Title: Muistoja Naantalista - eli Vanhan Tädin Kertomus
Author: Hahnsson, Theodolinda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja Naantalista - eli Vanhan Tädin Kertomus" ***


MUISTOJA NAANTALISTA

eli

Vanhan Tädin Kertomus


Kirj.

THEODOLINDA HAHNSSON



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1874.



Ensimmäinen Luku.


Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta
sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme.
Useasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevan
keskenänsä, vaan kun kysyin: "Mitäs itket, äiti kulta?" silloin hän
hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen
surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas
tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään
perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koska
armo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli
äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asua
oman katon alla.

Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,
sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen
sydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki
tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin
varakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin,
säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana
niin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua
kahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni,
maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kun
enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi!
Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut
äitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan,
että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"

Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle
kuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhu
vanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi
tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on
toinen ja kolmas jäljellä."

"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmani
raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun
virkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;
silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei
puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän
sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella
uteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista ei
eno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan
hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista
muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata
pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä
kaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle
sopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää
tuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui
uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen
siitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä
minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä
hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan,
sillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin
yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä
enoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni
tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi,
mikä terveyttäni paraiten hyödytti.

Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias,
kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: "Kuules Elsa!
kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt
viedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun.
Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun
kanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset".

Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut
pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni
tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin
viikon kuluttua olimme matkalla.

Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän,
mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota "Armonlaaksoa", tuota
kuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän
isomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.

Me ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja
eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P.
otti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin
kamarin asumakseni.

Enoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut
kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:

"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän
olemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena
kuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä
turhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi
näkee", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: "turhuus on vienyt monen
nuoren onnettomuuteen".

Näin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini.
Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui
raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja
annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani
akkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita
vaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. "Nuot
matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa", ajattelin minä, sillä
kapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin
juuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään
minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin
paronitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin
väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä
sentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua
haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen
helmoissa.

Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä
luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti
pu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja
kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei
korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä
olevan lavean näkö-alan.

Vähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka
riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: "Mikä tämän vuoren nimi on,
ja mihinkä tämä tie menee?"

"Vuoren nimi on Kupari-kallio", vastasi lapset, "ja tämä tie vie salmen
rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli
Luonnonmaan saarelle".

Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin
hyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,
kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen
tässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen
männistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä
kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani
matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat
jyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin
tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä
varsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli
varsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli
meren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri
edessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren
mannermaasta.

Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan
toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo
aikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan
kolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän
kaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa
rusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät
kuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin
uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin
vaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin
pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis
näkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina
enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa
kumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen
nuoremmalle:

"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle".

He menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,
hoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin,
vaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte
menin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin
kaipasi minua.

Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka käski minua eineelle. Minä
menin ja sisälle tultuani hämmästyin varsin, kun näin samat naiset,
jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meitä toisillemme,
sanoen: "Neiti Lehtonen, paronitar S, ja neiti Tuovi". Mutta vanha
neiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:

"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme
yhdessä joka-päiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin
minua tädiksi mainitsisi". Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha
täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi, mutta paronitar ei monta sanaa
kanssani vaihettanut, vaan hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli
sen siaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja
paronittaren seurassa, ja aina enemmän mielistytti minua paronittaren
lempeä, suloinen olento. Enimmiten jutteli hän pikku Tommin kanssa, ja
heidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen
isänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä
näin, mutta kerran toki hänen mustat silmänsä loistivat ilosta,
kun hän tädillensä sanoi: "katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun
poika-vainajani näköinen".

Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen
suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa muisti
hän kaipauksella vieläkin.



Toinen Luku.


Naantalin kylpy-laitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis
sali, jonka seinät ovat melkein vallan akkunoina. Salin edustalla on
ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpiät tavallisesti
oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin
eräänä päivänä loukossani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä
enentyi enentymistään. Täällä tapasivat monet nuoruuden ystävät
toisiansa vanhoina harmaa-päisinä; monessa oli luonto, niinkuin
muotokin, muuttunut vuosien kuluessa.

Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs
toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle
kumppanillensa: "Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikoina minun
ystävänäni, vaan nyt, vaikka hän tietää, kuka olen, ei hän ole minua
tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän".

Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi,
mutta sitte näin taas erään vapaa-sukuisen korkea-arvoisan virkamiehen
tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaa-päinen, mutta hänen
korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo.
Tultuansa käytävälle katseli hän vähän ympärillensä ja läheni sitte
vanhan-puolista pappis-miestä sanoen:

"No totta! joll'ei silmäni petä, olet veli A., vanha koulu-kumppanini.
No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'" -- ja vanhukset
juttelivat nyt entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa
vielä nuoruuden ystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas
paremmalle mielelle.

Vähän aikaa vielä loukossani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan
tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat
paronitarta, mutta ikään kuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki
hän käytävällä. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli
ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.

Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli
hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä meni hän
kylpemään, ja nytpä tuli monta niistä, jotka eivät ennen minua
huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.
Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani
puhunut, mutta pian jättivät he minun toki, sillä nyt tuli rantaan
veneitä, joissa kylpiät pääsivät purjehtimaan.

Seura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli
aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia
oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle,
sillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä
surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta
samassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi
minulle:

"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina
vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja
ikävyys sydämmessäni".

"Minun on myskin kovin ikävä", vastasin minä, "sillä halusta olisin
muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,
että kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut".

"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että
pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit", sanoi täti ja lisäsi vielä:
"Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa
vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan
kahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa
pääsi terveeksi".

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me
läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja.
Paronitar taputti lasta sanoen: "kuinka äitisi voi?"

"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä
toitte", vastasi lapsi, "mutta hän ei vielä jaksa leipoa".

Kotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä
latoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin
vielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä
mukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni,
miten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla
huudahtamatta: "Paronitar!" Paronitar vähän hymyili sanoen:

"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin
tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi
päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan".

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: "Kuinka vähän
ihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! _häntä_ sanovat
ylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!"

Kakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa
menin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean
kahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan
metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä
olin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se
purjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä
istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka
tavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin
olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului
kukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein
kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä
sen jälleen olisi sanonut: "Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja
ylhäiset ovat!"

Täti katsoi minuun, lausuen: "Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei,
lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää
näytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa
ja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea
kieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt;
minä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa".

"Oi! sepä on hupaista", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään
tietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,
kahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.



Kolmas Luku.

Vanhan tädin kertomus.


Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon
yli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.
Leski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin
pipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.

Silloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken
ko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla,
vaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja
enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja
myymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla
heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla,
niin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä
heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän
poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi
vielä toisenkin kerran niitä nähdä.

Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän
vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan
periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika
Naantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.

Köyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat
yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja
myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen,
mutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.

Niilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän
olikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain
vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita
hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten
kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi
hän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla
niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona
ollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen
i'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon
äiti oli aina sanonut: "Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin
pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin
Jumala kyllä siunauksensa antaa", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo,
sillä hän rakasti kovin äitiään.

Tyytyväisenä meni hän nytkin Hiljan kanssa myymään pipar-kakkuja. He
menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän paremmin kuin
venäjän virstan päässä. Siellä on kaunis huone-rakennus, jossa on sali,
kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus.
Tästä lähteestä silloin juotiin terveyden vettä. Vahti-palvelia ammensi
vettä klaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkoittivat ylpeät
röökkinät hienoja sormen-päitään. Nämät veden-juojat aamuisin enimmiten
ostelivat pipar-kakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hilja sinnekin
riensivät.

Lämmin oli kesäinen aamu, kaste-helmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.
Kissan-käpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt
kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he
joutuivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja
lehti-majoja oli tehty vedemjuojien huviksi.

Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä.
He näkivät Niilon sekä Hiljan tulevan ja huusivat näitä lähemmäksi.
Lapset lähenivät, ja pian vähentyi kakut koppasista. Niilolla ei enään
ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt
käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin koppansa
tyhjäksi tulisi. Kissan-käpälät oli hänellä vielä kädessä ja hän
sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään katseli hän aina
välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: "Mistä nuot tehdyt
mahtanevatkaan olla, kun ne noin loistavia ovat". Hänen näin
ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa,
kysyen:

"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot".

Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän
katseli vain neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä, kuin
kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän
tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili
alhaisesti, vaan kysyi sitte toisen kerran: "Sano nyt, minun kaunis
tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?"

Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,
vaan kiehkuran laski hän päähänsä ja meni sitte hyppien pois
kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:

"Tulkaatte katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka pipar-kakkuja myy;
minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella
vähän aikaa".

"Mennään", huusivat kaikin, ja nyt näki Hilja, miten monta neitoa tuli
hänen luoksensa. Kaikki tahtoivat he ostaa hänen kakkujansa, ja sillä
aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset
neitoset ja kuiskailivat toisillensa: "Ah! tuopa vasta on ihana lapsi".
Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja
sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin
sydämmeen.

Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotia, vaan
toisena päivänä menivät he taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät
kopat takaisin. Näin oli jo enempi puoli kesää kulunut, kun eräänä
päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia
männistöstä. Herras-väki osti halusta metsän kukkia: sirkun-kellot
olivat heille hyvän hajunsa vuoksi erittäinkin mieluisia, ja näitä
lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo koko joukko
sirkun-kelloja, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa
kukkia vähille kimpuille; sen tehtyänsä sitoi hän vielä itsellensä
kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen
tekevän kissan-käpälä-kiehkuralla, ja otti sitten kukkakimppunsa
polvillensa. Meren aallot loistivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja
Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta toiveensa ja
ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen, vaan samassa tuli hänen
veljensä huutaen:

"Hilja! mitäs siellä teet? istut kökötät, kuin vanha kanto metsässä".

"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla
hyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain
tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin
niistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla
ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että -- voi kuinka
hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!"

"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun
minä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni
ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät
pipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas
iloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole
silloin ollut hupainen oltava -- niin hupainen, ett'ei rikkailla ole
niin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain
palkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet,
antavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että
niillä saattaa mitään suurta iloa olla".

"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla".

"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää", mutisi Niilo,
"mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä
hänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia
myymään".

Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että
tarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli
yksin lähteminen.

Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput
kädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt
lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia
kukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta
sisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun
juurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia,
jotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan
silmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna
Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää
pitkin, ja kenraalinna huudahti:

"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut
nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa
ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan
tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen
kasvatikseni".

Kenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi
kenraalinna: "Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat
taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada
rahaa?"

"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista,
mitä hän tarvitsee".

"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi,
mitä niillä sitte tekisit?"

"Antaisin net veljelleni, ett'ei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun
hän koulua käy".

