Title: Kuuselan Kukka
Author: Hahnsson, Theodolinda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuuselan Kukka" ***


KUUSELAN KUKKA

Kirj.

Theodolinda Hahnsson



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1872.



SISÄLLYS:

    I. Niemen Ukko.
   II. Kuuselan Kukka.
  III. Kalamajoilla.
   IV. Juhannus-aatto.
    V. Leikkuu-pellolla.
   VI. Köyri-markkinoilla.
  VII. Surmasalmella.
 VIII. Muutto.
   IX. Vanhus.
    X. Matkustaja.



I.

Niemen Ukko.


Pohjois-Suomessa oli merenrannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi
kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, vaan sen
haltia oli toki rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä
tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnöllä rikastunut, sillä
kalan-saalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa
monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.

Vanhan-puoliaisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin
ja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon
vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsiana
talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin
taloon tuli. Hän oli vankka työ-mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja
koska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen
jääminen; mutta emäntä oli kehno ja tuli liiasta työstä vielä
kehnommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän
liioin työtä tehdä, mutta silloin vastasi ukko: "Lapseni" (niin kutsui
hän tavallisesti vaimoansa) "annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja
seuratkaatte muutkin esimerkkiäni". Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian
täytyi isännän saattaa hänen kalpeaa ruumistansa haudalle.

Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa
vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kuin hän haudalta
palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen
poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmistänsä
kiilsi jotain oudon-näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita
kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: "Lapseni! paljon on Jumala
minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta, suloinen hellä äitisi on
poissa, ja jäljellä vain kova jäykkä isä". Mutta vuoden vanha lapsi
kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.

Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa
tätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikään, kuin olisi hän lapsellensa
tahtonut kahden-kertaisesti osoittaa sitä rakkautta, jota ei hän
lapsen äitille näyttänyt.

Vuodet vyörivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,
soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä
kuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän hellä-sydämminen, niinkuin
äiti-vainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös
havaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja
kun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa
aina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni
oli hänellä myös kalanpyynnössä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää
uimaria kuin Mikki, hänpä taisi niinkuin suorsa uppountua veden alle ja
taasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki
miehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille oli hän oikea
sydän-käpyinen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi ko'ota tavaraa niin
paljon, kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa
lapsensa onnen.

Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakettu töyrälle,
vähäisen järven rannalle. Muutamia kiven-heittoja talosta oli aukea
meri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean
kuusikon läpitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi
halusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän
kerran olisi isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut
taloansa myydä, hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin
ett'ei hänen ollut mitään pakkoa erota talostansa, mutta Niemi oli nyt
kerran saanut sen päähänsä, että nämät talot oli yhdistettävät, ja
läksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän koroitti
hintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:

"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi
tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain taloin
omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on
ainoastaan yksi poika, ja minulla yksi tytär".

"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21:tta
vuoden vanha, mutta ei suuttaisi olla hullumpaa".

"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan",
sanoi Kuusela, "ja pari vuotta on hän myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä
tuo mitään tee".

"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa
parastansa", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein
ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa
sanoi hän pojallensa:

"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis
on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi
sopivaa".

"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä
täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii".

"Poikani! sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne
tahdo; minä vaadin paljon, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää,
että asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en
kestäisi, sillä, poikani! vaikka olenkin kova, niin sinä olet toki
ainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon".

Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua sanoi
hän: "Isäni! ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isänikään nuorena
nainut".

"Siinä ei sinun ole isästäsi esi-merkkiä ottaminen; parempi olisi
ollut, ja enemmin olisin rakastetun äiti-vainajasi mieltä noudattanut,
jos olisin nuorempana nainut, ja silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta
on kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuen aikana".

Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,
ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä
olivat kirkkaat, kun hän vallan punastuen sanoi: "Isäni, kun minä otan
vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekkin isänä, niinkuin
minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä
taitaisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja
hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän
kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne on hän
teitä hoitava".

Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka
innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ett'ei Mikin sydämmessä ollut
kaikki vallan entisellään. "Lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani
miellyttänyt? sepä olisi hupaista", ajatteli ukko, vaan nyt muisti hän,
miten Mikki oli vakuuttanut, ett'ei kukaan talon töitä paremmin tekisi
kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö
ja hidas -- eipä se ollut hän, "Ei", arveli ukko, "rakkaudesta vain
minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui".

Niin luuli ukko, vaon jos hän nyt olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän
pojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli
hairahtunut, mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen pojallensa:

"Sinun täytyy mennä huomen-aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutuvatko
maanantai-aamuna tulla kalamajoille".

"Menen kyllä kernaastikkin", vastasi Mikki iloisesti, vaan ukko katseli
häntä tarkasti ja läksi sitte pois, mumisten itseksensä: "Kummaa! miten
hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,
eikä muita talon-tyttäriä ole ollut liki-maillakaan, mutta Lyyli -- ei,
mitä vielä, köyhä tyttö-rentukka ja minun rikas komea poikani, se ei
sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla".

Näin ajatteli Niemen ukko, ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,
luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.



II.

Kuuselan Kukka.


Aurinko paistot kirkkaasti pyhä-aamuna, kun Mikki riensi metsän läpi
Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamu-kaste
kimelsi kuusen oksilla, ja tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua
katkaisi aina välimiten pieniä iloisesti liriseviä meren-juovia,
joidenka poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei
siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten
pörisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena riensi hän
Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne meni hän tupaan, jossa Kuuselan väki
juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä
vastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:

"Hyvää huomenta naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu! mene tuomaan
olut-haarikkaa ja kauppaa meidän nuorelle naapurillemme".

Kaisu nousi punastuen ja meni mieli-hyvillään olutta tuomaan tuolle
sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: "Ei, istukaatte rauhassa, minulla
vain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalan-saalis, ja me
puolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain
sopii tulla".

"Kyllä me tulemme", vastasi Kuusela, "mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin
täytyy myös sanan saada. Noh naapuri! juoppas nyt meidän Kaisun tekemää
vaahtoavaa olutta".

Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mieli-hyvällä Mikkiä, ihonsa hohti
punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakkin läpitse, ja hymy-suin
otti hän tarjotun olut-haarikan vastaan, kun Mikki sanoi oluen olleen
hyvää.

Mikki jätti nyt hyvästi, sanoen; "Minä menen kraatari-tädin luo ja
samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme
nuotalle".

"Hyvä, hyvä", vastasi Kuusela, ja nyt läksi Mikki.

Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena kulki hän, sillä tämä
polku rannalle oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa
ajoista. Nyt oli hän ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean
Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan oli
sileällä nurmella vähäinen punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä
ruoho-pihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosivat, Näitten pihlajain
siimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä
kävi hän lapsena "kraatari-tädin" luona lukemassa.

Mökin asukas oli kraatarin leski. Kraatari oli eläessään rakennuttanut
huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle
kaikki kraatarin-työt, mitä isäntä tarvitsi. Kraatari itse oli jo kauan
ma'annut turpeen alla, vaan leski eli kraatari-täti (niin häntä aina
tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apu-päiviä
Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan teki hän kraatarin-työtä
sekä koulutti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.

Kraatari-tädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes taisi
aapisensa, katkismuksensa ja piplian-historian, muuta ei tätikään
taitanut. Lomahetkinä oli Mikki saanut vähäisessä ruoho-pihassa
leikitellä kraatari-tädin ainoan tyttären, pienen Lyylin, kanssa.
Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena
oli kevät-iltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä
se levolle meni, ja kun se oli laskenut, että ei muuta näkynyt, kuin
punertava taivas ankean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi
iloisesti: "Aurinko nukkuu meressä, minä näin, kun se levolle meni".

Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulun käynti
loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraatari-tädin luona
kulki hän yhä vain.

Mikki oli äiditöin lapsi, mutta häntä rakastavainen sydämmensä kaipaili
äitin hellimistä, ja täti häntä helli, niinkuin äiti, sillä hän oli
ollut Mikin äiti-vainajan paras ystävä.

Mutta Pohjanlahden ranta-mökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä
voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmä-pari
kirkkahampi kuin tyyne merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin
aamu-rusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikki-kumppani, kraatari-tädin
kahdeksantoista-vuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja
nimitettiinkin "Kuuselan Kukaksi".

