Title: Kapteeni Ansamaa - Quasi una fantasia
Author: Ervasti, Pekka
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Ansamaa - Quasi una fantasia" ***


EVERSTI ANSAMAA

Quasi una fantasia


Kirj.

PIETARI KOTKA [Pekka Ervasti]



K. J. Gummerus Oy, Jyväskylä, 1918.

Saarijärven Paavo Oy:n kirjapaino.



    The earth hath bubbles, as the water has,
             and these are of them.

                               Shakespeare.



1.


-- Istukaamme "juttutupaan" akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa
ystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa
puhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen
oli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli
lepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian
taipui tuttavallisiin tunnustuksiin. -- Jos suvaitset, Linda, emme
vielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista
keskusteluamme.

Näin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista
piippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen
tyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan
everstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen.
Everstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja
hyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin
kirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta.
Ohimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka -- ei sekään
paljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin
viisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli
Ansamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä
Etelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin
hänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet
varakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen.
Hänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei
kuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt
maailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten
piirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon
käänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan
koettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän
oli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin.
Palattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja
otettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä
kunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan
isäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi,
tarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia
oli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon
alalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja
lavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien
asemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison
liikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty
kuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli
jäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen
päärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu
ja uudistettu.

Kaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja
työtoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä
ilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt
hymysuin katseli.

-- No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, -- sinä näytät
kovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä.
Tahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän
huoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa
painaa mieltäsi... Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?

-- Ei ... ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään
aran katseen isäänsä. -- Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.

Hänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun
hopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.

-- Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?

-- Pikemmin niin...

-- Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa
iloisesti. -- Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin
suostutaan.

-- Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda
hymyillen heikosti. -- En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni
jotain pyytää... Asia ei ole sitä laatua, isä ... katsos, en vain löydä
oikein sanoja, kuinka alkaisin...

Ja hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.

-- Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan,
kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.

-- Niin ... se on vakava, hyvin vakava ... ja se koskee sinua...

-- All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan
käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä
perustelut sitten itsestään tulevat... Mikä mieltäsi painaa?

Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen
talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen
kääntyi isäänsä.

-- Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa -- sinua uhkaa vaara ... suuri
vaara.

-- Minua?... vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat
päähäsi?

Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten
hämmästyksensekaista halveksumistaan.

-- Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara... En houri enkä
laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät
varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?

-- En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti
tällä hetkellä minua uhkaisi... Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä
sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?

-- Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti...

Tämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi
saanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi
sillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen
vakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä
hän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:

-- Kerro, milloin se tapahtui ... ja mitä äiti sanoi?

Näin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja
luottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus
ei ollut perheessä aivan tavaton.

-- Äiti kävi luonani vastikään ... vähän aikaa ennen päiväkahviamme,
ollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. -- Eikä
hän sanonut muuta kuin: "varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Linda tarkasti hellän huolestuneesti
isäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei.
Eversti Ansamaan piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja
kyseli taas tavallisella äänellään:

-- Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen
ylimalkainen... Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen
myönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta
mainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota
maailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja
epäröinyt, mutta näin meidän kesken... Mehän tiedämme, että äiti on nyt
yhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis
tarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi ...
ethän sitä ennenkään ole tehnyt... Sinulla on vielä muuta mielessä.
Äsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on
kysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään
vaarasta... Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.

Linda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:

-- Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin
ilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka
valtasi minut hänen ilmestymisensä johdosta ... luulin sinunkin heti
ymmärtävän... Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää,
mitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus,
että sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua...

-- Halloo, tyttäreni! huudahti isä leikillisesti, -- tuleeko sinusta
poliitikko?

-- Älä laske leikkiä, isä, tai muuten pelkään, että tahdot peittää
minulta totuuden. Paljon en ymmärrä politiikasta enkä maailman
tapahtumista muuta tiedä kuin mitä lehtemme kertovat. Ja kaikki
sanomalehti-kuvaukset ovat nykyään hyvin yksipuolisia. Jos minulla
joitain käsityksiä asiain kulusta on, on se sinun ja Helmerin ansiota,
isä, sillä teidän keskusteluistanne, sinun selityksistäsi ja
mielipiteistäsi olen enimmin oppinut. Olet ehkä luullut, isä, että
kaikessa olen samaa mieltä kuin sinä, kun en ole vastaan väittänyt,
ainoastaan kysellyt ... ehkä siinä olen tehnyt väärin ... mutta en ole
muuta osannut. En ole ollut selvillä itsestäni. Olen hiljaisuudessa
miettinyt kuulemiani, olen lukenut ja miettinyt, ja vähitellen on
oma kantani alkanut selvitä ja varmistua. En saata olla näissä
sota-asioissa samalla tavalla jyrkkä kuin sinä. Oma jyrkkyyteni käy
toiseen suuntaan enemmän Helmerin suuntaan ... kuta enemmän ajattelen
nykyistä julman julmaa maailmansotaa, sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa
kohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja
ihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla
oikeassa -- kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan
hirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti
välttämättömänä, että nyt taistellaan... Mutta eihän minun tästä
pitänyt puhua.

-- Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa
väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, -- en todella
tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän
on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman
näkökannan... Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna
rakennustyössä...

-- Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että
jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan
tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin "pienuuteeni" tulee, enhän ole
enää lapsi, vaikka olenkin sinun "pikku tyttäresi"...

-- Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt... Vaan
sinun piti sanoa jotakin?

-- Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä
mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara... Sinä olet niin ... kuinka
sanoisin ... sinä et rakasta venäläisiä...

-- Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen.
All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä
siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä
Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä
on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua.
Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta
heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi
taantumuspolitiikkaansa -- ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, --
silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan...
Kyllähän sinä tämän tiedät... Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit
sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan
noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan...

-- Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan
luonnollisia... Mutta ne voivat mennä liian pitkälle ... ja minusta
menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia
kohtaan... Olemmehan sentään Venäjän alamaisia... Mutta kuinka monta
kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista,
heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan,
alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään...

Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.

-- Siitä, lapseni, hän sanoi, -- luulen, että puhutaan sangen monessa
Suomen kodissa.

-- Olkoon, kyllä senkin ymmärrän... Mutta kun nyt esim. tänään
juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta,
joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole
joka tapauksessa varovainen isä -- älä puhu liian jyrkästi...

-- Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?

-- Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta...
Mutta jos ... jos...

-- Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä
lause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan
vallassa.

-- Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä
eteen, -- jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!

Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja
painoi päänsä isän syliin.

Eversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt
kovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle
ja laski kätensä tyttärensä pään päälle.

-- Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, -- siinäkös
se olikin salaisuutesi... No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis
epäilet isääsi ... kuinka sanoisin? ... maankavalluksesta?

Äänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se
vaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti
päänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.

-- Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka
tavulla, -- maankavalluksesta...

Hänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi
avomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:

-- Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita,
joista en ole sinulle puhunut ... itsesi tähden ... asioita, joista en
nytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle
huomauttaa ... istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen...
Ensiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa
asemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa
olisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää
maankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä,
mutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot,
olla siveellisesti täysin oikeutettuja... Tämä ylimalkaisena
teoreettisena huomautuksena... Toiseksi tahdon painostaa -- ja paina
todella tämä mieleesi, Linda -- sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara
valtiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei
kukaan kuolevainen mitään mahda.

Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi
itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä
oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan
turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä
ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä ... ja
kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin ... mutta entä äidin
varotus?

-- Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.

-- Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä
pidän silmäni auki...

-- Koetan rauhoittua... Mutta entä ne nuoret miehet...?

-- Mitkä nuoret miehet?

-- Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten
taas poistuvat ... usein yöllä...

-- Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, -- silmät joka
puolella! Ne ovat tietysti -- nuo nuoret miehesi -- salaliittolaisia,
jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.

Nyt Lindankin täytyi hymyillä.

-- Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, -- ehkä olen ollut turhan
levoton. Mutta ymmärräthän sinä...

-- Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun -- tee se
palvelus isällesi -- niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani.
Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.



2.


Linda oli sytyttänyt komean sähkökruunun ja vetänyt paksut
tummanvihreät verhot akkunain eteen. Isän avara ja ilmava huone näytti
aina niin kodikkaalta tässä valaistuksessa. Lattia oli kokonaan
tummanvihreän verkamaton peittämä, seinät missä niitä näkyi
kirjahyllyjen ja taulujen lomissa -- samoin kuin matala tyylikäs
kaakeliuuni olivat harmaanvihreät, ja mahonkiset huonekalut -- lukuun
ottamatta "juttutuvan" nahkatuoleja -- olivat vihreällä kankaalla
päällystetyt. Koko huone oli kuin pehmeän vihreä näky, joka lepuutti
silmiä ja teki mielen rauhaisaksi. Miten lapsellisen antautuvasti ja
luottaen hän rakastitikaan isäänsä! Äsken hän oli ollut melkein
suunniltaan levottomuudesta, nyt isän itsetietoinen tyyneys oli
palauttanut rauhan hänen sieluunsa. Eihän Jumalakaan voinut suvaita,
että hänen hyvää, jalomielistä isäänsä mikään vaara kohtaisi kylmien
ymmärtämättömien ihmisten puolelta.

Hän aikoi juuri sanoa jotakin isälleen, poistuakseen sitten omalle
puolelleen, kun ovelle koputettiin ja palvelijatar astui sisään.

-- Nimismies Hormio pyytää tavata joko everstiä tai neitiä.

Linda hätkähti ja tunsi pistoksen sydämessään. Nimismies! Onneksi hän
seisoi selin Mariin, ettei tämä nähnyt hänen pelästymistään.

-- Vai Hormio, kuului isän levollinen ääni, hänpä näkyy tulleen ennen
toisia vieraita, koska kello vasta on neljä... Well, Mari käskee hänet
tänne, niin saa tavata meidät molemmat. Jääthän vielä hetkeksi, Linda?

-- Isä, huudahti Linda palvelijattaren poistuttua, -- mitä
nimismiehellä on sinulle asiaa! Ah, pelko taas minut valtaa... Tuo
nimismies ei ole ystäviäsi. Huhuillaan, että hän on hyvissä väleissä
venäläisten kanssa...

-- Tule tänne, lapsi, ja istu, kuului eversti Ansamaan ääni miltei
ankarana -- äläkä hätäile joutavia. Kyllähän Hormio tietää, etten ole
venäläisten ihailija, mutta mitä se häntä liikuttaa? Eikä hänellä nyt
ole minulle mitään asiaa. Etkö kuullut, että hän tahtoi tavata
sinuakin?... Mutta jollet osaa itseäsi hillitä, on parempi, että
poistut. Muutenhan Hormio voisi todella otaksua, että meidän välillämme
on jotakin... No kas niin, Linda, oikein, että jäät. Nyt saat itse
todeta, ettei ole vähintäkään syytä hätäilemiseen ja pelkoon.

Vaikka Lindan ensin oli tehnyt mieli lähteä, päätti hän noudattaa isän
neuvoa ja jäädä, nähdäkseen, mitä asiaa nimismiehellä oli. Hän istui
entiselle paikalleen ja oli niin huolettoman näköinen kuin mahdollista.

-- Saatpa nähdä, Linda, että Hormion asia pikemmin koskee sinua.

-- Minua! Mitä asiaa hänellä minulle olisi? Samassa aukeni ovi ja
nimismies Hormio astui huoneeseen. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen,
keskikokoinen, lihavahko, karkeapiirteinen mies. Hän ei esiintynyt
edukseen mustassa hännystakissaan, vaikka näkyi, että hän oli
huolellisesti pukeutunut. Linda ei ollut koskaan voinut häntä oikein
sietää, sillä hänen kaupunkilaismaisen kohteliaisuutensa läpi kuulsi
usein nousukkaan monessa suhteessa sivistymätön ja yllättävä
sieluelämä.

Kun tervehdykset ja onnittelut eversti Ansamaan syntymäpäivän johdosta
oli suoritettu ja kun vieras isännän käskystä oli siirtänyt tuolin
itselleen "juttutuvan" lähettyville, lausui eversti hymyillen:

-- Veli Hormio tahtoi puhutella joko tytärtäni tai minua, mutta ehket
pane pahaksesi, saadessasi tavata meidät molemmat?

-- Päinvastoin, minulla on kunnia kiittää... Velvollisuuteni onkin
pyytää anteeksi, että rohkenen häiritä teitä, neiti Ansamaa, ja setä
everstiä, näin ennen vieraiden tuloa, mutta asiani on kiireellistä --
niin, ainakin minulle kiireellistä laatua...

-- Vai niin ... häiritsemisestä älkäämme puhuko ... mutta -- oikeinko
virka-asialla?

-- Ei, ei, -- eipä juuri niinkään ... no, tavallaan minulle...

-- Ehkä on parempi, että minä poistun, virkkoi Linda kohteliaasti, --
jos nimismiehellä on isälleni puhumista?

-- Olen päinvastoin kiitollinen, jos suvaitsette jäädä. Asiani koskee
yhtä paljon ... ei, milteipä yksinomaan teitä, neiti Linda.

Eversti Ansamaa loi leikillisen, ilkkuvan katseen tyttäreensä. Linda ei
voinut salata hämmästystään nimismiehen sanojen johdosta, mutta
ajatteli samalla itsekseen, että siinä tapauksessa ei ollut syytä
levottomuuteen isän puolesta.

-- Sitten tietysti jään, hän sanoi Hormiolle, ja olen sangen utelias
tietämään, mistä syystä nuori tyttö on joutunut herra nimismiehen
huomion esineeksi.

-- Oh, älkää suinkaan pelätkö, että minä valtion virkamiehenä olisin
valinnut teidät "huomioni esineeksi," joita sanoja suvaitsette käyttää.
Minun syyni ovat aivan yksityistä laatua, mutta toivottavasti
virka-arvoni ei vaikuta haitallisesti yritykseni menestymiseen.
Nähkääs ... nähkääs...

Hän keskeytti puheensa hetkeksi, sillä neiti Ansamaan kysyvä katse
seurasi jännittyneenä hänen sanojaan.

-- Olen tietysti aivan odottamattomalla asialla, hän vihdoin jatkoi, ja
puhuminen kävi yhä vaikeasti, -- te ette mitenkään ole saattanut
odottaa, sen hyvin ymmärrän... Mutta kuitenkin olen rohjennut uskotella
itselleni, että olisitte nähnyt ja arvannut, mitä mielessäni on
liikkunut jo kauan aikaa...

Hän vaikeni neuvottomana.

-- En totisesti, herra nimismies! vakuutti Linda.

-- Veli Hormio, anna sinä vain suusi selvästi puhua, mistä sydämesi on
täysi, kehotti eversti Ansamaa hienon ivallisesti, -- näethän, ettei
tyttölapsi ymmärrä muuta kuin selvää kieltä.

Vieras kääntyi isännän puoleen kohteliaasti kumartaen, ikään kuin
kiittäen avunannosta, ja jatkoi:

-- Huomaan, että setä eversti jo ymmärtää tarkoituksen, ja toivon, että
hän tahtoo myötävaikuttaa asian onnelliseen päättymiseen.

Nyt alkoi Linda aavistaa, mistä oli kysymys, ja vavistus kävi hänen
ruumiinsa läpi. Hän pelästyi ja loi katseensa maahan, mutta koetti
varustautua rauhallisesti kestämään koetusta.

-- Neiti Linda, jos vähänkin suvaitsette kohdistaa ajatuksenne minuun,
ymmärrätte helpostikin, mitä mielessäni ja sydämessäni liikkuu. Olen
yksinäinen mies, kohta kolmikymmenvuotias, elämäni on ollut ainaista
työtä ja vaivaa. Nyt olen saavuttanut yhteiskunnallisen aseman, olen
virkauralla, millä on aina mahdollisuuksia arvossa ylenemiseen
varsinkin kyvykkäällä ja uutteralla miehellä; palkkani riittäisi nyt jo
perheenkin elättämiseen ... ja kun virassani paljon joudun tekemisiin
alemman kansan ja sivistymättömän rahvaan kanssa, ajattelen usein,
kuinka ihanaa olisi, jos minullakin olisi elämäntoveri, sivistynyt
kumppani, jonka kanssa voisi muunlaisistakin asioista keskustella kuin
vain virkavelvollisuuksista... Sanalla sanoen, olen naimaton mies ...
ja solmisin mielelläni liiton jonkun arvoisan naishenkilön kanssa, joka
tahtoisi palveluksiini tyytyä... Tämä nyt on liian yleisesti puhuttu,
sillä -- toivon, etten loukkaa teitä sanoillani, neiti Linda -- sillä
tarkoitukseni on ainoastaan kysyä teiltä, suvaitsisitteko tulla
vaimokseni, ja samalla teiltä, setä eversti, suostutteko antamaan
tyttärenne minulle.

Linda tunsi itsensä niin kiusautuneeksi, ettei heti kyennyt vastaamaan.
Hän loi rukoilevan silmäyksen isäänsä, joka ymmärsi mykkää pyyntöä ja
kääntyen nimismiehen puoleen lausui:

-- Veli Hormio, tunnustan viime aikoina epäilleeni, että sinä olet
hautonut mielessäsi tämänlaatuisia aikomuksia. Tyttärelleni kosintasi
kuitenkin on aivan odottamaton, ja kuten tiedät on tapana naisilla
jonkun verran miettiä, ennen kuin he näin tärkeätä askelta ottavat...
En käsitä, miksi kutsuit asiaasi kiireelliseksi ... eihän kiirettä
kirkkoon, ei hätää häihin...

Nimismies oli nähtävästi hetki hetkeltä joutunut yhä voimakkaamman
mielenliikutuksen valtaan. Hän oli jo kerran vetänyt nenäliinan
taskustaan ja pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Nyt hän hermostuneesti siveli
viiksiään ja katsahti milloin eversti Ansamaahan milloin hänen
tyttäreensä.

Ikäänkuin säälien toisen hämminkiä eversti Ansamaa lisäsi:

-- Mutta pistähän tupakaksi.

Vieras otti kiittäen sikarin ja sytyttäen sitä puheli kevyemmin:

-- Onhan asianhaaroja, jotka voivat tehdä vakavankin asian
kiireelliseksi ... minulle olisi suuren arvoista, että päätös
tehtäisiin jos mahdollista heti ... mutta jos saisin neiti Lindan
myöntävän vastauksen nyt, voisimme kyllä siirtää häät jonkun verran
tuonnemmaksi...

-- Se vielä puuttuu, että tästä suoraa päätä mentäisiin pappilaan,
nauroi eversti Ansamaa hieman väkinäisesti: -- Kovinpa veli Hormio on
sen rakkauden riivaama...

-- Niin olen, niin olen, myönsi toinen.

-- En tiedä, mitä asia viivyttelemisestä paranisi, kuului nyt Lindan
vakava ja hillitty ääni. -- Teidän tarjouksenne, herra nimismies, oli
minulle niin äkki-arvaamaton, että hämmästyksestä vaikenin. Kuitenkaan
en ole vastauksesta epätietoinen, sillä minulla ei ole kuin yksi
vastaus: en voi pyyntöönne suostua.

Hän nousi lähteäkseen.

-- Ah, neiti Ansamaa, älkää menkö vielä, huudahti rukkaset saanut
kosija, myös pystyyn hypäten. Pyydän, kuunnelkaa minua vielä
hetkinen ... ette sitä kadu ... tai antakaa minun seurata teitä ja
puhua kanssanne kahden kesken.