Kenraalinnan silmissä vesi-helmet kimaltelivat, ja hän sanoi: "Oikein
tekisit, lapseni, mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?"

"Tahtoisin", vastasi Hilja loistavin silmin, "Jos olisi äitilläni,
veljelläni ja minulla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi
hupaista!"

Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: "Mene nyt kotiasi ja ilmoita
äitillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä".

Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen
äitillensä olisi.



Neljäs Luku.


Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt
pipar-kakkunsa, huone oli siivottu, ja lapset olivat saaneet paremmat
vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan
ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla
saattaisi olla, kun samassa jo kuului silkki-hameen suhina vinnin
portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.

Istuttuansa lausui kenraalinna: "Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,
olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa
lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut,
ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että
halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä
lapsella mitään tätä vastaan olisi. Suokaa anteeksi, että tätä teille
ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte".

"Ansaitsematon hyvyys vento-vierailta on kyllä kummallista", sanoi
leski kyynel-silmin ja lisäsi vielä: "Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä
tulee, ymmärrän toki sen hänelle onneksi olevan, että hän kodosta pois
pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja!
tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä
hänen kasvatiksensa?"

Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään, mutta Niilo huudahti:
"Hilja otettaisiin meiltä! ei äiti, ollaan vaan kaikki yhdessä; minä
hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äitin tarvitse minusta
paljonkaan murhetta pitää".

"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava", lausui kenraalinna, "jos
hän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin
sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun
sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä".

Kenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän
sanoi vakavasti:

"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on
silloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä
kouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt
aina on minulle säästänyt".

Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että
hänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä
päätöksessään.

Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin
hyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna
vastasi:

"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,
ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä
hänen apuansa tarvitsen". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä
olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle
tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti
kenraalitar hyvästi ja läksi pois.

Suru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui
Hiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä
kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä
toivo tuotti levon heidän sydämillensä.

Pian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti
Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta
uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun
hyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat;
tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän
kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä
hoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun
menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin
rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne
myös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin,
jolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa
unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen
mustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille
poskillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen
rakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun
leivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.

Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt
palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen
kerran ja läksi sitte matkallensa.

Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa
rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä
vähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki
kuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat
kapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet
-- ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas
hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa
ja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti
sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä
jakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja
Hilja sanoi:

"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne
lähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,
mutta eihän se mitään tee?"

Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: "Ei suinkaan. Sinä
olet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste
makiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt
menee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista;
silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin
heille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että
huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna".

Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli
lapsi unen helmoissa.

Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,
sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,
ett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni
sitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit,
mutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.

Lepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi
kouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren
luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä
muistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan
portaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi
oven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta
opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä,
mutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten
lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen
kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen
nimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna
purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli
kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä
tervehtimään, ja kysyi viattomasti: "Eikö Anna minua tunne?"

"Tunnen", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen
hymyyn, "olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. -- Onko sinulla
nyt kyllä paljo pipar-kakkuja". Hän nauroi taas ja kuiskaili
kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että
Anna häntä pilkkasi ja halveksi.

Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan
ovat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen
luontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään
mainittu.

Hilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen
viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään
loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta
hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen
tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte
ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja
Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi,
kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli
äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi
kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi
vielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: "Minun nimeni on
Alma". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski,
jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet
ylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja
siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota
sini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli
häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki
hänen hylkäsivät.

Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan
kenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja
kaikki puheet jäivät toistaiseksi.

Opettajatar alkoi nyt virren: "Sun haltuus rakas isäni" j.n.e., johon
lapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,
ja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa
kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti
opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte
saivat he kukin lähteä kotiansa.

Kun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: "Hilja!
Hilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin
sinunkin kotosi".

Hilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt
yhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.

Kun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli
tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään,
mutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt,
silloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi
surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja
katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja
miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse
kuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä
näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että
lapsi oli surullinen, ja kysyi:

"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?"

Hilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä
käyttänyt häntä vastaan.

Kenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui
ikäänkuin itseksensä: "Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun
panin. --" Sitte sanoi hän Hiljalle: "Minä puhun opettajattarelle,
ett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle
jonkun kelvollisen opettajan tänne kotia".

Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko
asian, ja sanoen: "Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä
Alman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja
minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla
ystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään
niin kohdellut kuin Alma".

Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,
yhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.



Viides Luku.


Kirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen
puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän
tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he
tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään
pajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut
kuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti
kaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen
ylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan
meidän tulevaisuutemme toiveita.

Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko
joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi
käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja
menivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat
ihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:

"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla" j.n.e.

Kuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen
kasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut
Helsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä
vuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen
seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki
tyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran
saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja
oli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa
taloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis
tulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että
hän silloin saatti olla Hiljan lähellä.

Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän
kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla
eroitettuna maailman tomusta.

Hilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli
hänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa
kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa
hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja
asui Alman kodissa.

Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja
useasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla
oli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä,
kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän
seuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän
luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen
muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo,
mutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat
vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut
yliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin
hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli
hänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin
opittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.

Paavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään
opetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään
siksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo
halusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja
piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä,
kun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa
tervehtimään, sanoen:

"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli
laulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?"

"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa", vastasi Paavo, "vaikka minä
sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko
soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme
maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla
siksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa
olevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme,
oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli
syntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan
ensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä
lisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan".

"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat
kutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi", sanoi kenraalinna.

"Aivan kernaasti sen teen", vastasi Paavo.

Kenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi
hän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia
mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas,
keväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat
kaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka
juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis
pois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna
tahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä
vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi
tekemistä.

Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte
takaisin kumppaniensa luo.

Kotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka
nimi oli; "Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä".
Kun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu:
"Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden
alku -- ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän
köyhän maamme ainoa rikkaus".

Hilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille,
ja hän sanoi itseksensä: "Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot".
Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli
niitä lausuen:

"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä
kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa".

Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja
kenraalinna katseli kirjaa sanoen: "Varsin kaunis lahja, oikein somasti
sidottu kirja". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti
sieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa
Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja
antoi net kaikki Hiljalle, lausuen: "Minun tyttäreni! nämät tahdon
sinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net
uudistaman".

Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan
lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän
asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen
kasvatti-äitinsä.

Kenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta
turhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi
Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä
puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi
juuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo
rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja
oli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä
täytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän
pyrki lääketieteen tohtoriksi.

Paavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi,
olisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen,
kuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon
sydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän
koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko
tämä sytyke sammuva maailman tohussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.



Kuudes Luku.


Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin
loistavaan vieras-saliin, jossa Hilja kulki edes-takaisin, odottaen
vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat
kasvatti-tytärtä, ja tyytyväinen hymyily lepäsi hänen huulillansa, kun
hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hila oli pukenut itsensä uusiin
valkoisiin vaatteisinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina
putoilivat hänen lumi-valkialle kaulallensa, oli oikealle puolelle
pistetty valkoinen ruusu; tässä pu'ussaan oli hän viehättävän suloinen.

"Tänään, minun tyttäreni", sanoi kenraalinna, "pitää sinun olla
kohtelias kaikkia vieraita vastaan, et saa enemmän olla Alman, kuin
muitten nuorten parissa".

"Voi jospa minä vain muistaisin ja taitaisin", vastasi Hilja
naurahtaen, "mutta pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon
seuraan". Enempää ei Hilja joutunut puhua, sillä vieraat jo rupesivat
tulemaan. Kynttilä-kruunut viritettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin
enentyi vieraita enentymistään, joista toinen joukko oli pu'ussaan
toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle; he
tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja
toista mitätöintä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.

Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän verran noista
onnen-toivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi
Niilolle: "Minua inhoittaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia
päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin sen takaa, ett'ei hänkin vielä
tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa
seura-elämässä, ja joidenka onni katoo silloin, kuin heidän poskensa
ruusut lakastuvat".

"Ei Paavo", sanoi Niilo, "sitä en saata uskoa; paremmin on sinun hyvä
kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni".

Paavo ravisti päätään, mutta samassa tuli Hilja hänen luoksensa,
sanoen:

"Noh; miksi noin alakuloisena?"

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Kun Hilja on hyviä siemeniä
kylvänyt taimi-lavaan ja näkee kana-lauman sotkevan niitä sikin sokin
ja rapsivan riipin-raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja
pelkäät että paljon noita siemeniä hukkaan joutuu".

Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:

"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes
rapsi". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä
tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt
Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien
kanssa juttelemaan.

Hilja sanoi Paavolle: "Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin
noilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä
maininnut". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten
joukkoon.

Anna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti
nyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle
ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.

Anna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen
vuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien
vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen
ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka
tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.

Anna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja
hän sanoi Hiljalle: "Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty
kuvasi".

Hilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.
Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa
toki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä
näkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli
kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille
jotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa
sovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän
harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten
suurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja
tanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä
suuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt
kaunotarten sydämmiin -- onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin
se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!

Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi
ylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.

Paroni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: "Paroni
hyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin
huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni
nähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä
olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut
hänen perilliseksensä".

Jos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi
hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka
hän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana.
Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi
hän rouvalle:

"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut
rouvien seurassa kuin neitosten parissa -- mutta", lisäsi hän vielä,
kun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, "täytyypä toki
neitostenkin seuraan mennä".

Paroni meni nyt lattian poikki ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa
tanssissa, mutta katrillin tanssi hän Annan kanssa, ja Anna oli niin
onnellinen, ett'ei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat
Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia,
sillä häntä nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä
hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili,
ajatellen itseksensä: "Eipä paroni turhan-päiten minun kanssani ensi
katrillia tanssinut".

Syntymä-päivä kului hupaisesti, sillä kaikki olivat iloiset. Paavokin
oli kovin ilo-mielinen, sillä vieläpä hän sai nähdä Hiljan viatoinna,
suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, ja hän
kuiskasi Niilolle: "Niilo katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,
vaatimatoin ja toki noita loistavia neitosia paljoa kauniimpi".

"Niin", vastasi Niilo, "tämäpä juuri onkin hänen suurin kauneutensa,
ett'ei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K. olisi kyllä ihana,
mutta hän on kiekailia, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on
kauneutensa suurin ihailia, ja katso, miten hän nytkin paronin edessä
teeskentelee".

Paroni istui taas jutellen Annan vieressä, sillä hän oli illan
loppu-puolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi,
että rouvat kuka-tiesi sen olisivat huomanneet sekä tehneet tämän
johdosta päätelmiä tulevista ajoista, ja viedäksensä tätejä
harha-teille oli hän taas mennyt Annan kanssa juttelemaan, vaan heidän
puheensa ei kauan kestää saanut, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan
jo olevan käsissä.