Lyyliä nyt vaadittiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli
iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska
Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita
ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin
veisaavan:

    "Ne niitun kukat korjat
    Ja laiho laaksossa,
    Niin ylpiät yrttitarhat,
    Puut vihriät verassa,
    Ne meilIen muistuttavat,
    Suurt' hyvyytt' Jumalan", j.n.e.

"Niin, paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää", sanoi Mikki
itseksensä. Hän istui portaalle, ja hänen tietämättään vaipuivat
kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä
oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;
täälläkin oli onnellisia ihmisiä.

Kraatari-täti oli toki koettanut maailmaa, hän oli nähnyt päivät sekä
kirkkaat että pilviset, mutta hän oli näinä päivinä ko'onnut itsellensä
hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;
vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut
onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun
hän meni kättelemään ystäväänsä.

Mikki sanoi: "Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan, kuin
veisasitte, tuolla portahilla, ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen
teitä".

"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän
kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä
morsius-puvussaan". Näin lausui täti ja läksi sahtia tuomaan sisälle.

"Lyyli, koska me häitämme pidämme?" sanoi nyt Mikki.

Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: "Siksi on
vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä".

"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta
vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan".

"Voi Mikki! kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen. Suota aina väliin
ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt
kaikki mietteet toistaseksi, varmaana, että se aika vielä olisi
kaukana".

"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö! isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että
minun pitää toimittaman emäntää taloon, eikä jättämän naimista
vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani,
että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani,
mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka
tiedänkin olevani hänelle rakkaamman kaikkea muuta maailmassa, ja
vaikka hän on minulle sinua lähinnä kalliin, en rohkene sentään paljon
koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni,
olisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki
tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äitillesi,
Lyyli, tahdon minä ilmoittaa, että kihloissa olemme".

Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus
oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli
tapahtuva.

"Täti!" sanoi nyt Mikki, "te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan
suokaatte anteeksi, olen ollut teille kiittämätöin lapsi, sillä minä
olen omistanut kalliimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!"

Kraatari-täti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: "Tuon on äitin silmä
jo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka
rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onneanne
kasvata, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, niin ei hän Lyyliä tahdo
Mikkinsä, silmä-teränsä vaimoksi".

"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän, kuin ketään muuta
maailmassa -- äitini, rakas äitini! vielä enemmän, kuin teitäkin;
rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin ja häntä
tahtoisin helliä. Kuinka saattaisi hän minulta ryöstää minun onneni!"

"Lyylini! sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet
kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut
poimii, sitä sen okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota
miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotointa teidän rakkauttanne
estää, kuin olisi ollut mahdotointa sanoa, koska se alkunsa sai;
sentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte
murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksemme. Mutta Niemen ukko ei
tätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että juuri rikkaus
on Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on tosi hänen rakkautensa
joutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran
päähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi."

"Älä pahastu, Mikki, vaikka noin suoraan puhun; tuon vain tahdoin sanoa
tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi
olisi paras ollut, että sen jo ennenkin olisin sanonut, vaan pelkäsin,
että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja
päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte".

"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisi Lyylin kukoistavat
posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni
vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin,
en mä sinusta eri, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin
perin'". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.

"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua", sanoi Lyyli, "minä en sitä
voi uskoa", mutta yhtä hyvin vieri kyynele toisensa perään hänen
silmistänsä, ja täti lausui:

"Nuoret, taivaallanne on pilviä, onko ukkosen, rakeen vai sateen
pilviä, sitä emme tiedä, kuka tiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä,
jotka pian kajoavat pois, mutta mitä ovatkin, ja mitä tulleekin, niin
ottakaatte nöyryydellä vastaan, kysellen kaikissa Jumalan sanaa ja
omaatuntoanne, sillä jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana
kuitenkin oikealle tielle".

"Kiitoksia, täti, neuvostanne", vastasi Mikki. "Mutta minäpä olen nyt
viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua
käskemään Lyyliä maanantaina nuotalle".

"Kyllä minä valmis olen", vastasi Lyyli ja lisäsi vielä: "voi, jospa
nyt tulisi oikein kaunis ilma! silloin meidän olisi hupainen merellä
olla; mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa".

"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun", sanoi Mikki ja läksi kotia
kulkemaan.

Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa
taivaalla, vaan läksi eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki,
ainoastaan matkan keskivälissä, jossa Surmasalmi yhdistää Kuuselan
vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hilakseen kulkea
portaitten yli, koska salmen syvyys ammoitti hänen sivullaan, vaan
sitte riensi hän taas kiiruhusti polkuja pitkin, kunnes joutui kotia.
Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: "Kauan olet viipynyt".

"Niin, minä olin Kuuselassa ja Kraatari-tädillä".

"Hm, oli tai hupainen olo Kuuselassa?" Ukko katseli terävin silmin
Mikkiä sekä jatkoi: "Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne
ainaseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi. -- Häh?"

"Kaisun? Häntä en ikänä ota!"

"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita
miettimään, vaan ajattele nyt tätä asiaa; Kaisu on hyvä tyttö, ja
vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen;
en sinua toki tähän naimiseen pakota, vaikka tämä olisi mieleni mukaan,
löytyypä niitä muitakin rikkahia _talon-tyttäriä_".

Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä
lienee nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,
kun hän lausui; "Niin on laita, mieti asiaa".



III.

Kalamajoilla.


Kirkkaana paistoi päivä maanantai-aamuna, kun Niemen kalastajat
laskivat veneensä rannalta. Veneessä istui Mikki, piika ja renki. Mikin
vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi, kuin vesilintunen
järvessä, kiisi nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut
saarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä
otettiin nyt eväät ja vietiin majaan.

Näillä meren rannan asukkailla on kaikilla saarissa kalamajat, joissa
kalastajat asuskelevat niin kauan, kuin kalansaalis on hyvä. Huonekalut
näissä majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla
pöytä. Vuoteet ovat toinen toisensa ylitse seinään kiinni pantuna;
niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä
vain vanha nuotanrepale raitina, ja mikä milläkin on; majassa on heillä
myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpymän saavat,
sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka
vuoksi hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.

Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä
heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä
ulko- että sisäpuolelta mitä siistimpiä.

Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt
näkyikin. Muutama hetki kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi
Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mieli-hyvissään niin,
että olisi saattanut lukea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat
tallella. Kaikki läksivät he nyt Kuuselan majalle, miehet oikoilivat
sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä
toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka
heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.

Nämät kalassa-käynnit ovat oikein herkkupäiviä meren rannan
asukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika
parhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.
Vähävaraisemniilta saa toki viili kotia jäädä, ja piimä vain mukaan
viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää
viilipiimää, että se, ikään kuin suopa, oli lusikasta takaisin
luiskahtamaisillansa.

Syötyänsä menivät tytöt saarelle kuljeskelemaan, siellä taittoivat he
vihdaksia, sillä Juhannuksen aatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi
heidän oli kotia meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat
saunassa Juhannuksen aattona. Tytöt taittelivat oksia eivätkä
huomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.

"Tiedättekö", sanoi Kaisu, "minä en Juhannuksen aattona näistä ota
vihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puun-lajista
oksan ja teen siitä vihdan, sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein
siistiksi ja menen vihdallani lakasemaan polkua, jossa on kolme
tienhaaraa, silloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka
täällä tavasta kuljeskelee".

"Kylläpä tiedän", virkkoi Niemen piika Sanna, "se on tuo mies tuolta
pohjois-Hämeestä, joka täällä välistä kulkee; hän on mainio tietäjä.
Minunpa myös tuota täytyy koettaa".

Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: "Enpä minä vain
vastaanne tule", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: "Lyyli, tuletko
sinäkin onneasi koettamaan?"

"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän
käy".

"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa", vakuutti Sanna, "mutta Lyyli
pelkää, kun ei uskalla olla yksin tien-haaralla Juhannus-aattona, se on
koko asia se".

"Minäkö pelkäisin?" lausui Lyyli, "en pelkääkkään, mutta tuo on
taika-uskoisuutta, vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin
leikin vuoksi tuonne taidan mennä lakasemaan, että tomu tuoksuu, niin
näette ett'en pelkää".

"Silloinpa olen varallani", sanoi Mikki itseksensä, "että joudun
tien-haaralle, kun Lyyli tietä lakasee". Nyt meni hän tytöistä vähän
toisaalle ja huuhueli heille, ikään kuin ei hän olisi tietänyt, missä
olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.

"Vihtojako nyt teette?" kysyi hän ja rupesi oksia taittamaan tytöille.
Hän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessaan; "Saa nähdä, onko meillä
nyt hyvä kalan-onni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat,
mitkä tänä vuonna kaloista saamme".

