Title: Tom Sawyer salapoliisina - Huck Finnin kertomus
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer salapoliisina - Huck Finnin kertomus" ***


TOM SAWYER SALAPOLIISINA

Huck Finnin kertomus


Kirj.

MARK TWAIN


Suomentanut Hemminki Karjalainen



Otava, Helsinki, 1918.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli kulunut vuosi siitä, kun Tom Sawyer ja minä vapautimme vanhan
neekerimme Jimin, joka oli setä Silasin farmilla Arkansasissa pantu
kahleisiin karanneena orjana. Nyt tuli kevät; jäätynyt maa suli ja
lauhemmat tuulet puhaltelivat. Yhä lähempää viittasi aika, jolloin taas
sai käydä paljain jaloin; silloin tulisi kuulapelin aika, sitten hyrrän
ja vanteen, tai annettaisiin leijan nousta, ja kun vihdoin kesä olisi
tullut, silloin uimaan! Mutta siihen oli vielä mahdottoman pitkä aika,
ja ajatus, kuinkahan kauan vielä täytyy odottaa, ennenkuin kesä tulee,
tekee meikäläisen perin alakuloiseksi. Silloin tällainen poika parka
maleksii mieli raskaana siellä täällä; hän huokailee ja ähkii eikä
tiedä, mikä häntä vaivaa. Hän hakee itselleen yksinäisen paikan jossain
korkealla mäenrinteellä, mistä hän voi nähdä kauas, kuinka suuri
Mississippi kaartaa niemekkeen toisensa jälkeen, kunnes se haihtuu
usvaiseen etäisyyteen. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista kuin
hautajaisissa, ja toivoisi, että olisi itse kuollut ja kuopattu, jotta
näillä maailman murheilla olisi loppunsa.

Tiedättekö, mikä on tuon taudin nimi? Sitä sanotaan kevätkuumeeksi.
Ja kun se saa jonkun valtoihinsa, on hänen sydämessään aina ikävä,
ei oikein tiedä mitä. Tahtoisi kauas pois jokapäiväisen elämän
iankaikkisesta yksitoikkoisuudesta, johon vallan kyllästyy. Nähdä
jotain uutta ja matkaella vieraisiin maihin, jossa kaikki on ihmeen
ihanaa, salaperäistä ja ihkasen uutta, -- niin, sitä tekisi mieli.
Kuitenkin on tyytyväinen, kun saa tehdä pienemmänkin matkan, ja on
iloinen, kunhan vain pääsee pois edes johonkin.

No niin, meitä kahta vaivasi ankara kevätkuume, Tom Sawyeria ja minua.
Mutta ei ollut mitään toiveita, että Tom voisi laiminlyödä koulunsa
ja lähteä matkalle; hänen tätinsä Polly piti sitä ajantuhlauksena
eikä olisi milloinkaan suostunut siihen. Hyvin alakuloisena ja mieli
masennuksissa istuimme eräänä päivänä auringonlaskun aikaan ulkona
kiviportailla ja murjotimme; silloin lähestyi meitä täti Polly kirje
kädessä.

"Tom", sanoi hän, "sinun täytynee panna kuntoon matkalaukkusi ja lähteä
Arkansasiin -- täti Sally kaipaa sinua."

Olin vähällä hypätä nahoistani ilosta enkä voinut uskoa muuta, kuin
että Tom lankeisi tätinsä kaulaan ja halaisi hänet puolikuoliaaksi;
mutta hän istui vaiti kuin tukki eikä hiiskahtanut halaistua
sanaa. Kuinka hän olikaan sellainen narri, ettei tarttunut ihanaan
tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui! Se voi helposti livahtaa hänen
käsistään, jollei hän heti avaisi suutaan ja selittäisi, miten
iloinen ja kiitollinen hän oli. Olin vallan suunniltani ja itkuun
pillahtamaisillani, kun hän istui vain istumistaan paikallaan ja
vihdoin hyvin levollisena sanoi:

"Minun on ikävä sitä sanoa, täti, mutta siitä ei voi todella nyt olla
puhettakaan!" -- Silloin minun teki mieli ampua hänet kuoliaaksi!

Täti Polly oli kuin puulla päähän lyöty ja niin suuttunut tuosta
röyhkeästä vastauksesta, että seisoi siinä kokonaisen minuutin
sanaakaan sanomatta ja antoi minulle aikaa pukata Tomia kylkeen ja
kuiskata hänelle:

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka voit heittää pois tuollaisen onnen
ja tallata sitä jaloillasi?"

Mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. "Ole hiljaa, Huck Finn",
murisi hän, "pitäisikö hänen ehkä huomata, että tahtoisin päästä sinne
vaikka henkeni kaupalla? Heti hänessä heräisi tuhannen epäilystä --
pelkkiä kuviteltuja tauteja, vaaroja ja esteitä. Käden käänteessä hän
peruuttaisi lupauksensa. Anna minun vain olla, minä tiedän, miten hänen
kanssaan on meneteltävä."

No, mitään sellaista ei olisi minun päähäni pälkähtänytkään; mutta
Tom oli oikeassa, kuten aina. Ensi luokan ovelapää eikä milloinkaan
neuvoton -- sellainen ei niin pian häkelly! Nyt oli täti Polly
tointunut kauhustaan, ja sitten se alkoi:

"Vai niin -- eikö siitä voi olla puhettakaan? Onko kuultu kummempaa!
Ja sen sanot minulle suoraan vasten naamaa? -- Paikalla menet ylös ja
pakkaat hynttyysi. Ei sanaakaan enää, sen sanon -- muuten tulee keppiä!"

Hän antoi hänelle vielä luunapin sormustimellaan, kun me kumarruimme
ja kiidimme nopeasti hänen ohitsensa. Tom alkoi ulista ja me juoksimme
portaita ylös. Ylhäällä huoneessaan hän lankesi kaulaani ja oli kuin
hulluna ilosta, kun pääsi matkalle.

"Hän katuu piankin, että on päästänyt minut lähtemään", sanoi hän.
"Mutta nyt hänellä ei ole mitään muuta neuvoa eikä hän voi enää sitä
peruuttaa, siihen hän on liian ylpeä."

Kymmenessä minuutissa Tom oli pakannut tavaransa, paitsi mitä hänen
tätinsä ja Mary aikoivat antaa mukaan; sitten hän odotti vielä kymmenen
minuuttia, että täti Pollyn viha lauhtuisi ja hän tulisi taas lempeäksi
ja ystävälliseksi.

"Kun hän on vain puoleksi suutuksissaan", sanoi hän, "tarvitsee hän
kymmenen minuuttia leppyäkseen; mutta jos olen saattanut hänet vallan
raivoon, silloin menee kaksikymmentä minuuttia, ja nyt on tapaus
sellainen."

Nyt menimme nopeasti alas, koska paloimme uteliaisuudesta saada kuulla,
mitä täti Sally oikeastaan oli kirjoittanut. Kirje oli täti Pollyn
helmassa, ja hän istui siinä aivan ajatuksiinsa vaipuneena. Kun olimme
istuutuneet, sanoi hän:

"Sukulaisemme siellä etelässä ovat sangen huolissaan; he toivovat,
että te ilahuttaisitte heitä, sinä ja Huck Finn, ja olisitte heille
lohdutuksena. No, te kaksi olette juuri kauniita lohduttajia! -- Asia
on nimittäin seuraavasti: Eräs heidän naapurinsa, Brace Dunlap, pyysi
kolme kuukautta sitten heidän Bennynsä kättä. He vitkailivat kauan,
ennenkuin antoivat vastauksen, ja selittivät vihdoin hänelle suoraan,
ettei naimiskaupasta voinut tulla mitään. Siitä hän pahastui kovin,
ja nyt he ovat siitä huolissaan. Minusta näyttää, etteivät he tahdo
kokonaan rikkoa naapurivälejä, sillä häntä lepyttääkseen he ovat
ottaneet hänen tyhjäntoimittajan veljensä palvelukseensa farmille,
vaikka heidän varansa tuskin sallivat sitä ja tuo ihminen oikeastaan on
vain tiellä. Keitä ovat sitte nuo Dunlapit?"

"He asuvat noin mailin päässä setä Silasin maatilalta, täti -- kaikki
farmit sielläpäin ovat yhtä etäällä toisistaan. Brace Dunlap on paljoa
rikkaampi kuin toiset naapurit ja hänellä on koko joukko neekereitä.
Hän on lapseton leskimies, kuusineljättä vuotta vanha, hyvin ylpeä
ja kopea, niin että koko maailma ryömii hänen edessään. Luultavasti
hän on ajatellut, että hänen tarvitsee vain kolkuttaa jonkun tytön
ovelle, saadakseen hänet vaimokseen; hän hämmästyi kai aikalailla,
kun ei voinut saada Bennyä. Bennyllä on ikävuosia vain puolet siitä
kuin hänellä ja hän on herttaisin, viehättävin -- no, tunnethan
itsekin Bennyn. Minun käy vain sääliksi vanha setä Silas parka, jonka
täytyy elää mahdollisimman niukasti ja ottaa palvelukseensa sellainen
vetelys kuin Jupiter Dunlap, vain tehdäkseen hänen kopealle veljelleen
mieliksi."

"Onpa sekin nimi -- Jupiter! Mistä hän on sen saanut?"

"Se on vain haukkumanimi; mikä hänen oikea nimensä on, sitä
tuskin tiennee enää kukaan. Häntä on kutsuttu sillä nimellä jo
kaksikymmentäseitsemän vuotta, siitä pitäin, kun hän ensi kerran
kävi uimassa. Silloin näki koulumestari, että hänellä oli vasemmassa
reidessä polven yläpuolella kymmenpennisen kokoinen pyöreä, ruskea
merkki ja sen ympärillä neljä pienempää merkkiä, ja sanoi, että
se muistutti Jupiter tähteä ja sen kuita. Lapsista se tuntui
naurettavalta, he alkoivat nimittää häntä Jupiteriksi, ja sen nimen
hän on saanut pitää tähän päivään asti. Hän on iso ja laiska, viekas,
kavala ja pelkuri, mutta samalla taas myös hyväntahtoinenkin.
Omaisuutta ei hänellä ole pennin pyörylää; Brace ruokkii häntä
armosta ja antaa hänelle vanhat vaatteensa ja halveksumisensa
kaupanpäällisiksi. Jupiterilla on pitkä tukka, mutta ei partaa; hän on
kaksoinen."

"Vai niin? Minkä näköinen on sitte hänen kaksoisveljensä?"