Nimismiehen ääni oli äkkiä muuttunut varmemmaksi ja itsetietoisemmaksi.
Hänen katseessaan oli pyyntöä ja käskyä sekaisin. Linda tunsi taas
outoa pelonsekaista tunnetta ja päätti kuunnella loppuun saakka, mitä
tuolla vastenmielisellä miehellä oikein oli sydämellään. Hän istui
jälleen ja viittasi kädellään vieraalle, että tämä noudattaisi
esimerkkiä.

-- Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä, puhui eversti Ansamaa nousten.
-- Onkin vähän asiaa pehtorille ja puutarhurille. Jätän siis teidät
kahden kesken ja palaan kymmenkunnan minuutin kuluttua.

Luoden rohkaisevan katseen tyttäreensä hän poistui huoneesta.

-- No herra Hormio, sanoi Linda, -- nyt korvani ovat auki. Teillä on
kymmenen minuuttia, kuten kuulitte.

Nimismies veti sauhun sikaristaan. Hän oli kuin toinen mies, istui
tuolilla huolettomasti, selkäkenossa, toinen jalka heitettynä toisen
yli. Hän puhui voitonvarmana, ikään kuin tappiota olisi ollut mahdoton
ajatella.

-- Neiti Linda. Teidän äskeinen jyrkkä vastauksenne oli hieman
malttamaton, mutta anteeksi annettava, koska ette tiedä, mistä on
kysymys. Jos minä siihen tyytyisin, joutuisin hirvittävän vaikeaan
asemaan ja mikä pahempi -- saattaisin teidät vielä vaikeampaan. Tämä
olisi minulle ylen raskasta, sillä toivottavasti ymmärrätte, että
rakastan teitä. Kun siis pyydän teitä vaimokseni, en sitä tee
ainoastaan omaa onneani silmälläpitäen, vaan vielä enemmän teidän
onnenne mielessäni...

-- Ehkä siirrymme asiaan, herra nimismies, keskeytti Linda kylmästi. --
Mitkä tunteenne minua kohtaan lienevätkin, tiedätte jo, etten voi
niihin vastata.

-- Kuten haluatte, arvoisa neiti. Se minun vain täytyy toistaa, että
syvästi tulette katumaan, jos pysytte kiellossanne.

-- En ymmärrä teitä.

-- Ette tietenkään, ylpeä neitiseni, sillä te luulette, että minä olen
itserakas narri, joka lähden kosimaan, ennen kuin olen yrittänytkään
voittaa kaunottareni suosiota... Te erehdytte. En ole narri enkä
tietääkseni itserakkaampi kuin muutkaan miehet, jotka jonkun verran
ovat elämässä menestyneet... Niin, niin, neitiseni, ei pidä halveksia
miestä, sen tähden että hän omalla työllään ja ansiollaan on elämässään
kohonnut köyhän työmiehen pojasta toimeen tulevaksi valtion
virkamieheksi... Mutta se sikseen. Te tietysti palatte levottomuudesta
kuulla, miksi teille olisi niin vaarallista -- huomatkaa: vaarallista
-- kieltäytyä vastaanottamasta tarjoustani... En tahdo kehua itseäni,
mutta arvoisa ja rakas neiti, teidän kohtalonne on todella tällä
hetkellä oikeassa kädessäni, joka pitelee tätä sikaria...

Lindan oli vallannut sanomaton kauhu. Hänen pahimmat aavistuksensa
näkyivät sittenkin toteutuvan, mutta kuta pitemmälle hänen inhottava ja
julman petoeläimen tapainen kosijansa puhui, sitä enemmän hän tunsi
kylmenevänsä ja jäykistyvänsä. Nyt en saa näyttää, en pelokkaalta enkä
hätääntyneeltä, hän ajatteli -- tässä on jokin kauhea juoni käynnissä
ja minun täytyy osoittaa mahdollisimman koskematonta rauhallisuutta ja
huolettomuutta. Hän vaikeni siis ja kuunteli.

-- Niin nähkääs, ihminen voi joutua monenlaisiin tilanteihin, jatkoi
nimismies puhettaan, -- ja uskokaa minua, nykyinen tilanteeni ei ole
helppo... Ettekö usko sanojani, kun vakuutan teille, että jollette
suostu tulemaan vaimokseni, te saatatte minut asemaan, joka
toivottomuudessaan pakottaa minut syöksemään teidät turmioon?

-- En pienimmässäkään määrässä ymmärrä sanojanne.

-- Mutta ettekö voi niihin silti uskoa? Enkö minä herätä teissä mitään
luottamusta? Ettekö saata uskoa, kun vakuutan teille, että...

-- Mutta herra nimismies, keskeytti Linda torjuvalla käden liikkeellä,
-- pidättekö minua lapsena, jota paljailla uhkauksilla voi pelottaa?
Emmehän ole ystäviä, tuskin tuttaviakaan. Kuinka vaaditte, että minä
umpimähkään teihin luottaisin?

-- Ettekö te naiset aina ole vähän lapsia? Te sanotte, ettemme ole
ystäviä ... mutta mitä muuta minä olen kuin teidän ystävänne? Minähän
tahtoisin teidät pelastaa, minä näytän teille pelastuksen tien,
tarjoan teille käteni -- ja te lykkäätte luotanne vilpittömän
avuntarjoukseni...

-- Mutta, herra nimismies, sanokaa toki: mikä on se vaara, josta
tahdotte minut pelastaa? Ymmärrättehän, etten voi panna painoa
puheellenne, kun en tiedä olevani missään vaarassa?

-- Ettekö te todella tiedä mistään vaarasta?

Näin kysyessään nimismiehen äänessä oli koko lailla hämmästystä.

-- Johan sen sanoin: en tiedä, vastasi Linda lujasti.

-- No niin, mitä sanoin? Naiset ovat lapsia ja siksi jäävät. Niin
nähkääs, rakas neiti, on asioita, joista ei sovi puhua. Minulla
ei ole oikeutta paljastaa teille esimerkiksi virkasalaisuuksia.
Olin vakuutettu siitä, että tiesitte olevan syytä pelätä
turvallisuuttanne...

-- Minulla syytä pelätä omaa turvallisuuttani? Mitä tarkoitatte? Elän
isäni kodissa -- missä nuorella naisella on parempi turva?

-- Miehelässä esimerkiksi, se on tässä tapauksessa: minun alhaisessa,
mutta teille avonaisessa kodissani.

-- En ymmärrä sanaakaan. Vaaratko uhkaisivat minua täällä Ansamaan
talossa?

-- Juuri niin, tässä talossa, täällä kotonanne.

-- Te olette rohkea puheessanne, herra nimismies, liiankin rohkea...
Onko teillä muuta lisättävää?

-- Älkää sanoko niin, neiti Ansamaa. Te olette kovin ylpeä nainen,
rikkaassa kodissa kasvanut, kaikki ovat totelleet pienintäkin
viittaustanne ... ette ole surua koskaan tuntenut... Mutta jos äkkiä
suru tulisi, riistäisi teiltä rakkaimpanne...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, rakas neiti Linda, että eihän vaaran tarvitse uhata
teitä ensikädessä... Koskisi se teihin yhtä kipeästi, jos vaara uhkaisi
esimerkiksi vanhaa kunnioitettavaa isäänne...

Tuskan huudahdus pääsi vaistomaisesti Lindan ahdistuneesta rinnasta.
Hän kalpeni ja sulki silmänsä.

-- Enkö sitä sanonut? puheli nimismies, joka oli seurannut toisen
liikkeitä katseellaan. -- Koskee se yhtä kipeästi.

Nyt ei Linda jaksanut hillitä itseään.

-- Te olette peto, herra nimismies, hän huudahti, -- te olette tiikeri
julmuudessanne! Tässä istutte ja piinaatte minua, kärvennätte sieluani
heikolla tulella. Puhutte vaarasta, joka minua uhkaa, vaarasta, joka
oikeastaan uhkaa isääni, ja keinosta, millä voisin ostaa isäni vapaaksi
vaarasta. Niin, ostaa, juuri ostaa! Ettekö ymmärrä minun selvästi
näkevän, että vaara, jonka väitätte uhkaavan isääni, uhkaa häntä teidän
puoleltanne -- juuri teidän puoleltanne. Te olette isälleni jostain
salaperäisestä -- ehkä poliittisesta -- syystä vaarallinen. Ja nyt te
tulette tänne, puhutte ystävyydestä ja rakkaudesta ja ehdotatte minulle
kauppaa, halpamaista, naiselle alentavaa kauppaa... Te olette todella
hirveä!... Jos teissä olisi rahtuakaan ystävyyttä tätä taloa kohtaan,
te varottaisitte isääni, te puhuisitte hänelle vaarasta, ettekä
pyytäisi pienintäkään palkkaa... Nyt on menettelytapanne semmoinen,
etten voi sanoin ilmaista, kuinka syvästi teitä halveksin...

Linda seisoi suorana, ryhdikkäänä, ja hänen poskensa hehkuivat.
Nimismies hänen edessään oli puoleksi nolo, puoleksi oudon ihastunut.

-- Mutta, hyvä neiti, hän alkoi puolustautua, te ette käsitä minua
yhtään, te tuomitsette minua harkitsematta... Minä tulen tänne
parhaimmassa tarkoituksessa, vilpittömänä ystävänänne, te rupeatte
minua solvaamaan, niin, syvästi sanoillanne solvaamaan...

Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä eversti Ansamaa palasi samassa
huoneeseensa.

-- Isä, huudahti Linda kääntyen tulijan puoleen ja osoittaen sormellaan
nimismiestä, -- tuo mies tuossa, joka äsken minua kosi, on
teeskentelijä, alhainen petturi! Koko hänen kosintansa oli vain
kaupantekoa. Ottamalla minut lunnaiksi hän pelastaisi sinut vaarasta,
jonka sanoo sinua uhkaavan ja joka siis uhkaa sinua hänen puoleltaan.

-- Mitä kuulen, sanoi eversti Ansamaa tyynesti, katsellen vuoroin
toista, vuoroin toista, -- teillä näkyy olleen kiihkeä keskustelu.
Kuinka sinä, Hormio, uskallat pelottaa tytärtäni? Millä oikeudella?
Eikö sinua tässä talossa ole hyvin kohdeltu? Tahdotko kostaa vai
miksikä tulet tänne ja saatat tyttäreni pois suunniltaan kauhusta ja
kammosta? Ja sinä, Linda! Sinun pitäisi tietämän, ettei mikään vaara
minua uhkaa, kuuletko: ei mikään. Sen sijaan, että kuuntelit Hormion
houreita, kun hän rupesi lorujaan latelemaan, olisi sinun pitänyt
näyttää hänelle ovi. Niin minä nyt aion menetellä. Veli Hormio, olen
pahoillani, että minun täytyy pyytää sinua poistumaan. Meillä on kohta
kutsut, vieraat saapuvat pian, ja välttämätöntä on, että tyttäreni
rauhoittuu. Sinun läsnäolosi vaikuttaisi häneen hermostuttavasti.
Ymmärrät itsekin, ettet voi jäädä. Mistään kosimisesta ei tämän jälkeen
voi olla puhettakaan. En kyllä mielihyvällä olisi tervehtinyt sinua
vävykseni, mutta jätin tietysti asian tyttäreni ratkaistavaksi. Nyt
ovat välimme selvät.

Hän viittasi kädellään kohti ovea. Hormio olisi nähtävästi tahtonut
panna vastalauseen, hän avasi eversti Ansamaan puhuessa monta kertaa
suunsa ja teki liikkeitä kädellään, mutta everstistä huokui niin
rauhallista majesteettia, ettei Hormio osannut muuta kuin kumartaa ja
poistua. Jotakin hän mutisi mennessään, ehkä uhkauksia ja sadatuksia.

Linda heittäytyi isänsä syliin.

-- Kiitos, isä... Oh, sinä et voi aavistaa, kuinka hän minua
piinasi ... tiikeri ihmisen hahmossa ... lopulta en enää kyennyt
hillitsemään itseäni...

-- Ymmärrän sinut täydellisesti, lapseni, enkä suinkaan sinua moiti.
Olisit vain heti ajanut hänet tiehensä.

-- Mutta sinä et tiedä, isä, kuinka salaperäisesti hän puhui vaarasta,
arvatenkin valtiollisesta, joka sinua uhkaa... Oh, hän on vaarallinen
mies...

-- Tiedän sen hyvinkin, sillä kuuntelin ovella kotvasen aikaa, ennen
kuin astuin sisään. Mutta ei nyt sanaakaan enää tuosta hullutuksesta.
Mene nyt huoneeseesi pukeutumaan; kohta saapuvat vieraamme.



3.


Ansamaan kartanon iso, kuusi-ikkunainen vastaanottosali oli kirkkaasti
valaistu. Komea, vanhanaikainen kattokruunu, jossa sähkölamput
hävisivät näkymättömiin satojen kimaltelevien kristallien peittoon, ja
lukuisat kolmihaaraiset, kullanhohteiset seinälampetit häikäisivät
valollaan talvipimeästä ja eteisen hämärästä tulevan silmiä, mutta
saivat hänet sitten ihmettelemään, oliko uhkeampaa huoneita koko
eteläpohjanmaalla kuin tämä Ansamaan kartanon empire-tyyliin sisustettu
korkeakattoinen salonki, jossa tuntui kuin olisivat laulun ja musiikin
haltiat aina ilmassa leijailleet. Silmä kiintyikin heti suureen
valkoiseen avattuun flyygeliin salin toisella sivulla ja totesi
hiljaisella mielihyvällä, että kaikki ilmavassa huoneessa oli
valkoista, sinistä ja kullankirjailtua: pitkät valkoiset, sinijuovaiset
jalkamatot; suoraviivaiset, valkoisiksi maalatut, kullalla kirjaillut
ja sinisellä silkillä päällystetyt seinä- ja nurkkasohvat, tuolit,
pöydät, pystypeilit ja muut huonekalut; stukkotekoiset uunit ja
hohtavanvalkoiset, korkeat pariovet. Olisi todella luullut joutuneensa
ruhtinaalliseen linnaan, kauas köyhästä Suomesta, ja tumma talvipuku
tuntui vieraalta tässä loisteliaassa ympäristössä.

Eteiseen vievät pariovet aukenivat yhtämittaa ja vieraita tulvi sisään.
Ensimmäisinä heitä tervehtimässä oli isäntäväki. Eversti Ansamaa
mustassa frakissaan ja Linda harmaansinisessä silkkipuvussa, rinnassa
vaaleanpunainen ruusu, seisoivat tapansa mukaan vähän matkan päässä
ovensuusta ja kättelivät iloisesti, joitakuita sydämellisiä sanoja
lausuen, jokaista tulijaa. Säätyläiset olivat iltapuvuissa, nuoret
naiset vaaleissa vaatteissa, mutta vieraiden joukossa oli paljon
maalaisväkeä: Ansamaan omia alustalaisia, isäntiä ja torppareita
emäntineen ja tyttärineen, jopa nuoria renkimiehiäkin, jotka eivät
herraskuosista välittäneet, vaan muuten olivat siistineet itsensä
juhlan arvokkuuden mukaan. Mutta yläluokkalaista eristymishalua,
talonpoikaispöyhkeyttä ja torpparikainoutta ei näkynyt. Vieraat pitivät
nähtävästi luonnollisena, että "seurakunta oli sekalaista", tervehtivät
tuttavallisesti toisiaan ja lyöttäytyivät sympatiojensa mukaan pikku
ryhmiin avarassa salissa.

Itse asiassa tämäkin oli tulosta isäntäväen kasvattavasta vaikutuksesta
paikkakunnalla. Jos eversti Ansamaa siihen oli kyennyt miljooniensa
nojalla, täytyi tunnustaa, että hän käytti rikkauttaan sekä omaksi että
toisten eduksi. Nämä juhlatilaisuudet Ansamaan hovissa eivät olleet
niinkään harvinaisia tapauksia pitäjän uudemmassa historiassa. Paitsi
isäntäväen syntymä- ja nimipäivinä oli säännöllisesti ennen sotaa
kokoonnuttu kerran kuukaudessa. Maailmansota oli aikaansaanut muutoksen
tässä kuten monessa muussakin suhteessa. Kuukausikokoukset olivat
lakanneet, mutta nimenomaisina juhlapäivinä olivat lukuisat ystävät
koolla kuten ennenkin.

Erikoista näille yhdessäoloille oli se uusi henki, minkä eversti
Ansamaa ja hänen tyttärensä olivat -- ehkä ulkomailta -- tuoneet
mukanansa koko seuraelämään. Ei kokoonnuttu juoruamaan ja turhia
puhumaan tai yksinomaan syömään ja juomaan. Ruumiillinen kestitys oli
sivuseikka, vaikka tärkeä, sillä se oli keino tunnelman kohottamiseksi;
mutta pääpaino oli seurustelun henkisessä sisällössä. Ansamaan hovin
iltakestit olivat kuin ohjelmallisia iltamia ainakin -- sillä
lisäyksellä vain, että yleisökin otti osaa ohjelman suoritukseen.
Soittoa niissä oli ja laulua -- talon tytär-emäntä oli pianisti ja
isännällä oli yhä vieläkin jäljellä barytoninsa, -- ja milloin hovissa
vieraili kaupunkilaistaiteilijoita, muodostuivat illatsut todellisiksi
konserteiksi. Säännöllisesti oli myös esitelmä; milloin mistäkin
aineesta: eversti Ansamaa puhui halusta, ja hänen järkeviä sanojaan
kuunneltiin aina mielellään, mutta puhujina esiintyivät monet muutkin:
kansakoulunopettaja, rovasti, pastori, tohtori ym. Esitelmien jälkeen
seurasi aina keskustelua; ja siihen piti kaikkien, sekä miesten että
naisten, ujostelematta ottaa osaa, jos vain tunsivat, että heillä oli
jotakin sanottavana. Osanottajien näköalat täten avartuivat, kun
kaikenlaiset polttavat elämänkysymykset saivat monipuolisen
valaistuksensa. Oli kuin kaikki yhdessä olisivat koettaneet rakentaa
näkymätöntä tiedon ja sivistyksen temppeliä, johon kerta kerralta
liitettiin uusia kiviä. Tietysti oli niitä, joiden mielestä tämmöinen
tieteellis-älyllinen yhdessäolo oli pitkäveteistä ja ikävystyttävää --
he jäivät pian seurasta pois; alkuaan oli nimittäin kutsu koskenut
kaikkia halukkaita pitäjäläisiä -- joskus oli kesäisin puistossa
kestitetty satoihin nousevaa kansanjoukkoa; mutta vähitellen oli
muodostunut jonkinlainen valiojoukko, joka uskollisesti saapui Ansamaan
illatsuihin ja jonka jokainen jäsen oli aivan kuin eversti Ansamaan ja
hänen tyttärensä erityinen ystävä. Miljonäärin vapaa ja veljellinen
käytös oli pian puhaltanut tiehensä kaiken painostavan kiitollisuuden
tunteen, ja sitä paitsi oli Lindan ja hänen isänsä tapana myöskin
vuorostaan vierailla kaikkien perheellisten ystäviensä luona.

