Title: Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Romaani
Author: Gotthelf, Jeremias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Romaani" ***


MITEN ULI-RENKI TULEE ONNELLISEKSI

Romaani


Kirj.

JEREMIAS GOTTHELF (ALBERT BITZIUS)


Suomentanut Joel Lehtonen



Otava, Helsinki, 1908.



SISÄLLYS:

  1. Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.
  2. Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.
  3. Pieni kouluutus öiseen aikaan.
  4. Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.
  5. Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.
  6. Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.
  7. Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.
  8. Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.
  9. Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.
 10. Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.
 11. Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä
     isäntä osaa häntä innostaa.
 12. Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.
 13. Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.
 14. Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.
 15. Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.
 16. Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.
 17. Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.
 18. Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta
     parhain päin.
 19. Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.
 20. Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio
     laskumestari.
 21. Miten kylpymatka sotkee laskut.
 22. Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.
 23. Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.
 24. Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa
     tekemään uusia ja parempia.
 25. Solmu alkaa aueta ja kun se taas rupee sulkeutumaan, lyö nuori
     tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.
 26. Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.



ENSIMÄINEN LUKU.

Isäntä herää; renki tekee tyhmyyksiä.


Pimeä yö oli ulkosalla; vielä pimeämpi paikka, josta ääni useita
kertoja huudahteli: "Johannes". Se oli pieni tupa suuressa
talonpoikaistalossa; isosta vuoteesta, joka täytti melkein koko
takaseinustan, kuului se ääni. Vuoteessa lepäsi talon emäntä miehineen
ja miehelle huusi vaimo: "Johannes", kunnes mies vihdoin alkoi
murahdella ja kysyi: "Mitä tahdot, mikä on?" "Sinun pitää nousta
ruokkimaan karjaa. Kello on jo yli puoli viisi ja Uli tuli kotiin
vasta kolmatta käydessä ja putosi portailta kun lähti menemään
ylistupaan. Kyllä olisi mielestäni sinun pitänyt herätä, sillä tavalla
se koluutteli. Se oli humalassa eikä jaksa nyt nousta ylös, ja minusta
onkin parempi, ettei se mene tulella näin höyrypäisenä talliin."

"Kyllä on pelissä nykyaikaan noiden palkollisten kanssa", sanoi isäntä
sytyttäessään tulta ja pukeutuessaan. "Tuskin saa niitä palvelukseen,
palkkaa niillä ei ole milloinkaan kylliksi ja päälle päätteeksi pitäisi
tässä vielä itse tehdä kaikki työt eikä kurahtaa heille niin mistään.
Ei tässä ole enää isäntä talossaan eikä voi olla kyllin varovainen
välttääkseen riitaa ja pysyäkseen hyvässä huudossa." "Mutta tälleen
et sinä saa antaa tämän jatkua", sanoi vaimo, "tätä toistuu jo liian
usein; pelkästään viime viikolla vetelehti se kaksi kertaa ja nosti
palkkaansa ennen paastoa. En sano tätä ainoastaan sinun, vaan myös Ulin
vuoksi. Jos ei hänelle mitään sanota, niin tuumii hän elelevänsä ihan
kuten pitääkin ja tulee yhä kunnottomammaksi. Ja täytyyhän meidän toki
totella omaatuntoamme. Isäntäväki on kuitenkin isäntäväkeä! Sanottakoon
uuden muodin mukaan mitä tahansa: ettei se muka kuulu kehenkään mitä
palvelijat tekevät loma-ajoillaan, niin isännät ovat kuitenkin isäntiä.
Siitä mitä he talossaan sietävät ja käskyläistensä sallivat tehdä,
ovat he edesvastuussa Jumalalle ja ihmisille. Ja sanon lastenkin
vuoksi. Sinun täytyy käskeä hänet pikkutupaan,[1] kun ne ovat syöneet
suuruksensa ja lukea hänelle lakia."

Useissa talonpoikaisperheissä, etenkin sellaisissa, jotka ovat
varsinaista talonpoikaisaatelia, s.o. sellaisissa, joilla tila on kauan
kulkenut suvussa perintönä, joten suvun tavat ovat vakaantuneet, suvun
kunniakäsite muodostunut, vallitsee nimittäin tuo varsin kaunis tapa,
ettei tahdota nostaa pienintäkään kinaa ja kiivasta sananvaihtoa, niin
että voisi herättää naapurien huomiota. Ylevän rauhallisena lepää
talo vihreän puistikkonsa keskellä. Levollisina, varman säyseinä
liikkuvat asukkaat sen piirissä ja ympärillä. Puistikosta kajahtaa
enintäin hevon hirnunta, mutta ei ihmisääniä. Ei toruta paljoa eikä
kovaäänisesti. Mies ja vaimo eivät moiti toisiaan kaikkien kuullen
ja palvelusväen vioista he eivät usein puhu tahi huomauttavat niistä
vain kuten ohimennen, virkkavat vihjailevan sanan, niin että muut sen
tuskin huomaavat. Jos tapahtuu jotain merkillisempää tahi mitta tulee
ylen täydeksi, niin kutsuvat he syntipukin pikkutupaan ja tekevät
senkin niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Tai varustautuvat he
hänen puheilleen hänen ollessaan työssä yksinään ja "lukevat lakinsa",
kuten tapana on sanoa, neljän korvan kuullen. Lainlukuunkin on isäntä
sitäpaitse tavallisesti hyvin valmistautunut. Hän lausuu sanansa
aivan levollisesti, oikein isällisesti, ei salaa rikolliselta mitään,
ei kaikkein karvaintakaan totuutta, mutta kohtelee häntä oikeuden
mukaisesti ja näyttää hänelle miten hänen rikoksensa vaikuttaa hänen
tulevaan kohtaloonsa. Ja kun isäntä on lakinsa lukenut, on hän
tyytyväinen, ja asiat ovat sillä tolalla, ettei manattu eivätkä muut
huomaa isännän menettelyssä hituistakaan tavallista kummempaa, ei
katkeruutta, ei kiivautta. Näillä lainlukemisilla on yleensä suotuisat
seuraukset niistä henkivän levollisen isällisyyden ja sen vuoksi,
että ne pidetään muilta salassa. Sellaisissa taloissa vallitsevalle
maltillisuudelle ja rauhalliselle vaativaisuudelle tuskin lie missään
muualla vertoja.

Paraiksi oli isäntä ennättänyt talliin, kun Ulikin tuli sinne hänen
jälestään, mutta vaieten; he eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen. Kun
huudettiin keittiön ovelta ruualle, meni isäntä heti kaivon rännille ja
pesi kätensä; mutta Uli vitkaili kauan ennenkun tuli. Hän ei ehkä olisi
tullutkaan, jos ei emäntä itse olisi huutanut vielä häntä erittäin.
Ulia hävetti näyttää naamaansa, ruskeaa, sinisen puhuvaa, veristä. Hän
ei ymmärtänyt, että on parempi hävetä pahoja tekojaan ajoissa, eikä
sitten vasta, kun ne on tehty. Mutta tämän oli hän saapa kokea.

Pöydässä ei lainkaan huomautettu, kyselty hänen asioistaan; piiat,
joita oli kaksi, eivät tohtineet edes virnistelläkään, sillä isäntä ja
emäntä pysyivät vakavina. -- Oli syöty, tytöt kantoivat vadit tuvasta.
Uli, joka jäi viimeiseksi ruokailulle, rukousteli, nosti kyynärpäänsä
pöytälaudasta ja pani hatun päähänsä: siis aikoi lähteä hänkin ulos.
Mutta silloin sanoi isäntä: "Tulehan tänne vähän", meni pikku tupaan
ja sulki oven Ulin jälestä. Isäntä istuutui pienen pöydän päähän ja
Uli jäi seisomaan ovelle tekeytyen naamaltaan niin lammasmaiseksi
kuin mahdollista, mutta pian vaihtuivat hänen ilmeensä vuoroin
niskuroiviksi, vuoroin katuvaisiksi.

Uli oli isokokoinen, kaunis poika, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt,
voimakkaan näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli piirteitä, jotka
eivät todistaneet liiallisesta viattomuudesta ja kohtuullisuudesta.
Parin vuoden päästä ne helposti voisivat tehdä hänet kymmenen vuotta
vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli.

"Kuules Uli", aloitti isäntä, "tätä menoa ei saa jatkua, sinä
vietät liian kunnotonta elämää, sinä käyt liiaksi yöjuoksulla ja
juopottelemassa. Minä en mielelläni heitä hevosiani ja lehmiäni
sellaisen huostaan, jolla on pää täynnä viinaa tai viiniä, en uskalla
laskea mokomaa talliin lyhdyn kanssa, en etenkään, jos vielä tupakoikin
kuten sinä. On jo liian monta taloa tuhottu sillä kevytmielisellä
tavalla. Minä en tosiaan ymmärrä, mikä sinulla oikeastaan on mielessä
ja mitä sinä ajattelet? Mihin tämä vie?" Uli sanoi, ettei hän ollut
mitään tuhonnut, hän oli aina tehnyt työnsä, ei ollut kenenkään
tarvinnut tehdä niitä hänen puolestaan. Hänen juomisistaan ei muiden
tarvitse maksaa, ei kuulu kehenkään hänen ryyppäämisensä, omia rahojaan
hän ryyppää. "Mutta niitä rahoja ryyppää minun renkini", vastasi
isäntä, "ja jos sinä olet kunnoton, niin kuuluu se minuun ja ihmiset
sanovat, että sehän on Bodenbauerin renki. Ne eivät voi ymmärtää,
mikä tuollakin isännällä lie mielessä, kun antaa rengin sillä tavalla
vetelehtiä ja sellaista talossa pitää. Et ole vielä yhtään taloa
tuhonnut, mutta ajatteleppas, Uli, eikö yhdessäkin olisi liikaa?
Olisiko sinulla enää levon hetkeä, jos sinun täytyisi ajatella, että
tuhosit minun taloni? Olisiko, jos sinun täytyisi ajatella, että me
ja lapset vielä paloimme mukana? Ja mitä on sinun työstäsi? Parempi
olisi kun makaisit koko päivät sängyssä. Sinähän nukut lehmäin alle
lypsäessä, et näe, et kuule mitään, et tunne hajua, ja kompuroit
talossa kuin pyörryksissä. On surkeaa sinua nähdä. Katsele nyt siinä
sitten pöllästyneenä! Hyvin näkee, ettet ajattele mitään muuta kuin
sitä kevytmielistä naishepakkoasi, jonka pariin olet antaunut".

Uli sanoi, ettei hän ole antautunut minkään hepakon pariin, se ei ole
ikinä totta. Ja jos ei voi tehdä kylliksi työtä, niin menee matkaansa.
Vaan sellaistahan se on nykyaikaan, yhdellekään isännälle ei voi tehdä
kylliksi työtä vaikka alituiseen ahertaisi; toinen on pahempi toistaan.
Palkkaa tahtovat antaa ajan mittaan yhä vähemmän ja vähemmän ja ruoka
tulee päivä päivältä huonommaksi ja huonommaksi. Viimein täytyy kai
koota maakirppuja, sittiäisiä ja heinäsirkkoja jos haluaa lihaa ja
rasvaa kaaliinsa. "Kuule Uli", sanoi isäntä, "ei nyt huolita puhella
näin toisillemme, sinä olet vielä liian höyrypäinen. Minun ei vielä
olisi pitänyt sanoa sinulle mitään. Mutta minä säälin sinua, sinä
olisit muuten kunnon poika, työhön pystyvä poika. Minä olen aina alusta
uskonut, että sinusta voi tulla oiva mies, ja minä olen iloinnut.
Mutta sitten kun rupesit vetelehtimään ja käymään yöjalassa, muutuit
sinä ihan kokonaan. Sinä et välitä enää mistään, sinä olet pahalla
päällä, ja jos sinulle jotain sanoo vaikka miten sävyisästi, väännät
sinä suusi murjalleen tahi äkäilet koko viikon. Kyllä olet antautunut
kehnon naisen pariin ja, usko minua, sinä tulet onnettomaksi. Ei sinun
tarvitse luulla, etten minä sitä tiedä! Sinä käyt Gnäggerlersin Anna
Liisan luona ja hännystelet häntä aina! Ja sehän on seudun kehnoin
tyttö, hänen luonaan käy vilinä kuin kyyhkyslakassa, joka lurjuksen
kanssa se rupee väleihin. Ja juuri sinut se ilmoittaa syylliseksi kun
tulee hairaus. Saat sauna-akan oluet muiden tähden ja ikäsi sovittaa
toisten syntejä. Saat tuntea mikä on kallis aika, kuten niin monet
tuhannet muut, jotka menettelivät kuten sinä ja nyt elävät kurjuudessa.
Sillä ihmisellä, joka ei tyydy mihinkään, jolla on aina kaikkea liian
vähän, jonka joko täytyy kerjätä, tehdä velkoja tai nähdä nälkää, on
aina kallis aika, miten huokea se muilla lieneekään, vuodesta vuoteen,
ijankaikkisesti. Mene nyt, ja malta mielesi. Ja ellet halua tapojasi
muuttaa, niin voit lähteä, Jumalan nimessä; minä en houkuttele sinua
enää. Ilmoita sitten viikon kuluttua päätöksesi."

Uli murahteli, että hän on jo harkinnut, ei tarvitse viikon aikoja. Ja
meni ulos. Mutta isäntä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

Kun isäntä tuli pikkutuvasta, kysyi emäntä häneltä, kuten tavallisesti:
"Mitä sinä sille sanoit, mitä se vastasi?" "En minä voinut sille
mitään", vastasi isäntä. "Uli pullikoi vielä kovasti vastaan, ei
ollut nukkunut päätään selväksi; olisi ollut parempi, jos olisin
puhunut hänelle vasta huomenna tai illalla kun kupariseppä on hänet
pehmentänyt. Nyt annoin hänelle miettimisaikaa ja odottelen mitä tulee."

Uli meni ulos hyvin äissään, kuten olisi hänelle tehty törkeää
vääryyttä. Hän paiskeli työkaluja kuten aikoen ne tuhota ja karjui
elukoille niin että isännän selkää karmi; mutta isäntä pysyttelihe
levollisena; yhden ainoan kerran hän vain sanoi: Siivolla! Muun
palvelusväen pariin ei Uli mennyt, vieläpä heille murjottelikin.
Kun isäntä ei ollut muiden kuullen lukenut lakia hänelle, ei hän
voinut keventää sydäntään muille Ja kun muut eivät olleet syypäitä
kuten hän, ajatteli hän, että muut ovat isännän puolella ja hänen
vastustajiaan, tuon syvästi todellisen lauseen mukaan: se joka ei ole
minun puolestani, on minua vastaan. Kestään ei hän siis saanut kuulijaa
pöyhkeilläkseen ja hänellä ei ollut tilaisuutta kerskuilla: piru hänet
vieköön, jos hän on täällä hetkeäkään kauempaa kuin määräaikansa
loppuun.

Vähitellen lähtivät viinin ja muut paholaiset hänestä ja yhä
veltommiksi kävivät uroon jäsenet. Äskeisen jännityksen sijalle
tuli sietämätön väsymys. Mutta tämä väsymys ei vallannut pelkästään
ruumista, vaan myös sielun. Ja kuten väsyneelle ruumiille on raskasta
ja kiduttavaa kaikki mitä se tekee, niin tuntuu myös väsyneestä
sielusta kaikki raskaalta, mitä se on tehnyt ja millä sitä tulevaisuus
uhkaa. Mille se äsken nauroi, se sitä nyt itkettää, ja mikä sitä ennen
viehätti ja riemastutti, se on nyt harmia ja murhetta. Sen vuoksi,
jonka yli se äsken hypähteli kevyisin jaloin, haluaisi se nyt repiä
hiukset päästään, vaikkapa koko pää-pahan paikoiltaan. Kun tällainen
mieliala asustaa ihmisen sielussa, on se vastustamaton ja kaikkeen,
mikä ihmisen mieleen tulee ja mitä hänelle tapahtuu, heittää se synkeän
hohteensa.

Vaikka Uli silloin, kun hänen päänsä oli viiniä täynnä, oli äkäillyt
isännälleen, niin haihtui hänestä nyt kiukku itsestään viinin
kerällä. Hän ei harmitellut enää isännälleen, joka oli moittinut
häntä hutiloimisesta, vaan itselleen siksi, että oli hutiloinut.
Hänen mieleensä johtuivat nuo 23 batzia[2], jotka hän yhtenä iltana
oli hukannut. Sitä summaa ansaitakseen täytyisi hänen nyt tehdä työtä
lähes kaksi viikkoa ennenkun ne olisivat hänellä jälleen koossa. Hän
oli kiukuissaan, kun saisi niiden vuoksi tehdä niin paljon työtä, oli
kiukuissaan viinille, jonka oli juonut, kapakoitsijalle, joka sen oli
hänelle tuonut j.n.e. Hän mietti isännän sanoja Gnäggerlerin Anna
Liisasta, ja hän tuskastui niin että hiki tunkihe hänen otsalleen. Nyt
alkoi häntä moni seikka tässä tytössä epäilyttää. Ja ehkä hänen on
se vielä naitava? Hänen täytyi nyt alituiseen tuota asiaa aprikoida,
tuumia sitä puoleen ja toiseen. Väliin hän otsansa hiessä tuli muka
vakuutetuksi siitä, ettei koko seikka ollut minkään arvoinen, että
vaara oli kaukana. Ja kuitenkin mietiskeli hän jo pätevät syyt,
joilla vaaran sattuessa ja Anna Liisan tullessa häntä hakemaan, voisi
kieltäytyä lähtemästä.

Silloin näki hän tuhannen askeleen päästä jonkun naisen lähenevän
taloa, luuli sitä Anna Liisaksi: ja heti hänen syynsä, suunnitelmansa
ja lohduttelunsa hupenivat kuten kourallinen korsia, jotka joutuvat
tuleen. Jalkansa alkoivat täristä pelosta ja hän pakeni talliin tahi
riiheen. Hän näki joka pensaan takana Anna Liisan ja jos joku koputti
talon ovelle, vavahti hän kuin haavan lehti ja ajatteli, että Anna
Liisa se seisoo ulkona ja aikoo kutsua häntä puheilleen. Mitenkä
hän voisi mennä naimisiin? Eihän hänellä ole yhtään rahaa, hän on
viimeisestä puvustaankin vielä velkaa räätälille ja kauppiaalle.
Hänellä on vain kolme kelvollista paitaa ja neljä kehnoa. Ja kukapa
haluaisi lainata hänelle häärahoja, kuka maksaa häätamineet? Miten
voisi hän elättää vaimon ja lapset, ja maksaa velat, kun hän ei nyt
yksinäänkään jaksa tulla toimeen? -- Näiden aatosten vuoksi joutui hän
ihan suunniltaan, unohti kaiken ja teki kaikki nurin päin. Elämänsä
oli kiusallista. Hän oli tyytymätön itseensä ja siksi myös tyytymätön
kaikkiin muihin, koko maailmaan. Hän ei lausunut kenellekään niin
kelpo sanaa ja mikään ei ollut hänestä paikallaan. Hänestä tuntui kuin
keittäisi emäntä tahallaan kaikki ruuat kehnosti ja juuri niitä lajeja,
joista hän ei pitänyt. Hänestä tuntui siltä kuin isäntä kiusaisi häntä
tarpeettomalla työllä, hevoset kaikki olisivat laiskimuksia ja lehmät
vartavasten hänelle vastuksina: pölkkypäisimpiä ruohon purijoita koko
Jumalan taivaan alla.

Jos hänellä olisi ollut rahaa eikä olisi pelännyt tavata Gnäggerlerin
Anna Liisaa, olisi hän uhkapäissään ja tuskissaan lähtenyt viinin
juontiin, hukuttaakseen siihen kiukkunsa, harminsa ja alakuloisuutensa.
Nyt täytyi hänen pysytteleidä kotosalla, näyttäytyä ihmisille niin
vähän kuin mahdollista ja pistäytyä vähän väliä talliin, kun näki
jonkin naisihmisen etäämpää. Jos ketä nyt ehkä hämmästyttää se, että
Uli näin pelkäsi Anna Liisaa, että Ulin rakkaus tyttöön näytti näin
pian haihtuneen, sille täytyy minun huomauttaa, ettei Uli Anna Liisaa
lainkaan rakastanutkaan. Hän oli vain noita kovin tavallisia poikia,
jotka mahtailun halusta heittäytyvät öisten kohtausten vapaille
tavoille niin aikaisin kuin mahdollista ja ryhtyvät ilman omantunnon
vaivaa, voisinpa melkein sanoa, hituistakaan ajattelematta, kaikkeen,
mitä vain haluavat ja mitä tilaisuus tarjoo. Vaaraa aavistamatta he
liihoittelevat tulen ympärillä kuten kärpäset ja melkein uskomattomalla
tavalla, ellei heidän ajattelemattomuuttaan tuntisi, he sitten
pelästyvät kun nuo välttämättömät, luonnolliset seuraukset tulevat
ilmi, ja tytöt syyttävät heitä isyydestä. Silloin he pelästyvät kuten
ihmiset ainakin, jotka side silmillä on viety syvän kuilun äyräälle ja
joilta peite otetaan pois vasta kun heidät syöstään kuiluun. Rakkaus
haihtuu heistä heti kun tyttö heitä syyttää. He pakenevat tyttöjä,
joiden kanssa ennen rupesivat niin hempeihin väleihin ja joita usein
kestitsivät. Vieläpä he heitä oikein vihaavatkin. Ja tätä eivät tytöt
tuhatkertaisesta kokemuksesta huolimatta ota tajutakseen, nuo tytöt,
jotka paheellisella alttiudellaan, jopa lähentelemiselläänkin luulevat
hellyyttä ja rakkautta itselleen hankkivansa ja saavansa.

Isäntä ja emäntä antoivat Ulin olla omillaan, näyttipä siltä, kuin
eivät he olisi hänestä olleet huolissaankaan. Mutta toisinpa olikin.
Emäntä oli pari kertaa sanonut miehelleen: Ulihan tekee askareensa
kovin kunnottomasti; hän ei ole nähnyt Ulia koskaan ennen tällaisena;
eiköhän mies vain ollut lukenut hänelle liian kovia sanoja? Mies ei
myöntänyt. Ei Uli ollut äissään yksin hänelle, vaan koko maailmalle,
sanoi hän. Hänen mielestään Uli oli äissään etupäässä vain itselleen,
vaikka puski sisuaan muihin. Sunnuntaina sanoi isäntä aikovansa vielä
puhella Ulin kanssa, näin ei elämä voinut jatkua, Ulin täytyisi nyt
viimein joko viisastua tai lähteä talosta. Mutta emäntä sanoi, ettei
isännän vain pitäisi puhutella Ulia kovin tylysti. Uli ei emännän
mielestä ollut kaikkein pahimpia. Kyllähän sen tietää, millainen hän
nyt on, mutta ei, mikä siitä vielä voi tulla.



TOINEN LUKU.

Kirkas sunnuntai kauniissa talonpoikaistalossa.


Sunnuntai valkeni kirkkaana, selkeänä ja ihanana. Tumman vehreät ruohot
olivat koristaneet otsansa timanttiseppeleillä ja kimaltelivat ja
tuoksuivat kuin hempeät morsiamet Jumalan määrättömässä temppelissä.
Tuhannet peipposet, tuhannet rastaat, tuhannet leivoset lauloivat
häälauluja; valkopartaisina, totisina ja juhlallisina, mutta nuoruuden
ruusut ryppyisillä poskillaan, katselivat vanhat vuoret todistajina
suloisiin morsiamiin, ja Jumalan papittarena kohosi korkealle kaiken
yli kultainen aurinko ja tuhlasi säihkyvinä säteinä hääsiunaustaan.
Tuhatääninen laulelo ja maailman ihanuus olivat herättäneet aikaisin
isännän, ja hän vaelteli hartain mielin vastaan ottamaan sitä
siunausta, jota Jumala hänelle antoi. Hän kahlasi, harppaili pitkin
askelin valtavassa ruohikossa; seisoi hiljaa upean viljapellon
pientarella, hyvin järjestettyjen kasvilavain ja hiljaa keinuvan
pellavamaan ääressä; katseli paisuvia kirsikoita ja villihedelmäpuita,
jotka olivat raskaanaan pieniä hedelmiä, sitoi oksan, nyppi pois
silloin tällöin vahingollisen toukan. Isäntä ei iloinnut ainoastaan
itselleen tulevasta kiitoksesta ja voitosta, jonka oli saava, vaan
myöskin Herrassa, jonka hyvyyttä maa on täynnä, jonka ihanuus ja
viisaus uusiintuu joka huomen. Ja hän ajatteli: kuten kaikki ruohot ja
eläimet nyt luojaansa ylistävät, niin pitäisi ihmisenkin ylistää, ei
ainoastaan suullaan, vaan koko olemuksellaan. Kuin puu komeudessaan,
laiho uhkeudessaan, niin ihmisenkin ajatuksissaan ja teoissaan.
"Jumalalle kiitos ja kunnia", ajatteli hän, "minä, minun vaimoni ja
minun lapseni, me tahdomme palvella Herraa ja hänen ei tarvitse meidän
tähtemme hävetä. Me olemme tosin vain kurjia syntisiä ja meissä on
vain hiven oikeaa hurskautta, mutta meidän sydämemme pyrkii kuitenkin
hänen puoleensa ja me emme unohda häntä yhtenäkään päivänä. Me emme
syö, emme juo mitään kiittämättä häntä, emme ainoastaan sanoilla,
vaan myös sydämen syvyydestä." Mutta sitten hän ajatteli Ulia.
Ruhtinaallisesti oli rakas Jumala varustanut hänet terveydellä ja
voimilla, mutta kuitenkin unohtaa Uli luojansa ihan täydellisesti
ja käyttää häpeällisesti hänen lahjojaan väärin! Isäntä tuli ihan
haikeille mielin ja usein pysähtyi hän hiljaa seisomaan ja miettimään,
mitä hän Ulille sanoisi, että Ulista tulisi jälleen luojalleen kunniaa.
Omasta sielustaan oli isännästä hyvin tärkeää huolehtia, siksi myös
muiden; ja kuten hän oli osaaottavainen rengille tai piialle kun ne
olivat ruumiiltaan sairaita, niin tuotti hänelle tuskaa myös, kun näki
heidän sielunsa vaarassa. Kuten hän haetti sairaiden palvelijain luokse
lääkärin, niin koetti hän myös heidän sairaita sielujaan lääkitä.
Sellaisia eivät isännät ole aina. Useimmista ihmisistä ei ole lainkaan
tärkeää huolehtia omasta sielustaan, ja siksi ei myöskään muiden. Se
välinpitämättömyys on nykyajan helmasyntejä.

Näin viivytteli isäntä huomaamattaan kauan ulkosalla ja emäntä oli
jo kauan sitten sanonut, että hän kutsuisi väen ruualle, jos isä
vain olisi saapuvilla. Viimein astui isäntä sisään keittiön ovesta
ystävällisesti kysyen, oliko vaimolla keitto jo valmis. Hän sai sen
ystävällisen vastauksen, että jo kauan sitten olisi voitu aterioida jos
hän vain olisi ollut saapuvilla. Kenenkähän kanssa lieneekään jälleen
jäänyt rupattelemaan? Silloin sanoi mies vakavasti: "rakkaan Jumalan
kanssa". Siitäkös tuli hänen vaimolleen melkein vedet silmiin ja hän
katseli miestään varsin miettiväisesti kaataessaan kahvia kuppeihin.
Tytöt huusivat rengit sisään ja asettivat ruuat pöydälle.

Kaikkien vaietessa tyystin kysyi isäntä: "Kuka lähtee kirkkoon?"
Emäntä sanoi lähtevänsä, sanoi jo pukeutuneensakin että sinne ajoissa
ennättäisi. Hänen ääneensä yhtyivät useat lasten äänet: "Äiti, minä
tahdon mukaan." Nuo kaksi renkiä vain ja kaksi piikaa vaikenivat.
Kysyttiin: eikös heistä kukaan lähde? Ei; toisella ei ollut kenkiä,
toisella sukkia. Kellään ei ollut halua lähteä; mutta tekosyitä sen
sijaan jos miten paljon.

Silloin sanoi isäntä, ettei tämä kelpaa. Hänestä tuntuu jo liian
oudolta se että heillä on aikaa kaikellaisiin juoksuihin, mutta ei
kirkossa käyntiin. Aamulla ei ole saada ketään paikaltaan hievahtamaan
ja iltapäivällä lentävät kaikki kotoa kuin kanuunan kidasta ja tulevat
takaisin vasta iltamyöhällä. Isännästä oli ikävä asia se että heitä
miellyttää vain narrinkujeet, ja etteivät välitä lainkaan kurjasta
sielustaan. Ja hän sanoi aivan suoraan, ettei mikään isäntä voi luottaa
palvelusväkeen, joka hylkää mielestään Jumalan ja on Jumalalle uskoton.
Kuinka se, joka on Jumalalle uskoton voisi olla uskollinen ihmisille?
Mutta isäntä ei sallisi tällaista ja tänään heillä ei ollut lainkaan
syytä jäädä kotiin, vain joutilaina maleksiakseen. Sitäpaitse oli
hänellä asioita toimitettavana. Hän tarvitsi 40 naulaa suolaa. Tytöt
voivat sen noutaa ja kantaa vuorotellen kotiin. Hannu Jaakon (toisen
rengeistä) pitää mennä myllyyn ja kysyä, milloin saa rehua. Isäntää
ei haluttannut aina lähteä Berniin asti, tulee huokeammaksi näin kun
mylläri antaa akanat hänen omista jyvistään, jotka hän tällä myllärillä
jauhattaa mieluummin kuin muilla.

"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat
kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias
tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua
talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä
minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle
lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka
voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla."
Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin
johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden
puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut
pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti
kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.

Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten
vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja
sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas
iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi
hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta.
Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista
talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat
vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä
kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa.
-- Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut
vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä.
Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa
veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa
tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä
tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.

Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa.
Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä
pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne
viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen,
ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt
mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta
toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä
ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa
kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.

Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen:
"Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt
Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren
lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on
kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa,
joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen
rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti
yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi.
"Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo
edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen
soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti
komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella
kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina;
tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa
kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis
rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo.
Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina
kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko
sinulla suolasäkki?" --"Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se
on sinulla." -- "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi
isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta
juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään
näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä,
-- kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet
keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, -- oli
unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy
suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa
syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.

Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt
tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä
luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille
tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet
tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain
lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan
tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin
valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi
hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille.
Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen
"Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut
olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui
lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista
vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki
kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian
ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla
menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei
malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten
sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja
Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino
sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt
olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko
viikkoon ollut.

Sisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni
hän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun
leipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä
ehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta
tätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo
pystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä
Annukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei
edes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27
viikkoa vanhempi Annaa. "Trini", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus
oli syöty; "saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle
mieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa
kotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen
hakemaan." "Ei, Johannes, siihen en rupea", vastasi Trini. "Ei ole
ollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä
mielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään
hyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan." "Sinä
kursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme", sanoi Johannes. Trini
kysyi: "Miten niin, mitä se sitten teki?" Isäntä vastasi: "No, herra
rovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori
silloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa,
mutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä
sanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja
että se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat
herraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa
pannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän
jo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että
koko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani
sanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken
olekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa."[3]

Trinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna
vielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki
varustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi
touhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän
siihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan
ryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli
hikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä
ja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä
suoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä
ja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat
älynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei
se siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä
lapsi. -- Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja
kun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään
ja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän.
Kun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: "Mitäs olisit
sanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja
mennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua." "No minusta
olisit tehnyt ihan oikein", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli
hän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi
hän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin
naimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.

Kului päivällisaika pilaa laskien, syöden ja mukisten tyttöjen vuoksi,
joita ei vain kuulunut kotiin suolasäkkineen. Iltapäivä vietettiin
toisissa tuumissa. Lapset tekivät kaniinikauppoja. Johanneksen poika
möi serkulleen tuhkanharmaan naaraskaniinin kolmella batzilla. Kun
serkku veti esiin kauniin nahkapussinsa ja aikoi iloisin mielin
pulittaa nuo kolme batzia, (sillä hän oli tinkinyt kokonaisen batzin ja
luuli tehneensä oikein hyvät kaupat), näki Eisi sen ja tuli väliin eikä
olisi sallinut että vieras siitä kaniinista maksaisi mitään. Hän sanoi,
että heillähän oli kaniineja yli tarpeen, ne saavat vuodessa poikia
ties miten usein ja hänen poikansa ei sovi ottaa ainoaakaan kreutzeriä
vieraalta. Johanneksen poika, joka oli suorasti ja rehellisesti tehnyt
kauppojaan eikä ymmärtänyt miksi kaniinia lahjoiteltaisiin (sillä hän
ei ollut koskaan nähnyt isänsäkään lahjoittelevan lehmiä tai hevosia,
vaan myyvän), pöllästyi pahoin ja itku tuppasi kurkkuun. Silloin rupesi
Trini talon poikasen puolelle. Ei hänen mielestään pitänyt tehdä
lainkaan tällä tavoin. Hän sanoi: kauppa kuin kauppa; on hävytöntä jos
meidän poika ottaa kaniinin ilmaiseksi. Mutta kun Eisi piti päänsä
(eihän se tekisi hänen poikansa säästöille sitä eikä tätä), myöntyi
Trini viimein sillä ehdolla, että Eisin poika saisi pian käydä heillä.
Vain sillä ehdolla saisi Trinin poika ottaa tuon tuhkanharmaan naaraan,
mutta hänen olikin sitten annettava pikku Johannekselle vastalahjaksi
jäniksenharmaa, pitkäkarvainen koiraskaniini. Heillä oli koiraita
kaksi, ne olivat toisilleen vain kiusaksi. Kun pikku Johannes tämän
kuuli unohti hän itkunsa ja se jäniksenharmaa koiraskaniini ilmestyi
sitten hänen unelmiinsa niin usein kunnes hän sen tosiaan sai. --

Tiellä puutarhasta kasvumaille olivat Trini ja Eisi joutuneet
sattumalta tähän kaupantekoon. Eisi ei tällä kertaa katsellut
kasvimaitaan aivan yhtä iloisin mielin kuin tavallisesti. Maakirput
olivat vaivanneet pellavaa ja liina oli kasvanut vähän epätasaisesti.
Mutta Trini ylisti kaikkea kovin. Hän ajatteli tosin ylistäessään
aika ajoin, että jos he olisivat olleet heillä, olisi ollut paljon
kauniimpaa katseltavaa kuin täällä. Sellaisia kaalinkeriäkään kuin
heillä ei täällä ollut lainkaan. Kun hän näki pellavan, ajatteli
hän mielessään: Jumalan kiitos! tuo on paljon kehnompaa kuin minun
pellavani. Kuitenkaan ei hän tätä sanonut, vaan virkkoi: paha kun
maakirput ovat niin paljon tehneet vahinkoa; muuten olisi tuo kauniinta
pellavaa, mitä missään tänä vuonna olen nähnyt. Hänen pellavansa oli
muka paljon huonompaa. Mutta Eisi sanoi, että se tuskin voinee olla
mahdollista. Varsin kauniit keltaiset nauriit saivat Trinin hieman
kateelliseksi ja etenkin niitä hän ylisti ja sanoi, ettei hän ollut
koskaan nähnyt sellaisia. Jos hän saisi tämän lajisia siemeniä,
maksaisi hän niistä mitä tahansa; mutta ei tiennyt mistä niitä voisi
saada. Eisi ei voinut muuta kuin sanoa, että kyllä hän antaa niitä
Trinille, eikä ne maksa mitään. Trini vastasi, että kyllä hän maksaa
mielellään. Vaan Eisi tuumi, että mitäs turhia ajatteleekaan! Kuitenkin
hän mietti, että eihän sitä kukaan huomaa, vaikka hän sekoittaakin
vähän toisia siemeniä joukkoon. -- Vihdoin suostui Trini ottamaan
siemenet lahjaksi. Vastalahjaksi lupasi hän antaa Eisille sellaisia
papuja, ettei tällä varmaankaan ollut niitä ennen ollut. Liskot
tulevat yli puolen pieksun pituisiksi, ovat paksuja kuin peukalo, ja
kuitenkin niin mureita, että sulavat suussa kuin sokeri. Eisi sanoi
suuret kiitokset, mutta ajatteli kuitenkin mielessään: taitaapa
puheessa olla vähän tinkimisen varaa. Eisi ei voinut ymmärtää, mistä
Trini olisi saanut sellaisia papuja, joista hän ei ollut kuullut edes
puhuttavankaan.

Sillä välin oli Johannes käynyt lankonsa kanssa tallissa ja näytellyt
tälle komean karjataloutensa. Oli katseltu hevosia ja Johannes oli
sanonut, että lanko saisi tarjota hänelle tästä tai tuosta niin ja
niin paljon, eikä hän kuitenkaan myisi. Hänestä oli se ainakin kaksi
louisdoria[4] enemmän arvoinen. Silloin oli lanko kierrellyt hevosia,
tarkastellut ja kovin kehunut, vaan ei kuitenkaan malttanut olla
noin vihjauksella näyttämättä, että silmät ne on hänelläkin päässä.
Lujempi ruumis ei tuota ja tätä pilaisi, sanoi hän. Kun tähti olisi
vähän pienempi, niin kyllä olisi pulska, sanoi. Ja jos korvat olisivat
lähempänä toisiaan, niin antaisipa vaikka mitä tahansa. -- Tallista
menivät he lehmiä katsomaan. Johannes luetteli, milloin mikin kantaa ja
miten paljon lypsää ja miten paljon on maksanut ja miten tyytyväinen
hän on varsinkin siihen. Langon silmään oli pistänyt etenkin yksi
kaunis, nuori, musta lehmä. Kuten sivumennen otti hän lehmästä mitä
tarkimman selon ja kysäisipä jo viimein sen hintaa. Johannes sanoi,
että ei oikeastaan ole kaupaksi. Jos ei anneta niin ja niin paljoa,
ei hän sitä myy. Lanko vastasi, että se hinta on liikaa. Se on tosin
hyvänlainen eläin, mutta hän oli nähnyt vielä paljon pulskempia; se on
tosin romupäinen eikä sillä ole kauniita neliskulmaisia utariakaan,
mutta se poikii juuri sopivaan aikaan, samaan aikaan täytyy hänen
jättää kahden lehmän lypsy ja hankkia sijaan uusi, josta saa maitoa,
muuten nousee poru kotona. He hieroivat kauan kauppoja keskenään,
hieroivat aina lantin riitarahaan saakka, mutta sitten ei kumpikaan
tahtonut antaa perää ja kauppa jäi tekemättä. Sitävastoin tilasi lanko
tästä lehmästä vasikan, jos se olisi lehminen. Ja Johannes lupasi antaa
sen huokealla, saman hinnan paikkeilla, mikä silloin olisi käynnissä
kaupoissa.

Niin oli iltapäivä kulunut ja Trini tuli hakemaan miestään ja
kehoittamaan häntä lähtöön. Houkutellen väitettiin että vielä on
kovin aikaista, heidän on vielä tultava tupaan ja kun Eisi yhä
hätäisemmin maanitteli, niin suostuttiinkin. Sisällä oli valmiina
oiva kahvipannu, voikukkura, kukkoja, kaunista valkeaa leipää,
hunajakakkuja, kirsikkamuhennosta, juustoa, kinkkua ja imelää viiniä.
Trini melkein kopaisi päätään käsillään ja kysyi: "Mikä Elsillä
oikeastaan on mielessä? Mehän olemme juuri murkinoineet, täynnä ruokaa
kurkkuun saakka, kylläisiä kai aina huomisiltaan? Kun te tulette
meille, en minä voi teitä tällä tavoin kestitellä. En tiedä, mistä
moiset herkut ottaisin." Mutta Eisi sanoi, että Trini häntä vain
pilkkaa. Triniltähän Eisi oli kestityksen oppinut; Trinin luona ei koko
päivänä niin pöydästä pääse. Kuitenkin löytyi sija parille kukolle
tai voileivälle, kahvipannu päästi viinipullon paikalleen ja siitä
nautittiin monien kursailujen jälkeen. Sanottiin sitten hyvästit ja
noustiin vankkureihin, jotka jo kauan olivat odottaneet. Trinin täytyi
kolmasti hypätä, Johanneksen pidellessä istuinta toisesta päästä
kiinni, ennenkun pääsi ylös; sitten sullottiin ajoneuvoihin lapset,
joiden taskuista vielä vehnäspalaset tirkistelivät, ja viimein nousi
lanko itse rattaille. Ei ymmärretty, mihin hän oikeastaan sijoittuisi,
ennenkun hän putkahti keskelle muita. Näytti kuin olisi ihmissyöjä
siinä ajellut; sillä lapset joutuivat aivan piiloon hänen leveän
vartalonsa taakse; vain sieltä täältä kurotteli pieniä käsiä kuten
suoraan langon vatsasta.

Kun vieraissa käynti oli päättynyt, seurasivat järjestelypuuhat ja
myöhemmin syötiin illallista kuten tavallista. Illallisella sanoi
Johannes: "Muori, sinun on varustettava lyhty; Ulin ja minun täytyy
vahtia tänä yönä lehmää, sillä se poikii ennen aamua." Uli sanoi:
"Michelin Hannu on luvannut auttaa minua tänä yönä valvonnassa,
ja jos rupeisi näyttämään pahalta, niin ennättäähän sittenkin
herättää isännän." Mutta isäntä sanoi, ettei Ulin pidä ottaa Hannua
avuksi. Isännästä ei ollut hyvä se, että vieraita renkejä käytetään
tarpeettomasti ja lupaa kysymättä apuna. Michel tarvitsee itse huomenna
Hannua ja joka päivähän tässä saa kokea, mihin se renki kelpaa, joka ei
ole yöllä nukkunut. Tällä kertaa on hän itse alunpitäen läsnä, sanoi
hän. Viime kerralla oli käynyt huonosti, voisi nyt tulla sama eteen. Ja
Ulin täytyi ottaa isäntä toverikseen.



KOLMAS LUKU.

Pieni kouluutus öiseen aikaan.


Kun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa
yöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne
tänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia
tälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan
piipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.

Oli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin
kimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja
kaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.

"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?" kysyi isäntä kun he istuivat
penkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei
ollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa
myöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet
jo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan
ilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota
tietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus
ja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia.
Mutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka
saa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä
kanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja
tekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa,
joissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden
välinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka
rakastaa hyvää.

Onneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen,
vaan sanoi: "Minunkin laitani on ihan kuin sinun." Isännällä ei ollut
Ulia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää.
Isäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää
virkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen
tai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän
sille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten
ystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän
vuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä
muitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä
iloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän
kerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti
kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä
polkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina
voi olla imelillä huulin.

Isäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea
häntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään
onnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen
peliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi
tietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä
kohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina
sattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja
toinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen
kahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun
ei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa
ja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen
joutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi
etteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. "Etkös, Uli, ole
saanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa?
Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä
ja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet
sinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat
puskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai
heidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen
pelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää.
Sinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei,
Uli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi
ja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi
tällä viikolla, en huoli enempää."

Uli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. "Häh, sepä on kummaa",
sanoi isäntä. "Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna
Liisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa
käskyssä pantu arvoonsa." "Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin
ihmisiä kuin minä", sanoi Uli. "On niitä paljon tilallisiakin, joiden
vertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua." "Sitä vastaan en väitä",
sanoi isäntä, "mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa
moni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia
lainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin."
"Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin", sanoi Uli,
"kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita." "Mutta, Uli,
mitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei
ole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko
pitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat
paholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen
tarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset
tietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen
ilonsa hyvistä vai huonoista asioista."

"Niin, sinun on hyvä puhua", sanoi Uli, "sinulla on hyvä tila, avara ja
lavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa,
ja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä
voit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua
haluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla?
Minä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle
toivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät
kukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos
minä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin
paiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi,
ettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä". Ja tuo
suuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.

"Älähän nyt, Uli", sanoi isäntä, "sinä et ole lainkaan niin pahoillasi
kuin luulet olevasi. Heitä tämä kunnoton elämäsi, niin voi sinusta
vielä tulla mies. Monella ei ole ollut enempää kuin sinullakaan,
ja omistaa nyt talot ja tarhat ja pilttuut täynnä karjaa." "Niin,
sellaista ei tapahdu nykyaikaan ja siihen tarvitaan suurempaa onnea
kuin mitä minulla on", sanoi Uli. "Tyhmyyksiä", vastasi isäntä, "miten
voit puhua onnesta, kun hylkäät ja tuhoot kaikki mitä käsiisi sattuu?
Minä en ole nähnyt niin kolikkoa, joka ei mielellään livahtaisi
kourasta, jos antaa sen livahtaa. Mutta siinä on myös vika, ettet sinä
usko, että sinusta vielä voi tulla mies. Sinä ajattelet, että olet
köyhä ja jäät köyhäksi ja ettei sinulle ole mikään minkääntekevää,
ja siksi sinä köyhäksi jäätkin. Jos sinulla olisi toinen usko, niin
sinulle kävisikin toisin. Sillä kaikki riippuu sittenkin vain uskosta".
"Mutta, Jumalan nimessä, isäntä", sanoi Uli, "mitenkäpä minä voisin
tulla rikkaaksi? Minulla on niin niukka palkka! Miten paljon minä
tarvitsen vaatteita! Sitäpaitse on minulla vielä velkojakin! Mitä
siinä säästäminen auttaa! Ja enkö saisi pitää pienoistakaan iloa?"
"Mutta, Jumalan nimessä", sanoi isäntä, "mihinkäs sinä joudut, kun
sinulla jo on velkoja, terveellä miehellä, vaikkei sinulla vielä ole
huolta pidettävää kenestäkään? Sinä joudut ryysyläiseksi ja sitten ei
sinusta enää huoli kukaan. Sinä ansaitset yhä vähemmän ja vähemmän ja
tarvitset kuitenkin yhä enemmän ja enemmän. Ei, Uli, harkitsepas toki
vähän asioitasi, näin eivät ne saa mennä. Nyt on vielä aikaa, ja, minä
sanon sinulle sen suoraan, vahinko olisi, jos sinä joutuisit huonolle
tolalle." "Se ei auta; mitä se toimittaa, jos minä säästää kituutan
enkä nauti yhtään. Minä en edisty kuitenkaan, niin köyhä poika kuin
minä, pysyy aina köyhänä", vastasi Uli.