Tyytyväisinä iltaansa läksivät vieraat pois, mutta tyytyväisin kaikista
oli kenraalinna, sillä hän oli huomannut, että paroni oli ihaillut
Hiljaa, mutta kenraalinna parka! hän ei tietänyt, mikä tämän ihailuksen
oli vaikuttanut; sen tuo tanssi-salien oloihin oppinut keikari kyllä
ymmärsi salata.

Vieraitten mentyä tuli kenraalinna Hiljan luo. Hän silitti Hiljan
pehmeitä kiharoita, lausuen:

"No, minun tyttäreni! eikö tämä ollut hupainen ilta".

"Olipa varsinkin, en saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi
ollut niin suuressa seurassa, kuin meillä nyt oli. Paavokin oli
ilo-mielisempi kuin ennen".

"Mitäs nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias".

"Sitä en minä ollenkaan havainnut".

Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: "Mene nyt jo maata, kyllä sinä
olet tanssistakin väsynyt".

Hilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä
ilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki
tämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät,
ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen
kiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan
somaa taloa, sanoi hän itseksensä: "Onpa tuossa koko suuri omaisuus --
jaa, minunpa pitää hänen saaman!" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes
joutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien
kumppanien pariin, jotka huusivat: "Olipa hyvä, että paroni tuli".

Pian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä
oli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa
ravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta --
tämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät
ravintolaan.



Seitsemäs Luku.


Paavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä
valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa,
josta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi
ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen
muuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,
koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.
Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa,
joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.

Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun
palvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni.
Kenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja
sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan
toisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä,
mutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:
"Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne
ajatellessakin ikävältä tuntuu".

Kenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti
häntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden
niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi
myöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta
ikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin
välkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä
silmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.

Eineeltä päästyänsä sanoi Paavo: "Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja
raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään".

"Varsin halusta", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää
kahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.

Hilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa
Kaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten
latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti
jo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli
viehättävän ihana, ja Paavo lausui:

"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.
Vaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä,
rientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki
rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! -- mutta valitettavasti monet ja
kukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin
tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta".

"Saattaa olla niin", vastasi Hilja, "mutta mielestäni ei kenenkään
olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut
sitä kesäisessä loistossaan".

"Ja sanoihisi lisään minä vielä", sanoi Paavo: "Ken vain on nähnyt sitä
kurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi
kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa
hyödyksi".

"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella
rakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa".

"Sanomattoman paljon voitte tehdä, vaan niitä kaikkia en nyt saata
luetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin
huomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymä-päivääsi, melkein
kaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme
kannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä,
mitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut
koko joukko -- ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura, arvaatpa sitten
miten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme
kaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat".

"Mutta minä luulen", vastasi Hilja, "että miehet tuhlaavat enemmän kuin
naiset".

"Se ei vähennä naisten vikaa; vaan minä en tahtonutkaan teitä meihin
verrata, sillä aikomuksenipa olikin vain mainita yhden tavan niistä
monista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura
tuotti tämän esimerkin mieleeni; tämä asia kukatiesi ei mielestäsi ole
suuresta arvosta; mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on
saanut kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin
oiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi".
Naurahtaen lisäsi Paavo vielä: "Näin suuri on teidän voimanne, ja sen
vuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte".

"Paavo hyvä! turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,
mutta eipä tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joidenka pariin
joudun".

"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita
hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin
koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki
paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi
vaikutus-ala hänellä on".

Tarkasti kuuteli Hilja Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan
viimeisen kerran, jona Paavo näin opettamalta häntä puhutteli. Hänen
sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui
hän innostuneena: "Paavo! minä ymmärrän sanasi sekä tiedän ne todeksi
ja koetan työtä tehdä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun
työ-alakseni on maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotia,
sillä meitä jo varmaankin odotetaan".

Kiirehtien läksivät he nyt kotia. Siellä kenraalinna heitä jo oli
kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvi-pöydän, jonka ääreen nyt
kaikin istuivat, vanha tätikin oli joukossa, mutta ei kenelläkään ollut
paljo sanomista, olipa ikään kuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä
tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, ja kokosi
siellä vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä
sanomaan, Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kulta-kellon,
jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä vastaan otti.
Katkeralta tuntui Paavosta hyvästi-jättäminen, sillä kuutena vuotena
oli hänellä ollut koto kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi
sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän
saattanut estää sinne tulemasta.

Kyyti-mies huusi, että hevonen jo tahtoi käydä malttamattomaksi, ja
Paavo riensi pois. Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta
Paavon, kun hän kaupungista ajoi, vaan pian ei enään näkynyt mitään, ja
silloin sanoi Hilja huo'aten: "Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja
tyhjältä kotoni nyt tuntuu!"



Kahdeksas Luku.


Tammi-pakkanen paukkueli ulkona, vaan kenraalinna Simssin salissa paloi
valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneesen. Suuren
seinä-peilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän
vieressä seisoi Hilja. Hän koetti uutta vaalean-sinistä silkkipukua,
jonka ompelia juuri nykyään oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta
oli kulunut siitä, kuin Hilja täytti kuudennentoista vuotensa;
silloin oli hän vielä ikään kuin juuri puhjennut kukka, tietämättä
kauneudestaan, vaan ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä
tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen
soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja
mieli-hyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa oli hän tullut
tanssi-salien loistavaksi kaunottareksi, ja tämä oli hänessä
vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kaunista
pukuansa, joka valkoisilla silkki-pitseillä oli koristettu, ja
ajatteli:

"Tämä on toki kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina
somemmissa vaatteissa kuin te, ja toki voitatte kauneudessa hänen, vaan
kerran tahtoisin nähdä teitäkin oikein somissa vaatteissa; kuinka
viehättävä silloin olisittekaan!' -- vaan nytpä minulla on oikein soma
puku". -- Näin ajatellessaan Hilja, ikään kuin peljäten, että joku
hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo
oli juuri tullut sisälle.

"Ah!" huudahti Hilja, "minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut
panna ovea salpaan".

"Tuskin sinua tunnen tuossa pu'ussa", sanoi Paavo, "sepä kahiseekin
ikään kuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän
talvi-pakkasessa kulkee --"

Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaa-tuntoansa pisti
vähän, mutta Paavolle lausui hän toki hymyilevin silmin: "Noh, eikö
tämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?"

"Hilja! Sinä olet ihana, tämän sanon ensi kerran sinulle, vaan samassa
täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa
pu'ussa, jossa ei noin paljo turhuuksia löytyisi".

"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia
vaatteita pukemaan ylleni".

Hilja meni, ja Paavo jäi yksin, vaan vähän ajan perästä tuli Hilja
sisälle tavallisessa siistissä pu'ussa. Samassa kuului kadulta lapsen
itkevä ääni, joka huusi; "Voi äiti, minun on vilu! on niin kovasti
vilu!"

Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: "Hilja! Sinun
kasvatti-äitisi on rikas, ja sinä saat häneltä mitä ikänä tahdot;
oletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä
auttamassa?"

"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus
ollut heitä katsomassa, vaan nyt en toki muutamaan aikaan -- minä
en ole juuri joutunutkaan -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin
lääke-tieteellisen tutkintosi suoritit, olet sinä aina minua moittinut,
välistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että
sinä nytkin olet pahoillasi siitä, ett'en itse ole joutunut mennä
köyhäin tykö".

"Hilja! Jos olisitkin talvi-pakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden
majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkki-pu'un
ostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita,
mutta net ovat joutuneet vähän harha-tielle, vaan Hilja, rakas Hilja,
älä pahastu, vaikka näin puhun".

Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassa tunnossaan ja tunsi sen nyt
vielä paremmin, mutta hän oli toki harmissaan ja sanoi Paavolle: "Jos
minä tahdon itseäni niin vaatettaa, kuin muutkin, enhän minä siitä
pahene -- mutta totta et sinä enään pidä minusta mitään, koska aina
olen silmissäsi moitteen-alainen".

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Hilja! sinun paras ystäväsi
tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, jolloin lapsena
olit. Jollen ystäväsi olisi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan".

"Eipä se ystävyydeltä näytä", arveli Hilja. "Kyllä minulla on
toisellaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus
vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,
ett'ei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä
ymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja
varmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret,
häntä kiittävät".

Paavo oli ääneti hetken aikaa, vaan lausui sitte vähän vapisevalla
äänellä: "En tahdo sinua moitteellani enään vaivata. Jää siis tuon
paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!"

Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä
tykytti levottomasti, Ikään kuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja
ajelee, niin riehuivat ajatukset Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä
Paavoa anteeksi anomaan, vaan seisoi kuitenkin paikallansa, hän kuuli
miten Paavo eteis-huoneessa päällys-saappaat yllensä otti, ja aikoi
huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta
aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa, vaan nyt toki meni hän hitaasti
kamariinsa. Hän tunsi erinomaisen tuskan, poskensa kuumottivat ikään
kuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi net pakkasesta
kylmettyneesen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä
pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: "Paavo on toki paras ystäväni;
miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän
aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!"

Hiljan näin ajatellessa tuli kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan
luona, kotia. Hilja meni häntä vastaan ja puhui, että Paavo oli ollut
heillä.

"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiiru oli?"
kysyi kenraalinna.

"Meillä oli vähän riitaa", vastasi Hilja, "minä sain uudet vaatteeni
kotia ompelialta ja koetin niitä juuri kuin Paavo tuli; nuot vaatteet
olivat hänen mielestänsä varsin turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti
minua niin, että minun täytyt vähän puolustaa itseäni; senpä vuoksi ei
hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut
hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni".

"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman
päivän päästä varmaankin jo taas tänne". Mutta tässä luulossaan
kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät sekä viikot
kuluivat, mutta aina vieläkin pysyi Paavo poissa.

Eräänä päivänä istui Hilja ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,
sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä, vaan
vihdoin nousi hän istualta, sanoen itseksensä: "Alman luo menen minä.
Hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enään tänne tule". Hilja puki
kiiruusti itsensä päällys-vaatteisinsa ja läksi sitte Alman tykö.

Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: "Oi Hilja!
Olipa hyvä, että tulit; minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,
että olit minun jo unhoittanut, kun näin harvoin tulet luokseni; minä
päätin myöskin olla tykösi tulematta, vaan tänään olisin kuitenkin
lähtenyt sinulle uutisia puhumaan, sillä tiedätkö Hilja! Niilo ja minä
olemme kihloissa!"

"Olipa tämä iloinen sanoma! Odottamatoin ei se toki ollut, sillä jo
kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet. Koska häitänne
aiotte viettää?"

"Sitte vasta, kuin Niilo saa oman papin-tilan".

"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevanne?"

"Tietää, hän oli nykyään täällä".