Tänäkin iltana oli kutsuihin saapunut toista sataa henkeä. Olivathan
nämä nyt sodan aikana harvinaisia tilaisuuksia, joista ei mielellään
jäänyt pois, ja sitä paitsi näkyi tällä kertaa -- arvatenkin isännän
syntymäpäivän johdosta -- vieraiden kesken vallitsevan kodikkaan
onnellinen ja samalla juhlallisen odottavainen mieliala. Katseet
loistivat tyytyväisyydestä, keskustelu kävi puoliääneen ja myhäillen.
Kun kellon lähetessä puolta seitsemää eversti Ansamaan sointuva ääni
äkkiä kuului yli puheen sorinan, ilmoittaen, että vieraat olivat koolla
ja ohjelma alkaisi, katsahtivat läsnäolijat toisiinsa keskinäisellä
ymmärtämyksellä.

-- Varsinainen ohjelmamme tänään, lisäsi isäntä selittäen, on ystävämme
tohtori Grahnin alustus aineesta "Mietelmiä maailmansodan johdosta" ja
keskustelu sen johdosta.

Illan ohjelma ei kuitenkaan heti alkanut esitelmällä. Tavanmukaiseen
järjestykseen kuului ensin Linda-neidin soitto ja sen perästä kahvin
juonti. Soiton aikana vallitsi salissa syvä hiljaisuus. Tämä ei ollut
ainoastaan talon tavan mukaista, vaan aiheutui myös soiton laadusta.
Musiikki oli näet Linda Ansamaan erikoisala. Opintonsa hän oli alkanut
Amerikassa ja täydentänyt niitä Helsingissä etevimpien opettajien
johdolla. Saattoi huoletta sanoa, että hän teknillisesti oli Suomen
parhaimpia yksityispianisteja. Kuitenkaan hän ei koskaan ollut
esiintynyt julkisesti, vaikka opettajansakin olivat häntä siihen
kehottaneet. Hän oli liian arka ja vaatimaton ja liian musikaalinen.
Hän oli kuullut maailman suurimpien piano-taiteilijain soittavan ja
tiesi, ettei hän koskaan tekniikastaan huolimatta osaisi tulkita
Beethovenia, Bachia, Mozartia tai Chopinia niin kuin he, ja kun eivät
aineelliset huolet pakottaneet häntä kilpailemaan, säästi hän taiteensa
isänsä, ystäviensä ja oman itsensä iloksi. Hänen haaveellinen
luonteensa olisikin tehnyt hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi tahti
tahdilta taistella itsensä jonkun suuren sävellyksen herraksi ja
yksityiskohtia myöten uppoutua sen henkeen. Hän soitti mestareita,
mutta omalla tavallaan, jota kyllä monet kuulijat pitivät lumoavana.
Mutta hänellä oli kyky, joka erotti hänet ammattipianisteista ja
todisti hänen syvää musikaalisuuttaan: hän osasi hämmästyttävissä
improvisaationeissa tulkita omia tunnelmiaan ja omintakeisilla
parafraaseilla esittää tuttuja sävelmiä. Tähän kykyynsä hän mieluimmin
turvautuikin, sillä se paraiten vastasi hänen omaa sielunelämäänsä, ja
siten hänen soittonsa enimmäkseen oli yllättävää laatua, toi kuulijan
korviin jotain uutta, jota hän ihaillen ja ihmetellen pysähtyi
kuuntelemaan.

Ohjelmakseen oli Linda tällä kertaa valinnut erään Händelin konsertin.
Hän tunsi itsensä ristiriitaiseksi ja epäharmoniseksi tämänpäiväisten
kokemusten ja kohtausten johdosta ja kykenemättömäksi improvisoimaan.
Hän valitsi tahdintarkan ja säännönmukaisen Händelin, toivoen että
mestarin vakavaan, klassilliseen muotoon upotettu tunnehartaus
vaikuttaisi rauhoittavasti hänen omaan mielialaansa.

Hänen rinnallaan penkillä istui tohtori Grahn nuottilehtiä kääntämässä.
Kunnanlääkäri tohtori Grahn oli kaukaista sukua Linda Ansamaan äidille
ja asui -- naimaton kun oli -- Ansamaan kartanossa. Hän oli talon vanha
ystävä, ja pitäjällä pidettiin suorastaan päätettynä asiana, että
hänestä tulisi vävy taloon. "Kaunis pariskunta", ajatteli nytkin moni,
silmäillessään Lindan hienoja ilmeikkäitä piirteitä ja tohtorin
uskollisennäköisiä kasvoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä ihastusta ja
hartautta. Soittaessa nousi heikko puna Lindan poskille, hänen silmänsä
hohtivat, hänen paksu vaalea tukkansa aivan kuin loisti. Mies hänen
rinnallaan oli taas tummuudessaan tytön täydellinen vastakohta: mustat
hiukset, tuuhea musta parta ja tumma ihonpinta tekivät hänet
kuumaverisen etelämaalaisen näköiseksi, ja kuitenkin tiesivät kaikki,
että viidennäljättä korvilla oleva tohtori oli käytökseltään melkein
lapsellisen ujo ja tyly.

Sävelten voima sai Lindan unohtamaan huolensa, ja konsertin
adagio-jaksoa soittaessaan hän tuli ajatelleeksi, että Händelin
sävellys oli ehkä vaikeatajuinen ja raskas useimmille kuulijoille,
niin tottuneet kuin he muuten olivatkin pianomusiikkiin. Hän jätti
sentähden adagion loputtua konsertin kesken ja rupesi soittamaan
omia fantasioitaan, joutuen ennen pitkää vanhoihin tuttuihin
kansanlauluihin, joiden hän aina tiesi vaikuttavan kuulijakuntaan.

Mitään äänekkäitä kiitoksia ei kuulunut soiton tauottua. Linda istui
kotvan aikaa liikahtamatta, kädet helmassa, silmät maahan luotuina.
Vieraat odottivat hiljaa. Sitten Linda äkkiä nousi ja lähti kahvia
tiedustelemaan, hymyillen ujosti yleisölleen, joka kiitti häntä
iloisilla katseilla ja päännyökkäyksillä.

Tarjoilu tapahtui viereisessä huoneessa, johon pariovet avattiin.
Sieltä jokainen kävi hakemassa itselleen kahvia leipää tai suklaata,
johon muutamat nuoret olivat erikoisesti mieltyneet. Kuului iloista
puhetta, naurun kikatusta, kuppien kilinää.

-- Saisipa tuo tohtorimme jo kosiakin tytärtäsi, sanoi vanha
kirkkoherra leikillisesti eversti Ansamaalle joka lyöttäytyi arvokkaan
vieraansa seuraan. -- Kyllä näkee, mihin päin sydän häntä vetää...
Mutta ehkäpä lienevät kaupat jo tehdytkin?

-- Ei minun tietääkseni, vastasi eversti samaan äänilajiin. -- Ei taida
veljelle vielä tulla vaivaa vihkimisestä.

-- No, iloinen vaivahan se olisi, perin iloinen...

-- Muuten olisi minustakin hyvä, että tohtori koettaisi onneansa, sillä
voipahan toisia kosijoita ilmaantua, jotka vaan sekoittavat nuoren
tytön mieltä.

-- Sitä en pelkää, vakuutti rovasti lämpimästi. -- Linda on kyllä
herkkä, erityisen, omituisen herkkä mutta horjumaton, jos hän on saanut
mitä päähänsä. Tunnenhan rippilapseni.

-- Luuleeko veli siis, että hän on saanut päähänsä mennä tohtorille?

-- No niin pitkälle en sentään uskalla mennä, naurahti hyväntahtoinen
kirkkoherra. Nuoret tytöt eivät siinä suhteessa tunne itseään, ennen
kuin jokin sattuma heille totuuden paljastaa.

Ensimmäinen kuppi oli tuskin juotu, kun vanha kunnianarvoisa
kirkkoherra korotti äänensä ja pyysi hetkeksi huomiota. Melu taukosi
heti ja läsnäolijat kääntyivät uteliaina rovastin puoleen.

Kirkkoherra ojensi suoraksi, heitti silmäyksen yli seurakunnan, kääntyi
talon isännän puoleen, jonka kanssa hän vastikään oli vaihtanut pari
sanaa, ja aloitti vakavalla äänellään:

-- Arvoisa veli, eversti Ansamaa! Ollen vanhin läsnä olevain ystäväin
joukosta, olen saanut toimekseni kaikkien puolesta lausua sinulle
sydämellisimmät ja kunnioittavimmat onnentoivotuksemme tänä päivänä,
jolloin täytät viisikymmentäviisi vuotta. Kymmenen vuotta olet nyt
iloksemme asunut keskuudessamme, kymmenen pitkää vuotta, jos
ajattelemme, kuinka rikkaita ja täysinäisiä nämä vuodet ovat olleet,
kymmenen lyhyttä vuotta, jos ajattelemme, kuinka nopeasti aika on
kulunut. Sinun iässäsi, veli Ansamaa, kymmenen vuotta ei merkitse
paljon -- kymmenen vuoden kokemusta, tietysti, ja kymmenen vuoden
työtä, -- mutta katso tytärtäsi. Teidän tänne saapuessanne oli hän
iloinen ja vallaton tytön typykkä, pitkä palmikko selässä, nyt on hän
nuori nainen, isänsä oikea käsi suuressa taloudessa. Kymmenen vuotta
merkitsee siis paljonkin, ja meille ne ovat merkinneet paljon. Me
olemme näiden vuosien kuluessa oppineet sinua rakastamaan ja
kunnioittamaan. Vilpitön on sen tähden toivomuksemme, että sinä vielä
saisit viettää useitakin kymmeniä vuosia meidän keskuudessamme.
Kannathan sinä vuotesi niin kuin nuorukainen, joten inhimillisesti
katsoen ikää voi sinulle riittää vielä paljon. Sitä suokoon Jumala
meidän kaikkien onneksemme!

Kirkkoherran äänessä värisi todellinen liikutus ja monen silmissä
kiilsi kyynel. Eversti istui näköjään rauhallisena, mutta oli luonut
katseensa maahan.

-- Arvoisa veli, jatkoi rovasti puhettaan, -- suo minun tunnustaa, että
sinä olet harvinainen ihminen. Olen vanha mies ja olen paljon maailmaa
nähnyt, mutta en ole koskaan tavannut ihmistä, jonka koko elämä
herättäisi sydämessäni samaa ihastusta kuin sinun. Niin, älä luule,
että sinua imartelen. Ei mikään minua tällä hetkellä niin surettaisi
kuin semmoinen luulo sinussa. En sinua tahdo imarrella, mutta en liioin
saata olla sanomatta, mitä sydämessäni liikkuu. Olin vanha mies jo
silloin, kun sinä muutit tänne Suomeen. Sydämeni oli kokenut, että me
ihmiset olemme kaikki syntisiä ja itsekkäitä ja ettei meillä ollut
pelastusta muualla kuin Jumalan armossa Kristuksessa. Sydämeni oli
näivettynyt, kuten niin monen vanhan ihmisen sydän on. Huomasin, että
Jumalan armokin kykeni verrattain vähäisen ihmissielun ynseydelle ja
kovuudelle. Ja kuitenkin minunkin sydämeni oli kerran palanut uskoa
ihmiseen ja etsinyt sitä ihmistä, jossa ei Jumalan kuva ollut
pirstaleiksi lyöty. Niin, rakkaat ystävät, moittikaa sielunpaimentanne
siitä, että hän tuolla tavalla rikkoi nuoruudessaan Jumalan tahtoa
vastaan, kun ei heti tyytynyt näkemään Jumalan kuvaa vain Kristuksessa.
Mutta  muistakaa myös Paavalin sanoneen, että ihmisen tulee kasvaa
Kristuksen kaltaisuuteen... No niin, rakas veli Ansamaa, kymmenen
vuotta sitten tulit sinä, ja meidän tiemme tapasivat toisensa, ja vanha
kuihtunut sydämeni sai heti alusta kuin uutta elinvoimaa. En tahtonut
ensin uskoa silmiäni, en korviani. Sinä ryhdyit paikalla toimimaan
tavalla, joka poikkesi kaikesta, mihin olimme tottuneet. Sinä asetuit
kohta koko paikkakunnan isäksi ja holhoojaksi. Kohta otit selvää
pitäjäläisten sekä aineellisista että henkisistä oloista. Kohta rupesit
kaikkea parantamaan ja kohottamaan, tiesit keinoja, millä varallisuus
ja hyvinvointi lisääntyisi, katsoit samalla, ettei kasvatusta ja
sivistystä laiminlyöty. Suo anteeksi, veli, että alussa kysyin
itseltäni: mitä tämä on? onko tämä uudenaikaisinta farisealaisuutta?
Olithan sinä rikas, ja olinhan minä nähnyt, mimmoisia rikkaat yleensä
ovat. Mutta kauan en niin ajatellut. Minun täytyi tunnustaa, kun
katselin tekojasi, kun kuuntelin sanojasi, että hyvyytesi, jaloutesi,
ihmisrakkautesi ei ollut teeskenneltyä. Se oli sinua itseäsi. Sinä olit
itse semmoinen rikas ihminen -- rikas sekä aineellisesti että
henkisesti, -- että toisen täytyi sinua rakastaa. Ken koskaan kääntyi
oveltasi apua saamatta? Ken on tässä pitäjässä enää nälkää nähnyt, ken
sairastanut apua saamatta? Ken lapsista ja nuorista on koulukasvatusta
vailla? Ken meistä ikäihmisistä on vailla onnen ja ilon hetkiä siitä
saakka, kun sinä avasit vieraanvaraiset ovesi? Siunausta sinä toit
tullessasi tähän paikkakuntaan, rakas veli Ansamaa... Sinä olet ylpeä,
minä tiedän sen -- se onkin ainoa heikkoutesi. Jumala paratkoon, ja
sinä ehkä ajattelet, että sanani ovat vanhan ukon lörpötyksiä... No
niin, anna vanhan ukon kerran lörpötellä. Sama mikä liikkuu hänen
sydämessään, liikkuu meidän kaikkien sydämissä, sillä sinä olet ne
kaikki voittanut. Ja nyt meillä on vielä sinulle pyyntö, ja uskomme,
ettet sitä iloa meiltä kiellä. Oikeastaanhan me tahtoisimme tuottaa
sinulle jotain iloa, mutta mitä muuta me osaamme sinulle antaa kuin
rakkautemme ja kunnioituksemme? Sen tähden sekin, jonka tarkoituksena
olisi tuottaa sinulle iloa, onkin meidän omaa iloamme. Meidän kaikkien
läsnäolijani ja kaikkien pitäjäläisten puolesta saan täten kysyä
sinulta, veli Ansamaa, suostutko siihen, että joku Suomen
taiteilijoista ikuistuttaa kankaalle sinun meille rakkaat piirteesi ja
että taulu asetetaan johonkin yleiseen paikkaan, esim. kunnan talon
kokoushuoneeseen? Olemme yhdessä koonneet siihen tarvittavat varat.

Kirkkoherra lopetti ja hänen vanhat kasvonsa katsoivat hellän
ystävällisesti eversti Ansamaahan. Aivan kuin yhdestä suusta kuului nyt
joka taholta innokkaita huudahduksia: "suostukaa siihen!", "se on
pyyntömme!" "rovasti on tulkinnut tunteemme!" ja kaikki ikään kuin
imivät katseillaan eversti Ansamaata. Linda istui syrjässä ja hänen
silmistään tippuivat suuret kyyneleet.

Hän, jonka osaksi oli tullut niin vilpitön ja valtava
rakkaudentunnustus, nousi kalpeana, mutta hymyilevänä.

-- Ystävät, hän sanoi ja ainoastaan pieni epävarmuus äänessä osotti,
että hän oli liikutettu ja että hänen täytyi käyttää voimaa
hillitäkseen itseään, -- ystävät, kuinka voisin muuta kuin suostua
pyyntöönne! Tuottaahan se minulle suurinta iloa ja kunniaa!
Odottamatonta iloa!

Voimakas ja jatkuva kättentaputus tervehti tätä lupausta. Eversti
Ansamaa jatkoi:

-- Meitä suomalaisia moititaan juroiksi ja kylmiksi. Mutta voisiko
kukaan kutsua kylmiksi niitä sanoja, jotka meidän kaikkien isällinen
ystävämme ja opettajamme tänä iltana on lausunut? Ne ovat ymmärtääkseni
olleet ennen kuulumattomia sydämellisyydessään ja lämmössään. Ja ne
lausuttiin teidän kaikkien puolesta minulle. Tulkoot ne merkityiksi
elämän kirjaan teidän kaikkien hyväksenne! Rakkaudestanne olen
kiitollinen, rakkautenne otan vastaan -- juuri sen tähden, etten tiedä
sitä ansainneeni. Eikö rakkaus aina ole lahja, suurin, ihmeellisin
lahjoista? Te puhutte minun teoistani. Mutta mihin olisin kyennyt ilman
teidän luottamustanne ja rakkauttanne? Yhdessä me olemme tehneet, mitä
tehty on. Elämän herra on antanut minun huostaani aineellisia
rikkauksia. Suuri olisi syntini, ellen koettaisi niitä käyttää
oikeudenmukaisesti!...

Taas kuului innokasta käsienpauketta, ja eversti Ansamaa astui rovastin
luo, puristaen kiitollisena hänen kättään. Vieraat nousivat, monet
tulivat puristamaan everstin ja rovastin käsiä, ja iloisesti
keskustellen käytiin hakemaan toista kahvikuppia.

Sillä välin kokoontui joukko nuoria flyygelin ympärille, ja yhtäkkiä
kajautti nuorisoseuran sekakuoro raikkaita laulun säveliä ilmoille. Ne
täyttivät suuren salin mahtavilla aalloillaan ja nostivat huippuunsa ne
riemun ja kiitollisuuden tunteet, mitkä vallitsivat läsnäolijain
sydämissä.



4.


Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä
näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein
koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin
nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa.
Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan
kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen
sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä
seuraavaan tapaan:

-- Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole
sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa,
jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä
tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti
yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen.
Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota -- kuinkapa se
voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe
juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että
hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä
edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa,
mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten
tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa.
Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa
onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me
näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne
ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat
toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt
auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan
vastaan...

Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa,
viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa
asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan
verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme
varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä
arvostella.

Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja
anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään
sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja
hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja
hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti
ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan
tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että
kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan
ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän
heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän
uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.

-- Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan
tapaan: -- Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä.
"Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään
jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä,
uskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen
sodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se
on vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia.
Kirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista,
kun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä
moittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja
noudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella
olisi kristillinen, ei sotia käytäisi... Suomalaisina voisimme me
mielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon
vastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen,
itsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää
mitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei
sotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien,
silloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan
toivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on
se meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen
tässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon,
että keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti
lisävalaistusta.

Tohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli
aivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin
siitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, -- joka ei ollenkaan
näyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, --
ja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari
rouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan
kiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi
katsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:

-- Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun
kanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.

-- Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, --
tokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin
minä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns.
puukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan
säyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan
historiakin Suomen kansan sodankäynnistä...

-- Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, -- mutta
onhan sivistys mennyt paljon eteenpäin...

-- Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.

-- En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, --
mutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai
kylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei
tahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta...

Sillä välin oli tavanomainen puheenjohtaja, eräs pyylevä ja
hauskannäköinen talonisäntä, istunut paikalleen ja kehottanut läsnä
olevia käyttämään puheenvuoroja.