"Onpa varmaankin sinulla onni", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, "näyttääpä
ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin".

Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa,
Sannakin jo vähäisen heitä ihmetteli, eikä Kaisun hampaat enään aina
näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulista poissa.

Ilta tuli, ja meidän kalastajat läksivät merelle; he laskivat
nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltävät silakat. Tätä tekoa
tekivät puoli-yöhön asti; täällä ei hämärä heitä estänyt työtänsä
tekemästä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin, aurinko unohtaa
levolle laskea Pohjan kauniina kesä-yönä.

Kun toisen päivän aamu koitti, läksivät meidän kalastajat runsain
saaliineen majoillensa, jossa nyt keitettiin tuoreita kaloja
merivedessä ja pantiin vielä aika voin-könttä sekaan. Nämät kalat nyt
maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkku-ruoka
ylhäisten pöydällä. Iltaisensa nautittua levittivät he nuotan kuivamaan
ja menivät väsyneinä levolle.

Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin
nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,
jolloin meidän kalastajien oli kotia lähteminen.

Kalat ja kapineet kannettiin veneisin, ja viimein menivät
kalastajatkin. Vieno myötä-tuuli liikutteli lainehia, ja veneet
purjeinensa olivat ikään kuin joutsenet aalloilla.



IV.

Juhannus-aatto.


Juhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla
kello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti
askareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi
huhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä
työssä, hymyili hän sanoen:

"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon
kuljettaa".

"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei
ole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin
tulee". Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi
pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi
sanoen:

"Niin, kyllä Mikki jo naima-iässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa
eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita _talon-tyttäriä_". Näin
puhuttuansa läksi ukko pois, mutta samassa tuli eräs itsellis-akka,
joka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle pakisi nyt Sanna:

"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut
tietävät, että Kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja
ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin
Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piika-tyttö; ei hänellä mitään
rikkautta ole".

"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä
lopun tekee", vastasi akka.

"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon",
mutisi Sanna.

"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään
tyytyy -- noh! kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --
minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että kun Sanna vasta olisi komea
emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot
sinä hyvin teet."

"Minä? mitäs minusta, mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,
että kyllä minä siinä työt teen, kuin Lyylikin".

"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kakkua, jota sinä leivot, niin
oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt Juhannus-kakku
leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutusa".

"Tottahan nyt jo! eilen aamulla sentään vasta kalasta kotia tulin.
Tulkaatte nyt, muori, niin saatte kakun". Muori seurasi Sanna, ja
saatuansa kakun pyysi hän vielä:

"Tiukkase Sanna kulta vähän maitoa tähän kivi-astiaan, otin sen
mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa". Akka sai,
mitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.

Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin
morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään tuumata, sillä ukko tuli
samassa. Sanna nielasi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: "Ettepä
tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian".

"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä".

"Niin kyllähän sen kaikki jo tietää, vaikka ei kukaan ole teille sitä
puhunut, että Mikki on kihlannut Kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä
sen nyt sanon".

"Olisit säästänyt tuon siksi, kuin tapaat toisia juoru-ämmiä, sopisipa
se puhe jutuksi heille, muut kaikki kyllä ymmärtävät, että _Niemen
Mikki_ kyllä saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo
juoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä
hänen tunnen, kuin te juoru-ämmät". Näin lausuttuansa jätti ukko
Sannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huhtoi, ja läksi
oikoisena pois.

Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin, kamarissa oli leveä
keinu-tuoli: siihen ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain
tärkeätä tuumattavana, ja tähän hän nytkin istui. Hän keinutti tuolia,
että lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä
kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei tuota
epäillyt enään, vaikka ei hän sitä tahtonut muille näyttää, että hän
sen uskoi, eikä hän _sitä_ ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle
mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut
juoru-ämmäen paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia
olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle.
Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi nyt:

"Katso, poikani! tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat
vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka lainehet auringon
loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalan-saalis hyvä. Niitut
kasvavat apila-heinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain
Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt
ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni".
Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt jatkoi hän vakavalla äänellä: "Yhden
toki vaadin sinulta ennen, kuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!
Kunniallisen _talon-tyttären_ pitää sinun kotoon emännäksi tuoman,
tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä
olet kihlannut Lyylin, on nyt jo akkaen juoru-juttuna; ole sen vuoksi
paremmin varallasi, kun Lyylin seurassa olet".

"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin
posket hohtavammat kuin apila-niittu, ja hänen sydämmensä on parempi,
on minulle kalliimpi kuin Niemen talo".

"Tyhmä poika! kyllä vielä toisin ajattelet; muista, että minä en
sanojani muuta", sanoi ukko ja läksi pois paiskaten oven kiinni.

Mikki jäi suru-mielin kamariin, suru-mielin meni hän päivälliselle,
eikä maistunut ruoka, vaan illan tultua läksi hän Kuuselaan päin,
mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.

Mikki kulki ala-kuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ett'ei isänsä turhaan
sanoja sanele, mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. "Mutta
minäkin olen päättänyt", ajatteli Mikki, "minä olen perinyt isäni
luonnon, mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni
tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen
hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta
täytyisikin jättää kotoni ja muualla hakea leipääni. Minä ja Lyyli
osaamme molemmat työtä tehdä".

Näin ajatellen läksi Mikki eteenpäin kaunista metsä-polkua, surunsa
haihtui haihtumistansa, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.
Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja
täällä näkyi valkea jo korkealla leimuavan palavista terva-tynnyreistä.
Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa
kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja Kraatari-tädille. Tässä
täytyi hänen odottaa Lyyliä. Hän piiloitteli pensaan takana ja näki
hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näissä
eroitti hän pian sorean Lyylin.

Lyyli oli siistissä koto-kutoisissa vaatteissa, ainoastaan
vaalean-punainen vyö-liina, jonka tummanpunaisia silkki-nauhoja tuuli
heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa
riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joidenka päät myös oli
tumman-punaisilla silkki-nauhoilla solmittu. Muut olivat melkein samati
puettuna. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä
puun-lajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus la'aista
kolmi-haaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni
kuului joukosta, kun hän sanoi:

"Meneppä nyt Lyyli lakasemaan, kyllä me sinua onnellisesti tänne olemme
saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinun täältä takaisin saattaa".

Lyyli naurahti sanoen: "Menkäätte nyt ja tulkaatte vähän ajan päästä
takaisin, ei minua täältä kukaan saata". Tytöt menivät, mutta samassa
kuului krapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät,
että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin kääntyivät he takaisin
huutaen: "Kuinka nyt kävi?"

"Kompastuin polulla olevaan puun-juureen", vastasi Lyyli, "eikä nyt
tullutkaan koko lakasemisesta mitään, joka paras olikin".

"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki", kuiskasi Sanna
kumppalillensa, "mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää
tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa".

Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin
ikäänkuin odottivat jotain näkymätöintä pahaa, eikä heitä ketään
haluttanut mennä luutansa kanssa tien-haaralle.

Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vain
merelle menoansa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: "Nyt, Kaisu,
lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?"

"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii", vastasi Kaisu.

He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän
seurassansa oli myös viulun-soittaja. Usioita tyhjiä terva-tynnyreitä
otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi
kahvi-pannua, mikä vehnä-leipiä, mitä sokuria ja kahvia. Näin menivät
he rannalle, jossa Lyylin koto oli. Lyyli käski heitä odottamaan häntä
rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiansa.

Jouduttuaan porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puheen, samassa
aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos ovesta. Ukko säikähti vähän, kun
noin äkki-arvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti
hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki
äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: "Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen
ukko teille puhunut?"

"Lapsein! Älä peljästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle
puhui. Hän vakuutti, ett'et sinä ikänä Mikkiä saa, vaan kuka-tiesi toki
Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja, mikä vielä pahempi, ilman isän
siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta".

"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini! Jumalaan on toivoni, minä odotan
vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina".

Äiti ravisti päätänsä lausuen: "Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi
muuttuisi".

Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo, hän oli vaalea,
kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän
oli nähnyt isänsä tulevan Kraatarin-tädin mökistä ulos, mutta eipä nyt
ollut aikaa surullisia asioita miettiä, kohta vene lykättiin rannalta,
ja nyt oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän
joutunut, viskattiin palavat terva-tynnyrit mereen, jossa niitten valo
korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja meidän nuoret
soutivat saarelle, jossa sitte juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin
leskisillä ja ruoho-näkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki
nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona oli maahan pistettävät
pihalle portainten viereen, ja tytöt poimivat kukkaisia sekä lehtiä,
koristaaksensa tuvan seiniä ja laattioita.