"Kerrotaan, että hän on hiuskarvalleen Jupiterin näköinen, ainakin
ennen -- nyt ei häntä ole nähty seitsemään vuoteen. Kun hän oli
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen, joutui hän kiinni
murtovarkaudesta ja pistettiin linnaan. Mutta hän pääsi pakenemaan
pohjoiseen ja teki ryöstön tai varkauden milloin missäkin; siitä on jo
sentään pitkä aika. Nyt hän on kuollut, s.o. ihmiset väittävät niin --
hänestä ei ole enää kuulunut mitään."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Jack."

Syntyi lyhyt äänettömyys; vanha täti oli nähtävästi ajatuksissaan.
Vihdoin hän sanoi:

"Eniten huolestuttaa täti Sallya se, että setä suuttuu aina niin
kauheasti tuolle Jupiterille."

"Mitä", huudahti Tom ihmeissään, "setä Silas? Se on kai vain pilaa --
hänhän ei _voi_ suuttua!"

"Täti kirjoittaa, että setä joutuu usein niin raivoihinsa, että hän
pelkää hänen tekevän miehelle ruumiillista väkivaltaa."

"Mutta tuopa on jo enemmän kuin kummallista! -- Setähän on lauhkea kuin
lammas."

"Hän lienee kuin muuttunut alituisesta riidasta ja torasta. Naapurit
puhuvat jo siitä ja panevat kaiken syyn sedän niskoille, koska hän on
saarnaaja ja hänen siis pitäisi ylläpitää rauhaa. Täti Sally sanoo,
että setä oikein häpee nousta saarnastuoliin; myös on seurakunta
kadottanut luottamuksensa häneen eikä hänestä pidetä enää ollenkaan
niin paljo kuin ennen."

"Kummallista! Setähän oli aina niin lempeä ja ystävällinen, niin
hajamielinen, niin haaveksiva, niin täynnä yksinkertaisuutta ja sydämen
hyvyyttä, sanalla sanoen oikea enkeli. Mitähän lieneekään tapahtunut?"



TOINEN LUKU.


Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan
Louisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas
Arkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa
St. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!

Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset
matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana
toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka
ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta
ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut -- kuinka voisikaan olla
ikävä, kun on matkalla! --

Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin
makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin
sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies
siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.

"Mutta hänen täytyy olla sairas."

"Hyvin mahdollista -- en tiedä -- minusta näyttää, että hän tekeytyy
kipeäksi."

"Miksi niin luulette?"

"No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta
sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."

"Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"

"Silloinkin."

Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.

"Mikä on miehen nimi?"

"Phillips; hän tuli laivaan Alexandriassa."

"Onko hänessä muuta merkillistä?"

"Ei -- kovin peloissaan hän vain on. Yötä päivää hän pitää ovensa
lukittuna, ja kun sille kolkutetaan, raottaa hän sitä vain ja tirkistää
ensin, kuka oven takana on."

"Totisesti, hänet tahtoisin mielelläni nähdä. Sanokaapa -- ettekö voi
avata ovea selki selälleen, kun taas menette sinne sisään, jotta -- --"

"Varjelkoon! Ja vähäpä siitä olisi hyötyä. Hän asettuu aina oven
taakse."

Tom mietti hetkisen.

"Tiedättekö mitä? Antakaa minulle esiliinanne ja sallikaa minun viedä
hänelle huomenna aamiainen. Saatte neljänneksen dollaria."

Tarjoilija suostui siihen sillä ehdolla, ettei ylitarjoilijalla ollut
mitään sitä vastaan.

"Hänen kanssaan sovin kyllä asiasta", sanoi Tom. Ja aivan oikein,
seuraavana aamuna oli meillä kummallakin esiliina ja kannoimme ruuat
sisään.

Tom oli maannut valveilla koko yön ja ajatellut päänsä puhki Phillipsiä
ja hänen salaisuuttaan. Se oli minun mielestäni turhaa vaivaa; oli
paljoa parempi tulla itsestään asioiden perille, tekemättä mitään
vääriä johtopäätöksiä. "Voinhan odottaa", ajattelin enkä antanut uneni
häiriytyä.

Kun Tom aamulla koputti ovelle, tirkisti mies ovenraosta, päästi
meidät sisään ja sulki nopeasti oven jälkeemme. Mutta, tuli ja leimaus
-- kun me katsahdimme häneen, olimme vähällä säikähdyksestä pudottaa
kahvivehkeet.

"Herranen aika -- Jupiter Dunlap -- miten te olette täällä?" huudahti
Tom.

Tietysti mies oli hämmästynyt, ja ensin näytti siltä, kuin hän ei
olisi tiennyt, pitikö hänen ilostua vai pelästyä. Hän oli käynyt aivan
kalpeaksi, mutta pian palasi väri hänen kasvoilleen ja hän alkoi
puhella kanssamme, samalla kun söi suurustaan.

Hetkisen kuluttua hän sanoi: "En ole lainkaan Jupiter Dunlap, mutta
nimeni ei ole myöskään Phillips. Jos vannotte, että pidätte suunne,
tahdon ilmoittaa teille, kuka olen."

"Me emme hiisku kellekään mitään", huudahti Tom; "mutta jos ette ole
Jupiter Dunlap, ei teidän tarvitse sanoa minulle nimeänne."

"Kuinka niin?"

"Koska te ja hän olette toistenne näköiset kuin kaksi munaa. Te olette
hänen kaksoisveljensä Jack."

"Voit olla oikeassa. Mutta sanoppa, poika, mistä tunnet meidät
kumpaisenkin?"

Nyt Tom kertoi, mitä seikkailuja meillä oli ollut edellisenä kesänä
setä Silasin farmilla. Kun hän kuuli, että me tunsimme kaikki hänen
sukulaissuhteensa ja hänen oman elämäntarinansa, tuli hän aivan
avomieliseksi ja puheliaaksi. Hän sanoi, että "hän oli aina ollut
vetelys, nytkin hän oli huono mies ja tuli kaiketikin elämänsä loppuun
pysymään epäkelpona tyhjäntoimittajana. Tosin se oli vaarallista
ja -- --"

Hän vaikeni yht'äkkiä ja kuunteli käsi korvan takana. Emme puhuneet
sanaakaan; pari sekuntia olimme hiljaa kuin hiiret. Ei kuulunut muuta
kuin puuseinien natina ja koneen jyske konehuoneesta.

Rauhoittaaksemme häntä aloimme kertoa hänelle yhtä ja toista hänen
sukulaisistaan: että Brace oli kadottanut vaimonsa kolme vuotta sitten
ja että hän oli saanut rukkaset Bennyltä, kun oli pyytänyt tätä
vaimokseen; että Jupiter oli työssä setä Silasilla, joka aina oli
riidassa hänen kanssaan, ynnä muuta senkaltaista. Yht'äkkiä hän alkoi
ääneensä nauraa.

"Pojat", huudahti hän, "teidän lörpöttelynne siirtävät minut kokonaan
entisiin aikoihin, tuntuupa oikein hyvältä. Seitsemään vuoteen en ole
kuullut mitään senkaltaista. Mutta mitä puhutaan minusta naapuristossa?"

"Teistä ei puhuta enää mitään; korkeintaan joka riemuvuosi mainitaan
teidän nimenne kerran."

"Onko se mahdollista! Ja mistä se johtuu?"

"Siitä, että teitä on jo pitkät ajat pidetty kuolleena."

"Tosiaanko? Puhutko totta?" Hän oli kiihtyneenä hypähtänyt pystyyn.

"Sanani pantiksi! Ei yksikään ihminen luule, että vielä olette elossa."

"Hurraa, sitten olen pelastettu! Uskallan mennä kotia. Varmaan
sukulaiseni auttavat minua piilottautumaan. Eikö totta, te pidätte
suunne kiinni? Vannokaa se minulle vielä kerta! Vannokaa, ettette minua
kavalla nyt ettekä milloinkaan! Pojat, armahtakaa minua viheliäistä
raukkaa, joka en saa lepoa päivällä enkä yöllä enkä uskalla näyttäytyä
missään. En ole tehnyt teille milloinkaan mitään pahaa ja tahdon teille
kaikkea hyvää, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vannokaa, että
olette vaiti, ja pelastakaa henkeni!"

Tietysti teimme hänelle mieliksi ja vannoimme. Hän kiitti meitä
kaikesta sydämestä, mies parka: luulenpa, että hän olisi mielellään
syleillyt ja suudellut meitä.

Puhelimme vielä kauan keskenämme; sitten hän otti esille pienen
matkalaukun, avasi sen ja pyysi, ettemme katsoisi sinnepäin. Käänsimme
selkämme häneen päin, ja kun taas saimme luvan kääntyä, oli hän
kokonaan muuttunut. Hänellä oli siniset silmälasit ja pitkät, ruskeat
viikset, jotka sopivat hyvin hänen kasvoihinsa. Hänen oma äitinsä ei
olisi tuntenut häntä.

"Olenko vieläkin veljeni Jupiterin näköinen?" kysyi hän.

"Ette", sanoi Tom, "ei mikään muistuta enää hänestä, paitsi pitkä
tukka."

"Sen annan leikata lyhyeksi, ennenkuin tulen kotia. Hän ja Brace
säilyttävät salaisuuteni, ja voin asua heidän luonaan vieraana, ilman
että naapurit rupeavat epäilemään. Mitä arvelette suunnitelmastani?"

Tom ajatteli hetkisen, sitte hän sanoi:

"Huck ja minä, me emme tietysti hiisku sanaakaan, mutta jos ette itse
ole vaiti, olette vaarassa tulla tunnetuksi. Ihmiset huomaisivat,
että teidän äänenne sointi on sama kuin Jupiterin, ja silloin he ehkä
muistavat kaksoisveljen, jonka he ovat luulleet kuolleeksi ja joka on
voinut koko ajan piileksiä väärän nimen turvissa."

"Tuhat tulimmaista, oletpa sinä viisas!" huudahti hän. "Mutta oikeassa
sinä olet. Minun täytyy tekeytyä kuuromykäksi, niin pian kuin joku
naapuri tulee lähelleni. Olisipa ollut kaunista, jos en olisi sitä
hoksannut. Mutta enhän oikeastaan aikonut kotia, vaan yleensä johonkin
paikkaan, jossa olisin turvassa pojilta, jotka vainoavat minua. Sitte
aioin ottaa silmälasit ja parran ja myös toiset vaatteet ja --"

Samassa hän juoksi ovelle, painoi korvansa siihen ja kuunteli. Hän oli
käynyt kalpeaksi ja hengitti nopeaan.

"Kuului siltä, kuin olisi viritetty pyssyn hanaa", kuiskasi hän. "Herra
Jumala, on tämäkin elämää!" Raukeana ja voimatonna hän vaipui tuolille
ja pyyhki hikeä otsaltaan.



KOLMAS LUKU.


Senjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen
meistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean
yksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli
seuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti
uteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei
meidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus
itsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän
heti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin.
Helposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään
kaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme "Nyt se tulee!" valtasi hänet
pelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin
tietää ja se kävi seuraavasti:

Hän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen
matkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa
ostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt,
vaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun
hän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä,
lyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.

"Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa -- johan
sitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä
kuitenkin. Anna mennä vaan!"

Kun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen
välikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. "Voi armias, se on
toinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö
ja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet
jonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos
onnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi
tuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät."

Levottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin
hän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin
huonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.

"Olimme sopineet tarkkaan kaikesta", sanoi hän. "Oli kysymys kahdesta
ihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita
kaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme
hienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme
lähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet
ostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta
jalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä
varten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet
vallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa
liian korkeana."

"Kaksitoista -- tuhatta -- dollaria!" huudahti Tom. "Olivatko ne sitten
todella niin paljon arvoiset?"

"Ei senttiäkään vähemmän."

"Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?"

"Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään
vielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään
epäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme
matkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme
timantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin
hotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin
kenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina.
Sitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen,
että meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää
varmasti."

"Mikä aikomus?" kysyi Tom.

"Ryöstää toisilta."

"Mitä -- ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin
saanut toisten avulla?"

"Niin juuri."

Tom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin,
halpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack
Dunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään
tavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse
katsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään.
Sitten hän jatkoi kertomustaan:

"Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen
kai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin
-- --. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei
ollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten
voisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua
niin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä
varten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka
näette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut
mukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista
tavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän
joukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja
piilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä
luulette hänen ostaneen? -- Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei
muuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin."

"Kummallista! Mitä hän sillä teki?"

"Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut
sitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen
flanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on
yllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin
telakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa.
Kun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini
tekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme
laivaan.

"Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta
levolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme?
Välimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä
vain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä
kohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja
kävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani,
tarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne
alempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä.
Sitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud
Dixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa
vasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton
ensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin
käteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud
nukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin
ovea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme
äänettömästi.

"Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan
huomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja
asetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme
kumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos
Bud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän
suoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli
aikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme.
Minua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea
kuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin
olisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin
laituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä
Bud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.

"Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä
kuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään
näkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan',
arveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei
ollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli
saattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta
kuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista
paperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.

"Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi
suunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin
kajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme,
että hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan.
Emme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana
maihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen
vaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet
hengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen
meiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat
hengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen
epäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä
meitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään
löytäisi mitään.

"Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta;
mutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin
nimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin
silmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli.
Muistatteko vielä sitä?"

"Se on tietty", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.

"No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut
timantit. Katsokaa tänne -- tämä teräslevy tässä on kiinnitetty
pienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat
hänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin
hyvin, mihin."

"Eikö se ole mainiota, Huck?" huudahti Tom väliin.

"Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton
nukahti pian, mutta minä en -- eläissäni en ollut vielä ollut niin
virkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt
mitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen,
melkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha,
ajattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin
palasen löysin hiukan etsittyäni.

"Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut,
mitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan.
Samaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme
hänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt
irti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi
levyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?"

"Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut", huudahti Tom täynnä
ihmettelyä.



NELJÄS LUKU.


"Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme
toisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä
pikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme
kaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta.
Isäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen
jäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni
pimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda
itsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin
panoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat
juomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli
sikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.

"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja
omamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja
tutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin
saappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet,
kopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa
ja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen
myttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun
ruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä
tehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi
selkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta
ja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. -- Sitäpä olinkin
odottanut.

"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'

"'Mitä sitten?' kysyi hän.

"'Hänen mahansa.'

"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu,
niin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'

"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen
apteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'

"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat
omieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat
hiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin
jos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin
matkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.

"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin
koko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen
neljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides
minuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli
yhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja
vähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin
löytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa
taskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni,
mutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.

"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta
pujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi
mies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti
eteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi
Hal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.

"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan
ankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin
pelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä,
pukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei
mitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan
lähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata,
mutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.

"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja
ennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista
miehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli
paha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin
rotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin,
ja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut
antamaan pois timantit ja silloin -- niin silloin olisi tuhoni tullut.
Oi, se on kauheata -- hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, että _toinenkin_
on laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono
onni? -- Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta
kurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon
teitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut."

Teimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme,
teimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon.
Silloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin
irti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa
vastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät
loistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta
hän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut
timantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät
maihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen
mieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus,
että hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.

Kahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa
korjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi
pimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden
ajoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa.
Olimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä
mailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi
rankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan,
vetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme
yhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten
muitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän
kanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja
katosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja
iloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia
kulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he
juoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka
odotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta
ehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan
olivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.

Hänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä
Silasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme
luvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa
hänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko
heillä ketään vieraita.

Tom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen
ahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän
olisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli
Tom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi
pimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.

Se teki meidät sangen alakuloisiksi.



VIIDES LUKU.


Vasta myöhään iltapäivällä kone oli valmiiksi korjattu. Kun menimme
maihin lähellä setä Silasin farmia, laski aurinko juuri. Juoksimme
senvuoksi suoraa päätä vaahterametsikölle, ilmoittaaksemme Jackille
viivytyksen syyn, jotta hän odottaisi meitä, kunnes olisimme ehtineet
käydä Bracen luona ottamassa selvää, miten asiat olivat. Juuri
kun huohottaen olimme tulleet tienmutkaukseen ja näimme jo kaukaa
vaahterat, tuli kaksi miestä suoraan tien poikki metsikköön ja
kuulimme hirveän hätähuudon, joka toistui useampaan kertaan. "Nyt
he ovat tappaneet Jack raukan", sanoimme ja pakenimme kauhuissamme
tupakkimaalle päin. Tuskin olimme piiloutuneet sinne ja vapisimme vielä
kuin haavanlehdet, kun taas näimme kaksi miestä juoksevan ohitsemme ja
katoavan metsikköön. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuli heitä neljä
takaisin: kaksi pakeni edellä ja kaksi ajoi heitä takaa.

Kylmä kauhunhiki helmeili otsallamme maatessamme maassa ja
kuunnellessamme; mutta emme kuulleet muuta ääntä kuin sydämemme
tykytyksen. Meidän täytyi yhä ajatella murhattua tuolla metsikössä,
ja meitä pöyristytti, ikäänkuin olisi jossain lähellämme ollut
kummitus. Yht'äkkiä tuli kuu esiin puiden latvojen välistä, suurena,
pyöreänä ja loistavana, ikäänkuin kasvot, jotka kurkistavat vankikopin
rautaristikon takaa. Mustia varjoja ja vaaleita läikkiä heilui siellä
ja täällä; ympärillämme oli kammottavan hiljaista, vain yötuuli
huokaili oksissa. Silloin Tom kuiskasi yht'äkkiä:

"Katso! -- Mitä tuo on?"

"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo
melkein puolikuollut", huudahdin minä.

"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!"

"Lakkaa jo, Tom!"

"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!"

Hän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa
sinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten
leukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin.
Olento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta,
kun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin
kaaduimme maahan kuin salaman iskeminä -- ei epäilystäkään, se oli Jack
Dunlapin haamu! --

Pari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme
ylös, oli haamu kadonnut.

"Kuule", kuiskasi Tom, "kummituksethan näyttävät aina harmailta ja
sumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan."

"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa."

"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa --"

"Puuvillasamettiset tulipunaiset liivit, joissa oli keltaisia pilkkuja
--"

"Nahkaiset hihnat housunlahkeissa -- toinen niistä oli auki --"

"Niin, ja hatun -- se oli oikea leveälierinen töröhattu."

"Luuletko, Huck, että tällä oli samanlainen tukka?"

"Oli -- mutta en ole sentään vallan varma siitä."

"En minäkään; mutta matkalaukun näin hänen kädessään."

"Käyttävätkö sitten kummitukset matkalaukkua, Tom?"

"Miksi eivät, Huck? Mutta se on tietysti kummitusainetta, niinkuin
vaatteet ja kaikki. Älähän tekeydy sentään niin tyhmäksi!"

Nyt menivät Bill Withers ja hänen veljensä Hans ohitsemme. He olivat
syventyneet keskusteluun, mutta me kuulimme kaikki, mitä he sanoivat:

"Näytti siltä, kuin hän töintuskin olisi enää voinut raahata sitä
mukanaan", arveli Bill.

"Niin, raskaalta se näytti. Se oli varmaankin neekeri, joka oli
varastanut jyviä vanhalta pastori Silasilta", sanoi Hans.

"Sitä ajattelin heti enkä ollut huomaavinanikaan häntä."

"Niin minäkin. Hahaha!"

Setä Silas oli siis menettänyt suosionsa siihen määrään, että ihmiset
nauroivat, kun varas vei häneltä jyviä! Kuinka se oli mahdollista?

Pian kuulimme taas ääniä; kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä
äänekkäämmäksi kävi keskustelu. Ne olivat kaksi naapuria, Lem Beebe ja
Jim Lana.

"Kuka?" kysyi Jim, -- "Jupiter Dunlap?"

"Niin, aivan varmaan", vastasi Lem.

"Hm. Noin tunti sitten, juuri auringon laskiessa, näin hänet lapio
kädessä; he kaivoivat maata, hän ja pastori. Koiransa hän tahtoi
lainata meille, sanoi hän, mutta itse ei hän todennäköisesti tulisi
tänä iltana."

"Hän on kai liian väsynyt raskaasta työstä."

"Ole siitä varma! Haha!"

He kulkivat nauraen edelleen. Tom hypähti ylös ja me seurasimme heitä
matkan päässä. Olisi ollut sentään liian epämiellyttävää kohdata
kummitus vallan yksinään.

Tämä kaikki tapahtui toisena päivänä syyskuuta, lauantaina. Sitä päivää
en unohda milloinkaan, pian saamme nähdä miksi.



KUUDES LUKU.


Jo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan
tervehtimään. Silloin Tom sanoi:

"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että
minun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät
suut ammollaan?"

"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom."

"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko
jutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck -- kävelikö kummitus
paljain jaloin?"

"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa."

"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?"

"Voin kyllä."

"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole
löytäneet timantteja. Tietysti eivät -- nuo kaksi muuta miestä ajoivat
heidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista,
sentähden kummituksella oli ne vieläkin."

"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?"

"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat,
että he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta
eivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan
kaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat
huutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis."

"Kuinka niin?"

"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla."

"Ja saamme timantit?"

"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto
-- ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. -- Tule nyt sisään;
mutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan -- huomaa
se!"