Pastori sai ensimmäisenä sananvuoron. Hän oli nuorenpuoleinen, laiha ja
kalpea mies, silmissä uskonintoilijan tuli. Vasta lyhyen aikaa oli hän
palvellut rovastin apulaisena eikä ollut täysin perehtynyt tämän
pitäjän henkiseen elämään, jonka silmiinpistäviä piirteitä oli
uskonnollinen valistus ja suvaitsevaisuus. Hän puhui suurella innolla
lausuen:

-- Arvoisa alustaja antoi esitelmässään ankaran iskun kirkolle
uskonnollisen elämän vartijana, jonka tähden velvollisuuteni kirkon
palvelijana on panna jyrkkä vastalause moiseen syytökseen. Tohtori
Grahn tuntui arvelevan, että kirkko on uskonsa pettänyt, antaen
myötävaikutuksensa valtiolle tämän sotatoimissakin. Eikö tohtori Grahn
siis tunne sitä pyhää kirjaa, johon kristinusko perustuu? Kirkko ei
suinkaan ole uskoansa pettänyt, se on päinvastoin ollut pyhälle
uskolleen uskollinen, tukien hallitusta ja esivaltaa. Saanko ehkä lukea
teille, rakkaat seurakunnan jäsenet, seuraavat Paavalin sanat
roomalaisille?

Odottamatta vastausta pastori otti taskustaan pienikokoisen raamatun ja
luki:

-- "Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan
alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat,
jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia. Sen tähden, joka asettuu
esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka
nousevat vastaan, tuottavat itselleen tuomion. Sillä hallitusmiehet
eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka
tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee
sitä mikä on hyvää, ja sinä saat siltä kiitosta, sillä se on Jumalan
palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se
ei miekkaa suotta kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen
rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Sen tähden on oltava alamainen, ei
ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden; sen
tähdenhän te verojakin maksatte: sillä viranomaiset ovat Jumalan
palvelusmiehiä ja ovat toimessaan juuri sitä varten. Antakaa kaikille
mitä olette velvolliset: vero kenelle vero on tuleva, tulli kenelle
tulli on tuleva, pelko kenelle pelko on tuleva, kunnia kenelle
kunnia on tuleva." Nämä apostolin sanat ovat hyvät painaa mieleen
jokaisen kristityn. Ne selvästi näyttävät, mikä on kristillinen
velvollisuutemme. Ne selvästi osoittavat, että kirkko on oikeassa
neuvoessaan kuuliaisuutta esivallalle ja näyttäessään itse esimerkkiä
kuuliaisuudessa. Kun esivalta käskee sotaan, on mentävä.

Pastori silmäili voitonvarmana ympärilleen, ennen kuin istui.

Nyt pyydettiin innokkaasti puheenvuoroa usealta taholta.

-- Opettaja Vettenranta, kehotti puheenjohtaja.

Pieni lystikäs mies nousi ja kysyi teeskennellyn huolestuneesti:

-- Onko pastori Kuusinen tosissaan? Tahtomatta halventaa Paavalin
sanojen arvoa väittäisin, että ne ovat vanhentuneita, nykyoloihin
sopimattomia. Ei niillä ainakaan meillä ole käytännöllistä merkitystä.
Mikä meillä on se esivalta, joka on Jumalasta? Venäjän hallitusko?
Silloinhan meidän empimättä pitäisi totella kaikkia sen laittomia
määräyksiä! Olisiko pastori Kuusinen takavuosina nöyränä
"promulgeerannut"? Sen kyllä monet kirkonmiehet tekivät! Alistuisiko
pastori Kuusinen tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakiin, jos istuisi
hovioikeudessa?

Hyväksyvä mumina kävi salin läpi ja pastori näytti jonkun verran
vaivaantuneelta, ruveten miettiväisenä selailemaan taskuraamattuaan.

Seuraava puhuja oli ajattelevan näköinen maalainen. Hän lausui:

-- Tuskin kannattaa tuhlata enemmän sanoja tähän kysymykseen. Olen
opettaja Vettenrannan kannalla ja samaten hyväksyn tohtorin lausuman
ajatuksen, että jollei kirkko aina nöyränä olisi palvellut valtiota,
olisi varmaan valistuneempi käsitys kristinuskon hengestä saanut
jalansijaa ihmiskunnassa. En usko pastori Kuusisenkaan kieltävän, että
murha, ryöväys, verenvuodatus ja väkivalta ovat Kristuksen opille ja
hengelle vastaista.

Nyt oli rovastilla puheenvuoro. Vanha kirkonpaimen sanoi isällisellä
tavallaan, kääntyen alussa pastori Kuusisen puoleen:

-- Nuoren virkaveljeni ei pidä luulla, että tässä meidän
piirissämme vallitsee uskonnolle vihamielinen, kirkonvastainen tai
jumalankielteinen henki. Olen tässä seurakunnassa palvellut paimenena
neljäkymmentä vuotta ja tunnen laumani. Olemme täällä vakavia, vaikka
vapaamielisiä. Emme teeskentele, puhumme ajatuksemme suoraan ja
uskomme, että kristinusko on elämää pikemmin kuin tunnustusta. Tämä
katsantokantamme on varsinkin varmistunut meissä viimeisen
vuosikymmenen kuluessa eli siitä saakka, kun tämän talon nykyinen
isäntä asettui keskuuteemme. Sentähden emme käsitä noita Paavalin
sanojakaan yhtä jyrkästi kuin sinä, veli Kuusinen. Pidämme mielessä,
mitä sama apostoli itse on muualla sanonut: "kirjain kuolettaa, henki
tekee eläväksi" ja "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Jumala
puhuu meille -- ei ainoastaan raamatun painetussa sanassa, vaan myös
meidän omassatunnossamme ja oikeudentajunnassamme. Hurskas ihminen
elää, kuten Jeesus sanoo, "jokaisesta elävästä sanasta, joka Jumalan
suusta lähtee". Jos esivalta käskee meitä johonkin, josta omatuntomme
meitä kieltää, on meillä kristittyinä oikeus, jopa velvollisuuskin olla
tottelematta... Tätä sanon yleensä enkä nyt tarkoita sotaa... Mitä
muuten Paavalin sanoihin roomalaisille tulee, on muistettava,
millä ajalla ne lausuttiin; ne todistavat hänen poliittista
kaukonäköisyyttään. Rooma hallitsi silloin maailmaa lujalla kädellä ja
Rooman valtakunnassa vallitsi yleensä uskonnollinen suvaitsevaisuus.
Paavali kuitenkin aavisti, että kristityt -- olihan hän itse saanut
sitä kokea -- joutuisivat vainon alaisiksi esivallankin puolelta, ja
hän tahtoi ja toivoi, että kristityt eivät ainakaan itse antaisi siihen
aihetta.

Rovastin puhetta seurasi hyväksyvä äänettömyys, jonka perästä tohtori
sai sananvuoron:

-- Pastori Kuusinen ampui yli maalin, sillä puheessani en painostanut
sitä, että meidän pitäisi olla uppiniskaisia esivallalle, vaikka muuten
tietysti siinä kysymyksessä olen rovastin kannalla. Tarkoitukseni oli
vain painostaa sitä, että kristillinen valtio ei saa käydä sotaa eikä
ylläpitää sotalaitosta, siis että kristitty hallitus ja esivalta eivät
koskaan saa käskeä sotaan eivätkä valmistaa sotaa. Jos esim. Suomi
joskus tulee olemaan itsenäinen valtio, ajattelen, että juuri meidän
maamme on tässä suhteessa noudatettava kristillisyyden vaatimuksia.

-- Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.

Pastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen
vaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti
ikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä:
silmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.

-- Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, -- ja ymmärrän nyt
paremmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti
keskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten
kristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka
pitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko
ole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: "älkää peljätkö
niitä, jotka ruumiin tappavat." Päinvastoin kristinusko on sankarein
uskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta,
taistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi
kuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos
vihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen,
jäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja
ahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: "tulta olen tullut heittämään
maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi
syttynyt!... Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan
päälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta."

-- Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään
lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, -- mutta nyt on maisteri Martta
Pulkka pyytänyt sananvuoroa.

Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit
nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään
miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja,
yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen
ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla
tavallaan:

-- Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu
kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä... Muuten sanon,
että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele
asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan
pastorille veljeskättä... Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin;
minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan
hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan.
Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin
riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria
vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan
näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän
maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että
silloin tekisimme aseellista vastarintaa... Meidän on tänään
keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta
palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se
ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa,
vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen
militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin
sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset
oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän
kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa.
Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan
kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan
luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä
valtakuntia -- Venäjää ja Ranskaa -- vastaan, jotka olivat Saksan
erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei
Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista
kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta
hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka
puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan
kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen
mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään
ihanteen nimessä... Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä
elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin
Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko,
että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että
meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä
tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija
meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui,
että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon,
että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata,
silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!

-- Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun
heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.

-- Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi
tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: --
neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt
rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän:
uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet
"mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät
olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole
saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt
politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa
saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin.
Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani
puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä
englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin
minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut
tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään
sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden
tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten
tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi
rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään
ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.

Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä
tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli
koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas
puheeseen:

-- Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka
toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo --
tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan.
Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä
isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä,
kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän
puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen
olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin
ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän
sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te
annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä
seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että
sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden
kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas
iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä
kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.

-- Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori
väliin, -- ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen
asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta
kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta:
hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?

-- Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään
kohauttaen, -- ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi,
mutta ... mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita...
Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän
siveyskäsitteillämme aina ole sijaa ... valitettavasti kyllä.

-- Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?

-- En mene tuomiota langettamaan... No tietysti ilmeinen hyökkäyssota
anastus -- ja valloitustarkotuksissa ... mutta puolustussota,
puolustussota, kun se on välttämätön...

-- Entä jos ei se olisi välttämätön?

-- Tjaa ... siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa...

Kun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:

-- Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro -- isännälle itselleen.
Eversti on hyvä.

Kun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi
asettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli "päivän
sankari" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli
keskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin
perinpohjaisia tietoja.

-- Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja
maailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä,
jolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai
ranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on
paikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja
paljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme
luonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös
ranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä
mitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on
sentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin
myötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään
päin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin
puolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti
Pulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin.
Että ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä
vallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että
saksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina
kansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään
näet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään
kehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme.
Mutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat
olleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä.
Vai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari
hirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905?
Eikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti
linnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin
imperialismia ja "marinismia", ellei sitä kutsuta militarismiksi?
Tilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista
menoista -- ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 -- muodostivat
sotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa
56,2 %, mutta Preussissa -- tuossa militarismin kotimaassa! --
48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän
militarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden
militaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös
ole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin
varustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät
tulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että
Englanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa?
Uskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet
rauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet
Saksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: "kuulehan, sisar,
mitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me
koetamme rauhassa sopia kanssasi." Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan
Saksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että
sanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava.
Koetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan
maailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä
"paikkaa auringossa." Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä
maailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun
Saksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä
taloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi.
Mutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan
Afrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä
muuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin
juutalaiset -- ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet.
Tätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin
Englanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei
ollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin.
Ranska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita,
heidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana
arveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja
ahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä
Englanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan
säilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: "antakaa minun vapaasti
kehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa
minullekin sija auringossa". Mutta semmoiseen suostuminen olisi
liittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen
tähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi,
sen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.

Monet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken
aikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen
katkaisi.

-- Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon
minäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella
uutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa
liene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa
hetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian
näyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme
välittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme
pilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin
maisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea -- oikeampi
ainakin kuin keskusvaltain, -- sillä liittolaiset kävivät
puolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja
demokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat
anastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä
vastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä
hyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee
olemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse
olla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen
enemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa
järkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin
näkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta -- mikä muuten minustakin
suomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette,
arvoisat ystävät?... Opettaja Vettenranta.

-- Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua
liittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy
rehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa ... niin, miksemme voisi sanoa,
että rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen
puolella?

-- Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, -- muuten
joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi -- ja siitä
varjelkoon meitä Jumala.

-- Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen
mumina useiden naisten huulilta.

-- Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen
tarttuvaan tapaansa, -- täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme.
Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin.
Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko
ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella,
on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään
ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää
sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan
sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että
Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin
vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti
ajattelemaan semmoista mahdollisuutta... En haaveile, onhan eversti
Ansamaa käytännön mies... Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa
virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita
odottamassa...

-- Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, --
että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt
vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua ... ja ne, jotka niin
haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle... Minun tekee
kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta
herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi
vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?

Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat
paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä
isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän
paikkaansa.

-- Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni
se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt
sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren
maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei
Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen
näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa
Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään
merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä
elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät --
vaikka liian myöhään.

-- Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta
innokkaasti.

-- Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, -- kyllähän Saksalle on etua
Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen
itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan
ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset
sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen
itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.

-- Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta.
-- Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.

-- Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja
kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille
myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.

-- Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas
opettaja Vettenranta puheeseen, -- sanovat, että Suomesta on lähtenyt
paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä,
joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti.
Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut
entiseen tapaansa ... eikä kaikilla virallista passia ole ollut ... jos
lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?

-- Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, -- tuohan olisi suoraa
valtiopetosta... Toivon, ettei huhussa ole perää... Keskustelumme on
muuten luisunut perin vaaralliselle alalle... Minä ehdotan puolestani,
ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät,
ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän
tunnettujen henkilöiden kuullen ... venäläisellä santarmistolla on
pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän
epäluulonsa alaisiksi...

-- Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, -- voimme kaikesta
sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria
miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä
jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin
rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella
aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon
uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi... Voisimmepa sillä
vahingoittaa isänmaammekin asiaa... Mutta nyt ehdotan, että
lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.

Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.



5.


-- Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa
varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja
huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. --
Ajattelepa, että joku täällä ... no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo
ketään epäillä ... olemmehan vanhoja ystäviä ... mutta...

-- Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti,
ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me
Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on
oikein...

-- Ajatukset vievät tekoihin...

-- Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea...
Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.

-- Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden
mahdollisuutena?

-- Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana...

-- Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen... Mutta minua
se pelottaa... Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos
omallatunnolla.

-- Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot
Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari
syöstäisiin valtaistuimelta...

Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle
rovastille.

-- No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi...

He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti
omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka
valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi
palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu.
Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: -- sano, että
tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.

Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin
asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi
kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli
saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies
lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar
ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti
puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi
miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän
astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen.
Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti
nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa
vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla,
mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi
ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä,
meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli
kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.

-- Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen
ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole
pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin
sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta;
sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.

Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan
maasta.

-- Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, -- onneton
ihminen... Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli
todellisesti julma, hän enkä minä... Esiinnyin ehkä narrina, olin liian
sangviininen uskossani ... minähän tarkoitin hänen parastaan ... ja
uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja
tahtoisin palvella hänen onneaan...

-- Well, mutta asia?

-- Asia ... asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen
milloinkaan on ollut... Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja
petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen... Niin, en
voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja
epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa... Sitä
varten olen tullut takaisin ... olenhan teidän ystävänne kaikesta
huolimatta ... tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti
minua juuri ystävyyden puutteesta...

-- Kuuntelen.

-- Niin, niin... Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta
käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot
nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen
armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja
tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin
estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää
asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja
tietoja...

-- Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.

-- Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia
saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä,
että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta?
Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle
siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat,
joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?...

-- Hm ... sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?

-- Muutin.

-- Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.

Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän
hymyilevän ilmeen.

-- Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.

-- Well, arveli eversti venyttäen, -- entä sitten?

-- Entä sitten...?

-- Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?

-- En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies,
esivallan käskettävänä ... totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni
tuleva käsky!

-- Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään
venäläisten käskyjä.

-- Te ette ymmärrä asiata, eversti...

-- Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit
ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä --
sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?

-- Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin
perustuslakien kannalta!

-- Hm ... olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä
amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden
meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla
uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä
on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim.
saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?

-- Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa
pettää.

-- Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä
siis antaisit ilmi jne.?

-- En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.

-- Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa
mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain
muuta?

-- On, kuului kolkko vastaus. -- Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen.
Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii
salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä
Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja,
joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä
olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna
mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi
suorittamaan virkatehtäviäni...

-- Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä
ilmaisi jonkun verran hämmästystä. -- Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.

-- Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki...

Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi
ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:

-- Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä
voisit asemasi pelastaa.

Hormio oli vaiti.

-- Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, -- etkä
ole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni
päätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin
rikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen
isänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen
valintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta
pyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani,
ajattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla -- rahalla?

Nimismies vaikeni yhä.

-- All right, minä tahdon sinua auttaa.

Nämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä
katsahtamaan ylös.

-- Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, --
jotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille... Kuinka
paljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai ... muutatko
maasta pois?

Nimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.

-- Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, -- niin, uutta elämää
alkamaan... Amerikkaanko?

-- Vaikkapa Amerikkaan... Ruotsin kautta... Paljonko sanomme?...
Sanommeko viisikymmentätuhatta?

-- Viisikymmentätuhatta?

-- Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?

-- Viisikymmentätuhatta kruunua!... Oletteko niin rikas?

-- Oletko sitä epäillyt? sanoi eversti Ansamaa hieman ivallisesti. --
Kyllä tyttäreni olisi tuonut hyvät myötäjäiset... Kirjoitetaan siis
50,000 kruunua. Saat nostaa ne Tukholmassa. Tukholman Yksityispankissa
on minulla juoksevalla tilillä aina vähän rahoja.

Näin puhuen eversti veti esille pöytälaatikosta shekkikirjan, johon
rupesi kirjoittamaan. Nimismies seurasi katseellaan toisen liikkeitä ja
ällistys hänen ilmeessään muuttui salaiseksi tyytyväisyydeksi ja
voitonriemuksi.

Eversti taittoi huolellisesti valmiiksi kirjoittamansa shekin ja ojensi
sen Hormiolle.

-- Kas tässä, nyt olen tehnyt, mitä olen voinut hyväksesi. Nyt eroavat
tiemme... Vieraani odottavat minua.

Hän nousi tuoliltaan.

-- Hitto vieköön, eversti! huudahti nimismies äkkiä kiihkeästi ja
hypähti pystyyn. -- Nyt olen tehnyt halpamaisen työn, ottaessani teiltä
vastaan nämä rahat. Tiedän sen ja tiedän, että te halveksitte minua.
Mutta tietäkää tekin, ettei minulla ole pienintäkään kiitollisuuden
tunnetta teitä kohtaan. Minulla ei siihen ole mitään syytä. Ja teillä
ei ole mitään syytä halveksia minua. Sillä te ette ole minua auttanut.
Sitä ette ole ajatellutkaan. Te olette vain auttanut itseänne. Oman
itsenne pelastukseksi olette maksanut minulle nämä rahat. Me olemme
vain ilveilleet. Te olette näytellyt viattoman osaa ja minä olen koko
ajan vaiennut siitä, mitä teistä tiedän. Jos ennen olisinkin hiukan
epäröinyt, niin olen nyt asiasta varma. Te, juuri te, herra eversti,
olette se maankavaltaja, jota viranomaiset etsivät. Minä tiedän sen ja
te tiedätte sen myöskin. Ja te olette koko ajan tiennyt, että minä sen
tiesin. Ei meistä kumpikaan ole toistaan parempi.

Eversti Ansamaa oli rauhallisena kuunnellut toisen sanatulvaa. Kun
nimismies vaikeni, kysyi hän:

-- Onko sinulla muuta lisättävänä? Jollei, olemme siis kuitit. Noista
syytöksistäsi vastaat itse. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta
ajattelet. Vaikuttimistani ja teoistani vastaan itse Jumalani edessä.
Vielä kerran, toistamiseen tänä päivänä täytyy minun siis näyttää
sinulle ovi. Hyvästi, Hormio.