"Meneppäs ja katso, miten se lehmä nyt voi", sanoi isäntä. Ja kun
Uli tuli ja ilmoitti, että se yhä vain väänneksii, vasikka ei tule
kohtakaan, sanoi isäntä: "Minä muistan elinikäni miten meidän rovasti
selitti palvelemista rippikoulussa ja miten selkeästi hän asiaa
valaisi; häntä täytyy uskoa ja moni, joka uskoi häntä, on tullut
onnelliseksi. Hän sanoi: Kaikki ihmiset saavat Jumalalta kaksi suurta
pääomaa, jotka on pantava korkoa kasvamaan, nimittäin voimat ja ajan.
Niiden hyvällä käyttämisellä voimme me voittaa itsellemme ajallisen
ja ijankaikkisen onnen. Mutta monella ei hänen sanainsa mukaan ole
mitään, johon hän voisi käyttää voimiaan, johon voisi käyttää aikaansa
hyödyllisesti ja soveliaasti. Hänen pitää siis lainata voimansa ja
aikansa palkan edestä jollekin, jolla on liian paljon työtä, mutta
liian vähän voimia ja aikaa. Se on palvelemista se. Vaan hyvin
onneton seikka on se, että useimmat palvelijat pitävät palvelemista
onnettomuutena ja isäntäväkeään vihollisina tahi ainakin sortajina; se
että he pitävät etunaan palvella heitä niin huonosti kuin mahdollista
ja hukata aikaa lörpötyksillä, juoksuilla, makaamisella niin paljon
kuin mahdollista. Onnetonta, että he tulevat uskottomiksi, sillä
täten peruuttavat he isännältään, sen mitä ovat hänelle lainanneet
ja myyneet, nimittäin ajan. Mutta kuten uskottomuus aina miehensä
rankaisee, niin on tälläkin uskottomuudella pelottavat seurauksensa.
Sillä kuten ihminen on uskoton isännälleen, niin on hän uskoton myös
itselleen. Jokaisesta ihmisen omasta suosimasta luonteenpiirteestä
tulee vähitellen tapa, josta hän ei sitten pääse irtautumaan. Ja jos
piika tai renki vuosien kuluessa on tehnyt työtä niin vähän kuin
mahdollista, suorittanut tehtävänsä niin hitaasti kuin mahdollista,
aina mukissut, jos häntä on huomauttanut, eikä liikahtanut paikaltaan,
oli mitä oli, vaan seisoskellut lörpötellen kunnes ruoho jalkain
alle kasvoi, eikä ole pitänyt huolta mistään, vaan lurjustellut niin
paljon kuin mahdollista on, ollut aina välinpitämätön, niin tulee
tuosta viimein tapa, josta hän ei sittemmin voi luopua. Joka isännän
luo tullessaan tuo hän tuon tavan mukaansa ja kun hän viimein joutuu
omilleen, niin kellepä joutuisi tämä tapa: hitaus, uneliaisuus, ahnaus
ruokaillessa, tyytymättömyys, muille kuin hänelle itselleen? Hänen
täytyy sietää sitä ja sen kaikkia seurauksia, hätää ja surkeutta, aina
hautaansa saakka ja haudan taakse aina Jumalan tuomioistuimen eteen.
Pitää toki ajatella, miten monet tuhannet ihmiset raahaavat itseään
maailman poluilla ihmisten ristinä ja Jumalan harmina, ajatteleville
näkyvinä todistuksina siitä, miten uskottomuus tuottaa miehelleen
rangaistuksen. Mutta samoin kuin ihminen valmistaa teoillaan itselleen
luonteenomaisen tavan, niin valmistaa hän myös itselleen ulkonaisen
nimen. Tämän nimen, tämän maineen, ihmisten suoman arvon vuoksi tekee
jokainen työtä kehdosta hautaan saakka. Jokainen teko, jok'ainoa
sanakin vaikuttaa tämän nimen muodostumiseen. Se nimi avaa tai sulkee
meiltä sydämet, tekee meidät kunnioitettaviksi tai arvottomiksi,
seuraan halutuiksi tai halveksituiksi. Miten halpa-arvoinen ihminen
lieneekään, on hänellä kuitenkin aina nimi, ja aina lähimäisten silmät
tarkastelevat häntä ja arvioivat häntä. Joka piika ja joka renki luo
ehdottomasti itse nimensä ja tämän nimen mukaan saavat he palkkaa, tämä
nimi avaa heille tiet tai tukkii ne. Puhukoon sitten sellainen ihminen
vaikka mitä ja sättiköön entisiä isäntiään, ei hän sillä paranna
nimeään, jos hän on sen teoillaan aikaa sitten pilannut. Sellainen
nimi tulee peninkulmain päähän tutuksi, ei tiedä millä tavoin. Se on
ihmeellinen tämä nimien seikka. Ja kuitenkin pitävät ihmiset sitä ihan
liian vähässä arvossa, etenkin ne, joille se on toinen aarre, millä
heidän, luontaisten taipumustensa mukaan, olisi hankittava itselleen
kolmas kalleus: varallisuus, hyvä toimeentulo maailmassa, ja neljäs:
taivas ja sen aarteet. Ja onpa kehno raukka se ihminen, joka on
pahoilla tavoillaan tehnyt itselleen huonon nimen ja hukkaa taivaansa
ja maailmansa."

"Sentähden ei -- sanoi isäntä rovastin sanoneen, -- palvelukseen
astuvan tule pitää palvelusaikaansa orjuuden aikana vaan oppiaikana,
eikä isäntää vihollisenaan, vaan Jumalan lahjana. Sillä mitenkä
tulisivat toimeen köyhät, s.o. sellaiset, joilla on ainoastaan aikaa
ja voimia, -- siis oikeastaan paljonkin omaisuutta, -- jos kellään
ei olisi antaa heille työtä ja palkkaa? Palvelijan on pidettävä
palvelusaikaa tilaisuutena, jolloin voi totuttaa itseään työhön
ja uutteruuteen ja luoda itselleen hyvän nimen ihmisten joukossa.
Ollessaan uskolliset isännälleen, ovat he uskolliset itselleenkin,
samalla kun isäntä hyötyy heistä, hyötyvät he itsekin. Heidän ei
tule koskaan luulla, että yksinomaan isäntä saa voittoa heidän
ahkeruudestaan. He saavat sitä vähintäin yhtä paljon itse. Ja vaikka
he osuisivat huonon isännän kanssa tekemisiin, ei heidän tule ruveta
rankaisemaan häntä huonolla käytöksellä. Siten tekevät he pahaa vain
itselleen ja vahingoittavat itseään sisällisesti ja ulkonaisesti.
Vaan kun palvelija tekee työtä yhä paremmin, on yhä uskollisempi ja
taidollisempi, on tuo hänen menettelynsä hänen omaisuuttaan, mitä
ei kukaan voi häneltä riistää ja sitäpaitse on hänellä hyvä nimi,
ihmiset pitävät häntä mielellään hoivassaan, uskovat hänet paljon
päälle ja maailma on hänelle avoin. Hän saa ryhtyä mihin tahtoo. Aina
on hyviä ihmisiä, jotka häntä auttavat, sillä hänen hyvä nimensä on
hänen paras takuumiehensä. Ajatellaanpas vain, mitä palvelijoita
ylistetään: uskollisiako vai uskottomia? Muistetaanpa, mitkä heistä
saavat omaisuuden ja pääsevät arvoon. Ja rovasti puhui vielä
kolmannestakin seikasta ja se koskee etenkin sinua, Uli. Hän sanoi,
että ihminen haluaa iloa ja että hänen täytyy saadakin iloa etenkin
nuoruudessaan. Vaan jos palvelija vihaa palvelemista ja jos hänestä työ
on vastenmielistä, niin täytyy hänen etsiä muita, erikoisia iloja. Hän
alkaa sentähden juoksennella kylillä, hutiloida, antautua kehnoihin
kujeihin, ja siitä saa hän ilonsa ja sitä miettii hän yöt päivät.
Mutta jos renkien tai piikain sieluun on tullut halu tulla joksikin ja
usko, että he kykenevät joksikin tulemaan, niin rakastavat he työtä,
ja iloitsevat oppimisesta ja oikeasta elämästä. Iloitsevat siitä, mikä
heille luonnistaa, niin että heidän kylvöksensä kasvaa ja karja lihoo.
He eivät sano koskaan: mitä minä siitä piittaan, mitä se minuun kuuluu?
Minä en kostu siitä lainkaan. Heillä on oikea himo suorittaa voimia
kysyviä töitä, ryhtyä vaikeisiin tehtäviin. Siten kasvavat paraiten
heidän omat voimansa, siten luovat he itselleen paraiten nimensä. Ja he
iloitsevat isännän asioista, hänen hevosistaan, hänen lehmistään, hänen
eloistaan kuten omistaan. 'Mistä iloitaan, sitä myös mietitään; missä
aarre on, siellä on myös sydän', sanoi rovasti. Jos nyt rengillä on
palvelus mielessään, täyttää hänet harrastus tulla tuiki kunnolliseksi
ihmiseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Paholaisella ei ole paljoa valtaa
häneen, se ei voi johdattaa häntä pahoihin ajatuksiin ja turmiollisiin
tekoihin, niitä öin päivin miettimään haluamatta työhön; tekoihin,
jotka vetävät hänet paheesta toiseen ja turmelevat hänet sisällisesti
ja ulkonaisesti. Niin sanoi rovasti", sanoi isäntä. "Minä muistan hänen
sanansa kuten olisi hän eilen puhunut, ja minä olen sadasti nähnyt
miten oikeassa hän oli. Minä päätin puhua siitä sinulle, se sopii juuri
sinuun. Ja jos sinulla vain olisi uskoa, voisit sinä olla miesten
paraita ja päästä kerran hyviin oloihin".



NELJÄS LUKU.

Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille.


Ulin vastauksen ehkäisi lehmä, joka selkeästi ilmaisi hätäänsä.
Nytpä tuli työtä, keskustelua ei voitu enää jatkaa. Hyvin kävi,
viimein syntyi kaunis, sysimusta, valkotähtinen vasikka, jonka
moista kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt ja joka katsottiin
kelpaavan elätettäväksi. Uli oli ollut tehtävässään hyvin toimelias ja
tarkkaavainen ja vasikalle oli hän lempeä, melkein hellä ja katseli
sitä erityisen ihastuksissaan.

Kun he olivat suoriutuneet lehmän auttamisesta ja lehmä oli saanut
sipulikeittonsa, sarasti jo aamu eikä suonut enää aikaa keskustelun
jatkamiseen.

Seuraavat arkipäivät veivät töineen tyystin tilallisen ja hänen
alamaistensa ajan ja isäntä oli myös poissa kotoa kunnan toimissa,
joten hän ja Uli eivät keskustelleet enempää tästä asiasta. Mutta
molemmat tuntuivat pitävän päätettynä asiana sen, että Uli jää taloon
ja kun isäntä palasi kotiin, ylisti emäntä ylistämistään Ulia. Uli oli
ollut ahkera, emännän ei ollut tarvinnut Ulia mihinkään käskeä; kaikki
oli se tehnyt itsestään. Ennenkun emäntä oli asioita ajatellutkaan,
oli ne jo suoritettu. Tämä ilahutti tietysti suuresti isäntää ja siitä
syystä hän puhutteli Ulia yhä lempeämmästi ja osoitti hänelle yhä
enemmän luottamusta. Mikään ei ole isännästä sietämättömämpää kuin se,
että hän illalla väsyneenä tai unisena kotiin tullessaan näkee kaikki
nurinpäin ja mullin mallin; kuulee vaimonsa valittelevan: ei puoltakaan
tehtävistä töistä ole suoritettu. Paljon on hutiloitu ja tehty niin
kehnosti että olisi ollut parempi, jos töihin ei olisi puututtukaan. Ja
puolen yötä täytyy hänen vielä kuulla vaimon vaikerruksia. Palvelijat
olivat käyttäytyneet sopimattomasti, vastailleet hävyttömästi ja
tehneet kaikki oman nokkansa mukaan. Vaimo oli kiusastunut sellaiseen
ja jos sellaista yhä toistuu, uhkaa hän laputtaa vaikka karkuun.
Hirveää on, kun isännän, jonka on käytävä pitäjällä (ja useinhan
isännän on kotoa poissa käytävä) täytyy, kotiin palatessa ja nähdessä
kotinsa kaukaa, raskaasti huoata: mitähän nyt taas on tapahtunut,
mikähän on edessä, mitähän saan kuulla? Hän melkein pelkää tulla
kotiin. Hän tahtoisi palata rakastaen ja iloiten, mutta hänen täytyy
tulla jylinänä ja salamana kapinoivaan valtakuntaansa!

Ulissa oli herännyt uusia tunteita ja ne tunkeutuivat hänen luihinsa
ja ytimiinsä hänen tietämättään. Hän ei voinut olla mietiskelemättä
isännän puhetta yhä enemmän ja hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä,
että kyllä isäntä on jotenkuten oikeassa. Hänestä tuntui hyvältä
ajatella, ettei hän ole luotu olemaan aina köyhänä, halveksittuna
poikana. Hänestäkin voi vielä tulla mies. Hän tiesi, ettei mieheksi
pääse kunnottomuudella: kuta kunnottomammaksi hän tulee, sitä enemmän
maa vajoo hänen jalkainsa alta. Hänestä tuntui tuiki merkilliseltä se,
mitä isäntä oli puhunut tavasta ja hyvästä nimestä, jonka voisi paitsi
palkkaa hankkia työllään. Sitä enemmän saa itselleen hankituksi hyvää,
kuta uskollisempi on isännälleen. Ei voi paremmin valvoa omaa etuaan
kuin huolehtimalla hyvin uskollisesti isännän asioista.

Kuta kauemmin hän ajatteli, sitä vähemmän voi hän kieltää näiden sanain
totuutta. Hänen mieleensä tuli yhä useampia esimerkkejä huonoista
palvelijoista, jotka olivat tulleet onnettomiksi, jääneet köyhiksi, ja,
päinvastoin, hän muisti toisia, joita heidän entiset isäntänsä olivat
ylistäneet hyviksi rengeikseen, hyviksi piioikseen ja ne elivät nyt
hyvissä oloissa.

Vain yhtä seikkaa hän ei voinut käsittää: sitä, miten hän, Uli, koskaan
pääsisi rikkaaksi, varakkaaksi. Se näytti hänestä aivan mahdottomalta.
Hänellä oli palkkaa 30 kruunua,[5] siis 50 guldenia puhdasta rahaa,
kaksi paitaa ja pari kenkiä. Ja melkein neljä kruunua oli jo velkoja,
ja jo paljon otettu vuosipalkasta. Hän ei ollut tähän saakka voinut
tulla toimeen tuloillaan, nyt pitäisi vielä supistaa menoja ja maksaa
velat: se tuntui hänestä mahdottomalta. Mitään keinoa keksimättä
luuli hän joutuvansa velkoihin vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän.
Noista 30 kruunusta tarvitsee hän vähintäin 10 vaatteisiin eikä hän
silloin suinkaan ole vielä komeileva. Sukista, kengistä, paidoista,
joita hänellä on vain kolme hyvää ja neljä kehnoa, pesusta y.m.
menee ainakin 8 kruunua niinikään. Paketti tupakkaa joka viikko (ja
hän kulutti tavallisesti enemmän), tekee jälleen kaksi kruunua; jää
jälelle vielä 10 kruunua. Ja on vielä viisikymmentä lauantai-yötä,
viisikymmentä sunnuntai-iltapäivää, ja niistä 50:stä kuusi juhlapyhää,
joina kaikkina on tanssit; markkinoita herraties miten paljon, sotaväen
tarkastus, ehkäpä vielä majoituskin, lukuunottamatta satunnaisia
rahanhukkaamistilaisuuksia. Jos hän nyt laskee kaikille tavallisille
viikoille ainoastaan 2 batzia paloviinaan tai viiniin, tekee se jälleen
4 kruunua. Jos hän jättää laskusta pois kokonaista kolme tanssipyhää,
niin tarvitseisi hän kuitenkin, -- jos aikoo maksaa viulunsoittajalle,
tarjoilla tytölle ja tulla tavan mukaan humalassa kotiin, -- vähintäin
kruunun ja useasti hyvin yli kaksi guldeniakin jokaisena muuna
tanssipyhänä. Nyt jää hänelle markkinoihin, tarkastuksiin ja muihin
menoihin enää vain kolme kruunua. Niillä, ajatteli hän, ei mikään
ihminen voi tulla toimeen. Jo kaksiin markkinoihinkin ja tarkastukseen
tarvitsee hän enemmän kuin tämän määrän, toisiin ei hänelle siis jää
mitään. Hän laski yhä uudelleen, koetteli vähentää vaate- y.m. menoja,
mutta ei soveltunut. Täytyihän hänellä toki olla vaatteet päällään,
eihän hän voinut paljain jaloin kuleksia. Niin tuli hän aina, laski
miten laski, yhä vain tuohon surulliseen tulokseen, että hänellä on,
menojen supistamista ei ajattelemistakaan, palkkaa liian vähän edes
velatta elääkseen.

Kerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa
tehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen
johtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo
itsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan.
Talollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan
ei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja
unohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa
niitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa:
"Heinässäkös sinä olet?" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna
Liisa seisoi hänen vieressään. "Minä luulin", sanoi Anna Liisa, "että
sinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin
sinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää
ikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä
metsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut
vain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun
luonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt
monta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä
et tullut?" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut.
Uli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän
ei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen
luokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut
pelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen
sydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen
oli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei
pakissut kauan menneistä, vaan sanoi: "Minä en voi kunnolleen puhella
sinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun
pitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää
elämää ilman sinua." Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli
mukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja
sitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo
maksane vaivaa. "Mikä sinulla on?" sanoi Anna Liisa. "Jos sinä vain
välittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita,
joku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä
minä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan.
Mutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin
että minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen
peliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet!
Hyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi
yönä? Koetappas vain olla tulematta!" Uli sanoi: "Johan kuulit, etten
voi tulla." "Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten
muutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?" Uli ei
muka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. "Vai et tiedä, mitä
sinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan
jonkun viet, niin minut sinä viet?" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli
hänelle ihka uutukaista. "Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu
rääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa
vaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa,
ja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä,
jolla ei ole niin kolmea kreutzeriä[6] taskussa. Varastaa emännältä
kaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä
sentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa
ja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun
luoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää,
että minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö
kymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon
Kuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en
saa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä
tavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet
ensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan
sinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut
piru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi
ja ylpeäksi!" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei
Anna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään,
hän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei
tahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa
menköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet .rauhaan, hän on jo saanut
Anna Liisasta kyllänsä. -- Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa:
milloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen
kurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti
petetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten
imarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut
vielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka
elävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua
tuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen
metakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan
seisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti,
että koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää
hän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin
hyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.

Ja riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että
lehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa
kavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: "Mikähän nyt
Ulilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen
pitävän tuota ääntä."

Pian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan
uunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie
oli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski
tuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää
kahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla
puheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa.
Iloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä
ihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista
tuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: "putosi
kuin leiviskän kivi sydämeltä". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta
varoitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia
niin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen
hyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä
kokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta,
jotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta
koskaan pökertelemättä -- ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille,
kurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa.
Niille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti
kaikkein pahimmin. "Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta
vielä mies, kuten olen väittänyt", sanoi isäntä.

"Kuulkaa, isäntä", vastasi Uli, "minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja
rovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta
talonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä
kuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin
apulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin
hän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut
monta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain
päässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule
mitään." "Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?" sanoi isäntä. Uli
selitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi
hän kuten ivalla isännältä: "Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?"
Isäntä vastasi: "Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin
suuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika
paha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla,
mitä siitä arvelet."

"Sitä kohtaa, minkä panit vaatetuksesi osalle, en minä paljoa muuttele.
On mahdollista, että alussa siihen tarvitset vieläkin enemmänkin,
jos aiot varustautua hyvään kuntoon ja hankkia itsellesi paitoja
pesupaikkaa säästääksesi ja ylipäänsä esiintyä pyhin ja arin puettuna
kuten kunnon pojan sopii. Tupakkaan olet sitävastoin arvioinut kaksi
kruunua. Se on liian paljon. Rengin, jonka täytyy liikkua tallissa
ja riihessä, ei pidä tupakoida pitkin päivää, ei pyhäillan perästä.
Nälkää sammuttaaksesi ei sinun tarvitse minun luonani tupakoida. Jos
voisit totuttaa itsesi kokonaan tupakoimasta, olisi siitä sinulle,
renkimiehelle, suurta hyötyä. Tupakoimaton saa kaikkialla enimmän
palkkaa."

"Muut kymmenen kruunua, jotka sinä olet arvioinut kaikellaisiin
huvituksiin, pyyhin minä kokonaan pois, jok'ikisen kreutzerin. Niin,
katso töllötä nyt minuun vain kuin lehmä uuteen konttiin! Jos sinä aiot
parantua ja tulla joksikin, täytyy sinun kerrankin ryhtyä johonkin
kunnolliseen, päättää olla tuhlaamatta palkastasi kreutzeriäkään
millään tavoin. Jos sinä päätät juoksennella vain vähän vähemmän kuin
ennen, tuhlata vain vähän vähemmän kuin ennen, on päätös hölyn pölyä.
Jos kerran joudut kapakkaan, et enää ole oma herrasi, sinut valtaa
vanha toveruus, entiset tottumukset, ja sinä hukkaat jälleen parin
viikon palkat. Sitten seuraa kohmelojano, jota sinun täytyy toisena
iltana parannella ja sinulta katoaa yhä enemmän usko ja ajattelet,
ettet voi enää koskaan parantua ja tulet päivä päivältä kehnommaksi
ja epäilet yhä enemmän voimiasi. Tämä ei muuten ole niin kauhistavaa,
että siitä kannattaisi olla noin nyrein naamoin. Ajatteles, miten monet
eivät saa vuosikausiin niin pisaraakaan maistaa viiniä eikä käydä
ravintoloissa! Eivätkä ne ole pelkästään köyhiä päiväpalkkalaisia,
joilla on kylliksi tekemistä ahertaessaan pois puutetta niskoiltaan,
vaan heissä on varakkaita, jopa rikkaitakin miehiä, joille on tullut
tavaksi olla mitään turhaan tuhlaamatta. Ja he voivat hyvin. He voivat
vähemmin käsittää sitä, miten järjellinen ihminen voi elää hulttiona,
kuin sinä sitä, miten ihminen voi elää olematta hulttio. Minä läksin
kerran erään langenthalermarktilaisen kanssa aikaisin ravintolasta
kotiin. Hän ihmetteli, kun näki minutkin jo kotiin menossa. Hänen oli
tavallisesti lähdettävä yksin kotiin, sanoi hän. Minä vastasin hänelle,
ettei minulla enää ollut siellä mitään tekemistä ja ravintolassa
istuminen aina iltaan saakka on minusta vastenmielistä. Siihen menee
rahat ja aikakin ja lopulta ei tiedä, miten ja milloin pääsee kotiin.
Saman sanoi hänkin olevan mielipiteensä. Hän oli alottanut tyhjästä
ja saanut elää sangen niukalla. Kauan oli hän elättänyt yksinään isää
ja äitiä, mutta nyt oli hänellä kuitenkin koti ja velaton kontu ja
joka vuosi kaksi lehmää, joista kumpikin painoi aina kuusi sentneriä.
Mutta hän ei ollutkaan koskaan hukannut niin ainoaa kreutzeriä turhaan.
Vain kerran muisti hän ostaneensa Burgdorfissa pienen, puolen batzin
hintaisen vehnäleivän. Olisi voinut jättää senkin ostamatta, ellei
hänellä olisi ollut niin kova nälkä, ettei jaksanut sietää kunnes tuli
kotiin saamaan huokeaa ruokaa. Vai niin, sanoin minä, niin paljolla
minä en voi kehua, moni batzi on minun käsistäni luisunut; mutta niin
pitkälle ei kuitenkaan pitäisi mennäkään, täytyyhän ihmisen toki vähän
nauttiakin."

"Aivan niin", vastasi hän. "Minä nautin myös ja iloitsen elämästäni.
Kreutzeri, jonka säästän, ilahuttaa minua enemmän kuin taalari[7]
tuhlaajaa. Ellen olisi aloittanut sillä tapaa, niin en varmaankaan
olisi edistynyt hituistakaan. Köyhällä poikapahaisella ei tavallisesti
ole älyä lopettaa tuhlausta ajoissa kun on päässyt alkuun. Jos hän
on hukannut yhden batzin, vie se kymmenen jälestään. Mutta ei sinun
tarvitse kuitenkaan luulla, että minä siksi olisin kunnoton kitupiikki.
Moni on jättänyt suuret talonsa tyhjin taskuin ja on saanut minulta
avun tarpeeseensa. Minä en ole unohtanut sitä, joka minun työtäni
on siunannut ja jolle minun pitää pian tiliä tehdä." Tämän puheen
kuultuani oli tuo mies minusta kovin kunnioitettava. Kukaan ei olisi
puusta katsoen aavistanut, mikä mies hän oli. Ennen kun erosimme,
tahdoin minä vielä kustantaa hänelle pullon viiniä hänen antamastaan
opetuksesta. Mutta hän ei huolinut ja sanoi, ettei hänen tarvitse
hukata omia eikä minunkaan rahojani. Sehän on samantekevä kerran
tilinteossa, kenen varoja tuhlaa. Sen jälkeen en minä ole sitä miestä
nähnyt; hän on varmaan jo tilinsä tehnyt. Ja ollapa kaikilla yhtä
helppo tilinteko kuin hänellä, niin hyväpä olisi."

"Katsos, se on minun mielipiteeni, että joka kreutzeri, jonka sinä
käytät joutavuuksiin, on kerrassaan kehnosti käytetty. Pysy kotona,
siten et säästä ainoastaan 10 kruunua, vaan paljon enemmänkin. Joka
renki valittaa, miten paljon hän tarvitsee kenkiä, miten paljon
vaatteita, kun täytyy olla tuulessa ja sateessa. Mutta tiedätkös
sinä, millä tavoin tuollaiset rengit turmelevat useimmin vaatteensa?
Juoksentelemalla soita maita öillä, kaikilla ilmoilla, ja sen
semmoisilla. Kun pitää vaatteita yllään 24 tuntia, niin kuluttaa
niitä tietysti paljon enemmän kuin jos pitäisi niitä ainoastaan
14 tuntia. Tyttöjen luo ei voi kompsutella puukengät jalassa, ja
milloinkahan hakataan anturanauloja enemmän mäsäksi, päivälläkö vai
yöllä, jolloin ei eroita kiveä, koloa, ei kuoppaa? Ja sanoppas, miltä
näyttävät pyhävaatteet, kun on huppuroinut kylillä humalassa, nakellut
toisia nurin ja piehtaroinut liassa? Moni pyhätakki on siten mennyt
repaleiksi, monet housut kelvottomiksi, moni hattu hävinnyt!"

"Tosiaan menisi monilta rengeiltä paljon vähemmän vaatteeseen, jos he
pysyisivät kotona. Tytöistä en nyt ota puhuaksenikaan. Ja ajatteles,
Uli: kun nyt jo tarvitset kymmenen kreutzeriä sellaisiin totuttuihin
joutavuuksiin, niin tarvitset kymmenen vuoden päästä kaksikymmentä
ja kahdenkymmenen vuoden päästä neljäkymmentä, jos sinulla niitä on.
Sillä nuo tottumukset eivät pysy sillään, ne paisuvat -- ja sehän tekee
suoraa päätä kehnoksi kerjäläiseksi."

"Lopuksi, Uli, sinulla ei ole palkkaa ainoastaan kolmekymmentä kruunua,
mutta saat myös harjaisrahaa monta batzia, kun lehmiä, hevosia y.m.
myydään. Käytä niitä, kun sinun on lähdettävä liikkeelle etkä voi
välttää ravintolassa pistäytymistä. Niillä rahoilla voit kernaasti
minun mielestäni juoda haarikan tarkastuksissa, ja tallettaa niitä
majoitukseen menoasi varten; ne riittävät hyvin siihen tarpeeseen. Sinä
olet ottanut jo paljon palkkaa etukäteen; mutta jos uskot minua ja
seuraat neuvojani, niin pääset veloistasi jo tänä vuonna. Ensi vuonna
voit jo koota itsellesi. Ja usko minua, ehkäpä vasta maksan sinulle
enemmänkin palkkaa kuin 30 kruunua. Jos renki on reilu asioissaan eikä
kiinnitä mieltään pelkästään narrin peliin; jos hänen huostaansa voi
uskoa tehtäviään ja ne käyvät yhtä hyvin olipa itse läsnä tai ei; jos
ei tarvitse aina palata kotiin peläten jotain tuhoa tapahtuneeksi, niin
ei minua pari kruunua liikuta! Muista se, Uli; kuta paremmat tavat,
sitä parempi nimi, sitä parempi myös palkka."

Ulin saivat nämä sanat töllöttämään suu auki, nokka pystyssä, ja
viimein sanoi hän: hyvähän olisi, jos niin kävisi, mutta tuskinpa vain
se niin käy; hän ei uskonut sitä jaksavansa. "Noh, yritäppäs vain
kuukausikin ja koeta miltä tuntuu, äläkä mieti aina vain juoksuja,
ryypiskelyjä ja ravintoloita, niin se käy kuin leikki."



VIIDES LUKU.

Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun.


Monta sunnuntaita meni aivan säntillisesti. Uli kävi jälleen kirkossa
ja muisti että hänkin oli ihminen ja että hänenkin oli tultava
autuaaksi. Hän alkoi uskoa, että isäntä oli jollain tavoin oikeassa;
sillä vähintäin kaksi taalaria olisi hän ennen tuhlannut näin pitkän
ajan kuluessa ja nyt oli ne hänellä taskussa. Hän teki myös työnsä
toisella tavoin; kaikki luisti joutuin hänen käsissään ja kun hän
todenteolla nukkui öisin ja lepäili sunnuntaisin eikä väsyttänyt
ruumistaan mässäyksillä, niin ei mikään työ enää tuntunut hänestä
vaikealta; hänestä melkein tuntui, ettei hän enää koskaan väsyä
voisikaan. Isäntä oli iloinen Ulin käytöksestä ja osoitti Ulille
suopeuttaan miten vain voi; hän tinki rengille suuremmat harjaisrahat
teurastajalta, jos teurastaja näytti olevan taipuisa niitä maksamaan
tai jos teurastaja oli ihastunut myytävään eläimeen; hän otti Ulin
mukaansa markkinoille ja lähetti hänet sinne tänne asioille, jotta
Ulikin saisi huvitella, ja jos Uli joi haarikan näillä matkoilla,
maksoi isäntä hänen puolestaan.

Luonnollisesti pisti Ulin käytös muidenkin siimaan, ensin
palvelustoverien, sitten naapurien. Palvelusväki menettelee samoin
kuin Jaakopin pojatkin. Jos yksi heistä on muita parempi ja siksi myös
isänväestä rakkaampi, niin vainoovat huonommat häntä, pilkkaavat häntä
eivätkä väsy ennenkuin ovat hänet karkoittaneet talosta tai tehneet
yhtä huonoksi kuin he itse ovat. He eivät tahdo, että isäntäväki saisi
tietää, mitä kunnon renki, kunnon piika voi saada aikaan; he pelkäävät,
että heidän oma huonoutensa siten liian huomattavasti näkyisi, ja
että ruvettaisiin vaatimaan heiltäkin enempää, uutta käytöstä,
toimeliaisuutta. Sitä he eivät tahdo; heistä ei isännän tule hyötyä
lainkaan; he eivät halua olla narria, elukoita, lehmiä, jotka tappavat
itsensä sellaisella työllä, mistä eivät muka mitään hyödy. He tahtovat
tehdä kaikki tottumuksensa mukaan ja elleivät he kelpaa, lähtevät he
matkaansa. Niin muodostuu palvelusväestä usein salaliitto isäntäväkeä
vastaan. Koplan tarkoituksena on pakolla hankkia niin paljon palkkaa,
niin paljon vapautta ja mukavuutta kuin mahdollista, ja, elleivät
asiat käy heidän päänsä mukaan, vihoittaa isäntäväkeä niin paljon kuin
mahdollista. Tarvitaan paljon voimaa ja paljon viisautta hajottamaan
sellaista koplaa ja paljon rakkautta ja vilpitöntä hyvyyttä, ettei
sellaisia syntyisi. On kuitenkin olemassa palvelijoita, joiden
vihamielistä mieltä ei voi millään tavoin murtaa tai sovittaa ja jotka
siksi kohtelevat joka isäntää vihamielisesti ja häiritsevät rauhaa
kaikkialla, mihin vain tulevat.

Toiset palvelijat alkoivat siis pian pistellä Ulia ja sanoa: Meitä
ei haluta olla narria ja miellytellä noin isäntää; meitä ei haluta
olla lellikkejä! Tahi kun he olivat neljännestunnin lörpötelleet
kuokanvartensa varassa, alkoivat he huomautella, että heidän oli
aherrettava: isäntä näet muuten saisi kyllä illalla tietää miten usein
kukin heistä on huoahtanut. Se suututti Ulia sillä hän ei sietänyt
kielimistä; ja monasti antoi hän vietellä itsensä tarinoimaan ja
lorvehtimaan tuon joukkion kanssa. Mutta kun hän sitä jälestäpäin
ajatteli, oli hän mielestään tehnyt tuhmasti. Joka kerta kun hän
lorvehti ja tarinoi heidän kanssaan, tuli hän tyytymättömäksi ja
apeille mielin; kun hän ei tehnyt työtä sydämmensä halusta, oli hänellä
ikävä ja häntä väsytti työ. Hän tuotti siis itselleen yhtä paljon
ikävyyttä kuin isännälleenkin ja hän tajusi hyvin, että jos hän tätä
peliä jatkaa, niin hänestä tulee apeamielinen, tyytymätön ihminen,
jolle työ on vaivaksi. Hän huomasi tosiaan, että isäntä tarkoitti hänen
parastaan ja että hänelle kävisi hyvin, jos hän noudattaisi isännän
mieltä ja että jos isäntä saakin hyötyä hänen hyvästä käytöksestään,
niin saa hän itse siitä vielä suuremman ja pysyvämmän hyödyn.

Hänestä tuntui, kuin taistelisi hänen sielustaan kaksi valtaa, hyvä ja
paha enkeli, joista kumpikin tahtoi häntä omakseen. Rovasti oli
nimittäin kerran sanonut saarnassaan: Ensimäisille ihmisille
paratiisissa oli puhunut Jumala ja käärme. Jumala oli kieltänyt heitä
eräästä teosta, josta koituisi turmiota heille itselleen ja käärme oli
neuvonut heitä epäilemään Jumalaa ja hänen kieltoaan, aivan kuin Jumala
olisi kieltänyt heitä vain oman etunsa tähden. Käärme oli myös
imarrellut ihmistä ja niin olivat esivanhempamme kuulleet käärmettä ja
hänen älykästä, petollista, imartelevaa neuvoaan ja tulleet onnettomiksi
ja vieneet jälkeentulevaisensa kerallaan onnettomuuteen. Ja on
ihmeellistä, miten nuo kaksi ääntä siten seuraavat jokaista ihmistä läpi
ijän ja puhuvat hänelle toisten ihmisten suun kautta. Harvoinpa tapaa
ihmistä, jota eivät hyvät ihmiset neuvo hyvään rakkaudessa ja totuudessa
ja jota päinvastoin pahat ihmiset eivät neuvo väärään ja pahaan
tekeytymällä suloisin sanoin hänen ystävikseen tahi herättämällä
juonillaan hänen turhamaisuuttaan. Myös meidän sisällämme on jokin ääni,
joka kehoittaa meitä tottelemaan hyviä ihmisiä; mutta myös toinen ääni,
joka kuulee kernaammin pahoja kuin hyviä ihmisiä ja antaa imarruksilla
vietellä itsensä ja saattaa meidät uskomaan enemmän niihin, jotka
yllyttävät meitä pahaan, kuin niihin, jotka kehoittavat hyvään. Siksi
tapahtuu useimmiten, että pahat voittavat ja johdattavat ihmisen
onnettomuuteen; takanapäin he sitten nauravat ja pilkkaavat onnetonta,
joka näkee liian myöhään, kuka oikeastaan ajatteli hänen parastaan.

Usein mietti Uli, että hänestä paraikaa juuri näin taistellaan, ja
kuitenkaan ei hän aina ollut oma herransa ja pahat yllyttelyt saivat
hänet valtaansa; etenkin, kun naapuritkin huomasivat miten Uli oli
muuttunut ja tulivat mielessään karsaiksi ja koettivat häntä vietellä.
Eräs heistä oli Ulin isännän vihamies ja osasi mestarillisesti
houkutella muiden palvelijoita luokseen ja saatuaan heidät itselleen,
käyttää heidän voimiaan uskomattomalla tavalla edukseen. Tämä isäntä
moitti harvoin renkejään, hän ylisteli heitä taivaisiin saakka ja
kiihoitti heitä siten liiallisesti ponnistamaan voimiaan ja nauroi
pakahtuakseen sitten kun he huohottivat ja olivat heittää henkensä
työstä. Hän ei pahastunut heidän renttuamisestaan ja he saivat myös
antautua hänen talossaan kaikellaiseen pahuuteen, rengit ja piiat saivat
elää keskenään kuin avioparit; sen vuoksi pysyivät useat huonosta
palkasta huolimatta hänen luonaan. Hän antoi heille kernaasti rahaa
etukäteen, sillä kun he olivat hänen velallisiaan, olivat he myös
enemmän tai vähemmän hänen orjiaan; velka oli kahle, jolla hän piti
heitä kurissa.

Tämä isäntä oli jo kauan sitten väijynyt Ulia, sillä Uli oli kuin luotu
häntä varten: kaunis syötti tytöille, jotka pestautuvat mielellään
taloon, missä on vapautta ja sitäpaitse kaunis renkikin. Hyvä työjuhta,
joka osaa ahertaa, mutta on siveetön ja typerähkö, näytti myös
kelpaavan hyödyn välikappaleeksi. Tämä isäntä pilkkasi kovin Ulia, kun
näki hänet kotona sunnuntaisin: tuumiko Uli muka ruveta uskovaiseksi
vai körttiläiseksi! Ne körttiläiset pitivät muka hauskaa, ei tiedä
mitä pöydän alla tapahtuu ja vielä vähemmin, mitä sitten, kun valkeat
sammutetaan. Ulia kiukutti se, että häntä pidetään uskovaisena ja
häntä halutti oikein tahallaan hurjistella, ettei luultaisi häntä
muita paremmaksi. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea nuoret luulevat
tarvitsevansa hävetä: ei ainoastaan sitä, että heillä on vähemmän
rahoja kuin muilla, että he ovat rumempia ja heikompia kuin muut,
että heidän yllään on huonommat vaatteet, vaan myöskin sitä, että he
eivät lurjustele niin paljoa kuin muut. Mutta Uli pysyi kuitenkin
lujana. Kun naapuri ei päässyt pilkalla pitkälle, yritti hän toisella
tavalla. Hän alkoi kehua Ulia oikeaksi porhojen porhoksi, hän ei
ollut pitkään aikaan nähnyt sitä, joka olisi ollut kelvollinen edes
Ulin kengänrihmoja aukaisemaan. Juuri moista oli hän kauan toivonut
palvelukseensa, mutta ei ollut onnistunut saamaan. Vahinko vain, että
Uli on sellaisella isännällä, joka ei tuntenut hänen arvoaan. Niin
teki hän Ulin pöyhkeäksi ja koetti saada Ulia vihaamaan nykyistä
palveluspaikkaansa. Hän selitti, miten kaikki huolet täällä heitetään
Ulin niskoille, miten hänelle yhä ja yhä vain lisätään kuormaa, miten
häneltä vaaditaan sellaista, jota ei muualla rengiltä milloinkaan
vaadita, ja miten hänen isäntänsä laiskottelee ja jättää hänelle kaikki
vaikeimmat työt. Isäntä oli näet syksyllä antanut Ulin kylvää erään
pellon äestettyään sen itse ja oli antanut hänen käydä aurankuressa
taluttaen itse hevosia. Hän oli sanonut Ulille, että Ulin täytyy oppia
sitäkin tehtävää, jos aikoo päästä isäntärengiksi. On nimittäin paljon
palveluspaikkoja, ja ne ovat tavallisesti parhaita, joissa rengin
täytyy kyetä kaikkiin töihin, eikä ole maailmassa surkeampaa olentoa
kuin renki, joka ei ymmärrä puoliakaan maatöitä. Ja sellaisia renkejä
on jos miten paljon, jotka eivät osaa muuta kuin niukuin naukuin
kuokkia, hakata puita ja tehdä heinää. Ulin oli isäntä sanonut ja
pannut Ulin auran kurkeen ja sitä eivät monet isännät tee edes omille
pojilleenkaan, eivät usko heille kyntämistä ja kylvämistä millään
ehdolla peläten kourallisen siemeniä menevän hukkaan tai sattuvan
jonkin pienen erehdyksen. Ja juuri isännän hyvyys selitettiin näin
väärin. Uli saatiin yhä enemmän mahtailemaan mielessään sillä, että
isäntä muka jättää kaikki työt hänen niskoilleen ja ettei isäntä muka
tulisi toimeenkaan, ellei hänellä olisi Ulia.

"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää,
mikä sinä olit ja mihin sinä kykenit", tällaisella puheella on jo
satoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru
yllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos
he lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten
välttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman
heitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja
tunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman
Pekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden
läpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat
jälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään
juoksentelemaan ja sanomaan: "Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan
nimessä!" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten
ajaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään
ja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia
uudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne
ilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin
entisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä,
ettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa
kauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna
joulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo
heitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset
olisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan
ymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!

Niin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä
asemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä
osaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin
harmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita
syöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin
isäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen
niskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein
ajatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä
röyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin
kateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä
lähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että
heidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet
varjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli
luonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan
ilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta
puhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.



KUUDES LUKU.

Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista.


Jo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat,
Erdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun
hurnus-pelissä. -- Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata
keväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla
siihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat
pojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii
niin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin
hurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä
hurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei
kahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta,
jotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa[8] paksut. Sitä lyödään lentoon
notkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin
puolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella
kiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen
piirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se
on pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti
kymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä
laajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on
se pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin
voimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa
vauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet
varret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa
tappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta
jos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin
ulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on
miehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos
nyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun
hurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin
laskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle
ottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen
kaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla
on enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin
ilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta
lyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800:kin jalkaa etäälle, ja
kuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään
hyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä,
miten varmasti hyvät tappaajat "kieputtavat", kuten on tapana sanoa,
lapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas
kajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi
takaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä
suurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku
lyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että
heidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy
usein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista
ja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä
siihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa
paraiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien
pelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen
puolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit
välttämättömine viiniannoksineen j.n.e.

Siihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset
aikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen
viha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika,
jolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä
oli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka
tanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa
verellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä
rajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin
nyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu
kansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat
berniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet.
Mutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista,
raakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka
tylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit
ovat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen
tuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta
luulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän
tulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi
kun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten
siten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi
häpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.

Jo kauan olivat kylät kahden puolen toisiaan kiistaan haastaneet ja
pilkanneet, jo oli monta reikää isketty päihin ennenkun päätettiin
panna eräänä päivänä toimeen kilpailut. Nyt syntyi molemmissa kylissä
liikehtivää elämää; joka iltahetki kuletettiin harjoituksilla. Vanhat
murisivat paljosta ajan hukasta Ja sanoivat etukäteen, että tästäpä
tulee kauniit seuraukset, mutta kuitenkin ottivat he innokkaasti
puuhiin osaa, tarttuivatpa itsekin lapioihin ja koettelivat
lyöntikeppien kelpoisuutta: miten ne sopivat käteen, miten ne
huiskahtivat, kunnes eivät malttaneet olla hurnustakaan lyömättä.
Samalla kohottelivat he olkapäitään nuorukaisille: nämä eivät muka
paljoon kelvanneet, he saisivat selkäänsä, ja kuitenkin suostuivat
monet melkein valkohapsiset vanhukset ottamaan osaa varsinaiseen
kilpailuunkin. Pelaajat valittiin mitä huolellisimmin ja pitkän
harkinnan ja arvioimisen perästä, sillä kylän kunnia oli kyseessä. Ja
hauskaa oli nähdä, miten valitut oikein rintaansa röyhistelivät, mutta
hylätyt tunsivat pienuutensa ja katselivat nöyrästi toisiin. Valittujen
joukossa oli myös Uli, sillä siinä pelissä oli hän mestari ja vaikka
hän lyönnissä joskus navauttikin harhaan, niin oli hän potrimpia
tappamisessa, jossa piti juosta ja kieputtaa. Hänen isäntänsä neuvoi
häntä kieltäytymään. Ne pelit ei ole hänelle soveliaita, sanoi isäntä.
Jos hänen leirinsä joutuu tappiolle, ei hän selviä leikistä vähemmällä
kuin 25, 30 batzilla; se menee vähintäin. Illalla voi syntyä kahakka,
ja ei tiedä etukäteen kukaan, mitä se voi tulla maksamaan. Jos pahoin
käy, seuraa ehkä seudulta karkoituksiakin[9] ja on nähty, että moiset
kahakat usein tulevat maksamaan monta sataa taalaria. Ne pelit ovat
rikkaiden tilallisten poikia varten, jotka kernaasti prameilivat
rahoillaan ja joiden vanhemmille ei niistä ole mitään muuta hyvää kuin
se, että saavat käydä joka puolen vuoden päästä käräjillä ja maksaa
satoja taalaria kipurahoja ja sakkoja. Sellaisesta oli moni talonpoika
tullut köyhäksi, renkimiehen ei ollenkaan kannata niihin puuttua. Ulin
oli siis jäätävä pelistä pois, se voisi turmella hänen edistyksensä
moneksi vuodeksi, jopa saada aikaan senkin, ettei hän koskaan enää
pääse oikealle onnen ladulle. Ulista tuntui isännän puhe sangen
järkevältä, vaikkapa kovalle ottikin hylätä kunnia ja olla esiintymättä
tuona sunnuntaina suuren katselijalauman edessä kiitettynä hurnuksen
pelaajana. Hän lähti seuraavana iltana sanomaan, ettei hän tule
peliin. Tietysti ei oltu hyvillään hänen sanoistaan ja kovaksi onneksi
oli yllämainittu naapurikin juuri saapuvilla. Kun Ulia oli kauan
turhaan houkuteltu, otti tuo naapuri hänet erikseen puhutellakseen ja
selvitteli asiaa omalla tavallaan.

Hän sanoi nyt Ulille, että Ulin isäntä tahtoo Ulia kieltäytymään
ainoastaan sen vuoksi, ettei Uli vain mitenkään löisi laimin
tehtäviään, ja ettei isännän edes yhtä iltaa tarvitsisi ruokkia itse
karjaansa. Hän tunsi Bodenbauerilaisen jo lapsesta, sanoi hän. Se on
suurin kettu ja ulkokultaisin juutas taivaan alla, eikä kukaan osaa
paremmin kuin hän kiskoa hyötyä palvelijoistaan. Se kuvittelee niille
jos jotakin ja tekeytyy niin helläksi kuin mahdollista, etteivät
he vain hukkaisi silmänräpäystäkään aikaa ja että hän alati, yötä
päivää, saisi heistä pelkkää hyötyä. Eikä se myös sallisi, että he
seurustelisivat muiden ihmisten kanssa ja saisivat tuttavia, sillä
siten saisivat he tietää, miten paljon palkkaa muualla annetaan,
miten hyvästi muualla kohdellaan j.n.e. Sellainen se on muka kaikkia
palvelijoitaan kohtaan ja kun se jostakin palvelijasta on kiskonut
suunnatonta hyötyä ja sälyttänyt hänen hartioilleen kaikki taakkansa
ja palvelija vihdoin tahtoo suurempaa palkkaa, niin ajaa se palvelijan
pois talosta ja hankkii uuden huokeamman. Nyt se ei sallisi, että Uli
pääsisi rikkaiden talokkaiden poikain hyväksi toveriksi ja sattuisi
täten ehkä saavuttamaan onnensakin. Hänen, Ulin, piti vain sanoa
isännälleen, ettei häntä lasketa kilpailemasta. Helpompi on hänelle
se, että isäntä hänelle vähän mukisee, kuin että koko kyläkunta häntä
vihaa. Uli oli kahden vaiheella ja myöntyi; hän uskoi vielä moisia
sanoja ja sitäpaitse halutti häntä päästä rikkaiden tilallisten poikain
toveriksi; hän ei tiennyt, että näissäkin asioissa toteutuu sananparsi:
tukala on syödä kirsikoita suurten herrain kerällä, luut ja kannat
nakkelevat ne huonomman silmille, itse syövät lihan. Sen, joka haluaa
ilman vahinkoa seurustella korkeampiarvoistensa kanssa, tulee olla
hyvin viisas, muuten häntä peijataan ja hän saa kunnian kalliisti
maksaa. Ja kuitenkin hylätään hänet lopuksi kelvottomana kun häneen
on kyllästytty tai kun häntä ei enää osata käyttää omaksi eduksi tahi
kun hänen päähänsä pistää ruveta vaativaiseksi. Aivan samoin käy tässä
suhteessa Erdöpfelkofenissa kuin Parisissa, aivan samoin Brönzwülerissä
kuin Bernissäkin.

Kun Uli sanoi isännälleen, että hänen täytyy sittenkin ottaa peliin
osaa ja ettei häntä lasketa pois kilpapelistä, niin ei isäntä siihen
paljoa virkkanut, kehoittihan vain Ulia olemaan hyvin varuillaan;
hänelle tulisi kovin paha mieli, jos Uli jälleen joutuisi rettelöihin
ja entiseen rappiotilaan. Isännän lempeys melkein hellytti Ulia ja
vähällä oli, ettei hän vielä peruuttanut menoaan, mutta väärä hävyn
tunne oli valtavampi hänessä kuin oikea heltymys, ja edellinen voitti.

