilla laivoja vilisi aamuauringon välkkeessä. Palvelija jätti hänet
kahden kesken Esterin kanssa.

Meluavat työmiehet ja sillalla liikkuvan ihmisjoukon hälinä eivät häntä
häirinneet, sillä se kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin silmäinsä
edessä oleva näköalakin. Niinpä siinä ei hänelle ollutkaan mitään
huomattavaa muun kuin mahdollisesti sen tuottaman liikevoiton puolesta.

Ester kävi istumaan nojatuolin laidalle ja silitteli vanhuksen kättä
odotellessaan, että tämä alkaisi. Ja kohta hän alkoikin levolliseen
tapaansa, saatuaan ensin voimakkaalla tahdon ponnistuksella
tukeutetuksi sisälliset tunteensa.

"Kun se nuori mies puhutteli sinua, Ester, olin huomaavinani, että hän
sai sinut puolellensa."

Esterin katse kääntyi alas päin, ja hän vastasi:

"Jos tarkoitat luottamusta, niin luottamukseni hän saavutti."

"Onko hän siis sinun silmissäsi ruhtinas Hurin kadonnut poika?"

"Joll'ei hän ole..." Ester vaikeni.

"Ja joll'ei hän ole, mitä sitte, Ester?"

"Minä olen aina siitä asti, kun äitini totteli Herran Jumalan kutsua,
ainiaan ollut palvelijana sinun sivullasi. Olen kuullut ja nähnyt
sinun viisaasti kohtelevan kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat etsineet
laillista tai laitonta voittoa. Ja nyt minä sanon, että joll'ei tuo
nuori mies sittenkään ole se ruhtinas, joksi hän itseänsä sanoo,
niin ei viekkaus ole minun silmäini edessä koskaan vielä niin hyvin
näytellyt viattoman totuuden osaa."

"Salomonin kunnian kautta, tyttö, sinä puhut vakavasti. Uskotko sinä,
että sinun isäsi oli hänen isänsä orja?"

"Mikäli minä käsitin, hän kysyi vain asiaa, jota oli kuullut
kerrottavan."

Simonideen katse liiteli hetkisen laivoissa, vaikkeivät hänen
ajatuksensa ollenkaan olleet niihin kiintyneinä.

"No, hyvä Ester, sinä olet hyvä lapsi ja älykäs kuin oikea
juutalainen. Olet myöskin ijältäsi jo niin kehittynyt, että voit
kuunnella surullista historiaa. Kuule siis tarkkaan, mitä minulla
on kerrottavana. Aion puhua itsestäni, äidistäsi ja monesta muusta
asiasta, jotka eivät ole sinulle tuttuja, joista et ole edes nähnyt
untakaan, joita minä olen salannut roomalaiselta vainoojaltani erään
asian toivossa, ja sinulta sentähden että luonteesi saisi kasvaa
Herraa kohti suorana kuin kaisla kohti aurinkoa... Minä olen syntynyt
hautakammiossa Hinnomin laaksossa Sionin eteläpuolella. Vanhempani
olivat hebrealaisia elinkautisia vankeja ja hoitivat viikuna-,
öljy- ja viinipuita kuninkaallisissa puutarhoissa aivan Siloan vieressä.
Poikana minä auttelin heitä. He kuuluivat siihen luokkaan, joka on
tuomittu ainaiseen orjuuteen. Minut myötiin ruhtinas Hurille, joka oli
kuningas Herodeen jälkeen Jerusalemin rikkain mies. Hän siirsi minut
puistoistaan Egyptiin, Aleksandriassa olevaan varastoonsa, jossa minä
kasvoin. Minä palvelin häntä kuusi vuotta ja pääsin seitsemäntenä
Mooseen lain mukaan vapaaksi."

Ester taputti iloisesti käsiänsä.

"Ah, sinä et siis ole hänen isänsä orja."

"Kuulehan edelleen, tyttäreni. Siihen aikaan oli temppelin
esikartanossa laintulkitsijoita, jotka sitkeästi väittivät, että
elinkautisten orjain lasten piti jäämän vanhempiensa asemaan. Mutta
ruhtinas Hur oli oikein-ajatteleva mies, eikä hän yhtynyt heidän
ajatukseensa. Oikein selittäen suuren lainsäätäjän määräyksen hän
sanoi, että minä olin ostettu juutalainen orja, ja vapautti minut
omakätisellä kirjeellä, joka vieläkin on minun tallessani."

"Entä äitini?" kysyi Ester.

"Maltahan, kyllä saat kuulla kaikki. Ennen kuin pääsen loppuun, huomaat
kyllä, että minun olisi helpompi unhottaa itseni kuin äitisi...
Palvelukseni päätyttyä läksin pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Siellä
ollessani sain asua entisen herrani vieraana. Kun minä jo silloin
rakastin häntä, pyysin saada jäädä edelleen hänen palvelukseensa. Hän
suostui, ja minä palvelin häntä vielä seitsemän vuotta. Tein hänen
hyväkseen kauppamatkoja meritse ja varsinkin maitse kameleilla itään
päin Susaan ja Persepoliisen ja niiden seuduilla oleviin silkkimaihin
asti. Antauduin siten moneen vaaraan, tyttäreni, mutta Herra siunasi
minun yrityksiäni. Minä toin runsaat voitot ruhtinaalle ja saavutin
vielä runsaammin kokemusta itselleni; muutenhan en olisi voinutkaan
suorittaa tehtäviä, joita sitte uskottiin minulle... Kerran minä taas
olin hänen vieraanansa Jerusalemissa. Palvelustyttö toi muutamia
leipäpalasia tarjottimella. Hän tuli ensin minun luokseni. Silloin
minä näin äitisi ensi kerran, miellyin häneen ja kätkin hänen kuvansa
salaa sydämmeeni. Jonkun ajan kuluttua pyysin ruhtinasta antamaan hänet
minulle vaimoksi. Hän vastasi, että tyttö oli elinkautinen orja, mutta
suosionsa osoitukseksi hän lupasi vapauttaa hänet, jos tyttö itse
sitä halusi. Rakel kyllä myöskin rakasti minua, mutta oli onnellinen
asemassaan eikä suostunut ottamaan vastaan vapautta. Minä pyysin
ja rukoilin häntä monta kertaa. Hän kyllä tahtoi tulla vaimokseni,
jos minä antauduin samaan orjuuteen kuin hän. Isämme Jakob palveli
seitsemän vuotta Rakelinsa tähden. Enkö minäkin voisi kestää samaa?
Mutta äitisi vaati minua rupeamaan elinkautiseksi orjaksi. Minä menin
pois, mutta palasin jälleen. Katsos tätä, Ester!"

Hän veti esiin vasemman korvalehden.

"Näetkö hihnan merkkiä?"

"Kyllä näen", tytär vastasi, "ja käsitän, miten hellästi olet
rakastanut äitiäni."

"Minusta hän oli paljoa enempi kuin Sulamit laulajakuninkaasta,
kauniimpi, puhtaampi, virvoittava suihkukaivo, elvyttävä vesilähde,
joka kuohuu esiin Libanonilta! Herrani vei minut omasta pyynnöstäni
tuomarin luo ja sieltä takaisin talonsa ovelle, jossa hän pisti hihnan
korvani lävitse, ja niin olin hänen orjansa ainiaaksi. Siten minä sain
Rakelini. Onko koskaan kenenkään rakkaus ollut niin suuri kuin minun?"

Ester kumartui ja suuteli häntä. Molemmat olivat hetkisen vaiti,
muistellen rakasta vainajata.

"Herrani hukkui mereen, se oli minun ensimmäinen suruni. Suru vallitsi
hänen kodissaan ja minun kodissani täällä Antiokiassa, jossa silloin
asuin. Ja nyt, Ester, huomaa tarkkaan! Jalon ruhtinaan kuollessa olin
minä hänen ensimmäisenä huoneensa haltijana, ja kaikki, mitä hänellä
oli, oli minun vallassani ja hoidossani. Siitä voit päättää, miten
suuressa arvossa hän piti minua. Riensin Jerusalemiin tekemään tiliä
hänen leskellensä. Hän piti minua edelleen virassani. Minä käytin
vielä suurempaa ahkeruutta ja huolellisuutta toimessani. Liike edistyi
lakkaamatta ja kasvoi yhä suuremmaksi vuosi vuodelta. Kymmenen vuotta
kului. Silloin tuli isku, jonka kuulit nuoren miehen äsken kertovan,
se onneton sattumus, joka tapahtui Gratukselle. Roomalaiset väittivät
pojan koettaneen surmata häntä. Sillä tekosyyllä Gratus keisarin
luvalla anasti itselleen lesken ja lasten suunnattoman omaisuuden.
Mutta hän ei siihenkään pysähtynyt. Estääkseen omaisuutta milloinkaan
joutumasta lakaisin entisiin käsiin hän toimitti pois tieltä kaikki
perilliset. Siitä hirveästä päivästä tähän asti ovat Hur-suvun jäsenet
olleet kadoksissa. Poika, jonka minä olin nähnyt pienenä, tuomittiin
kalereihin. Lesken ja tyttären luullaan olevan haudattuina johonkuhun
Judean monista vankiloista, jotka kerran sulettuina tuomittujen jälkeen
ovat yhtä kiinni kuin haudat. He katosivat ihmisten muistista niin
täydellisesti, kuin olisi meri kenenkään näkemättä niellyt heidät. Me
emme saaneet tietää, millä tavalla he kuolivat, emmepä edes, ovatko he
kuolleetkaan."

Esterin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Sinulla on hyvä sydän, Ester, hellä kuin äidilläsi. Jospa sinun ei
tarvitsisi kokea samaa kohtaloa kuin useimpien helläin sydänten: että
armottomat ja paatuneet tallaavat heitä jalkoihinsa. Mutta kuule
edelleen. Minä matkustin Jerusalemiin auttamaan hyväntekijääni; silloin
minut otettiin kiinni kaupungin portilla ja vietiin Antonia-linnan
maanalaisiin komeroihin. Syytä siihen en edes aavistanutkaan, ennen
kuin Gratus tuli ihan itse vaatimaan minulta Hur-suvun rahaista
omaisuutta, jonka hän tiesi juutalaistavan mukaan minun vekseleilläni
saatavan kootuiksi kaikista maailman kauppapaikoista. Hän käski
minun kirjoittamaan vekseleitä. Minä en suostunut. Hänellä oli jo
hallussaan kartano, maat, tavarat, laivat ja kaikki irtaimisto, mitä
isännilläni oli, mutta ei rahoja. Käsitin, että jos saisin armoa
Herran kasvoin edessä, niin minä voisin hankkia takaisin heidän
haaskatun omaisuutensa. En ruvennut tottelemaan tyrannin käskyjä. Hän
panetti minut kidutuspenkille. Tahtoni oli vahvempi kuin tuskat, ja
hän päästi minut vapaaksi saamatta mitään. Matkustin kotiin, lakkasin
käyttämästä liikkeessä Jerusalemin ruhtinaan Hurin nimeä ja jatkoin
sitä Antiokian Simonideen nimessä. Sinä tiedät, Ester, miten onni on
minua suosinut. Ruhtinaan miljonat kasvoivat uskomattomasti minun
käsissäni. Tiedät myöskin, että, kun minä kolmen vuoden kuluttua
matkustin Caesareaan, Gratus otatti minut taas kiinni ja kidutti
uudestaan, pakottaakseen minua tunnustamaan, että kaikki omaisuuteni ja
rahavarani olivat takavarikon alaiset hänen käskystään. Tiedät, ett'ei
hän silloinkaan onnistunut. Ruumiiltani rujona palasin kotiin ja kuulin
Rakelini kuolleen pelästyksestä ja surusta. Mutta Herra Jumala oli
minun kanssani, minä jäin eloon. Keisarilta itseltään ostin vapauden
enemmistä vainoomisista ja oikeuden käydä kauppaa yli koko maailman.
Tätä nykyä -- ylistetty olkoon Hän, joka tekee pilvet sotavaunuiksensa
ja kulkee myrskyn siivillä! -- tätä nykyä, Ester, on se, jonka
haltiaksi minut asetettiin, karttunut moninkertaiseksi, niin että ne
talentit riittävät tekemään rikkaaksi vaikka keisarinkin."

Hän nosti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa sattuivat yhteen, ja he
lukivat silmistä toistensa ajatukset.

"Mitä minä näillä rikkauksilla teen, Ester?" vanhus kysyi luomatta
katsettansa alas.

"Isä", Ester vastasi hiljaa, "eikö oikea omistaja juuri äsken
ilmoittautunut?"

Vanhus katseli häntä, silmiään väräyttämättä.

"Ja sinä lapseni, pitääkö minun jättää kerjäläissauva sinulle
perinnöksi?"

"Mutta isä, enkö minä sinun lapsenasi ole hänen elinkautinen orjansa?
Ja kenestä onkaan kirjoitettu: Voima ja kunnia ovat hänen vaatteensa ja
hänen pitää riemuitseman tulevaisuudessa?"

Sanomattoman rakkauden heijastus kirkasti vanhuksen kasvoja hänen
vastatessaan: "Herra on osoittanut minulle paljon hyvyyttä, mutta sinä,
Ester, olet kaikkein hänen laupeutensa osoitusten kruunu."

Vanhus veti tyttären syliinsä ja suuteli häntä monta kertaa. Sitte hän
sanoi entistä kirkkaammalla äänellä:

"Kuule nyt, minkä tähden minä nauroin äsken. Se nuori mies näytti
minusta olevan ihan kuin isänsä ennen muinoin pirteimmässä
nuoruudessaan. Minun sieluni halusi tervehtiä häntä. Tunsin vaivojeni
päiväin olevan lopussa ja huolieni päättyneen. Tuskin voin olla sitä
kovalla äänellä julistamatta. Mieleni teki ottaa häntä kädestä ja
näyttää hänelle voittoani, sanoen: 'Kas tässä, kaikki on sinun, ja nyt
minä, sinun palvelijasi, olen valmis pois kutsuttavaksi.' ja niin minä
olisin tehnytkin, Ester, joll'ei samana silmänräpäyksenä kolme ajatusta
olisi syöksynyt mieleeni ja pidättänyt minua. Ensimmäinen ajatukseni
oli: 'Jos hän on herrani poika, niin tahdon vähän oppia tuntemaan
hänen luonnettansa.' Eikö moni synny rikkauteen, vaikka se hänen
kädessään tulee vain kiroukseksi?" Vanhus vaikeni, kädet kouristuivat
nyrkkiin, ja hänen äänensä alkoi vavista mielenliikutuksesta.
"Ester, muista, mitä tuskia minä sain kärsiä roomalaisen käsissä,
eikä yksistään Gratuksen; ne tunnottomat heittiöt, jotka alusta
loppuun asti toimeenpanivat hänen käskyjänsä, olivat roomalaisia, ja
he kaikki nauroivat ja pilkkasivat minun tuskanhuutojani. Ajattele
minun riutunutta ruumistani, niitä pitkiä vuosia, jotka olen ollut
rujona, ajattele äitiäsi hänen yksinäisessä haudassaan murtuneena
sielultaan niin kuin minä ruumiiltani; ajattele Hurin perheen suruja,
jos sen jäsenet vielä ovat elossa, ja heidän kärsimäänsä julmuutta,
jos he jo ovat kuolleet. Ajattele tätä kaikkea Jumalan rakkauden
tähden, ja sano minulle, tyttäreni, eikö pidä yhdenkään hiuskarvan
pudota, eikö yhdenkään veripisaran vuotaa sovinnoksi? Älä sano,
kuten pappien on tapana: Herran on kosto. Eikö hän paneta tahtoansa
toimeen käskyläisillään sekä rangaistessansa että siunatessansa? Eikö
hänen sotilaitansa ole ollut paljoa enempi kuin profetoita? Eikö hän
ole antanut lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta? Oi, minä olen
uneksinut kostoa kaikki nämä vuodet, olen rukoillut ja varustautunut,
olen kasvavan rikkauteni katselemisesta koonnut kärsivällisyyttä
ja yhä ajatellut, että kerran minä, niin totta kuin Jumala elää,
kostan rangaistuksen pahantekijöille! Ja kun nuori mies äsken puhui
perinpohjin harjoitelleensa sotataitoa eikä sanonut vielä voivansa
ilmoittaa, mitä varten, silloin minulla oli sana valmiina -- kosto!
ja se, Ester, se oli -- kolmas ajatus, joka minua piti levollisena
ja jäykkänä niin kauan kuin hänen kertomustansa kesti, ja sai minut
nauramaan hänen lähdettyänsä."

Ester silitteli isän kuihtuneita käsiä ja sanoi, ikään kuin olisi
sielussaan aavistanut, mitä tuleva oli: "Hän meni pois. Tokkohan hän
enää tulee takaisin!"

"Tulee kyllä, Malluk on luotettava palvelija. Hän seuraa häntä
kaikkialle ja tuo hänet takaisin, milloin vain minä olen valmis."

"Ja milloin se tapahtuu, isä?"

"Pian, pian! Hän luulee kaikki todistajat kuolleiksi. Yksi elää
kuitenkin, joka ei suinkaan pety, jos hän tosiaankin on minun herrani
poika."

"Hänen äitinsäkö?"

"Ei, tyttäreni; kyllä minä sen todistajan tuon hänen silmäinsä eteen.
Mutta nyt minua jo väsyttää. Huuda Abimelek tänne."

Ester huusi palvelijaa, ja he palasivat sisälle.



V LUKU.

Tutkimusretkellä.


Ben-Hur lähti suuresta varastohuoneesta, mielessä ajatus, että uusi
toivon pettymys oli tullut niiden lisäksi, jotka hän jo oli kärsinyt
omaisiansa etsiessään. Tämä ajatus oli sitä enemmän mieltä masentava,
kun hänen huoliensa esineet olivat hänelle niin kalliit. Se herätti
hänessä sanomatonta yksinäisyyden tunnetta, joka enemmän kuin mikään
muu on omiaan riistämään ihmissielusta viimeisenkin elämänhalun.

Hän pujottelihe ihmisjoukon ja tavarakasain välitse laivasillan
reunalle, jossa viileät varjot ja viettelevän mustat syvänteet
häntä houkuttelivat. Hitaasti juokseva vesi näytti pysähtyvän häntä
odottamaan. Lumous haihtui, kun hänen mieleensä juohtuivat matkustajan
sanat: "Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäislehtiä kuin istua
kuninkaan pöydässä." Hän kääntyi nopeasti astumaan pitkin sillan laitaa
majataloonsa.

"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä.
"Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi
onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan
vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on
alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa
kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny
sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen
vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa -- ja jumalat saattakoot sinua!"

Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.

Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua
vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö
täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.

Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa
loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä
kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja
vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja
menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä
täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut
kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä,
joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä
köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli
erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet
lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja
pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo,
kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan.
Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän
paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.

Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi
kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä
vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan,
hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa,
kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin
suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia.
Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista
nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta
tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen
maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän
paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen
tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen
huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki
koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi
katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla
lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren
Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi
aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen
astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat
olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla,
jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur
hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen
jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa
ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja
ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita
myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä
miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa.
Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut
kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat
marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat
huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä
käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan!
Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti
ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan
päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit
kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui
mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen
yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan
hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka
levisi hänen eteensä.

Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla,
joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton,
meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat
suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi
luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja
puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean
sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille
tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:

"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"

Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja
vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa
maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet
jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain
hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."

"Entä jos eksymme?"

"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne,
joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."

"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.

"Ne, jotka eivät ole jaksaneet vastustaa paikan viehätysvoimaa, vaan
ovat valinneet sen olinpaikakseen elämässä ja kuolemassa. Kuulehan!
pysähdy, niin saat nähdä, ketä minä tarkoitan."

Marmorikivityksellä alkoi sandali-jalkojen iloinen leikki; joukko
nuoria tyttöjä syöksyi puhujan ja hänen kauniin ystävänsä ohitse,
alkaen laulaa ja tanssia rumpujen tahdissa. Nuori nainen pelästyen
tunkeutui hyvin lähelle miestä, joka suojelevasti kiersi toisen kätensä
hänen ympäri ja toisella löi vilkkaasti tahtia. Tanssijain tukka
aaltoili vapaasti ja pehmoiset, valkeat jäsenet kuultivat silkkipuvun
lävitse, joka tuskin verhosi niitä. Hekumallista tanssia ei voida
sanoin kuvata. Vähän aikaa hypeltyään piiritanssia katosivat he tieltä
poistuvan joukon lävitse yhtä nopeasti, kuin olivat tulleetkin.

"No, mitäs ajattelet?" kysyi mies naiselta.

"Ketä ne ovat?" kysyi hän puolestaan.

"Papittaria, vihittyjä Apollon temppelin palvelukseen. Heitä on koko
armeija. Juhlissa he ovat kuorolaulajina, ja täällä heidän kotonsa
on. Välistä he matkustavat pois muihin kaupunkeihin, mutta kaikki,
mitä he saavat kokoon, tuodaan tänne rikastuttamaan jumalallisen
huilunsoittajan temppeliä. Lähdemmekö astumaan edelleen?"

Samassa he katosivat ihmisjoukkoon. Ben-Hur rauhoittui miehen
vakuutuksesta, ett'ei kukaan eksy Dafnessa, ja läksi kävelemään
eteenpäin, mihin sattui.

Hänen huomionsa kiintyi ensinnä kuvapatsaasen, joka lepäsi kauniilla
alustalla puutarhassa. Se oli kentauri. Kirjoitus ilmoitti
tietämättömälle katsojalle sen kuvaavan Apollon ja Dianan suosikkia
Kironia, jolle he olivat opettaneet metsästyksen, lääkintätaidon,
soiton ja ennustustaidon salaisuudet. Sama kirjoitus kehoitti
muukalaista yöllä katsomaan määrättynä hetkenä erääsen taivaan
paikkaan, ja silloin hän oli näkevä Kiron-vainajan elävänä tähtien
joukossa, jonne Jupiter oli siirtänyt sen jalon hengen.

Tämä viisain kentauri kuitenkin yhä vielä palveli ihmiskuntaa.
Kädessään hän näet piti paperilevyä, johon oli kreikkalaisilla
kirjaimilla piirretty:

    "Oi matkustaja!

    Oletko muukalainen?

    I. Kuuntele purojen lorinaa äläkä pelkää kaivojen suihkuvettä;
    silloin najadit oppivat sinua rakastamaan.

    II. Dafnen kutsumat tuulet ovat Zefyros ja Auster; ollen elämän
    suojelijat tuovat ne sinulle sen suloutta. Milloin Eolus puhaltaa,
    silloin Diana metsästelee muilla seuduin. Kun Boreas vinkuu, pysy
    poissa, sillä Apollo silloin on vihoissaan.

    III. Metsikön varjot ovat sinun käytettäväsi tänä päivänä; yöllä ne
    ovat Pan-jumalan ja dryadein omat. Älä heitä häiritse.

    IV. Syö varovasti lotus-kasvia, joka kasvaa purojen varsilla,
    ell'et tahdo kadottaa entisyyden muistoa, joka kyllä soveltuu
    Dafnen lapsille.

    V. Väisty verkkoansa kutovaa hämähäkkiä; se on Arakne, joka tekee
    työtä Minervalle.

    VI. Jos tahdot nähdä Dafnen kyyneliä, taita vain nuppu laakerin
    oksasta ja kuole.

    Ole varoillasi!

    Pysähdy, tule onnelliseksi."

Ben-Hur jätti tämän salaperäisen kirjoituksen muiden selitettäväksi,
jotka melkein läpipääsemättömänä ryhmänä ympäröivät häntä, ja poistui
juuri silloin, kun valkoista härkää talutettiin ohitse. Poika istui yhä
vielä korissansa juhlasaaton seuraamana, ja sen jälestä tuli nainen
vuohinensa. Heitä seurasi huilu ja rummut sekä toinen uhrintuojain
joukko.

"Mihinkä ne menevät?" kysyi eräs lähellä seisoja.

Toinen vastasi: "Härkä viedään isä Jupiterille, vuohet..."'

"Eikö Apollo ennen muinoin paimentanut Admeton laumoja?"

"Paimensi, vuohet viedään juuri Apollolle."

Meidän täytyy vielä kerran pyytää lukijaa jättämään pois ankara
arvostelu. Meidän käy jonkun verran helpommaksi mukautua toisten
uskonnollisen käsityksen mukaan, jos usein oleskelemme heidän
parissansa. Me käsitämme vähitellen sen totuuden, että joka uskonopilla
on kannattajina ollut hyviä ja jaloja henkilöitä, joilla on oikeus
saavuttaa meidän ihmettelyämme, mutta joita me emme voi kunnioittaa,
samalla kunnioittamatta heidän uskonkäsitystänsä. Siihen asemaan oli
Ben-Hur joutunut. Eivät kalereilla eikä Roomassa vietetyt vuodet olleet
vaikuttaneet mitään hänen uskontoonsa, hän oli yhä vielä juutalainen.
Eipä hänen mielestänsä kuitenkaan ollut vähääkään jumalatonta katsella,
mitä kaunista oli Dafnen metsikössä.



VI LUKU.

Dafnen metsikkö.


Ben-Hur astui metsään juhlasaaton seurassa. Alussa hän oli niin
välinpitämätön ett'ei viitsinyt kysyä mihinkä mentiin, mutta hän
kuitenkin himmeästi aavisti, että matka kävi temppelejä kohti, jotka
seisoivat keskellä metsikköä miellyttävässä suuruudessaan.

Äkisti huomasi hän itsekseen ääneti ajattelevansa "Parempi on olla
toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin istua kuninkaan pöydässä."
Kun se ajatus oli värehtinyt hänen edessään moneen kertaan, tuli
hänelle mieleen koko joukko vaikeita kysymyksiä. Oliko sitte
elämä temppelissä niin suloinen. Mikä se viehätys oli? Tokkohan
käsittämättömän filosofian syvyys? Vai oliko se jotakin todellista,
käsin kosketeltavaa, jonka valpas mieli voisi milloin hyvänsä käsittää?
Tuhansittain ihmisiä luopui joka vuosi maailmasta ja antautui
temppelipalvelukseen. Ja löysivätkö he tosiaan, mitä etsivät? Ja
jos löysivät, oliko se palvelus kylliksi saamaan aikaan niin syvää
unhotusta, että mielestä haihtuivat elämän äärettömästi vaihtelevat
tapaukset ja suhteet, sekä sulostuttavat että katkeroittavat;
toiveet, liihoittelevat lähimpään tulevaisuuteen, ja huolet, jotka
ovat syntyneet entisyydessä? Jos temppeli vaikutti niin hyvää heihin,
miks'ei se vaikuttanut samaa häneen? Hän oli juutalainen, totta kyllä,
mutta olivatko nämä suloiset asiat kaikille muille, vaan ei Abrahamin
lapsille?

Näitä ajateltuaan hän ryhtyi kaikin tavoin tutkimaan paikan
salaisuuksia, pitämättä lukua uhraajain laulusta tai lähellä seisojain
leikinlaskusta.

Siinä tutkimuksessa hän ei saanut mitään apua taivaasta; se oli
hohtavan sininen ja korkea ja täynnä viserteleviä pääskyjä aivan kuin
kaupungissakin.

Vähän etempänä tuli oikean puolisesta metsästä häntä vastaan
tuulenpuuska, tuoden suloista ruusujen tuoksua ja suitsutussavua. Hän
pysähtyi kuten muutkin katselemaan sinne päin, josta tuoksu tuli.

"Varmaankin on puutarha tuolla toisella puolella?" hän sanoi vieressään
seisojalle.

"Sano ennemmin, että papit ovat toimittamassa jotakin uhria Dianalle,
Panille tai jollekin metsän jumalalle."

Tämä vastaus lausuttiin Ben-Hurin äidinkielellä. Hän katsahti
kummastuneesti vastaajaan.

"Oletko hebrealainen?" hän kysyi.

Mies vastasi kohteliaasti hymyillen:

"Minä synnyin kivenheiton päässä Jerusalemin markkinapaikasta."

Ben-Hur alkoi juuri jatkaa keskustelua, kun ihmisvirta syöksyi eteen
päin, työnsi hänet tien syrjään lähelle metsää ja samalla vei pois
puhekumppanin.

Juutalaisten tavallinen päällysvaate, sauva, keltaisilla nauhoilla
koristeltu tummanruskea päähine ja voimakkaat juutalaiskasvot jäivät
Ben-Hurin muistiin pikaisesta tutustumisesta.

Tämä yhtyminen tapahtui paikassa, josta metsä alkoi, tarjoten hyvää
tilaisuutta päästä pois meluisista uhrisaatoista, ja Ben-Hur käytti
sitä hyväkseen.

Ensin hän tuli tiheään metsikköön, joka tieltä katsoen näytti olevan
ihan luonnon tilassa, läpipääsemätön metsälintujen asunto. Mutta jo
muutaman askeleen päässä hän näki sielläkin hoitelevan käden merkkejä.
Pensaat kukoistivat taikka kantoivat hedelmiä; nuokkuvain oksain
alla oli maa täpö täynnä kirjavia kukkia, ja niiden ylitse ojenteli
jasmiinipensas hentoja haarojansa. Liljoista, ruusuista, tulpaaneista,
oleandereista ja mansikoista, jotka kaikki olivat hänelle hyviä tuttuja
siitä asti, kun hän käveli laaksoissa Davidin kaupungin ympärillä,
levitti tuuli yöt päivät hyvänhajuista tuoksua, ja, ett'ei mitään
puuttuisi nymfien ja najadien autuudesta, suikerteli puro kukkahista
maata pitkin monenmoisesti polveillen. Hän kuuli yllänsä ja ympärillään
lintujen laulua ja kyyhkysten kuherrusta; satakieli istui pelkäämättä
oksallaan, vaikka hän astui ihan sen vieritse. Peltokana, vihellellen
poikasiaan, juoksi aivan hänen jalkainsa editse, kun hän pysähtyi
häiritsemästä niiden matkaa. Kaikki oli rauhaa ilman pelkoa, yleistä,
häiritsemätöntä rauhaa.

Hän istahti maahan sitruunapuun viereen, joka ojenteli kauas ulos
harmaita juuriaan ulottuakseen puron lähimpään polvikkeesen asti.
Talitiaisen pesä riippui lähellä porisevan veden pintaa, ja se pikku
olento katseli pesästään häntä ihan hänen silmäinsä edessä. "Totta
tosiaan, tuo lintu antaa minulle selityksen", hän sanoi itsekseen.
"Se sanoo: minä en pelkää sinua, sillä laki, joka vallitsee tässä
onnellisessa paikassa, on rakkaus, ainoastaan rakkaus..." Paha kyllä,
se vain oli rakkaus ilman lakia.

Nyt hän täydellisesti käsitti metsikön viehätysvoiman. Hän tunsi
itsensä iloiseksi ja ikään kuin olisi varmasti päättänyt itse antautua
niiden joukkoon, jotka kokonaan jäivät sinne. Miksipä ei hän,
unhotettuna ja itse muistamatta muita, voisi luopua huolestuttavasta
elämästään ja kiinnittää sieluansa yksinomaan kukkien ja pensasten
hoitoon ja täällä vilisevien jalosukuisten luontokappalten
vartioimiseen.

Hänen juutalaisluontonsa alkoi kuitenkin vähitellen herätä.

Tämä viehätys saattoi kyllä riittää monelle, mutta millaisia luonteita
ne olivatkaan?

Rakkaus on suloista. Ah, miten suloista se olisikaan, jos se tulisi
hänen entisen onnettoman elämänsä sijaan!

Yksi erotus kuitenkin oli hänen ja niiden välillä, jotka tänne
vapaatahtoisesti hautasivat olemuksensa. Heillä ei ollut mitään
velvollisuuksia täytettävänä, mutta sen sijaan hänellä?...

"Voi Israelin Jumala!" hän huudahti ja hypähti ylös, posket hehkuvina.
"Äiti! Tirza! kirottu olkoon hetki, kirottu se paikka, jossa luulin
voivani tulla onnelliseksi, vaikka olen kadottanut teidät!"

Hän riensi metsikön läpi ja saapui kanavalle, jossa oli muuratut laidat
ja siellä täällä sulkuja; siitä edelleen sillan poikki, jolle näkyi
monta muuta siltaa, kaikki erilaisia. Hänen allansa vesi lepäsi syvänä
lampena, kuultavana kuin varjo; vähän matkan päässä se syöksyi kohisten
kallioiden ylitse, kunnes taas levisi syväksi ja tyyneksi lammikoksi;
sitten oli koski ja lammikko vuorotellen niin loitolle, kuin silmä
kantoi. Sillat, sulut ja kosket, kaikki puhuivat selvään samaa,
äännetöntä kieltä, että ne napisematta täyttivät yhden herran tahtoa,
kuten jumalain palvelijoiden tuleekin.

Loitompaa näkyi maisema, jossa oli avaroita laaksoja ja säännöttömiä
kukkuloita, metsiköitä, järviä ja viehättäviä rakennuksia sekä välillä
valkealta välkkyviä polkuja ja loistavia jokia. Laaksot olivat siellä
täällä alempana, niin että joki saattoi kuivan aikana niitä katsella,
ja ne näyttivät vihreiltä kukkamatoilta, joilla siellä täällä käveli
lumivalkoisia lammaslaumoja. Paimenten ääniä kuului etäältä. Alttareja
taivasalla näytti olevan lukemattomia, ja jokaisen luona toimi
valkopukuinen olento, uhrisaattojen marssiessa hitaasti edes takaisin.
Savu levisi alttareilta vaaleina pilvinä pyhäin paikkain ylitse.

Ben-Hurin sielunsilmä selkisi äkisti. Metsä oli temppeli, suuri,
rajaton temppeli, jossa rakennusmestari ei ollut viipynyt pylväitä eikä
portteja pystyttelemässä, vaan ainoastaan tehnyt luonnon itselleen
alammaiseksi. Sellaiseksi oli Jupiterin ja Kalliston poika jumalain
johdatuksesta perustanut vanhan Arkadian, ja täällä niin kuin sielläkin
oli perusaate kauttaaltaan kreikkalainen.

Sillalta Ben-Hur astui lähimpään laaksoon.

Hän tapasi lammaslauman, jota nuori tyttö paimensi. Tyttö viittasi
häntä luoksensa: "Tule!"

Vähän matkan päässä oli musta alttari, jolla leimusi tuli
vaskiastiassa. Nainen sen lähellä huiskutti häneen päin pajunoksaa ja
kehoitti häntä pysähtymään, kun hän astui ohitse. Naisen viettelevä
kujeilu osoitti nuorekasta kiihkoa.

Vielä etempänä hän tapasi uhrisaaton; sen etupäässä astui joukko pikku
tyttöjä ilman muita pukimia kuin seppeleet, joilla he olivat kiedotut,
laulaen hennoilla äänillään hymniä; heidän jälessään kulki joukko
poikia, päivettyneet ruumiit ihan alastomina, tanssien tyttöjen laulun
mukaan; sitte vasta astui varsinainen juhlasaatto, pelkkiä naisia,
joilla oli pukuna ainoastaan hame ja jotka kantoivat koreissa maustimia
ja makeisia. He kaikki olivat aivan huolettomat alastomuudestaan
ja ojensivat käsiänsä häneen päin, kehoittaen häntä pysähtymään ja
tulemaan mukaan.

Hän kuitenkin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa ja saapui rehevään
metsikköön, joka oli keskellä laaksoa sellaisessa paikassa, josta se
näytti kaikkein viehättävimmältä. Saavuttuaan lähelle hän tunsi sen
varjon houkuttelevan, ja lehtien välitse oli hän näkevinään erittäin
kauniin kuvapatsaan. Niinpä hän poikkesi sinne ja astui sen vilpoiseen
siimekseen.

Ruoho oli tuoretta ja hyvin hoidettua. Kaikenlaisia itämaan puita
kasvoi hajallansa: majesteetillisia palmuryhmiä metsäviikunapuita,
jotka varjostivat tummalehtisiä laakeripuita, ainiaan viheriöiviä
tammia sekä kuninkaallisia setripuita, yhtä jaloja kuin Libanonilla,
ja tärpättipuita, joiden olisi luullut olevan kotoisin paratiisin
yrttitarhasta.

Kuvapatsas oli erinomaisen kaunis Dafne. Ben-Hur kuitenkin ehti
ainoastaan hätimmiten katsahtaa sen kasvoihin, sillä hän huomasi
patsaan juurella nuorukaisen ja tytön sylikkäin nukkumassa tiikerin
taljalla. Vieressä olivat työkalut, joista näkyi heidän päivätyönsä:
pojan kirves ja sirppi, tytön kori huolettomasti heitettynä
lakastuneiden ruusujen päälle.

Tämä näkö saattoi hänet hämilleen. Hän oli tuolla metsän hiljaisuudessa
luullut huomaavansa, että tämän pyhän paikan lumousvoimana oli rauha
ilman pelkoa, ja hän oli ollut vähällä kukistua sen viehätyksen
valtaan; mutta nyt, nähdessään tuota makuuta keskellä päivää, makuuta
Dafnen juurella, hän arvasi lumouksen jatkon, jota ei uskaltanut edes
ajatellakaan. Paikan laki oli rakkaus, mutta rakkaus ilman lakia!

Tämä siis oli Dafnen suloinen rauha!

Tämä hänen palvelijainsa elämäntarkoitus! Sellaista varten kuninkaat ja
ruhtinaat tuhlasivat tulojansa!

Sitä varten siis viekas papisto teki itselleen alammaiseksi luonnon
lintuineen, puroineen, kukkineen sekä niin monien käsien työvoiman,
alttarien pyhyyden ja auringon hedelmöittävän vaikutuksen!

Näin ajatellen Ben-Hur jatkoi kulkuansa, mutta ei voinut olla
surkuttelematta noita ulkonaisen pyhyyden vihittyjä palvelijoita,
varsinkaan niitä, jotka omalla toimeliaisuudellaan pitivät temppelin
aluetta niin verrattoman viehättävässä kunnossa. Miten he olivat tuohon
asemaan tulleet, ei hänestä enää ollut mikään arvoitus; vaikutin,
kiusaus oli ilmeisen selvä. Muutamia oli epäilemättä lumonnut ainainen
rauha, jota oli luvattu heidän ahdistetuille sieluillensa tässä
paikassa, johon he rahan puutteessa voivat antaa työvoimansa. Tähän
luokkaan kuuluivat pelon ja toivon välillä heittelehtävät henkilöt,
mutta palvelijain suuri joukko ei ollut näitä. Apollon verkot olivat
suuret ja silmät pienet, ja vaikea on luetella, mitä kaikkia kalastajat
vetivät kokoon, ei niin paljon siitä syystä, että se luetteleminen
olisi mahdoton, kuin siitä, että kalastajain työt ja toimet pidettiin
ihan salassa. Sama se; suurin osa oli nautinnonhimoisia ylhäisiä sekä
muita yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia, noita peittelemättömän
aistillisuuden uhreja, jonka valtaan melkein kaikki itäiset maat
ovat vaipuneet. Ei mistään innostuksesta, ei laulajajumalan ja hänen
onnettoman lemmikkinsä tähden, ei minkään filosofian johdosta,
joka etsii onnellisuutta levollisesta yksinäisyydestä, ei myöskään
sen lohdutuksen tähden, jota uskonto tarjoaa, eikä rakkaudesta sen
puhtaimmassa muodossa ihmiset sitoutuneet olemaan täällä eikä pysyneet
niissä lupauksissaan. Miksikä salaisimme totuuden! Tähän aikaan oli
ainoastaan kaksi kansaa, jotka kykenivät kohoamaan tähän innostukseen,
ne, jotka seurasivat Mooseen ja Braman lakeja. Ainoastaan he olisivat
voineet huutaa sinulle: "Parempi on laki ilman rakkautta kuin rakkaus
ilman lakia!"



VII LUKU.

Uusi toveri.


Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin
laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli
torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka
oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies
nousi ja tuli hänen luoksensa.

"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.

"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"

"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."

"Kilparadalleko?"

"Niin, torven ääni, jonka äsken kuulit, oli merkki kilpailijoille."

"Hyvä ystävä", sanoi Ben-Hur avomielisesti, "minä tunnustan olevani
tietämätön täkäläisistä oloista ja olisin sen tähden iloinen, jos sinä
rupeisit saattelijakseni."

"Varsin mielelläni. Hiljaa! kuulehan! eikö kuulu vaunujen jyminää? Ne
ajavat nyt radalle."

Ben-Hur kuunteli hetkisen ja jatkoi sitte tuttavuuden tekoa laskemalla
kätensä miehen käsivarrelle, sanoen: "Minä olen duumviri Arriuksen
poika, entä sinä?"

"Nimeni on Malluk, olen kauppiaana Antiokiassa."

"No niin, hyvä Malluk, torven ääni, pyöräin räminä ja huvituksen
toivo viehättävät minua. Minä hiukan tajuan niitä urheiluja. En ole
tuntematon Rooman kilpakentillä. Lähtekäämme katsomaan kilpa-ajoa."

Malluk vitkasteli lausua pikaista kysymystä:

"Olihan duumviri roomalainen, mitenkä sitte hänen poikansa on
juutalaisessa puvussa?"

"Jalo Arrius oli kasvatus-isäni", vastasi Ben-Hur.

"Ah, kyllä ymmärrän, pyydän anteeksi uteliaisuuttani."

He saapuivat kohta metsän laidasta kedolle, johon kilparata oli
laitettu tavalliseen kokoon ja muotoon. Rata oli pehmeää maata, joka
oli poljettu kovaksi ja kasteltu; se oli molemmin puolin aidattu
nuorilla, jotka olivat löyhästi kiinnitetyt maahan pistettyihin
heittokeihäihin. Katsojain mukavuudeksi ja niille, jotka ottivat
kilpailuun osaa likeisemmälläkin tavalla kuin paljaalla katselemisella,
oli koko joukko telttakatoksia, joiden alle oli rakennettu
pengermittäin kohoavia penkkejä. Tulijat kävivät istumaan erään
katoksen alle.

Ben-Hur luki vaunut niiden mennessä ohitse. Niitä oli yhdeksän.

"Toivotan heille onnea", hän sanoi hyvänluontoisesti. "Luulinpa, että
täällä idässä tyydyttäisiin kahteen hevoseen, mutta nyt näenkin, että
ollaan kunnianhimoiset ja käytetään aivan kuninkaallisesti neljää.
Saadaanpahan nähdä, miten onnistuu."

Kahdeksan nelivaljakkoa kulki ohitse, muutamat hiljaa juosten,
toiset täyttä vauhtia, kaikki erinomaisen hyvin ohjattuina. Yhdeksäs
nelivaljakko tuli laukkaamalla. Ben-Hur huudahti ihmetyksestä.

"Minä olen ollut keisarin tallissa, Malluk, mutta, isämme Abrahamin
siunatun muiston nimessä, en ole koskaan vielä nähnyt noiden vertaisia!"

Nämä viimeiset juoksijat suhahtivat ohitse hänen puhuessaan. Yht'äkkiä
nelivaljakko joutui epäjärjestykseen. Katsojain joukosta kuului kimakka
huuto. Ben-Hur kääntyi sinne päin ja huomasi ukon, joka oli puoleksi
noussut paikaltaan, nyrkit ilmassa, silmät hurjasti säkenöivinä ja
pitkä parta kiihkosta vapisevana. Muutamat lähinnä istujat alkoivat
nauraa.

"Pitäisipä noiden ainakin kunnioittaa hänen hopeapartaansa. Kuka hän
on?" Ben-Hur kysyi.

"Mahtava mies aavikoilta, jostakin Moabin toiselta puolen. Hänellä on
koko laumat kameleja ja hevosia, joiden sanotaan suorassa linjassa
polveutuvan ensimmäisen Faraon juoksijasta. Sheikki Ilderim on hänen
nimensä ja arvonsa", vastasi Malluk.

Ajaja koetti tällä välin rauhoittaa nelivaljakkoa, mutta turhaan.
Jokainen turha koetus suututti sheikkiä yhä enemmän.

"Abbadon hänet vieköön!" huusi patriarkka kimakasti. "Juoskaa,
lentäkää! kuuletteko, lapseni?" Tämä kysymys oli nähtävästi lausuttu
hänen seuralaisilleen ja heimolaisilleen. "Kuuletteko? Ne ovat aavikon
lapsia, kuten te itsekin. Pysäyttäkää, rientäkää!"

Hevoset yhä enemmän rajustuivat.

"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän
vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko
latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla,
minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat
ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan
äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia
elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin..." Loppu sotkeutui
kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten
kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja
puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja,
joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin,
kun luotin roomalaiseen!"

Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten
väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti
ystäväin sotajuonta.

Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla
tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin
paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen
pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan
ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa
melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.

Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä
niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat.
Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin
kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli;
kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös
koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset
kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät
kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset,
niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa.
Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn
tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät
laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella
hän olikin oikeassa.

Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti
täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa
toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä
hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne
olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella
aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin
lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli
vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä
voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan,
joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden
maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan
erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti
sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä
haukkumasanoja.

Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta
kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan
aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset
olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen.
Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän
uuden ajajan esiytymisestä.

Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki
tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat,
kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen,
takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti
aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia
ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi
ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.

Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset
kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua
kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa
kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja
muissa sellaisissa juhlatiloissa.

Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki
hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä
eli aisan kummallakin puolella olevia _ieshevosiksi_ ja laitimmaisia
_ohjashevosiksi_. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen
vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin
yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna
sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt
poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön.
Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja
ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään
asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen
päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.

Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen
ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.

Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella
oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta
ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla,
käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat,
että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa
olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat
vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat
leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut
loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.

Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut
kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti
kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät
olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet
vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut
elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan
ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota
silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä
mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla
kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät,
ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja
loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.

Kuka hän oli?

Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä
miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös
olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.

Kukahan hän olikaan?

Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat
varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa
ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu
sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat
voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat
kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman
katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen
käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.

Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku
kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi;
se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti
harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta
kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä
ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan
verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa
ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli
erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset
hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi
kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti
auttaneet häntä: _ajaja oli Messala_.

Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja
käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta
muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa
kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän
siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin
ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.



VIII LUKU.

Lähteellä.


Ben-Hurin astuessa alas katsojain paikalta, nousi etäiseltä penkiltä
arabialainen kuuluttamaan.

"Kuulkaa, te itä- ja länsimaiden miehet! Jalo sheikki Ilderim tervehtii
teitä. Hän kilpailee suurimmasta palkinnosta neljällä hevosella, jotka
ovat viisaan Salomon lempihevosten jälkeisiä. Mutta hän tarvitsee
voimakasta kättä niitä ohjaamaan. Joka sen tekee niin, että hän
voi olla täysin tyytyväinen, sen hän lupaa tehdä rikkaaksi koko
ijäkseen. Ilmoittakaa hänen tarjouksensa täällä, tuolla kaupungissa ja
kilpapaikoissa kaikkialla, mihin urhoja kokoutuu runsaimmasti. Niin
sanoo minun herrani, sheikki Ilderim, antelias."

Tämä julistus sai aikaan vilkkaan liikkeen ihmisjoukossa telttakaton
alla. Iltaan asti sitä arvattavasti toisteltiin ja siitä keskusteltiin
Antiokian kaikissa urheilua rakastavissa seuroissa. Ben-Hur, kuultuaan
sen, pysähtyi ja antoi katseensa vitkastellen liidellä julistajasta
sheikkiin. Malluk luuli hänen olevan ottamaisillaan vastaan tarjouksen,
mutta tunsi sydämmensä rauhoittuvan, kun hän heti sitte kääntyi hänen
puoleensa, kysyen: "Mihinkä nyt, hyvä Malluk?"

Malluk vastasi nauraen: "Jos olet samallainen kuin muut, jotka
ensimmäistä kertaa käyvät Dafnessa, niin riennä ennustuttamaan
kohtaloasi."

"Kohtaloaniko, sanoitko niin? Vaikka tuo ajatus on vähä pakanallinen,
niin lähtekäämme kuitenkin kuulemaan jumalattaren ajatusta."

"Ei, sinä Arriuksen poika! Näillä Apollon papittarilla on parempia
temppuja. Puhuttelematta Pytiaa tai Sibyllaa he myövät sinulle
papyruslehden, joka äsken juuri on katkastu varrestaan, ja käskevät
pistämään sitä lähteen veteen; silloin voit siitä lukea värsyn, joka
ilmoittaa sinulle tulevan kohtalosi."

Asiaan mieltymys katosi Ben-Hurin kasvoista ja hän sanoi
välinpitämättömästi:

"On ihmisiä, joiden ei tarvitse kiusata itseään tulevaisuutensa
mietiskelemisellä."

"Ehkä mieluisemmin käyt katsomassa temppelejä?"

"Eivätkö ne ole kreikkalaisia?"

"Siksihän sitä rakennustapaa sanotaan."

"Helleniläiset olivat taiteissa kauneuden mestareja, mutta he ovat
rakennustaiteessa jäykän kauneuden tähden uhranneet vaihtelevaisuuden.
Heidän temppelinsä ovat ikään kuin yhteen kaavaan valetut. Miksikä
sanoit lähdettä?"

"Kastalia se on."

"Ah, se on kuuluisa yli koko maailman. Käykäämme sitä katsomassa."

Malluk tarkasteli seuraajaansa ja huomasi, että tämän iloisuus oli
ainakin siksi kertaa haihtunut. Hänhän ei ollenkaan pitänyt lukua
ohi virtailevasta ihmisjoukosta eikä kertaakaan ääneen ihmetellyt
taidelaitoksia, joiden ohi kulkivat, vaan astui ääneti, melkeinpä
äreänä hitain askelin eteen päin.

Oikeastaan oli asia niin, että Messalan näkeminen oli tehnyt Ben-Hurin
miettiväiseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi tuskin tuntia vielä
kulunut siitä, kun raa'at kädet kiskoivat hänet pois äitinsä luota
ja roomalainen lukitutti isänkodin portit. Hän ajatteli, mitenkä
hänellä toivottomassa elämässään kalereilla -- jos sitä voi elämäksi
sanoakaan -- ei työnsä ohella ollut mitään muuta tekemistä kuin
hautoa kostounelmia, joissa Messala oli päähenkilönä. "Gratukselle",
sanoi hän aina itsekseen, "voi antaa anteeksi, mutta Messalalle ei
koskaan!" Ja vahvistaakseen ja karaistakseen päätöstänsä hän oli moneen
kertaan toistellut mielessään: "Kuka osoitti meidät vainoojillemme?
Ja kun anoin apua, vaikk'en anonutkaan itselleni, kuka silloin meni
pilkallisesti nauraen tiehensä?" Ja ainiaan oli hänen unelmissaan
ollut sama päätös: "Sinä päivänä, kun me jälleen tapaamme toisemme,
auta minua, sinä isäimme Jumala, auta kostamaan oikein erinomaisella
tavalla!"

Nyt tämä yhtyminen oli tapahtunut. Ehkäpä jos Ben-Hur olisi tavannut
Messalan köyhänä ja kärsiväisenä, hänen tunteensa olisivat olleet
toisenlaiset, mutta nyt ei ollut niin. Messala oli ylen onnellinen, ja
siinä onnessa näkyi välkettä, päivänpaistetta ja kultausta.

Se mitä Malluk luuli vain hajamielisyydeksi, se siis tosiaan oli
mietiskelemistä, mitenkä hän voisi tavata Messalan ja miten tehdä sen
yhtymisen niin muistettavaksi kuin mahdollista.

Hetkisen kuluttua he kääntyivät tammikujalle, jossa ihmisiä virtaili
edes takaisin sekä jalkaisin että ajaen. Orjat kantoivat naisia
kantotuoleissa ja vaunuja rämisten vieri ohitse. Käytävän päästä
vei vähän viettävä alamäki vihreälle kentälle, jota toiselta puolen
rajoitti harmaa vuorenseinä. Sielläpä jo kuuluisa Kastalian lähde
näkyikin.

Tunkeutuen sinne kokoutuneen ihmisjoukon lävitse Ben-Hur näki
vesisuihkun tulvivan kalliolohkareen huipusta mustaan marmorisäiliöön,
johon se kuohuen ja poristen katosi, mennen arvattavasti edelleen
jostakin näkymättömästä viemäristä. Säiliön vieressä näkyi pienen,
kallioon hakatun katoksen alla parrakas ja ryppyinen vanha pappi,
yllä kaapu. Ihmisten asennosta oli vaikea päättää, ainiaan suihkuava
lähteensuoniko veti puoleensa suurimman huomion, vaiko pappi, joka
myöskin ainiaan oli paikallansa. Tämä vanhus kuuli, näki ja oli
nähtävänä, mutta ei puhunut koskaan. Välistä joku ojensi häntä kohti
kätensä, tarjoten rahaa. Viekkaasti tirkistäen pappi otti rahan ja
antoi sijaan papyruslehden.

Ostaja kiiruhti heti kastamaan lehtensä lähteesen ja katsomaan sitä,
veden pois juostua, aurinkoa vasten, jolloin hän vaivansa palkaksi
sai lehden pinnalta lukea runomuotoon sepitetyn kirjoituksen. Lähteen
mainetta kannattikin hyvästi se runollinen kekseliäisyys, joka ilmeni
vastauksissa. Ennen kuin Ben-Hur ehti kysyä kohtaloansa, näkyi muutamia
muita tulevan niityn poikki, ja heidän sekä ryhtinsä että koko
ulkoasunsa kiihottivat niin hyvin hänen kuin muidenkin uteliaisuutta.

Hän näki ensin hyvin kookkaan lumivalkoisen kamelin, jota ratsumies
talutti. Päiväteltta kamelin selässä oli tavattoman tilava ja
koristettu punaisella ja kullalla. Jälestä seurasi vielä kaksi
ratsumiestä, pitkät keihäät käsissä.

"Ihmeen kaunis kameli!" sanoi joku joukosta.

"Luultavasti ulkomainen ruhtinas", arvasi toinen.

"Taikka pikemmin kuningas."

"Jos se olisi elefantti, luulisin minäkin samaa."

"Kameli ja lisäksi valkoinen", sanoi eräs mahtavasti. "Totta Apollon
kautta, ystävät, nuo, jotka tulevat tuolla -- näettehän, että heitä on
kaksi -- eivät ole ruhtinaita eikä kuninkaita, vaan naisia."

Tämän puhelun aikana tulijat jo saapuivat lähteen luo.

Kameli ei läheltä katsoen näyttänyt yhtään rumemmalta kuin etäältä.
Muhkeampaa eläintä ei kukaan lähteellä olijoista ollut koskaan nähnyt,
vaikka siellä kyllä oli vieraita etäisimmistäkin seuduista. Kuinka
mustat silmät! Kuinka erinomaisen hieno, lumivalkoinen karva! Kuinka
pontevasti sen jalat nousivat, ja kuinka äänettömästi ja vakavasti ne
koskivat maahan! Ja miten hyvin sille soveltui silkkisuitsensa kaikkine
kultarimpsuineen ja tupsuineen. Hopeakellojen helinä ilmoitti sen tuloa
ja se astui ikään kuin ihan tietämättä selässään olevankaan taakkaa.

Mutta ketä olivat mies ja nainen päiväteltan alla?

Joka silmä tervehti heitä kysyvällä katseella.

Jos mies oli ruhtinas tai kuningas, niin ihmisjoukossa olevat
viisastelijat eivät ainakaan voineet syyttää aikaa häneen nähden
puolueelliseksi. Katsellessa tuota laihaa, syvälle painunutta ja
suureen turbaaniin käärittyä muotoa ja sen kuivettunutta ihoa, joka
teki mahdottomaksi arvata miehen kansallisuutta, tuntui iloiselta, että
olipa elämän raja yhtä hyvin mahtavalla kuin alhaisellakin. Enimmän
olisi voinut kadehtia ukkoa saalin tähden, johon hän oli verhottuna.

Nainen istui itämaiseen tapaan verhottuna hunnuilla ja pitseillä,
jotka olivat erinomaisen hienotekoiset. Kyynäspäiden yläpuolella ja
kalvosimissa oli hänellä kiemurakäärmeiden muotoiset kultakoristukset,
yhdistetyt kultanauhoilla. Käsivarret olivat muuten paljaat ja
luonnostaan sangen kaunismuotoiset, kädet hennot kuin lapsella.
Toisesta kädestä, joka lepäsi ratsastuolin laidalla, näkyi sormuksilla
melkein kokonaan peitetyt hienot sormet, päistä kuultavat kuin perlemo.
Päässä hänellä oli nauhoilla ja kultarahoilla koristettu verkko. Osa
rahoista oli otsakoristeena, toiset riippuivat selässä puoleksi paksun,
sinimustan tukan peitossa, joka sinänsä oli verrattomin koristus
ja teki hunnun sillä puolen tarpeettomaksi, ell'ei sitä tahdottu
käyttää tomun ja auringon paahteen suojaksi. Hän katseli korkealta
istuinpaikaltaan levollisesti ihmisjoukkoa, ollen nähtävästi niin
kiintynyt siihen tarkasteluunsa, ett'ei ollenkaan näyttänyt tietävän,
miten suurta huomiota itse herätti. Mutta tavatonta, jopa ihan vastoin
ylhäisten naisten tapaa oli, että hän katsellessaan muita piti kasvonsa
paljaina.

Hänen muotonsa oli kaunis, nuorekas ja pyöreä. Iho ei ollut vaalea,
kuten kreikkalainen, ei tumma, kuten roomalainen, eikä kellahtava,
kuten gallialainen, vaan pikemmin näytti Ylä-Niilin aurinko siihen
lumonneen sellaista kuultavuutta, että veri loisti lävitse, poskista
ja otsasta, kuten lampun himmennetty valo. Luonnostaan suuret silmät
olivat maalatut pitkin luomia mustalla värillä, kuten itämaissa on
ollut tapana ikivanhoista ajoista asti. Huulet, ollen vähän raollaan,
näyttivät purpurakehyksensä sisältä loistavan valkoisia hampaita. Jos
näihin kauneuskohtiin vielä lisäämme hänen pikku päänsä miellyttävän
ryhdin ja klassillisen muodon sekä kohtuullisen pitkän kaulan sopivan
kaarevuuden, niin jopa syystä kyllä saatamme sanoa häntä näöltään
kuningattareksi.

Ikään kuin kylliksi tarkasteltuaan väkijoukkoa ja paikkaa, kaunis
nainen kääntyi antiokialaisen taluttajan puoleen, joka nyt ohjasi
kamelin lähemmäksi lähdettä ja käski laskeutumaan polvilleen, otti
sitte naisen kädestä pikarin ja meni sitä täyttämään. Samassa
pyöräin ja hevoskavioiden jyminä häiritsi vierasten tulosta ja
naisen ihmettelemisestä syntynyttä äänettömyyttä, ja ihmiset huutaen
hajaantuvat kaikkiin suuntiin.

"Luulenpa, että tuo roomalainen aikoo ajaa päälle; pidä varasi!" huusi
Malluk Ben-Hurille, samassa jo kiireimmiten itse paeten.

Ben-Hur katsahti sinne päin, josta ääni tuli, ja huomasi Messalan
nelivaljakollaan laskevan suoraan ihmisjoukkoa kohti. Nyt hän näki
hänet läheltä ja selvään.

Hajaantunut joukko jätti suojattomaksi kamelin, jonka pelastaakseen
olisi pitänyt olla sukkelampi liikkeiltään, kuin kameli yleensä on;
mutta hevoskaviot jo melkein koskivat siihen ja se kuitenkin makasi
polvillaan, silmät ummessa, lakkaamatta märehtien, niin tyynenä, että
kyllä voi huomata sitä jo kauan hyvänä pidetyn. Aitiopialainen väänteli
kauhusta käsiään. Vanhus valmistautui pakenemaan päiväteltasta, mutta
ikä oli hänet jo liiaksi rammannut eikä hän myöskään voinut pahimmassa
vaarassakaan unhottaa arvokkaisuutta, joka jo näytti hänellä olevan
juurtuneena tapana. Naisen oli liian myöhä pelastua, Ben-Hur seisoi
lähimpänä ja huusi Messalalle:

"Seis! Katso, mihin ajat! Pidätä, seis!"

Tuo ylimys nauroi itsetyytyväisesti, ja kun Ben-Hur ei nähnyt muuta
pelastuskeinoa, syöksyi hän esiin ja tarttui vasemman ieshevosen
ja sen lähimmän kumppanin suitsiin. "Sinä roomalainen koira! Onko
ihmishenki sinusta niin arvoton?" niin huutaen hän työnsi koko
voimallaan hevosia takaperin. Ne nousivat pystyyn ja pakottivat
toisetkin hevoset kääntymään syrjään. Aisa työntäytyi korin alle ja oli
vähällä kaataa sen kumoon. Messala töin tuskin pysyi vaunuissa, mutta
hänen suosikkinsa Myrtilus vierähti kuin puunpölkäre maahan. Ihmiset,
nähtyään vaaran jo olevan ohitse, remahtivat ivanauruun.

Nytpä näkyi roomalainen ylpeys koko loistossaan. Messala päästi
ohjakset vyöltänsä, viskasi ne syrjään, hypähti maahan, astui kamelin
ympäri, katsahti Ben-Huriin ja sanoi puolittain vanhukselle, puolittain
naiselle:

"Pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Nimeni on Messala, ja maan äidin
kautta vannon, ett'en nähnyt teitä enkä kamelianne. Mitä näihin
hyviin ihmisiin koskee, niin luotin ehkä liiaksi ajotaitooni. Minä
aioin nauraa heille, nyt he nauravat minulle, ja olkoon se heille
terveydeksi."

Hyväntahtoinen, huoleton katse, jonka hän ikään kuin heitti ympärillä
seisojiin, soveltui oivallisesti hänen sanoihinsa. Ihmiset pysyivät
hiljaa, kuullakseen, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Varmaan tietäen
saaneensa voiton niistä, joita oli loukannut, hän viittaamalla käski
kumppaniaan viemään vaunuja turvallisempaan paikkaan ja kääntyi sitte
rohkeasti naisen puoleen.

"Sinä olet kiintynyt tähän kunnon mieheen, jonka anteeksi antoa,
joll'ei sitä nyt suoda, minä sitte koetan sitä uutterammin saavuttaa.
Minä tarkoitan, oletko hänen tyttärensä?"

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Pallas avita, sinä olet kaunotar! Varo vain, ett'ei Apollo erehdy ja
luule sinua kadonneeksi Dafneksensa! Mikähän maa voi kehua olevansa
sinun äitisi? Älä käänny pois. Ah, maltahan! Indian aurinko säteilee
sinun silmistäsi; Egypti on painanut rakkausleimansa sinun kaunisten
huuliesi nurkkiin. Älä käänny, suloinen hallitsija, toisen orjan
puoleen, ennen kuin osoitat olevasi armollinen tälle. Sano edes,
annatko minulle anteeksi."

Nainen keskeytti roomalaisen puhetulvaa siten, että kääntyi hymyillen
Ben-Hurin puoleen ja päätänsä viehättävästi nyykäyttäen kysyi:

"Tahdotko tulla tänne? Ota tämä pikari ja täytä se. Isääni janottaa."

"Olen alammaisin palvelijasi."

Ben-Hur kääntyi tekemään pyydettyä palvelusta ja tuli siten seisomaan
kasvot vasten kasvoja Messalan kanssa. Heidän katseensa yhtyivät,
juutalaisen nuhtelevasti, roomalaisen loistaen kompamielistä häijyyttä.

"O vieras, yhtä julma kuin kaunis!" sanoi Messala, viitaten kädellään
jäähyväsiksi. "Joll'ei Apollo ryöstä sinua, niin toivon näkeväni vielä
toistekin. Kun en tiedä, mistä maasta sinä olet, en voi jättää sinua
minkään sen jumalan haltuun. Senpä tähden, kaikkein jumalain nimessä,
minä jätän sinut -- omaan suojelukseeni."

Messala oli nähnyt Myrtiluksen jo saaneen nelivaljakon rauhoitetuksi
ja valmiiksi lähtöön ja palasi vaunujensa luo. Nainen katsoi hänen
jälkeensä, kun hän poistui, ja hänen kasvoistaan näkyi pikemmin
mieltymystä kuin tyytymättömyyttä. Hän otti nyt vastaan virvoittavan
vesipikarin. Isän ensin juotua hänkin kosketti sitä huulillansa,
kumartui alas ja antoi tyhjän pikarin Ben-Hurille erittäin
viehättävällä tavalla.

"Pidä se, minä pyydän! Se on täynnä siunauksia, kaikki aiotut sinulle!"

Kameli sitte heti ajettiin ylös levostaan. Se oli juuri lähtemässä
liikkeelle, kun vanhus huusi: "Seis!"

Ben-Hur lähestyi vanhusta kunnioittavasti.

"Sinä olet tänään tehnyt muukalaiselle suuren palveluksen. On
ainoastaan yksi Jumala. Minä kiitän sinua hänen pyhässä nimessään.
Olen Baltasar Egyptistä. Suuressa palmumetsässä, Dafnen takana olevan
kylän tuolla puolen asuu sheikki Ilderim, antelias, ja me olemme hänen
vieraansa. Käy siellä meidän luonamme, niin saat tervehdyksen, jota
sulostuttaa sydämmellinen kiitollisuus."

Vanhuksen kirkas ääni ja kunnioitusta herättävä ulkoasu hämmästytti
Ben-Huria. Katsoessaan heidän jälkeensä hän näki vilahdukselta
Messalaakin, joka ajoi pois yhtä iloisena, huolettomana ja sama ivahymy
huulilla.



IX LUKU.

Koston suunnittelu.


Varma sääntö on, että vastenmielisyys jotakin henkilöä kohtaan alkaa
varmimmasti silloin, kun hän on käyttäytynyt hyvästi, mutta itse on
oltu kömpelö. Onneksi Malluk oli poikkeus tästä säännöstä. Mitä hän
äsken oli nähnyt, enensi hänessä kunnioitusta Ben-Huria kohtaan, jolla
hänen täytyi tunnustaa olevan sekä rohkeutta että malttia. Jospa hän
nyt vain saisi jotakin selville tämän nuoren miehen historiasta, niin
päivän tutkimusten tulos ei suinkaan olisi arvoton hänen hyvälle
isännälleen Simonideelle.

Kaksi asiaa oli hänelle selvinnyt siitä, mitä tänään oli saanut kuulla:
että Ben-Hur oli juutalainen ja kuuluisan roomalaisen ottopoika.
Toinenkin johtopäätös, joka arvattavasti oli tärkeä, alkoi kehittyä
asiamiehen terävissä aivoissa. Jotakin suhdetta oli Messalan ja
duumvirin ottopojan välillä. Mutta millainen se oli, ja miten hän
siitä saisi varman selon? Juuri silloin, kun hänen neuvottomuutensa
oli pahimmillaan, tuli Ben-Hur itse hänelle avuksi. Hän laski kätensä
Mallukin käsivarrelle ja veti hänet pois ihmisjoukosta, joka jo oli
ehtinyt jälleen kääntää huomionsa vanhaan, harmaapartaiseen pappiin ja
salaperäiseen lähteesen.

"Hyvä Malluk", hän sanoi pysähtyen, "voiko ihminen koskaan unhottaa
äitiänsä?"

Kysymys tuli äkisti ilman mitään edellistä johtoa ja oli laadultaan
sellainen, joka saattaa puhutellun hämilleen. Malluk katsoi
seuraajaansa kasvoihin, saadakseen jonkinlaista viittausta, mitä hän
tarkoitti, mutta huomasi vain polttavan punaiset täplät Ben-Hurin
poskissa ja silmät sen näköisinä, kuin koettelisi hän pidättää
kyyneliä. Silloin hän ihan vaistomaisesti vastasi: "ei!" ja lisäsi
sitte lämpöisesti: "ei koskaan!" sekä vähän toinnuttuaan jatkoi vielä:
"jos äiti on israelilainen, ei ikänä! Ensinnä minä synagoogassa opin
käskysanat, ja kohta sen jälkeen Sirakin käskyn: kunnioita isääs
kaikesta sydämmestäs äläkä unhota äitisi kipuja..."

Puna Ben-Hurin poskilla kävi yhä tummemmaksi.

"Sinun sanasi palauttavat eteeni nuoruuteni ajan ja todistavat, Malluk,
että sinä olet oikea Israelin poika. Luulenpa, että voin luottaa
sinuun."

Ben-Hur päästi irti miehen käsivarren ja tarttui sen sijaan manttelin
poimuihin, jotka peittivät hänen rintaansa, ja painoi niitä sydäntänsä
vasten, ikään kuin tukeuttaakseen tuskaa tai jotakin muuta sen tapaista
tunnetta.

"Minun isälläni", hän sanoi, "oli hyvä nimi ja hän oli kunnioitettu
Jerusalemissa, jossa hän asui. Äitini oli hänen kuollessaan paraassa
ijässänsä ja muuta minä en huoli sanoa hänestä kuin että hän oli hyvä
ja kaunis. Hänen kielellään oleksivat lempeyden käskyt, ja hänen
hyvistä töistänsä juteltiin kiitellen yli koko kaupungin. Tulevaisuus
hymyili hänelle. Minulla oli pieni sisar; minä, hän ja äitini olimme
koko perhe. Me olimme niin onnelliset, ett'en ainakaan minä koskaan
huomannut loukkausta vanhan rabbiinin sanoista: 'Jumala ei voi olla
kaikkialla, sen tähden hän loi äidit.' Kerran tapahtui onnettomuus
roomalaiselle hallitusmiehelle hänen juuri ratsastaessaan meidän
talomme kohdalla sotaväen etupäässä. Legionalaiset mursivat auki meidän
porttimme ja ottivat meidät kiinni. Siitä hetkestä asti minä en ole
nähnyt äitiäni enkä sisartani. En tiedä, ovatko he kuolleet vaiko vielä
elossa, enkä sitäkään, mitä heille on tapahtunut. Mutta, Malluk, se
mies, joka oli noissa vaunuissa äsken, oli läsnä silloin, kun meidät
erotettiin; hän jätti meidät vainoojiemme käsiin. Hän kuuli, miten
äitini rukoili lastensa puolesta, mutta nauroi, kun äitiäni raastettiin
pois. Vaikea on sanoa, kumpiko juurtuu syvemmälle mieleen, vihako vai
rakkaus. Tänään minä tunsin hänet matkan päästä ... ja Malluk..."

Hän tarttui uudestaan kuuntelijan käsivarteen.

"Ja Malluk, hän tietää ja pidättää itselleen salaisuuden, josta minä
tahtoisin uhrata koko ikäni. Hän voisi sanoa, elääkö äitini, missä hän
on ja miten hän voi; ja jos hän ... ei, vaan he -- katkera suru on
tehnyt heidät molemmat yhdeksi -- jos he ovat kuolleet, niin hän voisi
kertoa missä ja miten he kuolivat ja missä heidän tomunsa on."

"Ja eikö hän tahdo?"

"Ei."

"Minkä tähden?"

"Minä olen juutalainen ja hän roomalainen."

"Mutta roomalaisillakin on kieli, ja vaikka juutalaiset ovatkin
halveksitut, on heillä kuitenkin keinoja narrata heiltä salaisuutensa
ilmi."

"Hänenkö kaltaisiltaan? Ei, ja sitä paitsi se on valtiollinen
salaisuus. Koko minun isäni omaisuus otettiin takavarikkoon, ja
vainoojamme jakoivat sen keskenään."

Malluk nyykäytti paljon sanovasti päätään ja kysyi sitte: "Tunsiko hän
sinua?"

"Ei hän voinut. Minut lähetettiin kalerivankien joukkoon nääntymään, ja
kauan on jo minua luultu kuolleeksi."

"Minä vain ihmettelen, ett'et sinä lyönyt häntä heti paikalla maahan",
sanoi Malluk kiihkoissaan.

"Se olisi riistänyt minulta hänen palveluksensa ainiaaksi. Minä olisin
surmannut hänet, jos olisin kerran käynyt häneen käsiksi, ja tiedäthän,
että kuolema säilyttää salaisuutensa, vieläpä paremminkin kuin rikoksen
tehnyt roomalainen."

Mies, jolla oli niin paljo koston syytä, vaan joka kuitenkin saattoi
niin tyynesti päästää sopivan tilaisuuden käsistään, sellainen mies
varmaankin luotti tulevaisuuteen ja oli tehnyt jonkun paremman
kostosuunnitelman. Mallukin uteliaisuus kiihtyi tästä ajatuksesta, eikä
hän enää muistanut olevansa toisen asiamies ja toisen oma palvelija.
Ben-Hur ansaitsi osanottavaisuutta oman itsensä tähden. Malluk oli nyt
valmis täydestä sydämmestään auttamaan häntä, ja sen mielenmuutoksen
vaikuttimena oli ilmeinen ihailu.

Vähän aikaa vaiti oltuaan Ben-Hur jatkoi:

"Minä en tahtoisi ottaa hänen henkeänsä, hyvä Malluk. Salaisuus, jonka
hän tietää, suojelee häntä ainakin toistaiseksi sellaisella teolta.
Mutta jos voin rangaista häntä ja sinä rupeat avukseni, niin tahdonpa
koettaa."

"Hän on roomalainen", Malluk vastasi empimättä, "ja minä juutalainen.
Minä tahdon auttaa sinua. Jos haluat niin vahvistan lupaukseni valalla,
juhlallisimmalla vakuutuksella."

"Lyö vain kättä, se riittää."

Heidän kätensä pusertuivat yhteen, ja Ben-Hur sanoi keveämmällä
mielellä:

"Tehtävä, jonka minä annan sinulle, hyvä ystävä, ei ole vaikea eikä
myöskään vastoin omaatuntoasi. Lähtekäämme nyt astumaan."

He kääntyivät oikealle päin sille tielle, joka vei äsken mainitun
niityn poikki.

Ben-Hur ensinnä katkasi äänettömyyden.

"Tunnetko sheikki Ilderimin?"

"Tunnen."

"Missä on palmumetsä, Malluk, taikka: kuinka kaukana se on Dafnen
kylästä?"

Malluk vitkasteli vastata. Hän muisti, miten komean lahjan nainen oli
antanut lähteellä Ben-Hurille, ja mietiskeli, voikohan hän, vaikka
kyllä suri äitiänsä, unhottaa hänet rakkauden houkutuksissa. Kuitenkin
hän vastasi:

"Palmumetsään meillä on kahden tunnin tie hevosella, vaan päästään
sinne yhdessäkin tunnissa, jos käytetään nopeakulkuista kamelia."

"Minä kiitän sinua ja pyydän vieläkin saada käyttää hyväkseni sinun
olojen tietoasi. Ovatko kilpailut, joista kerroit, laajalti kuulutetut,
ja milloin ne tapahtuvat?"

Jotakin tärkeätä nähtävästi piili kysymyksien takana, ja vaikka ne
eivät suinkaan vahvistaneet Mallukin luottamusta, niin ne ainakin
kiihdyttivät hänen uteliaisuuttansa.

"Sen kyllä voin vakuuttaa. Prefekti on rikas ja voisi ilman
mitään haittaa luopua paikastaan; mutta, kuten onnen suosikkien
tavallisesti, hänen rikkauksien halunsa ei suinkaan ole vähennyt.
Saadakseen yhden hovilaisen ystäväkseen, jos ei muutakaan, täytyy
hänen ottaa suurenmoisesti vastaan konsuli Maxentiusta, joka tulee
tänne päättelemään sotaretken valmistuksia partilaisia vastaan.
Antiokian porvarit, saatuaan kuulla, että rahaa voidaan ansaita
noista varustelemisista, ovat saaneet luvan yhtyä prefektin kanssa
kunnianosoituksiin, jotka ovat aiotut mahtavalle miehelle. Jo kuukausi
sitte kuulutettiin kaupungin kaikissa kortteleissa, että sirkus avataan
niiden juhlallisuuksien viettämiseksi. Prefektin nimi jo takaa,
että ne tulevat vaihteleviksi ja komeiksi, mutta kun Antiokia vielä
siihen yhdistää lupauksensa, niin kaikki kaupungit ja saaret laajalti
ylt'ympäri tietävät varmaan, että jotakin erinomaista on tulossa, ja
kaikki rientävät tänne taikka lähettävät etevimmät henkilönsä. Määrätyt
palkinnot ovat kuninkaalliset."

"Minä olen kuullut, että tämä sirkus on toinen järjestyksessä Rooman
suuren sirkuksen jälkeen."

"Onpa niinkin. Meillä siihen sopii 200,000 ihmistä, Rooman sirkukseen
75,000 enemmän. Teidän sirkuksenne on tehty marmorista, samoin
meidänkin. Mitä järjestelyyn koskee, ovat ne yhdenlaiset."

"Ovatko säännötkin samat?"

Malluk hymyili.

"Jos Antiokia uskaltaisi olla itsenäinen, niin Rooma ei olisi sellainen
hallitsija, kuin se nyt on. Täällä noudatetaan suuren sirkuksen
lakeja, paitsi yhtä ainoata. Siellä saa ainoastaan neljät vaunut ajaa
yht'aikaa, täällä kaikki, lukuun katsomatta."

"Se on kreikkalaiseen tapaan", sanoi Ben-Hur.

"Niin, Antiokia on enemmän kreikkalainen kuin roomalainen."

"Saanhan minä sitte valita omat vaununi, Malluk?"

"Sekä vaunut että hevoset. Mitään rajoituksia ei siinä kohden ole."

Malluk antaessaan näitä vastauksia huomasi, mitenkä Ben-Hurin
ajatteleva katse muuttui tyytyväiseksi.

"Vielä yksi asia, Malluk; milloin kilpailut tapahtuvat?"

"Ah, anna anteeksi muistamattomuuteni", tämä vastasi. "Konsuli
saapuu, jos -- roomalaisten tavalla puhuaksemme -- merenjumalat ovat
suosiolliset, ylihuomenna meidän satamaamme. Leikit alkavat tästä
päivästä viikon kuluttua."

"Aika on lyhyt, Malluk, mutta riittää kuitenkin." Viime sanat
lausuttiin päättävällä äänellä. "Vanhan Israelimme kaikkein profeettain
kautta, minä tahdon vielä kerran tarttua ohjaksiin. Mutta maltahan,
vielä yksi kysymys. Onko varma, että Messala tulee kilpailemaan?"

Malluk jo nyt käsitti hänen aikeensa ja kaikki siinä piilevät
mahdollisuudet nöyryyttää roomalaista. Hän ei olisi ollut oikea Jakobin
perillinen, joll'ei olisi heti laskenut menestyksen toivoa, vaikka
olikin vilkkaasti mieltynyt asiaan. Hänen äänensä oikein vapisi, kun
hän kysyi:

"Oletko harjautunut sellaiseen taisteluun?"

"Älä pelkää, ystäväni. Voittajat suuressa sirkuksessa ovat kolmena
viime vuonna saaneet kruununsa minun päätökseni mukaan. Viimeisiin
suuriin kilpa-ajoihin tarjosi keisari itse minulle suojelustansa, jos
olisin ottanut hänen hevosensa ja vaatinut koko maailmaa kanssani
kilpailemaan."

"Mutta sinä et ottanut?" kysyi Malluk kiihkeästi.

"Minä, minähän olen juutalainen" -- Ben-Hur näytti puhelevan itsekseen
-- "ja vaikka minulla on roomalainen nimi, en uskaltanut ryhtyä ammatin
tavoin mihinkään, joka olisi voinut häväistä isäni muistoa temppelin
esikartanoissa ja pyhässä sijassa. Kilpakoulussa minä saatoin antautua
sellaisiin harjoituksiin, mutta en sirkuksessa. Jos minä täällä
esiinnyn kilpa-ajoissa, niin vannon, ett'en sitä tee voittopalkinnon
tähden..."

"St! älä vanno!" hätäili Malluk, "palkinto on 10,000 sestertiota. Onhan
siinä koko rikkaus!"

"Ei minulle, vaikka prefekti suurentaisi summaa kolmesti viisikymmentä
kertaa. Minulla on jotakin parempaa kuin se raha, parempaa kuin kaikki
keisarilliset tulot ensimmäisen Caesarin ensimmäisestä hallitusvuodesta
asti. Minä otan osaa kilpailuun ainoastaan nöyryyttääkseni vihollista,
ja kostohan on lain mukaan luvallinen."

Malluk hymyili ja nyykäytti päätään, ikään kuin sanoen: ihan niin,
luota siihen, että minä, juutalainen, kyllä asian käsitän.

"Messala tulee kilpailuun", hän sitte sanoi, "hän on monenmoisella
tavalla velvoittautunut ottamaan osaa kilpa-ajoon julkisesti
kuuluttamalla kaduilla, kylpyhuoneissa, teattereissa, palatseissa ja
kasarmeissa. Nyt hänellä ei ole enää mitään peräytymisen tilaisuutta,
koska hänen nimensä on piirrettynä jokaisen nuoren tuhlarin
muistikirjaan koko Antiokiassa."

"Vetojen esineenäkö, Malluk?"

"Niin, vetojen, ja hän käy joka päivä harjoittelemassa yhtä
kerskailevasti, kuin nyt näimme."

"Ahah, niillä vaunuillako ja hevosilla hän aikoo kilpailla? Kiitos,
Malluk, olet jo tehnyt minulle suuren palveluksen, ja minä olen hyvin
tyytyväinen. Lähde nyt saattamaan minua palmumetsään ja esittelemään
sheikki Ilderimille."

"Milloinka?"

"Nyt juuri. Hänen hevostensa pitää oleman huomenna minun käsissäni."

"Oletko siis mieltynyt niihin?"

Ben-Hur vastasi innoissaan:

"Näin niitä ainoastaan hetkisen istuinpaikaltani, sillä Messala ajoi
samassa esiin, eikä minulla sitte enää ollut aikaa katsella muuta;
mutta minä tunsin niiden olevan rotua, joka on aavikoiden ihme ja
kunnia. En ole koskaan nähnyt näitä aavikkohevosia muualla kuin
keisarin tallissa, mutta jos niitä kerrankin näkee, niin ei niistä
erehdy. Jos minä ylihuomenna tapaan sinut, Malluk, tunnen sinut
kasvoistasi, vartalostasi ja käytöksestäsi; samoista merkeistä ja yhtä
varmaan tunnen minä arabialaiset täys'veriset hevoset. Jos kaikki,
mitä niistä sanotaan, on totta, ja jos minä voin tehdä ne itselleni
alammaisiksi, niin..."

"Saatat voittaa palkinnon", keskeytti Malluk nauraen.

"Ei", Ben-Hur vastasi äkisti, "minä teen jotakin, joka paremmin
soveltuu Jakobin perijäksi syntyneelle miehelle, minä nöyryytän
vihollistani julkisimmassa paikassa. Mutta", hän maltittomasti jatkoi,
"hukkaammehan aikaa turhaan. Mitenkä vähimmässä ajassa pääsemme sheikin
teltalle?"

Malluk mietti hetkisen.

"Paras on meidän lähteä suoraa tietä kylään, joka onneksi onkin aivan
lähellä. Jos sieltä saamme vuokrata kaksi nopeata kamelia, niin olemme
perillä tuota pikaa."

"No hyvä, eteen päin sitte."

Kylässä oli joukko komeita huviloita kaunisten puutarhain keskellä ja
siellä täällä ruhtinaallisesti varustettuja majataloja. Kameli saatiin
helposti, ja pian lähdettiin matkalle kuuluisaan palmumetsään.



X LUKU.

Palmumetsikkö.


Maa kylän takana oli aaltomainen ja hyvin viljelty; syystä sitä
sanottiin Antiokian puutarhaksi, sillä ei jalankaan leveyttä maata
ollut viljelemättä. Mäkien rinteet olivat pengermittäin tasoitetut,
ja yksin aitapensastotkin olivat tukina viiniköynnöksille, joten
ne, paitsi mieluista varjoa vaeltajalle, lupasivat myöskin aikanaan
viinimarjoja ja hehkuvan punaisia rypäleitä. Maanviljelijäin valkoiset
kartanot kajastivat meluunipenkkien päällitse sekä aprikoosi- ja
viikunametsikköjen läpi. Hedelmällisyys, rauhan hymyilevä tytär,
tervehti kaikkialla matkamiestä, ilahutti hänen sydäntänsä ja sovitti
hänet sen ajatuksen kanssa, että täytyi maksaa veroa Roomaan. Sieltä
täältä näkyi etäältä Taurus ja Libanon, joiden välitse Orontes hiljaa
juoksi kuin kiemurteleva hopeavyö.

Ystävät saapuivat matkallaan joelle, jonka mutkaista kulkua he sitte
seurasivat, milloin jyrkkien mäkien ylitse, milloin laaksojen poikki,
jotka kaikki luonnostaan soveltuivat viljeltäviksi. Jospa maa hohti
vihreyttään tammien, metsäviikunapuiden ja myrttien, arbuttien ja
tuoksuvain jasminipensasten alla, niin loisti jokikin auringon valossa,
joka vinosti paistoi veteen ja siinä olisi rauhassa uinahtanut, ell'ei
lukematon joukko laivoja olisi lipunut virtaa pitkin, mikä ylös- mikä
alaspäin, muutamat tuulen avulla luovien, toiset airoilla matkaa
tehden. Mielikuvitukselle ei ole mikään niin viehättävää kuin merelle
päin laskeva laiva, ell'ei ehkä kotiin päin kääntyvä purje onnellisesti
päättyneen matkan jälkeen. Ystävät jatkoivat matkaa pitkin rantaa,
kunnes saapuivat järvelle, joka sai kirkkaan, syvän ja tyynen vetensä
joesta. Vanha palmupuu seisoi joen suussa. Sen juurelle päästyään
Malluk kääntyi vasempaan päin ja käsiään taputtaen huudahti:

"Kas tuolla, se on palmupuisto!"

Tässä näkyvää maisemaa ei varmaan ollut missään muualla kuin ehkä
Arabian kauneimmissa kosteikoissa taikka Ptolemaiojen maatiluksilla
pitkin Niilin varsia. Se herätti Ben-Hurissa uuden, mieluisen tunteen,
sillä hän näki edessään maa-alan, joka nähtävästi oli rajaton ja sileä
kuin lattia. Joka paikassa oli tuoretta ruohoa, Syrian harvinaisimpia
ja kauneimpia kasveja. Ylös päin katsoessa näkyi taivaan kalpea sini
lukemattomien taatelipuiden holvikaton läpi. Ne olivat patriarkaalisia
palmuja, niin vanhoja, niin suunnattoman vahvoja ja korkeita, niin
taajahaaraisia ja joka haara niin täynnä höyhenmäisiä, vahanloistavia
lehtiä, että ne tenhosivat mielen. Ruoho näytti täällä antavan väriänsä
ilmallekin. Tuossa oli vienosti värehtivä järvi, viileä ja kirkas,
ainoastaan muutamaa jalkaa alempana maanpintaa. Tokkohan Dafnen
metsikkö oli kauniimpi tätä maisemaa? Palmut pudistivat latvojansa,
ikään kuin aavistaen Ben-Hurin ajatukset ja koettaen omalla tavallansa
saada puolelleen häntä löyhyttämällä viileyttä hänen tiellensä.

"Katso", sanoi Malluk, osoittaen erästä jättiläispuuta, "joka rengas
rungossa osoittaa yhtä ikävuotta. Lue ne juuresta oksiin asti, ja
jos sheikki kertoo sinulle, että tämä metsä on istutettu ennen, kuin
Antiokiassa vielä tiedettiin Seleukideista mitään, niin älä epäile
hänen sanojansa."

Ei voi katsella muhkeata palmupuuta tulematta viehätetyksi ja
runolliseksi. Siitäpä selviää, minkä tähden taiteilijat ovat aina
olleet mieltyneet palmuun, sillä ihan ensimmäiset rakennusmestaritkaan
eivät löytäneet mitään sopivampaa pylvään kaavaa palatseihin ja
temppeleihin. Sama tunne antoi Ben-Hurillekin aihetta ihmetellä:

"Kun näin tänään sheikki Ilderimin kilpakentällä, niin hän minusta
näytti hyvin tavalliselta mieheltä. Pelkäänpä, hyvä Malluk, että
Jerusalemin rabbinit katselisivat häntä halveksien ja pitäisivät
häntä edomilaisena koirana. Miten hän on saanut haltuunsa tämän
metsän, ja miten hän on saanut sen suojelluksi roomalaisen maaherran
ryöstönhimolta?"

"Jos veri puhdistuu aikaa myöten, niin Ilderim-vanhus on totisesti
vanhaa aatelia, vaikka onkin ympärileikkaamaton edomilainen", sanoi
Malluk innokkaasti. "Kaikki hänen esi-isänsä ovat olleet sheikkejä.
Eräs heistä aikoinaan kerran pelasti vainotun kuninkaan, joka oli
hengen vaarassa. Tarina kertoo hänen lainanneen hänelle tuhat
ratsumiestä, jotka tunsivat aavikoiden polut ja piilopaikat yhtä
hyvin, kuin paimenet tuntevat ne paljaat vuoret, joilla asuskelevat
laumoinensa. He seurasivat pakolaiskuningasta hänen harharetkillään,
kunnes soveliaassa tilaisuudessa voittivat keihäillään hänen
vihollisensa ja auttoivat hänet jälleen valtaistuimellensa. Kuninkaan
sanotaan pitäneen muistissa tätä apua ja tuoneen erämaan pojan tähän
paikkaan sekä pyytäneen hänen pystyttämään tähän telttansa ja tuomaan
tänne perheensä ja laumansa, sillä järvi, metsä ja maa ovat hänen ja
hänen lastensa ikuisiksi ajoiksi. Eikä heitä ole koskaan häirittykään.
Sen kuninkaan jälkeiset hallitsijat ovat huomanneet valtion etuihin
soveltuvaksi olla hyvässä sovussa tämän heimon kanssa, jolle Herran
siunaus on kartuttanut ihmisiä, hevosia, kameleja ja rikkautta. Heidän
hallussaan ovat monen tärkeän paikan väliset kauppatiet, ja he voivat
mielensä mukaan huutaa kauppiaille 'menkää rauhassa!' tai 'ysähtykää!'
ja mitä he käskevät, sen täytyy tapahtua. Antiokian linnan prefektikin
katsoo sitä päivää onnelliseksi, jolloin Ilderim, antelias, kuten häntä
nimitetään hyväin tekojensa tähden, tulee tänne vaimoineen, lapsineen
ja seurueineen, hevosineen ja kameleineen, kuten ennen muinoin isämme
Abraham ja Jakob, siirtyen vaihteeksi aavikon yksitoikkoisuudesta
vähäksi ajaksi tähän viehättävään paikkaan, jonka näet edessäsi."

"Mitenkä sitte tapahtui", sanoi Ben-Hur, ollen niin kiintynyt
kertomuksen kuuntelemiseen, että häneltä jäi kamelin käynnin
hiljeneminen huomaamatta, "että sheikki repi vihoissaan partaansa, kun
oli luottanut roomalaiseen? Jos keisari olisi kuullut hänen puheensa,
olisi hän sanonut: sellainen ystävä minua ei miellytä, toimittakaa
hänet pois tieltä!"

"Se olisikin sattuva tuomio", sanoi Malluk nauraen, "Ilderim ei ole
mikään Rooman ystävä. Hänellä on syytä valittaa eräästä vääryydestä.
Kolme vuotta sitte kulkivat partilaiset pitkin Bozran ja Damaskon
välistä tietä ja ryöstivät karavanin, jolla oli kuormana muun muassa
sen tien varrelta eräästä piiristä koottu vero. Partilaiset tappoivat
kaikki karavaanissa olleet ihmiset; Rooman sensorit kyllä olisivat
sen antaneet anteeksi, jos vain keisarillinen vero olisi säilynyt ja
saapunut Roomaan. Veronvuokraajat, joiden täytyi korvata vahinko,
valittivat keisarille, ja keisari vaati korvausta Herodeelta, joka
puolestaan kävi käsiksi Ilderimin omaisuuteen, koska tämä muka oli
kavalasti laiminlyönyt velvollisuutensa, teiden vartioimisen. Sheikki
vetosi keisariin, mutta sai ainoastaan hyvin kaksimielisen vastauksen.
Vanhus hyvin loukkautui siitä vääryydestä ja hekumoiden nyt joka päivä
hautoo yhä enemmän kasvavaa harmiansa."