Nimismies näytti epäröivän. Everstin horjumaton lujuus vaikutti häneen.

-- No, no, suokaa anteeksi ... ehkä kuitenkin on paras erota sovussa.
Älkää olko niin ylpeä, eversti Ansamaa, voihan teidänkin hetkenne
lyödä.

-- En tarvitse neuvojasi.

-- No niin, hyvästi siis ... ja kiitoksia avustanne. Nimismies kumarsi
ja poistui eteiseen. Eversti seurasi häntä hetken perästä ja kulki
sivulle vilkaisematta suoraan saliin.

-- Pirullisen ylpeä mies, mutisi Hormio, katsoen everstin jälkeen. --
Mutta rikas. Ja rikkaalla on varaa ja valtaa. Samassa hän muisti
shekin, jota piteli kädessään, avasi ja luki sen. Hänen silmänsä
kävivät nyöreiksi hämmästyksestä ja pettymyksestä.

-- Mitä hittoa tämä on! huudahti hän itsekseen. -- Maksakaa Herra
Antero Hormiolle viisikymmentätuhatta kruunua, mutta allekirjoitus!
Jarl Dagobert! Onko shekki mitätön vai onko sillä pirulla Dagobertin
nimellä rahoja Tukholmassa? Aioitko vetää minua nenästä, senkin
"eversti"? Sen saat maksaa. Hän pisti shekin lompakkoonsa, etsi
päällys-vaatteensa ja poistui talosta.



6.


Rovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen
rauhassa juttelemaan.

-- Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin
vanhan kirkkoherran huomautukseen. -- Hän ei vihaa mitään niin kuin
sortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla
vapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin
Yhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan. Muistan, kuinka
äiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän
oli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi
espanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan
amerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi
kuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin
odottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina
kyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten
pari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun
manifestin aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä
vuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta.
Muistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: "on kerrassaan
häpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi,
sivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta." Hän olisi monta
kertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut.
Hän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten
hento ja hieno hän oli... Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei
luullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä... Sitten sairastui äiti ja
kuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin
Silloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet
kutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa,
kuten tiedätte... Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän
kansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.

-- Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, -- ja jalot hänen ajatuksensa,
-- sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta
huolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa.
Vanhuksen houreita ehkä ... mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos
venäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on
puhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua
epäluulon ja vainon alaiseksi... Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi
isäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.

Linda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi
toisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.

-- Se on totta, setä, hän myönsi. -- Olen ollut ja olen vieläkin
huolissani.

-- Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. --
Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.

-- Olen sen tehnyt ... juuri tänään.

-- Ja isäsi?

-- Oh, setä, hän on niin ihmeellinen -- suuri, jalo, varma itsestään.
Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi
olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin
levottomuuteni...

Rovasti jäi mietteisiinsä.

-- Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen.
-- Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän
hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa?
Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on
huulilla...

-- Totta kyllä, myönsi rovasti, -- jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta
eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!

-- Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn
hymyillen, -- mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin
käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska
hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin,
miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.

-- Hm ... ehkä olet oikeassa.

He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa,
joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti
Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.

Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä
tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän
kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin
hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut
tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi
kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut
vaikeata, -- tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin
ankarasti salassa. -- Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin
lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi
tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta
päättävästi:

-- Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?

Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi,
että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti
nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua
kuuntelemaan.

Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja
siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan
näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.

-- Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä,
-- jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella
kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.

Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi
äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta
nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen.
Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun
vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli
kunnioittanut nimellä "himmeän lilanvärinen rokokoounelma". Tämä
nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa
sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat
taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä
sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä
Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin
tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar
samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa
vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa
haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski
tohtorin istumaan tuolille eteensä.

-- Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta,
-- minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton
isän puolesta.

Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin
hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen
ystävänsä, että hätä oli käsissä.

-- Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.

-- Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin
alhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on
niihin jollain tavalla sekaantunut -- vaikka hän ei sitä avoimesti
tunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään
päivällä kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi:
"varota isää, häntä uhkaa vaara." Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata,
mutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli
minua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen
vaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi,
mutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että
isää...

-- Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana...

-- Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla
minua --

-- Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?

-- En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän
oli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle
selvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän
virkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, -- nyt olen varma siitä,
että se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi
venäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä,
tuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi,
pelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?

-- Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen?
Vaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit
kunniasta?

-- Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä
tuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko
minun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?

-- Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla
äänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. -- Tarkoitan,
että se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori
selittämään. -- Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän
tahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän
tiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.

-- Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä
nimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa
meitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan
vastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta
vastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan
kallisarvoisen... Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko
pulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion.
Hän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei
tuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät?
Varmaankin jotakin hirveätä isää vastaan... Oi Helmer, mitä nyt on
tehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt
perille heidän juonestaan... Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän
sinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen
selvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet,
ystäväni?

-- Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan
clairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään
venättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista,
että heidän keskustelunsa jo on päättynyt... Missä olit näkevinäsi
heidän puhuvan?

-- Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy... Mutta oletko varma siitä että
nimismies osaa venäjänkieltä?

-- Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja
ilmiantokeskustelussa toimeen tulee...

-- Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään
todistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken...
Ja minä tunnen, että tämä on perin vakavaa...

-- Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi... Mielestäni
sinun näkysi jo itsessään on todistus...

-- Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla... Jos voisimme käskeä isän
tänne nyt heti... Ehkä on paras puhua hänelle... Jokainen minuutti on
kallis... Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän
tulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille
sillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin... Varmasti
juovat jo teetä... Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?

-- Jään tietenkin, jos niin tahdot.

-- Ja sinä puhut isälle?

-- Puhun.

-- Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?

-- Olen, Linda.

-- No, sitten lähden... Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te
silloin vielä olette täällä...

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen
odottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului
alhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä
ajatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän
kiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla
loukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara.
Hän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että
Hormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän -- Helmer
-- tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi
pälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi
voinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta
lämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä
ajatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen
oli paljasta juonta -- ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä
suurinta osaa.

Tahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan
asiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa
takana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli
sedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin
kuin oli luvannut.

Hän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa
astui huoneeseen.

-- Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin
pakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on
mentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa... Ilveilettekö
kanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön
kaikkein pyhimmässä -- onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko
kosinut? tahdotko siunaukseni?... Tapasi pyytää sitä on verrattain
omituinen!

Everstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti -- ehkä hieman liian
hilpeä, ajatteli Helmer.

-- Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on
mielestämme kaukana...

-- Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?

-- On, mutta etkö sinä istu?

-- Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän -- vieraat tuolla alhaalla...

-- Koetan olla mahdollisimman lyhyt... Linda on kertonut minulle
kaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää...
Me olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin
salaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua...

-- Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?

-- Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion
keskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti
aivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden
miehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä.
Linda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä
tavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin,
että ensin puhuisimme sinun kanssasi.

Jos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän
pettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä
oli läpeensä vakava.

-- Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, -- aivan oikein
siinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä
ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo.
Hillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana
puhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia...
Tule, mennään alas.

Nyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi
ihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi
ja seurasi Lindan isää alakertaan.



7.


Puoli tuntia myöhemmin eversti, hänen tyttärensä ja tohtori Grahn
istuivat kolmisin Lindan pienessä salongissa. Vieraat olivat
poistuneet, nähtävästi iloisina ja hyvällä mielellä, monet vakuutellen,
että illan keskustelu oli ollut omiansa varmistamaan heitä
valtiollisissa mielipiteissään, tai että he olivat saaneet uusia
herätteitä ja siksi toivoivat samanlaisen tilaisuuden pian uudistuvan.
Heidän mentyänsä oli eversti Ansamaa ilmoittanut haluavansa keskustella
Lindan ja Helmerin kanssa.

-- Helmer kertoi minulle toisesta näystäsi, Linda, ja koska sekin oli
epämääräinen, ehdottaisin, että ottaisimme selon asiasta. Onko sinulla
mitään sitä vastaan, lapseni, että pannaan toimeen selvänäköisyyskoe?
Oletko liian väsynyt antaaksesi tohtorin hypnotisoida sinut?

Linda oli selittänyt isänsä ehdotuksen johdosta olevansa valmis mihin
tahansa, ja kuten sanottu, nyt he olivat parhaillaan kolmisin hänen
huoneessaan.

Linda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori
istui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti
taas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet
kunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi
itsestään toimia.

Oikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä;
sitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet
vaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan
ja tahdollaan auttoi häntä "sulkemaan ulkonaisia aistejaan".
Se oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle
autosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin
sanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja
joka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan
omavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja
näennäisesti ilman syytä "loveen", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan
ja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät
vanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja
käyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä
Lindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä
toisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin
mahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa,
vaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan.
"Aivojen tyhjentäminen", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle
helppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli
selvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla
mitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja -- mikä oli kaikista vaikeinta
-- lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän
mahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin
suorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli
hänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas,
mutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen
erinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa
päässyt hänen omituisuutensa perille, -- jota muuten pidettiin visusti
salassa, -- ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että
epäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta
täytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa
on pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi
mitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky
oli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja
täydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis
auttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla
tahdollaan ja keskityskyvyllään.

Tarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään
hakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan.
Kymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua.
Hänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien
keskeyttämiä.

-- Nyt tunnen olevani nimismiehen luona... En näe mitään selvästi, on
niin sumuista... Sumu hälvenee... Nyt erotan huoneen, kyllä olen
nimismiehen kodissa... Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä...
Lamppu palaa pöydällä... Hän on hyvin kärsivän näköinen... Hän ottaa
lompakon taskustaan ... avaa ... etsii lompakosta paperin... Minä
tunnen, että hän on omantunnon tuskissa ... kunpa osaisin nähdä, mitä
hän ajattelee... Odottakaapa... Hän kuohuu vihasta... Ketä kohtaan?
Koetan katsella... Ah, isää!

Linda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista.
Mutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.

-- Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät
mielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?

Linda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.

-- Älä pyydä, en osaa katsella... En ainakaan vielä... Hänen vihansa
oli niin ruma... Koetan seurata hänen liikkeitään... Nyt näen taas...
Hän istuu yhä pöytänsä ääressä... Hän on levittänyt paperilapun eteensä
pöydälle... Hän silmäilee sitä ... vihaisen näköisenä... Hän naputtelee
nyrkillään pöytään... Hän mumisee jotakin itsekseen... Aa, minä
kuulen... Hän sanoi: "sinä petit minut, eversti, mutta minä olen
kostanut!"... Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni... Koetan, koetan
rauhoittua, älä pelkää, Helmer... Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on,
joka on hänen edessään ... käsi on sitä peittänyt ... nyt näen ...
mitä? se on vekseli, se on shekki ... samanlaista shekkipaperia, jota
isä käyttää ... tahdon lukea...

-- Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. -- Etkö sinä, Linda, voisi
mennä ajassa taaksepäin?

Mutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein
kiihkeästi.

-- Tahdon lukea ... odottakaa ... se on vaivaloista ... mutta nyt...
"Utbetalas åt herr Antero Hormio femtiotusen kronor... Jarl Dagobert..."
Isä, isä, mitä sinä olet tehnyt? Mitä varten?

Hän huudahti viimeiset sanansa epätoivon tuskalla ja lyyhistyi tyynylle
kuolon kalpeana.

-- Linda! lausui tohtori rohkaisten, mutta tyttö ei kuullut. Hän makasi
tajuttomana sohvalla. Silloin tohtori päästi hänen kätensä ja ryhtyi
sen sijaan herättämään pyörtynyttä. -- Setä Olavi, ole hyvä ja
tiedustele, onko heillä tarjoilussa vielä kuumaa teetä tai kahvia, ja
käske tuomaan joutuin, hän puheli everstille, samalla kuin hän
taitavalla kädellä, vaikka hellävaroin, aukaisi näppäimistä Lindan
hameenliiviä, jotta hengitys kävisi helpommin, ja piteli ruumista niin
että pää oli retkallaan taaksepäin, jotta veri siihen juoksisi. Hän ei
ehtinyt katsoa taakseen, miten eversti suoritti tehtävänsä, mutta
kuuli, että ovessa käytiin.

Pian Linda heräsikin tainnoksista. Tohtori laski hänet hellävaroin
takaisin sohvatyynylle ja hymyili rauhottavasti, mutta samalla ujosti,
kun Linda ihmetellen ja kysyvästi katsahti ympärilleen.

-- Missä on isä? kysyi tyttö.

-- Hän meni hakemaan jotain lämmintä juotavaa sinulle.

-- Miksei hän soittanut?

-- Kas! ihmetteli tohtori, joka nyt vasta älysi, että everstin
poistuminen oli ollut tarpeeton.

Mutta samassa koputettiin ovelle ja Mari toi tarjottimella kupin
höyryävää teetä.

-- Sepä hyvä, sanoi tohtori nousten paikaltaan ja otti tarjottimen
Marin kädestä. -- Kiitoksia, kyllä me nyt tulemme toimeen.

-- Tietääkö Mari, missä eversti on? kysyi Linda.

-- Eversti on puhelimessa ... tuossa käytävässä, vastasi tyttö hieman
ällistyen.

-- Kiitos.

Palvelijatar meni, ja tohtori tarjosi Lindalle teetä, joka näkyi
vaikuttavan virkistävästi.

-- Luuletko, että isä palaa?

-- Tietysti, vastasi tohtori, vaikkei hän ollut suinkaan varma mistään.
Hän oli äärimmilleen hämmästynyt. Tuo shekki Lindan näyssä oli
täydellinen arvotus, ja hän oli äsken pannut merkille, että setä Olavi
oli koettanut keskeyttää Lindaa.

-- Menisitköhän katsomaan, missä isä viipyy? kysyi tyttö puoleksi
pyytäen. Näkyi, että hän oli tietoinen kaikesta ja selvästi muisti mitä
oli tapahtunut.

-- Voinhan mennä, vastasi Helmer nousten, mutta samassa ovi aukeni ja
eversti Ansamaa palasi huoneeseen.

-- Suokaa anteeksi, lapset, että poistuin, sanoi hän, -- se aiheutui
sinun näystäsi. Ymmärsin, että Hormio epäili shekkiäni vääräksi kun en
muistanut ilmoittaa hänelle, että Tukholman pankissa käytän nimeä
Dagobert. Sen tähden kiiruhdin puhelimeen.

Hänen äänensä ja katsantonsa oli niin avomielisen iloinen ja
rauhallinen, että molemmat nuoret tunsivat hämmästyksensä yhä kasvavan.

-- Isä, isä, mitä varten sinä kirjoitit Hormiolle viidenkymmenen
tuhannen kruunun pankkishekin?

-- Well, tyttöseni, sanoi eversti ja istuutui, -- en aikonut sitä ensin
sinulle kertoa, mutta koska olet semmoinen Sherlock Holmes, ettei
mikään pysy salassa sinun katseeltasi... Well, täytyyhän sinun myöntää,
ettei viisikymmentä tuhatta ole suurikaan lohdutus miehelle, joka oli
toivonut saavansa sinut ja kaupan päälle koko meidän omaisuutemme...

Ja eversti nauroi sydämellisesti.

-- Mitä tarkotat, isä? Oletko antanut nimismiehelle rahaa, että hän
heittäisi toiveensa minuun nähden?... Mutta minähän jo annoin hänelle
rukkaset!... Ja koska se sitten tapahtui?

-- Koska? Tänä iltana. Hän kävi puheillani juhlamme aikana.

-- Isä, sinä salaat jotain. Tässäkin piilee jotain. Myönsithän itsekin
tänään päivällä, että sinulla oli salaisuus. Miksikä sen peität?
Miksemme saa olla siitä osalliset, minä ja Helmer? Minä olen sinun
tyttäresi, Helmer on lähin ja ainoa sukulaisemme, luuletko, että me
sinut pettäisimme? Emmekö ole sinun parhaimmat ystäväsi? Kuinka sinulla
on sydäntä, isä, antaa minun tällä tavalla kärsiä?

Linda rukoili äänellään yhtä paljon kuin sanoillaan, ja tohtori tunsi
merkillisen liikutuksen sydämessään, kun tyttö tällä ihmeellisellä
hetkellä teki hänestä vertaisensa ja liittolaisensa. Hän olisi tahtonut
langeta polvilleen tytön eteen ja vannoa palvelevansa häntä ikuisesti
pyytämättä muuta palkkaa kuin tämän ainoan taivaallisen tunnustuksen.

Eversti oli käynyt perin totiseksi. Hän istui kotvan aikaa
mietteissään, katsellen vuoroin tytärtään, vuoroin nuorta tohtoria,
jonka kasvoja hän luki kuin avattua kirjaa, ja lausui sitten
puoliääneen:

-- Ymmärrän, että teillä on mielestänne syytä moittia minua... Olin jo
päättänytkin ilmaista asian teille... Olisin sen aikoja sitten tehnyt,
ellei minua olisi sitonut vaitiolon vala ja ellen teidän itsenne takia
olisi pitänyt parempana vaieta. Sillä kun nyt kerron teille
salaisuuteni, joudutte vaikeaan asemaan...

Hän keskeytti puheensa hetkeksi, ja toiset odottivat jatkoa mitä
suurimmalla jännityksellä.

-- Te olette molemmat jo ymmärtäneet, että salaisuuteni on valtiollista
laatua... Pitkiin selityksiin ei minun tarvinne ryhtyä... Kuulun
salaiseen poliittiseen järjestöön, jonka päämääränä on Suomen
valtiollinen itsenäisyys... Te tiedätte, etten ole koskaan rakastanut
venäläisiä. Venäjä ei sovi Suomen isännäksi. Suomi hoitakoon itse omat
asiansa... Nykyisen sodan kautta uskomme varmasti tämän päämäärän
tulevan saavutetuksi. Euroopan olot tulevat sitä vaatimaan. Mutta
Venäjän imperialistiselle politiikalle ei ole edullista kadottaa
Suomi. Sentähden Venäjä ei vapaaehtoisesti luovu tästä maasta, mutta se
tulee siihen pakotetuksi. Saksalle Suomen erottaminen Venäjän
valtakunnasta sitä vastoin on edullinen, ja sen tähden voimme
itsenäisyyspyrkimyksissämme odottaa myötätuntoa, ymmärtämystä, jopa
avustustakin siltä taholta. Luonnollista on näin ollen, että innolla
seuraamme Saksan sotaisia voittoja ja soisimme kaikesta sydämestämme,
että kykenisimme Saksaa auttamaan... Tämmöinen puhe on teille raskas
kuulla, te kun ette ollenkaan hyväksy sotaa. Mutta minulle, vanhalle
soturille, on aivan luontaista luottaa sotaan ja sodan saavutuksiin.
Missä olisi Cuban vapaus tällä hetkellä, ellei se olisi taistellut
itseänsä vapaaksi espanjalaisten kahleista? Ei Suomenkaan vapaus tule
meille paljaana lahjana ylhäältä. Täytyy meidänkin taistella ja uhrata
itsemme ja omaisuutemme Suomen vapauden puolesta. Mutta se onkin
ihanne, jonka puolesta kannattaa kuolla -- eikä ainoastaan kuolla, vaan
myös kärsiä. Minä ihailen ja kunnioitan niitä suomalaisia nuorukaisia,
jotka rakkaudesta isänmaahansa ovat lähteneet Saksaan valmistaakseen
Suomelle valoisampaa tulevaisuutta! Heidän uhrinsa ei mene hukkaan.
Joskin nyt heidän tekoaan kammotaan, tullaan sitä kerran siunaamaan...
Ja minä olen lukeva ainaiseksi kunniakseni, että olen osannut olla
heille avullinen siinä jalossa työssä!

Eversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa
edessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä
vakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin
häpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet
olivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi
rakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin
hän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin
syvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna
aukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät
kaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta
saavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen
minkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen
järjestöön.

-- Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, -- vaatia
teiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi
hiiskua sanaakaan.

-- Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin
Helmer. -- Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun
on paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden... Mutta hirveälle
vaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä...

-- Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään
itseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun
puolestasi, Linda ... he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos
saisivat minut käsiinsä...

-- Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla
naisella?

-- Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt
on tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa
molemmat.

-- Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. -- Enkä voi sanoin
ilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi... Mutta suotko minun
tehdä periaatteellisen kysymyksen?

-- Ole hyvä.

-- Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen
järjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö
Sprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys?
Eivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin
vallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee
itseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta
vallalta?

-- Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi
eversti innokkaasti. -- Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän
arvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen
isänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun
ei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet
olivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä
Suomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen
ollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa
kansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan
itsehallinnon.

-- Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu
itsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa
pitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti
Venäjästä?

-- Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen
kehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia
ei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee
vapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla
orjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon -- eikä se enää siitä
luovu. Se kuolee mieluummin.

"Tuossa miehessä on uskoa", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin
tunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi
mennessään kaikki huolet ja pelot.

-- Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on
tulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen,
kun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon
kärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti
kadotettu...

-- Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako
nykyistä tilannetta!... Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka
sinua tällä hetkellä uhkaa... Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen?
Onko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!

-- En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen... Hän on
jollain tavalla saanut vihiä asioista... Ymmärrättehän, että annoin
rahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä
maatansa Suomen vihollisille... Mutta jos hän sittenkin... Äsken soitin
hänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin
allekirjoitus kyllä oli oikea... Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt
minun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen
ryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan,
vaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika...

-- Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen
omatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!

-- Saattaa niinkin olla.

-- Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?

-- Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä
edes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan...
Korkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.

-- Jos vangitsisivat sinut?

-- Ei ilman todistuksia, lapseni... Enkä minä niin vain anna vangita
itseäni...

-- Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.

-- En mitään, en mitään... Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä
vastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei -- minuakaan huvittaisi turhan
päiten joutua venäläisten vangiksi... Olen tietysti mahdollisimman
varovainen... Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on
aika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole
sinä vain rauhallinen ja pane maata...

Koska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu
yhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti
miettiä yksikseen.

Herrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja
puhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:

-- Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä
iloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani
jätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut
korjaa.

Nämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer
tunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja
ytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut
sanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.



8.


Yksin jäätyään Linda lankesi polvilleen sohvan viereen. Kädet ristissä
tyynyllä hän painoi päänsä käsien varaan ja kokosi ajatuksensa
rukoukseen, kuten vanha tapansa oli. Hän viipyi kauan siinä asennossa.
Kun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteina, mutta
kasvojen ilme oli luja ja päättäväinen. Hän tiesi nyt mitä tehdä. Isä
oli pyytänyt, ettei hän mitään ajattelisi eikä olisi levoton, mutta
kuinka se enää olisi mahdollista? Nyt ei enää ollut kysymys epävarmasta
ja tuntemattomasta vaarasta, nyt vaara oli tietty ja tunnettu, kauhea
vaara, joka uhkasi millä hetkellä hyvänsä ja saattoi paisua kuinka
suureksi tahansa. Isä oli ainoa ihminen maailmassa, jota Linda koko
sydämestään tiesi rakastavansa, ja hänen kallis velvollisuutensa oli
selvä. Hinnalla millä hyvänsä hänen täytyi koettaa pelastaa isä. Ja nyt
kun hän näki tien edessään selvänä, nyt hän tunsi itsensä tyyneksi ja
rauhalliseksi.

Hän soitti, ja palvelijattaren ilmestyttyä ovelle hän lausui:

-- Olisiko Mari niin ystävällinen ja toisi tänne päällysvaatteeni. Olen
ollut pahoinvoipa ja tunnen, että minun täytyy kävellä hiukan ennen
maatapanoa. Mutta en tahdo häiritä everstiä, vaan tulen kyökin puolelta
ulos.

Mari ymmärsi. Hän hiipi varovasti portaita alas, otti eteisestä
neitinsä tavarat ja palasi takaisin yhtä hiljaa.

-- Ei suinkaan Mari ketään kohdannut? kysyi Linda ovella päästäessään
tytön kantamuksineen huoneeseen.

-- En ketään, vakuutti uskollinen palvelijatar ja ryhtyi auttamaan
vaatteita Lindan ylle. -- Mutta jaksaako neiti nyt lähteä kävelemään,
kun ei ole terve? Ei suinkaan neiti yksin lähde?... Kyllä minä tulen
mielelläni mukaan... Puutarhassako neiti kävelee?

-- Kiitos, rakas Mari, kyllä jaksan hyvin yksinkin... Nythän on kuutamo
ulkona. Menen maantielle ja kävelen kirkolle päin...

-- Puhuvat, ettei ole aina turvallista iltaisin naisten liikkua.
Venäläiset sotamiehet kuuluvat joskus hätyyttäneen...

-- Tyhjää puhetta, lapseni ... kas niin, kiitos ... nyt kun vielä saan
nuo päällyskengät jalkaan, olen valmis.

-- Neiti on hyvä ja istuu, niin minä asetan kengät... Mutta jos sentään
saattaisin neitiä. Tai jos ei neiti minusta huoli, niin jos Mattsson...

-- Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta
turhaa se on...

-- Niin kuin neiti tykkää.

Tytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.

-- Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. -- Jos
todella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin
voimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä...

Marikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin
kulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis
kuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko
tien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä
vilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.

Linda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.

-- Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli
toverilleen, -- tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.

-- Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.

-- Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä... Muuten tahdon
sanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää
salaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.

-- Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta
hänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.

-- Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda
hellästi. -- Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta...

-- Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin
salaperäinen ... lähteä yksin yöllä muka kävelylle... Näinhän toki,
että neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin
itsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja...

-- Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni
ollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja
luotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta
näetkös, se suru mikä minua nyt painaa -- sillä oikein arvasit -- on
sitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä... Se ei
koske minua yksistään...

-- Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa... Minä
ajattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se
mies ei nyt kulje oikeilla asioilla... Mitä se yhtämittaa hovissa
juoksenteli?... Ei liene vain kosinut neitiä?

Lindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan
rakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.

-- Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla
nimismiehen luo?

-- Eipä vainen! ihmetteli tyttö, -- nimismiehen luo ... ja keskellä
yötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja... Onko hän siis todella
kosinut?

Linda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.

-- On hän kosinut, hän vastasi.

-- Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.

-- Mari! nuhteli hänen emäntänsä, -- senkö näköinen olen mielestäsi?
Suruko se nuorta morsianta painaisi?

-- Suokaa anteeksi, armas neiti... Mutta en ymmärrä... Te ette ole
kihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut... Ja nyt te keskellä yötä
kiiruhdatte hänen luoksensa...

-- Siinä sen nyt näet, rakas lapsi... Salaisuus, salaisuus, jota en voi
sinulle kertoa...

Ja Linda huokasi.

-- Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!

Tytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä
kyyneltyvän.

-- Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.

He kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He
olivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä
loisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.

-- Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. -- Tietääkö hän odottaa
neitiä?

-- Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän
valvoo.

-- Kuinka niin: tietysti?

-- Tarkoitin, että hän sielussaan tuntee, että jotakin tapahtuu ...
että minä olen tulossa ... sillä Jumala minut lähettää...

Tähän ei Marilla ollut mitään sanottavaa. Hän kysyi:

-- Jäänkö ulos odottamaan sillä aikaa, kun neiti käy nimismiehen
puheilla?

-- Ethän toki. Odotat vaikka eteisessä.

Nimismiehen ulko-ovi ei ollut lukossa. Tytöt astuivat muitta mutkitta
kuistilta eteiseen.

-- Odota sinä täällä, Mari, ja rukoile puolestani kuiski Linda, ja
hänen sanoistaan huokui äkkiä semmoista pelonsekaista tuskaa ja
ahdistusta, että Mari ei osannut muuta kuin sulkea hänet syliinsä.

-- Rohkeutta, rakas neiti, sopersi tyttö tunteittensa valtaamana, --
kyllä kaikki käy hyvin ... ja muistakaa, että Mari on täällä, jos
jotain teille tapahtuisi ... minä syöksyn heti sisään, jos vähänkään
huudatte...

-- Kiitos, Mari, en luule, että mitään semmoista tarvitsee pelätä ...
kun nyt vain osaisin puhua oikein...

-- Kyllä Jumala neuvoo... Minä en osaa, kun en tiedä asiaakaan...

-- No ei, ei ... odota nyt siis täällä eteisessä, Mari...

Linda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen
Marin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja
odottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki
oven jälkeensä.

Nimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt
kuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet
housujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki,
kuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton.
Tuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve
puna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana
kuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen
kohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut
hänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli
tullut hänen luokseen -- yksin, keskellä yötä.

He seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan
kuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.

-- Te ... te ... neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. -- Te
täällä ... mikä kunnia halvalle talolleni!

-- Niin, minä, Linda Ansamaa.

-- Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään.
Jos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.

-- Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon
seisaalta.

-- Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.

-- Outo ja odottamaton on myös asiani teille.

-- Odottamaton, sen myönnän ... mutta arvatenkin se koskee
tämänpäiväisiä tapahtumia?

-- Niin, minä tulin sanomaan teille, että nyt tiedän, missä vaarassa
isäni on teidän kauttanne. Iltapäivällä, kun kävitte luonamme, ei
minulla ollut siitä aavistustakaan.

-- Aa, sitä en todella olisi uskonut. Eikö isänne ollut teille omista
asioistaan puhunut?

-- Ei koskaan sanaakaan.

-- Ja mitä te siis nyt tiedätte?

-- Saman kuin tekin.

-- Että isänne on salaliitossa saksalaisten kanssa?

-- Nimittäkää sitä millä nimellä tahdotte.

-- Ja että hän siis on syypää valtiokavallukseen ja on ansainnut
kovimman rangaistuksen, minkä laki säätää?

-- En osaa arvostella isäni syyllisyyden määrää teidän juridiselta
kannaltanne, olen vain nainen ja tytär, joka tuntee isänsä arvon
ihmisenä. Ja minä olen tullut teiltä kysymään suoraan ja rehellisesti:
oletteko antanut isäni ilmi hänen vihamiehilleen?

Nimismies ei heti vastannut. Hän silmäili tyttöä edessään ja hänen
katseensa muistutti kettua, joka lymyilee saalistaan. Mutta Linda ei
osannut sitä lukea.

-- Miksi sitä kysytte?

-- Miksi? Eikö tytär tahdo tietää isänsä kohtaloa? Eikö hän tahdo
pelastaa isäänsä, jos se on mahdollista?

-- Ahaa ... äsken iltapäivällä ette tahtonut?

-- Enhän tiennyt vaarastakaan.

-- Mutta nyt tahdotte?

-- Nyt tahdon.

-- No niin, en ole vielä antanut isäänne ilmi!

-- Ettekö! huudahti Linda, tuntien sydämessään äkkinäistä iloa ja
helpotusta. -- Onko se totta? Ovatko asiat vielä entisellään?

Hän painoi kätensä poveaan vastaan ja katsoi ylös, aivan kuin kiittäen
taivaan Jumalaa.

-- Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. -- Te
muistitte, kuka isä oli... Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja
esti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?... Te olette lain
valvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten
ihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron
rikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo
ja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa
tehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten
olosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen
on mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan
villitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni
saadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja
puhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli
vallankumouksellinen?... Oi, herra Hormio, kuka todella mitään
voittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää
kansalta, kysykää rahvaan miehiltä -- luuletteko, että he soisivat
isälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja
kunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi
suru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja
vihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia... Oi
puhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt,
olettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi -- ja
ennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja
siksi olette te hänet säästänyt?

-- Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi
toinen vältellen, -- sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki
on laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin.
Olkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun
velvollisuuteni virkamiehenä on selvä.

-- Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi
tulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?

-- Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te
hylkäsitte sen, neiti Linda.

-- Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn
keinonne?

Nimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin
ne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan
hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa,
voitonriemua, ja taas häpeätä... Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai
vaivoin sanotuksi:

-- Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?

-- Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä
kouristavan. -- Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni
pelastamiseksi.

Nimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.

-- Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja
heittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa
käsiinsä ja voihki ääneen.

-- Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. --
Ette suinkaan ole...? Sanokaa, sanokaa!

-- Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.

-- Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään
olisi käynyt kiinni seinään takanaan.

Samassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.

-- Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun
huomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.

-- Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten
itseänsä. -- Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.

Tyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.

-- Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. -- Te ette
osannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen
mies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään... No niin, onko nyt kaikki
menetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?... Olen kuullut,
että venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te
säälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää
kauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin
koska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia... Sanokaa, että
tahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin
tuomitsette oman tekonne!... Auttakaa nyt minua.

Linda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän
olisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä
lohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda
mainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden,
alkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.

-- Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen,
ajatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei
asia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat
kullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, -- sopisi koettaa ehkä...

-- Niin, koettakaa, koettakaa... Rahasta minä vastaan millä hetkellä
hyvänsä. Rahani ovat Vaasan pankissa...

-- Hm ... mutta asia on hiuskarvan varassa.

-- Kuinka niin?

-- Pelkään, että he vielä tänä yönä ... aamupuolella ... tulevat
everstiä noutamaan...

-- Mitä! mitä te sanotte?... Oi Jumalani!...

-- ... niin että on toimittava nopeasti... Eiköhän joka tapauksessa
olisi viisainta paeta ... nyt heti...

-- Oi Jumalani, oi Jumalani! Tämä vielä puuttui... Tänä yönä ... mutta
silloinhan minun täytyy juosta kotiin ... tai antakaa minun käyttää
puhelinta, varottaa isääni heti...

-- Ei, ei, hitto soikoon!... Suokaa anteeksi... Puhelinta
vartioidaan ... äsken everstikin soitti tänne ja puhui aivan
sopimattomia ... minun täytyi heti lopettaa keskustelu...

-- Sitten ei ole muuta neuvoa kuin rientää juoksujalkaa kotiin... Ja
te, aiotteko koettaa?

-- Aion ... ja jos en onnistu -- huomatkaa tämä, neiti Ansamaa -- ei
minullakaan ole muuta edessä kuin pako teidän kanssanne...

-- Niin, niin, tulkaa vain... Hyvästi nyt!

Lindan käsi oli jo oven kahvassa, kun nimismies vielä huusi hänen
jälkeensä:

-- Neiti Ansamaa, pysyttekö tekin sanassanne?

-- Missä? kysyi Linda hämillään, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

-- Tuletteko toisin sanoen vaimokseni?

-- Ah niin, tietysti, jos isäni pelastuu, vastasi Linda soinnuttomasti
ja kiiruhti ovesta ulos.

-- Nyt on toimittava. Valtit ovat kädessäni, oli peli mikä tahansa!
ajatteli nimismies yksin jäätyään ja riensi pöydällä olevan telefonin
luo.



9.


Erottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot
konttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui
"juttutuvan" nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän
tapahtumia.

Onhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta
venäläisille -- siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, -- mutta vähän
luultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien
sanojensa mukaan... Mutta millä tavalla mies on päässyt perille
salaisuudestani?... Hän arvasi sen tänään lopullisesti... On tietenkin
nähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista
Lindakin oli levoton...

Ajatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja
hymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri
äitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman
asukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen
ja huolissaan puolestani... Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja
kärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun
kyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia -- mutta miehesi
oli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen
kullankaivajan seikkailuhalua... Ja onnellisestaan kaikki päättyi...
Mutta nyt on oikeastaan sama peli edessä ... elämässä kaikki uudistuu
ja toistuu... Linda Nellyn tilalla ... Suomi Cuban ... päättyneeköhän
tämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?...

Everstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka,
hän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin
elämän kovuuden kanssa -- ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei
käy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska
venäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai
myöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava
seuraukset vastaan ... tai paettava niitä... Lindan mielestä pako
saattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei... Eversti
Ansamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja
iloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset... Lindalle se
tulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää... Rakas lapseni,
isäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei
pakene... Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen... Joka tapauksessa
olisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni ... asettaisin
alttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa ... huomenna
täytyy sähköttää...

Huomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi.
-- Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.

Eversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat
lyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan
makuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.

Eversti seisahtui hämmästyneenä.

-- Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen
ja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. -- Well, sitä parempi, saan
perille suullisen sanoman ja varotuksen...

Hän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä
sähkönappulaa ja odotti.

Hetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle
kolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki
päässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa
sotilaallisella tavalla, ja virkkoi:

-- Alas tsaarivalta, herra eversti!

-- Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen
käden liikkeellä. -- Te tulette odottamatta. Onko raporttia?

-- Kaksi, herra eversti.

-- Toinen?

-- Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä
paikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa
asiasta selvää.

-- Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn
tänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?

-- Katsovat parhaaksi lakkauttaa -- ainakin toistaiseksi -- miesten
siirron tämän paikkakunnan kautta.

-- Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?

-- Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen
lähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli
taskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja
odotti, yhä kunniaa tehden.

-- All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, -- entä
toinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin
johdolla...

-- Tänä yönä?

-- Kello yksi.

Eversti vihelsi.

-- Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.

-- Niin, Mattilan mökiltä.

-- Kuinka monta?

-- Kaksikymmentä viisi... Juho Anderssonin johdolla.

-- Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?

-- Ei muuta, herra eversti.

Virallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi
muuttuneella, kohteliaalla äänellä:

-- Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on
pakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill'aikaa kuin
muutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa
melkein tunti... Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson?
Ylioppilas?

-- Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään
päällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.

Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.

-- Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja
mediteerata.

Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna
täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen.
Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.

-- Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, -- koska tässä
vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.

Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä
nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä
näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.

-- Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan
matkat.

-- Niin kai, herra eversti ... ikävä kyllä.

-- Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?

-- Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin
isänmaatani toisella tavalla.

-- Mitä nyt aiotte tehdä?

-- Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä...

-- Mikä se taas oli teidän pääaineenne?

-- Teologiaahan minä...

-- Aa ... se on totta, teistä tulee pappi... Sitähän minä jo ennen olen
ajatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen
harrastuksenne, kun olette teologi... Ja vielä tämänsuuntainen
politiikka... Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele
niin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin
kiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on
ennen kaikkea toteltava. Ja esivalta -- se on kai meillä tätä nykyä
venäläinen hallitus...

-- Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä
säkenöivät, -- minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo:
"enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Katolilaiset saattavat
sekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä
protestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus
ihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate --
meillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta.
Saksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen
kristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen
kotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja
kreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten
väkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän
suomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?

Eversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen
puhuessa.

-- Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, -- tuota puhetta minä
ymmärrän.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:

-- Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?

-- Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen -- näissä
meikäläisissä oloissa... Amerikassa en ollut suurpohatta... Mutta
kuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?

-- Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi
nuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman
miehen kysymystä. -- Kuulin eräältä toverilta, että te olette
lahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian
puolesta tahtoo taistella... Mutta tällä tavallahan te jo olette
tuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!

-- Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?

-- Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja
jalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni,
että miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on
semmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa
ja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun
kuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen
rukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se
esivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän
puolestanne, -- jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän
presidenttimme!

-- Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti
ihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat
saivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.

-- Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, -- että
te olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja
kunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein -- ja
vielä enemmän -- te teette aina hyvää.

Eversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli,
toinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana... Ja vallan odottamatta...
Mitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten
rakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?

Hän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa
sattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli
tunnelmansa herra.

-- Halloo, hän huudahti, -- kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen
lyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.

Eversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja
kirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja
käski sotilaallisen virallisella äänellä:

-- Ordonanssi!

Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.

-- Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi
eversti, -- ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen
plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella
asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että
tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu -- siis
ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää
minua palvelemasta. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa
toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että
hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne
uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.

Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat
nuorelle ylioppilaalle.

-- Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.

-- Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin
ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten
mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.

Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen
kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä
karvalakki.



10.


Kun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti,
hengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen,
ja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat
reippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa
onnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän
ollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan
uskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.

Niin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat
viedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta
sittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa
tosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes
toivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.

Oi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin
umpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet
kuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella
sorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja
muulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan
tarttuu, hän miekkaan hukkuu... Ja kumma se onkin, että kaikista
jaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä
jätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala
käyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?... Niin,
niin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi
vain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin
ihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen
raadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi... Sitä ei
sydämeni kestä, se ei saa tapahtua... Ja kuitenkin se juuri nyt
uhkaa... Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun?
Masennutko?... Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä
iloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit
mestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri...

Ja Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se,
mikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää
tunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi
tämän puoleen ja sanoi:

-- Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?

-- Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. --
Kaikkihan everstistä pitävät!

-- Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!

-- Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.

-- Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?

-- Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla,
sanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan
silmiin.

-- On niitä, jotka semmoista väittävät...

-- Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, -- sitäkö varten neiti
sinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut...

-- Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, --
älkäämme puhuko enää tästä ... maantielläkin voi olla korvansa... Mutta
sanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?

-- Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin...

-- Entä puheista?

-- No, en tiedä... Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti ... mitäs minä
niitä asioita niin ymmärtäisin... Mutta sen vain sanon, että eversti se
minusta paraiten puhui.

-- Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan
pidit?

-- No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.

Linda oli vallan ihmeissään.

-- Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?

-- Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat ... ei suinkaan
Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!... Vai mitä, neiti?

Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen
isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja
totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen
silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut
enää paljas yksilö -- jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, -- vaan isä
oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan
yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä
pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi
ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan
kädessä... Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa
ymmärtämään ja auttamaan...

Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen
nimismiehen luona käynti.

Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut
pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja
voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei
ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi
sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi,
kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa.
Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin
Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.

-- Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, -- sinun
sanasi suuresti lohduttivat minua... Nyt tahdon ilmaista sinulle
salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan
puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä
isälle...

-- Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? ... kysyi palvelijatar
kauhistuen, -- minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse... Mutta sanokaa,
neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?

-- Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta... Mutta vanno minulle, ettet
kellekään mitään puhu tästä asiasta.

-- Sen vannon... Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?

-- No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?... Minulla
oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua...

-- Eikö se sitten suostunut?

-- Hän oli jo antanut ilmi.

-- Voi hyvä Jumala!... Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?

Linda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan
sitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle
päivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli
päivitellen ja ihmetellen.

Täten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana.
Ansamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.

-- Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin
kautta samaa tietä kuin tulimme... En huoli isää vielä herättää...
Odotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa...

Linda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen
odottamaan nimismiehen saapumista.

Lindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli
tunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen
sielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja
äkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen
oma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä
vapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän,
tytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin
kautta? Eikö se olisi kärsimystä kansan silmien edessä, julkista,
ylevää, pyhää surua?... Kuinka hän saattoikaan olla niin pikkumainen,
että meni armoa pyytämään ilmiantajalta? Tekikö Vapahtaja niin
Juudaalle? Ei, Vapahtaja sanoi: mene ja tee nopeasti mitä aiot tehdä.
Niin hänen isänsäkin tekisi, jos hän näkisi, että toisella oli päätös
valmiina. Mutta nimismies ei sentään ollut mikään Juudas. Hän horjui
päätöksissään, hän epäröi ja epäili... Oli miten oli, jos hänen nyt
onnistui ostaa isä vapaaksi, olisi tämä kuin viittaus Jumalalta, että
isä oli liian kallisarvoinen joutuakseen vihollisten käsiin... Mutta
syvällä uskonnollisessa ja haltioituneessa sielussaan Linda miltei
toivoi, että nimismiehen ostoyritys raukeaisi tyhjiin...

Ja äkkiä hänestä tuntui mahdottomalta ottaa vastaan nimismiestä omassa
huoneessaan. Minä en voi päästää sitä miestä tänne luokseni, hän
itsekseen huudahti, inhoni häntä kohtaan on voittamaton! Ja kun hän
samassa muisti, minkä lupauksen hän oli miehelle antanut, jos kauppa
onnistuisi, puistatti häntä. Voi, mihinkä kurjuuteen olenkaan itseni
syössyt! Ja jos vielä isä ei välitäkään uhrauksestani...

Tämä viimeinen ajatus sai hänet ajatuksissaan pysähtymään: Oli aivan
kuin toivon säde olisi pilvestä pilkistänyt. Jos ei isä minun uhristani
välitä, niin on itse uhri tarpeeton... Ei, ei, hän katuen lausui,
itsekkäästi en saa ajatella. En saa vaivata päätäni ollenkaan näillä
mietteillä. Tahdon elää äskeisessä tunnelmassani, sen viileässä
rauhassa... Mutta nimismies voi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja minä
tahdon puhutella häntä tuolla alhaalla...

Kello lähenikin puolta yhtä. Linda nousi kiireesti sohvalta.

Eteisessä istui uskollinen Mari.

-- Kun nimismies tulee, osoita hänet saliin. Siellä otan hänet vastaan,
kuiskasi Linda ohimennessään. -- Tuolla hän taitaakin jo saapua, koska
kuuluu kolinaa...

Linda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän
sähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.

Samassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot
riemusta loistavina.

-- Linda, neiti Linda, hän huusi, -- voitto on meidän! Eversti on
vapaa.

Linda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä.
Silmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta,
puhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se
kauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.

-- Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.

-- Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, -- olen
niin iloinen teidän ja isänne puolesta.

Ja itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän
kysyi:

-- Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?

-- Suostuvat, suostuvat ... se on kuin päätetty asia...

-- Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?

-- Varma kyllä, mutta tietysti ei lopullisesti järjestetty.

-- Hm ... ja hinta?

-- Saatte todella kiittää minua, neiti Linda, ettei teidän tarvitse
heittää kaikkia rahojanne venäläisille koirille... Niiden kanssa pitää
osata sopia... Niin, summa, jonka lupasin, on kymmenentuhatta ruplaa.

Lindan oli vaikea salata inhoaan.

-- Vai niin, hän sanoi, -- ja nyt tulitte rahoja hakemaan?

-- No, eipä juuri niinkään... Nähkääs, neiti Ansamaa, kapteenilla on
pieni ehto...

-- Ehto?

-- Niin, hän tahtoo puhutella teitä henkilökohtaisesti.

-- Minua?... Mitä?... Mainitsitteko minusta tuolle ... kapteenille?

-- Kuinka muuten? Enhän omasta puolestani voinut ryhtyä ostamaan
eversti Ansamaata vapaaksi, minä, köyhä mies!

-- Ooh! valitti Linda ja peitti kasvonsa käsillään.

Nimismies käsitti omalla tavallaan nuoren tytön silminnähtävän tuskan
ja hämmingin.

-- Kyllähän ymmärrän, että se on teille vaikeata, hän koetti
lohdutella... Teidän hienon, sivistyneen ja rikkaan naisen antautua
neuvotteluihin venäläisen sotilaan kanssa... Mutta voin teille
vakuuttaa, että kapteeni Stroganoff on kohtelias ja liukaskielinen
mies. Hän on oikea kavaljeeri ja puhuu kuulemma ranskaa puhtaasti...
Kyllä hänen kanssaan kaupan hieronta onnistuu... Hän tahtoisikin vielä
tänä yönä, jos mahdollista ... tai viimeistään huomenaamuna; mutta nyt
yöllä sopisi paraiten, sillä tämänlaatuisia afäärejä täytyy järjestää
salassa... Ja kestättehän nyt tämän viimeisen koetuksen isänne takia,
neiti Linda... Päättäkää, nyt: joko tänä yönä? Minä riennän siinä
tapauksessa ilmoittamaan kapteenille...

Linda oli istunut kuin kuumilla kivillä, kasvot yhä käsien peitossa.

-- Oih, minä en kestä tätä häpeätä ja tuskaa! hän äkkiä huudahti,
pystyyn kavahtaen. -- Nyt pakenen isän luo kertomaan kaikki.

Ja hän riensi nimismiehen ohi ovelle päin. Hormio hätääntyi.

-- Mutta, rakas neiti, koetti hän estellä, kiiruhtaen tytön jälkeen, --
mitä nyt aiotte? Kertomaan isälle! Oletteko suunniltanne? Jos eversti
saa asiasta tietää, hän heti tekee sen tyhjäksi!

Ja hän tarttui kädellään tytön käsivarteen.

-- Päästäkää minut! kivahti Linda, ravistaen päältään nimismiehen
otteen, ja oli samalla ovesta ulkona.

Sanomattoman hämmästyneenä nimismies ei osannut muuta kuin seurata
hänen kintereillään. Linda juoksi eteisen poikki konttoriin, nimismies
perässä. Mari, joka vuorostaan kummastuen katseli tätä näkyä, piti
viisaimpana seurata perässä kolmantena. Hän sytytti sähkölampun
konttorissa, ja kun toiset riensivät edelleen everstin huoneeseen, hän
seurasi ja teki saman tempun siellä, sillä Linda ei semmoista ehtinyt
ajatella. Linda seisoi jo makuuhuoneen ovella koputtamassa, nimismiehen
estellessä häntä rukouksillaan ja liikkeillään.

Kun ei oven takaa mitään ääntä kuulunut, vaikka Linda jo jyskytti
kovasti, päätti hän rohkeasti astua isänsä pyhimpään. Hän teki käskevän
ja torjuvan liikkeen kädellään, jota nimismies ei voinut olla
tottelematta -- koska häntä ei muutenkaan haluttanut astua everstin
eteen, -- avasi oven ja pujahti isän kamariin, sulkien oven jälkeensä.

-- Hän on hullu, hän on hullu, hoki nimismies itsekseen puoliääneen ja
rupesi kävelemään edes takaisin lattialla oven edessä.

Kun Linda kiihotuksesta vapisevana ja samalla arkana seisoi isänsä
makuuhuoneen lattialla, kuiskasi hän ensin, katse maahan luotuna: --
isä! ja kun ei mitään kuulunut, toistamiseen: -- isä, anna anteeksi!
Vasta sen jälkeen hän nosti silmänsä ja katsoi ympärilleen.

Kuu paistoi täydeltä terältään kahdesta korkeasta ikkunasta sisään,
joiden eteen yöverhoja ei oltu vedetty. Sen haaveellisessa valossa
näkyivät selvästi kaikki esineet huoneessa, pöydät, tuolit, kaapit,
piirongit, taulut, peilit, lavoaarit ja selvistä selvimpänä suuri,
leveä empire-sänky keskellä vastapäistä seinää. Ja sänky oli
koskematon: valkoisena hohti täyteläinen päänalus, valkoisena
pitsilakanan reunus, joka sirosti oli käännetty tumman silkkipeitteen
yli, kukaan ei ollut sänkyä käyttänyt. Isä oli poissa.

Tämä viimeinen yllätys sai Lindan jähmettyneenä seisomaan paikoillaan.
Hän tuijotti sänkyyn päin silmät harallaan niin kuin ihminen, jonka
ajatukset ovat epäjärjestyksessä, ja vasta hetken perästä hänen aivonsa
taas alkoivat toimia. Mutta se tunnelma, mikä nyt syntyi ja kasvoi
hänessä, nöyryytti hänen mieltään, jäähdytti hänen sieluaan. Oli aivan
kuin vieras olento olisi häntä nuhdellut ja puhutellut.

-- Tuossa nyt näet, sinä uppiniskainen ja tottelematon lapsi, tuntui
tuo ääni hänen sisässään sanovan, -- mikset kuunnellut isäsi käskyä,
kun hän pyysi sinua olemaan mitään tekemättä? Nyt olet saattanut
ajattelemattomalla teollasi isäsi ja itsesi auttamattomaan häpeään.
Isältäsi et saa lohdutusta etkä tukea. Hän on tällä hetkellä poissa,
omilla teillään. Sinun täytyy yksin suoriutua pälkähästä. Tämä on sinun
rangaistuksesi, tyhmä tyttö.

Mutta missä, missä on isä? kysyi Linda itseltään.

-- Mitä se sinua tällä hetkellä liikuttaa? vastasi leppymätön ääni
hänen sisässään. -- Kyllä isäsi itsestään huolen pitää ja omista
teoistaan vastaa. Vastaa sinäkin omistasi! Sano nimismiehelle, mitä
hänen on tehtävä, ilmoita tahtosi venäläiselle kapteenille, joka
odottaa vastaustasi.

Mutta onko isä sitten paennut? kysyi Linda itseltään.

-- Semmoistako sinä isästäsi epäilet? vastasi leppymätön ääni hänen
sisässään. -- Isäsikö pakenisi? Sinä houkkio saatat semmoista
kuvitella, sinä olisit valmis pakenemaan, sinä olisit valmis vääryyttä
tekemään, sinä olisit valmis turvautumaan rahaan ja petokseen, sinä
olisit valmis ostamaan toisen ihmisen kunnian ja viettelemään häntä
väärille teille ... sinä, sinä, syntinen ja ylpeä olento. Nöyrtyä sinun
pitää ja katumuksen tuhkalla peittää pääsi...

Oi Jumalani, oi Jumalani, mitä minun pitää tekemän? huusi Linda
itsekseen sielunsa äärimäisessä tuskassa.

Mutta silloin tapahtui semmoista, mitä niin usein ennenkin oli hänelle
tapahtunut. Ympäristö haihtui hänen näkyvistään, hän joutui
tajunnassaan pilveen, joka äkkiä haihtui, niin että hän saattoi katsoa
silmillään toiseen ylimaalliseen maailmaan. Ja siellä matkan päässä oli
hänen äitinsä, hänen armas äitinsä, joka taivaisesta kodistaan seurasi
tyttärensä askeleita maan päällä ja riensi avuksi, kun tytär oli
hädässä. Äiti, äiti, kuiski Linda sielussaan. Ja hänen äitinsä
hymyili, hellää, kirkastettua hymyilyä, joka vuodatti virvottavaa
lohdutusta Lindan kuumeiseen sieluun. Ja äiti puhui taivaallisella,
kuulumattomalla äänellä, joka kaikui Lindan sielussa: "lapseni, älä
murehdi. Isäsi on valinnut oikein. Ikuisuudessa ei ole hätää." Lindan
silmät kyyneltyivät autuaallisesta kiitoksesta ja hän kurotti kätensä
äitiä kohden ja olisi tahtonut pidättää häntä, mutta äiti vetäytyi
pois, yhä hymyillen, ja häipyi vähitellen näkyvistä, ja sumu peitti
kaiken.

Huomaamattaan oli Linda vaipunut polvilleen ja kuumat kyyneleet
valuivat poskia pitkin. Mutta sanomaton helpotus tuntui sydämessä ja
sielussa vallitsi rauha -- sama rauha kuin äsken ulkona. Ja nyt Linda
tiesi, että se rauha ei vähällä haihtuisi...

Hän oli vielä jonkun aikaa polvillaan rukoillen ja mietiskellen, sitten
hän pyyhki kyyneleensä ja nousi. Kiitoksia, äiti kiitoksia isä hän
kuiskasi sydämessään ja palasi vakavana, mutta rauhallisena isän
työhuoneeseen.

Täällä oli nimismies jo käynyt maltittomaksi odotuksesta. Nyt hän
pysähtyi keskellä käyntiään ja katsoi Lindaan jännittyneen kysyvästi,
vieläpä hämmästyneesti, sillä hän oli arvatenkin odottanut näkevänsä
everstin Lindan asemasta.

-- No, hän kysäisi, -- kuinka asia päättyi?

Linda kulki rauhallisesti isänsä kirjoituspöydän luo ja nojasi
kädellään siihen. Hänestä tuntui helpommalta siinä asennossa sanoa
sanottavansa.

-- Herra nimismies, hän alkoi, eikä hänen äänensä sointu ilmaissut
vähintäkään kiihtymystä, -- minun täytyy pyytää teiltä anteeksi
tämäniltainen käytökseni. Se on lievimmin sanoen ollut hysteeristä.
Mutta ehkä ymmärrätte, että nuori tyttö tällaisten tapahtumain
sattuessa saattaa kadottaa tasapainonsa. Joka tapauksessa pyydän, että
te gentlemannina unohtaisitte kokonaan käyntini teidän kotonanne.
Ymmärrätte myös, että mistään niinkutsutusta kaupasta ei voi olla
puhettakaan. Se oli hullun ja ajattelemattoman tyttären houretta. Isäni
tyttärenä minun ei tarvitse, ei salassa eikä julkisesti, ostaa isääni
vapaaksi minkäänlaisista vaaroista, jotka häntä uhkaavat hänen oman
vanhurskaan vaelluksensa takia.

Nimismies kuunteli suu selällään, silmät sirrillään. Enkö sitä
arvannut, hän ajatteli, eversti kielsi... S--n naiset.

-- Varotinhan teitä, neiti Linda, sanoi hän ääneen, -- menemästä
everstin puheille... Mutta ehkä eversti itse tahtoo tavata kapteenia?
Jollei asiasta tänä yönä päästä selvyyteen, perii meidät hukka.
Venäläiset vievät isänne!

Linda vavahti, mutta vastasi vakavasti:

-- Isäni puolesta en osaa mitään sanoa, päätös on minun omani.

-- Kuinka? kysyi toinen ällistyneenä, eikö juuri eversti saanut
mieltänne muuttumaan?

-- Ei, päätös on minun. En ole isääni puhutellut.

-- Ettekö? Eikö eversti siis ollutkaan huoneessaan?

-- Ei. Isäni ei ole kotona.

-- Ei kotona?

Hormion ilme muuttui äkkiä. Hän katsoi Lindaan tutkivasti, epäillen.
Sitten hän kysyi verkalleen ja juhlallisella äänenpainolla:

-- Suokaa anteeksi, neiti Ansamaa, ei suinkaan isänne ole...

-- Mitä? ihmetteli Linda.

-- Tarkoitan, ettei ... ettei suinkaan eversti ole itselleen mitään
tehnyt?

-- Mitä hän olisi itselleen tehnyt? kysyi Linda, ymmärtämättä toisen
tarkoitusta, mutta samalla pelästyen.

-- No ... tämmöisissä tapauksissa ei suinkaan ole tavatonta... Kun
ihminen näkee, että hänen elämänsä on hukkaan mennyt, että kaikki hänen
kauniit suunnitelmansa raukeavat tyhjiin, silloin elämä muuttuu hänelle
raskaaksi taakaksi, jonka hän niin pian kuin mahdollista heittää
päältään... Oletteko varma siitä, neiti Ansamaa, ettei isänne tuolla
sisällä ole...