"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,
mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti
pahastuvan". -- Hilja puhui nyt ystävällensä, mistä Paavo oli
suuttunut, ja Alma vastasi:

"Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä anteeksi anoa,
sillä sinussa syy oli. Oi Hilja! varo, ett'et kadota hänen
ystävyyttänsä eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen
mieli-pahalla näinä viimeisinä aikoina nähnyt sinua kävelemässä
paronin seurassa ja" -- --

Hilja keskeytti Almaa, vastaten: "Älä usko paronin minusta huolivan,
vaan jos hän sen tekisikin, eihän sitä saattaisi sanoa muuksi kuin
onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan
itsekkin jalo, koska häntä kaikki kiittää. Jos näin mahtavan miehen
vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja
pyrinnöitä edistämään".

"Oh Hilja! tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, vaan vieläkin varotan
sinua: älä liiaksi ihaile paronin somaa käytöstä; tällä on hän kaikki
tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän tällä vielä sinunkin
kietoo, mutta Hilja! varo, ett'et vasta silloin, kuin se jo on
myöhäistä, huomaa, että lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!"

"Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään
pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa".

"Älä sano, Hilja, ett'et sitä tiedä; sinä näet kyllä, kun hän vikojasi
ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, vaan sinä olet nyt
närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin
hunaja-huulisten tanssisali-keikkarien puheisin".

Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: "Paavolla on sinussa hyvä
puhe-mies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä
kotia".

Alma meni Hiljaa saattamaan, vaan tultuansa kenraalinnan talon
kohdalle, erosivat ystävät ja menivät kumpikin kotiansa.



Yhdeksäs Luku.


Oli Toukokuun alku-puoli, ja meri aaltoili taas vapaana
jää-peitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia
nokkos-ruohon ja koiran-putken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli,
ilmoittaen, että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edes-takaisin
kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulko-ilmaa nauttimassa
muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotia, koska päivä oli
jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana
illaksi, sillä hän oli kutsuttu kestiin Anna K:n vanhempien luo.

Illalla meni Hilja kamariinsa, aukaisi vaate-kaappinsa ja tuumasi,
mitä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä
näistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte ne
vaalean-siniset silkki-vaatteet, joita hän silloin sovitteli yllensä,
jolloin Paavo niin äkki-arvaamatta sisälle tuli; nämät olivat vielä
uudistamatta. Pikaisesti puki hän itsensä niihin ja sitoi mustiin
kiharoihinsa valkoisen kukka-kiehkuran.

Kenraalinnan täytyt olla kotona, sillä hän ei hyvin voinut, ja Hiljan
oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi
mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteis-huoneesta kuului kellon
helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli
sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, että tuskin saatti hyvää päivää
sanoa; hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onnetoin silkki-puku taas oli
hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen, Hilja
huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, vaan tässä hän erehtyi, sillä
Paavo sanoi vain:

"Sinä olet näemmä kestiin menossa, mutta en kauan pyydäkkään sinua
viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska
yli-huomenna ai'on lähteä ulko-maille".

"Ulko-maille!" huudahti Hilja,

"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin".

"Tuota en ollenkaan saattanut ajatella", sanoi Hilja, "ja miksi näin
kauan olet meiltä poissa ollut?"

Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: "Minulla on ollut niin paljo
työtä, ett'en olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä
minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni".
Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä
kirja-hyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän
oli Hiljalle syntymäpäivän-lahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän
tomua, jota Paavo pyyhkäsi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas
Hiljaan, vaan ei puhunut mitään, mutta Hilja punastui, sillä hän tiesi,
että tämä kirja oli monta päivää viljelemättä ollut. Hän oli maailman
tohussa sen unhoittanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon
silmissä, vaikk'ei sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän
kirjasen pois laski, sanoen:

"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen
vuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä
tähden sitä tein".

Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän
pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla vielä ne
omaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka hän omaksensa pyytäisi.

Hilja kurkotti kättänsä Paavolle, sanoen: "Ystävyytesi on minulle
suuresta arvosta, ja minä tiehän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan
sinun poissa ollessasi".

Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia
ajatuksia, vaan vihdoin lausui hän: "Nyt täytyy minun jo mennä pois,
että sinäkin pääset, kuhun ai'oit. Sano kenraalinnalle paljon
terveisiä, koska en häntä nyt kohdata saa -- ja hyvästi Hilja, muista
minua!" Tämän lausuttuaan riensi hän pois, ikään kuin olisi hän
peljännyt enempää sanovansa.

Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän
kulki laattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki
peilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: "Oh, tuota
turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi,
olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi,
--- ystävänänsä hän vain minua pitää; noh, samati olkoon hän _vain
ystävä_ minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko
minä kalliin Suomen vaatimatoin hempeä neito? En, en. Pois nuot turhat
koristukset!" -- Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit
vaatteensa, puki sitte itsensä valkoisiin hohto-vaatteisin ja oli nyt
valmis lähtemään. Ensin meni hän toki kenraalinnaa katsomaan sekä
sanomaan Paavon jäähyväisiä.

Mieli-hyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista
iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.

Hänen sydämmessään vallitsi nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta
maailman kosken tohinassa tämmöiset pian poijes karkoitetaan. --

Hilja tuli nyt Anna K:n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin
par'aikaa. Hän riisui päällys-vaatteet yltänsä ja kuuli tätä tehdessään
eteis-huoneen vierisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K:lle:
"Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakainen tänä päivänä?
Onkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan?
Hän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja täällä ole".

"Paroni? Hän on kohtelias kaikille, vaan älä luulekkaan, että hän
piparkakun-leipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin --
Hilja on koko nätti tyttö, mutta" -- enempää ei Hilja kuullut, sillä
häntä inhoitti olla kuunteliana, jonka vuoksi hän kiiruusti otti
päällys-vaatteet yltänsä ja läksi sitte tanssi-saliin. Kenenkään
huomaamatta ei Hilja kuitenkaan saattanut saliin hiipiä, ei, pian
kaikki tämän kaunottaren huomasivat.

Soreana, loistavana meni paroni laattian poikki Hiljan luokse ja pyysi
häntä kanssaan katrilliin.

Nyt tuli Anna myöskin saliin, ja Hilja meni häntä tervehtimään. Anna
tuli hymy-huulin häntä vastaan ja sanoi olevansa kovin iloisena siitä,
että Hilja toki vihdoin tuli.

Katrillia aljettiin, ja paroni vei Hiljan tanssiin, kysyen: "Miksi näin
myöhään tulitte? Me olemme kaikin teitä kaivanneet".

"Minun entinen opettajani oli minua hyvästi jättämässä, ja sepä minua
viivytti", vastasi Hilja. "Hän lähtee huomenna ulko-maille".

"Ah Paavo, tuo suomi-kiihkoinen ylen-intoinen kirja-toukka" --

"Että suomalainen myös on suomen mielinen, siinä ei ole mitään
moitittavaa, vaan jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia".

"Ahaa, oppilas on oppia ottanut", ajatteli paroni, "noh annetaanpa
myötä-tuulen puhaltaa" -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: "Sepä juuri on
minunkin ajatukseni; ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka
sanani kuuluvat, mutta minäpä aina olen häntä pitänyt suuressa
arvossa juuri sen vuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava
isänmaan-rakkaus; tämä asia on meitä juuri toisiemme kanssa tutuksi
tehnyt, mutta vähän ylen-intoinen hän on ja aina kirjoissaan kiini
ikään kuin toukka, vaan tämä on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo
liiallinen intoisuus vielä jähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi,
eipä eteenpäin jouduttaisikkaan".

Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun
tanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja
ensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, siltä hän
näki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se
hetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja jolloin Anna häntä
halveksien kohteli; hän muisti ne sanat, jotka hän nykyään oli
sattumalta kuullut Annan lausuvan ja ajatteli: "Entä jos leipojan tyttö
toki paronin voittaa".

Kauan ei Hilja toki yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna
lähestyi heitä; hänellä oli nyt paljo yhtä ja toista sanottavaa
Hiljalle, ja samassa sai hän paroninkin kanssa puhella alkuun, vaan
silloin jätti heidät Hilja ja meni juttelemaan muutamien neitosten
kanssa, jotka eivät olleet ylhäisempää säätyä, mutta jotka muuten
olivat suloiset jo sivistyneet. Vähän aikaa oli hän näitten kanssa
puhunut, kuu Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan
luokse ja vei hänen muista vähän erilleen, sanoen:

"Tule, ystäväni, tuonne yli-puolelle salia, siellähän istuu kaikki
vapaa-sukuiset, ja niiden joukkoon minä sinunkin luen, koska olet
kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni! kun vapaa-sukuisten parissa olet,
silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään".

"Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo
teidän siipeinne varjoa enkä tarvitse teiltä loistoa itselleni
lainata".

"Ohoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhden tekevä,
vaikka mimmoisten ihmisten seurassa olisit".

"Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan
oteta mitään epäkunniallista ihmistä", vastasi Hilja.

"Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?" sanoi Anna.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Hilja, "ett'ei se mahdollista olisi, ja
kun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on se
mielestäni yhden tekevä, ovatko he vapaa-sukuisia vai ei".

"Mutta vapaa-sukuiset ovat toki suuremmassa arvossa pidettävät", sanoi
Anna ja korotti päätään.

"Ei yhtäkään", vastasi Hilja. "Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat
net, jotka sielunsa omaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat
saaneet vapaa-sukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista
ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä".

"Jaa, Hilja hyvä", lausui Anna, "minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä,
joka olet köyhän, alhaisen äitin lapsi, tahdot tuolla puheellasi
kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja
että niin teet, se onkin oikein kaunista; senpä vuoksi en minäkään
tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus". Näin
lausuttuaan meni hän pois, eikä Hilja ennättänyt enään mitään vastata,
mutta hänen sydämmessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret, sillä
Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja
vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse,
ja Hilja ajatteli:

"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole,
hakee poroni toki seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että
luontonsa puolesta". Hilja parka! Hän ei ollut ihmis-tuntia -- ja mikä
vielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja tämäpä nyt olisi ollut
suuresta tarpeesta, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla,
ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa.
Tätä pyyntöä olisi tanssi-salin kaikki onnettaret kadehtineet Hiljalta,
sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä;
senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta
antaa, hämmästyi hän vähän, sillä tuota hän ei odottanut.

Hilja meni vähän aikaisemmin kotia kuin muut vieraat, sillä
nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä, mutta
hyvästi-jättäessään sanoi hän sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että
kenraalinna oli kipeä, vaan paronille kuiskasi hän: "Parin päivän
päästä tahdon teille vastauksen lähettää".

Kun Hilja tuli kotia, oli kenraalinna vielä valveella, ja Hilja meni
hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:

"Noh, pianpa tulit kotia. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi
tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minun täällä mitään hätää ollut, minä
voin nyt koko hyvin ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos
pahoinkin olisin voinut".