"Eikä voi mitään tehdä, niinkö, Malluk?"

"Siitä minä toiste lausun ajatukseni tarkemmin", vastasi Malluk. "Mutta
katsos, sheikin vierasvaraisuus alkaa jo kaukaa. Lapset puhuttelevat
sinua."

Kamelit pysähtyivät, ja Ben-Hur katsahti alas, jossa
muutamat syrialaiset pikku talonpoikaistytöt tarjosivat hänelle
taatelikorejansa. Hedelmät olivat äsken poimittuja eikä suinkaan
hylättäviä. Ben-Hur kumartui alas ja otti kouran täyden. Silloin kuului
puusta, jonka alle he olivat seisahtuneet, miesääni huutavan: "Rauha
olkoon teille! Terve tuloa!"

Kiitettyään lapsia he läksivät edelleen, antaen kamelien kulkea, mihin
tahtoivat.

"Sinun tulee tietää", jatkoi Malluk, ottaen silloin tällöin lisää
taateleja, "että minä nautin kauppias Simonideen luottamusta ja saan
välistä senkin kunnian, että hän kysyy minulta neuvoa. Hänen talossansa
käydessäni olen minä tutustunut moneen hänen ystäväänsä, jotka tietäen,
millainen heidän isäntänsä ja minun välini on, puhuvat vapaasti
minunkin läsnä ollessani. Sillä tavalla minä hiukan tunnen myöskin
sheikki Ilderimiä."

Ben-Hurin tarkkaavaisuus haihtui hetkiseksi. Hänen sielunsa silmäin
eteen ilmestyi kauppiaan tyttären Esterin puhdas, lempeä ja miellyttävä
kuva. Tytön mustat silmät, joissa oli omituinen juutalainen loiste,
katsoivat häneen kainosti. Hän oli aivan selvään kuulevinaan Esterin
askeleet, kun hän toi viiniä, ja hänen äänensä, kun hän tarjosi
pikaria. Hän muisti kaiken osanottavaisuuden, jota tyttö oli osoittanut
hänelle niin selvästi, ett'ei siihen sanoja tarvittukaan, ja niin
suloisesti, että sanat olisivatkin vaikuttaneet vain häiritsevästi.
Se näky oli erittäin viehättävä, vaan katosi heti, kun hän kääntyi
Mallukin puoleen, joka puhui:

"Tämä vanha arabialainen oli muutama viikko sitte Simonideen luona
minun läsnä ollessani. Näin, että hän oli hyvin liikutettu, ja minä sen
tähden aioin poistua, mutta hän itse pyysi minua jäämään huoneesen.
Sinä kun olet israelilainen, hän sanoi, niin voit jäädä kuulemaan,
sillä minulla on ihmeellinen historia kerrottavana. Paino, jonka hän
pani tuohon israelilais-sanaan, herätti minun uteliaisuuttani. Minä
jäin huoneesen, ja jotenkin tällainen oli hänen kertomuksensa, jonka
minä nyt juttelen vain lyhimmiten, koskapa jo olemme lähellä telttoja,
ja jätän tarkemman kertomisen ukon itsensä tehtäväksi: Monta vuotta
sitte tuli kerran etäällä aavikolla kolme miestä Ilderimin telttaan. He
olivat kaikki muukalaisia: hindulainen, egyptiläinen ja kreikkalainen.
He tulivat valkoisilla kameleilla, joiden kokoisia hän ei ollut koskaan
nähnyt. Hän toivotti heille tervetuloa ja pyysi levähtämään. Seuraavana
aamuna he ylös noustuaan rukoilivat rukouksen, joka oli aivan uusi
sheikille; he rukoilivat Jumalaa ja hänen poikaansa. Syötyään aamiaista
kertoi egyptiläinen, ketä he olivat ja niistä kotoisin. Kukin heistä
oli nähnyt tähden, josta ääni oli huutaen käskenyt heitä lähtemään
Jerusalemiin ja kysymään: Missä on äsken syntynyt juutalaisten
kuningas? He tottelivat. Jerusalemista oli tähti johtanut heidät
Betlehemiin, josta he eräästä luolasta löysivät lapsen, lankesivat
polvilleen sen eteen ja kunnioittivat sitä sekä antoivat sille kalliita
lahjoja, todistaen mikä se lapsi oli. Sen tehtyään he nousivat ja
pakenivat viipymättä sheikin luo, sillä jos Herodes Suuri olisi
tavannut heidät, niin hän varmaankin olisi heidät surmauttanut. Sheikki
tapansa mukaan otti heidät suojelukseensa ja kätki heitä vuoden ajan,
jonka kuluttua he, annettuaan hänelle runsaita lahjoja, läksivät kukin
omaa tietänsä kotimatkalle."

"Se oli tosiaankin kummallinen historia!" huudahti Ben-Hur Mallukin
vaiettua. "Mikä olikaan se kysymys, joka heidän piti esittää
Jerusalemissa?"

"Heidän piti kysyä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"

"Eikö mitään muuta?"

"Oli siinä jotakin vielä, mutta se on minulta unohtunut."

"Löysivätkö he lapsen?"

"Löysivät, ja he kunnioittivat sitä."

"Se on ihme, Malluk."

"Ilderim on selväjärkinen mies, vaikka vähän ärtyinen, kuten kaikki
arabialaiset. Valhe on mahdoton hänen kielellänsä", vastasi Malluk
vakavasti.

Kamelit, joita ei kiirehditty, poikkesivat yhtä huonomuistisina kuin
ratsastajatkin pois tieltä ja alkoivat syödä runsasta ruohoa.

"Eikö Ilderim ole sittemmin saanut mitään tietoa niistä kolmesta
miehestä?" kysyi Ben-Hur. "Kuinka heille sitte kävi?"

"Senpä tähden juuri hän tuli Simoniideen luo sinä päivänä, kuin
mainitsin. Edellisenä yönä oli egyptiläinen saapunut hänen luoksensa."

"Mihinkä?"

"Tänne teltan ovelle, joka näkyy tuolla."

"Kuinka hän tunsi hänet?"

"Samalla tavalla, kuin sinä tunsit tänään hevoset; näöstä ja
käytöksestä."

"Eikö mistään muusta."

"Hän ratsasti samalla valkoisella kamelilla ja ilmoitti saman nimen:
Baltasar Egyptistä."

"Sepä on jumalallinen ihme!"

Ben-Hur oli aivan haltioissaan.

Malluk kysyi kummastuen: "Kuinka niin?"

"Etkö sanonut Baltasar?"

"Niin, Baltasar Egyptistä."

"Saman nimenhän se vanhus tänään lausui Kastalian lähteellä."

Malluk myöskin tuli liikutetuksi siitä muistosta.

"Se on totta", hän sanoi, "kameli oli myöskin sama. Sinä pelastit ukon
hengen."

"Ja nainen", sanoi Ben-Hur ikään kuin puhuen itsekseen, "nainen oli
hänen tyttärensä."

Hän vaipui ajatuksiin. Lukijakin ehkä olettaa ruskean neidon kuvan
astuneen hänen silmäinsä eteen ja olleen paremmin tervetullut kuin
Esterin, ell'ei mausta syystä niin siitä, että se viivähti kauemmin;
mutta ei se niin ollut.

"Sano minulle vielä kerran", Ben-Hur virkkoi, "pitikö niiden
kolmen miehen kysymän: Missä on hän, joka on tuleva juutalaisten
kuninkaaksi...?"

"Ei juuri niin. Sanat olivat: _joka on syntynyt juutalaisten
kuninkaaksi_. Ne sanat olivat ensimmäiset, jotka sheikki kuuli heidän
lausuvan aavikolla, ja hän on siitä asti lakkaamatta odottanut
kuninkaan tuloa. Hänen uskonsa, että kuningas on tulossa, on nytkin
horjumaton."

"Millä tavalla? Kuninkaanako?"

"Niin, ja hän antaa tuomion kohdata Roomaa; niin sheikki väittää."

Ben-Hur vaipui uudestaan äänettömiin ajatuksiin ja koetti hillitä
liikutustansa.

"Vanhus on niitä monia", hän sitte hitaasti virkkoi, "yksi niistä
miljoonista, joilla on vääryys kostettavana. Tämä ihmeellinen lupaus
on leipää ja viiniä hänen toivollensa, sillä kukapa muu kuin Herodes
voi olla juutalaisten kuningas niin kauan, kuin Rooma on olemassa. Vaan
että historia tulisi täydelliseksi, kuulitko Simonideen vastauksen?"

"Jos Ilderim on arvokas mies, niin on Simonides viisas", vastasi
Malluk. "Minä kuuntelin ja hän sanoi... Mutta hiljaa nyt! Joku tuolla
koettaa saavuttaa meitä."

Etäältä kuuluva jyminä selveni yhä enemmän, kunnes he viimein
voivat erottaa vaununpyöräin ja hevoskavioiden töminän. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua jo sheikki Ilderim saapui lähelle ratsain,
seurueineen, jossa oli myöskin neljän viinipunaisen arabialaishevosen
vetämät vaunut. Sheikin pää, jota pitkä hopeankarvainen parta
ympäröitsi, oli kumarruksissa rintaa vasten. Ystävät olivat ehtineet
tänne ennen häntä, ja heidät nähtyään vanhus nosti päänsä pystyyn ja
sanoi ystävällisesti:

"Rauha olkoon teille! Kas, ystävä Malluk! Terve tuloa! Toivoakseni olet
juuri tullut, etkä vielä paluumatkalla, ja sinulla on varmaan jokin
sanoma hyvältä Simonideelta -- suokoon hänen isäinsä Jumala hänelle
vielä pitkän ijän! Tarttukaa ohjiinne ja seuratkaa minua. Minulla on
leipää, viiniä ja nuorta vohlaa tarjota. Tulkaa!"

He seurasivat häntä teltan ovelle. Siinä oli jo sheikki itse ottamassa
heitä vastaan, tarjoten lautasella pikarissa kerman kaltaista juomaa,
jota hän oli laskenut teltan keskitangossa riippuvasta, savun
mustuttamasta nahkasäkistä.

"Juokaa", hän sanoi ystävällisesti, "juokaa, sillä tämä on sydämmen
lämmitystä niille, jotka asuvat teltoissa."

Tulijat tarttuivat pikareihin ja joivat.

"Astukaa sisään Jumalan nimessä!"

Sisällä Malluk vei sheikin syrjään ja puheli hänen kanssansa kahden
kesken sekä meni sitte Ben-Hurin luo ja sanoi anteeksi pyytäen:

"Minä olen puhunut sheikille sinusta, ja hän jättää sinulle hevoset
huomenna koetteeksi. Hän on sinun ystäväsi, ja kun minä nyt olen tehnyt
sinun puolestasi kaikki, mitä voin, saat sinä itse pitää huolen muusta
ja päästää minut palaamaan Antiokiaan. Olen luvannut tavata siellä
erästä henkilöä tänä iltana, ja sen tähden täytyy minun lähteä. Tulen
takaisin huomenna, jos kaikki käy toivon mukaan, ja jään sitte luoksesi
siihen asti, kunnes kilpailut päättyvät."

Kun molemmin puolin oli toivotettu toisilleen onnea, läksi Malluk
paluumatkalle.



XI LUKU.

Mallukin selonteko huomioistaan.


Uuden kuun alanurkka kosketti juuri Sulpius-vuoren tornimaisia
huippuja, ja kaksi kolmatta osaa Antiokian asujamista nautti yötuulen
viileyttä huoneiden katoilla, käyttäen viuhkaa, milloin tuulen henkeä
ei tuntunut. Simonides istui tuolissaan, joka oli tullut ikäänkuin
osaksi hänen olemuksestaan, ja katseli katon pengermältä jokea ja
laivoja, jotka kiikkuivat hiljaa ankkureissaan. Hänen takaansa ulottui
muurin leveä varjo vettä myöten toiseen rantaan asti. Hänen päältänsä
sillalta kuului lakkaamatta virtailevan ihmisjoukon astuntaa. Ester
toi hänelle juuri tarjottimella illallista: sämpylän paksuisia
vehnäkakkuja, hunajaa ja maitoa, johon vanhus silloin tällöin kastoi
palaset, kastettuaan ne ensin hunajaan.

"Malluk viipyy tänä iltana", hän sanoi, ilmaisten siten ajatuksensa.

"Luuletko sinä hänen tulevan?" kysyi Ester.

"Joll'ei hän ole merellä eikä aavikoilla, niin hän kyllä tulee",
vastasi Simonides luottavasti.

"Ehkä hän kirjoittaa."

"Ei, Ester. Hän olisi jo kirjoittanut, jos olisi nähnyt, ett'ei ehtisi
takaisin, ja kertonut kaikki asiat. Kun en ole saanut mitään kirjettä,
niin minä tiedän, että hän tulee."

"Toivokaamme", sanoi Ester ihan hiljaa.

Jotakin oli tuossa sanassa, joka herätti vanhuksen huomiota, oliko
se sitte äänen sointu vaiko itse toivomus. Pieninkään lintu ei voi
laskeutua puun oksalle vavahuttamatta sen etäisimpiäkin lehtiä. Sielu
on välistä yhtä herkkä tuntemaan mitättömimmätkin sanat.

"Toivotko sinä hänen tulevan?" kysyi isä.

"Toivon", Ester vastasi, katsoen ylös häneen.

"Minkä tähden? kerropas!" pyysi vanhus.

"Sen tähden..." Ester vitkasteli, mutta jatkoi ... "sen tähden, että se
nuori mies on..." Siihen hän pysähtyi uudestaan.

"Meidän herramme. Niinkö tahdoit sanoa?"

"Niin."

"Ja yhä vieläkö ajattelet, ett'ei minun pitäisi päästää häntä menemään,
kutsumatta häntä takaisin, jos hän katsoo hyväksi, ja ottamaan meiltä
kaikki, mitä meillä on, kaikki, tavarat, rahat, laivat, orjat ja
arvaamattoman kalliin luoton, joka on minulle kullasta ja hopeasta
kudottu mantteli, ihmisen mahtavimman enkelin -- menestyksen -- lahja."

Ester ei vastannut mitään.

"Eikö se ollenkaan vaikuta sinuun, eikö?" sanoi vanhus hiukan
katkerasti. "No hyvä, olenkin huomannut, Ester, ett'ei musertavinkaan
totuus ole koskaan sietämätön, kun se tulee esiin pilvistä, joiden läpi
me sitä ensin hämärästi näimme -- ei mikään -- ei edes kidutuskaan.
Luulenpa, että samoin on kuoleman laita. Ja tämän käsityskannan mukaan
voi yksin orjuuskin, johon antaudumme, aikaa myöten tulla rakkaaksi.
Minä hiukan iloitsen ajatellessani, mikä onnen suosikki minun herrani
on. Hänen omaisuutensa ei maksa hänelle mitään, ei hetkisen huolta, ei
hienpisaraa, ei edes yhtä ajatustakaan. Se tulee hänelle kuin unessa,
ja vielä hänen nuorena ollessaan. Ja, Ester, anna minun olla hiukan
ylpeä lausunnostani; hän saa senkin, jota hän ei kaikella mammonallansa
saisi ostetuksi, sinut, lapseni, lemmikkini, pois menneen Rakelini
haudalta poimitun kukan."

Hän veti hänet luoksensa ja suuteli häntä kahdesti, kerran hänen
itsensä tähden ja toisen kerran äidin tähden.

"Älä sano niin", Ester virkkoi, kun vanhuksen käsi putosi alas hänen
kaulaltansa, "ajatelkaamme hänestä parempaa. Hän tietää, mitä suru on,
ja vapauttaa meidät."

"Sinulla on tarkka huomiokyky, Ester, ja sinä tiedät, että minä usein
luotan siihen epätietoisissa tapauksissa, milloin hyvää tai pahaa on
tulossa henkilöltä, joka seisoo sinun edessäsi, niin kuin hän tänä
aamuna. Mutta" -- vanhuksen ääni muuttui terävämmäksi ja ankarammaksi
-- "nämä jäsenet, joihin en voi nojata, tämä ruumis, jota on lyöty
ja kidutettu niin, että se on kadottanut ihmismuotonsa, ne eivät ole
kaikki, mitä minä hänelle annan. Ei, minä annan hänelle sielun, joka
on saanut voiton kidutuksista ja roomalaisesta häijyydestä, minä annan
hänelle älyni, joka kykenee vaanimaan kultaa pitempäinkin matkain
päästä kuin Salomon laivat koskaan kulkivat, ja saavuttamaan sitä
niin, Ester, saamaan sen kämmenilleni niin, että sormet voivat temmata
sen ja pitää sitä niin kiinni, ett'ei se saa siipiä toisen käskystä,
-- ymmärryksen, joka on tottunut suunnittelemaan." Hän pysähtyi ja
remahti nauramaan. "Niin, Ester, ennen kuin uusi kuu, jonka juhlaa
nyt paraillaan vietetään temppelin pihoissa, pyhällä vuorella, alkaa
ensimmäistä neljännestänsä voisin minä järkytellä maailmaa niin, että
itse keisarikin vapisisi valtaistuimellaan. Sillä tiedä, lapseni,
minulla on kyky, joka on parempi kuin terve ruumis, parempi kuin
rohkeus ja luja tahto, parempi kuin kokemuskin, joka muuten on pitkän
elämän paras voitto, -- kyky, joka, vaikka onkin Jumalan paras lahja"
-- hän pysähtyi taas ja nauroi, ei enää katkeraa, vaan tyytyväistä
naurua -- "jota eivät tämän maailman mahtavatkaan pidä kyllin
suuressa arvossa, suuressa ihmisjoukossa sitä ei ole ollenkaan, kyky
johtaa ihmisiä tarkoitusteni mukaan ja pakottaa heitä uskollisesti
panemaan niitä toimeen. Sen avulla minä kasvatan rikkauteni sata- ja
tuhatkertaiseksi. Sen tähden minun laivurini kyntelevät valtameriä ja
tuovat kunniallista voittoa. Sen tähden Malluk nyt seuraa sitä nuorta
miestä, meidän herraamme, ja hän..." Samassa kuului astuntaa katolla.
"Niin Ester, enkö sitä sanonut? Hän on jo täällä ja tuo uutisia.
Sinun tähtesi, suloinen lapseni, nupusta puhkeava liljani, minä
rukoilen Herraa Jumalaa, joka ei ole unhottanut harhailevia Israelin
lampaitansa, että ne olisivat hyviä. Nyt saamme kuulla, päästääkö hän
sinut kaikkine kauneuksinesi ja minut kaikkine kykyineni vapaaksi."

Malluk tuli tuolin luo.

"Rauha olkoon sinulle, hyvä isäntäni!" hän sanoi, kumartaen syvään, "ja
sinullekin, Ester, kruunu Israelin tyttärien seassa."

Hän seisoi kunnioittavasti heidän edessään, ja hänen asentonsa
ja puhetapansa tekivät vaikeaksi arvata, missä suhteessa hän oli
heihin. Käytös oli palvelijan, mutta puhe uskotun ystävän. Simonides
puolestaan, kuten hänen tapansa asioissa aina oli, siirtyi,
tervehdykseen vastattuansa, heti uutisiin.

"Mitä sinulla on kerrottavaa siitä nuoresta miehestä, Malluk?"

Palvelija kertoi päivän tapaukset levollisesti ja yksinkertaisesti,
eikä häntä keskeytetty kertaakaan. Nojatuolissa istuva kuuntelija ei
koko aikaan liikauttanut edes kättäkään; olisi voitu luulla häntä
kuvapatsaaksi, joll'eivät avoimet, loistavat silmät ja välistä kuuluva
syvä hengitys olisi ilmaisseet elämän vielä liikkuvan tuon jäykän
kuoren alla.

"Kiitos, Malluk, kiitos", hän sanoi sydämmellisesti, kun palvelija
päätti kertomuksensa, "sinä teit asiasi hyvin. Ei kukaan olisi
suorittanut minun käskyäni paremmin. No, mitä arvelet sen nuoren miehen
kansallisuudesta?"

"Hän on israelilainen ja Juudan suvusta."

"Oletko ihan varma siitä?"

"Täydellisesti."

"Hän näyttää kertoneen sinulle ainoastaan vähäisen osan elämästänsä."

"Hän on oppinut olemaan varovainen. Voin melkein sanoa häntä
epäluuloiseksi. Vaikka minä kuinka koetin saavuttaa hänen
luottamustansa, sittenkin hän torjui kaikki yritykset, kunnes läksimme
Kastalian lähteeltä Dafnen kylään."

"Mitä varten te sinne menitte? Se on inhottava paikka."

"Uteliaisuus, kuten monella muulla, oli meilläkin pääsyynä,
mutta merkillistä kyllä hän ei mieltynyt mihinkään, mitä näki.
Mitä temppeliin koski, kysyi hän ainoastaan, oliko se rakennettu
kreikkalaiseen tapaan. Hyvä isäntä, sillä nuorella miehellä on sydämmen
suru, jota hän tahtoo salata, ja sen tähden hän kävi Dafnessa,
luullakseni saadakseen sitä haudatuksi samalla tavalla, kuin me
hautaamme kuolleitamme."

"Hyväpä olisi, jos olisi niin", sanoi Simonides hiljaa ja jatkoi sitte
kovemmin: "Nykyajan kirous on tuhlaavaisuus. Köyhä tekee itsensä supi
köyhäksi matkiessaan rikkaita, ja ne jotka ovat ainoastaan varakkaita,
elävät kuin ruhtinaat. Näitkö sitä heikkoutta nuorukaisessa? Näyttelikö
hän itsellään olevan rahaa, roomalaista tai hebrealaista?"

"Ei, hyvä isäntä, ei."

"Varmaankin hän sellaisessa paikassa, jossa on niin monia hullutuksiin
kiusausta -- tarkoitan ruoan ja juoman puolesta -- varmaankin hän
siellä jotakin tarjosi sinulle, Malluk, oikein anteliaasti. Hänen
ikänsä ei ole vastoin sellaista olettamista."

"Hän ei syönyt eikä juonut minun seurassani."

"Voitko siitä, mitä hän sanoi tai teki, huomata mitään johtavaa aatetta
hänessä? Tiedäthän, että se kuultaa lävitse kaikkein vähimmissäkin
asioissa."

"Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat", sanoi Malluk neuvottomasti.

"Sitä, tiedäthän, että kun me puhumme tai toimimme, ja vielä enemmän
kun ratkaisemme tärkeitä meihin itseemme koskevia asioita, silloin
olemme jonkun johtoaatteen vaikutuksen alaisia. Mitä huomasit siinä
kohdassa?"

"Mitä siihen asiaan tulee, voin minä vastata ihan varmasti. Hän käyttää
kaiken aikansa ja kykynsä äitinsä ja sisarensa etsimiseen, se on
ensimmäinen asia. Sitä paitsi hän on kärsinyt vääryyttä roomalaisilta,
ja koska sillä Messalalla, josta kerroin, on jotakin osaa siinä
asiassa, niin hänen pääpyrintönsä tällä hetkellä on saada nöyryyttää
häntä. Kohtaus lähteellä oli kyllä sopiva tilaisuus, mutta hän ei
käyttänyt sitä hyväkseen, koska se ei ollut kyllin julkinen."

"Messalalla on vaikutusvaltaa", sanoi Simonides miettivästi.

"Niin, mutta kun he ensi kerran yhtyvät, niin se tapahtuu sirkuksessa."

"No, entä sitte?"

"Arriuksen poika voittaa."

"Mistä sinä sen tiedät?"

Malluk hymyili. "Hänen puheistaan."

"Etkö muusta?"

"Kyllä minulla on parempikin takaus, hänen rohkeutensa."

"Mutta, Malluk, hänen kostontunteensa, mitä se tarkoittaa? Muutamia
harvojako ainoastaan, jotka loukkasivat häntä, vai monen moniako? Ja
sitte vielä, onko se tunto ainoastaan arkatuntoisen pojan oikkuja, vai
onko kärsimyksistä täysi miehuuden ikä antanut sille kestäväisyyttä?
Tiedäthän, Malluk, että koston ajatus, joka johtuu ainoastaan
tunteista, on vain joutava uni, jonka ensimmäinen valoisa päivä
haihduttaa, jota vastoin kiihkoinen kostonhimo on sydämmen tauti, joka
nousee aivoihin ja elää yht'aikaa molemmista."

Simonides osoitti tässä puheensa osassa ensi kerran kiihtymystä. Hän
puhui kiivaasti, puristi kätensä nyrkiksi ja osoitti sellaisen miehen
intoa, joka tahtoo tehdä selväksi, mitä tautia hän sairastaa.

"Hyvä isäntä", Malluk jatkoi, "yksi niitä syitä, joiden tähden minä
luulen, että se nuori mies on juutalainen, on hänen vihansa voima.
Minä näin selvästi hänen olevan varoillaan minua kohtaan, joka olikin
luonnollista, kun tiesin, miten kauan hän oli elänyt roomalaisen
epäluuloisuuden ilmassa; mutta näin minä kuitenkin hänen kiihtyvän,
ensimmäisen kerran, kun hän tahtoi tietoa Ilderimin tunteista
roomalaisia kohtaan, ja toisen kerran, kun minä kerroin sheikin ja
kolmen tietäjän historian sekä mainitsin heidän kysymyksensä: Missä on
äsken syntynyt juutalaisten kuningas."

Simonides kumartui äkisti eteen päin, ollen nähtävästi kiihkeässä
odotuksessa.

"Ah, Malluk, hänen sanansa, mitä hän sanoi! Anna minun niistä arvata,
mitä tämä salaisuus vaikutti häneen."

"Hän tahtoi tietää, miten sanat olivat oikeastaan olleet: _kuninkaaksi
syntynyt_ vaiko _äsken syntynyt kuningas_. Näytti, kuin hän olisi
pitänyt hyvin tärkeänä niiden lausetapojen erotusta."

Simonides nojautui jälleen entiseen asentoonsa kuuntelemaan.

"Sitte", sanoi Malluk, "minä selitin hänelle, miten Ilderim käsitti
salaisuuden: että kuningas oli tuleva tuomitsemaan roomalaisia.
Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, ja hän sanoi vakavasti: Kukapa muu
kuin Herodes voi hallita niin kauan, kuin Rooma seisoo?"

"Mitä hän sillä tarkoitti?"

"Että valtakunnan täytyy kukistua ennen, kuin toisesta hallituksesta
voi olla puhettakaan."

Simonides katseli hetkisen laivoja ja niiden varjoja, jotka hiljaa
kiikkuivat yhdessä kuunpaisteisella joen pinnalla. Katsoen jälleen ylös
hän lopetti keskustelun.

"Nyt riittää täksi illaksi, Malluk", hän sanoi. "Mene ja hanki jotakin
syödäksesi ja ole valmis palaamaan palmumetsään. Sinun pitää auttaa
häntä nyt alkavissa toimissaan. Tule aikaisin huomisaamuna, niin saat
kirjeen viedäksesi Ilderimille." Sitte hän lausui hiljemmalla äänellä
ikään kuin itsekseen: "Minä tahdon itse olla läsnä kilpa-ajoissa
sirkuksessa."

Kun Malluk, toivotettuaan tavan mukaan siunausta, poistui, joi
Simonides aika siemauksen maitoa ja näytti siitä virkistyvän ja tulevan
iloiseksi.

"Ota pois tarjotin, Ester", sanoi hän, "minä olen ravittu."

Tytär totteli.

"Käy nyt tähän istumaan."

Ester istahti tuolin laidalle ihan hänen viereensä.

"Jumala on hyvä minua kohtaan, sangen hyvä", sanoi Simonides hartaasti.
"Hänen tapansa on toimia salaperäisesti, mutta välistä hän antaa meidän
uskoa näkevämme ja ymmärtävämme hänen tarkoituksensa. Minä olen vanha,
ja minun aikani loppuu kohta, mutta nyt yhdennellätoista hetkellä, kun
toivoni jo alkoi haihtua, nyt hän lähettää minulle lupauksen kipinän,
joka virkistää minua. Näen suuren osan eteenpäin viittomaani tietä
yhdestä asianhaarasta, joka itsessään on niin paljon vaikuttava, että
se muodostaa toisenlaiseksi koko maailman. Minä näen syyn, minkä tähden
minulle on uskottu niin suuret rikkaudet, ja tarkoituksen, mihin ne
ovat määrätyt. Totta tosiaan, lapseni, minä tunnen uuden elämän innon
virkoavan itsessäni."

Ester työntihe likemmäksi häntä, ikään kuin palauttaakseen hänen
ajatuksiansa häilyvästä lennostaan.

"Kuningas on syntynyt", jatkoi vanhus, ikään kuin yhä puhuen
tyttärellensä, "ja hän lienee nyt saavuttanut puolimatkan tavallisesta
ihmisijästä. Baltasar sanoo hänen vielä olleen lapsena äitinsä sylissä,
kun hän kunnioitti häntä ja antoi hänelle lahjoja. Ilderim vakuuttaa
viime joulukuussa seitsemänkolmatta vuotta kuluneen siitä, kun Baltasar
ja hänen kumppaninsa tulivat hänen telttaansa, pyytäen suojelusta
Herodeen vainolta. Niinpä hänen tulonsa ei voi enää viipyä kauan. Se
voi tapahtua tänä iltana tai huomenna. Pyhät Israelin isät, eikö tämä
ajatus ole sanomattoman autuaallinen! Minä olen kuulevinani kukistuvain
muurien pauhua ja yleistä kapinaa, jonka maailman muutos herättää.
Niin, maa avautuu ihmiskunnan iloksi nielemään Roomaa, ihmiset
saavat jälleen hengittää vapaasti ja laulaa laulujansa." Hän nauroi
itsekseen. "Oletko sinä, Ester, koskaan kuullut mitään sellaista?
Tunnenpa tosiaankin, että minussa syttyy runoilijan innostus, Mirjamin
ja Davidin hehku. Minun ajatuksissani, joiden pitäisi puuhaella
ainoastaan numeroiden ja asioimiston kanssa, kilisevät sympaalit,
soivat harput ja laulu kaikuu äsken pystytetyn kuninkaan istuimen
ympärille kokoutuneen ihmisjoukon huulilta. Toistaiseksi minä karkoitan
nämä ajatukset, sillä, tyttäreni, kuningas tarvitsee tullessaan
rahaa ja miehiä, ja hän syntyi niin kuin minä itsekin vaimosta, on
siis vain ihminen, ihmisellisten tarpeiden alainen, kuten sinä ja
minä. Ja rahaa saadakseen hän tarvitsee myyjiä ja ostajia, ja miehiä
varten hän tarvitsee johtajia. Siinä, siinä! Näetkö, mikä tie on
minulle viitottuna ja mitä tietä meidän nuoren herramme on kuljettava?
Näetkö, että sen päässä on kunnia meille molemmille ja kosto meidän
puolestamme, ja, ja..." Hän pysähtyi häveten itsekkäitä toiveitansa,
joista Esterillä ei ollut edes vähintäkään aavistusta. Sitte hän jatkoi
suudellen: "ja onnea äitisi tyttärelle."

Ester istui hiljaa, sanaakaan sanomatta. Vanhuksen mieleen juohtui
nyt ihmisluonnon erilaisuus ja se luonnonlaki, joka tekee saman asian
käsittämisen niin vaihtelevaksi. Hän muisti, että Ester olikin vain
tyttö.

"Mitä sinä ajattelet, Ester?" vanhus sanoi hyväntahtoisesti, kuten
hänellä oli tapana. "Jos ajatuksellasi on toivon muoto, niin anna minun
kuulla se niin kauan, kuin minä vielä kykenen sitä täyttämään. Voima
ja valta on, kuten tiedät, oikullinen; sen siivet ovat aina levällänsä
pakoon lähtemään."

Ester vastasi melkein lapsellisen viattomasti:

"Lähetä noutamaan häntä, isä, lähetä jo tänä iltana, äläkä anna hänen
esiytyä sirkuksessa."

"Aah!" kuului vanhuksen pitkä huudahdus, ja hänen katseensa kääntyi
uudestaan joelle päin, jossa varjot olivat tulleet paljon mustemmiksi,
sitten kun kuu oli laskeutunut Sulpius-vuoren taakse ja kaupunki oli
jäänyt heikon tähtiloiston valaistavaksi. Sanommekohan sitä ollenkaan
ilmi, hyvä lukija? Vanhus tunsi sydämmessään kateuden heräävän. Jospa
Ester tosiaankin oli rakastunut nuoreen herraansa! Oi ei, se ei ollut
mahdollista; olihan tyttö liian nuori. Mutta se ajatus oli kuitenkin
tarttunut kiinni eikä tahtonut enää päästää vanhusta. Ester oli
kuudentoista vuoden ijässä. Hän tiesi sen hyvin. Hän oli Esterin viime
syntymäpäivänä vienyt hänet laivaveistämöön, josta yksi laiva juuri
laskettiin veteen, ja lipussa, jota laiva kantoi kihlauspäivänään
aaltojen kanssa, oli nimi Ester. Siten olivat he viettäneet päivää
yhdessä. Mutta nyt se ajatus häntä hämmästytti kuitenkin. On
olosuhteita, jotka surettavat meitä katkerasti, etenkin sellaiset jotka
koskevat meitä itseämme, esim. se että vanhenemme, ja vielä hirveämpää
se että meidän täytyy kuolla. Sellainen suru hiipi vanhuksen sydämmeen
pimeänä kuin varjo ja pusersi hänen rinnastaan huokauksen, joka melkein
kuului tuskanhuudolta. Ei siinä kyllin, että Ester oli orjana astuva
neidon kehittyneesen ikään, hänen nyt vielä piti omistaman herralleen
muutkin tunteensa, joiden totuuden ja hellyyden ja hienouden vanhus
oli niin hyvin saanut kokea, koska ne olivat tähän asti olleet hänen
yksinomainen oikeutensa. Vihollisvoima, jonka tehtävänä on meidän
kiusaamisemme huolilla ja katkerilla ajatuksilla, harvoin jättää
työtänsä puolinaiseksi. Kunnon vanhus unhotti hetkellisen surunsa
tähden loistavat tulevaisuus-suunnitelmansa ja niiden esineen,
salaperäisen kuninkaan. Hänen onnistui kuitenkin voimakkaalla
ponnistuksella hillitä tunteensa niin, että voi kysyä levollisesti:

"Miksi ei esiytyä kilparadalla? Miksi ei, lapseni?"

"Se ei ole Israelin pojalle sopiva paikka, isä."

"Niin kyllä rabbinit sanovat! Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sitä
vastaan?"

Kysymys kuului tutkivalta ja sai Esterin sydämmen sykkimään kuuluvasti,
niin kovasti, ett'ei hän kyennyt vastaamaan. Hän tunsi outoa, mutta
kuitenkin suloista hämmennystä.

"Se nuori mies saa suuren omaisuuden", sanoi vanhus hellästi ja tarttui
hänen käteensä, "hän saa laivat ja rahat, kaikki, Ester, kaikki.
Kuitenkaan minä en tunne itseäni köyhäksi, sillä olethan minulla sinä,
ja sinun rakkautesi on yhtä luja kuin äitivainajasi rakkaus. Sano,
pitääkö hänen saaman vielä sekin."

Ester kumartui ja laski hehkuvan poskensa hänen päänsä päälle.

"Puhu, Ester, minä saan enemmän voimaa, jos olen varma siitä. Tieto
edeltä päin antaa voimaa."

Ester nousi ja sanoi äänellä, joka karkoitti kaiken epäilyksen:

"Rauhoitu, isä. Minä en koskaan jätä sinua. Jos minä rakastankin häntä,
niin minä kuitenkin aina pysyn sinun luonasi, kuten nytkin."

Hän kumartui ja suuteli isäänsä.

"Hän on minun silmissäni kaunis", jatkoi hän, "hänen viehättävä äänensä
veti minua hänen puoleensa ja minua kauhistuttaa ajatus, että hän on
vaarassa. Niin, isäni, minä tulisin hyvin iloiseksi, jos saisin nähdä
hänet jälleen. Mutta yksipuolinen rakkaus ei voi olla täydellinen; sen
tähden minä tahdon odottaa ja muistaa, että olen sinun ja äitini tytär."

"Sinä olet totinen Herran siunaus, Ester, ja jos minulta meneekin
kaikki, niin sinä korvaat minulle sen vahingon. Ja hänen pyhän nimensä
ja muuttumattomuutensa kautta minä vannon, ett'ei kärsimys ole tuleva
sinulle osaksi."

Kohta sen jälkeen tuli vanhuksen kutsumuksesta palvelija ja työnsi
tuolin takaisin huoneesen, jossa hän vielä istui kotvan aikaa,
ajatellen tulevaa kuningasta, jota vastoin Ester heti läksi ja nukkui
viattomuuden rauhalliseen uneen.



XII LUKU.

Roomalaiset juomingit.


Palatsi joen toisella puolella oli melkein vastapäätä Simonideen
kartanoa, ja kuuluisan Epifaneen sanotaan rakennuttaneen sen valmiiksi
asti. Siinä oli kaikkea suurenmoista mitä sellaisessa voi odottaa
olevan, vaikka tämän hallitsija-rakennusmestarin aisti enemmän suosi
suuren suurta kuin klassillista, kuten me nyt sitä nimitämme; hän näet
matki persialaista rakennustapaa eikä kreikkalaista.

Muuri, joka ympäröi koko saarta joen rantaa myöten, oli tehty kahta
tarkoitusta varten: suluksi vettä vastaan ja suojaksi roistoväeltä.
Sanottiin sen tehneen palatsin sopimattomaksi kenenkään pysyväiseksi
asuinpaikaksi, jonka lähden legaatit olivat hyljänneet sen ja
muuttaneet toiseen hallituspalatsiin, joka oli heitä varten rakennettu
Sulpius-vuoren läntiselle rinteelle Jupiterin temppelin alapuolelle.
Olipa sentään niitäkin, jotka sanoivat aiheettomaksi tuota vanhan
rakennuksen moitetta. He väittivät, häijysti kyllä, että legaattien
muuton todellisena syynä ei ollut saaripalatsin epäterveellisyys,
vaan se turvallisuus, jonka tuottivat suunnattomat, linnan muotoon
rakennetut kasarmit, jotka olivat juuri tien yläpuolella vuoren
itärinteellä. Tämä mielipide olikin ehkä oikea, muun muassa siitä
päättäen, että, kuten mainittiin, saaripalatsi aina pidettiin
käyttökunnossa, ja milloin konsuli, sotapäällikkö, kuningas tai joku
muu ruhtinaallinen henkilö saapui Antiokiaan, niin hänet majoitettiin
saareen.

Koska meillä on tekemistä vain yhden huoneen kanssa tuossa vanhassa
rakennuksessa, tehköön lukijan mielikuvitus itselleen kuvan kaikesta
muusta, niin kuin puutarhoista, kylpylaitoksista, pylväskäytävistä ja
huoneiden paljoudesta katon huvihuoneihin saakka, jotka kaikki olivat
laitetut niin komeasti, kuin soveltui valtion rakennukselle semmoisessa
kaupungissa kuin Antiokia.

Meidän päivinämme tuota mainittua huonetta sanottaisiin saliksi. Se oli
varsin tilava, lattia kiillotetuista marmorilevyistä. Päivänvalo pääsi
sisään kattoikkunoista, joissa lasin sijasta oli kirjavaksi värjättyä
katinkultaa. Pitkin seiniä seisoi Atlaan kuvapatsaita eri asennoissa
kannattamassa taitotekoista, lehtiköynnöksistä katonreunustaa, jonka
kaunis muoto viehätti silmää siitäkin syystä, että nuo kipsilehdet
olivat taitavasti väritetyt sinisen, vihreän, purppuranpunaisen ja
kullan värisiksi. Huoneen ympäri kiertävä sohva oli päällystetty
Itä-Indian silkillä ja kashmir-villakankaalla. Huonekaluina oli
egyptiläis-mallisia ja kuvajalkaisia pöytiä ja tuoleja.

Me jätimme Simonideen nojatuoliinsa mietiskelemään, mitä apua hän aikoi
antaa tulevalle kuninkaalle. Ester nukkuu. Ja nyt käytyämme siltaa
myöten joen poikki, astumme pronssi-leijonain vartioimasta portista
saaripalatsiin ja edelleen monen babylonilaiseen tapaan rakennetun
salin kautta äsken kuvaamaamme kullalta loistavaan saliin. Katosta
riippuu viisi kynttiläkruunua juoksevissa pronssivitjoissa, yksi joka
nurkassa ja yksi keskellä, kukin mahtavana lamppupyramiidina valaisten
Atlaan kuvain muotoja ja seinäin monimutkaisia koristuksia. Pöytäin
ympärillä on istumassa, seisomassa tai lakkaamatta edestakaisin
kävelemässä satakunta henkilöä, joita me tahdomme vähän tarkastella
ainakin hetkisen.

He ovat kaikki nuorukaisia, muutamat tuskin vielä ehtineet pois
pojan ijästä. Heti myöskin voi huomata heidän syntyneen Italian
taivaan alla, vieläpä enimmän osan olevan roomalaisia. He puhuvat
puhtainta latinaa, ja jokaisella on yllä Rooman tavallinen arkipuku,
lyhythihainen ja -helmainen tunika, joka vaatteus hyvin soveltuikin
Antiokian ilmanalassa ja varsinkin salin raskaassa ilmassa. Sohvalla
siellä täällä on huolettomasti sille heitettyjä toga-viittoja, reunat
purpurasta. Siinä makaa myöskin muutamia nuorukaisia mielen mukaisessa
asennossa, kuumuudenko ja päivän vaivojen vaiko viinin jumalan siihen
vaivuttamina, emme huoli tutkia.

Kova äänten hälinä porisee salissa, välistä kuuluu sen seasta
kaikuva nauru sekä epätoivon tai riemun huudahdus, mutta kovemmin
kaikkea muuta ratisee korviin koskeva rapina taukoamatta, huumaten
siihen tottumatonta. Jos lähestymme pöytiä, selviää se arvoitus
ihan itsestään. Siellä pelataan lauta- tai kuutiopeliä, ja rapinan
aiheena ovat _tesserae_ eli elefantinluiset kuutiot ja _hostes_
eli merkkinappulat, joita heittojen mukaan muutellaan ruudukkaiksi
maalatuilla pöydillä.

Ketä on tässä joukossa?

"Hyvä Flavius", sanoo eräs pelaaja, merkkinappula sormien välissä,
"näethän tuon viitan, joka on tuossa sohvalla. Se tulee juuri
vaatepuodista, ja siinä on olkamerkit kullasta, leveät kuin kämmeneni."

"Kyllä", vastasi Flavius, kääntämättä huomiotaan pois pelistä, "olenpa
nähnyt sellaisia ennenkin; olkoonpa niinkin, ett'ei sinun viittasi ole
vanha, mutta totta totisesti, Venuksen kaunovyön kautta, uusi se ei
myöskään ole. Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"En mitään muuta kuin että minä lahjoittaisin sen mielelläni, jos vain
tapaisin miehen, joka tietäisi kaikki."

"Ha, ha! Huokeammasta hinnasta minä voin näyttää sinulle täällä
montakin purppura-togaista miestä, jotka yhtyvät sinun tarjoukseesi.
Mutta pelaa sinä!"

"Kyllä, kyllä kas noin, nyt olet pussissa!"

"Totta totisesti, Jupiter avita! No, mitä arvelet? Panemmeko uudestaan?"

"Olkoon menneeksi!"

"Mistä summasta?"

"Sertertiosta."

Molemmat ottivat vahataulunsa ja piirtimensä ja merkitsivät jotakin
muistiin. Heidän järjestellessään nappuloitansa Flavius kävi jatkamaan
äskeistä puheainetta.

"Ettäkö löytäisit miehen, joka tietää kaikki! Herkules avita!
silloinhan orakelille ei jäisi mitään tekemistä. Mitä sinä sillä
ihmemiehellä tekisit?"

"Hän saisi vastata yhteen kysymykseen, hyvä Flavius, ja sitte minä,
totta vie, katkaisisin häneltä kaulan."

"Ja mikä kysymys se olisi?"

"Hänen pitäisi sanoa minulle hetki -- sanoinko hetki -- ei, vaan
minuutti, jolloin Maxentius huomenna tulee."

"Oiva heitto -- nyt olet kiinni! -- Ja mitä varten se minuutti?"

"Oletko koskaan seisonut paljain päin Syrian auringon paahteessa
rantasillalla, josta hän tulee maalle? Ei Vestan tulikaan ole niin
kuuma. Esi-isämme Romuluksen kautta, jos minun pitää kuolla, niin
tahtoisinpa, että se tapahtuisi Roomassa. Manala on täällä; siellä
Roomassa minä saattaisin seisoa Forumin laidassa ja kurkottaen
ulottuisin käsilläni jumalain lattiaan. -- Oh, Venus avita, johan sinä,
Flavius, puijasit minua uudestaan. Minä menetin. Voi sua, huikenteleva
onnen jumalatar!"

"Uudestaan, vai mitä?"

"Pitää minun voittaa takaisin sertertioni."

"Olkoon menneeksi minun puolestani."

Ja he jatkoivat peliänsä. Aamunkoite hiipiessään sisään kattoikkunoista
ja himmentäessään lamppujen valoa näki vielä nämä molemmat saman pöydän
ääressä yhä vain kiintyneenä samaan mieltä jännittävään huvitukseen.
Kuten enimmät muutkin, he kuuluivat konsulin esikuntaan ja odottelivat
juoden ja pelaten hänen tuloansa.

Äskeisen keskustelun aikana astui huoneesen uusi seurue ja lähestyi
keskipöytää, alussa kenenkään huomaamatta. Heidän käytöksestään kyllä
näkyi, että he äskettäin olivat lähteneet joistakin juomingeista.
Muutamain heistä oli vaikea astua vakavasti. Johtajan päässä näkyi
seppele osoittamassa, että hän oli juhlan kuningas. Viini ei ollut
vaikuttanut häneen muuta kuin enentänyt hänen kauneuttansa, joka
oli aivan roomalaismallin mukainen. Hän piti päätänsä pystyssä,
huulia ja poskia kaunisti terveyden raitis puna ja silmät loistivat.
Hänen lumivalkoisen togansa vähän luonnoton asema ja hänen liian
majesteetillinen käyntinsä osoittivat sentään hänenkin uhranneen
viinin jumalalle. Mennessään pöydän luo hän kursailematta ja anteeksi
pyytelemättä raivasi tungoksen läpi tietä itselleen ja seuraajilleen,
ja kun hän viimein pysähtyi katselemaan pelaajia, kääntyivät kaikki
häneen päin ja huusivat pauhaten:

"Kas, Messala!"

Salin etäisimmistäkin nurkista kuului ikään kuin kaikuna tervehdyksen
toistelemista. Miesryhmät hajosivat heti, peli lakkasi, ja yleinen
rynnäkkö salin keskusta kohti alkoi.

Messala otti välinpitämättömästi vastaan tuon imartelevan huomion ja
kiiruhti näyttämään, mihin tuo kaikkein suosio häntä kohtaan perustui.

"Maljasi, ystävä Drusus!" hän sanoi lähimmälle pelaajalle oikealla
päin, "näytäpäs minulle vähän muistitauluasi."

Puhuteltu otti esiin muutamia pieniä vahatauluja, tarkasti vetosummain
muistiinpanot ja työnsi taulut pois luotansa Messalaan päin.

"Denareja, denareja vain; kuskeillehan ja teurastajille nuo summat
soveltuvat!" sanoi Messala halveksivasti hymyillen. "No, juopuneen
Semelen nimessä, mitenkä onkaan Rooman asiat, koska Caesarin kaltainen
mies valvoskelee yöt päätänsä odotellen, että onnen potkaus toisi
hänelle yhden mitättömän denarin."

Drususten jälkeläinen punastui tukan rajaan asti, mutta hänen
kumppaninsa pauhullaan sotkivat vastauksen, tunkeutuessaan pöydän luo
huudellen: "Messala! Messala!"

"Miehet Tiberin rannoilta", jatkoi Messala, temmaten kuutiopikarin
erään seisojan kädestä, "kuka on jumalain suurin suosikki? Roomalainen!
Kuka säätää lakia kansoille? Roomalainen! Kuka se miekan oikeudella
vallitsee maailmaa?"

Miehet pian innostuivat eivätkä jättäneet hänelle enää aikaa itse
vastata.

"Roomalainen, roomalainen!" he huusivat yhteen suuhun.

"Mutta ... mutta" -- hän vitkasteli, herättääkseen uteliaisuutta, "onpa
kuitenkin yksi parempi kuin paras Roomassa."

Hän pudisti ylimyspäätänsä ja oli vaiti, ikään kuin tahtoen loukata
heitä pilallansa.

"Kuuletteko?" hän kysyi. "On yksi, joka on parempi kuin paras Roomassa."

"Ka, Herkules!" muuan virkahti.

"Bakkus!" huusi joku ivailija.

"Jupiter, Jupiter!" pauhasi koko joukko.

"Ei", sanoi Messala, "ihmisten seassa."

"Sano hänen nimensä!" huudettiin.

"Kyllä minä sanon", virkkoi Messala, kun jälleen oli tyynnytty. "Se on
se, joka Rooman täydellisyyteen on yhdistänyt itämaiden täydellisyyden;
se, joka on voitolliselle lännelle opettanut idän taidon osata nauttia
valloituksiansa."

"Totta totisesti! Hän on kuitenkin roomalainen, kun kaikki tulee
selville", selitti joku, ja siitä alkoi yleinen nauru ja käsien
paukutus, osoittaen, että Messalalla oli enemmistö puolellaan.

"Täällä idässä meillä ei ole mitään muita jumalia kuin viini, naiset ja
onni, ja viimeksi mainittu on niistä suurin", hän jatkoi. "Sen tähden
meidän tunnussanamme onkin: 'Kuka uskaltaa, mitä minä uskallan?' ja se
tunnussana soveltuu senaattorille, sotilaalle taistelussa ja paraiten
kaikista sille, joka etsien parasta uhoittelee pahinta." Hän hiljensi
äänensä kevyeksi ja tuttavaksi kuiskailuksi, mutta päästämättä millään
tavalla käsistään voittoa, jonka kerran oli saanut. "Suuressa arkussa
tuolla ylhäällä linnassa on minulla viisi talenttia täys'painoisia,
käypää rahaa, ja tässä ovat nosto-osoitukset niille summille."

Hän veti tunikansa alta paperikäärön, heitti sen pöydälle ja jatkoi,
ympärillä seisojain hengittämättä kuunnellessa ja katsoessa häntä:

"Tuossa on summa todistuksena, mitä minä uskallan. Kuka teistä uskaltaa
yhtä paljon? Te olette vaiti. Onko summa liian suuri? Minä pyyhin pois
yhden talentin. Mitä, yhäkö vaiti? No, heittäkäämme sitte kerran näistä
kolmesta talentista, mitättömästä kolmesta! No, kahdesta sitte -- entä
yhdestä, yhdestä ainoasta sen joen kunniaksi, jonka rannoilla te näitte
päivän valon. Idän Rooma lännen Roomaa vastaan. Barbarinen Orontes
pyhää Tiberiä vastaan!"

Hän ramisutti kuutiota, vastausta odotellessaan.

Ei kukaan liikahtanut. Hän heitti kuutiopikarin pöydälle ja otti
nauraen takaisin talletuskirjat.

"Ha ha ha! Olympolainen Jupiter avita! nyt minä ymmärrän, että te
olette joko hankkimassa rikkautta taikka sitä suurentamassa, ja sitä
varten te olette tulleet Antiokiaan. Kuuletko, Caecilius!"

"Tässä minä olen, Messala", kuului ääni hänen takaansa, "ja olen ihan
menehtymäisilläni tungoksessa ja kerjäilen yhtä drakmaa, sopiakseni
sitte sen leppymättömän lauttamiehen kanssa. Mutta Pluto minut vieköön!
näillä tulokkailla ei ole edes oboliakaan hallussaan."

Tämä sukkeluus sai aikaan naurun rähinän, joka tärisytti seiniä.
Messala yksin pysyi vakavana.

"Mene", hän sanoi Caeciliukselle, "ja käske palvelijoita tuomaan tänne
viiniastiat ynnä pikareja ja maljoja. Jos näillä onnea etsivillä
maamiehillämme ei olekaan kukkaroita, niin tahdonpa syrjäläisen
Bakkuksen nimessä katsoa, eikö heillä paremmin ole vatsa muassa.
Joudu!" Sitte hän kääntyi Drusuksen puoleen ja nauroi niin, että kuului
yli koko salin. "Ha ha, ystäväni! Ethän vain loukkautunut, että vedin
sinun sisällisen jaloutesi alas denarien tomuun. Ymmärräthän, että
minä vain tahdoin koettaa näitä vanhasta Roomasta tulleita kukkosia.
Tule, Drusus, tule!" Hän tarttui kuutiopikariin uudestaan ja pudisteli
sitä iloisesti. "Kas niin, pankaamme mistä summasta vain tahdot;
koetelkaamme onneamme!"

Hänen äänessään oli jotakin niin avomielistä, sydämmellistä ja
puoleensa vetävää, että Drusuksen pahastus heti haihtui.

"Nymfein nimessä, koetanpa onnea sinun kanssasi", hän nauraen vastasi,
"mutta -- denarista."

Pojan näköinen nuorukainen katseli toiselta puolen pöytää sovinnon
tekoa. Messala kääntyi äkisti häneen päin.

"Kuka sinä olet?" hän kysyi.

Poika pakeni etemmäksi.

"En Kastorin nimessä ja hänen veljensä vielä lisäksi! En minä
tarkoittanut mitään pahaa! Miesten kesken on sääntönä pitää muissakin
peliasioissa tarkinta tiliä silloin, kuin panos on pienin. Minä
tarvitsisin kirjuria. Tahdotko auttaa minua?"

Poika otti esiin vahataulunsa ja valmistautui kirjoittamaan muistiin.

"Malta, Messala!" esteli Drusus. "En tiedä, onko paha enne pidättää
punnittua noppakuutiota kysymyksellä, mutta nyt johtuu yksi mieleeni ja
minun täytyy lausua se, vaikka Venus rankaisisi minua vyöllänsä."

"Ei, Drusus, ei; Venus, vyö irrallaan, on rakkaustaudissa. Annas
kuulua, minä vain teen heittoni; kas niin."

Hän käänsi pikarin ylös alasin ja piti sitä vakavasti kuutioiden päällä.

Drusus kysyi: "Oletko nähnyt Kvintus Arriusta?"

"Duumviriäkö?"

"Ei, hänen poikaansa."

"En minä tiennyt hänellä olevankaan poikaa."

"No niin, ei se mitään merkitse", sanoi Drusus välinpitämättömästi,
"minä vain tahdoin lausua, Messala, ett'ei Pollux ole enemmän Kastorin
näköinen kuin Arrius sinun näköisesi."

Tämä huomautus vaikutti kuin hyökkäysmerkki. Parikymmentä ääntä ryhtyi
säestämään:

"Toden totta, samat silmät, samat kasvot!"

"Mitä te lörpöttelette!" vastusti eräs äkeissään. "Messala on
roomalainen, Arrius juutalainen."

"Sinä olet oikeassa", muuan kolmas virkkoi, "hän on juutalainen,
taikkapa on Momus lainannut hänen äidilleen väärän naamuksen."

Sanakiista uhkasi syntyä, mutta Messala sen huomattuaan rupesi
välittämään:

"Viini ei ole vielä tullut, hyvä Drusus. Mitä Arriukseen koskee, niin
minä yhdyn sinun ajatukseesi. Kerro vähän enemmän hänestä."

"No niin, olkoon hän juutalainen tai roomalainen, -- minä en sano sitä
mistään sinun tunteittesi halveksimisesta -- se Arrius on kaunis,
urhollinen ja ymmärtäväinen. Keisari tarjosi hänelle armollista
suojelustaan, mutta hän ei huolinut siitä. Hän ilmestyi tänne
salaperäisellä tavalla ja pysyttelekse erillään meistä, ikään kuin
tuntisi olevansa parempi tai huonompi kuin me muut. Kilpakoulussa
hänellä ei ollut vertaistansa; hän leikitteli Reininmaista tuotujen
sinisilmäisten jättiläisten ja Sarmatian sarvettomain härkien kanssa,
kuin olisivat ne olleet vain vitsakimppuja. Duumviri jätti suunnattoman
omaisuutensa hänelle. Hän kiihkeästi rakastaa aseita ja uneksii vain
sotaa. Maxentius antoi hänelle pääsyn perheesensä, ja hänen piti tulla
laivaan meidän kanssamme, mutta Ravennassa hän katosi meiltä. Kuitenkin
on hän nyt täällä ja aivan hyvissä voimissa. Me saimme sen tietää
tänä aamuna. Mutta huolimatta mennä palatsiin tai linnaan hän vei
matkatavaransa majataloon ja katosi uudestaan."

Messala kuunteli ensin vain kohteliaisuudesta, mutta mitä kauemmin
kertomusta kesti, sitä enemmän hän siihen kiintyi. Drusuksen vaiettua
hän heitti kädestään kuutiopikarin ja huusi: "Kuules, Kajus, kuuletko!"

Nuorukainen hänen sivullansa, hänen Myrtiluksensa eli kumppaninsa
täänpäiväisissä kilpa-ajon harjoituksissa, vastasi, hyvillään yleisestä
huomiosta, joka nyt kääntyi häneen: "Jos en kuulisi, Messala, niin en
olisi ystäväsi."

"Muistatko miestä, joka tänään vieräytti sinut pois vaunuista?"

"Bakkuksen rakkauskutrien kautta, onhan minulla arka olkapää auttamassa
muistoani", vastasi Kajus, nykäyttäen olkapäitään.

"No, ole sitte kohtalon jumalattarille kiitollinen, sillä minä olen
saanut selon sinun vihollisestasi. Kuule nyt edelleen."

Messala kääntyi nyt uudestaan Drusuksen puoleen.

"Kerro enemmän hänestä, joka on sekä roomalainen että juutalainen.
Foebus avita! se yhdistys voisi tehdä kentaurinkin rakastettavaksi.
Mitä pukua hän apinoitsee?"

"Juutalaista."

"Kuuletko, Kajus?" sanoi Messala, "se meidän miehemme on nuori
ensiksikin. Hänellä on roomalaiset kasvot toiseksi; hän mieluisemmin
pitää juutalaista pukua kolmanneksi; kilpakentällä saavutetaan mainetta
käsivarsilla, jotka voivat tarpeen mukaan kaataa hevosen tai sysätä
kumoon vaunut, neljänneksi. Drusus ystäväni, sinun pitää kaiketi auttaa
minua vielä kerran. Epäilemättä se Arrius puhuu monta kieltä, muutenhan
hän ei voisi esiytyä tänään roomalaisena, huomenna juutalaisena, mutta
puhuuko hän myöskin Atenan rikasta kieltä?"

"Niin puhtaasti Messala, että hän milloin hyvänsä kelpaisi
näyttelijäksi."

"Kuuletko, Kajus?" Messala huudahti. "Hän on ihan kuin luotu
tervehtimään naista kreikaksi, ja minun laskuni mukaan se on viides
kohta. Mitäs sanot?"

"Sinä olet löytänyt hänet, Messala", Kajus vastasi, "taikka min'en enää
ole minä."

"Anna anteeksi, Drusus, ja te kaikki, että minä puhun näin
arvoituksilla", sanoi Messala tunkeilevaan tapaansa. "Kaikkein jumalain
nimessä, en tahdo käyttää sinun kohteliaisuuttasi niin paljon, että se
loppuu; mutta sinun pitää vielä auttaa minua. Kas", hän laski kätensä
uudestaan pikarille, "miten piilossa minä pidän pytialaisen orakelin
ja sen salaisuudet. Sinä muistaakseni mainitsit, että siinä Arriuksen
pojassa on jokin salaisuus. Kerroppa se!"

"Ei se ole mitään, Messala", Drusus vastasi, "ei muuta kuin lasten
juttu. Kun Arrius, isä, oli ahdistamassa merirosvoja, ei hänellä ollut
lapsia eikä perhettä. Palatessaan hän toi pojan, sen, josta puhumme, ja
seuraavana päivänä otti hänet ottopojakseen."

"Ottopojakseenko?" toisti Messala, "jumalain nimessä sinä saat minut
tosiaankin uteliaaksi, Drusus. Mistä duumvir löysi pojan? Ja kuka hän
oli?"

"Kukapa muu kuin hän itse voi siihen vastata. Duumvir, hän oli silloin
vasta tribuni, kadotti taistelussa kalerinsa. Toinen palaava laiva
löysi hänet ja erään toisen miehen samalla lankulla uiskentelemasta,
ja he olivat ainoat eloon jääneet koko väestöstä. Minä kerron nyt
historian sellaisena, kuin minä sen kuulin pelastajilta, ja sillä on
ainakin se ansio, ett'ei sitä ole koskaan vastustettu. He sanoivat,
että duumvirin kumppani lankulla oli juutalainen."

"Juutalainenko!" Messala ihmetteli.

"Ja kaleriorja."

"Mitä Drusus? Kaleriorjako?"

"Kun heidät molemmat nostettiin kannelle, oli duumvirillä yllä tribunin
haarniska ja toisella soutajan puku."

Messala nousi pöydän vierestä, jota vasten oli nojannut.

"Kaleri..." Hän vaikeni äkisti ja katseli ympärilleen ensi kerran
elämässänsä neuvottomana. Juuri silloin astui sisään joukko orjia,
tuoden suuria viiniastioita, hedelmä- ja leivoskoreja sekä pikareja
ja pulloja, jotka olivat suurimmaksi osaksi hopeasta. Se näkö herätti
jotakin hänen mieleensä. Messala hyppäsi ylös tuolille.

"Miehet Tiberin rannoilta", hän sanoi kovalla äänellä, "muuttakaamme
päällikön odotus Bakkuksen juhlaksi. Kenenkä valitsette
juomakuninkaaksi?"

Drusus nousi ylös.

"Kenenkä muun kuin juhlan pitäjän", hän sanoi. "Vastatkaa, roomalaiset!"

Kaikuva suostumushuuto kajahti vastaukseksi.

Messala otti seppeleen päästään, antoi sen Drusukselle, joka nousi ylös
pöydälle ja laski juhlallisesti kaikkein nähden seppeleen takaisin
Messalan päähän sekä valitsi hänet siten yön huvitusten isännäksi.

"Minä toin muutamia ystäviä kanssani", sanoi Messala, noustuaan
pöydälle. "Jotta juhla vanhalla tavalla pyhitettäisiin, tuokaa tänne
se, joka on enimmin viininjumalan vallassa."

Joukko ääniä huusi: "Tässä hän on, tässä hän on!"

Lattialta vedettiin nyt esiin nuorukainen, jolla oli niin naisellisen
kauniit kasvot, että olisi voitu luulla häntä itse juomajumalaksi, jos
hänellä vain olisi ollut seppele päässä ja muut Bakkuksen tuntomerkit.

"Nostakaa hänet ylös pöydälle", käski Messala.

Silloin huomattiin, ett'ei hän voinut pysyä istualtaan.

"Tue häntä, Drusus."

Drusus otti päihtyneen syliinsä.

Messala kääntyi sitte viineistä velttoa nuorukaista kohti ja sanoi
kaikkein vait'ollessa: "Oi Bakkus, sinä suurin jumalista, ole meille
tänä yönä suosiollinen. Omasta ja näiden palvelijaisi puolesta minä
lupaan", hän nosti kunnioittavasti seppeleen päästänsä, "tämän
seppeleen uhriksi alttarillesi Dafneen."

Hän kumarsi, laski seppeleen takaisin päähänsä, paljasti ohimonsa ja
lausui nauraen:

"Katsos, Drusus, Silenuksen aasin nimessä, enkö voittanut denariasi!"

Suostumushuuto sai katon vapisemaan ja äkäisen näköiset Atlaan kuvat
vavahtelemaan alustoillansa. Mässäys alkoi.



XIII LUKU.

Arabialais-kodissa.


Sheikki Ilderimillä oli siksi ylhäinen asema, ett'ei hänen
sopinut pitää varsin yksinkertaista taloutta. Hänen täytyi pitää
yllä arvonsa oman heimonsa keskuudessa, kuten soveltui Syrian
itäpuolisten aavikkojen suurimman heimon ruhtinaalle ja patriarkalle.
Kaupunkilaisten silmissä hän oli kuninkaallisten henkilöiden jälkeen
kaikkein itämaiden rikkain mies, ja koska hänellä, paitsi rahaa, oli
myöskin paljo orjia, hevosia, kameleja ja kaikenlaisia karjalaumoja,
oli hän itsekin mieltynyt jonkinlaiseen komeuteen. Sitä paitsi
suurellisuus lisäsi hänen arvoansa vierasten silmissä, viehätti hänen
omaa ylpeyttänsä ja tuotti hänelle kaikenmoista mukavuutta. Lukija
älköön siis erehtykö, kun sanoimme hänen asuvan palmumetsikön keskellä
olevassa "teltassa". Hänellä olikin siellä todella oikein kunnioitusta
herättävä _dowar_, se on, kolme isoa telttaa, yksi häntä itseään,
toinen vieraita ja kolmas hänen lempivaimoansa ja sen naispalvelijoita
varten sekä kuusi tai kahdeksan pienempää telttaa hänen omia
palvelijoitaan ja niitä heimon jäseniä varten, jotka hän oli valinnut
henkivartioikseen ja jotka olivat koeteltuja sekä urhollisuudeltaan
että voimaltaan ja myöskin taidoltaan käsittelemään keihästä, jousta ja
hevosia.

Tosin hänen omaisuutensa ei ollut minkäänlaisessa vaarassa
tässä paikassa, mutta tottumus on ihmisen toinen luonto, eikä
ole viisastakaan höllitellä kerran säännölliseksi tulleen
elämänjärjestyksen siteitä; sen tähden oli dowarin sisus eli telttain
keskus lehmäin, kamelien, vuohien ja yleensä kaiken sellaisen
omaisuuden kokouspaikkana, joka saattoi houkutella varkaita tai
leijonia.

Ilderim, puhuaksemme hänestä kaikki totuuden mukaan, noudatti
tarkimmasti kaikkia kansansa tapoja. Niinpä hänen elämänsä täällä
palmumetsässä oli vain jatkoa hänen elämästänsä aavikoilla, vaan
samalla se myöskin oli kaunis kuva vanhasta patriarkalisuudesta,
Israelin alkuperäisestä ja oikeasta paimenelämästä.

Aamusella, karavanin saavuttua metsään, hän oli pysäyttänyt hevosensa
ja pistänyt keihään maahan sanoen: "Pystyttäkää teltta tähän paikkaan,
järveen päin ja ovi etelää kohti. Näiden palmujen alla, jotka ovat
erämaan lapsia kuten me itsekin, tahdomme istua ja katsella auringon
laskua."

Niin puhuttuaan hän meni kolmen yhteen ryhmään kasvaneen, mahtavan
suuren palmun luo ja silitteli yhtä niistä, niin kuin hän olisi
hyväillyt lemmikkihevostaan tai enimmän hemmoiteltua lastaan.

Keliäpä muulla kuin sheikillä oli oikeutta käskeä karavania pysähtymään
tai määrätä, mihin teltta oli pystytettävä? Keihäs temmattiin pois, ja
sen reikään lyötiin ensimmäinen teltan tanko. Sitte pystytettiin vielä
kahdeksan seivästä, niin että tuli kolme seiväsriviä ja kolme seivästä
kuhunkin riviin. Sen jälkeen annettiin vaimoille ja lapsille merkki,
että päästäisivät telttakankaat irti kamelien selästä. Kenenpä muiden
kuin naisten tehtävä se olisi ollut? Eivätkö juuri he olleet kerinneet
ruskeaa villaa vuohista ja kehränneet sitä langaksi, kutoneet lankaa
kankaaksi ja ommelleet yhteen, niin että siitä tuli tiheä suojus,
oikeastaan tummanruskea, vaikka se etäältä näytti mustalta kuin Kedarin
telttamajat? Ja viimein miten iloisesti leikkiä laskien olivatkaan
sheikin seuralaiset yksin voimin pingoittaneet vaatteen seipäästä
toiseen, iskeneet kepit maahan ja niihin kiinnittäneet nuorat! Ja kun
viho viimein vielä punaisesta niinestä palmikoidut ulkoseinät saatiin
paikoilleen -- viimeinen työ teltan teossa aavikon tapaan -- miten
maltittomasti he sitte ääneti odottivat sheikin arvostelua! Ja he
olivat onnelliset, kun sheikki asteli siinä sisään ja ulos, katsellen
asuntoa ynnä auringon paistetta, puita ja järveä, sekä tyytyväisenä
käsiään hieroskellen sanoi: "Hyvä! Laittakaa nyt dowar kuntoon sillä
tavalla, kuin tiedätte, ja tänä iltana me höystämme leipäämme maksalla
ja maitoamme hunajalla. Joka tulella paistetaan kili. Herra olkoon
teidän kanssanne! Veden puutetta meidän ei tarvitse pelätä, sillä
meillä on kaivona järvi. Kuormajuhtamme ja karjalaumamme saavat olla
huoletta nälästä, sillä vihreää ruohoa on täällä liiaksikin. Jumala
olkoon kanssanne, lapseni!"

Riemuiten joukko hajautui pystyttämään omia telttojansa. Joitakuita
vain jäi laittelemaan kuntoon ruhtinaan teltan sisustaa. Miespalvelijat
kiinnittivät keskitankoon vaatteen ja jakoivat sillä teltan kahtia;
toinen oli Ilderimiä itseään, toinen hänen hevosiansa varten, jotka
talutettiin sisään sekä suudellen ja hyväillen päästettiin irti.
Keskitankoa vasten laitettiin myöskin lava, joka aseteltiin täyteen
keihäitä ja heittokeihäitä, jousia, nuolia ja kilpiä. Äärimpänä
riippui sheikin puolikuun muotoinen, käyrä sapeli, jonka terän välke
melkein veti vertoja varteen sovitettujen kallisten kivien loistolle.
Aselavan toiseen päähän ripustettiin hevosten satulavaipat, toinen
toistaan komeampia väriloistolta, ja toiseen mahtavan miehen
liina- ja pitovaatteet, tunikat ja höllähousut sekä koko joukko kirjavia
turbani-liinoja. Vasta sitte, kun sheikki ilmaisi tyytymyksensä, he
lakkasivat järjestelemästä.

Naiset tällä aikaa laittoivat kuntoon sohvan, joka oli Ilderimille
välttämättömämpi kuin hänen ryntäilleen asti riippuva partansa. He
sovittivat kokoon kehyksen ikään kuin kolme sivua nelikulmasta, siten
että aukko jäi ovea kohti, ja peittivät sen tyynyillä ja pienillä
vaatteilla. Tyynyjen päälle vuorostaan levitettiin ruskean ja keltaisen
juovikas peite. Nurkkiin naiset asettivat tyynyjä ja patjoja, joissa
oli punaiset ja siniset verkapäällykset. Sohvan ympärille levitettiin
koko joukko mattoja. -- Sen näköinen se teltta oli, jonka ovelle
jätimme Ben-Hurin.

Palvelijat jo olivat odottelemassa isäntänsä käskyjä. Eräs heistä
päästi sheikiltä jalasta sandalit, toinen veti Ben-Hurilta pois
roomalaiset kengät. Sitte he vaihtoivat tomuiset päällysvaatteensa
puhtaihin liinaisiin.

"Astu sisään Jumalan nimessä, astu sisään lepäämään!" kehoitti isäntä
sydämmellisesti Jerusalemin markkinapaikan tavallisella murteella ja
talutti hänet sohvan luo.

"Tässä on minun paikkani", hän sitte sanoi, viitaten, "ja tuossa on
vieraan."

Nainen tuli sheikin kutsumuksesta ja asetteli taitavasti tyynyt ja
patjat tueksi selkäin taa heidän istuessaan yhdellä sohvan sivulla
sill'aikaa, kun heidän jalkojaan pestiin raikkaalla järvivedellä ja
kuivattiin liinoilla.

"Meillä on siellä aavikolla sananparsi", alkoi Ilderim, kooten partansa
ja kammaten sitä sormillaan: "hyvä ruokahalu lupaa pitkää ikää. Onko
sinulla se?"

"Sen lain mukaan, hyvä sheikki, minä tulen satavuotiaaksi. Minulla on
nälkä kuin sudella", vastasi Ben-Hur.

"Hyvä, ei sinun tarvitse täältä lähteä yhtä nälkäisenä. Saat maistella
parasta minun laumoistani", sanoi Ilderim, käsiänsä paukuttaen.

Heti ilmestyi palvelija, jolle hän sanoi:

"Mene vieraan luo vierastelttaan ja sano hänelle, että minä, Ilderim,
toivotan hänelle rauhaa, yhtä lakkaamatonta kuin veden juoksu virrassa."

Palvelija kumarsi.

"Sano hänelle myöskin, että minä olen palannut uuden vieraan kanssa,
joka on minun kanssani taittava leipää. Jos viisas Baltasar tahtoo
olla osallisena, niin tulee meitä kolme, eikä lintujen osa siltä jää
vähemmäksi."

Palvelija läksi.

"Levätkäämme nyt!" Ilderim kehoitti, ja kävi sohvalle istumaan
samalla tavalla, kuin nykyiset kauppiaat Damaskon basaareissa
istuvat matoillansa. Päästyään oikein mukavaan asentoon hän lakkasi
kampailemasta partaansa ja lausui vakavasti: "Että olet vieraani, olet
juonut minun juomaani ja valmistaudut maistamaan minun suolaani, se ei
kiellä minua kysymästä: kuka sinä olet?"

"Sheikki Ilderim", sanoi Ben-Hur, levollisesti sietäen hänen
katsettansa, "minä pyydän, älä luule minun halveksivan oikeutettua
pyyntöäsi, mutta eikö koskaan sinun elämässäsi ole ollut hetkeä,
jolloin vastaaminen sellaiseen kysymykseen olisi ollut rikos omaa
itseäsi vastaan?"

"Salomon kaiken komeuden kautta, onpa ollutkin!" Ilderim vastasi.
"Kavaltaa itsensä on välistä yhtä halpamaisia kuin koko heimon
kavaltaminen."

"Kiitos, kiitos, hyvä sheikki!" virkahti Ben-Hur, "huulesi eivät
koskaan ole lausuneet totisempaa vastausta kuin nyt. Nyt minä tiedän,
että sinä ainoastaan tahdot saada varman selon, ett'en minä kavalla
sinun luottamustasi, ja että sellainen vakuutus on sinulle arvokkaampi
kuin minun elämäni kurja historia."

Sheikki kumarsi, ja Ben-Hur kiiruhti käyttämään hyväkseen
saavuttamaansa etua.

"Jos sinua huvittaa kuulla", hän sanoi, "niin tiedä ensiksikin, ett'en
minä ole roomalainen, kuten nimestäni päättäen voitaisiin luulla."

Ilderim tarttui partaansa ja katseli Ben-Huria silmillä, jotka heikosti
loistivat alas vetäytyneiden kulmakarvain alta.

"Toiseksi", Ben-Hur jatkoi, "minä olen israelilainen Juudan suvusta."

Sheikki hiukan nosti kulmakarvojaan.

"Vielä enempikin, sheikki, minä olen juutalainen, jolla on roomalaisia
vastaan asiaa, jonka rinnalla sinun asiasi on vain lasten leikkiä."

Vanhus kampasi partaansa kiivaasti ja painoi kulmakarvansa niin alas,
että silmät kokonaan peittyivät.

"Ja vielä: minä vannon, sheikki Ilderim, minä vannon sen liiton kautta,
jonka Herra teki minun isäini kanssa, että, jos sinä toimitat minulle
koston, jota etsin, niin kilpa-ajon kunnia ja voitto tulee sinulle."

Ilderimin kulmat silenivät, pää nousi pystyyn ja kasvot kirkastuivat,
niin että melkein näkyi, että hän jo oli tyytyväinen.

"Jo riittää!" hän sanoi. "Jos sinun kielesi juuressa piilee valhe, ei
edes Salomokaan olisi sinulta turvassa. Minä uskon, ett'et sinä ole
roomalainen, vaan juutalainen, ja että sinulla on asiaa roomalaisia
vastaan ja että kosto on ohjeenasi. Mutta mitä taitoosi koskee, anna
minun kysyä, mitä sinä tiedät kilpa-ajosta. Ja hevoset -- voitko
sinä taivuttaa ne tahtosi alaisiksi, saatko ne tuntemaan itsesi,
kuulemaan huutoasi, niin että jos käsket, ne juoksevat niin, että
ovat kaatua väsymyksestä ja hengästyksestä, ja voitko juuri viime
silmänräpäyksenä kiihottaa ne viimeiseen, kaikkein ankarimpaan voimain
ponnistukseen? Sitä lahjaa, poikani, ei olekaan suotu kaikille. Ah,
Jumalan kunnian kautta, minä tunsin kuninkaan, joka oli miljoonain
hallitsija, täys'valtaisen herran, mutta ei saanut hevosta tottelemaan.
Huomaa tarkkaan, en puhu noista tylsämielisistä elukoista, joiden
koko tehtävä on olla orjain orjina, noista vereltään ja olemukseltaan
vaistottomista hevosen kuvista, vaan sellaisista kuin minun hevoseni,
jotka ovat kuin kalliit kivet väärennettyjen rinnalla. Niiden sukutaulu
alkaa Faraon siitoshevosista; ne ovat minun kumppanini ja ystäväni,
asuvat saman katon alla kuin minä ja ovat pitkästä yhdessä elämisestä
kohonneet minun tasalleni; niillä on vaisto, johon on kehittynyt oikeaa
ihmisjärkeä, ja aistimet, joissa on oikeaa ihmissielua, niin että ne
tuntevat kunnianhimoa, rakkautta, vihaa ja inhoa; ne ovat taistelussa
oikeita sankareita ja rauhassa uskollisia kuin naiset. Hoi, tänne!"

Palvelija astui sisään.

"Taluta tänne minun arabialaiseni!"

Mies veti syrjään osan esiripusta, jolla teltta oli kahtia jaettu.
Silloin näkyi takaa ryhmä hevosia, jotka seisoivat hiljaa vähän aikaa,
ikään kuin arvostellen, tarkoitettiinko kutsulla totta.

"Tulkaa!" sanoi Ilderim, "mitä vitkastelette? Mitäpä minulla on, joka
ei samalla olisi teidän? Tulkaa, sanon minä!"

Hevoset astuivat sisään tasaisessa tahdissa.

"Sinä Israelin poika", ruhtinas puheli edelleen, "esi-isäsi Mooses oli
mahtava mies, mutta -- ha ha haa! -- minua naurattaa, kun ajattelen,
että hän salli sinun esi-isiesi käyttää laiskaa härkää ja tyhmää aasia,
mutta kielsi pitämästä hevosia. Ha ha haa! Luuletko, että hän olisi
kieltänyt, jos olisi nähnyt jonkun näistä?" Ja vanhus otti lähintä
hevosta kiinni päästä ja hyväili sitä sanomattoman ylpeästi ja hellästi.

"Se on väärinkäsitystä, sheikki", sanoi Ben-Hur innokkaasti. "Mooses
oli sotilas yhtä hyvin kuin lainsäätäjäkin, ja voisiko sotilas koskaan
olla rakastamatta tämän kaltaisia?"

Kaunismuotoinen pää, jossa oli suuret silmät, lempeät kuin kauriin
ja puoleksi tuuhean tukan peitossa, sekä pienet, terävät ja eteen
päin kaarevat korvat, tunkeutui Ben Hurin syliin, sieramet suurina
ja ylähuuli liikkeessä. "Kuka sinä olet?" näytti eläin kysyvän yhtä
selvään, kuin olisi ollut ilmi ihminen. Ben-Hur tunsi hevosen yhdeksi
niistä neljästä juoksijasta, jotka oli nähnyt kilparadalla, ja ojensi
sille kämmenensä.

"Panettelijat kyllä kertovat sinulle", sanoi sheikki niin kiivaasti
kuin mies, jota on itseään häijysti loukattu, "että meidän täys'veriset
hevosemme ovat kotoisin Persian laitumilta. Jumala antoi ensimmäiselle
arabialaiselle äärettömän hieta-aavikon, jossa on muutamia puuttomia
vuoria ja siellä täällä suolainen lähde, ja sanoi hänelle: 'atso
maatasi!'Ja kun miesparka valitti, niin kaikkivaltias armahti häntä
ja sanoi: 'Älä ole milläsikään, minä siunaan sinua kaksinkertaisesti
muihin verraten.' Arabialainen kiitti ja läksi luottavasti etsimään
luvattua siunausta. Hän vaelteli ensin pitkin rajaseutuja, mutta
turhaan. Sitte hän kääntyi kohti aavikkoa, astui ja astui yhä
astumistaan, ja katso, ihan aavikkomeren keskeltä hän löysi kauniin,
viheriöitsevän saaren, ja keskellä saarta käyskenteli kamelilauma
ja toinen lauma hevosia! Hän otti lahjan ilomielin vastaan ja hoiti
sitä huolellisesti, sillä nehän olivat Jumalan paras siunaus. Siitä
vihreästä kosteikosta ovat kotoisin kaikki maailman hevoset, ja sieltä
niitä levisi myöskin Persian laitumille. Älä epäile puhettani; joll'ei
se ole totta, niin älköön arabialaisella tenhokalulla enää koskaan olko
yliluonnollista voimaa. Minä todistan sanani."

Hän taputti käsiään.

"Tuo tänne sukuluettelo!" hän käski palvelijaa, joka oli totellut
kutsumusta.

Odotellessaan sheikki leikitteli hevosten kanssa, taputti niiden
leukaa, kampasi sormillaan niiden tukkaa ja osoitti jokaiselle erikseen
hyväntahtoisuuttansa. Kohta tuli kuusi miestä, tuoden sheikin eteen
kuusi messingillä päällystettyä sedripuista arkkua.

"Ei", sanoi Ilderim, "ei kaikkia, en minä tarkoittanut muita kuin
hevosten sukutaulua. Avatkaa se ja viekää pois muut."

Arkku avattiin. Siinä oli suuri joukko elefantinluisia liuskoja
hopearenkaissa. Taulut olivat ohuita, melkein kuin lehdet, ja joka
renkaassa oli niitä sadoittain.

"Minä tiedän", sanoi Ilderim, ottaen muutamia renkaita käteensä, "miten
huolellisesti kirjanoppineet pyhän kaupungin temppelissä kirjoittivat
muistiin syntyneiden nimet, niin että joka ainoa Israelin poika voi
selvittää sukujohtonsa ihan alusta asti. Minun esi-isäni -- eläköön
heidän muistonsa yhä ja ijankaikkisesti! eivät katsoneet synniksi
lainata sitä aatetta ja käyttää sitä merkitessään muistiin mykkäin
palvelijainsa sukujohtoa. Lue nämä taulut!"

Ben-Hur otti renkaat ja työnteli niissä edes takaisin tauluja, jotka
olivat täynnä kömpelömuotoisia arabialaisia kirjainkuvia, poltettuja
siloiseen luupintaan terävällä, kuumalla metallipuikolla.

"Osaatko lukea niitä?" Ilderim kysyi.

"En, sinun pitää selittää niiden merkitys."

"Niinpä tiedä, että joka taulussa on yhden niiden täysiveristen
hevosten nimi, joita minun esi-isilleni on syntynyt menneiden
vuosisatojen kuluessa. Niissä on myöskin sekä isän että äidin nimi. Ota
ne ja katso niiden vanhuutta, että sitä paremmin uskot minun sanani."

Muutamat levyt olivat melkein rikki kuluneet ja kaikki jo vanhuudesta
kellastuneet.

"Tässä arkussa minulla on niiden täydellinen historia, täydellinen,
voin sanoa, sillä se on vahvistettu, kuten ihmisten historia ani
harvoin on. Ne näyttävät, mistä kukin on syntyisin, tuokin, joka
nyt anoo sinun huomiotasi ja pientä hyväilyä, ja niin, kuin nämä
nyt tulivat meidän luoksemme tähän saman telttakaton alle, samoin
ammoisimmista ajoista asti niiden esi-isät tulivat minun esi-isäini luo
syömään jyväosaansa kädestä, kuulemaan lapseksi puhuttelua ja lasten
tavalla osoittamaan hyväilyllä mielihyväänsä, kosk'ei heillä ole puheen
lahjaa. Ja nyt, sinä Israelin poika, kaiketi uskot sanani, jos minä
olen aavikoiden herra, no katso, tuossa ovat minun palvelijani! Ota
ne pois minulta, niin minä olen sellaisen sairaan miehen kaltainen,
jonka karavaani on jättänyt jälkeensä kuolemaan. Heidän ansionsa on,
ett'ei vanhuuteni ole vähentänyt kauhua, jota minä levitän maanteillä
kaupunkien välillä, eikä se myöskään vähene niin kauan, kuin minulla
on voimaa niillä ratsastaa. Ha ha haa! voisinpa kertoa ihmeitä, joita
noiden esi-isät ovat tehneet. Toiste sopivaan aikaan ehkä kerronkin.
Nyt olkoon kylliksi, kun sanon, ett'ei niitä paetessa ole koskaan saatu
kiinni, eivätkä ne myöskään, minä vakuutan Salomon miekan kautta, ole
jääneet jälelle, milloin on oltu ajamassa takaa muita. Mutta huomaa
tarkoin, silloin niillä aina on ollut satula selässä ja aavikon hieta
kavioiden alla; vaan nyt -- nyt en tiedä -- minä pelkään, sillä ensi
kertaa ne kantavat valjaita, ja menestyksen ehtoja on niin monta. Kyllä
niissä on ylevyyttä, nopeutta ja kestävyyttä. Jospa vain löytäisin
miehen, joka heitä ymmärtäisi, kyllä minä voittaisin. Jos sinä olet
se mies, sinä Israelin poika, niin minä vannon, että olet kiittelevä
onnelliseksi sitä päivää, joka toi sinut tänne. Puhu nyt sinä
itsestäsi."

"Nyt minä kyllä ymmärrän", vastasi Ben-Hur, "miten arabialainen voi
rakastaa hevostansa melkein kuin lapsiaan; käsitän myöskin, miksi
aavikkohevoset ovat maailman paraimmat. Mutta, hyvä sheikki, en tahdo,
että sinä arvostelisit minua vain sanojeni mukaan, sillä, tiedäthän,
miesten lupaukset usein pettävät. Anna minun ensin koetella niitä
täällä kedolla ja vasta huomenna ottaa ne haltuuni."

Ilderimin kasvot kirkastuivat, ja hän aikoi vastata.

"Maltahan hiukan, hyvä sheikki!" sanoi Ben-Hur; "anna minun vielä puhua
pari sanaa. Minä sain monta opetusta Rooman mestareilta, mutta en juuri
luullut voivani koskaan käyttää niitä hyväkseni. Minä sanon, että nämä
erämaan lapset, vaikka ne kukin erikseen ovat nopeita kuin kotka ja
kestäväisiä kuin leijona, kuitenkin jäävät tappiolle, joll'ei niitä
saada opetetuksi juoksemaan kuin yksi hepo ikeen alla. Ajattelehan,
että näistä neljästä yksi kuitenkin on hitain ja yksi nopein, joten
juoksussa ei ole yhtäläisyyttä. Niin tapahtui tänään. Ajaja ei saanut
nopeinta hillityksi yhtäläiseen juoksuun hitaimman kanssa. Minun
koetukseni ehkä ei tule yhtään paremmaksi, mutta jos niin käy, minä
kunniani kautta sen ilmoitan sinulle. Sen tähden minä sanon: jos minä
vain saan ne juoksemaan yhdessä kuin yksi ainoa hevonen minun tahtoni
mukaan, niin sinä voitat sestertiot ja seppeleen ja minä saavutan
kostoni. Mitäs siitä sanot?"

Ilderim kuunteli partaansa kampaellen. Ben-Hurin vaiettua hän sanoi
nauraen:

"Minä rupean ajattelemaan yhä parempaa sinusta, Israelin poika. Meillä
siellä aavikolla on sananlasku: Jos lupaat keittää ruuan vain sanoilla,
niin minä lupaan sinulle koko valtamerellisen voita. -- Huomenna saat
hevoset koetellaksesi."

Juuri silloin alkoi kuulua vilkasta liikettä teltan takaa.

"Ruoka on valmis -- se on jo tässä! ja tuossapa on myöskin ystävä
Baltasar, jolle minä sinut teen tutuksi. Hänellä on historia
kerrottavana, johon ei kukaan israelilainen koskaan kyllästy." Hän
kääntyi palvelijain puoleen: "Viekää pois sukuluettelot ja taluttakaa
nämä silmäteräni takaisin huoneesensa."



XIV LUKU.

Ilderimin luona atrialla.


Jos lukija muistaa tietäjäin atrian aavikolla, niin hän jo siitä
kylliksi tietää, miten teltassa nyt atrialle valmistauttiin. Erotuksena
oli paraastaan se, että tässä oli runsaammin ruokavaroja ja parempi
tarjoilu.

Matolle sohvan eteen levitettiin kolme villapeitettä. Yhden jalan
korkuinen pöytä kannettiin niiden keskelle, ja sille levitettiin liina.
Vähän matkan päähän pöydästä asetettiin liikuteltava saviuuni erään
naisen hoitoon, jonka tuli toimittaa syöjille leipää eli oikeammin
kuumia kakkuja jauhoista, joita narisevilla käsikivillä jauhettiin
viereisessä teltassa.

Tällä välin tuotiin Baltasar sohvan luo, jossa sheikki ja Ben-Hur
seisoaltaan ottivat häntä vastaan. Yllä oli hänellä väljä, musta
päällysnuttu; käynti oli horjuva ja kaikki liikkeet hitaat ja
varovaiset. Hän näytti olevan hyvin riippuvainen pitkästä sauvastaan ja
palvelijain tukevista käsistä.

"Rauha olkoon sinulle, ystäväni", sanoi Ilderim kunnioittavasti, "rauha
ja tervetuloa!"

Egyptiläinen nosti päätänsä ja vastasi: "Ainoan, lempeän ja totisen
jumalan rauha ja siunaus olkoon sinullekin ja omaisillesi, hyvä
sheikki!"

Vanhuksen käytöksessä oli jotain lempeää ja lapsellisen hurskasta,
joka Ben-Hurissa vaikutti kunnioituksen tunnetta. Siunaus, joka
lausuttiin yhdessä rauhan toivotuksen kanssa, oli sitä paitsi osaksi
hänellekin aiottu. Ukon silmät jo vanhuuden himmentämät, vaan kuitenkin
sisällisesti tulesta loistavat, olivat tervehdyksen aikana kauan
katselleet hänen muotoansa. Siitä hänessä heräsi uusi ja salaperäinen
liikutus, niin voimakas, että hän atrian aikana lakkaamatta tutkivasti
katsahti vanhuksen ryppyiseen ja värittömään muotoon. Hän tahtoi, jos
mahdollista, kasvoista saada selville hänen luonteensa, mutta huomasi
vain aina samaa lempeyttä, tyyneyttä ja lapsellista luottamusta. Vähän
ajan kuluttua hän huomasi sen ilmauksen olevan aivan omituista ukon
kasvoissa.

"Tämä nuori mies se on", sanoi sheikki laskien kätensä Ben-Hurin
käsivarrelle, "joka tänä iltana taittaa leipää meidän kanssamme."

Egyptiläinen katsahti äkisti nuoreen mieheen ja tuli taas vähän
hämmästyneen ja epätietoisen näköiseksi.

Sheikki, sen huomattuaan, jatkoi: "Olen luvannut, että hän saa huomenna
koettaa minun hevosiani, ja jos kaikki käy hyvin, niin hän myöskin saa
ajaa niitä sirkkuksessa."

Baltasar yhä katseli Ben-Huria.

"Hän tuli tänne hyvin suosittuna", jatkoi Ilderim kovin hämillään.
"Hän on erään jalon roomalaisen merisankarin Arriuksen poika, vaikka"
-- sheikki hiukan vitkasteli, vaan jatkoi nauraen -- "vaikka hän itse
väittää olevansa israelilainen ja Juudan suvusta; ja Jumalan kunnian
kautta, min'en epäilekään hänen sanojansa!"