Näin viettää Pohjan nuoriso valoisan Juhannus-yön.



V.

Leikkuu-pellolla.


Kesän kukkaiset olivat jo vähenneet, jo kellastuneet vainiot
ilmoittivat syksyn tuloa. Raskahina, täysinäisinä seisoivat tähkä-päät
Niemen pellolla. Valmiina sirpille olivat ne olleet jo pari päivää,
mutta kaikella työ-väellä oli kiiru, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä
oli toki Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui
Kuuselasta sekä liki-kylistä.

Niemen ukko meni leikkuu-väkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla
niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia
pisempi. Ukko katseli mieli-hyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut
suuri, mutta kasvi oli vahva ja hyvä, vaan nyt näki hän uhkaavia pilviä
taivahalla, ja muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuu-väkeensä
päin, sanoi hän:

"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani
leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä
enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä,
kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö".

"Kyllä!" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli
kuuntelivat suru-mielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja; mutta
kauan eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:

"Tuo yksi sarka on toisia paljon pisempi, paraat leikkaajat menkööt
sille, ja muut noille toisille saroille, Mikki! sinä saat yhdeksi
mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut
väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt,
jonka vuoksi poikani saa olla siassani. Noh! kuka nyt menee Mikin
kumppaniksi?"

Talolan Hanna, eräs iso harteva talon-tytär, meni oitis saralle;
sanoen: "En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte,
kuinka tänä päivänä menestyy".

Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen
ja Mikin silmäilykset toisiansa ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli
saralle, mutta samassa tuli Sanna sanoen:

"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,
minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan". Ja naurahtaen
jatkoi hän: "Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty, se päältänikin
näkyy, ett'ei minulta voimia puutu".

Lyyli punastui vallan harmista. Hän oikasi sorean vartalonsa, vastaten:
"Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää". Sitte aikoi hän
vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään
ollut aikaa jutella, hiki-päässä vain leikattiin.

Päivä oli jo joutunut ilta-puolelle, eikä sadetta tullutkaan, sillä
pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mieli-hyvällä katseli Niemi,
miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo
olevan loppupuolella, huusi hän leikkuu-väelle:

"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaatte juomaan,
kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan".

Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun
olivat puoli-päivästä asti lakkaamatta kilpailleet.

Nyt juotiin vaahtoavaa olutta, ja ukko, joka oli oikein "hyvällä
tuulella", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: "Kohta saamme
kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään
satua kertoa ajan vietteeksi? Tytöt, puhukaatte nyt; tehän aina
parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisee".

Tytöt nauraa hiiviskelivät, ja yksi sanoi: "En minä suinkaan taida".

"En minäkään muista", virkkoi toinen, mutta Lyyli, joka istui vähän
etäämmällä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä
olevalle kivelle, lausuen:

"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole
erin pitkäkään".

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskensa kukoistavat ruusut olivat ikään
kuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: "Oli ennen eräs ihana
niittu; keskellä niittua kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui
korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät
talvet myrskyillä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta
vihdoin hän toki rupesi vanhenemaan, vaan silloin puhkesi hänen
juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa
puuta kauniimmaksi, se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa,
vakavaa laatua; ja niitto-mies antoi heidän olla niittunsa
kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se
oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi
puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli toki,
että hän pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä
suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa; mutta onni vaihtelee --
vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: Tuo
koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? se ei meihin kuulu, me
olemme honkia, ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi,
istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon."

"Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: Isäni! Minä ja koivu
olemme yhdessä kasvaneet, jos koivu revitään pois, silloin minunkin
juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa,
ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämes kovan vamman saanut, ja
pian sinun korkea latvas kaatuu. Anna siis, o Isä! meidän rauhassa elää
yhdessä."

"Minun satuni on nyt loppunut", sanoi Lyyli, "sillä satu ei kerro, mitä
vanha honka vastasi".

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkoo-väki oli
ääneti, ikään kuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä
he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen, mutta ukon muoto
oli synkkä, ja hän sanoi:

"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu".

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian olivat
terävät sirpit kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat
ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle,
vaan synkkänä läksi hän väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa
pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa
vaahtoeli väkevä olut. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut
sovittelivat itsiänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian mataleni
kukkura ruoka-astioista ja väheni olut haarikoista, joita toki aina
välimiten täytettiin.

Ruo'alta päästyä, otti viulun-soittaja viulunsa, laski sen leukansa
alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin
polskan iloiset säveleet kutsuivat nuoria tanssimaan. Ei tuntenut
nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain
illan loppuun asti eivätkä huomanneet että yö jo joutui ennenkuin
vanhemmat muistuttivat että oli aika kotia palata.



VI.

Köyri-markkinoilla.


Marraskuun ensi päivän aamuna käy kello vasta kolme kraatari-tädin
huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukasi
ala-luhdin oven ja otti sieltä leipää, juustoa ja voita, nämät laski
hän vähäiseen vakkaseen, meni sitte yli-luhtiin, jossa hänen vaatteensa
olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villa-huivin, jossa oli
puna-kukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt
päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa Köyri-markkinat. Näistä
markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta kaikki Kokkolan
lähipitäjät kyllä niistä tietävät, sillä silloin menee kaikki nuori
väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin menevä. Kuuselan Kaisu oli
luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.

Lyyli lukitsi nyt luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani
villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiini, mutta päät
ne sitoi hän vyötäröille. Nyt oli hän valmis lähtemään ja meni, sanoen
jää-hyväiset äitillensä, ovesta ulos.

Syksy ja talvi taisteli ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan
vanhat kuusetkin olivat valkoisena lumesta, mutta eipä Lyyli ilmasta
huolinut, iloisena, punaposkisena riensi hän vain eteenpäin, kunnes
joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istui Kaisu
sekä Lyyli rattahille. Kuuselan renki Jaakko, joka oli ajajana, istui
heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin
läksivät he nyt markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi istui
pyöriin kiini niin ett'ei hevonen jaksanut juosta, mutta matka kului
toki; ei ollut enään pitkä Kokkolaan, jopa näkyi patroona Roos'in
kivi-muurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän
piiskalla hevosta ja pian joutuivat he kaupunkiin.

Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maa-miehillä ei ollut paljo myytävää
tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edes takaisin nuoria tyttöjä ja
poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä
millekin mieluista oli. Nisu-leivän myyjiä istuskeli myös joukottain
torin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.

Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa
pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikään kuin olisi hän jotakuta
hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä
nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa
kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan, vaan vihdoin meni hän
toki.

"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi", sanoi Mikki, "minä ostan
sinulle semmoisen, jota parahiten haluat".

Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi toki vihdoin yhden, josta Mikki
maksoi 20 markkaa. Sitte kulkivat he taas yhdessä pitkin katua. Lyylin
posket punoittivat, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki
pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli
niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat
häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän
matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulki, tuli heitä vastaan kaksi
nuorta miestä, he lähenivät, ja toinen huusi:

"Hör du flicka der! Ä du svensk?" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko
ruotsalainen?)

"Ole sinä vai, venskalainen", vastasi Mikki, "taikka mene pois venskas
kanssa".

Näin vastattuaan meni hän Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse,
mutta miehet kääntyivät takaisin, ja toinen sanoi taas:

"No ä he en stjyni grannan flicka ti vara finnflicka" (Kyllä tuo on
hyvin sorea tyttö suomalaiseksi tytöksi.) Näin sanottuaan alkoi hän
suomea puhumaan, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä,
ja siellä kyllä suomeakin osataan.

Mikki vei Lyylin nisu-leivän myyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.
Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut
vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: "Siitä
ei saa selvää". Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,
joka vähän aikaa Lyylin kanssa jutteli:

"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?"

"Ettekö häntä tunne?" vastasi akka, "se on Kuuselan Kukka, kaikkein
kauniin tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki
sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän
kerran määrää, sitä ei kukaan muuta". Tämän vastauksen kuultuaan läksi
Kokkolainen pois, hän ei joutanut enempää kuulla. Hän oli kyllä usiasti
kuullut puhuttavan Kuuselasta että se oli varakas talo, ja päätti akan
puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ett'ei Kuusela Mikille
antaisi tytärtään.