"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta
näin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?"

"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen."

Se oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava,
voidakseen itse valhetella.

Menimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme
entisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun
käytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun
muassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja
hartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi
joku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä
ja astuimme sisään.

Täti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset,
toisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme,
sitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään
vasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin
iloinen hän oli nähdessään taas meidät.

"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?" huudahti
hän. "Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän
hynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo
lämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä
pitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai
puolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua."

Oi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä
Silas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen
lautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä,
missä olimme oikeastaan olleet.

Olin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: "Kuljimme jalan metsän
läpi", sanoin minä, "siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka
pyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi
lainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille -- --"

"Missä te näitte hänet?" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että
minä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun
hän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja
vastasin:

"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan."

"Hm", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta
sen enempää, kun jatkoin:

"Me menimme mukaan ja -- --"

"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn", huudahti nyt täti Sally
suuttuneena; "kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita
syyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin
koiraa -- ehkä vainuamaan mustikoita?" --

"He sanoivat -- että heillä oli lyhty -- --" änkytin minä.

"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin
tyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta
mutkitta!"

Tom oli loukkaantuvinaan. "Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti,
jos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti
mansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen
lapsikin, että kaikkialla maailmassa -- paitsi täällä Arkansasissa --
otetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan."

Mutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella
ja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää
tarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa
mukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja
oli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän
tavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta.
Niin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi
hiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:

"Ja sittekin tiedän, täti --"

"Ole vaiti", huusi hän, "äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!"

Niin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen
oli Tom järjestänyt todella ovelasti.



SEITSEMÄS LUKU.


Benny oli sangen vakavan näköinen ja huokasi myös tavan takaa; mutta
pian hän alkoi kysellä Tomin sisaruksista Marysta ja Sidistä ja
varsinkin täti Pollysta. Vähitellen kirkastui täti Sallynkin naama,
hänen hyvätuulisuutensa palasi, hän kyseli meiltä yhtä ja toista ja oli
taas yhtä hyvä ja lempeä kuin tavallisesti, niin että illallisesta tuli
vielä oikein hauska. Vain vanha Silas ei ottanut osaa keskusteluun; hän
oli levoton ja hajamielinen, ja välistä hän huokasi niin syvään, että
teki oikein pahaa sydämelle nähdä hänet niin masentuneena ja huolissaan.

Jonkun aikaa illallisen jälkeen koputettiin ovelle; neekeri pisti
päänsä ovesta; hän piti vanhaa olkihattuansa kädessä ja sanoi
kumarrellen syvään ja raapien jalallaan, että hänen herransa, massa
Brace, odotti ulkona aidan luona ja käski kysymään massa Silasilta,
missä hänen veljensä oli, kun hän ei ollut tullut kotiin illalliseksi.

Silloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten
milloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:

"Olenko minä hänen veljensä vartia?"

Mutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä
äänellään:

"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään
voinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita
sanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä."

Kun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten
tavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli
oikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei
meidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen
jälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui
usein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän
kuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös
ulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen
mennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa
kuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.

Nytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta
edestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja
kumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen
kasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli
oikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.

Täti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja
minusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä,
jossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja
puhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan,
että Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä
selville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan
hänelle matkapassin.

Lörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi
tuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki
olivat menneet levolle.

Tom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä
työnuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen
vielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.

Kuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa;
hän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet
mennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen
alakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja
kummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei
unesta voinut olla puhettakaan.

Oli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja
osoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en
voinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri
silloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.

"Näetkö unissakävijää?" sanoi Tom. "Tahtoisin, että voisimme seurata
häntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy
tupakkamaalle päin -- nyt hän hävisi. Setä parka -- minun tulee häntä
niin sääli, kun hän ei saa lepoa."

Odotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli
palannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan
ja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti.
Aamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat
leimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui
virtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.

"Kuulehan, Huck", sanoi Tom, "minusta tuntuu sangen kummalliselta,
ettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka
ajoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet
asian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä
kulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia
sattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on
tosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain
ukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku
tiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin
hämmästyneiltä ja kauhistuneilta."

Oli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä
pitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme
saapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä
ynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan
murhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos
menisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja
hyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi
takaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat
vihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat
kaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka
levittäisi tietoa.

Näin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo.
Kylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt
askeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa -- hänen
täytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi
siis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin
sangen kiihtyneenä.

"Huck, hän on poissa!" huudahti hän.

"Ihanko totta, Tom?" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.

"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain
hiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade
huuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä."

Nyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää
mitään ruumista.

"Kirottua", huudahdin minä, "timantit ovat poissa!"

"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet
pois?"

"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?"

"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi hän harmistuneena. "Se onkin minusta
samantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en
viitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa.
Koirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää."

Alakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani
ei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.



KAHDEKSAS LUKU.


Aamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta
ja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään
asettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä
olimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut
luultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti
hiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään
vastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut
palastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen
jotakin.

Kun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä
ovesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään
Jupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas
olisi hyvä ja -- --

Puhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän
katsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni
pöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken
kuluttua hän änkytti vaivoin:

"Hän luulee kai -- hän luulee kai -- mitä hän ajattelee oikeastaan?
-- Sano hänelle -- sano hänelle --" voimatonna hän vaipui takaisin
tuolillensa. "Mene pois -- mene pois!" mumisi hän niin hiljaa, että
tuskin kuului.

Neekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli
käsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se
oli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain
Benny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui
isänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja
silitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että
poistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä
maannut kuollut.

Julman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti.
Kuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä:
kaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin
ihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla
kuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut
järkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.

Oli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle
päin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme.
Meistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa
voi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä
vääryydeltä.

Samassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti
käsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.

"Tuossa se on!" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:

"St! -- Älä liikahda."

Se istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään
käsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut
paikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään
sattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän
tahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen
kuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka
minun ei ollut lainkaan hyvä olla.

"Jack parka", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla;
"hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on
leikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää
noin luonnolliselta."

"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa."

"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se
kummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen.
Kuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään
oikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä
kuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä.
Luuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?"

"Tom, taivaan tähden, ethän toki uskalla sellaista!"

"Ole vallan levollinen, en ajattele semmoista. Mutta, mitä tuo on --
nyt se raapii päätänsä -- eihän kummitusta voi syhyttää, sehän on
pelkkää sumua! Totisesti, Huck, luulenpa, ettei se olekaan mikään oikea
kummitus, sillä pitäisihän sen --"

"Mitä sitte, Tom?"

"Olla _läpinäkyvä_, niin että pensaat näkyvät sen takaa."

"Olet oikeassa, hänen ruumiinsa on tiivis kuin lehmän. Tiedätkö, alan
uskoa --"

"Nyt se ottaa suunsa täyteen tupakkaa ja alkaa pureksia -- sehän on
mahdotonta, eihän sillä ole hampaita. Kuule, Huck!"

"No, puhu sitte!"

"Ei se olekaan mikään kummitus, vaan Jack Dunlap ilmielävänä! --
Olemmeko löytäneet ruumiin vaahterametsiköstä?"

"Emme -- emme jälkeäkään."

"Tiedätkö myös miksi? -- Koska siellä ei ole milloinkaan ollutkaan
sellaista."

"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!"

"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? -- Ensin näimme neljä
miestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme
häntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack
Dunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja
kuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo -- kummitus! Ei,
lihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä."

Nyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme
sydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli
nyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi
häntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse
tahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin
hiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.

Kun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:

"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme
teidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen
paremmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä.
Sanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin
lujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme
teille mitään vahinkoa."

Ensin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä
tuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa
kirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki
kaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: "Goo-goo-goo-goo", aivan kuin
kuuromykkä.

Samassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn
toisella puolella, lähestyvän.

"Te näyttelette vallan erinomaisesti", sanoi Tom; "tietysti teidän
täytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin
läsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne.
Tahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise
ainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille
tieto, jos joskus tarvitsette apua."

Kun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät,
kuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli,
oliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen,
ynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina
jonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei
hän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen
viisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he
rupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään
ja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme
tiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.

Oli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä
vaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää
henkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin
asemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla
vaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.

Välitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan
nähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan
kohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti,
kaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua
mistään muusta.

Ei ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään
ilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan
meitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti.
Miljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi
onnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi,
täytyi kai hänen se tietää parhaiten.



YHDEKSÄS LUKU.


Seuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista
toiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan
seurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin
aamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan
mukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään
halunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät
ymmärtäneet -- hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät.
Mutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja
olivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille
kivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta
vastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi
Brace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi
ainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen
ollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin,
jotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä
eikä tiennyt mistä saisi leipänsä.

Yleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle.
Hän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä
oli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin
hän tahtoi.

Meidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti
lohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom
ja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan,
ja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista
puhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei
ollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen
mitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.

Kun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi
Jupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan,
minne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen
kummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin
levisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta
huomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin
joukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja
autoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä
nukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me
löytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien
suussa.

Toiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei
ajatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut
silmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni,
oli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut
vuoteestani.

"Pian, Huck, vaatteet päälle", huudahti hän, "nyt sen tiedän! Me
tarvitsemme vainukoiraa."

Kaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin.
Vanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata
häneltä.

"Jäljet ovat liian vanhat", sanoin minä, "ja sitäpaitsi on satanut."

"Se ei tee mitään, Huck. Jos ruumis on jossain metsässä, löytää koira
sen varmaan. Se vainuaa kyllä, mihin paikkaan murhattu on kuopattu.
Murhaajankin jäljille se auttaa meidät, ja kun olemme niille päässeet,
seuraamme niitä taukoamatta, kunnes saamme miehen kiinni. Silloin me
tulemme kuuluisiksi, niin totta kuin elän."

"No, kunhan nyt löydämme ensin ruumiinkin", sanoin minä, laimentaakseni
hiukan hänen intoaan, "siinä meillä on kai kylliksi työtä täksi
päiväksi. Kuka tietää, onko sellaista ollenkaan olemassa; ehkä laiska
Jupiter on aivan yksinkertaisesti livistänyt matkoihinsa eikä ole
lainkaan murhattu."

Mutta siitä Tom ei tahtonut kuulla puhuttavankaan:

"Kuinka voi noin puhuakaan, Huck, sehän on vallan inhoittavaa. Etkö
häpeä sekoittaa peliä, kun meillä juuri on mitä paras tilaisuus
kunnostaa itseämme ja perustaa maineemme."