Baltasar ei voinut kauemmin olla puhumatta.

"Vierasvarainen sheikki, tänään oli minun henkeni vaarassa ja olisinkin
joutunut kuoleman omaksi, ell'ei nuori mies, ihan tämän kuva, joll'ei
hän olekin sama, olisi juossut väliin, silloin kun kaikki muut
pakenivat, ja pelastanut minua." Kääntyen sitte Ben-Hurin puoleen hän
kysyi: "Etkö sinä ole sama mies?"

"Niin paljoon minä en voi vastata", sanoi Ben-Hur kainon kohteliaasti.
"Minä pysäytin hävyttömän roomalaisen hevoset, kun ne syöksyivät sinun
kameliasi kohti Kastalian lähteellä. Tyttäresi lahjoitti minulle
kultaisen pikarin."

Ben-Hur veti tunikansa alta esiin pikarin ja antoi sen Baltasarille.

Egyptiläisen kuihtunut muoto hiukan punehtui.

"Herra lähetti sinut tänään minulle avuksi lähteen luona", hän sanoi
vapisevalla äänellä ja ojensi kätensä Ben-Huriin päin, "ja nyt hän
lähettää minut sinun luoksesi. Minä kiitän häntä siitä. Ylistä sinäkin
häntä, sillä hänen armonsa kautta minä voin antaa sinulle suuren
palkinnon. Pikari on sinun. Pidä se."

Ben-Hur otti takaisin lahjan, ja Baltasar, nähden Ilderimin muodossa
kysyvää uteliaisuutta, kertoi, mitä lähteellä oli tapahtunut.

"Kuinka!" sheikki huudahti, kääntyen Ben-Hurin puoleen, "minulle sinä
et sanonut siitä mitään, vaikka parempaa puolustuslausetta et olisi
koskaan voinut antaa. Enkö minä ole arabialainen, kymmentuhantisen
heimon sheikki? Ja eikö hän ole minun vieraani? Ja eikö ole
vierasystävyyden laki, että hyvä tai paha, jota teet hänelle, on hyvää
tai pahaa minulle? Mihinkä sinun pitäisi mennä etsimään palkintoa,
ell'ei tänne? Ja kenenkä kädestä sinun tulisi se saada ell'ei minun?"

Ääni oli puheen lopussa muuttunut terävän nuhtelevaksi.

"Hyvä sheikki, säästä minua. Minä en tullut saamaan palkintoa, en
suurta enkä pientä, ja jotta pääsisin ihan vapaaksi sellaisesta
epäilyksestä, sanon sinulle, että apua, jota annoin tälle kunnon
vanhukselle, olisin yhtä mielelläni antanut sinun halvimmalle
palvelijallesikin."

"Mutta hän on minun ystäväni, minun vieraani, eikä minun palvelijani.
Etkö näe siinä erotuksessa onnen jumalattaren suosiota?" Sille hän
kääntyi Baltasarin puoleen lisäten: "Ah, Jumalan kunnian kautta, minä
sanon sinulle uudestaan: hän ei ole mikään roomalainen."

Sitte sheikki kääntyi katsomaan palvelijoita, joiden atrian
valmistukset olivat melkein lopussa.

Lukija vielä muistanee Baltasarin historian, jonka hän itse kertoi
aavikolla, ja voi siis varsin hyvin käsittää, minkä vaikutuksen
Ben-Hurin uhraavaisuusvakuutus teki kunnianarvoiseen mieheen. Se
kajahti hänen korvissaan kuin kaiku hänen omasta sydämmestään. Hän
astui askelta lähemmäksi Ben-Huria ja sanoi lapsellisen hurskaalla
tavallaan:

"Miksi sheikki sanoikaan minun pitävän kutsua sinua? Luullakseni se oli
roomalainen nimi."

"Arrius eli Arriuksen poika."

"Sinä et kuitenkaan ole roomalainen."

"Kaikki sukulaiseni olivat juutalaisia."

"Olivat, sanoitko niin? Eivätkö he siis enää ole elossa?"

Kysymys oli taitavasti viritetty, vaikka se samalla olikin
luonnollinen, mutta Ilderim pelasti Ben-Hurin vastauksen pulasta.

"Tulkaa!" hän sanoi heille, "ruoka on valmis."

Ben-Hur tarjosi Baltasarille käsivartensa ja talutti hänet pöytään,
jonka ääreen he kävivät itämaiseen tapaan istumaan matoille. Tuotiin
vettä, ja he pesivät ja kuivasivat kätensä. Sitte sheikki antoi
palvelijoille merkin olla hiljaa ja egyptiläinen rukoili hartaasta
liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Jumala, kaikkien meidän isämme! Mitä meillä on, on sinun antamasi. Ota
vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, että yhä toimittaisimme
sinun tahtoasi."

Se oli sama siunaus, jonka tämä kunnianarvoinen oli lausunut vuosia
sitte yhdessä kreikkalaisen Gasparin ja hindulaisen Melchiorin kanssa,
ja joka, lausuttuna eri kielillä ja kuitenkin ymmärrettynä, oli ihme,
joka todisti Jumalan olevan läsnä atrialla.

Pöytä, johon sheikki vierainensa sitte heti kiinnitti huomionsa, oli,
kuten saatamme ymmärtää, runsaasti varustettu itämaisilla ruuilla,
sekä vahvemmilla että makeammilla. Siinä oli leivinlämpöisiä kakkuja,
kasviksia ja liharuokia sekä yksikseen että kasviksien, maidon, voin ja
hunajan kanssa, kaikki aiotut syötäväksi ilman nykyisiä aseita, niin
kuin veitsiä, kahveleja, lusikoita, laseja tai lautasia. Näitä syödessä
puhuttiin hyvin vähä, sillä syöjillä oli nälkä. Mutta jälkiruokain
saapuessa tapahtui muutos. He pesivät uudestaan kätensä, pudistelivat
puhtaiksi liinat, jotka heillä oli polvillaan, ja tunsivat uudestaan
täytetyn pöydän ääressä, suurimman nälän sammuttua, halua puhelemaan ja
kuuntelemaan toisten puhetta.

Tähän aikaan saattoi olla ainoastaan yksi puheenaine silloin, kun
seurassa oli arabialainen, juutalainen ja egyptiläinen, jotka kaikki
uskoivat yhteen Jumalaan. Ja kukapa näistä kolmesta olisi pitänyt
puhetta ell'ei hän, joka oli nähnyt jumaluuden niin läheltä, nähnyt
sen tähdessä, kuullut sen kehoittavan äänen, ja jota pyhä Henki oli
ohjannut niin pitkät matkat ja niin ihmeellisesti. Ja mistäpä hän olisi
puhunut muusta kuin siitä, jota hänet oli valittu todistamaan.



XV LUKU.

Ben-Hurin ihmettely.


Varjot, joita vuoret heittivät palmumetsikköön auringon laskun aikaan,
eivät jättäneet aikaa taivaan ruskottamisen ja maan hämärtymisen
välinäytelmälle. Yö tuli aikaisin ja nopeasti. Hämärää haihduttaakseen
teltasta toivat palvelijat sisään neljä messinkistä jalkaa ja
asettivat ne pöydän nurkille. Joka jalassa oli neljä haaraa ja
kussakin hopealamppu palamassa ja öljykuppi varalla. Siinä runsaassa,
jopa loistavassakin valossa miehet jälkiruokia maistellen jatkoivat
keskusteluansa, Syrian kieltä käyttäen, jota kaikki tämän maailman
puolen kansat osasivat.

Egyptiläinen kertoi, miten hän oli aavikolla tavannut kaksi
kumppaniansa. Yhdessä sheikin kanssa hän laski, että joulukuussa
oli seitsemänkolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän kumppaneineen
paetessansa Herodesta oli tullut sheikin teltalle anomaan suojelusta.
Kertomusta kuunneltiin hartaalla mieltymyksellä, ja palvelijatkin
viivähtivät, milloin vain sattui sopivaa tilaisuutta, saamaan tarkempaa
selkoa yksityiskohdista. Ben-Hur kuunteli sitä kuin ilmestystä, joka
syvästi koski koko ihmiskuntaa ja varsinkin koko Israelin kansaa. Kuten
tuonnempana saamme nähdä, kehittyi hänen sielussansa ajatus, joka oli
antava uuden suunnan hänen elämällensä, ehkäpä vaativa sen kokonaankin
palvelukseensa.

Mikäli kertomus edistyi, kasvoi yhä Baltasarin sanain vaikutus nuoreen
juutalaiseen. Sen päättyessä Ben-Hurin tunne oli niin voimakas,
ett'ei se sallinut mitään epäilystä. Sitä paitsi kertomus olikin
niin täydellinen, ett'ei muuta saattanut toivoa kuin ehkä tarkempaa
selitystä tämän ihmeellisen tapauksen seurauksista.

Tässä nyt tarvitaan meidänkin puoleltamme selitys, jota lukija
luultavasti jo ennenkin lienee vaatinut; ainakaan sitä ei enää voida
jättää tuonemmaksi. Kertomuksemme kehittyy sekä aikaan että toimintaan
katsoen siten, että se sattuu yhteen Marian pojan esiytymisen kanssa,
vaikka häntä olemme nähneet ainoastaan yhden kerran siitä asti,
kun Baltasar läksi hänen luotansa Betlehemin luolasta, jossa hän
makasi äitinsä sylissä. Tästälähin kertomuksemme loppuun asti tämä
salaperäinen lapsi tulee henkilöksi, johon meidän täytyy kiintyä,
ja tapausten virta joka juoksee hiljaa, vaan varmaan, vie meidät
lähemmäksi häntä, kunnes viimein huomaamme hänet _mieheksi, jota ilman
maailma ei voi olla_.

Sheikki Ilderimille ei Baltasarin kertomuksessa ollut mitään uutta. Hän
oli kuullut sen kolmelta tietäjältä sellaisissa oloissa, jotka eivät
antaneet mitään tilaa epäilykselle. Hän oli itse ottanut vakavasti osaa
asiaan, sillä eipä suinkaan ollut vaaratonta helpottaa henkilöiden
pakoa, jotka olivat vetäneet päällensä Herodes Ensimmäisen vihan. Nyt
istui yksi niistä kolmesta uudestaan hänen pöydässänsä tervetulleena
vieraana ja kunnioitettuna ystävänä. Sheikki Ilderim horjumattomasti
uskoi kertomuksen, mutta sen syvintä ydintä hän ei voinut omistaa
niin juurta myöten eikä yhtä kiihkoisella innolla kuin Ben-Hur. Hän
oli arabialainen, jonka kiintymys tapauksen seurauksiin oli vain
yleistä laatua. Mutta Ben-Hur oli israelilainen ja juutalainen, hän
yksityisemmästä mieltymyksestä uskoi kertomuksen totuuden ja käsitti
sen kokonaan juutalaiskannalta.

Muistakaamme, että Ben-Hur oli jo lapsena kuullut puhuttavan
Messiaasta; kouluissa hän oli tutustunut kaikkeen mitä tiedettiin tästä
olennosta, joka samalla oli valitun kansan toivon ja pelon ja erikoisen
kunnian aihe; sankari-profeetat ensimmäisestä viimeiseen ennustivat
häntä; hänen tuloansa olivat rabbinit aina selitelleet ja yhä vielä
selittivät. Synagogissa, temppelissä, paasto- ja juhlapäivinä,
julkisesti ja yksityisesti juutalaiset opettajat julistivat odotettua
Messiasta, kunnes kaikki Abrahamin lapset maanpiirin etäisimmissäkin
maissa olivat tottuneet siihen ajatukseen ja odottamalla odottivat
lupauksen toteutumista.

Tästäpä helposti ymmärretään, että juutalaisilla oli monta eri
käsitystä Messiaasta, mutta ne kuitenkin paraastansa koskivat yhtä
ainoata kohtaa -- milloin hän oli tuleva.

Mitään epäilystä ei ollut siitä, että hän tullessaan oli esiytyvä
_juutalaisten kuninkaana_, heidän valtiollisena kuninkaanansa, heidän
Caesarinaan. Israelin kautta hän oli valloittava maailman ja sitte
Israelin hyödyksi ja eduksi hallitseva Jumalan nimessä. Fariseukset eli
eriseuralaiset, separatistit -- joiksi heitä valtiollisessa kielessä
sanottiin -- rakensivat temppelin esikartanoihin ja alttareille
toiveista loistavan tuulentuvan, muhkeamman kuin Makedonian Aleksander
oli koskaan osannut uneksia. Hänen tuulentupansa täytti vain maan,
fariseusten sekä maan että taivaan, eli lyhyesti sanoen: Jumala
kaikkivaltias oli tekevä itsensä heidän halpamaisten pyrintöjensä
palvelijaksi, niin he kuvittelivat rohkeassa, taivasta tavoittelevassa
itsekkäisyydessään.

Mutta palatkaamme Ben-Huriin. Kaksi asianhaaraa hänen elämässään oli
pitänyt häntä verraten vapaana separatististen kansalaistensa rohkeasta
käsityskannasta.

Ensinnäkin hänen isänsä suosi sadduseusten uskoa, jota yleensä on
katsottava sen ajan vapaamielisyydeksi. Heillä oli monta vapaata
mielipidettä ihmissielusta, he eivät uskoneet sen kuolemattomuutta eikä
enkelejä j.n.e. Sitä vastoin he tarkkaan ja kirjaimen mukaan selittivät
Mooseen lakia, mutta ylpeästi halveksivat rabbinien lisäyksiä niihin
kirjoihin. He olivat eittämättä lahkokunta, mutta heidän uskontonsa oli
pikemmin filosofiaa kuin uskonoppia; he eivät kieltäneet itseltänsä
elämäniloa, ja he hyväksyivät monta pakanakansojen ihmeteltävää tapaa
ja tuotetta. Valtioasioissa he tehokkaasti vastustivat separatisteja.
Luonnon järjestyksen mukaan tuli odottaa, että tämä käsityskanta olisi
isän perintönä jäänyt pojalle, ja, kuten edellä olemme nähneet, Ben-Hur
olikin vähällä omistaa sen, vaan silloin tämä tapausten toinen yhteen
sattumus vaikutti häneen pelastavasti.

Nuorukaiseen, jolla oli Ben-Hurin äly ja luonne, voi viisivuotinen
oleskelu Roomassa vaikuttaa paljon. Muistakaamme, että se kaupunki
oli silloin maailman kaikkien kansakuntien valtiollisena ja
kaupallisena kokouspaikkana ja että sinne kokoutuivat sekä henkisen
hienostuksen että hillittömän mässäämisen rakastajat. Forumin edessä
olevan kultaisen patsaan ympärillä lainehtivat kaikki ihmiskunnan
voimakkaimmat virtaukset. Vaikk'ei tapojen hienostus, sievistelty
seuraelämä sekä päivän nerojen seuran houkuttelu ja rakennustaiteen
ihmeet olisikaan vaikuttaneet mitään häneen, kuinka hän, Arriuksen
poika, sentään olisi niin pitkän aikaa voinut viettää päivän toisensa
perästä, komeasta Misenumin huvilasta keisarin vastaanottoihin saakka,
tuntematta mitään vaikutusta kaikista kuninkaista, ruhtinaista,
lähettiläistä, sotavangeista, valtuutetuista ja armon anojista, joita
sinne kokoutui kaikista tunnetuista maista nöyrästi odottamaan kieltoa
tai myöntymistä, josta heidän kohtalonsa riippui. Kansankokouksina
näitä tosin ei voitu verrata niihin, jotka Jerusalemissa olivat
pääsiäisjuhlilla; mutta kun hän istui purppurateltan alla suuressa
sirkuksessa kolmensadan viidenkymmenen tuhannen katsojan luvussa,
niin tottapa hänen mieleensä lienee juohtunut sekin ajatus, että ehkä
tuossa sentään oli muutamia ihmisperheen jäseniä, jotka ansaitsivat
ell'ei Jumalan armoa, niin ainakin hänen huomiotansa, vaikk'eivät
olleetkaan ympärileikattuja; muutamat ehkä olivat surujensa tähden ja
vielä enemmän niiden surujensa toivottomuuden tähden arvokkaat saamaan
veljinä osan lupauksista, jotka oli suotu hänen maamiehillensä.

Luonnollisesti oli Ben-Hurilla sellaisissa oloissa se ajatus,
mutta kun hän alkoi tarkemmin miettiä, hän ei voinut olla
huomaamatta jonkinlaista erotusta. Ihmisjoukkojen kurjuus ja heidän
toivottomuutensa ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä uskonnon kanssa,
heidän tuskanhuutonsa ja napinansa ei noussut jumalia vastaan eikä
jumalien puutteesta. Britannian tammistoissa druidit kokoilivat kansaa
alttariensa ympärille; Germaniassa ja Pohjoismaissa palveltiin Odinia
ja Frejaa, Egyptille riittivät krokotiilit ja Anubis; persialaiset
palvelivat Ormuzdia ja Ahrimania, pitäen kumpaakin yhtä suuressa
kunniassa. Hindulaiset, tulevan Nirvanan toivossa, orjailivat yhtä
kärsivällisesti kuin ennenkin Braman pimeillä poluilla; kreikkalaisen
kaikkea kaunista tajuava mieli ylisteli filosofillisista tutkimuksista
levähtäessään Homeron puolijumalia. Mutta Roomassa jumalat olivat
ikään kuin yleisin ja tavallisin kauppatavara. Maailman hallitsijat
siirtelehtivät, juuri sen tähden että he olivat maailman herrat,
ainoastaan oikkujensa mukaan jumalanpalveluksineen ja uhreineen
alttarilta alttarille ihan valitsematta ja iloitsivat tuosta
omatekoisesta monijumalaisuudestaan. Heidän tyytymättömyytensä, jos
sitä voi siksi sanoa, johtui jumalain paljoudesta, sillä, lainattuaan
kaikki maailman jumalat itselleen, he niiden lisäksi rupesivat
jumaloimaan vielä keisarejansakin, rakensivat heille alttareja ja
uhrasivat niillä. Ei, onneton tila ei johtunut uskonnosta, vaan
huonosta hallituksesta, väkivaltaisista anastuksista ja lukemattomista
pikku tyranneista. Samoin kuin kaikki muut tyytymättömät Ben-Hur ei
myöskään ajatellut vapahdusta hengelliseksi, vaan valtiolliseksi.
Kaikkialla kyllä rukoiltiin, Lodinumissa, Aleksandriassa, Atenassa,
Jerusalemissa, mutta ei anoen jumalaa palveltavaksensa, vaan
kuningasta, joka johtaisi kansoja voittoon.

Jos me omalta kannaltamme tutkimme kansain silloista asemaa, huomaamme
helposti, että pelastusta tuosta yleisestä sekasorrosta ei ollut
toivottavakaan, joll'ei joku jumala voinut todistaa olevansa totinen,
kaikkivaltias Jumala ja joll'ei hän tullut ihmiskunnalle avuksi; mutta
silloinen ihmiskunta, sen selväjärkisimmät ja ajattelevimmatkaan
jäsenet eivät huomanneet mitään muuta valon sädettä kuin Rooman
toivotun kukistuksen. Jos maailman valtias kukistuisi, tulisi apu
parannusten ja uusien olojen muodossa. Sen tähden rasitetut rukoilivat
jumaliansa, yhtyivät salaliitoiksi, nousivat kapinaan, taistelivat ja
kuolivat, kostuttaen maata tänään verellänsä, huomenna kyynelillään,
aina vain yhtä turhaan.

Tähän nyt on lisäksi vain huomautettava, että Ben-Hur ajatteli samalla
tavalla kuin kaikki ne silloiset kansakunnat, jotka eivät olleet
roomalaisia. Viisivuotisena oloaikanaan Roomassa oli hän kylliksi
saanut nähdä ja oppia tuntemaan kukistetun maailman kurjuutta. Siinä
lujassa vakuutuksessa, että onnettomuus, jonka alla se huokaili, oli
valtiollista laatua ja siis ainoastaan miekalla mahdollinen korjata,
oli hän valmistautumaisillaan ottamaan vastaan aikaa, jolloin sotaisia
keinoja ja taitoa tarvittaisiin. Aseiden käytön hän oli jo oppinut
täydellisesti, mutta sotataidossa on ylempiäkin asteita, ja joka niillä
tahtoo edistyä, hänen täytyy osata vähän enemmänkin kuin ainoastaan
puolustautua kilvellä ja iskeä keihäällä. Taistelutantereella päällikkö
saa näyttää neroansa, tehdä monta yhdeksi ja sulattaa se yksi itseensä,
niin että täydellinen sotapäällikkö on vain yksi sotilas, jolla on
aseena sotajoukko. Näistä syistä ja toivoen saavansa tilaisuutta kostaa
roomalaisille vääryydet, jotka oli tehty hänelle ja hänen omaisilleen,
Ben-Hur päätti lähteä mukaan sotaretkelle partialaisia vastaan,
koska siellä oli parempi toivo saada tyydyttää kostonhimoansa kuin
rauhallisessa elämässä.

Nyt on helppo ymmärtää, mitä hän tunsi kuunnellessaan Baltasarin
kertomusta. Se koski kahteen hänen sydämmensä herkkätuntoisimpaan
kieleen. Hänen sydämmensä sykki kovasti ja vielä kovemmin, kun hän
tutkiessaan itseänsä huomasi, ett'ei hän epäillyt kertomuksen totuutta,
ei pienintäkään rahtua siitä, eikä myöskään, että niin ihmeellisesti
löydetty lapsi oli Messias. Hän vain ihmetteli, että Israel pysyi niin
välinpitämättömänä ilmestyksestä ja ett'ei hän ennen tätä päivää ollut
koskaan kuullut siitä puhuttavan. Kaksi kysymystä tuli hänen mieleensä,
ja niihin oli hänestä sangen tärkeä saada vastaus.

"Missä lapsi on nyt?"

"Mikä on sen tehtävä?"

Pyytäen anteeksi keskeytystänsä hän koetti saada yhä edelleen selville
Baltasarin ajatusta asiasta. Se ei ollutkaan vaikea, koska ukko oli
luonnostaan hyvin puhelias.



XVI LUKU.

Baltasarin opetus.


"Jospa minä osaisin vastata", Baltasar sanoi yksinkertaisella,
vakavalla tavallaan, "oi, jospa tietäisin, missä hän nyt oleskelee,
niin minä heti rientäisin hänen luoksensa! Ei minua meret eikä vuoret
pidättäisi."

"Oletko siis koettanut löytää häntä?"

Egyptiläisen ryppyinen muoto, koko muoto hymyili.

"Ensimmäiseksi tehtäväkseni, sitten kun läksin pois piilopaikastani
aavikolta", -- hän katsahti kiitollisesti Ilderimiin -- "minä päätin
tiedustella, mitä lapsesta oli tullut. Vuosi oli kulunut, mutta minä en
uskaltanut itse lähteä Judeaan, sillä siellä yhä hallitsi Herodes yhtä
julmana kuin ennenkin. Palattuani Egyptiin löysin muutamia ystäviä,
jotka uskoivat ne ihmeelliset asiat, mitä minä heille kerroin, ja minun
kanssani iloitsivat, että Vapahtaja oli syntynyt. He eivät kyllästyneet
kuulemaan minun puhettani. Muutamia heistä läksi minun sijastani
matkalle etsimään lasta. He saapuivat ensin Betlehemiin ja löysivät
majatalon ja luolan; mutta vartia, joka istui portilla sinä yönä, kun
me saavuimme sinne tähden johdolla, oli poissa. Kuningas oli vienyt
pois hänet, hän oli ainiaaksi kadonnut."

"Mutta arvattavasti he löysivät toki jotakin merkkiä ja jälkeä
lapsesta?" kysyi Ben-Hur kiihkeästi.

"Kyllä, verisiä todistuksia, suruun vaipuneen kaupungin, äitejä, jotka
yhä vielä itkivät pienokaisiansa. Herodes oli näet, saatuaan kuulla
meidän paenneen, lähettänyt sinne huovejansa ja tapattanut kaikki
koko Betlehemin äskettäin syntyneet lapset. Ei ainoatakaan säästetty.
Minun ystävieni usko vahvistui, mutta he palasivat kertomaan minulle,
että lapsi oli kuollut, että se oli surmattu yhdessä muiden viattomain
kanssa."

"Kuollutko!" huudahti Ben-Hur, kauhusta kalman kalpeana. "Surmattu,
niinkö sanoit?"

"En, poikani, en minä niin sanonut. Minä sanoin, että he, minun
asiamieheni, kertoivat lapsen kuolleen. Minä en uskonut heidän
luuloansa enkä usko sitä vielä nytkään."

"Kyllä ymmärrän, sinä olet saanut jonkun erinomaisen ilmoituksen."

"En, en, poikani", sanoi Baltasar maahan katsoen, "hengen tehtävänä
oli ainoastaan johtaa meitä lapsen luo. Kun astuimme ulos luolasta,
annettuamme lahjoja lapselle, etsimme kaikki ensin tähteä taivaalta,
mutta se oli kadonnut ja me olimme jätetyt omiin hoteihimme. Viimeinen
ilmoitus korkeudesta, jonka saatan muistaa, oli se, joka johti meidät
Ilderimin luo."

"Niin", sanoi sheikki partaansa oikoen, "te kerroitte, että henki oli
lähettänyt teidät minun luokseni; kyllä minä sen muistan."

"En ole saanut mitään yliluonnollista tietoa siitä", jatkoi Baltasar,
huomattuaan Ben-Hurin alakuloisuuden, "mutta minä olen miettinyt asiaa
hyvin tarkkaan ja vuosikausia sitä tutkistellut, ohjaajanani usko, joka
-- minä otan Jumalan todistajaksi -- on tänä hetkenä minussa yhtä luja
kuin silloin järven rannalla kuullessani hengen äänen kutsuvan minua.
Jos kuuntelette, niin kerron, mistä syistä minä uskon lapsen elävän."

Molemmat, Ilderim ja Ben-Hur, ilmaisivat katseillaan suostumuksensa
ja näyttivät kokoovan kaiken huomionsa, jotta myöskin ymmärtäisivät
eivätkä ainoastaan kuulisi. Mielenkiinto ulottui palvelijoihinkin,
jotka lähestyivät sohvaa kuuntelemaan. Kaikki olivat teltassa ihan
vaiti.

"Me uskomme Jumalaan", sanoi Baltasar kumartaen.

"Ja hän on totuus", hän jatkoi; "kukkulat vaipuvat tomuksi maahan
ja meret kuivavat tuulista, mutta hänen sanansa pysyy, sillä se on
totinen."

Vanhus puhui sanomattoman juhlallisesti.

"Hänen äänensä, joka puhui minulle järven rannalla, sanoi: 'Siunattu
ole sinä, Mizraimin poika! Vapahdus on tulossa. Kahden muun kanssa,
jotka tulevat maan etäisimmistä seuduista, saat sinä nähdä vapahtajan.'
Minä olen nähnyt hänet, ylistetty olkoon hänen nimensä! Mutta vapahdus,
joka oli lupauksen toisena osana, ei ole vielä tullut. Ymmärrätkö nyt?
Jos lapsi on kuollut, niin ei enää ole välikappaletta toteuttamaan
vapahdusta, lupaus on tyhjä sana, ja Jumala -- ei, minä en uskalla
lausua sitä!"

Hän kauhistuen nosti kätensä torjuvaan liikkeesen.

"Vapahdus oli se tehtävä, jota varten lapsi oli syntynyt, ja niin
kauan, kuin lupaus pysyy, ei voi edes kuolemakaan erottaa häntä
työstänsä, kunnes se on täytetty tai ainakin tulemaisillaan täytetyksi.
Se on minun uskoni perustus, ja kuulkaa nyt edelleen."

Hän oli taas vähän aikaa vaiti.

"Etkö maista viiniä? Sitä on tuossa vieressäsi", sanoi Ilderim
kunnioittavasti.

Baltasar joi ja jatkoi sitte, nähtävästi virkistyneenä:

"Vapahtaja, jonka näin, syntyi vaimosta luonnoltaan meidän
kaltaiseksemme ja samain vaivojen jopa kuolemankin alaiseksi. Olkoon
se ensimmäinen väitöksemme. Katselkaamme sitte työtä, jonka hän sai
tehdäksensä. Eikö se ollut sellainen, johon ainoastaan mies kykenee,
viisas, vahva ja toimellinen mies, eikä lapsi? Tullakseen sellaiseksi
mieheksi täytyy lapsen kasvaa kuten me. Ajatelkaa nyt vaaroja, joiden
alainen hänen elämänsä on ollut pitkänä väliaikana ennen kuin lapsi
ehtii miehuuden ikään. Hallitsijat olivat hänen vihollisiansa, kuten
Herodes, ja mitäpä muuta voi koko Roomakaan olla? Ja mitä Israeliin
koskee, niin hänet tahdottiin toimittaa pois tieltä sitä varten, ett'ei
Israel tunnustaisi häntä omakseen. Ymmärrättekö nyt? Olisiko ollut
parempaa keinoa suojella hänen henkeään hänen lapsuutensa aikana kuin
pitää hänet piilossa. Sen tähden minä sanon itsekseni ja vahvistan
uskoani: hän ei ole kuollut, vaan pysyy salassa, kunnes sopivaan
aikaan uudestaan ilmestyy täyttämään kutsumustansa. Siinä ovat uskoni
perusteet. Eivätkö ne ole hyvät?"

Ilderimin pienet arabialais-silmät loistivat, osoittaen että hän
oli täydellisesti käsittänyt tarkoituksen, ja Ben-Hur, päästyään
alakuloisuudestansa, sanoi sydämmellisesti: "Minä ainakaan en tahdo
niitä vastustaa. Ole hyvä ja jatka!"

"Eikö se vielä riitä sinulle, poikani? No hyvä", hän alkoi jälleen
levollisemmalla äänellä, "kun näin, että perusteeni olivat hyvät, tai
pikemmin, kun huomasin Jumalan tahdon olevan, ett'ei lasta pitänyt
tavattaman, säilytin uskoni kärsivällisesti ja odotin". Hän nosti
silmänsä, joista loisti pyhää luottamusta, ja sanoi itsekseen: "Minä
odotan vieläkin. Hän elää ja säilyttää hyvin salaisuutensa. Mitäpä
siitä, ett'en minä voi mennä hänen luoksensa enkä mainita paikkaa,
jossa hän oleskelee? Hän elää, siinä on kylliksi, olkoon hän sitte
vasta kukkana taikka jo kypsyneenä hedelmänä. Niin varmasti, kuin
Jumalan lupaus on varma, minä tiedän että lapsi elää."

Ben-Hur tunsi sielussaan vanhusta kohtaan sanomatonta kunnioitusta,
joka kokonaan haihdutti hänen jo ennestäänkin puoleksi sammuneet
epäilyksensä.

"Missä sinä luulet hänen oleskelevan?" hän kysyi hiljaisella äänellä
ja vitkastellen, niin kuin hänen huulensa olisivat tunteneet pyhän
hiljaisuuden välttämättömäksi.

Baltasar katsoi häneen ystävällisesti ja vastasi tavalla, joka osoitti
ett'ei hänen sielunsa vielä ollut kokonaan palannut ajatusten kanssa
liitelemästä:

"Talossani Niilin varrella, joka on niin lähellä jokea, että ohi
purjehtijat näkevät yht'aikaa sen ja vedestä sen kuvan, istuin muutama
viikko sitte syviin ajatuksiin vaipuneena. Kolmekymmen-vuotisella
miehellä, sanoin minä itsekseni, pitäisi olla elämänsä vainio jo
hyvästi muokattuna ja kylvettynä, sillä sitte tulee kesän aika, jota ei
riitä muuksi kuin laihon tuleentumiseksi. Lapsi, minä itsekseni sanoin,
on nyt seitsemänkolmatta vuoden ijässä; kylvön ajan täytyy nyt olla
käsissä. Minäkin kysyin itseltäni samoin, kuin sinä, poikani, juuri
lausuit, ja vastaukseksi läksin tänne, koska tämä on hyvä lepopaikka,
lähellä sitä maata, jonka Jumala lahjoitti sinun isillesi. Missäpä hän
esiytyisi ell'ei Judeassa ja missä kaupungissa alkaisi työnsä ell'ei
Jerusalemissa? Kutkapa ensin saisivat osan siunauksesta, jota hän tulee
tuomaan, ell'eivät Abrahamin, Isakin ja Jakobin lapset. Jos tarkemmin
etsisin häntä, niin minä läksisin kyliin ja kaupunkeihin Galilean ja
Samarian vuorten rinteille, jotka viettävät itää kohti Jordanin laksoon
päin. Siellä hän nyt oleskelee. Jostakin ovesta tai joltakin vuoren
kukkulalta katsellen hän luultavasti tänäkin iltana näki auringon
laskeutuvan lähemmäksi sitä aikaa, jolloin hän itse on tuleva maailman
valkeudeksi."

Baltasar vaikeni ja ojensi kätensä ja sormensakin Judeaa kohti. Kaikki
kuulijat, yksin tylsät palvelijatkin innostuneina hänen innostaan,
tunsivat ikään kuin majesteetillisen olennon läsnäoloa teltassa. Se
salaperäinen tunne ei kuollut pois yht'äkkiä, vaan ruokaseura istui
hetkisen, kukin vaipuneena näiden asiain mietiskelemiseen. Ben-Hur
viimein haihdutti sen lumouksen.

"Minä käsitän, hyvä Baltasar, että sinulle on suotu monta ja omituista
suosion osoitusta. Hyvin myöskin käsitän, että sinä olet viisas mies
sen sanan syvimmässä merkityksessä. Minä en kykene lausumaan, miten
kiitollinen olen sinun ihmeellisestä kertomuksestasi. Minä olen nyt
valmis ottamaan vastaan tulevia suuria tapauksia ja olen osaksi
saanut sinun uskosi. Täytä nyt tehtäväsi kertomalla edelleen hänen
lähestyksestänsä, jota sinä odotat ja jota minäkin tästä illasta alan
odottaa kuin oikea Judan poika. Sinä sanot hänen tulevan vapahtajaksi;
eikö hän siis tule juutalaisten kuninkaaksi?"

"Poikani", vastasi Baltasar hyväntahtoisella tavallaan, "se hänen
tehtävänsä on vielä neuvotteluna kaikkiviisaan sydämmessä. Kaikki,
mitä olen ajatellut ja lausunut, minä olen ottanut taivaallisen äänen
sanoista ja siitä rukouksesta, johon se tuli vastaukseksi. Ryhdymmekö
uudestaan tarkastelemaan niitä?"

"Sinä olet opettaja."

"Syynä minun levottomuuteeni, joka minut saattoi saarnaamaan parannusta
Aleksandriassa ja kylissä Niilin varsilla ja joka minut viimein
ajoi yksinäisyyteen, josta henki minut sitte löysi, oli ihmisten
lankeemustila, ja se oli minun käsitykseni mukaan johtunut siitä, että
he olivat kadottaneet Jumalan tuntemisen. Minä surin kanssaihmisteni
kurjuutta, en yhden luokan, vaan kaikkien. He näyttivät minusta niin
syvälle langenneilta, ett'ei heillä ollut mitään pelastusta, ell'ei
Jumala itse tahtonut ryhtyä siihen armotyöhön. Minä pyysin häntä
tulemaan ja anoin, että minun suotaisiin nähdä hänet. 'Sinun hyvät
työsi ovat voittaneet; vapahdus lähestyy; sinä saat nähdä vapahtajan!'
vastasi taivaallinen ääni, ja siihen tyytyen minä iloissani läksin
Jerusalemiin. Mutta kenelle vapahdus on tuleva? Koko maailmalle.
Ja miten se on tapahtuva? Vahvista uskoasi, poikani! Minä tiedän
ihmisten sanovan, ett'ei mitään onnea ole odotettavana ennen, kuin
Rooma häviää kukkuloiltansa. Se on toisin sanoen: ajan takaperoisuus
heidän mielestänsä ei johdu, kuten minä uskon, siitä, että kansat
ovat unhottaneet Jumalan, vaan vallanpitäjäin huonosta hallituksesta.
Tarvitseeko minun huomauttaakaan, ett'ei ihmishallitus ole koskaan
harrastanut uskontoa? Monellako kuninkaalla on ollut se maine, että
he olisivat olleet paremmat alammaisiansa? Ah ei, vapahduksella ei
voi olla valtiollista tarkoitusta, kukistaa hallitsijoita ja heidän
valtaansa taikka tehdä heidän valtaistuimiansa tyhjiksi, jotta toiset
voisivat nousta niille ja nauttia vallan etuja. Jos se olisi koko
tarkoitus, niin Jumalan viisaus olisi lakannut olemasta ääretön.
Sanon sinulle, vaikka minun sanani ovat vain sokean puhetta sokealle:
hän, joka tulee, hän pelastaa sieluja, ja vapahduksen merkitys on,
että Jumala on vielä kerran asuva maan päällä ja että hurskaus on
pääsevä niin valtaan, että hänen oleskelunsa täällä voi tulla hänelle
mieluiseksi."

Ben-Hurin kasvoista näkyi selvään toivon pettymystä. Hänen päänsä
painui alas, ja vaikk'ei hän tuntenutkaan olevansa vakuutettu, ei hän
ainakaan sinä hetkenä kyennyt vastustamaan egyptiläistä. Toisin oli
Ilderim.

"Jumalan kunnian kautta!" hän huudahti kiihkoisesti, "sellainen tuomio
kumoaa kaikki, mitä kokemus on tähän asti vahvistanut. Maailman juoksu
on edeltä päin määrätty, eikä se muutu. Joka yhteiskunnassa täytyy olla
johtaja, joka pitää valtaa; muutenhan ei koskaan voi mitään edistystä
tapahtua!"

Baltasar kuunteli vakavana sheikin sanoja.

"Sinun viisautesi, hyvä sheikki, on tästä maailmasta, ja sinä unhotat,
että meidän pitää päästä vapaiksi juuri maailman teistä. Kuninkaan
kunnia on, että hänellä on alammaisia, mutta Jumala tahtoo omistaa
ihmissielut heidän omaksi pelastuksekseen."

Siten vaiennettuna Ilderim pudisti uskomattomasti päätänsä. Ben-Hur
ryhtyi hänen sijastaan jatkamaan puhetta.

"Isä -- sallithan minun käyttää sitä nimitystä -- ketä piti sinun kysyä
Jerusalemin porteilla?"

Sheikki katsahti häneen kiitollisesti.

Baltasar vastasi levollisesti: "Minun piti kysyä: missä on äsken
syntynyt juutalaisten kuningas?"

"Ja sinä näit hänet luolassa Betlehemin luona?"

"Me näimme hänet, osoitimme hänelle kunnioitustamme ja kannoimme hänen
eteensä lahjamme: Melchior kultaa, Gaspar pyhää savua ja minä mirhamia."

"Koska puhut tositapahtumia, niin sanojasi kuullessa ei voi muuta kuin
uskoa ne", sanoi Ben-Hur. "Mutta jos nyt ajattelemme eri mielipiteitä,
niin minä en käsitä, millaisen kuninkaan sinä lapsesta teet. Minä en
voi erottaa hallitsijaa vallastansa enkä velvollisuuksistansa."

"Poikani, me olemme tottuneet tarkkaan tutkistelemaan asioita, jotka
sattumalta ovat jalkaimme juuressa, mutta katsahdamme vain hätimiten
suuriin asioihin, jotka ovat meistä etäämpänä. Sinä nyt katsot
ainoastaan _juutalaisten kuninkaan_ nimeä, mutta nosta silmäsi sen
takaiseen salaisuuteen, niin loukkauskivi heti häviää. Annas minun
puhua pari sanaa siitä arvonimestä. Sinun kansallasi Israelilla on
ollut parempia päiviä silloin, kun Jumala isän rakkaudella sanoi sitä
omaksi kansakseen ja seurusteli sen kanssa profeettainsa kautta. Koska
hän niinä päivinä lupasi sille vapahtajan, jonka minä nyt olen nähnyt,
ja lupasi hänet _juutalaisten kuninkaana_, täytyy hänen ilmestyksensä
olla lupauksen mukainen, vaikkapa vain sitä varten, että lupauksen
sanamuotokin tulisi täytetyksi. Ymmärrätkö nyt, miksi kysymykseni
Jerusalemin porteilla oli sellainen, kuin se oli? Kyllä sen ymmärrät,
enkä minä enää huoli puhua siitä. Ehkäpä sitte ajattelet lapsen
arvokkaisuutta. Jos niin on, niin ajattele: mitä on Herodeen seuraajana
olo -- maailman kunniasuhteiden mukaan -- mitä? Eikö Jumala voisi
toimittaa valitullensa parempaa arvoa? Jos voit ajatella kaikkivaltiaan
olevan arvonimen tarpeessa ja tahtovan lainata sellaista nimeä, jonka
ihmiset ovat keksineet, miks'en minä sitten saanut käskyä kysyä
keisaria? Olisihan se käynyt yhtä helposti. Oi, jos tahdot käsittää
sen olemusta, josta me nyt puhumme, niin katso kerrassaan ylemmäksi!
Kysy ennemmin: millainen kuningas tulee siitä, jota odotamme; sillä
minä sanon sinulle, poikani, että juuri se on salaisuuden avain, eikä
yksikään ihminen sitä salaisuutta ymmärrä ilman tätä avainta."

Baltasar katsoi hartaasti kohti korkeutta.

"Maan päällä on valtakunta, vaikkei se ole tästä maailmasta,
valtakunta, jonka rajat ulottuvat paljo loitommaksi merien ja maiden
rajaa, vaikka ne olisivatkin kaikki kierretyt kokoon ja taotut
hienoksi levyksi kuin hienoin kulta. Sen olemassa olo on yhtä varma,
kuin se että meidän sydämmemme ovat olemassa, ja me vaellamme siinä
valtakunnassa syntymästämme hamaan kuolemaamme asti emmekä kuitenkaan
näe sitä. Eikä kukaan kuolevainen ole koskaan näkevä sitä, ennen
kuin hän oppii tuntemaan oman sielunsa, sillä se valtakunta ei ole
olemassa häntä, vaan hänen sieluansa varten. Ja sen valtakunnan
rajain sisällä on autuus, jollaista mielikuvitus ei ole vielä koskaan
edes aavistanutkaan -- alkuperäinen, verraton autuus, jonka on siitä
mahdoton lisäytyä."

"Mitä sinä, isä, nyt puhut, on kaikki minusta kuin arvoitus",
sanoi Ben-Hur. "En minä ole koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta
valtakunnasta."

"En minäkään", virkkoi Ilderim.

"Eikä minun tarvitse enempää sanoa", Baltasar jatkoi, kääntäen
katseensa nöyrästi maahan. "Millainen se on, mitä varten ja miten
siihen päästään, ei kukaan ymmärrä, ennen kuin luvattu tulee ottamaan
sen haltuunsa kuin omansa. Hän tuo kanssansa näkymättömän portin
avaimen ja avaa sen portin valituillensa, joihin luetaan kaikki ne,
jotka häneen luottavat ja siten tulevat vapahdetuiksi."

Kaikki jäivät vaiti pitkäksi ajaksi, ja sen Baltasar käsitti
keskustelun lopuksi.

"Hyvä sheikki", hän sanoi levollisesti, "huomenna tai ylihuomenna
minä aion joksikin ajaksi lähteä kaupunkiin. Tyttäreni haluaa nähdä
kilpailujen varustuksia. Kyllä sitte tarkemmin ilmoitan, mihin aikaan
lähdemme. Ja sinua, poikani, toivon näkeväni vielä uudestaan. Minä
toivotan teille molemmille rauhaa ja hyvää yötä."

He nousivat pöydästä. Sheikki ja Ben-Hur katsoivat egyptiläisen
jälkeen, kun häntä talutettiin pois teltasta.

"Sheikki Ilderim", sanoi Ben-Hur, "minä olen tänään saanut kuulla
ihmeellisiä asioita. Anna minun lähteä kävelemään järven rannalle,
saadakseni hiljaisuudessa punnita niitä."

"Mene, minä tulen kohta jälestä."

He pesivät uudestaan kätensä, jonka jälkeen palvelija isännän
viittauksesta antoi Ben-Hurille hänen kenkänsä. Kohta hän sitte astui
ulos teltasta.



XVII LUKU.

Haaveilu.


Vähän matkan päässä dowarista oli palmuryhmä, jonka varjo sattui
puoleksi veden pintaan, puoleksi rantaan. Satakieli tervehti sen
oksilta Ben-Huria kutsuvalla laulullaan. Jolloinkulloin toiste
olisivat linnun sävelet varmaan karkoittaneet hänen ajattelunsa, mutta
egyptiläisen ihmeellinen kertomus painoi kuin taakka hänen sydäntään,
eikä hän sitä kantaessaan enempää kuin muutkaan työn rasittamat
huomannut mitään sointua suloisimmissakaan soinnuissa, ennen kuin sielu
ja ruumis pääsivät levosta raitistumaan.

Yö oli tyyni. Ei pienintäkään aallon värettä vierinyt rantaan.
Itämaisen taivaan tähdet loistivat kukin paikastansa ilman kannelta, ja
kesä vallitsi kaikkialla maalla, järvellä ja ilmassa.

Ben-Hurin mielikuvitus oli kiihtynyt, tunteet levottomat ja tahto ilman
päätöskykyä.

Palmut, taivaankansi, ja ilma, kaikki näyttivät hänestä olevan kuin
siellä etelämpänä, jonne ihmiskunnan kurjuuden herättämä toivottomuus
oli ajanut Baltasarin; järvi tyynine pintoineen sai hänet ajattelemaan
Niili-äitiä, jonka lähellä kunnianarvoinen vanhus seisoi rukoilemassa,
silloin kun henki ilmestyi hänelle loistavan tähden muodossa. Olivatko
kaikki nämä ihmeen tuntomerkit nyt esiintymässä Ben-Hurille vai oliko
hän itse siirtynyt niiden tapahtumapaikalle. Oliko ihme tapahtuva
uudestaan, ja hänelle? Hän pelkäsi, hän toivoi, vieläpä odottikin
näkyä. Kun hänen kuumeinen mielentilansa viimein jäähtyi ja hän jaksoi
palata todellisuuteen, sai hän samalla ajatuksensakin hillityksi.

Hänen elämänsä tehtävä oli selvinnyt hänelle. Hänen tulevaisuuden
mietteissään oli aina ennen ollut aukko, mahdoton täyttää ja yhtä
mahdoton päästä ylitse, sekä niin leveä, että hän oli ainoastaan
hämärästi nähnyt rotkon toista laitaa. Jos hän urhoudellaan
viimeinkin saavutti sotapäällikön sauvan, mihinkä hän sitte
käyttäisi ponnistuksiansa? Hän tietysti ajatteli vallankumousta;
mutta sellaisten kumousten kehitys on aina ollut sama: saadakseen
osanottajia täytyi aina olla ensinnäkin joku syy tai ainakin tekosyy
ihmisten huokuttelemiseksi; toiseksi vielä selvä pyrintö tai joku
käytöllinen tarkoitus. Tavallisesti se taistelee urhollisesti, jolla on
kostettavana vääryyksiä, mutta vielä paljon urhollisemmin se, jolla,
paitsi tuota kostokiihotinta, on edessä toivottavana kunniakas päätös
-- päätös, joka tarjoaa voidetta hänen haavoillensa, palkkaa hänen
urhollisuudestaan sekä muistoa ja kiitollisuutta, jos hän kaatuu.

Voidakseen päättää syyn tai tarkoituksen riittävyydestä Ben-Hurin
täytyi ensin tutkia niitä asian osamiehiä, joiden puoleen hän aikoi
kääntyä silloin, kun kaikki olisi valmiina toimintaa varten. Tietysti
hän aikoi niiksi valita maanmiehiänsä. Israelille tehdyt vääryydet
olivat kohdanneet jokaista Abrahamin poikaa, ja jokainen vääryys oli
valtavan pyhä, innostuttava syy. Aihetta siis kyllä oli, vaan mitkähän
olisivat seuraukset? Joka päivä ja joka hetki oli hän miettinyt sitä
aikeensa osaa, mutta ainiaan oli vain tullut sama päätös: kansallisen
vapauden hämärä, muodoton, ylimalkainen aate. Tokkohan se riitti. Hän
ei voinut vastata siihen: ei; sillä samallahan hän olisi tuominnut
kaikki toiveensa kuolemaan; myöntää hän ei myöskään voinut, sillä hänen
arvostelukykynsä pani vastaan. Hän ei voinut itselleen vakuuttaa,
että Israel yksinään kykenisi ryhtymään taisteluun Roomaa vastaan.
Hän tunsi paremmin sen mahtavan vihollisen apuneuvot; hän tiesi, että
sen taito oli sen apuneuvojakin suurempi. Yleinen kansainliitto voisi
riittää, mutta voi! se oli mahdoton, ell'ei -- ja juuri tätä hän oli
kauan ja vakavasti ajatellut -- sorrettujen kansojen keskuudessa
esiytynyt suurta sankaria, jonka urhoollisuus ja onni hankkisivat
hänelle yli koko maailman ulottuvan maineen. Mikä kunnia Judealle, jos
se voisi tulla sellaisen uuden Aleksanterin synnyinmaaksi! Mutta voi;
rabbineilla kyllä oli urhollisuutta kullakin omasta puolestaan, vaan
ei millaistakaan kuria! Eikö tuo Messalan pilkka Herodeen puutarhassa
ollut ihan oikein: "Kaikki, mitä te voitatte kuutena päivänä, menetätte
aina seitsemäntenä!"

Niinpä joka kerta kun hän lähestyi tätä kuilua siinä mielessä, että
nyt hän hyppää sen yli, hän aina masentuneena peräytyi; ja joka kerta,
kun hän huomasi voimansa riittämättömiksi siihen ylimenoon, hän päätti
jättää koko aikeensa sattumuksen varaan. Sankari oli ehkä esiytyvä
hänen aikanaan taikka ei; se oli yksinomaan Jumalan kädessä. Kun
ajattelemme, että Ben-Hur oli tällä mielellä, niin saatamme myöskin
käsittää, minkä suuren vaikutuksen Mallukin lyhyt kertomus Baltasarille
tapahtuneesta ilmestyksestä häneen teki. Hän kuunteli huojentuneella
mielellä, sillä tässähän oli selvitys vaikeuksista, nythän oli
tarpeellinen sankari löytynyt. Ja se sankari oli Juudan sankari, sen
kuningassuvusta! Ja kas! hänen takanaan koko maailma täysissä aseissa!

Kuninkaalla piti olla valtakunta. Hänen piti tuleman sotilaaksi, jonka
kunnia oli suuri kuin Davidin ja viisaus ja kuuluisuus kuin Salomonin;
sitä vuorilujaa valtakuntaa vasten oli Rooma särkyvä kuin hauras lasi.
Tuhoava sota oli alkava ynnä sitä seuraava kuoleman kamppaus ja sitte
uusi syntyminen, ja sitte alkaisi rauhan aikakausi ja samalla Judean
ainainen herruus.

Ben-Hurin sydän sykki kovasti, kun hän kuvitteli Jerusalemia maailman
pääkaupungiksi ja Sionia kaikkivaltiaan valtaistuimeksi.

Harvinaiselta onnelta näytti innostuneesta miehestä se, että hän siinä
teltassa, jonka ympärillä hän nyt käveli, oli saanut tutustua mieheen,
joka oli nähnyt äsken syntyneen kuninkaan. Tuolla sisällä hän saattoi
milloin hyvänsä puhella hänen kanssansa, kuulla häneltä kaikki, mitä
hän tiesi tulevasta maailman muutoksesta ja varsinkin ajasta, milloin
se muutos oli tapahtuva. Jos se aika jo nyt oli käsissä, niin hän
luopuisi aikeestaan lähteä sotaretkelle Maxentiuksen kanssa; sen sijaan
hän tahtoi ryhtyä sukukuntia järjestämään ja toimittamaan heille
aseita, että Israel olisi valmis ottamaan vastaan suurten mullistusten
tärkeätä päivää.

Nyt Ben-Hur oli kuullut ihmeellisen kertomuksen Baltasarilta itseltään.
Mutta oliko hän itse aivan tyytyväinen? Varjo, synkempi kuin palmujen,
pimitti kuitenkin hänen sieluansa ja -- huomaa tarkoin, hyvä lukija! --
se epäilyksen varjo koski enemmin valtakuntaa kuin itse kuningasta.

"Mikä se valtakunta on? Minkä luontoiseksi se on tuleva?" hän kysyi
itseltään.

Niin aikaisin alkoivat ne kysymykset, jotka sitte seurasivat _lasta_
sen kuolemaan asti, vieläpä elivät kauemminkin kuin hän -- tämä
lapsi, joka maallisen elämänsä aikana oli käsittämätön ihmiskunnalle
ja vielä meidän päivinämmekin on merkki, jota vastaan sanotaan --
arvoitus kaikille, jotka eivät ymmärrä taikka eivät tahdo ymmärtää,
että ihmisellä on kaksinainen luonto -- kuolematon sielu kuolevaisessa
ruumiissa.

"Minkälaiseksi se valtakunta on tuleva?"

Meille "lapsi" itse on ilmoittanut sen salaisuuden, mutta Ben-Hur voi
nojata ainoastaan Baltasarin sanoihin: "Maan päällä, vaan ei tästä
maailmasta -- ei ihmisiä, vaan heidän sielujansa varten -- kuitenkin
sanomattoman ihana valtakunta."

Voidaanko ihmetellä, että onneton nuori mies piti näitä sanoja
arvoituksena?

"Siinä ei ihmiskädellä ole mitään tekemistä", hän sanoi itsekseen
toivottomuuden vallassa. "Sellainen valtakunta ei tarvitse ihmisiä.
Täytyy ensin muodostella maa ja panna uudet perustukset hallitukselle,
jotain täytyy tulla aseiden ja raa'an voiman sijaan. Mutta mitä?"

Vielä kerran, hyvä lukija, sanomme: mikä nyt on meille selvänä, se oli
silloin tajumatonta Ben-Hurille. Se voima, joka rakkaudessa on, oli
vielä tietämätön ihmiskunnalle; vielä vähemmin kukaan oli julkisesti
lausunut, että hallitseville ja hallituille, rauhaa ja järjestystä
varten, rakkaus on suurempi ja mahtavampi kuin voima.

Ben-Hurin tätä mietiskellessä laskeutui käsi hänen olkapäällensä.

"Tahtoisin puhua sinulle vain pari sanaa, Arriuksen poika", sanoi
Ilderim seisoen hänen vieressänsä, "ainoastaan pari sanaa, sillä minun
täytyy pian palata, koska ilta on jo kulunut pitkälle."

"Toivotan sinulle tervetuloa, sheikki!"

"Mitä tuohon äsken kuulemaasi tulee", jatkoi Ilderim, "niin usko
kaikki, paitsi mitä puhuttiin valtakunnasta, jonka lapsi on perustava
tullessaan. Tyydy siinä kohdassa antiokialaisen Simonideen lausuntoon,
-- sen kunnon miehen kanssa minä joskus teen sinut tutuksi.
Egyptiläinen kertoo sinulle uniansa, jotka ovat liian korkeat ja
ylevät tänne maan päälle. Simonides on viisaampi. Hän sinulle osoittaa
ennustukset ja näyttää, missä kirjassa ja millä sivulla ne ovat,
niin että sinun täytyy tunnustaa, että lapsi totisesti on tuleva
juutalaisten kuninkaaksi; niin, Jumalan kunnian kautta, kuninkaaksi
kuin Herodes, paremmaksi vain ja paljon etevämmäksi. Ja silloin, usko
minua, saamme maistaa koston suloisuutta. Nyt olen sanonut ajatukseni.
Rauha olkoon kanssasi!"

"Vielä yksi sana, sheikki!"

Lieneekö Ilderim kuullut hänen huudahduksensa vai ei, hän ei ainakaan
pysähtynyt.

"Taaskin Simonides!" sanoi Ben-Hur katkerasti. "Simonides, aina vain
Simonides, milloin kenenkin suusta! Näyttääpä, kuin minä olisin aiottu
leikkikaluksi isäni palvelijan käsiin, joka ainakin ymmärtää pitää
hallussaan, mikä oikeastaan on minun, ja sen tähden hän on rikkaampi,
vaikk'ei viisaampi kuin egyptiläinen. Totta totisesti liitonarkin
kautta! Se petturi ei ainakaan ole mies, jonka luo minä lähtisin
kuulemaan totuutta. Sitä minä en tee. Mutta mitä kuulen? laulua, naisen
ääntä tai pikemmin enkelin! Se tulee tänne päin."

Järven pintaa myöten lähestyi vene, jossa laulaja istui. Hänen äänensä
liiteli kuin huilun soitto pitkin tyyntä järven pintaa, joka hetki
yhä selvemmin kuuluen. Kohta Ben-Hur jo voi erottaa harvat aironvedot
ja käsittää sanat: puhtainta kreikan kieltä, joka paraiten kaikista
silloisista kielistä soveltui tulkitsemaan kiihkoisia tunteita.


    Egyptiläisen valituslaulu.

    Oi jospa Syrian merten taa
    Kotikaihoni virsi sois!
    Aron lemuisat tuulet puhaltakaa!
    Teist' eloa henkeni jois.
    Vaan ah! mitä kuiskitte Memfiksen
    palmuille -- en kuulla saa.
    En Niilillä kuutamon hiljaisen
    näe välkkyvän milloinkaan.

    Oi Nilus jumalani! nukkuissain
    sa syäntäni virkistät:
    Olen lootus-kukilla kelluvinain,
    Sua virteni kiittelevät.
    Etäältä Memnonin sävel soi,
    Kutsun Simbelilt' armaalta saan.
    Herätessäni mieltäni kalvaa ... oi!
    Miks jätin ma isien maan?

Laulun lopussa laulaja katosi palmuryhmien taakse. Viimeisistä sanoista
kaikui kaikkea eron suloista suruisuutta. Vene häipyi kuin pimeä varjo
mustaan yöhön.

Ben-Hur veti syvään henkeä, niin että se melkein kuului huokaukselta.

"Minä tunnen hänet laulustaan; se oli Baltasarin tytär. Miten kaunis se
laulu oli! Ja miten kaunis on laulaja!"

Hän muistissaan tarkasteli hänen suuria silmiään, joita alas lasketut
ripset vähän varjostivat, pyöreitä ruusuposkia, täyteläisiä huulia ja
hoikan vartalon suloutta.

"Miten kaunis hän on"; hän vielä kerran lausui.

Hänen sydämmensä kiireisempi sykintä osoitti, miten suuresti
egyptiläistytön näkö oli häneen vaikuttanut; mutta samalla kuitenkin
nousivat hänen silmäinsä eteen toiset kasvot, nuoremmat ja yhtä
kauniit, mutta lapsellisemmat ja hellemmät eivätkä niin kiihkoiset.

"Ester!" hän kuiskasi hymyillen. "Tähti, jota toivoin, on minulle
lähetetty."

Hän palasi hitaasti telttaan.

Hänen elämänsä oli ollut täynnä huolia ja koston ajatuksia, jotka eivät
olleet jättäneet mitään tilaa rakkaudelle. Olikohan tämä nyt onnellisen
muutoksen alkua.

Mutta mistä päin tämä lumoava vaikutus tuli?

Ester oli antanut hänelle pikarin.

Samoin oli egyptiläinenkin tehnyt.

Ja molemmat olivat palmujen varjossa yht'aikaa johtuneet hänelle
mieleen.

Kumpi oli oikea?



Viides kirja.


    "Kauniimmin kukkii hurskaan työt,
    Lemuten hyvin päivät yöt."

                          _Shirley_.

    "Ja sodassakin rauhan säätämää
    lakia täyttää, nähden minkä arvos tää."

                         _Wordsworth_.



I LUKU.

Gratusta varoitetaan.


Juominkien jälkeisenä aamuna oli edellä mainitussa palatsin salissa
sohva täynnä nuoria ylimyksiä. Jos Maxentius olisi saapunut ja
koko kaupunki rientänyt ottamaan häntä vastaan; jos legiona olisi
kaikessa loistossaan marssinut alas Sulpius-vuorelta tervehtimään
sotapäällikköä; jos olisi esitetty kuinka suurta loistoa hyvänsä,
jollaista ei edes komeuden haluinen itäkään ollut ennen nähnyt; niin
moni näistä juomasankareista olisi kuitenkin jatkanut häpeällistä
lepoansa sohvalla siinä asennossa, johon he itse olivat kaatuneet tai
johon välinpitämättömät orjat olivat heidät huolettomasti heittäneet.
Heidän olisi ollut jokseenkin yhtä helppo ottaa osaa tämänpäiväisiin
vastaanottojuhlallisuuksiin kuin taiteilijain työhuoneessa olevien
vahamallien olisi nousta ja höyhenhattu päässä tepastella valssin
tahdissa.

Mutta eivät sentään kaikki mässääjät olleet tuollaisessa alennuksen
tilassa. Kun aamukoite alkoi katsella sisään salin kattoikkunoista,
nousi Messala ja otti seppeleen päästään, merkiksi, että pidot nyt
olivat lopussa. Sitte hän kääri viittansa ympärilleen, katsahti vielä
kerran näyttämöä ja Iäksi sanaakaan sanomatta asuntoonsa. Tuskinpa
olisi Cicero voinut arvokkaammasti lähteä koko yön kestäneestä
senaattorien neuvottelusta.

Kolmen tunnin kuluttua astui kaksi pikasanoman kulettajaa hänen
huoneesensa ja otti hänen kädestään kumpikin sinetillä lukitun käärön,
joissa oli yhtäläiset kirjeet Valerius Gratukselle, joka yhä vielä asui
Caesareassa. Helppo kyllä on ajatella, että kirjeiden varma ja nopea
perille vienti oli varsin tärkeä. Toisen sanansaattajan piti matkustaa
meritse, toisen maitse, ja molempien niin kiireesti kuin mahdollista.

Lukijan on välttämätön saada täysi tieto tästä niin huolellisesti
lähetetystä kirjeestä. Tällainen se oli:

                                   Antiokiasta XII Kal. Jul.

    _Messala Gratukselle_.

    Midas ystäväni!

    Minä pyydän ensinnäkin, että olet pahastumatta alkusanoista, koska
    hyvin tiedät, että ne johtuvat rakkaudesta ja kiitollisuudesta
    ja samalla näyttävät minun myöntäväni, että sinä olet onnellisin
    kaikista miehistä.

    Midas ystäväni!

    Minulla on kerrottavana sinulle hämmästyttävä tapaus, joka, vaikka
    se vielä osaksi perustuukin ainoastaan arvaamisiin, kuitenkin
    epäilemättä ansaitsee heti huomioon ottamista.

    Salli minun ensin virkistää muistiasi. Johdata mieleesi, että monta
    vuotta sitte asui Jerusalemissa muuan ruhtinasperhe, ikivanhaa
    sukua ja suunnattoman varakas. Sen nimi oli Hur. Jos muistisi olisi
    jo jotenkuten heikennyt, niin sinulla, ell'en erehdy, on päässäsi
    arpi, joka voi sitä tässä asiassa virkistää.

    Herättääkseni osanottoasi asiaan kerron nyt lisäksi:
    Rangaistukseksi murhan yrityksestä sinua vastaan -- omantunnon
    rauhan tähden estäkööt jumalat niin tapahtumasta, että tulisi
    näytetyksi sen olleen vain sattumaa! -- otettiin koko perhe kiinni
    ja tuomittiin kaikki, ja heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon,
    ja semminkin, Midas veljeni, kun se menettely saavutti keisarin
    suostumuksen, joka on yhtä oikea kuin viisaskin -- älköön hänen
    alttareiltansa koskaan puuttuko kukkakaunistusta! -- ei meidän
    suinkaan tarvitse hävetä niitä summia, jotka meille tulivat siitä
    lähteestä, enkä minä koskaan lakkaa olemasta sinulle kiitollinen,
    en ainakaan niin kauan, kuin minä saan kuten nyt häiritsemättä
    nauttia omaa osaani.

    Sinun viisautesi paremmaksi todistukseksi minä vielä muistutan,
    että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan ryhdyit sellaisiin toimiin,
    jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme
    perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät
    välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi. Muistathan,
    mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä
    nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he
    vielä elossa vaiko jo kuolleet, niin samalla tunnen siksi hyvin
    rakastettavuutesi, hyvä Gratus, ettei minun ollenkaan tarvitse
    epäillä sinun avuliaisuuttasi tässä kohdassa.

    Lähimmin asiaan koskevana kohtana minä kuitenkin rohkenen
    muistuttaa, että itse rikoksen tekijä tuomittiin elinajakseen
    kalereille. Tämä tosiasia soveltuu myöskin tekemään sen, jota nyt
    juuri aion kertoa, sitä ihmeellisemmäksi, kun minä täten tunnustan
    omin silmin nähneeni kirjallisen todistuksen, että hänet oli
    jätetty erääsen kaleriin sitä komentavan tribunin haltuun.

    Eikö uteliaisuutesi nyt ala kiihtyä, kelpo frygialainen?

    Jos otetaan lukuun airoon tuomitun elämän raja, pitäisi sen niin
    oikein tuomitun pojan jo olla kuollut taikka, puhuakseni selvemmin,
    olisi meren kolmesta tuhannesta nymfistä jonkun pitänyt jo ainakin
    viisi vuotta sitte valita hänet puolisokseen. Jos suot anteeksi
    hetkellisen herkkätuntoisuuden, niin luulenpa, sinä kunnollisin ja
    hellin miehistä, että hänen syystä kyllä pitäisi levätä kauneimman
    vedenneitosen sylissä, koska minä rakastin häntä lapsena hänen
    kauniin muotonsa tähden, niin että minä, kun ihmettelyni oli
    korkeimmillaan, sanoin häntä Ganymedeeksi. Luullen häntä todella
    jo kuolleeksi olen minä elänyt viisi vuotta levossa ja viattomasti
    nauttien omaisuutta, josta minun on tavallansa kiittäminen häntä.
    Minä tunnustan tämän kiitollisuusvelkani, tahtomatta siltä vähentää
    kiitollisuuttani sinua kohtaan.

    Mutta nyt tulen esitykseni viehättävimpään kohtaan.

    Viime yönä ollessani juomakuninkaana juhlassa, joka toimitettiin
    muutamain Roomasta äsken saapuneiden ystäväin kunniaksi, joiden
    nuoruus ja kokemattomuus herätti minussa sääliä, sain kuulla
    omituisen historian. Kuten tiedät, tulee tänne tänään konsuli
    Maxentius johtamaan täältä sotaretkeä partilaisia vastaan.
    Kunnianhimoisten nuorten miesten joukossa, jotka seuraavat häntä,
    on duumviri Kvintus Arrius vainajan poika. Minä sain aihetta
    hankkia hänestä perinpohjaisempia tietoja. Kun Arrius läksi
    ahdistamaan merirosvoja, joiden tappio korotti hänet kunniaan
    ja maineesen, ei hänellä ollut mitään perhettä. Palatessaan
    siltä meriretkellä hän toi kanssansa perillisen. Säilytä nyt
    levollisuutesi, kuten sopii niin monen talentin omistajalle. Poika
    ja perillinen, josta puhun, on sama Ben-Hur, jonka jo olisi pitänyt
    viisi vuotta sitte kuolla airopenkillä, mutta joka nyt palaa
    varakkaana ja arvokkaana, ja joka Rooman kansalaisena ehkä... No
    niin, sinullahan on liian vakava asema kauhistuaksesi. Mutta minä,
    oi Midas, minä olen vaarassa, ja missä, ei minun tarvitse selittää
    sinulle. Kukapa syyn tietäisi, ell'et sinä.

    Tähän sinä kaiketi sanot vain: joutavaa lorua!

    Kun Arrius, tämän kauniiden Okeanidien sylistä päässeen ilmiön
    kasvatusisä, oli taistelemassa merirosvoja vastaan, upposi hänen
    laivansa ja kaikki, jotka siinä olivat, paitsi kaksi: Arrius itse
    ja tämä hänen perillisensä.

    Upseerit, jotka pelastivat heidät laudalta, jolla he uiskentelivat,
    sanovat tribunin kumppanin olleen nuoren miehen, jolla laivan
    kannelle nostettaessa oli yllä kaleriorjan puku.

    Tämän pitäisi toki vaikuttaa, mutta sinä kaiketi sanot uudestaan:
    joutavaa lorua! Minä sanon sinulle, hyvä Midas, että minä eilen
    onnellisesta sattumasta -- siitä minä olen onnen jumalattarelle
    velkaa lupauksen -- kohtasin Arriuksen salaperäisen pojan, niin
    että näin hänet ihan läheltä, ja minä täten varmimmasti vakuutan,
    vaikk'en minä häntä silloin tuntenut, että hän on se Ben-Hur, joka
    vuosikausia oli minun leikkikumppanini, sama Ben-Hur, joka, jos
    hän on mies, tietysti juuri tänäkin hetkenä, minun kirjoittaessani
    tätä, mietiskelee kostoa -- niin ainakin minä tekisin hänen
    sijassaan -- kostoa, joka ei tyydy vähempään kuin henkeen, kostoa
    isänmaan, äidin, sisaren ja omasta puolestaan ja -- minä sanon sen
    vasta ihan viimeksi, vaikka sinun käsityksesi mukaan minun olisi
    pitänyt sanoa se ensinnä kaikista -- kostoa hävitetyn omaisuutensa
    tähden.

    Ja nyt, paras hyväntekijäni ja ystäväni, Gratus, katsoen sinun
    vaarassa oleviin sesterioihisi, joiden kadottaminen olisi suurin
    onnettomuus, mikä voi kohdata ketään, joka on niin ylhäisessä
    asemassa kuin sinä -- nyt, sanon minä, luulen jo sinun lakkaavasi
    turvautumasta tuohon "joutavaan loruun", ja olevasi taipuvainen
    miettimään, mitä on tehtävä näin kiireisessä pulassa.

    Katson sopimattomaksi kysyä sinulta mitä on tehtävä. Anna minun
    ennemmin sanoa, että minä antaudun sinun suojelukseesi taikka vielä
    paremmin: sinä olet minun Ulysseeni, jonka asia on antaa minulle
    järkeviä neuvoja.

    Minusta on huvittavaa mielessäni kuvitella, mitenkä sinä, kun tämä
    kirje saapuu sinulle, ensi kerralla vakavana luet sen läpi ja
    sitte hymyillen. Mutta tottahan epäilyksesi viimein loppuu, ja kun
    sinä teet päätöksen, millaisen hyvänsä, niin tottahan se osoittaa
    Merkuriuksen viisautta ja Caesarin nopeutta toimeen ryhtyessä.

    Aurinko on nyt noussut kaikessa loistossaan. Kahden tunnin kuluttua
    lähtee kaksi pikakulkijaa minun kammaristani, kummallakin kopia
    tästä mukanaan. Toinen matkustaa maitse, toinen meritse, sillä niin
    tärkeä on minusta sinun saada nopea ja tarkka tieto vihollisemme
    ilmestymisestä tähän roomalaisen maailmamme osaan.

    Minä odotan täällä sinun vastaustasi.

    Ben-Hurin olopaikka tietysti riippuu hänen esimiehestään
    konsulista. Vaikka konsuli varustautuisi yöt päivät, ei hän pääse
    täältä lähtemään kuukauden päiviin. Tiedäthän sinä, mitä merkitsee
    armeijan kokoaminen ja varustaminen, sellaisen armeijan, jonka
    tulee toimia autiossa, kaupungittomassa maassa.

    Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt
    ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joten minulle
    käy helpoksi pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän
    nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa
    palmustossa sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan
    säilyä meidän mahtavalta kädeltämme. Älä ihmettele, jos Maxentius
    ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan.

    Minusta on erittäin tärkeätä että sinä saat tietää juutalaisen
    olinpaikan, koska se voi olla suurimmaksi hyödyksi, kun rupeat
    mietiskelemään, mitä on tehtävä, sillä minä, joka olen jo oppinut
    niin paljon ja mielessäni kuvittelen vaurastuneeni sen opin
    avulla viisaudessa, tiedän, että joka suunnitelmassa, joka koskee
    ihmistoimia, kolme asiaa on aina otettava lukuun: aika, paikka ja
    keinot.

    Jos katsot Antiokian sopivaksi paikaksi, niin älä yhtään epäile
    uskoa asiaa paraimmalle ystävällesi, joka myöskin toivoisi olevansa
    sinun taitavin oppilaasi.

                                                   _Messala_.



II LUKU.

Valmistukset.


Jotenkin samaan aikaan, kuin pikasanoman viejät läksivät kirjeiden
kanssa Messalan luota, (joka tapahtui aikaisin aamusella), Ben-Hur
astui Ilderimin telttaan. Hän oli käynyt virvoituksekseen uimassa ja
sitte syönyt aamiaista. Nyt esiintyessään hän oli puettu hihattomaan
alustunikkaan, jonka helma tuskin ulottui polviin asti. Sheikki
tervehti häntä sohvalta.

"Rauha olkoon sinulle, Arrius!" hän sanoi, ihmettelyä sekä äänessä että
katseessa, sillä hän ei ollut vielä koskaan katsellut täydellisempää
kukoistavan, voimakkaan, turvallisen miehuuden kuvaa. "Terve tuloa!
Hevoset ovat valmiit, kuten minä itsekin. Entä sinä?"

"Rauhaa, jota minulle toivotat, minä toivotan sinulle takaisin, hyvä
sheikki. Kiitän sinua hyväntahtoisuudestasi. Minä olen valmis."

Ilderim paukutti käsiään.

"Minä tuotan hevoset esiin. Käy istumaan."

"Ovatko ne jo valjaissa?"

"Eivät."

"Niinpä pyydän saada itse tehdä sen. Minun on tarpeen tutustua sinun
arabialaisiisi. Minun pitää osata puhutella joka hevosta nimeltä,
pitää tutkia niiden luonteet, sillä ne ovat kuin ihmisetkin; jos ne
ovat tuliset, täytyy niitä torua; jos ovat pelkurit, pitää kiitellä ja
hyvitellä. Kantakoot palvelijat vain esiin valjashihnat."

"Entä vaunut?" sheikki kysyi.

"En minä niistä huoli vielä tänä päivänä. Anna minulle sen sijaan
viides hevonen, jos sinulla on joutavaa; mutta ilman satulaa sen
pitäisi olla ja yhtä nopea kuin toiset."

Ilderim kummasteli yhä enemmän ja antoi heti käskyt palvelijoille.

"Antakaa", hän sanoi, "valjaat neljälle ja suitset Siriukselle."

Ilderim nousi sohvalta.

"Sirius on lemmikkini ja minä hänen. Me olemme olleet 20 vuotta
kumppaneina teltassa, taistelussa ja aavikon kaikissa oloissa. Minä
näytän hänet sinulle."

Hän veti syrjään esiripun teltan keskeltä, ja Ben-Hur astui sen alitse.
Hevoset tulivat yhdessä ryhmässä häntä vastaan. Yksi, jolla oli pieni
pää, loistavat silmät ja kaareva kaula, leveä rinta ja tuuhea harja,
hirnahti iloisesti, kun näki sheikin.

"Kelpo heponi", sanoi vanhus, silitellen sen tumman ruskeaa päätä,
"hyvää huomenta." Sitte kääntyen Ben-Huriin päin hän jatkoi hyvillään:
"Tämä on Sirius, noiden neljän muun isä. Mira, äiti, odottelee meidän
paluutamme, sillä hän on liian kallisarvoinen tällaisen seudun
vaaroihin, jossa on mahtavampia käsiä kuin minun. Hyvin myöskin
epäilen, että heimokuntani sietäisi sen poissa oloa. Mira on sen
kunnia; koko heimo jumaloitsee sitä; he vain nauraisivat, vaikka hän
nelistäisi heidän päällitsensä. Kymmenen tuhatta ratsumiestä, aavikon
poikaa, kysyy tänäkin päivänä: oletko kuullut, miten Mira jaksaa? ja
kun siihen vastataan: hyvin, kajahtaa heidän huutonsa: Jumala on hyvä!
Siunattu olkoon hän!"

"Mira ja Sirius ovat tähtien nimiä, eikö niin?" kysyi Ben-Hur, tarjoten
kämmentänsä kullekin hevoselle erittäin.

"Niin, miksikä ei?" Ilderim vastasi. "Oletko koskaan öiseen aikaan
oleskellut aavikolla?"

"En."

"Sittepä et tiedä, miten paljon me arabialaiset luotamme tähtiin.
Kiitollisuudesta me lainaamme niiden nimiä lemmikeillemme. Kaikilla
minun esi-isilläni oli oma Miransa kuten minullakin, ja nämä heidän
lapsensa ovat myöskin tähtiä. Tuossa on Rigel ja tuossa Antares; se
on Atair ja se, joka nyt juuri tulee luoksesi, on Aldebaran; nuorin,
mutta ei siltä huonoin. Hän vie sinua vastatuuleen niin, että suhisee
korvissasi kuin Akaba; hän, Salomon kunnian kautta, menee, mihin sinä
vain tahdot, sinä Arriuksen poika! Hän vie sinut vaikka leijonan
kitaan, jos vain itse uskallat."

Valjaat tuotiin. Ben-Hur sovitteli ne omin käsin hevosille, talutti
itse ne ulos teltasta ja kiinnitti ohjat.

"Tuokaa Sirius tänne!" hän sanoi.

Eipä arabialainenkaan olisi notkeammin hypähtänyt juoksijan selkään.

"Ja antakaa nyt minulle ohjat!"

Hän sai ne ja selvitteli huolellisesti.

"Minä olen valmis, hyvä sheikki", hän sanoi. "Opastakoon joku meitä
kedolle ja lähetä muutamia miehiä tuomaan vettä."

Alku näytti käyvän hyvin. Hevoset eivät pelänneet yhtään. Näytti jo
äänetön ystävyysliitto vallitsevan heidän ja uuden ajajan välillä,
joka teki tehtävänsä niin levollisesti ja varmasti, että se herätti
luottamusta. Ben-Hur piti hevoset tarkasti siinä järjestyksessä, kuin
niiden tuli olla vaunujenkin edessä, hän itse vain nyt istui Siriuksen
selässä eikä seisonut vaunuissa. Ilderim sai rohkeutta; hän kampaeli
partaansa ja hymyili tyytyväisesti, mumisten: "Hän ei ole mikään
roomalainen, Salomon kunnian kautta, ei." Hän seurasi jalkaisin, ja
hänen jälestään tulvi koko dowarin väki, miehet, naiset ja lapset,
kaikki yhtä levottomina kuin hän itsekin, mutta ei yhtä luottavaisina
Ben-Huriin.

Se kedon paikka, jolle hän saapui, oli kyllin tilava ja täydellisen
sopiva ajoharjoituksiin, johon Ben-Hur heti ryhtyi, antaen nelivaljakon
ensin hiljaa juosta suoraan, mutta sitte kiertää suurissa piireissä.
Vähän kiiruhdettuaan hän sitte antoi niiden juosta täyttä vauhtia ja
viimein nelistää. Kohta hän jo pienensi juoksupiiriä, ohjasi hevosia
säännöttömästi sinne tänne, oikealle ja vasemmalle ja eteen päin,
lakkaamatta. Tunnin kuluttua hän hiljensi vauhdin ja ajoi hiljaa
Ilderimin eteen.

"Työ on tehty", hän sanoi. "Nyt tarvitaan vain harjoitusta. Minä
onnittelen sinua tällaisista palvelijoista. Katsos", hän jatkoi,
laskeutuen maahan ja mennen hevosten luo, "karvan loisto on vielä
ihan pilkuton, ja ne hengittävät yhtä levollisesti kuin ajon alussa.
Minä onnittelen sinua, ja huonostipa kävisi, jollemme" -- hän katsoi
loistavin silmin vanhusta kasvoihin -- "joll'emme saisi iloita
voitostamme ja..."

Hän vaikeni äkisti ja kumarsi, posket punottavina. Nyt hän vasta
huomasi sheikin sivulla vanhan egyptiläisen sauvansa nojassa ja kaksi
hyvin hunnutettua naista. Toiseen heistä hän katsahti vielä uudestaan
ja sanoi sykkivin sydämmin itsekseen: "hän se on, egyptiläinen tyttö!"
Ilderim täydensi hänen lauseensa: "voitostamme ja kostostamme!"

Sitte hän jatkoi kovemmin: "Minä en ole peloissani; päin vastoin jo
iloitsen edeltä päin. Arrius, sinä juuri olet sellainen mies, kuin minä
olen toivonut. Olkoon vain loppu alun kaltainen, niin saatpa nähdä,
mitä arabialaisen kädessä piilee, kun hänellä on kykyä palkita."

"Kiitos, hyvä sheikki", vastasi Ben-Hur kainosti, "tuota nyt
palvelijoillasi vettä hevosille."

Hän juotti hevoset omin käsin, nousi jälleen Siriuksen selkään ja
ryhtyi harjoittelemaan uudestaan, enentäen vauhtia hiljaisesta
juoksusta pikajuoksuun ja nelistykseen. Viimein hän kiihdytti kunnon
juoksijat vielä kiireempään ja lopuksi perin huimaavaan vauhtiin.
Näytelmä tuli nyt tosiaankin viehättäväksi, ja käsien paukutus palkitsi
taitavaa ohjien käyttöä. Nelivaljakon ihmettely yhä eneni, joko se
sitte lensi suoraan tai säännöttömästi mutkistellen. Yhtäläisyyttä,
voimaa, suloutta ja eloa oli kaikissa sen liikkeissä, vaan ei
vähintäkään liian ponnistuksen eikä väsymyksen merkkiä. Tämä ihmettely
oli niin vapaa kaikesta säälistä tai moitteesta, kuin olisivat katsojat
katselleet pääskysiä iltalennossaan.

Keskellä harjoituksia ja katsojain ihmettelyä saapui Malluk sinne
etsimään sheikkiä.

"Minulla on sanoma sinulle, sheikki", hän sanoi eräänä
silmänräpäyksenä, jota luuli sopivaksi puhutteluun, "sanoma kauppias
Simonideelta."

"Simonideelta!" huudahti arabialainen. "Hyvä! Vieköön Abaddon kaikki
hänen vihollisensa!"

"Hän käski minun ensin toivottamaan sinulle pyhän Jumalan rauhaa",
Malluk jatkoi, "ja sitte antamaan sinulle tämän kirjan sekä pyytämään,
että sinä lukisit sen heti paikalla."

Ilderim mursi heti siinä paikassa sinetin kääröstä, jonka Malluk antoi
hänelle, ja otti hienosta liinakotelosta kaksi kirjettä sekä alkoi
niitä silmäillä.

    N:o 1.

    Simonides sheikki Ilderimille.

    Hyvä ystävä! Ole vakuutettu, että sinulla minun sydämmessäni on
    ensimmäinen sija. Sinun teltassasi oleskelee kaunismuotoinen
    nuorukainen, joka sanoo itseään Arriuksen pojaksi ja onkin hänen
    ottopoikansa. Hän on minulle hyvin rakas. Hänen elämänsä historia
    on merkillinen. Tule minun luokseni tänään tai huomenna, niin minä
    kerron sinulle sen ja saan sinulta neuvoja. Anna hänen saada, mitä
    hyvänsä hän haluaa, ellei se ole vastoin kunniata. Jos tarvitaan
    jotakin korvausta, niin minä suoritan kaikki. Mutta pidä salassa,
    että minä suosin nuorukaista.

    Muista vielä minun tervehdykseni toiselle vieraallesi. Hän, hänen
    tyttärensä, sinä itse ja kaikki, jotka valitset seuraasi, olette
    näytäntöpäivänä minun vieraani. Minä olen jo vuorannut paikat!

    Rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!

    Miksipä muuksi, ystäväni, sanoisinkaan itseäni kuin sinun
    ystäväksesi.

                                               _Simonides_.


    N:o 2.

    Simonides sheikki Ilderimille.

    Hyvä ystävä! Minä lähetän sinulle jonkun sanan suuren kokemukseni
    varastosta.

    On varoitusmerkki kaikille, jotka eivät ole roomalaisia, jos
    heillä on tavaraa tai rikkautta, joka saattaisi tulla ryöstetyksi:
    ylhäisen ja suurivaltaisen, roomalaisen tulo suureen kaupunkiin.

    Konsuli Maxentius saapuu tänne tänään.

    Ota varoitukseni vastaan.

    Vielä toinen neuvo.

    Salaliitossa pitää olla herodianit osamiehinä, ennen kuin se tulee
    vaaralliseksi sinulle, hyvä ystävä. Sinulla on suuria maita heidän
    alueensa sisällä.

    Lähetä jo tänä aamuna sana uskotuillesi, jotka vartioivat maantietä
    Antiokiasta etelään päin, ja käske heidän tutkia kaikkia meneviä
    tai tulevia sanansaattajia. Jos tavataan yksityiskirjeitä, joissa
    puhutaan sinusta tai sinun oloistasi, täytyy sinun ehdottomasti
    lukea ne.

    Sinun olisi jo eilen pitänyt saada tämä sanoma minulta, mutta ei se
    vielä nytkään ole liian myöhäinen, jos sinä vain toimit nopeasti.

    Jos sanansaattajia on tänä aamuna lähtenyt Antiokiasta, voivat
    sinun sanansaattajasi toisia teitä ehtiä heistä edelle sinun
    käskyillesi.

    Polta tämä minun kirjeeni viivyttelemättä heti, kun sen olet
    lukenut.

                                        _Ystäväsi Simonides_.

Ilderim luki kirjeet kahteen kertaan, pani ne takaisin liinapäällykseen
ja kätki kaikki vyöhönsä.

Harjoitusta oli kentällä kestänyt kaksi tuntia, mutta se loppui nyt.
Ben-Hur ajoi taas käyttöä Ilderimin eteen.

"Jos sallit, sheikki, niin vien hevoset takaisin telttaan ja vielä tänä
iltana kerran koettelen niitä."

Ilderim astui hänen vieressään, kun hän ratsasti Siriuksella. "Ne ovat
sinun hallussasi siihen asti, kun kilpailut ovat ohitse", hän sanoi.
"Sinä olet kahdessa tunnissa saanut niillä aikaan, mitä roomalainen --
shakaalit syökööt hänen luunsa lihattomaksi! -- ei saanut yhtä monessa
viikossa. Me voitamme totta totisesti."

Päästyään teltan luo Ben-Hur viipyi hevosten luona, kunnes niitä oli
kylliksi hoideltu. Uituaan järvessä ja juotuaan pikarin arrakkia
sheikin kanssa, joka oli varsin hyvillään, hän jälleen pukeutui
juutalaispukuunsa ja astuskeli Mallukin kanssa palmumetsään.

Siellä he kauan keskustelivat, taikka oikeastaan vain Ben-Hur
enimmäkseen puhui.

"Minä annan sinulle", hän sanoi, "kirjallisen käskyn, jolla saat periä
matkatavarani sillan läheisestä majatalosta joen tältä puolen. Toimita
ne minulle tänään, jos on mahdollista. Ja sitte, hyvä Malluk, jos vain
en tuota sinulle liikaa vaivaa..."

Malluk vakuutti olevansa halukas palvelemaan.

"Kiitos, Malluk, kiitos! minä pidän kiinni sanastasi, muistaen, että
olemme saman kansan lapsia ja että vihollinen on roomalainen. Siispä
aluksi, koska sinä olet liikemies, jota, kuten pelkään, sheikki Ilderim
ei ole..."

"Harvoinpa kukaan arabialainen", sanoi Malluk vakavasti.

"En minä epäile heidän viekkauttansa, Malluk. Kuitenkaan ei varovaisuus
ole vahingoksi. Ett'ei jäisi mitään kilpa-ajon estettä, eikä viekkautta
olisi tiellä, olisin erittäin paljon rauhallisempi, jos sinä kävisit
kilparadan konttorissa katsomassa, että sheikki on tehnyt kaikki
määrätyt temput. Jos myöskin saisit kopion säännöistä, olisi minulle
siitä suuri hyöty. Sitä paitsi minun täytyy saada tietää, mitä väriä
minun tulee käyttää, ja ennen kaikkea sen kohdan numero, josta minun
on lähdettävä ajamaan. Jos se on Messalan paikan vieressä, niin on
kaikki hyvin; joll'ei ole, niin koeta vaihtaa, että pääsen roomalaisen
viereen. Onko sinulla hyvä muisti, Malluk?"

"On se välistä pettänyt, Arriuksen poika, mutta ei koskaan, milloin
sitä on sydän ollut auttamassa, kuten nyt."

"Sittepä uskallan antaa sinulle vielä yhden asian toimitettavaksi. Minä
näin eilen, että Messala oli ylpeä vaunuistaan, ja syystä kyllä, sillä
paraatkaan keisarin vaunut tuskin ovat niitä paremmat. Etkö voi olla
katselevinasi niiden koristuksia, saadaksesi tietää, ovatko ne keveät
vai raskaat. Minä tahtoisin tietää niiden oikean painon ja suuruuden,
ja, Malluk, jos et saisikaan selkoa mistään muusta, niin hanki ainakin
tarkka tieto, miten korkealla pyöräin akseli on maasta. Ymmärräthän,
Malluk? Minä en tahdo, että hänellä olisi mitään varsinaista etua minua
vastaan. En pidä mitään lukua vaunujen komeudesta; jos minä voitan
hänet niissä vaunuissaan, tulee nöyryytyksensä vielä katkerammaksi ja
minun voittoni täydellisemmäksi. Jos sitä vastoin hänen puolellaan on
todellisia etuja, täytyy minun tietää ne."

"Kyllä ymmärrän", Malluk vastasi, "sinä tahdot, että minä mittaan
matkan akselista maahan."

"Oikein, Malluk, ja minä iloitsen, että se onkin viimeinen asiani.
Palatkaamme nyt dowariin."

Teltan ovella he tapasivat palvelijan kaatamassa äsken käynyttä
palmuviiniä savusta mustuneihin astioihin ja pysähtyivät virkistämään
itseänsä sillä juomalla. Kohta sen jälkeen Malluk palasi kaupunkiin.

Heidän poissa ollessaan oli sheikki lähettänyt matkalle taitavan
ratsumiehen viemään Simonideen ehdottamia käskyjä. Se oli arabialainen,
eikä hänellä ollut mukanaan mitään kirjallista sanomaa.



III LUKU.

Järvellä.


"Iras, Baltasarin tytär, lähettää sinulle tervehdyksen ja sanoman",
lausui eräs palvelija Ben-Hurille, joka lepäsi teltassa.

"Annas minun kuulla hänen sanomansa."

"Hän kysyy: tahdotko lähteä hänen kanssansa järvelle?"

"Minä itse tuon vastauksen, sano niin hänelle."

Ben-Hur sai kenkänsä, ja parin minuutin kuluttua hän jo oli menemässä
kauniin egyptiläistytön luo. Vuorten varjot laskeutuivat hitaasti
palmumetsikköä kohti, sikäli kuin ilta kului. Etäältä puiden väliltä
kuului lammaskellojen kilinää, karjan ammuntaa ja paimenten huutoja,
kun he toivat kotiin suojattejansa. Elämä tässä palmumetsässä oli
kaikin puolin paimentolaiselämää, saman kaltaista kuin aavikon
huonommillakin laitumilla.

Sheikki Ilderim oli ollut katsomassa iltapäivän harjoitusta, joka
oli ollut samanlaista kuin aamullakin, ja sitten lähtenyt kaupunkiin
Simonideen luo. Hän aikoi palata yön tullessa, mutta koska hänellä oli
paljo keskusteltavaa ystävänsä kanssa, oli palaaminen melkein mahdoton.
Ben-Hur, siten yksikseen jääneenä, oli pitänyt huolta hevosten
hoitelusta, virvoittautunut uimisella, vaihtanut puvun, joka hänellä
oli ollut harjoituksessa, tavalliseen, kokonaan valkoiseen, jollainen
soveltui oikealle sadduseukselle. Hän söi aikaisin illallista ja tunsi,
nuoruudesta voimakas kun olikin, täydellisesti virkistyneensä kovasta
ponnistuksesta, jonka oli kestänyt.

Ei ole viisasta eikä rehellistä olla tunnustamatta kauneuden valtaa.
Ei kukaan hienotuntoinen sielu voi olla tuntematta sen vaikutusta.
Historia Pygmalionista ja hänen kuvapatsaastaan on yhtä luonnollinen
kuin runollinenkin. Kauneus on itsessään suuri voima, ja Ben-Hur tunsi
nyt olevansa sen lumouksen alaisena.