Nyt meni hän mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan
peiliin -- olipa hänen vaalean-keltaiset hiuksensa kauniit,
kähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan
Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa
saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppa-puodin portaitten
viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt pyysi hän "Kuuselan
Kukkaa" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjiä, Lyyli
punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin; ja
vastasi:

"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat
kielet, minun on kiiru pois, sillä me lähdemme heti kotia". Näin sanoen
meni Lyyli kortteeriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa
seurassa läksi kotia.

       *       *       *       *       *

Kuukausia oli kulunut siitä, kuin Köyri-markkinoilla oltiin. Ne olivat
jo varsin unhottuneetkin, kun yhtenä kauniina pyhä-iltana ison kellon
ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuoria miestä astui re'estä; he
sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät
Kuuselan asuin-tupaa kohti. Kuusela viritti kynttilän, tuli vieraitansa
vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:

"Hyvää iltaa! mistä kaukaa ollaan?"

"Kokkolasta", sanoi toinen näistä.

"Vai niin", vastasi Kuusela, "käykäätte istumaan. Mitä nyt Kokkolasta
kuuluu?"

"Hyvää vain", sanoi Kokkolainen.

"Yhtäpä toki puuttuu", virkkoi kumppani naurahtaen, "paras puhua
suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavat, mutta emäntä taloon
tarvittaisiin".

Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte; "Niin, minulla
on hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja
paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä auringotta. Senpä tähden
minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin
tyttärenne Köyri-markkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen
tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä
tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä
minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,
sillä laidun on heti talon vieressä, ja hyvä onkin, että eläimet
sarvista saakka heinässä käyvät".

"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään
päättää, ennenkuin kuulen mitä tyttäreni vastaa". Näin sanoen meni
Kuusela tuvasta pois, aukasi porstuan-peräisen kamarin oven ja huusi;
"Kaisu! täällä on vieraita, tuo olutta". Kuusela meni taas vieraittensa
luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa miehillä oli, katsoi
ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,
jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa olutta haarikkaan. Olut-haarikka
kädessä riensi hän nyt tupaan päin, mutta portahilla oli Lyyli häntä
vastassa.

"Kävin sinua hakemassa meille", sanoi Lyyli, "vaan kuulin, että teillä
on vieraita, et nyt taida tullakkaan".

"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö", vastasi Kaisu
ja riensi sisälle.

Tupaan tultuansa meni hän, punastuen korviin saakka, vieraille olutta
tarjoamaan, vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, kummastus oli
selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa, mutta he joivat olutta, jota
Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä, vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä
selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätäyntyi Kokkolainen
ja nousi istualta sanoen:

"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko
hevoseni, se on hyvin irstainen".

Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo
putkahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: "Mitä tämä merkitsee?
tuossa tytössä ei ole rahtuakaan _sen_ Kuuselan Kukan näköä, jonka minä
markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär". --
Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa näki hän Lyylin, joka
seisoi portilla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:

"Ahhaa: täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempaa tytärtä, mutta ei
siitä, ukko, mitään tule". Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:

"Hyvää iltaa Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi olen minä tänne
tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain
puhuin että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni
oli suuri, kuu sinun siasasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähänkään
näköisesi, mutta --".

Lyyli keskeytti hänen puheensa sanoen: "Kuuselassa ei ole muuta tytärtä
kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette
suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotoni on Kuuselan maalla
oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo,
eikä muuta kultaa, kuin auringon kultainen loiste".

Nytpä meidän Kokkolainen tuli somaan pulaan, hän oli joutunut yhdestä
pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: "Niin, kyllä sen näen,
Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli,
ja Kuuselan Kukka minun hylkää; hullu, että tänne tulinkaan!"

"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette
tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas,
josta haaveksitte, se olisi kelvannut".

Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neiden niin kauniin ja
suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestä: "Tyttö!
minä tahdon sinun omakseni, vaikka olisit köyhempi, kuin oletkaan. Minä
hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan
rikkaudestani, jos sinun omakseni saisin".

Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: "puhuuko suunne mitä sydämmenne
ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla". Sitte sanoi
hän hyvästi eikä odottanut enään Kaisua, vaan läksi kotia.

Kokkolainen näytti vähän ala-kuloiselta, mutta nyt rohkaisi hän
mielensä, ikään kuin olisi miettimisensä joutunut päätökseen. Hän meni
taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli
heti Kokkolaisen mentyä sanonut: "Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini
omaksensa tahtoo, eikö täällä toista ole?" Vaan kuultuansa, että ei
toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: "Muistaakseni kumppanini
häntä nimitti Kuuselan Kukaksi".

"Se oli Lyyli!" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta, mutta nyt
tuli Kokkolainen sisälle. Ikään kuin takka putosi hänen sydämmestään,
kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:

"Suokaatte anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni
puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin minä tuolla
ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne".

"Kyllä me jo tiedämme kaikki", vastasi Kuusela, "enkä tiedä parempaa
neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne
tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne pyytää ai'otte".

Tämän lausuttuansa sanoi hän jää-hyväiset vieraillensa, jotka eivät
mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan
tienoilta. Pian istuivat he re'essä. Kokkolainen huimasi piiskalla
hevostansa, ja hyvää kyytiä läksivät he pois. Vähän aikaa vielä kuului
ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle joutui se ja taukosi viimein
vallan.



VII.

Surmasalmella.


Talvi oli ollut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä
nyt oli Elokuun ensi päivä. Kraatari-tädin huoneessa istui Lyyli
kangas-puitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui
syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan; vihdoin puhkesi
hän puhumaan sanoen:

"Oi äitini! Tänä päivänä lupasi Mikki isällensä sanoa, että hän on
päättänyt ottaa minun vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ett'ei ukko
siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän toki köyhyyteni tähden
minua noin vihaa, mutta vaikka emme toisiamme saisikkaan, niin rakastan
kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse
hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja taidamme työtä tehdä.
'Isä saa yksin jäädä taloonsa, ja me saatamme itsekkin kodon itsellemme
valmistaa', näin sanoi Mikki".

"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujana seiso, eikä onni siinä
kodossa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän minä
Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän
sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko
teille siunaustansa anna".

"Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvaavana matona,
polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun
täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne
kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut."

"Mene, lapseni, ja muista, että jossa ei ole vanhempaen siunausta,
siinä ei ole Jumalan siunausta."

Lyyli pyyhkieli silmiänsä vyö-liinallaan ja läksi surullisena
Surmasalmelle päin.

Niemen vieras-tuvassa kulki Mikki edestakaisin laattialla, hänen
otsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä sanoi hän: "Ei, tästä pitää
loppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota
rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää. Hän
sanoo, että hän koko elin-aikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minua
kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!
erinlainen muista olet aina ollut ja niinpä on sinun rakkautesikin.
Minä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minun
onnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt osaa olla
sitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä, kuin
jää". Mikki katsoi kelloansa, se oli jo kuusi. "Lyyli minua jo
odottaa", ajatteli Mikki ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.

Lyyli oli jo ennen siellä ja kun Mikki tuli, näki hän heti sulhonsa
vakavasta muodosta, ett'ei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:
"Minä näen ett'ei isäsi ole pyyntöösi suostunut".

"Ei ole", vastasi Mikki synkästi, "mutta vähäpä tästä, meillä on
terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme
lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeesen ja olemme siellä
siksi, kuin isäni viha lauhtuu, ja --".

"Mutta sitä saatte odottaa", keskeytti heitä Niemen ukon ääni. Jos
olisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat vähemmän
hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkki-arvaamatta ilmestyi
heidän keskellensä. Lyyli tointui toki ensiksi tästä hämmästyksestä;
hän riensi ukon luo ja hänen sini-silmänsä olivat kesä-taivasta
suloisemmat, kun hän sanoi:

"Oi sulhoni isä! miksi minua vihaatte! Minä tahtoisin ja taitaisin
teitä rakastaa niin, kuin lapsi isäänsä, vaan te vihaatte minua minun
köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,
Jumalalta".

"En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!" ärjäsi Niemi,
mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:

"_Minun_ pitää hänen olla niin totta, kuin tässä olen. Minä olen mies
ja pidän sanani, minä olen luvannut hänen vaimokseni ottaa".

"Mikki! Kuinka uskallat sinä minun kuulteni noin puhua", huudahti
Niemi, "oletko raivossa poika?"

"Minulla on luja ja vakava luonto", vastasi Mikki, "sen olen minä
perinyt isältäni, ja semmoinen luonto onkin miehen kunnia".