Ikävöity sunnuntai koitti vihdoinkin ja sen koitteessa päättyi monten
uneton yö. Harvoilla oli aikaa lähteä kirkkoon; kaikkien osanottajain
oli varustauduttava; heidän oli koeteltava lapioiden ja keppien
kelvollisuutta; toisten täytyi heitä autella ja naisväen täytyi
varustaa murkina puoli tuntia tavallista aikaisemmin valmiiksi. Se oli
vaikea tehtävä niille, joilla oli padassa niin vanhan lehmän lihaa,
että lehmä olisi voinut pitää vaikka kultahäitään, jos olisi ollut
vaimo.

Mutta vaikka liha jäikin kohtalaisen anturanahkan kovuiseksi, ei siitä
tänään kukaan pahastunut, ja onnellisia oltiin, kun ei viimein mikään
erottanut siitä iltapäivästä, jolloin oli jälleen hankittava kylälle
kunniaa lasten ja lastenlasten hyväksi.

Kauan oli vielä määrähetkeen, vaan jo näkyi muutamia kulkevan
kokouspaikalle kapistukset olalla, ja kepit ja lapiot kiertelivät
kädestä käteen huolellisesti tarkasteltavina. Poikaset tungeksivat
innokkaasti joukon etunenään ja heilauttelivat hyvin vakavasti keppejä
ja keskustelivat hyvin totisesti siitä, mitkä lapiot paraiten sopivat
kouraan; ukot jälleen seisoskelivat näköjään välinpitämättöminä
raitilla piippunysät hampaissa ylpeästi jököttäen, kädet takin
tai liivin taskuissa ja puhelivat tuulista ja kylvöistä. Viimein
lähdettiin kilpakentälle, riemuitseva poikajoukko etunenässä. Nekös
onnesta paistoivat, jotka saivat kantaa lapioita, keppiä; hälisivät
ja kiistelivät ne, jotka kiiruhtivat tyhjiltään jonon vieressä;
uljaina, tuikeina marssivat kilpailijat puolisotilaallisessa
järjestyksessä poikasten jälestä. Joku heistä hypähti silloin
tällöin kankeasti nähdessään jonkun tytön kasvot, joita hän ei aivan
välinpitämättömin sydämin katsellut. Viimeisinä köpittivät ukot, muka
omissa mietteissään, ja joku heistä sanoi toiselle olevansa menossa
pellolleen; hänelle oli muka sanottu, että toukat ihan tuhoovat hänen
ruisoraansa. Ja nythän siis sopi samalla mennä katsomaan nuoren
kansan leikkiäkin. Kun hän oli ollut nuori, oli hän pelannut hurnusta
niin hyvin, ettei ainoakaan tästä nuorisosta olisi kyennyt sitomaan
hänen kenkänsä nauhojakaan. Ja kuitenkin oli siihen aikaan ollut
puolentusinaa yhtä hyviä tai vielä parempiakin hurnuksen heittäjiä kuin
hän. Ja kun miesväki oli lähtenyt kylästä, neuvottelivat naiset, millä
verukkeilla hekin voisivat mennä taistotantereelle tai edes katsella
ottelua kauempaa. He häpesivät noin vain syyttä suotta juoksennella
kulkueen jälestä. Annas olla, pian oli verukkeet keksitty! Nuoret tytöt
lähtivät pitkissä jonoissa käsikynkässä kävelemään ja kiertelemään
kunnes joutuivat ihan poikaparveen istumaan; vähän ijäkkäämmät
kaarsivat verkkaan ja kaukaa kentän ympäri ja asettuivat sopivan matkan
päähän pienelle kummulle, josta voivat nähdä etäälle; vanhus toisensa
jälkeen köpitti sinne, taluttaen toisella kädellä lasta ja pitäen
toisessa rosmariinia ja sanoi jokaiselle vastaantulijalle: hänenkin
pitää nyt tässä sinne lähteä, vaikka meno on ihan vastenmielistä; mutta
lapsi ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sekin tahtoi nähdä, miten isä
heittää hurnusta, oli se sanonut.

Oli kaunis syksyinen päivä, ilma kirkas ja maa vihreä; pilvikaritsoita
kulki taivaalla, kokonaiset katraat oikeita karitsoita kävi laitumella
maassa, ja leppoisa lämpö hautoi ihmisiä ja eläimiä, jotka suloisen
mukavasti lepäilivät vihreässä ruohikossa kirkkaassa auringonpaisteessa.

Aavalla niityllä tapasivat eri puolueet toisensa ja järjestyivät
pelaamaan peliä, joka on sata kertaa kauniimpaa ja tuhat kertaa
kansallisempaa kuin nuo vastenmieliset, uudet näytelmät, joissa ruumis
ei harjaannu eikä sielu jalostu, jotka ovat joutenpäiväistä apinoimista
ja joita katsellessa on hyvä tilaisuus vain laiskotella ja lurjustella.

Valittiin mukavin paikka, järjestettiin kiinniottajat niin että
aurinko paistoi heidän selkäänsä, pantiin parru hurnuksen lyöntiä
varten huolellisesti paikalleen, siten ettei mäki taustana tekisi
näkymättömäksi hurnusta silloin kun se nousee, vaan että sen voi
eroittaa selvästi aina tangosta ilmaan saakka. Jos tätä seikkaa
ei oteta huomioon tai jos päivä on vähän pilvinen ja lyöjä iskee
hurnukseen ripeästi ja voimakkaasti, kiitää se sillä vauhdilla,
ettei sitä huomaa ennenkun se iskee pahan haavan jonkun pääkuoreen
tai syöksyy sohahtaen maahan jonkun viereen. Siksi onkin etumaisten
tehtävänä näyttää käsillään ja lapioillaan hurnusta takimaisille heti
kun he sen huomaavat, ja kauas kuuluvat silloin hätäiset huudot: tuolla
tuolla, tänne tänne!

Kauan kesti ennenkun parru eli tanko oli saatu asetetuksi sopivaisen
korkealle, ennenkun piiri oli merkitty sopivan laajaksi ja leveäksi,
leikin säännöt vahvistettu ja arvalla ratkaistu, mikä puolue ensin lyö.
Kumpikin puolue tavoitteli todellisia tai kuviteltuja etujaan eikä
tarvinnut yhden puolueen suurta muutosta ehdottaa, kun jo toinen puolue
kieltäytyi kivenkovaan esitystä hyväksymästä, vainuten siinä jotain
salajuonta. Siinä sitten jankattiin kunnes vanhukset puuttuivat asiaan,
huusivat milloin tuon, milloin tämän luokseen ja supattivat hänen
korvaansa jotain, jonka pontena oli tavallisesti se, että hylkäämällä
se ja se pieni etu on viekasteltava itselleen suurempi etu.

Kello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin
paikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: "Tahdottekos?" johon
toiselta puolen vastattiin: "Antakaa tulla!"; eräs lyöjä astui ripeästi
parrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä
vinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin
jännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien
sieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa
töllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli
rajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen
kepin lyönti oli ollut petoslyönti.

Minä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa
tyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin
luulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla
nyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten
he sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa,
useinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta
käytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen
tai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan
ja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi
vaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat
sakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin
sydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun
heidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään,
miten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan
ja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät
erilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut
vaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain
sanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain
yhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan
ennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja
juonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli
jo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin
ulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät
tekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei
auttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat
äissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa
he muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut
olla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti
tai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta
ja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin
kävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä,
mutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja
tyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se
tee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain
tänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät
ne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha
tappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa
kuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.

Uli oli kunnostautunut hyvin ja kuitenkin haukkui häntä muudan
talollisen poika, joka itse oli useita kertoja laskenut hurnuksen
kunnottomasti ohitse, syypääksi tappioon. Se ja tieto, että häneltä nyt
menee kuin leikillä kolme livreä,[10] kiukutti ja sapetti Ulia kovin;
hän sanoi, ettei hän lähde juomingeihin, hän ei niistä välitä. Hänen
täytyy lähteä kotiin karjaa ruokkimaan. Isäntä tuskin lienee kotona.
Mutta jos joku maksaisi hänen puolestaan, niin hän suorittaisi sille
sitten ne rahat jälestä. Mutta silloinkos hänelle sanottiin, että
aikooko hän luikahtaa tiehensä! Hän oli ollut pelaamassa tappiota,
hänen täytyy nyt ottaa osaa myös maksuun ja pysyä joukossa tuli mitä
tuli. Tämähän nyt on kummaa, että jokainen pyrki kotiin piiloon äitinsä
helmoihin. Ulin täytyi lähteä mukaan juomingeihin tyytymättömänä
itseensä ja koko maailmaan. Hän oli mielessään toivonut saada kerrankin
oikein ahmimalla juoda muiden kustannuksella; nyt kävikin päinvastoin.

Kova oli todellakin erdöpfelkoferilaisten kohtalo, kun heidän
voittajansa veivät heitä riemusaatossa paraaseen ravintolaan ja kun
heidän täytyi siinä kulussa nähdä Brönzwülerin naisten ja tyttöjen
naurua ja kuulla heidän sanovan: me emme uskoneet, että meikäläiset
olivat niin hyviä pelaajia. Mutta kärsiä heidän täytyi ja he
esiintyivät kulkiessaan niin koppavasti kuin mahdollista, antoivat
pilkkasanasta pilkan ja kun tytöt härnäilivät heitä veitikkamaisin
katsein, niin vastasivat he pistelyihin kaksimielisillä ja hävyttömillä
sutkauksilla.

Ravintolassa lieskahti kätketty kipinä viinin yllyttämänä yhä enemmän
liekkiin. Pistosanat kirpoilivat suusta suuhun aina vastattuina ja jo
tartuttiin laseihin ja aiottiin nakata; mutta yhä rupesivat vanhat
sovittajiksi ja rauhoittivat nuorempia ja kielsivät alottamasta, mutta
jos toiset alottaisivat, niin tuli heidän, piru vieköön, suojella
itseään eikä säästää! Mutta yhä enemmän nousi viini ijäkkäämpienkin
päähän. He alkoivat kertoa entisistä ajoista, miten he silloin ja
silloin olivat tapelleet niin että veri oli rattaiden jälissä koskena
valunut; miten joka talosta ihmiset olivat kokoontuneet kuin tulipaloon
ja he olivat olleet herroina. Erdöpfelkoferilaiset muistuttelivat
brönzwüleriläisille, miten usein he olivat ajaneet nämä käpälämäkeen
ja parkinneet heidän nahkansa. Brönzwüleriläiset taas väittivät aivan
toista ja puhuivat etenkin tästä päivästä: ne, jotka siten olivat
saaneet pelissä köniinsä, älkööt liioin kerskuko; olihan joka ihminen
nähnyt, ketkä tässä olivat kehnompia. Ja yksi alkoi muistutella
toiselle, miten hän siellä ja siellä oli nakannut toisen jokeen tai
pyöritellyt häntä virtarapakossa tahi löylyttänyt aidan seipäällä
niin että toinen lojotti kuin tukki maassa. Ja toinen kohotti silloin
nyrkkinsä ja kysyi ainoastaan, ketkä täällä tänään on herroina? Ja
ijäkkäämmät, jotka ennen olivat väitelleet kiistaa, tulivat nyt
kaikkein kiihkeimmiksi ja tuossa kävi jo pari käsirysyynkin ja tuossa
pullisti kaksi vanhaa miestä toisiaan seinää vasten, mutta pöytien
takana istui levollisesti väkeviä miehiä ja he katsoivat merkillisen
tyynesti teuhaamista ja vain silloin tällöin he lausuivat jonkun
painavan sanan, kuten: "En salli, päästä irti, istu paikoillesi tahi
tulen minä." He olivat menneen ajan kuuluisia sankareita, joista
tunnettiin ja tiedettiin, että jos he ylös kavahtavat, niin moni alas
kaatuu; mutta heidän mielestään ei nykyjään usein enää kannattanut
näyttää voimiaan. Heidän sanansa auttoivat ravintoloitsijaa, joka
koetti pitää yllä rauhaa pöytiensä ja tuoliensa, pullojensa ja lasiensa
vuoksi. Hän oli väkevä, suosittu mies ja tunkeutui pelotta keskelle
taistelevain parvea, eroitteli heitä, asetti yhden sinne, toisen tänne,
vaikka he mukiloivat vastaan, ja nakkasi väkevillä käsillään ulos
tuvasta sen, joka ei mielinyt alistua ja pysyä levollisena.

Virtana valui miespahan otsalta hiki: kun hän yhtäällä oli saanut
kahakoitsijat erilleen, ryntäsivät muut toisaalla toistensa kimppuun;
mutta hän ei hellittänyt, vaan kiljui kahta kamalammin olevansa
isäntä täällä eikä sallivansa tappelua; ketä, piru vieköön, halutti
saada köniinsä, se menköön ulos, siellä on heille sijaa kyllältä,
siellä katkaiskoot vaikka niskat toisiltaan. Pahimmat tappeluhaluiset
ottivat hänen sanansa kuuleviin korviinsa. Yksi toisensa jälkeen
katosi tuvasta, toinen rupesi vaanimaan toista, ja kun toinen pisti
päänsä ulos, paukkui iskuja hänen niskaansa näkymättömistä käsistä;
hän voi tuskin varjella päätään ja pitää hosumalla vihamiestä
loitolla. Ulkoa alkoi kuulua sellainen melske ja mäiske, että tuvassa
olijat ihmettelivät, mitä tanhualla oikein tapahtuu; he rynkäsivät
ulos ja sekautuivat hekin tuohon suureen, yhä verisemmäksi käyvään
huiskeeseen, jota kirkkaat tähdet lempeästi tuikkien valaisivat, mutta
eivät kuitenkaan niin selvästi, että ystävä olisi osannut suojella
itseään ystävän iskulta ja vihamies tuntea vihamiestä. Hurja elämä
kävi ulkona, ja pian tuli yksi ja toinen takaisin sisään yltäänsä
veressä ja sanoi, että hän pyörtyy ihan siihen paikkaan ja että pitää
antaa hänelle vettä. Ravintoloitsija, joka aikoi noutaa vettä ulkoa,
tuli myös takaisin verisenä ja puteli rikkilyötynä ja sanoi vanhoille
sankareille, jotka yhä istuivat pöydän takana, että jo kai olisi aika
heidänkin mennä ulos katsomaan miten siellä käy; hänestä tuntuu,
että nyt hurjistellaan jo kylliksi. Miehet joivat lasinsa tyhjiksi,
kopistivat porot piipustaan, nousivat verkalleen, nuo jättiläiset,
seisoalle ja astuivat ulos; he olisivat menneet kiireemmin, jos
heitä olisi huudettu viuhtomaan hevosista kärpäsiä. Ulkona he seista
jäköttivät ja katseet levollisesti maassa hupperehtivain, rytäkässä
ottelevain sekamelskaa ja viimein huusi yksi heistä valtavalla äänellä,
että hänen mielestään tämä jo riittää, nyt heidän on herettävä, muuten
heidät eroiten vähän kovakouraisesti. "Annas olla, eroatteko, ette!"
huusi toinen, ja kun tappelua jatkui, iski hän kiinni lähinnä olevaan
ja paiskasi hänet nurin niskoin joukkioon niin että hän lensi kuin
kanuunan kuula joukkion yli aidan toiselle puolelle ja jäi pensaaseen
roikkumaan. Toisetkin kopasivat kourillaan ja oli ihme nähdä, miten
hurjimmatkin tappelijat rapistelivat ijäkkään sankarin kynsissä kuten
kalat keittäjättären käsissä, ja pian oli paikka puhdas tappelijoista
ja vain sieltä täältä, aina yhä kauempaa, kajahtivat iskun jysäykset
ja kiroukset. Haavoitetut nostettiin taistelutantereelta ja pestiin ja
he kompuroivat kovakätisten eroittajainsa kanssa kotiin. Vain kaksi
brönzwüleriläistä ei tahtonut lähteä, vaan jäi, kuten sanottiin,
ruokolle ja he vaativat tohtoria, s.o. he jäivät sairastelemaan
pieksäjäinsä kustannuksella niin kauaksi aikaa kuin mahdollista eli
siihen saakka, kunnes jupakka oli korvattu ja laillisesti sovittu. Tämä
ei tosin miellyttänyt vanhuksia, he sanoivat, että heidän päivinään ei
oltu mokomista kirpun puremista piitattu, ei nyt miehistä enää ollut
mihinkään. Mutta pojat pitivät päänsä; he eivät olleet pohattoja, he
menettelivät näin vain rahaa itselleen haaliakseen.

Uli oli joutunut viinin ääreen ärtyisellä päällä ja oli juonut
paljon. Hän ajatteli, että koska hänen kerran kuitenkin täytyy maksaa
osansa, niin täytyy hänen muistaa puolensakin pitää. Hänkin oli ollut
tappelussa, mutta hän ei ollut kuin noin vain ylipäätään hutkinut,
koska hän ei erityisesti vihannut ketään brönzwüleriläistä. Hän jakeli
aimo iskuja, mutta ei mukiloinut erittäin ketään; häneen sattui joku
armoton sivallus, veri vuosi hänestä ja hänen pyhävaatteensa roikkuivat
riekaleina. Silloin kun vanhat puhdistajat lopettivat taistelun, olivat
erdöpfelkoferilaiset voitolla. Molemmat ruokolle jääneetkin olivat
brönzwüleriläisiä. Erdöpfelkoferilaiset ajattelivat siis voittaneensa
tuossa yöllisessä taistelussa ja se voitto oli heille lohduttavana
korvauksena tappiosta hurnuksen lyönnissä, ja he toimeenpanivat
kotimatkallaan hurjia mekastuksia ja moni viaton puunvesa ja moni vielä
viattomampi akkuna sai kärsiä heidän voiton ja humalan huumauksensa
vuoksi. Vaterloon tai Morgartenin sankarit eivät palanneet kotiin
suuremmalla voiton riemulla kuin he. Aamulla hävisi ilo muutamilta.
Kun Uli heräsi ja hänen rusenneltua päätään poltti, kun hän tuskin
voi hievauttaa toista kättään, kun hän näki revityt pyhävaatteensa
ja muisti hirmuisen maksuosansa, oli hän vähällä puhjeta itkuun. Nyt
oli kaikki mennyttä, ajatteli hän, nyt ei enää maksa vaivaa koettaa
säästää. Oikeassa hän sittenkin oli, köyhä renki ei voi edistyä. Jos se
rynkää kerrankin aisoistaan, on se tuhon oma. Hän oli aivan alla päin,
ei sanonut kellekään ainoaakaan hyvää sanaa, vaan oli kuin ladattu
kanuuna, jota kaikki pakenivat peläten että se voi joka hetki pamahtaa.

Sillä välin olivat nuo kaksi ruokolle jäänyttä miestä lähettäneet
erdöpfelkoferilaisilta kysymään: tokko nämä muka selvittävät heidän
kanssaan asiat hyvällä vai pitääkö heidän turvautua nimismieheen? Nämä
miehet olivat kääntyneet kysymyksellään saman talollisen puoleen, joka
oli vietellyt Ulin isäntäänsä vastaan ja tuo isäntä lähetti heille
sen sanan, että kyllä asia selvitetään, jos haavat ovat selvityksen
arvoiset; kovin pahat ne tuskin kuitenkaan lienevät. Hänen täytyy
ensin keskustella toisten heikäläisten kanssa, huomenna voidaan
ruokkolaisille antaa vastaus. Se kettu oli jo tehnyt suunnitelmansa,
miten hän ja hänen kaltaisensa pääsisivät kiikistä maksamatta
mitään. Hän sopi toisten kanssa siitä, että he koettavat saada Ulin
ilmaisemaan itsensä syypääksi noiden kahden rusikoimiseen. Uli voisi
joko itse sopia rusikoitujen kanssa tai ilmaista itsensä nimismiehelle
rikoksellisena. Siihen Uli kyllä suostuisi, sanoi talonpoika, kun
häntä vain hyvin mairiteltaisiin ja luvattaisiin hänelle ei ainoastaan
kaikki korvata, vaan myöskin antaa kaupanpäälliseksi hyvä palkkio. Mitä
palkkioon tulee, sitä voisi jälestäpäin ajatella, voisihan olla sitten
antamattakin jos tahtoisi. Näin vedettäisiin vielä brönzwüleriläisiä
nenästäkin, ne eivät saisi yhtään rahallista hyötyä, kun köyhä Uli
tulisi syylliseksi.

Useimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko
soppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi
heitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta;
ja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen
sentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata
kertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin
kuin hylkää äitinsä.

Resli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen
ollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat
ovat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta
tiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa
tapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta
kanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi
Resliin. -- Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt
hänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli
olisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta
juuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä,
olivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän
pojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin
ja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten
edessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain
voivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi
myrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: "Jos antaisit minunkin avata
suutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän
tässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat
niin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta." Hänen oli vaikea
saada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui
sanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi
laukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein
onnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena
ja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat
Ulille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa
minkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi
syyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia
selvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin
asian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin
mitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina
palveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla,
minne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta
karkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi
sata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi
hänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos
häntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava,
häntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi
aina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä
valossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule
lainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona
kokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.

"No tule sitten", sanoi Resli, "mutta älähän sano isännällesi tästä
mitään, ei hänen tarvitse tietää kaikkia meidän välisiämme asioita;
tämä ei koske häntä lainkaan eikä hänellä siis ole tässä mitään
sanomista."

Tuskin oli Resli lähtenyt, niin astui isäntä Ulin luo talliin ja sitä
ja tätä ensin välinpitämättömästi puhuttuaan, kysyi hän: "Eikös Resli
käynyt täällä? Oliko hänellä mitä asiaa minulle?" Uli sanoi, ettei
hän tiennyt, Resli ei ollut siitä puhunut. Isäntä sanoi, että mitähän
asiaa hänellä sitten oli Ulille? Kai jotain erikoisia? Uli sanoi, että
he olivat keskustelleet keskenään yhä siitä eilisestä. Isäntä ymmärsi
hyvin, mistä. Hän oli seisonut koko ajan rehuvajassa kun Uli ja Resli
puhelivat keskenään ja hän oli kuullut heidän puheensa. Hänen ei siis
ollut vaikea saada kyselemällä Ulia tunnustamaan koko totuutta. Kun
isäntä oli aprikoiva luonne, oli hänen taas pitänyt taistella sisäinen
taistelu: sekautuako enää koko asiaan, joka ei tosiaan häneen kuulunut,
vai ruvetako puolustamaan renkiä naapuria vastaan? Kuitenkin voitti
hänen hyvyytensä Ulia kohtaan, hänen lähimäisrakkautensa ja vähin myös
kiukku siitä, että hänen selkänsä takana lähennellään hänen renkiään,
ensin yllytellään epäluuloiseksi ja sitten petetään. Hän sanoi siksi
Ulille: "Saat minusta nähden tehdä miten haluat: sinä et totellut
minua, kun minä varoitin sinua ottamasta peliin osaa; teekin nyt miten
parhaaksi näet. Muuten, jos uskot minun neuvoani, älä rupea niiden
vehkeisiin; he koettavat panna sinut ansaan oman päänsä päästimeksi.
Sinulle luvataan mitä vain tahdot, mutta ei pidetä mitään. Jos rupeat
sopimaan brönzwüleriläisten kanssa, niin saat maksaa kipurahat; jos
sinut taas karkoitetaan, saat marssia minne haluat ilman että sinulle
kiitostakaan annetaan. Usko minua, niin käy; sellaisia tapauksia minä
olen jo paljon kokenut." Mutta sehän nyt on helvetti, sanoi Uli, ellei
pidettäisi sitä mitä hänelle oli luvattu, eipä hän sitten tiedä, mitä
ihmiset oikeastaan ovatkaan. "Niin, sinä olet hyvä hölmö sinä", sanoi
isäntä, "ihmiset pitävät, minkä haluavat pitää tai mikä heidän on
pakko pitää, ei enempää; ei etenkään tällaisissa jutuissa; nämä ovat
maailman rumimpia juttuja. Kun on joku viaton saatu kiikkiin, niin
nauretaan sitten takana haletakseen koko tekoselle." Silloin pelästyi
Uli, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut ansassa, ja itku kurkussa
hän sanoi, ettei hän voinut uskoa, että ihmiset ovat niin ilkeitä, jos
ne sellaisia ovat, niin ei ihminen jaksa tätä elämää sietää, olisi
paras, kun pääsisi kaikesta erilleen, pois koko maailmasta. -- Ulin
piti tottua ihmisten tapoihin, jotka eivät parane kuitenkaan, sanoi
isäntä, Uli ei voi ihmisiä tehdä paremmiksi. Kuta järkevämpi on,
sitä paremmin tulee heidän kanssaan toimeen, sillä silloin eivät he
saa tilaisuutta pettää ja pelkäävät ruveta pettämään; aivan oikeassa
oli sananparsi, jossa sanottiin: olkaat kavalat kuin käärmeet, mutta
myös vakaat kuin kyyhkyset. Tuhman ihmisen vuoksi joutuvat muut aina
kiusaukseen, heitä haluttaa vetää häntä nenästä ja pettää häntä. On
vain oltava järkevä, niin ei kellään ole sanomista mitään. No mitäs
hän sitten voi tehdä? kysyi Uli. "Ehkä olisi järkevintä, ettet lähtisi
heidän pariinsa etkä näyttäytyisi heille ollenkaan; niin täytyisi
heidän luonnostaan pyyhkiä sinun nimesi pois pelistä. Mutta mene nyt
kuitenkin ja kieltäydy! Siten saat oikein nähdä, millaisia he ovat.
Saat nähdä, että he lupaavat sinulle viisi hyvää ja kuusi kaunista
ja vannovat niin että sinun sydämesi oikein lämpiää. Sinusta tuntuu,
kuin pitäisi asian juuri näin ollakin, kuten olisit pölkkypää, jos
et taipuisi omaan onneesi. Mene vaan, ja myönny sitten, Jumalan
nimessä, mutta pyydäkin kirjalliset lupaukset. Silloin saat nähdä,
miten naamat ällistyvät. Silloin sanotaan, ettei se kirjallinen lupaus
ole tarpeellista; kun muka kerran kaikki sen lupaavat, niin tokihan
se riittää ja tokihan tässä hävetään syödä sanaansa. Pysy kuitenkin
vaatimuksessasi ja katso sitten, millainen paperi sinulle annetaan,
kuka paperin alle kirjoittaa, ja pidä vaari siitä, että paperissa on
kaikkien nimet ja että kaikki vastaavat toisistaan." Niin, se kai olisi
hyvä, tuumi Uli, mutta hänhän ei osannut lukea kirjoitusta. "No, se ei
haittaa", sanoi isäntä, "tuo vaan paperi mukanasi kotiin että saadaan
nähdä mitä siinä seisoo; voithan sitten vielä menetellä miten tahdot."
"Mutta luuletkos, isäntä", tuumi Uli sydän pelosta vapisten, "ettei
tästä koidu vaaraa ja etten minä hairahdu?" "Se riippuu siitä", sanoi
isäntä, "luotatko tällä kertaa minuun; jos et rupea epäluuloiseksi,
etkä anna itseäsi vietellä ja luotat minuun, niin lupaan minä auttaa
sinua pulasta. Mutta jos sinua taas haluttaa uskoa toisia enemmän kuin
minua, niin samantekevä; näetkin, miten käy. Sanoinhan minä sinulle jo
etukäteen, mikä tästä tulee; mutta sinä luotit, enemmän muihin kuin
minuun. Kyllä minä tiedän, miten he ovat panetelleet minua ja sanoneet,
että minä olen vain häijy ja sorran, enkä salli alamaisilleni iloa;
et tehnyt oikein, Uli, kun uskoit minusta niin pahaa. Minä luulin,
että sinä tietäisit, hyvääkö vai pahaa minä sinulle toivoin, ja sinä
ansaitsisit nyt tosiaan, että jättäisin sinut pulaan. Mutta sen minä
sanon sinulle suoraan: jos sinä vielä kerran alat epäillä minua ja
uskot joka panettelijaa ja lurjusta enemmän kuin minua ja rupeat heidän
yllytyksestään karttamaan minua, niin tulee meistä ikipäiviksi ero.
Kun minä koetan olla isä sinulle, niin lienee minulla oikeus vaatia,
että sinä luotat minuun; ja kyllä voit luottaa!" Uli tunnusti tehneensä
väärin ja sanoi, ettei hän ollut uskonut, että ihmiset olisivat
sellaisia. "Mitä", sanoi isäntä, "ettäkö et uskonut? Uskoithan sinä,
että minä olen huono ihminen ja koetan muka nylkeä hyötyä sinusta;
uskoithan sinä, että se on huono joka teoilla osoittaa sinulle
hyvyyttään ja sitävastoin hyviksi niitä, jotka sinua imartelevat, mutta
eivät tee niin hituistakaan hyvää sinulle. Sinä olet kuten ihmiset
yleensä: sinä luotat huonoihin ja epäilet niitä, jotka ovat hyviä
sinulle; ja sitten sanot sinä kuin kaikki muutkin, ettet sinä uskonut,
että ihmiset olisivat niin pahoja. Tuo on järjetöntä puhetta. Mutta te
ette osaa eroittaa hyvää pahasta ja te rakastatte luonnostanne enimmän
niitä, jotka teitä viettelevät käskijäänne karttamaan, ja kartatte
luonnostanne niitä, jotka teitä käskevät ja joiden täytyy pitää teitä
aisoissa, ja siksi luotatte te kymmenen kertaa enemmän jokaiseen
lurjukseen kuin isäntäänne. Siksi käykin tavallisesti niinkuin käy ja
siksi te edistytte siten kuin edistytte. Usko minua, ne, joiden täytyy
pitää renkiä ja piikoja, saavat kärsiä kovempaa kiusaa kuin ne, joiden.
täytyy olla renkeinä ja piikoina." Isäntä oli vasten tapojaan nyt aivan
kiihtynyt. Uli rukoili, ettei isäntä olisi kovin vihoissaan; jos nyt
asia selviäisi hyvin, kuten isäntä oli sanonut, luottaisi Uli häneen
elinikänsä eikä uskoisi enää koskaan lurjuksia ja huonoja ihmisiä.

Varhain huomisaamuna tuli Uli isännän luo ja sanoi, ettei hän ollut
uskonut mokomaa, mutta oli käynyt aivan niin kuin isäntä oli sanonut;
olisi luullut, että isäntä on ihan noita. Ne olivat ihan syödä hänet
rakkaudesta ja ystävyydestä ja väliin olivat he koettaneet häntä
pelotella ja viimein lupasivat hänelle kaiken kaikkiaan 500 guldenia.
Silloin oli Uli myöntynyt ja vaatinut kirjallista lupausta. Kauan
olivat ne kinanneet häntä vastaan ja viimein oli Resli sanonut: no
olkoon menneeksi, he sen hänelle antavat ja Uli saa itse kirjoittaa
millaisen haluaa. Silloin oli Uli sanonut, ettei hän osaa kirjoittaa;
ja Resli oli sanonut, että kyllä hän sen kirjoittaa ja että kahden
tulee se vahvistaa niinillään kaikkien puolesta. Sitten olivat he
antaneet hänelle paperin, mutta sanoneet hänelle, ettei hän ruumiin ja
hengen uhalla saa näyttää sitä koskaan kellekään, muuten voi koko homma
mennä myttyyn; ja he olivat lukeneet Ulille paperin ja se oli ollut
aivan heidän tekemänsä sopimuksen mukainen. Mutta ei se ollut Ulia
tyydyttänyt, sillä he olivat iskeneet toisilleen pilkallisesti silmää
ja virnistelleet sitä katsellessaan. Isäntä sanoi: "Saanko minä lukea
sinulle, mitä siinä seisoo? Kuule nyt:

    "Että viime sunnuntaina hurnuspeli kävi hullusti ja että jälestä
    vielä pahoin tapeltiin, johon Bodenbauerin renki on syypää, ja että
    hän itse on ilmoittanut ja tunnustanut itsensä syylliseksi, joten
    muut ovat vapautetut, todistetaan omasta ja muiden puolesta:

    Pötylässä seitsemäntenä kahdeksatta päivänä tammikuuta vuonna
    1000,8005.

                              Paavo Paijanhelma. Pekka Peräpakara."

Kun paperia Ulille luettiin, lensi Uli vuoroin punaiseksi ja valkeaksi
ja luettua heristeli hän yhä nyrkkiä ja sadatteli: "Perhanan perhana!"
"No näet nyt. Uli", sanoi isäntä, "ketä nyt uskot?" "Älkää enää,
isäntä", sanoi Uli, "mutta se vietävän Resli, siltä väännän minä
leukaluut niskaan heti paikalla!" "Sepä olisi älykäs teko", sanoi
mestari. "Silloin joutuisit ojasta allikkoon." "Mutta mitä minä sitten
teen?" sanoi Uli, "tällaista minä en siedä."

"Mene työhön", sanoi isäntä, "ja jätä tämä paperi minulle, minä
selvitän asian kaikessa hiljaisuudessa. On parasta, ettei nosteta pahaa
melua, kummallekin puolelle koituisi siitä ehkä vain pahaa, haukat
veisivät karitsat moukkien kiistellessä." Kun isäntä oli levollisesti
suurustellut, lähti hän kuten sattumalta köpittämään Reslin talon
sivuitse. Resli oli tarhassa korjaamassa omenia puusta. Ulin isäntä
kehui Reslin monia kauniita puita ja niiden hyviä hedelmiä. Sitten
lähti hän muka kulkemaan edelleen, mutta kääntyikin vielä takaisin
ja sanoi: "Ai, olin ihan unohtaa! Uli ei mene tänään selvittelemään
asioitanne, paperi ei häntä oikein miellyttänyt." Resli kumartui
omenia ottamaan ja sanoi: "No, entäs sitten, onhan hänellä vaalin
valta, mutta tietköön mitä tekee." "Niin, niin, niin", sanoi isäntä,
"mutta sitä minä vain tahdoin sanoa, että on paras jättää Uli rauhaan,
teille on parempi maksaa ja selvitellä asianne itse eikä vaatia Ulilta
kreutzeriäkään; -- parempi kuin se että hän menee ja näyttää paperin
nimismiehelle." Siihen ei Resli vastannut, vaan puhui muista asioista:
"Johannes, olisi hauskaa, jos sinä pitäisit aitasi paremmassa kunnossa;
lampaasi tulevat aina minun puutarhaani ja jos niistä joku läkähtyy
omenaan, niin ei se ole minun syyni." Ennen iltaa korjataan reiät,
sanoi Johannes, ja olisi korjattu jo kauan sitten jos olisi ollut
aikaa. Reslin ei pitäisi pahastua. Eihän toki, sanoi Resli, mutta
hänestä oli vain tuntunut siltä, että kyllä ne jo pitäisi korjata.
"Mielellään ne korjataankin", sanoi Johannes, "mutta tiedäthän sinä,
Resli, että jos ei olisi ollut noita hurnuspeliä, olisi tullut tehdyksi
paljon töitä, joita nyt ei ole tehty, ja jäänyt tekemättä paljon, josta
ei ole mitään hyötyä." Reslille meni tupakka väärään kurkkuun ja hän
rupesi ryiskelemään ja Johannes lähti kulkemaan edelleen; Ulille ei
kukaan hiiskunut maksamisista enää sanaakaan.



SEITSEMÄS LUKU.

Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.


Niin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän
katua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja
hänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi
hän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se
hyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään,
kuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä
ovat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta
ne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa
niin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän
ollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut.
Mutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa
jälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli
pysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta
enemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen
ikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta
suistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin
ensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina
ja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan
saavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen
turhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin
eivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin
ja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset,
lankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.

Uli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet
muut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle
talvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait;
silloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä
nuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään
jotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten
viinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja
tyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan
saa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei
nimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he
voisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten
pimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää:
ne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee
peitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten
olkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella
muuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista
tekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan
parsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän
oleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta
rengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he
saa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten
murjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille,
että rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei
rengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa,
se on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla
tuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita
huomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä
näkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen:
eikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole
kerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei
liiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään
ilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt
keikkua.

Muutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt
valtaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä
renkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata
liikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on
lähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin,
kun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat
elää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen
rakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin
aristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi
tulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä
lukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee
allakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain
joukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin,
jos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon
vain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai
vähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään
henkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten
tapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja
jotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja
kamarista ja hakevat ihmisseuraa -- nurkkakisapaikoista. Mutta näissä
kokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa,
ei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden
sielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin
paikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat
jo puheet törkeään lihallisuuteen -- ja juomat kiihoittavat vielä
enemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin
hillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät
pidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan
ja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin,
mitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä
ja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei
palvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei
paikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa
järkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole
muka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he
sulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla
koirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai
voi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin
he sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat
sangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole
mitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen
sellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.

Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa
yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla
vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa
suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin
tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella
on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän
pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä
tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon
pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä
renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin
sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja,
etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa,
etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä
kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä
kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.

Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää
sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne
kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen
päivätyöläisille,[11] jotka ne alottivat suuruksella kello viisi
aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi
murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko
Bucheckberg[12]-Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin
muotiin.)

Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka
jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli
Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan
kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä",
vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä
toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun
minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin
etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi:
mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin
pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.

"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä
tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta
minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä
pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin
ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona?
En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin
että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei
antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"

"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä
on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit
vähän kirjaakin."

"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli,
"tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne
istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin
olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."

"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta
on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."

"Epäilenpä vähän", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän
jälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten
kylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein
pöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän
ylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin
päällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina
jaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää.
Pöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea;
mutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa
juuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä
hän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli
syrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt
oli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa
tiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan
pöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan:
hänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin:
isäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään
oli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen
esiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata.
Koko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet
tukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä
alituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi
pitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että
he kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä
ei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai
täällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että
hän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta
kuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.

Niin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt
on kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa,
ja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin
pitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu,
palvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. "Antakaa nyt anteeksi, emäntä",
sanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; "isäntä minua käski tänne tulemaan,
en minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin." "Älä
huoli, Uli", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, "enhän minä
ole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te
voisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä
siedä kuulla jankkaamista." Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin
oikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja
hän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi
kävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli
kulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu
ettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti
sittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt
häntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen
huomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi
hänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi
suuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa
rengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty
ennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on
tiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden
kanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä?
Kesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian
kylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon
hauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli
kuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: "No kuules nyt
eukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä
olen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui
minusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan." Nyt kertoi
hän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän
sitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun
rengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy
lähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä
miettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja
vakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä,
ei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa,
ja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia,
niin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei
hän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa
ihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun
palvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät
toisensa niskureiksi. "Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja
muutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin
helliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille
sellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi
ajattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman
käskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä
järkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä,
niin oltaisiinpa ihan taivaassa." "Älähän noin, Johannes", sanoi emäntä,
"henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän
rovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta
ruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme?
Meillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma
köntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole
aikaa viikolla lainkaan puhella." Johannes tuumi, että onhan heillä
pikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan
palvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää
asuintuvassa. "Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia
tapoja ottamaan?" sanoi emäntä. "Voi muori rukka", sanoi Johannes,
"etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja
tai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa;
mutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria,
tietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä,
jotka enimmin pelkäävät." "Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden
täytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten
paljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin -- Jumala sanani anteeksi
antakoon! -- piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta."
"Mutta, eukkoseni", sanoi Johannes, "ethän sinä kuitenkaan voi estää
lapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa
palvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi
sitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän
kuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin
tallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain
parissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla,
minne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten
heitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa." Emäntä tinkaili vielä
jos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani
käytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja
pyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän
sitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta
tulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen
toiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa
paikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti
Johannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän
mielestä ihan loukannut hyviä tapoja.

Kuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän
iloksi päinsä.

Palvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka
sunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten
sopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä
mukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen
töherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi
toistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää,
päätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi
selittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava
huomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut
aina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä
askareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun
kykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: "Ompas se pikku
Johannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään
opettaakaan." Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin
täytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään
edellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä
nyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne
olivat.

Mutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään
niin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin
kuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista,
heidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan:
kateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati
mielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat
yhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen
ihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema
taudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin
tuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan
saarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen
jälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet,
vaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin,
mikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he
keskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata
vakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat
yhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla
kristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin
pakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan,
jotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen
Jumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten
linnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein
uskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän
olivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän
ollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten
hommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä
mieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee
renkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.

Ihmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon
oloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti,
näkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin
nauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä
uunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein
tiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja
virkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä
tainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo
ilmenee rumalla tavalla.

Niinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä,
että Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No
renki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. "Lähtään
Bodenbaueriin", sanoo hän toverilleen, "ei suinkaan ne meitä elävältä
syö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa
pistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai
nekin ovat tuvassa." Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen
Bodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan
renkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut
eivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan
renkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa
ja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa,
vaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei
liene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita
ja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa,
että muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja
ruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa.
Hän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta
taloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen
talonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa,
ja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes
seisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. -- Se auttoi.
Tosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät
nokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!



KAHDEKSAS LUKU.

Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.


Koko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti
niin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli
hän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut
häntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan
lasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin[13] lasi), ettei ihan
unohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne
itse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä
kustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos
ravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli
sanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.

Näytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut
kyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä
kanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin
kaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta,
jos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita
hän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa
nuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin
että oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat
veivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi
jokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti
Ulia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä
juostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä
paikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta
tyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni,
vaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen
ilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi
että Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt
paikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja.
Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin
hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun
hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli
ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei
Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. -- Pitkään aikaan
ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt,
olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse
oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran
jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen
merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän
aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä;
jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut
hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee
kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken
maailman hylky.

Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin
ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä
enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi
kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki,
jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä
liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla
koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja
onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen
vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään
tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o.
että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska
tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa
ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille
tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.

Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella
kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua
ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat
kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä
vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja
kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon
mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. -- Hän alkoi nyt mietiskellä ja
harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi,
etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta
hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha
kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää
vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia
varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut
ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli
raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä:
kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista
raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä
miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan
yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli
näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että
Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee
taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo
varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut,
ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan
mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi
vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin
voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin
kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin
että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli
aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet
ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu
liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää
tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa
hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut
takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat
pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän.
-- Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle
kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei
juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli
niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat
kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista,
voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään
kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin
palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat
ja räätälit ja ompelijattaret, -- kaikki, jotka pitävät kaupantekoa
palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa -- ja sanoneet
palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi
sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti
tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat
huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate
kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain
sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi
ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä,
joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä
ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät
ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat
uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin
niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin
etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit
hauku." -- Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen
katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin
hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse
jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata
viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana,
milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa
oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain
yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin
reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan
silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei
kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi
välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne
pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli
taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset
pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista
mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa
hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa
noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä
kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein
ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä
kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin,
ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule
korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse
muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut
lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen.
Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän
tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut
voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan
hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä
yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin
harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon
heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä
ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.

Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten
paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä
suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut
ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa
käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli
Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa,
mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari
lainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä
kruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti.
Pellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli
nyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen
osan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut
käsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään
eikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli,
tuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että
jos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä
enää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä
rahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia
verukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä
rahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi,
jos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon.
Ei oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen
kanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä
päästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin
hävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on
niin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen,
siihen aikaan kun hän oli hulttio, -- ajatteli hän -- oli hän toki
tiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla
mies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja
hän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin.
Sehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli
kohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi
hänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.

Isäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli
hän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen
omituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun
Uli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta,
mikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua.
Vasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen
puolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän
luottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun
Uli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua,
tunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt
koko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään.
Hän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.

"Olisit sen jo arvannut", sanoi isäntä, "harvat palvelijat tietävät
mihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät
kaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani
kysytä" jatkoi hän. "Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista
komentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä.
Voi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia
miehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä
kelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä,
Uli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata
prosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan
neljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän
hulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa
liikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi." Niin, sanoi
Uli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi
hän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä
hän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui
kuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari
ja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun
isäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: "Pidä sinä, isäntä, nyt niitä
hallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla
on, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden:
joko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai
hiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi." "Ei", sanoi
isäntä, "en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin
vaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on
toista." "Mikä se se on?" kysyi Uli. "Noh, se on paikka, johon voi
panna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes
niitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne
ovat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä." "Sehän
on mukavaa", sanoi Uli; "mutta saako sinne panna niin paljon kuin
tahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?" Isäntä
vastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa
panna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas
tiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan.
Sillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja
korkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan
vahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin
vastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä
paremmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä
hänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet
aina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän
prosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi.
Ja kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa
takaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin
sopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin
otetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi
varoa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain
kanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa
ja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat
he valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. -- Silloin
surkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän
olisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. "Olethan
sen jo kuullut", vastasi isäntä, "etten minä voi kohdella renkiä kuin
pientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta,
niin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle
asioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs
sinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?"

Uli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa
säästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi,
tuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi
varminta sentään ne panna säilöön. "Siltäkö sinusta tuntuu", sanoi
isäntä, "juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä
omaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian
hitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä,
niin saat nähdä, miten paljon sinulla on!"



YHDEKSÄS LUKU.

Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.


Ja Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja
uutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti
Jumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli
ulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten
miehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän
ollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä
rengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan
myös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat
kernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: "Mitäs, Uli, sinä
tästä arvelet?" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että
ne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen
viettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan,
ja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa:
Bodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.

Hän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla
katsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen
vaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän
vähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten
kautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja
hevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä
virheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian
pitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan
aivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän
omistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet
tulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista,
tulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi -- mikä
varmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi.
Hän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja
mielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää
muutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan
ilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi;
hän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja
samalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän
tulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi
isäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa
hän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista
yleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi
on isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen,
ahkera mies.

Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee
miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä
toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin
teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.

Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen
alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon
sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä,
silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli
ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä;
vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen
äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi
aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka
hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa
kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä
ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei
säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.

Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan,
kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu,
hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa
ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen
kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä
sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli
sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä
tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei
murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä
kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä
olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat
viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä
enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää,
ja nousisi ylös milloin miellyttää.

Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet
onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli,
että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää,
jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen
tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.

Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.

Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan
tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet
niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan
ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani
öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin
pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella
tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan
rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut.
Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä
ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla,
kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat
vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli
Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli,
laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata,
niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista
alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki
työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en
tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään
pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa,
sitä ei olekaan!"

Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen,
lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin
piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia,
kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli
Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin
pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon
leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia
sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi
Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta
ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi
onnettomia.

Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa
kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.

Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat
vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein
tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan
minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka
katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee
hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa
ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa
auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä
toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi
pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet
huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain
sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi
huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan.
Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa
ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä
muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä
elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä
olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten
olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää
vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä;
joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen.
Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat
olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat
kadehtineet.

Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja
ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi
naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin
mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina
kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein
karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu,
niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo
luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi
käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä
kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit
lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat
jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä
saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla
ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se
niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin
kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään
ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa
naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän,
"tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi
nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle
eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo
hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta
rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni
oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja
yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."

Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he
säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja
Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies,
olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi
kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin
kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan
merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä,
joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin
sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia
tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja
ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja
ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä
ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille,
joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen
eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia
avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia
niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö
he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä,
ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on
mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen
lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka
tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät
ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon
määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin
sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä
vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua
rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä
siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka
koko heidän entinen elämänsä, -- jonka laadun muuten pyydysteltävä
useimmiten tietää, -- heidän luonteensa, heidän taipumuksensa
saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?

Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut
naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten
häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan
toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta
ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus
menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot;
vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli
luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen
olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi,
eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä.
--

Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee
kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee
tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä
kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into
itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut
ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia;
niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla
vuosilla palvelusaikaansa.

Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan;
ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen
kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää:
niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja
hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas,
etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole
arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta
vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden
ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön
totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui,
että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen.
Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma;
mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta
huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen,
välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita
vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun
saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän
puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt
virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan,
ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt
"laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita
keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin
riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista,
hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun
toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei
hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?

Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä
välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli,
että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään,
ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään
vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt
jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen
hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt
nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden
ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten
kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he
avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat
lapset elättää lapsia?

Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua
toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa
vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta
näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin
pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa
liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä,
milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon,
milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa
hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina
tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai
kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla
nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi
siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli
hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina
ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen,
sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin
ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia
liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan
nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi,
sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön,
he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä
oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella
asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä,
mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan
yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina
tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen
ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy
kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen.
Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut
vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin
täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.

Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä
kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt
olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen.
Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin
tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti
lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran
kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt
ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja
kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei
ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta
Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin
alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin
merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa
molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti
ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina
löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista
mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka
minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei
uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla
voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa
sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi
sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin:
kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se
olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen
kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei
kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas
tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein
armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski
Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta.
Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja
kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin
käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus,
joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä,
valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan
loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana
sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun
läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän
kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta
jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin
Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan
kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin
puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut
koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa.
Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he
pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin
emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen
itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin
heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin
Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa,
koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli
muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa
juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin
yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita
peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään
sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin
rakkauttaan.

Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi
rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa
ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän
ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä
hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että
kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat
tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän
tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa:
on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin
viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin;
mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan
miksikään luutturievuksi! -- Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu
naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika,
nyt ei enää saisi vitkastella!



KYMMENES LUKU.

Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.


Kerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä
oli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä
saisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei
vain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin
takaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut
kauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian
kireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. -- Uli oli nähnyt paljon
vaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin
ja suurin toivein markkinoille. -- Voitankohan minä 20 vai 40 batzia?
Vai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään
alituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja
huusivat: "Poika, mitä lehmä maksaa?" He koplottelivat lehmää joka
paikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian
ohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He
moittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa.
Mutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat
lehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä
siihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä
kaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla
heinällä.

Melkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät
ihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat
milloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki
vähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta
elukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä
mahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi
kiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin
mitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle
alettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää
ja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut
pitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli
pyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän
aikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä
hintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa
pettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa
takaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet
kyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse
kaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät
ja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina
pitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät
vastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli,
että hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli
sen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla
tiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.

Hän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi
kuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas
kaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen naishenkilön häärivän
tiellä ajellen neljää porsasta. Porsaat eivät tahtoneet kulkea
siivolla ja viiden hengen voimalla siinä ähkittiin ja kiruttiin
surkeasti. Uli tunsi naisen: se oli erään naapurin tytär. Hän oli ihan
tikahtumaisillaan ja upo-uuvuksissa porsaiden ajosta ja pyysi Ulia
avuksi; ei sanonut muuten saavansa noita riivattuja elävinä kotiin.
Käyttäytymällä porsaita kohtaan hieman levollisemmin kuin tyttö
selviytyi Uli helposti tehtävästään ja pian kulkivat porsaat kiltisti.
Sillä eläimethän ovat sitä mukaa kuin paimenetkin. Ja tästäpä sopisi
meidän lausua pari kaunista sanaa vanhemmille ja ruhtinaillekin; mutta
eihän meillä nyt ole aikaa heille tarinoida; meidän täytyy kertoa,
miten Kaisa jälleen sai ilmaa keuhkoihinsa ja miten hän alkoi heti
ensimäisellä hengenvedolla kertoa, kuinka paljon heillä on sikoja
ja kuinka paljon he voittavat vuodessa pelkällä sianhoidolla. Mutta
äiti, se osaakin hoitaa sikoja; se antaakin syöttösijoilleen talvella
paremminkin kermaa kuin maitoa. Mutta pellavalla ja liinalla he
voittavat vielä enemmän. He kylvävät pellavaa ja liinaa joka vuosi
hirveän paljon ja joka vuosi ne luonnistivat hirveän hyvästi. Ja
sittenkös he kehräävät ahkerasti; ja jo ennen joulua heillä on orret
täynnä kehrättyjä lankoja. Ja jo monasti on kauppias sanonut, ettei hän
saa mistään niin paljon ja hyviä lankoja kuin heiltä. Ja vaikkapa äiti
kudottaakin kankaita jos miten hirveän paljon, sillä heillä on kaikki
aitat puolillaan ja orret täynnä liinakankaita, niin kuitenkaan ei
äiti ehdi joulusta pääsiäiseen saakka tekemään muuta, kuin kulettamaan
suuria taakkoja lankaa kaupunkiin kaupaksi. Ja joka lapselle on äidillä
jo myötäjäiset valmiina; siinä on alusvaatetta, siinä päällysvaatetta
ja pellavakangasta paidoiksi; siinä liinaisia, siinä pöytäliinoja ja
lakanoita, niin paljon ettei uskoisikaan. Ja jo monasti, kun on tullut
vieraita ja äiti on vienyt heitä katsomaan meidän aittoja, ovat vieraat
lyöneet kämmeniään yhteen ihmeissään ja sanoneet, etteivät he ole vielä
missään nähneet niin paljoa ja niin kaunista tavaraa yhdessä paikassa.
Ja jo monasti on isä sanonut, että monet kai luulevat, että hän, --
niin tilallinen kuin onkin --, tuskin jaksanee maksaa kaikkea mitä
äiti kuluttaa vuosittain kutojain ja valkaisijain palkkoihin. Hyvä kun
jaksaa edes korot maksaa; ja ehkäpä jaksaisi kaikkikin, jos ansaitsisi
karjallaan enemmän kuin muut, mutta tuskinpa hän ansainnee. "Vaan tämä
nyt ei ole vielä mitään", jatkoi Kaisu. "Mutta minua on jo monasti ihan
kauhistuttanut, miten paljon myllärin täytyy joka vuosi maksaa isälle
eloista, varmaan monta sataa kruunua. Mutta mylläri sanookin aina,
ettei hän saa mistään niin hyvää viljaa kuin meiltä. Siitä kannattaakin
maksaa vähintäin puolen kruunua enemmän kuin kylän muiden tilallisten
viljasta. Mutta meillä onkin paljon peltoja, monta auranalaa yhtä
levyä vain, en oikein tiedä miten paljon; ja ne ovat niin tasaisia
kuin pöytä ja multa niissä on niin muhevaa ja mustaa ettei missään ole
sen vertaista. Ja jo monasti ovat ihmiset sanoneet, ettei sellaisia
peltoja kuin meillä ole tämän maan piirissä etsipä mistä tahansa.
Ei ole mitään ihanampaa kuin meidän pellot silloin kun niissä vilja
lainehtii; ja se vilja ei mene koskaan lakoon ja tiheää se on kuin suka
ja kaikki olet ovat aina yhtä pitkiä, aivan kuin sirpillä tasoitettuja.
Kaikki ihmiset sitä aina katselevat ja sanovat, etteivät he tiedä mitä
temppuja isä oikeastaan tekee, mutta sellaista viljaa he vain eivät ole
nähneet missään muualla kuin meillä ja heistä tuntuu, kuin isä aina jo
etukäteen tietäisi, tuleeko talvi aikaiseen vai myöhään, ja pitääkö
kylvää tiheään vai harvaan, aina se arvaa oikeaan ja joka kesä on
hänen laihonsa yhtä hyvää, aina yhtä suoraa ja yhtä tiheää, eikä hänen
laihonsa karise koskaan, vain joskus joku kourallinen sattumalta."

Näin lorusi Kaisu pitkin matkaa niin että hiki valui virtana hänen
otsaltaan ja hänen huultensa olisi luullut kuivuvan kiinni toisiinsa,
eikä enää koskaan aukeavan; ja niimpä lie ruvennutkin käymään, koskapa
Kaisu erään ravintolan kohdalla sanoi Ulille: "Voi, jospa saisi nuo
porsaat jonnekin lättiin ja jotain juomaa niille! Hyvää kai se niille
tekisi." Sill'aikaa tarjoisi hän Ulille puoli pulloa viiniä, koska Uli
oli ollut niin hyvä, että oli auttanut häntä; hän ei olisi yksin saanut
niitä riivattuja kotiin. Uli sanoi, että hyvähän olisi puolikaskin,
jos Kaisu ei vain häpeisi mennä ravintolaan tällaisen renkimiehen
kanssa; mutta olihan hänelläkin rahaa maksaa se puolikas. Kaisu
vastasi, ettei Ulin toki pitäisi häntä pilkata; hän oli ollut monasti
ravintolassa tilallistenkin poikain kanssa, jotka eivät olleet Ulin
veroisia niin missään suhteessa. Ja jo monasti oli Kaisun isä kehunut
Ulia ja sanonut, että ollapa hänellä vain sellainen renki! Ja olipa
sanonut, että Bodenbauerin Uli olisi hänestä paljon soveliaampi vaikka
vävyksikin kuin monet tilallisen pojat, niin renki kuin onkin.

Lätti saatiin ja puolikas myös. Ravintolassa oli väkeä vähän. Kolmen ja
neljän välillä iltapäivällä ei tavallisesti tulla kotiin markkinoilta,
jos kaupungissa syödään kunnon ateria tai aiotaan tanssia. Kotiin
lähtevät aikaisin vain ne, jotka saavat tyytyä puolikkaasen viiniä,
ne jotka ovat myyneet voita, lankoja y. m. pikku tavaraa ja ostaneet
vuohia, lampaita, sikoja: s.o. niin sanotut pikkuisännät ja -- emännät;
ne, jotka eivät voi kuhnailla kaupungissa kauan ja kuitenkin haluavat
maistaa haarikkansa ennen kun menevät kotiin laihalle kahvilleen.
Muutamia heikäläisiä istui nyt jo ravintolatuvassa puolikkaat edessään
ja korit tai torilaukut vieressään ja puhelivat markkinoista: mitä se
ja se tavara oli maksanut; ja että jos tuon olisi tiennyt, olisi toki
vienyt markkinoille muuta paremmin kaupaksi menevää kuin voita. Sitä
oli ollut myytävänä niin hirveän paljon että olisi luullut voipyttyjen
sieninä maasta nousseen ja ihmisten voita vedestä kirnuavan. Kaisu
kehui hyvää onneaan. Hänelläkin olisi näet ollut viedä voita kaupaksi;
mutta äiti oli sanonut: tänään ei pidä viedä voita markkinoille,
sillä kaikki, jotka ovat kreutzerin lantin tarpeessa, vievät tänään
kaupaksi voita. -- Kaisu sanoi haluavansa syödäkin jotain; viini oli
tehnyt hänet nälkäiseksi; eivätköhän he tilaisi jotain? -- "Miksei,
minusta nähden", sanoi Uli. Kaisu huusi ravintoloitsijaa ja kysyi:
mitä heillä on tarjota? Ravintoloitsija vastasi, että jos vielä vähän
aikaa jaksaisivat odottaa, niin olisi paistia ja makkaraa ja kinkkua;
mutta ne olivat vielä tulella. Ei oltu luultu, että väkeä tulisi tänään
näin aikaiseen. Kaisun mielestä sopisi hyvin odottaa, -- porsaidenkin
vuoksi, sanoi hän; odottaessa ilma vähän viilenee. -- Mutta nyt pitäisi
ottaa vielä toinen puolikas ruuan kanssa, he olivat juoneet niin
joutuin, kun eivät olleet ajatelleet, että vielä söisivätkin täällä.
Viimein, syötyä ja juotua, huusi Kaisu: "Mitä ollaan velkaa?" "Ettekös
suvaitse vielä jotain?" kysyi ravintoloitsija, "ehkä haarikka?" Kun
hänelle vastattiin kieltävästi, sanoi hän: "No, koska niin, -- niin
kuusitoista batzia." He alkoivat molemmat kaivella taskujaan ja Kaisu
sanoi, ettei Ulin pitäisi ottaa rahaa esille, hän muka maksaisi kaikki.
Mutta Uli sanoi, että sepäs nyt olisi hassua, sillä olihan hänkin
tässä mielellään nautiskellut. Ja Uli kiskoi kourallisen lantteja
pöydälle ja Kaisu vain kolme batzia ja kolme neljä suurta taalaria.
"Minun täytyy nyt pyytää vaihtamaan", sanoi Kaisu, "mutta voi kun minun
taalarini nyt vaihtuvat rumiin lantteihin: ravintoloissa saa aina
niin huonoja lantteja takaisin. Minulla oli koko pussillinen lanttia
mukana, mutta minun täytyi antaa ne isälle kun isä osti porsaita. --
Kuules, Uli", tuumi Kaisu sitten, "maksa sinä minunkin puolestani,
niin minä annan sinulle sitten kun tullaan kotiin. Minulla on kotona
vielä paljon enemmän rahaa kuin nämä; monella tytöllä ei olekaan niin
paljoa rahaa kuin minulla; ja moni tilallinenkin olisi hyvillään, jos
hänellä olisi niin paljon. Ja äiti sanookin aina, ettei ole monta
talontyttöä näillä mailla niin rikasta kuin minä. Mutta minä saankin
harjakaisrahat aina kun meiltä myydään sikoja, vähintäin viisi batzia
elukasta kerralta. Ja lahjat sian teurastuksestakin saan minä viedä
pappilaan. Mutta pappilassa annetaan nykyjään huonommin juomarahoja
kuin ennen; entinen ruustinna antoi aina viisi batzia kun vietiin
liikkiö, tämä antaa enintään ainoastaan kolme ja puoli batzia. Ja joka
vuosi minulla on oma pellavamaanikin, josta minä useana vuonna saan
aina 25 naulaan. Mutta äiti sanookin aina, että sehän nyt on ihan
paikallaan, että saan ansaita omalla pellavamaallani. Sillä monta ei
ole näillä mailla, joka piisaisi minulle kehruussa, ja äiti panee
vaikka vetoa, ettei koko kantoonissa ole niin tusinaa, joka riittäisi
minulle työn hyvyydessä. Ja isäkin on niin hyvä minulle. Kun hän tekee
kauppoja ja minä olen saapuvilla, niin ei hän koskaan pane rahoja
laatikkoonsa ennenkun antaa minulle pari kolme taalaria; olempa kerran
saanut louisdorinkin. Mutta isä onkin monta kertaa sanonut, että sehän
nyt ei ole mikään kumma. Jos hän saisi rengin, joka riittäisi minulle
työssä, niin antaisi hän palkkaa sille vaikka neljä-, viisikymmentä
taalaria, -- ja eihän se renki kuitenkaan kykenisi kehräämään talvella
kuten minä. Ja jo monasti on isä sanonut, ettei hän ole vielä koskaan
nähnyt tyttöä, joka niittää kuten minä; jos hän olisi nuori, ei hänen
auttaisi muu kuin pelätä minua kilpailijana. Ja kuitenkaan ei aikoinaan
kukaan ollut riittänyt isälle niittäjänä. Mutta minä osaankin hioa
viikatteen mainiosti ja minun viikatteeni leikkaa vaikka toukat ja
myyränpesätkin. Ja minä en väsy koskaan, minä laskettelen yhä vain, kun
muut jo ovat niin väsyneet, etteivät jaksa jäsentä hievauttaa. Mutta
ne ovatkin antaneet minulle monta kertaa viikatteensa hiottavaksi ja
sanoneet, että on ihme, miten minä osaan hioa hyvästi. Ne eivät ole
nähneet ikinä kenenkään tekevän niin terävää kuin minä ja kuitenkaan
en minä kuin sukaisen viikatteen käteeni ja se on jo terävä. Ja se
on ihan totta, niin pian minä teroitan viikatteen. Ja aamusella minä
olen aina ensimäisenä ylhäällä ja kun rengit jo iltasella ovat menneet
makaamaan, niin olen minä yhä vielä puuhassa keittiössä ja pesen
astioita ja autan äitiä kun hän valmistaa huomisia suurusruokia. Ja
jo monasti on äiti sanonut, että on oikein ihme ja kumma, miten minä
jaksan mokomaa. Mutta katsopas vain minun käsivarsiani, Uli! Ja pohkeet
minulla on vielä paksummat, ne vasta ovat jotain ne. Ja viime vuonna
nostin minä puolessa päivässä ypöyksinäni vankkureihin 2,000 lyhdettä,
niin raskaita kuin lyhteet meillä laitetaan: kahdeksasta puidaan aina
yksi maltteri.[14] Vastaanottaja oli pyörtyä väsymyksestä. Ihmiset
kertoivat tätä ihmeenä ja sanoivat, etteivät he vielä ole koskaan
nähneet eivätkä kuulleet mokomata, että yksi tyttöihminen nostaa 2,000
sellaista lyhdettä yksinään vankkureihin puolessa päivässä. Enkä
minä kuitenkaan väsynyt yhtään siitä. Mutta meidän lypsäjä väitti,
että kyllä minä olen puutunut kuin tukki, vaikken tahdo tunnustaa.
Mutta minäpä sanoin sille, että tahtooko hän nähdä, olenko väsynyt,
ja löin häntä kolme kertaa hartioihin. Mutta silloin hän sanoi,
ettei koko Bernin piirissä ole yhtään karjatyttöä niin vahvaa kuin
minä ja tokko lie yhtään karjapaimentakaan. Mutta sittenpä hän vasta
ällistyi, kun minä kerran menin auttamaan häntä lypsyssä ja lypsin aina
kaksi lehmää samaan aikaan kuin hän yhden. Silloin hän sanoi, että
hiton vahinko olisi, jos en minä joutuisi karjanhoitajan vaimoksi.
Onnenpoika olisi se, joka saisi minut; voisi lyödä vetoa, ettei koko
Bernin piirissä eikä Luzernissakaan olisi sellaista karjanhoitajan
vaimoa kuin minä. Mutta silloinpa sanoi taata, ja vedet ihan tulivat
hänelle silmiin, että niin totta kuin hän elää, ei hän tahtoisi minua
antaa miehelle; ja vaikka häneltä vietäisiin paras lehmä navetasta,
ei se olisi niin kova vahinko kuin jos minä joutuisin häneltä pois.
Ja hän sanoi ettei hän laskisi pois minua vaikka mikä ikinä olisi.
Ja sitten meni hän pikku tupaan ja toi kämmenellisen taalareja ja
antoi minulle ja sanoi, että hän antaisi vaikka koko sylillisen,
jos sikseen tulisi. Ja Aargaussa on minulla neljä rikasta tätiä,
jotka me perimme, kaikki, kun aika joutuu. Ja ne eivät tule koskaan
meille vieraisiin tuomatta minulle röijyjä ja esiliinoja, kauniinta
mitä on olemassa; ja kun ne lähtevät pois, niin ne tunkevat kaikki
vielä hopeaa kouraan minulle niin paljon kuin ikinä sopii. Ja joka
kerta ne sanovat, että kun ne minut näkevät, niin ne tulevat oikein
pahoilleen kun heillä ei ole poikia, sillä nekös vasta tulisivat
onnellisiksi kun minut saisivat. Ei näet ole koko Aargaussa yhtään
ainoaa tyttöä, joka olisi kelvollinen edes minun kengännauhojanikaan
sitomaan. Näin olivat tädit puhuneet jo monasti keskenään, ja heistä
oli ihan ihme ja kumma, ettei aargaulaisia tullut laumoittain minua
tahtomaan, sillä olenhan minä ihan toista poikaa kuin nuo heidän
puolensa tytöt; ne ovat niin hoikkiakin että ihan läpi näkyy. Mutta ne
ovatkin niin itserakasta väkeä, ne aargaulaiset. Ne luulevat, ettei
missään muualla ole mitään kelvollista kuin Aargaussa. Ja kuitenkin
heidän viininsä ihan hapattaa hampaat ja heidän juurikkaansa kylmää
ja pilaa mahan niin että luulisi jääkalikoita nielleensä. Ja isä on
jo monta kertaa sanonut, että jos minä jään hänen luokseen, niin hän,
-- sittenkun tädit kuolevat ja me heidät perimme, -- rakennuttaa
minulle sellaisen talon, ettei koko Bernissä ole sen vertaista; ja
kasvitarhamaata antaa hän minulle miten paljon ikinä haluan. Ja sitten
minä elelen pulskemmasti kuin moni herrasrouva." -- "En oikein vielä
tiedä", sanoi Kaisu, "miten minä sitten oikein elelenkään. Niin, komea
talo, komeaahan se olisi! Mutta en oikein tiedä, -- niin työteliäällä
ihmisellä kuin minä on sillä tavoin, laiskana, ehkä vaan ikävä. Mitähän
minä sitten oikein tekisinkään yksinäni?" Kaisu melkein ajatteli, että
kun vain joku tulisi, joka hänelle kelpaisi, niin hän menisi vaikka
naimisiin. Hän olisi jo monasti voinut saada miehen; mutta hänpä ei
huolinutkaan ketä tahansa, hän tahtoi valikoida, sillä hänellä oli
varaa valikoida. Ja jos ei hän tapaisi kelvollista, niin olisi hänellä
varaa millä elää yksinäänkin. Ja liian aikaistahan tässä vielä olisi
miestä katsellakin, -- se talokin kun on rakentamatta vielä. -- Ei
hän katsonut rikkauteen; hän olisi jo monasti voinut saada sellaisia,
joilla oli omat velattomat, komeat talot, mutta hän ei ollut heihin
itseensä mieltynyt. Hän tahtoi kaunista ja hyväluontoista, rahoihin ei
hänen tarvinnut katsoa, hänellä oli kyllä rahaa itselleen ja vieläpä
toisellekin. Hän ajatteli, että jos hän vain tapaisi sellaisen jota
tahtoi, niin ei hän kauan arkailisi. Eikä vanhemmillakaan olisi mitään
sitä vastaan, jos se vain jäisi kotivävyksi. Kun vain tulisi joku oikea
poika, joka isästä ja äidistä olisi kelvollinen, ja sanoisi: että hän
kyllä antaa Kaisun olla heidän luonaan niin kauan kun he vain haluavat,
ja jos hän olisi Kaisustakin mieluinen, niin heti kaupat syntyisi,
vaikka poika olisikin köyhä. Ja vanhemmat ottaisivat hänet varmaan
tuhat kertaa mieluummin kuin jonkun pohatan, joka tahtoisi viedä hänet
heiltä. Mutta Kaisun isä ja äiti melkein vihasivat palvelusväkeä.
Niissä on niin harvoin kelvollisia. Ani harvoin on niissä sellaisia,
jotka tyytyvät samaan ruokaan, mitä isäntäväki itse syö, vaikka heidän
luonaan palvelijoilla onkin hyvä olla. Vaan niiden mielestä kai pitäisi
niille paistaa pannukakkuja ja isäntäväen itse syödä potattia. "Niin,
kun ne kaikki olisivatkin sellaisia kuin sinä, niin ei minulla olisi
mitään sanomista; mutta sellaisia ei olekaan edes yhtä sadasta. Minusta
on ihan totisesti kumma, että sinä yhä jaksat olla palkollisena!
Sellainen säästäväinen, kunnon poika kuten sinä, jolla jo on rahaakin
pankissa, voi yrittää jo ruveta omineenkin, jos vain tahtoo. Ja jos ei
pidä kiirettä, voi sellainen poika saada vaimon, joka elättää vielä
hänetkin, jottei tarvitse olla renkinä." Moni on katunut, ettei ottanut
renkimiestä rikkaan saiturin asemasta, joka kiusaa vaimoa niukkuudella
ja kehuu alituiseen rikkauksillaan. Äiti on jo monasti sanonut, että
hän antaisi Kaisunsa ennen vaikka mille ryysyläiselle kuin mokomalle
nylkyrille. -- No, ei hän nyt varsin ryysyläiselle menisi, sanoi Kaisu,
vaan kauan ei hän vain vitkailisi, jos oikein kunnon poika tulisi.
Sillä naimisiin mennäkseenhän sitä tässä maailmassa oikeastaan elää,
ja onhan nähty, että ne, jotka liian huolellisesti valikoivat, usein
tulevat kaikkein onnettomimmiksi. Ja kun hän miehen saisi, niin tulisi
hänestä varmaan varsin kelvollinen vaimo ja ruokaa saisi toinen samaa
kuin hän itsekin. Hän ei olekaan sellaisia, jotka itse hotkivat jos
jotain herkkuja eivätkä anna miehelleen niin mitään. He ovat niin
pahoja ne vaimot; Kaisun mielestä piti ruuankin olla yhteistä kun
kerran kaikki muukin on yhteistä.

Kaisu rupatteli koko ajan, niin ettei Uli saanut suun vuoroa -- ja
sitten tulivat he tienhaaraan, jossa heidän oli erottava. Silloin sanoi
Kaisu Ulille suuret kiitokset ja: en olisi noita hirtehisen elukoita
saanut kotiin ilman sinun apuasi.

"Suurkiitosta vaan; nyt minä olen sinulle velkaakin 8 batzia ja minä
en ole mielelläni kellekään velkaa, sattuu unohtamaan, ja se on niin
ikävää. Kuule, tule siis pian meille, että minä maksan; on niin ikävää
kun on velassa. -- Tahi kuulepas", sanoi Kaisu ollen jo menossa
kymmenen askeleen päässä; "Tule maksattamaan jo ensi yönä!" "Onko se
täyttä totta?" kysyi Uli. "No, totta totisesti totta", vastasi Kaisu.

Uli paran pää oli mennyt ihan pyörälle. Kaisu oli, kuten sanotaan,
pulska ihminen, ruumis vankka kuin kallio, pää kuin nelikko, käsivarret
paksut kuin kirnu ja pohkeet, kuten hän itse sanoi, vielä paksummat.
Kaisu oli tilallisen tytär; isällä oli komea talo; Kaisulla myötäjäisiä
enemmän kuin monella talonpojalla omaisuutta; eikä sopinut myös
halveksia noita neljää tätiä Aargaussa. Kaisu ei ole vastahakoinen,
Kaisu kai ottaisi Ulin miehekseen, siitä luuli Uli voivansa olla Kaisun
sanoista päättäen varma. Onnen poika, se joka saisi Kaisun, sellaisen
ahkeran ihmisen! -- Tämäkös pani Ulin pään pyörälle, hän tuskin osasi
kotiinsa.

Kun Uli kulkea kompuroidessaan havahti unelmistaan, näki hän jo
ehtineensä lähelle Bodenbauerin taloa. Silloin unohti hän Kaisun ja
ajatteli sitä louisdoria, jonka hän tänään oli voittanut kaupoissa. Ja
hänen päähänsä pälähti, että ehkäpä isäntä onkin kateissaan kun hän
on niin paljon voittanut ja ehkäpä on parasta olla hänelle puhumatta
louisdorista ja sanoa voittaneensa vain pari kolme guldenia. Ketään
tuttuja ei ollut läsnä kaupanteossa ja vieras oli ostajakin. Siten
säästäisi hän isäntäänsä harmittelemasta eikä kuitenkaan ottaisi
itselleen muuta kuin sen minkä Jumalan ja oikeuden edessä oli saapa,
minkä hän oikeuden mukaan oli ansainnut. Mutta jospa isäntä tietääkin
nykyiset käyvät hinnat? Ja Uli palkitsee näin pahalla hänen hyvyytensä,
sen että isäntä on uskonut hänen huolekseen lehmän myymisen? Sillä
jos isäntä ei olisi ollut Ulille hyvä, olisi hän tietysti itse voinut
lähteä myymään lehmää ja sellainen älyniekka kuin isäntä, jota eivät
välittäjät eivätkä juutalaisetkaan petä, ei olisi antanut lehmää
tyhjästä. Ankarasti Ulin aivot työskentelivät, vaaka nousi ja laski,
eikä hän ollut tehnyt vielä päätöstä tanhualle tullessaan. Silloin
isäntä koputti pikkutuvan akkunaan ja kutsui Ulia sisään. Outo
kunnioituksen tunne valtasi Ulin kun hän astui tuohon pyhäkköön, tuohon
pieneen kammioon, joka oli talon kaikkein pyhin.

-- Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat
herrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä
katseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se
on ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko
ne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa
he eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat
riemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään,
vieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja
vai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat
onnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä;
mutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat
kieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee
puistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä
ovesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää
se sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt,
on vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti
ja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei
kumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan,
josta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei
pikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja
surut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. -- Niin, kumpa vain
enemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin
pikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt
ei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa,
molemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla
pingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes
kamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan
saada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja
kellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien
autuutta, se!

Ei ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän
sisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä
tuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin
isännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän
sinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä
sellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä
istuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli
tehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut
sitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä
oli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia
täyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: "Istu, otahan kahvia ja leikkaa
itse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma."
Sanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja
alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän
pelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli
sanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta
pujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa.
Lopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään
isännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli
sille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin
ovela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti
hän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei
hän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: "Niin,
kun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta
louisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli." "Sehän nyt on
merkillistä", sanoi isäntä, "et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin
ovela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne
ansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin." -- Uli kierteli ja sanoi:
"Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava
minulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa." --
Isäntä sanoi: "No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä
enää puhua." "Mutta kuules", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet,
kuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin
jos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut
arvelematta jaella louisdorin tarvitseville), "kuules, kun nyt Uli
kerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni
te voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi
nurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä,
Johannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän
kiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin." Uli sanoi: "Kiitoksia
paljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!" Ulos mennessään hän ei
ajatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli
siitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut
muu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta
ajatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.

Kun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes
vaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat
näet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan
Uli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun
luo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku
sananen. -- Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa
hetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois.
Isäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. "Ota pois
omasi", sanoi hän. "Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä,
mikä on oikeuden mukaisesti sinun." Uli rupesi taas kursailemaan ja
sanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin
saanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on
liian iso päiväpalkka renkimiehelle. "No etkö nyt jo kuullut", sanoi
isäntä, "että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen
louisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en
viitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille
antaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin
tehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei
naisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä." --
Uli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä
rikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli
päättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei
olisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan
aukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi
hänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi
kuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois,
alkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa.
Viimein sanoi isäntä: "On jo aika mennä levolle; hyvää yötä." "Sitä
samaa, isäntä", sanoi Uli; "mutta jos sopisi, niin olisihan minulla
sinulta vähän kysyttävääkin." "Ka, mitä?" kysyi isäntä. "Niin, se
Hubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään,
ettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa
olla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se
rengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi
sillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa.
Kaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että
se avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt
kahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä
katsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten."

"Mihinkä sinä renkiä tarvitset?" kysyi isäntä. -- "Enhän minä mitä
renkiä tarvitse", sanoi Uli, "mutta minä luulin, että saisin Kaisusta
sopivan vaimon." "Vai niin", sanoi isäntä, "mutta minun mielestäni sinä
kuvailit Kaisua vain hyvänä renkinä, etkä hyvänä vaimona. Ja vaimo ja
renki eivät ole ainoastaan aivan eri olentoja, vaan hyvä renki voi
olla myös huono vaimo ja huono renki hyvä vaimo. Mitä hyötyä siitä
sinulle on, jos vaimosi tekee rengin töitä, vaan ymmärtää talon hoidon
kuten lehmä pyörivän tuulimyllyn. Ja sellainen on Kaisu. Se niittää ja
luo lantaa paremmin kuin yksikään muu tyttö ja tallustelee tunkiossa
paljain jaloin niin että lanta räiskyy aina polviin saakka; mutta
kunnollista keittoa, tiskivettä parempaa, ei se osaa keittää. Äiti
heillä hoitaa tavallisesti ruokataloutta ja ainoastaan silloin kun
hän on sairaana, ajavat tyttäret tuhrujaan pannuun ja sanovat sitten
muka keittävänsä ja keittävät sellaista soppaa, ettei sitä siivollinen
sikakaan syö. Kun isä ei ole kotona, keittelee kukin itselleen mitä
haluttaa. Kun saavat tuhlata paljon voita, munia ja jauhoja, niin
luulevat hötöksiään hyviksi. Ei niin reikää ne osaa paikata; tuskin
heistä yksikään lie eläissään ottanut neulaa käteensä. Hirveää
talonhoitoa se on. Tavaraa on jos miten paljon ja jokainen kuluttaa
sitä kuten haluttaa; kukaan ei piittaa siitä, miten paljon kuluu. Siksi
eivät he olekaan oikeastaan rikkaita; he paremminkin taantuvat kuin
edistyvät. Niin käy aina, kun ei pidetä järjestyksessä mitään. Tyttäret
eivät saa paljoa periä, sanokoon Kaisu mitä tahansa. Rikkaus on maassa
ja maa joutuu pojille; ja saavatpas tytöt nähdä, mitä heidän osalleen
jää! Noista Aargaun tädeistä olen myös kuullut puhuttavan; ne ovat
vain sulavaa sokeria, joilla ihmisten suita imellytellään. En tosiaan
tiedä, mitä tätejä niillä olisi Aargaussa. Ne tytöt epäilyttävät vähän,
kehuvat liiaksi. Panee ajattelemaan, että ovat puutteessa. Heidän
äitinsäkin oli samallainen. Hän oli vähällä saada minut pauloihinsa,
ja olisimpa saanut kauppojani katua! Kyllä uskon, että saisit Kaisun;
mutta mitä sinä hänellä teet? Rahoja et saisi vielä pitkään aikaan,
sitävastoin saisit olla kauan palkattomana renkinä, kotivävynä. Ja
jos pääsisit itse ohjiin, täytyisi sinun hankkia piika hoitamaan
taloutta emännän ollessa lantaa luomassa. Eikä Kaisulla olisi mitään
kyllältä. Jos hän ei saisi kaadella neljän lehmän maitoa kujille,
parkuisi hän puutetta ja hätää. Et usko, miten usein pettyy talon
tytöissä, joita paljon kehutaan ja jotka ovat eläneet hyvissä oloissa.
Ne eivät jumaliste osaa usein muuta kuin hosua ja hutkia työkaluilla
kun heidät panee työhön, eivät ne koskaan tee työtä järkevästi.
Elleivät saa kaulaa myöten mäiskiä ja rypeä maidossa ja voissa, niin
nurkuvat huonoja oloja, ja ellei aina ole räätäliä heidän takanaan ja
ompelijatarta edessä, niin ovat he sen näköisiä, ettei tiedä mikä on
etu-, mikä takapuoli. Ja jos ei voida ottaa piikaa tai jos piiat eivät
ole emäntää älykkäämpiä, niin hyöritään talossa kuin päättömät kanat
ja aterioiminen on kanain kaivelemista tunkiolla; Sen sijaan lähtevät
naiset kynnökselle ja ajattelevat suurtakin merkitsevän sen, että he
ovat muutaman päivän vuodessa väen kanssa ulkotöissä! Mutta suurten
töiden lomassa ne tavallisesti laiskehtivat. Jos sinä tuollaisen
ottaisit, niin saisit myös pitkin vuotta kuulla kahdesti päivässä,
miten hyvä eukolla oli ennen kotonaan, miten suuresta suvusta hän on
ja miten paha hänellä nyt on: hölmö oli ollutkin: olisihan hän voinut
saada parempiakin kuin talonpoikaisen rengin! Se on minun mielipiteeni,
Uli", sanoi isäntä, "tee kuten paraaksi näet; mutta kun kerran kysyit
minulta neuvoa, niin en sinua Kaisulla mairittele."

Uli oli kuunnellut aivan hartaasti ja sanoi viimein: "No, minä menen ja
vedän pyhähousut jalastani pois. Sinä ajoit koko talontyttö-pöläyksen
mielestäni, mutta taidat olla oikeassa. Kun tahtoo vaimoa, niin ei
taida pitää tavoitella renkiä. Voisi joutua itse vielä rengiksi eikä
saisi koko keikauksesta muuta etua kuin lauman lapsia ja huonon vaimon,
joka ei tyytyisi mihinkään, kun ei saisi koskaan kyllikseen tuhlata.
Jos et olisi minua avittanut, olisin sinne ehkä mennyt ja saanut
vettä kenkääni vielä pahemmin kuin silloin niissä Stiinan ja Ullan
hullutuksissa. On toki hyvä, kun on joku, joka on itseä viisaampi."
"Niin", sanoi isäntä, "hyvä kyllä, mutta häneltä täytyykin asioitaan
tiedustella ja häneen luottaa, muuten ei hänestä ole mitään hyötyä."

"Oikeassa olet", sanoi Uli; "kyllä nyt olenkin viisastunut sen verran,
että tiedustelen ja uskon; kiitokset vain sinulle." "Ei ansaitse,
tällainen pieni apu", sanoi isäntä. "Hyvää yötä." "Sitä samaa", vastasi
Uli. "Mutta kuule, älähän sinä nyt vain lörpöttele kellekään, mitä minä
olen sinulle puhunut", lisäsi isäntä. "Älä pelkää", vastasi Uli, "kyllä
pidän ne omina tietoinani."



YHDESTOISTA LUKU.

Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä isäntä osaa häntä
innostaa.


Niin haihtuivat vähitellen Ulin päästä naimahullutukset ja hänestä tuli
jälleen vain uuttera renki, joka huolellisesti toimitteli tehtäviään.

"Minun hevoseni ovat nyt seudun kauneimmat, lehmien kylet välkkyvät
kuin silkki ja tällaista lannan paljoutta kuin tänä vuonna ei minulla
ole vielä ikinä ennen ollut", sanoi isäntä. "Oltaisiimpa vain joka
talossa vähän ymmärtäväisempiä kuin mitä nykyisin ollaan, niin
saataisiin olista melkein puolta enemmän lantaa kuin nykyjään; se on
nyt meillä koettu." Mutta isännällä oli aina ollut renkejä, -- kuten
oli jo Ulille kertonut -- joita ei saanut luopumaan vanhoista huonoista
tavoista ja jotka hymyillä virnistelivät kun ymmärtäväinen isäntä heitä
neuvoi. Ja mikään ei isännästä ole kiusallisempaa kuin mokoma itserakas
nolkki, joka ei ymmärrä mitään, vaan ei kuitenkaan välitä neuvoista,
moinen, joka tuumii, ettei isännällä ole omissa asioissaan niin mitään
sanomista. Ne eivät, jumaliste, eläissään opi kerrassaan mitään, vaan
pysyvät aina yhtä tuhmina ja heitä ei viimein kukaan huoli työhönsä
kymmenenkään kreutzerin päiväpalkasta.

Mutta Uli kävi kaikissa ulkotöissäkin. Hevosmies oli hän vallan mainio
ja hänen neljä nimikkoaan vetivät niin varovasti ja tasaisesti että
kulettivat ainakin kolmanneksen enemmän kuormaa kuin muiden hevoset.
Sulloipa hän vankkurit miten täyteen tahansa, aina ne vetivät niin
että paukkui. Uli riitti kynnössä mille isäntäukolle tahansa ja
kylvössä ei hänen kanssaan huolinut kenenkään mennä kilpailemaan. Jopa
voi isäntä jättää hänen kylvettäväkseen hienotkin siemenet, kuten
esim. apilaan, pellavan j.n.e., ja emäntä sanoi, että hän tuskin
huomaa eroa Johanneksen ja Ulin kylvöksessä. Isäntä sanoi usein, että
askareet sujuvat nyt aivan yhtä hyvin olipa hän itse kotona tai ei
ja ettei oikein arvaakaan, miten hyvä nyt on olla, kun on talossa
renki, joka ei lyö laimin tehtäviään ja jonka huoleksi voi uskoa mitä
tahansa, eikä mikään pölkkypää, jolla ei ole mielessä muuta kuin
tänään laiskehtiminen ja huomenna lurjusteleminen. -- Niin oli hän
jo monelle kertonut; mutta hänelle oli aina vastattu: Hyvä on sinun
rehennellä, sinulla on varaa antaa enemmän palkkaa kuin muilla; minun
täytyy maksaa korkoja, enkä voi siis pitää neljänkymmenen kruunun
renkiä, täytyy tyytyä halvempaan. Silloin oli isäntä sanonut, että jos
he oikein laskisivat, niin he huomaisivat, että huokeimmat rengit ne
ovatkin juuri niitä kaikkein kalliimpia. Mutta sitä ne eivät ottaneet
uskoakseen.

Niin saarnaili Johannes usein ja ylpeä hän oli rengistään. Ulin
vuosipalkka oli vähitellen kohonnut aina neljäänkymmeneen taalariin ja
niistä oli hän säästänyt joka vuosi vähintäin kaksikymmentä taalaria
ja kuitenkin oli hänellä nyt hyvät vaatteet ja enemmän ja yhtä hyviä
paitoja kuin monella tilallisen pojalla. Hänellä oli yli sata kruunua
säästöpankissa ja hän piti itseään jo varakkaana miehenä. Mutta
kuten nälkä usein tulee syödessä, niin tulee usein maltittomuuskin
säästäessä ja vaurastuessa. Edistyminen alkaa tuntua liian hitaalta,
tuntuu siltä, kuten ei tarvittavaa rahamäärää tahtoisi saavuttaakaan,
kuten edistyksen pitäisi olla ihan toisella tolalla. Tämä nyt on tuo
tuttu juttu siitä sairaudesta, mikä enemmän tai vähemmän tarttuu
kaikkiin, joille kertyy taskuun joku kruunu rahaa ja ovat saaneet
päähänsä sen ajatuksen, että heistä täytyy tulla rikkaita. -- Se
tauti tarttui Uliinkin ja hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen nyt
ehdottomasti joko hankkia itselleen jo jotain itsenäistä tointa tai
saada vielä enemmän palkkaa. Aina kuuteenkymmeneen kruunuun kykenisi
hänen laisensa hyvin ansaitsemaan jossain kunnon paikassa, ja jos
hän saisi hyvän tallirengin paikan, voisi hän saada hyvässä lykyssä
satakin kruunua. Tosin hänen olisi ikävä lähteä täältä, ajatteli
hän, ja kaikki täkäläiset ovat hänestä rakkaita; mutta täytyyhän
jokaisen katsoa eteensä. Isäntä huomasi tuon sairauden eräistä Ulin
vihjailuista ja oireista, mutta hän ei siitä vihoitellut. Hän ei ollut
niitä, jotka kohdeltuaan palvelijaa hyvin, luulevat, että palvelijan
sitten tulee vastalahjaksi uhrautua heille koko elinijäkseen, s.o.
palvella heitä kaiken ikänsä samalla palkalla, vaikka se olisi miten
vaikeaa palvelijalle. Tietysti en nyt puhu tuosta tavallisesta
palvelijain vimmasta muutella joka vuosi palveluspaikkoja kahden,
kolmen kruunun palkankorotuksen vuoksi, vaikkeivät olekaan missään
suhteessa edistyneet, eivät kelvollisuudessa eivätkä työtaidossa, ja
vaikkei heidän nimensä arvo ja entisten isäntäinsä suosio olekaan
kasvanut. Tieto, että on tehnyt jollekin ihmiselle hyvää, on tosin
annettua palkkaa sekin, ja vähän aikaa voi tosin hyvällä syyllä käyttää
hyödykseen ihmistä, jonka on tehnyt paremmaksi. Mutta tässä seikassa ei
sentään ole mentävä liian pitkälle. Ellei parannetulle voi antaa hänen
kykynsä mukaista tointa ja palkkaa, niin ei häntä pidä itsekkäästi
estää edistymästä, vaan täytyy järjestää asiat niin, että itse voi
tulla toimeen ilman häntäkin. Ja samalla pitää auttaa häntä yhä
edistymään. Sitten muistelee palkollinen isäntää elinikänsä kiitollisin
sydämin, kuten ystävä ystävää.

Heti alussa ei Johannes ajatellut tätä asiaa näin kauniisti, ja häntä
harmitti kun oli kasvattanut Ulin toisten hyväksi; mutta mieliapeaansa
ei hän kuitenkaan ilmaissut ja hänen viimeinen päätöksensä oli tämä:
joko täytyy minun maksaa hänelle niin paljon palkkaa että hän on
tyytyväinen tai antaa hänen mennä. -- Kun siis Uli kerran varsin
luottavaisena, -- jollainen hän muuten aina nykyjään oli isäntäänsä
kohtaan, -- avasi hänelle sydämensä ja sanoi, ettei hän nyt oikein
tiedä mitä ruveta yrittämään: ostaako talo vai vuokrata? niin antoi
isäntä hänelle neuvojaan ilman mielikarvautta. "Kyllä ymmärrän",
sanoi hän, "ettet sinä voi ijäksipäiväksi jäädä minulle; sinä
olet nuori ja sinun täytyy käyttää nuoruuttasi hyväksesi. Paljoa
enempää palkkaa en minä enää voi sinulle maksaa, vaikka siitä ehkä
olisikin minulle pelkkää etua. Mutta mitäs puhut ostamisista ja oman
hankkimisista? Mihinkäs sinä pystyt sadalla kruunullasi? Suurta
tilaa ei ajattelemistakaan, sadat kruunut eivät niissä merkitse niin
mitään. Ja jos ei isoa tilaa varten ole vähän käyttörahojakin, niin
ei pääse alkuunkaan ja joutuu pian puille paljaille. Kun ostajat
huomaavat myyvän talollisen olevan rahapulassa, täytyy aina myydä
kaikkia tuotteita liian halvalla. Ei voi koskaan odottaa sopivaa
aikaa. Sitä vastoin täytyy kaikesta maksaa liikaa niille, jotka myyvät
laskulle; siten on kiinni kuin tervassa ja aina veloissa kunnes tulee
-- vararikko. -- Vielä pahempi on pientilallisten kohtalo. Surettaa
aina kun näkee heidän ponnistelevan. Kaikki mitä tilalla kasvaa, kuluu
omaan tarpeeseen. Milläpä edes maksaa talon maksut? Yhden tai kahden
lehmän tilat ovat aina yleensä kaikkein kalliimmat ostaa ja hoitaa.
Useimmat menevät perikatoon koettaessaan saada itsestään tilasta
maksujaan. Aivan toinen on asia, jos harjoittaa niiden hoidon ohella
jotain muutakin ammattia tai saa muiden töissä sivutuloja. -- Tilaa
sinun rahoillasi ei saa, tuskin saisi tarvittavaa karjaakaan; mihinkäs
niillä pystyt? Ei, kärsi nyt vielä vain; muuten ehkä menetät yhtäkkiä
kaikki mitä jo omistat. Mutta jos satun kuulemaan, että on saatavissa
jokin paikka, josta saisit kunnollisen palkan, niin en estele sinua
lähtemästä. Vaan ei tallirengiksi; niille käy tavallisesti huonosti,
harvat säästyvät jäsentaudeilta ja viinan vimmalta. Tosin olen
pahoillani lähdöstäsi; mutta empä voi valittaa, että ihan heti yritit
laukata pois tai vaadit hävyttömästi lisää palkkaa tai ettet olisi
huomannut olevasi minulle jollain tavoin kiitollisuuden velassakin.
Sinä olet nyt ollut minulla lähes kymmenen vuotta ja kyllä minä jo olen
saanut hyötyä sinun parannuksestasikin. Ole varma, että koetan miettiä
sinun etuasi. Voithan itsekin sitä aprikoida, mutta ilmoitahan aina
tuumasi ajoissa minulle." -- Näin suorasukaisesti puhelivat isäntä ja
renki nyt keskenään; he eivät olleet toisilleen umpisuita eikä siitä
tullut vahinkoa kummallekaan.

Oli syksy, puut täynnä hedelmiä, niityt lehmäkarjaa, pellot potatin
nostajia, päärynäpuissa hyppeli oravia, metsissä kierteli metsästäjiä,
viinitarhoissa vilisi ravintolan isäntiä. Johannes oli tullut
hevosineen pellolta ja latasi pengermällä piippuunsa tupakkaa, istuen
penkillä ja nauttien levosta ennen illallista. Hänen vaimonsa tuli
kellarista panemasta hedelmiä kuivamaan, ja sanoi hengästyneenä:
"Kuule nyt, Johannes, en tiedä mitä tehdä; alhaalla ovat jo kaikki
kuivauslaarit kukkurallaan ja puissa on vielä lähes tuhannen koria:
keksi nyt, mitä on tehtävä? Näin niitä ei voi jättää. Vaikkeivät
hedelmät nyt olekaan juuri missään hinnassa, niin parempihan on niillä
tehdä jotakin kuin antaa niiden pilaantua saamatta niistä mitään
hyötyä. Rakas Jumala on ne kasvattanut ja johonkin niitä siis täytyy
käyttää." "En teekään tahallani syntiä, muori paha", sanoi Johannes,
"olen jo tätä asiaa aprikoinut. Haluatko huomenna lähteä kanssani
markkinoille? Minulla olisi jos jotain asiaa kaupungissa toimitettavaa,
täytyisi katsastella uutta lehmääkin ja käydä teurastajalla. Se ei
ole vielä maksanut sitä viimeksi myötyä vasikkaa; ja olisi puhuttavaa
kirjurin kanssa kunnan asioista. Tuumin siis lähteä huomenna
markkinoille. Saapahan sitten nähdä, eiköhän etikka- tai oluttehtailija
haluaisi ostaa summassa niitä omenoita." "Mitäs hullutteletkaan,
Johannes, mitenkäs minä täältä pääsisin! En puhukaan nyt muusta: mutta
meillähän on nyt räätälit talossa; ja ajatteleppas sitä! Jos lähtisin,
täytyisi minun jättää kankaat ja rihmat koko päiväksi heidän varaansa.
Ja kylläpä he, se on varma se, siitä olisivat hyvillään, mutta minä en.
Tulee vahinkoa, jos lähden kotoa. Ja kylläpä sitten koreasti kävisi jos
jättäisin räätälit ja piiat koko päiväksi yksikseen kotiin. Mutta mene
sinä nyt vaan hevosilla ja vankkureilla ja vie kuorma omenia mukanasi."
"Ei, muori paha, se ei käy päinsä", sanoi Johannes. "Huomenna on
markkinoilla tulvanaan kansaa. Jokainen tuo kuorman eikä saa senkään
vertaa mitä kuluu hevosten ja vankkurien seisottamiseen. Mutta
ajamalla menen kuitenkin. En voi kävellä; jalkani ovat ihan puutuneet
ja huomennahan ei voida kuitenkaan kyntää. Täytyy vetää lantaa ja
siinä tulee toimeen yhtä hyvin kolmella kuin neljälläkin hevosella.
Suurta kuormaa ei voi panna kun on niin märkä keli." "Hyvä on, kun
menet hevosella. Mutta saat ottaa pytyn voita mukaasi, minä annan heti
kirnuta. Voinpahan sitten huomenna antaa välipalaksi räätäleillekin
voileivän. Se on niille harvinaista herkkua ja syövätpähän sitten ehkä
vähemmän päivällistäkin. Eivät, Jumala paratkoon, ruuat siunaannu kun
ne ovat talossa."