Egyptiläinen Iras oli hänestä erinomaisen kaunis sekä kasvoilta että
vartalolta. Ajatuksissaan hän yhä vielä kuvaili häntä sellaiseksi,
kuin hän oli lähteellä ollut. Hänen äänensä lumous tuntui sitä
suloisemmalta, kun kiitollisuuden kyyneleet olivat sitä verhonneet;
hänen silmänsä, nuo suuret, mustat, mantelin muotoiset gasellin-silmät,
joista näkyi hänen kotoperänsä, kuvastivat mielialaa paljoa
kaunopuheisemmin, kuin sanat koskaan voivat tehdä. Ajatella häntä
oli sama kuin maalata eteensä hoikka, pitkä olento, miellyttävä,
hienotapainen, runsaasti pitseillä koristeltu; olento, joka tarvitsi
vain vastaavaisen sielun, tullakseen Sulamitin tavalla ja samassa
merkityksessä yhtä pelättäväksi kuin hyökkäävä armeija. Toisin
sanoen, milloin Iras johtui Ben-Hurin mieleen, silloin tämä, samalla
hänen läheisyytensä vaikutuksesta, muisti Salomon korkeaa veisua. Se
tunne sydämmessä hän nyt meni tapaamaan häntä. Se mieliala ei ollut
rakkautta, vaan ihmettelyä ja uteliaisuutta, jotka ovat rakkauden
edelläkävijät.

Venelaituri oli tehty ilman taiteen sääntöjä: lyhyet portaat ja silta
ynnä muutamia lyhtypaaluja. Ben-Hur pysähtyi ylimmälle portaalle
ihmettelemään näköä, joka levisi hänen silmäinsä eteen.

Veden pinnalla lepäsi venhe keveänä kuin munankuori. Aitiopialainen,
sama mies, joka oli ollut kamelin taluttajana Kastalian lähteellä,
istui soututeljolla, yllä loistavan valkoinen puku, joka teki hänen
mustan ihovärinsä vielä huomattavammaksi. Koko alus oli peitetty
tyynyillä ja Tyron purppuraisilla matoilla. Iras itse istui perässä,
kääriytyneenä indialaisiin saaleihin, jota paitsi hänellä oli yllä
oikea pilvi hienoimpia huntuja ja nauhoja. Käsivarret olivat paljaat
olkapäihin asti, ja muutenkin kuin muotonsa täydellisyydellä vetivät
ehdottomasti puoleensa huomiota niiden asento, niiden ilmeikkäät
liikkeet, kädet, sormetkin osoittivat suloa ja ajatusta. Olkapäitä ja
kaulaa suojeli iltatuulelta avara huntu, kuitenkaan niitä peittämättä.

Näitä yksityiskohtia Ben-Hur ei ehtinyt huomata katsahtaessaan häneen.
Hän tunsi ainoastaan omituista huumausta, kuin olisi kova valo häntä
häikäissyt, eikä se tunne ollut sellainen, kuin seuraa levollisesta
ja arvostelevasta katselemisesta. "Huulesi ovat kuin ruusuinen nauha;
poskesi kuin granaattipuun omenat hiuksissasi. Nouse ylös, rakkaani,
ja tule tänne. Sillä katso, talvi on kulunut, sade on ohitse. Kukat
nousevat maasta; lintujen lauluaika on tullut ja tunturikyyhkyn ääni
kuuluu meidän maassamme." Sellainen oli kauniin egyptiläisen vaikutus
häneen.

"Tule", sanoi Iras, huomattuaan Ben-Hurin seisahtuvan, "vai pitääkö
minun katsoa sinua huonoksi merimieheksi?"

Ben-Hur punastui. Tiesiköhän tyttö mitään hänen merielämästään? Hän
astui portaat melkein yhdellä askeleella.

"Minä pelkäsin", hän sanoi, käyden istumaan hänen eteensä.

"Mitä pelkäsit?"

"Upottavani venheen", Ben-Hur hymyillen vastasi.

"Maltahan, kunnes pääsemme syvemmälle vedelle", sanoi tyttö,
viittaamalla käskien orjaa soutamaan ulos.

Jos Kupido ja Ben-Hur olisivat olleet viholliset toinen toiselleen, ei
Ben-Hur olisi koskaan ollut niin pahassa vaarassa kuin nyt. Iras istui
siten, että Ben-Hurin täytyi välttämättä katsella tätä tyttöä, jonka
hän oli mielessään jo korottanut Sulamit-ihanteeksi. Kun tytön silmät
loistivat hänen silmiinsä, olisivat tähdet kyllä saattaneet sammua,
hänen huomaamattansa. Yö tuli uskomattoman nopeasti kaikkialle muualle,
mutta tytön katse levitti hänelle valoa. Ja kuten jokainen tietää,
ei mielikuvituksella ole koskaan niin suurta valtaa peilityynellä
vedenpinnalla hiljaisen ja kesälämpöisen taivaan alla kuin nuorukaisen
ollessa sellaisessa seurassa. Helppo on sellaisena hetkenä huomaamatta
luistaa jokapäiväisyydestä aatteellisuuden alalle.

"Anna minun ohjata", sanoi Ben-Hur.

"En", vastasi Iras, "sehän olisi olosuhteiden vaihtamista. Enkö minä
pyytänyt sinua nousemaan kamelin selkään minulle seuraksi? Minä olen
velassa sinulle ja alotan nyt sen maksamista. Sinä saat puhua ja minä
kuuntelen, taikka minä puhun ja sinä kuuntelet; sinä saat ihan vapaasti
valita, mutta minun asiani on valita, mihin päin lähdemme."

"Ja mihinkä sitte mennään?"

"Oletko peloissasi nyt taas?"

"Kaunis egyptiläinen, minä vain kysyin, mitä joka vanki ensiksi kysyy."

"Sano minua Egyptiksi."

"Ennemmin olkoon nimesi Iras."

"Sinä saat ajatella minua sillä nimellä, mutta puhutellessa sano
Egyptiksi."

"Egypti on maa ja sillä tarkoitetaan suunnattoman monen ihmislapsen
joukkoa."

"Niin, niin! Ja millainen maa!"

"Kyllä ymmärrän, me lähdemme nyt Egyptiin."

"Jospa olisi niin hyvin! Minä tulisin niin iloiseksi."

Iras huokasi sitä sanoessaan.

"Sinä et sitte pidä mitään lukua minusta", sanoi Ben-Hur.

"Ah, tiedänhän, ett'et sinä ole koskaan käynyt siellä."

"Niin on tosiaan."

"Oi, se on maa, jossa kaikki ovat onnelliset, jonne muu maailma
haluaa, se on kaikkein jumalain äiti ja siitä syystä sanomattoman
runsaasti siunattu. Siellä, oi Arriuksen poika, saavuttaa onnellinen
vielä suurempaa onnea ja onneton, joka vain kerrankaan juo pyhän joen
suloista vettä, hymyilee ja laulaa iloisesti kuin lapsi."

"Eikö siellä ole köyhiä kuten muualla?"

"Tosi köyhillä on Egyptissä vähimmät tarpeet", vastasi Iras. "He eivät
halua muuta kuin välttämätöntä, ja miten vähä se on, ei kreikkalainen
eikä roomalainen ymmärrä."

"Mutta minä en ole kreikkalainen enkä roomalainen."

Iras nauroi.

"Minulla on ruusutarha ja sen keskellä seisoo puu, joka on
kukoistuksessaan rikkain kaikista. Mistä sen luulet olevan kotoisin?"

"Ruusujen kodosta Persiasta."

"Ei."

"Intiasta sitte."

"Ei."

"Ah, jostakin kreikkalaisesta saaresta."

"Minä sanon sen sinulle", Iras vastasi. "Eräs matkustaja löysi sen
puoli kuolleena tien varrelta Refaimin tasangolta."

"Oo, Judeasta!"

"Minä istutin sen maahan, joka oli jäänyt kuivaksi Niilin veden
palatessa takaisin joen uomaan, ja lauhkea etelätuuli, joka tuli
aavikoilta, kasvatti sitä ja aurinko suuteli sitä säälivästi. Sillä
tavalla se ei voinut olla juurtumatta eikä kukoistamatta. Minä voin nyt
seisoa sen varjossa ja ottaa vastaan sen tuoksuvaa kiitosta. Israelin
miehet ovat samanlaiset kuin ruusut. Missäpä he muualla kuin Egyptissä
tulisivat täydellisiksi?"

"Mooses oli vain yksi miljooneista".

"Ei, olipa siellä yksi unenselittäjäkin. Unhotatko kokonaan hänet?"

"Kansaansa kohtaan ystävälliset faraot ovat kuolleet."

"Niin, se on totta. Joki, jonka varsilla he rakentelivat, laulaa nyt
heidän hautavirttänsä, mutta sama aurinko lämmittää vielä samaa ilmaa
samalle kansalle."

"Mutta Aleksandriahan on vain roomalainen kaupunki."

"Se on ainoastaan vaihtanut hallitsijaa, Caesar riisti siltä miekan,
vaan jätti sen sijaan opin. Seuraa minua Brukeioniin, niin minä näytän
sinulle kansakuntien koulun; Serapeionissa saat katsella täydellistä
rakennustaidetta; kirjastossa voit lukea kuolemattomia teoksia;
teaatterissa kuulet kreikkalaisten ja hindulaisten sankarien urhotöitä;
seuraa minua satamaan lukemaan kaupan voittoja; astu minun kanssani,
Arrius, kaduille, silloin kun filosofit ovat pois hajautuneet samoin
kuin kaikkien taiteiden ja tieteiden mestarit eikä mitään muuta ole
jälellä kuin päivän ilot, niin silloin saat kuulla kerrottavan kaikkea,
mikä maailman alusta asti on huvittanut ihmiskuntaa, sekä lauluja,
jotka eivät koskaan kuole."

Ben-Hur kuunnellessaan hänen sanojansa johtui muistelemaan sitä yötä,
jolloin hänen äitinsä yhtä runollisesti ja innokkaasti puhui Israelin
entisestä kunniasta.

"Nyt minä ymmärrän, minkä tähden tahdot, että sanoisin sinua Egyptiksi.
Laulatko minulle laulun, jos puhuttelen sinua sillä nimellä? Minä
kuulin sinun laulavan eilisiltana."

"Se oli hymni Niilille", Iras vastasi, "valitus, jota laulan, milloin
tahdon kuvitella mielessäni tuntevani aavikkotuulta ja kuulevani
vanhan rakkaan joen lainehtimista. Minä mieluisammin laulan sinulle
hindulaisen laulun. Kun tulemme Aleksandriaan, niin vien sinut siihen
kadun kulmaan, jossa voit itse kuulla sen laulun Gangeen tyttäreltä,
samalta jolta minä sen opin. Kapila, josta se kertoo, oli mainiompia
Intian tietäjistä."

Sitte hän alkoi laulunsa siten, kuin laulu olisikin hänen luonnollista
kieltänsä.

    Kapila.

    I.

    Kapila, niin nuori ja uskollinen,
    Sun mainettas ahnehdin ma;
    Siis kysyn, sua voitoistas onnitellen:
    Kuink' uljuutes saavutit sa?
    Kapila vain ohjaa ratsuaan,
    Ja vakaana vastaus soi:
    'S'ei pelkää ken kaikkia rakastaa;
    Mun rakkaus urhoksi loi.
    Kerran nainen soi sielunsa olemaan
    Mun sieluni sieluna ainiaan;
    Siit' urhollisuuteni sain.
    Saat sinäkin -- koetappa vain!'


    II.

    Kapila, niin vanha ja harmaa pää,
    Mua kutsuu kuningatar;
    Mutt' ennenkun lähden, oi selvitä tää:
    Miten viisautes sinä sait?
    Kapila näin tempelistään julistaa,
    Näin erakon ääni soi:
    'En saanut kuin ihmiset oppinsa saa
    Mun uskoni viisaaksi loi.
    Kerran nainen soi sydämens' olemaan
    Sydämmeni sydännä ainiaan;
    Näin viisauteni ma sain.
    Saat sinäkin -- koetappa vain.'

Ben-Hur ei vielä ehtinyt kiiltää laulusta, kun venheen pohja kävi
hiekkaan ja samassa jo keulakin tömähti rantaan.

"Nopea matka, oi Egypti!" huudahti Ben-Hur.

"Ja vielä lyhempi pysähdys", vastasi Iras, kun musta orja kovalla
sysäyksellä työnsi venheen jälleen ulos vesille.

"Annatko nyt minun pitää perää?"

"Oo, en", sanoi Iras nauraen. "Sinua varten on kilpavaunut, minulle,
venhe. Me olemme vain järven päässä, ja sen opin nyt sain, ett'ei minun
enää pidä laulaa. Kun nyt olemme käyneet Egyptissä, niin lähtekäämme
sitte Dafnen metsikköön."

"Ilmanko laulua tiellä?" kysyi Ben-Hur anovasti.

"Kerro minulle jotakin siitä roomalaisesta, jolta äskettäin pelastit
meidät."

Se pyyntö vaikutti Ben-Huriin vastenmielisesti.

"Toivoistapa, että tämä olisi Niili", hän vastasi kierrellen.
"Kuninkaat ja kuningattaret, jotka ovat maanneet niin kauan, ehkä
tulisivat haudoistaan meille seuraksi."

"He olivat jättiläisiä ja arvattavasti upottaisivat venheemme.
Lintukotolaiset sopisivat paremmin. Mutta kerro jotakin roomalaisesta.
Hän on varmaankin huono mies, vai kuinka?"

"En osaa sanoa."

"Onko hän ylhäistä sukua ja rikas?"

"Minä en tiedä, miten rikas hän on."

"Miten kauniit hänen hevosensa olivat, ja vaununkori kullattu ja pyörät
elefantinluusta! Ja miten rohkea hän oli! Ihmiset nauroivat hänen pois
ajaessaan, vaikka olivat olleet vähällä joutua pyöräin alle!"

Ja Iras nauroi sitä muistellessaan.

"Ne olivat roskajoukkoa", sanoi Ben-Hur katkerasti.

"Hän tietysti on niitä hirviöitä, joita sanotaan kasvavan Roomassa.
Asuuko hän Antiokiassa?"

"Hän on kotoisin jostain itämailta."

"Egypti hänelle sopisi paremmin kuin Syria."

"Tuskinpa", Ben-Hur vastasi. "Kleopatra on kuollut."

Juuri silloin välähti lamppujen valo teltan ovista.

"Dowar!" Iras huudahti.

"Oo, sittehän emme ole käyneetkään Egyptissä. Minä en vielä nähnyt
Karnakia, en Filaita enkä Abydoa. Tämä ei ole Niili. Minä olen vain
kuullut intialaisen laulun ja uneksivana soudellut venheellä."

"Filai-Karnak. Sure ennemmin, ett'et nähnyt Ramesesta, joka on
Abu-Simbelin luona. Mutta mitäpä varten sinä muuten surisitkaan?
Laskekaamme rantaan; ja vaikka minä en voikaan laulaa", hän nauraen
jatkoi, "koska olen kerran sanonut, että en tahdo, niin voin toki
kertoa muutamia egyptiläisiä satuja."

"Kerro, kerro! Niin, siihen asti, kuin aamu koittaa, ja vielä iltaan ja
seuraavaan aamuun asti!" sanoi Ben-Hur kiivaasti.

"Mistä minun satujeni pitäisi kertoa? Matematikoistako?"

"Oi, ei."

"Filosofeistako?"

"Ei, ei."

"Velhoista ja haltioista?"

"Jos tahdot."

"Sodasta?"

"Kerro siitä."

"Rakkaudesta?"

"Siitä myös."

"No, sittepä minä kerron rakkauden parannuskeinon. Tarina puhuu
kuningattaresta. Kuuntele kunnioittavasti. Se papyrus, jolle Filain
papit ovat kirjoittaneet sen, temmattiin naissankarimme omasta kädestä.
Se on muodoltaan oikea ja sen täytyy olla tosi":

_Ne-Ne-hofra_.


I.

Ei ole mitään yhtäsuuntaisuutta ihmiselämässä.

Ei mikään elämä juokse suoraan kuin nuoran mukaan.

Säännöllisin elämä kehittyy ympyrässä ja loppuu alkukohtaansa, niin että
on mahdoton sanoa: tämä on alku, tämä loppu.

Saastumattomat elämät ovat aarteita jumalan kädestä: hän kantaa niitä
oikean kätensä nimettömässä.


II.

Ne-ne-hofra asui eräässä talossa lähellä Essouania, mutta lähempänä
ensimmäistä Niilin koskea, niin lähellä, että ijäisen taistelun pauhina
tärisytti rannan ja kallioiden välistä maata.

Hän kaunistui päivä päivältä, niin että ihmiset sanoivat hänestä kuten
hänen isänsä puutarhan tulikukista: Mitenkähän kauniiksi hän tulee
kukoistusaikanaan!

Hänen elämänsä jokainen vuosi oli uuden laulun alku, suloisemman kuin
yksikään entinen.

Hän oli syntynyt avioliitosta, johon olivat yhtyneet pohjoinen, jota
valtameri rajoittaa, ja etelä, joka ulottuu aavikkoihin asti kuuvuorien
taakse; toinen antoi hänelle kiihkoa, toinen älyä; hänet nähdessään he
molemmat hymyilivät ilosta ja sanoivat, ei niinkuin itsekkäät: "hän on
minun!" vaan jalomielisesti: "hän on meidän."

Kaikki luonnon kauneus kunnioitti hänen täydellisyyttänsä ja iloitsi
hänen olemassa olostaan. Kun hän astuskeli, niin linnut tervehdykseksi
pudistelivat siipiänsä; rajut tuulet muuttuivat suloisiksi lännen
henkäyksiksi; valkoinen lotus-kukka nousi veden päälle häntä
katselemaan; tyyni joki hiljensi kulkunsa; palmupuut nuokkuivat hänelle;
ja kaikki näyttivät sanovan kukin tavallansa: "Minä annoin hänelle
sulouteni; minä annoin hänelle iloisuuteni; minä annoin hänelle
puhtauteni." Jokaisella oli jokin hyve antaa hänelle.

Kahdentoista vuoden ijässä Ne-ne-hofra oli koko Essouanin ilo: kun hän
ehti kuudentoista vuoden ikään, oli hänen kauneutensa maine levinnyt yli
koko avaran maailman; kahdenkymmenen vuoden ijässä ei hänelle koittanut
ainoatakaan päivää, jona hänen ovensa eteen ei olisi tullut aavikoiden
ruhtinaita nopeilla kameleilla tai Egyptin mahtavia kullasta välkkyvillä
aluksilla; mutta palatessaan he kertoivat kaikkialla: "Minä olen nähnyt
hänet: ei hän ole mikään vaimo, vaan Ator itse."


III.

Hyvän Menes-kuninkaan kolmestasadasta kolmestakymmenestä seuraajasta oli
kahdeksantoista aitiopialaisia, ja niistä oli Oroites sadan ja kymmenen
vuoden ikäinen. Hän oli hallinnut kuusikymmentä vuotta. Hänen
hallitusaikanaan kansa kukoisti, ja maa oli täpö täynnä runsasta satoa
ja vaurautta. Hän suosi viisautta, sillä hän käsitti sen arvon. Hän asui
Memfissä, jossa hänellä oli paras palatsinsa, asehuoneensa ja
aarreaittansa. Hän matkusti usein Butoon kysymään neuvoa Latonalta.

Hyvän kuninkaan puoliso koottiin isäinsä tykö. Hän oli liian vanha
kokonaan palsamoitavaksi. Kuningas oli rakastanut häntä suuresti eikä
ollut lainkaan selvitä surustansa. Kerran eräs kolkilainen, joka oli sen
huomannut, uskalsi sanoa hänelle:

"Oroites, minä ihmettelen, ett'ei niin viisas ja mahtava hallitsija
tiedä parannuskeinoa sellaisesta surusta."

"Sanopa se minulle", kuningas käski.

Kolkilainen suuteli kolme kertaa lattiaa ja vastasi, tietäen, ett'eivät
kuolleet voineet kuulla hänen sanojaan:

"Essouanissa elää Ne-ne-hofra, kaunis kuin itse Ator. Lähetä noutamaan
häntä. Hän on lähettänyt pois kaikki ruhtinaat ja mahtavat ja, kukapa
tietää, kuinka monta kuningasta; mutta kuka voisi sanoa mahtavalle
Oroiteelle: ei?"


IV.

Ne-ne-hofra matkusti Niiliä pitkin myötävirtaan aluksessa, joka oli
komeampi kuin siihen saakka oli koskaan nähty, saattajana joukko
aseellisia veneitä, jotka olivat melkein yhtä tuhlaavasti koristellut.
Koko Nubia ja Egypti ja lukematon joukko libyalaisia sekä paljo
troglodytejä ja makrobeja Kuuvuorien tuolta puolen oli pystyttänyt
telttansa pitkin joen rantoja katsellakseen tätä laivastoa, joka
uiskenteli joen pinnalla tuoksuvain tuulien ja kullattujen airojen
eteenpäin ajamana.

Kujaa pitkin, jonka kahden puolen oli sfinksien ja kaksisiipisten
leijonain kuvapatsaita, kannettiin Ne-ne-hofra kantotuolissa Oroiteen
luo, joka istui varta vasten tehdyllä valtaistuimella palatsinsa
kuvakoristeisessa ovisalissa. Hän nosti hänet ylös ja pyysi viereensä
istumaan, sovitteli koristuksia hänen käsivarsiinsa, suuteli häntä, ja
silloin Ne-ne-hofra oli kaikkein kuningatarten kuningatar.

Mutta tämä ei vielä riittänyt viisaalle Oroiteelle; hän tarvitsi
rakkautta ja sellaista kuningatarta, joka olisi tuntenut itsensä
onnelliseksi hänen rakkaudestaan. Sen tähden Oroites kanteli häntä
käsillänsä ja näytteli hänelle kaikki maansa, kaupunkinsa, palatsinsa ja
alammaisensa, sotaväkensä ja laivastonsa. Omin käsin hän talutti häntä
aarreaittaansa ja sanoi: "Oi, Ne-ne-hofra, anna minulle vain yksikään
rakkauden suutelo, niin katso, kaikki tämä on sinun!"

Ja luullen voivansa vast'edes tulla onnelliseksi, vaikk'ei silloin
ollutkaan, hän suuteli Oroitesta yhden, kaksi, kolme kertaa -- suuteli
häntä kolme kertaa, vaikka olikin sadan ja kymmenen vuoden ikäinen.

Ensimmäisen vuoden Ne-ne-hofra oli sangen onnellinen, ja se kului
nopeasti kuin siivillä; kolmantena vuotena hän tunsi itsensä
onnettomaksi, ja se kului hitaasti kuin etanan matelu, ja silloin hän
huomasi, että mitä hän oli luullut rakkaudeksi, olikin vain harhausta,
jonka Oroiteen mahtavuus oli vaikuttanut. Hyväpä olisi ollut, jos sitä
harhausta olisi kestänyt ainiaan. Ne-ne-hofran rohkeus haihtui; hän itki
pitkät hetket, eivätkä hänen neitsyensä muistaneet yhtään päivää,
jolloin hän olisi nauranut. Hänen poskiensa ruusuista oli jälellä
ainoastaan tuhankarvainen kalpeus; hän kuihtui vähitellen, vaan
varmasti. Muutamat sanoivat kostottarien kiusaavan häntä siitä, että hän
oli ollut kova erästä kosijaansa kohtaan, ja toiset arvelivat häntä
jonkun jumalan ahdistavan, joka kadehti Oroitesta. Olipa hänen
kuihtumisensa syy mikä hyvänsä, ainakaan eivät velhojen loitsut voineet
parantaa häntä, ja yhtä turhat olivat myöskin kaikki lääkärien
määräykset. Ne-ne-hofra oli kuolemaan tuomittu.

Oroites valitsi hänelle holvin kuningatarten haudoista, kutsui
taitavimmat kuvanveistäjät ja maalaajat Memfiisen ja käski heidän tehdä
hautakappeli komeampi kuin kaikkein komein entisistä kuningas-vainajain
suurista haudoista.

"Sanos minulle, kaunis kuningatar", pyysi kuningas, jonka sata
kolmetoista vuotta eivät olleet vielä yhtään vähentäneet hänen
rakkautensa hehkua, "kerro minulle, mikä tauti sinua kuihduttaa ihan
minun silmäini edessä."

"Sinä et enää rakasta minua, jos minä sen ilmasen", sanoi kuningatar
pelosta vavisten.

"Enkö rakasta sinua! Minä rakastan sinua vielä tulisemmasti. Minä vannon
sen Amenteen haltiain ja Osiriin silmäin kautta! Puhu!" hän kiihotti
innokkaasti kuin rakastaja ja mahtavasti kuin kuningas.

"No, kuule sitte, Ne-ne-hofra vastasi. Luolassa lähellä Essouania on
erakko, vanhin ja pyhin lajiansa. Hänen nimensä on Menofa. Hän oli minun
opettajani ja holhojani. Lähetä noutamaan häntä, Oroites, niin hän sanoo
sinulle, mitä haluat tietää. Hän myöskin auttaa sinua löytämään lääkkeen
minun surulleni."

Oroites nousi iloissaan ja mieleltään sata vuotta nuorempana kuin
tullessaan oli.


V.

"Puhu", sanoi Oroites Menofalle Memfin palatsissa.

Menofa vastasi: "Mahtavin kuninkaista, jos olisit nuori, minä en
vastaisi, koska elämä vielä on arvokas minulle; vaan, niin kuin nyt on,
minä vastaan, että kuningatar muiden kuolevaisten tavalla siten sovittaa
vanhaa rikosta."

"Rikosta!" kuningas tiuskasi, vihastuen.

Menofa kumarsi.

"Niin, itseänsä vastaan."

"Minä en osaa selittää arvoituksia", kuningas sanoi.

"Mitä minä sanon, ei ole arvoitus, kuten saat kuulla. Ne-ne-hofra kasvoi
minun silmäini alla ja puhui minulle kaikki elämänsä tapaukset, muun
muassa senkin, että hän rakasti isänsä puutarhurin poikaa Barbekia."

Ihmeellistä kyllä, alkoi Oroiteen ankara muoto muuttua lempeämmäksi.

"Se rakkaus sydämmessään hän tuli sinun luoksesi, kuningas. Siitä
rakkaudesta hän nyt kuolee."

"Missä se puutarhurin poika nykyään on?" kysyi Oroites.

"Essouanissa."

Kuningas meni ulos ja antoi kaksi käskyä. Toinen oli tämä: "Matkusta
Essouaniin ja tuo tänne nuorukainen Barbek. Hänet löydät kuningattaren
isän puutarhasta." Toinen oli tällainen: "Kokoo työväkeä, juhtia ja
työkaluja ja tee minulle Kemmis-järveen saari, joka, vaikka kantaa
temppeliä, palatsia ja puutarhaa kaikenlaisine hedelmäpuineen ja
viiniköynnöksineen, kuitenkin uipi, minne tuulet sitä vievät. Minä
tahdon, että työ on valmis ennen kuin kuun levy alkaa vähetä."

Sitte hän sanoi kuningattarelle:

"Ole huoletta! Minä tiedän kaikki ja lähetin noutamaan Barbekia."

Ne-ne-hofra suuteli hänen kättänsä.

"Sinä saat hänet itsellesi. Vuoden aikaan ei kukaan häiritse teidän
rakkauttanne."

Kuningatar suuteli hänen jalkojansa. Kuningas nosti hänet ylös ja
suuteli häntä suulle. Posket rupesivat uudestaan kukoistamaan, purppura
palasi Ne-ne-hofran huulille ja ilo hänen sydämmeensä.


VI.

Ne-ne-hofra ja Barbek ajelehtivat vuosikauden tuulien mukaan saaressansa
Kemmis-järvellä, joka oli tullut yhdeksi maailman ihmeistä. Ei mikään
rakkauden asunto ole ollut kauniimpi sitä. He asuivat siellä vuoden
näkemättä ketään, eläen ainoastaan rakkautensa ajatuksessa. Vuoden
kuluttua kuningatar suurella komeudella palasi Memfin palatsiin.

"No, kumpaako rakastat enemmän?" kuningas kysyi.

Hän suuteli häntä poskelle ja vastasi: "Ota minut takaisin, kuningas,
minä olen parannut."

Oroites nauroi, vaikka olikin sadan ja neljäntoista vuoden ikäinen.

"Totta siis on, mitä Menofa sanoi, ha ha haa! rakkaustaudin lääke on
rakkaus."

"Juuri niin", hän vastasi.

Äkisti kuninkaan käytös muuttui, ja hänen muotonsa tuli hirmuiseksi.

"Minä sitä en huomaa", hän sanoi.

Kuningatar peräytyi kauhistuen.

"Rikoksellinen vaimo!" kuningas jatkoi, "sinun rikoksesi Oroites-miestä
vastaan on annettu anteeksi; mutta rikos Oroites-kuningasta vastaan on
vielä rankasematta."

Kuningatar vaipui hänen jalkoihinsa.

"Vaiti!" kuningas käski. "Sinä olet kuollut."

Hän paukutti käsiään, ja sisään astui kauhistava joukko _parakisteja_
eli palsamoitsijoita, kullakin kädessä työkalu, joka kuului hänen
surulliseen taiteesensa.

Kuningas osoitti Ne-ne-hofraa. "Hän on kuollut. Tehkää tehtävänne
hyvästi."


VII.

Kaunis Ne-ne-hofra vietiin seitsemänkymmenenkahden päivän kuluttua jo
vuotta ennen hänelle määrättyyn hautakammioon ja laskettiin
edelläkäviänsä viereen, mutta mitään surusaattoa ei pidetty hänen
kunniaksensa pyhän järven ympärillä.

       *       *       *       *       *

Ben-Hur istui kertomuksen lopussa egyptiläistytön jalkain juuressa
ajatuksiinsa vaipuneena ja kädellään hivellen tytön kättä, joka oli
peräsimessä.

"Menofa oli väärässä", hän sanoi.

"Mitenkä niin?"

"Rakkaus elää rakastamalla."

"Sittepä ei ole mitään lääkettä sitä vastaan."

"On. Oroites löysi lääkkeen."

"Minkä sitte?"

"Kuoleman."

"Sinä olet tarkkaavainen kuulija, sinä Arriuksen poika."

Keskustelun ja satujen vaihdellessa kuluivat hetket kuin siivillä.
Maalle noustessa Iras sanoi:

"Huomenna me lähdemme kaupunkiin."

"Aiotko olla katsomassa kilpailuja?"

"Aion."

"Minä lähetän sinulle omat värini", sanoi Ben-Hur, ja silloin he viimein
erosivat.



IV LUKU.

Kirjeen tuonti.


Ilderim palasi seuraavana päivänä noin kolmannella hetkellä dowariin.
Juuri hänen laskeutuessaan hevosen selästä maahan tuli mies, jonka hän
tunsi oman heimokuntansa jäseneksi, hänen luokseen ja sanoi:

"Sheikki, minun tehtäväni on antaa tämä käärö sinulle ja pyytää sinun
lukemaan se heti. Jos vastaus on tarpeen, olen minä valmis odottamaan
käskyjäsi."

Ilderim katseli kääröä. Sinetti oli jo rikottu. Osoite kuului: "Valerius
Gratukselle Caesareaan."

"Abaddon hänet periköön!" murisi sheikki huomattuaan, että kirje oli
kirjoitettu latinaksi. Jos se olisi ollut kreikaksi tai arabiaksi, olisi
hän osannut lukea sen; nyt hän sai selon ainoastaan kirjoittajan
nimestä, joka oli piirretty komeilla roomalaisilla kirjaimilla, ja se
nimi oli: Messala. Sheikin silmät säihkyivät tulta.

"Missä se nuori israelilainen on?" hän kysyi.

"Kedolla hevosten kanssa", vastasi palvelija.

Sheikki kääri papyruslehden jälleen päällykseensä, kätki käärön vyöhönsä
ja nousi ratsunsa selkään. Juuri silloin ilmestyi siihen vieras,
nähtävästi kaupungista tullut.

"Minä etsin sheikki Ilderimiä, anteliasta", sanoi äsken tullut, jonka
saattoi kielestä ja puvusta arvata roomalaiseksi. Vaikk'ei Ilderim sitä
kieltä osannut lukea, osasi hän sitä kuitenkin puhua. Hän vastasi
arvokkaasti:

"Minä olen sheikki Ilderim."

Mies käänsi katseensa maahan, vaan lausui sitte, jälleen ylös katsoen,
teeskennellyn vakavasti:

"Minä kuulin, että sinä tarvitsisit ajajaa kilpa-ajoihin."

Ilderimin huulet vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.

"Sinä saatat poistua. Minulla jo on ajaja." Hän käänsi hevosen,
ratsastaakseen pois, mutta mies sanoi hidastellen vielä:

"Sheikki, minä olen hevosten ihastelija, ja sinulla tiedetään olevan
maailman kauneimmat."

Ukko vähän hyvittyi kiittelystä ja pysäytti ratsunsa, ikään kuin ollen
jo antamaisillaan perään, mutta vastasi sitte, vähän mietittyään:

"Tänään minulla ei ole aikaa näyttää niitä, mutta tule joskus toiste.
Minulla on nyt niin paljo puuhaa."

Hän ratsasti pois harjoituskedolle, ja vieras palasi hymyillen
kaupunkiin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa.

Ja joka päivä aina suuriin kilpailuihin asti tuli yksi, kaksi tai
kolmekin henkilöä tarjoutumaan muka ajajiksi.

 Sillä tavalla Messala piti silmällä Ben-Huria.



V LUKU.

Ben-Hur lukee kirjeen.


Sheikki odotteli, kunnes Ben-Hur lopetti aamupäiväharjoituksen. Hän oli
hyvillään, sillä hän oli huomannut, että hevoset lopulla kiihdytettyinä
täyteen vauhtiin juoksivat niin täsmällisesti, ett'ei yksikään ollut
nopeampi eikä hitaampi toistansa. Nelivaljakko siis oli täydellisessä
sopusoinnussa.

"Iltapäivällä saat takaisin Siriuksesi, sheikki", sanoi Ben-Hur,
sivellen juoksijan kaulaa, "minä rupean käyttämään vaunuja."

"Joko nyt?" kysyi Ilderim.

"Jo, hevoset ovat järkeviä kuin ihmiset ja pitävät ponnistuksista.
Tämä", hän sanoi, pudistaen nuorimman ohjaksia, "Aldebaran muistaakseni,
on nopein. Minä kuvittelen, että hän juostessaan kilparataa ympäri
pääsisi kolme pituuttansa muista edelle."

Ilderim kampaeli partaansa ja sanoi, silmät säteilevinä: "Aldebaran on
nopein; kuka on hitain?"

"Tämä", osoitti Ben-Hur pudistamalla Antareen ohjia, "mutta kyllä hän
voittaa, sillä, näetkös sheikki, hän voi juosta koko päivän ja auringon
laskiessa hänen nopeutensa vasta on suurimmillaan."

"Oikeassa olet nytkin", sanoi Ilderim.

"Minä vain pelkään yhtä asiaa, sheikki."

Sheikin kasvoista heti myöskin kuvasti pelkoa.

"Voiton himoissaan roomalainen ei voi pitää kunniaansa tahrattomana.
Heidän kujeensa kaikenlaisissa kilpailuissa ovat lukemattomat.
Kilpa-ajoissa on heidän viekkautensa korkeimmillaan sekä hevosia että
ajajaa kohtaan. Älä tästä päivästä lähtein anna kenenkään vieraan edes
nähdäkään hevosia. Jos tahdot olla oikein varma, niin tee vieläkin
enempi: anna vartioida heitä ase kädessä ja silmät auki. Silloin minä en
ollenkaan pelkää, vaan olen varma voitosta."

Teltan ovella he laskeutuivat maahan.

"Mitä tahdot, kyllä täytetään. Jumalan kunnian kautta, ei kenenkään muun
pidä päästä niihin koskemaan kuin niiden, joihin minä luotan! Jo ensi
yöksi minä panen vartiat. Mutta kas tässä, Arrius!" Ilderim veti
vyöstänsä kirjekäärön ja astuessaan sohvan luo avasi sen hitaasti. "Kas
tässä, auta nyt minua latinallasi!" Hän antoi kirjeen hänelle. "Lue se
kovaan ja tulkitse minulle isäisi kielelle. Latina on minun kauhuni."

Ben-Hur oli hyvällä mielellä ja alkoi lukea huolettomasti: "Messala
Gratukselle!" Mutta siihen hän pysähtyi. Aavistus ajoi veren kasvoista
pois sydämmeen. Ilderim huomasi hänen hämmästyksensä.

"No, minä odotan!"

Ben-Hur pyysi anteeksi ja alkoi uudestaan. Kirje oli toinen niistä,
jotka Messala oli mässäyksen jälkeisenä aamuna lähettänyt Gratukselle.
Kun lukija pääsi siihen kohtaan, jossa Messala auttoi Gratuksen muistoa,
niin hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi kahdestikin, saadakseen aikaa
rauhoittua. Suurella ponnistuksella hän jatkoi lukua edelleen: "Minä
muistutan vielä, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan" -- Ben-Hur
pysähtyi vielä kerran ja hengitti raskaasti -- "ryhdyit sellaisiin
toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta
pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää
heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi."

Lukija ei päässyt pitemmälle. Paperi putosi häneltä käsistä ja hän kätki
kasvonsa. "He ovat kuolleet!" hän nyyhkytti, "minä olen yksin
maailmassa."

Sheikki kyllä huomasi nuorukaisen tuskan ja tunsi syvää sääliä, mutta
pysyi kuitenkin näöltään levollisena. Hän nousi nyt ja sanoi: "Arriuksen
poika! Minun asiani on pyytää sinulta anteeksi. Lue kirje itseksesi. Kun
tunnet olevasi kyllin rauhoittunut, että voit ilmoittaa minulle kirjeen
muun sisällyksen, niin lähetä sana, ja minä tulen takaisin."

Hän poistui, eikä hänen osanottonsa muiden suruun ollut koskaan
ilmautunut jalommalla tavalla.

Ben-Hur heittäytyi sohvalle ja päästi tunteensa valloilleen.
Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti, ett'ei kirje ollutkaan vielä
loppuun luettu. Hän otti sen maasta ja jatkoi lukua: "Muistathan, mitä
käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt
luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa
vaiko jo kuolleet..." Ben-Hur oudostui ja luki vielä kerran saman kohdan
ja huudahti viimein ihmetellen: "Hän ei tiedä, ovatko he kuolleet!
Ylistetty olkoon Herran nimi! vielä ei ole kaikki toivo loppunut!" Hän
silmäili lauseen loppuun asti ja tunsi siitä niin vahvistuneensa, että
voi lukea koko kirjeenkin loppuun.

"He eivät ole kuolleet", hän sanoi, "muuten hän kyllä sen tietäisi."
Uusi ja tarkka kirjeen lukeminen vahvisti sitä hänen ajatustaan. Hän
lähetti kutsumaan sheikkiä.

"Kun saavuin sinun vierasvaraiseen telttaasi, hyvä sheikki", hän sanoi
levollisesti, vanhuksen käytyä istumaan ja heidän jäätyänsä kahden
kesken, "en aikonut ilmaista sinulle enempää itsestäni kuin että minulla
oli kylliksi taitoa ohjaamaan sinun hevosiasi. Minä en suostunut
kertomaan sinulle historiaani. Mutta ne asianhaarat, jotka saattoivat
tämän kirjeen minun käsiini, ovat niin merkilliset, että minä katson
olevan parasta ilmoittaa sinulle kaikki. Sitä vahvistaa sekin, että
meitä molempia uhkaa vihollinen, jota vastaan meidän täytyy yhdessä
ponnistella. Minä luen kirjeen sinulle ja annan tarpeelliset selitykset.
Sitte et suinkaan enää ihmettele minun liikutustani, vaan annat
anteeksi, jos näytinkin heikolta tai lapselliselta."

Sheikki kuunteli häntä ääneti, kunnes hän luki tämän kohdan: "Minä näin
juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä,
oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joka tekee helpoksi minun
pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen
voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa..."

"Ah!" huudahti Ilderim äänellä, joka pikemmin ilmasi kummastusta kuin
suuttumusta.

"Sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän
mahtavalta kädeltämme", luki Ben-Hur edelleen.

"Minäkö kavaltaja?" huusi ukko niin vihastuneena, että parta vapisi,
huulet vetäytyivät kokoon ja kaula- ja otsasuonet paisuivat, jotta
melkein näyttivät halkeavan.

"Maltahan toki, sheikki", sanoi Ben-Hur anovasti viitaten, "sellainen on
Messalan mielipide sinusta. Kuule nyt hänen uhkauksensa." Hän luki
edelleen:

"Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan
ja lähettää Roomaan."

"Roomaanko! Minäkö Roomaan, minä Ilderim, sheikki, jolla on 10,000
aseellista ratsumiestä!"

Hän hypähti ylös, kädet ojennettuina, sormet koukussa kuin pedon kynnet
ja silmät loistavina kuin käärmeen.

"Hyvä Jumala! Ei, kaikkein jumalain nimessä, paitsi Rooman! Milloin tuo
hävyttömyys loppuukaan? Minä olen vapaa mies ja minun kansani on vapaa!
Pitääkö meidän kuolla orjina tai vielä pahemmin elää koirina, jotka
matelevat herrainsa jalkain juureen? Täytyykö minun suudella kättä, joka
lyö minua korvalle? Eikö se, joka on minun omani, enää olekaan minun?
Pitääkö minun olla jokaiselle roomalaiselle kiitollinen siitä ilmasta,
jota hengitän! Oo, jospa olisin uudestaan nuori, jospa voisin pudistaa
päältäni kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisikään vuotta!"

Hän kiristeli hampaitaan ja löi kätensä yhteen päänsä päälle. Sitte
toisen tunteen vaikutuksesta hän meni loitommaksi Ben-Hurista, vaan
palasi pian jälleen ja otti häntä kovasti kiinni olkapäistä.

"Jos minä olisin sinun sijassasi, Arriuksen poika, niin nuori, voimakas
ja asekuntoinen, jos minulla olisi koston syytä yhtä paljo kuin sinulla,
silloin ... pois kaikki teeskenteleminen meidän väliltämme, minun ja
sinun, Hurin poika, Hurin poika, minä sanon."

Veri oli vähällä pysähtyä Ben-Hurin suonissa. Hän katsahti kummastellen
ja hämillään arabialaista silmiin, jotka säkenöiden loistivat häntä
vastaan.

"Hurin poika, minä sanon, jos minä olisin sinun sijassasi ja jos minä
kantaisin mielessäni muistoja ja vääryyksiä puoleksikaan niin suuria
kuin sinä, niin minä en pysyisi, minä en voisi pysyä levollisena!" Sanat
tuiskusivat lakkaamatta kuin vesisuihku ukon suusta. "Omiin
kärsimyksiini minä lisäisin koko maailman kärsimät vääryydet ja
antautuisin kokonaan kostotyöhön. Minä kulkisin maasta maahan ja
kiihottaisin koko ihmiskunnan taisteluun. Joka vapaussotaan minä
rientäisin. Joll'ei olisi parempaa tehtävää, minä lähtisin
partilaistenkin luo. Joll'en ihmisistä saisi liittolaisia, niin minä, ha
ha haa! niin minä kääntyisin susien puoleen, rakentaisin ystävyyttä
leijonain ja tiikerien kanssa, toivoen voivani kiihottaa heitä tuota
yhteistä vihollista vastaan. Minä käyttäisin mitä aseita hyvänsä. Että
uhrini olisivat roomalaisia, se kylliksi riittäisi puolustamaan iloani
heidän kuolemantuskistansa. Armoa minä en pyytäisi enkä antaisikaan.
Tuleen ja miekan suuhun kaikki, mikä on roomalaista! Yöt minä rukoilisin
jumalia, sekä hyviä että pahoja, lainaamaan minulle kauhujansa: myrskyä,
kuumuutta, kuivuutta, kylmää ja kaikkia nimettömiä myrkkyjä, joita on
ilmassa, kaikkia niitä tuhansia aiheita, joista ihmiset kuolevat maalla
ja merellä! Minä en voisi nukkua, minä, minä..."

Hän jäi vaiti hengityksen puutteesta, läähättäen ja käsiään väännellen.
Totta puhuaksemme, Ben-Hur oli vain huomannut tultasäihkyvät silmät,
kimakan äänen ja raivoa, joka ei kyennyt säännölliseen puheesen.

Ensi kerran moneen vuoteen oli yksinäinen nuorukainen kuullut itseään
puhuteltavan oikealla nimellään. Yksi ihminen ainakin tunsi siis hänet,
yksi ainakin lausui sen julki, vaatimatta todistusta, että hänellä
tosiaankin oli oikeus siihen nimeen, ja se yksi oli arabialainen, äsken
tullut aavikoilta!

Miten hän oli saanut selon nimestä? Kirjeestäkö? Ei. Siinähän kerrottiin
vain julmuuksia, joita hän ja hänen omaisensa olivat kärsineet, sekä
historia hänen onnettomuudestaan, mutta siinä ei sanottu, että hän
tosiaankin oli se uhri, jonka pelastus orjuudesta oli tuon sydämmettömän
kertomuksen pääsisällys. Sen kohdan hän oli aikonut selittää sheikille,
luettuansa kirjeen loppuun. Uudesta toivosta elpyneenä hän koetti pysyä
levollisen näköisenä ja sanoi:

"Hyvä sheikki, miten tämä kirje joutui sinun käsiisi?"

"Minun väkeni, joka vartioitsee kaupunkien välisiä teitä, otti sen
eräältä sanansaattajalta", vastasi Ilderim suoraan.

"Tiedetäänkö myöskin, että ne ovat sinun väkeäsi?"

"Ei, maailman silmissä he ovat rosvoja, joita minun velvollisuuteni
olisi ottaa kiinni ja surmata."

"Sheikki, vielä kerran: sinä sanoit minua Hurin pojaksi. Se oli isäni
nimi. Minä en luullut kenenkään koko maailmassa tuntevan itseäni. Mistä
sinä sait sen tiedon?"

Ilderim vitkasteli, mutta viimein vastasi:

"Minä tunnen sinut, mutta en saa puhua muuta."

"Pakottaako kukaan sinua olemaan vaiti?"

Sheikki yritti poistumaan, mitään vastaamatta, mutta nähtyään Ben-Hurin
suruisuuden pysähtyi vielä sanomaan:

"Älkäämme nyt enää tällä kertaa puhuko siitä asiasta. Minä aion mennä
kaupunkiin. Palattuani ehkä voin puhua peittelemättä kanssasi. Anna nyt
kirje minulle!"

Ilderim kääri papyruksen huolellisesti kokoon, pani sen päällykseensä ja
oli taas kaikin puolin toimelias sheikki.

Hevostansa odotellessaan hän sanoi: "Tahtoisin kuulla sinun vastauksesi.
Minä sanoin sinulle, mitä minä sinun sijassasi tekisin, mutta en ole
vielä saanut vastausta."

"Minä kyllä aioin vastata ja nyt vastaankin, sheikki", sanoi Ben-Hur, ja
sisällistä liikutusta voi huomata hänen kasvoistaan ja äänestään. "Minä
teen kaikki, mitä sinä sanoit, ainakin niin paljon, kuin ihmisen on
mahdollinen tehdä. Jo ammoin sitte pyhitin elämäni kostolle. Ei
yhdelläkään minuutilla elämäni viitenä viime vuonna ole ollut muuta
tarkoitusta. Minulla ei ollut mitään rauhaa; minä en huolinut nuorison
tavallisista huvituksista. Rooman viettelykset eivät olleet luodut minua
varten. Tuota maailmankaupunkia minä tarvitsin vain saadakseni koston
ajatuksiini soveltuvan kasvatuksen. Minä käytin hyväkseni sen
kuuluisimpia opettajia, en kaunopuheen enkä filosofian, sillä niihin
minulla ei ollut aikaa, vaan niitä, jotka opettivat ruumiin harjoituksia
ja kilpataisteluja. Minä yhdyin sirkuksen miekkailijain ja voittajain
seuraan, ja ne tulivat minun opettajikseni. Harjoitusmestarit suuressa
sotaleirissä ottivat minut oppilaakseen ja ylpeilivät minun hyvästä
edistyksestäni. Minä olen sotamies, sheikki, mutta unelmieni pyrintö on
ollut päästä sotapäälliköksi. Sitä varten minä tarjouduin lähtemään
sotaretkelle partilaisia vastaan. Kun se retki päättyy, ja jos Herra suo
minulle eloa ja voimaa, silloin" -- hän nosti nyrkkinsä taivasta kohden
-- "silloin minä olen vihollinen, jolla on tiedossaan kaikki roomalainen
taito ihan pienimpiinkin asioihin saakka, ja Rooma saa silloin
roomalaisten miesten hengellä korvata hävyttömyytensä ja raa'at
vääryytensä. Se minun vastaukseni on, sheikki Ilderim."

 Ilderim laski käsivartensa hänen olkapäilleen, suuteli häntä ja sanoi
kiihkoisella äänellä: "Joll'ei sinun Jumalasi sinua auta, niin hän
totisesti ei enää ole elossa. Ota minulta vastaan tämä lupaus, jonka
vielä juhlallisesti valalla vahvistan, milloin vain tahdot: sinä saat
minulta apua niin paljon, kuin minulla on antaa miehiä, hevosia ja
kameleja, sekä aavikoilta tilaa varustautuaksesi. Minä vannon sen. Mutta
nyt jo puhelumme riittää täksi kerraksi. Ennen yön tuloa saat minulta
sanan suullisesti tai toisen kautta."

Hän ratsasti nopeasti kaupunkiin päin.



VI LUKU.

Vaatimus.


Tuosta anastetusta kirjeestä Ben-Hur sai paljon tärkeitä selityksiä.
Siinähän oli suora tunnustus, että Hur-suku oli toimitettu pois tieltä
täydellisessä murhan aikeessa, ja siitä myöskin selvästi näkyi, että
kirjeen kirjoittaja hyväksyi sitä varten tehdyn suunnitelman, että hän
oli saanut osan Hurin takavarikkoon otetusta omaisuudesta ja vielä
nautti sitä, että hän pelkäsi varsinaisen pahantekijän, kuten hän häntä
nimitti, äkkiarvaamatonta ilmestymistä ja käsitti sitä uhkaukseksi; että
kirjoittaja mietiskeli sellaisia keinoja, jotka vast'edes turvaisivat
häntä, ja oli sitä varten valmis tekemään, mitä hyvänsä hänen
rikoskumppaninsa Caesareasta käsin neuvoi hänelle.

Ja nyt se kirje oli joutunut juuri sen käsiin, josta siinä puhuttiin,
uhkaavien vaarojen ilmoitukseksi ja tehtyjen vääryyksien tunnustukseksi.
Niinpä Ben-Hurilla oli, Ilderimin lähdettyä teltasta, paljo mietittävää
ja sen mukaan paljo kiireellistä tehtävääkin. Hänen vihollisensa olivat
mahtavia ja yhtä viekkaita kuin kuka hyvänsä itämailla. Jos heillä
olikin syytä pelätä häntä, niin hänellä oli vielä suurempi syy pelätä
heitä. Vaikka hän koetti saada selvää käsitystä asemastansa, ei se
onnistunut. Tunteet pääsivät ehtimiseen aina uudestaan valloilleen. Se
varmuus, että äiti ja sisar vielä elivät, antoi jonkin verran ilon
aihetta, ja hän ei huolinut ottaa lukuun, että sen varmuuden
perustuksena olikin vain omatekoinen johtopäätös. Hänellä oli aavistus,
että Jumala oli ryhtymäisillään toimiin hänen hyväksensä, ja silloin
hänen uskontonsa käski häntä pysymään levollisena odottamassa.

Ajatellessaan Ilderimin sanoja hän hyvin ihmetteli, mistä arabialainen
oli saanut tietää hänen nimensä. Luultavasti ei Mallukilta eikä
Simonideelta, jonka ihan päinvastaiset pyrinnöt kyllä riittivät pitämään
häntä ääneti. Saattoikohan Messala olla ilmiantaja? Ei, ei; se ilmoitus
olisi tuottanut vaaraa hänelle itsellensä. Arvailemiset olivat turhia,
ja Ben-Hur lohdutti itseään sillä ajatuksella, että olipa kuka hyvänsä
se, joka hänet tunsi, niin hän ainakin oli ystävä, joka oli sopivaan
aikaan ilmoittautuva. Vielä vähän kärsivällisyyttä ja hetkinen odotusta!
Ehkäpä sheikin meno kaupunkiin tarkoitti juuri sen asian selville
saamista. Ehkä tuo kirje oli jouduttava totuuden ilmi tuloa.

Tätä kärsivällisyyttä hän olisi osoittanutkin, jos hän vain olisi voinut
luulla, että Tirza ja äiti odottelisivat häntä sellaisessa tilassa,
jossa heillä voisi olla yhtä paljon toivon mahdollisuutta, kuin hänellä
oli; joll'ei, toisin sanoen, hänen omatuntonsa olisi syyttänyt häntä
huolimattomuudesta heitä kohtaan.

Haihduttaakseen niitä syytöksiä mielestänsä hän vaelteli palmustossa,
pysähtyen milloin taatelin kokoojain luo, jotka ystävällisesti
tarjoilivat hänelle hedelmiä, milloin katselemaan puihin pesiviä lintuja
tai kuuntelemaan mettiäisiä, jotka lentelivät makeiden maljain tienoilla
täyttäen kaikki vihreät ja auringonpaisteiset paikat soinnukkaalla
surinallansa.

Järven rannalla hän kuitenkin viipyi pisimmän ajan. Vettä ja sen
loistavaa aaltoilemista katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta
egyptiläistyttöä ja hänen omituista kauneuttansa sekä soutelua hänen
kanssansa tuona yönä, joka oli saanut valonsa hänen lauluistaan ja
tarinoistaan. Hän ei voinut unhottaa hänen käytöksensä lumoavaisuutta,
hänen heleää nauruansa, hänen imartelevaa huomiotansa hänen sanoilleen
eikä hänen pienen kätensä lämpöä. Tytöstä hänen ajatuksensa siirtyi
Baltasariin ja niihin ihmeellisiin tapauksiin, joita tämä oli
todistanut, ja hänestä edelleen juutalaisten kuninkaasen, jota tämä
kunnianarvoinen vanhus odotti niin vakaalla luottamuksella. Siinä hänen
ajatuksensa saivat levähtää, sillä se salaperäinen henkilö oli kyllin
riittävä selitys kaikkeen, mitä hän etsi. Hän hylkäsi kokonaan
Baltasarin selityksen tuosta tulevan hallitsijan valtakunnasta.
Semmoinen valtakunta, jossa olisi ainoastaan sieluja, näytti hänen
saddusealaiselta käsityskannaltaan katsoen hyvin luonnottomalta ja
haaveksimisiin perustuvalta, ell'ei ihan uskottomalta. Judean
kuningaskunta sitä vastoin oli hänestä helppo käsittää; se oli jo ennen
ollut olemassa ja siitä syystä saattoi kyllä uudistua. Hänen ylpeyteensä
soveltui ajatella tätä uutta valtakuntaa suuremmaksi alaltaan,
mahtavammaksi ja paljon kunniakkaammaksi, kuin vanha oli ollut, sekä sen
kuningasta viisaammaksi ja mahtavammaksi kuin entinen Salomo,
sellaiseksi kuninkaaksi, jonka alammaisena hänellä olisi sekä loistava
tulevaisuus että tilaisuus kostaa vihollisilleen. Sillä mielellä hän
palasi dowariin.

Syötyään päivällistä hän tuotti esiin vaunut tarkastellakseen niitä.
Sanoin ei käy kuvata sen tarkastuksen tarkkuutta; ei pieninkään kohta
jäänyt häneltä huomaamatta. Ilokseen ja tyytyväisyydekseen hän huomasi
niiden olevan kreikkalaismalliset, joka hänestä oli monin puolin parempi
roomalaista komeutta. Ne olivat leveämmät pyöräin väliltä, matalammat ja
vahvemmat. Sen raskaamman painon korvasi kylliksi arabialaishevosten
suurempi kestävyys. Roomalaiset vaunusepät tekivät ajokalujansa melkein
yksinomaan kilpa-ajoja varten ja uhrasivat kauneuden tähden
turvallisuuden sekä miellyttävän muodon tähden vahvuuden, jota vastoin
näitä tosi taisteluun aiottuja Akilleun vaunuja yhä suosivat ne, jotka
kilpailivat palkinnoista Istmon ja Olympian leikeissä.

Tutkittuaan vaunut hän valjasti hevoset eteen ja ajoi harjoituskedolle,
jossa sitte kulutti tuntikausia hevosten opastukseen. Vasta illan suussa
hän palasi, ihan tyytyväisenä ja entistään rohkeampana. Hän oli nyt
lujasti päättänyt jättää kaikki puuhat Messalan aikeita vastaan
tapahtumaan vasta kilpa-ajojen jälkeen. Hän ei tahtonut luopua siitä
huvista, että saisi vihollisensa voitetuksi julkisesti itämaiden nähden.
Hänelle ei näyttänyt ollenkaan johtuvan mieleen, että muitakin
kilpailijoita oli tuleva. Hänen luottamuksensa oli horjumaton, ja se
perustui omaan taitoon ja verrattomiin hevosiin.

"Eikö totta, Antares, Aldebaranin pitää olla varoillaan? Eikö niin,
kunnon Rigel, ja sinä Atair, kaikkein juoksijain kuningas, parasta on
olla varoillaan."

Sillä tavalla hän lepohetkinä puhutteli ja silitteli hevosia kutakin
erittäin, ei kuin herra, vaan kuin vanhempi veli nuorempia.

Yön tultua Ben-Hur istui teltan ovella odotellen Ilderimiä, joka ei
vielä ollut palannut kaupungista. Hän ei tuntenut kärsimättömyyttä, ei
levottomuutta eikä epäilystä. Sheikki oli kaikissa tapauksissa lähettävä
hänelle sanan. Tuliko se hänen tyytyväisyydestään harjoituksiin, vai
oliko uiminen niiden jälkeen ja sitte hyvällä halulla syöty illallinen
niin virkistänyt häntä, vai oliko se ainoastaan luonnollista, jokaisen
alakuloisuuden jälkeen tulevaa vastavaikutusta, samapa se, hän nyt vain
oli melkein vallattomalla mielellä. Hän tunsi olevansa luojan kädessä,
ja vihollinen mieli oli ikään kuin kokonaan pois puhallettu.

Viimeinkin kuului hevoskavioiden töminää ja Malluk ratsasti ihan hänen
eteensä.

"Arriuksen poika", hän sanoi iloisesti, "sheikki Ilderimin nimessä
pyydän sinua nousemaan hevosen selkään ja ratsastamaan kaupunkiin. Hän
odottaa sinua."

Ben-Hur, mitään kysymättä, meni hevosten luo. Aldebaran tuli vastaan
ikään kuin tarjoamaan palvelustansa. Hän hyväili juoksijaa, mutta meni
edelleen ja valitsi toisen hevosen, joka ei kuulunut nelivaljakkoon;
sillä niitä täytyi säästää kilpa-ajoon. Kohta he kummatkin olivat
nopeasti ja ääneti ratsastamassa kaupunkiin.

Vähän matkaa Seleukidien sillan alapuolella he lautalla menivät joen
poikki ja tulivat siten kaupungin länsipäähän. Kierros oli pitkä, mutta
Ben-Hur arvasi sillä varovaisuuskeinolla olevan hyvät syynsä.

He ratsastivat Simonideen laivasilloille, ja Malluk pysäytti ratsunsa
edellä kerrotun suuren varastohuoneen eteen.

"Me olemme perillä", hän sanoi, "laskeudu maahan!"

Ben-Hur tunsi paikan.

"Missä sheikki on?" hän kysyi.

"Tule mukaan, minä vien sinut hänen luoksensa."

Palvelija otti vastaan hevoset, ja ennen kuin Ben-Hur ehti juuri mitään
ajatella, seisoi hän nyt toista kertaa tuon vanhan huoneen oven edessä
ja kuuli sisältä kehoituksen: "Astu sisään Herran nimessä!"



VII LUKU.

Tunnustettuna.


Malluk jäi ulos, mutta Ben-Hur astui samaan huoneesen, jossa hän oli
viime kerrallakin tavannut Simonideen. Se ei näyttänyt tällä välin
vähääkään muuttuneen; nojatuolin vieressä vain nyt seisoi kiillotettu
messinkitanko leveässä puujalassa kantamassa monta hopealamppua, joista
levisi loistava valo, niin että seinän laudoitukset, katon reunus
kullattuine pallorivineen ja katon sinipunerva holvi selvästi näkyivät.

Ben-Hur pysähtyi, astuttuaan muutaman askeleen. Kolme henkilöä oli
huoneessa ja katseli häntä: Simonides, Ilderim ja Ester.

Hän katsahti nopeasti ja neuvottomasti heihin vuorotellen, ikään kuin
etsien vastausta kysymykseen, joka häilyi hänen mielessään. Mitähän he
minusta tahtovat? Mutta hän tointui pian, sillä sitä kysymystä seurasi
toinen. Ovatko he ystäviä vaiko vihollisia?

Viimein hänen katseensa pysähtyi Esteriin.

Jos miehetkin katselivat häntä hyväntahtoisesti, niin oli Esterin
katseessa jotain enempää kuin hyväntahtoisuutta, -- jotain sielullista,
jota ei käy sanoin selittää, mutta joka tunkeutui hänen syvimpään
sydämmeensä, tarvitsematta siellä mitään selitystä.

Sanonkohan sen, hyvä lukija? Hänen sisällisen silmänsä eteen nousi
lumoavan egyptiläistytön kuva ja asettui ikään kuin verrattavaksi
lempeän juutalaistytön viereen. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi,
jonka jälkeen se katosi, hänen saamatta aikaan selvää arvostelua, kuten
sellaisessa vertailussa aina käy.

"Hurin poika..."

Vieras kääntyi puhujaan päin.

"Hurin poika", Simonides lausui uudelleen, hitaasti ja vakavasti, ikään
kuin antaakseen puhutellun tuntea niiden sanain koko tärkeyden, "ota
vastaan Herran, isäimme Jumalan siunaus, ota se minun huuliltani." Vähän
ajan perästä hän lisäsi: "Minulta ja minun omiltani."

Hän istui tuolissaan. Jos katsottiin hänen kuninkaallista päätänsä,
kalpeita kasvojaan ja mahtavaa katsettaan, niin unhottuivatpa katsojalta
kokonaan hänen rammat jäsenensä ja runneltu ruumiinsa. Hänen mustat
silmänsä katsoivat vakavasti mutta ei ankarasti valkokarvaisten kulmien
alta. Sitte hän pani kätensä ristiin ryntäilleen.

Se asento yhdessä tervehdyksen kanssa oli ihan selvä.

"Simonides", Ben-Hur vastasi, syvästi liikutettuna, "pyhän rauhan
tervehdyksen, jota tarjoat, otan vastaan ja vastaan siihen niin kuin
poika isällensä. Älköön vain mitään väärinkäsitystä vallitko meidän
välillämme."

Simonides päästi kätensä vaipumaan alas ja sanoi Esterille: "Tuo tuoli
isännällemme".

Ester kiiruhti tuomaan pyydettyä istuinta ja seisoi posket punottavina
katsellen vuoroon Ben-Huria ja Simonidesta. Molemmat he vitkastelivat
antaa käskyä, mihin tuoli oli pantava, koska se olisi voinut viitata
isännyyteen. Kun äänettömyys alkoi tuntua tuskalliselta, niin Ben-Hur
astui Esterin luo, otti tuolin hänen käsistään ja asetti sen Simonideen
jalkain juureen.

"Minä istun tässä", hän sanoi.

Heidän katseensa sattuivat yhteen ja molemmat tunsivat siitä lämpöä.
Ben-Hur luki Esterin katseesta kiitollisuutta, ja Ester puolestaan
käsitti hänen jalomielisyytensä ja vaatimattomuutensa. Simonides osoitti
kiitollisuuttansa pään kumarruksella.

"Ester, lapseni", sanoi vanhus helpotuksesta huoahtaen, "tuo tänne
paperit."

Ester meni seinän luo, avasi osan laudoituksesta, otti sieltä
papyruskäärön ja antoi sen isälleen.

"Sinä puhuit hyvin, Hurin poika", virkkoi vanhus oiaistessaan
papyruslehtiä, "käsittäkäämme toinen toisemme täydellisesti. Minä olisin
puolestani lausunut sen toivon, joll'et sinä olisi lausunut. Sitä
toivetta täyttääkseni olen tehnyt summittaisen laskun, joka sisältää
kaikki, mikä on välttämätöntä meidän tullaksemme selville, keskenämme.
Ja tämä tili sisältää sekä omaisuuden että meidän keskinäisen suhteemme,
jotka kaksi näkökohtaa minä tässä katsoin muistettavaksi. Tilissä on
molemmat. Tahdotko lukea sen nyt heti?"

Ben-Hur otti lehtikaareen, mutta katsoi Ilderimiin.

"Ei", sanoi Simonides, "ei sinun tarvitse pelätä sheikkiä lukiessasi.
Kertomus myöskin on, kuten saat huomata, sen luontoinen, että siihen
tarvitaan todistaja. Ja kun pääset niin pitkälle, näet siinä hänen
nimikirjoituksensa. Hän tietää kaikki ja on sinun ystäväsi. Niin kuin
hän on ollut luotettava ystävä minulle, niin hän on oleva sinullekin."

Simonides katsahti arabialaiseen ja nyykäytti ystävällisesti päätään.
Sheikki vastasi kumarrukseen samalla tavalla ja sanoi vakavasti: "Sinä
sen sanoit."

Ben-Hur vastasi: "Minä jo tunnen hänen erinomaisen ystävyytensä enkä ole
vielä ehtinyt todistaa ansaitsevani sitä." Heti sen jälkeen hän lisäsi:
"Minä toiste luen paperit tarkkaan, vaan nyt pyydän sinua ottamaan ne
haltuusi ja, joll'ei se liiaksi väsytä sinua, kertomaan minulle lyhyesti
sisällyksen."

Simonides otti takaisin kääreen.

"Kas tässä, Ester, tule tähän viereeni ja ota vastaan lehdet, ett'eivät
joudu epäjärjestykseen."

Ester meni hänen viereensä ja laski oikean käsivartensa keveästi hänen
olkapäälleen, niin että näytti siltä, kuin he molemmat olisivat yhdessä
tehneet tiliä.

"Tämä", sanoi Simonides, ottaen esille ensimmäisen lehden, "näyttää,
miten paljo rahaa minulla oli isäsi varoista, ja se on juuri summa,
jonka sain pelastetuksi roomalaisilta. Mitään irtainta tai kiinteää
omaisuutta ei ollut mahdollinen säilyttää, ainoastaan rahoja, ja nekin
nuo ryövärit kyllä olisivat anastaneet, joll'emme olisi juutalaistapamme
mukaan käyttäneet vekselejä. Talteen saadut varat olivat saamisia, jotka
koottiin pois Roomasta, Aleksandriasta, Damaskosta, Kartagosta,
Valenciasta ja muista paikoista meidän kauppa-alueeltamme, ja koko summa
oli sata kaksikymmentä talenttia juutalaista rahaa."

Hän antoi Esterille lehden ja sai toisen.

"Sillä summalla, sadalla kahdellakymmenellä talentilla, minä aloin omin
neuvoin pitää liikettä. Kuule nyt, minkä voiton minä olen saanut niistä
rahoista."

Hän luki eri papereista numeroita, jotka täysissä summissa olivat näin:

Laivoja ... 60 talenttia. Tavaroita varastossa ... 110 Tavaroita
kuletettavana ... 75 Kameleja, hevosia y. m. ... 20 Varastohuoneita ...
10 Vekselisaamisia ... 54 Käteistä rahaa ja kauppasaamisia ... 224

Yhteensä 553 talenttia.

"Näihin ansaittuihin viiteensataan viiteenkymmeneen kolmeen talenttiin
tulee lisäksi alkuperäinen summa isäsi varoista, ja sinulla on siis
_kuusisataa seitsemänkymmentä kolme_ talenttia täydellisen oikeuden
mukaista omaisuutta, ja sinä, Hurin poika, olet siis rikkain alammainen
koko maailmassa."

Hän otti lehdet Esteriltä ja, pannen yhden erilleen, kääri ne torvelle
kokoon ja antoi Ben-Hurille. Ylpeydessä, jota näkyi koko hänen
olemuksestaan, ei ollut mitään loukkaavata. Se saattoi johtua
uskollisesti täytetyn velvollisuuden tunnosta, saattoi myöskin johtua
hänen tunteestaan Ben-Huria kohtaan.

"Ja nyt ei ole mitään", hän sanoi hiljemmalla äänellä, avomielisesti
katsoen, "jota sinä et voisi saada aikaan."

Hetken juhlallisuus vaikutti kaikkiin läsnä-olijoihin valtaavasti.
Simonides pani uudestaan kätensä ristiin ryntäilleen, Esterin muoto
osoitti levottomuutta, Ilderimin kiivasta sisällistä liikutusta.
Ben-Hur, joka nyt muuttui toimivaksi henkilöksi, nousi ja sanoi, tuskin
jaksaen hillitä liikutustansa:

"Kaikki tämä tuntuu minusta, kuin olisi taivaan valo tullut
karkoittamaan yötä, joka on kestänyt niin kauan ja jonka minä en luullut
koskaan loppuvan, joka oli niin synkkä, että minulta haihtui kaikki
toivo saada koskaan nähdä päivän sädettä. Minä kiitän ensin Herraa, joka
ei ole hylännyt minua, ja häntä lähinnä sinua, Simonides. Sinun
uskollisuutesi korvaa muiden sydämmettömyyden ja lahjoittaa minulle
jälleen myötätuntoisuutta ihmiskuntaa kohtaan. 'Ei ole mitään, jota minä
en voisi saada aikaan.' Niinhän sanoit! Pitäisikö tänä tapausrikkaana
hetkenä kenenkään voittaman minua jaloudessa? Ole nyt todistajana,
sheikki Ilderim! Kuule sanat, jotka minä aion lausua, kuuntele ja pane
ne sydämmeesi. Ja sinä, Ester, tämän jalon miehen hyvä enkeli, kuuntele
sinäkin."

Hän ojensi kätensä, jossa paperitorvi oli, Simonidesta kohti.

"Näissä papereissa luetellut esineet, laivat, talot, tavarat, kamelit,
hevoset, rahat, niin pienimmät kuin suurimmatkin, minä annan sinulle
takaisin, Simonides, ja julistan sinut ja sinun omaisesi niiden
ijäisiksi omistajiksi."

Ester hymyili kyyneleet silmissä. Ilderim silitteli kiivaasti partaansa,
ja hänen silmänsä loistivat kuin kivihiili-helmet. Ainoastaan Simonides
oli levollinen.

"Minä julistan ne sinun omaisuudeksesi ja annan ne ainiaaksi sinun
haltuusi", jatkoi Ben-Hur, saatuaan vähän hillityksi liikutustansa.
"Kuitenkin teen yhden poikkeuksen ja yhden ehdon."

Kaikki toiset kuuntelivat henkeänsä pidättäen hänen sanojaan.

"Ne sata kaksikymmentä talenttia, jotka olivat minun isäni omat, pitää
sinun antaa minulle takaisin."

Ilderimin kasvot kirkastuivat.

"Ja sinun pitää koettaa minun kanssani etsiä minun äitiäni ja sisartani
ja, jos tarvitaan, käyttää siihen koko omaisuutesi, niin kuin minä
käytän omani."

Simonides oli hyvin liikutettu. Ojentaen kätensä hän sanoi:

"Minä näen sinun mielenlaatusi, Hurin poika, ja olen Herralle
kiitollinen, että hän lähetti sinut minun luokseni sellaisena, kuin
olet. Älä pelkää, että minä luopuisin sinusta. Niin kuin minä isäsi
eläessä palvelin häntä ja sitte pysyin hänen muistollensa uskollisena,
niin minä palvelen sinuakin, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä ehtoasi."

Näyttäen paperia, joka hänellä vielä oli kädessään, hän jatkoi:

"Sinä et vielä ole kuullut koko tiliä. Ota tämä paperi ja lue ääneen
mitä siinä on."

Ben-Hur otti paperin ja luki:

    "Hurin elinkautisten orjain luettelo, tehnyt Simonides,
    taloudenhoitaja:

      1. Amrah, egyptiläinen vaimo, palatsissa Jerusalemissa.

      2. Simonides, taloudenhoitaja Antiokiassa.

      3. Ester, Simonideen tytär."

Ben-Hurin mieleen ei ollut koskaan johtunut, kun hän ajatteli
Simonidesta orjaksensa, että lain mukaan tytär oli samassa asemassa
kuin isänsä. Milloin Ester oli ilmestynyt hänen unelmiinsa, oli
tämä kaunis tyttö aina esiytynyt egyptiläistytön kilpasiskona ja
sellaisena, johon oli mahdollista vast'edes rakastua. Nyt Ben-Huriin
vastenmielisesti koski tämä äkillinen keksintö ja hän katsoi punastuen
Esteriin. Tyttökin tuli ihan purpuranpunaiseksi ja käänsi katseensa
maahan. Papyruslevy kiertyi ihan kuin itsestään kokoon Ben-Hurin
käsissä hänen lausuessaan:

"Mies, jolla on kuusi sataa talenttia, on tosiaan rikas ja voi tehdä,
mitä tahtoo. Mutta arvokkaampi kultaa ja harvinaisempi rikkautta on
nero, joka kokoo omaisuutta, ja sydän, joka ei turmellu rikkauden
karttuessa. Simonides ja sinä kaunis Ester, älkää pelätkö! Sheikki
Ilderim on todistajani, että samana hetkenä, kun sain tietää teidän
olevan minun palvelijani, julistin teidät jälleen vapaiksi. Mitä nyt
tässä suullisesti lausun, vahvistan myöskin kirjallisesti. Onko siinä
kylliksi? Voinko tehdä vielä enemmän?"

"Hurin poika", sanoi Simonides, "sinä tosiaan teet elinkautisenkin
orjuuden helpoksi kärsiä. Mutta minä olin väärässä. Sinä et voi tehdä
kaikkea. Lain mukaan sinä et voi tehdä meitä vapaiksi. Minä olen koko
elinkauteni sinun orjasi, sillä minä seurasin kerran isääsi porttioven
pieleen ja korvassani on vieläkin nahkahihnan merkki."

"Tekikö minun isäni niin?"

"Älä häntä tuomitse", Simonides kiiruhti vastaamaan, "hän otti minut
omasta pyynnöstäni sellaiseksi palvelijaksi. Minä en ole koskaan
katunut sitä tekoani. Se oli hinta, jonka maksoin lapseni äidistä
Rakelista. Hän näet ei tahtonut tulla vaimokseni, joll'en minä ruvennut
siksi, joka hän itsekin oli."

"Oliko hän sitte elinkautinen orja?"

"Oli juuri."

Ben-Hur astuskeli edestakaisin pahoillaan voimattomuutensa tunnosta.

"Minä olin rikas ennestään", hän sanoi ja pysähtyi äkisti, "minä olin
rikas jalon Arriuksen testamentin kautta. Nyt tulee tähän lisäksi
vielä suurempi rikkaus ja se nero, joka kokosi sen. Eikö siinä ole
jokin Jumalan tarkoitus? Auta minua hyvällä neuvolla, Simonides? Auta
minua näkemään, mikä on oikein, ja tekemään sitä! Auta minua olemaan
nimeni arvoinen, niin mikä sinä olet lain mukaan minua kohtaan, siksi
sen sanan oikeassa merkityksessä minä tulen sinulle. Minä tulen sinun
orjaksesi ainiaaksi."

Simonideen kasvot oikein säteilivät.

"Oi sinä, minun herra vainajani poika, minä teen enemmän, kuin
ainoastaan autan sinua. Minä palvelen sinua koko sieluni ja
sydämmeni voimalla. Ruumista minulla ei ole, se on runneltunut sinun
palveluksessasi, mutta sielullani ja sydämmelläni minä palvelen sinua.
Sen minä vannon Jumalamme alttarin ja niiden uhrilahjain kautta, joita
sinne kannetaan! Tee minut vain laillisestikin siksi, kuin minä todella
olen."

"Sano, sano!" pyysi Ben Hur kiihkeästi.

"Taloudenhoitajaksi, sillä silloin on omaisuutesi hoito minulla."

"Ole tästä hetkestä minun omaisuuteni hoitajana. Tahdotko ehkä
kirjallista vahvistusta?"

"Sanasi riittää kyllä minulle! Sellainen oli isäsi ja minun suhde
enkä minä tahdo enempää pojaltakaan. Ja nyt, jos oikein ymmärrämme
toisiamme..."

Simonides vaikeni.

"Ainakin minun puoleltani", vastasi Ben-Hur.

"Ja sinä, Rakelin tytär, puhu!" sanoi Simonides, nostaen hänen kätensä
pois olkapäältään.

Ester, siten yksikseen jätettynä, seisoi hetkisen hämillään. Puna
milloin nousi hänen poskilleen, milloin niiltä katosi. Sitte hän meni
Ben-Hurin luo ja sanoi omituisen sulokkaasti:

"Minä en ole muuta kuin äitini ennen. Koska hän on kuollut, pyydän minä
sinulta, isäntäni, että saisin hoidella isääni."

Ben-Hur otti häntä kädestä ja vei hänet isänsä luo, sanoen:

"Sinä olet hyvä tytär, tapahtukoon tahtosi."

Simonides laski takaisin kaulalleen hänen kätensä, ja kaikki olivat
kotvan aikaa vaiti.



VIII LUKU.

Luvattu kuningaskunta.


Viimein Simonides katsahti ylös, ja se katse osoitti hänen olevan
herrana talossa yhtä hyvin kuin ennenkin.

"Ester", hän sanoi levollisesti, "ilta on pitkälle kulunut. Ett'emme
liiaksi väsyisi siihen, mitä meillä vielä on jälellä, niin tuota
virvokkeita."

Tytär antoi merkin soittokellolla. Palvelija heti toi leipää ja viiniä
sekä tarjosi niitä kullekin erittäin.

"Minun mielestäni, hyvä isäntä, emme kuitenkaan ole vielä aivan
selvillä keskenämme", jatkoi Simonides. "Tästä päivästä alkaen
meidän elämämme juoksevat yhdessä kuten joet, jotka ovat yhtyneet ja
yhdistäneet vetensä. Minun luullakseni niiden juoksu tulee paremmaksi,
jos kaikki vähäisetkin pilvet ensin saadaan haihtumaan taivaalta
niiden kohdalta. Sinä tässä äskettäin läksit tästä huoneesta, luullen,
ett'en minä hyväksynyt vaatimuksia, jotka nyt juuri olen tunnustanut
laveimmassa määrässä, mutta niin ei ollut. Ester voi vakuuttaa, että
minä kyllä tunsin sinut, ja Malluk todistaa, ett'en minä jättänyt sinua
pulaan."

"Malluk!" huudahti Ben-Hur.

"Ken on vangittuna tuoliinsa kuten minä, hänellä täytyy olla paljo
ja kauas ulottuvia käsiä, jos hän tahtoo toimia maailmassa, josta
hän on niin julmasti eroteltu. Minulla on paljo niitä ja Malluk on
paraimpia. Ja usein", hän jatkoi, kiitollisesti katsahtaen sheikkiin,
"minä lainaan myöskin muilta tahoilta luotettavia ystäviä, kuten esim.
Ilderimiltä anteliaalta, hyvältä ja urholliselta. Hän voi sanoa, olenko
minä koskaan ollut tunnustamatta sinua tai unhottanut sinua."

Ben-Hur katsahti arabialaiseen.

"Hän se juuri, tämä hyvä Ilderim, kertoi sinulle minun historiani",
Simonides jatkoi.

Ilderimin silmät loistivat, kun hän päätään nyykäyttämällä myönsi nämä
lauseet tosiksi.

"Kuinka, hyvä isäntäni", puhui Simonides, "me tutkimatta ihmistä
voisimme sanoa, minkä kaltainen hän on. Minä tunsin sinut, näin sinut
ihan isäsi kuvaksi, mutta en tiennyt millainen ihminen sinä olit. On
ihmisiä, joille rikkaus on vain kaunispukuinen kirous. Olitko sinä
niitä? Minä lähetin Mallukin puolestani tutkimaan sitä, ja siinä
toimessa hän oli minulla sekä korvina että silminä. Älä häntä moiti.
Mitä hänellä oli kerrottavaa sinusta, oli kaikki hyvää."

"En suinkaan", vastasi Ben-Hur sydämmellisesti, "sinun hyvyydessäsi oli
viisautta."

"Sanasi ovat minulle suloiset", sanoi kauppias liikutettuna, "hyvin
mieluiset. Pelkoni että ehkä olet käsittänyt minua väärin on nyt
poistunut. Nyt joet juoskoot, miten hyvänsä Jumala on määrännyt niiden
suunnan."

Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:

"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan
juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa
mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni
ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä
paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi
kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet,
jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat
minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka
täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä
nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin,
että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan
kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään
käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja
kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."

"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.

"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni,
tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin
sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen
olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä
kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia
olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta.
Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin
itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle
tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."

Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.

"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa -- äitisi, Ester,
oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella
lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä
suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa
ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä
maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt
juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni
hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä
kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan
seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat,
jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki
ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta
unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa.
Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala
vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä
toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"

"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.

"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen,
tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen.
Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva
tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja
kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava.
Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet
oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota
vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö
hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla
suurempaan kunniaan syntynyt."

Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi
Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain
sieluja."

Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi
hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi:

"Baltasar on kokenut ihmeellisiä asioita, hyvä isäntäni, ja kun hän
niistä puhuu, niin minä aivan mitään epäilemättä kumarrun hänen
edessään. Mutta hän on Mizraimin poika, ei edes proselyyttikään. Tuskin
vaan hänellä on mitään erityistä tietoa, jonka tähden meidän pitäisi
taipua hänen mukaansa tässä asiassa, joka koskee Jumalan huolenpitoa
meidän Israelistamme. Profeetat saivat tietonsa suoraan korkeudesta,
niin kuin hänkin. Heitä oli monta, hän on yksin, ja Jehova pysyy
samana, kuin hän on ijankaikkisuudesta asti ollut. Minun täytyy uskoa
profeettoja. Ester, tuoppa tänne lakikirja."

Ja odottamatta hänen palaamistansa hän jatkoi:

"Onkohan koko kansan todistus hylättävä. Matkusta Tyrosta, joka on
meren rannalla pohjoisessa, hamaan edomilaisten pääkaupunkiin etelän
puolisille aavikoille asti, ja kysy keneltä tahansa, joka juutalaisten
tavalla rukoilee tai almuja temppelissä jakaa tai on pääsiäislammasta
syönyt, -- eipä ainoakaan heistä myöntäisi että valtakunta, jonka
tuleva kuningas on perustava meille liiton lapsille, olisi muuten kuin
tästä maailmasta, samanlaatuinen, kuin isämme Davidin valtakunta ennen
oli. Mistä he johtavat sen uskon? Kohta saamme nähdä."

Ester palasi nyt, tuoden muutamia paperitorvia, jotka olivat
huolellisesti käärityt tummaväriseen liinavaatteesen ja kirjoitetut
vanhanaikaisilla kultakirjaimilla.

"Pidä niitä, tyttäreni, ja anna minulle sikäli kuin pyydän", sanoi
isä hellästi, kuten hän aina tytärtänsä puhutteli, ja jatkoi sitte
todistustansa:

"Tulisi liian pitkäksi luetella sinulle, isäntäni, niiden pyhäin
miesten nimiä, jotka esiintyivät profeettain jälkeen, ainoastaan hiukan
vähempilahjaisina kuin he -- ennustajia, jotka ovat kirjoitelleet,
ja saarnaajia, jotka ovat opettaneet Babylonin vankeuden jälkeen;
samoin niitä viisaita, jotka lainasivat valonsa Malakian, profeetoista
viimeisen, lampusta, joiden kaikkein nimiä Hillel ja Shammai eivät
koskaan väsyneet luettelemasta oppisaleissa. Tahdotko kuulla heidän
mieltänsä tämän valtakunnan laadusta? Kuka on esimerkiksi herra Henokin
kirjassa? Kukapa muu kuin se kuningas, josta puhumme? Valtaistuin on
pystytetty hänelle. Hän polkee maata, ja muut kuninkaat kukistuvat
istuimiltansa ja Israelin vitsa syöstään luolaan, joka leimuaa
tulipatsaista. Niin sanoo myöskin psalmien laulaja: 'Katso kansani
puoleen, o Herra, anna Israelille kuninkaan, Davidin pojan, nousta
sinä aikana, kuin sinä tiedät, o Jumala, hallitsemaan Israelia, sinun
lapsiasi... Ja hän saattaa pakanat ikeensä alle palvelemaan häntä...
Ja hän on oleva vanhurskas kuningas, Jumalan opettama, ... sillä hän
on hallitseva maata suunsa sanalla ijankaikkisesti.' Ja viimeksi,
vaikk'ei vähimmän arvoisena Esra, toinen Mooses -- kuuntele häntä
hänen yöllisissä näyissään ja kysy, kuka se ihmisääninen leijona on,
joka sanoo kotkalle, -- se on Roomalle --: 'sinä olet rakastanut
valehtelijoita ja anastanut ahkerain kaupungit ja hajoittanut niiden
muurit, vaikka he eivät sinulle mitään pahaa tehneet. Sen tähden, lähde
pois täältä, että maa virkistyisi ja terveeksi tulisi, ja toivo siltä
laupeutta ja oikeutta, joka sen tehnyt on.' Eikä kotkaa enää näkynyt.
Totisesti nämä todistukset jo riittänevät. Mutta tie itse lähteelle on
meille aina avoinna. Kääntykäämme kerran sinne päin! -- Ester, anna
meille viiniä ja sitte palaamme lakikirjaan."

"Uskotko profeetoita, herra?" hän kysyi juotuansa. "Tiedänhän minä sen,
sillä niinhän koko sukusi on tehnyt. Anna minulle se kirja, Ester,
jossa on Esaian ilmestykset."

Tytär avasi käärön, ja Simonides alkoi lukea: "Kansa, joka pimeydessä
vaeltaa, näkee suuren valkeuden, ja jotka kuoleman varjon maassa
asuvat, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa... Sillä lapsi syntyy
meille, poika meille annetaan, jonka hartioilla herraus on...
Hänen herraudellansa ja rauhalla ei pidä loppua oleman, Davidin
valtaistuimelle ja hänen valtakunnallensa, että hän on valmistava
sitä ja vahvistava tuomiolla ja vanhurskaudella hamasta nyt niin
ijankaikkiseen." "Uskotko profeetoita, isäntäni? -- Nyt, Ester, anna se
Herran sana, joka tuli Mikalle."

Tytär antoi pyydetyn käärön.

"Ja sinä", alkoi Simonides lukea, "Betlehem Efrata, joka vähäinen olet
Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa
on hallitsija oleva." "Se oli juuri se lapsi, jota Baltasar sai nähdä
ja kunnioittaa luolassa. Uskotko profeetoita? -- Ester, kuulkaamme,
mitä Jeremias sanoo."

Hän jatkoi siitä:

"Katso, se aika tulee, sanoo Herra, että minä herätän Davidille
vanhurskaan vesan, joka on kuninkaaksi tuleva ja on hyvin hallitseva ja
toimittava oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Hänen aikanansa pitää
Juudaata autettaman ja Israel on hyvässä turvassa asuva." "Kuninkaana
hän on hallitseva; isäntäni, uskotko profeetoita? Ja nyt, Ester, anna
tänne se käärö, jossa on sen Juudan pojan ennustukset, jossa ei mitään
moitetta ole."

Ester antoi hänelle Danielin kirjan.

"Kuule!" hän sanoi, lukemaan ryhtyen: "Minä näin tässä näyssä yöllä, ja
katso, yksi tuli taivaan pilvissä niin kuin ihmisen poika, ja hän tuli
hamaan vanhaikäisen tykö ja hänet vietiin hänen eteensä. Ja hän antoi
hänelle voiman, kunnian ja valtakunnan, ja kaikki kansat, sukukunnat
ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on ijankaikkinen
valta, joka ei huku, eikä hänen valtakunnallansa ole loppua." "Uskotko
profeetoita, isäntä?"

"Jo riittää, kyllä uskon", huudahti Ben-Hur.

"Entä sitte?" kysyi Simonides. "Jos kuningas tulee köyhänä, autatko
sinä häntä rikkauksillasi?"

"Enkö auttaisi? Viimeiseen sikliini ja viimeiseen hengenvetooni asti!
Mutta miksi puhumme, että hän on tuleva köyhänä?"

"Ester, anna minulle Herran sana Sakarialle", sanoi Simonides.

Ester antoi hänelle uuden käärön.

"Kuule, millä tavalla uusi kuningas on tuleva Jerusalemiin." Sitte
hän luki: "Iloitse sinä, Sionin tytär suuresti, ja riemuitse sinä
Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle vanhurskas ja
auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasintamman varsalla."

Ben-Hur katsoi pois päin.

"Mitä sinä katsot, isäntäni?"

"Minä katson Roomaa legionineen", hän vastasi kolkosti. "Minä olen
elänyt niiden kanssa sotaleirissä ja tunnen ne."

"Sinä tulet kuninkaan legionain päälliköksi", vastasi Simonides, "ja
saat valita väkesi miljoonista."

"Miljoonistako!" Ben-Hur ihmetteli.

Simonides istui hetkisen ajatuksissaan.

"Voimasta sinun ei tarvitse tulla levottomaksi", hän sitte sanoi.

Ben-Hur katsoi kysyvästi häneen.

"Sinä näit hengessä uuden kuninkaan tulon valtakuntaansa", vastasi
Simonides. "Sinä näit hänen tulevan oikealta puolen ja keisarin
loistavain legionain vasemmalta, ja sinä kysyit: mitä hän voi tehdä?"

"Juuri sellaiset olivat minun ajatukseni."

"Oi isäntäni, sinä et tiedä, miten vahva meidän Israelimme on. Sinä
ajattelet sitä surevaksi ukoksi, joka itkien istuu Babylonin virtain
vierellä. Mutta mene alas Jerusalemiin ensi pääsiäiselle ja asetu
temppelin edustalle tai torille katsomaan, mitenkä tosiaan on. Herran
lupaus isällemme Jakobille, kun hän läksi Padan-Aramista, oli laki,
jonka alaisena meidän kansamme ei ole lakannut lisäytymästä, ei
edes vankeuden aikanakaan. Se kasvoi silloinkin, kun egyptiläiset
sitä rasittivat. Roomalainen sorto oli sille vain terveellisenä
kasvatuksena. Nyt se tosiaan on yksi kansa. Eikä tämä yksistään,
isäntäni! Arvataksesi Israelin eli toisin sanoen kuninkaan voimaa,
ei sinun pidä pysähtymän yksistään luonnollisen lisäytymisen lakiin,
vaan liitä siihen vielä toinen, -- tarkoitan uskomme leviämistä aina
tunnetun maailman rajoihin asti. Minä tiedän myöskin, että on tavatonta
ajatella ja puhua Jerusalemista kuin koko Israelista, sillä se pyhä
kaupunki on vain kuin yksi kivi temppelissä tai sydän ruumiissa. Käänny
pois legionista, olkootpa ne kuinka monilukuiset hyvänsä, ja lue
uskovaisjoukot, jotka kuuntelevat huutoa: majoihisi, Israel! Lue ne
joukot, jotka ovat Persiassa, niiden jälkeläiset, jotka mieluisemmin
jäivät sinne, kuin palasivat isäinsä maahan: lue ne veljet, jotka ovat
Egyptin ja etäisen Afrikan kauppakaupungeissa; lue ne hebrealaiset,
jotka siirtolaisina asuvat lännessä, Lodinumissa ja Espanjan
merisatamissa; lue ne täys'veriset hebrealaiset ja proselyytit, joita
on Kreikanmaalla, Arkipelagin saarilla, ylhäällä Pontossa ja täällä
Antiokiassa, sekä ne tämän kaupungin asujamet, jotka kirottuina
makaavat Rooman tahraisten muurien varjossa. Lue Herran palvelijat
aavikkoteltoista tästä läheltämme ja ne, jotka asuvat aavikoilla
Niilin tuolla puolen, Kaspianmeren seuduilla ja tuolla ylhäällä Gogin
ja Magogin maissa. Valitse kaikki ne, jotka vuosittain lähettävät
pyhään temppeliin lahjoja jumalanpalveluksensa todistukseksi, ja lue
ne kaikki! Ja kun saat lukeneeksi kaikki, katso, isäntäni, katso
sotakuntoisten miesten lukua, jotka sinua odottavat! Katso, siinä on
valmis valtakunta sille, joka kerran on tuomitseva koko maata tuomiolla
ja vanhurskaudella, Roomassa yhtä hyvin kuin Sionillakin. Siinä on
vastaus kysymykseen: mitä Israel voi tehdä, sitä kuningas voi."