"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin
asian vuoksi. -- Täti! paroni on minua omaksensa pyytänyt".

"Hilja! mitäs sanot? Oi, tuota olen kauan toivonut! Minun tyttäreni!
sinä tuotat minulle paljon iloa. Sitä paronia, tämän uljaan miehen saan
kasvatti-tyttäreni mieheksi, sepä tuottaa minullekkin kunniaa".

"Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssi-salissakin,
jossa hänestä aina enemmän, kuin muutoin, olen pitänyt, tuli toki
mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan; minä sanoin sen
vuoksi, että vasta parin päivän päästä hänelle varman vastauksen
annan".

"Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta
hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja
vaatimatoin luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua
omaksensa pyytäisi, vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos
on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levotoin".

"Levotoin! niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhatoin,
sillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä
rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen
on Paavo".

"Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä
muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ystäväsi ollut, mutta
älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä
toivon, että jo huomenna paronille vastauksen annat".

Hilja meni, vaan unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja
käänteli itseänsä. Kun aamu tuli, ja vanha täti heräsi, meni Hilja
hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta
sydämmellensä, mutta vanha täti sanoi ainoastaan: "Hilja rakas, tutki
tarkoin sydäntäsi, ennenkuin se on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden
rakkauttasi voittaa". --

Hilja ei lohdutetuksi tullut. Alman tykö olisi hän vielä saattanut
mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului,
ja Hilja ajatteli: "Entä jos en paronista huolisikkaan", mutta silloin
oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että
hän taas ajatteli: "Tämä olisi kiittämätöintä kasvatus-äitiänikin
vastaan". Samassa katsoi hän kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain
ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivutse. Anna nyökähti
vähän päätään Hiljalle, ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen
peräänsä, sanoen itseksensä:

"Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haita. Kohta olen ylhäisempi sinua,
mutta silloin näytänkin, ett'en ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa
anna". Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja
muutaman päivän päästä tiesi kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni
ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.



Kymmenes Luku.


Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja
nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa, Kenraalinna oli pitänyt
loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen
kaltaistaan nähnyt, Kestiä pidettiin tämän nuoren parin kunniaksi,
sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla
tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja
vieraisiin mentiin, ja ompeliat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä
paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.

Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Joll'ei hän kestissä ollut, ajeli hän
paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa
hevosta. Näin ajoivat he eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli
köyhä mieron-tietä kulkeva vaimo lapsi sylissä; hän veteli kelkkaa,
jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja,
joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli
surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat ohitse menneet, sanoi
hän paronille: "Oi Herman! näetkö noita vaivaisia? Oikein on paha
ollakseni kun ajattelen kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan
tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole eheätä
repalettakaan". --

"Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu", vastasi
paroni.

"Mutta ylellisyyttä on meidän toki velvollisuus välttää. Tämä minun
kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa".

"Sinun opettajasi ylen-intoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,
mutta minä toivon tuon kyllä vähitellen katoovan".

Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen sydämmensä kävi levottomaksi; hyvä
siemen iti sydämmessä, maailman rikka-ruoho ei saanut sitä varsin
tukehutetuksi.

Kotia tultuaan meni hän kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen
olonsa tässä kodossa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,
joka olisi hänen sydämmellensä lohdutusta saattanut antaa ja hänen
mielellensä johdutusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,
että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,
pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle
puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa otti Hilja
muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon
antama rukous-kirja. Hilja aukasi sen, ja siitä putosi paperi, jossa
oli Paavon kirjoittamat sanat: "Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan
pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatas, sillä
Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus". Tämän
luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, vaan sanoi sitte
itseksensä: "Mitä itken minä? Oi! miksi on minun näin ikävä? Minä
tahdon lukea! Oi Jumala! anna minun neuvoa sanastasi saada". Hilja
katseli kirjaansa ja luki:

    "Mailmallisten joukossa
    Etsit turhaan onneasi;
    Sillä mailman tohussa
    Unohtuupi Jumalasi;
    Ja ken ei muista Herraansa,
    _Hän_ kadottaapi onnensa".

"Niin -- maailman tohussa olen unhottanut valani -- minä en ole
rukous-kirjaanikaan lukenut. Oi Jumala! ylpeys on varmaankin
sydämmessäni asunut, vaan karkoita se pois, ja ota minua taas
lapseksesi". Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:

    "Jos unhottaisi rakkaansa,
    Äiti joskus poikansa,
    Ei kuitenkaan Jumala
    Sinua koskaan unhota",

Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen
sydämmessään, ja jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista,
että Hilja turvasi _Häneen_, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä
nyt tuli kenraalinnan palvelus-tyttö Hiljan tykö, tuoden sanomaa, että
kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti
tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille
sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan
luokse. Paroni oli heti valmis.

Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvatti-äitiinsä, ja
paronin askeleita joudutti -- -- tavaran pyyntö. "Nytpä varmaankin saan
nähdä, mitä hän meille on testamentissään määrännyt", ajatteli tämä
tuhlaaja-mies.

Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen
kamariinsa; hänellä oli kova polte ruumiissansa, vaan nähtyänsä paronin
sekä Hiljan kurkotti hän heille kättänsä, sanoen:

"Herman hyvä! minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet
hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen toki jo
aikaa päiviä tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaikki
omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt
minulle ilon, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin
sinun. Sinä aikana, jona likisemmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet
sinä aina osoittanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos
sinulle siitä!"

Paroni pyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,
joka myöskin istui huoneessa, kysyi hän:

"Mitä tästä kivusta luulette?"

Tohtori ei puhunut mitään, hän ravisti vain päätään.

Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa
oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että
petollisista ystävistä.

Kovan murheen tuotti tämä kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli
toki onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti
peijaiset ja kaikki, mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että
Hilja parka toki pääsi niistä murheista; Hän tunsikin aina suuren
lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan, jonka vuoksi hän, kun
peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintö-asiat selvällä kannalla,
sanoi paronille: "Se on toki onni, että täti nyt on meillä".

"Hm, niin, minun mielestäni toki olisi sopivampaa, että joku vieras
olisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,
muistuttaa se aina -- -- aina --, että sinä olet -- että ei kenraalinna
ollut sinun äitisi".

"Herman! mitäs sanot! Senhän kyllä kaikki tietää -- enkä tahtoisikkaan
sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä
hyvä, kuin joku toinenkin, mutta Herman! saatatko sinä halveksia
äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!"

"Nyt joudun pahaan pulaan", ajatteli paroni, "mutta minä keksin keinon"
-- ja kääntyen Hiljaan lausui hän suloisimmalla hymyllänsä: "Oma
Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin
muistella häntä sinun äitinäsi, eikä tämä olekkaan ihmettä, sillä hänpä
minulle kasvatti suloisen vaimoni, mutta jos tahdot, että tätisi täällä
olisi, menen itse häntä pyytämään jäämään meille".

"Kiitos Herman", sanoi Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,
jolle hän lausui:

"Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua meillä olisitte
talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja
minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä
ehdolla että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne
ainoastaan taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?"

"Kyllä, _aivan hyvin_", vastasi täti, "ja Hiljan vuoksi tahdon minä
jäädä".

"Ainoastaan hänen vuoksensa", mumisi paroni, "hum -- myöskin noilla on
heidän ylpeytensä".

Vanhan tädin seura oli nyt suuresta tarpeesta Hiljalle, sillä muuten
olisi hän useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin
elämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut;
aina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni
enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotia vasta päivän
koittaessa; ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen pään-aluksensa oli
usein kyyneleistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja
murheenkin päivinä, ja niin vyörivät viikot nytkin eteenpäin. Talvi oli
jo mennyt, ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maan-kartanoonsa
kesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmallansa,
pellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili
tuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivikko, johon oli tehty
lehti-maja; tänne asetteli täti ja Hilja kahvi-pöydän, sillä Hilja
odotti paronia kaupungista maalle.

Odottaessaan otti Hilja kirjan käteensä ja rupesi tätä lukemaan, mutta
pian painui kirja kiini, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän
kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren
saaristosta, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena
Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa
tuota yksitoikkoista, vaan toki miellyttävää ääntä. Hän muisti
äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri
hänen tätä ajatellessaan näkyi maantiellä vaunut, joita paronin mustat
hevoset vetivät.

"Herman tulee!" huusi Hilja ja meni tuliaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestänsä vei Hilja hänen lehti-majaan, ja paroni
sanoi:

"Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on toki ilma paljon
raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unhottamaisillani, että
minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli".

Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte
paronille: "Kuules, mitä Niilo kirjoittaa":

    "Sisar rakas!"

    "Äitimme on kovin sairas; minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen
    hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne; hän
    hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on vähän paremmat kuurot,
    puhuu hän aina sinusta, Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit,
    saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi; tämä on ainoa keino,
    jota vielä sopisi koettaa. Tule Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika
    joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, vaan
    nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on
    virkani, vaaditaan jo läsnä-oloani, ja minun täytyy siis sanoa
    viimeiset jäähyväiseni tälle rakkaalle äitilleni. Oi Hilja! nytkin
    huutaa hän pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan kovassa vaarassa.
    Tule, tule pian!"

Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni. "Tämä on mahdotointa".

"Herman! Mitäs sanot? Miksi olisi tämä mahdotointa? Eikö minun ole
velvollisuuteni mennä kuolevaista äitiäni katsomaan, koska hän sitä
hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tätä toivoa
täyttää?"

"Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle
suuremmasta arvosta, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotia".

"Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi
omaatuntoani vastaan, vaan tässä -- Herman! sydämmessäni tunnen, että
nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole
mitään syytä estämään tätä lähtöäni".

"Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä
tuntemasta".

"Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö
rientämästä".

"Noh; älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi
olla piparkakun-leipojan hoitajana -- jos olisin tietänyt sinun
tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi minun vaimonani ollut.
Kenraalinna Simssin kasvatti-tytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan
tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, on
leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että tämä on varsin sopimatointa".

Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt lausui
hän: "Oh te vapaasukuiset! kovin te olette turhuuden ja ylpeyden
kahleissa!" Sitte meni hän sisälle huoneisinsa eikä enään maininnut
mitään koko matkastansa.

Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan rupeevan
itkemään ja rukoilemaan häntä, vaan siinä hän pettyi, sillä Hilja oli
varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen
loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka
hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.
Välistä oli hän toki syviin ajatuksiin vaipunut, mutta iltapuolella
näytti hän jo varsin tyytyväiseltä.

Paroni katseli tarkastellen Hiljaa; hän huomasi, että Hiljassa oli
muutos tapahtunut, ja ajatteli: "Hän on toki viisas nainen, kyllä
kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme".

Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha
täti Hiljan tykö sanoen: "Hilja parka! sinä et onnellinen ole".

"Täti! mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minua tähän tilaan
saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan niin
paljon kuin mahdollista on, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä".

Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa
sydämmelliset yö-hyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi
palvelus-tyttö hänelle vähäisen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen
ja luki:

    "Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini tykö. Kun
    kirjeen saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni
    kirje, jota pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä,
    mihinkä hänen mielestään olisi paras sanoa minun lähteneeni;
    tätä pyytää teidän murheellinen _Hilja_".

Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä
hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin
valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi
Helsinkiin.

Paronilla oli ollut vieraita, joidenka kanssa hän koko yön oli korttia
lyönyt, ja vasta muutaman tunnin oli hän nukkunut, kun kuuli oveensa
koputettavan.

"Kuka siellä?" kysyi patoni.

"Vanha täti", vastasi täti. "Minulla on tärkeätä asiaa puhuttavana".

"Tulkaa sisälle", sanoi paroni, vaan mumisi toki itseksensä: "pitäisipä
hänen ymmärtävän, ett'ei minua sovi unestani herättää. Mitäpä asiaa
hänellä nyt ollee? -- Arvattavasti ei juuri mitään, joka arvosta
olisi".

Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja puhui sitte, että
Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin; muuta hän ei joutunut sanomaan,
ennenkuin paroni kiljasi:

"Naantaliin! kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä
kielsin?"

"Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin
aamulla, jolloin tämän kirjeen sain". Täti jätti nyt kirjeensä
paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen, vaan sitte omansa,
joka kuului:

    "Herman hyvä!"

    "Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun olisi
    velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun
    sidottu, mutta minun olisi myöskin velvollisuus noudattaa
    kuolevaisen äitini viimeistä pyyntöä -- ja mitä tehdä -- --
    kuinka saattaa molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin
    koko päivän, vaan vihdoin tulin selville; nyt tiedän, mitä teen.
    Minä lähden Naantaliin, vaan siellä ei kukaan saa tietää, että
    paronitar on äitiänsä hoitamassa. Yöt päivät olen häntä hoitava,
    vaan kun joku vieras tulee, lähden äitini huoneessa olevaan
    pimeään vaate-koppeloon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä,
    ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan
    sukulaisiemme tykö. Kun äitini paranee taikka kuolee,
    lähdenkin sinne, ett'ei sinun tarvitse vallan perättömiä puhua.
    Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi
    teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ett'ei kukaan siitä
    mitään tietoa saa, että Naantalissa olen. Mutta -- Herman!
    Herman! ajattele toki, että meidän kaikkein pitäisi pyrkimän yhden
    isän lapsiksi". -- --

Tähän asti luki paroni tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi
värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte mietti hän kauan
itseksensä ja sanoi vihdoin:

"Noh, koska tämä näin nyt on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä
koto-väelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen
Tukholmaan -- ymmärrättekö?"

"Kyllä", oli tädin vastaus.

"Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa", lausui paroni; "te saatte taas
lähteä maalle toimituksillenne". Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän
luki nyt vielä Hiljan kirjettä ja sanoi sitte itseksensä: "Hän on yhtä
hyvä-sydämminen, kuin hän on kaunis, hm, kumma -- -- entä jos
todellakin olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa --
oikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta
tuhatta!"

Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden
käteen ja silmäili sitä, vaan se ei häntä huvittaa saattanut. Pitkä oli
hänen päivänsä, mutta illan tultua istui hän tavallisuuden mukaan taas
eräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen
halunsa ja mielensä; net paremmat tunteet, jotka nykyään hämärästi
koittivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.



Yhdestoista Luku..


Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, että
sitä virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa
myrsky-ilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista
sisälle. Hän seisatti hevosensa, astui maahan rattahilta ja maksoi
kyyti-miehensä; sitte otti hän vähäisen matkasäkin ja kantoi sitä
toisella kädellään, vaan toisessa oli hänellä sateen-varjo, joka jo oli
läpi-märkänä. Näin varusteltuna poikkesi hän erääsen taloon jo kiipesi
sitte portaita myöden talon yli-kertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä
kuului ääni, joka sanoi:

"Kuka nyt tämmöisessä rankka-ilmassa liikkeellä on?" Ovi aukeni toki,
ja kun tulia sisälle astui, sanoi hän:

"Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?!"

"En, vai kuinka? No olette maarin Hilja paronitar -- no Jumalan kiitos!
nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen".

"Onko äitini kovin huono?" kysyi Hilja kiiruusti.

"Huono kyllä", sanoi Tiina, "ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte
erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä".

"Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi toki, ett'en häntä saanut tavata!
Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita
siksi, kuin omani kuivavat, että minä pian saattaisin mennä äitiäni
syleilemään".

"Aivan halusta", vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista
muutamat olivat Hiljan äitin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin
olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatteuksessa.

Tiina oli Hiljan äitin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon sekä Hiljan
kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden
asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle
sanoi nyt Hilja:

"Tiina hyvä, te ette saa kenellekkään ilmoittaa, että minä olen
täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään
vaate-koppeloon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se
onkin, mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en
kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi; sen toki sanon, että jollen
niin tekisi, en myöskään nyt saattaisi olla täällä".

"Jos näin on asian laita, niin kyllä Tiina vanha vaiti saattaa olla",
vastasi Tiina.

Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa; hän näki
kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkein polvillensa hänen vuoteensa
ääreen. Samassa leski huudahti:

"Minun Hiljani! auttakaa, auttakaa! kärme pistää häntä sydämmeen --
juuri sydämmeen sen myrkky-hammas puree. Voi, kun en pääse apuun!"

Sairas aukasi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia; hän aikoi nousta
istualle, vaan voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.
Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:

"Äiti! rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?"

"Hilja! oi kiitos Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni
nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi
sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä siitä palkitkoon.
Oi! oikeinpa olen iloinen siitä, että sinun tässä nyt vaaratta näen.
Hyi tuota kamalaa untani! minä näin mielestäni, että kärme sinun
sydäntäsi myrkytti". --

"Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky
oli sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, tuo
hyvä, köyhä äitini, joka hyvästi jättäissäni sanoi:"

"'Älä ikänä sellaista iloa hae, jossa Jumala unohtuu'. Minä kuulin
nämä sanat korvissani, mutta unohdin net taas, vaan tavan takaa kuulin
tämän kuiskeen, ja sydämmeni kävi levottomaksi. Oli minulla vielä
toinenkin, joka minua neuvoi -- hän, joka tuli minun opettajakseni
toisessa kodossani. Nyt vihdoinkin on toki sydämmeni saanut levon. Älä
enään, äiti, pelkää, että vaaraan tulen; minä tiedän, kusta avun
löydän, mutta minun on kovia täytynyt kokea, ja vaivanen hän, joka niin
tekee kuin minä".

Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen:
"Lapseni, sinä et onnellinen ole; purkaa sydämmesi murhe äitisi
helmaan, sillä jo piankin tämä saattaisi olla myöhäistä. Sydämmeni
sykkii vielä, mutta kohta se jo kukatiesi on kylmänä".

Hilja puhui sydämmensä murheet äitillensä ja tunsi suuren huojennuksen.

Yöt päivät hoiti Hilja nyt Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa
tulivat aina kalpeammiksi. Ulko-ilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut
olla paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat, mutta silloin
meni hän niittu-polkua pitkin kirkon-mäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä
myöskin kutsutaan.

Eräänä yönä; jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi, meni Hilja
hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen
notkolle. Meri oli tyyne kuin peili, ja laulu-rastaan ääni kuului meren
saarista. Vähäinen vene näkyi merellä; sitä souteli kaksi poikaa. Vene
läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä
Hilja istui. Hilja näki heitä, kun he hänen sivutsensa tulivat, mutta
hän ei vähänkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa
vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peljäten
tuota kalpeata olentoa läksivät he juoksemaan kotiansa, mitä vain
ennättivät. Kotiin tultuansa puhuivat lapset äitillensä, että he
Nunnamäellä olivat nähneet kummituksen. "Jos uskotte taikka ette",
sanoi toinen poika, "on tämä toden tosi, että me näimme naisen mustaan
pukuun puettuna; hänen kasvonsa olivat valkiat kuin haudasta nousseen.
Se istui kökötti kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti
kiilustivat".

Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,
lausuen:

"Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties
on tuo jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa,
vaan käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin
muutamien vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt
kulkevat pöyhkeät röökinät ja keikastavat nuorten herrojen parissa
juurikuin taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan
aikaan opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka".

Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi toki
ensin naapuri-akan luo uutista puhumaan sekä pyytämään häntä kanssaan,
koska yksin lähteminen tuntui vähän kamottavalta.

Vähän aikaa naapurissa oltua, meni akka kumppaninsa seurassa
kummitusta katsomaan, ja tiellä puhuivat molemmat, mitä aaveita äiti ja
äitin äiti entis-aikoina oli nähnyt, ja niitä juttujapa johtuikin
muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,
mutta turhaan hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enään
muuta, kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa horjui.
Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata; vaan jopa
muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keski-yön
aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä, ja kun Tiina eräänä
päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha
akka, joka hänellekkin puhui tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi
vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: "Minä menen
tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen niinkuin
luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy
ihmisiä peljättämässä".

Tiina arvasi heti että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi
sen vuoksi vesi-ämpärinensä yli-kertaan ja puhui, tavattuansa Hiljan,
mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä
Nunnamäelle, mutta tämä varoitus olikin tarpeetoin, koska Hilja ei
olisikkaan saattanut mennä pois äitinsä tyköä, sillä jo ensi yönä
korjasi kuolema hänen rakkaan äitinsä.

Lesken kuoltua läksi Hilja Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän
oli äitiänsä hoitamassa ollut, mutta kauan puhuivat Naantalin akat,
että nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä
rauhaa haudassansa.



Kahdestoista Luku..


Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita
lehtiä puitten oksilta maahan, ja sateen pisaroita ruiskaeli vasten
paronin maan-kartanon ikkunoita.

Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja
istui pöydän ääressä. Hän muisteli äiti-vainajatansa, joka nyt oli jo
vähän kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: "Äiti
käski minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään
poijes maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan
turhaan -- mutta, en tahdo valittaa -- onpa minulla toki yksi, joka
minua hellii, jolle elämäni on suuresta arvosta".

Näin ajateltuaan meni hän erääsen kamariin, jossa pieni poika
lylleröinen tallusteli; poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella
ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. "Tuleppa tänne,
minun Tommiseni!" sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä
luokse. Hilja otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen
kanssansa, mutta samassa tuli patoni sisälle ja huudahti kiivaasti:

"Erinomaista, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa
suomen-kieltä! Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy tuota koulussa
oppia, jos hän elää -- -- noh! se ei nyt toki ole varsin luonnotointa,
sillä kyllä hän sitä joskus tarvitsee, mutta että sinä hänelle, pikku
paronille, saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu,
se ei sovi. Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle
puhuu".