"Mitä vielä, minä peruutan kaikki; tee aivan kuin haluat, Tom.
Onko Jupiter elävä vai kuollut, on itse asiassa minusta jotenkin
yhdentekevää."

Pian Tom oli taas pelkkää tulta ja innostusta, kunnes saavuimme vanhan
Jeff Hookerin pajan edustalle; tämä laimensi hänen intoaan aika lailla.

"Koiran voitte saada", sanoi hän, "mutta mitään ruumista ette löydä,
koska sellaista ei ole olemassa. Ihmiset ovat oikeassa, kun eivät enää
etsi. Niin pian kuin he alkoivat ajatella asiaa tarkemmin, täytyi
jokaisen myöntää, ettei mistään murhasta voi olla puhettakaan. Tahdon
myös sanoa teille miksi: Jos joku murhaa ihmisen, ei hän kai tee sitä
aivan ilman mitään syytä, se teidän täytyy myöntää. No, ja miksi
olisi kukaan tahtonut surmata Jupiter Dunlapia, tuota pässinpäätä?
Kostostako? Luuletteko, että kellään voisi olla kaunaa sellaista
ihmistä kohtaan?"

Tom ei osannut vastata sanaakaan; tältä kannalta ei hän ollut vielä
harkinnut asiaa.

"Vai luuletteko, että hänet olisi tahdottu ryöstää? Haha! Niin se kai
oli. Häneltä on varastettu housunhihnat ja sentähden -- --"

Ukko oli läkähtyä naurusta; hänen täytyi pidellä kylkiään, ettei
halkeisi. Tom oli vallan ällistyneen näköinen; näin hänen päältään,
että hän olisi toivonut olevansa peninkulmien päässä, samalla kun Jeff
Hooker alkoi uudestaan:

"Sen, jolla on vähäkin järkeä päässä, täytyi heti huomata, että tuo
laiskuri oli vain livistänyt tiehensä, koska hän tahtoi raskaan
työnsä jälkeen hiukan huvitella. Huomatkaa, parin viikon päästä hän
tulee takaisin ja nauraa partaansa. -- Mutta jos tahdot etsiä hänen
ruumistaan, Tom, niin ota koira ja tee se; minä en tahdo sinua estää."

Tom oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää perääntyä. "No, siis,
päästäkää se kahleista", sanoi hän. Vanhus teki sen ja katseli nauraen
jälkeemme, kun me häpeissämme poistuimme.

Koira tunsi meidät, heilutti häntäänsä ja juoksi edellämme hyppien
iloisesti ja nauttien vapaudestaan. Mutta Tomin kasvot eivät
värähtäneetkään: hän oli syvästi loukkaantunut siitä, että vanha Hooker
oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja kirosi koko juttua.

Synkkinä ja vaieten hiivimme takateitä kotia. Kun juuri käännyimme
tupakkamaamme kulmauksessa, ulvahti koira surkeasti. Riensimme sinne ja
näimme, miten se kaikin voimin kaivoi maata ja silloin tällöin ääneensä
ulvoen käänsi päätään sivullepäin.

Sateen läpikostuttamassa maassa näkyi selvästi sisäänpainunut
pitkämäinen neliö, joka näytti ikäänkuin haudalta. Seisoimme siinä
mykkinä ja katsoimme toisiimme. Koira oli kaivanut tuskin pari tuumaa,
kun se sai kynsiinsä jonkun esineen ja rupesi kaivamaan sitä esiin; se
oli miehen käsivarsi, joka oli hihassa.

"Tule pois, Huck", kuiskasi Tom huohottaen, "ruumis on löytynyt."

Kylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Nopeasti juoksimme
maantielle ja haimme ensimmäiset ihmiset, jotka tapasimme. He
ottivat lapion mukaansa ja kaivoivat ruumiin ylös. Ei, olipa se
hämmästys! Hänen kasvojaan ei enää voinut tuntea, mutta se ei ollut
tarpeellistakaan. Kaikki huusivat:

"Jupiter parka! Nuo ovat juuri ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi
yllään!"

Pari miestä kiiruhti kylään levittämään tietoa ja viemään sanaa
rauhantuomarille, että voitaisiin pitää ruumiintarkastus. Myöskin Tom
ja minä juoksimme täyttä laukkaa kotia; aivan hengästyneinä ryntäsimme
setä Silasin, täti Sallyn ja Bennyn luo, ja Tom huusi:

"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran
avulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen;
ilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on
lyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei
pääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom."

Täti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen,
mutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti
ähkien: "Jumala minua armahtakoon -- _sinä olet löytänyt hänet!"_



KYMMENES LUKU.


Nämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä
emmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme
hiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme
hänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella
itseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat
molemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä
tekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti
ajatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi
ollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän
olisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän
lopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut
aikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.

"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat
vaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta", vakuutti
hän päättävästi.

Täti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan;
mutta setä pudisti surullisesti päätään.

"Ei, ei -- minä sen tein -- Jupiter raukka -- minä sen tein!" -- sanoi
hän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli
kauheata kuulla.

Sitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä,
jona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä
kiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi
häntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti
tulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä
ja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut.
Hän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään,
hyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä
harppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi.
Silloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle
mitään vahinkoa.

"Mutta voi", jatkoi hän, "vain pelko oli puhaltanut häneen tuon
viimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan
pensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä."

Vanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja,
kantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen
rikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.

"Siitä ei ole puhettakaan", sanoi Tom. "Sinä et ole häntä lainkaan
tappanut. Yksi ainoa isku ei kuoleta. Murhan on tehdyt joku toinen."

"Ei, minä sen tein eikä kukaan muu. Kelläpä muulla, paitsi minulla,
olisikaan ollut mitään häntä vastaan?"

Hän katsoi meihin, ikäänkuin olisi toivonut, että me olisimme voineet
mainita jonkun, jolla olisi ollut kaunaa tuota vaaratonta ihmistä
vastaan. Mutta se oli turhaa; meidän kaikkien täytyi vaieta. Kun hän
näki sen, valtasi hänet suru uudelleen; oli vallan sääli nähdä hänen
surkeata katsettaan.

"Mutta odottakaahan", huudahti Tom äkkiä, "jonkun on toki täytynyt
haudata hänet. Kuka se sitte lienee --"

Pidemmälle hän ei päässyt. Tiesin kyllä miksi, ja minua puistatti.
Olimmehan molemmat nähneet tuona yönä setä Silasin pitkä lapio olalla.
Bennynkin oli täytynyt huomata hänet; hän oli kerran maininnut siitä
jotain. Tom koetti nyt innokkaasti taivuttaa setää olemaan ilmaisematta
itseään; me muut olimme samaa mieltä ja sanoimme, että jos setä olisi
vaiti, ei sitä saataisi tietää milloinkaan, eikä hänen pitäisi itse
syyttää itseään, koska meidän kaikkien sydän murtuisi, jos hänelle
tapahtuisi jotain pahaa. Se ei tuottaisi kenellekään hyötyä ja tekisi
vain hänen omaisensa onnettomiksi. Viimein hän lupasikin sen, ja nyt
koetimme lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mikäli voimme. Koko juttu
painuisi pian unhotuksiin, sanoimme, eikä kukaan ihminen ajattelisi
sitä enää. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes unissakaan ruveta
epäilemään setä Silasia; hän on siksi liian hyvässä maineessa ja on
niin lempeä ja ystävällinen jokaista kohtaan.

"Ajatelkaahan vain", sanoi Tom suurella ponnella, "sehän on vallan
selvää: setä Silas on ollut täällä niin ja niin monta vuotta
saarnaajana ilman penninkään palkkaa; hän on tehnyt kaikkea mahdollista
hyvää; nuoret ja vanhat rakastavat ja kunnioittavat häntä. Kuinka hän,
rauhallisin ihminen maailmassa, joka ei milloinkaan ole sekaantunut
vieraisiin asioihin, kuinka hän olisi tullut tehneeksi väkivaltaa
jollekin. Häntä vastaan ei voi syntyä mitään epäluuloa; se on yhtä
mahdotonta kuin -- --"

"Arkansasin valtion nimessä ja määräyksestä vangitsen minä teidät
Jupiter Dunlapin murhaajana", huusi samassa silmäräpäyksessä sheriffi
ovelta.

Se oli kauheata. Täti Sally ja Benny tarttuivat itkien ja huutaen
setä Silasiin eivätkä tahtoneet päästää häntä menemään; neekeritkin
juoksivat ulisten paikalle; se oli sydäntäsärkevä kohtaus, ja laitoin,
että jouduin ylös huoneeseeni.

Kun häntä vietiin pieneen kylävankilaan, saatoimme häntä kaikki,
sanoaksemme hänelle jäähyväiset. Tomilla oli jo päässään valmiina ja
selvänä suunnitelma, miten vapauttaisimme hänet sankarillisesti jonakin
pimeänä yönä. Mutta kun hän hiukan vihjaisi siitä sedälle, kävi hänelle
nolosti. Vanhus parka arveli, että hänen velvollisuutensa oli kärsiä
rangaistus, minkä laki hänelle määräisi; vaikka vankilan ovi olisi
selkosen selällään, ei hän poistuisi sieltä. Tietysti Tom oli hyvin
pettynyt, mutta hänen piti mukautua siihen. Mutta ajatuksesta pelastaa
setänsä hän ei silti vielä luopunut; hän katsoi sen velvollisuudekseen,
sillä hän tunsi olevansa tavallaan vastuussa hänestä.

Hän lupasi myös täti Sallylle, ettei hän lepäisi päivällä eikä yöllä,
ennenkuin saisi setänsä viattomuuden toteennäytetyksi; hänen ei
pitäisi olla huolissaan. Täti syleili häntä hellästi, kiitti häntä ja
sanoi olevansa vakuutettu, että hän tekisi kaikki, mitä hän suinkin
voi. Sitte hän pyysi meitä vielä auttamaan Bennyä talouden ja lasten
hoidossa, ja kun olimme kyynelsilmin ottaneet häneltä jäähyväiset,
palasimme farmille. Täti aikoi jäädä asumaan vanginvartian vaimon luo,
kunnes lokakuussa asian käsittely oikeudessa alkaisi.



YHDESTOISTA LUKU.


Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka
koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme
parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme
joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä
Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan;
hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä
raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja
kuolisi surusta.

Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja
arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan;
muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei
ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän
luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi,
oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen
edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa
pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin
otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi
tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.

Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun
keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa
suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei
se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja
alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta
hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla
suunnitelmilla.

Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme
kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas
raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä,
kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen
vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun
murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi
vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari
niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä
kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri
hölynpölyä.

Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti
puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti
Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi
miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi
todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka
setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan
jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi
tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon,
ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas
palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi
miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin
oli joku nähnyt hänet.

Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille,
koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut
murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan
oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös
valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille
mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama
kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi
saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä
ja oli olevinaan hyvin varma -- mutta kuitenkin hänen mielensä oli
levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea
kiihtymys.

Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin
esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut
vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen
lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin
kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi
henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet
vielä joskus.

Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen
näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät
todistuksessaan.

Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme
päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut,
että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui
muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka
oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli
vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt
ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein
eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa
heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin
yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.

Lem Beebe vannoi valan ja alkoi: "Toisena päivänä syyskuuta
auringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi.
Silloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain
pähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka
huusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!'
Sitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten
taa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme
hiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter
Dunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty
sauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me
kumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois."

Se oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja
koko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli
lopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan
kauhistunein katsein.

Mutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien
aikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin
joku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa
ja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen
hänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä,
että hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa
lainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani,
saadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat
esiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin
omasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin
muuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui
siinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
harhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi
puolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti
hämmentyneeltä ja sanoi: "Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta
antakaa minun olla rauhassa -- minun täytyy ajatella."

No, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka
Benny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin
levottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli
heiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan.
Nurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään
esille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.

Sitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin.
Mutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä
huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas
kysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä
sangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin
asema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin
syytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi.
Tom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt
hän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt
tuomaria.

Lopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:

"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?"

"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun", kuului vastaus. "Mutta kun
kuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse
ja kerroimme hänelle kaikki."

"Milloin se tapahtui?"

"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta."

Nyt tuomari sanoi:

"Sheriffi", sanoi hän, "vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä
murhan salaamiseen."

"Herra tuomari", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, "minä panen
vastalauseeni, tätä tavatonta -- --"

"Istukaa", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.
"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta."

Seuraava todistaja oli Bill Withers.

Vannottuaan valan hän kertoi: "Kuljin lauantaina, toisena päivänä
syyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun
pellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta
taakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti
siltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat
niin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli
käynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli
löytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo
kauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia."

Ihmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä
Silas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli
kaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja
naapurit sanoivat toisilleen: "Hirvittävää kantaa kuollutta noin pitkin
ja kuopata se sitte maahan niinkuin mikäkin elukka -- ja sellaista voi
pastori tehdä!"

Tätäkin todistajaa sai puolustaja kuulustella yksinään; Tom oli kuin
sokea ja kuuro eikä liikahtanutkaan.

Billin jälkeen tuli Hans Withers ja toisti kaikki, mitä veljensä oli
sanonut.

Sitte huudettiin Brace Dunlap esille. Hän näytti niin murheelliselta,
kuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. Salissa syntyi vilkasta
liikettä; kaikki ojentautuivat kuulemaan, jottei sanaakaan menisi
heiltä hukkaan. Naiset kuiskailivat: "Mies parka!" ja monen nähtiin
kuivaavan kyyneliään.

Brace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:

"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin
aina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili.
Kuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin
sydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle.
Ja että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa
mieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni
anteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt,
olisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla
-- julmasti murhattuna!"

Liikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen
äänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset
itkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas
huokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.

Brace jatkoi: "Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut
kotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni
syytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni
kasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan.
Yöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin
siellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt,
että hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin." Taas
hänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti
uutta vauhtia: "Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata.
Parin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat
puhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän
kanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi,
alettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut
jonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää
palaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja
Jim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki.
-- Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa
sydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä
ennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty
on unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse
mitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin
suruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan
luo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi
ja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan,
joka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta
kuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan,
jossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut
siihen lumipallolla. _Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli
murhannut_."

Itkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki
valittava voihkaus. "Miten kamalaa, miten hirvittävää!" kaikui joka
puolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä
vanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:

_"Se on kaikki totia sanasta sanaan -- minä olen kylmäverisesti
murhannut hänet!"_

Ihmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.
Jokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen
paremmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui:
"Hiljaisuus ja järjestys oikeussalissa -- hiljaisuus!"

Tästä kaikesta ei Tom Sawyer näyttänyt huomaavan mitään. Totisesti,
siinä hän istui, tuijotti ilmaan eikä katsahtanut kertaakaan setä
Silasiin päin.

Sillä välin vanha mies seisoi edelleen pystyssä, palavin katsein
ja vapisten kaikista jäsenistään. Hän työnsi luotaan vaimonsa ja
tyttärensä, kun nämä tahtoivat tarttua häneen ja rukoilivat, että hän
olisi vaiti. Ei, hän ei _tahtonut_ enää kantaa rikosta tunnollaan, hän
_tahtoi_ päästä taakasta, jonka alle hän sortuisi; hetkeäkään kauempaa
hän ei tahtonut sitä kantaa. Ja samalla kun kaikki katsojat tuijottivat
häneen kauhistuneina, samalla kun tuomari, valamiehet ja asianajajat
tuskin saivat henkeään vedetyksi, samalla kun Benny ja täti Sally
nyyhkyttivät niin, että se olisi liikuttanut kiveäkin, valui vanhan
miehen huulilta hänen hirveä tunnustuksensa kuin virta, joka tulvii yli
äyräittensä.

"Minä olen tappanut hänet. Minä olen syyllinen! En ollut kuitenkaan
eläissäni ajatellut tehdä hänelle mitään vahinkoa tai pahaa,
siihen silmänräpäykseen asti, jolloin nostin sauvani. Että olisin
jo aikaisemmin uhkaillut häntä, ei ole totta. Aivan yht'äkkiä
kylmeni sydämeni, kaikki sääli oli kadonnut, tahdoin tappaa hänet
ja löin. Siinä hetkessä tuli tajuuni kaikki, mitä olin kärsinyt,
kaikki häväistys, jonka mies ja hänen roistomainen veljensä tuolla
olivat tehneet minulle, saattaakseen yksissä neuvoin minut huonoon
huutoon ihmisten keskuudessa, riistääkseen minulta hyvän nimeni ja
kiduttaakseen minua siksi, kunnes tekisin teon, joka syöksisi minut ja
omaiseni turmioon, vaikka me emme milloinkaan, sen tietää Jumala, ole
tehneet heille mitään pahaa. Se ei ollut muuta kuin halpamaista kostoa
heidän puoleltaan. Ja miksi? -- Vain siksi, että viaton tytärraukkani
tässä ei tahtonut mennä vaimoksi tuolle rikkaalle, röyhkeälle ja
pelkurille epäkelvolle, Brace Dunlapille, joka nyt teeskentelee
sellaista surua veljensä tähden, jolle hän ei iki päivinään suonut
mitään hyvää. -- Tuona hetkenä unohdin sieluni autuuden ja ajattelin
vain katkeraa vihaani -- iskin surmatakseni vihamieheni -- Jumala
antakoon sen anteeksi! -- Heti paikalla teki sydämestäni pahaa, katumus
valtasi minut; mutta ajattelin omaisiani ja heidän tähtensä tahdoin
salata tihutyöni. Ensin raahasin ruumiin pensaikkoon ja myöhemmin
tupakkamaahan. Yön pimeässä hiivin sinne ja hautasin murhatun -- --"

Samassa ponnahti Tom ylös istuimeltaan: "Nyt tiedän sen!" huusi hän
riemuiten ja ojensi kätensä oikein ylevällä liikkeellä vanhaa miestä
kohti.

"Istu, setä! Murha tosin on tehty, mutta sinä et ole se, joka sen on
tehnyt."

Yht'äkkiä vallitsi salissa kuolonhiljaisuus. Vanhus vaipui
hämmentyneenä tuolilleen; täti Sally ja Benny tuijottivat Tomiin suu
auki, ja muutkin läsnäolijat tuskin tiesivät, missä heidän päänsä
oli, niin suunnaton oli heidän ihmetyksensä ja kuvaamaton heidän
hämmästyksensä.

"Saanko puhua, herra puheenjohtaja?"

"Jumalan tähden, saat -- puhu toki!" huudahti tuomari, joka tuskin,
uskoi korviaan.

Tom seisoi ja odotti vielä pari sekuntia -- kohottaakseen vaikutusta,
kuten hän sanoi -- sitte hän alkoi aivan levollisesti:

"Noin kaksi viikkoa sitte naulattiin tämän oikeustalon seinään
kuulutus, jossa luvattiin 2,000 dollarin palkinto kahden suuren
timantin takaisinhankkimisesta, jotka oli varastettu St. Louisissa.
Timantit ovat 12,000 dollarin arvoiset. Mutta siihen palaan myöhemmin.
Nyt tahdon puhua murhasta ja sanoa, mistä se aiheutui, kuka sen teki --
ja kaikki yksityiskohdat."

Kas, miten kaikki kurkottivat päätään ja kuuntelivat, ettei sanaakaan
menisi hukkaan! --

"Tuo mies tuossa, joka nyt niin vaikeroi kuollutta veljeänsä, josta hän
ei hänen eläessään olisi maksanut mätää munaakaan, niinkuin aivan hyvin
tiedätte -- tuo Brace Dunlap tahtoi naida tuon nuoren tytön tuolla,
mutta tämä ei huolinut hänestä. Silloin hän uhkasi setä Silasille,
että he saisivat kaikki vielä maksaa sen kalliisti. Setä tiesi, ettei
hän voinut sellaiselle miehelle mitään; se huolestutti häntä suuresti,
ja hän teki kaikkensa lauhduttaakseen ja lepyttääkseen häntä. Vieläpä
hän otti hänen kelvottoman veljensä Jupiterin työmieheksi farmilleen
ja säästi itselleen ja omaisilleen palkan, jonka hän maksoi hänelle,
omasta ruuastaan. Mutta Jupiter teki kaikkea, mitä hänen veljensä vain
osasi keksiä, loukatakseen, kiusatakseen ja kiduttaakseen setä Silasia,
jotta setä antaisi vihalleen vallan ja joutuisi huonoon huutoon.
Suunnitelma onnistui. Kaikki luopuivat sedästä ja uskoivat levitettyjä
parjauksia. Se kävi niin vanhan miehen sydämelle, että hän usein
pelkästä surusta ja murheesta oli miltei sekaisin.

"Tuona kauheana lauantaina kulkivat nuo kaksi todistajaa Lem Beebe ja
Jim Lane pellon ohi, jossa setä Silas ja Jupiter työskentelivät -- niin
paljon heidän todistuksessaan on totta, loppu on pelkkää valetta. He
eivät kuulleet setä Silasin sanovan, että hän tahtoi tappaa Jupiterin,
eivätkä ole myöskään nähneet hänen lyövän. Ruumista he eivät myöskään
ole nähneet ja yhtä vähän sitä, että setä olisi muka kätkenyt jotain
pensaikkoon, -- Katsokaa vain heitä, kuinka he istuvat tuolla ja
toivovat, että olisivat pitäneet kieltään paremmin aisoissa. He
näyttävät vielä vallan toista naamaa, kunhan olen ensin selvittänyt
kaikki.