-- Tehnyt itsemurhaako? huudahti Linda keskeyttäen, sillä vihdoinkin
hän ymmärsi. -- Herra nimismies, te ette tunne isääni lainkaan. Eversti
Ansamaa ei ole pelkuri... Jos epäilette, käykää katsomassa everstin
makuuhuoneessa.

Hormio ei odottanut uudistettua käskyä. Kiireesti hän riensi viereiseen
huoneeseen, ja kun hän tuokion kuluttua palasi, oli hän miettiväisen
näköinen.

-- Te olitte oikeassa, neiti Linda, ja minä tunnustan erehdykseni. Mitä
nyt siis aiotte tehdä?

-- Enkö sitä jo teille sanonut? Olen pyytänyt teiltä anteeksi äskeistä
hysteeristä käytöstäni ja toivon, että te osaatte selittää asian
kapteenillenne.

-- Mutta hyvä neiti Linda, ettehän te nyt ehdoin tahdoin tahdo syöstä
isäänne turmioon? Kun pelastus on teidän kädessänne...

-- Älkää minua piinatko, herra Hormio. En tiedä mitään isäni turmiosta,
tiedän vain, mitä minun itseni pitää tehdä. En saa tähän asiaan
sekaantua.

-- Vai niin, neiti Ansamaa, sanoi nimismies muuttuneella äänellä, -- te
olette tehnyt nyt uuden päätöksen, sanotte... Entä äskeinen lupauksenne
minulle? Eikö se mitään merkitse? Narrinako te minua pidätte,
juoksupoikananne? Eivätkö sananne äsken kuuluneet: "pelastakaa isäni ja
minä olen teidän"? Enkö toista sanojanne oikein? Eikö teitä lupauksenne
minuun sido? Minä olen nyt pelastanut isänne! Olen asettanut itseni ja
kunniani alttiiksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne olen mennyt
venäläisen kapteenin luo, olen sanonut hänelle: "emmekö voi antaa
eversti Ansamaan olla rauhassa? Hänen tyttärensä tarjoaa meille suuren
summan hyvitykseksi." Onko se virkamiehen menoa esivallan luo? Eikö
sitä kutsuta lahjomiseksi? Enkö minä sillä teollani ole iki-päiviksi
tahrannut virkamieskunniaani? Mitä teillä tähän on sanottavana, neiti
Ansamaa?

Linda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.

-- Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. -- Ettekö voi sääliä
nuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?

-- Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette
vaimokseni.

-- Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?... Avioliitto
on pyhä asia ... ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.

-- Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta
mitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme
on pyhä.

-- En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.

-- Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa
samana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on
minun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni,
ja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan
edessäni!

Tämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät
verisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö
kirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli
ylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän
ryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda
makasi pyörtyneenä hänen käsillään.

Mutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.

-- Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi
suorana ja kookkaana ulko-oven edessä. -- Lain valvojat näkyvät
nykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa... Laskekaa neiti Ansamaa tuonne
penkille... ja Mari pitää hänestä huolta... Mutta te, Hormio, otatte
vaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin
mahdollista... Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on
tunnettu voimistaan.

Mitä nimismies vimmastaan ja vihastaan huolimatta olisi osannut muuta
kuin tehdä työtä käskettyä? Niin lähellä toiveittensa päämäärää ja
äkkiä menettää kaikki! Hän laski Lindan sylistään, ja Mari, joka pahaa
aavistaen oli juossut tohtoria hakemaan, -- otti emäntänsä heti hellän
huolenpitonsa alaiseksi.

Nolona kuin pahanteossa tavattu varas ainakin nimismies kokosi
päällysvaatteensa ja hiipi luimuna ovesta ulos. Vasta pihalla hän puki
palttoon ylleen ja lähtiessään sadatellen ja kiroillen kotiapäin
kulkemaan hän ei osannut ajatella kuin yhtä ainoata asiaa: kostoa,
kostoa, lopullista kostoa.

Tämä on jo kolmas kerta kuin tänään poistun tuosta kirotusta talosta.
Joka kerralla olen päättänyt kostaa, ja kolmas kerta on tosi kerta...
Mutta miten? Miten voin niin kostaa, että se tuntuu, tuntuu kaikkien
luissa ja ytimissä?... Ei heitä vielä uhkaa mikään muu kuin
kotitarkastus, vaikka sitä tyttöä täytyi pelottaa... Eikä se kapteeni
kymmenestä tuhannesta ruplasta olisi suostunutkaan luopumaan muusta
kuin kotitarkastuksesta ... ei olisi uskaltanut... Piru vieköön, ettei
minulla pidä olla mitään todistuksia Ansamaan syyllisyydestä. Jos olisi
pienintäkään todistusta muuta kuin mitä itse kerran satuin näkemään
Mattilan mökin luona -- josta en sittenkään voi valaa tehdä -- niin
asia olisi selvä. Silloin Ansamaa heti vangittaisiin... Mutta minne se
eversti on hävinnyt? Mitä hän keskellä yötä tekee ja missä hän liikkuu?

Samassa leimahti ajatus Hormion aivoissa. Hän seisahtui maantiellä kuin
naulattu, sivalsi kädellään otsaansa ja huudahti:

-- Mikä s--n tomppeli olenkaan! Sitähän se tietysti on! Eversti on
ohjaamassa niitä helvetin poikia Saksan matkalle... Etten sitä ennen
hoksannut. Mutta ei ole vielä myöhäistä. Nyt olet sinä vihdoinkin
satimessa, kirottu Ansamaa! Mattilan mökiltä helvettiin, no, kyllä
jäljistä näkyy! Että vihdoinkin keksin keinon... Nyt sen kapteenin
silmät lentävät selälleen, kun hän kuulee, mitä uutisia minulla on. Nyt
saadaan itse kala verkkoon ja silloin voidaan lunnaista sopia kalan
itsensä kanssa. Ja silloin ei päästetä liukumaan ei kymmenillä eikä
sadoilla tuhansilla. Silloin piru vie on suuremmat rahat helisemässä.
Silloin tunnustellaan, kuinka rikas se Ansamaa on...

Näitä kauniita ja lohdullisia itsepuheluja jatkaen oli nimismies Hormio
lähtenyt liikkeelle juoksujalkaa ennättääkseen ajoissa venäläisen
ystävänsä luo.



11.


Vakavana katselee kuu maailman menoa talviselta taivaaltaan.

Mikä on tuo kumma öinen kulkue, joka tummana kiitää yli kuutamoisen
kentän? Hanki hohtaa hopeisena, varjot tanssivat terävinä lumella,
revontulet räiskyvät pohjolan taivaalla. Pitkä jono hiljaisia
hiihtäjiä; reippaat liikkeet siinä toistuvat rytmillisessä tahdissa,
jäntevät vartalot notkuvat ja nousevat, sauvat posahtavat
säännöllisesti lumeen, sukset suihkivat ja vuoroon lotkahtavat hankea
vastaan... Mutta kuu seuraa kummastellen Suomen poikien matkaa, ja vain
tähdet iskevät ymmärtävästi silmää.

Jo kuuluu huutoa ja melua etäältä hiihtäjien takaa. Perimmäinen mies
heittää silmäyksen selkänsä taa ja näkee parin kilometrin päässä
aavikon toisessa laidassa parven ratsumiehiä, jotka täyttä laukkaa
kiirehtivät hiihtäjien jäljissä.

-- Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, --
lisätkää vauhtia, minkä ennätätte!

Moni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto
oppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.

-- All right, pojat, huutaa hän vastaukseksi, nyt pistetään kilpaa, ja
kun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen
peittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!

Hurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys
käy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien
huudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva
laukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.

-- Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää,
huudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee
silmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.

Yhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta
jo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja
mies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan
hämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko,
joka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon
mahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat
lumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän
täytyy palata takaisin tyhjin toimin.

Ja silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn...

Puolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään
kekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut
määräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa
he nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään,
jatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään
peittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret
miehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän
heillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä
yhdelläkään "plutoonalla" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt
loikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään
lumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen
kannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä
vedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.

Ovi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut
ulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn
kunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä
mielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.

-- Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, -- pienikin lepo
on paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne... Tässä
tulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee
kysymään voimianne.

Everstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla
suuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan
toisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja
sisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä
kiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen
varalle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa
ja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei
suinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat
kiitollisen tyytymyksensä.

Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat
ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja
piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti
kuuntelivat.

-- Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin
peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää
Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne,
on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä,
koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala
säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata
vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin,
eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En
tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä
muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut
lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille
isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla,
ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla
ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat... Me emme
elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä
hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa,
mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan.
Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään
siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä
muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä
seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä --
yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On
kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten
kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat
ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin
kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo
ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka
onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on
myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on
anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat,
Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin
hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan
suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan
paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja
saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta
on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä
suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut
tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen
suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin
mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan
pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle -- ja se pyrkimys on yhtä
oikeutettu kuin toistenkin, -- mutta syvemmin katsoen tämä sota on
aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen.
Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus
on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa
on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio
sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja
puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme
Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä
kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu
siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä
tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa
voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako,
itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain
takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja
vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he
olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä
uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy
yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi,
vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa
voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita,
-- ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin
ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin
Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on
mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme
liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen
vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin,
joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma
historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys
toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu
luonnollisiin alkuosiinsa... Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista
isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille
kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä
työssänne... En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat,
ja Suomen malja!

Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis
esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.

-- Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa,
ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat
kannustavina kääntyneet, -- me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä
kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me
olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella
niin kuin isänmaamme olisi puhunut -- niin kuin me toivomme, että
Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin
pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin
palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän
rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi,
ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että
tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa
tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille
kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea
niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen
äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!

-- Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti
viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista...

Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa
hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti
Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen
velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai
vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako
vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai
kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä
jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen.
Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä
mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa
painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet --
viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että
olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt
saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana,
silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä
itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin
luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan...

-- "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen,
-- pahimpaan -- niinhän ihmiset sanovat -- mutta onko minun kannaltani
olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää
tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin
meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen
siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi,
voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja
ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan...

-- Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi
sydämessään.

Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut
taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin
ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä
paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli
hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus
metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.

Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla
kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi,
että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen
omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja
vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana
palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei
tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen
käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä
kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin
salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli
häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt?
Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että
oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo
ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä
siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei
tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti;
-- omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu
tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?

-- Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma
minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani,
hän itsekseen hymyili. -- Mutta yksin nyt olenkin, yksin ... eli
kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni
vapaasti puhua ja muistella menneitä ... muistella sitä suurinta,
suurinta, mitä se on kokenut...

Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä
vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien
rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen --
tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta
oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka
oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka
hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei
hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.

Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti
rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli
melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että
tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana
oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille,
saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut
mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti
uskollisena... Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa... Mutta
mitä siitä? Hän oli matkalla -- kauppamatkalla Nellyn isän asioissa --
ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa
toinen matkustavainen -- hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen,
-- johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän
käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla.
Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin
vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli
pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi
ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!

-- Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin
avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti
kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. -- Mutta ainoastaan
rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?

Riemumielin hän kiitti -- "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, --
ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli
kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.

Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi
ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen
oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen
poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös...
Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän
tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet
tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.

Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan,
ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu
millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan
vaikeuksia kestänyt ... olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli,
jos petoeläimiä olisi näkynyt...

Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka
kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion
sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja
ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan
ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu
tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen
muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin
tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään
verhoon...

Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet
pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan
sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä
kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan.
Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja
tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven
ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas
riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä
juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli
ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin
koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, -- mitä hän
kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja
päättävästi hän astui eteenpäin.

Läpi monien hirmujen hän kulki, -- niitä ei nyt kannattanut
muistellakaan, -- mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän
kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti
hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli
äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä
nimeltä.

-- Olavi Ansamaa! se lauloi, -- Olavi Ansamaa!

Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi
kuin amerikkalaisten.

Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa
luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva
ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille
syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren
Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".

Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui
jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö.
Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset
jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin
saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui
käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn
henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä
säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei
ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta,
jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin
valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui
polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.

-- Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi
tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni -- ja hän, Ansamaa, saattoi
vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen
äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi
katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että
intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka
lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:

-- Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le
lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen
teille.

Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta
ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt
hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi
oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen -- tämä viisas
muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka
kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu --
saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän,
Ansamaa, kuunteli tarkasti:

-- Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer,
pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez.
Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe.
Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et
l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de
Dieu.

[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla
toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään
ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu.
Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan,
niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä
autuutta kohti.]

Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta
puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi
katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan
omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän
horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:

    -- Vous êtes doué
    de facultés
    qui peuvent mener
    à tout succès
    une forte et persévérante volonté.

[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi
saavuttaa suuren menestyksen.]

Ja sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi
hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän
täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta
horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta
kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka
silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet
toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän
elämän, rikastunut -- ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja
käden... Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään
sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne
kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn."
Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman
tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä
ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha
kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt
itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn
tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta
saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu.
Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset
puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein
parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä
järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo
uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden
tulevan sivistyksen edelläkävijöitä...

Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt
pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään
ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut.
Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut
puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut
tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista
olentoa maan päällä.

Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan
horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt
hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi
tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia
asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut
vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat
tosia...

Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen
luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli
hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen
onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus,
epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka
tuntui kykenevän siirtämään vuoria...

Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen
muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli
päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen
yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun
epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä
palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun
rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään,
puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä
kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen
salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan...

Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti
riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun
harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti
kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen:
oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?



12.


Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne,
haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen
kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja
elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.

Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman
puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja
tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli
tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet
minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai
jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti
pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien
vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.

Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla.
Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä
sattui häneen.

-- Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, --
tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet
levottomia... Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti,
Mari, ja ilmoita neidille.

-- Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, -- menen kohta itse.

Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen
tuijottivat.

-- Olen ollut asioilla koko yön... Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia,
maistuu se oikein hyvältä -- juon heti kupin täällä, jos on valmista...

Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi
kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota
kahvin isännälle paremmassa huoneessa.

-- Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, --
ketä siellä on?

Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus
ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme
hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies
-- ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! -- olivat väkisin
tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita -- mitä
niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen
kuultu!

-- Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan
huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".

-- Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille...!

-- All right, ei sitten hätää... Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli
näin aamutuimaan... Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa
työtänne... Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa
tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä... Nousen sitten
tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin
esitän itseni kutsumattomille vieraille...

Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja
tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja
tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui
syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka
tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.

-- Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!
Niin ... me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.

Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.

-- Rakkaat ystävät, vastasi eversti, -- näen, että olette valvoneet
koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen.
En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä
suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan,
eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa... Suokaa nyt kuitenkin
anteeksi, että minun tähteni näin...

-- Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, -- aivan toiset
asiat meitä nyt huolestuttavat... Täällä on tapahtunut kummia sinun
poissa ollessasi... Joko tiedät, mikä sinua odottaa?

-- Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin
kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus
paraillaan on käynnissä...

-- Niin ... jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he
odottavat sinua... Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä ...
kerro sinä, Helmer.

-- Niin, selitti tohtori, -- kellon neljän tienoissa tulivat.
Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme
venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin,
ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi
kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme
täällä, kunnes hän tulee."

-- "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti:
"poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." --
"Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä",
sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia
teillä on hänen syyllisyydestään?" -- "Todistuksista kyllä me pidämme
huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti
paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on
passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa
kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli
lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin... Mikähän
sekin passi lienee ollut?

-- Halloo, huudahti eversti, -- passi! Sen unohdin pöydälle. Se on
kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni
Helsingistä... Kas, kuinka langat punoutuvat!... Se olisi minun pitänyt
arvata...

-- Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.

-- Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.

-- Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut
ja vievät sinut pois ... ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni
kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen
monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut,
isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä
tehnyt... Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän
sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan
sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun
askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme
kaiken onnemme...

Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen
rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta
oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät
kaikumaan hänen sieluunsa -- juhlallisina, täynnä surua ja täynnä
suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä
merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta
samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen
hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt
hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt -- menettänyt
viimeisenkin uskon itseensä...

Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi
nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:

-- Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani...
Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra... Ja kyllä minä osaan olla
rauhallinenkin...

-- Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, -- isäsi ei juuri
tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi
pahantekijäksi... Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja
koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme
keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä
oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.

-- Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa
tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa
tarkoituksessa.

Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta,
mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään
liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin
kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.

-- Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa.
-- Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla,
ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden
tyhjäksi.

-- Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti.
-- Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen
perästä minulla olisi ollut onnen päivää... Pikemmin arvostelen
ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin
hankkeisiin... Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi
avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää...

Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:

-- Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi!
Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä
vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan
muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?... Ehkä
olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa...

Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi
pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka
äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.

-- Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. -- Minunko tähteni?

-- Sinun tähtesi tietenkin ... ja meidän onnemme tähden.

-- Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?

-- Well, en tahdo sanoa ... asioita voi katsoa monelta kannalta ...
miehekästä se ei ehkä olisi...

-- Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.

Eversti ei vastannut heti.

-- Entä jos olisi? hän sitten sanoi, -- etkö sinäkin, lapseni, ollut
valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että
minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni...

-- Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria
vastaan...

Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen
tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:

-- Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet
tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme
parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan,
ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa
puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat
Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä
ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me
muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä
tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi
puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei
olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen
tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni
ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän
ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna
minunkin jonkun verran kieltää itseäni!... Eikö totta, Helmer? Sano
sinäkin isälle ajatuksesi.

-- Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.

Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen
Lindansa tuli puhua... Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän
kysyi:

-- Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja
vääriksi ja maata kavaltaviksi?

-- Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet
asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:

-- Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen
antautunut.

-- Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, --
parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei
pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette
käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen... Sinun luvallasi,
Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia... Totta puhuen paljas
ajatuskin inhottaa minua... Mies seisokoon aina tekojensa takana ja
kantakoon niiden seuraukset... Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat
muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä,
jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun
Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan,
silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan,
että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin
Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta
riippumattomuudesta.

He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli
juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:

-- Eron hetki lähenee, lapset... Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja
iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat,
että valmistavat juhla-aamiaisen ... kuinka monta noita tuolla alhaalla
taas olikaan?

-- Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.

-- Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, -- juhla-aamiaisen siis
seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin
suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan,
ennen kuin vankilaan lähdemme... Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin
ei jää ikäviä muistoja kenellekään... Eikö niin, Lindaseni?

-- Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi
uudestaan isänsä syliin. -- Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen
riemuksi!... Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että
sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?... Äsken, juuri kun
päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun
tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa
"ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin
suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen
valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan,
jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta
ja väärästä ... tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja
kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on
rakkaudesta tapahtunut... Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan,
että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta
vapauttaa... Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan ...
ennen pitkää... Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti
mukana...

-- All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä ... ehkä hyvinkin
saattaa tapahtua jotain semmoista...

-- Varmasti tapahtuu, isä... Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?

-- Miksen?... Sodassa Saksa voi päästä voitolle...

-- Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja
ihmeellisempää.

-- Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.

-- Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö
haaveillen, -- vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja
antaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.

Lindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja
ihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että
vanhan isänsä silmissä.

-- Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa
elää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. -- Mene nyt, Linda,
toimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien
vieraittemme luo.

Hän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria
tulemaan.

    Kesällä 1917.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Ansamaa - Quasi una fantasia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.