Hilja katseli nöyrästi vaan vakavasti paronia ja lausui: "Herman!
hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen
hänelle tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen
jaloimpia, sinunhan siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja
pyrinnöitä edistämässä, ja näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat
suuri-arvoisimpia. Miksi siis olet tätä vastaan, että poikamme oppii
maamme kieltä? Minä en saata olla hänelle tätä kieltä puhumatta, sillä
oma tuntoni minua siitä soimaisi".

"Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun eikä muitten
sivistyneitten kuulten puhu", varoitti paroni ja meni pois, paiskaten
oven kiini.

Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneesen; tuuli vinkueli ulkona,
ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli
itseksensä: "Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa
muitten mieltä, vaan silloin, kuin hän sydämmensä ystävän valitsee --
valitsee hän oman mielensä mukaan, mutta voi! useinpa hän tässä
valitsemisessaan pettyy!"

Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä
vain istui mietteissään, nykäsi lapsi äitiänsä hameesta ja rupesi
närisemään. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja
hyväili tätä pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinu-tuoliin ja rupesi
pojallensa puhumaan, sanoen: "Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun
äiti laulaa:"

    Oma kiltti poikaseni!
    Nuku aitin helmassa,
    Siinä olet turvassa.

    Siinä surutoinna olet
    Niinkuin kukka lehdossa,
    Pieni lintu pesässä.

    Minun sydän-käpyseni!
    Nuku unta makeaa,
    Uni voimat vahvistaa.

    Mailman kiista-tanterella
    Usein myrskyt raivoaa,
    Vasta-tuulet puhaltaa.

    Kukatiesi kohtaavat ne
    Sinuakin lapseni,
    Oma pienokaiseni.

    Vahvistu mun poikaseni!
    Nuku sydän-käpyseni!
    Vielä äitis valvoopi.

Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiini, ja Hilja
katseli mieli-hyvällä nukkuvaa lastaan, mutta hetkisen vain sai hän
näin rauhassa istua, sillä palvelia tuli sisälle, ilmoittaen, että
ulkona oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle
kumoon ja loukannut itsensä niin, ett'ei hän nyt saattanut edemmäksi
mennä, vaan pyysi päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän
paremmaksi tulisi.

Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi
sitte paronin luo puhumaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli
tullut.

Paroni käski palvelian kysyä kyyti-mieheltä, mikä mies matkustavainen
oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian
mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vieras-huoneesen.

Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, vaan juuri huoneesen ehtiessään
pyörtyi hän. Palveliat riensivät apuun, ja tohtori kannettiin hänelle
hankittuun vuoteesen. Hilja toi rohtoja, joita ensi hädässä piti
käytettämän, mutta lähetessään sairasta kalpeni hän, kätensä vapisi ja
hän huudahti hiljaa: "Oi Jumala! Paavo!"

Paavo oli tullut ulko-mailta ja aikoi lähteä erääsen pitäjään, jossa
hänen sisarensa asui, vaan silloin ajoi hän pimeässä kivelle, niinkuin
jo mainittiin, ja oli nyt Hiljan, tämän entisen rakastettunsa,
kartanossa.

Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin
kaupungista lääkäriä tuomaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä
hautomaan sairaan päätä, vaan riensi itse vähäisen lapsensa kätkyen
viereen; tässä istui hän kalpeana, kädet ristissä, lausuen: "Oi Herra
minun vapahtajain, vahvista minun voimani!"

Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä läven, josta oli
paljon verta vuotanut, ja oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan
herättyänsä katseli hän ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä, ikään
kuin vähän kummastuneelta, mutta otti sitte kipeään päähänsä. Hän näkyi
huomaavan, missä hän oli, ja sanoi vienolla äänellä; "Täti! Missä on
Hilja?" Vastausta odottamatta painoi hän toki silmänsä kiini.

Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän
tarkasteli sairasta ja sanoi sitte; "En luule tässä mitään vaaraa
olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen
omana".

Paroni huusi Hiljaa, sanoen; "Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle
määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin, ja ai'on nyt lähteä sinne
tohtorin seurassa".

Hilja tuli ja kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä, vaan meni net
kuultuansa jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas
silmänsä. Tohtori koetti puhua hänen kanssaan, vaan Paavon puhe oli
sekanaista, hän houraili varsin. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä
määräyksiä ja läksi sitten paronin seurassa pois.

Täti istui sairaan huoneeessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen;
"Ehkä teidän tulee väsymys, menkäätte lepäämään, kyllä minä tulen
valvomaan ja otan toisen sisä-piian kanssani. Ehkä sitte aamu-puoleen
taas paremmin jaksatte valvoa".

Hiljan puhuessa heräsi Paavo; hän katseli huoneesen ja huudahti
iloisesti, huomattuansa Hiljan:

"Hilja!" vaan samassa sanoi hän taas: "Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka
kehtaat sinä, Pariisin muoti-nukke, pitää minun Hiljani silmiä?"

Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen; "Etkö minua tunne?" Paavo katseli
tuimilla silmäilyksillä Hiljaa ja huudahti taas:

"Mene pois, sinä muoti-nukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja
silmät".

Hilja ei saattanut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo
taas ennätti vaipua unen horroksiin.

Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä uljaissa ja viimeisen
muotin mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka net kyllä olivat
hänelle rasituksena. Tämän pukunsa vuoksi Paavo hänen nyt nimitti
muoti-nukeksi.

Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, vaan sitte sai hän nukkua
levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,
kun hän unestansa heräsi. Hän katseli huoneessa olevia ja sanoi sitte;
"Ah nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo
vaivaa minusta! kuinka kauan olen täällä ollut?"

"Nyt kolmatta päivää", vastasi täti. "Te olette ollut varsln
hourauksissa, vaan nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palaavat".

"Hilja! Missä on Hilja?" kysyi Paavo. Hilja, joka huoneessa istui vähän
syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi ja Paavo lausui:

"Hilja! Olette minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos
tahtoisit". -- Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka
seisoi kalpeana ja vapisevana kuin haavan lehti, sai toki voimia niin
paljon, että hän Paavon puheen taisi keskeyttää vastauksella:

"Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua
kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit".

Paavo ei enään mitään puhunut, hänen silmänsä vaipuivat kiini, ja niin
makasi hän pitkät hetket sanaakaan sanomatta.

Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, vaan läksi sitte pois,
vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon
lähdettyä ikään kuin taakan putoovan sydämmestänsä ja saatti taas
lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.



Kolmastoista Luku.


Kylmä oli talvinen yö Helmikuun keki-välissä. Härmäisinä seisoivat puut
Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui
vähäiselle vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli
paronin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkein, sillä tämä
hänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön istui hän lastansa
katsellen, vaan kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa,
sanoen:

"Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina
istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu,
kyllä sitte heti sinun herätän".

Hilja läksi lepäämään, vaan kauan ei hän nukkua saattanut, Hän meni
taas lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:

"Oi täti! jos saattaisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta,
mutta minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtos' -- enkä
uskalla toisinkaan rukoilla, mutta täti! te ette ole heikko äiti
niinkuin minä, rukoilkaa minun puolestani!"

Täti teki niinkuin Hilja käski; hän rukoili: "Oi Herra; jos ei tämä ole
pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja
turvaksi ja sinulle kunniaksi, vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!"

Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi
vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän.
Paroni tuli sisälle. Hän kysyi kuinka lapsen laita oli ja sanoi
aikovansa lähteä tuttaviensa luo.

"Herman! älä mene tänä iltana", sanoi Hilja. "Tohtori ei anna meille
mitään toiveita lapsen parantumisesta ja -- ja minä pelkään, että tämä
on viimeinen ilta, jona lapsemme elossa näemme".

"Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin
hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi; hänpä nyt on
varsin vaiti".

"Oi Herman! minä pyydän, minä rukoilen sinua: tämän ainoan illan vain
ole kotona!"

"Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne varsin
ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi
nyt".

Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa
istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli
itseksensä: "Mitäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta
tuskin -- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olipa hän parempi".
Paroni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen,
mutta nyt oli hän vielä levottomampi ja päätti palata takaisin, vaan
samassa katsahti hän ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään
kumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enään kehdannut
takaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit
eivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten tunsi hän
tunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortin-lyönti.

Tavallista aikaisemmin meni paroni pois ravintolasta ja levottomuutensa
enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään
tapaamatta, vaan riensi sieltä Hiljan huoneesen, ja täällä kohtasi
häntä näkö, joka sai tämän miehen kalpenemaan.

Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut
hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille,
ja Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vaha-kuva, ja
kyyneleetöinnä oli hänen mustat silmänsä.

Paroni läheni Hiljaa, lausuen: "Myöhään taisin tulla. -- Onko hän jo
kuollut?"

"Kuollut!" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: "Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi".

Nain lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja tämäpä huojensi
hänen surevaa sydäntänsä.

Hilja parka! häntä kovasti koetettiin, ja surkea oli häntä nähdä
silloin, kuin lapsi laskettiin vähäiseen, kukkaisilla seppelöittyyn
arkkuunsa.

Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin,
näytti hänkin vähän liikutetulta, mutta Hilja oli niin surullisen- ja
heikon-näköinen, että vieraat sanoivat: "Kyllä hänkin pian haudassa
kotonsa saa".

Näin oli ihmisten tuumat, vaan toisin kävikin, sillä ainoastaan pari
kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu herras-pitoihin, ja sieltä
tuotiin Hiljalle sanoma, että paroni oli saanut halvauksen. Hän eli vain
muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotia oli saatettu.

Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin
tädillensä: "Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei
mitään murhetta olisi, vaan lapsella on lapsen mieli -- sitten olen
paljon kokea saanut ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivanen hän, joka
kaikki kokee'".

Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien
kutsuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon.

       *       *       *       *       *

Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta tahtonut kuulla
yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: "Mihin Hilja paronin
kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?"

"Kysymykseesi, Elsaseni, saatan kohta vastata", sanoi täti. "Paronin
kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muut velkoihin, paitsi hänen
maan-kartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää
perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma
on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä on Hilja usein".

"Kiitos kertomuksestanne", sanoi rouva P., "mutta nyt saamme näihin
tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo kotia mennä".

"On kyllä", sanoi täti; "tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta".

Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitten
pois. Kotia mennessämme muistin onnetointa Hiljaa ja päätin
vakavasti, ett'en suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinpa minä jo
seitsemäntoista-vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujana
pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta
paljon pitää, ja joka on niin suloinen, ett'en ole toista semmoista
nähnyt, -- mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman,
ei rahtuakaan enempää -- näin minä päätin.

Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portahille,
kun kotia tulimme. Paronitar istui portahilla; hänellä oli kädessä iso
kukkas-kimppn, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja
yö-hyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneesemme.



Neljästoista Luku.


Kesä oli jo loppu-puolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä
rupesi vesi kylmenemään, ja kylpiät ajattelivat kukin kotia
palaamistansa.

Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin pois-lähtöäni,
ajatellen: "Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan". Juuri
tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseni, sanoen:

"Hyvää huomenta Elsani! Tiedätkö! me olemme nyt päättäneet jo huomenna
täältä lähteä ja illalla menemme salmen rannalle jää-hyväisiä sanomaan.
Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?"

"Haluttaa kyllä", vastasin minä, "kiitoksia vain käskystänne".

"Minä menen nyt kylpemään", sanoi paronitar, "sillä kello on jo puoli
neljä; hyvästi siis puoli-seitsemältä lähdemme salmen rannalle".

Paronitar meni ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka
kulkivat kadulla. Tästä ai'oin toki juuri lähteä pois, kun näin vaunut
ja hevoset, jotka tunsin enoni omaksi; ne tulivat pihaan, ja minä
riensin vastaan, mutta nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni
hyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: "Oi, voi, olipa oikein hupaista,
että eno itse tuli minua noutamaan!"

"Hiljaa, hiljaa, Elsa", lausui eno. "Onko sinun ikävä ollut, koska noin
ilakoitset minua nähdessäsi".

"Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään hauskempi
on", vastasin minä.

"No Jumalan kiitos", sanoi eno. "Sinulla on sitte ollut hyötyä
kylpy-ajastasi, sillä muodostasi näen, että olet tervennä ollut, ja
koska koto on paras, huomaan, ett'ei sydämmesi ole turhuuksiin
kiinnitetty".

"Ei olekkaan, sillä, tiedättekö eno, minulla on ollut täällä niin
hyviä, viisaita ystäviä, ett'en ole saattanut heidän seurassansa
turhamaiseksi tulla".

Emäntäni katkasi puheeni, sillä hän tuli meitä käskemään sisälle kahvia
juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevostansa
katsomaan, vaan minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena
päivänä meidän oli poijes lähteminen.

Kun eno taas sisälle tuli, olin jo kapu-säkkini täyteen tupannut ja
pyysin nyt enoa kanssani tulemaan kylpy-vieraitten seura-saliin. Enoni
lupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpy-laitostakin. Me menimme,
ja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni sivulla.

Eno oli nyt kolmenkymmenen ja seitsemän vuoden vanha, juuri parhaassa
miehuuden i'ässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomiota
puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seura-salin
edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: "Kuka on tuo sorea
herra, joka Elsan sivulla kulkee?" mutta tähän eivät vastausta saaneet.
Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, vaan istahti
sitten erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä
lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin
käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulko-puolella, jonka
ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti
paljon nuoria neitosia, jotka lipertelivät keskenänsä, Hetken perästä
tuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut
Tommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle, kuin
neitosetkin. Tommilla oli kukkas-kimppu kädessä, ja hän kyseli
kukkaisten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle näitten nimet, ja
tavallisuuden mukaan tämä heidän puheensa suomeksi. Neitoset
kuuntelivat vähän aikaa tuota puhetta, vaan sitten sanoi yksi heistä
Tommille:

"Onko kukkaiset mielestäsi kyllä kauniita?"

"On", vastasi Tommi, "ja erittäinkin net kukat, jotka ulkona kasvavat,
joita Suomen maa kasvattaa".

Tämä puhe kuului saliin, missä eno ja minä istuimme. Tommin puhuessa
eno laski pois sanoma-lehtensä ja kuunteli ihastuksella pojan puhetta.
Eno istui niin, ett'ei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia,
mutta puheen kuuli hän varsin hyvin. Tommin puhuessa sanoi eräs röökinä
C.: "Tuota suomea en minä ollenkaan taida puhua".

Siihen vastasi toinen: "Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet
paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelus-väkikin
ovat suomalaisia".

"Niin", sanoi röökinä C. -- "kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin
tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon taidan, kuin tahdonkin -- niin
paljon, että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan
tuommoista raakaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on
minulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka
puhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken
sivistyksensä saaneet".

Enoni punastui harmista, kuunnellessansa röökinän puhetta, ja sanoi:
"Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseäni esitellä
noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan".

Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja tämä toinen oli
paronitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille
poskillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli,
kun hän lausui:

"Tule Tommi tänne, minä tahdon sinulle sadun kertoa, kuuntele tarkasti,
lapsi:"

"Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä
oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat
kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi
poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat
lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien
suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi
vanhempi:"

"'Minä en enään viihdy täällä raakalaisessa kodissani: En,
sivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä
oppia ottaa ja oppia antaa. Tule veikkoni ja tee samati'".

"'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi".

"'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, 'häneltä en ole oppia
saanut, enkä hänen kieltänsä puhua tahdo. Niitä tahdon työlläni
kunnioittaa, joilta oppia sain'".

"'Oi veljeni!' lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä
perhettä, jolta sivistystä olen saanut, vaan äitiäni, jonka lapsi olen,
ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta
maailmassa; ja äitini kieltä koetan minä sivistyttää, sillä silloin
saatan myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia!
Me, jotta olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet
-- me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitini
lapsista ja heidän jälkeisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,
silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen
sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin veljeni on ajatukseni, ja näin
olen tekevä niin kauan, kuin veri suonissani on juokseva, ja toivon,
että Jumala on työlleni siunauksen antava!'"

"'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi".

Suomalaisuutta halveksivaan röökinään kääntyen sanoi nyt paronitar
vielä: "Röökinä! te joka tässä nykyään suomalaisuutta harrastavia
moititte -- onko teillä selvä, kumpiko näistä lapsista teki oikein?"

Röökinä punastui ja rupesi kumppaneinsa kanssa säpistämään Ranskan
kieltä, sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi pois
mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, jolloin paronitar
satuansa puhui, läheni nyt akkunaa, sanoen; "Kuka on se nainen, joka
noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee".

Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja
näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. "Hilja!"
huudahti eno ja istui sitte taas pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja
kysyin:

"Tunteeko eno paronitarta?"

"Tunnen", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi
jäi ikään kuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden
salissa, ja minä puhuin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja
vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.
Eno pyhkieli salaa muutaman kyyneleen silmistänsä, vaan minä näin sen
toki ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli, mutta en kysynyt
sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.
Minä puhuin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä
että hän oli kutsunut minua puoli-seitsemän ajaksi salmen rannalle.

Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: "Kello on jo kuusi; ollaan täällä
niin kauan, että ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun
kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska
jo olen hänelle vanhastaan tuttu".

Kello seitsemän läksimme kotia, ja silloin oli täti sekä paronitar jo
menneet. Me menimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme
myöskin tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä olevalla
kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen
päälle laskettu teekupit, sokurit sekä leivät, ja kiiltävä tee-kuppi
seisoi kalliolla suhisten ja poristen.

Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa
tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: "Paavo",
mutta samassa, ikään kuin hämmästyen omaa ääntänsä, punastui hän ja
tuli kainosti enoa tervehtimään.

Enoni sanoi: "Minun teki mieleni tulla sisareni tyttären seurassa tänne
tykönne, ja toivon, ett'ei Hilja eikä täti siitä pahastu".

"Ei suinkaan", vastasi Hilja; "tämäpä oli niin hupaista kuin
odottamatointakin".

"Nyt tahdon myöskin kiittää Hiljaa", sanoi eno, "siitä kauniista
sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpy-vierasten seura-salissa, satua
kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin
katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin
sanojasi, joita kerran minulle sanoit: Älä pelkää, Paavo; siemenet on
syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi".

Hilja hymyili, lausuen: "Hyvät jo hyvin kylvetyt siemenet itävät
heikossakin maassa". Sitte meni hän kuppeihin kaatamaan teetä, jota me
kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:

"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,
joista täti kertomuksessansa puhui". Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.

Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonka vuoksi merellä
näkyi paljon veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa sanoen: "Kumma,
että monien vuosien perästä toisiamme tapaamme juuri täällä, jossa sinä
lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä, kun minä sinulle
sirkun-kelloja toin, tulit iloiseksi ja sanoit, että net sekä
kanervaiset olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Sirkun-kellot ovat jo
lakastuneet, mutta kanervaisilla on nyt juuri hohtavin kukoistus-aika.
Tule kanssani hakemaan niitä".

Hilja meni, vaan tuli, muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,
pitäen kädessään koko joukon kanervaisia. Enolla oli myöskin kukkasia,
mutta net antoi hän Tommille, sanoen: "Vai olet sinä Niilo Tammisen
poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on".

Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin
iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka
meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha koti toki muistutti,
että aika oli jo kotia mennä. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksinme
kotia. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta
he menivät meidän edellämme, ett'en kuullut, mitä he puhuivat. Kun
olimme kotia tulleet ja hyvästi jätimme toisiamme, pyysi eno tätiä sekä
Hiljaa tulemaan aamu-kahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt
menimme kukin asuntoomme.

Koko yön oli mielessäni nuot Hiljan elämän-vaiheet, ett'en tahtonut
unta saada, mutta vihdoin toki nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla,
kun eno koputti ovelle huudahtaen:

"Nouseppa nyt jo Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat". Minä kiiruhdin
vuoteeltani ja pu'in pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli
siivottu, toimitti eno viiniä sisälle, ja minä juoksin käskemään
vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia sekä puhuttiin niitä ja
näitä, vaan muutaman hetken päästä kaasi eno viiniä klaseihin, sekä
ilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, tämän
nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta näyttivät he nyt, vaan kauan eivät
saaneet yhdessä olla, sillä lähdön-aika oli jo käsissä, ja hevoset,
jotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.

Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea
toivotettuansa, sanoi hän iloisesti: "Onpa kumminkin yksi pari taas
tänä kesänä Naantalissa tullut kihlatuksl".

Sydämmelliset jää-hyväiset sanottuamme toisillemme, läksimme nyt kukin
Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpy-aikani.

       *       *       *       *       *

Joulun aikaan oli enoni ja Hiljan häät; net eivät isot olleet. Vuosi on
siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin se
täällä maailmassa olla saattaa, sillä heillä on "yksi mieli, yksi
kieli", ja sydämmen hartaudella tekevät he työtä rakkaan isänmaansa
hyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen
antava.

Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset
he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, ett'en enään naimista pelkää,
vaan jos orpanani tulee tänne jouluksi jo, niinkuin hän kesällä jo
puoleksi puhui, minua omaksensa pyytää -- mitäpä silloin vastaan? Enpä
hänelle vain rukkasia anna!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistoja Naantalista - eli Vanhan Tädin Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.