Kuvaus oli tehty innokkaasti. Ilderimiin se vaikutti kuin torven
törähdys. "Oi, jospa minä saisin nuoruuteni takaisin!" hän huudahti
ylös hypähtäen.

Ben-Hur istui tyynenä. Hän huomasi puheen olleen aiotun houkutukseksi
hänelle, että uhraisi henkensä ja omaisuutensa sen salaperäisen olennon
hyväksi, joka nähtävästi oli sekä Simonideella että egyptiläisellä
suurten toiveiden keskuksena. Tämä ajatus, kuten tiedämme, ei ollutkaan
hänelle uusi, vaan päin vastoin oli se jo monestikin ollut hänen
mielessään: kerran silloin, kun hän kuunteli Mallukin puhetta Dafnen
metsikössä; vielä selvemmin silloin, kun Baltasar koetti selittää
hänelle, mitä se valtakunta tarkoitti; ja kolmannen kerran hänen
astuskellessaan vanhassa palmumetsässä, jolloin se melkein kehittyi
päätökseksi, vaikkapa ei ihan täydelliseksikään. Näissä tilaisuuksissa
oli se tullut ja haihtunut vain ajatuksena, jota vahvemmat tai
heikommat tunteet olivat tukeneet. Nyt ei niin. Mestarikäsi oli
ryhtynyt asiaan ja tehnyt komean kartanon tuolle mitättömälle pohjalle,
tehnyt siitä jo loistavan ja välkkyvän tuulentuvan, joka oli täynnä
kaikenlaisia mahdollisuuksia ja pyhyyttä. Hänestä tuntui, kuin olisi
tähän asti salassa ollut ovi äkisti auennut ja sieltä levinnyt hänen
ympärilleen kirkasta valoa, antaen hänelle tilaisuuden panna toimeen
tehtävän, joka oli tähän asti ollut vain unelmana, ja se tehtävä näkyi
ulottuvan kauas tulevaisuuteen sekä olevan täynnä suosion osoituksia
ja voiton palkinnoita, niin suloisia ja hänen kunnianhimoansa
houkuttelevia. Hän nyt tarvitsi vain jotakin ulkoapäin tulevaa
nyhjäystä vielä lisäksi.

"Myöntäkäämme todeksi kaikki, mitä sinä sanot, Simonides", sanoi
Ben-Hur, "että kuningas tulee, että hänen valtakuntansa tulee ihanaksi
kuin Salomon; myöntäkäämme, että minä olen valmis uhraamaan itseni ja
kaikki, mitä minulla on, hänen ja hänen asiansa eteen; tunnustakaamme
vaikka sekin, että minun elämäni tapaukset ja sinun hämmästyttävä
rakkautesi ovat jossakin yhteydessä sen asian kanssa, -- niin mitä
sitte? Pitääkö meidän rakentaa sokeain tavalla? Pitääkö meidän odottaa,
kunnes kuningas astuu esiin, kunnes hänet lähetetään meille? Sinulla on
ikää ja kokemusta, siispä vastaa!"

Ja Simonides vastasi arvelematta:

"Ei meillä ole mitään valitsemisen varaa, ei mitään! Tämä kirje" -- hän
näytti Messalan kirjettä -- "on merkkinä, että meidän täytyy toimia.
Me emme ole kyllin voimakkaat kestämään Messalan ja Gratuksen yhteisiä
vehkeitä; meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Roomassa eikä täällä niin
suurta valtaa, kuin sitä varten tarvitsisimme. Jos vitkastelemme, niin
he surmaavat meidät. Heidän säälinsä voit nähdä, jos vain katsahdat
minun ruumiiseni."

Häntä vapisutti nuo kauheat muistot.

"Hyvä isäntäni", hän jatkoi jälleen toinnuttuaan, "minkä verran sinulla
on voimaa, minä tarkoitan: tahdon voimaa?"

Ben-Hur ei käsittänyt hänen tarkoitustansa.

"Minä muistan varsin hyvin, miten kauniilta minusta maailma näytti
silloin, kun olin nuori", alkoi Simonides selittää.

"Ja kuitenkin voit tehdä suuren uhrauksen."

"Niin, rakkaudesta."

"Eikö elämässä ole muita yhtä suuria vaikuttimia?"

Simonides pudisti päätänsä.

"Eikö kunnianhimokaan?"

"Kiihkoa vain, joka on kielletty Israelin pojilta."

"Entä kosto?"

Se kipuna sytytti. Simonideen silmät säkenöivät, kädet vapisivat, ja
hän vastasi kiireesti:

"Juutalaisella on oikeus kostaa. Se on lain käsky."

"Kameli ja koirakin muistavat heille tehtyjä vääryyksiä", todisti
Ilderim.

Simonides taas jatkoi tämän huomautuksen jälkeen kehoittavaa
selitystään.

"On yksi tehtävä, yksi tehtävä kuningasta varten, joka on suoritettava
ennen hänen tuloansa. Meidän ei tarvitse epäillä, että Israel on
määrätty tulemaan hänen oikeaksi kädeksensä, mutta paha kyllä se
käsi on rauhallinen, ihan sota-asioita taitamaton. Näiden miljoonain
joukossa ei ole harjoitettua sotajoukkoa, ei yhtään päällikköä.
Heroodeen palkkasotureja en ota lukuun, sillä ne ovat täällä meitä
sortamassa. Tämä taitamattomuuden tila on aivan roomalaisten mielen
mukaan. Heidän hirmuvaltansa on kantanut hyviä hedelmiä hänen
valtiotaitonsa kautta. Mutta nyt on tullut kumouksen aika, jolloin
lammaspaimen pukee yllensä sotavarukset, tarttuu keihääsen ja miekkaan,
se aika, jolloin rauhalliset laumat muuttuvat taisteleviksi leijoniksi.
Mutta, poikani, jonkunhan täytyy päästä kuninkaan oikealle sivulle.
Ja kukapa muu siihen pääsee, ell'ei se, joka hyvin tekee hänen
tehtäviänsä?"

Ben-Hurin kasvot hehkuivat näistä tulevaisuustoiveista, mutta kuitenkin
hän vielä väitti:

"Minä kyllä käsitän, että työtä on tehtävä, mutta puhu suoraan!
Tekeminen ja tekemistapa ovat eri asiat."

Simonides maisteli viiniä, jota Ester hänelle tarjosi, ja vastasi sitte:

"Sheikki ja sinä tulette päälliköiksi, kumpikin eri tehtäviä varten.
Minä jään tänne hoitamaan liikettä, kuten tähänkin asti, jott'ei
päälähde kuiva. Sinä menet Jerusalemiin ja sieltä aavikoille ja luet
Israelin sotakuntoiset miehet, jaat ne 10 ja 100 miehen joukkoihin,
asetat päälliköitä, harjoitat heitä ja kokoot aseita salaisiin
paikkoihin. Kaikkea sitä varten minä toimitan sinulle rahaa. Pereasta
sinä sitte menet Galileaan, jostahan on vain yksi askel Jerusalemiin.
Pereassa sinulla on takana suojanasi aavikko ja Ilderim likitienoilla.
Hän vallitsee teitä, niin ett'ei mitään voi tapahtua sinun
tietämättäsi. On hänestä sinulle hyötyä monella muullakin tavalla.
Ennen kuin oikea aika on käsissä, ei kukaan saa vihiäkään tästä meidän
sopimuksestamme. Minä olen jo ennen puhellut Ilderimin kanssa. Mitäs
sinä sanot tästä?"

Ben-Hur katsahti sheikkiin.

"Niin on, kuin hän sanoo", vastasi arabialainen. "Minä olen antanut
hänelle sanani, ja hän tyytyy siihen. Sinä saat minulta valan,
joka sitoo minut, koko heimon ja kaiken omaisuuteni, mikä suinkin
tarkoitukseen kelpaa."

Kaikki kolme, Simonides, Ilderim ja Ester, kiihkeästi odottivat
Ben-Hurin vastausta.

"Jokaisella", tämä vastasi, alussa suruisesti, "on täysi ilopikari,
jonka hän ennemmin tai myöhemmin saa käteensä, maistaa ja juo sitä,
kaikilla muilla, paitsi minulla. Minä käsitän, Simonides ja jalo
sheikki, minä ymmärrän, mitä ehdotus tarkoittaa. Jos minä siihen yhdyn,
jos astun sille elämän uralle jota osoitatte, silloin: hyvästi kaikki
rauha ja kaikki toiveet, jotka olen siitä johtanut! Jos astun sisälle
eteeni avatuista porteista, niin ne sulkeutuvat ainiaaksi eivätkä
päästä enää takaisin niiden taa jäävään, rauhasta suloiseen elämään,
sillä Rooma vartioitsee niitä. Minä kadotan lain suojeluksen, ja
vaanijat rupeevat tähystelemään jälkiäni. Haudoissa kaupunkien tykönä
ja etäisimpäin vuorten hirveissä rotkoissa minun täytyy syödä leipääni
ja laskea pääni levolle."

Hänen puhettaan keskeytti huokaus. Kaikki katsahtivat Esteriin, joka
kätki kasvojaan isänsä olkapäätä vasten.

"Minä en tullut ajatelleeksi sinua, Ester", sanoi Simonides hellästi,
sillä hyvin liikutettu hän oli itsekin.

"Se on kyllä hyvä, Simonides", sanoi Ben-Hur. "Mies kantaa kovaa
kohtaloaan paremmin, kun tietää, että häntä säälitään. Antakaahan minun
puhua loppuun asti."

"Minä aioin sanoa", hän jatkoi, kun heidän huomionsa jälleen kääntyi
häneen, "ett'ei minulla ole valitsemisen varaa, minun pitää ryhtyä
siihen tehtävään, joka nyt on osoitettu minulle. Koska täällä odottaa
häpeällinen kuolema, on paras heti ryhtyä koko työhön."

"Teemmekö kirjallisesti sopimuksemme?" kysyi Simonides kauppamiehen
tapaansa.

"Minä luotan sanaasikin", vastasi Ben-Hur.

"Minä myös", vakuutti Ilderim.

Niin yksinkertaisesti tehtiin se liitto, joka kokonaan muutti Ben-Hurin
elämän uran. Hän lausuikin heti:

"Niinpä se on sovittu!"

"Auttakoon meitä Abrahamin Jumala!" toivotti ja rukoili Simonides.

"Vielä yksi sana, hyvät ystävät", sanoi Ben-Hur sydän keveämpänä;
"teidän luvallanne, minä tahtoisin toimia omin päin siihen asti, kun
kilpailut päättyvät. Tuskin on luultavaa, että Messala voi tulla
minulle vaaralliseksi, ennen kuin prokuraattori ehtii vastata. Siihen
kuluu ainakin viikkokausi aikaa, kirjeen täältä lähettämisestä lukien.
Hänen kohtaamisensa sirkuksessa on huvi, jonka tahdon mistä hinnasta
hyvänsä saada."

Ilderim siihen mielellään suostui, ja Simonides, joka katseli asiaa
liikemiehen silmillä sanoi: "Hyvä, sill'aikaapa minä ehdin tehdä
sinulle hyvän palveluksen. Minä kuulin sinun mainitsevan, että
Arriukselta on jäänyt sinulle perintöä. Maatilako se on?"

"Huvila Misenumin luona ja kartano Roomassa."

"Siinä tapauksessa minä neuvon sinua myömään ne ja panemaan rahat
hyvään talteen. Anna minulle tarkemmat tiedot, niin minä teen
valtakirjan ja heti lähetän sinne asiamiehen. Ainakin tällä kertaa me
ehdimme ennen keisarillisia ryövärejä."

"Huomenna minä annan sinulle kaikki tarpeelliset tiedot."

"No niin, sittepä meillä ei ole tänä iltana enää mitään tekemistä",
sanoi Simonides.

Ilderim kaiveli hyvillään partaansa ja sanoi: "Jopa se riittääkin yhden
illan työksi."

"Toimita vielä kerran leipää ja viiniä, Ester! Sheikki Ilderim jää
meidän iloksemme tänne huomiseen asti, jos hänelle soveltuu, ja sinä,
isäntäni..."

"Tuotakoon hevoset!" sanoi Ben-Hur. "Minä palaan palmumetsään. Jos nyt
lähden pois, niin viholliseni ei huomaa minua, ja" -- hän katsahti
Ilderimiin -- "nelivaljakko iloitsee minun läsnäolostani."

Aamun koittaessa Ben-Hur ja Malluk laskeutuivat hevosten selästä maahan
Ilderimin teltan edessä.



IX LUKU.

Ben-Hurin päätös.


Seuraavana yönä noin neljännellä hetkellä Ben-Hur seisoi Esterin kanssa
suuren varastohuoneen pengermällä. Laiturilla pengermän edessä vallitsi
vilkas liike, siinä kun työnnettiin edes takaisin tavarapakkoja
ja -laatikoita ja seassa hyöri ja pyöri hälisevä miesjoukko, joka
räiskyvien soihtujen valossa näytti työtä tekeviltä hengiltä, kuten
niitä kuvataan itämaisissa saduissa. Kaleria lastattiin heti lähtemään,
ja siitä se tuli kaikki tuo melu. Simonides oli vielä työhuoneessaan
antamassa laivan päämiehille viimeisiä käskyjänsä: purjehtia viipymättä
Rooman satamaan Ostiaan, laskea siellä maalle yksi matkustaja ja sitte
hiljakseen purjehtia edelleen Valenciaan Espanjan rannalle.

Matkustaja oli se valtuutettu asiamies, jonka tuli myydä Ben-Hurin
Arriukselta perinnöksi saama omaisuus. Niin pian kuin nuorat
päästettäisiin irti ja kaleri laskisi merelle, olisi Ben-Hur
ehdottomasti kahlehdittu edellisenä yönä sovittuun työhön. Jos hän
katui välipuhetta, oli hänellä nyt toki vielä lyhyt hetki ajatusaikaa,
niin että voi vielä ilmoittaa mielipiteensä ja peräytyä. Hänhän oli
isäntä, jonka tarvitsi vain lausua tahtonsa.

Hän seisoi kädet ristissä ja katseli tuota ahkeran työn näytelmää kuin
mies, joka itseksensä taistelee. Hän kun oli nuori, rikas, kaunis ja
vielä ihan tähän hetkeen asti Rooman seuraelämässä ylimystön jäsen,
hän varmaankaan ei voinut olla tuntematta houkuttelua hylkäämään
nuo vaivalloiset velvollisuudet ja kunnianhimon kuiskailut, joiden
seuraukset saattoivat hänet henkipaton asemaan. Saatammepa myöskin
käsittää syyt, jotka häntä pidättivät niin kauan kuin suinkin
mahdollista: keisaria vastaan alettavan taistelun toivottomuus; kaiken
sen epävarmuus, joka koski kuningasta ja hänen tuloansa; rauhallinen
elämä, kunnia ja kunniavirat, joita oli helppo ostaa; ja vahvinna
kaikista tunne, että oli äsken saanut kodin, jossa oli hyviä ystäviä
sulostuttajina. Ainoastaan sellainen, joka on kauan ollut yksikseen
hylättynä vaeltajana elämän tiellä, voi käsittää, miten mahtavasti tämä
viimeinen vaikutin puhui hänen mielellensä.

Lisätkäämme tähän vielä, että maailma, jo itsessäänkin kavala,
lakkaamatta kiusaten kuiski: "seis, pysy levossa!" -- maailma, joka
aina näyttää valoisaa puoltansa, käytti tänä hetkenä hyväkseen hänen
kumppaninsakin vaikutusta.

"Oletko koskaan ollut Roomassa?" kysyi Ben-Hur.

"En", vastasi Ester.

"Etkö tahtoisi joskus käydä siellä?"

"Enpä luule."

"Miksi et?"

"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.

Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan
Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä
nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti
varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja
äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen
kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena
aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän.
Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi.
Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut
tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli
palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi
ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.

"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella
äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri
joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat
maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon,
hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä.
Minkä tähden..." Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.

"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.

Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä
tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden
et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon
vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat
viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä
syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"

Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä
kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja
kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"

Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi
lähellä Roomaa?"

"On."

"Onko se kaunis?"

"Hyvin kaunis, se on palatsi puu- ja kasvitarhojen keskellä, jossa on
suihkukaivoja, kuvapatsaita ja varjokkaita lehtikujia; kunnahilta,
jotka ovat täynnä viiniköynnöksiä, näkyy Neapolikin ja Vesuvius.
Meri on edessä kuin sinipeili, täynnä valkoisia purjeita. Keisarilla
on huvila siinä lähellä, mutta Roomassa sanotaan Arriuksen huvilaa
kauniimmaksi."

"Ja elämä siellä, onko se rauhallinen?"

"Ei koskaan ollut kesäpäivä, ei koskaan kuutamoyö rauhallisempi. Se
keskeytyi ainoastaan silloin, kun vieraita tulee. Nyt, kun entinen
isäntä on kuollut ja minä olen täällä, ei siellä mikään muu häiritse
hiljaisuutta kuin palvelijain kuiskaukset, onnellisten lintujen laulu
ja suihkukaivojen porina. Ainoa vaihtelu päivästä toiseen on vanhojen
kukkain lakastuminen ja kuolema ja nuorten nuppujen puhkeeminen,
varjojen vaihtelu pilvenhattarain mukaan. Mutta Ester, elämä siellä oli
minusta liian rauhallinen. Tunne, että minä elelin joutilaana, vaikka
minulla oli niin paljo tekemättä, ei antanut minulle vähääkään rauhaa;
minä olin kuin kahlittu silkkinauhoilla. Minä huomasin, että olisin
pian, hyvinkin pian tullut perin laiskuriksi."

Esterin katse liiteli pitkin jokea.

"Minkä tähden kysyit sitä?" virkkoi Ben-Hur.

"Hyvä isäntäni..."

"Ei, ei, Ester, ei niin. Sano minua ystäväksi, veljeksi, jos tahdot.
Sinun isäntäsi minä en ole enkä tahdo siksi tulla. Sano veljeksi."

Hän ei voinut nähdä tyytyväisyyden punaa, joka purppuroitti Esterin
posket, eikä loistoa hänen silmissään, jotka katselivat joen päällitse
tyhjään avaruuteen.

"Minä en voi", tyttö sanoi, "käsittää luonnetta, joka ennemmin valitsee
sen elämän, johon sinä antaudut, elämän, jossa..."

"On väkivaltaa, ehkäpä veren vuodatustakin", sanoi Ben-Hur, lopettaen
siten lauseen, joka jäi Esteriltä kesken.

"Niin, sellaista luonnetta, joka valitsee ennemmin sellaisen elämän
kuin rauhallisen olon viehättävässä huvilassa."

"Ester, sinä olet erehdyksissä. Minulla ei ole mitään varaa valita;
niin armollinen ei roomalainen ole, paha kyllä. Pakko minun käskee
ryhtymään tähän keinoon. Jäädä tänne on sama kuin kuolema, ja jos
menen Roomaan, odottaa minua sama kohtalo: myrkytetty pikari,
salamurhaajan puukko tai vääriin todistuksiin perustuva tuomio.
Messala ja prokuraattori Gratus ovat rikastuneet anastamalla minun
isäni perinnön, ja heistä nyt on tärkeämpää pysyä sen isäntinä, kuin
ensin oli saada se käsiinsä. Rauhallisesta sopimuksesta ei voi tulla
puhettakaan, koska sitä varten heidän täytyisi tunnustaa kaikki. Ja
sitä paitsi, Ester, jospa minä voisinkin ostaa sovinnon, niin tuskinpa
sitä tahtoisin. Minä en saa mitään rauhaa, en edes sen vanhan huvilan
vilpoisissa marmorihuoneissa, en; vaikka kuka hyvänsä olisi siellä
minulle keventämässä päivän taakkaa, niin se ei onnistuisi edes
rakkauden kärsivällisyydellä. Minä en saa rauhaa niin kauan, kuin
äitini ja sisareni ovat poissa, niin kauan, kuin minun täytyy valvoa
heitä etsiskellen. Jos minä löydän heidät ja he ovat saaneet kärsiä
sopimatonta kohtelua, pitäisikö syyllisten päästä rankasematta? Jos he
ovat kuolleet väkivaltaisesti, pitääkö murhamiesten päästä kostamatta?
Voi, en silloin saisi nukutuksi kauheilta unilta. Ei edes puhtainkaan
rakkaus kaikella kekseliäisyydellään voisi tuudittaa minua lepoon,
sillä omatunto sitä yhä häiritsisi."

"Onko asiat niin huonosti?" Ester kysyi liikutuksesta vapisevalla
äänellä. "Eikö mitään, mitään voitaisi tehdä?"

Ben-Hur tarttui häntä käteen.

"Niinkö suurta osanottoa minun elämäni sinussa herättää?"

"Niin", Ester vastasi suoraan.

Hänen kätensä oli lämmin ja katosi Ben-Hurin käteen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi. Ben-Hurin ajatus lennähti egyptiläistyttöön; hän
oli niin toisenlainen kuin Ester, niin kookas, rohkea, niin tottunut
imartelemiseen ja niin lumoavan kaunis. Ben-Hur nosti Esterin käden
huulilleen ja päästi sen irti.

"Sinusta tulee minulle uusi Tirza, Ester."

"Kuka Tirza on?"

"Minun pikku sisareni, jonka roomalaiset ryöstivät pois ja joka minun
täytyy löytää, ennen kuin voin ajatella rauhaa tai onnea."

Juuri silloin välähti heille valoa, ja ympäri katsoessaan he huomasivat
palvelijan työntävän Simonidesta tuolissaan ulos ovesta. He yhtyivät
hänen seuraansa, ja keskustelussa hän sitte johti puhetta.

Kohta sen jälkeen kaleri päästi irti nuoransa, kääntyi ja laski
soihtujen valossa ja laivaväen iloisesti laulaessa ulos merelle,
jättäen Ben-Hurin velvoitetuksi ryhtymään _tulevan kuninkaan_ asioihin.



X LUKU.

Ohjelma.


Iltapäivällä kilpa-ajojen edellisenä päivänä vietiin Ilderimin hevoset
ja vaunut kaupunkiin lähelle sirkusta. Sitä paitsi oli kunnon vanhuksen
muassa koko joukko muuta saattoa, palvelijoita, ratsastavia aseellisia
heimonmiehiä, talutettavia hevosia ja kokonainen karjalauma, niin
että hänen lähtönsä palmumetsästä oli jotenkin samankaltainen kuin
heimokunnan muutto asuinpaikasta toiseen. Ihmiset tosin nauroivat
tuota kirjavaa jonoa, mutta Ilderim, vaikka olikin ärtyinen muissa
tilaisuuksissa, antoi pahastumatta heidän iloita kylliksensä. Jos
Messalan lähetit häntä vakoilivat, kuten hän oletti, niin hänen
esiytymisensä heille tosin antoi aihetta pilkallisiin huomautuksiin,
jotka Antiokiassa tekivät hänet naurunalaiseksi, mutta mitäpä
siitä. Toisena aamuna oli koko joukko oleva jo hyvän matkan päässä
menemässä aavikoille, mukanaan kaikki arvokkain omaisuutensa. Hän oli
tosiaankin kotimatkalla, teltat kokoon pantuina; dowaria ei enää ollut
palmumetsässä. Kahdessatoista tunnissa piti kaikkein oleman turvassa
kiinni joutumisen vaaralta, koettipa kuka hyvänsä ajaa heitä takaa. Ei
koskaan olla paremmassa turvassa kuin pilkan esineenä ollessa, ajatteli
vanha, viisas arabialainen.

Ei Ben-Hur eikä Ilderim liioitellut arvioidessaan Messalan vaikutusta,
mutta he olivat kuitenkin varmat, ett'ei hän ollut ryhtyvä mihinkään
toimiin heitä vastaan ennen kuin kilpailujen jälkeen, jos hän joutui
tappiolle ja varsinkin jos Ben-Hur hänet voitti, niin heidän oli
odotettava pahinta, sillä silloin hän ehk'ei edes odottanut Gratuksen
neuvojakaan. Sen mukaan he tekivät puolustussuunnitelmansa ja olivat
valmiit kaikkeen. He ratsastivat rohkeasti rinnakkain, varmoina
huomispäiväisestä voitosta.

Tiellä he tapasivat Mallukin, joka odotteli heitä. Vanha uskottu
palvelija ei millään tavoin osoittanut tietävänsä mitään Ben-Hurin
suhteesta Simonideesen eikä heidän ja Ilderimin keskinäisestä
sopimuksesta. Hän tervehti kuten tavallisesti ennenkin, kääntyi sitte
sheikin puoleen ja antoi hänelle jonkin paperin sanoen:

"Tässä on äsken levitetty kuulutus kilpailujen johtajalta, ja siinä
näet omat hevosesi merkittyinä kilpailemaan. Järjestyskin, jota on
noudatettava, on siinä merkittynä. Minä toivotan sinulle jo edeltä päin
onnea voitosta, hyvä sheikki."

Annettuaan hänelle paperin hän kääntyi Ben-Hurin puoleen.

"Sinullekin, Arriuksen poika, minä toivotan onnea. Nyt ei mikään enää
estä sinua kohtaamasta Messalaa. Kaikki osanoton ehdot ovat täytetyt.
Minä olen sen kuullut kilpailujen johtajalta."

"Kiitos, Malluk", vastasi Ben-Hur.

Malluk jatkoi:

"Sinun värisi on valkoinen, Messalan purppura ja kulta. Värit ovat jo
tunnetut. Pojat juoksentelevat jo kadulla valkonauhoilla koristettuina,
ja huomenna joka juutalainen ja arabialainen koko kaupungissa käyttää
niitä. Sirkuksessa saat nähdä, että valkoinen väri oikein kauniisti
kilpailee punaisen kanssa."

"Ehkä yläparvekkeilla, mutta ei kunniaportin seuduilla."

"Ei, siellä kyllä punainen ja kulta vallitsevat. Mutta jos me voitamme"
-- Malluk nauroi hyvillään -- "jos me voitamme, miten ne ylimykset
silloin vapisevat. He kun halveksivat kaikkea, joka ei ole roomalaista,
niin he sen mukaan tietysti panevat vetoon kaksi, kolme ja viisi yhtä
vastaan Messalan puolesta, koska hän on roomalainen." Ja hiljemmalla
äänellä puhui hän edelleen: "Juutalaisen, joka tahtoo olla jossakin
arvossa temppelissä, ei sovi panna rahojansa sellaiseen vaaraan, mutta,
meidän kesken sanoen, olen minä kuitenkin toimittanut konsulin istuimen
taakse yhden ystävän, joka saa hyväksyä vetoja kolme, viisi tai
kymmenenkin yhtä vastaan -- menköön hullutus kuinka pitkälle tahansa.
Olen sitä varten antanut hänelle 6,000 siklin nosto-osoituksen."

"Ei, Malluk", sanoi Ben-Hur, "roomalainen panee vetoa ainoastaan
roomalaisella rahalla. Etsi jo tänä iltana ystäväsi ja anna hänelle
sestertioita niin paljo kuin tahdot, ja, Malluk, neuvo häntä panemaan
vetoa Messalan ja hänen ystäviensä kanssa -- Ilderimin ja Messalan
nelivaljakot vastakkain."

Malluk mietti hetkisen.

"Se kääntäisi suurimman huomion teidän kilpailuunne."

"Sitä minä juuri toivonkin, Malluk."

"Kyllä ymmärrän."

"Niin, Malluk, jos tahdot palvella minua parhaan kykysi mukaan, niin
toimita, että yleisön silmät kiintyvät meidän kilpailuumme, Messalan ja
minun."

Malluk vastasi kiireesti: "Kyllä toimitan. Minä tarjoan erinomaisia
vetoja; jos niihin vastataan, sitä parempi!"

Malluk katsoi tutkivasti Ben-Huriin.

"Miksikä en ottaisi korvausta ryöstetystä omaisuudestani?" sanoi
Ben-Hur paremmin vain itsekseen. "Toista tilaisuutta ehkä ei tule. Nyt
minä ehkä voin hävittää hänen omaisuutensa samalla kertaa kuin hänen
ylpeytensäkin. Isämme Jakob ei voi pahastua siitä."

Hänen kauniit kasvonsa muuttuivat päättäväisen näköisiksi ja tekivät
hänen seuraavat sanansa hyvin ponteviksi:

"Niin, siten sen pitää käydä! Kuulehan, Malluk! Älä säästä
sestertioita! Enennä ne talenteiksi, jos kukaan uskaltaa niin suurista
summista. Pane viisi, kymmenen, kaksikymmentä talenttia, pane vaikka
viisikymmentäkin, jos veto on itseään Messalaa vastaan."

"Nehän ovat summattomia rahoja", arveli Malluk. "Silloin minun täytyy
antaa heille vakuutta."

"Niin pitääkin. Mene Simonideen luoksi ja sano hänelle, että minä
tahdon saada asiani hyvin järjestetyksi. Sano hänelle, että minun
sydämmeni halajaa viholliseni häviötä, ja tilaisuus on niin lupaava,
että minä uskallan panna rahani tarjolle. Meidän puolellamme on
isäimme Jumala! Mene, hyvä Malluk, äläkä päästä tilaisuutta käsistäsi
livahtamaan."

Malluk tervehti ystävällisesti ja ratsasti tyytyväisenä pois, mutta
palasi heti takaisin.

"Anna anteeksi"', hän sanoi Ben-Hurille, "onpa minulta unohtunut yksi
asia. En itse päässyt kyllin lähelle Messalan vaunuja, mutta minä
annoin toisen henkilön mitata ne, ja hänen ilmoituksensa mukaan on
Messalan vaunujen akseli kämmenen leveyttä korkeammalla maasta kuin
sinun."

"Kämmenen leveyttä, niinkö paljon!" iloitsi Ben-Hur, ja kumartuen
Mallukin puoleen hän vielä sanoi: "Niin totta kuin olet Juudan poika
ja uskollinen heimokunnallesi, hanki itsellesi paikka parvekkeelle,
riemuportin päälle, lähelle pylvästen päällistä parveketta. Ota
tarkkaan vaaria, kun käännämme siinä, mutta hyvin tarkkaan, sillä
minullapa yleensä on paremmat edut; siinä minä... Taikka, Malluk,
olkoon se ennemmin sanomatta. Laita vain itsesi sinne ja katso hyvin
tarkkaan!"

Juuri silloin pääsi Ilderimiltä ihmettelyn huudahdus:

"Haa, Jumalan kunnian kautta, mitä tämä merkitsee?"

Hän lähestyi Ben-Huria ja osoitti ohjelmaa.

"Lue", sanoi Ben-Hur.

"En, lue itse!"

Ben-Hur otti paperin, jonka alle maakunnan prefekti oli kilpailujen
järjestäjänä kirjoittanut nimensä ja joka vastasi meidän ohjelmiamme,
koska siinä lueteltiin juhlatilaisuuden eri huvittelut. Ensinnä
ilmoitettiin yleisölle, että loistava juhlasaatto oli pidettävä;
sen jälkeen tavalliset kunnianosoitukset Komus-jumalalle, ja sitte
kilpailut: kilpajuoksu, hyppy, painiskelu ja nyrkkitaistelu, kaikki
siinä järjestyksessä, kuin ohjelmaan oli merkitty. Kilpailijain nimet,
kansallisuus ja koulut, joissa he olivat taitonsa oppineet, kilpailut,
joissa he olivat olleet osallisina, heidän saamansa voitot ja nyt
saatavana olevat voitot, kaikki oli tarkkaan lueteltu. Viimemainitut
tiedonannot olivat korukirjaimilla, josta näkyi, että se aika jo oli
ohitse, jolloin voittaja tyytyi yksinkertaiseen laakeriseppeleesen,
pitäen kunniaa arvokkaampana kuin rikkautta ja voitonhimoa.

Nämä osat ohjelmasta Ben-Hur vain pikaisesti katsasti lävitse. Mutta
kilpa-ajo-osaston hän luki hitaasti. Se alkoi vakuutuksella, että
sankarillisen kilpailun rakastajille tässä oli tarjona sellainen
kilpailu, kuin Orestes olisi laittanut, ennen ihan näkemätön
Antiokiassa. Kaupunki toimitti tämän juhlan konsulin kunniaksi.
Sata tuhatta sestertiota ja laakeriseppele olivat voitot. Sitte oli
tarkempia tietoja. Kilpailijoita oli kuusi, kaikki nelivaljakoita, ja
jotta olisi enempi katselemista, kaikki esiytyivät yht'aikaa. Sitte
kerrottiin joka nelivaljakosta erittäin:

    1) Korintolaisen Lysippon valjakko: Kaksi hiirakkoa, rautio
    ja musta. Ne olivat edellisenä vuonna voittaneet Aleksandrian
    kilpa-ajoissa. Ajaja Lysippos. Väri _keltainen_.

    2) Roomalaisen Messalan: Kaksi päistärikköä ja kaksi mustaa.
    Voittaneet edellisenä vuonna suuressa sirkuksessa. Ajaja Messala.
    Väri _punainen_ ja _kulta_.

    3) Atenalaisen Kleanteen: Kolme hiirakkoa, yksi rautio. Voittaneet
    Istmon leikeissä edellisenä vuonna. Ajaja Kleantes. Väri _vihreä_.

    4) Byzantionilaisen Dikaion: Kaksi mustaa, yksi hiirakko, yksi
    rautio. Voittaneet Byzantionissa tänä vuonna. Ajaja Dikaios. Väri
    musta.

    5) Sidonilaisen Admeton: Neljä hiirakkoa. Kolme kertaa voittaneet
    Caesareassa. Ajaja Admetos. Väri _sininen_.

    6) Aavikoiden sheikin Ilderimin: Neljä rautiota; ensikertalaiset.
    Ajaja Ben-Hur, juutalainen. Väri _valkoinen_.

_Ajaja Ben-Hur, juutalainen!_

Miksi se nimi Arriuksen sijasta?

Ben-Hur katsoi Ilderimiä silmiin. Nyt hän ymmärsi hänen huudahduksensa.
Molemmat tulivat itsekseen samaan päätökseen.

Siinä oli ilmeisesti Messala ollut vehkeilemässä.



XI LUKU.

Vedot.


Heti, kun ilta vaipui Antiokian ylitse, levisi Omfalosta eli kaupungin
keskuksesta ihmisvirta joka taholle, mutta varsinkin alas Nymfaeumiin
päin pitkin Herodeen pylvästöä. Melkein kaikista kansakunnista oli
siinä ihmisiä. Se ei ollut mitään erityistä, jota olisi näkynyt vain
Antiokiassa; pikemmin näytti roomalaisen maailmanvallan tehtävänä
olevan välittää kansojen yhteen sulamista ja muukalaisten tutustumista
toisiinsa. Tosiaan läksikin kokonaisia kansoja asuinpaikoiltansa ja
matkusti mielin määrin toisiin seutuihin, vieden kanssaan tapansa,
pukunsa, puheensa ja jumalansa, pysähtyivät, missä heistä näytti
sopivimmalta, rupesivat harjoittamaan eri elinkeinoja, rakensivat
kartanoita ja alttareja ja pysyivät sellaisina kuin ennen kotimaassaan.

Yksi omituisuus oli kuitenkin tänä iltana nähtävänä. Melkein jok'ainoa
käytti jonkun kuulutetun kilpa-ajajan väriä joko vyönä, nauhana tai
höyhentöyhtönä. Olipa se minkä muotoinen hyvänsä, osoitti se aina,
mihin puolueesen kukin kuului. Niinpä esimerkiksi vihreästä väristä
tunnettiin atenalaisen Kleanteen ystävä, mustasta byzantionilaisen.
Se oli vanha tapa, ehkäpä jo Oresteen ajoista, tapa, jota ansaitsisi
tutkia kuin jotain muutakin historiallista merkillisyyttä ja joka
osoitti, mihin naurettaviin liiallisuuksiin ihmiskunta hulluudessaan
eksyi.

Jos tarkkaan katseli tätä ihmisvirtaa, niin tuli pian vakuutetuksi,
että kolme väriä oli enimmäkseen vallalla: vihreä, valkoinen sekä
kullan ja punaisen kirjava.

Mutta me siirrymme nyt kadulta saaripalatsiin.

Viisi lamppukruunua oli äsken sytytetty. Seura, jonka siellä tapaamme,
on melkein sama, kuin edellä olemme kuvailleet. Sohvalla on tänäänkin
makaajia ja vaatteita, ja pöydiltä kuuluu kuutionoppain rapinaa. Mutta
suurin osa miehistä on joutilaina. Muutamat astuskelevat haukotellen
edes takaisin taikka pysähtyvät ohi mennen lausumaan jotakin, joka
ei merkitse mitään. Eiköhän huomenna toki liene kaunis ilma? Ovatko
kilpailujen valmistukset kaikki tehdyt? Ovatko Antiokian sirkuksen
säännöt toisenlaiset kuin Rooman? Totta puhuaksemme, tämä nuoriso
on ikävissään. Heidän päätyönsä on tehtynä. Jos voisimme katsahtaa
heidän muistitauluihinsa, niin näkisimmepä, että ne ovat täpö täynnä
vetoja kaikista kilpailijoista: juoksijoista, painiskelijoista,
nyrkkitaistelijoista, vaan ei kilpa-ajajista.

Mistä se välinpitämättömyys?

Siitä se tuli, hyvä lukija, että kukaan ei tahtonut edes ropoakaan
uskaltaa Messalaa vastaan.

Salissa käytetään ainoastaan hänen väriänsä. Ei kukaan ajattele
edes tappion mahdollisuuttakaan hänelle. Eikö hän ollut paraiten
harjautunut? Eikö hän ollut saanut taitoansa roomalaiselta mestarilta?
Eivätkö hänen hevosensa olleet voittaneet Rooman sirkuksessa? Ja sitä
paitsi, olihan hän roomalainen!

Messala itse istuu levollisena sohvan nurkassa. Hänen ympärillään
näemme hänen ihailijoitaan sekä istumassa että seisomassa, ja kaikki
he ihan ovat hukuttaa hänet kyselemistulvaan. Tietysti on heidän
mielestään olemassa vain yksi puheen aine.

Drusus ja Caecilius astuvat juuri sisään.

"Ah!" huudahtaa nuori ruhtinas, heittäytyen sohvalle Messalan
jaloksiin, "ah, Bakkus avita, olenpa ihan väsyksissä!"

"Mistä sinä tulet?" kysyi Messala.

"Kadulta -- minä olen ollut kaikkialla, Omfalossa ja joka taholla,
jumalat tiennevät, miten kaukana. Ihmisvirtoja loppumatta, en koskaan
ole kävellyt niin paljoa pitkin katuja! Sanotaan koko maailman tulevan
huomenna sirkukseen."

Messala purskahti ylenkatseellisesti nauramaan. "Ne hupsut! He eivät
ole koskaan nähneet keisarin toimittamia sirkus-kilpailuja. Mutta,
Drusus, mitä sinä näit?"

"En mitään."

"O--ah! Etkö muista?" sanoi Caecilius.

"Mitä sitte?" kysyi Drusus.

"Valkoisten kulkuetta."

"Totta tosiaan!" huudahti Drusus, nousten kyynäspäilleen. "Me tapasimme
valkonauhaisen joukon, ja niillä oli lippukin. Mutta -- ha ha ha!"

Hän veltosti putosi takaisin makaamaan.

"Julma Drusus, miksi et kerro?" pyysi Messala.

"Roskaa aavikolta, Messala, suolensyöjiä Jakobin temppelistä
Jerusalemista. Mitä minulla olisi ollut tekemistä heidän kanssansa?"

"Ei", sanoi Caecilius, "Drusus pelkäsi joutuvansa pilkaksi, mutta minä
en, Messala!"

"No, puhu sitte!"

"Me pysäytimme joukon ja..."

"Tarjosimme vetoa", sanoi Drusus, katuen, että oli antanut toiselle
puheen vuoroa, ja ryhtyen itse jälleen kertomaan. "Ha ha ha! yksi
niistä, jolla ei ollut niin paljoa nahkaa kasvoissa, että se olisi
riittänyt onkimadonkaan kääreeksi, tuli esiin ja -- ha ha ha! --
suostui! Minä tempasin muistitauluni. Kuka on teidän miehenne? kysyin
minä. Juutalainen Ben-Hur, vastasi hän. Minä kysyin: Millä tavalla
panemme vedon ja paljostako? Hän vastasi: Yhdestä -- yhdestä --! Anna
anteeksi, Messala. Jupiterin leimauksen kautta, minä en saa jatketuksi
naurulta! Ha ha ha!"

Kuuntelijat kumartuivat eteen päin, ett'ei tavukaan jäisi kuulematta.
Messala katsahti Caeciliukseen.

"Yhdestä siklistä", tämä jatkoi.

"Yhdestä siklistä, yhdestä siklistä"

Pilkkanaurun hohotus seurasi noita sanoja.

"Ja mitä sinä teit, Drusus?" kysyi Messala.

Salin ovelta kuului silloin huudahdus ja sai aikaan hyökkäyksen
sinne päin. Kun melu jatkui ja vahveni, riensi Caeciliuskin sinne,
viivyttyään kuitenkin niin kauan, että ehti selittää: "jalo Drusus
suostui vetoon ja..."

"Valkoinen! valkoinen!"

"Tulkoon vain!"

"Tänne päin, tänne päin!"

Sellaisia huutoja kaikui salissa, sotkien kaiken keskustelun. Nopan
heittäjät jättivät pöytänsä, makaajat heräsivät, hieroivat silmiään,
sieppasivat esiin muistitaulunsa ja riensivät ovelle päin.

"Minä suostun..."

"Ja minä..."

"Minä..."

Henkilö, jota niin lämpimästi otettiin vastaan, oli se kunnianarvoinen
juutalainen, joka oli ollut Ben-Hurin matkakumppanina Kyprosta
Antiokiaan tullessa. Hän astui sisään vakavana ja levollisena ja
miesjoukkoa tarkastellen. Hänen pukunsa oli pilkuttoman puhdas
valkoinen ja samoin turbaaninsa. Kumarrellen ja kohteliaasti hymyillen
tuosta vastaanotosta hän hitaasti astui keskipöydän luo. Sinne
päästyään hän kääri pukunsa ylhäisten tavalla laskoksiin ympärillensä,
asettui istumaan ja viittasi kädellään. Sormesta välähtelevä kalliskivi
melkoisesti auttoi häntä saamaan sanansa kuulluksi.

"Roomalaiset -- sangen jalot roomalaiset, minä tervehdin teitä", hän
sanoi.

"Hiljaa, Jupiter avita! Kuka hän on?" kysyi Drusus.

"Israelilainen koira! Sanballat hänen on nimensä, ja hän on
muonantoimittaja sotaväelle ja suunnattoman rikas, ja siksi hän on
tullut sellaisesta muonan toimittelusta, jota ei olekaan toimittanut,
vaikka maksut kyllä saa. Kuitenkin hän virittelee pauloja, hienompia
kuin hämähäkin langat. Tule, Venuksen vyön kautta me hänet kytkemme!"

Messala näin puhuessaan nousi ja yhtyi Drusuksen kanssa miesjoukkoon,
joka tungeskeli juutalaisen ympärillä. Sanballat otti muistitaulun
käteensä ja sanoi levollisesti:

"Kadulla kuulin, että täällä palatsissa ollaan ikävissään, kun kukaan
ei uskalla panna vetoa Messalaa vastaan. Jumalain täytyy saada uhreja,
kuten tiedätte, ja sen tähden olen täällä. Minun värini kyllä näette;
ryhtykäämme siis asiaan. Minkä verran te tarjoatte?"

Hänen rohkeutensa näytti tekevän kuulijat mykiksi.

"Mutta pian", hän sanoi, "minun pitää joutua konsulin puheille."

Kehoitus vaikutti.

"Kaksi yhtä vastaan!" huusi kymmenkunta ääntä.

"Mitä?" ihmetteli muonan hankkija. "Kaksi vain yhtä vastaan, ja teidän
miehenne on kuitenkin roomalainen!"

"No, olkoon sitte kolme!"

"Kolme, sanotte -- kolmeko vain -- ja minun mieheni on ainoastaan
juutalaiskoira! Tarjotkaa edes neljä."

"No, neljä sitte", virkkoi nuorukainen, äsken lasten luvusta päässyt,
jota tuo iva ärsytti.

"Antakaa minulle viisi -- Rooman kunniaksi -- viisi!"

"Olkoon menneeksi: viisi yhtä vastaan!" kuului ääni.

Hyväksymishuuto kajahti, yleinen liike syntyi ja Messala astui esiin.

"No niin, olkoon menneeksi viisi", hän sanoi.

Sanballat hymyili ja varustautui kirjoittamaan.

"Jos keisari huomenna kuolee, eipä toki Rooma jää ihan hukkaan. On edes
yksi, joka rohkenee nousta hänen istuimellensa. Anna minulle kuusi."

"Menköön", kuului Messalan vastaus.

Vielä kovempi hyväksymishuuto kajahti.

"Siis kuusi", jatkoi Messala. "Kuusi yhtä vastaan, siinä on roomalaisen
ja juutalaisen erotus. Ja koska nyt olemme saaneet tämän selville, sinä
sianlihan vapahtaja, jatkakaamme. Mistä summasta? mutta pian! Konsuli
muuten saattaisi haetuttaa sinua ja riistäisi meiltä hyvän huvin."

Sanballat kärsi tyynesti pilkan iskut, kirjoitti ja antoi taulun
Messalalle.

"Lue, lue!" vaativat kaikki.

Messala luki:

    "Mem.

    Kilpa-ajot. Messala, Roomasta, vedossa Sanballatia, samoin
    Roomasta, vastaan väittää voittavansa juutalaisen Ben-Hurin.
    Vetosumma: 20 talenttia. Voittosumma kuusi yhtä vastaan.

                                    _Todistajat: Sanballat_."

Hiiskumaton äänettömyys vallitsi salissa. Jokainen näytti kivettyneen
siihen asentoonsa, jossa oli kuunnellut vedon lukemista. Messala katsoa
tuijotti muistitauluun ja kaikki muut katsoa tuijottivat häneen. Hän
huomasi sen ja pikimmiten punnitsi asemaansa. Ihan äsken oli hän itse
seisonut samassa paikassa, isotellen ja kerskaten maanmiestensä edessä.
He sen kyllä vielä muistivat. Joll'ei hän kirjoittanut alle, oli hänen
sankarimaineensa mennyt. Eikä hän kuitenkaan voinut kirjoittaa, sillä
hänellä ei ollut omaisuutta sataa talenttia, eipä edes viidettäkään
osaa siitä. Hänen päätänsä pyörrytti; hän seisoi siinä kasvot kalpeina,
saamatta sanaakaan suustansa. Viimein hän luuli keksineensä keinon.

"Kuulepas, juutalainen", hän sanoi, "näytäs, missä sinulla on ne 20
talenttia."

Sanballatin uhoitteleva hymy yhä kasvoi. "Tässä", hän sanoi, ojentaen
Messalalle paperin.

"Lue, lue!" huudettiin joka taholta.

Messala luki uudestaan.

    "Tämän omistaja, Sanballat Roomasta, saa minun luonani tällä
    osoituksella nostaa viisikymmentä talenttia keisarillista rahaa.

                                                 _Simonides_."

"Viisikymmentä talenttia; Viisikymmentä talenttia!" kaikui ihmettely
joka taholta.

Nyt riensi Drusus Messalalle avuksi. "Herkules avita!" hän huusi, "tuo
paperi valehtelee ja juutalainen on valehtelija. Kelläpä muulla kuin
keisarilla olisi nostettavana viisikymmentä talenttia? Toimittakaa pois
tuo hävytön!"

Tämä huuto kuului vihaiselta, ja moni muu vihainen ääni kannatti
sitä, mutta Sanballat istui paikallaan ja hänen hymynsä muuttui yhä
uhoittelevammaksi, mitä kauemmin hänen annettiin odottaa. Viimein
Messala sanoi:

"Hiljaa! Mies miestä vastaan, te maanmieheni, vanhan roomalaisnimemme
kunnioituksesta."

Se soveliaasen aikaan lausuttu kehoitus tuotti hänelle takaisin
vaikutusvaltansa.

"Sinä ympärileikattu koira!" jatkoi hän Sanballatille, "enkö minä
luvannut sinulle kuutta sinun yhtäsi vastaan, vai mitä?"

"Niin lupasit", vastasi juutalainen levollisesti.

"No niin, mutta anna minun määrätä summa."

"Älä vain tee sitä mitättömän pieneksi", vastasi Sanballat.

"Kirjoita sitte kahdenkymmenen sijaan viisi."

"Onko sinulla sen vertaa?"

"Jumalain äidin kautta, minä näytän sinulle todistuksen."

"Älä huoli, kyllä niin jalon roomalaisen sanakin riittää. Tee vain
summa tasaiseksi, sano kuusi, niin minä kirjoitan."

"No, olkoon menneeksi sitte."

He vaihtoivat sitoumuksia. Sanballat heti nousi ylös ja katseli
ympärilleen, entisen hymyn sijasta iva huulilla. Hän kyllä tiesi
paremmin kuin kukaan, kenen kanssa hän nyt oli tekemisissä.

"Roomalaiset", hän sanoi, "minä ehdotan toista vetoa, jos uskallatte
siihen tarttua! Viisi talenttia viittä talenttia vastaan, että
valkoinen voittaa. Tarjoan sen teille yhteisesti."

Hämmästys tuli vielä suuremmaksi.

"Mitä!" lausui hän kovemmalla äänellä, "pitääkö huomenna kerrottaman,
että israelilainen koira tunkeutui palatsin saliin, joka oli täynnä
roomalaisia ylimyksiä, keisarien jälkeläisiä, ja tarjosi viittä
talenttia viittä vastaan, eikä kukaan heistä uskaltanut suostua vetoon?"

Iva oli sietämätön. "Olkoon menneeksi, hävytön!" sanoi Drusus,
"kirjoita tarjous ja jätä pöydälle. Huomenna, jos huomaamme sinun
rahasi riittävän hurjaan onnenkoetukseen, niin minä Drusus lupaan ottaa
tarjouksesi vastaan."

Sanballat kirjoitti uudestaan ja sanoi levollisesti kuten ennenkin:

"Minä jätän tässä vedon sinun käsiisi. Kun se on allekirjoitettu,
lähetä se minulle ennen kilpa-ajojen alkua. Minä olen istuva konsulin
kanssa kunniaportin päällä. Rauha olkoon sinulle ja teille kaikille
muille!"

Hän kumarsi ja läksi, pitämättä lukua pilkkanaurusta, joka seurasi
häntä ulos ovesta saakka.

Jo samana iltana levisi sanoma tästä merkillisestä vedosta pitkin
kaupungin katuja. Ben-Hurkin, joka oleskeli nelivaljakkonsa luona, sai
tietää, että Messalan koko omaisuus oli uhattuna.

Sinä yönä hän makasi levollisemmin kuin ennen pitkiin aikoihin.



XII LUKU.

Kilpa-ajorata.


Antiokian kilpa-ajorata on joen etelärannalla saaren vastapäätä,
laitoksiltaan ihan samanlainen kuin sellaiset rakennukset yleensä.

Leikit olivat kokonaan lahja yleisölle, koskapa kuka hyvänsä pääsi
maksutta katsomaan. Vaikka tuo rakennus olikin suunnattoman suuri,
pelkäsi kuitenkin yleisö nyt jäävänsä ilman sijaa; sen tähden olivat jo
aikaisin kilpailujen edellisenä päivänä kaikki likeiset joutavat paikat
anastettuna, niin että koko seutu näytti olevan ikään kuin taivasalla
majailevan armeijan vallassa.

Puolen yön aikaan avattiin ovet selälleen, ja heti ihmisjoukko syöksyi
sisään ja asettui yleisön käytettäville paikoille, eikä sitä sieltä
enää olisi mikään muu saanut lähtemään kuin ehkä maanjäristys tai
aseellinen sotavoima. Loppuyön väki vietti anastamillansa penkeillä ja
söi siellä aamiaisensakin. Ja vielä kilpailujen päättyessä se istui
yhtä järkähtämättä ja katselun haluisena kuin alussa.

Ylhäisemmät kansanluokat alkoivat nekin jo päivän ensi hetkinä saapua
niitä varten säästetyille paikoille: iso joukko ylimyksiä ja rikkaita,
kantotuoleineen ja komeapukuisine palvelijoineen.

Juuri silloin, kun päiväkellon viisari ylhäällä linnassa osoitti toisen
vartion puoliväliin kuluneeksi, marssi legiona liehuvin lipuin komeassa
sotakunnossa alas Sulpius-vuorelta. Kun viimeinen miesrivi katosi
sillalle, oli koko Antiokia autiona, eipä siltä, että läheskään koko se
ihmispaljous olisi mahtunut sirkukseen, mutta sinne se ainakin pyrki.

Suuresta, joen rannalla tähystelevästä ihmisjoukosta saattoi arvata
konsulin lähteneen saaresta sirkukseen komealla hallitusvenheellä.
Tämän mahtavan miehen noustessa maalle veti sotainen näytelmä hetkeksi
puoleensa kaiken huomion pois sirkus-puuhistakin. Kolmannen hetken
täyttyessä, kun katsojat jo kaikki olivat asettuneet sirkuksessa
paikoilleen, kehoitti torven törähdys järjestykseen, ja heti silloin
toista sataa tuhatta silmäparia kääntyi rakennuksen itä päätä kohti.
Siellä oli leveä porttikaari, n.s. _Porta pompae_, runsaasti koristeltu
lipuilla ja sotamerkeillä; niiden päällisellä parvekkeella oli konsulin
kunniasija. Portin kaarien molemmilla puolilla oli karsinoita, n.s.
_carceres_, jotka voitiin sulkea pylvästen välisillä porteilla. Niiden
ylälaidassa oli matalainen aita, ja sen takaa koko sirkuksen leveydeltä
yleni raputtain penkkejä, jotka olivat täynnä komeapukuisia virkamiehiä
ja ylimyksiä. Tämän amfiteatterilaitoksen kummallakin pitkällä
sivulla oli torneja, jotka tekivät tämän arkkitehtien mestariteoksen
miellyttävän näköiseksi ja samalla soveltuivat kannattamaan _velaria_
eli purpuran karvaisia päiväkattoja. Lukija ajatuksissaan varmaankin
asettuu läntiselle parvekkeelle, jossa konsulikin istuu ja jossa kaikki
on avoinna hänen silmäinsä edessä. Oikealla ja vasemmalla näkyy vahvat
torneihin kiinnitetyt portit, jotka ovat pääovina. Edessä on _arena_,
tasainen, melkoisen avara kenttä, jolle on kylvetty valkoista hiekkaa.
Siinä tapahtuvat kaikki näytännöt, paitsi kilpa-ajo. Vähän lännempänä
on marmorialustalla kolme matalaa keilamaista graniittipylvästä.
Moni silmä on päivän kuluessa kiintyvä niihin pylväihin, sillä ne
ovat ajoradan toinen pää, sen alku- ja loppukohta. Marmorialustan
takaa, jossa on tilaa alttarille ja käytävälle, alkaa kymmenen tai
kahdentoista jalan levyinen ja viiden tai kuuden jalan korkuinen muuri,
joka ulottuu siitä juuri kaksisataa jalkaa eli olympolaisen stadionin
matkan. Sen muurin toisessa päässä on toinen alusta pylväineen radan
toisen pään merkkinä. Kilpailijoita neuvotaan ajamaan radalle alkupään
oikealle puolen, niin että muuri jää heistä vasemmalle. Tämä radan
alku- ja loppukohta on siis juuri konsulin silmäin edessä, joten hänen
paikkansa on paras koko sirkuksessa.

Lukija yhä ajatelkoon olevansa konsulin parvekkeella. Tarkemmin
katsellessaan hän huomaa kilpakentän uloimpana rajana viisitoista
tai kaksikymmentä jalkaa korkean muurin, joka ympäröitsee sirkuksen
koko sisusta. Senkin päällä on suoja-aita, kuten karsinain päällä
itäpuolella. Siinä on kolme aukkoa, kaksi pohjois- ja yksi
länsipuolella. Viimemainittu on runsaasti koristettu, sillä se on
riemuportti, josta kilpailujen lopussa seppelöidyt voittajat marssivat
esiin.

Tästä muurista alkavat ne toinen toistaan ylemmäksi kohoavat penkit,
joilla suuri yleisö istuu. Nyt ne ovat täpö täynnä katsojia, jotka
kiihkeästi odottavat kilpailujen alkamista.

Konsulin parvekkeen alaiselta portilta idästä päin kuuluu laulu, jota
soittokoneet säestävät. Äkisti alkaa näkyä juhlasaaton kuoro, jolla
näytännöt alkavat; leikkien järjestäjät ja kaupungin hoitomiehet,
jotka tämän kaiken kustantavat, seuraavat jälestä komeissa puvuissa ja
seppeleet päässä; sitte jumalat, muutamat kannettuina paareilla, toiset
suurissa nelipyöräisissä, runsaasti koristelluissa vaunuissa, sekä
viimeksi tämänpäiväiset kilpailijat niissä puvuissa, joissa kukin kohta
on esiytyvä juoksemaan, painiskelemaan, olemaan nyrkkisillä tai ajamaan
kilpaa.

Juhlasaatto marssii hitaasti sirkuksen ympäri: tosiaankin ihana ja
miellyttävä taulu. Suostumushuuto tervehtii sitä melkein siten, kuin
vesi kuohuen nousee korkealle ilmaan nopeasti kulkevan laivan keulassa.
Vaikk'eivät mykät jumalain kuvat millään tavalla osoitakaan tietävänsä
antaa mitään arvoa tervehdykselle, niin juhlan johtaja ja kustantajat
eivät ole yhtä kylmäkiskoiset.

Voimainsa näyttäjäin vastaanotto on melkoisen vilkas, sillä koko tuossa
suuressa katsojajoukossa tuskin on yhtään, joka ei olisi jotakin
pannut vetoon heistä. Enemmistön suosikit huomaa helposti siitä, että
joko heidän nimensä kaikuvat kovemmin kuin muu pauhu taikka heille
runsaammin heitellään katsojain sijoilta seppeleitä ja kukkaköynnöksiä.
Kilpa-ajoihin mieltymys on kuitenkin suurin, kuten näkyy siitä, että
sen urheilun harjoittajain lähestyessä katsojat nousevat seisomaan
penkeille, pauhu kasvaa, kukkasade täyttää vaunut ja yksin hevosetkin
saavat osansa ihastelusta ja näyttävät kuten ajajatkin olevan kunniasta
hyvillään. Joka vaunuja seuraa mies ratsain, paitsi Ben-Huria, joka
syystä tai toisesta, ehkäpä epäluulosta mieluisimmin on yksin.

Helppo oli huomata, että jotkut näistä ajajistakin olivat enemmin
yleisön suosiossa kuin toiset; melkein joka katsojalla, niin naisilla
ja lapsilla kuin miehilläkin, oli joku merkkiväri, useimmiten nauha
rinnassa tai tukassa, vihreä, keltainen tai sininen. Hyvänäköinen
tarkastelija voi kuitenkin huomata, että valkoista ja punaista oli enin.

Nykyinen yleisö katsoo hevosten laatua ja käytöstä, varsinkin milloin
suuria summia pannaan vetoon. Antiokian kilpailuissa oli ajajain
kansallisuus tärkeimpänä vaikuttimena suosion esinettä valitessa. Kun
sidonilainen ja byzantilainen saivat osakseen vähän kiihotusta, tuli
se vain siitä, että heidän kansalaisiansa oli vähä katsojain joukossa.
Kreikkalaiset puolestaan olivat jakautuneina kahtia, korintolaisen ja
atenalaisen välille, joten heidän värejänsä, sinistä ja keltaista,
näkyi vain vähä. Messalan punaista ja kultaa olisi ehkä ollut yhtä
vähä, joll'eivät Antiokian porvarit olisi oikeain hovimiesten tavalla
sopineet roomalaisten kanssa kantamaan heidän väriänsä. Muut kaikki
olivat maalaisia tai syrialaisia, juutalaisia ja arabialaisia,
jotka täydellisesti luottivat sheikin nelivaljakkoon ja sitä paitsi
vihasivat roomalaisia ja siis toivoivat ennen kaikkea heille tappiota
ja nöyryytystä. Nämä valkomerkkiset olivat sekä meluavin että
suurilukuisin puolue.

Ajajain kiertäessä kilpakenttää katsojain kiihko kasvaa. Toisen
merkkikiven kohdalla, jossa valkoinen väri varsinkin ylemmillä
penkeillä vallitsee, kansa tyhjentelee koko kukkavarastonsa ja ikään
kuin repii ilmaa parunnallaan.

"Messala! Messala!"

"Ben-Hur, Ben-Hur!"

Juhlasaaton päästyä takaisin lähtöpaikkaansa katsojat asettuivat
jälleen paikoilleen ja alkoivat jatkaa keskeytynyttä puheluansa.

"Ah, Bakkus avita! eikö hän ollut kaunis?" ihastelee eräs nainen, jonka
roomalaissuosio näkyy hänen tukassaan häilyvistä nauhoista.

"Ja miten kalliit hänen vaununsa!" yhtyy vieruskumppani ihastelemaan,
"kokonaan kullasta ja elefantinluusta. Suokoon Jupiter hänen voittaa!"

Taemmalta penkiltä kuului ihan toisenlaisia huomautuksia.

"Minä panen vetoon sata sikliä, että juutalainen voittaa", huutaa
kimakka ääni kovasti.

"Olehan toki varovainen", kuiskaa puhujalle rauhoittava ystävä.
"Jakobin lapset eivät ole noiden pakanallisten urheilujen ystäviä,
nehän ovat Herralle kauhistus."

"Totta kyllä, mutta oletko koskaan nähnyt ketään niin levollista ja
voitostaan varmaa? Ja millaiset käsivarret hänellä olivat?"

"Entä hevoset sitte?" sanoo kolmas.

"Ja sitä paitsi", joku selittää, "hänen sanotaan tarkoin tietävän
kaikki roomalaiset temput."

"Niin, ja hän näyttää paljon kauniimmaltakin kuin roomalainen", jatkaa
eräs nainen ylistystä.

Näistä puheista uudestaan rohkaistuneena huutaa ensimmäinen juutalainen
vielä kerran:

"Sata sikliä, että juutalainen voittaa!"

"Hullu!" vastaa eräs kaupunkilainen, "etkö sitte tiedä, että
viisikymmentä talenttia -- kuusi yhtä vastaan -- on pantu vetoon, että
Messala voittaa? Pistä piiloon siklisi, joll'et tahdo, että Abraham
nousee antamaan sinua korvalle."

"Ha ha ha! sinä Antiokian aasi! Sinä et näy tietävän, että Messala itse
on pannut sen vedon puolestaan", kuului vastaus.

Kun juhlasaatto hajautui _Porta pompaen_ luona, oli Ben-Hur vakuutettu
toivonsa olevan täytetyn: kaikki itämaat olivat näkemässä hänen
taisteluansa Messalaa vastaan.



XIII LUKU.

Kilpailun alku.


Noin kello kolme iltapäivällä meidän tuntilukumme mukaan olivat
kaikki muut kilpailut suoritetut paitsi kilpa-ajo. Pidettiin
väliaika, porttiovet avattiin ja useimmat katsojat läksivät
sammuttamaan nälkäänsä jossakin puodissa, joita oli paljo ulkopuolella
porttikäytävissä. Ne, jotka jäivät paikoilleen istumaan, haukottelivat,
puhelivat kuka mitäkin ja tarkastivat muistitaulujansa, unhottaen
kaikki säätyerotukset niin kokonaan, että nyt oli vain kaksi luokkaa:
voittajat, jotka iloitsivat, ja menettäjät, jotka olivat tyytymättömät
ja äreät.

Tänä väliaikana kolmas osa yleisöä, se, joka tahtoi olla vain
kilpa-ajoa katsomassa, asettui sitä varten pidätetyille paikoille.
Siihen luokkaan kuului Simonides seurueineen. Heidän paikkansa oli
pohjoispuolella lähellä pääovea, vastapäätä konsulia.

Kun kauppias neljän vahvan palvelijan kantamassa tuolissaan kulki
käytävää pitkin, näkyi se herättävän yleistä uteliaisuutta. Häntä
paikalleen aseteltaessa kuului joku äkisti lausuvan hänen nimensä.
Lähinnä istujat sieppasivat sen äänen lennostaan, ja nimi kulki sitte
hyvää vauhtia penkistä toiseen. Ihmiset nousivat penkeille näkemään
miestä, jonka suuren rikkauden ja surullisen kohtalon kaikki tiesivät.
Ilderim tunnettiin myöskin ja häntä tervehdittiin ystävällisesti,
mutta ei kukaan tuntenut Baltasaria eikä kahta naista, jotka hyvin
hunnutettuina olivat seurassa.

Ihmisjoukko antoi kunnioittavasti tilaa heille, ja vahtimiehet
asettivat heidät pitkin kentän laita-aitaa siten, että heidän oli
mukava keskustella. Mukavuudekseen he istuivat tyynyillä, ja jalkojen
lepuuttamista varten oli jakkarat mukana.

Naiset olivat Iras ja Ester. Viime mainittu istuuduttuansa katsahti
arasti ympäri sirkusta ja veti sitte hunnun paremmin kasvoilleen. Iras
sitä vastoin päästi huntunsa putoamaan ja katseli näyttämöä vapaasti
kuten naiset, jotka ovat yleisen huomion esineenä, vaikk'eivät sitä ole
huomaavinaan. Sellainen tapa useimmiten itsestään kasvaa pitkällisestä
tottumuksesta seuraelämään.

Simonides seurueineen tuskin ehti päättää ensi tarkastustansa, kun
muutamia palvelijoita astui sirkuskentälle ja alkoi kiinnittää
liiduttua nuoraa radan poikki vähän matkan päähän ensimmäisen pääkiven
pylväistä. Samaan aikaan astui _Porta pompae_'sta sisään kuusi miestä
ja asettui kukin oman karsinansa eteen. Siitä syntyi kovaa kuiskailun
ja puheen surinaa joka taholla.

"Katso, katso! Vihreä menee neljännen karsinan luo oikealle puolen;
siellä on atenalainen!"

"Messalalla on toinen numero!"

"Korintolainen..."

"Tuolla on valkoinen! Katso, hän menee ihan poikki ja pysähtyy;
ensimmäinen se on ... ensimmäinen vasemmalla!"

"Ei, musta sinne pysähtyy, valkoisella on numero kaksi!"

"Sinä olet oikeassa!"

Näillä portinvartioilla oli yllä samankarvainen tunika kuin
ajajillakin, niin että heidän asetuttuaan paikoillensa jokainen tiesi,
missä karsinassa kenenkin suosikki oli odottelemassa kilpa-ajon alkua.

"Oletko koskaan nähnyt Messalaa?" kysyi Iras.

Esteriä vavistutti vastatessa myöntävästi. Joll'ei Messala ollutkaan
hänen isänsä vihollinen, niin hän ainakin oli Ben-Hurin.

"Hän on kaunis kuin Apollo."

Kun Iras puhui, loistivat hänen silmänsä ja hän löyhytteli
kalliskivi-koristeista viuhkaansa. Ester katsahti kumppaniinsa
ajatellen: "Onko hän sitte niin paljon kauniimpi Ben-Huria?" Heti
sen jälkeen hän kuuli Ilderimin sanovan isälle: "Niin, hänellä on
toinen numero koruportin vasemmalla puolen." Ester katsahti sinne
päin ajatellen Ben-Huria. Mutta pikaisesti katsahdettuaan vesoista
palmikoituun ovipieliin hän veti hunnun paremmin kasvojensa eteen ja
lausui hiljaa lyhyen rukouksen.

Juuri silloin Sanballat lähestyi heitä.

"Minä tulen juuri karsinoista, sheikki", hän sanoi, juhlallisesti
kumartaen Ilderimille, joka alkoi kammata partaansa ja jonka silmät
loistivat kiihkeästä uteliaisuudesta, "hevoset ovat erittäin hyvässä
juoksukunnossa."

Ilderim vastasi ainoastaan: "Jos ne voitetaan, toivon minä, että joku
muu kuin Messala on voittaja."

Kääntyen Simonideen puoleen Sanballat veti esiin muistitaulunsa ja
sanoi:

"Minulla on tärkeä uutinen sinullekin. Kuten muistanet, minä
eilisiltana panin vetoa Messalan kanssa ja näytin tarjonneeni
toistakin, joka, jos se hyväksyttiin, piti tänä päivänä ennen
kilpailujen alkua kirjallisesti ilmoitettaman. Tässä se on."

Simonides otti muistitaulun ja luki tarkkaan kirjoituksen.

"Niin", hän sanoi, "heidän lähettiläänsä tuli kysymään minulta, oliko
sinulla niin paljo rahaa minulta saatavana. Säilytä tarkasti tuo
sitoumus. Jos häviät, niin tiedäthän, mihin päin käännyt; jos voitat"
-- vanhuksen kasvot rypistyivät uhkaavasti, -- "jos voitat, ystävä,
niin pidä huolta, ett'eivät suostumuksien tekijät pääse käsistäsi.
Pakota heidät maksamaan viimeinenkin ropo. Samanhan hekin tekisivät
meille."

"Luota minuun", sanoi muonanhankkija.

"Etkö jää meidän luoksemme istumaan?" kysyi Simonides.

"Sinä olet sangen hyvä, mutta jos minä poistun konsulin luota, niin
roomalais-nuorukaiset tulevat liian kopeiksi. Rauha olkoon teille
kaikille!"

Viimeinkin odotusaika loppui.

Torven törähdys kutsui poissa olijoita paikoillensa. Muutamia
palvelijoita tuli kentälle, nousi radan sisällä olevalle muurille ja
astui sitä myöten länsipäässä lähellä toisia merkkipylväitä olevalle
korotukselle. Siihen he asettivat seitsemän puupalloa. Palattuaan
sieltä ensimmäisen merkkikiven luo he asettivat sille seitsemän puista
delfiniä.

"Mitä noilla palloilla ja delfineillä tehdään, sheikki?" kysyi Baltasar.

"Etkö sinä ole koskaan ollut kilpa-ajoissa?"

"En koskaan, enkä liioin tiedä, mitä varten nytkään olen täällä."

"Niillä pidetään luvussa ajokierrokset. Heti kun yhteen kertaan ajetaan
ympäri, otetaan alas yksi pallo ja yksi delfini."

Valmistukset olivat nyt tehdyt. Komeapukuinen torvensoittaja antoi
alkamismerkin. Kaikki melu vaikeni ja keskustelun porina kuoli. Joka
silmä kääntyi itään päin, kuuden karsinan ovia kohti, joiden takana
kilpailijat olivat.

Simonideen kasvojen harvinaisesta punasta saattoi arvata, että hän
yhtä kiihkeästi odotteli kilpailun menoa kuin muutkin. Ilderim kaiveli
lakkaamatta hyvin rajusti partaansa.

"Katso nyt roomalaista!" sanoi kaunis egyptiläistyttö Esterille, joka
sitä ei ollenkaan kuullut, sillä sykkivin sydämmin ja huntu hyvästi
kasvoilla hän odotteli Ben-Huria.

Torvi kajahti. Pysähdyttäjät, yksi kuitakin vaunuja varten, juoksivat
ensimmäisten merkkipylvästen taa valmiina auttamaan, jos jokin
nelivaljakko niin rajustuisi, että sitä olisi vaikeata hallita.

Taaskin kajahti torven ääni ja yht'aikaa avasivat vartiat karsinain
ovet.

Ensin tulivat sieltä näkyviin ratsastavat ystävät, viisi luvultaan,
sillä, kuten jo kuulimme, Ben-Hur oli tahtonut olla ilman tätä
auttajaa. Liiduttu nuora laskettiin alas siksi aikaa kun he ratsastivat
ohitse ja nostettiin sitte jälleen ylös. Heillä oli muhkeat hevoset,
mutta tuskin heitä huomattiin ollenkaan, sillä heidän ratsastaessaan
esiin koko ajan kuului kiihkoisten hevosten jalkain töminää ja ajajain
melkein yhtä kiihkoista ääntä karsinain ovien takaa, niin että yleisön
huomio pysyi yksinomaan sinne kiintyneenä.

Liiduttu nuora nousi jälleen ylös, ovien vartiat kutsuivat apulaisiaan
ja palvelijat parvekkeelta jo samalla viittasivat ja huusivat kaikin
voiminsa: "Alas! Alas!"

Joka karsinasta syöksyivät nelivaljakot esiin kuin kuulat kanuunoista.
Katsojat nousivat äkisti kuin sähkön iskusta, hyppäsivät ylös penkeille
ja kaiuttelivat ilmaa huudollaan ja pauhullaan. Nyt oli hetki tullut,
jota he olivat niin hartaasti ja uupumatta odottaneet! Tämä se oli se
hetki, joka oli kilpailujen kuulutuksesta asti ollut kaikkein puhelujen
ja unelmien aineena.

"Katso tuonne!" kehoitti Iras, osoittaen Messalaa.

"Kyllä minä näen hänet", vastasi Ester, katsoen Ben-Huria. Hänen
huntunsa nyt unhotettuna poistui silmiltä. Tänä hetkenä hän käsitti,
mitenkä ilo, että saa näyttää urhouttansa niin suuren ihmisjoukon
edessä, voi saada miehet unhottamaan kuoleman kauhut taikkapa aivan
nauramaan koko kuolemalle.

Kilpailijat näkyivät nyt melkein sirkuksen joka istuimelle, mutta
vielä ei kilpa-ajo alkanut. Liitunuora oli pingoitettu, että kaikki
joutuisivat yht'aikaa lähtemään. Jos kilpailijat tahtoivat pysyä
sotkeutumatta nuoraan tai jäämättä jo heti alussa jälelle, täytyi
heidän ehtiä nuoran luo juuri silloin, kun se pudotettiin alas.
Kelle se onnistui, hän saavutti sen suuren edun, että pääsi radan
sisälaidalle lähimmäksi muuria.

Lähtöpaikan ja nuoran väliä oli noin 250 jalkaa. Varma käsi, tarkka
silmä ja maltti olivat tarpeen.

Kilpailijat lähestyivät yht'aikaa nuoraa. Nyt torvensoittaja puhalsi
järjestäjäin sivulta voimakkaan merkin. Se ei sittekään kuulunut
ihmisjoukon riemuhuudon seassa edes kahdenkymmenenkään jalan päähän.
Nuora putosi, eikä sekuntiakaan liian aikaisin, sillä jopa Messalan
hevosten kaviot siihen koskivat, ennen kuin se ehti maahan. Roomalainen
läjäytti piiskaansa, päästi ohjat höllälle ja riemusta huudahtaen
anasti sen paikan lähinnä muuria, jota kaikki halusivat.

Messalan siinä kääntäessä vasemmalle kävi hänen vaunujensa akselin
päässä oleva pronssinen leijonanpää atenalaisen oikean ohjahevosen
jalkaan, joten se sysäytyi oikeata ieshevosta vasten. Nämä molemmat
nousivat pystyyn, ja atenalainen siten jäi jälelle.

"Hän voittaa, Jupiter avita, hän voittaa!" huusi Drusus kuin
raivoissaan, nähdessänsä Messalan lentävän eteen päin.

"Hän voittaa, Jupiter avita!" riemuitsivat muut ystävät.

Sanballat kääntyi muistitaulu kädessä heihin päin. Roiske tuolla
alhaalla pysäytti hänen aiotut sanansa, hänen täytyi katsahtaa sinne
päin.

Nyt, kun Messala oli ajanut ohitse, oli atenalaisen oikealla
puolella ainoastaan korintolainen. Silloin pahaksi onneksi sattui
hänen vasemmalla puolellansa kilpailevan byzantilaisen pyörä hänen
vaunuihinsa ja heitti hänet kuperkeikkaa. Rysäys vain sekä raivon ja
pelon huudahdus, ja onneton Kleantes putosi omain hevostensa jalkoihin.
Tältä hirveältä näöltä kätki Ester silmänsä.

Korintolainen, byzantilainen ja sidonilainen syöksyivät eteen päin.

Sanballat katsoi Ben-Huria ja kääntyi sitte Drusukseen ja hänen
ystäviinsä päin.

"Sata sertertiota, että juutalainen voittaa!" huusi hän.

"Hyväksytään!" vastasi Drusus.

"Vielä kerran sata sertertiota juutalaisen puolesta!" kiljui Sanballat.

Ei kukaan joutanut kuulemaan häntä. Hän uudisteli vedon tarjoustansa,
mutta kilpa-ajain tila kentällä oli niin puoleensa vetävä, että muuta
ei kukaan joutanut ajattelemaan. Innokkaasti vain huudettiin: "Messala,
Messala! Jupiter on meille suosiollinen!"

Kun Ester jälleen uskalsi katsahtaa kilpakentälle, oli joukko
työmiehiä viemässä pois atenalaisen hevosia ja särkyneitä vaunuja;
toiset auttoivat häntä itseään ylös. Kaikki läsnä olevat kreikkalaiset
kiroilivat ja uhkailivat kostaa. Ben-Hur seisoi vahingoittumatta
vaunuissaan ja ajoi Messalan sivulla muiden kilpailijain edellä! Heidän
jälellänsä rinnan tulivat sidonilainen, byzantilainen ja korintolainen.

Kilpailu oli täydessä vauhdissa ja ajajat sieluineen ja ruumiineen
siihen kiintyneenä. Ihmisjoukko katsoi melkein hengähtämättä tuota
menoa.



XIV LUKU.

Kilpailu.


Kun alkoi kilpailu asemasta, oli Ben-Hur valjakkoineen äärimpänä
vasemmalla. Hetkiseksi hänet, kuten muutkin, häikäsi kilparadalta
vastaan tuleva auringonpaisteen kirkkaus, mutta hänen onnistui
kuitenkin huomata vastustajansa ja arvata heidän aikeensa. Messalaa,
joka oli muutakin kuin vain kilpaveli, hän katseli tutkivasti.
Kiihkoton, kylmä ylhäisyys, joka oli tämän ylimyksen näennäinen
tuntomerkki, oli nähtävänä hänen kasvoissaan kuten ennenkin, ja samoin
italialainen kauneus, jota kypärä vielä enensi. Mutta näkyipä siinä
muutakin; lieneekö se sitte johtunut kateellisesta mielikuvituksesta
vaiko ollut vain kypärän varjostusta kasvoihin, samapa se, mutta
israelilainen luuli näkevänsä tuon miehen sielun ikään kuin lasin
läpi, -- julman, viekkaan ja uskaliaan sielun, joka ei ollut juuri
yhtä kiihtynyt kuin päättäväinen: se oli valppauden ja ylpeän
päätteliäisyyden jännityksessä.

Sinä sekuntina, joka kului nelivaljakon kääntämiseen, tunsi
Ben-Hur vahvistuvan päätöksensä nöyryyttää mistä hinnasta hyvänsä
tuota vihollista. Palkinto, ystävät, vedot, kunnia, kaikki, jolla
sellaisessa kilpailussa voidaan ajatella olevan arvoa, kaikki se katosi
yhden ainoan horjumattoman tarkoituksen rinnalla. Ei edes elämän
säilyttämishuolikaan voinut pidättää häntä. Eikä kuitenkaan ollut hänen
puolellansa mitään kiihkoa päätöksen vaikuttimena, ei ajatustakaan
jättää asiatansa onnellisen sattuman varaan. Hän ei luottanut
onnettariin. Hänellä oli varma aikomus mielessä, ja maltillisesti asiaa
punniten varustautui hän panemaan sitä toimeen.

Hän arvasi heti, että Messala varmaankin kilpailun johtajain suosiosta
saisi heti lähdössä edullisimman paikan. Sen mukaisesti hän päätti
toimiakin.

Nuora putosi, ja kaikki muut paitse hän ajaa lennättivät suoraan
radalle yllytyshuutojen kaikuessa. Hän taas käänsi suuntansa
oikealle ja antaen arabialaisten ponnistaa kaikki voimansa ohjasi
ne kilpailijainsa rattaanjälkien poikki, kuitenkin niin, että
siitä oli mahdollisimman vähän ajan hukkaa. Niinpä sillä aikaa kun
yleisö kauhuissaan katseli atenalaisen tapaturmaa ja sidonilainen,
byzantilainen ja korintilainen kaikin voimin koettivat välttää
joutumista samaan turmioon, Ben-Hur kiersi heidän ohitsensa ja ehätti
kiinni Messalan, vaikka tosin jäikin ulkopuolelle. Se ihmeellinen
taito, jolla hän siten vaihtoi äärimmäisellä vasemmalla olevan
paikkansa oikealle, siinä oikeastaan menettämättä ensinkään aikaa,
herätti oitis katsojain huomiota; sirkus tuntui vavahtavan ja
vielä kerran tärisevän kätten paukkeesta. Silloin Ester iloisesti
hämmästyneenä taputti käsiään; silloin roomalaisten luottamus Messalan
voittoon alkoi horjua.

Ja nyt nämä kaksi rinnatusten ajaen lähenivät toista käännöskiveä.

Siellä olevien kolmen patsaan jalusta oli puoliympyrän muotoinen.
Ajajilla oli siinä edessään jyrkkä mutka, jonka tekeminen taiteen
sääntöjen mukaan oli oikea mestarintyö. Koko sirkus jäi niin
äänettömäksi, ett'ei hisaustakaan kuulunut. Silloin näytti kuin Messala
olisi katsahtanut Ben-Huriin ja tuntenut hänet; ja yhtäkkiä miehen
uhkarohkeus leimahti hämmästyttävällä tavalla.

"Pois rakkaus! eläköön sota!" hän hihkasi, heilauttaen tottuneella
kädellä piiskaansa. "Pois rakkaus, eläköön sota!" huusi hän
toistamiseen ja antoi Ben-Hurin arabialaisille hyvin tähdätyn
sivalluksen, jonka kaltaista ne luultavasti eivät olleet vielä koskaan
saaneet kokea. Katsojat kummastuksekseen ja inhokseen huomasivat tuon
häpeällisen teon. Äänettömyys tuli vielä syvemmäksi. Kaikki pidättivät
henkeäänkin, niin kiihkeästi he odottivat tuon tapauksen päätöstä.
Mutta heti seuraavana silmänräpäyksenä jo yleinen tyytymättömyys
purkautui ilmi uhkauksina ja moitteena.

Ben-Hurin nelivaljakko alistuneena hypähti eteen päin. Ei koskaan ennen
oltu näitä hevosia koskettu muulla kuin hellällä kädellä. Mitäpä ne
siis muuta voivat kuin koettaa pelastua pois sellaisesta sopimattomasta
kohtelusta? Ne syöksyivät eteen päin kuin myrskytuuli.

Kaikki elämässä saavutettu kokemus voi tulla ihmiselle hyödyksi.
Ben-Hurin käden voima ja jäntevyys, saavutettu airoa pidellessä, oli
nyt hyvään tarpeesen. Ja mitäpä oli vaunujen tärinä verrattuna laivan
heilahtelemiseen kun aallot sitä pieksevät? Pystyssä hän seisoi ja
päästi ohjat löyhemmälle, puhutteli hevosia hyväilynimillään ja koetti
ohjata niitä varovasti vaarallisen paikan ohitse. Kohta ne jälleen
olivat täydellisesti hänen vallassaan. Eikä siinä kyllä. Kun he
paluumatkalla lähestyivät ensimmäistä käännöskiveä, oli hän jälleen
Messalan sivulla ja olipa vielä saavuttanut kaikkein katsojain paitsi
roomalaisten suosionkin. Se lausuttiin niin selvästi ilmi, ett'ei
Messala, vaikka olikin rohkea, enää uskaltanut toiste tehdä samaa
koetusta.

Kun vaunut lensivät Esterin ohitse, katsahti tämä nopeasti Ben-Hurin
kasvoihin. Hän näytti vähän kalpealta, mutta piti päätänsä pystymmässä
kuin koskaan. Mitään muuta muutosta Ester ei huomannut.

Kun ensimmäinen kierros päättyi, nousi mies muurin länsipäässä
korkolavalle ja otti alas yhden puupallon. Samaan aikaan otettiin
muurin toisessa päässä alas yksi delfini. Niin tehtiin myöskin toisen
ja kolmannen kierroksen jälkeen.

Vielä sittekin oli Messala radan sisälaidalla muuria lähinnä. Ben-Hur
seurasi häntä ihan tasalla ja muut kilpailijat tulivat jälestä. Tuo
näytti kaksoiskilpailulta, joka sitte viimeisten keisarien aikana
tuli niin suosituksi Roomassa: Messala ja Ben-Hur ensimmäisessä,
korintolainen, sidonilainen ja byzantilainen toisessa ryhmässä.

Viides kierros alkoi. Sen ajalla onnistui sidonilaisen päästä Ben-Hurin
sivulle, mutta kohta hän taas jäi jälelle.

Kuudennen kierroksen aikana olivat he ihan samassa asemassa, nopeus
vain yhä kiihtyi. Sekä ajajat että hevoset näyttivät tunnossaan
tietävän, että ratkaseva hetki lähestyi, tuoden voiton tai tappion.

Katsojain osanotto, joka alusta asti oli paraastaan koskenut vain
roomalaista ja juutalaista, alkoi juutalaiseen nähden muuttua peloksi.
Ihmiset olivat liikkumattomina etukumarassa, silmillään vaan seuraten
ajokierroksia.

"Sata sestertiota, että juutalainen voittaa!" tarjosi Sanballat vetoa
niille roomalaisille, jotka istuivat konsulin parvekkeella. Mitään
vastausta ei kuulunut.

"Yksi talentti! Viisi talenttia! Kymmenen! Valitkaa!" huusi hän,
heiluttaen muistitauluansa.

"Minä vastaan sinun sestertioihisi", vastasi viimein joku nuori
roomalainen, valmistautuen kirjoittamaan.

"Älä tee sitä", varoitti ystävä.

"Miksikä en tekisi?"

"Messala on jo nopeimmillaan. Katso, miten hän kumartuu vaunuista eteen
päin ja höllittää ohjia! Ja katso sen sijaan juutalaista!"

Nuorukainen katsahti Ben-Huriin. "Herkules avita!" huusi hän, kadottaen
rohkeutensa, "se koira hoitelee ohjiansa kaikin voimin! Joll'eivät
jumalat auta meidän ystäväämme, niin tuo juutalainen hänet voittaa. Ei,
ei vielä. Katsokaas, Jupiter on meidän kanssamme, hän auttaa meitä!"

Lähellä seisojat toistelivat huutoa, ja se levisi Rooman kielellä niin
kaikuvasti, että purppurateltta konsulin pään päällä vapisi.

Jos Messala tosiaankin oli saanut vauhdin suurimmilleen, niin oli hän
sillä saavuttanut vähän etuakin, oli päässyt hiukan edelle. Hänen
hevosensa juoksivat pää niin alhaalla, että ne katsojista näyttivät
melkein koskevan maahan, sieramet loistivat veripunaisina, ja silmät
olivat ikään kuin putoamaisillaan pois päästä. Ne tekivät, mitä
suinkin voivat. Kuinkahan kauan ne jaksoivat vielä kestää sellaista
vauhtia? Kuudes kierros oli vasta alulla. Kilpailijani päästessä toisen
käännöskiven luo olivat Ben-Hurin juoksijat Messalan vaunujen takana.

Messalan ystäväin ilo oli korkeimmillaan, he huusivat, kiljuivat ja
huiskuttivat hänen värisillään liinoilla. Sanballat ehti töin tuskin
kirjoittaa muistiin kaikkia vetoja, joita hänelle tarjottiin.

Malluk oli parvekkeella riemuportin päällä. Hän ei voinut enää salata
levottomuuttansa, rohkeus alkoi häneltä kadota. Hän kyllä muisti
Ben-Hurin antaman viittauksen, että hänen piti tarkkaan katsoa, mitä
oli tapahtuva vasemman käännöskiven luona. Viides kierros oli jo
suoritettu, eikä vielä ollut mitään tapahtunut. Hän sanoi itsekseen,
että kuudes kierros sen oli viimeinkin osoittava, mutta katso, Ben-Hur
töin tuskin pysyi kilpakumppaninsa vaunujen perässä!

Simonides ja ne, jotka hänen kanssansa olivat, pysyivät levollisina.
Kauppias istui alla päin. Ilderim kampaeli sormillaan partaansa, ja
silmiä tuskin näkyi tuuheain kulmakarvain alta. Ester tuskin uskalsi
hengittää. Ainoastaan Iras pysyi hymyilevänä.

Kuudennen kierroksen paluumatkalla olivat kilpailijat samassa asennossa
jälekkäin. Nyt he saapuivat ensimmäiseen käännöspäähän ja ajoivat
siitä ympäri. Messala, peläten menettävänsä sisäasemansa, ohjasi
hyvin läheltä muuria; jos hän olisi ajanut jalankaan verran enemmän
vasemmalle päin, olisivat vaunut murskautuneet muuria vasten. Heidän
päästyään ohitse käännöksestä ei hiekassa näkynyt muuta kuin yhdet
vaunujen jälet, niin tarkkaan oli Ben-Hur seurannut Messalaa.

Kun he uudestaan syöksyivät ohitse, katsahti Ester taas Ben-Hurin
kasvoihin. Ne olivat kalpeammat kuin ennen.

Simonides, ollen viisaampi Esteriä, sanoi Ilderimille juuri silloin,
kun kilpailijat pääsivät ajamaan radan suoraa sivua:

"Minä, hyvä sheikki, puolestani arvaan, että Ben-Hur aikoo jotakin
erityistä. Hänen kasvonsa vähän näyttävät sellaisilta."

"Katso, miten pirteät ja halukkaat juoksemaan ne ovat!" vastasi
Ilderim. "Jumalan kunnian kautta! vielä ne eivät ole oikeassa omassa
vauhdissaan, mutta katso tarkkaan!"

Yksi pallo ja yksi delfini oli vielä jälellä. Katsojat hengittivät
raskaasti, sillä kilpa-ajon viime koetus oli alkanut.

Sidonilainen suomi nelivaljakkoansa, joka kivusta ja pelosta pärskyen
läksikin aika vauhtia ja näytti lupaavan syöksyä edelle muista, mutta
siihen lupaukseen se yritys sulikin. Samoin kävi korintolaiselle ja
byzantilaiselle. Ajatusten käännöksestä, jota kyllä on helppo käsittää,
kaikki puolueet paitsi roomalaiset luottivat nyt enää Ben-Huriin ja
päästivät tunteensa vapaasti purkautumaan ilmi.

"Ben-Hur! Ben-Hur!" he huusivat hänen ajaa lennättäessään ohitse, ja
tämä ääni vieri kuin ukkosen jyrinä konsulin parveketta kohti.

Joka taholta kehoitettiin häntä huudoilla: "Kiirehdi, juutalainen!
Laita, että pääset muurin viereen! Ees päin, päästä ohjat höllemmälle!
Anna piiskaa arabialaisille! Nyt taikka ei koskaan!"

Katsojat kumartuivat suoja-aidan ylitse ja ojensivat rukoilevasti
käsiänsä häntä kohti.

Joko Ben-Hur ei kuullut kehoituksia taikka hän jo oli koettanut
parastansa, sillä kierros oli jo puoli väliin tehtynä, eikä hän ollut
vielä vähääkään edellä. Toisen käännöskiven kohdalla he olivat ihan
samassa asemassa.