"Uli", sanoi isäntä illalla, "varustappas Laukki huomeneksi ajoon ja
puhdista vähän pikku vaunuja, niitä ei ole käytetty pitkään aikaan.
En ilkeä, Jumala varjelkoon, ajella kuten Ylä-Aargaulaiset ja Bernin
seudun tilalliset: viime vuoden töhkää pyörissä, rummuissa ja akselissa
ja heinää häkin raoissa. Luulisi, etteivät ne vankkureitaan osaakaan
puhdistaa. Lieneepä ihanaa heidän pihatantereillaan; siellä mahtaa olla
isoisäin lastut ja roskat nurkissa, jotta kyllä osaisivat kotiinsa, jos
haluaisivat palata." Sille rupesivat räätälit nauramaan ja alkoivat
hekin kertoa isännän mieliksi ja kunniaksi kompajuttuja Bernin seudun
tilallisista.

Huomisaamuna olivat komea Laukki ja siistit Bernin vaunut valmiina
talon edustalla. Emäntä sitoi vielä isännän kaulaan liinan, oikaisi
mieleisekseen hänen paidankaulustaan, pisti hänen taskuunsa nenäliinan,
jota ensin levitteli ja tarkasteli, ettei siinä vain ollut reikiä, ja
kysyi sitten: "Jokos on nyt kaikki?" Ja kun Johannes kaiveli taskujaan,
puuttui vielä pesusieni, jonka vaimo toi hänelle keittiöstä. Ulkona
oli voi varustettuna sankakoriin ja peitetty kauniilla valkealla,
punapäärmeisellä liinalla. Johannes nousi rattaille lausuttuaan Ulille
tarpeelliset ohjeet; ja emäntä antoi sitten hänelle korin ja tuumi,
että isä voisi pitää sitä toistaiseksi istuimella; mutta jos joku
nätti ja iloinen tyttö pyytäisi päästä kärryihin, niin päästäköön nyt
vaan; emäntä ei näet ole niin mustasukkainen kuin Gufebüriläiset,
jotka varustavat vakituisia urkkijoita tielle vaanimaan palkan edestä,
kenen kanssa heidän ukkonsa seurustelevat matkalla, niin että sitten
tietävät salaisuudet jo ennen kun miehet ehtivät kotiinkaan. "Mutta
älähän nyt vain viivy liian myöhään", sanoi emäntä, "ja tuokin kori
ja liina takaisin kotiin. Onko sinulla nyt kaikki?" "On", vastasi
Johannes, "Jumalan haltuun ja eläkää hyvin keskenänne. Ja hei, Laukki,
Jumalan nimeen." -- Laukki lähti komeasti ravaamaan ja Uli seisoi
tiellä ja emäntä pengermällä katsomassa miten komeasti isäntä lähti.
Satasen askelta ehdittyään ja Ulin ollessa jo lähtemäisillään talliin,
seisautti isäntä hevosen. "Juokse joutuun, Uli", sanoi emäntä, "siltä
unohtui jotain. Ihme, jos ei se vielä kerran unohda päätäänkin. -- Sitä
huonomuistisempaa ihmistä ei ole maailmassa", mukisi emäntä, kun Uli
lähti juoksemaan isännän luo. Isäntä sanoi, että häneltä jäi pikkutuvan
pöydälle vielä papereita; emäntä antakoon ne Ulille, ne on kääritty jo
valmiiksi. Jo etäämpää kuuli emäntä asian ja toi paperit Ulille. Nyt
lähti isäntä jälleen ajamaan ja katosi pian näkyvistä; ja kun emäntä
palasi tupaan siivoilemaan, tuumi hän itsekseen: "Hyvä kun sen viimein
taas sai lähtemään; siitäkös riittää aina lähtöpuuhia; ei se tahdo
päästä liikkeelle ja aina se unohtaa jotain."

Ja Johannes ajeli markkinoille. Pitkin matkaa katseli hän syystöiden
kulkua, peltoja, jotka oli kylvetty, perunamaita, joista ei vielä oltu
hedelmää nostettu; arvioi puiden hedelmällisyyttä ja tuumi, olikohan
tuolla tai tuolla sellaisia hedelmälajia, joita hänellä ei vielä ollut.

Yhtäkkiä näki hän edessään tiellä kulkevan solakan nuoren naisen, joka
kantoi vaivaloisesti raskasta koria. Nainen vilkui vähä väliä taakseen
ja hänen verevät kasvonsa punersivat raikkaasti. "Hei, Laukki", sanoi
isäntä, "juokseppas nyt vähän!" Mutta tuskin lähti Laukki kiitämään,
niin jo kiristi isäntä ohjia ja kysyi: "Anna Maria, etkö tahdo tulla
rattaille?" Ja Anna Maria seisattui ja sanoi: "Jo toki, jos en olisi
tiellä; jo kaukaa minä sinut tunsin ja ajattelin, että jos ottaisit
minut rattaille, niin kyllä tulisin." "No, annahan tänne korisi", sanoi
Johannes ja avasi jalkapeitteen ja asetti korin sen alle. Kurotti
sitten naiselle toisen kätensä pidätellen vaivoin toisella Laukkia.
-- "No tässäpäs sitä nyt ollaan", sanoi Anna Maria; "hyvinpäs minulle
nyt kävikin. Olisi tuosta korista ollut vastusta, jos olisin saanut
kantaa sen aina perille saakka. Mutta kun minulla on paljon ostoksia
tehtävä, niin ajattelin, että pitää ottaa mukaansa tavaraa kaupaksikin
sen verran että saa niillä rahoilla ostaa sen minkä tarvitsee." "Vai
ei enää ollutkaan pussissa kotona", sanoi. Johannes. "Älähän", vastasi
Anna Maria, nuori, toimelias naapurin vaimo, "mutta kun on myydä
sellaista, jota ei itse tarvitse, niin täytyyhän sitä myydä. Ei sovi
kulettaa rahoja kotoa maailman markkinoille." "Etpä ole ikääsi nähden
tuhmimpia", sanoi Johannes. "Oi", vastasi Anna Maria, "ei ne vanhat
aina viisaimpia ole; jos nuoret aina saisivat tehdä miten tahtovat,
niin paremmimpa kävisivät asiat monin paikoin kuin mitä käyvät. Eipä
siltä, että hänellä olisi mitään valittamista; mutta monasti oli
hänestä tuntunut siltä, kuin olisi parempi jos hänen anoppinsa olisi
vähän toisen lajinen. Mutta mitäpäs siitä, eihän sitä aina voi totuttaa
ihmisiä uusille tavoille ja tuhmahan se miniä olisi, joka aina tahtoisi
elää vain omain tapainsa mukaan. Nuorena pitää sietää muita; eipä näet
itsekään kerran vanhana liene hyvillään kun nuorikko tulee jos jotain
talon tapoja muuttelemaan ja parantelemaan." Johannes vastasi tähän
kuten hänen laiselleen miehelle sopii. -- Näin jutellen ajettiin monien
kulkijaparvien ohi, tervehdittiin oikealle ja vasemmalle ja Anna Maria
istua kekotti siinä oikein onnellisena, melkeimpä ylpeänä kauniissa
ajopeleissä tuon komean isännän vieressä. Kun viimein saavuttiin
perille, hyppäsi Anna Maria ensin alas rattailta, otti vastaan
molemmat korit ja sanoi, että jos isäntä uskaltaisi antaa korinsa
hänen haltuunsa, niin möisi hän isännänkin voin; sehän kävisi näet
yhdellä tiellä ja Anna Maria koettaisi parastaan; hän tiesi muka hyvin,
etteivät miehet ole kovinkaan mielissään mokomista kaupoista. "Anna
Maria", sanoi Johannes, "jopas teet nyt minulle oikein hyvän työn;
mutta minä kannan korin sinne voitorille. Helpommin se minulta käy
kuin sinulta." Anna Maria kursaili, mutta antoi kuitenkin Johanneksen
tulla kantamaan koria ja Johannes kysyi häneltä vielä, milloin hän
aikoo palata kotiin? Anna Marian on tultava hänen kanssaan; hänkään
ei viivy täällä myöhään. Anna Maria sanoi, että hän kukaties viipyy
vielä kauankin. Mutta jos isäntä sanoisi, missä häntä voisi tavata noin
puolenpäivän tienoissa, niin Anna Maria toisi hänelle silloin rahat, ja
sittempähän saataisi nähdä, voitaisiinko lähteä yhdessä kotiin.

Johannes lähti asioilleen, suoritteli niitä siellä täällä ja pian
ehti jo puolenpäivän aika. Silloin, kovassa tungoksessa kulkiessaan,
oli hän kuulevinaan takanaan huudettavan nimeään: "Hei, serkkumies!
Johannes, odotas!" Johannes pysähtyi viimein, katseli ympärilleen
ja aikoi taas lähteä kulkemaan; kun taas kuuli huudettavan nimeään.
Hän seisattui jälleen, -- ja viimein vanha, raihnaisen näköinen mies
tungeskeli hänen luokseen ja sanoi ähkien: "Enpä luullut pääseväni
sinun lähi, serkkumies." "Kah, Jumalan terveeksi, serkku!" sanoi
Johannes. "Enpäs ajatellut näkeväni Teitä, tulitte kuin taivaasta
tupsahtaen; mitenkä Te jouduitte niin kaukaa markkinoille?" "Sinuahan
minä juuri tulin tapaamaan", vastasi mies, "minulla olisi näet sinulle
vähän puhuttavaa, jos sinulla olisi aikaa." "Miksei, serkku, puhukaa
pois vain." "Ei täällä", vastasi mies, "ei oikein sovi; mutta olisin
hyvilläni, jos päästäisi jonnekin, missä olisi rauhallinen pikkutupa
eikä juoksentelisi kaiken maailman väkeä. Vaan minä olen täällä ihan
outo!" "Lähtään vaan, serkku, minä tiedän jo minne mennään. Minun
kortteeriravintolani emännällä on näet pikkutupa; hän on minulle
kaukaista sukua eikä kieltele mitään, jos häneltä jotain pyydän."

Vähän ajan kuluttua istuivat he tuon ystävällisen ravintolan emännän
makuutupasessa, kun emäntä ensin oli pyydellyt anteeksi, ettei hänellä
ollut sopivampaa tarjota; mutta tänään oli väkeä joka paikka täynnä, hän
ei muistanut koskaan nähneensä niin paljoa väkeä markkinoilla. Täällä
saisivat he olla ihan rauhassa. Ja mitä saisi heille tarjota? "Tuokaahan
ensin yksi kokonainen ja sitten päivällisaikaan jotain syötävää." --
"Mitä Te haluaisitte syödä ja mitä viiniä minun pitäisi tuoda?" --
"Tuohan hyvää ja ruuaksi sitä, mitä on. Mutta lihan tulisi olla pehmeää,
minä en mahda enää sille mitään jos ei se ole hyvin keitettyä. Ennen
taisin rauskutella vaikka luita, mutta nyt tunnen vanhuuden jo joka
jäsentäni raukaisevan." -- "He, serkku", sanoi Johannes, "sitä ei Teistä
vielä lainkaan huomaa; ja jos kerran Te vain valitatte, niin mitenkäpä
sitten me meikäläiset, joilla ei ole osan hyvyyttä kymmenettä osaakaan
siitä mitä Teillä." "Oh, serkkumies, ei se rikkaudesta riipu, sen saan
joka päivä kokea, ja juuri siksihän minä tulinkin tänne tänään,
puhelemaan vähän sinun kanssasi. -- Sinähän tiedät, että minulla on iso
talo ja että minun täytyy pitää paljon väkeä sitä hoitaakseni. Minä ja
muori olemme jo vanhoja, emme enää jaksa. Poikani, se tuli liian
herraskaiseksi maatöihin Weltschlandissa[15] ja sille täytyi ostaa
ravintola; hänestä ei ole muuta hyötyä kuin että tulee vähä väliä
tahtomaan rahaa tai muuta mitä on vailla. Tytöstä ei ole mihinkään.
Luuli joutuvansa huonommalle osalle kuin veli, jos ei olisi hänkin
päässyt Weltschlandiin. Ja nyt se, Jumala paratkoon, on ihan sairaloinen
ja kykenemätön raukka, joka pystyy vain neulomaan vähän sukkaa. Arvaat,
miten sitten tullaan toimeen koko tuon ihmislauman kanssa, jota täytyy
pitää palveluksessa. Yksi laiskottelee siellä, toinen täällä, työtä
tekevät vain nimeksi ja maa tulee vuosi vuodelta yhä huonommaksi,
talonpito kannattaa enää tuskin ollenkaan ja kustannuksiin menee kaikki,
mitä tila tuottaa. Niin, Jumala paratkoon, jos ei minulla olisi vielä
vähän rahoja, en jaksaisi enää pitää sellaista taloa, vaikkei sen
vertaisia olekaan tusinaakaan koko Bernin puolessa. Luulin saaneeni
hyvän isäntärengin ja uskoin kaikki hänen halttuunsa. Se oli minulla
yksitoista vuotta ja minä uskoin jo sen haltuun koko talon; niin hyvin
osasi se minulle lipikoida. Mutta nyt, annas olla, minkäs minulle teki?
Eikös myynyt, tuo lurjus, kuuttakymmentä säkkiä elojani ja mylläri
maksoi minulle ainoastaan viidestäkymmenestä; loput ne kelmit jakoivat
keskenään; ja niinhän ne olivat tehneet jo monasti. Muudan
päivätyöläinen oli minulle sukua ja antoi heidän juonensa viimein ilmi.
Hänen sydäntään kalvoi jo liiaksi minun kohtaloni, sanoi hän; sanoi
olevan minulle vähän puhumista, mutta kielsi Jumalan nimessä
ilmoittamasta, kuka siitä minulle oli kertonut. Ja kaikki ne ovat tuon
pelin tienneet eikä kukaan ole siitä minulle puhunut, sillä ne ovat itse
aivan samallaisia kaikki. Sen arvaat, missä pulassa minä olen! Mitä
minun pitää tehdä? En tahtoisi myydä taloa, vaikka poika kehoittaakin.
Voisihan siitä vielä kerran olla hänelle tosihyötyäkin tai ainakin hänen
lapsilleen. Vuokraajaa en ottaisi mielelläni. Sitten en saisi enää
lainkaan sananvaltaa talossa ja tila menisi ihan hunningolle. Ja usko
tai älä, mutta minä en voi kuolla rauhallisena ennenkuin nämä asiat ovat
jälleen hyvällä tolalla. Isäni jätti minulle talon hyvässä kunnossa; ja
mitenkä minä uskaltaisin mennä hänen eteensä, jos olisin jättänyt hänen
antamansa hyvän tavaran jälkeeni huonossa tilassa? Tahtoisin
isäntärenkiä, mutta sellaista, että sen päähän ja käsivarsiin voi
tosiaan luottaa, sellaista, joka ymmärtää kaikkea ja johon voi uskoa.
Mutta se pitäisi saada joltain toiselta seudulta eikä meidän puolelta;
sillä kaikki meidän puolelaiset katselevat minua kuin korpit raatoa jo
ennenkun olen kuollutkaan. -- Niin minä ajattelin, että ehkäpä sinä
voisit paraiten auttaa minua ja hankkia kunnollisen isäntärengin. Ja
ihan erityisesti sitä varten minä tulin tänne ja ajattelin, että ehkäpä
tapaan sinut. Palkasta ei kitsasteltaisi. Minä antaisin vaikka
kuusikymmentä kruunua, jos ei vähempi riittäisi; enkä surkeilisi
sataakaan kun vaan saisin sellaisen jota haluan."

Serkun puhuessa oli Johannes ollut ihan äänetönnä eikä hän virkkanut
mitään vielä sittenkään kun toinen jo oli tarinansa lopettanut.
Silloin tuli ravintolan emäntä sisään, kattoi pöydän ja sanoi, että
saisivat nyt tänään tyytyä siihen mitä talossa on tarjolla; eihän sitä
markkina-aikaan miten ehdi laittaa niin hyvää kuin tahtoisi. Emäntä
ei tiennyt, tokko ruuat heistä olisivat mieluisia, vaikka oli tosin
valikoinut paraansa mukaan. -- Serkku jutteli niitä näitä emännän
kanssa. Johannes ei virkkanut monta sanaa. Eräs tyttö tuli sisään ja
kysyi, oliko Bodenbauerin isäntä täällä? Häntä tiedusteli ulkona eräs
nainen? "Taitaa olla ennen sovittuja", kujeili ravintolan emäntä. Tyttö
sanoi, että kaunis nainen se onkin. -- Heti kun Johannes oli mennyt
ulos, sanoi serkku: "Vai on se sekin sellainen? Minä en vain olisi
uskonut sitä hänestä." -- "Jumala varjelkoon", siunasi emäntä, "ei
siinä ole mitään sen kummempaa, se on perin kunnollinen mies. Siellä
on kai joku, joka aikoo lähteä hänen rattaillaan kotiin." Johannes
kantoi korit sisään ja vahvisti emännän otaksumisen sanoen puhelleensa
erään naapurin emännän kanssa, joka oli myynyt hänen voinsa. Ei se
ollut tahtonut jäädä odottamaan, aikoi palata kotiin jonkun toisen
rattailla jos sattuisi kenen tutun tapaamaan. -- "Sepä oli ikävää
että minä satuin tulemaan vastuksiksi", vastasi serkku; hän oli jo
kauan sitten ollut huomaavinaan, että Bodenbauerin isäntä odotteli
jotakuta; sillä Johannes oli tuskin jaksanut kuunnella hänen sanojaan
eikä ollut vastannut vielä mitään. "Jumala varjelkoon, serkku",
vastasi Johannes, "ihan nyt erehdytte! Arvaattekos, mitä minä mietin
ja miksi minä en vielä vastannut? Minun päähäni tuli näet eräs tuuma
ja olin kahden vaiheella, tokko sitä Teille ilmaisisin. Sanon nyt sen
suoraan. Minulla on näet juuri sellainen renki, jota Te tarvitsette;
mutta minua surettaa päästää häntä luotani. Minä en saa hevillä hänen
laistaan ja kuitenkaan en tahtoisi estää häntä osumasta onneensa." --
"No sepäs on hauskaa", sanoi serkku; "mutta miksikäs sinä tahtoisit
häntä pois luotasi? Pelkäätkö sinä jotenkin häntä?" "Enhän toki",
vastasi Johannes, "hän on oikein mieleiseni enkä parempaa kaipaa; mutta
hän tahtoisi suurille palkoille kuten ansaitseekin. Hän osaa hoitaa
taloa työssä ja neuvoissa kuin paras isäntä; ja sitäpaitse on hän niin
uskollinen, että hänet voi laskea vaikka kuninkaan aarrearkuille ilman
että hän puhaltaa niin kreutzeriäkään; siitä voi olla ihan taattu." "No
sepäs on hyvä", sanoi serkku, "juuri sellaistahan minä tahtoisinkin. Ja
mitäs arvelisit, tulisikohan se minulle neljänäkymmenellä taalarilla?
Se on aika raha se." -- "Sen verran annan minäkin hänelle", sanoi
Johannes. "Jos hänet tahdotte, serkku, ei se lähde kolikkaakaan
vähemmällä kuin kuusikymmentä taalaria." "Onko se sinulle sukua?" kysyi
serkku. "Ei", vastasi Johannes, "oli köyhä poika vain kun tuli meille."

Vielä piti epäluuloinen serkku pitkät tutkinnot ennen kun päätti ajaa
Johanneksen luo näkemään tuota renkiä omin silmin. Johannes melkein
katui, että oli serkulle Ulista kurahtanutkaan. -- Pian käskivät he
valjastamaan hevoset ja serkku maksoi koko laskun vaikka Johannes miten
pani vastaan. Kun he ehtivät ulos, tuli Anna Maria taas siihen ja
sanoi: nythän vasta hänelle oli käynyt oikein hullusti: Burrin Uli oli
luvannut ottaa hänet rattailleen, sillä Ulilla oli muka enää vain pari
asiaa toimitettavana ja oli käskenyt Anna Mariaa odottamaan täällä. Ja
Anna Maria oli nyt odottanut ja etsinytkin Burrin Ulia, mutta ei ollut
löytänyt. Ja jos hänen nyt tässä täytyy lähteä kotiin jalan lappaamaan,
niin Jumala ties milloin hän ehtii perille. Anna Mariaa hävetti ihan,
kun oli näin kauan viipynyt markkinoilla. Johannes sanoi, että no kyllä
Anna Maria pääsee kotiin samoilla rattailla joilla on tullutkin. Ja he
lähtivät: Johannes edellä, serkku komeilla rattaillaan jälestä. --

Serkku ajatteli yhtä ja toista siinä yksin ajellessaan ja kun he olivat
noin tunnin matkan päässä Bodenhofista, huusi hän Johannekselle,
että olisikohan missä tässä lähellä pajaa; hänen täytyisi lyötättää
yksi hevosen kenkä tiukempaan, muuten se putoisi. Johannes vastasi:
"On kyllä", ja lupasi odottaa; paja oli tuolla ihan tuon ravintolan
kulmalla. Mutta serkku ei tahtonut antaa Johanneksen odottaa.
"Kyydittävällä emännällähän on kiire", sanoi serkku, "ja eihän sinun
maksa vaivaa poiketa pajalle; minä tulen kyllä pian jälestä." Ja
Johannes lähti taas ajamaan. Jukka serkku ajeli hitaasti perästä,
riisutti hevosen ravintolan luona ja antoi näön vuoksi iskeä naulan
kenkään. Riisuttaessa kysyi hän tallirengiltä: "Kuka se oli tuo isäntä,
joka ajoi edeltä? Oliko sillä oma emäntä mukana?"

"Ei", vastasi tallirenki.

"Taitavat vain muuten olla hyvissä väleissä", tuumi Jukka.

"Ei suinkaan", vastasi tallirenki; ei hän ainakaan ollut kuullut mitään
sellaista.

"Sillä oli hyvä hevonen ja hyvät rattaat sillä isännällä", sanoi
Jukka, "minä tarvitsisin hyviä hevosia, vaan en tavannut markkinoilta
kunnollisia; möisiköhän tuo isäntä noita ja olisikohan tuolla noita
enemmältäkin?"

"Sen talli on hevosia täynnä", vastasi kengittäjä. "Niillä ovat
tavallisesti hevoset huonoja, jotka pitävät hevosia paljon; ne eivät
tule hyvin hoidetuiksi ja vaalituiksi", tokasi Jukka.

"Mutta tälläpäs tulevat", sanoi tallirenki; "tämä isäntä ei hoidakaan
huonosti elukoitaan, hänen hevosensa ovat seudun paraat; ja sitäpaitse
on hänellä erittäin hyvä renki, sellaista ei ole toista näillä mailla."

Jukka vaikeni, jätti hevosensa tallirengin huostaan, meni tupaan ja
alkoi melkein samalla tapaa tutkia asioita ravintolan emännältä,
hörppien tuon tuostakin lasistaan ja käyttäen uteluissaan yhä uusia
metkuja. Mutta aina hän vain joutui samaan tulokseen: että hänen
serkkunsa on oikea miesten mies, että Johanneksen matkatoveri on
kunniallinen, siveä emäntä ja että Johanneksella on kuuluisa renki,
jota moni jo oli koettanut saada häneltä palvelukseensa. Mutta isäntä
ja renki olivat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, eivätkä tahtoneet erota.

"Eiköhän lie sentään sattunut jotain kinaa?" kysyi Jukka.

"Ei suinkaan, mikäli tiedetään; juuri tässä viime sunnuntaina joivat
ne täällä yhdessä, sovussa puolikkaan." Muuta, tarkempaa ei ravintolan
väki tiennyt sanoa.

Sillä välin oli Johannes ehtinyt kotiin ja kulettanut sinne Anna
Mariankin, ja kun emäntä tuli rattaille ja otti piiskan vastaan miehen
kädestä, sanoi Johannes: "Oleppas nyt muori minulle hyvin kiltti, sillä
muuten jää Anna Maikko tänne luokseni." "Pitääpä yrittää", vastasi
emäntä ystävällisesti, otti koritkin maahan ja pyysi Anna Mariaa
tulemaan sisään. Hänellä oli näet kahvi jo valmiina, hän ei antaisi
muillekaan, jos ei Anna Maria joisi. Anna Maria kursaili, sanoi, että
hänen on jouduttava kotiin; oli jo ennen tahtonut lähteä rattailta,
sillä tietäväthän eukot, ettei hän suinkaan mielellään tule heidän
ukkojensa luo vieraisiin.

"Luuletkos minua mustasukkaiseksi?" sanoi nauraen emäntä. "Enpä
lainkaan, liian vanha jo olen mokomaan. Mutta kävipä kuitenkin ennen
aikaan joskus kovasti sapelleni kun Johannes vilkui muihin; silloin
olisi hänen minun mielestäni pitänyt muljotella kuin mörkö ja härkä
kaikkiin muihin tyttöihin ja naisiin paitse minuun. Mutta haihtuu
vähitellen se huoli kun huomaa, ettei ole syytä olla mustasukkainen."
Siitä johduttiin puhumaan juttuja mustasukkaisista vaimoista, kunnes
emäntä hypähti akkunaan ja kysyi:

"Kukas tuolta tänne ajaa, pikkuvaunuilla?" "Ai, minähän ihan unohdin,
sehän se on serkku Jukka Glunggesta, se tulee meille yöksi", sanoi
Johannes.

"Ja sitä et sanonut ennemmin! Kyllä oletkin sen! -- -- -- mitähän
hänellä on asiaa, kun kerran tännekin osaa? Ei ole käynyt täällä moneen
vuoteen."

"Sittempähän saat kuulla", sanoi Johannes. Ja Anna Maria hyvästeli
ja lähti pois astellen serkkua vastaan, joka ajoi taloon. Talossa
oltiin jo valmiit ottamaan vastaan serkkua, joka hieman kompuroiden ja
vaivaloisesti laskeutui alas ajoneuvoilta. Uli kiiruhti ottamaan hänen
hevostaan. "Suipas sitä vähän", sanoi Jukka, "äläkä anna sille heti
juoda, se on hiostunut. Ruokitteko te vielä heinillä?" kysyi hän sitten
Johannekselta; ja vasta täydellisesti rauhoituttuaan hevosen suhteen,
meni hän tutisevin jaloin sisään. Tuskin oli hän päässyt tupaan, niin
kysyi hän:

"Tuoko se oli Uli?"

"Se oli", vastasi Johannes.

"Näyttääpä vähän liian nuorelta ja kevytjalkaiselta."

"On lähes kolmenkymmenen", vastasi Johannes, "ripeä tosin jaloiltaan,
mutta parempiko olisi, jos hän kömpelehtisi kuin puujaloilla."

Ja näin vastattuaan meni Johannes kellariin ja palasi sieltä tuoden
viiniä ja juustoa. Sivumennen kysyi emäntä keittiössä häneltä: "Mitä
se Ulia kyseli, mitä se Ulista?" "En nyt jouda selittämään", vastasi
Johannes; "tulehan sisään, niin saat sitten kuulla."

"Mikähän sille Johannekselle on tullut? ajatteli emäntä; tuntuu niin
kummalliselta, hän ei ole koskaan ollut minulle tällainen."

Serkku alkoi jälleen valitella vaivojaan: millaisia petettyjä
onnettomia he ovat! Ja tuskin lähti Johannes ulos katsastelemaan päivän
tehtäviä, niin kysyi Jukka emännältä: "Millainen se on tuo teidän
renkinne, se Uli? Johannes suositteli häntä meille isäntärengiksi."

"Älkää toki!" huudahti emäntä, "Uli on niin hyvä renki ettei koko
seudulla ole parempaa; meillä ei ole ollut niin hyvää renkiä koskaan
ennen."

"Vai niin?" sanoi serkku, "mutta millainenkas se on naishommissa?
Näytti olevan ihan pahimpia."

"Kumpa ei olisi pahempia!" sanoi emäntä. "Vuoteen ei se ole ollut niin
yötä poissa kotoa."

"Jaha, jaha", sanoi serkku. "Johanneshan näkyi ajavan jonkun sievän
naikkosen kanssa ja toi sen markkinoilta aina tänne kotiin, näin mä;
kukas se oli?"

"Meidän naapurin emäntä, erittäin kunnon ihminen, minä pidän hänestä
erittäin paljon ja ainoastaan hänen luonaan minä pistäydyn joskus
kylillä kun pistäydyn."

"Tjaha, tjaha", sanoi serkku; "te ette siis oikeastaan tahtoisi pitää
Ulia?"

"Mitenkä niin?" kysyi emäntä. "Ei suinkaan nyt Johannes liene niin
hullu että antaa pois Ulin. Jos niin ovat asiat, niin kyllä tässä on
minullakin sanani sanottava." --

Johannes tuli sisään, puhui joutavanpäiväisistä asioista; emäntä meni
ulos ja serkku sanoi: "Kuules, serkkumies, minusta näyttää vähän
siltä, että sinun eukkosi on hyvin tyytyväinen Uliin, hänestä näyttää
Uli olevan hyvin mieleinen." -- "Niin", vastasi Johannes, "yksikään
renki ei siitä ole ollut niin mieleinen kuin Uli; kaikista muista on
sillä ollut aina valittamista, mutta tästä ei ainoaakaan sanaa nyt
kokonaiseen vuoteen. Ja meillä on ollut nyt ihan hauska elää."

"Ei siis ehkä haittaisi, jos he joutuisivat vähän erilleen", sanoi
Jukka. Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut; mutta ei aina ole
kovinkaan terveellistä, että akat ja rengit tulevat keskenään liian
hyvin toimeen.

"Oh, ei siitä puhettakaan", sanoi Johannes, "kun vaan akat ja
aviomiehet tulevat keskenään vielä paremmin toimeen. Ja meillä
tullaan." Hän eli muijansa kanssa aina sovussa ja kumpikaan ei tenännyt
toista vastaan, ei lasten eikä palvelijain kuullen. Ja jo pitkän aikaa
olivat he olleet palvelijainkin kanssa sovussa, eikä niistä yksikään
ollut noussut heitä eikä toverejaan vastaan; ja heidän oli hyvin mukava
elää. "Empä tätä oikein ymmärrä", sanoi serkku; "tavallisesti jos
palvelijat ovat keskenään liiaksi sovussa, saa isäntä siitä kärsiä. Se,
jolle on käynyt niinkuin minulle, tietää yhtä ja toista hänkin."

Emäntä ei voinut ymmärtää, mitä nuo ristikuulustelut oikeastaan
tarkoittivat; kunnes puhe pöydässä jälleen kääntyi Uliin ja hänen oli
uskominen, että Ulia tiedusteltiin palvelukseen Jukalle. Silloin sanoi
hän: "Mutta Johannes, tiedätkö sinä oikein, mitä sinä nyt teet?"

"En tahdo olla Ulin onnen esteenä", vastasi Johannes.

"Ei kaikki onni kultaa, mikä kiiltää", mukisi emäntä itsekseen ja meni
heti ulos. Silloin alkoi serkku hokea, että pitäisi nyt jo käskeä Uli
sisään, hän tahtoisi puhella hänen kanssaan. Ja Johannes tuumi, ettei
se nyt tänä iltana oikein sovi, huomenna näyttelee hän serkulle vielä
Ulin töiden tuloksia ja sittenhän serkun sopii vielä peruuttaa aikeensa
jos tahtoo. Mutta serkku sanoi, että hänen pitää lähteä jo huomisaamuna
varhain kotiin. Kun saisi jo tänään asian hyvälle tolalle, niin voisipa
kerrankin nukkua rauhassa yönsä. Ja Uli oli pyydettävä sisään.

Uli oli aivan utelias tietämään miksi häntä pikkutupaan tahdotaan ja
asettui seisomaan oven pieleen. Mutta serkku täytti lasin, toi Ulille
ja sanoi: "Naukkaappas nyt ja tule tänne istumaan; minulla olisi vähän
sinulle puhuttavaa." Nyt alkoi hän kertoa, miten Johannes oli esittänyt
Ulia hänelle isäntärengiksi, millaista renkiä hän halusi ja miten
suuren palkan hän maksaisi; hän ei kitsailisi enempääkään maksamasta
jos vaan voisi olla palvelijan suhteen tyytyväinen. "Ja jos haluat
tulla, niin sano mitä tahdot; niin selvitämme nyt heti sen asian." Uli
oli ihan ällistynyt. -- Viimein hän sai suunsa auki ja sanoi, että
hänellä oli täällä kerrassaan hyvä olla ja ettei hän halunnut lainkaan
muuttaa paikkaa. Jos isäntä luulee, että hänelle on eduksi lähteä, niin
pitää kai koettaa; mutta vastenmielistä se vain on."

"Voithan koettaa", sanoi Johannes, "ja jos ette tule keskenänne
toimeen, niin minä otan sinut koska tahansa takaisin."

"No tuota, minkä verran sinä tahdot palkkaa?" kysyi serkku.

"Isäntä sanokoon", tuumi Uli.

"Mitäs arvelisitte: kuusikymmentä kruunua, kaksi paria kenkiä, neljä
paitaa ja harjakaisrahat sitäpaitse?" kysyi Johannes.

Uli sanoi tyytyvänsä isäntänsä vaatimuksiin. --

"Taitaa olla liian paljon", sanoi serkku, "ja näin alussa olisit voinut
tyytyä vähän vähempäänkin; mutta ei tässä nyt viitsitä tinkiä." --
Harjakaisrahoja hän ei vain paljoa voinut lupailla: hevosista ottaa ne
näet tallimies ja lehmistä lypsäjä ja muitapa ei paljoa tulekaan.

"Noh", sanoi Johannes, "antakaa hänelle sitten uunna vuonna vielä
kunnon lahja, jos olette häneen tyytyväinen."

"Se on selvä se", tuumi Jukka. Tässä nyt ensin kaksikymmentä batzia
pestiä. Ja Ulin oli tultava hänen luokseen toimeensa oikeaan aikaan.
Ja Jukka antoi hänelle rahat ja löi kättä päälle ja asia oli sovittu
ennenkun Uli ja Johannes älysivätkään ja ennenkun emäntä ehti tuota
sanaansa kurahtaa.

"Tänään se asia on selvitettävä", sanoi Jukka päättäneensä. "Ehkei
siitä muuten olisikaan tullut mitään; eihän sitä tiedä, mitä yksi yö
voi matkaan saattaa."

Ja Jukka, yhtä viisas kuin vanhakin, oli hemmetin oikeassa. Emäntä
mökötti koko illan tuppisuuna, sillä hän tiesi, ettei asia nyt enää
puhumalla paranisi. Mutta heti kun Johannes tuli hänen viereensä
sänkyyn uudinten taa, alkoi hän kysyä: "Mutta mikä ihme sinulla
oikeastaan on? En olisi uskonut, että sinä olisit sellainen raukka!
Tällaista harmia et ole tuottanut minulle siitä saakka kun mentiin
naimisiin. Sinun on käytävä usein kylillä ja mitenkäs sitten käy, kun
ei ole Ulia kotona? Ja minulle alkavat taas vanhat vastukset. Menepäs
ja tarjoo paras renki vanhalle hassulle, joka ei usko ketään ja luulee
kaikkia ihmisiä huonoiksi! Holhuun alle täytyisi sinut panna! Luulisi,
että olet ollut humalassa kun teit tällaista. Sanopas nyt vihoviimein:
mikä sinun päähäsi oikein äjähti?"

Mutta Johannes, jonka omaakin sydäntä kauppa karvasteli, ei tiennyt
mitä vastata; hänen hyvät aikeensa eivät hänestä itsestäänkään enää
tuntuneet päteviltä. En tiedä itsekään, huokasi hän. Oli ajatellut vain
Ulin onnea. Eihän Ulin ijäkseen sopinut jäädä rengiksi; ja johonkin
omaan puuhaan ryhtyäkseen täytyy hänen saada rahaa, ja isompaa palkkaa
ei hän Ulille voi enää maksaa.

Mutta emäntä selitti isännän sanat kaikki hölynpölötykseksi eikä
ottanut uskoakseen tähän Ulin onneen, ei myöskään siihen etteivät he
voisi maksaa hänelle enempää palkkaa. Lyhyesti sanoen: emäntä oli nyt
oikea toramylly, ei antanut koko yönä Johannekselle unen rauhaa. -- Ei
Ulikaan nukkunut sinä yönä, häntäkin melkein kadutti. Ainoastaan serkku
kuorsasi tyytyväisenä niin että olisi luullut seinähirsien hajoavan ja
katon ilmaan kohoavan.

Aamulla oli isäntäväestä talo kuin mullin mallin; mutta heidän
huolestaan ei serkku paljoa piitannut; hän kiiruhti lähtöään, antoi
Ulille vielä komean punaisen batzin juomarahaa ja matkasi tyytyväisenä
kotiinsa.

Uli olisi mielellään purkanut kaupan ja sitä tahtoi emäntäkin. "Mitä
nyt tuosta serkusta piitata, ei siitä ole koskaan ollut meille mitään
hyötyä eikä tule vastakaan ja sehän asuukin ties miten kaukana,
tuskin häntä enää eläissään nähdään." -- Uli sanoi, ettei hän olisi
millänsäkään, jos saisi tuossa uudessa paikassaan edes olla yksinään;
mutta hänelle tulee komennettavaksi kolme, neljä renkiä ja vielä
piikoja ja lauma päivätyöläisiä. Se ihan hirvittää. Tietää muka
hyvin, mihin peliin heidän kanssaan joutuu. Jos tahtoo pitää ohjakset
käsissään, niin syntyy riitaa, täytyy sietää alituista toraa eikä
edes tiedä, tokko isäntä on puolella. Olisi kai parasta lähettää
pesti heti ajoissa takaisin. -- Mutta Johannes ei ollut samaa mieltä.
Paha on pettää sillä tavoin vento vierastakaan, semminkin serkkua. Ja
tavallisesti juuri seikat, jotka ensin tuntuvat kovin vastenmielisiltä,
ovat lopuksi vain pelkäksi hyväksi. Nyt ei enää auta muuta kuin antaa
asiain huristaa. Kyllä kai Uli ja Glunggen isäntä keskenään tulevat
toimeen. Kun Uli vain alussa on varovainen ja koettaa päästä lujalle
maaperälle, niin hyvin käy! Hannu, serkun toinen renki, on hyvän
opin saanut, varsin taipuisa poika; eikä suinkaan Uliakaan huonosti
kohdeltane. Joka tapauksessa: mikä on tehty, se on tehty; on siis
parasta vain taipua kohtaloon eikä siitä liikoja puhua.

Niin vieri aika ja joulu läheni. Räätälit, ompelijattaret ja
suutarit tulivat ja lähtivät vuorotellen talosta; ja vaikkei siitä
hiiskuttukaan, niin tulivat ja lähtivät he etupäässä vain Ulin vuoksi,
sillä hänelle nyt laitatettiin vaatteet erinomaiseen kuntoon, melkein
kuin omalle pojalle, joka aikoo maailmalle. Milloin löysi emäntä
vielä kaistan kangasta, jota hän ei muuhun tarvinnut ja teetti siitä
Ulille paidan, milloin toi isäntä takin, joka oli käynyt hänelle liian
ahtaaksi, tai liivit, jotka räätäli oli tuhrinut niin pilalle, etteivät
ne hänelle itselleen kelvanneet. -- Eräänä iltana sanoi isäntä: "Uli,
sinun täytyy vielä hankkia papintodistus; mene siis huomenna pappilaan,
jotta papille jää aikaa sitä laatia."

"En minä menisi mielelläni", sanoi Uli. "Kyllähän minä pidän papista
ja rakastan häntä ja sen saarnat ovat olleet minulle pelkäksi hyväksi
ja minä olen niistä tullut huomaamaan, että jos aikoo tulla ihmiseksi,
niin täytyy seurata Vapahtajaa. Mutta rippikoulussa minä olin ihan
kelvoton ja taitamaton poika ja hänellä oli minusta paljon kiusaa; ja
siitä saakka olen minä häntä karttanut enkä ole puhunut hänen kanssaan
ainoaakaan sanaa. Tuntuu nyt ilkeältä, en tohtisi mennä hänen eteensä;
sillä kun minä menen, niin luulee hän, että minä olen yhä vain se
entinen kelvoton poika ja antaa minulle pahat passit. Ota sinä isäntä
se papinkirja häneltä; tule sinä kanssani pappilaan?" "En", vastasi
isäntä, "on sopivinta että itse menet sinne, eipähän liene suureksi
haitaksi, vaikka hän sinua vielä vähän neuvoo ja varoitteleekin."

Ulin täytyi mennä itse tahtoi tai ei. Mutta tuiki tukalalta tuntui
hänestä lähetä pappilaa; ja hänen sydämensä pamppaili kun hänet
kutsuttiin sisään; ja kun sitten pappi kysyi: "Mitä on asiaa, mitä
sinä tahdot?" niin niukuin naukuin sai hän suustaan ulos tuon
yksinkertaisen sanan: "Papinkirjaa". Pappi availi paksuja kirjoja ja
kysyi: "Oletkos sinä Ulrik Merk; isäsi oli nimeltään Risto, äitisi oli
Matleena Schmönck, kumminasi Venechbur?" -- Ulia kummastutti, mistä
se pappi kaikki sellaiset tietää ja että pappi tunsi hänet, vaikka
hän oli rippikoulun ajasta melkein jalan verran venynyt. -- Sitten
kysyi pappi taas: "Sinä menet Glunggeen? No niin, hauskaapa olisi,
jos menestyisit siellä", sanoi hän. "Minä olen jo kauan iloinnut, kun
sinusta tuli kelpo mies; sillä minä riemuitsen aina, kun näen ihmisten
osuvan sille paremmalle tielle. Rippikoulustasi päättäen en olisi
voinut sitä sinusta uskoa. Mutta hyvälle Jumalalle on mahdollista moni
sellainen seikka, jota ei ihminen aavistakaan. Mutta älähän vain unohda
Glunggessa, että siellä on se sama Jumala, jonka silmä sinua täälläkin
vartioi, ja että sinä menestyt ainoastaan silloin, kun hän sinua auttaa
ja kun sinä olet uskollinen hänelle. Älä unohda, että hän näkee kaikki
ja kuulee kaikki, vaikkei isäntäsi näkisi ja kuulisikaan. Nyt tulet
sinä pannuksi paljon päälle; niimpä sinulta myös paljoa vaaditaan. Nyt
sinun on turvauduttava Jumalaan enemmän kuin koskaan ennen. Ja ajattele
siis aina, mitä sanot rukoellessasi: Elä johdata minua kiusaukseen!
Ajattele sitä, mitä Vapahtajamme on sanonut: Valvokaat ja rukoilkaat,
ettette kiusaukseen lankeisi. Minä iloitsen aina, kun kuulen sinusta
hyviä sanomia; ja kun vasta tulet tänne vieraisiin, niin pistäydy
myöskin minun luonani ja ilmoita minulle, miten sinun käy -- niin minä
suuresti iloitsen."

Uli lähti aivan heltyneenä ja ihmeissään papin luota ja kiihkeästi hän
odotti hetkeä, jona sai kertoa isännälleen: "Kuulkaas, isäntä, kun
pappi tunsi minut yhä ja tiesi minusta kaikki! Hän tiesi, että minä
olin parantunut ja että minä lähden Glunggeen, ja minusta tuntui, kuin
hän olisi tiennyt, millainen minulle tulee olo sielläkin. Mitenkähän
tämä on mahdollista? Eihän se ole koskaan minua puhutellut eikä ole
käynyt herran pitkään aikaan sinun luonasi?"

"Tjaa", sanoi isäntä, "siinäpä sen nyt näet! Mitäs minä puhuin sinulle
siitä nimestä? Hyvä nimi kauas kuuluu ja huono vielä kauemmas eikä
ainoakaan ihminen ole niin halpa, ettei hänestä jotain puhuttaisi. Ja
pappismiehen on aina pidettävä enemmän tai vähemmän vaaria nimistä,
jotta hän tarpeen tullen tietäisi, millä tavoin kullekin ihmiselle
on puhuttava. Sellaiset odottamattomat kehoitukset vaikuttavat usein
hyvää, eikä ole haitaksi jos ihminen tietää, että muistetaan pitää
hänen elämäänsä silmällä."

"Niin, kyllä minä sen tunnustan", sanoi Uli, "että minä tulin papin
kehoituksista hyvilleni ja paha olisi ollut, jos en olisi tullut itse
sinne menneeksi. Sillä siellä sain minä kuulla pari tärkeää sanaa,
joita en koskaan unohda."

Isäntä oli itse päättänyt viedä Ulin uuteen paikkaan, -- jottei Ulin
tarvitsisi maksaa matkakuluja, sanoi hän, ja jotta hän ehkä vielä voisi
antaa Ulille jonkun hyvän neuvonkin, nähdessään uuden paikan. -- Ulilta
jäi vuoden palkka melkein koskemattomaksi ja hänellä oli nyt säästössä
hyvinkin yli 150 kruunua. Hän oli teettänyt itselleen matka-arkun,
jossa oli hyvä lukko, joten ei voitaisi hänen tavaroitaan varastaa.

Tuli uusivuosi; sitä vietettiin tavalliseen tapaan. Viiniä ja lihaa
oli pöytä kukkurallaan. -- Ennen oli uusivuosi Bodenbauerin talossa
ollut hyvin hauska juhla; nyt istuttiin yhdessä, syötiin, juotiin ja
koetettiin olla iloisia; mutta silloin sanoi Uli yhtäkkiä: "Viimeistä
kertaakohan minä tässä nyt istun?" ja kyyneleet tulivat hänen
poskilleen ja hän nousi ylös ja meni ulos. Ja kaikille muillekin
tulivat vedet silmiin eikä maistunut enää ruoka eikä kukaan enää
puhunut mitään pitkään aikaan, kunnes emäntä viimein sanoi: "Johannes,
mene nyt sinä ulos katsomaan, minne se Uli jäi; hänet pitäisi saada
takaisin tupaan. Tällaista se nyt on! Ja minä en ole tähän syypää;
mutta ollaan nyt edes viime hetket yhdessä."



KAHDESTOISTA LUKU.

Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.


Seuraavana aamuna varustettiin reki matkakuntoon, köytettiin
matka-arkku rekeen ja Ulin oli syötävä vielä talonväen kanssa
aamiaista: juustoa, munapannukakkua ja kahvia. Kun hevonen oli
valjaissa, ei Uli ollut päästä paikaltaan liikahtamaan, ja kun
viimeinkin piti lähteä, ja hän antoi emännälle kättä sanoen: "Voikaa
hyvin, emäntä, älkääkä muistelko minua pahalla!" niin juoksivat taas
vedet hänen poskilleen ja emännänkin piti ihan panna esiliinan lieve
silmilleen ja hän sanoi: "Mitäpäs minä pahalla, kunhan vain sinä
menestyisit; mutta jos sinulla ei ole siellä hyvä olla, niin tule vain
takaisin meille heti kun haluat, kuta pikemmin, sen parempi."