Ääneti katseli Niemi soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi
jotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattaa,
mutta aurinko vetäyntyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi,
kylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen
kova sydämmensä pehmennyt, ja samassa oli hän taas kylmä, jäykkä,
niinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: "Pois saat mennä
talostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani,
minulla ei enään poikaa ole".

"Jääkäätte siis hyvästi!" vastasi Mikki kolkosti, mutta Lyyli, joka
ääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:

"Ei, Mikki! minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon
minä aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en taida tulla, sillä meillä ei
onnea saattaisi olla, isäsi viha sen tuhaksi polttaisi".

"Lyyli!" sanoi Mikki, "tahdotko sinäkin minua hylätä? eikö siinä ole
kyllä, että isäni on minun hyljännyt".

"Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille
siunauksensa antaa", vastasi Lyyli.

Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,
kun hän huudahti: "Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,
joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,
niin en enään kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? --
Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta vaikka
se on kummallinen".

"Mikki!" sanoi Lyyli, "älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua,
mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota
isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta".

"Niin, hän ei antaisi, kun en enään ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi
vain, Lyyli, ei minulla enään morsianta ole". Näin sanoen aikoi Mikki
isänsä seurassa lähteä kotia. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli
oli enemmän rakastanut tavaroita, kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo
halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli saattavansa hänen
unhottaa; mutta Lyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän
odottanut. Haikeasti huusi hän vielä Mikin perään:

"Oi Mikki! unohda minua, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain
tähden sinun morsiamesi olin".

Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.
Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä, hänen päätänsä poltti, hänen
ruumiinsa vapisi, ja hän riensi kotiapäin, mutta jouduttuansa kapealle
pölkky-sillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin
varovainen olla, kuin tarves olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa
kuului loiskahdus salmesta; se ennätti vielä Mikin korville, ja nuolen
nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä
veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa katosi se, vaan
Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän
nytkin teki.

Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, peljästyi kovasti nähdessänsä,
miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen
ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun, vaan
tiellä kohtasi hän kraatari-tädin, joka, levotonna siitä että
tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.

Niemen ukko tarttui tädin käsi-varsiin kiinni, huutaen kovasti;
"Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule!
minun Mikkini uppountui, johdu auttamaan!" Sitte meni hän taas
kiiruusti Kuuselaan päin, jättäen kraatari-tädin, joka peljästyksestä
oli uupumaisillansa, mutta äitin rakkaus piti hänen toki pystössä, ja
hän riensi Surmasalmelle, vaan ennen, kuin hän sinne joutui, kuuli hän
krapsahduksen metsässä; hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä
makaavan nurmikolla lehevän leppä-puun suojassa ja Mikin, joka häntä
siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,
vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi
heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa vaan
päältä, ja tämä lapsi hengitti vielä.

Lyyli makasi nurmella ikään kuin kuollut, vaan yht'äkkiä aivasti hän,
ja vettä purskahti vielä suusta, sitte aukasi hän silmänsä ja sanoi,
nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: "Sinun olisin, vaikka olisit
kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla", --
samassa näki Lyyli äitinsä, ja silloin näkyi hän ikään kuin miettivän,
missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni
sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli
pyysi nyt tuskaantuneella äänellä:

"Oi auttakaatte minua kotia! Viekäätte minua toista polkua, en tahdo
nähdä noita".

Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä sekä Mikin avulla kotia, vaan silloin
olivat hänen voimansa loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni
hänelle ottamaan kuivia vaatteita sanoen Mikille; "Mene sinä
Surmasalmelle sanomaa viemään, ett'eivät suotta rupea hukkuneita
hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi.
Tule toki pian takaisin", lisäsi hän vielä, vähän levokkaalla äänellä,
"sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska
näen, että lapseni ei puhua jaksa".

Mikki riensi Surmasalmelle; siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita
hakemassa, vaan nähdessään Mikkiä kirkasivat he hämmästyksestä, kun
eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen, mutta Mikki
sanoi: "Älkäätte suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä
korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette".

Nyt kun näkisivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat
kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä ikään kuin sateli jokaisen huulilta,
mutta Mikki vastasi; "Lyyli putosi pölkky-sillalta". Muuta hän ei nyt
asiasta puhua joutanut, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi
rientää kotia vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen sanoi
hän: "Isäni! menkäämme kotia, että minä kuivia vaatteita päälleni
saan".

Niemi meni poikansa kanssa; hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa
niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän
mielen-likutuksista aivan voimattomaksi tullut.

Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin
taas kotiansa, vaan paljo oli heillä puhumista; he arvelivat sinne
tänne eivätkä toki selvälle saaneet, mitä salmella tapahtunut oli. Että
Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten
Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä
ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta
-- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itseänsä? -- Näin nyt
tuumattiin, vaan asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut
arvata.

Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa
äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli
valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vaan hiljainen hengähdys ilmoitti
toki, että ei kuolema vielä ollut häntä ennättänyt, hän vain makasi
horroksissa, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli vähäisen
huoneen ympäri, ikään kuin ulisi hän kaipaillut ketään, vaan kun ei
kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellensa, lausuen:

"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minun pois täältä maailmasta, niin
tahdon minä halusta lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle
antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minun
kaikista synneistäni. Rakas äitini! et usko, kuinka tyhjältä maailma
tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua". Sitte puhui hän vielä
kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein sanoi hän: "Kun
onnetoinna salmen yli-käytävälle jouduin, musteni maailma silmäini
edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä
kedolla silmäni aukaisin ja näin teitä ja näin, että Mikki oli se, joka
minun vaarasta oli pelastanut; mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle
hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt -- äitini! se minua raskaasti
painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen".

"Ei lapseni!" vastasi Kraatarin-täti, "ei Mikki saata niin luulla, hän
on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyyneellä mielin
miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä olen
minä vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen
nuorten mielet".

"Oi äiti! jospa minä hänen huuliltansa kuulisin ett'ei hän usko niin,
kuin hän sanoo, silloin olisi minulla rauha".

Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas
vuoteellensa, silmät vaipuivat kiini, hän oli kalpea, vaan toki kaunis,
suloinen, kuin keväällä valkoinen vilu-kukka.

Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki
katseli Lyylin silmiä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän
aikaa, vaan sitte tämä vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja
ennenkuin kraatari-täti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin
käteen, huutaen:

"Lyyli! herää toki, katso minä olen taas tykönäsi". Lyyli aukaisi
silmänsä ja Mikki sanoi: "Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin
sinusta, Minä tunsin sinun ja saatin toki epäillä; minä tein kovin
pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!"

Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen
huulillansa; silloin äiti lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän
välillänne!"



VIII.

Muutto.


Muutamia päiviä oli kulunut sitte, kuin onnettomuus Surmasalmella
tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai
rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.

Nyt on lauantai-ilta ja Lyyli lakaisee puhtaaksi vähäistä ruoho-pihaa
pyhän tuloksi. Ruusut kukoistavat taas hohtavana hänen poskillansa, ja
hän näyttää onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt
pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja
meni iloisesti tervehtien Mikkiä vastaan; sitte istuivat he portahille,
sillä ilta oli ihana, Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden
tyyneelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Meidän
nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki
vakavasti: "Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?"

"Minä en sitä vastaan ole", vastasi Lyyli, "jos äitini vain lupauksensa
antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minun Jumalan avulla
kuolemasta pelastit".

"Mennään äitisi luo", sanoi Mikki. "Minä vielä tänä iltana tahtoisin
mennä kuulutusta ottamaan". He menivät sisälle, ja Mikki lausui: "Täti
hyvä! Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä
vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos tätä vastaan olisitte,
koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi
saattaisi".

"En tiedäkkään, se on tosi", vastasi täti, "enkä häntä kellekkään niin
halusta antaisi, kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista
vastaan, vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä
sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli,
Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni elohon
saatti. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni
monin-kertaisesti; ehkä äitin siunaukset saattaa johonkin määrään isän
siunauksen palkita".

Kiitollisilla sydämmillä syleilivät nuoret äitiänsä, ja Mikki lupasi
vielä puhua isänsä kanssa. "Mutta", sanoi hän, "jos isäni tekee niin
taikka näin, tahdon toki tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta
ottamaan".

Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi
jää-hyväiset ja läksi kotia. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui
isänsä huoneesen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: "Isäni,
kasvattajani! viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että
siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikäätte ja
punnitkaatte asiaa, älkäätte kieltäkö, sillä tänä iltana otan minä
kuulutuksen ja viimeisen kerran olen teidän suostumustanne pyytävä.
Katkeraa on jättää koto, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni
ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni!
jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto
-- ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän minä kotoni, jos
sinä, isä, niin vaadit, jos ei sinun sydämmesi pehmene. Minä vien hänen
kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeesen, jossa hänen äitinsä
serkkukin on".

Ukko ei mitään puhunut; hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä
kanssa, vaan vihdoin sanoi hän toki:

"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut, ei pidä kenenkään sanoman Niemen
ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häälyy".

"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniatoin,
huikentelevainen sanansa syöjä", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi
vielä: "Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos
minä sanani katuisin, silloin vasta väärin tekisin". Sitte otti hän
taskustansa kukkaron käteensä sanoen: "Tässä on rahat, jotka annoitte
minulle kesän kalan-saaliista".

"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,
etkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut".

Ukon ääni vapisi; sydämmessään olisi hän toivonut, että niitä rahoja,
joita hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän,
vaan nyt ei hän enään tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen
yksi-päisyytensä antanut myöden.

Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte sanoi hän sorretulla
äänellä jää-hyväisensä ja meni.

Niemen ukko kulki edes takaisin kamarinsa laattialla. Hänen omatuntonsa
vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,
ajatellen itseksensä: "Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi toki
viimein myöntyä -- vaan sitä en minä tee, en". Näin ajatteli Niemi,
mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin suruksensa pannut,
vaikka hänen täytyi kotonsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja
markkoja, hyvä taito ja työn-voima -- siitäpä oli tavaraa kyllä
nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä läksi hän kuulutusta ottamaan.

Pyhänä, jolloin nuori paris-kunta kirkossa kuulutettiin, ja Mikin sekä
Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli
jotain kuiskattavana toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että
kuulutusta oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä
se pariskunta rikastuu, jota kuuluttaissa kohina kirkossa nousee.

Pyhä-iltana tuli Lyylin tuttavista monta kraatari-tädin
huoneesen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän
uteliaisuutensa, koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin
suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän
ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois,
ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän
ilvehtien: "Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on
lampuodin portin pieli".

"Jos se on liukas, niin kyllä minä sannoitan", vastasi Lyyli ja meni
pois Sannan tyköä.

Sannan ei tehnyt mieli olla Kraatari-tädillä, kun oli saanut johonkin
määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden; "Ei, kyllä
minun jo täytyy mennä kotia iltatoimiani tekemään". Sitte kääntyi hän
Mikkiin kysyen: "koska sinä tulet kotia?"

Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ett'ei hän enään saattanut kotia
tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: "En tiedä".

Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Mikki ja Lyyli kuulutettiin.
Kraatari-tädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti,
laattialla oli riivittyjä katajan-hakoja ja kukkakiehkuroita huoneen
seinillä, mutta kauniin kukka tässä huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana
tyttö oli nyt morsius-puvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka
olikin mukavaa hänen päänsä vaatetuksen suhteen, sillä hänellä oli
päässä kiillekullan kukista ja kierukoista tehty puolen kyynärän
korkuinen kruunu, leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan
ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja
punainen silkkirihma oli sidottuna vyötäröille.

Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut
Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein
tapahtuu, että morsius-pari Jumalan palveluksen jälkeen kirkossa
vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen
poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin
sitä suurempi oli kansa, joka jäi kirkkoon katselemaan morsius-paria,
sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.

Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hää-joukko taas Lyylin kotia, jossa
päivällinen oli heille valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä
huone oli vähäinen, eikä muutoinkaan morsius-pari oikein iloita
saattanut, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli
oli tänä päivänä hyvästi jättävä kaikki tuttavansa. Se toki Lyyliä
lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraatari-täti
oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan serkkunsa tykö,
sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus
siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.

Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuret, siellä kukin itse hoitaa
omaisuutensa, mutta Hämeessä usein talolliset lampuoteja pitävät, ja
senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.

Hää-päivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jää-hyväisiänsä.
Kaikki olivat he kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä
istuivat Mikki ja Lyyli portahille, he tahtoivat vielä viimeisen kerran
sieltä katsella ilta-auringon loistoa.

"Muistatko, Lyyli, vielä", sanoi Mikki, "kuinka lasna ollessamme täältä
katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo
silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jolloin yhdessä saimme olla".

"Muistan", vastasi Lyyli, "ja mitä iloa minulla vain oli, sitä täytyi
minun sinullekkin ilmoittaa, muuten en saattanut tyytyväinen olla. Nyt
olemme aina yhdessä, ja toivon, että saatamme onnellisiksi tulla,
vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit".

"Ja kerran, se toivo on minulla varma", lausui Mikki, "me vielä tänne
takaisin palajamme".

Näin kuiskaelivat nämät nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen
päivän aamun koittaessa oli kaksi kuormaa valmiina pihalla.
Kraatari-täti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi
kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.

Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula; siinä istui
vanha mies, vaan kun meidän matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi
ukko istualta ja läksi syvästi huokaten Niemelle päin.



IX.

Vanhus.


Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se
ei kulu jälkiä jättämättä. "Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen
kasvattaa", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin
Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä
oli Kraatari-tädin ovi lukussa, se oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen
katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja
kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt
oli Kesäkuun alku-puoli.

Vieno tuuli tuuvitteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi
lainehilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli
hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan veti hän veneensä maalle.
Veneestä otti hän ongen ja vähäisen kappasen, jossa oli kaloja, ja
istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikään kuin syviin
mietteisin vaipununna. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja
pitkä valkoinen parta tippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,
sanoen itseksensä:

"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä
isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin
kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi Kraatari-tädin
tyttö sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmes kovan vamman saava,
ja sinun korkea latvas kaatuu'. Niin se taatun", lausui ukko ja nousi
istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulikin
rattaat pihaan. Rattahilta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi
Kraatari-tädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli
vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat
hiukset olivat jo valkoisiksi tulleet.

Kraatari-täti koetti vääntää ovensa lukkua, vaan se oli ruostunut ja
kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä
siksi, että täti hänen huomasi. Sitte läheni hän sanoen: "Tunnetteko
vielä minua".

Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: "En tunne".

"Niin", vastasi ukko, "Murheet tuopi mustan muodon, ei ole Niemen ukko
enään sama kuin kuusi vuotta takaperin".

"Niemi!" huudahti täti, "no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut
teitä!"

"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä
jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enään jaksanut sitä
rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkka-mieheni oli poissa" -- ukon ääni
vapisi vähän -- "minä myin taloni, ja rahani tallensin minä
huoneessani, mutta eräänä iltana, kun kotia tulin, oli huoneeni ovi
auki, ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan toki
kohtuullisen muonan talosta, ett'ei minulla hätää ole", Nämät viimeiset
sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmautui.

"Kylläpä teillä murheita kyllin onkin ollut", vastasi täti. "Pojallanne
sitä vastaan on kaikin tavoin menestystä ollut. Hän pääsi ensin
lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni emo, vaan sitte sai hän
vuokrata erään evestin virka-talon, jossa hän on hyvin toimeen tullut,
Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki
toki mieleni omaa pesäänikin vielä katsella, Kaksi kaunista lasta
Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin
ympyriäiskasvoinen, kuin nisu-kakko. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee,
sillä aina he ympärilläni pyöri".

Näin puhuttuaan meni täti taas tupansa oven lukkua vääntämään, ja ovi
aukeni. Hän käski nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä ravisti päätään,
sanoen, että hänen täytyi kotia lähteä, Ukko aikoi mennä, mutta
Kraatari-täti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:

"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?"

"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin",
vastasi Niemi ja läksi sitte pois.

Kraatari-täti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli
itseksensä; "Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole
pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä nyt vihdoinkin on
nuija koskenut -- mutta pelkään toki, että vieläkin vanhaa ylpeyttä
ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut; hänellä oli kyllä aikaa --
mihinkäpä hänen olisi kiirutta ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän
pojastansakkaan olisi kysynyt, jollen noin muuten olisi puhunut".

Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneesensa, mutta Niemen
ukko kulki syviin mietteisin vaipununna metsä-polkua pitkin Niemelle
päin.