"Mainittuna lauantaina Bill ja Hans Withers näkivät, miten mies
raahasi hartioillaan toista pois. Sen he ovat puhuneet totta, muu on
valetta. Ensin he luulivat, että joku neekeri oli varastanut jyviä
setä Silasilta. -- Katsokaa vain, kuinka he töllistelevät hämillään,
kun kuulevat, että joku on kuullut heidän sanovan sen. Myöhemmin
kävi heille päivänselväksi, kuka oli kuljettanut pois ruumiin, ja he
tietävät vallan hyvin, minkätähden he ovat vannoneet täällä oikeuden
edessä, että olivat tunteneet setä Silasin käynnistä. Mutta hän se ei
ollut, ja sen tiesivät myöskin valapattoiset todistajat.

"On mahdollista, että joku mies on nähnyt kuutamossa, kuinka ruumis
kuopattiin tupakkamaahan -- mutta setä Silasilla ei ole ollut mitään
tekemistä sen asian kanssa. Hän makasi samaan aikaan kotonaan
vuoteessaan.

"Ennenkuin jatkan kertomustani, tahtoisin vielä huomauttaa
läsnäoleville, että useilla ihmisillä, kun he vaipuvat syviin
ajatuksiin tai ovat sisällisesti liikutettuja, on tapana tehdä jotain
käsillään, itse sitä huomaamatta. He tarttuvat leukaansa tai nenäänsä,
hypistelevät jotain nappia tai kellonperiään, silittävät hiuksiansa tai
partaansa. Monet piirtävät myös sormellaan jonkun kuvion tai kirjaimen
kasvoihinsa, Tämä on minun tapani. Kun jokin minua kiusaa tai harmittaa
tai jos ajattelen oikein jotakin, piirrän aina ison V:n poskelleni tai
leukaani, ja useimmiten en huomaa sitä lainkaan."

Naurettavaa! Niin teen minäkin. Mutta minä piirrän O:n. Näin myös,
kuinka ihmiset salissa tyrkkivät toisiaan ja nyökyttivät päällään,
minkä piti merkitsemän: Niin, niin se on!

"Samana lauantaina -- ei, se oli edellisenä iltana --" jatkoi Tom, "oli
neljänkymmenen mailin päässä täältä laiturissa höyrylaiva; ilma oli
myrskyisä ja satoi, minkä taivaasta mahtui. Laivassa oli varas, joka
oli varastanut nuo kaksi suurta timanttia, joista oikeustalon seinässä
oleva kuulutus puhuu. Hän hiipi matkalaukkuineen maihin, lähti pimeään
ja myrskyisään yöhön ja toivoi pääsevänsä ehjin nahoin tähän kylään.
Mutta höyrylaivassa oli myös piiloutuneena kaksi hänen toveriansa,
jotka, kuten hän tiesi, vaanivat vain tilaisuutta tappaakseen hänet,
saadakseen timantit haltuunsa. Nuo kolme rikostoveria olivat nimittäin
yhdessä varastaneet timantit, mutta tuo ensinmainittu varas oli ne
pistänyt taskuunsa ja livistänyt tiehensä.

"No, tuskin oli kulunut kymmenen minuuttia hänen lähdöstään, kun
hänen toverinsa vainusivat jotain. He juoksivat maihin ja alkoivat
ajaa häntä takaa. En tiedä, miten he pääsivät hänen jäljilleen,
mutta koko lauantaipäivän he olivat hänen kintereillään ja olivat
samalla varuillaan, ettei hän saisi heitä näkyviinsä. Vähää ennen
auringonlaskua hän saapui setä Silasin tupakkamaan luona olevan
vaahterametsikön luo ja hiipi sinne, pukeakseen päälleen valepuvun,
joka hänellä oli matkalaukussaan ja jossa hän aikoi esiintyä ihmisten
ilmoilla. -- Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan, kun setä Silas löi
Jupiter Dunlapia sauvalla -- sillä että hän löi häntä, on totta.

"Tuskin olivat takaa-ajajat nähneet varastoverinsa menevän metsikköön,
kun he juoksivat esiin pensaikosta ja riensivät hänen jälkeensä.
Säälittä he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät hänet kuoliaaksi,
miten kovaa hän kirkui ja huusikin.

"Kaksi miestä, jotka tulivat tietä pitkin juosten, olivat kuulleet
hätähuudon; he tunkeutuivat metsikköön -- jonne he muutenkin aikoivat
-- karkoittivat murhamiehet ja ajoivat heitä takaa huimaa vauhtia.
Mutta vain kappaleen matkaa; sitte nuo kaksi miestä palasivat salaa
vaahterametsikköön.

"Mutta mitä he siellä tekivät? -- Sen sanon teille: He löysivät murhatun
ja hänen matkalaukkunsa, missä oli kaikki, mikä kuului valepukuun.
Tämän puki toinen miehistä ylleen, riisuttuaan omat vaatteensa."

Tässä Tom pysähtyi hetkeksi -- tietysti vaikutuksen vuoksi -- sitte
hän sanoi painolla: "Mies, joka pukeutui murhatun valepukuun, oli --
_Jupiter Dunlap!"_

"Laupias taivas!" Hämmästyksen huudahdus kävi läpi salin, ja setä
Silasin kasvoilla kuvautui sanomaton kummastus.

"Niin, se oli Jupiter Dunlap, joka siis ei voinut olla kuollut. Hän
veti kuolleen jaloista saappaat ja vaihtoi ne omiin kuluneisiin
kenkiinsä; nämä samoinkuin muutkin vaatekappaleet puettiin ruumiin
päälle. Jupiter Dunlap jäi nyt sinne, missä hän oli, mutta toinen mies
raahasi ruumiin hämärissä tupakkamaalle; puoliyön aikaan hän hiipi
sitte setä Silasin taloon, otti viheriän yönutun talon ja keittiön
välisen käytävän naulasta, missä se oli aina riippunut, puki sen
ylleen, otti ison lapion ja meni sillä varustettuna kedolle, missä hän
hautasi kuolleen."

Nyt Tom seisoi ainakin minuutin ääneti. Sitte hän jatkoi: "Kenen
luulette murhatun olleen? -- Ei kukaan muu kuin Jack Dunlap, kauan
tietymättömissä ollut murtovaras!"

"Laupias taivas!"

"Ja mies, joka hautasi hänet, oli hänen veljensä -- Brace Dunlap."

"Laupias taivas!"

"Mutta tuo vieras tuolla, joka nyt juuri on olevinaan niin tyhmän
näköinen ja jo viikkoja on tekeytynyt kuuroksi ja mykäksi, se on --
Jupiter Dunlap!"

Sellaista meteliä, sellaista sekasortoa, kuin nyt syntyi, en ole nähnyt
eläissäni. Tom juoksi Jupiterin luo, tempasi häneltä silmälasit ja
valeparran, ja katso, siinä seisoi murhattu ilmielävänä eikä ollut
lainkaan kuollut. Täti Sally ja Benny lankesivat setä Silasin kaulaan
ja olivat tukahuttaa hänet suuteloillaan ja hyväilyillään, niin että
vanha mies katseli vielä kummastuneempana ja hämillisempänä kuin
milloinkaan ennen.

Mutta nyt koko seurakunta alkoi huutaa: 'Tom Sawyer, Tom Sawyer! Hänen
pitää puhua edelleen! Hiljaa! Hiljaa! Tom Sawyerin pitää kertoa meille
kaikki!'

No, Tom ei ollut siitä vähää mielissään. Minä tiedän, ettei mikään ole
hänelle mieluisampaa kuin saada esiintyä julkisuudessa ja näytellä
sankarin osaa, kuten hän sitä sanoo. Kun melu oli taas asettunut, sanoi
hän:

"Loppu on pian kerrottu. Brace Dunlapin oli onnistunut saattaa
kidutuksillaan setä Silas niin epätoivoon, että hän joutui miltei
suunniltaan ja löi hänen kelvotonta veljeään. Silloin Jupiter juoksi
metsään piiloutuakseen sinne, ja hänen aikomuksenansa oli arvattavasti
poistua yöllä maasta. Silloin voi Brace panna liikkeelle huhun, että
setä Silas oli tappanut hänen veljensä ja kätkenyt ruumiin jonnekin.
Näin oli setä saatettu perikatoon; hänen olisi ollut lähdettävä
paikkakunnalta, niin, ehkäpä hän olisi joutunut hirsipuuhun. Mutta kun
nuo molemmat löysivät kuolleen metsästä -- tietämättä, että se oli
heidän veljensä, sillä rosvot olivat raadelleet häntä pahoin -- silloin
he muuttivat suunnitelmaa. Jupiter vaihtoi vaatteita murhatun kanssa,
he hautasivat Jackin, ja kun ruumis löydettiin, oli sillä yllään
Jupiterin vaatteet. Jim Lane ja muut todistajat antoivat lahjoa itsensä
puhumaan pari valetta, jotka sopivat Brace Dunlapin aikeisiin. Katsokaa
vain, kuinka he nyt ovat peloissaan -- sanoinhan sen jo.

"Me matkustimme nimittäin samassa höyrylaivassa varkaiden kanssa
jokea alas, Huck Finn ja minä. Silloin vainaja kertoi timanteista
ja sanoi, että hänen toverinsa tappaisivat hänet, niin pian kuin
voisivat, ja me lupasimme auttaa häntä voimiemme mukaan. Me olimme
juuri matkalla vaahtera metsikköön, kun kuulimme hänen kuolinhuutonsa;
mutta kun menimme taas sinne varhain aamulla ukonilman jälkeen, emme
löytäneet mitään ruumista ja ajattelimme, ettei lopultakaan ollut
tapahtunut mitään murhaa. Näimme Jupiterin tepastelevan ympäri samassa
valepuvussa, jonka Jack oli näyttänyt meille ja johon hän aikoi
pukeutua. Tietysti luulimme, että hän oli Jack itse, joka tekeytyi
kuuromykäksi, niinkuin oli sovittu.

"Nyt etsimme me, Huck ja minä, ruumista, kun muut jättivät sen;
löysimmekin sen ja olimme ensin ylpeät siitä. Mutta setä Silas herätti
meissä hirveän säikähdyksen väittämällä, että hän oli lyönyt Jupiterin
kuoliaaksi.