Lapset eivät tahtoneet mitenkään päästää Ulia irti; ja ihan viilsi
Ulin sydäntä, kun isäntä viimein sanoi, että kyllä lasten nyt täytyy
hänet laskea; heidän on lähdettävä heti jos tänään aikovat vielä ehtiä
perille. Ja eihän tässä nyt viimeistä kertaa nähdä toisiaan; ja eikä
tässä nyt muu auta.

Kun he olivat lähteneet, pyyhki emäntä silmiään vielä pitkän aikaa ja
hänen täytyi hellitellä ja lohdutella lapsia, jotka eivät tahtoneet
heretä itkemästä ja uikuttamasta.

Kauan ajoivat he kahden kesken sanaakaan virkkamatta kimaltavain
hankien lomitse. "No, no!" mutisi isäntä väliin, kun huima Laukki
rupesi laukkaamaan, kiidättäen keveää rekeä nuolen nopeudella eteenpäin
ja tupruttaen kavioillaan lunta pyrynä ilmaan. "Minulle tulee yhä
ikävämpi ja ikävämpi, kuta lähemmä joudumme", sanoi Uli; "minulla on
niin raskas olla etten voi uskoa muuta kuin kulkevani onnettomuuteen,
minusta on ihan kuin näkisin tuhon edessäni tuossa paikassa."

"Ei se ole kuin sitä entistä tuttua vaivaa vaan", sanoi isäntä, "enkä
minä pahoja ennustele. Ajatteleppas vaan muinoista aikaasi, kymmenen
vuotta sitten, jolloin olit vielä hulttio ja minä rupesin sinua
pakottelemaan parannukseen: miten vaikealta sinusta silloin tuntui
parantuminen! Paljoa et silloin toivonut, et uskonut, että kaikki vielä
kerran kääntyy parhain päin! Ja kuitenkin selvisivät asiat vähitellen
aivan hyvin, uskosi kasvoi ja nyt olet sinä poika, josta voi sanoa,
että vaikeudet ovat sinulle olleet vain hyväksi. Älä siis enää ole
milläsikään, tämä, johon nyt tullaan, on paljon helpompaa kuin se
entinen; ei missään tapauksessa voi käydä pahemmin kuin että vuoden
päästä tulet takaisin minulle. Pysy vain kunnon miehenä, ja ole aina
varuillasi, sillä se serkku on niin hirveän epäluuloinen. Mutta kun
hän sinut oppii tuntemaan, ei sinulla ole hänestä vastusta. Pahemmassa
pelissä olet palkollisten kanssa; kohtele heitä varovasti, edisty
harvaan ja hartaasti. Kohtele heitä rakkaudella, niinkauan kuin se käy
päinsä, ja jos se ei auta, niin puhu niille kerran suusi puhtaaksi
ja sanokin, että tiedät, missä asemassa olet. Viidentenä pyöränä en
minäkään rupeisi olemaan koko vuotta."

Oli selkeä, kirkas tammikuun päivä kun he kauniiden peltojen, valkeain
aitain ja kimaltavain puiden lomitse ajoivat Glunggen tiluksille. Tämä
tila oli noin neljännestunnin matkan päässä Üfligenistä, laajuudeltaan
yli sata auranalaa, hyvin hedelmällistä maata. Mutta kaikki ei ollut
kuitenkaan yhtenä palstana, joitakuita peltoja ja niittyjä oli
erillään etäämpänä. Sadevuosina oli paikkapaikoin ehkä liian kosteaa,
mutta kyllä siitäkin pulasta helpolla voisi päästä. Kun he ajoivat
kartanolle, joka oli laakson pohjalla, kävellä kompuroi Jukka jo
kepin nojalla tanhuilla ja sanoi jo kauan heitä tähystelleensä sekä
pälyilleensä eikä ollut uskonut heidän enää tulevankaan. "Pitää tulla
ottamaan hevosta!" huusi hän sitten karjakartanolle päin, joka oli
rakennettu ihan talon kupeeseen. Ei tullut ketään. Ulin täytyi itse
riisua hevonen. Hän kysyi, minne hän sen saisi viedä? "Hei, pitää tulla
ottamaan!" huusi Jukka uudestaan. Ei tullut ketään. Silloin meni ukko
kiukuissaan tallin puolelle, riuhtaisi ovet auki, ja sielläpä sukikin
tallirenki aivan levollisesti hevosta.

"Etkös kuullut, että sinua huudettiin?" sanoi Jukka.

"En minä ole mitään kuullut."

"No kuule siis nyt ja tule ottamaan hevosta!"

"Sille täytyy ensin tehdä tässä tilaa", mukisi renki ja alkoi temmeltää
hevosten joukossa kuin haukka kyyhkyslakassa. Hevoset rynkäilivät ja
teutaroivat pilttuissaan ja Ulin täytyi alituiseen hokea "soh, soh,
voi voi" ennenkun hengen kaupalla sai Laukin tallin takanurkkaan.
Sitten ei Ulille annettu riimua. "Olisit tuonut mukanasi!" mukisi
renki hänelle. Kun hän viimein ehti jälleen reelleen ja päästi
arkkunsa köysistä, käskettiin halkomiehiä avuksi sitä kantamaan;
mutta pitkään aikaan ei yksikään heistä hievahtanutkaan. Viimein
lähettivät miehet avuksi pojan, joka laski portaiden käsipuilla luisua
niin että oli vähällä lennättää Ulin nurin niskoin ja voimiaan sai
Uli kiittää kun pysyi jaloillaan. Kammio, johon hänet vietiin, ei
ollut valoisa, ei lämmitettäväkään, ja siinä oli kaksi makuulavaa.
Vähän alakuloisena hän siinä seisoskeli kunnes hänelle huudettiin
alaalta: "Pitää tulla saamaan vähän lämmikettä." Ulkona otti häntä
vastaan iloinen, kaunis tyttö: tukka ja silmät pähkinän ruskeat,
posket valkeat ja punaiset, huulet pehmeät, hampaat huikaisevan
valkeat. Suurikokoinen ja vahvarakenteinen hän oli mutta samalla
solakka. Vakavana seisoi hän siinä, mutta vilkuipa vakavuuden takaa
veitikkamaisuuskin ja hyvänsävyisyys. Koko hänen olennostaan kuvastui
tuo joskus nähty, vaan selittämätön todiste sisäisestä ja ulkonaisesta
puhtaudesta, sielu, joka vihaa lokaa ja tekee ruumiinkin puhtaaksi
tai ainakin puhtaan näköiseksi likaisessakin työssä. Vreneli, se oli
tytön nimi, oli isännän orpo sukulainen. Hänellä ei ollut itsellään
paikkaa, mihin päänsä kallistaa ja häntä kohdeltiin kaikkialla kuin
mitäkin tuhkapöperöä; mutta aina hän vain karisti tuhkat yltään eikä
huolinut surra tai surujaan ilmaista. Jokaisena uutena huomenena hän
nauroi uutta iloa Jumalalle ja ihmisille, ja hän oli siis kaikkialle
oikeastaan tervetullut, tuo koditon, joka tenhollaan loi ihmissydämet
asuinsijoikseen. Siksi sukulaiset häntä oikeastaan hellästi rakastivat,
vaikka luulivat vihaavansa koska hän oli hedelmä erään korkea-arvoisen
sukulaisen ja köyhän päivätyöläisen luvattomasta kanssakäymisestä.

Vreneli ei ollut avannut Ulin kammion ovea. Kun Uli astui ulos,
tarkastelivat häntä nuo ruskeat silmät kiireestä kantaan ja hyvin
totisena kysyi tyttö: "Taidatte olla se uusi isäntärenki? Pitäisi tulla
alas saamaan vähän lämmikettä." Eihän sitä nyt olisi tarvittu, sanoi
Uli, olihan tässä jo matkalla syöty ja juotu kyllikseen. -- Kuitenkin
lähti hän vastustamatta ripeän tytön jälestä tupaan. Siellä istuivat
jo Jukka ja Johannes pöydän ääressä, jolla höyrysi lihaa, tuoretta ja
suolattua, hapankaalia ja päärynälohkoa. Vanha, pyylevä, ystävällinen
nainen tuli Ulin luo, kuivasi ensin käsiään esiliinaansa, antoi sitten
Ulille kättä ja sanoi: "Tässäkös se nyt on se uusi isäntärenki? No
eläs, jospa olet yhtä rehellinen kuin pulska, niin kylläpä hyvin
tullaan toimeen. Istupas nyt tuohon syömään äläkä arkaile; sitä
vartenhan siinä on ruokaa, että syödään." Karsinassa istui vielä jokin
laiha, kalpeakasvoinen kuvatus, silmät kelmeät ja sameat; näytti
kuin ei hän olisi tietänyt mitään koko maailman menosta ympärillään.
Hänellä oli sylissä kaunis rasia ja hän pujotteli puikolta toiselle
silkkilankaa.

Jukka kertoi, missä pelissä hän oli ollut edellisen isäntärengin kanssa
ja mitä kaikkea pahaa hän nyt jälestä oli huomannut sen tehneen täällä.
Ja hän epäili entisen isäntärengin tuottaneen talolle turmiota paljon
enemmänkin kuin mitä hän vielä tiesi.

"Sellaista harmia niistä on mokomista miehistä! Eikä niitä saa vetää
edes hirteen: ja se on vääryyttä se. Ei ole aina tässä maailmassa
näin kursailtu; ennen aikaan hirtettiin heti paikalla se, joka oli
varastanut tavaraa hirttonuorankaan arvosta. Se oli oikeutta se,
mutta nyt on järjestys päin hiiteen. Luulisi että hallituksessa on
pelkkiä kelmiä: niin painetaan kelmien tekoja jäniksen käpälällä.
Nykyjään ei hirtetä edes akkojakaan, jotka myrkyttävät miehensä. Ja
kumpikohan lienee pahempaa, murhatako vasten lakia vai jättää henkiin
vasten lakia? Enpä tiedä oikein kumpi. Ja kuitenkin minusta tuntuu
Jumalan ja ihmisten edessä anteeksi antamattomalta se, että juuri ne,
joiden velvollisuus olisi pitää lakia voimassa, tekevät lait itse
tehottomiksi. Minun mielestäni pitäisi olla oikeus teljetä mokomat
lainvartijat siihen paikkaan, minkä he ansaitsevat! Vaan nykyjään on
pakko maksaa heille vielä palkkaakin!"

Sillaikaa kun Jukka piti tätä pitkää puhettaan -- (onneksi toki vain
omain seinäinsä sisällä, sillä muuten olisi hän hyvässä lykyssä voinut
joutua, jos ei juuri painokannejuttuihin, sillä sellaiset eivät vielä
siihen aikaan olleet muodissa, vaan oikeuteen isänmaanpetoksesta) --
sillaikaa puheli emäntä Johannekselle ja etenkin Ulille: "Syökää nyt
toki, älkäähän nyt säästäkö, eihän ne katseltaviksi siinä ole, vai
eikö ne kelpaa? Saatte tyytyä siihen mitä meillä on tarjota, huonoahan
se on, mutta hyvästä sydämestä sitä annetaan. Jukka, muistapas nyt
antaa juomaa, lasit on tyhjinä, juokaahan nyt toki, saahan sitä nyt
lisää, eihän se nyt siinä kaikki ole. Poikahan se meille sitä antoi,
sen pitäisi olla hyvää, sillä se osti itse sen Weltschlandista, kuului
maksaneen kokonaista viisi ja puoli batzia mitta ja sittenkin mitattiin
ihan nipin napin."

Kun ei Uli enää tahtonut ottaa, alkoi vanhus itse sulloa hänen eteensä
ruokaa, kaapaisi isoimmat lihakimpaleet haarukkaan ja lykkäsi ne siitä
peukalollaan Ulin lautaselle ja sanoi: "No sepäs nyt on ihme ja kumma,
ettei sinuun enää mukarettakaan mahdu; tuollaisen ison pojan pitää
syödä kovasti, jotta pysyy voimissaan, ja kyllä meillä syödä saa. Kun
tekee työtä, niin pitää myös syödä. Ota nyt, ota pois!" Mutta eihän
Uli vihoviimeisellä enää miten jaksanut, hän otti hatun päästään,
rukousteli ja nousi ylös lähteäkseen ulos. "Älähän mene", sanoi Jukka,
"minnekä sinä aiot? Kyllä ne pitävät hevosesta huolen, minä käskin
niitä kovalla." "No, minä aioin lähteä vähän katselemaan, miltä täällä
näyttää", sanoi Uli.

Muori sanoi: "No mene sitten; mutta tulehan heti sisään kun tulee vilu;
työhön et saa ruveta tänään, kuuletkos!"

"Kyllä se on tässä vielä pelissä", sanoi Jukka; "ne ottavat sen tänne
sangen karsain mielin vastaan; ja luulenpa, että tallimies olisi itse
mielellään ruvennut isäntärengiksi. Mutta minusta on hyvä, että ne nyt
jo ovat toisilleen vähän vastahakaa. Ei ole hyvä, että palvelusväki on
liian yksimielistä keskenään, sillä isäntä siitä saa kalliisti maksaa."

"No kukapa tuon nyt oikein tiennee", sanoi Johannes; "niin no, jos nyt
palvelusväki on yksimielisesti isäntäväkeä vastaan, niin isännän käy
huonosti, se on selvä. Mutta vaikkapa palvelijat ovatkin keskenään
riitaisia ja tekevät toisilleen kiusaa paraansa mukaan eivätkä auta
yhtään toisiaan, niin huonosti käy silloinkin isännälle, sillä
eripuraisuus vahingoittaa lopulta etupäässä vain isäntää ja hänen
etuaan. Minun mielestäni pitää aina paikkansa se sananlasku, että rauha
rakentaa ja sota hävittää. -- Ei minua oikein teidän olot miellytä. Ei
tullut kukaan ottamaan hevosta vastaan kun tultiin taloon; ei kukaan
tahtonut auttaa Ulia arkkua kantamassa; täällä tekee jokainen mitä
haluaa eikä kukaan pelkää ketään. Tästä, serkku, ei koidu hyvää. Minä
sanon suoraan: tähän Uli ei voi suostua. Kun hän kerran on isäntärenki
ja kun hänen tulee vastata kaikesta, niin tahtoo hän myös järjestystä;
hän ei anna jokaisen tehdä mitä ikinä vain miellyttää. Siitä syntyy
mellastusta; kaikki käyvät hänen kimppuunsa, ja jos Te ette rupea
hänen puolelleen, niin pistää hän pillit pussiinsa. Sanon suoraan,
ja sanoin sen jo hänelle itselleenkin, että tulkoon hän heti vain
meille takaisin, jos ei voi täällä tulla toimeen. Meille on hän aina
tervetullut. Meitä kaduttaa jo kun päästettiin hänet lähtemään ja
muorikin ihan itki, kun minä läksin Ulin kanssa tänne, aivan kuin hän
olisi ollut oma poika."

Sepä tarina tuntui vanhasta emännästä kauniilta ja hän kuivaili jo
etukäteen silmiään ja sanoi: "Älähän nyt ole huolissasi, serkku
Johannes, ei sille käy meilläkään pahoin, kyllä mekin koetetaan pitää
siitä hyvää huolta. Minä tässä jo tuumin, että jokohan nyt viimeinkin
saimme luotettavan miehen, joka pitää talosta hyvää huolta; eipä
nuruttaisi palkasta."

"Ei se riipu pelkästään palkasta", sanoi Johannes, "vaan Ulia täytyy
tukea ja häneen täytyy luottaa. Hän on meillä ollut kuin oma lapsi ja
hänestä olisi ihan outoa yhtäkkiä tulla pelkäksi rengiksi."

"Voi, älähän nyt ole huolissasi", sanoi muori, "me koetamme kyllä tehdä
parastamme. Milloin keitämme kahvia, jääköön juomatta, jos ei Ulikin
saa kuppiaan. Ja meillä on aina jokapäivä ruuaksi vähän lihaa, mutta
palvelijoilla ainoastaan sunnuntaisin. Mihinkäs sitä joutuisi, jos
niille aina lihaa antaisi? Mutta jos sinun mielestäsi on tarpeen, niin
saammehan me aina väliin antaa Ulille lihaa arkinakin."

"Siitä ei ole hyötyä mitään", sanoi Johannes, "eikä Uli sitä tahdokaan,
toiset tulisivat vain kateellisiksi. Aina sen toiset huomaavat,
vaikka sitä miten peittelisi. Meillä oli kerran piika, joka nuuski ja
tähysteli kaikki astiat kun tuli ulkotöistä ja aina se sai selon, oliko
hänen poissa ollessaan keitetty kahvia ja annettu toiselle tytölle,
eikä hänelle; ja sittenkös se äkäili viikon ajan jottei sitä ollut
jaksaa sietää. Mutta teidän täytyy vain luottaa Uliin ja auttaa häntä;
silloin käy kaikki hyvin."

Serkku ei näyttänyt enää suvaitsevan tätä keskustelua ja hän lähti
näyttelemään Johannekselle taloaan ja aittojaan nyt, vielä päivän
aikaan ja kyseli neuvoja ja sai myös. Mutta ei kehunut Johannes hänen
talouttaan. Vasikoille, sanoi hän, pitäisi hommata alusia ja lampaat
ovat liian ahtaassa karsinassa, ne tunkevat toisiaan ja vuonat ovat
ihan rutistua isojen väliin. -- Muuta taloutta katseltaessa ei hän
virkkanut sanaakaan. Kun he sitten jälleen palasivat sisään, tapasivat
he Ulin hyvin alakuloisena talon pihalla. He veivät hänet mukaansa,
mutta hyvin alakuloinen oli Uli koko illan. Hänelle tuppasi melkein
itku kurkkuun kun joku hänelle vain sanankin sanoi.

Huomisaamuna varustautui Johannes kotimatkalle kun hänet ensin oli
pakotettu ahtamaan sisäänsä ruokaa ihan liiallisesti. Pakotettiimpa
vielä ryyppäämään naukkukin päälle, vaikka hän vakuutteli, ettei hän
aamuisin naukkaa. -- Uli melkein piteli kiinni hänen liepeistään,
piteli melkein kuin lapsi, joka pelkää, että isä lähtee hänen luotaan;
ja kun Johannes viimein aikoi paiskata hänelle kättä, sanoi hän, että
hän lähtee vähän matkaa saattamaan isäntää, jos saa, sillä eipä tässä
tiedä, milloin jälleen saa häntä nähdä.

"No miltäs tuntuu?" kysyi Johannes heti kun he pääsivät pois talon
tanhuilta.

"Voi isäntä hyvä, ette usko miten pahalta. Minä kolusin jo monessa
paikassa, mutta en ole vielä missään mokomaa nähnyt. Ei ole, Jumala
paratkoon, täällä vähääkään järjestystä. Virtsa juoksee talliin,
lantaa ei ole ikipäivinä ajettu kunnollisesti ulos, hevoset seisovat
perä pystyssä, olissa on vielä puolet jyviä, vajassa sikamainen siivo,
työkalut sennäköiset. Katsoa murjottelevat minua kuin syötävää; joko
eivät vastaa laisinkaan tai mukisevat hävyttömyyksiä niin että sietäisi
niitä korville paukuttaa."

"Karsihan nyt ja malta mielesi", sanoi Johannes. "Ala varovasti, ota
ohjat huomaamatta käsiisi, tee itse työtä minkä jaksat; sano käskysi
oikealla tavalla ja koeta saada ne vähitellen muuttamaan tapojaan tai
edes joku heistä puolellesi. Ja katsastele sitten jonkun aikaa miten
työt käyvät, kunnes olet heihin hyvin tutustunut ja tiedät millä tavoin
paraiten voit tulla heidän kanssaan toimeen. Ei hyödytä heti paikalla
iskeä kirvestään kiveen; tavallisesti tuntee näin alussa oloja liian
vähän tai alottaa väärästä päästä. -- Kun sitten tiedät, millaisten
pariin olet joutunut, ja jos he sittenkään eivät paranna tapojaan, niin
näytä sitten yhtäkkiä kunnolleen mikä olet miehiäsi ja anna jollekulle
eropassit, niin kyllä muut jättävät metkunsa. Ja älä rupea allepäin,
ethän sinä ole mikään orja, pääsethän sinä lähtemään pois milloin vain
haluat. Mutta oppiaikaa tämä on sinulle, ja sitä parempihan on, kuta
enemmän nuorimies saa kokea. Täällä saat oppia paljon; saat oppia
isännyyttä, ja se ammatti on juonikkaampaa kuin mitä luuletkaan. --
Ja minä aavistan että sinä osut täällä onneesi ja tulet oikeaksi
mieheksi. Koetahan vain olla sovussa naisväen kanssa, mutta älä sentään
anna sen ukon tulla epäluuloiseksi; ei ole vähä hyvä se, että naiset
ovat puolellasi. Mutta jos ne rupeevat huutelemaan sinua työmailta
erittäin kahville, niin älä mene; tyydy siihen mitä on muillakin ja ole
aina työssä etukynnessä. Sillä tavalla täytyy niiden lopulta taipua,
tahtoivat tahi ei."

Tämä rohkaisi ja innosti Ulin mieltä ja kuitenkin oli hänen vielä
kovin vaikea erota isännästään. Nyt vasta muistui hänen mieleensä
jos jonkinlaista kysyttävää. Hän tunsi olevansa niin kykenemätön.
Hän tiedusteli kylvämistä: mitä silloin ja silloin on tehtävä;
menestyisivätköhän ne tai ne kasvit siellä tai miten niitä ja niitä
hoidetaan? Hänellä oli kysymyksiä loppumattomiin saakka, kunnes
Johannes viimein pysäytti hevosen erään ravintolan kohdalla, joi puoli
pulloa viiniä Ulin kanssa ja lähetti hänet sitten puolipakolla kotiin.

Rohkein mielin palasi Uli vihdoin uuteen taloon ja oikeastaan ensi
kertaa eläissään tiesi hän nyt, miten tärkeät hänen tehtävänsä olivat.
Hän oli nyt tähdellisessä toimessa, katseli maailmaa aivan uusin silmin
kulkiessaan tuolla huostaansa uskotulle tilalle, josta hänen yksin
oli pidettävä huolta; asteli aivan uusin askelin taloon, jossa hän
oli oleva tavallaan hallitsijana, jonne häntä odotettiin kuin uutta
päällikköä kapinalliseen rykmenttiin.



KOLMASTOISTA LUKU.

Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.


Levollisena, päättäväisenä lähti hän iltapäivällä, melkein heti
murkinalta, ohjattavainsa luokse. Kuusi henkeä oli määrätty riihelle.
Tallimies ja lypsäjä varustelivat karjalle ruokaa. Uli meni heidän
luokseen ja rupesi heitä auttamaan.

Eivät he häntä tarvitse, sanoivat he, kyllä he osaavat tehdä tämän
itsekin. Uli vastasi, että koskei hän voi olla apuna riihellä ennenkun
jyvät on viskattu, niin auttaa hän heitä karjanrehun valmistamisessa
ja lannan luonnissa. He mukisivat vastaan; mutta Uli rupesi toimeen,
sekoitteli rehut totutulla, taitavalla tavallaan, karisti tomut niistä
pois ja pakotti pelkällä esimerkillään, vaieten toisetkin valmistamaan
ruuat paremmin kuin mitä ne ennen oli tässä talossa valmistettu.
Rehuvajan käytävällä sekoitteli hän rehut uudestaan ja ripusteli ne
sitten kauniisti seinille, kunkin tukun yhtä korkealle ja puhdisti
sitten luudalla käytävän hevos- ja lehmi-vajain välillä niin ripeästi
että sitä menoa oikein ilokseen katseli. Lypsäjä sanoi, että jos
ruvetaan pitämään joka päivä tätä peliä, niin ei ehditä kahtena päivänä
valmistaa niin paljon rehua kuin elukat yhtenä päivänä hotkivat. --
Riippuu siitä, sanoi; Uli, miten on totuttu rehuja sekoittamaan ja
miten elukat ovat tottuneet niitä pehnaamaan. -- Lannan luonnissa
joutui hän pieneen pulakkaan lypsäjän vuoksi, joka oli tottunut
kopaisemaan pois vain päällimäisen lantakerroksen kuten kerman
maidosta. -- "Nyt on varsin lämmin ilma", sanoi Uli, "nyt ei eläimiä
palella; sopii siis kerrankin luoda lanta ihan perin pohjin." Ja se
oli tosiaankin tarpeellista, sillä niin paljon oli navetassa vanhaa
törkyä, että he saivat oikein kuokkia, ennenkun edes navetan permannon
pohjakivet alkoivat kuultaa; kivien väliin tunkeutuneen lannan kimppuun
eivät he lähimaillekaan päässeet. -- Virtsasäiliöt oli tyhjennettävä,
koska virtsa kävi pilalle tallin peränurkkaan kätkettynä; ja vaivoin
sai hän miehet pakotetuksi kaatamaan säiliöistä otetun virtsan
karjapihaan, eikä tielle. -- Kun lanta oli saatu ulos, eivät miehet
tahtoneet ruveta sitä kelvollisesti hajottelemaan. Heidän mielestään
kai sopi jättää lanta kasoihin sellaisenaan kuin se oli heitetty ulos,
ja kun Uli tahtoi heitä tottelemaan, niin hänelle vastattiin: ei tänään
ole aikaa, pian on ruvettava ruokkimaan karjaa, ja onhan se päivä
huomennakin. Uli sanoi, että mukavinta on hajoitella lantaa ruokkimisen
väliajoilla; lanta on etenkin talvella hajoitettava lämpimänä. Jos se
pääsee jäätymään, niin ei se enää laskeudu eikä saada hyvin palanutta
lannoitusainetta. Näin sanoen ryhtyi hän itse puuhaan ja toiset miehet
antoivat levollisina hänen yksinään ahertaa ja virnistelivät keskenään
tallin oven takana ja rehuvajassa.

Tuvassa oli jo kauan ihmetelty, miksei se uusi isäntärenki jo palaa
kotiin ja oli jo alettu pelätä, että ehkäpä se on jo ikipäiviksi
lähtenyt matkaansa talosta. Jukka oli vahtinut akkunan ääressä, josta
näki tielle, ja katsoa töllöttänyt silmänsä kipeiksi ja alkanut
jo haukkua, että hän ei olisi uskonut mokomaa Johanneksesta! Ja
serkku se on vielä olevinaan! Hän ei tekisi tällaista ilkeyttä edes
ventovieraalle! Mutta ei ollut nykyään luottamista kehenkään, ei enää
edes omiin lapsiinsakaan.

Kun hän siinä niin paraillaan papatti, tuli Vreneli yhtäkkiä sisään ja
sanoi: "Kurkistelkaa nyt siinä tielle vaan miten kauan tahansa! Uusi
isäntärenki on hajoittelemassa lantaa, se on ajattanut lannan ulos ja
kuuluu tuumivan, ettei sitä saa jättää navettaan edes kahdeksi kerraksi
peräkkäin. Kun ei muut sitä tee, niin kuuluu tuumivan, että pitää tehdä
itse." -- "No mutta miksei se tule edes näyttämään silmiään kun tulee
kotiin?" sanoi Jukka. -- Ja: "Herranen aika, miksei se tule syömään?"
sanoi emäntä; "mene, sano sille, että hänen pitää hetipaikalla tulla
sisään, hänelle on varattu ruuat liedelle lämpimään." -- "Äläs",
sanoi Jukka, "minä menen itse katsomaan, mitähän se on tehnyt ja
toimittanut." "Mutta käskekin sitä sitten tulemaan", sanoi emäntä,
"pitäisipä mielestäni sille jo ruuan maistua." --

Jukka meni ulos ja näki, miten Uli hajotteli huolellisesti lantaa ja
polki sen tiukkaan kasaan; se oli ukosta mieleistä. Hän lähti hakemaan
lypsäjää ja tallimiestä näyttääkseen heille, miten Uli toimittaa
tuota askaretta ja opettaakseen heitä vasta tekemään samalla tavalla.
Mennessään vilkaisi hän rehuvajaan, ja seisoi kauan aikaa ihan
ällistyneinä hyvästä mielestä kun näki kauniit, tuuheat, herkulliset
rehutukot ja lakaistun käytävän. Meni sitten navettaan, ja kun näki
lehmien seisovan mukavasti puhtailla olilla eikä läkähtyneessä
lannassa, niin silloinkos hän vasta tuli hyvilleen ja palasi Ulin luo
ja sanoi, ettei se nyt oikeastaan ole tarkoitus, että Uli itse tekee
likaisimmatkin työt; ne ovat oikeastaan toisten tehtäviä.

Oli ollut hyvää aikaa, sanoi Uli; riihellä hän olisi ollut liikaa ja
sitäpaitse tahtoi hän näyttää, miten tämä askare vasta hänen mielestään
on tehtävä. Jukka käski Ulia tulemaan tupaan, mutta Uli sanoi, että
hän mielellään ensin vielä käväisee katsomassa jyväin viskaamista ja
puhdistamista; tekisi mieli nähdä, miten ne sen työn toimittavat, --

Uli huomasi, että väki joutuu työstä riiheltä vasta iltamyöhällä.
Vilja oli huonosti puitua, olissa vielä melkein täysiä tähkiä, ja yhä
huonommin oli se sihdattua ja viskattua: jyvät vasussa rikkaisia; teki
mieli tyhjennyttää vasu ja teettää koko homma uudestaan; kuitenkin
malttoi hän mielensä tällä kertaa ja ajatteli, että huomennapahan
teettää toisin. Mutta Jukka puhui tuvassa, että uusi renki oli
hänestä mieleen, se ymmärtää asiat; kunhan se ei vain rupeisi liiaksi
isännöimään, se ei olisi hänestä sopivaa. Eihän joka talossa voi
menetellä samalla tapaa; ja häneltä itseltäänhän menisi sitten koko
isännyys.

Illallisen jälkeen lähti Uli isännältä kysymään, mitä kaikkea vielä
olisi tehtävää tänä talvena; Ulin mielestä pitäisi työt järjestää niin,
että kevään tullen oltaisiin täydellisesti valmiit ja vapaat uusiin
askareisiin. "Niin", sanoi Jukka, "hyvähän se olisi, mutta eihän niitä
millä pakolla voi tehdä kaikkia yhtaikaa. Jokaisella aikansa. Puintia
on vielä noin kolme viikkoa, sitten tulee halonhakkuu ja sitten kai
ollaankin jo keväässä."

"Kun tohtisin sanoa", tuumi Uli, "niin olisi minun mielestäni puut
hankittava kotiin jo nyt. Nykyjään on vielä kauniita ilmoja ja
tiet hyvät, nyt olisi niitä vielä helppo vedättää. Helmikuussa on
tavallisesti huonot, sateiset ilmat, silloin ei saa puita paikaltaan ja
ajovehkeetkin siinä pilautuvat." --

"Ei käy päinsä", tuumi Jukka; heillä ei ollut tapana puida eloja vasta
helmikuulla.

Ei hän sitä tarkoittanutkaan, sanoi Uli. Puitava on nyt jo, yhä
edelleenkin. Hän ja joku toinen renki saisivat kai toki niin
paljon puita kaadetuksi kuin tallimies ehtii kulettaa kotiin. Ja
voisihan tallimieskin auttaa heitä puun kaatamisessa kunnes puita on
vedettäväksi asti.

Mutta eihän sitten voitaisi pitää kuutta henkeä riihellä, jos Uli
ottaisi yhden miehen riiheltä pois, sanoi Jukka; vaan kun kaikki
sitten kerran lähtevät yhdessä rymyssä metsähommiin, niin on puut pian
hankittu. --

"No", tuumi Uli, "kuten tahdotte; mutta minä ajattelin vaan, että
lypsäjäkin voisi hyvin mennä riihelle, kun puolelta päivin häntä
autetaan ruokinnassa ja lannan luonnissa. Ja useinhan saa kaksi riuskaa
miestä metsässä paljon enemmän aikaan kuin koko komppaniia, joista ei
yksikään viitsi tehdä mitään."

"Niinhän se monasti on", sanoi Jukka; "mutta jätetään nyt vielä sentään
se puun haku, puiminen on nyt tärkeämpää."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Uli ja meni levolle pää täynnä ajatuksia.

"Kylläpä olit taas merkillinen", sanoi muori miehelleen. "Minusta Ulin
tuumat olivat oikein hyviä. Niistä olisi ollut meille pelkkää hyötyä;
ja tuskin pahentaisi noita kahta herraa, tallimiestä ja lypsäjää, jos
eivät aina saisi kuivata korviaan auringonpaisteessa, senkin kutaleet!
Kukaties ei Uli kauan yritäkään näin parastaan, kun sinä kohtelet häntä
tällä tavalla." -- "Niin mutta, minä en rupea rengin käskettäväksi.
Jos minä suostuisin, niin se luulisi heti, ettei täällä muuta käskijää
olekaan kuin hän. Hänen laiselleen täytyy jo alusta pitäen näyttää,
mitä tässä tahdotaan, mitä ei", murahteli Jukka äissään. "Sinähän se
olet paras näyttäjä! Hyvät sinä pilaat ja huonoja sinä pelkäät ja annat
heidän elää oman nokkansa mukaan; sellainen olet", sanoi muori.

"Se on ollut ennenkin tapa meillä eikä sitä nyt tässä ruveta
muuttelemaan", vastasi Jukka.

Seuraavana aamuna sanoi Uli emännälle, että toinen tyttö on liikaa
riihellä, emäntä voisi ottaa toisen niistä tupahommiin, kumman näki
sopivammaksi. -- Ja Uli meni puimaan ja pui sillä tapaa, että hänen
riuttansa löi aina vierusmiehen riuttaa jos tämä ei puinut viljaa
kunnollisesti ja juuresta aina tähkään saakka. Ja kun yksi lattia
oli puitu, niin tehtiin muuttotyöt hyvin joutuin ja alettiin puida
uutta, eikä Uli pakoittanut toisia ripeyteen sanoilla, vaan omalla
ahkeruudellaan. Tuvassa olijat tuumivat, että tuntuupa nyt kuin olisi
riihimiehillä ihan uudenlaiset riutat; kumu käy toisellainen kuin
ennen; kyllä kai ne nyt lyövät jo pelkkää permantoa. -- Mutta tyttö,
joka tuli tupatöihin, kertoi mitä ne aikovat Ulille vielä tehdä. Ulin
ei tarvitsekaan luulla, että hän saa tupata tänne uusia tapoja; eivät
he anna mokoman itseään kiusata. Vaikka tosin Uli häntä säälitti, sillä
hän on höyli poika ja työtä se osaa tehdä, se täytyy tunnustaa; mihin
se vain sormellaankin koskee, se luonnistaa.

Muiden ollessa riihellä, oli tallimies lähtenyt ratsain kotoa; kuului
menneen seppään. Lypsäjä oli lähtenyt viemään lehmää, mutta minne, sitä
ei hän ollut sanonut kellekään. Päivä kului puoliin ennenkun he ehtivät
takaisin kotiin, kumpikaan ei ollut koko päivänä niin tikkua ristiin
pannut. Murkinoitua autteli Uli vielä naisväkeä ateriasta jälelle
jääneitä perunoita kuorimassa, kuten on hyvä tapa hyvin järjestetyissä
taloissa miesväellä aina kun heidän aikansa vain sallii. Mutta muut
juoksivat heti ulos, tuskin ehtivät rukoustellakaan.

Kun Uli tuli pihalle, niin riihestäkös kuului melu; kaksi paria
pyllerteli painia lyöden viimeisellä lattiallisella ja toiset
katselivat päältä. Uli käski lypsäjää luokseen: heidän oli näet heti
päästettävä vasikat ulos ja katsottava missä kunnossa ne olivat; kai
niitä pitäisi sukia ja voidella salvalla. Lypsäjä sanoi, ettei se kuulu
Uliin; hänen vasikoittensa kanssa ei ole kellään mitään vehkeilemistä
olkoot ne missä tilassa tahansa. Ja tallimies tuli Ulin luo ja kysyi:
"Tahdotkos, niin koetellaan? Uskallatkos?" Ulin sisu kiehahti, hän
huomasi, että tämä oli etukäteen tuumittua juonta, josta ei pääsisi
puuhun ei pakoon. Ennemmin tai myöhemmin, sen tiesi hän, täytyisi
hänen kuitenkin pakosta koetella. Miksei siis nyt jo? Tietäisivätpähän
sitten kerta kaikkiaan, mikä hän on miehiään. "No, jos tahdot, niin
samantekevää", vastasi hän, ja kaksi kertaa peräkkäin paiskasi hän
tallimiehen selälleen niin että luut ruski. Silloin sanoi lypsäjä, että
hänkin tahtoo koettaa: vaikkei hänen oikeastaan maksaisi vaivaa ruveta
painiskelemaan tosissaan mokoman naakin kanssa, jolla on sääret kuin
piipun varret ja pohkeet kuin kärpäsellä. -- Ruskeilla, karvaisilla
käsivarsillaan tarrasi hän Uliin kuin aikoen kääriä hänet luutturiepuna
kasaan. Mutta Ulipa piti puolensa ja lypsäjä ei häntä kaatanut. Lypsäjä
tuli yhä kiukkuisemmaksi, hän rutisti yhä äkäisemmin, hän käytti sekä
käsiään että koipiaan ja puskipa kuin härkä päälläänkin, -- kunnes Uli
viimein kyllästyi ja ponnistaen kaikki voimansa hänkin antoi lypsäjälle
sellaisen heiskauksen, että tämä lensi ketarat ilmassa jyväkasan yli
keskelle riihen lattiaa eikä pitkiin aikoihin tiennyt, oliko ilmassa
vai maassa. -- Sattumalta, sioille ruokaa tuodessaan, oli Vreneli
nähnyt Ulin voiton, ja tuvassa tuumi hän kohta emännälle, että hänpäs
oli nähnyt iloisen tapahtuman: ne olivat koettaneet häväistä Ulia,
Ulin oli täytynyt lyödä painia, mutta hän oli voittanut ne kaikki. Ja
katalan lypsäjän oli se nakannut selälleen niin että tuskin enää ylös
pääsi. Se oli hauskaa, että Uli oli heitä väkevämpi, varmaan täytyisi
niiden nyt häntä edes vähän pelätä ja kunnioittaa! --

Mutta tultuaan tällä tavoin häirityksi vasikkakuulustelussaan, tarttui
Uli riuttaan ja sanoi lypsäjälle, ettei hänellä nyt enää ole aikaa
katsastaa vasikoita, täytyy sukia niistä syöpäläiset jonain toisena
päivänä. -- Viljan puhdistukseen meni tällä kertaa aikaa enemmän kuin
muulloin, ja kuitenkin ehdittiin riiheltä tavallista aikaisemmin ja elo
oli paremmin puhdistettua kuin ennen. Mutta ahkeroitu olikin tavallista
enemmän eikä ollut talvinen vilukaan väkeä vaivannut.

Kun Uli kertoi isännälle, minkä verran jyviä oli saatu, sanoi isäntä,
etteivät he kertaakaan ennen tänä vuonna olleet saaneet näin paljoa --
vaikka olivat puineet lakoon menneitäkin.

Illalla kun väki istui ruualla, tuli isäntä pöydän luo ja sanoi:
"Minun mielestäni olisi mukavinta ruveta vedättämään puita metsästä
jo nyt. Hevosia ei tarvita muihin töihin ja sää on hyvä. Ja minun
mielestäni sopii olla riihellä ja vedättää puita yhtaikaa, kun vaan
osaa hyvin sovitella." Tallimies vastasi, että tiet ovat iljankoiset,
hevoset huonossa kengässä; ja toiset tuumivat, ettei sitten riittäisi
riihelle kuutta henkeä, enintäin vain neljä ja siten ei selvittäisi
riihitöistä ajoissa. Viimein kysyi Jukka, kun ei enää itse osannut
vastata mukisevalle palvelusväelle: "Mitäs sinä, Uli arvelet?" --
"Kun isäntä käskee, täytyy käydä", vastasi Uli; "tallimies, Hannu
ja minä voimme ajaa puita kotiin. Ja kun lypsäjä menee apumieheksi
riihelle ja toiset auttavat häntä vuorostaan lannan luonnissa ja karjan
ruokinnassa, niin ei puunhausta ole haittaa riihitöille." "No niin,
tehdään sitten niin", sanoi Jukka ja meni kiireesti matkaansa. -- Nyt
purkausi nouseva rajuilma Uliin, ensin yksityisinä säväyksinä, sitten
senkin tuhannen tulimaisena pauhuna. Tallimies kiroili: hän ei vain
mene puita vetämään; lypsäjä noitui: hän ei niin riuttaan koske; toiset
sadattelivat, että he eivät rupea puimaan neljään pekkaan. He eivät
anna tässä kohdella itseään raukkoina, he eivät ole mitään koiria, he
tietävät mikä on oikeaa, kohtuullista ja tavallista, j.n.e. Vaan kyllä
he tietävät hyvin, kenen peliä tämä on: mutta varokoonkin itseään,
jos tässä rupee kuudelta soitattamaan (talvella soitetaan iltalevolle
kello 3, kesällä kello 6). Moni tänne on jo tullut kuin kuvernööri ja
luikkinut pois kuin koira häntä koipien välissä. Halju mies, kiusaa
tovereitaan isäntää mielitelläkseen. Mutta ei tässä sellaista kauan
siedetä. -- Uli ei pakissut monta sanaa, tuumihan vain, että se on
tehtävä mitä isäntä on käskenyt. Ja käskenyt on isäntä, eikä hän ja
kiittäkööt Jumalaansa, jos eivät talosta lähde huonompina kuin hän. Hän
ei kohtele ketään raukkoina, mutta ei hän anna myös itseään raukkana
kohdella; hänellä ei ole syytä pelätä ketään heistä. -- "Jos emäntä
olisi hyvä", lisäsi hän, "ja laittaisi meille kolmelle evästä, sillä me
emme kai ehdi metsästä kotiin ruoka-aikaan."

Huomenna lähdettiin metsään. Vaikka tallimies miten murisi ja kiroili,
ei auttanut kuin lähtö. Lypsäjä ei tahtonut mennä riihelle ja isäntä
pysyttelihe piilosalla. Silloin rohkaisi emäntä mielensä, meni ulos ja
sanoi lypsäjälle, ettei lypsäjä hänen mielestään ole niin suuri herra,
ettei voi mennä riihelle; oli ne paljon paremmatkin ihmiset maailmassa
huiskineet riutan varressa. He eivät voi pitää lypsäjää, joka päivät
pitkät kuivailee korviaan päiväpaisteessa.

Niin saatiin puut kotiin, aivan kuin lumouksella. Ja helmikuussa
tulivatkin ilmat ja tiet niin huonoiksi että olisi oltu ihmeissä puun
haussa, jos eivät puut jo olisi ollut kotona.

Vaikka Uli oli koko päivän ulkotöissä ja raskaassa puuhassa metsässä,
sillä hän ryhtyi aina tukalimpaan tehtävään, tahtoen olla etevin
työssäkin, ei vain käskemisessä, niin autteli hän kuitenkin aina
iltasella kotona naisväkeä huomispäivän ruokia varustettaessa ja
lähti joka askareeseen mihin vain emäntä häntä pyysi. Koskaan ei hän
luikkinut pyytöjä pakoon ja esti toisetkin luikkimasta. "Kuta enemmän
toinen toista auttaa, sitä pikemmin joutuvat kaikki", sanoi hän, "ja
onhan selvä, että renkien on autettava naisia ruokia varustettaessa,
jos kerran aikovat niitä syödäkin." Ylipäänsä oli hän apuna missä ikinä
vain voi- Kun piika perunoita huuhdottuaan ei voinut kantaa koria
yksinään tupaan peläten aivan kastuvansa, lähti Uli joko itse avuksi
tai käski renkipoikaa siihen toimeen. Ja kun poika ensin ei tahtonut
totella ja vitkasteli, opetti Uli häntä vakavin sanoin kuuliaiseksi.
"Typerää on", sanoi hän, "se etteivät palvelijat auta toisiaan kun
toisen vaatteet ovat pilautua; typerää, jos he ylipäänsä rupeevat
toisilleen vastukseksi. Siten tekevät he vasten tahtoaan omankin
toimensa vaikeammaksi kuin mitä se oikeastaan on." -- Tätä eivät muut
tahtoneet käsittää. Niillä oli ylipäätään tuo merkillinen paha tapa,
että rengit tekivät kiusaa piioille missä ikinä vain voivat, eivätkä
palkolliset koskaan toisiaan toverillisesti auttaneet. Jos naisväki
pyysi renkiä avuksi, niin tämä vain virnisteli ja noitui paikaltaan
hievahtamatta. Emäntäkin sai usein tyytyä heidän hävyttömyyksiinsä
ja kun hän meni valittamaan Jukalle, niin vastasi Jukka: no aina
sinulla nyt on valittamista. Hänellä eivät rengit olekaan vaimoväen
pikentteinä; niillä on parempaakin tekemistä kuin kuletella
kukka-astioita paikasta toiseen. -- Uli ei ollut missään talossa nähnyt
moista eripuraisuutta. Hänen käytöksensä kummastutti täkäläisiä ja
rengit alkoivat kiukkuisesti häntä ivata ja pilkata ja pilkka kasvoi
vielä muistakin syistä ihan sietämättömäksi.

Tulevana lauantaina ei lypsäjä tahtonut luoda lantaa, syy oli vain
se, että tuo työ oli hänestä vastenmielistä. Hän aikoi jättää lannan
luonnin sunnuntaiaamuksi. Uli sanoi, että se ei käy päinsä; ei ole
kerrassaan mitään syytä lykätä lannan luontia huomiseen. Sitenhän jäisi
talo lauantaina siistimättä, mikä ei ole missään muualla tapana. Ja
muuten, sunnuntaina ei pidä tehdä työtä, ei sinun, ei sinun renkis eikä
sinun piikas. Kaikkein vähimmin sopii jättää kaikkein siivottomimmat
työt pyhäksi. Lypsäjä sanoi: "Oli pyhä tai paha; mitä pyhä minuun
kuuluu, minä en luo tänään lantaa." Ulin sisu kiehahti; mutta hän
hillitsi kuitenkin luontonsa ja sanoi ainoastaan. "No luonpahan sitten
minä."

Isäntä, joka oli kuullut tämän kinastuksen, meni sisään mukisten:
"Kunhan tuo Uli ei vain rupeisi kaikessa komentelemaan ja tuomaan uusia
tapoja taloon; se ei minusta ole sopivaa. Ainahan sitä ennenkin on
luotu pyhinä lantaa eikäpä kukaan ole siitä nurissut. Voisi kelvata se
nyt hänellekin."



NELJÄSTOISTA LUKU.

Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.


Sunnuntain vastaisena yönä kävi talossa vilinä kuin kyyhkyslakassa.
Kun Uli sunnuntai-aamuna tavalliseen aikaansa tuli alas, ei ihmisääniä
tanhuilla kuulunut; mutta hevoset hörhöttivät ja lehmät ynyivät eikä
lypsäjää ja tallimiestä näkynyt. Uli ruokki karjan ensimäisen kerran,
ruokki toisen ja rupesi viimein itse lypsämäänkin, sillä mikään ei
ole pahempaa kuin se että jätetään karja määrähetkellä lypsämättä ja
ruokkimatta. Kauhistuen näki hän, miten huonosti utaria oli hoidettu;
tuskin puoletkaan nännit olivat kunnollisia; hän ajatteli, että
lypsäjä ei joko osaa lypsää tai sitten hutiloi. Tuskin oli hän saanut
lypsetyksi, niin tuli siihen sadatellen lypsäjäkin ja sanoi, ettei
tällä nyt olisi ollut kiirettä, olisihan niillä lehmillä ollut aikaa
odottaakin ja jos hän vielä vasta näkee Ulin kykkimässä lehmäin alla,
niin antaa hän hänelle sellaisen paukun että ikänsä muistaa lehmän alle
lentäneensä. Uli sanoi, että antakoon vaan jos hyväksi näkee; mutta voi
olla mahdollista, että hän itse lentää ennen lehmän alle. Muuten hän
tahtoi, että lehmät on lypsettävä oikeaan aikaan ja kunnollisesti, jos
ei totella, niin on hänen lypsettävä ne itse. On välttämätöntä, että
lehmiä vaalitaan hyvin.

-- Naisväki ihmetteli kovin: -- mikäs nyt maidon näin aikaisin
joudutti? Ja Vreneli sanoi: hyvä kun tuli uusi järjestys taloon; olipa
jo kauan sitä kaivattu.