Aikoen kääntää alkoi Messala kiinnittää vasempien hevosten ohjia, joka
tietysti hiukan vähensi niiden vauhtia. Hän oli rohkealla mielellä ja
lupasi toimittaa uhria useammallekin kuin yhdelle alttarille. Hänen
roomalainen kopeutensa oli vielä vallalla. Tuossa jo kuudensadan jalan
päässä kolmen loppupylvään kohdalla viittaili häntä kohti maine ynnä
rikkaus, virassa ylennys ja voittoriemu, jota vielä vihakin sulostutti.
Silloin Malluk parvekkeeltansa näki Ben-Hurin kumartuvan eteenpäin
ja höllittävän ohjia. Hän heilautteli piiskaa hevosten päällä, mutta
ainoastaan läjähytellen, ja vaikk'ei se koskenut yhteenkään selkään,
oli uhkausta sen läjähdyksien sukkeluudessa. Kun Ben-Hur täten siirtyi
levosta toimeliaisuuteen, niin hänen kasvonsa punehtuivat, silmät
säteilivät ja koko hänen tahdonvoimansa näytti olevan kiintyneenä
ohjiin. Nelivaljakko hypähti niin, että se kuin yksi ainoa hevonen
pääsi silmänräpäyksessä Messalan vaunujen sivulle. Messala kuuli
niiden lähestymisen, mutta vaarallisessa kääntöpaikassa ei uskaltanut
katsahtaa taaksensa tutkimaan, mitä tuo kilpaveljen hevosten yht'äkkiä
herännyt into tarkoitti. Katsojilta hän ei saanut mitään viittausta.
Selvään kuului hänen korviinsa yleisestä hälinästä vain yksi ääni, joka
sheikin ikivanhalla aramealaisella kielellä huusi arabialaisille:

"Ees päin, Atair! Ees päin, Rigel! Mitä, Antares, aiotko jäädä jälelle?
Hyvä, hyvä, Aldebaran, kelpo poika! Minä kuulen niiden laulavan
teltoissa, lasten ja naisten laulavan tähtien Atairin, Antareen,
Rigelin ja Aldebaranin voitosta laulua, joka ei koskaan lopu. Hyvä,
hyvä, uskolliset ystäväni! Huomenna lähdemme kotiin mustaan telttaan!
Heimokunta ja sheikki odottavat meitä! Se on tehty, se on tehty! Ha ha
ha! Me olemme nöyryyttäneet tuota ylpeää! Käsi, joka löi meitä, makaa
maan tomussa! Täällä on kunnia, ha ha ha, vakavasti vain eteen päin!
Työ on tehty, seis, pysähtykää!"

Yksinkertaisemmin ja nopeammin ei ollut mitään sellaista koskaan
tapahtunut. Messala ajoi kiertäen merkkikiviä. Päästäkseen hänestä
ohitse täytyi Ben-Hurin ajaa hänen jälkiensä poikki viistoon ja niin
läheltä kuin mahdollista. Tuhannet katsojat heti arvasivat hänen
aikomuksensa, näkivät hevosille annetun merkin sekä menestyksen,
mitenkä nelivaljakko melkein koski Messalan ulkopuoliseen pyörään ja
mitenkä Ben-Hurin sisäpyörä oli Messalan vaunujen takana; sen kaiken
he näkivät. Sitte kuului räsäys niin kova, että ääni levisi yli
koko sirkuksen, ja nopeammin kuin ajatus satoi radalle valkoisia ja
elefantinluisia vaununpalasia. Roomalaisen vaununkori kaatui, kumea
jysäys kuului, kun akseli putosi kovaan maahan ja vaunut pirstautuivat
ihan pikku paloiksi. Messala sotkeutui ohjiin ja huiskahti
tenhottomasti ulos radalle.

Tämän kuolemaa ennustavan tapauksen hirmuisuutta lisäsi vielä se,
että sidonilainen, joka ajoi ihan jälessä pitkin muuria, ei ehtinyt
pysäyttää eikä kääntää hevosia ulommaksi radalle. Täydessä nelisessä
hän ajoi vaununjäännösten ja roomalaisen ylitse, niin että hänen
hevosensa sekautuivat roomalaisen hevosiin, jotka olivat aivan
hurjina pelosta. Pian hän kuitenkin selvittihe pois romukasasta,
teiskuvien hevosten seuduilta ja suuresta tomupilvestä, joka nousi
niiden kavioista, juuri paraiksi näkemään, miten korintolainen ja
byzantilainen ajaa lennättivät Ben-Hurin jälestä, jota tuo tapaus ei
ollut viivyttänyt sekuntiakaan.

Katsojat nousivat, hyppäsivät ylös penkeille ja riemuiten tervehtivät
häntä. Jotka malttoivat katsoa tuohon tuhopaikkaan, voivat
vilahdukselta nähdä Messalaa rajustuneiden hevosten kavioiden ja
ajajittomain vaunujen välistä. Useimmat kuitenkin kiihkeästi seurasivat
Ben-Huria hänen ajaessaan edelleen. Jotkut vain olivat huomanneet,
että hän käänsi hevosiansa hiukan vasemmalle ja vaunujensa akselin
rautaisella päällä törmäsi kilpakumppaninsa vaunuihin ja musersi ne.
Ainoastaan hänen käytöksensä muutos ei katsojilta jäänyt huomaamalla,
se hänen ikään kuin uusi olemuksensa, joka vaikutti, että hevosiinkin
tarttui osa ajajansa innosta, sankarillisesta ryhdistä ja pontevasta
voimasta. Olisi voinut luulla katselevansa lentäviä leijonia, joilla
oli valjaat yllä; ainoastaan paksutekoisista vaunuista näkyi, ett'ei
nelivaljakolla ollut siipiä. Korintolainen ja byzantilainen tuskin
ehtivät radan sivun puoliväliin, kun Ben-Hur jo oli matkan päässä.

Voitto oli saavutettu!

Konsuli nousi. Ihmisjoukko huusi äänensä käheäksi. Kilpailujen johtaja
astui alas ja seppelöitsi voittajat.

Onnellinen nyrkkitaistelija oli matalaotsainen, vaaleatukkainen
saksilainen, kasvojen piirteet niin raa'at, ett'ei Ben-Hur voinut
olla tarkemmin katselematta häntä, ja hän tunsikin hänet Roomassa
olonsa aikaiseksi opettajakseen. Sen jälkeen hän nosti katseensa ylös
ihmisjoukkoon ja huomasi Simonideen seurueineen. He viittailivat
hänelle merkiksi, että olivat huomanneet hänet. Ester istui paikallaan,
mutta Iras nousi ylös, hymyili ja tervehti viuhkallaan, jotka suosion
osoitukset eivät vähääkään huumanneet häntä, koska hän tiesi, että ne
olisivat tulleet Messalan osaksi, jos hän olisi voittanut.

Juhlasaatto järjestyi nyt ja kulki, ihmisjoukon huudellessa suosiota,
riemuportista.

Päivän juhlallisuudet siihen päättyivät.



XV LUKU.

Kutsu.


Ben-Hur jäi Ilderimin kanssa Simonideen luo, sillä jo edeltä päin oli
sovittu lähteä puolen yön aikaan pois samaa tietä kuin karavani 30
tuntia aikaisemmin.

Sheikki oli ylen onnellinen. Hän oli tarjonnut voittajalle
kuninkaallisia lahjoja, mutta Ben-Hur ei ottanut vastaan mitään; hän
sanoi tyytyvänsä vain siihen, että oli saanut kostaa viholliselleen.
Tätä jalomielistä kiistaa jatkettiin kauan.

"Ajattelehan toki", sheikki sanoi, "mitä olet tehnyt minulle.
Jokaisessa aavikkoteltassa Akabasta valtamereen, jopa Eufratiin asti
ylistellään Mirasta ja hänen jälkeläisiään. Ja ne, jotka sitä ylistystä
lausuvat, kiittelevät minua onnelliseksi ja unhottavat, että minun
elämäni lähestyy loppuansa. Kaikki keihästä kantavat miehet, joilla
nyt ei ole päällikköä, tulevat minun tyköni, ja minun miekankantajieni
luku kasvaa äärettömästi. Sinä et tiedä, mitä merkitsee hallitsijana
olo sellaisessa aavikossa kuin minun. Minä tästä hetkestä lähtein
saan arvaamattomat tulot kauppiailta ja suuremmat etuoikeudet kuin
kuninkailla on. Niin, Salomon miekan kautta, yksin keisarin suosionkin
saavutan, jos laitan lähettiläitä sitä hakemaan! Mutta etkö sinä huoli
ottaa mitään?"

Ben-Hur vastasi:

"En, sheikki, eikö minulla ole sinun sydämmesi ja kätesi. Käytä
tulojesi ja valtasi karttumista tulevan kuninkaan hyväksi. Kukapa
tietää, eikö niitä olekin annettu sinulle juuri sitä varten? Siihen
työhön, johon olen ryhtymäisilläni, minä ehkä tarvitsen paljonkin apua.
Jos nyt eitän, minä arvattavasti voin odottaa vielä suurempaa suosiota
silloin, kun tulen sinulta jotakin anomaan."

Kesken tätä ystävällistä kinaa tuli kaksi henkilöä pyrkimään puheille.
Ne olivat Malluk ja joku tuntematon. Edellinen sai luvan tulla ensin.

Malluk ei koettanut salata iloansa päivän tapahtumista.

"Mutta nyt ryhdyn asiaani", hän sanoi. "Isäntäni Simonides lähettää
kertomaan, että muutamat roomalaiset ovat kilpailujen päätyttyä
kiiruhtaneet vastustamaan vetosummain maksamista."

Ilderim hypähti ylös ja tiuskasi kimakimmalla äänellään:

"Jumalan kunnian kautta; itämaat tuomitsevat, oliko voitto rehellisesti
saavutettu vai ei!"

"Ei, hyvä sheikki", sanoi Malluk, "kilpailujen johtaja on maksanut
summan."

"Sepä hyvä."

"Kun he selittivät Ben-Hurin rikkoneen Messalan vaunut, niin johtaja
nauroi ja muistutti, minkä piiskan sivalluksen arabialaiset saivat
juuri pahimmassa käänteessä."

"Ja mitenkä atenalaiselle on käynyt?"

"Hän on kuollut!"

"Kuollutko!" Ilderim surkutteli. "Entä Messala?"

"Hän elää, mutta hänen elämänsä tulee hänelle taakaksi. Lääkärit
sanovat, ett'ei hän koskaan enää voi kunnollisesti käyttää raajojansa."

Ben-Hur katsahti vaiti taivasta kohti, ajatellen Messalaa niin tuoliin
kahlehdittuna ja palvelijain kannettavana kuin Simonides. Jalo kauppias
tyytyi nöyrästi kohtaloonsa, vaan mitenkähän siihen voi tyytyä ylpeä ja
kunnianhimoinen Messala.

"Simonides käski minun kertoa vielä", jatkoi Malluk, "että Sanballat
on saanut vastuksia. Drusus ja muut, jotka hänen kanssansa
allekirjoittivat viiden talentin sitoumuksen, jättivät maksuasian
konsuli Maxentiuksen ratkaistavaksi, ja Maxentius puolestaan lykkäsi
sen keisariin. Messala ei myöskään maksanut, ja Sanballat puolestaan
valitti konsulille, jonka punnittavana se asia nyt on. Järkevät
roomalaiset sanovat kuittaamisvaatimusta mahdottomaksi, ja kaikki muut
puolueet ajattelevat samoin. Koko kaupunki puhuu tästä häpeästä."

"Mitäs Simonides sanoo?" kysyi Ben-Hur.

"Hän nauraa ja on hyvin tyytyväinen, että asiat ovat juuri siten,
kuin ovat. Jos roomalainen maksaa, on hänen omaisuutensa mennyttä;
joll'ei hän maksa, niin hän menettää kunniansa. Keisarin valtioasiat
ratkaisevat tämänkin asian. Riitautuminen itämaiden kanssa olisi huono
alku partilaisretkelle. Sheikki Ilderimin loukkaaminen saattaisi
aavikot vastahakoisiksi, ja niitä myöten juuri olisi Maxentiuksen retki
tehtävä. Simonides sen tähden luulee ihan varmaan, että Messalan täytyy
maksaa."

Ilderim sai yht'äkkiä iloisuutensa jälleen takaisin.

"Lähtekäämme nyt matkaan", hän sanoi. "Asia on hyvällä tolalla, kun on
Simonideen käsissä. Kunnia on meidän. Minä käsken valmistaa hevoset."

"Maltahan!" sanoi Malluk, "täällä on ulkona vielä yksi, jolla on asiaa.
Tahdotteko puhella hänen kanssansa?"

"Jumalan kunnian kautta, hänet minä ihan olin unhottaa."

Malluk meni ulos ja toi jalomuotoisen ja -käytöksisen pojan, joka
laskeutuen polvilleen sanoi:

"Iras, Baltasarin tytär, jonka sheikki Ilderim tuntee, on käskenyt
minun tuomaan sanaa sheikille. Hän anoo sitä suosiota, että saisi
toivottaa onnea sirkuksessa saavutetusta voitosta."

"Ystäväni tytär on hyvin hyvä", vastasi Ilderim säihkyvin silmin. "Anna
hänelle tämä kalliskivi merkiksi siitä, millä ilolla minä otan vastaan
hänen sanomansa."

Hän veti sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja antoi sen pojalle.

"Sinun asiasi kyllä toimitetaan", vastasi poika ja jatkoi:
"Egyptiläisen tytär pyytää jaloa sheikkiä myöskin ilmoittamaan
nuorelle Ben-Hurille, että hänen isänsä asettuu joksikin ajaksi
Idernees-palatsiin, jossa Iras huomenna neljännen hetken jälkeen
odottaa puheillensa Ben-Huria."

Sheikki katsahti veitikkamaisesti Ben-Huriin, jonka kasvot loistivat
mielihyvästä.

"Mitäs sinä siitä sanot?" hän kysyi.

"Sinun luvallasi, sheikki, minä aion käydä kaunista egyptiläistyttöä
tervehtimässä."

Ilderim vastasi nauraen: "Pitäähän miehen nauttia nuoruuden iloja."

Ben-Hur kääntyi sanantuojan puoleen:

"Sano emännällesi, että Ben-Hur, tapahtukoon mitä hyvänsä, käy häntä
tervehtimässä huomenna puolen päivän aikaan."

Poika nousi polviltansa ja ääneti kumartaen läksi pois.

Puolen yön aikaan Ilderim, jätettyään hevosen ja oppaan Ben-Huria
varten, läksi jo edeltä pois kauppiaan talosta.



XVI LUKU.

Pyydyksessä.


Seuraavana päivänä Ben-Hur, täyttääkseen Iras-neidille antamaansa
lupausta, läksi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta Herodeen pylväille
ja saapui hetkisen astuskeltuaan Idernees-palatsin luo.

Hän astui sisään tuohon palatsiin, jonka rakennustapa siivekkäine
leijonineen, vettä suihkuttavine ibis-lintuineen ja muine
taidelaitoksineen oli hyvin egyptiläismallinen. Hän kuvitteli
mielessään kaunista egyptiläistyttöä sellaiseksi, kuin hän oli ollut
tuona muistettavana iltana järven rannalla, ja hän oli uneksivalla ja
onnellisella mielellä.

Astuttuaan lumivalkoisesta marmorista tehtyä pylväskäytävää pitkin
hän vihdoin pysähtyi hienosti koristetun oven eteen. Se aukesi
ihan itsestään ja vähääkään narahtamatta, ikään kuin näkymättömän
hengen viittauksesta. Hänen edessään oli komea roomalainen atrium.
Sen mosaikki-lattiassa näkyi jumalaistarullisia kuvia. Komeita
lyhtykruunuja, kuvapatsaita ja kalliita astioita oli joka taholla.
Lyhyesti sanoen: koko sisustus osoitti kehittynyttä ja hienostunutta
aistia, joka olisi ollut kunniaksi myöskin Krassukselle tai
Skaurukselle.

Yhä haaveksivana katseli hän ympärilleen, odotellen, että hänen
tulonsa saataisiin ilmoitetuksi kauniille Iras-neidelle. Atriumhan
roomalaisilla on vastaanotto-huone, ja hän odotti toki jonkun
palvelijan kohta ilmestyvän.

Oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö tämä ollut ldernees-palatsi? Oli ihan
varmaan. Hänen mieleensä johtui, miten salaperäisellä tavalla ovi oli
auennut hänelle. Mitenkä se oli tapahtunut? Sanomaton halu saada siitä
selkoa pääsi hänessä valtaan.

Hän palasi ovelle. Hänen keveät, nuorekkaat askeleensa kaikuivat
kamalasti tuossa avarassa huoneessa. Hän tunsi itsensä niin omituisen
levottomaksi. Iso roomalainen lukko ei hievahtanutkaan hänen
ponnistuksistansa. Veri oli hyytyä hänen suonissaan. Hän väänsi koko
voimallaan lukkoa, mutta turhaan. Ovi ei värähtänyt. Kauhun tunne pääsi
hänessä valtaan; hän seisoi hetkisen neuvottomana.

Kelläpä koko Antiokiassa oli syytä vahingoittaa häntä?

Messalalla!

Ja oliko tämä Idernees-palatsi? Eteisessä hän oli nähnyt osan
Egyptistä, lumivalkoisissa marmorisissa ovikammioissa osan Atenaa,
mutta täällä -- täällähän kaikki osoitti, että isäntä varmaankin oli
roomalainen. Tosin palatsi oli kaupungin mitä suurimman kadun varrella
ja sen tähden yleensä sopimaton salamurhan paikaksi, mutta ehkäpä juuri
samasta syystä erittäin sopiva hänen rohkealle viholliselleen. Atrium
ikään kuin kokonaan muuttui. Kaikkine aistikkaine ja keinotekoisine
laitoksineen näytti se hänestä nyt vain pedonpyydykseltä.

Se ajatus ärsytti Ben-Huria. Pitikö hänen ilmoittaa läsnäolonsa
koputtamalla jotakin ovea, jotka kaikki olivat lujasti kiinni. Pitikö
hänen huutaa? Häpeissään sellaisesta ajatuksesta heittäytyi hän
sohvalle surumielin odottelemaan, mitä oli tuleva.

Oliko tämä Messalan tekoa? Hän nousi istumaan, katseli ympärilleen ja
hymyili uhkamielisesti. Olihan hänellä aseita; joka huonekalu kelpasi
siksi. Mutta lintuja oli kuollut nälkään kultahäkeissä. Pitikö nyt
käydä hänelle yhtä huonosti? Ei toki! Hän oli väkevä mies; toivottomuus
ja raivo sitä paitsi lisäävät voimaa arvaamattomasti.

Messala itse tietysti ei voinut tulla. Hän ei enää koskaan voinut astua
omin jaloin, olihan hän rujo kuin Simonides. Mutta hänellä voi olla
palkattuja kätyrejä. Ben-Hur nousi ylös ja tutki uudestaan ovet. Jopa
hän huusikin, mutta ainoastaan kaiku vastasi. Hilliten mieltänsä päätti
hän vielä odottaa hetkisen, ennen kuin ryhtyi murtautumaan ulos.

Puoli tuntia, joka aika hänestä tuntui ijankaikkisen pitkältä, oli jo
kulunut, kun viimein ovi, josta hän itse oli tullut sisään, aukesi ja
sulkeutui yhtä hiljaa kuin ennenkin, niin ett'ei hän sitä ollenkaan
huomannut.

Ben-Hur oli atriumin perimmäisessä sopukassa. Vasta astunnan ääni
herätti hänet mietiskelystään.

"Siis viimeinkin Iras-neiti tulee!" hän ajatteli, huoahtaen
helpotuksesta ja mielihyvästä.

Astunta oli raskas, ja siitä voi erottaa paksujen sandaalien
kolketta. Kullatut pylväät olivat Ben-Hurin ja oven välillä. Hän
astui levollisesti sinne ja asettui nojalleen yhtä vasten. Yht'äkkiä
kuului miesten ääniä, yksi niistä raaka ja kurkusta kumajava. Mitä
miehet puhuivat, siitä Ben-Hur ei saanut selvää, sillä kieli ei ollut
itämainen eikä etelä-europpalainen.

Pikaisesti katsahdettuaan huonetta astuivat nuo tulijat vasemmalle
puolelle ja tulivat siten Ben-Hurin näkyviin. Ne olivat kaksi kookasta
miestä, yllä lyhyet tunikat. Näöstä päättäen he eivät olleet talon
isäntiä eikä palvelijoita. Jokainen näkemänsä esine ihmetytti heitä;
he pysähtyivät sitä koettelemaan ja tutkimaan. He ilmeisesti kuuluivat
alhaiseen kansanluokkaan. Atrium tuntui tulevan ihan saastutetuksi
heistä. Mutta samalla heidän huolettomasta käytöksestään saattoi nähdä,
että heillä oli oikeus siellä oleskella ja että he siellä olivat
jollakin asialla. Mikähän se asia oli?

He astuivat hyvin itseensä luottavasti eteen päin ja lähestyivät
vähitellen pylvästä, jota vasten Ben-Hur nojasi. He pysähtyivät vähän
matkan päähän auringonpaisteesen katselemaan lattian mosaikki-kuvia.
Silloin oli Ben-Hurilla tilaisuus heitä tarkastella.

Huoneen salaperäisyys saattoi, kuten jo mainitsimme, Ben-Hurin vähän
levottomaksi. Nyt, kun hän tunsi toisen vieraan saksilaiseksi, johon
oli tutustunut Roomassa ja jonka oli eilen nähnyt voittavan sirkuksessa
nyrkkitaistelussa; kun hän katseli miehen eläimellisiä kasvoja, jotka
olivat sadoista arvista ja eläimellisistä intohimoista inhottaviksi
rumentuneet, sekä hänen alastomain raajojensa ja hartiainsa tavatonta
vahvuutta; nyt häntä värisytti hengenvaaran tunne. Vaisto sanoi
hänelle, että sattumuksesta ei suinkaan ollut tullut tämä tilaisuus,
joka ihan näytti kuin tehdyltä murhaa varten, ja tuossa nyt nuo
raakalaiset seisoivat valmiina ryhtymään työhönsä! Ben-Hur katsahti
arasti saksilaisen kumppaniin, joka oli nuori, mustasilmäinen ja
mustatukkainen mies, näöltään ihan juutalainen; molempien puvusta näkyi
selvään heidän ammattinsa. Kun Ben-Hur asetteli yhteen kaikki nämä
asianhaarat, ei enää ollut epäilemistäkään, että hänet oli kavalasti
houkuteltu palatsiin. Hänen kohtalonsa siis oli kuolema tässä komeassa
huoneessa, jossa ei mikään käsi ollut ojentuva häntä auttamaan.

Hän tempasi vyön pois vyöltänsä, paljasti päänsä, viskasi manttelinsa
syrjään ja seisoi, yllä lyhyt, jotenkin yhtäläinen alustunika kuin
noilla raakalaisilla, valmiina ryhtymään taisteluun. Kädet ristissä
nojallaan pylvästä vasten hän odotti pelkäämättä.

Nyt saksilainen kääntyi ja lausui jonkun sanan kumppanilleen kielellä,
jota Ben-Hur ei ymmärtänyt, ja molemmat sitte katselivat häntä.
Puhuttuaan vielä jonkun sanan he astuivat lähemmäksi.

"Ketä te olette?" kysyi Ben-Hur latinaksi.

Pohjan poika väänsi suunsa leveään irvistykseen, joka ei suinkaan
sieventänyt hänen eläinnaamaansa, ja vastasi: "raakalaisia".

"Tämä on Idernees-palatsi. Ketä te etsitte? Vastatkaa!"

Sanat kuuluivat ankarilta. Vieraat pysähtyivät, ja saksilainen
puolestaan kysyi: "Kuka sinä olet?"

"Roomalainen."

Jättiläinen nosti päätänsä pystympään, niin että se keikistyi vähän taa
päin.

"Ha ha ha! Minä kuulin kerran erään jumalan syntyneen siten, että lehmä
nuoleskeli suolakalliota; mutta ei jumalakaan voi tehdä juutalaisesta
roomalaista."

Naurettuaan kylliksensä hän taas lausui muutamia sanoja kumppanilleen,
ja sitte he yhdessä taas lähestyivät.

"Seis!" sanoi Ben-Hur lähtien pois pylvään luota, "vielä yksi sana!"

He pysähtyivät.

"Yksi sana!" toisteli saksilainen, pani tavattoman vahvatekoiset
käsivartensa ristiin ryntäilleen ja päästi valloilleen vihastuksensa,
joka ajoi veren hänen kasvoihinsa. "Yksi sana! Puhu!"

"Sinähän olet normannilainen Tord."

Jättiläinen aukasi sini-silmänsä suuriksi.

"Sinä olit nyrkkitaistelijana Roomassa."

Tord nyykäytti päätään.

"Minä olin sinun oppilaanasi."

"Et", vastasi Tord päätään pudistaen, "lrminin parran kautta, minulla
ei ole koskaan ollut juutalaista opetettavana nyrkkitaistelijaksi."

"Mutta minä voin todistaa sanani."

"Millä tavalla?"

"Sinä olet tullut tänne tappamaan minua."

"Se on totta."

"Anna sitte kumppanisi taistella yksinään minun kanssani, niin minä
hänen ruumiillansa todistan, mitä sanoin."

Normannilaisen kasvot elelehtivät veitikkamaisesti. Hän virkkoi jonkun
sanan kumppanilleen ja kääntyi sitte Ben-Hurin puoleen.

"Odota, kunnes minä käsken", sanoi hän hullunkurisesti kuin hyvillään
oleva lapsi.

Hän siirsi potkimalla sohvan keskelle lattiaa ja valmistautui
ojentamaan suuria raajojansa. Päästyään mielestänsä tyydyttävän
mukavaan asentoon hän sanoi yksitoikkoisen vakavasti: "Alkakaa!"

Ben-Hur pelkäämättä astui lähemmäksi vastustajaansa.

"Puolustaudu!" hän sanoi.

Mies ojensi vastustamatta ylös kätensä.

Kun he molemmat seisoivat siinä vastakkain, ei näkynyt mitään
huomattavaa vahvemmuutta kummallakaan puolella. Vieraan
itseluottavaiseen hymyyn Ben-Hur vastasi vakavuudella, jonka, jos hänen
taitonsa olisi ollut tunnettu, olisi pitänyt varoittaa taisteluun
antautumisen vaarasta. Molemmat tiesivät, että siinä oli taistelu
hengen edestä.

Ben-Hur oli tekevillään hyökkäyksen oikealla kädellään. Vastustaja
torjui sen nostamalla eteen vasemman käsivartensa. Ennen kuin hän
ehti vetää sitä takaisin asentoon, Ben-Hur sen jo sieppasi kiinni
kalvosimesta kouralla, jonka monivuotinen tottumus airon pitelemiseen
oli tehnyt hirvittäväksi kuin rautapihdit. Vastustajan hämmästys oli
täydellinen. Silmänräpäyksessä Ben-Hur viskautui eteen päin, kiersi
käsivartensa miehen kaulan ja oikean olkapään ympäri ja vasemmalla
nyrkillään antoi hänelle iskun korvan alle. Toista iskua ei enää
tarvittu. Nyrkkitaistelija putosi hiiskahtamatta raskaasti maahan ja
jäi siihen hengettömänä makaamaan.

Ben-Hur kääntyi Tordiin päin.

"Haa! Irminin parran kautta!" tämä ihmetteli ja nousi makuuasennostaan.
Sitte hän alkoi kovasti nauraa hohottaa:

"Ha ha ha! Enpä minä itsekään olisi tuota osannut paremmin tehdä?"

Hän tarkasteli Ben-Huria kylmästi kiireestä kantapäähän ja joutui yhä
enemmin ihmetyksiin.

"Se oli minun temppuni, jota minä olen kymmenen vuotta käyttänyt
Roomassa. Sinä et ole juutalainen. Kuka sinä olet?"

"Tunsithan Arriuksen, duumvirin."

"Kvintus Arriuksenko? Kyllä, hän oli minun suojelijani."

"Hänellä oli poika."

"Oli", vastasi Tord, kasvot kirkkaampina, "minä tunsin sen pojan.
Hänestä olisi voinut tulla taistelijain kuningas. Keisari tarjosi
hänelle suojelustansa. Minä opetin hänelle juuri tuon tempun, jota sinä
käytit, ja se on mahdoton jokaiselle, kellä ei ole minun kättäni ja
käsivarttani. Se on tuottanut minulle monta laakeriseppelettä."

"Minä olen Arriuksen poika."

Tord astui lähemmäksi ja katseli Ben-Huria tarkimmasti joka puolelta.
Hänen silmänsä välähtelivät oikein tyytyväisesti, ja hän ojensi nauraen
kätensä.

"Ha ha ha! Hän sanoi, että minä tapaisin juutalaisen täällä,
juutalaisen vain, sellaisen juutalaisen koiran, jonka tappaminen olisi
jumalille otollinen työ."

"Kuka sanoi niin?" kysyi Ben-Hur, tarttuen hänen käteensä.

"Kukako? Messala, ha ha ha!"

"Milloin, Tord?"

"Eilisiltana."

"Minä luulin hänen olevan rujona."

"Ei hän koskaan enään pääsekään astumaan. Vaikeroiden ja kiroillen hän
vuoteeltansa kertoi sen minulle."

Ben-Hur käsitti, että, jos roomalainen jäi eloon, hän oli ainiaan oleva
hänelle vaarallinen ja vainoova häntä väsymättä. Kosto sulostuttaisi
rujoakin elämää. Sen tähden Messala piti kiinni kullasta, jonka oli
kadottanut vedossa Sanballatille. Ben-Hur mietiskeli, millä kaikilla
tavoilla Messala voisi estää hänen toimimistansa tulevan kuninkaan
hyväksi. Mutta miks'ei sopisi käyttää roomalaisia keinoja? Mies, joka
oli palkattu murhaamaan häntä, oli kyllä helppo lahjoa kääntämään
aseensa hänen vihollistansakin vastaan. Olihan Ben-Hurilla varaa
tarjota runsaampi maksu. Kiusaus oli suuri; hän oli jo vähällä
taipua sen mukaan, vaan tuli sattumalta katsahtaneeksi voitettuun
vastustajaansa, joka makasi lattialla, kasvot ylös päin, ja ne olivat
niin ihmeellisesti hänen omiensa näköiset. Hänelle johtui keino mieleen
ja hän kysyi:

"Tord, paljonko Messala tahtoi maksaa minun tappamisestani?"

"Tuhat sestertiota."

"Sinä saat ne, ja jos teet, mitä minä sanon, saat lisäksi vielä kolme
tuhatta."

Jättiläinen laski yhteen summat kovalla äänellä:

"Eilen minä voitin viisi tuhatta ja roomalaiselta saan yhden; siinä on
kuusi. Anna minulle neljä, hyvä Arrius, vielä neljä, niin minä olen
sinun miehesi, muuten kaimani, vanha Tor, surmatkoon minut vasarallaan.
Lupaa neljä, niin tapan sen valehtelevan ylimyksen, jos tahdot. Eihän
minun tarvitsekaan muuta kuin peittää kädelläni hänen suunsa tällä
tavalla..."

Hän selitykseksi peitti kädellään oman suunsa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Ben-Hur, "kymmenen tuhatta sestertiota on
koko omaisuus. Silloin saatat palata Roomaan ja avata viinituvan
lähellä suurta sirkusta ja elää, kuten soveltuu etevimmälle
nyrkkitaistelijalle."

Jättiläisen kasvojen arvet oikein loistivat tyytyväisyydestä, kun tämä
tulevaisuuskuva maalattiin hänen eteensä.

"Sinä saat neljä tuhatta", Ben-Hur jatkoi, "eikä sinun käsiesi,
Tord, tarvitse veristyä siitä, mitä sinun siitä rahasta pitää tehdä.
Kuulehan, eikö tuo ystäväsi ole minun näköiseni?"

"Minun on mieleni tehnyt sanomaan, että te olette yhden näköiset kuin
kaksi marjaa."

"No hyvä, jos minä otan hänen tunikansa ja puen hänen yllensä omani ja
me sitte lähdemme yhdessä pois ja jätämme ruumiin tänne, niin voithan
yhtä hyvin saada Messalaltakin ne luvatut sestertiot. Uskottele vain
hänelle, että minä muka tulin surmatuksi."

Tord nauroi niin, että kyyneliä juoksi pitkin hänen poskiansa.

"Ha ha ha! Eipä ole koskaan helpommalla tavalla ansaittu kymmentä
tuhatta sestertiota. Ja viinitupa sirkuksen luona, kaikki vain joutavan
valheen tähden, jossa ei ole mitään veren tahraa! Ha ha ha! Lyö kättä,
sinä Arriuksen poika. Mene nyt tiehesi, ja -- ha ha ha! -- jos joskus
tulet Roomaan, älä unhota kysyä normannilaisen Tordin viinitupaa.
Irminin parran kautta, sinun pitää saaman parasta viiniä, vaikka minun
täytyisi lainata sitä keisarilta itseltään!"

He pudistivat uudestaan kättä, ja sitte toimitettiin vaatteiden
vaihdos. Sovittiin, että nuo neljä tuhatta sestertiota oli samana
iltana lähetettävä Tordin asuntoon. Jättiläinen koputti peräovea. Se
aukesi, ja Ben-Hur siirtyi viereiseen huoneeseen pukemaan yllensä
kuolleen nyrkkitaistelijan huonoja pukimia. Lähdettyään sitte
atriumista he erosivat Omfalossa.

"Älä unhota viinitupaa suuren sirkuksen luona!" sanoi jättiläinen
nauraen. "Irminin parran kautta, ei koskaan ole tällaista omaisuutta
ansaittu niin helpolla. Jumalain haltuun!"

Ben-Hur lähtiessään atriumista katsahti vielä viimeisen kerran
ruumiisen, joka makasi hänen juutalaispuvussansa. Yhtäläisyys oli
tosiaankin hyvin pettävä, ja Ben-Hur oli tyytyväinen, sillä, jos Tord
nyt vain piti sanansa, oli tämä petos pysyvä ainiaan salassa.

       *       *       *       *       *

Yöllä, Simonideen talossa Ben-Hur kertoi kaikki, mitä
Idernees-palatsissa oli tapahtunut. Sovittiin muutaman päivän kuluttua
julkisesti kuuluttamaan Arriuksen poikaa, joka muka oli kadonnut.
Luultavasti oli asia tuleva konsuli Maxentiuksen kuuluviin, ja jos tämä
salaisuus pysyi salaisuutena, arvattiin, että Messala ja Gratus myöskin
olivat pysyvät levossa ja Ben-Hur saattoi lähteä Jerusalemiin etsimään
omaisiansa.

Ben-Hurin lähtiessä istui Simonides nojatuolissaan joen puolisella
kattopengermällä. Hän siunasi nuorta juutalaista hellästi kuin isä.
Ester seurasi Ben-Huria rapuille asti.

"Jos minä löydän äitini ja Tirzan", sanoi Ben-Hur hänelle, "niin sinä
tulet heidän luoksensa Jerusalemiin sisareksi Tirzalle."

Ja samalla hän suuteli häntä.

Olikohan se vain rauhan suutelu?

Ben-Hur meni joen poikki lähelle Ilderimin viimeistä leiripaikkaa ja
löysi arabialaisen, joka oli jätetty hänelle oppaaksi. Hevoset tuotiin.

"Tämä on sinun", sanoi arabialainen.

Ben-Hur tarkasteli vähän ratsua, ja kas, se oli Aldebaran, nopein ja
kaunein Miras-tamman jälkeläisistä ja Siriuksen jälkeen sheikin paras
lemmikki. Liikutettuna hän tunsi, että vanhuksen lämpimästi sykkivä
sydän lähestyi häntä tässä lahjassa.

       *       *       *       *       *

Ruumis vietiin yöllä pois atriumista ja heti haudattiin. Messala
lähetti kiireimmiten viemään sanaa Gratukselle Ben-Hurin kuolemasta,
mutta ilmoittamatta tarkemmin aikaa, milloin se tapahtui.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Roomaan lähelle suurta sirkusta uusi
viinitupa, jonka oven päällä oli kirjoitus:

    _Normannilainen Tord_.



Kuudes kirja.


    "Tää onko Kuolo? onko niitä kaksi
    Tään naisen puolisoko Kuolo on?
    -- -- -- -- --
    Sen iho ol' spitalin-valkoinen,
    Elo -- Kuolo oli se painajainen,
    Joka veremme suonissa hyytää."

                      _Coleridge_.



I LUKU.

Vangitut.


Siitä yöstä, jolloin Ben-Hur läksi Antiokiasta Ilderimin luo ja hänen
kanssansa edelleen aavikolle, on kolmekymmentä päivää kulunut.

Suuri muutos on tapahtunut, joka ainakin paljon vaikutti meidän
sankarimme kohtaloon. _Valerius Gratuksen sijaan oli tullut Pontius
Pilatus!_ Meidän tulee tässä huomauttaa, että se vaihdos maksoi
Simonideelle koko viisi talenttia roomalaista rahaa. Se summa joutui
keisarin pää-suosikin Sejanuksen taskuun. Mahtavan Sejanuksen
lahjominen tarkotti, että Ben-Hur voisi vapaammin liikkua Jerusalemissa
omaisiansa etsimässä. Siihen hurskaaseen tarkoitukseen uskollinen
palvelija käytti ne voittorahat, jotka hänelle olivat tulleet vedoista
Drususta ja hänen kumppanejansa vastaan. Ja heidän kun täytyi maksaa
vetonsa, tulivat he Messalan vihollisiksi, koska hän oli heidän
tappioidensa syynä.

Juutalaiset olivat jo kuitenkin saaneet huomata, ett'ei prokuraattorin
muutos ollut heille suureksikaan eduksi.

Sotaväki, jonka piti tulla Antonia-linnan entisen varustusväen sijaan,
marssi yöllä kaupunkiin. Kun asujamet aamusella linnan lähitienoilla
heräsivät, he ensi näökseen huomasivat vanhoilla muureilla sotakaluja,
jotka pahaksi onneksi olivat keisarin kuvia, kotkia ja sotamerkkejä.
Kiihtynyt ihmisjoukko riensi Caesareaan, jossa Pilatus vielä oli,
ja vaati häntä ottamaan pois nuo vihatut kuvat. Viisi kokonaista
vuorokautta he piirittivät palatsin portteja. Viimein Pilatus kuulutti
pitävänsä kokouksen sirkuksessa ja piiritytti sitte sotaväellä koko
joukon, joka kuitenkin tarjosi hänelle henkeänsä. Se vaikutti. Pilatus
muutatti sotamerkit ja kuvat Caesareaan, jossa yksin Gratuskin oli
yksitoista-vuotisen hallitusaikansa säilyttänyt noita inhottuja
esineitä.

Huonoinkin ihminen tekee edes joskus hyvänkin työn. Niinpä myöskin
Pilatus. Hän käski tutkia kaikki Judean vankilat ja tehdä luettelot
vangeista ja heidän rikoksistaan. Luultavasti oli tämän toimen
vaikuttimena vain tulevan edesvastauksen pelko, joka on niin tavallinen
uusilla virkamiehillä. Kansa puolestaan, ajatellen vain sitä hyvää,
mikä siitä toimesta oli tuleva, oli hänelle kiitollinen ja rauhoittui
joksikin ajaksi. Ilmi tuli ihmetyttäviä asioita. Satoja ihmisiä, joita
vastaan ei ollut mitään syytöstä, vapautettiin. Koko joukko toisia
löytyi, joita jo oli luultu kuolleiksi. Mutta ihmeteltävintä oli, että
vankiloita nyt avattiin, joita kansa ei tiennyt olevan olemassakaan ja
jotka olivat joutuneet hallitukseltakin unhotuksiin. Yhtä sellaista
unhottunutta vankilaa tulee meidän tässä tarkastella, ja se oli,
omituista kyllä, itse Jerusalemissa!

Antonia-linna, joka täytti lähes kaksi kolmas-osaa pyhän Moria-vuoren
alasta, oli alkuansa asuinpalatsi, jonka makedonialaiset olivat
rakentaneet. Johannes Hyrkanus muutti sen sotalinnaksi ja temppelin
turvaksi, ja aikoinaan katsottiin sitä ihan voittamattomaksi. Mutta
suuri rakentaja Herodes vielä vahvisti muureja sotaisen mielensä
mukaan, teettäen siihen lisäksi asehuoneita, varastoaittoja,
vesisäiliöitä, lisävarustuksia ja ennen kaikkea kaikenlaisia
vankiloita. Hän tasotutti mahtavan suuret kalliot ja teetti niihin
syviä komeroita, joiden päälle rakennettiin toisia vankihuoneita,
sekä yhdisti tämän suuren kartanoryhmän temppelin kanssa komealla
pylvästöllä. Sellainen oli linna silloin, kun roomalaiset sen
valloittivat ja hyvin arvaten sen hyvät puolet muuttelivat sitä
taas omain tarkoitustensa mukaan. Gratuksen aikana oli se ollut
majoitusväen asuntona, jota paitsi noita maanalaisia komeroita oli
käytetty kapinoitsijain vankiloina. Voi heitä, milloin sotaväki tulvi
ulos porteista kukistamaan metelejä! Onneton se juutalainen, joka
vangitsemiskäskyn johdosta astui sisään noista porteista!

Vaan palatkaamme jo kertomukseemme.

       *       *       *       *       *

Uuden prokuraattorin käsky vankien tarkastamisesta oli saapunut
Antonia-linnaan, ja sitä oli toteltu. Luettelo oli juuri valmis
lähetettäväksi prokuraattorille; siitä puuttui ainoastaan
tutkija-tribunin allekirjoitus. Viiden minuutin kuluttua se jo saattoi
olla matkalla Pilatuksen luo, joka vallitsi ja asuskeli Sion-vuoren
palatsissa.

Astukaamme tribunin työhuoneesen, joka on valoisa ja avara ja asujansa
arvon mukaan sisustettu. Oli noin seitsemäs hetki päivästä. Tribuni
astuu huoneesensa. Hän näyttää väsyneeltä ja kärsimättömältä. Kun
luettelo saadaan lähetetyksi, aikoo hän pylväskäytävän katolla
hengähtää ja levossa katsella ihmiselämän hyörinää temppelin
esikartanoissa. Hänen käskyläisensä ovat yhtä kärsimättömät. Silloin
astuu sisään mies, vyöllä avainkimppu. Muutamat niistä avaimista ovat
raskaat kuin vasarat. Hän pyytää lupaa puhua.

"Kas, Gesius, tule lähemmäksi!" sanoo tribuni.

Kun mies lähestyi pöytää, jonka takana tribuni istui nojatuolissa, muut
läsnä olijat katselivat häntä levottomasti ja äreästi, sillä hänhän
saattoi toimittaa heille uutta tehtävää. Kaikki olivat vaiti.

"Tribuni", alkoi vanginvartia puheensa, syvään kumartaen, "minua
pelottaa kertoa, mitä minulla olisi kerrottavana."

"Taasko erehdys, vai mitä, Gesius?"

"Jos voisin tulla itse vakuutetuksi, että se olisikin vain erehdys, en
minä pelkäisi."

"Onko siis rikos taikka vielä pahempaa -- virkavirhe! Häpäse keisaria
tai pilkkaa jumalia, saat kuitenkin elää; mutta jos häväistys on
kohdannut kotkia -- ah, ymmärräthän, Gesius -- kerro kerrottavasi!"

"On noin kahdeksan vuotta siitä, kun Valerius Gratus asetti minut
tänne linnaan vanginvartiaksi", puhui mies hitaasti. "Muistanpa varsin
hyvin sen aamun, jona ryhdyin uuteen toimeeni. Edellisenä päivänä oli
meteliä ollut kadulla. Me surmasimme koko joukon juutalaisia, mutta
kuoli meiltäkin miehiä. Metelin alkuna sanottiin olleen yritys murhata
prokuraattori Gratusta, sillä häntä haavoitti katolta viskattu tiili
niin kovasti, että hän putosi maahan hevosen selästä. Minä näin hänet
sitte istumassa siinä, jossa sinä nyt istut, tribuni, ja pää oli
hänellä kääreessä. Hän oli kutsuttanut minut luoksensa, ilmoittaakseen
minun nimitykseni ja antaakseen minulle avaimet, joihin oli merkitty
vankihuoneiden numerot ja jotka olivat minun alkavan ammattini merkit.
Pöydällä oli pergamenttikäärö. Hän viittaamalla kutsui minut luokseen
ja avasi käärön. 'Tässä ovat vankilan kartat.' Niitä oli kolme. 'Tämä
lehti', hän jatkoi, 'osoittaa ylikerran osastot. Tämä toisen ja tämä
kolmannen eli maanalaisen. Minä annan ne sinun haltuusi.' Kun minä otin
ne hänen kädestään, niin hän sanoi: 'Sinulla on nyt hallussasi avaimet
ja kartat. Tutustu heti huoneihisi, käy joka kopissa ja tarkasta
ne. Jos mitään puuttuu niiden laitoksista, jotta pako voisi olla
mahdollinen, niin ryhdy oman mielesi mukaan varotoimiin, sillä siellä
sinä olet herra minun allani, sinä eikä kukaan muu.'"

"Minä tervehdin ja käännyin pois menemään. 'Kas, unohdinpa', hän sanoi.
'Anna minulle maanalaisen kerran kartta.' Minä levitin sen pöydälle.
'Kas tässä, Gesius, katso tätä koppia.' Hän näytti sormellaan V:ttä
numeroa. 'Siihen on sulettuna kolme miestä, hurjan uskaliasta, jotka
tavalla tai toisella olivat saaneet tietoonsa valtiollisen salaisuuden
ja nyt saavat kärsiä uteliaisuudestaan.' Hän katsahti minuun ankarasti
ja jatkoi: 'Sellaisissa asioissa on uteliaisuus pahempi kuin rikos.
Heidät sen tähden soaistiin, heiltä leikattiin kielet, ja sitte heidät
sulettiin sinne elinkaudekseen. Ruokaa ja vettä he saavat muurin
aukosta, jota peittää vetoluukku. Oletko ymmärtänyt, Gesius?' Minä
myönsin. 'Hyvä', hän sanoi ja katsahti minuun uhkaavasti, 'yhtä asiaa
sinä et saa unhottaa: tämän kopin ovea, tämän V:nen kopin' -- hän
osoitti sormellaan paikkaa kartasta, että se oikein painuisi minun
mieleeni -- 'tätä V:ttä koppia ei saa millään ehdolla avata. Ei kukaan
saa astua siitä ulos eikä sinne sisälle, et edes sinäkään.' 'Entä,
jos he kuolevat?' minä kysyin. 'Jos he kuolevat', kuului vastaus, 'on
koppi heidän hautansa. Sitä varten heidät vietiinkin sinne. Se koppi
on täynnä spitalin höyryjä. Ymmärrätkö?' Ja minä sain mennä niine
tietoineni."

Gesius vaikeni ja veti tunikansa rintataskusta kolme vanhuudesta
kellastunutta ja käyttämisestä kulunutta pergamenttilehteä. Hän valitsi
niistä yhden ja levitti sen tribunin eteen pöydälle, sanoen:

"Tässä on maanalaisen kerran kartta."

Kaikki läsnä olijat katsahtivat uteliaasti karttaan, joka oli tämän
näköinen:

 ____________________________________________
|                                            |
|                    Käytävä.                |  Portaat.
|                                            |
|---][---+---][---+---][---+---][---+---][---|
|        |        |        |        |        |
|   V    |   IV   |   III  |   II   |    I   |
|________|________|________|________|________|


"Juuri sellaisena, tribuni, minä sen sain Gratukselta. Kas, tässä V:s
koppi", sanoi Gesius.

"Puhu edelleen", tribuni vastasi, "kyllä ymmärrän: kopissa oli spitalin
höyryjä, niinhän Gratus sanoi."

"Saanko kysyä yhtä asiaa?" lausui vanginvartia nöyrästi.

Tribuni suostumuksen merkiksi nyykäytti päätään.

"Enkö tehnyt oikein, kun asiain niin ollen uskoin karttaa
luotettavaksi?"

"Tietysti teit."

"Mutta se ei kuitenkaan ole oikea."

Tribuni katsahti oudostuen ylös.

"Se on väärä", toisti vartia, "siinä näkyy vain viisi koppia, vaan
niitä on kuusi."

"Kuusiko, mitä?"

"Minä piirustan niin, kuin ne oikeastaan ovat taikka kuin minä luulen
niiden olevan."

Gesius piirusti vahatauluunsa toisen kartan ja antoi sen tribunille
tällaisena:

____________________________________________
|                                            |
|                    Käytävä.                |  Portaat.
|                                            |
|---][---+---][---+---][---+---][---+---][---|
|        |        |        |        |        |
|   V    |   IV   |   III  |   II   |    I   |
|        |        |        |        |        |
|---][---+--------+--------+--------+--------|
|                                            |
|                     VI                     |
|____________________________________________|


"Hyvä", sanoi tribuni, katsellen piirustusta ja luullen kertomuksen
olevan lopussa. "Minä korjuutan kartan taikka teetän kerrassaan uuden.
Sen voit käydä noutamassa huomenna." Hän nousi.

"Mutta kuule vielä hetkinen!"

"Huomenna, Gesius, huomenna!"

"Minun sanottavani ei siedä viivytystä."

Hyväsydämminen tribuni istahti jälleen pöytänsä taa.

"Minä kiiruhdan ja puhun lyhyesti. Mutta minun täytyy vielä kerran
kysyä: Enkö tehnyt oikein, kun uskoin, mitä Gratus sanoi V:nen kopin
vangeista?"

"Tietysti, olihan sinun velvollisuutesi uskoa, että kolme vankia oli
siinä, valtiovankeja, sokeita ja tehtyjä kykenemättömiksi puhumaan."

"Mutta sekään ei ollut totta!"

"Tosiaanko!" ihmetteli tribuni, yhä enemmän kiintyen asiaan.

"Kuule ja päätä itse. Minä tarkastin kopit, kuten velvollisuuteni oli,
alkaen ylikerrasta aina alakertaan saakka. Kieltoa, ett'ei V:nen kopin
ovea saatu auaista, olen aina pitänyt muistissa. Kahdeksan vuotta on
niille kolmelle vangille annettu ruokaa ja juomaa muurin luukusta.
Eilen minä menin ovelle uteliaana katsomaan niitä onnettomia, jotka
vastoin luuloa ovat eläneet niin kauan. Lukko ei totellut avainta.
Me vähän jyräytimme ovea, ja se heti putosi alas ruostuneilta
saranoiltaan. Minä astuin sisään ja löysin yhden ukon sokeana,
alastomana ja kielettömänä. Tukka riippui karkeina tupsuina ryntäillä
ja kaulalla, ja iho oli pergamentin näköinen. Hän ojensi käsiään;
kynnet olivat kuin petolinnulla. Minä kysyin häneltä kumppanejansa.
Hän pudisti päätään eittävästi. Toivoen löytävämme toisetkin, tutkimme
kopin hyvin tarkkaan, mutta emme nähneet mitään useamman asukkaan
merkkejä. Lattia oli kuiva kuten seinätkin. Jos ihmisiä olisi kuollut
sinne, olisi ainakin näkynyt edes luita."

"Sinä luulet siis..."

"Tribuni, minä luulen, että koko tämän ajan on ainoastaan yksi vanki
ollut siinä kopissa."

Tribuni katsoi vartiaa ankarasti kasvoihin ja sanoi:

"Ole varoillasi! Sinä syytät prokuraattoria valehtelijaksi."

Gesius kumartaen vastasi:

"Ehkäpä Gratus oli itse saanut väärät tiedot."

"Ei, hän oli oikeassa", jatkoi tribuni. "Etkö äsken juuri sanonut, että
olet kahdeksan vuotta toimittanut sinne ruokaa ja juomaa kolmelle?"

"Vasta olet kuullut puoli historiaa, tribuni!" puhui Gesius. "Kun saat
kuulla sen kokonaan, myönnät kyllä minun olevan oikeassa. Sinä tiedät,
mitä minä tein miehelle. Minä toimitin hänet kylpyyn, leikkuutin
häneltä tukan ja kynnet, hankin hänelle vaatteita, vein hänet linnan
portille ja päästin vapaaksi. Tänään hän palasi ja saattoi minut
ymmärtämään, että hän tahtoi päästä takaisin koppiinsa. Minä täytin
hänen tahtonsa. Vaan kun häntä vietiin alas, niin hän kiskasihe irti,
suuteli minun jalkojani ja ilmoitti onnettoman tavalla kiihkeätä
haluansa, että minä seuraisin häntä, ja minä läksin mukaan. Tuo kolmen
miehen salaisuus painoi mieltäni, enkä minä sitä ollut vielä saanut
selville. Nyt minä iloitsen, että taivuin hänen pyyntöönsä."

Kaikki läsnä olijat kuuntelivat kiihkeästi.

"Kun tulimme koppiin, otti hän minua kädestä ja vei muurin aukon luo,
samanlaisen kuin sekin, josta me annoimme hänelle ruokaa. Vaikka se oli
kyllin suuri, että kypärä olisi mahtunut siitä, oli se kuitenkin jäänyt
minulta eilen huomaamatta. Yhä pitäen minua kädestä vanki pani kasvonsa
lähelle aukkoa ja päästi kuuluviin eläimellisen äänen. Vastaukseksi
kuului takaa heikko ääni. Minä kummastuin, työnsin ukon syrjään ja
huusin itse: 'kuulkaas!' Ensin ei tullut mitään vastausta. Minä huusin
uudestaan ja kuulin sitte nämä sanat: 'Ylistetty olkoon Herra!' Vielä
kummallisempaa oli kuulla naisen ääntä. Minä kysyin: 'Kuka sinä olet?'
ja sain vastauksen: 'Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä
haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!'
Minä pyysin häntä hiukan malttamaan ja riensin tänne kuulemaan sinun
tahtoasi."

Tribuni nousi äkisti.

"Sinä olet oikeassa, Gesius", hän vastasi, "kyllä minä nyt sen käsitän.
Kartta oli väärä, ja koko se kolmen miehen juttukin oli valhe. On ollut
ja vieläkin on parempia roomalaisia kuin Valerius Gratus."

"Niin", sanoi vanginvartia, "sen verran sain selville vangilta, että
hän määräaikoina antoi naisille ruokaa siitä, jota hänelle annettiin."

"Tässä nyt saimme taas uuden selvikkeen!" sanoi tribuni, tarkastellen
huoneessa olijoita iloissaan, että hänellä oli todistajia läsnä. Sitte
hän vielä sanoi kiireesti: "Vapauttakaamme ne naiset! Seuratkaa minua!"

"Meidän täytyy murtaa tie muurin lävitse", sanoi Gesius hyvillään.
"Minä kyllä löysin paikan, jossa ovi on ollut, mutta se on nyt kiinni
muurattuna."

Tribuni lähetti kirjurin noutamaan työmiehiä kaluineen. "Riennä", hän
sanoi, "mutta älä virka mitään kuulemastasi, sillä minä huomaan että
sitä tarvitsee hiukan vielä parsia."

Kohtapa he jo joutuivat murtamaan muuria.



II LUKU.

Spitaliset.


"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni
kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"

Sen vastauksen oli vanginvartia Gesius saanut kopista, joka oli
merkitty VI:n numerolla hänen tekemässään parannetussa piirroksessa.
Lukija, joka on ottanut huomioonsa sen vastauksen, siitä varmaankin
on jo ymmärtänyt, kutka ne onnettomat olivat, ja epäilemättä sanonut
itsekseen: "Viimeinkin Ben-Hurin äiti ja sisar!" Ja niin tosiaan olikin.

Kahdeksan vuotta sitte, heidän kiinni ottamisensa jälkiaamuna oli
Gratus viettänyt heidät Antonia-linnaan, toimittaakseen heidät
pois tieltä. Hän oli valinnut sen paikan, koska se oli ihan hänen
silmäinsä edessä, ja VI:nen kopin, koska se helpommin kuin muut voi
joutua unhotuksiin ja sitä paitsi oli täynnä myrkyllisiä höyryjä,
sillä nämä vangithan piti jätettämän alttiiksi varmalle, vaikkapa
hitaastikin tulevalle kuolemalle. Yöllä, jolloin ei tarvinnut pelätä
ketään syrjäisiä katsojia, vietiin vangit alas ja ovi muurattiin
kiinni. Orjat, joilla tämä työ teetettiin, erotettiin sitte toisistaan
lähettämällä heidät etäisiin eri seutuihin, niin ett'eivät he enää
koskaan nähneet toinen toistansa. Kaikki teon jälet peitettiin. Gratus
mieluisimmin sillä tavalla päätti toimittaa uhrinsa pois tieltä, jotta
asian mahdollisesti ilmi tullessa voisi puolustaa väärää tekoansa
sillä, että nämä vangit muka kärsivät rangaistusta rikoksesta. Ett'ei
heidän tarvitsisi kuolla nälkään, hän määräsi sokean ja mykäksi tehdyn
rangaistusvangin antamaan heille ruokaa ja vettä ja asetti hänet sitä
varten siihen ainoaan koppiin, joista oli ovi tuohon VI:teen. Tämä
onneton ei voinut millään tavalla ilmaista toisten vankien oloa siellä,
ei, ketä he olivat eikä heidän pyöveliänsä. Nämä varokeinot oli osaksi
suunninnut Messala, joka siten salamurhaajain rankaisemisen tekosyyllä
ansaitsi itselleen osan Ben-Hur-suvun omaisuudesta, niin ett'ei siitä
joutunut ropoakaan keisarin aarreaittaan. Viimeiseksi varokeinokseen
Gratus erotti entisen vanginvartian, ei sen tähden, että hän olisi
saanut mitään tietoa näistä vangeista -- sitä hänelle ei ilmaistu --
vaan kun hän niin hyvin tunsi maanalaiset kopit, että oli melkein
mahdoton häneltä salata vankien siellä oloa. Mestarillisen viekkaasti
prokuraattori sitte vielä teetti uudet pohjapiirrokset, joista Vl:s
koppi oli kokonaan pois jätetty, ja antoi ne uudelle vanginvartialle.
Kun vielä jyrkästi kiellettiin ketään käymästä V:ssäkään kopissa, oli
työ tehty niin täydellisesti kuin mahdollista. VI:s koppi onnettomine
asukkaineen jätettiin unhottumaan.

Saadaksemme edes jotakin käsitystä äidin ja tyttären elämästä näinä
kahdeksana pitkänä vuotena täytyy meidän muistaa heidän entinen
asemansa ja elämänsä.

Sen tähden me niin tarkkaan kuvailimme Hur-suvun palatsia ja
kohtausta kesähuoneessa kertomuksemme toisen kirjan alussa. _Silloin_
rauhallinen, viehättävä ja onnellinen elämä, ja _nyt_ Antonia-linnan
vankilan pimeä, ruttotautinen koppi -- mikä vastakohta!

VI:s koppi oli sen muotoinen, kuin Gesius oli taululleen piirustanut.
Yhdestä pienen pienestä ulkomuurin aukosta pääsi siihen hiukan raitista
ilmaa ja päivällä juuri sen verta valoa, ett'ei koppi ollut ihan
pilkkopimeä.

Ja nyt, hyvä lukija, älä kauhistu! Muista V:n kopin julmasti kohdeltua
ja soaistua asujanta, ja olkoon hänen onnettomuutensa muisto
valmistuksena tuleviin kauhukuvauksiin!

Molemmat naiset ovat lähellä aukkoa, toinen istumassa, toinen nojallaan
häntä vasten makaamassa. Paljaalla kalliolattialla heidän allansa ei
ole mitään pehmikettä. Heikosti tuikkava valo tekee heidät haamun
näköisiksi, mutta hämäränkin lävitse näemme, ett'ei heillä ole mitään
pukimia, ei mitään millä verhota itseänsä. Kaikki heiltä puuttuu, mutta
rakkaus on kuitenkin jälellä, sillä he syleilevät toisiansa hellästi.
Rikkaus haihtuu, elämän sulous katoaa, toivo hälvenee, vaan rakkaus
pysyy. Rakkaus on Jumala!

Siitä paikasta, jossa he ovat, on kalliolattia kulunut ihan sileäksi;
kukapa voikaan sanoa, kuinka suuren osan noista kahdeksasta vuodesta he
ovat viettäneet siinä ja kuinka usein elvyttäneet vapautuksen toivoansa
sen heikon, mutta kuitenkin niin ystävällisen valonsäteen alla? Kun
se hitaasti tunkeutui sisään aukosta, tiesivät he päivän valkenevan.
Kun se alkoi hävitä, he ymmärsivät yön laskeutuvan maan päälle. Siitä
raosta heidän ajatuksensa kulkivat ulkomaailmaan, niin kuin se olisi
ollut leveä ja korkea kuninkaallinen portti; siitä ajatukset kulkivat
edes takaisin, ulos ja sisään, kysellen poikaa, veljeä. Ne etsivät
häntä mereltä ja saarista, tänään tästä kaupungista, huomenna tuosta;
mutta aina ja kaikkialla hän oli lyhytaikainen vieras, sillä niin
kuin he etsivät häntä, niin hänkin ihan varmaan etsi heitä. Kuinka
usein heidän ajatuksensa kohtasivatkaan toisiaan tuossa äärettömässä
etsinnässä. Tuntui niin suloiselta ja virkistävältä sanoa toinen
toiselleen: "kun hän elää, meitä ei unhoteta; niin kauan on vielä
toivoa, kun hän meitä muistaa!"

Muinaisaikaisen äidin ja tyttären muisto vaatii meiltä kunnioitusta;
heidän surunsa on kunniaseppeleenä heidän päässänsä. Olematta liian
tunkeilevat voimme nyt puheena olevana päivänä kopin toisesta päästä
katsellen nähdä heidän ulkomuodossaan tapahtuneen muutoksen, jota emme
saata sanoa ajan emmekä vankeuden vaikuttamaksi. Äitihän oli vapaana
kaunis vaimo, tytär suloinen lapsi. Nyt ei enää edes rakkauskaan
saisi suustamme sellaista tunnustusta. Molempain tukka on pitkä
ja kummallisen valkoinen, ja se peittää heitä paksuina takkuisina
suortuvina. He ehdottomasti herättävät inhoa. Tuleeko tuo tunne niukan
valon pettelemisestä, vai onko heillä muutakin puutetta? Ehkäpä he
kärsivät nälän ja janon tuskiakin siitä asti, kun heidän palvelijansa,
rangaistusvanki, päästettiin vapaaksi.

Tirza nojaten äitiänsä vasten voihkaa tuskaisesti.

"Olehan kärsivällinen, Tirza tyttöseni! Kyllä ne tulevat. Jumala on
hyvä. Me olemme ajatelleet häntä, emmekä ole koskaan unhottaneet
rukousta, milloin torvi tuolla ylhäällä temppelissä on antanut
rukousmerkin. Vielä on päivä, kuten näet valosta; aurinko on etäisellä
taivaan kannella; tuskinpa on myöhempi kuin seitsemäs hetki. Kohta
varmaankin joku tulee. Uskokaamme, että Jumala on hyvä!"

Niin äiti lohduttaa. Nämä yksinkertaiset sanat eivät ole vaikuttamatta,
vaikk'ei Tirza enää olekaan lapsi, kuten huomaamme, jos lisäämme
kahdeksan vuotta niihin kolmeentoista, jonka verta hänellä oli ikää
silloin kun me hänet viimeksi tapasimme.

"Tahdon olla väkevä, äitini!" hän sanoo, "kärsithän sinäkin yhtä paljon
kuin minä. Minä tahdon elää sinun tähtesi ja veljeni tähden. Mutta
kieleni on niin kuiva, huuliani polttaa. Missä hän on, ja tokkopa hän
koskaan meitä löytää."

Molempain äänessä on kummallisen terävä, kuiva ja luonnoton kaiku. Äiti
vetää tytärtä lähemmäksi itseään ja sanoo:

"Viime yönä minä näin unta hänestä; näin hänet niin selvään kuin
nyt näen sinut, Tirza! Meidän isämme uskoivat unia. Herra puhui
heille niiden kautta. Minä näin, että olimme naisten esikartanossa
temppelissä kauniin portin luona. Monta vaimoa oli meidän kanssamme.
Hän tuli ja asettui portin alle katselemaan joka taholle. Sydämmeni
sykki kovasti. Minä tiesin hänen etsivän meitä, minä ojensin käteni
häntä kohti, juoksin hänen luoksensa ja huusin hänen nimeänsä. Hän
näki minut ja kuuli minun ääneni, mutta ei tuntenut minua. Seuraavana
silmänräpäyksenä hän jo oli kadonnut."

"Niin tapahtuukin, jos tosiaan tapaamme hänet; me olemme hyvin
muuttuneet."

"Tosin kyllä, mutta..." Äiti painaa alas päänsä; hänen kasvoistaan
näkyy syvintä surua, mutta hän jatkaa, rohkaistakseen itseänsä:
"saatammehan ilmaista itsemme hänelle."

Tirza vaikeroitsee taas: "Vettä, vettä, edes yksi pisara!"

Äiti katselee neuvottomana ympäri koppia. Hän on maininnut Jumalaa
niin usein ja niin usein luvannut hänen nimessään apua, että sen vielä
toisteleminen alkaa hänestä tuntua pilkalta. Aukosta tuleva heikko
valokin rupeaa sammumaan. Hän alkaa luulla kuoleman lähestyvän, mikäli
hänen uskonsakin sammuu. Melkein tiedottomana ja puhuen ainoastaan sen
tähden, että hänen täytyy puhua, hän lausuu:

"Kärsivällisyyttä, Tirza, ne tulevat, ovat kohta täällä!"

Hän luulee kuulevansa ääntä pienen vetoluukun luota, josta he tähän
asti ovat saaneet ruokansa. Eikä hän petykkään. Rangaistusvangin
kirahdus kajahtaa kopissa. Tirzakin kuulee sen. Molemmat nousevat, yhä
vielä syleillen toinen toistansa.

"Kuulkaas!" kuulevat he huudettavan.

"Ylistetty olkoon Herra!" lausui äiti elpyneen uskon ja uudesta
syntyneen toivon lämmöllä.

"Kuka sinä olet?" kysyy taas äskeinen ääni.

Ääni on heille tuntematon. Mitä se tekee? Paitsi Tirzan ääntä on tämä
nyt ensimmäinen, jota äiti on kuullut kahdeksaan vuoteen. Muutos on
liian suuri: kuolemasta elämään, ja miten äkisti!

"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni
kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"

"Olkaa hyvässä toivossa, minä tulen kohta!"

Naiset itkeä nyyhkyttävät ääneen. Heidät on tavattu, apu lähestyy,
vapaus koittaa, koti, synnyinmaa, rikkaus, poika ja veli annetaan
heille takaisin! Nälkä, jano ja kuolema unhottuvat. He vaipuvat
polvilleen ja itkevät ilosta, yhä vielä syleillen toisiansa.

Gesius riensi, kuten tiedämme, tribunin luo ja kertoi asian hitaasti ja
laveasti, mutta loppuihan se viimein.

Tribuni saapui jo seurueinensa vetoluukun luo.

"Kuulkaas te siellä!" hän huusi koppiin.

"Tässä me olemme", vastasi äiti.

Vasarain pauketta kajahteli muurista. Äiti kuunteli hengähtämättä.
Tirza oli myöskin vaiti. He ymmärsivät noiden iskujen merkityksen,
jotka raivasivat heille tietä elämään ja vapauteen. Iskut yhä
vahvenivat, kivi toisensa perästä putosi maahan, vapaus yhä läheni.
Nyt he jo kuulivat työmiesten ääniä, ja kohta, oi sitä onnea! välkkyi
soihtujen punainen valo muurin aukosta.

"Hän se on, äiti, hän se on! Viimeinkin hän on löytänyt meidät!"
iloitsi Tirza nuorekkaasti.

Äiti sitä vastoin lausui nöyrästi: "Jumala on hyvä!"

Taas putosi kivi ja taas ja sitte koko joukko: ovi oli auki. Pölyinen
ja kalkkinen työmies astui siitä sisään ja pysähtyi, nostaen soihdun
korkealle. Pari kolme muuta tuli samoin soihtuineen ja siirtyi syrjään
tehden tilaa tribunin tulla. Naisten kunnioitus ei riipu mistään
seuraelämän sopimuksista, vaan on syvälle juurtunut ihmisluonteesen.
Tribuni pysähtyi, sillä naiset pakenivat häntä, ei pelosta, vaan
hävystä. Eipä sentään siitä syystä yksistään. Heidän piilopaikkansa
pimeydestä tribuni kuuli nämä sanat, surullisimmat, hirveimmät,
toivottomimmat, mitä missään kielessä on:

"Älkää tulko meitä lähelle, me olemme saastaiset!"

Miehet heiluttivat soihtujansa ja katsoivat silmäkkäin.

"Me olemme saastaiset!" kuului uudestaan pimeydestä, ja ääni kaikui
vapisevalta, sanomattoman tuskaiselta. Sellaisen huudon kuuluessa
täytyy hengenkin paeta paratiisin porteilta, vaikka hän toivottomasti
katsahtaakin taaksensa.

Sillä tavalla kovasti koeteltu leski ja äiti täytti velvollisuutensa,
ja sama hetki, joka lahjoitti hänelle niin kauan anotun ja uneksitun
vapauden, sama hetki muutti sen hänelle kiroukseksi.

_Hän ja Tirza olivat spitaliset_.

Lukija ehkä ei täydellisesti tiedä, mitä se sana sisältää. Me
viittaamme silloiseen lakiin, jota meidän päivinämmekin on ainoastaan
hiukan lievennetty itämaissa.

"Seuraavia neljää", sanoo Talmud, "pitää katsottaman kuolleiksi:
sokeaa, spitalista, kerjäläistä, lapsetonta."

Siispä spitalista kohdeltiin kuin kuollutta. Karkoitettuna kuin ruumis
elävien luvusta uskalsi hän ainoastaan kaukaa katsella rakkaitansa;
hänen täytyi pysyä poissa synagogasta ja temppelistä ja huutaa
jokaiselle vastaantulijalle varoitus: "saastainen, saastainen!" Hänen
täytyi asua erämaissa tai hylätyissä hautaluolissa, itselleen ja
muille inhona ja kauhuna, ilman muuta toivoa kuin kuolema, joka häntä
kauhistutti sekin.

Eräänä päivänä -- kuinka kauan sitte, sitä hän ei tiennyt itsekään,
sillä kopin pimeydessä oli häneltä sotkeutunut ajanlasku -- eräänä
päivänä äiti tunsi rupeutuman oikeassa kämmenessään. Hän tuskin piti
siitä lukua, koetti kuitenkin pestä sitä pois, vaan se pysyi itsepäisen
lujasti kiinni. Ei hän siitä ollut huolissaan vielä, mutta viimein
Tirzakin alkoi valittaa, että hänen käsissään oli rupeutumia. Vettä he
saivat hyvin niukasti, ja he kärsivät siksi paljon janon tuskia, ett'ei
sitä vähää käynyt käyttää parannuspuuhaan. Vähitellen tuo rupi levisi
yli koko käden; iho halkeili ja kynnet irtosivat lihasta. Mitään kovaa
kipua heillä ei ollut, mutta sen sijaan lakkaamaton ja yhä karttuva
pahoinvoinnin tunne. Sittemmin alkoivat huulet murtua. Eräänä päivänä
äiti, joka itse koetti huolellisimmasti noudattaa puhtautta, vei
Tirzan valoon, sillä hän pelkäsi taudin levinneen jo tytön kasvoihin.
Kauhukseen hän silloin huomasi hänen kulmakarvansa olevan valkoiset
kuin lumi. Voi, mitä tuskaa se havainto tuotti! Saamatta sanaa
suustansa ja kykenemättä liikahtamaan istui äiti parka siinä pitkän
ajan, mietiskellen vain tuota yhtä ajatusta: spitalinen, spitalinen!
Hän ei muistanut ajatella ollenkaan itseänsä, vaan ainoastaan lastansa.
Äidinrakkaus antoi hänelle voimaa pitää salassa hirmuista havaintoa.
Itsekin toivotonna hän kuitenkin koetti pitää kahta vertaa parempaa
huolta hänestä ja toimittaa hänelle kaikkea huvitusta, mitä tuossa
kauhunpaikassa suinkin voi saada. Hän keksi leikkejä, kertoi tuhannesti
ja yhä uudestaan vanhoja historioita, sepitti uusia, kuunteli Tirzan
lauluja ja lauloi itse kruunupäisen runoilijan virsiä -- että edes
jotenkin voisi unhottaa tilansa ja elvyttää toivoansa Jumalaan, joka
näytti unhottaneen hänet samoin kuin maailmakin.

Tuo hirmuinen tauti levisi hitaasti mutta lakkaamatta yli koko heidän
ruumiinsa. Tukka valkeni, iho tuli silsaiseksi, huulet ja silmäluomet
syöpyivät rei'ille, sitte kurkku kipeytyi ja äänestä katosi sointu.
Tauti levisi lihaksiin, tehden ne koviksi ja aroiksi, sekä viimein
keuhkoihin, verisuoniin, jopa luiden ytimiinkin. Joka päivä yhä lisäsi
heidän kurjuuttansa, ja siten oli tauti jatkuva, kunnes kuolema
tuli siitä pelastajaksi, mutta se oli ehkä tapahtuva vasta pitkäin
vuosikausien kuluttua.

Mutta tottuupa ihminen kauheimpaankin. Näiden kovasti koeteltujen
naisten onnistui viimein levollisesti tarkastella taudin menoa; he
näkivät, miten hirmuista hävitystyötä se teki, vaan kuitenkin he kaikin
voimin pitivät kiinni elämästä. Vielä heitä yksi side kiinnitti maahan:
poika ja veli Ben-Hur! Hänestä he puhuivat, yhdessä toivoen saavansa
nähdä hänet, sinäkin silmänräpäyksenä, jona Gesius huudollaan vahvisti
heidän luottamustansa, kun he jo koko vuorokauden olivat kärsineet
nälän ja janon tuskia.

Soihtujen punainen loisto valasi vankihuoneen, vapaus koitti heille.
"Jumala on hyvä!" huusi äiti kiitollisena, ei kuluneesta ajasta, vaan
nykyhetkestä.

Tribuni lähestyi heitä heti. Nurkassa, jonne he olivat paenneet,
äiti muisti velvollisuutensa ja sen pakosta lausui varoitushuutonsa:
_"saastainen!"_

Millainen voitto omasta itsestään olikaan tämä huuto! Ei edes
pelastuksen ilokaan estänyt häntä näkemästä tautinsa seurauksia.
Entinen onnellinen elämä ei ollut enää koskaan palaava. Jos hän
palaisi siihen taloon, joka ennen oli ollut hänen omansa, hän ei
uskaltaisi mennä etemmäksi kuin portille; siinä hänen täytyisi
huutaa tuo: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi täst'edes vaeltaa
kylmäkiskoisessa maailmassa, vaikka rakkaus hehkui hänen rinnassaan
yhtä lämpöisenä kuin ennenkin ja nyt vielä arempana siitä syystä,
että sillä ei ollut mitään vastarakkauden toivoa. Ikävä ja kaipaus
sydämmessä täytyi hänen karttaa poikaansa, jos hän löytyi, olla
sulkematta häntä syliinsä ja, jos poika ojensi kätensä häntä kohti,
karkoittaa hänet tuolla huudolla: "saastainen, saastainen!" Ja hänen
toinen lapsensa, jonka alastomuutta hän koetti peitellä takkuisella,
luonnottoman valkealla tukallaan, voi, koko ikänsä täytyi tämän toisen
lapsen olla kumppanina hänen kurjuudessaan. Ja kuitenkin voimakas
vaimo täytti velvollisuutensa. Hänen huuliltansa kuului se huuto,
joka ikimuinoisista ajoista asti oli noiden erotettujen kohtalon
tuntomerkkinä ja joka ainiaan oli oleva heidän ainoa tervehdyksensä.

Tribuni tuosta sanasta kauhistui, vaan ei paennut.

"Ketä te olette?" hän kysyi.

"Kaksi naista, kuolemaisillaan nälkään ja janoon. Mutta" -- äiti ei
jättänyt täyttämättä velvollisuuttansa, vaikka se olikin raskas ja
sanat kauhistavaiset -- "älä tule lähemmäksi äläkä koske mihinkään,
lattiaan eikä seiniin: saastainen, saastainen!"

"Kerro minulle historiasi, vaimo! Mikä sinun nimesi on? Milloin sinut
tuotiin tänne? Kuka sinut toi ja mistä syystä?"

"Jerusalemissa eli ennen ruhtinas Hur. Hän oli keisarin ja kaikkein
jalomielisten roomalaisten ystävä. Minä olen hänen leskensä, ja tämä
on minun tyttäreni. Minkä tähden minä olen täällä, en osaa selittää,
koska sitä en itsekään tiedä, ell'ei rikkautemme ollut syynä.
Valerius Gratus tietää sinulle sanoa, kuka meidän vihamiehemme oli ja
milloin vankeutemme alkoi. Minä sitä en tiedä. Katso, mitä meille on
tapahtunut, oi katso ja sääli meitä!"

Ruttohöyryistä ja soihduista sakea ilma ei estänyt tribunia viipymästä.
Hän kutsui viereensä soihtumiehen ja kirjoitti melkein sanasta sanaan
vaimon vastauksen. Se olikin lyhyt, mutta sisällysrikas, sillä siinä
oli yht'aikaa elämäkerta, syytös ja anomus. Sivistymätön ihminen ei
olisi voinut sitä tehdä sellaisessa muodossa. Tribuni ei voinut olla
uskomatta ja säälimättä.

"Sinä saat apua, vaimo parka", hän sanoi, "minä lähetän sinulle ruokaa
ja juomaa."

"Jalo roomalainen, lähetä meille myöskin vaatteita ja vettä!"

"Saat, mitä toivot."

"Jumala on hyvä!" nyyhkytti leski kiitollisesti, "hänen rauhansa olkoon
sinulle!"

"Nyt", sanoi vielä tribuni, "minä en saa enää nähdä sinua toista
kertaa. Tee itsesi valmiiksi; minä annan viedä sinut tänä iltana linnan
portille ja päästää vapaaksi. Tiedäthän lain. Jää hyvästi!"

Hän puhui muutamia sanoja miehille ja poistui. Vähän ajan perästä
saapui orjia koppiin, tuoden kylpyammeen, vettä, pyyheliinoja ja
vaatteita sekä tarjottimella leipää ja lihaa. Pantuaan ne kaikki niin
lähelle, että vangit ulettuivat saamaan niitä käsiinsä, he kauhuissaan
juoksivat pois.

Noin keskellä ensimmäistä vartiota vietiin äiti tyttärineen linnan
portille ja laskettiin ulos kadulle. Sillä tavalla roomalainen pääsi
heistä, ja he olivat jälleen vapaina isäinsä kaupungissa. Heidän
yllänsä välkkyivät tähdet kuten ennen muinoinkin. Äiti ja tytär
katselivat niitä ja kysyivät toinen toiseltaan:

"Mikä on nyt meidän kohtalomme? Mihinkähän nyt lähdemmekään?"



III LUKU.

Vanha koti.


Melkein samaan aikaan kuin vanginvartia Gesius saapui Antonia-linnassa
tribunin luo, nousi yksinäinen jalkamies Öljymäen itärinnettä ylös. Tie
oli epätasainen ja pölyinen, ja kasvullisuus kuihtunut, sillä Judeassa
oli kuiva vuoden aika. Astuja oli kuitenkin nuori ja voimakas, ja sitä
paitsi hänellä oli kevyt, vilpoinen puku.

Hän astui hitaasti ja katseli usein oikealle ja vasemmalle, ei
levottomasti eikä neuvottomasti niin kuin se, joka ei tiedä tietä, vaan
sellaisen tavalla, joka pitkän ajan kuluttua näkee vanhoja tuttuja
paikkoja: silmäykset olivat puolittain tyytyväiset ja puolittain
kysyväiset.

Astuja oli Ben-Hur. Hänen silmäinsä edessä oli Jerusalem, pyhä kaupunki
sellaisena, kuin se oli Herodeelta jäänyt ja sitte oli Kristuksen
aikoina. Kaunis se on vieläkin katsella vanhalta Öljymäeltä, mitenkähän
suurenmoiselta se näyttikään silloin?

Ben-Hur istahti kivelle ja kiintyi katselemaan edessänsä olevaa taulua.
Aurinko oli juuri laskeutumassa. Vielä se hetkisen liiteli vuorten
huipuilla lännessä, valaen kultaansa temppelin, muurien ja tornien
päälle. Yht'äkkiä se sitte katosi. Ympärillä vallitseva hiljaisuus veti
Ben-Hurin ajatukset muinaiseen kotiin. Hänen silmänsä tähystelivät
temppelin pohjoispuolelle erääsen paikkaan, jossa hänen entinen kotonsa
oli.

Lauhkean ja suloisen illan vaikutus pehmitti hänen mieltänsäkin. Hän
surumielin muisteli velvollisuutta, joka oli tuonut hänet Jerusalemiin.
Aavikolla Ilderimin luona hän oli ottanut selkoa seudusta, kuten
sotapäällikkö tutustautuu maahan, johon aikoo lähteä sotaretkelle.
Silloin eräänä päivänä saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Valerius
Gratus oli erotettu ja Pontius Pilatus tullut hänen sijaansa.

Messala oli rujo ja kykenemätön vahingoittamaan häntä, jota paitsi hän
luuli häntä kuolleeksi; Gratus oli erotettu ja siis voimaton. Miksipä
hän siis ei olisi lähtenyt etsimään äitiänsä ja sisartansa? Eihän
hänellä enää ollut mitään pelättävää. Joll'ei hän itse uskaltanut
tutkia Jerusalemin vankiloita, niin saattoihan hän teettää sitä
jollakulla toisella. Jos kadoksissa olevat löytyivät, ei Pilatuksella
ollut mitään syytä pitää heitä yhä edelleen vankeudessa, ei ainakaan
mitään sellaista syytä, jota lahjoilla ei saisi poistetuksi. Jos
hän löysi heidät, aikoi hän viedä heidät johonkin luotettavaan
turvapaikkaan, voidakseen sitte, kun oli ensin täyttänyt tämän ensi
velvollisuutensa, levollisesti ja tarkoin punniten kokonaan antautua
ajamaan uuden kuninkaan asiaa.

Samana iltana, kuin uusi sanoma saapui, Ben-Hur neuvotteli Ilderimin
kanssa ja sai hänen suostumuksensa. Kolme arabialaista saattoi häntä
Jerikoon asti. Jätettyään sinne sekä heidät että hevoset Ben-Hur jatkoi
yksin matkaansa jalkaisin. Jerusalemissa piti Mallukin olemaan vastassa.

Aikomustensa tähden katsoi Ben-Hur viisaimmaksi karttaa kaikkia
tekemisiä virkamiesten kanssa, varsinkin roomalaisten. Malluk oli
viisas ja luotettava, juuri se mies, joka osasi hyvällä menestyksellä
tutkiskella ja etsiskellä, herättämättä huomiota. Ennen kaikkea
oli sovittava, miten alettaisiin. Ben-Hur ei ollut siitä vielä
itsekään saanut selkoa, mutta kuitenkin luuli parhaimmaksi alkaa
Antonia-linnasta, sillä Jerusalemin asujamet olivat jo vanhastaan
vakuutetut, että sen lujain muurien sisällä kyllä oli syviä
vankikomeroita, joihin varsin hyvin sopi, huomiota herättämättä,
hukuttaa ketä hyvänsä. Sitä paitsi tuntui Ben-Hurista sopivimmalta
alkaa etsimiset siitä paikasta, jossa hänen rakkahansa olivat häneltä
riistetytkin. Joll'ei heitä enää ollut siellä, niin pitihän olla
mahdollista saada selkoa heidän jäljistään; sittepä ei tarvinnut muuta
kuin kulkea niitä myöten perille asti. Hän oli saanut Simonideelta
kuulla, että Amrah, egyptiläinen palvelija, oli vielä elossa.
Amrah oli, kuten muistamme, onnettomuuden aamuna kiskoutunut irti
sotamiehiltä ja syöksynyt takaisin palatsiin, jonne hänet oli sulettu.
Simonides oli koko ajan toimittanut hänelle ruokavaroja, ja hän yksin
oli asunut suuressa talossa. Gratuksen ei ollut millään tavalla
onnistunut myödä sitä, eipä edes vuokratakaan. Oikeain omistajain
historia oli siksi kauhea, että se pelotti kaikkia. Huhu myöskin
kertoi palatsissa kummittelevan. Siihen huhuun lienee Amrah ollut
aiheena, sillä onhan mahdollista, että monikin oli nähnyt häntä jossain
ikkunassa tai katolla. Ben-Hur luuli saavansa tietoja omaisistaan, jos
hänen vain onnistui päästä tämän vanhan vaimon puheille. Sen tähden hän
nyt päätti alkaa tutkimisensa Jerusalemista ja ennen kaikkea käydä ihan
ensiksi vanhassa isänkodissa.

Tehtyään sen päätöksen hän vähän jälkeen auringon laskun nousi kiveltä
istumasta ja astui alas vuorelta. Hän kääntyi oikeaan päin lähtevälle
tielle. Vuoren juurella, lähellä Kidronin ojaa hän nousi tielle, joka
vei Siloan kylään ja saman nimiselle lammikolle. Hän tapasi siellä
paimenen, joka ajoi lampaita kaupaksi torille, yhtyi hänen seuraansa ja
kulki siten Getsemanen ohitse sekä Kalaportista kaupunkiin.



IV LUKU.

Rakkauden koetus.


Jo oli pimeä, kun Ben-Hur erosi paimenesta ja läksi astumaan kapeata
katua pitkin etelään päin. Jotkut vastaan tulijat tervehtivät häntä.
Kartanot molemmilla puolin olivat matalat, synkät ja ikävän näköiset.
Yön autius ja kalvava epätietoisuus tekivät hänet surumieliseksi. Sillä
tavalla hän saapui Betesdan lammikolle, jonka vedestä pilvet kauniisti
kumottivat. Katsahtaessaan ylös hän huomasi Antonia-linnan, jonka
musta, uhkaava muoto selvästi näkyi taivasta vasten. Hän seisahtui
ikään kuin varottavan vartiomiehen eteen. Niin korkeana ja lujana, niin
syvällä perustuksella seisoi se rakennus siinä hänen edessänsä, että
hänen täytyi tunnustaa se valloittamattomaksi. Jos hänen äitinsä ja
sisarensa olivat haudattuina tuon kivipaljouden sisällä, voi, mitä hän
sitte voi tehdä heidän hyväksensä! Väkivallalla ei mitään! Heittokoneet
ja muurinmurtimet olisivat vain viattomia leikkikaluja kovan kallion
edessä. "Ja viekkauskin", hän ajatteli, "joutuu helposti häpeään.
Jumala, kaikkein avuttomain viimeinen turva, hänkin usein viivyttää
liian kauan apuansa!"

Epäilystä ja synkkiä aavistuksia sydämmessään hän poikkesi kadulle,
joka vie tornin ohitse, ja astui hitaasti länttä kohti.

Hän tiesi, että ylhäällä Betsetassa oli majatalo; siinä hän aikoi asua
kaupungissa oleskellessaan; mutta tänä hetkenä hän ei voinut vastustaa
sydämmensä halua käydä katsomassa isänkotiansa. Sydämmensä veti häntä
siihen hänelle niin kalliisen paikkaan.

Ei koskaan ollut ikivanha tavallinen tervehdys, jonka muutamat
vastaantulijat lausuivat hänelle, tuntunut hänestä niin miellyttävältä.
Kuu nousi juuri levittämään hopeatansa tähän asti näkymättömille lännen
puolisille esineille, niin että Sionin torni selvästi kuin haamu
kuvastui taivaankantta vasten.

Viimein hän tuli isänkodin luo.

Jokainen, jolla on nuoruudessaan ollut onnellinen koti, jonka hän sitte
on kadottanut, ymmärtää Ben-Hurin tunteet tänä hetkenä.

Hän pysähtyi kartanon pohjoispäässä olevalle portille. Vielä
näkyivät sinetit, jotka olivat painetut siihen. Samoin oli jälellä
pergamenttilehti kirjoituksineen: _tämä on keisarin omaisuutta_, vaikka
tuulen ja ilman vaikutuksesta kuluneena. Eron hirveästä päivästä asti
ei ollut kukaan siitä astunut. Kolkuttaisikohan hän sitä niin kuin
ennen muinoin? Hän tiesi, ett'ei siitä ollut apua, mutta ei kuitenkaan
voinut vastustaa haluansa. Ehkäpä Amrah kuulisi ja katsahtaisi ulos sen
puolisesta ikkunasta. Hän otti maasta kiven, nousi leveitä portaita
ylös ja lyödä kolautti kolmasti puuporttiin. Kumea kaiku vastasi.
Hän kolkutti vielä kerran kovemmasti. Hiljaisuus tuntui hänestä
tuskalliselta. Siirtyen kadulle hän tarkasteli ikkunoita. Ei ketään
näkynyt. Katon suoja-aidasta voi hän erottaa pienimmätkin piirteet
taivasta vasten. Siellä ylhäällä ei kukaan voinut liikkua hänen
huomaamattansa, mutta mitään ei näkynyt.

Hän siirtyi kartanon länsipuolelle, jossa oli neljä ikkunaa. Hän
katseli niitä kauan hyvin tarkkaan, mutta ei sielläkään päin näkynyt
mitään, joka olisi osoittanut eläviä olentoja oleskelevan sisällä.
Tuon tuostakin laajeni hänen sydämmensä voimattomista toiveista, niin
että hän vapisi noiden mielikuvituksensa tuotteiden edessä. Kaikki oli
kuollutta ja hiljaista; Amrah ei antanut mitään merkkiä.

Hiljakseen hän sitte hiipi eteläpuolelle. Sielläkin oli portti
sinetillä sulettu ja kirjoituksella vahvistettu. Raivoissaan luki hän
kirjoituksen ja kiskaisten irti laudan, johon se oli kiinnitetty,
heitti sen ulos kadulle. Sitte hän viskautui istumaan rappusille ja
rukoili, että uuden kuninkaan tulo tapahtuisi pian. Mikäli hänen
verensä jäähtyi, hän huomaamatta joutui väsymyksen valtaan, kun oli
pitkän matkan kävellyt kesäkuumassa, vaipui pitkälleen ja viimein
nukkui.

Samaan aikaan astui kaksi naista Antonia-linnasta päin Hurin palatsia
kohti. He astuivat arasti ja pelkäävästi ja pysähtyivät usein
kuuntelemaan. Saavuttuaan pahoin pidellyn palatsikartanon kulmaan sanoi
toinen hiljaisella äänellä:

"Tässä se on, Tirza!"

Tirza katsahdettuaan kartanoa tarttui hiljaa itkien äitinsä käteen.

"Lähtekäämme pois, lapseni, sillä..." Äiti vaikeni, ja hänen
ruumistansa vähän värisytti; voimakkaalla ponnistuksella saaden
mielensä hillityksi hän jatkoi: "sillä heti, kun aurinko nousee,
ajetaan meidät ulos kaupungin portista, emmekä me koskaan enää saa
palata."

Tirza ikään kuin muuttui kivipatsaaksi.

"Voi", hän sanoi nyyhkyttäen, "minä en sitä muistanutkaan, minä luulin
menevämme kotiin, mutta me olemme spitaliset, meillä ei ole mitään
kotia. Me olemme kuolleita."

Äiti pysähtyi tukemaan häntä ja sanoi lohduttaen: "Nyt meillä ei vielä
ole mitään pelkäämistä. Lähtekäämme pois."

Tosiaan he olisivat ainoastaan nostamalla tyhjät kätensä voineet
säikyttää koko legionan pakoon.

Pysytellen lähellä muuria he astuivat edelleen, kunnes saapuivat
portille. He pysähtyivät vielä kerran, näkivät laudan kirjoituksineen
ja lukivat kuten vähää ennen Ben-Hur: "Tämä on keisarin omaisuutta."
Äiti väänteli suruissaan käsiänsä ja nyyhkytti sanomattoman tuskaisesti.