Kotia tultuansa istahti ukko vuoteensa äärelle, syvä huokaus nousi
hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: "Yksin olen aina, aina
yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos
olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin
käskenyt hänen takaisin, kun kerran olin ajanut hänen pois -- se ei
mihinkään olisi sopinut". Hänen oma-tuntonsa kuiskasi kyllä välistä:
"Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös,
jos parannusta tehdä tahtoo, itseänsä nöyryyttämän". -- Nämät tunteet
tukehutti hän toki pian ja ajatteli: "Minä lähden poikani luo;
varmaankaan ei hän minua tunne eikä isänä tietää saa, että entinen
mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä
katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni
ilta, minä tahdon vielä nähdä poikaani, ennenkuin päiväni päätän". Näin
ajatteli ukko ja meni väsyneenä levolle.



X.

Matkustaja.


Viikon päivät siitä, kuin Kraatari-täti tuli kotio, istui
pohjois-Hämeessä maantien-ääressä vanha valkia-päinen ukko. Aurinko oli
juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen
maantietä olevassa honka-metsässä. Ukko pyyhkäili hiallaan hikeä
otsastansa ja nousi sitte istualta, sanoen itseksensä: "Ehkä taas
jaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enään polta, mutta
minunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu", ja
katsellen ympärillensä ajatteli hän: "Täällä ei yhtään ihmis-asuntoa
näy -- ei mitään muuta, kuin nuot iki-vanhat hongat".

Hiljalleen kulki hän taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa
kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.
Hän katseli ukkoa sanoen: "Hyvää iltaa! istukaa".

Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan
tuntemattomia: Hän kyseli nyt vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen
saatuansa kysyi hän vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin
tyytyväinen. Hän tiesi nyt kuka ukko oli, ja huomasi myös, ett'ei ukko
häntä tuntenut. Tämä mies oli tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin.
Näillä kulku-retkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. --
Hän otti nyt ukon käteen kiini lausuen: "Oi, kuinka paljon ristejä ja
viivoja kädessänne on! Kah! tässäpä näen, että teillä on likisiä
sukulaisiakin tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia juttelen,
itse asianne parahiten tiedätte".

"Mitä, oletteko tietäjä?" kysyi ukko.

"Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän, kuin muut. _Sillä_ minä
paraasta päästä elän, että tietojani muillekkin annan", vastasi
tietäjä.

"Niin, niin, kyllä ymmärrän", sanoi ukko ja otti kukkarostansa
hopea-rahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte
kurkotti hän kättänsä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:

"Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette
ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä toki näytätte, kuin
todellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär".

"Poika, mutta ei tytär!" keskeytti ukko.

"No, pojan vaimo ja lapsen lapset", lisäsi tietäjä.

"Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin?" kysyi
ukko.

"Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maan-tien poikki, jouda vielä
lahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin
ruusu-kukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja
isäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen".

"Kiitoksia neuvostanne! huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä
yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt".

"Kyllä, varsin halusta", vastasi tietäjä.

Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle, hän kulki eteenpäin
ja näki, ennätettyänsä metsän läpi, kylän vähäisen lahden rannalla, ja
lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota
tietäjä oli tarkoittanut.

Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.
Siellä väkeä liikkui edes takaisin, sillä nyt oli pyhä-päivä. Hän näki
muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko
riensi sinne ja pyysi, että häntä ottaisivat veneesen ja saattaisivat
hänen toiselle puolen lahtea. Nuoret ottivat vanhuksen veneesensä,
koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.

Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti; nuoret menivät tietä
pitkin, joka vei rannalle olevan kartanon ohitse erääsen kylään, mutta
ukko meni polkua myöden kartanoa kohti. Hän meni muutamia askeleita;
mutta polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä
muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt
edemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli
ympärillensä -- seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi
saarinensa, täällä vihavat pellot, joidenka äyräitä kukka-nurmet
kaunistivat, ja talon ympärillä iki-vanhat koivut, jotka lehevinä
seisoivat.

Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa kuuli hän kauniin,
suloisen äänen laulavan:

    Tuoll' Pohjanlahden rannalla
    On sileällä nurmella
    Mun kotoni. Vaikk' matala,
    Se ompi mulle kultala.

    Siell' ompi laakso lauhkea
    Ja lehto kaunis, tuuhea.
    Mä siellä istuin, laulelin
    Ja ystävääni muistelin.

    Mun lauluni, kun kajahti,
    Toi ystäväni luokseni;
    Mä hänen omakseni sain
    Ja jouduin kauas kodostain.

    Vaan vaikka koti-tienoilta
    Mä jouduin kauas armailta,
    Niin sinne toki mieleni
    Ja aatteheni lentävi.

    Ja jospa sinne joutuisin
    Mä kerran vielä takaisin,
    Niin laulaisin mä ilolla;
    Oi kallis, kaunis Pohjala!

Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten
istualta sanoi hän itseksensä: "Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?
Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan". -- Ukko
läheni nyt taloa -- ja mikä näkö -- siellä istui ruoho-pihalla lehevien
puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset
poimivat voi-kukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.

Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruo'an apua. Lyyli nousi heti ja
aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:

"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin
väsynyt".

"Kyllä", vastasi Lyyli, ja käski sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista
rupesi huutamaan: "äiti, äiti! älä jätä!"

"Älä huuda, Maiju", sanoi Lyyli, "vaan tule sisälle -- ja Mikki tule
sinäkin".

Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. "Tuommoinen oli
minunkin Mikkini piennä", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa käski hän
poikaa luoksensa, kysyi hänen nimensä ja koetti kaikin tavoin häntä
miellyttää.

Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon
syliin, kysyen: "Mistä sinä olet?"

"Pohjanmaalta", vastasi ukko.

"Vai Pohjanmaalta! Sieltä on iso-isänikin; oletko häntä nähnyt?"

"En tiedä. Kuka on iso-isäsi?"

"Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?"

"En tunne".

Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa
katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän
oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: "Vieras on
Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne iso-isää".

"Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, ei kaikki Pohjalaiset iässään
toisiansa näe", vastasi Mikki.

"Voi jospa olisit tuntenut iso-isääni", sanoi taas pikku Mikki, "hän on
pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä".

"Oletko sinä nähnyt iso-isääsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa",
sanoi vanhus pikku Mikille.

"En ole", vastasi poika, "mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,
että pitää joka ilta ja aamu siunata iso-isää, että Jumala häntä
muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäs ovat vettä täynnä".

"Ilta tulee, silmiäni sumuttaa". Ukon ääni värähti, kun hän sanansa
sanoi.

Poika puhui vielä: "Isä ja äitikin iso-isää aina siunaavat; äiti sanoo:
Hyvä Jumala! Siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä".

"Lapseni! sinä vaivaat vanhusta", sanoi Lyyli, "tule nyt pois".

"Antakaatte hänen olla vain", vastasi ukko, "minä rakastan lapsia.
Sitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt". Pari
kyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:

"Miksi ukko itkee?"

Vanhus lausui: "Hm, rästäät tippuu, kevät tulee, ukko tulee uudestaan
lapseksi".

Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt käski hän poikaansa
luoksensa sanoen: "Lapseni! pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja
äitiäsi". Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,
niin Mikki lausui:

"Isä, rakas isä! minä pyydän: anna lapseni rukous sydämmesi voittaa!"

Vanha ukko ojensi heille kättänsä, sanoen: "Jumala teitä kaikkia
siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapseni lapsia minua
siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo
äitiäsi".

Onni oli nyt ylinnä tässä kodossa, ja Mikki jutteli ukolle, miten hänen
oli asiat hyvin menestyneet, ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli
kärsiä saanut, mutta kaikki nämät tapaukset olemme jo kuulleet silloin,
kuin ukko Kraatari-tädin kanssa haasteli.

"Nyt varmaankin aina olette meillä", sanoi Lyyli. "Oi Mikki! nyt olemme
niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa".

"Tiedän minä", lausui Mikki, "koska vielä onnellisemmat olemme --
silloin kuin kaikin Mittumaari-iltaa vietämme Pohjanlahden rannalla".

Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä
Mittumaariksi Kraatari-tädille, jonka vuoksi täti jo ennen oli
lähtenytkin kotia, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastensa
lapsien tuloksi.

Mittumaari tuli, ja Kraatari-tädin huone oli taas Juhannus-aattona
koristettn niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa.
Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa Täti ja Niemen ukko
sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisna istuivat he tässä vielä
myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja
ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle
laski.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan
Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän
koti-tienoillansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte
eli onnellisna.

Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.
Rauhallisna, niinkuin tyyne kesä-ilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät
hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että: Jumalan
pelko, rakkaus ja työ onnen tuo, vaan ei peritty rikkaus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuuselan Kukka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.