Kun huudettiin väkeä ruualle, tuli Uli ensimäisenä paikalleen; tytötkin
ilmestyivät vasta myöhemmin, pörröpäinä, siivottoman näköisinä; rengit
köntystelivät sietämättömän hitaasti tupaan. Vreneli harmitteli:
tämähän nyt on vihoviimeistä odottamista, ei ehdi enää ainoanakaan
pyhänä kirkkoon lähtemään. Noista heittiöistä ei kukaan mene kirkkoon;
mutta kirkon häväistystähän olisikin, jos tuollaiset sinne menisivät;
se vaan on kiusallista etteivät tästä muutkaan heidän tähtensä pääse
kirkkoon. -- Uli kysyi, miten pitkä matka täältä on kirkolle ja mihin
aikaan sinne pitää lähteä, jotta ehtisi ajoissa perille ja missä siellä
hänen arvoistensa sopi istua? "Kylläpäs nyt pitäjäläiset pöllästyvät",
sanoi Vreni, "kun Glunggestakin joku tulee kirkkoon; meiltä ei siellä
ole käyneet moneen herran aikaan. Serkku käy vain kun on pyydetty
kummiksi; täti kaksi kertaa vuodessa ehtoollisella ja joka toinen vuosi
rukouspäivinä; Liisa (Lisetteksihän sitä pitäisi oikeastaan sanoa) aina
kun saa uuden silkkiröijyn; minä silloin kun olen saanut haukutuksi
kaikki muut tulemaan oikeaan aikaan suurukselle; muut palvelijat
eivät kuuna päivänä, ne eivät muista enempää kuin meidän Virkku tokko
heillä sielua onkaan. Mihin ihmeelle hyvä Jumala sellaiset pölkkypäät
oikeastaan panneekaan kun he kuolevat; etenkin tuon lypsäjän? Jos
minä olisin Jumala, niin haudottaisin minä sitä ensin vähintäin pari
sataa vuotta sievedellä ja sitten vasta ottaisin tuon tunnusteltavaksi
vieläkö tuo yhä haisee; sittempähän olisi aikaa ajatella mihin hänet
panisi. -- Mutta Uli", jatkoi Vreneli, "ne nauravat sinulle jos menet
kirkkoon, sinä saat taas sietää kiusaa." "Jumaliste", sanoi Uli,
"eipähän minun tarvinne hävetä sitä, että menen kirkkoon; ja jos en voi
olla täällä, niin menen matkaani. Tämä palkka ei tule niin isoksi että
sen vuoksi unohtaisin sieluni."

"Oikeassa olet", vastasi Vreneli; "mene nyt vaan. Kumpa minäkin
pääsisin mukaan. Mutta kun taas pidän niille pahuuksen puupäille aika
saarnan, niin ehkäpä ensi pyhänä pääsen kirkkoonkin."

"Miksei isäntäkin huomauta tällaisesta?" kysyi Uli; "minun isäntäni, se
patisti meitä kirkkoon, tahdoimmepa tai ei."

"Serkku sanoo", vastasi Vreneli, "ettei hän ole heidän sielujensa
paimen; kunhan vain tekisivät kunnollisesti työnsä eivätkä varastaisi,
niin hyvä olisi; mutta minkäs niille mahtaa." -- "Sitä minäkin", sanoi
Uli, "että minkäs hän niille mahtaa. Jos ei joku muu, niin ei mahda
hänkään, hän on siihen liian heikko." --

Uli varustautui toisten pilkasta piittaamatta matkaan, pisti
virsikirjan jakkunsa taskuun ja lähti menemään kirkkoon. Toiset
virnistelivät hänelle ja sanoivat: "Nyt sitä mennään Üfligeniin
näyttämään uutta isäntärenkiä. Taitaapa luulla ihmisten ihan nousevan
penkeille häntä töllistelläkseen. Mutta ompa näitä nähty tällaisia
teikareita ja parempiakin. Ehkäpä se luulee, että pappi vetää hänet
saarnaansakin."

Vreneli oli, ehkä sattumalta, ehkä tahallaan, seisonut oven takana
katsellen Ulin menoa ja hän sanoi toisille: "Kukaties pappi paremminkin
vetää saarnaansa huoripukit, laiskurit ja valehtelijat, -- ja siksipä te
ette kirkkoon uskallakaan mennä. Kaipa ajattelette, etteivät tällaiset
sielulta ja ruumiilta saastaiset köntit ole kirkkoon kelvollisia." --
"Kuulepas", vastasi yksi, "hävytön sinä olet suultasi ja kyllä sinulla
on kitaa, mutta kylläpä häntä nyt haluatkin, muuten et sillä tavalla
puhuisi. Et sinä ole parempi kuin muutkaan, muuten olisit mennyt
kirkkoon sinäkin. Kylläpäs nyt ajattelet, että kun tuon kanssa nyt
kerran pääsisi kirkkoon ja vihille, niin riittäisi se matka ijäksi.
Sitten saisi kirkko kyllä jäädä sinulta rauhaan." -- "Se ei kuulu
sinuun; ja en ainakaan sinun kanssasi tahdo vihille; ennen menen vaikka
minkä ravin retkun kanssa kuin sinun", sanoi Vreneli ja kiisi ulos
tuvasta kuullen hurjan naurun takaansa kajahtavan.

Uli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä,
jonka lähellä kirkko oli. -- Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi
isäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä,
miten kauan se siellä pysyy. -- Ei siellä isäntärengit ole sietäneet
kauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla;
mutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen
palvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka
häntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki
taas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti,
niin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi
ja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta
isäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä.
Sitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin;
mutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko
jäkkä se Jukka.

Jokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille
ja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki
kehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä
kiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!

Ulilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut
kuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut
tosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja
räikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei
kai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei
jaksa sietää elämäänsä.

Kun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin
paistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja
valkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut
tien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui
ihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes
astelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin
oli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: "Muistatko sinä vielä
noita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen
viettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että
se viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen
ääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan
oikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet
onnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois
luota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä
tekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan." Niin oli
Uli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka
ihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen,
olivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi.
Ja nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin
heidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen
on tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä
melkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan
Jumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan
asemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä
muitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä
tulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen
sydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle
silloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen
rohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä
näillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta
kuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein
langeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin
ruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla
ettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu,
joka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä
tuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin
vallassa kuin mitä se yleensä on.

Murkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä
haluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään
katkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien
muidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan
oikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!

Noin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut,
että missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus
esiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä
vainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. -- Sillä Uli ei
tiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta,
omantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse
pääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne
rupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon
pakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan
vallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein
suvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä
peittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja
se vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon
vapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti
ja omantunnon mukaisesti. -- Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää
jumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa
harjoittaa?

Syötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa
kätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen
lahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut
suuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen
luvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan
käsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu,
miten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta
on asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista
ja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä
laaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut
syntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi
auringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka
näkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin
puutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan
tiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten
partaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen
välistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista,
näki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan
sitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi
liekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki
vanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon
puun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien
havujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää.
Ja yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle,
keinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi
ylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui
hyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan.
Silloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat
hedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä
halua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta
ja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut
hänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse.
Hän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa,
miten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen
muistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä
uteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia
synnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä,
salaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja
karuna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän
esivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan,
näki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee
ihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten
kurjuudella.

Niin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta
ja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan
ilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli
olevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa
esivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni
jörähti: "Papin töissäkös sinä yhä olet!" -- Vaikkei Uli ollutkaan
heikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä
kajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut
ajamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että
tulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos
jostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä
hökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan.
Uli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan
kangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla,
sanoi toinen, sittenpähän näkisi. --

Karjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä,
vanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa
yksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset
kuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset
makailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä
hauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle
täyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa
vain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä
se riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian
hiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. --

Uli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä
ei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän
heitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein
ajatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt
antaa niille vähän myötä.

Päätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt,
joilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin
aikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian
laiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne
olivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön
ääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin
ja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli,
mikähän heillä nyt on mielessä? -- Ravintolaan tässä mennään kaikki,
vastattiin; Ulin on toikattava. -- Vreneli ei ollut yhtään hyvillään.
Hän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä.
Jokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi
ponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä?
-- Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui
hän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin.
Ja kun Uli ennen lähtöä kysyi: "Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?"
niin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain
ketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa
ovella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: "Varo itseäsi, jos uskot
neuvoani!"

Matkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa
tungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen
toista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että
toiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut
nähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies
sanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut
tuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä,
pystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat
kuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin
kanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja
kun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo
seurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää,
kehen Uli on silmänsä iskenyt; -- niin silloin sanoi toinen: hänellä
ei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän
ole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta
jo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä
ollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa
täällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. --

Niin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli
voinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia
ja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan
tarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy
katsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä
itse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen
parastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa
mukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa
se vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin
hullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen
oma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi.
-- Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla
sellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut
muille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi
antanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei
olisi tiennyt mistään mitään.

Näitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko
nämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos
jotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän
päiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini
hänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja
oli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä
ihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä
ne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy,
jos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!

Viimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä
laillinen aika oli lopussa. -- Siinä ravintolassa näet vielä
muistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se
sitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti.
Voi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin
ihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan
ryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa,
siellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa
ja tietävätpä vielä arvonsakin! -- Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat
unohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei
piittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään
ihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen
olisi parasta puikkia pankon alle! --

Kun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen
kestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi
hänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan
täydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä
Ulin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä
vieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka
akkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän
ei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo
näillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen
akkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo
lähteneet edeltä ja jättävät. --

"No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi
silmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa
askelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään
vai ei! En minä viivy niin viittä minuttia." --

Uli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko
sohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen
isku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä
halolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä
pari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun
ahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. --
Siellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä
helvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä,
piruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo
tarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se
saatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt
on piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta
tietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat
Ulia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se
nyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti
he puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan:
sellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon
Uli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he
olivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt
olla tiilenpäitä lukemassa.

Huomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa
kajahti herättäen heitä työhön. -- "Näetkös nyt, eikö elä se koira
vielä!" sanoi tallimies lypsäjälle. "Miten pirulla se tuli kotiin?" Ei
kukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he
olivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut
tytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa
tapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja
juossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi
pieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei
muuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan
alussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi
ja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi
hätyyttäjille näytetty.

Uli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet
kuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. -- Vreneli, joka
peloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut
Ulin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli
nukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja
sivumennen sanoi Uli hänelle: "Kiitosta vain, oikeassa olit." Enempää
ei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta
tytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada
viimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein
kunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla
hänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta
sitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei
tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein
muutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja
toinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä
sai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta
Uli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan.
Olivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä
aamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja
milloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet
jälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta
korjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän
arveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei
ihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. -- Eikä kukaan heistä
siitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli
sittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin
kimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian
vanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita
oli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän
äänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat
pyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse
vahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä
onnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja
tästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi
luottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.

"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi
kunnolla, niin kaikki käy hyvin", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut
Vreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten
palvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää
vaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee.
Uli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä
tietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. "Pitää
koettaa", tuumi emäntä, "tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko
vain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen."



VIIDESTOISTA LUKU.

Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.


Seuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli
lähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan
tavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin
ja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit
puolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei
sekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia:
Weltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia
ja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja.
Mutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan
tehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan
kuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se
vain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka
hän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa,
olivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet:
"Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo,
miten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!" Ja täällä hänelle
sanotaan: "Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha
kuin humalaseiväs!" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!

"Uli", sanoi emäntä, "otapas nyt tästä, juo, ota leipää ja silavaa jos
tahdot." "En minä nyt", sanoi Uli, "minähän olen ihan vasta syönyt.
Mutta minulla olisi vähän kysyttävää emännältä ja jos ei se ole emännän
mieleen, niin pitää vain heti kieltää, en minä siitä ole millänsäkään;
minä tiedän kyllä, ettei se ole tapana tällä paikkakunnalla -- --
mutta sitähän minun vain piti kysyä, jos uskaltaisi, että eikö emäntä
antaisi minun olla pyhäiltapäivinä tuvassa silloin kun en ole isännän
asioilla kylillä? Minä en menisi mielelläni muun väen seurapaikkoihin,
tietäähän sen, mitä siellä on. Enkä tahtoisi maatakaan koko iltapäivää.
Lukisin mielelläni pyhinä vähän raamattua ja kirjoittaisin jonkun rivin
entiselle isännällekin, mutta minun kamarissani on niin kylmää." --
"Ai, tosiaankin", sanoi emäntä, "niin tosiaankin; ei suinkaan Jukka
siinä tenää tehne eikähän siitä ole haittaa Liisallekaan. Sinä et ole
sellainen kuin muut; saavat minusta nähden rännätä missä tahansa. Ruuan
valmistamisessa ja vyyhteämisessä ei kukaan ole niin innokas auttamaan
kuin sinä. Ja ylipäätään, jos pysyt yhä sellaisena kuin tähän asti,
niin olen minä sinuun erittäin tyytyväinen ja Jukka myös. Mutta se ei
vain osaa ilmaista mieltään ja jos se onkin välistä vähän kummallinen,
niin ei sinun tarvitse siitä välittää, sinä teet vaan töitäsi kuten
ennenkin." Puhellessaan Ulille näin, pakotti emäntä hänet ottamaan
vielä vähän kinkkua ja maistamaan pullosta ja pyysi Ulia hommaamaan
huomenna kaikessa hiljaisuudessa jyviä jauhoksi sioille; eikä
tarvitsisi Jukankaan saada kaikkea tietää. Eihän se ukko tosin häneltä
tätä kieltäisi, mutta se nurisee kuitenkin emännälle alituiseen, että
hän muka kuluttaa liiaksi eloa sianruokiin. Vaan eihän emäntä mitä
tuhlaa ja syöhän Jukka itsekin niiden sikojen lihaa yhtä hyvin kuin
hän, eikähän tämä nyt mikään suuri synti ole.

Vrenelikös katseli ihmeissään kun Uli tuli tupaan kirjoitusvehkeineen.
"Mitäs sinä aiot?" kysyi hän. "No, emäntä lupasi minun olla täällä
sunnuntai-iltapäivinä", sanoi Uli; "karjanhoitajan luona en voi olla,
yläällä on liian kylmä ja ravintolaan en tahdo mennä joka sunnuntai."
Vreneli lähti emännän luo ja sanoi, ettei hän tahdo sanoa Ulista mitään
pahaa; mutta muistakoonkin emäntä sitten, että se on hänen syynsä, jos
aletaan juoruta; ja kyllä kai serkkukin ällistyy, kun näkee Ulin tuvassa
kuin kotonaan. "Hupakko", sanoi emäntä, "minkäs minä sille voin, kun hän
niin kohteliaasti pyysi? Ja eihän hänkään ole mikään koira, niin
sanoakseni, vaikka renki onkin, ja onhan toki parempi, että hän on
täällä kuin karjanhoitajan koplassa meitä pilkkaamassa ja vehkeilemässä
meitä vastaan." "Miten vaan", vastasi Vreneli, "en suinkaan minä; mutta
muistakin sinä sitten, ettei se ole minun syyni jos aletaan jos jotain
juoruta, se on sinun."

Mutta Jukkaa harmitti kovasti kun hän seuraavana sunnuntaina näki Ulin
asettuvan tupaan, ja muori parka sai sietää monet pistosanat, ihanpa
patistettiin häntä käskemään Ulia tuvasta uloskin. Mutta siihen ei
hän vaan suostunut. "Sano itse Ulille", vastasi hän Jukalle. Mutta ei
haluttanut Jukkaa sanoa.

Pahimmin nyrpisteli nokkaansa Liisa. Hän kaivoi tavallisesti joka
iltapäivä säilöistään korunsa, ihaili niitä ja sulloi ne takaisin
kauniisiin rasioihin: koralleja, silkkilankaa, hienoja ketjuja,
sormuksia, kullalla kirjailtuja hopeahakasia, kauniita kankaita,
tikattuja eduksia j.n.e. Kun hyvin sattui, oli hänellä monasti koko
pöytä, vieläpä tuolitkin täynnä hepennyksiä. Hän katseli korujaan yhtä
toisensa jälkeen vasten päivää ja koetteli niitä milloin päähänsä,
milloin selkäänsä, ja muiden oli silloin lausuttava hänelle, mikä
häntä paraiten puki. Ja sen päätti hän sitten ottaa ensi pyhänä
koristeikseen. Mutta kun hän tätä peliään piti melkein joka iltapäivä
maanantaista lauantaihin saakka, niin ehti hepennys viikon varrella
vaihtua jos minkinlaiseksi; sillä hänen kustannuksellaan kujeiltiin
paljon. Vanhemmat eivät uskaltaneet häntä hiukkaakaan moittia, sillä
jos sen tekivät, alkoi Liisa mekastaa tai rupesi vuoteen omaksi ja
sanoi kuolevansa pois koska häntä muka aina vainotaan. Sitten täytyi
noutaa lääkäriä ja siitäkös syntyi hiton puuhat.

Vreneli ja Liisa eivät olleet kovinkaan rakkaissa väleissä. Liisa
kohteli Vreneliä ylimielisesti kuten köyhää sukulaista ainakin,
joka syö armoleipää, eikä ajatellut, että kaikki talouden huolet
olivat oikeastaan yksinomaan Vrenelin kannettavina; ja varmaampa
Vrenelin terve punakkuus ja riuska olemus teki Liisan myös salaisesti
kateelliseksi, vaikka hän sanoi usein, että Weltschlandissa heillä oli
ollut piika, joka oli ihan Vrenelin näköinen ja pensionaatin rouvat
olivat aina sanoneet: O ciel, quel air commun elle a![16] Vreneliä taas
säälitti kovin tuon sukulaisen lapsellisuus ja saamattomuus eikä hän
ollut paljon milläänkään hänen ylpeydestään. Varoittihan vain silloin
tällöin hienoilla vihjauksilla Liisaa olemasta naurettava. Mutta
Liisakos siitä suuttui ja luuli Vreneliä kateelliseksi.

Liisa nyrpisti kauheasti nokkaansa nähdessään Ulin istuutuvan pöydän
ääreen ja rupeevan lueksimaan. -- Uli oli aina hänen tiellään, Ulin
ei pitänyt olla tässä, vaan tuolla, ja kun Uli siirtyi tuonne, ei hän
sittenkään ollut sopivassa paikassa. Liisa oli sälyttänyt tapansa
mukaan pöydän kukkuroilleen kompeitaan: koko nipun lettinauhoja, toiset
toisiaan koreampia; tuskin mahtui Ulin kirja pöydän kulmalle. Uli
huomasi kyllä äkäiset naamat ja sen, että hänet aiottiin suorastaan
ajaa ulos, ja hän ajatteli mielessään: sietäisipä nyt saada olla edes
pari kolme tuntia lämpöisessä tuvassa, kun on koko viikon ponnistellut
tuulessa ja sateessa ja puuhannut joka paikassa ensimäisenä ja
viimeisenä. Hän oli vähällä antaa pahan mielensä puheta ilmi sapen
sanoina, mutta sitten ajatteli hän, että tuhmahan hän olisi, sillä
häneen itseensähän sen teon seuraukset kohdistuisivat. Viisainta oli
siis kun ei ollut Liisasta tietävinäänkään, vaan niin mukavasti kuin
mahdollista. Ennättäisihän tässä vielä lausua vaatimuksiakin kunhan ne
ensin hänelle jotain sanovat. Mutta kun ihminen on harmissaan, ei hän
tavallisesti menettele viisaasti, päinvastoin tyhmästi.

Silloin yksi nauha putosi Ulin jalkoihin, hän nosti sen ylös, katseli
sitä ja sanoi: "Ompas tämä kaunista silkkinauhaa, minä en ole ikinäni
nähnyt tällaista ennen; mitenhän ihmeellä ne kutovat tuollaisia
kukkasia nauhaan?" -- "Eihän tämä nyt ole vielä mitään", vastasi Liisa;
"minulla on vielä paljon kauniimpiakin." Ja Liisa toi nuo kauniimmat
Ulin katseltaviksi ja Uli ihaili niitä ihan rehellisesti, sillä hän ei
tosiaan ollut koskaan ennen nähnyt semmoisia. "Mutta ihmekös on", tuumi
Uli, "jos Lisette käyttää kauniita lettinauhojakin, sillä komea teillä
on tukkakin." -- Siitä saakka sai Uli armon Liisan silmien edessä ja
myös paikan pöydän ääressä. Liisa oleili nyt aina sunnuntai-iltapaivinä
isossa tuvassa letitellen tukkaansa ja kysellen Ulilta, millä nauhoilla
se nyt pitäisi sitoa. Mutta Uli olikin pulska mies, pian tosin jo
kolmenkymmenen, mutta kaunis kasvultaan ja iholtaan. Hänen silmänsä
olivat kirkkaan siniset, tukka ruskea ja kiharainen, nenä siro ja
hampaat niin valkeat että juutalainen olisi ne varastanut, jos olisi
saanut tilaisuuden.

Mutta tämäpäs ei taas ollut Jukan mieleen; hän tuli ylipäätään yhä
kärttyisemmäksi Ulille. -- Lumi oli sulanut ja puut oli hakattu. Mutta
Uli oli hakkuuttanut polttopuiksi myös kaikellaiset joutopuut, joita
oli talon ympärillä, ja siistinyt tanhuat ja puhdistanut halkoliiterin
niin somaksi, että emäntä oli oikein mielissään ja sanoi, että
sepäs nyt on oikein hyvä; nythän täällä pääsee pihoilla liikkumaan,
tarvitsematta kompastua jos johonkin roinaan ja saa kulkea nurkilla
kiukuttelematta. Mutta Jukka motkotti ankarasti: mokomaa ei hänellä ole
ikinä ollut, ei sille kelpaa enää mikään ja se panee mullin mallin joka
paikan, eikö tuo kohta tulle tupaakin mullistamaan.

Uli oli pyytänyt saada puhdistaa hedelmäpuutkin, jotka olivat kurjassa
tilassa: sammaltuneet, homehtuneet ja täynnä kuivia oksia. Hän puhdisti
ne oivallisesti; mutta ei ollut Jukka vaan häneen tyytyväinen. Ja
kaikki muut rengit haukkuivat, että Uli perkaa työtä vaikka seinän
raosta, pitääkseen heitä orjinaan. Virtsakaivo oli tyhjennettävä,
jotta ensi kevääksi saataisi uutta virtsaa; siitä taas ei tietysti
kukaan ollut mielissään. -- "Heti kun virtsa jäätyy tarpeeksi, on se
vietävä niityille. Ja niityt olisi oikeastaan pantava kuntoon jo ensi
syksynä", sanoi Uli. "Pienemmät salaojat on puhdistettava ja uusia
sulkuja rakennettava." -- Mutta Jukka, vaikka hänellä oli tarvittavia
rakennuspuita, rupesi kaikin voimin tuumaa vastustamaan eikä suostunut
siihen, ikäänkuin olisi Uli hommannut tätä omaksi hyödykseen. -- Olihan
ne kelvanneet tähänkin asti, sanoi Jukka, hän ei ymmärtänyt, miksi nyt
oli yhtaikaa kaikki uusittava. Olivathan entisetkin rengit saaneet
niillä niityt hoidetuiksi, ja jos Uli kerran johonkin pystyy, niin ei
hänkään parempia ojia tarvitse.

Maaliskuussa, kirkkaana sunnuntai-iltapäivänä sanoi Uli Vrenelille,
että hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle; jos Vreneli olisi niin
hyvä ja pyytäisi isäntää tupaan. Vreneli meni ja Jukka motkotteli:
"Mitä se nyt taas tahtoo, mikähän sen päähän nyt on pälähtänyt?
Sietämätön rauhan häiritsijä, ei se anna olla levossa ei pyhänä ei
arkena."

Uli tiedusteli isännältä, miten kevättyöt suoritettaisiin. --
Hänen isäntänsä ja hän, sanoi Uli, olivat joka vuodenaikana aina
ennen päätehtäviä yhdessä palautelleet muistiinsa koko tulevan
työsuunnitelman ja yksityiset pikku tehtävätkin ja toimineet sitten
tuon suunnitelman mukaan niin että kaikki, sekä suuret että pienemmät
askareet tulivat suoritetuiksi yhtaikaa eikä mitään jäänyt tekemättä.
Kun hiukan etukäteen silmäilee kaikkia tulevia töitä, niin tietää
sitten miten paljon väkeä mihinkin tarvitsee, milloin mikin työ
on alotettava ja miten väki on sijoitettava, jotta sitä riittää
kaikkialle. Vaan kun jättää huolehtimisen tulevista töistä päivästä
päivään, niin unohtuu aina jotain; ja aina ajattelee aikaa olevan
enemmän kuin mitä sitä onkaan, vaan töitä vähemmän kuin mitä sitten
jälestäpäin näkee olevan. Sitten joutuu pulaan ja työt eivät edisty
vuodenajan mukaisesti, tulevat suoritetuiksi sopimattomaan aikaan
tai huonosti ja hutiloimalla. Siksi aikoi Uli nyt kysyä, koskapa se
kuitenkin pian on tiedettävä, miten kylvöasiat järjestetään, mitä
kylvetään, miten paljon perunoita, miten iso maa liinaa, pellavaa ja
vihanneksia j.n.e. ja mihin isäntä niitä kylvättää? "Jos isännälle
sopisi, niin pitäisi näyttää minulle jo tänään maat; on niin korea
iltapäivä että olisi oikein hauska vähän kävellä auringonpaisteessa
vainioilla."

"Vielähän tässä nyt on pitkä aika siihen", tuumi Jukka, "tuskin on
vielä lumi lähtenyt maasta." Kyllä hän Ulille neuvoo, kun aika joutuu.
Kiirettä ei hän kärsi; on tässä talossa ennenkin tultu toimeen ilman
mokomaa hätää. "Mutta siksipä onkin kaikki rappiolla", sanoi emäntä.
"Minä menisin mielelläni Ulin kanssa! Hyvää sinullekin tekisi, kun
menisit vähän tuuleuttamaan itseäsi. Miksi sinä vastustelet ja annat
väelle turhaan ruokaa ja palkkaa? Muina vuosina pääsimme halon
hakkuusta ja riiheltä vasta kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt ja vuodet
läpeensä olemme myöhästyneet muista ja olleet takapajulla. Mitäs väki
nyt tekee, jos sinä et anna niille työtä?" -- Jukka kiskoi mukisten
lämpöiset huopatossut jalastaan ja pani jalkaansa saappaat. Emännän
piti sitoa kaulahuivi hänen kaulaansa ja tuoda hänelle nenäliina
taskuun. Uunin loukosta otti hän sitten kepin ja lähti viimein jankaten
ja harmissaan Ulin kanssa ulos.

Jukka ei ollut kuuna kulloissa ikänä oikein tarkastellut suurta,
oivallista tilaansa eikä tuumiskellut, miten se olisi hoidettava, niin
ettei se ainoastaan tuottaisi hyviä tuloja, vaan myös paranisi ja että
yksi viljelyksenhaara kohottaisi toista j.n.e. Hän kylvi tavallisesti
eri viljalajeja vain sen verran minkä ehti tai minkä jaksoi lannoittaa.
Kun pantiin perunaa, valikoi hän aina perunamaan niin pienen kuin
mahdollista, joten uudelta vuodelta oli joka vuosi alettava perunoita
säästää. Sama oli liina-, pellava- ja naurismaidenkin laita. Niukuin
naukuin sai emäntä häneltä houkutelluksi maata noille viljalajeille
ja lantaa ja virtsaa piti niille melkein varastaa. Jukkaa säälitti
antaa muun kuin rukiin ja rehun imeä voimaa pellosta; se oli muka vain
vahinkoa. Niin oli koko tila reposteltu ihan mitättömäksi. Siellä
täällä oli kaistale sitä, toisaalla toinen kappale toista riippuen
siitä, miten heinäistä kukin palanen oli ennen ollut perkaamista. Sitä
paitse ei viljellyn ja viljelemättömän maan suhde ollut sopiva.

Yhtä vähän kuin tilansa hoitoa suunnitteli Jukka myös palvelusväkensä
käyttämistä. Hän ei arvioinut sen voimia eikä jakanut sitä
suhteellisesti eri töihin. Paljoa ei hän mielellään pitänyt väkeä ja
niitä vähiä, mitä hänellä oli, ei hän osannut ohjata ja pitää työssä.
Hän tosin aina motkotti, kun ne alituiseen laiskottelivat tai tekivät
työnsä niin huonosti kuin mahdollista; mutta mitäpä se siitä olisi
parannut! Siksi ei talolla ollutkaan tarpeeksi työvoimaa, maata ei
jaksettu hoitaa kyllin hyvin: milloin puuttui lantaa pelloilta ennen
kylvöä, milloin mitäkin, etupäässä puuttui vain aikaa. Oikeissa ajoin
ei päästy töistä milloinkaan ja tuskin tulivat puoletkaan tehtävistä
sittenkään suoritetuiksi. Siten meni vähitellen horroksiin tilan henki,
-- sillä maatiloillakin on henki, jonka hyvinvointi riippuu osaksi
maan, osaksi työn laadusta, -- ja samassa suhteessa vähenivät myös
vuosi vuodelta tulot. Ja sepä onkin syynä monien maatilain onnettomaan
rappiotilaan, se, ettei, osata asettaa tasapainoon tilan tahtoa ja
omistajan tahtoa; tilan voimia ja tarpeita; ettei arvioida etukäteen
kyllin huolellisesti työn paljoutta ja laatua.

Uli joutui pulakkaan ukon vuoksi. Jukka kitsasteli antaa
pienintäkään palstaa yhteen tai toiseen tarkoitukseen, kitsasteli
välttämättömimmästäkin lannannokareesta. Hän oli muka aina aikonut
säästää sen maan tai sen lannan johonkin parempaan tarkoitukseen.
Turhaan selitteli Uli hänelle, ettei toki kaikkia tehtäviä voi jättää
syksyksi ja että hänen mielestään on näin isolla tilalla liian vähän
kylvöalaa. Siksi täytyisi jo nyt keväällä koettaa saada nurmet
kynnetyksi. Syksyllä tarvittavasta lannasta pitäisi hän sitten kyllä
huolen. Niukuin naukuin sai hän mangutuksi tavallista laajemman
perunamaan ja vehnäpellon, johon hän sittemmin aikoi kylvää apilasta.
Sitä vastoin näki hän tällä kävelymatkallaan pelloilla monta syltä
leveitä pensaita, joutavia pientareita ja heinittyneitä sarkoja; näki
sivutöitä monen moneksi vuodeksi.

Kotimatkalla sanoi Uli, että vielä hänellä olisi vähän puhuttavaa
isännälle, jos ei isäntä vaan pahastuisi. Jukka tuumi, että hänen
mielestään on Uli jo puhunut ihan kyllikseen, luulisi saaneen jo
tarpeekseen tänään. Mutta puhukoon nyt sitten yksin häpein. --
"Isäntä", sanoi Uli, "karja on huonolla tolalla. Hevosista ei kannata
enää ruokkia enempää kuin neljää; jos ei tehdä vähän muutoksia, niin ei
niistä pian ole yhtään kelvollista. Lehmien laita on vielä huonompi.
Ne eivät lypsä niin paljon kuin pitäisi; useimmilla ei ole kuin kaksi,
kolme kelvollista nänniä, ja liian vanhojakin ne ovat; minun mielestäni
pitäisi niistä hävittää vähintäin neljä ja hankkia sijaan nuorta
karjaa, jolla on hyvät utareet. Niistä olisi hyötyä paljon enemmän kuin
näistä. Nyt syötetään sellaisia elukoita, joista ei ole mitään hyötyä
eikä tuloja."

"Niin, niin", sanoi Jukka, "helppohan sitä on myydä, myydä on helppo
vaikka kenen. Mutta kumpa saisi parempaa sijaan! Kaikki nykyjään
pettävät. Ja kukapa ne kaupat tekisi? Hän itse ei enää jaksanut
ja kellepä ne uskoisi, ettei häntä petettäisi?" -- "Oh", sanoi
Uli, "siihen vaaraan täytyy joka tilallisen uskaltaa heittäytyä ja
jokaistahan joskus petetään. Mutta entisen isännän luona kävin minä
usein lehmiä ja hevosia myymässä ja tyytyväisiäpä oltiin kauppoihin."
-- "Jaha", sanoi Jukka, "vai sinä se kauppoihin tahtoisit, myymään
ja ostamaan vaan; jaha, no kyllä nyt sen ymmärrän, empä nyt enää
ihmettele. No, niin, saahan nähdä, saahan nähdä; no, sehän on
merkillistä."

Kotona valitteli hän vaimolleen taas, mitä Uli oli häneltä mankunut
ja miten Uli oli häntä kiusannut. Mikään ei siitä ole paikallaan. Se
panisi koko tilan nurin narin, jos sen antaisi tehdä mitä se tahtoo. Ja
karjan tahtoo se nyt uusia tykkänään! Mutta kyllä hän jo muka näkee,
mikä se poika oikeastaan on, ja kyllä hän vielä näyttää sille, kellä
tässä ohjat seisoo! Tuollainen, jolla ei ole niin kämmenen leveyttä
maata, hän on tuntevinaan maan hoidon paremmin kuin vanha tilallinen,
jonka isä ja isoisä jo olivat kunnon maanviljelijöitä. Kyllä nyt
ylpeys kasvaa ihmisissä jo ihan yli korvien, ei niiden kanssa enää
tule toimeen. -- Mutta kun hän luetteli juurten jaksain kaikki mitä
Uli oli häneltä mankunut, niin sanoi hänen vaimonsa: "No tilallinen
tai tolallinen, välipä nyt sillä! Mutta jos nyt tilallinen olisi
puoleksikaan niin viisas kuin tilallisen renki, niin me tilalliset
oltaisiin kahtakertaa rikkaampia kuin ollaan ja talo tuottaisi
kaksinkertaisesti."

Kuitenkin luistivat työt hyvin ja kaikki ihmettelivät, miten aikaisin
Glunggessa oltiin joka aamu jalkeilla. Kun üfligeniläisiä tuli Glunggen
palvelusväen puheille: tallimiehen luo, joka veti lantaa, lypsäjän luo,
joka oli hakemassa suolaa j.n.e., niin he sanoivat: "Kovin ankarapa
komento teillä näyttää olevan. Häjy on renkimieheksi Uli kun pitää
väkeä tällä tavoin orjinaan. Mutta mepä emme suostuisikaan tällaiseen,
me tekisimmekin tenän emmekä antaisi sellaisen tulokkaan itseämme
komennella. Näyttäisimme, kuka täällä on ollut kauemmin, hänkö vai
me." -- "Odottakaahan, kunhan mitta täyttyy!" vastasi tallimies;
"sittempähän nähdään."

Kun üfligeniläisiä tuli Jukan luo, sanoivat he, että mikäs kiire sillä
Jukalla nyt oikeastaan on? Vai onko täällä isäntä isännällä? Eihän
joka paikassa sama komento sovellu; missään eivät he olleet nähneet
kiireestä hyötyä. Jukka mahtaa antaa näin alussa uuden rengin isännöidä
vähän liiaksi. Mutta eivät he sitä pahalla sanoneet; kylläpähän Jukka
itse tiennee, mitä tekee!

Ja kun he tulivat Ulin luo, sanoivat he: juuri tämän puutteessa se
Glungge on jo kauan ollutkin! Jo kaukaa nyt kuulee, että toinen ääni on
kellossa. Mutta joutavaapa hän itseään näin rääkkää; sillä ei hän kauan
täällä voi pysyä kuitenkaan. Jukan kanssa ei hän tule kauan toimeen. Ja
tokkopan hänen laisensa mies ijäksi aikoneekaan jäädä rengiksi, -- ei
ainakaan tällaiseen paikkaan.

Tämä ei suinkaan lisännyt isännän ja isäntärengin keskinäistä
luottamusta eikä helpottanut yhteistyötä. Nyt vasta tuli Ulin
taakka oikein raskaaksi, hän joutui aivan kuin pohjattomassa
nevassa kahlaamaan. Kaikkeen täytyi hänen suostutella Jukkaa
pitkillä selittelyillä ja kinaamisella. Ja kun hän viimein pääsi
tuumaansa toteuttamaan, niin työt suoritettiin väkinäisesti ja
kehnosti. Aina täytyi hänen väkeä työhön lykätä, kiskoa, vetää,
ja aina väki kuhnusteli ja teki tehtävänsä perin huonosti. Hän ei
uskonut saavansa pellavamaata kunnolla muokkautetuksi, peltoja
pohjiaan myöten kuokitetuksi. Sillä kaksivuotisissa pelloissa
oli vielä heinäturpeitakin; niin vähän oli maata muokkautettu.
Höllässä hiekkamaassa olisi tosin sellainenkin pintapuolinen
kuokkiminen välttänyt, jos olisi tarvittu sitäkään, mutta toista oli
kovapohjaisessa maassa. -- Uli tiesi, että tukala on mennä moittimaan
työväkeä: se suuttuu, jos tulee sanomaan ettei se pysty maatöihin.
Parin jalan korkuinen, kreutzerin poikanaskali kivahtaa kuin kukko, jos
sille sanoo, ettei hän osaa niittää tai kuokkia; kivahtaa ja sanoo:
"Minä olen ollut jo monella isännällä ja ainapahan minä vain olen
kelvannut, ja jos en nyt mielestäsi tee kylliksi työtä, niin puhu suusi
puhtaaksi! Tällainen mies saa aina isäntiä niin paljon kuin tahtoo."

Kun ei väki suvaitse edes isännältä tällaisia sanoja, niin mitenkäpä
suvaitsisi se rengin moitteita. Sentähden Uli pyysikin Jukkaa itseään
huomauttamaan väelle milloin yhdestä, milloin toisesta asiasta,
mutta Jukkakos siihen olisi ruvennut! "Huomauta itse, jos eivät tee
kunnolla", vastasi Jukka; "sehän on sinun tehtäväsi, minä en siihen
puutu. Hupsuhan olisin, jos itse tekisin kaikki, kun kerran maksaa
suurta palkkaa isäntärengille!" -- Mutta kun palvelusväki meni
valittelemaan Jukalle, mitä kaikkea työtä se heillä taas tänään on
teettänyt; ja piti tehdä koko työ uudestaan kun sen tuskin oli saanut
valmiiksi, -- niin surkeili Jukka: "Enhän minä siitä tietänyt. Oikeimpa
pitäisi kuulustaa Ulilta asiaa; mutta se tekeekin kaikki omin nokkinsa
kuin ei sillä käskijää olisikaan ja kuin hän oli isäntä talossa."

Yhä selvemmin alkoi Uli huomata, mistä hyvästä syystä häntä isäntä ja
väki nyt epäilee ja vihaa. Kuuseen luulevat hänen kurottelevan, -- sen
sai hän joka päivä kokea.

Mutta siinähän sitä mentiin kuitenkin, vaikka vaivaloisestikin.
Päästiin kevättöistä yhtä aikaisin kuin muutkin ja kylvetty oli
Glunggessa kuitenkin enemmän kuin ennen. Voitiin panna perunaa kahta
vertaa enemmän kuin viime vuonna ja ehdittiin siitä huolimatta
kouhotella ja vesoa pellot oivallisesti, tarvitsematta sen työn vuoksi
uhrata puolta tai kolmannesta satoa. Pellavaan pistettiin pieniä
keppejä, joiden välille sidottiin rihmoja, joten pellava ei mennyt
lakoon, ja se kasvoi niin kaunista, että emäntä kävi joka päivä
sitä ihailemassa ja üfligeniläisetkin puhuivat keskenään sivuitse
mennessään: "Katsos pakanaa, miten tuolla Jukalla on hyvä renki! Kyllä
näkee, että se ymmärtää talon hoidon; kaikki käy Glunggessa nyt ihan
uuteen ralliin. Mutta ei tätä kauan kestä, kyllä se Jukka pian potkii
sen talosta pois."



KUUDESTOISTA LUKU.

Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.


Eräänä aamuna sanoi Jukka aivan odottamatta Ulille.

"Minä olen nyt asiaa tuuminut ja ehkäpä ei olisi hulluinta, jos
tuota karjaa tosiaan vähän uusittaisiin. Huomenna on Bernissä
kuukausmarkkinat ja sieltähän niitä lehmiä aina paraiten saa. Ota
nyt se Kirjo ja Tähdikki ja lähde viemään niitä Berniin. Yötä voit
olla missä haluat, kunhan vain ehdit aamulla ajoissa markkinoille.
Jos näet kelvollisia, niin osta; jos et, niin saadaanhan niitä sitten
Burgdorfistakin toukokuun markkinoilta."

Uli ei mukissut vastaan, vaikka hänestä tosin tuntuikin kummalliselta
se, että hänen nyt on lähdettävä kulettamaan viiden tunnin matkan
päähän kahta vanhaa lehmän köpelystä. Sillä kukaties, ei niitä kukaan
osta ja mitenkäs hän ne sitten saa takaisin kotiin, kun ne eivät ole
navetassa seisoessaan tottuneet tallustelemaan kovalla tiellä!

Oli kuuma toukokuun iltapäivä, lehmät tottumattomat kulkuun ja
auringonpaisteeseen. Olipa Ulilla niistä huolta. Mutta onneksi tunsivat
lehmät hänet hyvin; ne eivät teutaroineet peloissaan kun hän tuli
luokse, vaan kulkivat luottavaisesti ja ilman vitsaa hänen jälestään.
Hiljaa vaeltaessaan tietä pitkin katseli Uli maailmaa ympärillään. Joka
pellon hän huomasi, arvosteli älykkäästi joka taloa ja talon tapoja.
Ja jos ei hänen silmäänsä pistänyt mitään erikoista, niin syventyi hän
ajattelemaan miten paljon hän tahtoisi markkinoilla näistä elukoista.
Sillä Jukka ei ollut antanut hänelle ohjeita lainkaan; olihan vain
sanonut, että Ulin on kuulusteltava käypiä hintoja ja meneteltävä
niiden mukaan miten paraaksi näkee. Kauan oli Uli epäröinyt, tokko
suostua näin ylimalkaisiin ohjeisiin, mutta viimein oli emäntä sanonut;
"No mitäs siinä nyt hakastelet! Kuulethan, että ukko jättää sen asian
sinun huoleksesi. Tee parhaasi ja sillä hyvä." Ja isäntä oli antanut
Ulille pari louisdoria, jotta hän voisi ostaa kunnollisia lehmiä
myytyjen sijaan. Uli oli hyvillään ajatellessaan, että ehkäpä hän saa
myydyksi nuo vanhat lehmät ja niiden hinnalla sijaan uusia ja kauniita
ja voi antaa Jukalle hänen louisdorinsa takaisin! Mitenhän se ukko
silloin ällistynee!

Sinä päivänä ei hän kulettanut lehmiä muuta kuin neljän tunnin matkan
päähän, tuumien, että kun ei nyt niitä liiaksi rasita, niin pääsee
kulkemaan huomisaamuna kiiruummin. -- Ravintolassa, johon hän meni
yöksi, ei ollut paljon rauhaa; koko yö siellä kulettiin ja koluttiin.
Se oli täynnä kunnon väkeä ja maankiertäjiä, likaisia juutalaisia ja
ahnaita kristittyjä, myyjiä ja ostajia, kaikki otsansa hiessä onneaan
ajelemassa ja harjoittautumassa huomenisiin otteluihin. Koko yön ne
kuleksivat tuvassa, jopa tunkeutuivat makuusuojiinkin. Ne möivät ja
tinkivät lakkaamatta ja melusivat kuin tykit ankarassa tappelussa. Ei
ollut Ulin hauska jäädä louisdorit taskussa tällaisen väen pariin;
hän pani housut päänaluisensa alle, oikaisi toisen lahkeen lavitsalle
ja heittäytyi makaamaan sen päällä; mutta ei nukkunut paljoa koko
yönä. -- Tahtoen päästä erilleen juutalaisista, jotka jo eilisiltana
olivat tuppautuneet hänen seuraansa, lähti hän ravintolasta jo aamulla
varhain. Aamu valkeni ylen kauniina, kedon kukkaset tuoksuivat
hempeästi ja kimalsivat suloisesta kasteesta ja iloisesti vaelsivat Uli
ja hänen lehmänsä tuntematonta tulevaisuutta kohti.

Pitkää matkaa ei Uli ennättänyt kulkea kun hänen seuraansa ilmestyi
pitkä, laiha mies; Uli ei oikein tiennyt mistä se siihen tuli. Ja heti
alkoi se hieroa lehmän kauppoja hänen kanssaan eikä antanut perää
ennenkun Uli suostui. Ennenkun ehti Berniin, oli Uli siis myynyt
lehmänsä ja saanut niistä, mielestään, vähintäin kaksi louisdoria yli
niiden oikean arvon. Mies maksoi lehmät jo kaupungin edustalla ja
lähti viemään niitä pois eikä Uli sitten enää häntä tavannut. Ulia
alkoi peloittaa: jospa hän olikin ollut liian hätäinen? Ja jospa
hinnat ovatkin toiset kuin mitä hän luuli? Mutta pian näki hän, että
lehmiä oli markkinoilla paljon ja että ne olivat nyt yleensä hyvin
huokeita, sillä näin kuivana kesänä ei toivottu hyvää heinävuotta.
"Hyvimpä nyt kävikin", tuumi Uli itsekseen; "onnipa nyt potkaisi."
Ja hän jäi odottamaan yläportille lehmänmyyjiä ja katselemaan, miten
kaunista nautakarjaa kuletettiin kaupunkiin Freiburgin piiristä ja
rikkaista vuoristokunnista. Hänen silmäänsä pisti etenkin eräs suuri,
vahvarakenteinen hieho. Sitä talutti pieni, leveämekkoinen mies, jolla
oli laajalierinen hattu päässä. -- Laiha on tosin elukka ja takkuinen,
tuumi Uli itsekseen, eikä se poikine vielä kohtakaan, mutta kyllä
siitä kalu tulisi, jos se vaan on terve. -- Ja se oli terve; mutta
mies löyhki niin hirveän pahalta että lähenijää yökötti kymmenen
askeleen päästä ja koko hänen ulkomuodostaan voi päättää, että hän oli
syrjäseutulainen, joka ei ollut liioin kokenut maailman huisketta.
Nuo syrjäkulmalaiset, kotioloissaankin ne ovat usein omituisia: ne
tarttuivat toimeen aina väärästä päästä, ne ovat itaria ja ahertavat
työssä henkeen ja vereen asti, mutta eivät kuitenkaan edisty, vaan
häilyvät alituiseen elämän ja kuoleman vaiheilla. Kun Uli tarkasteli
hiehoa sanoi mies: "Suinatkaa sitä vaan, ei siinä ole vikaa. Minun
täytyi ruokkia sitä puoli talvea olilla kun karjaa oli liian paljon
enkä oikein olisi raaskinut sitä myydä; ja heiniä ei meikäläinen
jaksa ostaa. Ja minä toivoin, että tokihan tuota tullee heinää, mutta
eihän tuota nyt näykään tulevan ja nyt tämä pitää kuitenkin myydä.
Säälihän se on; mutta mistäpäs sitä sitten talvella saa heinää jos nyt
kesällä syöttää ruohon loppuun! Isävainaalla oli aina kolme lehmää ja
minä koetan nyt väkipakolla pitää neljää. Ja onhan se pakkokin pitää
saadakseen lantaa; mutta eihän se lanta tahdo sittenkään riittää."

Tuo syrjäläis-rukka ei näet tiennyt, että kahdesta hyvin ruokitusta
lehmästä saa lantaa ja muutakin hyötyä enemmän kuin neljästä huonosti
ruokitusta. Mutta eihän siitä sovi hänelle harmitella, sillä eiväthän
suurten kyläin suuret pomotkaan vielä sitä tiedä, koskapa pitävät
toista tusinaa lehmiä, mitkä kaikkiaan lypsävät vain kymmenkunnan
kannua.

Mies paha melkein itki kun hänen täytyi myydä hiehonsa eikä Uli
raaskinut häntä nylkeä kuten varmaan olisi ollut tilaisuudessa:
sillä kukaan ei takkuisesta eläimestä piitannut ja tullut kaupoissa
kilpailemaan. Huokealla sai Uli hiehon; ja kuitenkin oli mies
tyytyväinen ja toivotti onnea ja lykkyä hieholleen ja sen ostajalle ja
jäi katsomaan vesissä silmin entisen elukkansa jälestä.