"Mikä sinua vaivaa, äiti? Sinä ihan pelotat minua!"

"Oi Tirza, ken on köyhä, hän on kuollut! Siispä hän on kuollut, Tirza."

"Kuka, äiti?"

"Veljesi. He riistivät häneltä kaikki, kaikki, yksin tämän talonkin."

"Köyhä!" sanoi Tirza haaveksivan näköisenä.

"Hän ei koskaan enää kykene meitä auttamaan."

"Ja mitä sitte, äiti?"

"Huomenna, lapseni, täytyy meidän asettua tien viereen kerjäämään,
kuten spitalisilla on tapana. Täytyy kerjätä taikka..."

Tirza nojasi päätään hänen rinnallensa ja sanoi kuiskaten: "Kuolkaamme!"

"Ei!" vastasi äiti vakavasti, "Herra on määrännyt elämämme ajan, ja me
olemme hänen omansa. Me tahdomme odottaa hänen kutsumustansa tässäkin
kohdassa. Tule, lähtekäämme jo!"

Niin sanoen hän otti Tirzaa kädestä ja riensi kartanon länsipuolelle
yhä vain läheltä muuria. Kun ei ketään näkynyt sielläkään, he astuivat
seuraavaankin kulmaan ja eteläpuolelle, mutta aristelivat kirkasta
kuutamoa, joka siellä vallitsi. Äiti kuitenkin rohkasihe ja taluttaen
Tirzaa kädestä astui valoon. Nyt saattoi nähdä täydellisesti, mitä
hirveää hävitystä tauti oli tehnyt heissä. Heidän huulensa, poskensa,
silmänsä, joiden ympärillä oli mustat renkaat, ja halkeilleet kätensä
osoittivat sen kyllin selvästi. Pelottavin oli kuitenkin tukka, joka
pitkinä, inhottavasta visvasta kankeina suortuvina riippui joka taholla
ja oli kuten kulmakarvatkin kummallisen valkoinen kuin aaveilla. Äitiä
ja tytärtä ei ollut mahdollista erottaa näöstä; molemmat näyttivät
ihmeellisen vanhoilta.

"Hiljaa!" sanoi äiti, "tuolla makaa joku rappusilla, joku mies."

He astuivat kadun toiselle puolelle ja sitte varjossa portin kohdalle
asti.

"Hän on nukuksissa, Tirza."

Mies makasi hiljaa.

"Jää sinä tänne, minä koetan porttia."

Kuulumattomin askelin, ett'ei mies heräisi, astui äiti portille ja
uskalsi koskea toiseen portin puoliskoon; hän ei saanut selkoa,
antoiko se perää, sillä juuri silloin makaaja huokasi ja liikahti
levottomasti. Päähän kierretty huivi putosi sivulle, jättäen paljaiksi
kauniit kasvot, joita kuu kokonaan valasi. Äiti katsahti niihin ja
hypähti takaperin. Hän kumartui ja katseli, vähän ensin vitkasteltuaan,
häntä tarkemmin, nousi sitte ja käsiään väännellen käänsi silmänsä
äänettömään rukoukseen kohti taivasta. Siten hän seisoi hetkisen ja
riensi sitte takaisin Tirzan luo.

"Niin totta kuin Herra elää, se mies on minun poikani, sinun veljesi!"
hän arasti kuiskasi.

"Veljenikö? Judah?"

Äiti otti häntä kiihkeästi kädestä.

"Tule!" hän sanoi, yhä puhuen kuiskaamalla, "katselkaamme häntä yhdessä
vielä kerta, yksi ainoa kerta, ja sitte tule sinä palvelijasi avuksi,
Herra!"

He astuivat käsi kädessä kuin aaveet kuulumattomin askelin kadun
poikki. Kun heidän varjonsa sattuivat makaajaan, he pysähtyivät.
Judahin toinen käsi oli suorana, kämmen ylös päin. Tirza laskeutui
polvilleen ja yritti suutelemaan häntä, mutta äiti pidätti.

"Herran lähden, älä koske! Saastainen! saastainen!" hän kuiskasi.

Tirza hypähti pois, ikään kuin olisi Judah ollut spitalinen eikä hän
itse.

Ben-Hur makasi miehekkään kauneuden kukoistuksessa. Aavikon aurinko
ja tuulet olivat ahvetuttaneet hänen poskensa ja otsansa, mutta
hienojen viiksien alta näkyivät punakat huulet ja niiden takaa
valkoiset hampaat. Pieni parta ympäröi pyöreätä leukaa ja osaksi peitti
kaunismuotoista kaulaa. Miten kauniilta hän näytti äidin silmistä!
Miten äidin tekikään mieli sulkea hänet syliinsä, nostaa ylös hänen
päänsä ja suudella häntä niin, kuin oli ollut tapana silloin, kun Judah
vietti onnellisia lapsuuden päiviä! Miten saada voimaa vastustaa sitä
halua? Äidinrakkaudesta, oi lukija, juuri äidinrakkaudesta, joka siinä
on toisenlainen kuin mikä muu rakkaus hyvänsä, että se voi olla hellä
sitä kohtaan, jota rakastaa, mutta äärettömän hirmuvaltainen rakastajaa
itseään kohtaan, ja että siinä on itseuhrauksen koko voima. Ei mikään
koko maailmassa olisi voinut saada häntä tautisilla huulillaan
koskettamaan poikansa poskea. Mutta koskea hänen kuitenkin piti saada
nyt tänä hetkenä, jolloin hän oli löytänyt hänet jälleen ja jolloin
hänen täytyi ainiaaksi luopua hänestä! Hän kumartui alas, hiipi hänen
jalkoihinsa ja kosketti huulillaan hänen sandaalinsa pohjaa, vaikka se
oli keltainen kadun tomusta; hän suuteli sitä monesti koko halustaan.

Ben-Hur liikahteli unissaan ja siirsi kättänsä. Äiti ja sisar
peräytyivät, mutta kuulivat hänen mutisevan:

"Äiti! Amrah! Missä on..."

Hän nukkui jälleen raskaasti. Tirza katseli kaihoten häntä. Äiti kätki
kasvonsa tomuun, koettaen pidättää huokausta, joka kuitenkin pääsi
ilmi niin syvältä ja voimakkaasti, että se näytti tulevan pakahtuvasta
sydämmestä. Hän melkein toivoi, että poika heräisi.

Judah oli unissaan kysynyt häntä ja ajatellut häntä. Hän ei siis ollut
unhotettu. Eikö siinä ollut kylliksi?

Viimein äiti viittasi Tirzaa luoksensa. He katsahtivat vielä kerran
makaajaan, ikään kuin haihtumattomasti painaakseen muistiinsa hänen
kuvansa, ja astuivat sitte käsi kädessä kadun toiselle puolelle.
Sinne he laskeutuivat polvilleen muurin varjoon ja katselivat häntä,
odotellen hänen heräämistänsä tai jotakin ilmestystä, eivät he itsekään
tienneet, mitä. Ei kukaan ole meille vielä antanut kärsivällisen
rakkauden mittaa, sellaisen kuin heidän.

Judahin vielä maatessa ilmestyi kolmaskin vaimo palatsin nurkan takaa.
Varjossa olijat näkivät hänet selvästi kuun valossa. Se oli pieni,
kokoon kutistunut olento, iho musta ja tukka harmaa, yllä palvelijan
puku. Hän kantoi korissa kaaliksia.

Nähtyään miehen portailla hän ensin pysähtyi ja sitte ikään kuin
tehden päätöksen lähestyi hiljaa häntä. Kiertäen häntä hän pisti
kätensä sisään aukosta, joka oli tehty toiseen portin puoliskoon.
Vasemmasta puoliskosta irtautui äänettä leveä lankku; vaimo työnsi
siitä korin sisään ja aikoi itse mennä perästä, mutta uteliaisuudesta
kuitenkin katsahti makaavaan mieheen, jonka kasvot olivat paljaina.
Katsojat kadun toisella puolella kuulivat vähäisen huudahduksen ja
näkivät, kuinka vaimo hieroi silmiään, ikään kuin siten vahvistaakseen
näkövoimaansa. Sitte hän kumartui vielä alemmaksi, väänteli käsiään,
katsoi hurjasti ympärilleen ja sitte taas makaajaan, tarttui käteen
ja suuteli sitä hellästi, juuri niin, kuin toiset olisivat niin
sydämmestään tahtoneet tehdä, mutta eivät uskaltaneet.

Heräten siitä kosketuksesta Ben-Hur veti pois kätensä ja näki vanhuksen.

"Amrah, oi Amrah!" hän huudahti. "Sinäkö se tosiaan olet!"

Uskollinen palvelija ei vastannut sanoilla, vaan syleili häntä ilosta
itkien.

Lempeästi irroittaen vaimon kädet ja kääntäen hänen mustat,
ilokyynelistä kosteat kasvonsa ylös päin, suuteli Ben-Hur häntä
melkeinpä yhtä iloisesti kuin vanhus äsken. Sitten varjossa seisojat
kuulivat hänen sanovan:

"Äiti! Tirza! Oi Amrah, kerro jotakin heistä. Puhu, puhu pian!"

Amrah vastasi vain kyynelillä.

"Sinä olet nähnyt heitä, Amrah, ja tiedät, missä he ovat. Sano, oi
sano!"

Tirza astui askeleen eteen päin, mutta äiti, arvaten hänen aikeensa,
otti kiinni ja kuiskasi: "Herran tähden, muista toki! Saastainen!
saastainen!"

Hänen rakkautensa oli hirmuvaltainen. Vaikka molemmat olisivat siihen
paikkaan menehtyneet, niin pojan ei ainakaan pitänyt tuleman siksi,
kuin he olivat. Tirza käsitti hänen ajatuksensa.

Amrah, niin ahdistettuna, itki vain vielä katkerammin.

"Aiotko sinä mennä sisään?" kysyi Ben-Hur, osoittaen irtonaista lautaa.
"Tule, minä seuraan sinua." Hän nousi ylös. "Roomalaiset -- Herran
kirous kohdatkoon heitä! -- roomalaiset valehtelevat. Tämä talo on
minun omaisuuttani. Nouse ylös, Amrah, ja menkäämme sisään!"

He katosivat. Molemmat varjossa olevat vaimot jäivät ikävöiden
katselemaan porttia, josta he ehkä eivät enää koskaan saisi astua
ulos eikä sisälle. He olivat täyttäneet velvollisuutensa, ja heidän
rakkautensa oli kestänyt kovimman koetuksen.

Seuraavana aamuna ohikävijät huomasivat heidät ja kivillä heitellen
ajoivat heidät ulos kaupungista:

"Pois! Te olette kuolleita, menkää hautoihin!"

Ja he riensivät pois.



V LUKU.

Amrahin uskollisuus.


Pyhiinvaeltaja, meidän aikoinamme pyrkiessään siihen kuuluisaan
paikkaan, jonka muhkea nimi on "kuninkaalliset puutarhat", kulkee
Kidronin ojan uoman taikka myöskin Gihonin ja Hinnomin laaksojen kautta
aina vanhalle En-Rogel-lähteelle asti. Hän juo raikasta juoksevaa
vettä ja pysähtyy, sillä näkemisen arvoiset paikat sillä taholla
loppuvat siihen. Hän katsahtaa mahtavan suuria kallionlohkareita,
jotka on sovitettu kaivon kehykseksi, tiedustaa sen syvyyttä, hymyilee
vedennostolaitoksen yksinkertaisuutta ja ehkä sääliväisesti antaa
rovon repaleiselle vartialle. Kääntyessään hän sitte kummastuksekseen
näkee silmäinsä edessä Morian ja Sionin vuoret, jotka tullen
pohjoisesta ulottuvat edellinen Ofeliin ja viimeksi mainittu Davidin
muinaiseen kaupunkiin asti. Oikealla puolella näkyy Kiusausvuori ja
vasemmalla Pahan neuvon vuori, molemmat merkilliset kirjanoppineille
ja muinaistutkijoille. Laakso on täpö täynnä lukemattomia hautoja,
se paikka kun on vuosisatoja ollut Jerusalemin israelilais-asujanten
viimeisenä lepopaikkana. Kallionseinämät ovat täynnä hautapaikkoja,
luonnon ja ihmiskäden tekemiä luolia. Kristuksen aikoina ne olivat
spitalisten olopaikkana, jossa nämä kaupungista karkotettuina
eleskelivät, muodostaen eri yhteiskuntansa.

Toisena aamuna edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen meni
Amrah En-Rogel-lähteelle ja istahti kivelle sen viereen. Ken hänet
sattui näkemään, olisi sanonut häntä varakkaan perheen palvelijaksi.
Hänellä oli vesiruukku ja kori, jonka sisällys oli peitetty
lumivalkoisella liinalla. Hän laski ne molemmat viereensä maahan,
päästi huiviansa sen verran, että se valui niskaan, pani kätensä
ristiin syliinsä ja katseli haaveksien eteensä, jossa päin vuoret
alenivat Savenvalajan peltoa eli Hakeldomaa kohti. Aikainen oli vielä
aamu, ja Amrah oli ensimmäisenä lähteellä sinä aamuna. Kohta kuitenkin
saapui siihen mieskin, kädessä köysi ja nahkainen ämpäri. Hän viitaten
tervehti mustaa naista, selvitti köyden, sitoi toisen pään astiaansa
ja odotteli, että hänen apuansa käytettäisiin. Kuka vain tahtoi, sai
itsekin nostaa vettä tarpeeksensa, mutta hän mielellään täytti yhdestä
gerasta suurimmankin astian, minkä vahvin vaimo jaksoi kantaa.

Amrah istui liikahtamatta. Hetkisen kuluttua mies kysyi, tahtoiko hän
saada ruukkunsa täyteen. Vaimon vastattua "en vielä", mies ei hänestä
pitänyt lukua. Päivän vaietessa Öljymäen puolelta kokoutui veden
noutajia niin runsaasti kaivolle, että miehellä oli kylliksi tekemistä.
Amrah istui koko ajan paikoillaan, katsellen vuorenluoliin päin.

Aurinko nousi jo ylemmäksi, mutta yhä hän siinä istui odotellen ja
tähystellen. Koettakaamme saada selkoa hänen aikeistaan.

Hän tavallisesti kävi torilla illan hämärryttyä ja yön tullessa.
Hän hiiviskeli Tyropaeonin puodeissa tai Kalatorilla ostellen minkä
mitäkin, palasi asuntoonsa ja sulkeutui tyhjään palatsiin. Semmoiselta
retkeltä palatessaan hän oli äskettäin tavannut Ben-Hurin.

Helppo on arvata, minkä ilon isännän paluu isäinsä kotiin tuotti
vanhalle palvelijalle. Tirzasta ja äidistä Amrah ei kuitenkaan tiennyt
kertoa hänelle vähintäkään. Ben-Hur koetti saada vanhusta muuttamaan
johonkin toiseen asuntoon, joka ei olisi niin yksinäinen, mutta
turhaan. Amrah olisi päin vastoin tahtonut Ben-Hurin muuttamaan vanhaan
kammariinsa, joka vielä oli samassa kunnossa kuin hänen joutuessaan
vangiksi, mutta ilmitulon vaara oli vielä liian suuri, ja Ben-Hur
tahtoi, ettei kukaan saisi tietää hänen täällä oloansa. Kuitenkin hän
lupasi käydä häntä tervehtimässä niin usein kuin mahdollista öiseen
aikaan, ja siihen täytyi palvelijan tyytyä.

Seuraavana iltana Amrah läksi aikaisemmin kuin tavallisesti torille.
Astuskellessaan ja etsiessään, mistä saisi parasta hunajaa Ben-Huria
varten, hän kuuli sattumalta miehen kertovan uutista. Mikä se uutinen
oli, sen lukija kyllä arvaa, kun vain kuulee, että kertoja oli niitä
työmiehiä, jotka olivat olleet murtamassa auki Hurin lesken ja hänen
tyttärensä kopin ovea. Hän kertoi tarkkaan kaikki tyyni, mainitsi
vankien nimet ja mitä äiti oli ilmoittanut itsestään.

Millä tunteilla Amrah kuunteli sitä kertomusta, voi ainoastaan
se ymmärtää, joka on käsittänyt, miten suuresti palvelija-vanhus
rakasti isäntäväkeänsä. Amrah kiireimmiten osti tarpeensa ja läksi
kotimatkalle ikään kuin unissaan. Mikä ilosanoma hänellä nyt oli kertoa
isännällensä! Hän oli jälleen löytänyt hänen äitinsä!

Kotiin päästyään Amrah sekä itki että nauroi. Mutta sitte hän yht'äkkiä
ikään kuin kivettyi; nuorukainen ihan varmaan kuolisi, jos saisi
kuulla, että äiti ja sisar olivat spitaliset. Hän arvelematta menisi
tuonne Pahan neuvon vuorelle ja tutkistelisi kaikki spitalisten
hautaluolat, löytääkseen heitä, ja hän itsekin tulisi saastaiseksi,
saman kaltaiseksi kuin hekin. Amrah oli neuvottomuudesta tuskissaan;
mitä hänen piti tehdä?

Mutta eikö rakkaus ollut jo ennen häntä tehnyt monta viisaaksi!

Hän tiesi, että spitaliset aamusilla läksivät asunnoistaan vuorien
rinteeltä noutamaan En-Rogel-kaivosta vettä päiväksensä. He toivat
ruukkunsa ja poistuivat vähän matkan päähän odottamaan, kunnes ne
täytettiin. Hänen emäntänsä ja Tirzan täytyi tehdä samoin, sillä laki
oli ankara eikä sallinut mitään poikkeusta; rikkaan spitalisen elämä ei
ollut missään kohden parempi kuin köyhän.

Tarkkaan punnittuansa asiaa Amrah päätti salata Ben-Hurilta hänen
äitinsä ja sisarensa surullisen kohtalon kokonaan ja yksin lähteä
kaivolle odottamaan heitä. Nälkä ja jano oli pakottava nämä onnettomat
tulemaan kaivolle, ja hän tiesi varmaan ihan ensi silmäyksellä
tuntevansa heidät, ja vaikkapa ei tuntisikaan, niin he kyllä tuntisivat
hänet.

Ben-Hurin tullessa vanhuksella oli paljo kertomista hänelle. Seuraavana
päivänä piti Mallukin saapuman, ja sitte oli ryhdyttävä etsimään.
Ben-Hur tuskin malttoi odottaa huomista päivää. Saadakseen edes hiukan
virkistystä hän tahtoi lähteä katselemaan temppelikaupungin pyhiä
paikkoja. Tosin salaisuus kovin rasitti uskollisen palvelijan sielua,
mutta hänen onnistui hillitä mieltänsä ja olla vaiti.

Nuorukaisen lähdettyä hän alkoi laittaa voimakasta ruokaa ja toimi
siinä puuhassa niin ahkerasti kuin mahdollista. Kun sammuvista tähdistä
näkyi aamu jo lähestyvän, hän täytti korinsa, otti vesiruukun ja läksi
kaivolle Kalaportista, joka tavallisesti ensinnä avattiin. Että hän
saapui hyvään aikaan perille, olemme me jo nähneet.

Kohta auringon nousun jälkeen, kun kaivolla oli enimmän väkeä ja
vedennostajalla kylliksi tekemistä viidellä kuudella astialla
yht'aikaa, koska jokainen koetti joutua kotiinsa ennen kuin aamun
viileys haihtui päivän kuumuuden tieltä, silloin myöskin vuorenluolain
asujamet tulivat näkyviin. He astuivat ryhmittäin lähelle kaivoa:
naisilla ruukut olalla, vanhat ja hyvin heikot miehet sauvain
nojassa, muutamat paareillakin kannettavina, sillä olipa tässäkin
kurjain joukossa armeliaita sydämmiä, jotka auttelivat onnettomampia
kumppanejaan.

Amrah puolestansa tarkasteli suurimmalla huomiolla näitä ryhmiä. Hän
tuskin liikahti paikastaan. Monta kertaa hän jo luuli löytäneensä
etsittävänsä. Hän ei ollenkaan epäillyt, että he olivat vuorella, ja
hän oli myöskin vakuutettu, että heidän täytyi tulla alas. Hän uskoi
heidän tulevan sitte kun kaikki muut ehtivät saada tarpeensa.

Ihan vuoren juuressa oli avoin hautaluola, joka jo monta kertaa oli
vetänyt puoleensa Amrahin huomiota. Lähellä aukkoa oli suuri kivi.
Aurinko paistoi päivän kuumimpina hetkinä juuri luolaan, niin että
siinä näytti ihan mahdottomalta kenenkään elävän olennon asua, paitsi
ehkä niiden villikoirien, jotka sinne pakenivat puhdistusretkiltänsä
Gehennan laaksosta, joka oli täynnä kaikenlaisia jätteitä. Mutta
hyvinpä vanhus kummastui, kun näki kaksi naista toisen toistansa tukien
astuvan ulos siitä luolasta. Molemmilla oli valkoinen tukka, ja he
näyttivät vanhoilta, mutta heidän vaatteensa eivät olleet repaleiset;
he katselivat ympärilleen, ikään kuin olisi seutu heistä ollut ihan
outo. Amrah oli myöskin huomaavinaan, että heitä kauhistutti tuon
inhottavan joukon näkeminen, johon he itsekin kuuluivat. Ei siinä ollut
mitään tavatonta nähtävänä, mutta kuitenkin alkoi hänen sydämmensä
sykkiä kovemmin ja hänen katseensa seurasi lakkaamatta niitä naisia.

He molemmat seisoivat hetkisen kiven luona ja sitte kulkivat hitaasti
ja pysähdellen kaivolle päin. Monta ääntä kuului varoittaen koettavan
karkoittaa heitä, mutta he kuitenkin yhä lähestyivät. Vedennostaja
kumartui ottamaan maasta kiviä, pelotellaksensa heitä pois. Muut heitä
kiroilivat ja huusivat: _"saastainen! saastainen!"_

"Tosiaankin", Amrah ajatteli, "he ovat täällä outoja asukkaita, koska
eivät tiedä spitalisten tapoja."

Hän nousi, otti korinsa ja vesiastian ja läksi heitä vastaan. Hälinä
kaivolla hiljeni.

"Miten tyhmää", sanoi joku, "antaa tuolla tavalla leipää ja hyvää
ruokaa kuolleille!"

"Ja nähdä vaivaa tullessa näin etäälle!" virkkoi toinen. "Minä ainakin
antaisin heidän tulla kaupungin portille ottamaan minun almuani."

Amrah, ollen mieleltään jalompi ja seuraten hyvän sydämmensä ääntä,
meni noista muistutuksista huolimatta menojansa naisia kohden.
Mutta jospa hän olikin erehtynyt! Sydän sykki hänellä kovasti. Mitä
lähemmäksi hän tuli, sitä suuremmaksi hänen epäilyksensä kasvoi. Hän
pysähtyi neljän tai viiden kyynärän päähän spitalisista.

Oliko tuo ihminen hänen rakas emäntänsä? Se, jonka kättä hän niin
usein oli kiitollisesti suudellut! Se, jonka rakastettavaa muotoa hän
oli niin uskollisesti säilyttänyt muistissaan kuin aarretta! Ja oliko
tuo toinen Tirza, jota hän oli hoidellut hänen lapsuudessaan, jonka
lapsellisia suruja hän oli haihdutellut ja jonka kanssa leikkinyt!
Voisiko tuo olla iloinen, kaunis, rakastettava Tirza, muinaisen kodin
aurinko ja hänen vanhuutensa siunaus! Olivatko nuo hänen emäntänsä ja
hänen rakas hoitolapsensa! Uskollinen palvelija oli vähällä menehtyä
siihen paikkaan.

"Ne ovat vanhoja naisia", hän sanoi itsekseen, "joita minä en ole
koskaan ennen nähnyt. Minä palaan kaivolle."

Hän kääntyi palaamaan.

"Amrah!" huusi toinen spitalisista vaimoista.

Palvelija laski ruukun maahan ja katsahti kummastellen taaksensa.

"Kuka huusi?" hän kysyi.

"Amrah!"

Vanha palvelija kummastui yhä enemmän.

"Ketä te olette?" hän kysyi.

"Joita sinä etsit."

Amrah vaipui polvilleen.

"Oi emäntäni, hyvä emäntäni! Sinun Jumalasi, jonka minäkin olen
omistanut, hän olkoon ylistetty!" Hän hiipi polvillaan lähemmäksi.

"Seis, Amrah, älä tule lähemmäksi! _Saastainen!"_

Se yksi sana riitti kylliksi. Amrah painoi kasvonsa maahan ja itki niin
kovasti, että ihmiset kuulivat sen kaivolle asti. Sitte hän äkisti
nousi ja kysyi yhä vielä polvillaan: "Hyvä emäntäni, missä Tirza on?"

"Tässä minä olen, Amrah, tässä. Etkö tahdo antaa minulle vettä
juodakseni?"

Vanhan palvelijan entinen palvelusinto voitti. Hän nousi ylös, riensi
korin luo ja sanoi: "Kas tässä, tässä on leipää ja lihaa!"

Hän aikoi levittää liinaa maahan, vaan silloin kuului emännän
varoittava ääni: "Ei sillä tavalla, Amrah, nuo ihmiset ehkä
kivittäisivät sinut eivätkä antaisi meille vettä. Jätä kori siihen, ota
ruukku, täytä se ja tuo meille. Me otamme ne kanssamme luolaan. Tänään
sinä olet tehnyt kaikki, mitä laki sallii. Riennä, hyvä Amrah!"

Ihmiset, jotka olivat nähneet tämän kohtauksen, tekivät tilaa hänelle,
jopa auttoivatkin häntä veden ammentamisessa, niin syvää surua näkyi
hänen kasvoistansa.

"Ketä he ovat?" kysyi eräs nainen.

Amrah vastasi kierrellen: "He olivat kerran hyviä minulle."

Hän nosti vesiastian olkapäälleen ja riensi takaisin. Unhottaen
emäntänsä tilan ja oman vaaransa hän taas yritti lähestyä, mutta hänet
pysäytti huuto: "saastainen!" Hän asetti korin ruukun viereen, peräytyi
muutaman askeleen ja pysähtyi katsomaan.

"Kiitos, Amrah!" sanoi emäntä ja vei korin ja vesiastian Tirzan luo,
"sinä olet hyvin hyvä!"

"Voinko tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?" Amrah kysyi.

Äiti oli jo tarttunut vesiastiaan, sillä hän oli melkein nääntyä
janosta, mutta kuitenkin vielä ennen juomistansa vastasi vakavalla
äänellä:

"Niin, minä tiedän, että Judah on palannut kotiin, minä näin hänet
toissa yönä makaamassa talomme portilla, ja minä näin, että sinä
herätit hänet."

Amrah väänteli käsiänsä.

"Oi hyvä emäntä, sinä näit hänet, etkä tullut."

"Silloinhan minä olisin surmannut hänet. En, minä en koskaan uskalla
sulkea häntä syliini enkä suudella häntä. Oi Amrah, minä tiedän, että
sinä rakastat häntä!"

"Kyllä minä ilolla antaisin henkeni hänen edestänsä!" vastasi Amrah,
laskeutuen polvilleen ja itkeä nyyhkyttäen.

"Osoita sitte todeksi, mitä sanoit, Amrah."

"Minä olen valmis."

"Sinä et saa kertoa, missä me olemme, etkä sitä, että olet nähnyt
meidät ja puhellut meidän kanssamme. Muuta ei mitään, Amrah."

"Mutta hän etsii teitä, hän on tullut kaukaa teitä etsimään."

"Hän ei saa tavata meitä eikä tulla siksi, kuin me olemme. Kuule,
Amrah, tuo joka päivä kuten tänään se vähä, mitä me tarvitsemme; ei
sitä vaivaa kestäkään varsin kauan. Tule joka aamu ja ilta, ja ... ja"
-- hänen äänensä vapisi, tahdonvoima oli häneltä väsyä -- "puhu sinä
hänestä, mutta meistä sinä et saa virkkaa sanaakaan. Kuuletko, Amrah?"

"Hyvin tulee vaikeaksi kuulla hänen puhuvan teistä ja nähdä, miten
hän etsii kaikkialta teitä, ja huomata kaikki hänen rakkautensa eikä
uskaltaa sanoa hänelle edes sitäkään, että te olette elossa."

"Etkö voi sanoa hänelle, että me voimme hyvin?"

Amrah kätki koko päänsä käsivarsillaan.

"Ei", jatkoi emäntä, "pidä kaikki salassa. Mene nyt ja palaa iltasella.
Me odotamme sinua. Voi hyvin siihen asti!"

"Minä tuskin jaksan kantaa taakkaa, jonka sinä, hyvä emäntä, nyt panit
hartioilleni", sanoi Amrah, painaen kasvonsa maahan.

"Kuinka paljon vaikeampi meidän olisi nähdä häntä sellaisessa tilassa,
kuin me itse", jatkoi äiti, antaen korin Tirzalle. "Tule illalla
takaisin." Hän otti vesiastian ja läksi tyttärineen palaamaan luolaan.

Amrah pysyi polvillaan, kunnes he katosivat näkyvistä, ja läksi sitte,
mieli tuskaisena, kotiinsa.

Illan tullen hän palasi, ja toi sitte joka aamu ja ilta, mitä he
välttämättä tarvitsivat, niin ett'ei heidän ainakaan tarvinnut kärsiä
mitään puutetta. Vaikka hautaluola olikin autio, se ei kuitenkaan ollut
niin yksinäinen eikä lohduton kuin vankilan koppi. Päivänvalo kultasi
luolan aukkoa, ja maailma loisti niin kauniina heidän edessänsä.
Helpompi on maltillisesti odottaa kuolemaa sinitaivaan ja säteilevän
auringon alla kuin vankilan kauhujen ja pimeyden keskellä.



VI LUKU.

Soturi.


Aamulla ensimmäisenä päivänä seitsemännessä kuukaudessa, jonka
hebrealainen nimi on Tisri ja joka vastaa meidän lokakuutamme, nousi
Ben-Hur majatalossa vuoteeltaan tyytymätönnä koko maailmaan.

Mallukin saavuttua hän ei ollut kuluttanut aikaa turhaan
neuvottelemiseen, vaan ryhtynyt heti työhön. Malluk alkoi tutkistelunsa
Antonia-linnassa, vieläpä julkisimmalla tavalla, hän kun näet kääntyi
suorastaan komentavan tribunin puoleen. Hän kertoi hänelle Hur-suvun
historian ja kaikki Gratusta kohdanneen onnettomuuden yksityiskohdat,
niin että tribuni selvään käsitti, ett'ei se ollut tapahtunut
mistään rikoksen kaltaisesta aikomuksesta. Malluk ilmoitti vielä
etsimisen tarkoituksen olevan, jos onnettomat uhrit vielä elivät,
esittää keisarille anomuskirja ja siten taivuttaa häntä antamaan
takaisin valtiolle omistettu omaisuus sekä kaikki yhteiskunnalliset
oikeudet. Hän ei ollenkaan epäillyt, että keisari oli määräävä asian
tutkittavaksi, ja sen tutkimuksen päätöstä onnettoman Hur-suvun ystävät
eivät vähääkään pelänneet.

Vastaukseksi hän sai tribunilta lavean kertomuksen, miten naiset oli
löydetty linnan salaisesta vankilasta, ja luvan lukea siitä tehdyn
kirjallisen kertomuksen, jopa kopioida sen.

Malluk riensi kertomaan Ben-Hurille, mitä oli saanut tietoonsa.

Mahdoton on kuvailla tuon surullisen kertomuksen vaikutusta. Ben-Hurin
tuska oli niin syvä, ett'ei se voinut puheta kyyneliksi eikä
kiihkoisiksi vihan purkauksiksi. Kasvot kalpeina ja sydän sykkivänä hän
istui pitkän aikaa, mutisten silloin tällöin: "Spitaliset, spitaliset!
He, minun äitini ja Tirza spitaliset! Kuinka kauan, Herra, kuinka
kauan."

Hetkisen hän tunsi tuskallisinta sääliä ja sitte taas hillittömintä
kostonhimoa. Viimein hän nousi.

"Minun täytyy etsiä heidät. Ehkäpä he ovat kuolemaisillaan."

"Mistä sinä aiot heitä etsiä?" kysyi Malluk.

"Eihän ole muuta kuin yksi paikka, jonne he ovat saattaneet mennä."

Malluk vastusti hänen päätöstänsä ja sai viimein sen verran
taivutetuksi häntä, että tuo etsiminen jätettiin hänen huoleksensa. He
läksivät yhdessä sille portille, joka on vastapäätä Pahan neuvon vuorta
ja jonne ikivanhoista ajoista asti spitaliset kokoutuivat kerjäämään
almuja. He viipyivät siellä koko päivän, jakelivat lahjoja, kyselivät
etsittäviänsä ja lupasivat suuren palkinnon heidän löytämisestään.
Sitä he tekivät joka päivä koko tämän ja seuraavan kuukauden. He
kävivät lakkaamatta kaivon läheisillä hautaluolilla ja kyselivät
niiden asujamilta samaa, mutta ne säilyttivät hyvästi salaisuutensa.
Siispä he eivät saaneet mitään tietää. Mutta nyt, ensimmäisenä aamuna
seitsemännessä kuukaudessa, he kuulivat, että joku aika sitte oli kaksi
spitalista vaimoa kivillä heitellen karkoitettu Kalaportin läheltä.
Tarkempi kyseleminen ja ajan vertaaminen vakuutti heille, että ne
olivat olleet juuri ne, joita he etsivät. Mutta missä he nyt olivat?
Miten heille oli käynytkään? Siihen kysymykseen oli perin vaikea
vastata.

"Eikö ollut siinä kylliksi, että minun omaiseni ovat tulleet
spitalisiksi", sanoi onneton poika ja veli vähä väliä katkerasta
sydämmestä, "pitikö heidät vielä karkoitettaman isäinsä kaupungista!
Äiti on kuollut; hän on paennut aavikoille! Tirza on kuollut, ja minä
olen yksin maailmassa! Miksi? Kuinka kauan, Herra, sinä minun isäni
Jumala, on Rooman valta vielä kestävä?"

Toivotonna, vihaa ja kostonhimoa vain sydämmessä, hän läksi majataloon,
jonka piha oli täynnä yöllä saapuneita ihmisiä. Aamiaista syödessään
hän kuunteli heidän keskusteluansa, ja varsinkin eräs seurue veti
puoleensa hänen huomiotansa. Ne olivat karaistuneita, voimakkaita
nuoria miehiä, puheesta ja käytöksestä päättäen maalaisia. Nämä
galilealaiset olivat kuka mistäkin syystä saapuneet Jerusalemiin,
mutta varsinkin juhlaa varten, joka oli vietettävä tänä päivänä. Ne
miehet miellyttivät Ben-Huria, sillä he olivat siitä seudusta, josta
hän toivoi saavansa voimakkainta tukea, milloin päätti ryhtyä suuriin
töihin tulevan kuninkaan hyväksi. Hän tarkasteli heitä, ja punnitessaan
mielessänsä, miten suuren menestyksen legiona sellaisia miehiä voisi
saavuttaa, jos ne vain olisivat saaneet kasvatusta Rooman ankarassa
sotakoulussa, hän itse punastui toimi-innosta ja työn ikävästä.

Silloin syöksyi pihaan mies nähtävästi hyvin kiihtyneenä.

"Mitä varten te niin riennätte?" kysyttiin häneltä.

"Rabbinit ja vanhimmat ovat menossa temppelistä Pilatuksen luo. Tulkaa,
joutukaa, lähtekäämme mukaan!"

Heti kokoutui suuri joukko uteliaita miehen ympärille.

"Pilatuksen luo! Minkä tähden?"

"Salaliitto on saatu ilmi. Pilatus aikoo maksaa uuden vesijohdon
kulungit temppelin rahoista!"

"Mitä, pyhästä rahastostako?" kiivastelivat miehet säihkyvin silmin.

"Ne ovat Jehovan rahoja. Koskekoonhan vain yhteenkään sikliin, jos
uskaltaa!"

"Tulkaa", huusi sanantuoja, "vanhinten joukko on jo ehtinyt sillan yli,
koko kaupunki seuraa heitä. Ehkä meitä tarvitaan, joutukaa!"

Miehet kiireimmiten riisuivat liiat vaatteensa ja kohta seisoivat
siinä paljain päin, yllä lyhyet, hihattomat tunikat, jollaista pukua
he käyttivät peltomiehinä kedoilla, kalastajina järvillä ja paimenina
laitumilla. He viipyivät ainoastaan sen verran, että ehtivät vyöttää
itsensä, ja huusivat sitte: "Me olemme valmiit."

Ben-Hur kääntyi puhuttelemaan heitä.

"Galilealaiset", hän sanoi, "minä olen Judan poikia, saanko minä
seurata teitä?"

"Siellä ehkä syttyy taistelu", he vastasivat.

"No niin, siinä tapauksessa minä en ainakaan ensimmäisenä lähde
käpälämäkeen."

He nauroivat hänen vastaustansa, ja uutisen tuoja sanoi: "Kyllä sinulla
näyttää olevan voimia, tule vain mukaan."

Ben-Hur riisui päällysvaatteensa.

"Luuletko, että siitä tulee käsikahakka?" hän kysyi, vetäen vyötänsä
tiukemmalle.

"Luulenpa niinkin."

"Kenenkä kanssa?"

"Vartiain."

"Ovatko ne legionalaisia?"

"Kehenpä muihin roomalaiset luottaisivat?"

"Mitä aseita teillä on?"

Ei kukaan vastannut.

"No", sanoi Ben-Hur, "saammehan puolustautua niin hyvin, kuin osaamme.
Mutta päällikkö meillä pitää olla; legionalaisilla on aina päällikkö,
ja sen tähden he toimivat kuin yksi mies."

Galilealaiset katsoa ällistelivät häntä, kuin hänen ehdotuksessaan
olisi ollut jotain hyvin kummallista.

"Meidän pitää ainakin sopia uskollisesti puolustamaan toisiamme",
jatkoi Ben-Hur. "Minä olen valmis, jos te olette."

"Niin, lähtekäämme jo!"

Majatalo oli, kuten edellä on mainittu, Betsetassa, uudessa
kaupungissa. Päästäkseen Praetoriumiin, joksi roomalaiset muhkeasti
nimittivät Herodeen palatsia Sion-vuorella, täytyi ihmisjoukon
kulkea matalampain kaupunginosain kautta, jotka ovat temppelin
pohjois- ja itäpuolella. Kulettuaan Akra-mäen ympäri he saapuivat
Mariamnen torille, josta oli ainoastaan muutamia askeleita palatsin
pääportille. Matkalla yhtyi heihin suuri joukko ihmisiä, jotka olivat
kuulleet puhuttavan aiotusta temppelirahain ryöstöstä. Heidän
saapuessaan portille oli rabbinien ja vanhimpain joukko jo ehtinyt
sisälle, ja suuri ihmispaljous melusi ulkona.

Sadanpäämies vartioitsi sisäänkäytävää sotamiesosaston kanssa,
joka täysissä aseissa seisoi marmorisen porttirakennuksen alla.
Aurinko paahtoi hehkuvasti sotamiesten kypäriä ja kilpiä, mutta he
pysyivät rivissään huolimatta sen häikäsevästä loistosta ja ihmisten
pilkkapuheista. Avonaisesta portista virtaili väkeä paljon enempi
sisään kuin ulos.

"Mitä siellä toimitetaan sisällä?" kysyi eräs galilealainen joltakin
ulostulijalta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Rabbinit pyytävät päästä Pilatuksen
puheille, mutta hän ei laske. Nyt he lähettivät jonkun sanomaan
hänelle, että he eivät lähde pois, ennen kuin heidän pyyntönsä
kuullaan. Ja sen sanansaattajan palaamista nyt odotellaan."

"Menkäämme sisään", sanoi Ben-Hur levollisesti. He astuivat pihaan,
jossa oli rivi vihreitä puita ja niiden alla istuimia. Ihmiset
aristellen karttoivat puiden varjoa, sillä omituista kyllä oli
olemassa rabbinien säätämä laki, ett'ei mitään viheriätä saanut kasvaa
Jerusalemin muurien sisällä. Tarun mukaan täytyi viisaan Salomonkin,
kun tahtoi laittaa puutarhaa egyptiläiselle morsiamelleen, tehdä se
En-Rogel kaivon toiselle puolelle.

Käännyttyään oikealle saapui Ben-Hur galilealaisinensa nelikulmaiselle
aukealle paikalle, jonka länsipuolella prokuraattorin palatsi oli.
Kiihkoillen ihmisjoukko lainehti siinä edes takaisin. Joka silmä
tähysti sulettua ovea, joka oli komean holvirakennuksen alla. Siinä
seisoi toinen osasto legionalaisia.

Tungos oli niin suuri, ett'eivät galilealaiset olisi päässeet esiin,
jos olisivat tahtoneetkin. He sen tähden pysähtyivät taemmaksi
katselemaan, mitä tapahtuisi. Lähellä ovea näkyi joukon seassa välistä
rabbinien turbaaneja levottomasti liikkuvan edes takaisin. Tuon
tuostakin kuului huutoja: "Pilatus, jos olet meidän prokuraattorimme,
niin näytä itsesi, tule ulos!"

Vihdoin astui mies, jonka kasvoilla hehkui suuttumuksen puna. Hän
raivasi itselleen tietä väkijoukon lävitse ja sanoi kovalla äänellä:

"Täällä ei Israelilla ole mitään arvoa; tässä pyhässä kaupungissa meitä
ei pidetä senkään vertaisina kuin koiria Roomassa."

"Mitä luulet? Aikooko hän tulla ulos?"

"Vai tulla ulos! Eikö hän ole jo kolmesti eittänyt?"

"Mitäs rabbinit aikovat tehdä?"

"Samaa kuin Caesareassa: viipyä täällä, kunnes heitä kuullaan."

"Hän ei toki uskaltane koskea temppelin varoihin", sanoi galilealainen.

"Kukapa tietää? Eivätkö roomalaiset ole häväisseet kaikkein pyhintäkin?
Onko mitään, johon roomalaiset eivät uskaltaisi koskea?"

Tunti kului, eikä Pilatus viitsinyt antaa mitään vastausta, jonka
tähden rabbinit ja ihmisjoukko pysyivät yhä paikoillaan. Tuli
puolipäivä ja sadettakin, mutta se ei mitään vaikuttanut, väkijoukko
yhä lisäytyi ja tuli meluisemmaksi, mielet yhä kiivastuivat. "Tule
ulos, tule ulos!" kajahteli melkein lakkaamatta. Ben-Hur ja hänen
galilealaiset ystävänsä pysyivät koko ajan yhdessä. Hän toivoi tuossa
roomalaisessa ylpeyden voittavan viekkauden, joten loppukohtaus ei enää
voinut olla kaukana. Pilatus odotteli ainoastaan jotakin tekosyytä
ryhtyäkseen väkivaltaan.

Viimein alkoi melu. Kuului iskuja sekä suuttumuksen ja tuskan huutoja.
Rabbinit kalpenivat ja katselivat peloissaan ympärilleen. Taempaa
tunkeutui ihmisiä esiin; jotka olivat ahdingossa, koettivat puolestaan
päästä pois. Sekamelska oli hirvittävä. Tuhansia ääniä kuului kysyvän,
mitä oli tekeillä, mutta ei kukaan osannut tai ei tahtonut vastata.

Ben-Hur pysyi levollisena.

"Etkö näe, mitä siellä melutaan?" hän kysyi lähimmältä kumppaniltansa.

"En."

"Minä nostan sinut ylös." Samalla hän tarttui miehen vyötäisiin ja
nosti hänet ylös ilmaan. "Mitä nyt näet?"

"Muutamia nuijamiehiä, jotka lyödä paukuttelevat kansaa. Ne ovat
juutalaisessa puvussa."

"Ketähän ne ovat?"

"Roomalaisia, niin totta kuin Herra elää, vaikka juutalaisiksi
pukeutuneina! He heiluttelevat nuijiansa kuin varstoja riihessä. Juuri
nyt syöksyi harmaapäinen rabbini maahan. Ne vain eivät kunnioita
mitään."

Ben-Hur laski miehen maahan.

"Galilealaiset miehet", hän sanoi, "se on Pilatuksen viekas keksintö.
Jos seuraatte minua, niin kyllä niistä nuijamiehistä selviämme."

Galilealaisilla ei näyttänyt olevan mitään vastaan sanomista. "Kyllä,
kyllä", he myönsivät.

"Palatkaamme portille puiden luo. Vaikka Herodeen istutukset ovat
laittomat, saattaa niistä kuitenkin olla meille hyötyä. Seuratkaa
minua!"

He juoksivat minkä jaksoivat puiden luo, tarttuivat ruumiinsa koko
painolla oksiin ja mursivat ne irti rungoista, saaden siten tuota pikaa
kelpo aseet. Heidän palatessaan aukean pihan lähimpään nurkkaan tulvi
vastaan ihmisjoukko, hurjasti paeten porttia kohti. Takaa kuului yhä
tuskanhuutoja, valitusta ja kiroilua.

"Liki muuria!" Ben-Hur komensi, "päästetään väkijoukko ohitse."

Painautuen kiinni muuriin he pääsivät ihmistulvan pakkauksesta ja
tunkivat vähitellen äsken mainitun ovirakennuksen luo.

"Pysykää nyt yhdessä ja seuratkaa minua!"

Miehet tottelivat mielellään Ben-Hurin käskyjä, ja kun hän syöksyi
levottomaan ihmisjoukkoon, niin he seurasivat hänen kintereillänsä.
Roomalaiset, jotka nauraen ja pilkaten nuijivat kansaa, joutuivat
yhtäkkiä galilealaisten eteen, jotka olivat kevyessä puvussaan notkeat
ja sitä paitsi kiihkeät käyttämään aseitansa, jotka olivat yhtä hyvät
kuin roomalaisillakin. Sotahuuto kajahti kovasti ja uhittelevasti,
iskuja sateli tiheään ja pontevasti; yhteentörmäys oli niin raju, kuin
viha suinkin voi tehdä. Ben-Hurin käsivarsi teki ihmetöitä. Hänen
väkevyytensä innostutti galilealaisiakin, ja kohta olivat roomalaiset
pakoon ajetut. Galilealaiset olisivat innoissaan ajaneet heitä takaa
huoneihinkin asti, joll'ei varovainen Ben-Hur olisi heitä pidättänyt.

"Seis, kumppanit!" hän huusi, "tuolta tulee sadanpäämies vartiain
kanssa. Heillä on miekat ja kilvet, joita vastaan me emme kykene
taistelemaan. Me olemme tehneet tehtävämme hyvästi; peräytykäämme nyt
ulos portista, kun vielä on aikaa."

Miehet tottelivat ja kulkivat hitaasti porttia kohti, sillä usein
täytyi heidän astua kaatuneiden maanmiesten ylitse, joista muutamat
vääntelehtivät tuskissaan, toiset huusivat apua ja muutamat olivat
kuolleet; mutta eivät kaikki kaatuneet olleet juutalaisia, ja siinä oli
edes jotakin lohdutusta.

Sadanpäämies uhkaili heitä heidän poistuessaan. Ben-Hur nauroi hänelle
ja vastasi roomalaisten omalla kielellä: "Jos me olemme israelilaisia
koiria, niin te olette roomalaisia shakaaleja. Pysykää vain täällä,
kyllä me vielä palaamme."

Galilealaiset nostivat riemuhuudon ja läksivät nauraen tiehensä.

Portin ulkopuolelle oli kokoutunut ihmisjoukko, jonka vertaista
Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt, ei edes Antiokian sirkuksessakaan.
Huoneiden katot, kadut ja vuorten rinteet olivat täpö täynnä ihmisiä,
jotka vaikeroivat ja rukoilivat. Ilma kajahteli heidän huudoistaan ja
kirouksistaan.

Portin vartiat antoivat galilealaisten astua ulos ihan estämättä. Mutta
heti heidän mentyänsä astui komentava sadanpäämies portin aukkoon ja
huusi Ben-Hurille:

"Kuules, sinä hävytön! Oletko sinä roomalainen vai juutalainen?"

Ben-Hur vastasi: "Minä olen juutalaisen poika ja tässä kaupungissa
syntynyt. Mitäs tahdot?"

"Että pysähdyt taistelemaan."

"Yksinkö sinun kanssasi?"

"Miten vain tahdot."

Ben-Hur hymyili ivaten.

"Urhollinen roomalainen, arvokas Jupiterin äpärä, minä olen aseeton
mies."

"Saat minulta", sadanpäämies vastasi, "minä lainaan vartioiltani
miekan."

Lähinnä seisojat, jotka kuulivat keskustelun, vaikenivat, ja heistä
hiljaisuus levisi laajalle joka taholle.

Ben-Hur oli äskettäin Antiokian ja kaikkein itämaiden silmäin edessä
voittanut yhden roomalaisen; nyt hänellä oli tilaisuus Jerusalemin
nähden nöyryyttää toista sen vihatun kansan miestä. Se ei voinut olla
muuta kuin erittäin edullista odotetun kuninkaan asialle. Hän ei
vitkastellut, vaan meni sadanpäämiehen luo ja sanoi avomielisesti:
"Otan vastaan tarjouksesi. Lainaa minulle miekkasi ja kilpesi."

"No, entä kypärä ja rintahaarniska?" kysyi roomalainen.

"Pidä ne itse. Ne arvattavasti eivät sovi mulle." Aseet annettiin
kernaasti, ja sadanpäämies seisoi kohta valmiina alkamaan taistelua.
Koko aikana ei ainoakaan sotamies liikahtanut rivistänsä portin luota,
he vain tyytyivät ääneti kuuntelemaan. Kun taistelijat astuivat esiin,
lensi ihmisjoukon suusta suuhun kysymys: "Kuka hän on?" Mutta ei kukaan
tuntenut häntä.

Lukijan tulee tietää, että roomalaisten etevyys aseitten käytössä
johtui kolmesta asiasta: kurista, legionain sota-asennosta ja heidän
erinomaisen taitavasta lyhyen miekan käyttämisestään. Taistelussa
he eivät koskaan iskeneet hakkaamalla, vaan ainoastaan pistivät,
tähdäten kasvoihin; hyökätessä oli miekka pistoaseena, ja samalla
tavalla he myöskin peräytyivät. Kaiken sen Ben-Hur tiesi. Kun he olivat
ryhtymäisillään taisteluun, niin hän sanoi:

"Minä ilmoitin olevani juutalainen, mutta unhotin sanomatta, että olen
käynyt hyväin kilpataistelijain koulua. Puolusta itseäsi."

Niin sanoen Ben-Hur teki hyökkäyksen vihollistansa vastaan. Molemmat
katsoivat hiukan aikaa toinen toistansa pronssipiikkisten kilvenreunain
ylitse. Sitte roomalainen hypähti eteen päin ja oli pistävinään alas.
Juutalainen nauroi, sillä hän tiesi tuon tempun. Alapiston sijasta
tulikin pisto kasvoja kohti. Ben-Hur hyppäsi äkisti vasemmalle, ja
vaikka sysäys olikin nopea, oli tämä liike kuitenkin vielä nopeampi.
Hänen kilpensä sitte siirtyi vihollisen ojennetun käden alle ja nosti
sen ylös, kunnes kilven yläreuna tarttui sekä käsivarteen että miekan
päähän. Uusi askel eteenpäin vasemmalle viistoon, niin sadanpäämiehen
koko oikea sivu oli paljaana. Roomalainen kaatui raskaasti suulleen
kivitystä vasten; Ben-Hur oli voittaja. Painaen jalallaan vihollisensa
selkää hän nosti kilven päänsä päälle miekkailijani tavan mukaan ja
tervehti sotamiehiä, jotka liikahtamatta seisoivat portilla.

Ihmisjoukko, nähden hänen voittonsa, ilmaisi kiivailla viittauksilla
mielihyväänsä. Katoilla, niin etäälle kuin näkyi, huiskutettiin
huivia ja nenäliinoja sekä huudettiin voittoriemua. Jos Ben-Hur olisi
suostunut, olisivat galilealaiset kantaneet häntä riemusaatossa
hartioillaan.

Alaupseerille, joka lähestyi portilta, hän sanoi: "Kumppanisi kuoli,
kuten sotilaan sopii. Minä jätän hänet ryöstämättä. Ainoastaan hänen
miekkansa ja kilpensä minä otan voittosaaliiksi."

Sitte hän poistui ja sanoi galilealaisille:

"Veljet, te taistelitte kuin kelpo miehet. Nyt me erotkaamme, muuten
meitä ahdistetaan. Kokoutukaa tänä iltana Betanian majataloon. Minulla
on teille jotakin esitettävää, joka on hyvin tärkeätä Israelille."

"Kuka sinä olet?" he kysyivät.

"Judan poikia", hän vastasi vaatimattomasti. "Tuletteko Betaniaan?"

"Kyllä me tulemme."

"Mutta tuokaa tämä kilpi ja tämä miekka merkiksi, että tunnen teidät."

Sitte hän kiivaasti sysäsi syrjään ihmisiä joukosta, joka lakkaamatta
kasvoi heidän ympärilleen, ja katosi äkisti.

Pilatuksen pyynnöstä saapui kaupungista ihmisiä, jotka veivät pois
kuolleet ja haavoittuneet, kovasti valittaen; mutta surua kuitenkin
melkoisesti kevensi tuntemattoman taistelijan voitto, jota joka
taholta suurenneltiin. Kansakunnan heikonnut rohkeus virkistyi siitä
urhotyöstä niin paljon, että kaduilla, jopa temppeliinkin saakka juhlan
aikana kerrottiin uudestaan vanhoja historioita Makkabeista. Tuhannet
pudistivat viisastellen päätänsä ja kuiskasivat:

"Odottakaahan vähän, veljet, niin saattepa nähdä, että Israel jälleen
pääsee kunniaan. Luottakaa Herraan, olkaa kärsivälliset."

Sillä tavalla Ben-Hur saavutti galilealaisten luottamuksen ja raivasi
itselleen tietä suurempiin urhotöihin odotetun kuninkaan palveluksessa.
Minkä verran hänellä oli menestystä, sen kertomuksemme näyttää
tuonnempana.



Seitsemäs kirja.


    "Näin hänet siellä hereelläin,
    Meren-neidon sievän, norjan näin
    Uimassa ilmoja ylöspäin,
    Tulipunaiset kääreet ranteissaan
    Ja hiukset heiluen valloillaan,
    Kimaltain ambra-helmiä,
    Meren-kilokeista tehtyjä."

             _Thomas Bailey Aldrich_.



I LUKU.

Sanantuoja.


Sovittu kokous pidettiin Betanian majatalossa, ja sieltä Ben-Hur läksi
kumppanineen Galileaan, jonne hänen urhotyönsä maine jo oli ehtinyt
ennen häntä. Ennen talven loppua oli hänellä jo koossa kolme legionaa
roomalaiseen tapaan harjoitettuna. Hän olisi voinut koota kaksi sen
vertaa, joll'ei kansan sotainen henki vain olisi ollut sammuksissa.
Hänen täytyi kuitenkin huolellisimmasti salata puuhansa sekä Roomalta
että Herodes Antipaalta. Hän siis toistaiseksi tyytyi kolmeen legionaan
sekä koetti harjoitella niitä ja valmistaa säännölliseen taisteluun.
Sitä varten hän vei alapäälliköt autioon Trakonitis seutuun ja opetti
heitä käyttämään aseita, varsinkin heittokeihästä ja miekkaa sekä
ohjaamaan sotaväen liikkeitä mainiolla roomalaistavalla ja lähetti
heidät sitte kotiinsa harjoittamaan kansaa. Kohtapa jo kansan
joutohetket käytettiin yksinomaan niihin harjoituksiin.

Tietysti siihen tarvittiin hänen puoleltansa kärsivällisyyttä, intoa ja
taitoa, jotka ominaisuudet ovat välttämättömät sellaisissa yrityksissä,
eikä niitä kellään ollut suuremmassa määrässä kuin hänellä, ja hän
niitä myöskin osasi pitää oikeassa arvossa. Hän ponnisteli oikein
uhraavaisesti, mutta tuskinpa hän sittekään olisi saanut mitään aikaan,
joll'ei Simonides olisi toimittanut hänelle aseita ja rahaa ja Ilderim
pitänyt huolta rajan vartioimisesta ja muonan hankinnasta. Sittekin
olisi hyöty jäänyt vielä hyvin vähäiseksi, joll'eivät galilealaiset
olisi olleet niin halukkaita oppimaan.

Galilealaisilla käsitettiin neljä heimoa: Asserin, Sebulonin, Isaskarin
ja Naftalin, jotka asuivat heille maan jaossa tulleilla alueilla.
Temppelin lähiseuduilla asuva juutalainen halveksi näitä pohjoisia
veljiänsä, mutta Talmud lausuu: "Galilealainen rakastaa kunniaa, vaan
juutalainen rahaa."

He vihasivat Roomaa yhtä hehkuvasti kuin rakastivat omaa maatansa,
ja olivat joka kapinassa ensimmäisinä hyökkäämässä ja viimeisinä
väistymässä. Sata viisikymmentä tuhatta galilealaista nuorukaista
kaatui Rooman ja Israelin viimeisessä taistelussa. Suurille juhlille he
tulivat sota-armeijan suuruisissa joukoissa Jerusalemiin ja majailivat
suurissa leireissä, mutta olivat kuitenkin käsitykseltään vapaamielisiä
ja suvaitsevaisia pakanuutta kohtaan. Naapurikansojen kanssa he
elivät sovinnossa. Hebrealaisen nimen kunniaa he olivat kartuttaneet
runoilijainsa kautta, sellaisten kuin laulujen laulun kirjoittaja, ja
profeettainsa kautta, sellaisten kuin Hosea.

Niin urholliseen, ylpeään ja tunteelliseen kansaan vaikutti odotetun
kuninkaan tulosanoma kuin taikavoimalla. Että hän oli tuleva
kukistamaan Roomaa, sekin jo yksinään olisi riittänyt houkuttelemaan
heitä tähän yritykseen; mutta koska hän sitä paitsi oli hallitseva
maailmaa ja hänellä oli oleva valtakunta, mahtavampi kuin keisarin
ja kunniarikkaampi kuin Salomon ja kestävä ijankaikkisesti, niin
se toive oli varsin hurmaava. Niinpä he sielustaan ja sydämmestään
vannoivat hänelle uskollisuutta. Ben-Hur todistaakseen sanojansa
viittasi profeettoihin ja kertoi Baltasarista, joka tuolla Antiokiassa
odotteli kuninkaan tuloa. Täten galilealaiset kuulivat kertomuksen
Messiaasta, joka heille oli melkein yhtä tuttu kuin Jehova itse. Nyt
siis viimeinkin näytti hänen tulonsa aika olevan käsissä. Kuningasta ei
enää tarvinnut odottaa arvaamattoman etäisessä tulevaisuudessa; hän oli
jo läsnä.

Sillä tavalla kuluivat Ben-Hurilta talvikuukaudet. Kevään tullessa oli
hänen johtamansa joukko jo niin harjautunut, että hän voi riemuita:
"Nyt kuningas tulkoon! Hänen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa meille,
mihin hän tahtoo saada valtaistuimensa perustetuksi. Meillä on miekat
turvaamaan sitä hänelle."

Galilealaiset tunsivat Ben-Huria ainoastaan Judan pojan nimellä; muuta
hän ei ollut ilmoittanut.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana Ben-Hur istui Trakonitiissa muutamien galilealaistensa
kanssa luolan suulla, joka heillä oli asuntona. Silloin ajaa lennätti
arabialainen sanansaattaja hänen luoksensa ja antoi hänelle kirjeen.
Ben-Hur rikkoi sinetin ja luki:

    "Jerusalemista 4 p:nä Nisan-kuuta.

    Profeetta on ilmestynyt, jota kansa sanoo Eliaaksi. Hän on monta
    vuotta oleskellut aavikoilla, ja me uskommekin hänet profeetaksi.
    Hänen kielensä myöskin todistaa samaa, sillä hänen puheensa viittaa
    häntä suurempaan, joka nyt on tuleva ja jota hän odottaa Jordanin
    oikealla rannalla. Minä olen nähnyt ja kuullut häntä, ja se, jonka
    tuloa hän ennustaa, on varmaankin se kuningas, jota sinä odotat.
    Tule ja päätä itse!

    Koko Jerusalem vaeltaa ulos profeetan luo, ja kun muistakin
    seuduista kokoutuu sinne kansaa, niin se ranta, jossa hän odottaa,
    on saman näköinen kuin Öljymäki pääsiäisjuhlan viime päivinä.

                                               Malluk."

Ben-Hurin kasvot loistivat ilosta.

"Nämät sanat, hyvät ystäväni, lopettavat viimeinkin odotuksemme.
Kuninkaan julistaja on ilmestynyt ja ennustanut häntä."

Hän kertoi kirjeen sisällyksen, ja kaikki iloitsivat siinä olevasta
lupauksesta.

"Valmistautukaa", hän jatkoi, "ja lähtekää kotimatkalle. Heti, kun
saavutte kotiin, lähettäkää sana niille, jotka asuvat vielä etempänä,
ja käskekää heitä olemaan valmiit kokoutumaan heti, kun minä käsken.
Minä sillä välin otan selon, onko kuningas tosiaankin ryhtymäisillään
toimiin. Minä lähetän sitte teille tarkemman sanan."

Hän meni luolaan ja kirjoitti kaksi kirjettä, Ilderimille ja
Simonideelle, ilmoittaen saamansa uutisen ja aikeensa lähteä heti
Jerusalemiin. Ne kirjeet hän antoi pikaratsastajille. Kun yö tuli ja
ohjaavat tähdet alkoivat välkkyä taivaan kannella, hän nousi ratsun
selkään ja läksi arabialaisen oppaan kanssa Jordania kohti, aikoen
rientää tavallista Rabbat-Ammonin ja Damaskon välistä karavaanitietä.

Opas oli luotettava ja Aldebaran nopea. Puolen yön tullessa oli
Trakonitis heistä jo jäänyt jälelle, ja he kiiruhtivat etelään päin.



II LUKU.

Odottamaton kohtaus.


Ben-Hur aikoi päivän koitteessa poiketa tieltä etsimään turvallista
lepopaikkaa, mutta aamu tulikin hänen vielä ollessaan aavikolla. Hän
siis pysähtyi tielle lepuuttamaan, ja opas lupasi kohta viedä hänet
laaksoon kivimäkien väliin, jossa oli lähde, muutamia metsäviikunapuita
ja laidunta hevosille.

Hänen ratsastaessaan eteen päin ja ajatellessaan ihmeellisiä asioita,
joita kohta oli tapahtuva, sekä niistä johtuvia ihmiskunnan ja kansain
olojen muutoksia, huomautti ainiaan valpas opas, että muukalaisia
ratsasti heidän takanansa. Joka taholla heidän ympärillänsä näkyi vain
aavikon hieta-aaltoja eikä mitään kasvullisuuden merkkiä. Vasemmalla
hyvin etäällä vain näkyi ääretön vuorenselänne. Sellaisella lakealla ei
liikkuva esine voinut kauan pysyä huomaamatta.

"Se on kameli ratsumiehineen", sanoi opas.

"Tuleeko useampia jälestä?" Ben-Hur kysyi.

"Se on yksin -- ei, hevosmies seuraa, luultavasti opas."

Ben-Hur saattoi jo kohta erottaa, että kameli oli valkoinen ja
tavattoman suuri, niin että se muistutti hänelle sitä ihmeellistä
eläintä, jolla Baltasar ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet Dafnen
metsikössä. Se ei saattanut olla mikään muu. Teltassa sen selässä
istui kaksi henkilöä. Olivatkohan ne Baltasar ja Iras? Jos niin oli,
ilmoittautuisiko hän heille? Mutta eivät ne saattaneet olla he --
täällä aavikolla ja ilman saattajia! Hänen vielä mietiskellessään
sitä asiaa tuli kameli pitkin askelin heiluen yhä lähemmäksi. Hän
kuuli hopeakellojen kilinän ja näki kalliit koristukset, jotka olivat
Kastalian lähteellä herättäneet ihmisjoukon uteliaisuutta. Hän tunsi
myöskin aitiopialaisen, joka kaikkialla seurasi egyptiläistyttöä.
Muhkea eläin pysähtyi kohta hänen hevosensa viereen, ja kun hän
katsahti ylös päivätelttaa kohti, niin hän tunsi Iras-neiden, joka
verhon alitse kummastellen katseli häntä, kosteat, loistavat silmänsä
kysyväisinä.

"Totisen Jumalan siunaus olkoon sinulle!" sanoi Baltasar vapisevalla
äänellä.

"Sinulle ja omaisillesi olkoon Herran rauha!" vastasi Ben-Hur.

"Silmäni ovat vanhuudesta jo heikot", sanoi Baltasar, "mutta ne
ilmoittivat minulle kuitenkin, että sinä olet Hurin poika, jonka minä
opin tuntemaan kunnioitettuna vieraana Ilderimin teltassa."

"Ja sinä olet Baltasar, viisas egyptiläinen, jonka puhelut tulevista
pyhistä asioista ovat minun tässä oloni suurimpana aiheena. Mikä asia
tuo sinut tänne?"

"Joka on siellä, jossa Jumala oleskelee, hän ei koskaan ole yksin",
lausui Baltasar vakavasti, "mutta vastatakseni kysymykseesi ilmoitan,
että vähän matkaa meidän jälellämme tulee karavaani matkalla
Aleksandriaan, ja koska se matkustaa Jerusalemin kautta, katsoin
parhaaksi yhtyä sen seuraan pyhään kaupunkiin asti, jonne aion
pysähtyä. Mutta tänä aamuna nousimme ylös aikaisin ja uskalsimme lähteä
edeltä, tyytymättöminä sen likaisuuteen, sillä kun on roomalaista
sotaväkeä saattajina. Mitä ryöväreihin koskee, joita saattaisimme
tavata tiellä, emme me pelkää ollenkaan, sillä minulla on sheikki
Ilderimin sinettisormus. Petoja vastaan on Jumala riittävä suojelus."

Ben-Hur kumarsi ja vastasi, silittäen kamelin kaulaa:

"Jalon sheikin sinettisormus vakuuttaa sinulle turvallisuutta niin
laajalti, kuin aavikkoa on, ja leijonan pitäisi olla hyvinkin nopea,
jos mielisi saada kiinni tätä lajinsa kuningasta."

"Niin", vastasi Iras hymyillen, -- ja se hymy ei ollutkaan tehoton tätä
nuorta miestä kohtaan, jonka silmät olivat monta kertaa tarkastelleet
tyttöä jo ukon kanssa puhellessa, "mutta hänkin jaksaisi vielä
paremmin, jos hänen paastonsa loppuisi. Kuninkaatkin tuntevat nälkää ja
pään pakotusta. Jos tosiaankin olet Ben-Hur, josta isäni puhui ja jonka
minäkin mielihyväkseni olen tuntenut, niin varmaankin katsot itseäsi
onnelliseksi, jos voit näyttää meille tietä lähteelle, jonka virkistävä
vesi voisi sulostuttaa aamiaistamme aavikolla."

Ben-Hur kiireesti vastasi:

"Minun käsitykseni on sama kun sinun, kaunis neiti. Jos vain jaksat
kärsiä vielä hetkisen, niin löydämme lähteen, jota sinä niin hartaasti
halajat, ja minä takaan, että sen vesi on maistuva yhtä suloiselta ja
jäähdyttävältä kuin kuuluisamman Kastalian lähteen. Sinun luvallasi
riennämme eteen päin."

"Minä annan sinulle siunauksen janoavan sydämmestä", vastasi Iras, "ja
lupaan sijaan kappaleen leipää kastettuna tuoreesen voihin, joka on
saatu Damaskon kasterikkaasta seudusta."

"Se on erinomainen suosio! Lähtekäämme matkaan."

Ben-Hur ratsasti oppainensa edeltä; kamelilla matkustus tuottaa näet
sen ikävyyden, ett'ei käy pitää yllä pitkää keskustelua.

Hetkisen kuluttua ratsastajat saapuivat matalan puron uomalle, jota
pitkin opas, kääntyen oikealle, näytti tietä. Uoma oli kostunut vähän
ennen tulleesta sateesta. Viimein he jokseenkin viettävää rinnettä
myöten pääsivät avaraan, kauniisen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa
ja pensaita. Yksinäinen palmu levitti suuria lehtiänsä, tarjoten
lepopaikkaa ja ilmaisten, missä lähde oli. Sinne opas ohjasi heidät.
Vesi juoksi kallion raosta; huolellinen käsi oli sitä isonnellut ja
hebrealaisilla kirjaimilla piirtänyt yläpuolelle "Jehova"-sanan.

He pysähtyivät. Ben-Hur ja opas laskeutuivat maahan. Baltasar ja
Iras tulivat myöskin päiväteltan suojasta alas, sitten kun kameli
oli laskeutunut polvilleen. Vanhus käänsi kasvonsa itää kohti, pani
kunnioittavasti kätensä ristiin ryntäilleen ja rukoili.

"Anna minulle pikari!" sanoi Iras vähän kärsimättömästi.

Orja toi teltan komerosta kristallipikarin ja antoi sen hänelle. Sitte
tyttö sanoi Ben-Hurille:

"Minä tahdon palvella sinua lähteellä."

He menivät yhdessä sinne. Ben-Hur tahtoi antaa vettä hänelle, mutta
Iras kielsi, laskeutui polvilleen ja täytti pikarin. Eikä hän ennen
tyytynyt, kuin sai pikarin ihan reunoja myöten täyteen raikasta vettä,
jolloin hän sitä tarjosi Ben-Hurille.

"Ei", sanoi Ben-Hur, työntäen syrjään kaunista kättä, mutta katsoen
ainoastaan tytön suuria silmiä, joita pitkät ripset puoleksi kätkivät,
"se palvelus kuuluu minulle."

Iras ei suostunut, vaan yhä tarjosi hänelle pikaria.

"Minun kotimaassani on sananlasku: Parempi olla onnellisen
juomanlaskijana kuin kuninkaan ministerinä."

"Onnellisenko!" Ben-Hur ihmetteli.

Hänen äänessään ja katseessaan oli sekä hämmästystä että kysymystä.
Iras vastasi äkisti:

"Jumalat lahjoittavat meille menestystä merkiksi, että he ovat meidän
puolellamme. Etkö sinä voittanut sirkuksessa?"

Ben-Hurin posket alkoivat punastua.

"Se oli yksi merkki, mutta onpa vielä toinenkin. Miekalla taistellen
sinä voitit toisen roomalaisen."

Ben-Hur punastui vielä enemmän, ei niin paljon noiden voittojen
muistosta, vaan siitä, että Iras oli huomaavaisesti seurannut hänen
toimiansa. Hetkisen kuluttua tuota suloista tunnetta seurasi tarkempi
ajatteleminen. Hän tiesi, että kilpailu sirkuksessa oli tuttu yli koko
itämaiden, mutta voittajan nimen tiesivät ainoastaan jotkut harvat:
Malluk, Ilderim ja Simonides. Olivatkohan he voineet ilmaista tytölle
salaisuuden? Ben-Hur oli yht'aikaa sekä hämillään että kiitollinen. Sen
huomattuaan Iras sanoi:

"Oi Egyptin jumalat, minä kannan teille kiitokseni sankarin
löytymisestä! Olkaa ylistetyt, ett'ei Idernees-paIatsin uhri ollut
tämä kuninkaallinen mies. Ja sen tähden, pyhät jumalat, minä juon
kiitollisuuden maljan!"

Hän kaatoi hiukan pikarista takaisin lähteesen ja joi. Saatuaan pikarin
tyhjennetyksi hän sanoi nauraen:

"Hurin poika, onko sankarien tapa, että nainen heidät helposti voittaa?
Ota nyt pikari ja koeta siitä löytää sovelias sana minulle."

Ben-Hur otti pikarin ja täytti sen.

"Israelin pojalla ei ole mitään jumalia, kantaaksensa heille
juomauhria", hän sanoi leikitellen, että saisi salatuksi
kummastuksensa, joka oli suurempi kuin koskaan. Tiesikö egyptiläistyttö
ehkä enemmänkin hänestä? Tiesikö hän hänen suhteensa Simonideesen?
Oliko hänen tiedossaan ehkä myöskin hänen sopimuksensa Ilderimin
kanssa? Hän alkoi tuntea epäluuloa. Joku oli saanut ilmi hänen
salaisuutensa, ja ne olivat hyvin arveluttavia. Ja sitä paitsi hän
oli matkalla Jerusalemiin, juuri vaarallisimpaan paikkaan, jos hänen
vihollisensa saisivat tietoa hänen aikeistaan, eikä se paikka ollut
vaarallinen yksistään hänelle, vaan myöskin hänen ystävilleen ja koko
hänen asialleen. Olikohan tuo tyttö vihollinen? -- Onpa hyvä, että
ajatus on kirjoituskieltä nopeampi. Heti pikarin täytettyään Ben-Hur
nousi ylös ja sanoi, hyvästi teeskennellen huolettomuutta:

"Kaunein kauneista! Jos olisin roomalainen, kreikkalainen tai
egyptiläinen, niin minä sanoisin" -- hän nosti pikarin ylemmä päätänsä
-- "minä kiitän teitä, hyvät jumalat, että maailmassa on kärsimyksien
ja rikosten keskellä kuitenkin kauneuden lumousta ja rakkauden
lohdutusta, ja minä kohotan maljan sen kunniaksi, joka paraiten
soveltuu niiden kuvaksi, Niilin kauneimman tyttären, Iras-neidin
kunniaksi!"

Tyttö laski kätensä pehmoisesti hänen olkapäälleen.

"Sinä olet rikkonut lakia vastaan. Jumalat, joita mainitsit, ovat
vääriä jumaloita. Mikä estäisi minua kertomasta sitä rabbineille?"

"Oo", Ben-Hur nauraen vastasi, "siinä on mitättömän vähä sellaisen
henkilön kertoa, joka tietää niin paljon muuta tosi arvokasta."

"Menenpä vielä pitemmälle: kerron pienelle juutalaistytölle, joka
hoitaa ruusuja rikkaan kauppiaan kodissa Antiokiassa. Rabbineille minä
syytän sinua paatumuksesta, vaan hänelle..."

"No, hänelle mistä?"

"Tarvitseeko minun toistella, mitä sinä juuri äsken lausuit, pikari
korotettuna ja jumalat todistajina?"

Ben-Hur oli vaiti, ikään kuin odotellen, että egyptiIäistyttö
puhuisi edelleen. Ajatuksissaan hän näki Esterin isänsä sivulla
kuuntelevan hänelle kirjeissä saapuneita tietoja ja välistä itsensäkin
lukevan. Hän oli Esterin läsnä ollessa kertonut, mitä oli tapahtunut
Idernees-palatsissa. Ester ja Iras olivat hyvät ystävykset; toinen
oli viekas ja tottunut maailman tapoihin, toinen yksinkertainen ja
tunteellinen sekä sen tähden sitä helpompi viehättää. Simonides ei
ollut voinut rikkoa sanaansa, ei myöskään Ilderim. Olikohan Ester
antanut nämä tiedot egyptiläistytölle? Ben-Hur ei syyttänyt häntä,
mutta epäilys oli tullut kylvetyksi sen ajatuksen mukana, ja epäilykset
ovat siemeniä, jotka itävät itsekseen ja paraiten silloin, kun niillä
on vähin perustetta.

Ennen kuin Ben-Hur ehti vastata tuohon viittaukseen, joka tarkoitti
Esteriä, tuli Baltasar lähteelle. Hän sanoi vakavalla tavallaan:

"Me olemme sinulle kiitollisuuden velassa. Laakso on hyvin kaunis;
ruoho, puut ja varjo, kaikki kehottavat meitä pysähtymään ja lepäämään.
Lähde välkkyy kuin timantti ja ylistää rakkaudesta rikasta Jumalaa. Me
emme voi kylliksi kiittää sinua ilosta, jonka olet tuottanut meille;
käy istumaan meidän kanssamme ja syömään meidän ruokiamme."

"Ensin pyydän saada sinua palvella." Niin sanoen Ben-Hur täytti pikarin
ja antoi sen Baltasarille, joka otti sen vastaan, katse kiitollisesti
kohti korkeutta. Palvelija toi liinoja; pestyään ja kuivattuaan kätensä
he kaikki kolme kävivät itämaiseen tapaan istumaan saman teltan alle,
joka monta vuotta sitte oli aavikolla suojellut kolmea viisasta
tietäjää. Sitte he hyvällä halulla söivät aamiaisekseen ruokavaroja,
joita palvelija oli latonut esiin kamelin selästä.



III LUKU.

Kuolemattomuus.


Lähteen lorina säesti keskustelua, jolla he höystivät ateriaansa.
Laakson hiljaisuus, ilman viileys, juhlallinen rauhallisuus ja
ympäristön kauneus näytti vaikuttavan kunnianarvoiseen egyptiläiseen;
hänen äänensä, katseensa ja koko käytöksensä olivat tavattoman lempeät,
milloin hän katsahti Ben-Huriin, joka puheli neiden kanssa.

"Kun me saavutimme sinut", hän sanoi atrian lopulla, "näyttivät sinun
kasvosi samoin olevan Jerusalemia kohti. Saanko kysyä, oletko sinäkin
matkalla sinne?"

"Olen menossa pyhään kaupunkiin."

"Koska minun tarvitsee säästää voimiani, kysyn vielä, onko sinne
lyhempää tietä kuin Rabbat-Ammonin kautta?"

"On lyhempi, vaan vaivalloisempi tie Gerasan ja Rabbat-Gileadin kautta.
Sitä minä aion lähteä."

"Minä olen malttamaton", vastasi Baltasar, "sillä viime aikoina ovat
lepoani häirinneet unet tai pikemmin yksi lakkaamatta palaava uni.
Ääni, ei mitään muuta, kehottaa minua: nouse ylös ja riennä; se, jota
niin kauan olet odottanut, on ilmestynyt."

"Tarkoitatko häntä, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi?" kysyi
Ben-Hur kummastellen.

"Tarkoitan juuri häntä."

"Etkö siis ole saanut mitään tietoja hänestä?"

"En mitään muuta kuin sen äänen sanat unessa."

"Mutta minulla on sanoma, joka luullakseni on yhtä tervetullut sinulle,
kuin se oli minullekin."

Hän veti esiin Mallukin kirjeen. Egyptiläisen käsi vapisi kovasti, kun
hän otti sen vastaan. Hän luki sen ääneen, ja hänen liikutuksensa yhä
eneni. Päästyään kirjeen loppuun hän kiitollisesti käänsi silmänsä
taivasta kohti. Mitään kysymyksiä hän ei tehnyt, sillä hän ei epäillyt
vähääkään.

"Herra, sinä olet ollut hyvin hyvä minua kohtaan", hän sanoi. "Anna
minun, sitä minä anon, vielä kerran nähdä vapahtajani ja osoittaa
hänelle kunnioitusta. Sitte on sinun palvelijasi valmis lähtemään
täältä rauhassa."

Tämä yksinkertainen, luottavainen rukous vaikutti syvästi Ben-Huriin.
Jumala ei ollut koskaan tuntunut olevan häntä niin lähellä, ikään kuin
ihan personallisesti heidän seurassansa, ystävänä, joka antaa lahjojaan
yksinkertaisimmankin anomuksen jälkeen, kuten isä, joka yhtä rakkaasti
kohtelee kaikkia lapsiansa. Että sellainen Jumala lähettäisi kuninkaan
sijasta ihmiskunnalle vapahtajan, se ajatus esiytyi nyt hänelle uudessa
valossa ja tuntui myöskin niin selvältä, että hän luuli voivansa
ymmärtää sekä tämän lähetyksen merkityksen että sellaisen Jumalan
luonnon. Niinpä hän ei voinut olla kysymättä:

"No, kun hän esiytyy, miten sinä luulet, Baltasar, tuleeko hän
vapahtajana vaiko kuninkaana?"

Baltasar katsahti häneen miettiväisesti, vaan samalla hyväntahtoisesti.

"Kuinka minun on ymmärrettävä kysymyksesi? Henki, joka muinoin oli
minun ohjaajani, ei ole ilmestynyt siitä asti, kun olin vieraana
jalon sheikki Ilderimin teltassa; toisin sanoen, minä en ole kuullut
enkä nähnyt häntä niin huomattavasti kuin silloin. Luulen, että juuri
hän nyt puhui minulle unessa, mutta muuten minä en ole saanut mitään
ilmestystä."

"Salli minun muistuttaa meidän käsitystemme erilaisuutta", sanoi
Ben-Hur kunnioittavasti. "Sinä luulit, että hän oli tuleva kuninkaaksi,
vaikk'ei sellaiseksi kuin keisari; sinä sanoit hänen herruutensa olevan
hengellisellä alalla eikä kuuluvan tähän maailmaan."

"Ihan oikein", vakuutti egyptiläinen, "ja se juuri on minun
mielipiteeni vieläkin. Kuten huomaan, vallitsee meidän uskossamme suuri
erilaisuus; sinä odotat maallista kuningasta, minä sielujen kuningasta."

Hän pysähtyi, ikään kuin voimatta lausua ajatustansa kyllin nopeasti
tai käsitettävästi.

"Anna minun koettaa, Hurin poika", hän jatkoi, "tarkemmin selittää
uskoani. Ehkäpä käsität, miksi minä niin kiihkeästi odotan häntä, kun
selitän, että hengellinen herruus, jota hän tulee pitämään, on kaikin
puolin ihanampi ja kunniakkaampi kuin paljas keisarillinen komeus.
Milloin sielun aate ensinnä ilmestyi ihmisissä, en tiedä, mutta
luultavasti se oli jo ensimmäisillä esivanhemmillamme paratiisissa,
ja kaikki me tiedämme, ett'ei se koskaan ole ollut meiltä kokonaan
kadoksissa. Moni kansakunta on kadottanut sen joksikin ajaksi, vaan
eivät kaikki; muutamina aikakausina se himmeni ja hälveni; toisin ajoin
epäilykset sen pimittivät, mutta Jumala hyvyydessään lähetti tuon
tuostakin erinomaisia miehiä, jotka jälleen elvyttivät sitä uskoa.

"Minkä tähden pitäisi joka ihmisellä olla sielu? Hurin poika, ajattele
hetkinen sielun välttämättömyyttä. Paneutua alas ja kuolla toivomatta
pitempää elonmuotoa, eihän ole koskaan ollut ihmistä, joka sydämmensä
syvyydessä ei olisi toivonut mitään parempaa. Mainioin egyptiläinen
kuninkaamme hakkuutti mahtavan suureen kallioon kuvansa; joka päivä
meni hän sinne seurueinensa katselemaan työn edistymistä. Viimein oli
kuva valmis, suurenmoinen, häviämätön. Se oli sekä muodon että ilmeen
puolesta hänen näköisensä. Saatammehan hyvin käsittää, että hän joka
hetki ylpeillen sanoi itsekseen: 'Nyt tulkoon kuolema, minä elän
edelleenkin!' Ja niin tapahtuikin, sillä kuva on vielä jälellä.

"Mutta oliko tuo mitään elämää, jota hän siten säilytti itselleen? Se
oli vain muistutus ihmisten muistille, ja se kunnia on totisesti yhtä
haihtuvainen kuin kuun paiste, joka valasee kuvaa; se on kiveen hakattu
historia, ei mitään muuta! Vaan mitä tuli tosiaan siitä kuninkaasta?
Kuninkaallisessa haudassa on palsamoitu ruumis, joka kerran oli hänen
omansa, kuva, jota paljon parempi on tuo kiveen hakattu. Mutta missähän
kuningas itse oleskelee? Siitä ajasta, jolloin hän oli elävä ihminen
kuten sinä ja minä, on 2000 vuotta kulunut, mutta loppuikohan hän
silloin, kun viimeisen kerran veti henkeään?

"Myöntävä vastaus siihen kysymykseen olisi syytös Jumalaa vastaan. Me
siis oletamme kuoleman jälkeen olevan todellista elämää, ei ainoastaan
muiston maailmassa, vaan todellisesti, eli toisin sanoen: jokainen
meistä saa elämään tullessansa sielun, joka on kuolematon. Siinä juuri
on se välttämättömyys, josta puhun.

"Mutta jättäkäämme se nyt sikseen ja ajatelkaamme sitä iloista
tietoisuutta, jonka sielun ajatus meissä vaikuttaa. Ensinnäkin se
riistää kuolemalta kauhunsa, koska se meille esiytyy ainoastaan
siirtymisenä korkeampaan, parempaan elämään. Katso minua, katso minun
riutunutta ruumistani, ryppyistä muotoani, heikonneita aistimiani, oi
miten autuuttava on se ajatus, että kun hauta avautuu ottamaan vastaan
minun kulunutta kuortani, joka kyllä kohta tapahtuu, silloin Jumalan
asunnon portit, jotka nyt ovat näkymättömät, aukeavat ottamaan vastaan
minua ja minun vapautettua kuolematonta sieluani.

"Jospa voisin kuvaella sitä viehätystä, joka tulevaisessa elämässä
on. Älä sano, ett'en minä siitä mitään tiedä, sillä sen verran minä
tiedän, ja se minulle riittääkin, että kun minulla on sielu, niin
minulla on osa Jumalan ominaisuuksista. Sellaisessa olemuksessa ei
ole katoavaisuuden tomua, ei mitään arvotonta, se on kevyempi ilmaa,
läpinäkyvämpi kuin valo ja verrattoman puhdas.

"Ja nyt, Hurin poika, koska tiedän sen verran, tarvitseeko minun sitte
kiistellä itsekseni tai sinun kanssasi mistään vähäpätöisyyksistä,
kuten sielun muodosta tai sen olopaikasta tai syökö ja juoko se? Ei,
parempi on luottaa Jumalaan. Kaikki, mikä on kaunista tässä maailmassa,
johtuu hänen kädestään, hän vaatettaa kukan, antaa ruusulle värinsä,
hän houkuttelee esiin kastepisaran, hän luo maailman sopusoinnun;
lyhyesti sanoen: hän muodostelee meidät tätä elämää varten ja panee
sille sopivat mukavuudet, ja se kaikki on minulla takauksena, niin että
minä luottavasti kuin lapsi jätän hänelle sieluni ja sen käyttämisen
mihin hän tahtoo kuoleman jälkeen. Minä tiedän että hän rakastaa minua."

Ukko vaikeni ja nosti vapisevalla kädellä pikarin huulilleen. Iras ja
Ben-Hur olivat myöskin liikutetut, kumpikin itsekseen. Ben-Hurille
valkeni yksi asia. Hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen käsittää,
että hengellinen valtakunta saattoi olla ihmiskunnalle arvokkaampi
Jumalan lahja kuin suurinkin kuningas.

"Minä nyt voisin kysyä sinulta", Baltasar jatkoi, "tulisiko tätä
ruumiillista elämää, joka on niin täynnä huolia ja niin lyhyt, pitää
parempana kuin sielun täydellistä ja ijankaikkista elämää. Aseta
itse kysymykset seuraavalla tavalla, niin voit itse vastatakin:
kumpi on parempi, tuntiko vaiko vuosi täydellistä onnea? Ja sitte
askel edelleen: mitä merkitsee seitsemänkymmentä vuotta maan päällä
ijankaikkisuuden rinnalla Jumalan tykönä? Sillä tavalla voit oppia
käsittämään sen totuuden merkityksen, jota nyt huomautan sinulle ja
joka minua surettaa erittäin suuresti: että näet maailma ei melkein
ollenkaan ota lukuun sielun elämää. Tosin myönnettäköön, että siellä
täällä on filosofeja, jotka sanovat sielua perusvoimaksi, mutta kun
filosofit eivät oleta mitään uskomalla, niin he eivät myöskään tunnusta
sielua itsenäiseksi olennoksi, ja sen tähden on sen tarkoitus heillä
ihan hämäränä.

"Jokaisella elävällä olennolla on tarkoituksensa mukainen kyky. Eikö
sinulle tässä kohdassa johdu mieleen, että ihminen on ainoa, joka
kykenee tutkimaan tulevia asioita? Minun ajatukseni mukaan Jumala sillä
tahtoo osoittaa, että me olemme aiotut toiseen parempaan elämään;
sillä juuri se on tulevien asioiden ainoa ja totinen salaisuus.
Mutta paha kyllä, eivätkö kansat ole perin turmeltuneet? He elävät
ainoastaan päiväksensä, ikään kuin nykyisyys olisikin kaikki; he
lohduttavat itseään sillä, että kuoleman jälkeen on kaikki lopussa.
Ja vaikkapa he eivät sitä juuri lausukaan suoraan, niin he ainakaan
eivät pidä yhtään lukua tulevaisuudesta. Jos heille sitte äkisti
tulee kuolema, niin he eivät pääse iloiseen ijankaikkisuuteen, sillä
he ovat siihen sopimattomat. Se on toisin sanoen: ihmisen ulkonainen
autuus on ijankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Ah, Hurin poika! voi
että minun täytyy sanoa se! tuo makaava kameli voisi yhtä hyvin olla
uskollinen sellaisessa yhteydessä, kuin pyhimmät papit, jotka tänään
palvelevat kuuluisimman temppelin pääalttarilla! Niin kiintyneet ovat
ihmiset tähän maalliseen elämään! Niin kokonaan he ovat unhottaneet
tulevaisuuden!

"Ja nyt ajattele, mitä merkitsee vapahdetuksi tuleminen.

"Minä puolestani en vaihtaisi tulevaisen elämän yhtä hetkeä
tuhanteenkaan tämän maallisen elämän vuoteen."

Egyptiläinen näytti unhottavan kaikki, mitä hänen ympärillään oli, ja
vaipuvan syviin ajatuksiin, mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi:

"Minä pyydän sinulta anteeksi, poikani, että näin kauan viivyttelin
sinua puheellani. Ilo toi minulle sanoja, vaan eivät ne riitä
likimainkaan esittämään totuutta koko laajuudessaan. Tutki sitä itse,
niin tulet käsittämään, ett'ei se, jota me odotamme, ole tuleva
sotilaana miekka kädessä eikä kruunattuna hallitsijana. Nyt on vain
yksi kysymys enää vastaamatta: Mistä ja miten me tunnemme hänet, kun
hän tulee? Jos sinä pysyt siinä mielipiteessäsi hänen luonteestaan,
että hän tulee kuninkaana, jotenkin Herodeen kaltaisena, niin sinun
tietysti täytyy etsiä, kunnes löydät purppurapukuisen miehen valtikka
kädessä. Mutta se merkki, josta minä tunnen hänet, on, että hän näyttää
minulle ja kaikille ihmisille tien ijankaikkiseen elämään, sielun
puhtaasen ja kunniarikkaasen elämään."

Kaikki olivat miettiväisinä hetkisen vaiti, kunnes Baltasar lausui:

"Lähtekäämme nyt rientämään edelleen. Mitä nyt olen puhunut, on
uudestaan kiihottanut maltitonta ikävääni nähdä häntä, joka aina on
ajatuksissani. Olkoon se puolustuksenani teidän edessänne, Hurin poika
ja sinä tyttäreni, jos minä teidän mielestänne liiaksi kiiruhdan teitä
ja matkalle lähtöä."

Vanhuksen viittauksesta palvelija toi viiniä nahkasäkissä. He joivat,
pudistelivat murut liinoilta ja nousivat.

Sill'aikaa kuin orja kantoi teltan ja ruokavarat koriin kamelin selkään
ja arabialainen toi esiin hevoset, peseytyivät matkalaisemme lähteen
purossa.

Kohta he jo olivat matkalla ja aikoivat tavoittaa karavaanin, jos se
tällä välin oli ehtinyt mennä ohitse.



IV LUKU.

Huonoa vaikutusta.


Karavaani levätessään aavikolla on kyllä kirjavan kaunis katsella,
mutta liikkeellä se on kuin laiska käärme. Sen hidas kulku tuli
Baltasarista viimein kiusalliseksi, ja hänen kehotuksestaan päättivät
kertomukseemme kuuluvat matkalaiset rientää edeltä.

Jos sinä, hyvä lukija, olet nuori tai sinulla vielä on nuoruuden
romantiikan tajua, niin voitpa helposti käsittää, miten viehättynyt
Ben-Hur oli ratsastaessaan kauniin egyptiläistytön kamelin sivulla
ja siitä vielä viimeisen kerran katsahtaessaan pitkää huojuvaa
kameliriviä, joka kohta oli jäävä näkymättömiin asti jälelle.