"Kun ruumis oli meidän kauttamme tullut päivänvaloon, katsoimme
velvollisuudeksemme pelastaa sedän; mutta se oli vaikea työ, sillä setä
ei tahtonut antaa vapauttaa itseänsä vankilasta, kuten vanha neekerimme
Jim aikaisemmin.

"Kokonaisen kuukauden mietin keinoa, miten vapauttaisin setä Silasin,
mutta en keksinyt ainoatakaan. Kun tulin tänään oikeuden istuntoon, en
tiennyt neuvoa enkä apua; pelastavaa ajatusta ei pälkähtänyt päähäni.
Mutta ei aikaakaan, niin huomasin jotain, vain pienen pikkuruisen
seikan, mutta se pani minut ajattelemaan. Kun istuin näennäisesti
ajatuksiini vaipuneena, vaanin koko ajan, ja aivan oikein: juuri kun
setä Silas lateli meille kaikkea tuota hölynpölyä, kuinka hän oli
tappanut Jupiter Dunlapin, näin taas saman seikan. Silloin hypähdin
ylös ja keskeytin asian käsittelyn, koska tiesin, että Jupiter Dunlap
istui tuolla edessäni ilmielävänä. Tunsin hänet jostakin, jota hänellä
oli tapana tehdä, kun olin viime vuonna täällä, ja jonka hän teki taas
nyt."

Tom odotti hetkisen aikaa vaikutusta, teki sitte liikkeen, ikäänkuin
aikoisi istua, ja sanoi välinpitämättömällä äänellä: "No, luulen, että
siinä on kaikki!"

Sadasta kurkusta salissa nousi huuto: "Mitä hän teki? Mitä se oli,
jonka sinä näit? Pysy seisomassa, sinä peevelin poika, ja sano se
meille! Luuletko sinä, että me tyydymme siihen vain, kun ensin olet
päästänyt meidät makuun!"

"Oh, ei se ollut juuri mitään. Näin, kuinka hän kävi yhä
levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi, kun setä Silas puhui päätänsä
poikki murhan tähden, jota ei oltu tehtykään -- samassa hän liikutteli
käsiään sinne ja tänne, kohotti vasenta kättään ja piirsi sormella
poskeensa ristin -- silloin olin varma asiasta."

Nyt puhkesi suosionmyrsky, kättentaputus, jalkojen töminä ja
hyvähuudot, kunnes Tom tuskin tiesi, miten olla, pelkästä ylpeydestä ja
onnesta. Tuomari katsoi pöytänsä yli häneen ja sanoi:

"Poikani, oletko sitte itse nähnyt tämän tavattoman salaliiton ja
murhenäytelmän yksityiskohdat, jotka olet kuvannut meille?"

"En, herra puheenjohtaja, en ole nähnyt siitä mitään!"

"Et mitään? -- Mutta olethan kertonut meille koko jutun alusta loppuun,
ikäänkuin olisit ollut silminnäkijänä. Kuinka se on mahdollista?"

"Olen vain järjestänyt tosiasiat ja tehnyt niistä muutamia
johtopäätöksiä", vastasi Tom keveästi. "Se oli vain kappale tavallista
salapoliisityötä, jonka kuka tahansa voisi suorittaa."

"Eipä suinkaan! Miljoonien joukossa ei olisi löytynyt kahta, jotka
olisivat siinä onnistuneet. Sinä olet tosiaankin merkillinen poika!"

"Tom Sawyer eläköön! Hurraa Tom Sawyer!" kajahti taas salissa,
ja Tom ei olisi luovuttanut tätä voitonriemua kokonaisesta
hopeakaivoksestakaan. Sitte tuomari sanoi:

"Mutta oletko myös aivan varma, että juttu on juuri niin kuin sanoit?"

"Olen, herra tuomari. Tuossahan istuvat todistajat, eikä heillä ole
sanaakaan sanottavana sitä vastaan, ei Brace Dunlapilla eikä hänen
veljellään. Toisetkin, jotka ovat ottaneet maksun valeistaan, ovat nyt
tuppisuina. Mutta jos setä Silas panisi vastalauseensa, en uskoisi
häntä, vaikka hän vakuuttaisi sen valallaan."

Se tuntui kuulijoista hyvin naurettavalta; tuomarikin unohti arvokkaan
ryhtinsä ja nauroi. Tom oikein säteili ilosta, ja kun kaikki olivat
taas asettuneet, sanoi hän:

"Herra puheenjohtaja, täällä salissa on varas."

"Mitä, varas?"

"Niin. Hänellä on hallussaan timantteja kahdentoistatuhannen dollarin
arvosta."

"Missä -- missä hän on? -- Kuka se on? -- Osoita hänet meille!"
huusivat kaikki sekaisin.

"Sano minulle hänen nimensä, poikani, niin sheriffi ottaa hänet kiinni.
Kuka se on?" sanoi tuomari.

"Jupiter Dunlap, tuo kuolleeksi luultu."

Nytkin syntyi rajaton kiihtymys; mutta Jupiter, joka jo ennestään oli
kyllin nolattu, näytti ikäänkuin kivettyneen hämmästyksestä. Vihdoin
hän huusi itkunsekaisella äänellä:

"Herra puheenjohtaja, se on todella vale. Olenhan jo muutenkin joutunut
pahasti kiikkiin ja kadun suuresti. Brace houkutteli minut siihen ja
lupasi tehdä minut ennen pitkää rikkaaksi mieheksi. Mutta timantteja en
ole varastanut. Ihan totta, minulla ei ole mitään timantteja; sheriffi
saa hakea niin paljon kuin tahtoo."

"Herra puheenjohtaja", pisti Tom väliin, "ei ollut ehkä oikein, että
sanoin häntä varkaaksi. Hän on varastanut timantit tietämättään. Hänen
veljensä Jack varasti ne toisilta varkailta ja Jupiter varasti ne
veljeltään Jackilta, kun hän makasi kuolleena maassa. Ja kuukauden hän
on kuljeksinut täällä ympäri kahdentoistatuhannen dollarin timantit
mukanaan, aivankuin olisi köyhä mies. Nytkin hänellä on päällään koko
tuo rikkaus."

"Tutkikaa hänen vaatteensa, sheriffi", sanoi tuomari.

Sheriffi etsi hänet kiireestä kantapäähän: hänen hattunsa, sukat,
vaatteitten saumat, saappaat, sanalla sanoen kaikki. Tom seisoi
vieressä levollisena ja odotti sopivaa hetkeä. Vihdoin sheriffi heitti
etsimisen. Pettymys kuvastui kaikkien kasvoilla, ja Jupiter sanoi:

"Siinä nyt näette, että olin oikeassa!"

"Tällä kertaa olet varmaan erehtynyt, poikani", virkkoi tuomari.

Tom otti miettivän asennon; hän näytti tuumivan voimainsa takaa ja
raapi hämillään päätään. Äkkiä hän kävi tyytyväisen näköiseksi.

"Nyt muistan sen", sanoi hän katsahtaen ylös. "Olin vain unohtanut sen."

Tom ei puhunut totta, sen tiesin; mutta hän jatkoi levollisesti:

"Olisiko joku niin hyvä ja lainaisi minulle pientä ruuvimeisseliä?
Veljenne matkalaukussa, jonka te anastitte, Jupiter, oli yksi, mutta
sitä kai teillä ei ole mukananne?"

"Ei, minä en tehnyt sillä mitään ja annoin sen pois."

"Kun ette tiennyt, mihin se oli tarkoitettu."

Heti kun Tom sai ruuvimeisselin, pyysi hän Jupiteria, joka oli
etsimisen jälkeen taas vetänyt saappaat jalkaansa, nostamaan toisen
jalkansa tuolille; sitte hän laskeutui polvilleen ja ruuvasi levyn
irti korosta. Kun hän veti esiin suuren timantin ja antoi sen välkkyä
auringonvalossa, olivat ihmiset aivan suunniltaan ihmetyksestä.
Nyt Tom otti timantin myös toisesta korosta, ja Jupiterin naama
kävi yhä murheellisemmaksi. Hän ajatteli kai, että hän olisi voinut
lähteä maasta ja elää rikkaana, huolettomana miehenä ulkomailla, jos
olisi ollut kylliksi viisas arvatakseen, miksi ruuvimeisseli oli
matkalaukussa. Nyt Tom niitti kiitosta ja kunniaa niin paljon kuin
hänen sydämensä vain halusi. Tuomari otti timantit huostaansa, nousi
seisomaan, nosti lasinsa otsalle, ryki ja sanoi:

"Minä panen ne talteen ja ilmoitan omistajalle. Kun hän sitte antaa
noutaa ne, on minulle tuottava suurta iloa antaa haltuusi, poikani,
kahdentuhannen dollarin palkinto. Mutta sinä et ole ainoastaan
ansainnut tuota rahaa, vaan myöskin kaikkien kansalaisten sydämellisen
kiitoksen. Sinun kauttasi on viaton perhe pelastunut häpeästä
ja perikadosta ja kunnianarvoisa mies pahantekijän kuolemasta.
Päällepäätteeksi sinun on onnistunut paljastaa kovasydämisen,
jumalattoman roiston ja hänen kätyrinsä konnamaisuus ja tehdä
oikeudelle suuri palvelus."

Jos vielä paikalla olisi ollut soittokunta, joka olisi puhaltanut
fanfaarin, ei minun mielestäni asia olisi voinut saada kauniimpaa
päätöstä; siinä oli Tom aivan samaa mieltä kuin minä.

Sheriffi vangitsi nyt Brace Dunlapin ja hänen kätyrinsä; muutamia
viikkoja myöhemmin he joutuivat tuomioistuimen eteen ja saivat ansaitun
rangaistuksensa. Mutta setä Silas ja hänen omaisensa nauttivat taas
seurakunnassa yhtä suurta kunnioitusta; hänen pieni, vanha kirkkonsa
oli aina ahdinkoon asti täynnä, ja hänelle osoitettiin niin paljon
rakkautta ja hyvyyttä, kuin vain suinkin voitiin. Aikaa voittaen vanha
mies tuli taas järkiinsäkin, ja hänen saarnansa eivät olleet parempia
eivätkä huonompiakaan kuin ennen olivat olleet. Näin oli siis koko
perhe tyytyväinen, ja Tomia hoidettiin ja hemmoiteltiin pelkästä
kiitollisuudesta enemmän kuin milloinkaan, mutta myös minua, vaikka
en ollut tehnyt mitään. Kun sitte nuo kaksituhatta dollaria tulivat,
antoi Tom minulle puolet eikä hiiskunut siitä kenellekään. Sitä minä en
lainkaan ihmetellyt, sillä tunsinhan hänet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer salapoliisina - Huck Finnin kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.