Ben-Hur oli eittämättä Iras-neiden lumouksen vallassa.
Jokapäiväisimmätkin esineet tien varrella muuttuivat hänen silmissään
runollisiksi, jos Iras vain katseella tai viittauksella tai
mitättömimmällä sanalla ilmaisi mieltymyksensä niihin tai halunsa
saada ne omikseen. Hietapääsky, jota Iras osoitti taivaalta, näytti
Ben-Hurista katoavan valoseppeleen sisään; etäisien vuorten päällinen
purppuraloisto muuttui äärettömän syväksi ja runsaaksi, kun se
miellytti Irasta, ja kun päiväteltan verhot putosivat alas Iraan käden
vetäydyttyä pois niitä kannattamasta, tuntui Ben-Hurista, kuin pimeys
olisi äkisti peittänyt koko seudun, joka äsken vielä oli niin lumoavan
suloinen.

Iras kyllä huomasi, miten Ben-Hur koetti viehättää häntä, eikä
puolestansa suinkaan jättänyt käyttämättä mitään keinoa, jolla vain
tiesi voivansa yhä enemmän kietoa häntä pauloihin. Hänen viehkeilynsä
näkyi kalliista kivistä ja helmistä, jotka koristivat hänen kaulaansa,
käsivarsiansa ja otsaansa, keveistä, kullalla kirjailluista hunnuista,
puheesta ja huilumaisesta naurusta, jota paitsi hän seurasi Ben-Huria
katseilla, jotka olivat milloin kaihoiset, milloin liekehtivät.
Antoniuksen kunnia haihtui kuin savu ilmaan sellaisen viehkeilyn
edessä, mutta se nainen, joka sai aikaan sen sankarin perikadon, ei
ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Iras.

Auringon laskun aikaan pysähdyttiin sadevesi-lammikolle. Teltta
pystytettiin, syötiin illallista ja varustauduttiin yöksi lepäämään.

Ben-Hur oli ottanut osakseen toisen vahtivuoron ja seisoi keihääsen
nojaten märehtivän kamelin vieressä, katseellaan tähystellen milloin
sumuverhoista seutua, milloin taivaan tähtiä. Hiljaisuus vallitsi koko
luonnossa, antaen hänen häiriöttä ajatella Niilinlaakson kaunista
neitoa, miten tämä oli saanut tietoa hänen salaisuudestaan, miten hän
oli sitä käyttävä ja miten hänen itsensä tuli nyt kohdella tyttöä.
Vaikka noita epäilys-ajatuksia pyörikin hänen mielessään, oli hän
kuitenkin jo ihan rakastumaisillaan; kiusaus oli suuri, varsinkin koska
siinä oli vähän valtioasioita seassa. Juuri kun hän oli kokonaan joutua
lumouksen valtaan, laskeutui kaunis käsi, kaunis kuun kylmässäkin
valossa, pehmoisesti hänen olkapäällensä. Se kosketus vaikutti
sähköisesti koko hänen olemukseensa. Hän säpsähti, kääntyi, ja katso,
siinä seisoi Iras!

"Minä luulin sinun nukkuvan", Ben-Hur sanoi.

"Uni on vanhuksia ja lapsia varten", tyttö vastasi. "Minä läksin ulos
katselemaan vanhoja ystäviäni, eteläisen taivaankannen tähtiä, niitä,
jotka nyt pitävät puoliyön huntua Niilin päällä. Mutta myönnäpä nyt,
että sinä itsekin hämmästyit."

Ben-Hur tarttui käteen, joka oli pudonnut alas hänen olkapäältään, ja
sanoi:

"Mitä, etkö sinä olekaan vihollinen?"

"Enhän toki! Olla vihollinen on sama kuin vihata, ja Isis armossaan on
määrännyt, ett'ei minun tarvitse kärsiä sitä tautia. Tiedäpäs, että
Isis-jumalatar suuteli minun sydäntäni, kun vielä olin lapsi."

"Sinun puheesi ei ole ollenkaan isäsi puheen kaltaista. Eikö sinulla
ole sama usko kuin hänellä?"

"Pitäisihän minulla olla", tyttö nauroi, "jos vain olisin nähnyt, mikä
usko hänellä on. Ehkäpä minä ornistankin sen, kun vanhenen. Nuorisoa
varten ei pitäisi lainkaan olla uskontoa, vaan runoutta ja filosofiaa
ainoastaan; ei myöskään runoutta, joka ei johdu viinistä, ilosta ja
rakkaudesta; eikä filosofiaakaan, joll'ei se voi hyväksyä hetken
kestäviä hullutuksia. Minun isäni Jumala on liian juhlallinen minulle.
Minun ei onnistunut löytää häntä Dafnen metsiköstä. Ei häntä nykyään
kuulu myöskään Rooman vierashuoneissa. Mutta, sinä Hurin poika, yksi
toive minulla on."

"Toiveko! Kukapa silloin voisi eittää!"

"Minua haluttaa koetella sinua."

"Sano vain!"

"Se on hyvin yksinkertainen. Minä tahdon auttaa sinua."

Tyttö yhä läheni puhuessaan.

Ben-Hur sanoi nauraen:

"Sinä egyptiläinen tyttö -- olin sanoa: rakas tyttö -- eikö sfinksi
oleskele sinun maassasi?"

"Entä sitte?"

"Sinä olet saman kaltainen arvoitusolento. Ole armollinen ja anna edes
viittaus voidakseni ymmärtää sinua. Mitä apua minä tarvitsen? Ja miten
voit auttaa minua?"

Tyttö tempasi pois kätensä Ben-Hurilta, kääntyi puhuttelemaan hellin
sanoin kamelia ja taputteli sen rumaa päätä, ikään kuin se olisi ollut
kaikkein kaunein hellyyden esine.

"Oi sinä, nopein ja muhkein elukka Jobin laumasta! Välistä sinäkin
kompastelet, jos tie on raivaamaton ja kivinen tai taakka liian raskas.
Mistä se tulee, että sinä huomaat yhdessä sanassakin piilevän hyvän
tarkoituksen ja aina vastaat kiitollisesti, vaikka avun tarjooja onkin
vain nainen? Minä suutelen sinua, muhkea eläin!" Vaieten kosketti hän
huulillaan sen leveätä otsaa ja sanoi: "suutelen sen tähden, että olet
niin järkevä, ett'et ole epäluuloinen."

Ben-Hur hillitsi mielensä ja vastasi levollisesti:

"Moite ei osunut ohitse. Saattaa näyttää, että olen umpimielinen,
mutta en ole, minä vain olen antanut kunniasanani, ja minun vait'oloni
suojelee toisten henkeä ja omaisuutta."

"Ehkä! -- Mutta niin kuitenkin on!" sanoi Iras äkisti.

Ben-Hur peräytyi askeleen ja kysyi kummastuksesta terävällä äänellä:

"Mitä kaikkea sinä tiedät?"

Iras vastasi nauraen:

"Miks' eivät miehet tunnusta, että naisilla on terävämpi äly kuin
heillä? Sinun kasvosi ovat päiväkausia olleet minun silmäini edessä.
Eihän minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa niihin, niin heti näin, että
jokin asia painoi mieltäsi, ja saadakseni selville, mikä se oli, minä
vain muistutin mieleeni sanakiistasi isäni kanssa. Hurin poika" -- hän
hiljensi äänensä ja siirtyi niin lähelle, että Ben-Hur tunsi hänen
lämpöisen huo'untansa poskellaan -- "Hurin poika: se, jota sinä olet
etsimässä, hänhän on se, jota aiotaan juutalaisten kuninkaaksi. Eikö
ole niin?"

Ben-Hurin sydän sykki kovasti.

"Kuninkaaksi kuin Herodes, mahtavammaksi vain", Iras jatkoi.

Ben-Hur käänsi katseensa hänestä pois yöhön ja tähtiin, vaan sitte se
jälleen kääntyi tytön silmiin ja pysähtyi. Tytön hengitys poltti hänen
huuliansa, niin lähellä tyttö seisoi.

"Aamusta asti olemme nähneet näkyjä", tyttö puhui edelleen. "No niin,
minä kerron omat uneni, jos sinäkin teet samoin minulle mieliksi.
Kuinka on? Miksi yhä niin äänettä?"

Hän työnsi pois Ben-Hurin käden ja kääntyi menemään pois, mutta Ben-Hur
otti kiinni ja sanoi kiihkeästi:

"Älä mene, pysähdy ja kerro minulle jotakin!"

Iras kääntyi jälleen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui
häntä vasten. Ben-Hur puolestaan kiersi käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja veti hänet luoksensa hyvin lähelle. Se hyväilevä liike
oli ikään kuin lupaus mukautua tytön tahtoon.

"Puhu, kerro minulle näkysi, armas tyttö! Ei profeetta eikä Mooseskaan
olisi voinut olla täyttämättä rukoustasi. Käske minua, miten tahdot.
Ole armelias."

Ben-Hurin kiivaus nähtävästi ei kiintynyt tytön huomioon, sillä hän
katsoi ylös päin ja sanoi levollisesti:

"Näky, joka minua ahdisti, tarkoitti suurenmoista sotaa sekä maalla
että merellä, aseiden kalsketta ja yhteen törmääviä armeijoita, kuin
olisivat Pompeijus ja Caesar taikka Oktavius ja Antonius jälleen
nousseet ylös. Tomu- ja tuhkapilvi nousi ja peitti maailman. Roomaa ei
enää ollut. Maailman herruus siirtyi jälleen idän puolelle. Pilvestä
tuli esiin uusi sankarisuku. Suurempia satrappikuntia ja mahtavampia
kuninkaankruunuja kuin koskaan ennen oli valtiailla lahjoitella, Hurin
poika, näyn kadottua minä kysyin itseltäni: Eikö voi suurta palkintoa
odottaa se, joka kauimmin ja uskollisimmin on palvellut sitä uutta
voittoisaa kuningasta?"

Taaskin Ben-Hur tunsi vastenmielisyyttä. Juuri samaa asiaahan hän itse
oli mietiskellyt koko päivän ja joka päivä. Hän teeskenteli, ikään kuin
nyt olisi saanut tarpeeksi selitystä.

"Siispä minä nyt olen selvillä sinusta. Sinä tahdot auttaa minua
saamaan satrappikuntia ja kruunuja. Kyllä ymmärrän. Ei ole koskaan
ollut kuningatarta niin kaunista, niin viisasta, niin aivan luotua
kantamaan kruunua, ei koskaan! Mutta voi, armas tyttö, näyt, joista
puhuit, näyttivät vain taistelua, ja sinä olet ainoastaan nainen,
vaikka Isis onkin suudellut sydäntäsi. Kruunut ovat kuten tähdet niin
etäällä sinusta, että sinun on mahdoton niihin ulottua, ell'et tiedä
mitään muuta keinoa kuin miekan. Vaan jos tiedät muun keinon, kaunis
Iras, niin neuvo se minulle, ja minä ryhdyn siihen vaikkapa vain
yksistään siitä syystä, että tekisin sinulle mieliksi."

Iras irroitti kätensä ja sanoi:

"Levitä manttelisi tähän hiekalle, niin saatan mukavasti levätä
nojallani kamelia vasten. Sitte voin rauhassa kertoa historian, joka
tuli Niiliä myöten alas Aleksandriaan, jossa minä sen sitte kuulin."

Ben-Hur pisti keihäänsä maahan ja levitti manttelinsa.

"Ja mitä pitää minun tehdä?" hän kysyi moittivasti, kun Iras asettui
mukavasti istumaan. "Miten Aleksandriassa on tapana kuunnella,
seisoallaanko vai istuallaan?"

Iras mukavasta asennostaan vastasi nauraen:

"Satujen kertojain kuulijajoukko on hyvin kirjava ja välistä tekee,
mitä mieleen sattuu."

Ben-Hur heti ojentihe suoraksi hiekalle ja asetti Iraan käden
kaulalleen.

"Minä olen valmis", hän sanoi.

Iras alkoi kertoa:

    _Kuinka kauneus syntyi._

    _Isis_ oli kaunein kaikista jumalattarista. Sen tähden olikin
    hänen puolisonsa _Osiris_, vaikka hyvin viisas ja mahtava, välistä
    luulevainen, sillä ainoastaan rakkausasioissa ovat jumalat
    kuolevaisten ihmisten kaltaiset.

    Jumalatar-puolison palatsi oli hopeasta ja koristi kuun korkeimman
    vuoren huippua. Sieltä hän usein matkusti aurinkoon, jonka keskellä
    ijäisen valon alkulähde Osiris asui puhtaassa kultapalatsissa, niin
    häikäsevässä, että ihmissilmillä oli mahdoton sitä katsella.

    Kerran -- jumalat eivät pidä luvussa päiviä -- kun Isis oli
    parhaassa sovussa Osiriin kanssa ja he molemmat istuivat
    kultapalatsin katolla, näki Isis etäällä Indran, joka maailman
    avaruuden äärimmäisellä reunalla oli matkalla apina-armeijan
    kanssa, ratsastaen lentävillä kotkilla. Tämä eläväin olentojen
    ystävä, joksi Indraa mieluisimmin sanotaan, palasi nyt voittajana
    ratkasevasta taistelusta inhottavia _Rakshakaseja_ vastaan. Hänen
    seurassaan olivat sankari _Rama_ ja hänen morsiamensa _Sita_, joka
    oli Isiin jälkeen kaikkein kaunein nainen. Isis nousi ylös, päästi
    irti tähtivyönsä ja huiskutti, ystävällisesti tervehtien Sitaa,
    huomaa tarkoin: ainoastaan Sitaa. Heti tuli yön kaltainen pimeys
    sen eteenpäin rientävän sotajoukon ja kultakatolla istujain välille
    estämään mitään näkemästä, mutta se ei ollut yö, vaan Osiris
    ainoastaan rypisti kulmiansa.

    Sattui että keskustelun aine, josta he äsken olivat puhelleet,
    oli jotakin, johon ei kukaan muu kuin he voineet kiinnittää
    ajatuksiansa. Jumala nousi nyt ylös ja sanoi majesteetillisesti:

    "Mene nyt kotiisi. Minä tulen toimeen ilman sinun apuasi. Minä voin
    itse luoda täysin onnellisen olennon. Hyvästi nyt!"

    Isiillä oli silmät suuret ja loistavat kuin temppelin huippujen
    kultapallot ja myöskin yhtä lempeät. Hän nousi ja sanoi hymyillen
    ja katsoen kuin täysikuu elokuussa:

    "Jää hyvästi, rakas puolisoni. Minä varmaan tiedän, että sinä kohta
    kutsut minua, sillä ilman minua sinä et voi luoda täydellisen
    onnellista olentoa, niin kuin -- hän vaikeni voidakseen nauraa
    -- sinä itsekään et voi tuntea itseäsi täysin onnelliseksi ilman
    minua."

    "Saammepahan nähdä", Osiris vastasi.

    Isis läksi ottaen kutomuksensa ja istahti hopeakatolle odottamaan.

    Osiriin mahtava tahto alkoi nyt työskennellä hänen rinnassaan. Se
    kuului siltä, kuin muut jumalat olisivat yht'aikaa panneet myllynsä
    käymään; niin mahtava oli se jyminä, että lähimmät tähdet rapisivat
    kuin herneet kuivassa palossa. Muutamat irtautuivat avaruudesta ja
    joutuivat hukkaan. Jyminän aikana Isis istui odotellen ja kutoen,
    mutta pudottamatta ainoatakaan silmää.

    Pian hän huomasi pienen pilkun avaruudessa juuri auringon kohdalla.
    Se kasvoi, kunnes tuli suureksi kuin kuu, ja Isis tiesi nyt,
    että uusi maailma oli syntymässä. Mitä suuremmaksi se kasvoi,
    sitä enemmän Isiin kuu joutui varjoon, paitsi se pieni paikka,
    jota hänen läsnäolonsa valasi. Isis ymmärsi, että jumala oli
    hyvin vihoissaan, mutta kuitenkin hän kutoi kutomistaan, ollen
    vakuutettu, että asia oli siten päättyvä, kuin hän oli sanonut.

    Näin luotiin maa, joka oli alussa vain kylmä, harmaa möhkäle
    ja liiteli tyhjässä avaruudessa. Sitte Isis näki, mitenkä se
    muodostui: tuohon tasanko, tuohon vuori ja tuonne meri. Rannalla
    hän näki jotakin liikkuvan, ja hän kummastellen pysähtyi työssään.
    Se liikkuja nousi ja nosti kätensä aurinkoa kohti, tunnustaen
    olevansa alkuisin sieltä. Se ensimmäinen mies oli kaunis katsella,
    ja hänen ympärillään oli kaikki luodut esineet, joita me sanomme
    luonnoksi: puut, linnut, nelijalkaiset eläimet, kalat, hyönteiset
    ja matelevaiset.

    Jonkun aikaa mies tunsi itsensä onnelliseksi olemassa-olostaan.
    Iloista oli katsella häntä. Kun Osiriin työskentelevän tahdon
    jyminä hetkiseksi vaikeni, kuuli Isis pilkkanaurua ja sanat:

    "Sen verran tarvittiin sinun apuasi! Katso täydellisen onnellista
    olentoa!"

    Isis alkoi kutoa uudestaan, sillä hän oli yhtä kärsivällinen
    kuin Osiris mahtava. Hän osasi odottaa yhtä hyvin kuin työtäkin
    tehdä. Ja hän odotti, sillä hän tiesi, ett'ei elämä yksinään riitä
    tekemään mitään olentoa tyytyväiseksi.

    Ja hän oli oikeassa. Ei kestänyt kauan, kun Isis huomasi miehessä
    muutoksen. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikesta, mitä hänen
    ympärillään oli, pysyi aina samassa paikassa ja välistä vain
    katsahti ylös, mutta aina muoto synkkänä. Mieltymys ja tyytyväisyys
    oli katoamaisillaan. Juuri kun Isis sai sen selville ja itsekseen
    lausui ajatuksensa: olemassa-olo rasittaa miestä! silloin juuri
    kuului uudestaan luovan tahdon jyminä, ja yht'äkkiä maa, joka
    tähän asti oli ollut harmaana ja kolkkona, sai mitä kauneimman
    värin. Vuoret uivat purppurassa, tasangot kasvoivat ruohoa ja puut
    viheriöitsivät, meri sinerti ja pilvet välkkyivät lakkaamatta mitä
    moninaisimpina. Mies hypähti ylös, paukutti käsiään, sillä hän oli
    parannut ikävästään. Hän oli onnellinen uudestaan.

    Isis hymyili ja jatkoi kutomistansa, sanoen itsekseen: "Sepä oli
    hyvä ajatus, ja se kyllä vaikuttaa aikansa. Mutta maailman kauneus
    yksistään ei riitä sellaiselle olennolle. Puolisoni saa kyllä vielä
    koettaa jotakin muuta keinoa."

    Hänen vielä puhuessaan alkoi jumalallinen tahto taas liikkua.
    Isis katsahti uteliaasti uutta kiertotähteä, mutta pudotti
    pelkästä ihmettelystä työnsä. Tähän asti olivat kaikki esineet
    olleet kiinnitetyt määrättyyn paikkaansa, paitsi mies. Nyt kaikki
    elävät olennot ja osa kuolleistakin saivat liikekyvyn. Linnut
    koettivat iloisesti siipiänsä. Eläimet sekä suuret että pienet
    liikkuivat kukin tavallansa, puut pudistivat vihreitä haarojansa ja
    kumartelivat rakastuneille tuulille, joet pyrkivät meriin, jotka
    heittelehtivät kuohuvina laineina sinne tänne, ja ylhäällä pilvet
    purjehtelivat.

    Mies nousi ylös onnellisena kuin lapsi. Osiris oli niin
    tyytyväinen, että huusi: "Ha ha ha, katso, miten hyvin minä tulen
    toimeen ilman sinua!"

    Isis yhä kutoi kutomistaan ja vastasi tyynesti: "Hyvä ajatus, rakas
    puolisoni; se kyllä riittää aikansa."

    Mitä Isis ennusti, tapahtui myöskin. Sen näkeminen, että kaikki
    osasivat liikkua, tuli miehelle tavalliseksi. Lintujen lento,
    jokien juoksu, merien pauhuinen liike tai tyyni toiminta, kaikki
    lakkasi häntä huvittamasta, ja hän kärsi vielä pahempaa ikävää.

    Isis odotti yhä ajatellen: "Mies parka, hän on onnettomampi kuin
    koskaan."

    Osiris ikään kuin kuullen sen ajatuksen vihastui, ja hänen tahtonsa
    jyrinä tärisytti koko maailmaa. Ainoastaan aurinko sen keskellä
    seisoi järkähtämättä. Isis tähysteli, mutta ei voinut huomata
    mitään muutosta. Juuri kun hän hymyili vakuutettuna, että hänen
    puolisonsa keksintökyky oli lopussa, silloin mies hypähti ylös ja
    näytti kuuntelevan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän paukutti
    käsiään ilosta, sillä _ääni_ kuului ensi kerran maan päällä,
    milloin sulosointuisena, milloin soinnuttomana. Tuulet humisivat
    puissa, linnut lauloivat kukin säveltänsä tai puhella lavertelivat
    keskenään. Purot, jotka kiiruhtivat jokiin, olivat kuin kanteleet,
    joiden hopeakielet soivat sulavasti; joet matkallaan mereen
    säestivät juhlallisesti, ja meri pauhasi syvintä ääntä näissä
    maailman soittajaisissa. Soittoa kaikui kaikkialla ja lakkaamatta.
    Voiko mies muuta olla kuin onnellinen!

    Isis mietti ja ajatteli, että hänen puolisollaan kuitenkin oli
    erinomainen luomiskyky. Mutta viimein hän pudisti päätänsä. Värit,
    liike, ääni -- hän luetteli ne hitaasti -- muitapa kauneuden
    aineksia ei ollutkaan, paitsi muoto ja valo, jotka maailma oli
    saanut jo luomisen alussa. Nyt varmaankin Osiriin kyky oli lopussa.
    Jos mies vielä tuli onnettomaksi, täytyi turvautua Isiin apuun.
    Hänen sormensa liikkuivat sukkelasti eteen päin, kaksi, kolme,
    viisi, jopa kymmenenkin silmää kerrallaan.

    Mies oli onnellinen pitkän aikaa, kauemmin kuin ennen; jo näytti
    siltä, kuin hän ei koskaan enää ikävystyisi olemassa-oloonsa. Mutta
    Isis tiesi asian paremmin, hän odotti, odotti yhä odottamistaan
    eikä huolinut, että monta naurua kuului auringosta hänen
    korviinsa. Hän vain odotti. Kohtapa hän näkikin, mitä odotti.
    Ääni muuttui miehelle jokapäiväiseksi. Heinäsirkan sirinästä
    ruusupensaan alla meren jylhään pauhuun asti ei ollut mitään,
    joka enää olisi viehättänyt häntä. Hän kitui ja kuihtui, pysyi
    vetelehtelemispaikallaan meren rannalla ja vaipui viimein ihan
    liikkumattomaksi.

    Silloin Isis tunsi säälinsä heräävän.

    "Jalo puolisoni", hän sanoi, "mies kuolee!"

    Mutta Osiris, jonka keksintökyky oli loppunut, pysyi vaiti.

    "Pitääkö minun auttaa häntä?" Isis kysyi.

    Osiris oli liian ylpeä vastaamaan mitään.

    Isis otti kutomuksestaan viimeisen silmän, kätki sen välkkyvään
    rullaan ja heitti ulos avaruuteen, niin että se putosi ihan miehen
    viereen. Mies kuullessaan vierestänsä jotakin putoamisääntä
    katsahti ylös, ja kas, siinä nainen, ensimmäinen, seisoi hänen
    edessään valmiina auttamaan häntä. Vaimo ojensi hänelle kätensä;
    mies tarttui siihen ja nousi ylös. Siitä ajasta asti hän ei enää
    ollut onneton, vaan nautti häiritsemätöntä onnea.

"Sellainen on, Hurin poika, tarina kauneuden synnystä, kuten sitä
kerrotaan Niilin rannoilla."

Iras vaikeni.

"Kaunis ja hyvin sepitetty satu", Ben-Hur vastasi, "mutta se ei ole
täydellinen. Mitä Osiris sitte teki?"

"Hän kutsui puolisonsa takaisin aurinkoon, jossa he sitte elivät
sovussa, toinen auttaen toistaan."

"Ja minunko pitäisi tehdä kuten ensimmäinen mies?"

Ben-Hur siirsi käden, joka lepäsi hänen kaulallaan, huulillensa. "Rakas
-- rakas --" hän kuiskasi, ja hänen päänsä painui hiljaa tytön syliin.

"Sinä löydät kuninkaan", sanoi Iras, laskien toisen kätensä
hyväilevästi hänen päänsä päälle. "Sinä lähdet etsimään häntä ja
palvelemaan häntä. Miekallasi saavutat häneltä runsaat palkinnot, ja
hänen paras sotilaansa tulee minun sankarikseni."

Ben-Hur käänsi kasvonsa ylös päin ja näki Iraan kasvot aivan lähellä.
Koko taivaan kannella ei sinä hetkenä yhtään tähteä loistanut niin
kirkkaasti kuin nuo tytön silmät, vaikka yön pimeä niitä varjostikin.
Ben-Hur nousi äkisti istumaan, syleili häntä ja suuteli kiihkeästi,
sanoen: "Oi Iras, jos kuninkaalla on kruunuja antaa, niin yksi tulee
minulle! Minä tuon sen sinulle ja panen tähän, juuri tähän paikkaan,
jonka huulillani merkitsen. Sinä tulet kuningattareksi, minun
kuningattarekseni, jonka vertaista kauneudelta ei ole koskaan ollut. Ja
me olemme aina onnelliset."

"Ja lupaatko sinä kertoa minulle kaikki ja antaa minun auttaa itseäsi?"
kysyi Iras.

Se jäähdytti Ben-Hurin hehkua.

"Eikö riitä, että minä rakastan sinua?"

"Täydellinen rakkaus vaatii täydellistä luottamusta. Mutta olkoon
niinkin, kylläpähän opit tuntemaan minua paremmin."

Iras irroitti kätensä ja nousi.

"Sinä olet julma", sanoi Ben-Hur.

Iras mennessään pysähtyi kamelin eteen ja kosketti huulillansa sen
otsaa.

"Oi sinä jaloin lajistasi, sinun rakkaudessasi ei ole mitään
epäluuloisuutta."

Hetkisen kuluttua hän oli kadonnut yön pimeään.

Ben-Hur ryhtyi uneksien jatkamaan vartiatointansa.



V LUKU.

Airut ja hänen kuninkaansa.


Kolmantena matkapäivänä pitivät matkustajamme puolipäivän lepoa
Jabbok-joella. He tapasivat rannalla majailemassa satakunta miestä,
ja matkustajat tuskin ehtivät laskeutua maahan, kun eräs heistä astui
heidän luoksensa tarjoamaan vettä, jota hän ruukusta kaatoi pikariin.
He ottivat kiitollisesti vastaan miehen ystävällisyyden. Katsellessaan
kamelia mies sanoi:

"Minä olen juuri paluumatkalla Jordanilta, jossa nyt on suuri
ihmisjoukko koossa, mutta niin muhkeata eläintä kuin tämä minä en
kuitenkaan nähnyt siellä. Jalo eläin tosiaankin. Saanko kysyä, mitä
rotua se on?"

Baltasar tyydytti miehen uteliaisuutta ja kävi lepäämään, mutta
Ben-Hur, haluten tarkempia tietoja, kysyi:

"Missä paikassa joen varrella ihmiset ovat?"

"Betabarassa."

"Eihän siitä paikasta ennen ole tavallisesti yli kaalatettu", Ben-Hur
vastasi, "enkä minä käsitä, miten se nyt yht'äkkiä on tullut niin
suureksi kulkupaikaksi."

"Huomaanpa, että sinä tulet kaukaa etkä ole kuullut iloista sanomaa."

"Mitä sanomaa?"

"Mies on tullut aavikoilta, hyvin pyhä mies, ja hän julistaa uutta
oppia, joka ihmeellisesti vaikuttaa kaikkiin sydämmiin. Hän sanoo
itseään Johannekseksi, Sakariaan pojaksi; hän on nasiri ja sanoo
olevansa Messiaan edelläkävijä."

Iras myöskin kuunteli tarkkaan. Mies jatkoi:

"Siitä Johanneksesta kerrotaan, että hän on lapsuudestaan asti
oleskellut En-gedin luona luolassa ja rukoillen viettänyt elämää,
paljon ankarampaa kuin essealaiset. Kansaa tulvaa joukottain kuulemaan
hänen saarnaansa. Minä riensin kuten kaikki muutkin kuulemaan häntä."

"Ovatko kaikki, jotka nyt tässä näemme, käyneet siellä?"

"Muutamat jo ovat käyneet, mutta enimmät ovat sinne menemässä."

"Mitä hän saarnaa?"

"Uutta oppia, jota ei tähän asti ole koskaan julistettu Israelissa.
Niin sanovat kaikki, jotka ovat häntä kuulleet. Hän puhuu parannuksesta
ja kasteesta. Rabbinit yhtä vähän tietävät kuin mekään, mitä hänestä
on ajateltava. Jotkut kysyivät häneltä, onko hän Kristus, ja toiset,
onko hän Elias. Hän vastasi kaikille: '_Minä olen huutavaisen ääni
aavikolta; valmistakaa Herran tietä_'."

Ystävänsä kutsuivat miestä takaisin. Kun hän aikoi lähteä, sanoi
Baltasar hänelle:

"Hyvä vieras, sano meille, tapaammeko saarnaajan siinä paikassa, johon
hän jäi sinun lähtiessäsi."

"Tapaatte Betabarassa."

"Kukapa muu tämä nasiri voi olla kuin meidän kuninkaamme julistaja?"
sanoi Ben-Hur Iras-neidolle.

Niin lyhyessä ajassa Ben-Hur oli ehtinyt niin pitkälle, että uskoi
tyttären enemmän kuin vanhan isän kiintyneen odotettuun salaperäiseen
kuninkaasen!

Baltasar nousi, syvälle vaipuneet silmät oikein hehkuvina, ja sanoi:
"Lähtekäämme rientämään; minä en ole väsyksissä."

He läksivät ja jatkoivat kiireesti, kaikki ääneti, matkaa yöpaikkaan
Ramot-Gileadin länsipuolelle.

"Me lähdemme aikaisin huomisaamuna", sanoi ukko ennen levolle
käymistään. "Vapahtaja ehkä tulee, emmekä me ole siellä."

"Kuningas ei voi olla kaukana julistajastaan", Iras kuiskasi.

"Saammepahan nähdä huomenna", vastasi Ben-Hur, suudellen hänen kättänsä.

Seuraavana aamuna ratsastaessaan kolmannen vartion aikaan ulos
rotkotieltä, joka kulkee pitkin Gileadin vuorta, he saapuivat erämaahan
pyhän joen itäpuolelle. Toiselta rannalta näkyi yläraja Jerikon
vanhoista palmumetsäisistä alueista, jotka ulottuvat aina Judean
vuoristoihin asti. Ben-Hurin sydän sykki kovemmin, sillä hän tiesi,
että oltiin juuri pääsemässä perille.

"Iloitse, Baltasar", hän sanoi, "kohta olemme jo perillä."

Taluttaja kiirehti kamelia parempaan vauhtiin. Pian näkyi telttoja,
majoja ja kiinni sidottuja juhtia; sitte rupesi näkymään myöskin
joki ja läheltä sen rantaa suuri ihmisjoukko sekä samanlainen joukko
toiseltakin rannalta. Olettaen nasiirin juuri saarnaavan he riensivät
eteen päin, mutta juuri heidän päästessään kuulomatkan päähän
väkijoukko alkoi liikkua ja hajota.

He olivat tulleet liian myöhään.

"Pysähtykäämme tähän", Ben-Hur sanoi egyptiläiselle, joka tuskitellen
väänteli käsiään, "ehkä nasiri tulee tätä tietä."

Ihmiset, kiintyneinä vain siihen, mitä olivat kuulleet, eivät ollenkaan
huomanneet äsken tulleita. Muutamia satoja oli jo astunut ohitse,
ja tilaisuus nähdä nasiria näytti tällä kertaa menneen hukkaan,
mutta viimein he yht'äkkiä näkivät vastaansa tulevan joesta miehen,
jonka muoto oli niin omituinen, että heiltä unohtui kaikki, mitä
muuta tapahtui ympärillä. Hänellä oli kummallinen, melkeinpä raaka
ja villi ulkomuoto, tukka riippui selvittelemättöminä suortuvina
kapeiden, laihtuneiden kasvojen ympärillä, joiden iho oli kuin ruskeaa
pergamenttia. Silmissä oli palava loiste. Karkea kamelinkarvainen vaate
riippui vasemmalta olkapäältä alas polviin asti, jättäen koko oikean
puolen ruumiista paljaaksi. Valmistamattomasta nahasta leikattu vyö
piti sitä kiinni vyötäröltä. Jalat olivat paljaat. Kädessä hänellä
oli pitkä ryhmysauva, ja nahkalaukku riippui vyöstä. Hänen liikkeensä
olivat sukkelat ja varmat ja osoittivat jotain kummallista valppautta.
Tuon tuostakin hän työnsi vastahakoista tukkaa pois otsalta ja katseli
tutkivasti ympärilleen, ikään kuin odotellen jotakuta.

Nuori egyptiläistyttö katseli aavikkolaista kummastellen, melkeinpä
inhoten. Hän työnsi syrjään päiväteltan esiripun ja sanoi Ben-Hurille,
joka vielä istui ratsunsa selässä lähellä:

"Tuoko mies on kuninkaan julistaja?"

"Hän on nasiri", vastasi hän, katsomatta tyttöön.

Totta puhuaksemme, hän itsekin tunsi hyvin pettyneensä. Vaikka hän
varsin hyvin tiesi En-gedin yksinkertaisten asujainten harjoittavan
erinomaista itsekieltämystä puvussa ja olevan pitämättä mitään
lukua ihmisten mielestä, ja vaikka hän oli jo edeltä päin tiennyt
odottaa näkevänsä nasirin, joka sanoi itseään huutavaisen ääneksi
aavikolta, niin olipa hän kuitenkin toivonut ja luullut, että kuninkaan
edelläkävijällä olisi jotakin vallan ja mahtavuuden merkkiä. Vaan nyt
katsellessaan tätä omituista olentoa täytyi hänen ehdottomasti verrata
häntä siihen hienopukuiseen ja -tapaiseen hovimiesjoukkoon, jonka
oli nähnyt keisarin palatsissa Roomassa. Häpeissään, neuvottomana ja
hämillään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta kuin: "Hän on nasiri".

Baltasariin sitä vastoin mies teki ihan toisenlaisen vaikutuksen. Hän
oli vakuutettu, että Jumalan tiet eivät ole ihmisten. Hän oli nähnyt
vapahtajan lapsena seimessä; hänen uskonsa ei loukkautunut köyhyydestä
eikä yksinkertaisuudesta jumalallisen ilmestyksen yhteydessä. Hän istui
liikahtamatta paikallaan, kädet ristissä ryntäillä ja huulet liikkuvina
rukouksessa. Hän ei odottanut mitään mahtavaa kuningasta.

Sill'aikaa kuin nämä kolme katsojaa eri tavalla käsittivät miehen
ilmestyksen, istui toinen mies yksinään kivellä joen rannalla,
nähtävästi vaipuneena ajattelemaan saarnaa, jonka oli kuullut. Nyt hän
nousi ja astui hitaasti nasiria kohti. He olivat nyt vain parinkymmenen
askeleen päässä toisistansa. Nasiri pysähtyi ja pyyhkien hiukset
silmiltään katseli tarkasti vastaan-tulijaansa. Sitte hän nosti
kätensä merkiksi ihmisille, joita vielä oli lähellä, ja he pysähtyivät
odottamaan, mitä oli tuleva. Nasiri nosti hitaasti sauvansa ja osoitti
toista miestä.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan häneen, myöskin Baltasar ja Ben-Hur.

Mies tuli hitaasti heitä kohti; hänen vartalonsa oli keskinkertaista
pitempi, solakka ja kaunistekoinen. Hänen käytöksensä oli levollinen
ja vakava kuten miehen, joka on paljon ajatellut vakavia asioita;
se soveltui myöskin varsin hyvin hänen pukuunsa, joka oli kudottu,
hihallinen alushame, ulottuva alas keträksiin asti, ja sen päällä
tavallinen päällysvaate, _talit_. Vasemmalla käsivarrellaan hän kantoi
pääliinaa, jonka punainen otsanauha irrallaan riippui sivulla. Paitsi
sitä otsanauhaa ja kaitaa sinistä ompelusta päällysvaatteessa oli hänen
pukunsa kokonaan valkoisesta liinakankaasta, jonka kuitenkin maantien
pöly oli muuttanut kellertäväksi. Siniset tupsut, jollaisia rabbinit
lain mukaan käyttivät, olivat myöskin poikkeuksena. Sandaalit olivat
hyvin yksinkertaiset. Hänellä ei ollut sauvaa, ei laukkua eikä vyötä.

Näihin ulkonaisiin seikkoihin ihmiset ainoastaan katsahtivat, ne
unhottuivat miehen päätä ja kasvoja nähdessä. Varsinkin kasvot tosiaan
vaikuttivat niin lumoavasti, että katsojat niihin kokonaan kiintyivät.

Pitkä, vähän kähärä tukka peitottomassa päässä oli jaettu keskeltä
kahtaanne ja väriltään kastanjan ruskea, hiukan vivahtava
punakellervään niistä paikoin, joita auringon säteet olivat enimmin
paahtaneet. Leveän otsan alla loistivat suuret, tummansiniset silmät,
jotka pitkistä ripsistä saivat sellaisen lempeän näön, kuin välistä
kyllä on lapsilla, mutta harvoin miehillä. Kaunismuotoiset kulmakarvat
kaareutuivat silmien päällä. Muista kasvojen piirteistä oli katsojan
vaikea päättää, kuuluivatko ne kreikkalaiseen vaiko juutalaiseen
rotuun. Suun ja sieramien pehmoisuus oli juutalaismuodon omituisuuksia,
ja jos lisäksi otetaan huomioon silmäin lempeys, ihon kalpeus, tukan
pehmoisuus, jopa parrankin, joka aaltoilevana riippui ryntäillä, niin
sotilas tavatessaan olisi nauranut häntä, nainen ensi silmäyksellä
ruvennut luottamaan häneen ja lapsi nopeasta vaistosta heti ojentanut
viattomassa luottamuksessa hänelle kätensä. Kukaan ei sentään voinut
eittää, että hän oli kaunis.

Kasvot olivat omituisen viehättävät; tarkemmin katsoessa näkyi niistä
loistavan yht'aikaa ymmärrystä, rakkautta, sääliä ja surua. Helppohan
on ajatella, että ne osoittivat viatonta sielua, joka oli tuomittu
käsittämään ja säälimään niiden ääretöntä syntisyyttä, joiden seassa
hän oleskeli. Mutta samalla ei kukaan, joka oikein katseli niitä
kasvoja, voinut edes ajatella hänessä olevan mitään personallista
heikkoutta, ainakaan ei kukaan, joka tiesi, että mainitut ominaisuudet:
rakkaus, suru ja sääli, johtuvat paljon enemmin kärsimyksien
kestämiskyvyn tiedosta kuin voimasta. Niin on ollut martyreillä ja
tuhansilla muilla pyhäin kertomusten henkilöillä.

Mies astui hitaasti lähemmäksi. Ben-Hur olisi muhkean ratsunsa selässä,
keihäs kädessä, vetänyt puoleensa kenen hyvänsä kuninkaan huomiota,
mutta lähestyvä mies ei katsellut häntä eikä kaunista Irasta, vaan
Baltasar-vanhusta. Syvin hiljaisuus vallitsi. Viimein nasiri, yhä
osoittaen tulijaa, korotti äänensä ja huusi kauas kuuluvasti:

_"Katso Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnit!"_

Ihmisjoukko, jota puhujan pitkä viittaus oli kiihottanut, pelästyi
kuullessaan ne käsittämättömät ja ihmeelliset sanat, mutta Baltasariin
ne vaikuttivat valtaavasti. Hän oli vielä kerran saanut nähdä
ihmiskunnan lunastajan. Usko, joka oli niin kauan sitte tuottanut
hänelle sen suuren kunnian, että hän oli silloin saanut nähdä hänet
lapsena, asui vielä hänen sydämessään. Kuva, jonka hänen uskonsa oli
maalannut hänelle, seisoi nyt ilmi elävänä hänen edessään, muodolta,
ryhdiltä, kasvoilta ja ijältä täydellisenä. Se seisoi hänen edessään,
ja hän tunsi sen heti. Jospa nyt jotakin tapahtuisi, joka tekisi tämän
odotetun vapahtajan lähetyksen niin varmaksi, ett'ei siitä voisi enää
olla mitään epäilystä! Ja pian se merkki myöskin tapahtui.

Juuri sopivimpana hetkenä vakuuttamaan vapisevaa egyptiläistä nasiri
jatkoi:

"Tämä on se, josta minä sanoin: Minun jälkeeni tulee mies, joka minun
edelläni on ollut, sillä hän oli ennen kuin minä. Enkä minä häntä
tuntenut, mutta että hän ilmestyisi Israelissa, sen tähden minä tulin
vedellä kastamaan. Minä näin hengen taivaasta tulevan alas niin kuin
kyyhkysen ja seisahtavan hänen päällensä. Enkä minä häntä tuntenut,
mutta se, joka minut lähetti vedellä kastamaan, sanoi minulle: Jonka
päälle näet hengen tulevan alas ja seisahtavan, hän on se, joka kastaa
pyhällä hengellä. Ja minä näin sen ja todistin" -- hän vaikeni, sauva
yhä ojennettuna valkopukuista miestä kohti, ikään kuin antaakseen
luotettavaisuutta sekä sanoilleen että aiotulle johtopäätökselle --
"että _tämä on Jumalan poika!"_

"Se on hän, se on hän!" lausui Baltasar, kyyneliset silmät taivasta
kohti, ja vaipui sitte heti tunnottomana maahan.

Sill'aikaa Ben-Hur katseli miehen muotoa ihan toista ajatellen. Häneen
kyllä vaikutti hänen kasvonpiirteittensä puhtaus sekä niistä kuvastava
sulous, pyhyys ja nöyryys, mutta tänä hetkenä hänen mielessänsä ei
ollut tilaa millekään muulle ajatukselle kuin tälle yhdelle: kuka tämä
mies on, ja mikä hän on, Messiasko vaiko kuningas? Ei koskaan ollut
mikään olento näyttänyt hänestä vähemmin kuninkaalliselta. Kaikki
sodan, voiton ja herruuden ajatukset tuntuivat hänen yhteydessään
häväistykseltä. Hän sanoi itsekseen: "Baltasar on oikeassa, mutta
Simonides kieppuu erhetyksessä. Tämä ei ole tullut uudistamaan Salomon
valtaistuinta; hänellä ei ole Herodeen luonnetta eikä kykyä. Ehkä hän
on kuningas, mutta ei sellaisen valtakunnan, joka olisi suurempi ja
kunniakkaampi kuin roomalaisvalta."

Tämä ei ollut mikään johtopäätös, vaan ainoastaan miehestä Ben-Huriin
johtunut vaikutus. Katsellessaan vielä noita ihmeellisiä kasvoja hän
alkoi etsiskellä muististaan ja sanoi viimein itseksensä: "Minä olen
varmaan nähnyt hänet, mutta milloin ja missä!" Hän tiesi ihan varmaan,
että nuo silmät, niin levolliset, sääliväiset ja rakkaat olivat
joskus ennen katselleet häntä kuten nyt Baltasaria. Ensin heikosti,
mutta sitte selvästi, kuten auringon pilkistäessä pilven raosta,
näkyi hänen sielunsa silmään kohtaus kaivolla Nazaretin luona, kun
roomalaiset veivät häntä kalereille. Koko hänen olemuksensa vavahti
mielenliikutuksesta. Nämä kädet olivat ojentuneet auttamaan häntä,
kun hän oli vähällä menehtyä. Näinä kasvot eivät olleet siitä saakka
koskaan unhottuneet hänen muististansa. Kiihotuksesta, jonka nämä
muistot vaikuttivat, jäi häneltä huomaamatta saarnaajan selitys, paitsi
viimeiset sanat, niin merkilliset, että maailma vieläkin kaikuu niistä:

_"Tämä on Jumalan poika!"_

Ben-Hur laskeutui nopeasti ratsunsa selästä maahan osoittamaan
hyväntekijällensä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuten häntä tuntonsa
käski, mutta juuri silloin Iras huusi: "Auta, Hurin poika, auta, isäni
kuolee!" Hän pysähtyi, katsoi taaksensa ja riensi auttamaan häntä.
Iras antoi hänelle pikarin, ja sill'aikaa, kuin orja sai kamelin
laskeutumaan polvilleen, hän juoksi noutamaan joesta vettä. Hänen
palatessaan ihmeellinen vieras jo oli pois hävinnyt.

Viimein saatiin Baltasar jälleen tuntoihinsa. Ojentaen ylös vapisevat
kätensä hän kysyi: "Missä hän on?"

"Kuka?" kysyi Iras.

Tavaton liikutus kuvastui vanhuksen kasvoista, kun hän nyt näki
viimeisen toivonsa täyttyneen. Hän vastasi: "Hän lunastaja, Jumalan
poika, jonka minä sain jälleen nähdä."

"Uskotko sinä häneen?" kuiskasi Iras hiljaa Ben-Hurille.

Tämä vastasi:

"Aika on täynnä merkkejä ja ihmeitä, odottakaamme!"

Seuraavana päivänä, kun he olivat kuulemassa nasirin saarnaa, tämä
äkisti vaikeni ja huusi kunnioittavasti:

_"Katso, Jumalan karitsa!"_

Ben-Hur katsahti sinne päin, jonne Johannes osoitti, ja näki uudestaan
saman ihmeellisen miehen. Hänen katsellessaan miehen pyhiä kasvoja,
joista kuvasti niin syvää suruisuutta, heräsi uusi ajatus hänen
mielessään:

"Baltasar on oikeassa, mutta myöskin Simonides. Eikö lunastaja samalla
voi olla kuningas?"

Hän kääntyi kysymään eräältä lähellä seisojalta:

"Kuka tuo mies on?"

Puhuteltu vastasi ilvehtivästi hymyillen:

"Hän on kirvesmiehen poika Nazaretista!"



Kahdeksas kirja.


    "Ken oiskaan voinut häntä vastustaa?
    Hän hurmas tuoksuen ambrosiaa?
    Mun, vieden olentoni kultamaihin.
    Siell' uinutti mun ruusulehdossa
    Hän niinkuin rintalapsen kehdossa.
    Näin entis-urallani seisahduin,
    Kun aistein-tenhottareen ihastuin
    Ja taivuin palvelemaan häntä."

                 _Keats'in Endymion_.

    "Minä olen ylösnousemus ja elämä."



I LUKU.

Alkuselitys.


"Ester, Ester! käske palvelijan tuoda pikarissa raikasta vettä."

"Etkö tahdo enempää viiniä, isä?"

"Tuokoon sitte molempia."

Näin puheltiin kesähuoneessa Hurin vanhan palatsin katolla
Jerusalemissa. Ester lausui pihan puolisen suoja-aidan ylitse käskyn
alhaalla seisovalle palvelijalle. Samalla tuli toinen palvelija ylös
katolle ja tervehti kunnioittavasti.

"Kirjekäärö isännälle", hän sanoi, antaessaan Esterille liinavaatteesen
käärityn, sinetillä lukitun kirjeen.

Tyydyttääksemme lukijan uteliaisuutta ilmoitamme, että tämä tapahtui
21 päivänä maaliskuuta, lähes kolmen vuoden kuluttua siitä, kun
Johannes todisti Kristusta Betabarassa. Ben-Hur, joka ei voinut
kärsiä, että hänen isäinsä koti oli autiona ja rappiotilassa,
oli tällä välin asiamiehensä Mallukin kautta ostanut sen Pontius
Pilatukselta. Korjatessa oli se kokonaan rakennettu uudestaan, vieläpä
sisustettu paljon komeammaksi entistään, niin että kaikki ikävän
entisyyden muistot olivat siitä perin pohjin hävinneet. Kaikkialla
näkyi todistuksia, että isännän aisti oli hienostunut monivuotisesta
oleskelemisesta Misenumin huvilassa ja Roomassa.

Tästä ei kuitenkaan sovi päättää, että Ben-Hur olisi julkisesti
ryhtynyt hallitsemaan omaisuuttansa, sillä se oli hänestä vielä liian
aikaista. Ei hän myöskään vielä käyttänyt oikeaa nimeänsä. Toimitellen
valmistuksia Galileassa hän kärsivällisesti odotteli natsarealaisen
esiytymistä. Vaan päivä päivältä natsarealainen hänestä näytti yhä
salaperäisemmältä, ja ihmeet, joita hän usein teki ihan hänen silmäinsä
edessä, pitivät Ben-Huria tuskastuttavassa epätietoisuudessa sekä
hänen luonteestaan että tehtävästään. Tuon tuostakin Ben-Hur kävi
Jerusalemissa ja majaili silloin isäinsä kodissa, mutta ainoastaan
vieraan tavalla. Baltasar ja Iras olivat asettuneet palatsiin
vakinaisesti asumaan, ja Ben-Hurin käynnit tarkoittivat varsinkin
Irasta, joka sanomattomasti veti puoleensa häntä. Mutta viehättivätpä
häntä myöskin vanhuksen innokkaat puhelut kuleksivasta ihmeiden
tekijästä.

Simonides ja Ester olivat saapuneet Antiokiasta muutamia päiviä
ennen äsken ilmoittamaamme aikaa. Matka oli ollut erittäin vaikea
kauppiaalle, sillä hänen oli täytynyt istua riipputuolissa kahden
kamelin välillä, eivätkä ne huojuvassa kulussaan aina astuneet
tasaisesti. Mutta nyt, päästyään kerran perille, kunnon vanhus ei
näyttänyt saavan kylliksi katselluksi synnyinmaatansa. Varsinkin hän
erittäin mielellään katseli seutua katolla ja oleskeli siellä suurimman
osan päivää. Kesähuoneen varjossa hän sai kylliksi hengittää suloista
ilmaa, jota virtaili läheisiltä vuorilta, voi katsella auringon kulkua
noususta laskuun asti, iloita tyttärensä rakkaudesta ja muistella
hänen äitiänsä, joka kaukana täältä makasi viimeistä lepoansa. Mutta
hän ei täälläkään laiminlyönyt kauppa-asioitansa. Joka päivä tuli
Sanballatilta, joka hoiti liikettä Antiokiassa, tietoja sen tilasta,
ja joka päivä lähetti hän niin tarkkoja ohjeita, ett'ei mitään muuta
arvostelu-kykyä tarvittu ja että kaikki mahdollisuudet oli otettu
lukuun, paitsi ne, joita kaikkivaltias ei ollut jättänyt ihmisneron
huomaan.

Kun Ester nyt palasi takaisin kesähuoneesen, kirkasti auringonvalo
häntä niin, että täytyi ehdottomasti nähdä hänen muuttuneen
viehättäväksi naiseksi; hän oli hoikka, täynnä suloa, kasvot
säännölliset, muoto kukoistava nuoruudesta ja terveydestä ja osoittava
rikasta sielunelämää. Lyhyesti sanoen, hän oli nainen, jota täytyi
rakastaa, koska rakkaus oli se ilma, jossa hän oleskeli.

Palatessaan isänsä luo hän katsahti kääröä, katsoi sitte vielä kerran
tarkemmin, ja veri syöksyi hänen poskiinsa. Sinetti oli Ben-Hurin. Hän
joudutti askeliansa.

Simonides samoin katseli hetkisen kääröä ja tutki sinettiä. Viimein hän
avasi sen ja antoi paperikäärön tyttärelleen.

"Lue!" hän sanoi.

Vanhuksen silmät tarkastelivat Esteriä, ja suurta levottomuutta näkyi
hänen kasvoissaan.

"Sinä tiedät, keneltä kirje on, Ester."

"Tiedän, -- meidän isännältämme."

Vaikka Esterin käytöksessä näkyi jotakin vitkastelemista, katsoi hän
kuitenkin suoravaisen kainosti isäänsä silmiin.

"Rakastatko häntä, Ester?" kysyi vanhus tyynesti.

"Rakastan", hän vastasi.

"Oletko tarkkaan punninnut, mitä teet?"

"Olen koettanut, isä, ajatella häntä ainoastaan isäntänämme, jonka oma
velvollisuudesta olen, mutta minä en ole kyllin vahva."

"Sinä olet hyvä tyttö, Ester, ja äitisi kaltainen", sanoi Simonides ja
vaipui ajatuksiin, joista Ester hänet herätti avaamalla paperikäärön.

"Herra antakoon minulle anteeksi, mutta sinun rakkautesi minua kohtaan
ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt mitä minulla oli,
ja sehän oli minun vallassani. Rahassa on sanomaton voima."

"Minä olisin silloin ollut pahemmassa tilassa kuin nyt, isä, sillä
silloin minä en olisi ansainnut, että hän olisi edes katsahtanutkaan
minuun. Enkö jo ala lukea?"

"Maltahan vielä. Anna minun sinun itsesi tähden näyttää kaikkein pahin
kohta. Kun käsität sen, niin isku ei tule niin hirmuiseksi. Hän on jo
lahjoittanut pois sydämmensä, Ester."

"Minä tiedän sen", hän vastasi levollisesti.

"Egyptiläinen Iras on houkutellut hänet pauloihinsa, hän on viekas
kuten koko hänen kansansa, ja hänellä on kauneus liittolaisena, suuri
kauneus ja suuri viekkaus, mutta ei yhtään sydäntä, kuten hänen
kansallaan ei ole. Tytär, joka halveksii isäänsä, tulee onnettomuudeksi
miehellensä."

"Halveksiiko Iras isäänsä?"

Simonides jatkoi:

"Baltasar on viisas mies ja pakanaksi saanut erinomaista suosiota
Jumalalta. Hänen uskonsa on hänelle kunniaksi, mutta Iras nauraa sitä.
Minä kuulin hänen eilen isästänsä puhuessaan sanovan: 'Nuoruuden
hairahtelemiset ovat anteeksi annettavat, mutta viisaus soveltuu
vanhuudelle, ja kun vanhus kadottaa sen, pitäisi hänen kuolla'. Julmaa
puhetta, oikein roomalaiselle sopivaa. Minä sovitin sitä itseeni, sillä
minä tiedän, että heikkous, sellainen kuin hänen isällään, ei jää
tulematta minullekaan, vaan tulee ehkä piankin. Mutta sinä Ester et
koskaan, et koskaan sano minusta: Parempi olisi, että hän kuolisi. Ei,
sinun äitisi oli Judan tyttäriä."

Ester kyynelsilmin suuteli häntä, sanoen: "Ja minä olen äitini tytär."

"Niin, ja minun tyttäreni, minun tyttäreni, minun kaikkeni, paljon
kalliimpi minulle kuin temppeli Salomolle."

Hetkisen vaiti oltuaan vanhus laski kätensä Esterin olkapäälle ja puhui:

"Kun Judah vie egyptiläistytön morsiamenaan kotiinsa, Ester, niin hän
katuen ja surren muistelee sinua, sillä hän herää siihen tietoon, että
Iras on katsonut häntä vain kunnianhimonsa välikappaleeksi. Rooma on
kaikkein hänen ajatustensa keskus. Judah on hänestä duumviri Arriuksen
poika eikä Hurin, Jerusalemin ruhtinaan."

Ester ei koettanutkaan salata, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät
häneen.

"Pelasta hänet, isä, joll'ei se vielä ole liian myöhäistä!" hän
kiihkeästi pyysi.

Vanhus vastasi epäilevästi hymyillen: "Mies, joka on hukkumaisillaan,
voidaan pelastaa, mutta ei rakastunutta."

"Vaan sinullahan on vaikutusvaltaa häneen. Hän on yksin maailmassa,
näytä hänelle vaara ja kerro, millainen nainen hän on."

"Jospa minä pelastaisinkin hänet, kääntäisikö se hänen rakkautensa
sinuun, Ester? Ei!" Vanhuksen kulmakarvat painuivat alas silmäin eteen.
"Minä olen orja, kuten isäni ovat olleet monta miespolvea, mutta minä
en voisi sanoa hänelle: kas, herra, tässä minun tyttäreni! hän on
kauniimpi kuin tuo egyptiläistyttö ja rakastaa sinua enemmän! Minulla
on siksi ollut liian monta vuotta vapautta ja isännyyttä. Sellaiset
sanat eivät koskaan pääsisi huuliltani. Kivet noilla vanhoilla
kukkuloilla kääntyisivät häpeästä, jos sitte sinne menisin. Ei, Ester,
ennemmin minä tahtoisin, että tulisimme molemmat kootuiksi isäimme
tykö."

Esterin kasvot paloivat punasta.

"Enhän minä tarkoittanutkaan pyytää sinua sanomaan hänelle sitä. Minä
ajattelin ainoastaan häntä ja hänen onneansa. Koska minä uskalsin
rakastaa häntä, tahdon myöskin ansaita hänen kunnioituksensa.
Ainoastaan sillä tavalla voin korjata tyhmyyteni. Anna minun nyt lukea
hänen kirjeensä sinulle."

"Niin, lue se!"

Lopettaakseen vastenmielisen keskustelun Ester alkoi heti lukea
Ben-Hurin kirjettä:

    8 p:nä Nisan-kuussa.

    Matkalla Galileasta Jerusalemiin.

    Natsarealainen on samoin matkalla. Minä seuraan häntä hänen
    tietämättänsä täys'lukuisen legionan kanssa. Toinen legiona
    odottaa käskyjäni. Passah-juhla tekee luonnolliseksi niin suuren
    ihmisjoukon kokoutumisen. Hän sanoi lähtiessään matkalle: _Katso,
    me menemme Jerusalemiin, että kaikki toteutuisi, mitä profeetat
    ovat ennustaneet_.

    Meidän odotuksemme lähestyy loppuansa. Kiireessä. Rauha olkoon
    sinulle, Simonides.

                                                _Ben-Hur_.

Ester antoi kirjeen isälleen, tuskin voiden pidättää kyyneliänsä.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan hänelle, ei edes tervehdystäkään. Ja
kuitenkin, olisihan ollut hyvin helppo kirjoittaa: "Rauha olkoon
sinulle ja sinun tyttärellesi!" Ensi kerran elämässään Ester tunsi
luulevaisuuden piston mielessään.

"Kahdeksas päivä Nisan-kuuta", Simonides sanoi, "kahdeksas, monesko
päivä meillä nyt on?"

"Yhdeksäs", Ester vastasi.

"Niinpä he nykyään ovat jo Betaniassa."

"Me saamme luultavasti hänet jo tänä iltana tänne", jatkoi Ester
iloisesti isänsä ajatusta, unhottaen äskeisen surunsa.

"Ehkä, ehkä! Huomenna on meillä happanemattoman leivän juhla; ehkä hän
tahtoo viettää sitä meidänkin kanssamme, ehkä myöskin natsarealainen.
Luultavasti he tulevat molemmat."

Silloin juuri palvelija toi viiniä ja vettä. Ester seoitti juomaa
isällensä, ja sill'aikaa tuli Iras katolle.

Hän ei ollut koskaan näyttänyt Esteristä niin kauniilta kuin nyt.
Hänen silkkiharsoinen pukunsa häilyi hänen ympärillään kuin pilvi;
otsa, kaula ja käsivarret säteilivät kalliista kivistä, joita sen
kansan naiset niin suosivat. Kasvot myöskin loistivat; käynnissä oli
itsetuntoa ja kimmoisuutta, vaan ei kuitenkaan teeskentelemistä. Ester
nähdessään hänet pakeni isänsä sivulle ja hiipi hyvin lähelle häntä.

"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinulle, kaunis Ester!" sanoi Iras
vähän kumartaen. "Sinä, vanha ystävä, jos niin saan sanoa, muistutat
minusta persialaisia pappeja, jotka päivänvalon vähetessä nousevat
katoille lähettämään rukouksia laskeutuvalle auringolle. Joll'et sinä
ehkä tunne sellaista jumalanpalvelusta, niin minä kutsun tänne isäni,
sillä hän polveutuu magilaisista."

"Kaunis egyptiläinen", kauppias vastasi, "sinun isäsi on hyvä mies,
eikä hän suinkaan loukkautuisi, jos sanoisin hänelle, että persialaisen
uskonnon taito on vähin osa hänen viisaudestansa."

Iras veti huulensa tuskin huomattavaan ivahymyyn.

"Puhuakseni kuten sinä filosofin tavalla", hän virkkoi, "niin vähin osa
aina osoittaa, että on olemassa suurempikin osa. Salli minun kysyä,
mikä sinusta on suurin osa sitä harvinaista omaisuutta, jota sanot
isälläni olevan."

Simonides kääntyi vakavasti hänen puoleensa. "Totinen viisaus", hän
sanoi, "on tuntea Jumala, ja niistä, jotka hänet tuntevat, minä en
tiedä ketään, jolla sitä tuntemista olisi suuremmassa määrässä ja joka
sitä osoittaisi paremmin sekä sanoilla että töillä kuin jalo Baltasar."

Hän otti pikarin ja joi, merkiksi, että tahtoi lopettaa keskustelun.

Iras kääntyi vähän nyrpeissään Esterin puoleen.

"Mies, jolla on miljoneja sekä kokonaisia laivastoja merillä, ei voi
käsittää, mikä meitä yksinkertaisia naisia huvittaa. Me jätämme hänet
yksiksensä. Tuolla muurin nurkassa saatamme jutella hetkisen rauhassa."

He menivät suoja-aidan luo ja pysähtyivät siihen paikkaan,
jossa Ben-Hur oli tahtomattaan aiheuttanut tiilin putoamisen ja
prokuraattorin haavoittumisen.

"Etkö sinä koskaan ole ollut Roomassa?" Iras kysyi, leikitellen
avatulla rannerenkaallaan.

"En", vastasi Ester varovasti.

"Etkö ole koskaan halunnut päästä sinne?"

"En."

"Voi, miten tyhjä sinun elämäsi on!"

Huokaus, joka kuului tätä lausuessa, ei olisi voinut olla syvempi eikä
säälivämpi, jos se olisi tarkoittanut häntä itseäänkin. Heti hän sitte
nauroi niin kovasti, että se kuului alas kadulle asti. "Voi sinua,
rakas yksinkertainen tyttö, puolittain lentoon kykenevät linnun kuvat
suuren sfinksin korvissa Memfiin luona hietalakeudella tietävät melkein
yhtä paljon kuin sinä."

Huomattuaan Esterin olevan hämillään hän muutti käytöstapaansa ja sanoi
tuttavasti: "Et sinä saa pahastua, et millään tavalla, minä vain laskin
leikkiä. Anna minun suudella haavaa ja ilmoittaa sinulle jotakin, jota
en sanoisi kenellekään muulle, en, vaikka itse Simbel kysyisi minulta,
tarjoten lotus-kukalla Niilin vettä!"

Taas hän nauroi, siten salaten terävää katsahdustansa Esteriin, ja
sanoi sitte:

"Kuningas tulee."

Ester katsoi häneen viattoman kummastuneesti.

"Natsarealainen", Iras jatkoi, "se, josta isämme ovat puhuneet niin
paljon ja jota varten Ben-Hur on työskennellyt ja jota palvellut niin
kauan", hänen äänensä hiljeni yhä enemmän, "natsarealainen tulee
huomenna, ja Ben-Hur jo tänä iltana."

Ester koetti pysyä levollisena, mutta se ei onnistunut. Kavala veri
syöksyi hänen poskiinsa ja otsallensa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut
nöyryytyksekseen huomata riemun ivahymyä, joka nopeasti kuin leimaus
välähti Iraan kasvoilla.

"Kas tässä lupaus!" hän sanoi, vetäen vyönsä alta paperikäärön.
"Iloitse minun kanssani, ystäväni, tänä iltana hän jo on täällä!
Tiberin varrella on palatsi, joka kelpaisi kuninkaallekin; ja olla
siinä vallitsevana emäntänä..."

Nopeita askelia kuului kadulta, keskeyttäen puheen. Iras kumartui
suoja-aidan yli katsomaan ja huusi ilosta:

"lsis olkoon ylistetty! Hän on täällä, Ben-Hur itse! Hyvä merkki on,
että hän noin tuli juuri silloin, kun ajattelin häntä; se on hyvä
merkki, paras kaikista. Syleile ja suutele minua, Ester!"

Ester katsahti ylös. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät leimusivat ikään
kuin vihasta, paljon selvemmästä, kuin hänen arassa olennossaan muuten
koskaan oli nähtävänä. Hänen hiljaisuutensa oli tällä kertaa joutunut
liian kovaan koetukseen. Eikö siinä kylliksi, että hänen täytyi olla
haihtuvimmissa unelmissaankin ajattelematta miestä, jota rakasti;
pitikö hänen lisäksi kuunnella kerskailevan kilpasiskon lavertelua,
että hänellä oli parempi menestys ja toivo päästä toiveittensa
loistaville perille? Häntä, elinkautisen orjan tytärtä Ben-Hur ei ollut
ajatellut; tuo toinen voi näyttää hänen kirjettänsä ja antaa orjatytön
vain itseksensä aavistaa, miten hehkuva se saattoi olla. Ester kysyi:

"Rakastatko sinä häntä niin suuresti, vai etkö ennemmin rakasta Roomaa?"

Iras peräytyi askelen ja kumarsi ylpeästi päätään Esterin puoleen,
sanoen:

"Mikä hän sitte on sinulle, Simonideen tytär?"

Esterin koko ruumis vapisi.

"Hän on minun..."

Ajatus, masentava kuin ukontuli, pysäytti hänen kielensä; hän kalpeni
ja vapisi, vaan tyynnyttihe jälleen ja vastasi:

"Hän on minun isäni ystävä."

Tuo orjuuden tunnustus ei tahtonut vähällä tulla huulien ylitse.

Iras nauroi vielä iloisemmin kuin äsken.

"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain
suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa
on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" -- hän
astui pari askelta ja katsahti taaksensa -- "minä aion nyt noutaa ne.
Rauha olkoon sinulle!"

Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui
kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja
hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta,
hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän
sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua
kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä
minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."

Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle
mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen
ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan
häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan
elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse,
hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.



II LUKU.

Ben-Hurin tuomat tiedot.


Noin tunnin kuluttua äsken kuvatusta kohtauksesta tulivat Baltasar ja
Simonides ynnä Ester palatsin suureen saliin. Ben-Hur tuli myöskin
yht'aikaa Iraan kanssa. Kiiruhtaen edelle egyptiläistytöstä Ben-Hur
ensin astui Baltasarin luo, tervehti häntä ja sai tervehdykseensä
vastauksen sekä kääntyi sitte Simonideen puoleen, mutta pysähtyi, kun
huomasi Esterin.

Harvoin on sydämmemme niin tilava, että siihen sopisi yht'aikaa
useampia kuin yksi kiihdyttävä intohimo. Niin oli Ben-Hurinkin.
Mietiskelemiset, toiveet ja unelmat, alkunsa saaneet isänmaan
aseman ajattelemisesta sekä muista lähellä olevista vaikutuksista,
esimerkiksi Iras-neidon, olivat tehneet hänet kunnianhimoiseksi sen
sanan ankarimmassa merkityksessä. Mikäli hän oli antanut jalansijaa
sille intohimolle, oli se tullut hänelle laiksi ja viimein käskeväksi
valtiaaksi. Entiset päätökset ja aikeet hälvenivät vähitellen
hänen muististaan. Nuorisonhan on niin helppo unohtaa. Mitä häneen
itseensä koski, niin hänen omat kärsimyksensä ja se tietämättömyys,
jonka pimeään verhoon hänen omaistensa kohtalo oli kätkettynä, ihan
luonnollisesti yhä vähemmin vaikuttivat häneen, mitä likemmäksi hän
ainakin toiveissaan pääsi pyrintöperää, joka kajasti hänen unelmissaan.
Me älkäämme häntä siitä liian ankarasti tuomitko.

Esterin täydelliseksi kehittynyt sulous muistutti häntä nyt rikotuista
lupauksista ja täyttämättömistä velvollisuuksista omaisia kohtaan,
mutta pian hän tointui hämmästyksestään, meni luo ja sanoi:

"Rauha olkoon sinulle, suloinen Ester, ja sinullekin, Simonides! Herran
siunaus olkoon sinulle, ell'ei muusta, niin siitä, että olet ollut hyvä
isä isättömälle!"

Ester kuunteli hänen sanojaan maahan katsoen; Simonides sitä vastoin
vastasi:

"Minä uudistan jalon Baltasarin tervehdyksen sinulle sinun astuessasi
isäisi koloon. Käy istumaan ja kerro meille matkoistasi ja toimistasi
ja ihmeellisestä natsarealaisesta, kuka hän on ja mitä hän tekee!
Missäpä olisit kotonasi ell'et täällä. Käy istumaan tähän meidän
keskellemme, niin että kaikki voimme kuulla."

Ester riensi ulos, toi tyynyillä pehmitetyn tuolin ja laski sen hänen
eteensä.

Käytyään istumaan Ben-Hur kääntyi miesten puoleen, alkaen puhella:

"Tulin kertomaan teille natsarealaisesta. Seurasin häntä vähän aikaa
sitte monta päivää ja tarkastelin häntä hyvin tarkkaan kaikilta niiltä
puolilta, joiden katsotaan osoittavan miesten luonnetta, ja minä tulin
siihen johtopäätökseen, että samalla, kun hän on ihminen kuten minäkin,
hän on myöskin enempi kuin ihminen."

"Ja mitä muuta?" Simonides kysyi.

"Kyllä minä kerron teille..."

Joku kuului astuvan huoneesen.

Ben-Hur vaieten kääntyi katsomaan ja heti nousi avosylin.

"Amrah! Vanha, rakas Amrah!" hän huudahti.

Vanhus tuli hänen luoksensa, kasvot niin ilosta loistavina, että niiden
mustuus ja rypyt jäivät huomaamatta sen ilon rinnalla. Hän polvillaan
syleili isäntänsä polvia ja lakkaamatta suuteli hänen käsiänsä. Ben-Hur
heti kun sai kätensä irti silitteli hänen ohuen, harmaan tukkansa pois
kasvoilta ja suuteli niitä, sanoen: "Hyvä Amrah, eikö sinulla ole
mitään kerrottavaa heistä, eikö sanaakaan, eikö edes mitään merkkiä?"

Amrah puhkesi nyyhkytykseen, joka sai Ben-Hurin lausumaan: "Tapahtukoon
Jumalan tahto!" Hänen äänensä outo sointu ilmaisi, että hän oli
luopunut kaikesta toivosta nähdä jälleen omaisiansa. Kyyneliä pyrki
nousemaan hänen silmiinsä, mutta hän tahtoi niitä salata, sillä hän oli
mies.

Saatuaan liikutuksensa tukeutetuksi hän jälleen kävi istumaan ja sanoi:
"Tule tänne istumaan minun luokseni, Amrah. Etkö? No käy sitte minun
jalkoihini, sillä minulla on paljo kerrottavaa näille ystävilleni
ihmeellisestä miehestä, joka on tullut maailmaan."

Amrah meni kuitenkin pois ja kävi istumaan lattialle, selkä seinää
vasten ja kädet ristissä ympäri polvien, tyytyväisenä, kun sai katsella
häntä. Ben-Hur jatkoi kertomustaan:

"Minä en voi vastata kysymyksiinne, ennen kuin aluksi saan kertoa
teille jotain niistä asioista, joita näin hänen tekevän. Ja minä
kerron sitä mieluisemmin, kun hän huomenna tulee kaupunkiin ja menee
temppeliin, jota hän sanoo isänsä huoneeksi. Siellä hän kuuluu
julkisesti selittävän, kuka hän on, niin että huomenna koko Israel ja
mekin saamme tietää, kumpiko on oikeassa, sinäkö Baltasar, vai sinä
Simonides."

Baltasar pani ristiin vapisevat kätensä ja kysyi: "Mihin pitää minun
mennä, että saisin nähdä hänet?"

"Tungos tulee hyvin suureksi, ja minun mielestäni on paras teidän
kaikkein mennä Salomon esikartanon katolle."

"Voitko sinä saattaa meitä?"

"En", vastasi Ben-Hur, "ystäväni saattavat tarvita minua
saattojoukossa."

"Saattojoukossako?" Simonides ihmetteli, "matkustaako hän sitte niin
komeasti?"

Ben-Hur käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja vastasi:

"Hänellä on kanssansa kaksitoista miestä, kalastajia, maalaisia ja yksi
tullimies, kaikki alhaista kansaa. He kulkevat jalkaisin, huolimatta
tuulesta, pakkasesta, sateesta tai kuumuudesta. Kun näin heidän
iltasella pysähtyvän tien varrelle syömään tai makaamaan, näyttivät he
paimenilta, jotka ovat menossa laumainsa luo, eikä suinkaan ylimyksiltä
tai kuninkailta. Ainoastaan silloin, kun natsarealainen nostaa
pääliinansa reunoja, katsellakseen jotakuta tai pudistaakseen tomua
päästänsä, näkyy, että hän on opettaja, ystävä ja mestari!

"Te olette älykkäitä miehiä", jatkoi Ben-Hur, oltuaan vähän aikaa
vaiti, "ja tiedätte, mitenkä me olemme joidenkuiden vaikuttimien
vallittavina, ja miten meissä on tullut melkein luonnonlaiksi, että
me käytämme koko elämämme joidenkuiden asiain tavoittelemiseen. Jos
nyt vetoan siihen lakiin niin kuin perusteesen, josta voimme oppia
itsetuntemista, niin mitä sanoisitte miehestä, joka voisi tulla
rikkaaksi muuttamalla maantien kivet kullaksi, jos vain tahtoisi?"

"Kreikkalaiset sanoisivat häntä filosofiksi", arveli Iras.

"Ei, tyttäreni", sanoi Baltasar, "filosofeilla ei ole koskaan ollut
voimaa tehdä mitään sellaista."

"Kuinka sinä tiedät hänellä olevan sellaista voimaa?"

Ben-Hur vastasi kiireesti: "Minä näin hänen muuttavan vettä viiniksi."

"Ihmeellistä tosiaan, ihmeellistä!" lausui Simonides. "Mutta vielä
ihmeellisempää on minusta, että hän mieluisemmin on köyhä, vaikka voisi
olla niin rikas. Onko hän tosiaankin hyvin köyhä?"

"Hänellä ei ole mitään, eikä hän kadehti ketään. Hän surkuttelee
rikkaita. Mutta olkoon se miten hyvänsä. Mitä sanotte miehestä, joka
kartuttaa viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka hänellä on ainoina
ruokavaroina, kartuttaa ne niin, että ne riittävät kylliksi viidelle
tuhannelle miehelle ja kuitenkin jää monta korillista tähteeksi? Sen
minä näin natsarealaisen tekevän."

"Näitkö hänen tosiaankin tekevän sen?" Simonides ihmetteli.

"Näin, ja minä söin sitä leipää ja kalaa."

"Ja mikä on vielä ihmeellisempää", Ben-Hur jatkoi, "mitä sanoisitte
miehestä, jolla on niin suuri lääkitsevä voima, että sairasten
tarvitsee ainoastaan koskea hänen manttelinsa liepeihin taikka huutaa
häntä matkan päästä, niin he heti paranevat. Senkin olen nähnyt, enkä
ainoastaan yhtä kertaa, vaan monesti. Kun läksimme Jerikosta, huusi
kaksi sokeata apua natsarealaiselta. Hän ainoastaan koski heidän
silmiinsä, niin he näkivät. Kun rampa tuotiin hänen luoksensa, hän vain
sanoi: 'Mene kotiisi!' ja mies läksi ihan terveenä astumaan. Mitäs
siitä sanotte?"

Simonideella ei ollut mitään vastausta.

"Ehkä te ajattelette kuten moni muu, joiden kuulin sanovan, että se on
ainoastaan harhanäköä. Vastaukseksi kerron vielä suurempia ihmeitä.
Ajatelkaahan tuota Jumalan kirousta, jonka ainoastaan kuolema voi
parantaa; minä tarkoitan spitalitautia."

Amrah päästi kätensä putoamaan lattiaan ja innoissaan nousi puoleksi
ylös, tarkkaan kuuntelemaan, mitä nyt oli tuleva.

"Mitä sanoisitte", Ben-Hur jatkoi erinomaisen vakavasti, "jos
näkisitte, mitä nyt kerron? Spitalinen mies tuli natsarealaisen luo,
kun minäkin olin hänen seurassansa Galileassa, ja sanoi: 'Herra, jos
sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa.' Hän kuuli huudon ja koski
kädellänsä mies parkaan ja sanoi: 'ole puhdas!' ja mies heti tuli,
kuten oli ollut ennen tautiakin, yhtä terveeksi kuin kuka hyvänsä
meistä, jotka näimme parantamisen, ja meitä oli suuri ihmisjoukko."

Nyt Amrah nousi kokonaan ja työnsi laihoilla sormillaan kankean tukan
pois silmiltänsä. Vaimo paran ymmärrys oli jo aikaa sitte siirtynyt
alas sydämmeen, niin että hänen oli vaikea seurata keskustelua.

"Toisen kerran", Ben-Hur jatkoi, "tuli kymmenen spitalista miestä,
lankesi hänen jalkainsa juureen ja huusi -- minä sekä näin että kuulin
sen -- 'mestari, mestari, armahda meitä!' Hän sanoi heille: 'Menkää ja
näyttäkää itsenne papeille, kuten laki käskee, niin mennessänne tulette
puhtaiksi'."

"Ja tulivatko he?"

"Tulivat. Tiellä tauti erkani heistä niin, ett'ei heissä ollut
merkkiäkään jälellä muuta kuin tahraiset vaatteet."

"Sellaista ei ole koskaan ennen kuultu Israelissa!" sanoi Simonides
hiljaa.

Amrah oli Ben-Hurin kertoessa näitä ihmeellisiä asioita ihan hiljaa
lähestynyt ovea ja livahtanut ulos kenenkään huomaamatta.

"Voittehan ajatella, mitä nämä tapaukset vaikuttivat minuun; mutta
epäilykseni, levottomuuteni ja kummastukseni eivät vielä olleet
korkeimmillaan. Tiedättehän, kuinka rajuja ja kiivaita galilealaiset
ovat. Monivuotisen odotuksen jälkeen miekka ihan poltteli heidän
käsiänsä, he halusivat jo päästä toimimaan. 'Hän on hidas ilmoittamaan
itseänsä', he sanoivat. Minäkin tulin kärsimättömäksi. Jos hän on
tuleva kuninkaaksi, miks'ei nyt heti? Legionat ovat valmiit. Kerran,
kun hän opetti meren rannalla, me aioimme kruunata hänet myötä tai
vastoin tahtoansa, mutta hän katosi käsistä, kunnes hänet sitte nähtiin
laivassa, joka täysin purjein laski merelle. Hyvä Simonides, toiveet,
jotka hurmaavat muita ihmisiä, rikkaus, valta ja kuninkuus, jota suuri
rakastava kansa tarjoo, eivät häneen vaikuta mitään. Mitäs sanot siitä?"

Simonides istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena ja pää
kumarruksissa, mutta viimein hän katsahti ylös ja sanoi: "Herra elää!
Hänen profeettainsa sanat ovat katoamattomat. Huomenna saamme selon
tästä asiasta."

"Olkoon niin!" sanoi Baltasar hymyillen.

Ben-Hur yhtyi siihen ja jatkoi sitte:

"Mutta ei kertomukseni vielä ole lopussa. Näistä ihmeellisistä
tapauksista, joita näkemässä oli tuhansittain ihmisiä, siirryn nyt
toisiin tositapahtumiin, jotka ovat äärettömän paljoa suuremmat ja
joihin on maailman alusta asti katsottu ihmiskykyä riittämättömäksi.
Sanokaapa, onko koskaan tullut tietoonne, että kuolemalta on riistetty
saalis, joka sillä jo oli varmana. Kukapa on voinut herättää kuollutta
ilman..."

"Jumalaa!" sanoi Baltasar kunnioittavasti.

Ben-Hur nyykäytti päätään merkiksi, että hänellä oli sama ajatus.

"Viisas egyptiläinen", hän jatkoi, "ja sinä Simonides, mitä olisitte
sanoneet, jos olisitte nähneet, mitä minä näin, että mies muutamilla
sanoilla, ikään kuin äiti herättää lapsen unesta, antaa kuolleelle
takaisin elämän? Se tapahtui Nainissa. Me olimme juuri menemässä
kaupungin portista, kun kannettiin ulos ruumista. Natsarealainen
pysähtyi, kunnes ruumissaalto menisi ohitse. Surevaisten joukossa astui
vaimo, katkerasti itkien. Minä näin sääliä natsarealaisen kasvoissa;
hän lausui muutamia sanoja vaimolle, meni sitte, tarttui paareihin ja
sanoi niillä makaavalle ruumiille: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle,
nouse ylös!' Ja kuollut nousi heti."

"Ainoastaan Jumalalla on sellainen voima", vakuutti Baltasar.

"Huomatkaa tarkoin", Ben-Hur jatkoi, "minä puhun ainoastaan asioita,
jotka olen itse monen muun kanssa nähnyt. Matkalla tänne näin vielä
paljoa suuremman ihmeen. Betaniassa asui mies nimeltä Latsarus, ja
hän kuoli. Kun hän oli haudattuna ollut jo neljä päivää, kutsuttiin
natsarealainen sinne. Vieritettyämme kiven haudan suulta näimme ruumiin
jo olevan ihan mätänemässä. Suuri ihmisjoukko oli läsnä, ja kaikki
kuulivat, miten natsarealainen huusi: 'Latsarus, tule ulos!' Kuinka
voisin kuvaillakaan tunnetta, joka valtasi minut, kun näin ruumiin
nousevan ylös ja kääreissään tulevan meitä kohti! 'Päästäkää hänet',
sanoi natsarealainen, 'ja antakaa hänen mennä!' Ja kun liina otettiin
hänen kasvoiltansa, niin katso ihmettä! veri virtaili hänen suonissaan
elinvoimaisesti, ja hän oli aivan kuten ennen kuolemaansa. Hän elää
vielä, ja häntä voitte milloin hyvänsä nähdä ja puhutella. Voittehan
sinne mennä vaikka huomenna. Ja nyt, kun olen kertonut kaikki, tulen
kysymykseen, joka sai aikaan minun tuloni tänne. Se on sama kysymys,
jonka Simonides lausui minulle: Kuka hän on, tämä Natsaretin poika,
joka on suurempi kuin ihminen?"

Hän puhui juhlallisella äänellä, ja vielä kauan jälkeen puolen yön
he keskustelivat näistä ihmeistä. Simonides tahtoi yhä edelleen
pitää kiinni omasta profeettain selityksestään; Ben-Hur sitä vastoin
väitti molempain olevan oikeassa, että natsarealainen oli lunastaja,
kuten Baltasar luuli, ja samalla luvattu kuningas, joka eli kauppiaan
mielessä.

"Huomenna sen asian kyllä saamme selville. Rauha olkoon teille!"

Niin sanoen Ben-Hur läksi palaamaan Betaniaan.



III LUKU.

Iloisia sanomia.


Ensimmäinen henkilö, joka seuraavana aamuna, kun Lammasportti avattiin,
riensi ulos kaupungista, oli Amrah. Vartiat eivät häneltä mitään
kyselleet, sillä ainahan hän oli tullut yhtä säännöllisesti kuin
aamukin; he tiesivät hänet jonkun arvokkaan talon palvelijaksi, ja se
tieto riitti heille.

Lammasportista hän käänsi kulkunsa idän puoliseen laaksoon. Öljymäen
tumman vihreä rinne oli täpö täynnä valkoisia telttoja, joissa
juhlavieraat majailivat. Oli vielä niin varhainen aamu, ett'ei hän
tavannut ketään. Hän saapui Getsemaneen. Hautojen luona, Betanian ja
Siloan teiden risteyksessä hän usein pysähtyi neuvottomana. Kerran hän
myöskin istahti tien laidalle levähtämään, mutta nousi heti jälleen ja
astui yhä kiireemmin. Jos kivillä olisi tien varrella ollut korvat,
niin ne olisivat kuulleet hänen mutisevan; jos niillä olisi ollut
silmät, ne olisivat nähneet, mitenkä Amrah usein katsoi vuorille päin,
nuristen aamun sopimatonta vitkastelemista; ja jos kivet olisivat
voineet puhua, niin ne olisivat sanoneet: "Tuolla ystävällämme on tänä
aamuna kiire; ne, joille hän vie ruokaa, lienevät hyvin nälissään."

Kuninkaallisten puutarhain kohdalle päästyään hän viimeinkin hiljensi
vauhtiansa, sillä spitalisten hirvittävä kaupunki tuli nyt näkyviin; se
oli pitkin vuoren rinnettä Hinnomin laakson näkyvässä päässä. Amrah oli
näet matkalla emäntänsä luo, jonka luolan suu oli, kuten jo tiedämme,
En-Rogelin kaivolle päin.

Vaikka vielä olikin hyvin aikainen aamu, istui onneton vaimo jo
luolansa edessä. Tirza vielä makasi. Tauti oli kolmen viime vuoden
kuluessa nopeasti ja hirvittävästi edistynyt. Tietäen, minkä näköinen
oli, onneton Hurin leski aina käytti tiheää huntua, ei edes Tirzakaan
saanut koskaan nähdä häntä ilman sitä. Mutta tänä aamuna hän istui
paljain päin hengittämässä raitista ilmaa, sillä hän tiesi, ett'ei
likitienoilla vielä ollut ketään, joka olisi voinut pelästyä hänen
näköänsä. Ei vielä ollutkaan selvä päivä, vaan sentään kyllin valoisa,
että voi huomata, mitä hävityksiä tauti oli tehnyt. Tukka riippui
lumivalkoisena ja itsepäisen kankeana kuin hopealangoista kudottu
kangas selässä ja ryntäillä; silmäluomet, huulet, nenä ja posket olivat
paikoittain pois syöpyneet ja toisin paikoin vain paljaita haavoja,
kaula ikään kuin suomuksien peitossa. Toinen käsi lepäsi kankealla
hameella, kynnet poissa ja nivelet osittain syöpyneinä luihin asti,
osittain märkää tekevinä ja paisuksissa. Päästä, kasvoista, kaulasta ja
käsistä saattoi helposti arvata muun ruumiin näön. Jos ken kerran näki
lesken, joka ennen oli ollut niin arvokas ja rikas sekä muodoltaankin
kaunis, nyt tuossa tilassa, niin helppopa oli käsittää, miksi hän
koetti salata siellä oloansa. Joku olisi ehkä saattanut kysyä, miks'ei
hän väkivaltaisesti lopettanut kurjaa elämäänsä ja kärsimyksiänsä. Laki
sen kielsi. Pakana sitä voi nauraa, vaan ei Israelin lapsi, joka kyllä
sen ymmärtää.

Istuessaan siinä syviin ajatuksiin vaipuneena hän äkisti huomasi
naisen, joka tuli luolaa kohti. Hän peitti kiireimmiten päänsä ja
huusi kaiuttomalla äänellä: "Saastainen, saastainen!" Pitämättä lukua
varoituksesta Amrah kohta jo saapui luo ja laskeutui hänen jalkainsa
juureen. Palvelija paran kauan hillitty rakkaus esiytyi nyt koko
voimassaan. Hän suuteli itkien ja surkutellen emäntänsä vaatteita,
vaikka emäntä kuinka olisi koettanut estää. Kun estelyistä ei ollut
mitään apua, niin hän odotti, kunnes Amrahin tunteen puuska ehti vähän
asettua.

"Mitä sinä nyt teit, Amrah?" torui leski. "Silläkö tavalla sinä
osoitat rakkauttasi? Sinä olet nyt hukassa etkä saa enää palata hänen
luoksensa, isäntäsi luo!"

Amrah polvillaan nyyhkyttäen kätki kasvonsa maan tomuun.

"Sinäkin olet nyt lain kirouksen alla, etkä saa enää palata
Jerusalemiin. Mitäs nyt tulee meistä, kuka hankkii meille ruokaa? Voi,
sinä häijy Amrah, nyt me olemme kaikki hukassa!"

"Olkaa armolliset!" Amrah nyyhkytti.

"Sinun olisi pitänyt olla armollinen itseäsi kohtaan, siten olisit
myöskin ollut armollinen meille. Mihin me nyt pakenemme? Voi sinua,
uskoton palvelija! Olihan Jumalan viha jo ennestäänkin kyllin raskaana
meidän päällämme."

Tirza myöskin tuli nyt näkyviin, herättyään kovasta keskustelusta.
Ei kynä taivu piirtämään hänen kuvaansa. Tuota puoli alastonta,
suomuksista, ajettunutta ja puoli sokeata olentoa ei olisi kukaan
voinut tuntea entiseksi lapsellisen puhtauden ja sulouden kuvaksi.

"Amrahko se on, äiti?"

Palvelija yritti lähestymään häntäkin.

"Seis, Amrah!" sanoi äiti käskevästi. "Minä kiellän sinua koskemasta
häneen. Nouse ylös ja mene tiehesi, ennen kuin kukaan näkee sinua
kaivolta. Mutta voi! johan unhotin, että sinun nyt täytyykin jäädä
tänne osalliseksi meidän kohtaloomme. Nouse ylös, sanon minä!"

Amrah nousi polvilleen ja sanoi kädet ristissä:

"Oi hyvä emäntä, minä en ole petollinen enkä häijy, minä tuon hyviä
sanomia."

"Judahistako?" kysyi leski uteliaasti.

"Minä tiedän ihmeellisen miehen, jolla on voima parantaa teidät. Hän
sanoo vain sanan, ja sairaat paranevat, yksinpä kuolleetkin heräävät
elämään. Minä tulin viemään teitä hänen luoksensa."

"Amrah parka!" Tirza säälitteli.

"Ei", vastasi Amrah, huomattuaan noissa sanoissa epäilystä, "minä
puhun totta niin totta, kuin Herra elää. Hän kulkee tänä aamuna tästä
ohi matkalla kaupunkiin. Katsokaa, nyt on jo päivä, syökää nyt, ja
lähtekäämme sitte."

Äiti kuunteli halukkaasti, sillä hän oli luultavasti jo kuullut
puhuttavan tästä ihmeellisestä miehestä, jonka maine oli levinnyt maan
syrjäisimpiinkin nurkkiin.

"Kuka hän on?" leski kysyi.

"Natsarealainen mies."

"Kuka sinulle kertoi hänestä?"

"Judah."

"Judahko? Onko hän kotona?"

"Hän tuli eilisiltana."

Leski mietti hetkisen ja kysyi sitte: "Judahko sinut lähetti?"

"Ei, hän luulee teitä kuolleiksi."

"Kerran muinoin muuan profeetta paransi spitalisen". sanoi äiti
miettiväisesti Tirzalle, "mutta hän sai voimansa Jumalalta." Sitte hän
kääntyi Amrahin puoleen. "Mistä poikani tietää, että sillä miehellä on
sellainen ihmeellinen voima?"

"Hän matkusti hänen seurassaan, kuuli spitalisten huutavan häneltä apua
ja näki heidän lähtevän hänen luotansa terveinä ja virkeinä. Kerran oli
vain yksi, toisella kerralla kymmenen. Hän paransi heidät kaikki."

Leski oli vaiti, hänen kätensä vapisivat. Hän mietiskeli, mitä oli
kuullut. Ei hän epäillyt tapausten totuutta, sillä olihan hänen
poikansa ne nähnyt, hän vaan koetti käsittää, voisiko ihmisellä olla
voimaa tehdä sellaisia ihmeitä. Tirzalle hän sanoi:

"Hänen täytyy olla Messias!"

Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen
vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan
vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä
muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä
kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen
ijässä. Sen täytyy olla -- se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me
seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin
syödä, ja sitte me lähdemme."

Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista,
ja kaikki kolme läks