Vielä osti Uli toisenkin lehmän, pian poikivan, jolla oli sirot sarvet
ja puhdas karva, perä leveä ja etupuoli suippeneva kuin kiila kuten
hyvällä lypsylehmällä ainakin. Ja jo kymmeneltä lähti Uli kulkemaan
tullista kotiin ja oli hyvillään, sillä kolme taalaria oli hän
voittanut kaupoissa, isännän louisdoreihin koskemattakaan ja uskoipa
kuitenkin tuovansa kotiin paljon parempia lehmiä kuin mitä sieltä oli
vienyt markkinoille.

Ja mitähän ne ukko ja lypsäjä nyt tuumivat! ajatteli hän. Kyllä kai ne
moittivat tämän hiehon laihuutta, mutta moittikoot vain! Saavatpahan
nähdä miten pulskaksi se tulee ennen poikimista kunhan sille annetaan
vain kyllältä suolaa ja oikeaan aikaan juomaa, ettei parantunut ruoka
eritä sen vatsassa ilkeitä happoja ja tee sitä kipeäksi.

Ja noita kolmea taalaria hautoi Uli yhä kourassaan ja hänestä tuntui
ihan siltä, kun noiden rahain nyt oikeastaan pitäisi olla hänen. Sillä
hänen ansiotaanhan se oli, että myydyistä lehmistä oli saatu näin hyvä
hinta ja se, että uudet oli saatu huokealla. Ja monen batzinpa edestä
hän oli jo tehnyt Jukalle ylityötä; monipa tilkki oli irtautunut Ulin
anturoista, joka vähemmin ahertamalla olisi pysynyt paikoillaan. Ja
Ulin mielessä alkoi myös kummitella se suuri lasku, jonka hän oli
saanut maksaa ravintolassa toisten palvelijain edestä, etupäässä
vain Jukan ja hänen talonsa rauhan vuoksi. Ja Glunggessa ei hänelle
oltu lahjoitettu vielä mitään; yli palkan ei kolikkaakaan ja lypsäjä
ja tallimies saivat aina harjakaisrahat. Oikein ja kohtuullista ei
ollut, että hän, joka aina sai sietää vaikeimman vaivan ja huolen, ei
koskaan saanut mitään erikoispalkkiota. Mitäs, jospa nyt pitäisikin
itse nuo kolme taalaria? Isännän kohtaloa ei tosiaan siltä olisi
syytä surkeilla, sillä huokeat olivat lehmät sittenkin, ja isäntä
saisi olla tyytyväinen. Ja eihän Ulin tarvitsisi sanoa saaneensa näin
paljoa lehmistä myydessään, hän voisi ilmaista voiton kolmea taalaria
pienemmäksikin kenenkään sitä aavistamatta. Hänhän oli näet myynyt
lehmät ventovieraalle eikä siinä ollut läsnä juorukelloa minkään
näköistä.

Mutta miten tahansa Uli siinä aprikoi, niin jokin salaperäinen ääni
hänelle yhä vain sanoi, että rehellinen mies hän ei ole, jos tekee
tuolla tavoin. Nuo hänen tuumansa ovat vain paholaisen verukkeita,
kauniita koristeita, joilla konnamaisuutta peitetään. Hänen mieleensä
tulivat entiset ajat, jolloin hän oli aivan samantapaisilla
verukkeilla puolustellut kelvotonta itseään -- ja oli huomannut, että
hän niillä rikkoo Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Ja hän muisti myös
kerran ennenkin taistelleensa samantapaisen taistelun ja muisti että
rehellisyyden voitto oli silloin ollut hänelle vain hyväksi. Ja yhä
enemmän ja enemmän varmistui hän siinä päätöksessä, että hän ei anna
kellekään syytä soimata itseään vääryydestä. Hän tahtoo olla puhdas
ja moitteeton, jotta sitä paremmalla oikeudella voi opastaa toisia
renkiä seuraamaan oikeutta. Ja hän tunsi, että jos hän nyt hairahtuu,
niin ei hän voi vaatia muilta yhtä paljoa kuin ennen ja että hänen
täytyy ummistaa silmänsä toistenkin lurjusmaisuuksilta kun kerran
itsekin on lurjus.. Jos hän tämän tekee, ei hän voi kohdella toisia
oikeudenmukaisesti, kun kerran itse on yhtä huono kuin hekin. Ja
ilkeäisikö hän sitten enää katsoa ihmisiä silmiin, jos tämä tulisi
ilmi! Ja kylläpä muut rengit sitten ilkkuisivat! Ja kyllä hän saisi
hävetä! (Uli-parka ei tiennyt, että oikea toisten rikosten anteeksianto
johtuu kristillisestä rakkaudesta, eikä pahasta omastatunnosta; -- ei
koira koiran hännälle pole: tänään kolkkaa rangaistus sinut, huomenna
minut.) Ja mitempä hän vastaisi Jumalalle tästä teostaan? Miten voisi
hän enää rukoillakaan lapsen tavoin, jos sellainen tahallinen petos
painaisi hänen omaatuntoaan?

Ei, enpä teekään niin, ajatteli hän ja solahutti nuo kolme taalaria
taskunsa pohjalle ja vihelteli iloisesti, kunnes saapui ravintolan luo.
Siellä kytki hän lehmänsä siimeiseen paikkaan ja meni sisään, istahti
pöydän taa, tilasi haarikan ja vähän lämmintä ruokaa: kimpaleen lihaa,
keittoa ja vihanneksia. Ja odotteli päivän jäähtymistä.

Odottamattoman aikaisin ja hyvällä tuulella tuli hän kotiin.
Hänen ostamiaan lehmiä ei liioin kehuttu. -- Niin, miten kalliit
lienevätkään, sanoi Jukka, ja eihän noista noin laihoista tiedä tokko
oikein kalua saa. Taitavat olla jo niin sitkeälihaisia ettei taida
maksaa vaivaa enää ruokkia. Mutta eihän huolita puhua vielä mitään,
ennenkun kuullaan hinta. Uli kutsuttiin pikkutupaan ja siellä teki hän
suoraan ja reilusti tilin kaupoistaan ja löi mukaan annetut ja voitetut
rahat pöytään Jukan eteen. Jukka kuunteli kummissaan ja ihmetteli hyvää
kauppaa, mutta tuumi kuitenkin, että ehkäpä Uli olisi saanut lehmistä
vieläkin enemmän jos olisi vienyt ne Berniin saakka; mutta hyvästihän
noista oli nytkin saatu ja ostetut, eivät ole kalliita nekään, mutta
eihän tosin vielä tiedäkään, mitä niistä tulee. Harjaisrahat myydyistä
lehmistä, -- sillä nekin oli Uli antanut isännälle, -- saisi Uli
jakaa lypsäjän kanssa ja korvata niillä matkakulujaan. Ei, sanoi
Uli, ei tämä nyt ole oikeaa menoa, hänen mielestään pitäisi isännän
maksaa matkakulut, sillä isäntähän hänet oli matkalle lähettänytkin
ja ainahan isännät ne maksavat. "Eipä nyt tullut paljoa hyötyä tuosta
pitkästä markkinamatkasta", tuumi Jukka kaivaen kitsaillen ja surren
kukkarostaan nuo muutamat batzit. --

"Jopa olit taas kehno", sanoi emäntä kun Uli oli mennyt; "taalari
olisi hänen pitänyt saada sinun pussistasi ja sinä rupesit vielä
nylkemään häneltä matkarahaakin. Siten sinä pilaat kaikki palvelijat;
ei ole hauskaa heistä säästää sinun omaisuuttasi." "Luuletkos sinä
sitten, että tämä oli hyvä kauppa ja että tämä oli Ulin ansiota? Ehei,
eikös mitä! Minäpä paninkin erään miehen ostamaan Ulilta lehmät omaan
laskuuni; tahdoin nähdä, tokko se pettää minua." "Kyllä olet ilettävä",
sanoi emäntä, "ja nyt äkäilet vielä kun se ei pettänyt! Kyllä, Jumalan
nimessä, tuo on jo ihan kelvotonta! Kiittäisit hyvää Jumalaa kun olet
saanut kunnon rengin; mutta etpäs, teet hänestä vielä kelmin. Varo sinä
itseäsi! Kun hän sen huomaa, niin paiskaa hän sinua pääkuoreen niin
että ikipäiväsi muistat."

Jonkun ajan päästä tuli Uli isännältä kysymään milloinka heinän teko
alotettaisiin? Hänen mielestään oli jo aika sitäkin ajatella. "No sinä
nyt olet se ijänikuinen hätähousu; eihän kukaan ole vielä alottanut
heinäntekoa eikä minun mielestäni ole aina hyvä kulkea etunokassa."
-- "Ei meidän auta katsoa muihin", sanoi Uli, "meillä on tavattoman
paljon enemmän heinäntekoa kuin muilla ja jos emme aiota ajoissa, niin
jäämme pian takimaiselle pajulle. Kun on jäänyt kerran jälelle, niin ei
koskaan ehdi muiden rinnalle ja jälkimäisenä on aina pahin olla. Käy
niinkuin sotaväessä: jälkimäisten täytyy aina juosta kiivaimmin, ja
jos he hetkenkin vitkailevat, eivät he tavoita toisia lainkaan. Ja jos
jää vähemmille tuloille kuin muut, niin ei näytä säästäminen auttavan
mitään." Jukka jarrutteli vastaan ja lateli verukkeitaan, mutta ei
auttanut muu kuin ruveta tänä vuonna tekemään heinää ensimäisenä koko
kylässä.

Uli oli tottunut työskentelemään hyvillä työkaluilla; mutta kun
kesätyökaluja tarkasteltiin, olivat ne kaikki mitä kehnoimmassa
kunnossa. Talossa ei ollut Ulin mielestä ainoatakaan kelvollista
viikatetta. Jukka sanoi ostaneensa viime vuonna neljä uutta, ja
haravia, hankoja jos miten monta; hän ei ymmärtänyt, mihin ne nyt
kaikki olivat joutuneet. Ja jos ne oli varastettu, niin hassupa hän
olisi jos alituiseen ostaisi uusia. Miten vain haluttaa, sanoi Uli,
mutta ei suinkaan hän kintuillaan niitä ja kourillaan haravoi; ja
jos toivotaan kunnon työtä, niin pitää työkalutkin olla kunnolliset.
-- Viimein ostikin Jukka uusia työkaluja, mutta niin huokeaa kamaa
kuin mahdollista. Ja kukapa ei tietäisi, mihin huonoilla ja huokeilla
viikatteilla pystytään. Uli hankki viimein omilla rahoillaan itselleen
kunnon aseen. Mutta kun hän sitten rupesi muille esimerkillään
opettamaan niittämistä, niin heti hänelle vastattiin: anna parempi ase,
tai pidä suusi kiinni!

Uli oli tottunut lähtemään niitylle jo kello kolmelta aamulla. Ensin
ei hän tahtonut saada ketään niin aikaisin ylös; tuskalla ja työllä
sai hän väen niitylle kello neljän aikaan. Lypsäjä ja tallimies eivät
tahtoneet lähteä heinään apumiehiksi vaikka työssä oltiin ihan talon
vieressä; ja kun he vihdoin tulivat, niin he vain laiskottelivat tai
tuppautuivat Ulin etumieheksi kunnes Uli heille näytti mihin hän
kykenee ja jätti heidät tuossa tuokiossa kymmenen askelta jälelleen.
Kun hän vihdoinkin oli saanut rengit niitylle, puuttuivat vielä
päivätyöläiset. Ne tulivat niin myöhään, etteivät ehtineet ennen
suurusta kuin kertaalleen halaista niityn. Yksi oli niittänyt vähän
omiakin heiniään, toisen oli pitänyt nitoa viikatettaan, kolmas oli
kulettanut eukolleen virtsaa: mutta tästä ei kenenkään mielestä
tarvitsisi virkkaa isännälle mitään ja kaikki he kuitenkin vaativat
täyttä päiväpalkkaa.

Ei ollut Uli ennen uskonut, miten erilaista on niittää kello kolmelta
kello kymmeneen aamulla hyvillä aseilla ja hyvällä päällä kymmenen
riuskan pojan kanssa, kuin kymmenen laiskurin parissa, jotka
työskentelevät vain tuumien: "päivähän se on huomennakin". Yksi tuossa
kuhnii, toinen tuossa kähmii. Ja hän ajatteli, että ihanko nuo ovat
noiduttuja vai mikä niitä vaivaa, kun ne alituiseen ruikuttelevat,
ettei heiltä muka ole milloinkaan näin sivuja katkottu, eikä heitä
ole milloinkaan ajeltu näin orjina. -- Aika vastus hänellä oli seistä
aamulla, mutta illallapas vasta tuskan lykkäsi! Jos tuli puolen päivän
aikaan niitylle viikatteita hiomasta ja varustamasta vankkureita
kuntoon, niin ei karheita ollut edes käännelty, sitä vähemmin pantu
ruoille suojaan vietäviksi; jos jäi niitylle, niin sai taas odotella
vankkureita. Ja jos itse nosti niityllä heiniä vankkureihin ja lähetti
osan väestä viemään heiniä vajaan, niin eivät lähetetyt tehneet kelvon
mitään; ja vankkureita ei näkynyt, ei kuulunut takaisin ja niityllä
olijat saivat odotella niitä puolen tuntia toimettomina. Jos itse lähti
häkkiä purkamaan, niin sujui purkaminen hyvin, mutta tallirenki ei
taas niityltä lähettänyt heiniä ja vajaan nostajain täytyi hukuttaa
aikaa turhaan ja odotella ja loikoa joutilaina varjossa. Ja illalla ei
kellään ollut aikaa ruveta haravoimaan heiniä karhelle ja Ulin täytyi
haukkumalla pakottaa heidät siihen työhön. Ruolle panosta ei kunnolla
puhettakaan; sai tehdä itse jos halutti. Ja Uli juoksenteli ja rääkkäsi
itseään kuin hullu aamusta varhain iltaan myöhään saakka; ja naisväki
oikein sääli häntä, mutta mitäs se auttoi. Uli aavisti, että nyt tässä
taas juonitellaan tahallaan. Ja Jukka katseli vaan päältä, kylmästi,
melkein ilkkuen. Naisväki tosin hätyytteli häntä vähän nuhtelemaan
miehiä: eikö isäntä näe, että Uli ei mahda niille mitään? Ne härnäävät
häntä tahallaan! Mutta silloin Jukka sanoi: "Oo, se on hyvä vain,
ettei se saa kaikkia tottelemaan! Jos tässä kaikki sen pillin mukaan
tanssisivat, niin kylläpä se tulisi ylpeäksi. Ei uskoisi enää auringon,
kuun eikä tähtienkään olevan itseään ylempänä!"

Sinä kesänä olivat vielä sangen oikulliset säätkin. Oli tosin
kauniitakin päiviä, mutta myös niin huonoja, ettei heinää voitu
lainkaan tehdä. Olisi siis pitänyt ahertaa poudan aikana kahta uhemmin;
tuolla ainoalla keinollahan maamies voi parantaa huonoja säitä, ja sen
keinon muisti Uli myös. Mutta kymmenittäin, ei ainoastaan tämä yksi,
tuli hänen tielleen kompastuskiviä. Kiusallista se oli, sen ymmärtää
jokainen. Moisessa tuskassa ihminen joko tukehtuu, läkähtyy sappeensa
tahi purkaa sitä ilmi niin että tuli soi, seinät tärisee, hiukset
karkaavat pystyyn ja karjunta kuuluu yli seitsemän kuningaskunnan.
-- Sunnuntaina kirjoitti Uli entiselle isännälleen, ettei hän enää
tällaista siedä! Häntä kiukuttaa niin että sappi on haleta! Syödä ei
voi enää niin palaa, tuntuu kuin joka nokareeseen tukehtuisi; ja kun
hän vain vilkaiseekin yhteenkin noista lorteista, niin alkavat hänen
kyntensä syhyä. Ja heillä on heinäntekoa vielä paljon ja huomenna
pantava niitetyt vajaan. Ja jos ne vielä vehkeilevät kuten aina ennen
ja jos isäntäkin hänelle vain ilkkuu, niin hän antaa hiiden paltun
koko talolle ja tulee siekailematta entisen isännän luo! Tämä on hiton
elämää, tämä, kun sekä palvelusväki että isäntä ovat vastassa. Emäntä
kyllä ymmärtää asian, mutta paljoakos se mahtaa; ja jos se muija
olisikin isäntänä, niin olisi talossa aivan toinen komento.

Huomenna oli pouta; ja illaksi uhkasi tulla ukkonen. Jo kello kahdeksan
aamulla herkesi Uli niittämästä ja rupesi kouhottelemaan heiniä
kuivamaan; ja jo aamulla vietiin kaksi vankkuria suojaan. Murkinalla
sanoi Uli kotiväelle, ettei tarvitse varustaa illallista kovin varhain,
sillä tänään kai päästään työstä vasta myöhään. Heinä ehtii tänään
vielä kuivaa, se on toimitettava kaikki suojaan; tulee iso vahinko, jos
sade vielä kerran saa sen kastella.

Iltapäivällä rupesi työ tokeilemaan, oltiin kuin tervassa; seisottiin
nokat vastakkain, kättä ei liikautettu. Missä Uli liehui, siellä kävi
työ; mutta minne hän tuli, siellä ei tehty mitään. Lypsäjä ei tullut
niitylle ja tallimies ohjasi vankkureita niin hitaasti kuin olisi niitä
ollut etanapari vetämässä. Ja kun Uli sanoi hänelle: "Ajahan kovemmin,
kyllä hevoset jaksavat!" niin kaatoi hän tahallaan kuorman ojaan ja
siinä meni tuntikausi ennenkun saatiin se ylös. Ja kun Uli tuli hätään
ja sanoi, että kyllä se nyt on umpisokea, joka ajaa kuormansa ojaan,
niin sanoi tallimies: "Omapahan on syysi. Isäntärenkihän tässä itse
pitää sellaista kiirettä. Kun hän vain ilmestyy niitylle, niin heti käy
kaikki hullusti! Ja minä en rupea enää olemaan orjana kuten muut ja
jos en osaa ajaa mieliksesi, niin aja itse! Minä en puutu enää piiskan
varteen jos ei isäntä itse tule käskemään." Ja tallimies nakkasi
piiskansa Ulin jalkoihin ja heittäytyi mukavasti ruolle loikomaan.
Uli käänsi jo piiskan tyven kämmeneensä koetellakseen miten kylmä
kuumentaa, mutta hillitsi kuitenkin mielensä ja ajoi itse kuorman
kartanolle.

Emäntä oli varustamassa illallista, ja kun hän näki Ulin tuovan kuormaa
kotiin, niin kysyi hän Vreneliltä, joka tuli ulkoa tupaan: "Mitäs nyt
on tapahtunut, koska Uli itse ajaa kuormaa?"

"Kysy itse häneltä, täti", vastasi Vreneli. "Väki juonittelee ja jos ei
serkku mene Ulin avuksi, niin ei nyt koidu hyvää! Minä hänenä olisin jo
aikaa sitten laputtanut matkaani."

Emäntä nousi ylös, meni pihalle Ulia vastaan ja kysyi:

"Minkätähden sinä itse ajat? Mitäs nyt on tullut?"

Huulet valkeina ja vapisevalla äänellä kysyi Uli: "Missä on isäntä?
Minä tahdon häntä tavata."

"Hyvä Jumala, miten sinä olet oudon näköinen! Tule nyt toki tupaan,
siellä se on. Pitäköön nyt joku sillaikaa hevosta."

Uli meni tupaan emännän jälestä ja ripeästi otti emäntä uunin kulmalta
kahvikupin, jossa kahvi jo höyrysi valmiina ja sanoi: "Ota nyt pois
heti ja juo. Minä varustin sen Vrenelille, mutta juo nyt vaan; saahan
se Vreneli sitten vasta. Mutta sanohan nyt heti, mikä sinulle on
tullut?"

"Emäntä, minä lähden pois, hetipaikalla; minä en siedä tätä enää! Minä
annan piiskan isännän kouraan ja tahdon heti tänään palkkani. Minä en
rupea tappamaan itseäni muiden vuoksi. Ja kun vielä ilkutaan!"

"Voi Uli, Uli, kuka sinulle on ilkkunut?"

"Kuka! Juuri isäntä! Ja se se pitää minua vain narrina ja hän ei ole
mikään isäntä, muuten se ymmärtäisi mikä on hänen velvollisuutensa ja
oma etunsa! Ja siksi minä lähden!"

"Ja mikä se on sitten se minun velvollisuuteni ja etuni?" kysyi Jukka,
joka juuri oli tullut ovelle.

"Minä tahdon palkkani heti", sanoi Uli, "ja menen matkaani."

"Ei sinulla ole syytä mitään", sanoi Jukka, "jää pois."

"En, isäntä, minä en jää ja minulla on hyvät syyni. Te otitte minut
isäntärengiksi, mutta Te ette auta minua milloinkaan. Te ette määrää
itse mitään; mutta menenpäs minä määräilemään! Täällä saa kukin tehdä
mitä tahtoo. Teillä ei ole hyötyä mistään isäntärengistä! Te petitte
minut pestatessanne, minä en rupee täällä olemaan."

"No mitä sinulla sitten on nurkumista?" Jukka jo vähän arkaillen.

"Mitäkö? Sitä, että te ette ole mikään isäntä. Jos olisitte, niin
olisitte tulleet niitylle tänään ja kiirehtineet, käskeneet tahi
edes sanoneet, että pitää liikkua vähän ripeämmin. Mutta sen sijaan
annatte vain minun yksinäni puuhata, vaikka te olette nähnyt hyvin
miten ne vetelehtivät. Lypsäjä ja tallimies eivät tahdo tulla niitylle
ollenkaan. Ja siksi minä lähden."

"No älähän nyt riehki noin", sanoi Jukka, "enhän minä joka paikkaan
ehdi. Jos olisit vähänkin suutasi avannut, niin olisin tullut ja
sanonut niille; mutta kun on niin paljon ajattelemista ja huolta, kuin
minulla, niin eihän aina ehdi kaikkea ajattelemaan."

"Olkoon miten on", sanoi Uli, "minä vaan tahdon palkkani, ja en jää!"

"Voi Uli", sanoi emäntä, "juohan nyt toki kahvisi ja maltahan mieltäsi.
Me pidämme sinusta niin paljon eikä kukaan meistä ole sanonut sinulle
niin pahaa sanaa. Päin vastoin, Vreneli ja minä olemme aina sanoneet
keskenämme, että jos näin hyvää menoa jatkuu, niin saadaan talo pian
kuntoon ja meillekin tulee kerran hyvä järjestys."

"Niin kauan kun täällä on tuo lypsäjä ja tallimies, ei mistään tule
mitään ja heidän kanssaan en rupea olemaan enää niin siunattua hetkeä;
joko lähden minä tai lähtekööt he."

"Tjah, tjah", sanoi Jukka, "vihapäissään tekee usein vääryyttä; jos
tuumittaisiin asiaa vielä molemmat täänpäivää. Sittempähän huomenna
ehtisi päättää."

"Se on jo tuumittu, isäntä", sanoi Uli. "Minä olen jo kyllin kauan
hautonut sitä mielessäni; työntäkää heti palkka joko tallimiehelle ja
lypsäjälle tai minulle, kummin tahansa."

"En minä anna rengin itseäni komennella!" sanoi Jukka.

"Enhän minä teitä komentelekkaan, vaan saatte valita; mutta jommin
kummin sen pitää käydä."

"Ole nyt järkevä", sanoi emäntä Jukalle, "ompahan tässä nyt paljon
valitsemista!"

"Niin, niin, mutta mistäpä sitten ottaa uuden tallimiehen ja lypsäjän
tällaiseen kiireeseen aikaan, kun tarvitaan töissä joka sorkka? Ei se
käy päinsä."

Uli sanoi: "Täällä tullaan ihan yhtä hyvin toimeen olkoot he poissa tai
ei. Osaanhan minäkin lypsää ja vedättää heiniä yhtä hyvin kuin hekin.
Minä teen aluksi niiden molempien tehtävät ja luullakseni uudet saadaan
hyvin pian. Vaan tehkää mitä tahdotte; minä lähden hyvin mielelläni.
Minä kirjoitin jo eilen Johannekselle, että minä palaan pian hänen
luokseen."

Tämä jo tepsi Jukkaan ja hän taipui kutsuttamaan tallimiehen
ja lypsäjän sisään antaakseen heille palkan. Ensin nämä luulivat,
että isäntä aikoo heitä vain torua ja alkoivat siis heti hirveästi
röyhistellä kuten aikoen koko maailmaa uhmata. Mutta kun Jukka sitten
mainitsi palkasta, niin sanoivat he, että kyllä he kernaasti lähtevät;
mutta saisipahan isäntä sitten nähdä, miten käy kun Uli on potkinut
talosta pois kaikki ne, jotka eivät ole hänestä mieleisiä! Lyököön
isäntä rahat pöytään vain, kernaasti heidän puolestaan. Jo aikaa
sitten olisivat he muualla voineet saada parempia palkkoja! Jukka
alkoi epäröidä, mutta onneksi oli emäntä jäänyt tupaan ohjaamaan
näitä lähtövankkureita jos ne rupeisivat tiellä takertumaan tai ojaan
kellistymään. Ja emäntä sanoi nyt: "Anna, Jukka, niille palkka vain,
mielelläänhän ne sanovat sen ottavansa! Niistä lurjuksista on jo kauan
ollut vastusta; hyvä kun niistä viimeinkin pääsee. Toivon, että jo
tänään laputtavat matkaansa." -- Eivät he mokomaan taloon jääkään niin
hetkeksi enää, sanoivat lypsäjät ja tallimies. Saavat heistä nähden
tehdä heinäänsä vaikka Martin päivään saakka, hauskaa heistä vain! Ja
kuta pikemmin pääsevät, sitä parempi!

Jukka työnsi molemmille rahat eteen.

Ulkona alkoi tuulla; hattarat kiisivät taivaalla, mustat longat,
synkeät kuin tulevaisuus huolten raskauttamasta sielusta, kohosivat
verkkaan taivaalle, linnut piiloittautuivat pensaisiin, kalat näppivät
veden pinnalta hyttysiä, tuulispäät huiskauttivat, tupruttelivat heiniä
ja pölyä korkealle ilmaan. Uli koetteli saada ennen sadetta heiniä
suojaan niin paljon kuin mahdollista; tuvassa lypsäjä ja tallimies
lukivat rahojaan ja hymyilivät ilkkuvasti Jukalle ja sanoivat:
"Eikös nyt isäntäkin haluaisi lähteä apumieheksi niitylle? Kyllä nyt
miehiä tarvitaan tällaisella heinäpoudalla." Tuuli tempasi heinät
hangoista, hevosten harjat huiskivat, kuormat kiisivät rukoja kohti,
haravoijanaiset hyppelehtivät kuin vasikat ja juoksuttivat ajajain
jälestä helmallisittain heiniä häkkiin. "Hei, tässä!" huudettiin
alaalta; väkevät hevoset kiisivät täyttä ravia; hankomiehet jälestä
juosten nakkasivat vankkureihin hangollisen heiniä, jotka taitava ajaja
otti avosylin polvillaan vastaan. -- Suuria pisaroita alkoi ropista,
tuuli yltyi, yksi hyppäsi hakemaan kuormaköyttä, nousi keikahtaen
kuormalle ja köytti sen kiinni paksuilla nuorilla; touhuten puuhasivat
haravoijat kuorman kimpussa ja sukivat siitä rippeet. Silloin tuli
myrskypää, rankkasade räiski, jylähtelivät mustat pilvet, pöly pilvenä
sadetta pakeni. Väkevät hevoset kiisivät vajaa kohti, täyttä laukkaa,
mutta Ulin varma käsi niitä ohjasi. Hangot olalla juoksivat nostajat
jälestä ja helmat korvissa hynttyyttivät viimeisinä haravoijat hassut,
ja pudistelivat nauraen, pajattaen turvallisen katon alla vettä
vaatteistaan. Vesi virtanaan lankesi, pauhasi, pitkäinen läimähteli
ja valaisi hämärää, hataraa vajaa, jylinä kattoja kiersi; ja arkana,
vakaana seisoi väki vajan suojassa Herran ajaessa jylisevin vaunuin
heidän päänsä ylitse.

Päivä pimeni, huudettiin illalliselle, musta oli vielä taivas, mutta
sade kohisi jo hiljaisemmin ja ukonjylinä eteni. Silloin tulivat
tallimies ja lypsäjä pyhävaatteissaan sanomaan hyvästejä tovereilleen.
Toiset ihan ällistyivät. "Mitäs nyt on tapahtunut?" -- Kysykööt Ulilta,
vastattiin, hän se nyt on isäntä tässä talossa, he lähtevät mieluummin
matkaansa kuin ovat yksissä moisen kanssa; he eivät jäisi enää tänne
rahasta mistään.

Kun he olivat saaneet tavaransa toisten huomaan ja luvanneet ne sitten
haettaa pois jälestä päin; ja kun olivat ennustaneet toisille, etteivät
hekään enää kauan täällä voisi olla, lähtivät he pois talosta kuten
yölepakot yön selkään, huolimatta illallista, jota heille tarjottiin.

Uli ei nähnyt heidän menoaan, mutta kun hän kuuli, että he olivat
lähteneet, putosi kuin leiviskän kivi hänen sydämeltään. Ja se
lisätyö, jonka hän nyt sai heidän tähtensä, tuntui hänestä aivan
kuin palkalta, ja hän oli iloinen. Poistui aivan kuin kaksi jarrua
kunnon koneesta. Vaikka talossa nyt oli kaksi työntekijää vähemmän,
saatiin kuitenkin aikaan enemmän kuin ennen. Tosin kyllä Uli ahersikin
ihmeellisesti ja tuntui kuin hänellä olisi nyt ollut kahden, kolmen
miehen voimat. Hän niitti ja hoiti samalla karjaa ja hioi viikatteet
eikä viipynyt kuitenkaan kotona muita kauemmin; mutta hän osasikin
sovitella työt hyvin yhteen ja suoritti pari kolme tehtävää melkein
yhdellä rutaisulla. Vain noin sivumennen tekaisi hän sivutyön, johon
toiselta olisi kulunut toista tuntia. Tästäpä vasta oikein näki, mikä
on ero riuskan miehen ja köntyksen välillä. Vasta nyt voi Uli oikein
koota työvoimat niin että kunkin työntekijän täytyi auttaa toistaan.
Hänen johtonsa alla sai renkipoika aikaan saman kuin täysikäinen
renki. Muista palkollisista ja päiväläisistä näytti nyt pahahenki
eronneen. He olivat hyvin taipuisia ja toimeliaita. Tuntui melkein kun
alkaisivat he jo tehdä työtä omasta innostaan. Ne, jotka ennen olivat
juonitelleet pahimmin Ulia vastaan, olivat nyt, juonten saatua näin
surkean lopun, kaikkein innokkaimpia työssä. He ihan kehuivat Ulia ja
kertoivat hänelle mitä kaikkea se tallimies ja lypsäjä oikein olivat
tehneet, sanoneet ja punoneet häntä vastaan. Ja jo monasti he muka
olivat niitä varottaneet ja sanoneet, ettei tästä hyvää koidu; mutta
mitenkäs he voivat mennä sekaantumaan niiden asioihin! Ja eiväthän he
silloin vielä olleet Ulia tunteneetkaan niin kuin nyt.

Ja lypsäjä ja tallimies elelivät ilossa ja remussa läheisessä kapakassa
ja kehuivat ja kerskuivat, millaisia poikia he olivat olleet ja eivät
saaneet unta silmiinsä ilolta ajatellessaan ja odotellessaan, että
mikähän sekamelska ja hävitys nyt Glunggessa tulee kun he ovat lähteneet
pois! Ja meni ensimäinen päivä, ja silloin he sanoivat: kyllähän se
vielä meni, mutta saas nähdä miten käy huomenna! Mutta huomenkin meni.
Ja silloin jäivät he toivomaan kolmatta päivää. Mutta kolmaskin meni ja
Glunggessa askarreltiin aivan ahkerasti ja levollisesti. Kukaan ei
siellä piitannut heistä mitään. Ja katsos mokomaa: kun lypsäjä ja
tallimies tulivat Glunggen palvelusväen näkemiin, niin eivät nuo entiset
ystävät heitä enää olleet näkevinäänkään! Silloinkos alkoi heistä
tuntua tukalalta, sillä kumpikin heistä oli odottanut, että heitä
lähetettäisiin hakemaan ja pyytelemään takaisin. Ja kumpikin oli jo
päättänyt, mitä hän silloin Jukalta vaatisi ja miten paljon tahtoisi
lisää palkkaa. Mutta heitä ei haettukaan! Ja kukaan ei heistä piitannut.
-- Silloin lähetti tallimies Jukan luo salaisen lähetin, jonka oli noin
kautta rantain saatava Jukka ymmärtämään, että tallimies olisi ehkä
taipuisa tulemaan takaisinkin. Sillä oikeastaan oli muka lypsäjä yksin
kaikkeen syypää, sehän se oli salakähmässä yllytellyt muita eikä
tallimieskään ollut älynnyt karttaa hänen juomaan. Ja tallimies oli nyt
muka pahoillaan ja tunnusti erehtyneensä. -- Mutta lypsäjäpä lähettikin
ihan samallaisen lähetin Ulin luo ja lupasi Ulille taalarin, jos Uli
toimittaisi hänet takaisin entiseen paikkaan. Sillä tallimieshän näet
oli kaikkeen syypää; ja jos ei tallimies olisi juonitellut, niin ei
lypsäjänkään päähän olisi pälkähtänyt sillä tavoin vetelehtiä. Ja heti
kun Uli ottaisi lypsäjän takaisin, kertoisi hän ihan juurta jaksain
kaikki, mitä kaikkea se tallimies oikeastaan oli tehnyt. Sillä lypsäjä
tiesi muka paljon yhtä ja toista, jota ei talossa vielä aavistettukaan.

Ulin ollessa viikatetta hiomassa, tuli Jukka hänen luokseen ja sanoi:
"Tallimies olisi taipuisa tulemaan takaisin; se katuu nyt ja kuuluu
sanovan, että lypsäjässähän se on kaikki syy. Taitaa olla parasta, kun
pyydetään häntä tulemaan takaisin? Hän on tottunut talon tapoihin ja
uusia täytyy kauan opettaa ja ohjata ennenkun ne saa mieleisikseen."

"Isäntä", sanoi Uli, "tehkää mitä tahdotte, mutta minä en vaan rupea
enää mihinkään tekemisiin tallimiehen kanssa. Lypsäjä kuului luvanneen
antaa minulle koko taalarin, jos puhun hänen puolestaan. Kuuluu
sanovan, että tallimieshän se on kaikkeen syypää. Samallaisia ovat
molemmat, yhtä luuta vuohen sarvet. Ja jos tulevat takaisin, niin
varmaan alkaa riita uudestaan.

"No niin", sanoi Jukka, "niinhän se on. Mutta mitäs sinä oikein
arvelet, mitenkäs me nyt tullaan toimeen, kun sinusta ei ole mikään
mieleen? Täytyyhän työt suorittaa säntilleen, eikähän me näin voida
kauan olla."

Hm, myhähti Uli, työt oli hänen mielestään kai suoritettu yhtä
säntilleen kuin lypsäjän ja tallimiehenkin talossa ollessa. Heinähän
oli näet jo melkein tehty ja kuitenkin oli, huonoista ilmoista
huolimatta, kulunut siihen työhön paljon vähemmän aikaa kuin mitä
kuuluivat ennen siinä kuhnailleen. "Ei, tässä ei jää työt hunningolle!"
huudahti Uli.

"Sinähän olet kuin ruutisarvi, Uli", sanoi Jukka. "Eihän sinun kanssasi
enää uskalla puhuakaan!"

"Enkös mitä", vastasi Uli, "mutta minä kun olen ollut puuhaavinani
voimaini takaa eikä mitään ole jäänyt tekemättä, ja kuitenkin aina
yhä vatkutetaan, ettei tässä muka tulla toimeen ilman lypsäjää ja
tallimiestä."

"Niin, enhän minä nyt sitä sano", sanoi Jukka, "mutta ymmärrä nyt
minua. Sillä entäs tästälähin? Eihän sitä näin aina jaksa. Täytyyhän
hankkia uudet rengit sijaan."

"No sitähän minäkin ajattelen", sanoi Uli, "ja minä luulin, että te
olisitte jo tiedustellut uusia."

"Enkä ole", vastasi Jukka, "minä luulin, että sinä hankit uudet koska
kerran olet ajanut vanhatkin talosta."

"Enhän minä ole mikään isäntä", sanoi Uli, "enhän minä, renki, voi
pestata toisia renkiä. Eikä se olisi teistäkään soveliasta. Mutta
ellette panisi pahaksenne, niin sanoisimpa teille jotain."

"No sano vaan", tuumi Jukka, "empä ole liioin tottunut siihen, että
sinä pyytelet suun vuoroa."

Nyt selitti Uli, että talossa pitää välttämättä olla isäntä, jos
tahdotaan taloa hyvin hoitaa. Tähän saakka olivat täällä olleet kaikki
isäntinä: tallimies, lypsäjä isännöineet mielin määrin karjapuolella,
toiset noudattaneet esimerkkiä ja kukin oli elänyt miten tahtoi. Jukan
ei pitäisi nyt suuttua, mutta kyllä Uli vain sanoi, että Jukka ei ole
oikea isäntä eikä pidä ohjia oikein käsissään. Työväki ei hänestä
piittaa ja kuitenkaan ei hän usko ohjia kellekään muulle. Siksi onkin
kukin ruvennut isännöimään itse, yksi vetelehtii siellä, toinen
täällä, kukaan ei täytä velvollisuuksiaan. Sehän on ihme, ellei tästä
talosta saa tuloja kahta vertaa enemmän kuin ennen, jos vain hoitaa
oikein maata ja käyttää hyväkseen kaikki tilan edut, kuten muuallakin
maailmassa on tapana. Mutta siksi pitääkin täällä olla jonkun käskijänä
ja muiden on tiedettävä, ettei heidän auta muu kuin totteleminen. "Ja
minun mielestäni olisi aivan luonnollista, että Te itse ottaisitte
ohjat käsiinne; vaan jos ette tahdo, niin hankkikaa edes joku, jolla on
valta käskeä teidän nimessänne; muuten en minä tässä tule toimeen."

"No käske sinä sitten", sanoi Jukka. "Olenhan minä jo sinulle monasti
sanonut, että sinun on niitä käskettävä, sillä se on sinun tehtäväsi."

"Niin, olettehan te minulle sanonut; mutta ettepäs ole sanonut muille,
että heidän täytyy minua totella!"

"No kaikkea sinä nyt! Mutta ethän sinä suinkaan luulle, että sitä heti,
ihan vain noin voi tupata ohjat kokonaan ventovieraan kouraan ja käskeä
häntä komentelemaan kuin ei talossa isäntäväkeä olisikaan! -- Komenna,
minun puolestani, komenna kaikkia! Kunhan et vain mene komentelemaan
emäntää ja määräilemään mitä hänen milloinkin on keitettävä."

"Sitä valtaa minä en tahdokaan enkä tarvitse", sanoi Uli, "mutta
lypsäjää ja tallimiestä täytyy saada käskeä ja määrätä heidän
tehtävänsä; ja täytyy saada vaatia heitä täyttämään ne niinkuin tahtoo.
Ei sovi, että navettapuolella elellään miten sattuu, tallipuolella
kuten haluttaa. Kunkin täytyy olla toisten apuna. Herrain omistamille
maatiloille käy huonosti tavallisesti juuri vain sen vuoksi, etteivät
isännät ymmärrä talon hoitoa, joten eivät myös osaa ohjata työläisiään.
Kukin heidän alustalaisistaan tekee mitä tahtoo."

Jukka antautui kohtalonsa valtaan. Hankittiin kaksi uutta renkiä ja
Jukka käski niitä ehdottomasti tottelemaan Ulia.

Entinen tallimies ja lypsäjä vaelsivat viimein toivottomina maailmalle,
kun he eivät olleet saaneet lähistöllä paikkaa vaikka miten hakivat.
Ja he sadattelivat nyt sydämensä pohjasta ihmisten kataluutta. Kun
he olivat olleet Glunggessa, olivat ihmiset aina heitä kehuneet ja
ylistelleet. Oli tuntunut aivan siltä kuten joka isäntä haluaisi heitä
palvelukseensa. Mutta kun he nyt olivat saatavina, niin ei heitä kukaan
huolinut.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.


Glunggea ohjattiin vakaasti ja varmoin käsin ja emäntä sanoi usein,
ettei hänellä ole koskaan ennen ollut niin mukavaa olla, ihan on
kuin uuteen elämään virottu; ilo oli nyt kääntelehtiä ja katsella
valmista. Ja hänestä oli ihan tavatonta tämä hyvä maidon tulo.
Entisistä lehmistä saatiin nyt tällä hoidolla maitoa melkein kahta
vertaa enemmän kuin ennen. Ja tuntui aivan siltä kuin lehmät olisivat
tehneet tahallaan hänelle ennen kiusaa, sillä harvoin oli hän saanut
kylliksi maitoa tarpeisiinsa. Ja kun ei ole maitoa, niin mitenkäs sitä
oikein tulee ruokataloudessa toimeen! Nyt ei ole niin hädän paikkaa
elonkorjuujuhlistakaan ja kerrankin jää hänelle voita pyttyyn niistäkin
kemuista.

Mutta Jukka sitävastoin ei ollut mielissään. Hänestä tuntui kuin olisi
hänet nyt ihan syrjäytetty isännyydestä. Usein maleksi hän tiluksillaan
ja kolusi ja nuuski kaikki paikat, löytääkseen edes vähänkin virheitä
ja harmitellakseen, ärhennelläkseen sitten edes vaimolleen niistä.
Ulille ei hän tohtinut purkaa sappeaan suoraan. Ulia hän pisteli vain
selän takana. Mutta ei malttanut kuitenkaan olla silloin tällöin
käskemättä väkeä toimimaan ihan päinvastoin kuin Uli oli määrännyt.

Kerran maleksi hän näin kallella kypärin katselemassa viljapeltoaan
ja harmitteli, että ruis on huonoa; ja hän olisi mielellään syyttänyt
laihon huonoudesta Ulia, mutta ei voinut, sillä Ulihan ei ollut vielä
täällä ollessaan ehtinyt tätä peltoa muokata! Silloin tuli mylläri
Jukan luo ja sanoi: "Sinullahan on oikein hyvä pelto, ruis tiheää
ja pian kypsää! Ja sitähän minä aioin sinulta kysyä, että etkö sinä
voisi antaa minulle nyt noin kolmeakymmentä mittaa? Tarvitsisin näet
välttämättä enkä tiedä mistä saada." Jukka ja mylläri tekivät kaupat.
Mutta sitten sanoi Jukka: "Etköhän tekisi minulle pientä palvelusta?
Menisit ja houkuttelisit vähän isäntärenkiäni, lupaisit sille
taalarin, jos se toimittaisi sinulle jyvät niin tai niin halvalla. En
tiedä oikein mikä se on. Kehenkään ei saa tässä maailmassa liiaksi
luottaa; sillä juuri kun luulee saaneensa oikein kunnollisen, niin
onkin saanut kaikkein katalimman." -- Mylläri tietysti lupasi ja meni
eräänä iltana Ulin luo. Uli oli juuri lukemassa kirjettä entiseltä
isännältään. Johannes pyysi Ulia koettamaan vain pysyä Glunggessa.
Ulin oli oikein hartaasti puheltava ja selitettävä asioita Jukalle,
ja aina suorin sanoin. Paljon parempi on heti puhua suoraan suunsa
puhtaaksi kuin hautoa soppea sisässään; sillä salattu harmi kalvaa ja
pilaa ihmistä ja viimein se puhkee ilmi sellaisella hillittömyydellä
ja niin sopimattomana puuskana, että saa sen vuoksi sitten jälestä
hävetä. Ja eihän Uli ole mikään tyttö hempu, joka kuolee harmista
ja sydämen kivuista! Siksi ei Uli saa langeta toivottomuuteen. Kuta
kärsivällisemmin totuttaa itsensä ristiä kantamaan, sitä keveimmäksi
risti vähitellen tulee. Ja Ulin ei pidä vaatia kaikkia muutoksia
yhtaikaa. "Kun olet saanut uudet palvelijat pestatuksi näiden kahden
sijaan, niin älä heti rupea eroittamaan muita entisiä, jotka eivät ole
sinusta mieleisiä. -- Paljon terveisiä vain ja milloinkahan sinä tulet
meille, meillä kaikilla on niin hirveän ikävä."

Tämän hartaan kirjeenlukijan luo tuli nyt mylläri, istuutui
puhelemaan hänen kanssaan ja kehui Ulia korein sanoin; ylisteli
tunkioita, ylisteli rehun paljoutta, näkyi sitä olevan yli talon
tarpeen. Ja viimein, kauan kierreltyään, kaarreltuaan alkoi puhua
tuosta jyväkaupasta. Hänen olisi näet saatava jyviä ja Jukallahan
niitä olisi antaa. Mutta se nyt on niin kummallinen, se Jukka, ei
sillä ole järkeä kaupan teossa. Ensin tahtoo se ihan mahdottomia, ja
sitten sillä on tavaraa niin yllin kyllin, että se tuppaa sitä ihan
puoli-ilmaiseksi. "Mutta minun ei sopisi nyt tällä kertaa odottaa sen
uutta päähänpäläystä enkä voisi maksaa ihan järettömiä hintojakaan.
Vaan tiedänhän minä, että sinustahan se kaikki riippuu, sinullahan
täällä nyörit oikeastaan seisoo." Mylläri, pyysi siis Ulia puhumaan
hänen hyväkseen Jukalle. Ja jos Uli hommaisi elot hänelle yhdeksällä
kymmenellä batzilla, niin ei hän paria taalaria kitsailisi. "Yhdeksän
kymmentä batzia on tosin liian paljon jo sekin, mutta minä tarvitsen
välttämättä nyt jyviä enkä saa niitä muualta ennen elonkorjuuta." Uli
sanoi, ettei hän tähän puutu, se on isännän asia. Mutta mylläri ei
antanut perää, vaan kaivoi viimein taskustaan taalarin ja aikoi pistää
sen Ulin kouraan. Mutta silloinkos Uli nousi ylös ja alkoi mylläriä
haukkua! Mylläri on kelmi, kun koettaa yllyttää palkollista pahuuteen;
hänellä ovat nähtävästi kolikot sangen tiukalla, koska luulee olevan
muillakin! "Mutta minä en tahraakaan omaatuntoani yhden myllärikelmin
vuoksi, vaikkapa antaisit minulle kaikki jauhot, mitä eläissäsi olet
näistä taloista varastanut" j.n.e. Mutta siitäkös kivastui myllärikin
lopulta ja sanoi, että on niitä tilallisiakin ehkä kehnompia kuin
hän ja sellaisia, joiden laiseksi hän ei tunnustaisi itseään kuuna
kulloissa ikänä. Eikä hän ole tätä tehnyt omasta alotteestaan, ei ikinä
hän ole tehnyt vielä kellekään mitään pahaa.

"Kenenkäs alotteesta sitten sen teit?" kysyi Uli.

"No tottahan tuon nyt arvannet, koska olet kaikessa olevinasi niin
viisas!" vastasi mylläri.

"Niin isännänkö?"

"Enkä sano mitään", vastasi mylläri, "mutta pitäisihän sinun tuo jo
arvata".

Silloin Uli raivostui ja tuli samalla haikeille mielin, hänen rintaansa
ahdisti niin että nielusta tuskin henki kävi ja suuret, raskaat
kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja hän heristeli nyrkkiään voimatta
sanoa muuta kuin: "Vai niin" ja juoksi ylös kamariinsa. Mylläri puikki
kiertoteitä kiireesti keittiöön ja sanoi emännälle, että pitää nyt heti
joutua ja mennä sinne yliskamariin, mikä tulleekin Ulille. Mylläri
arveli, että nyt on tehty tyhmyyksiä; ja sitten kertoi hän, miten
hänet oli pantu kiusaamaan Ulia ja mitä Uli oli sanonut ja miten hän
oli arvannut nämä isännän juoniksi. "Vreneli, mene nyt sinä katsomaan
mitä se tekee ja tule sitten sanomaan", sanoi emäntä. Mutta emäntä
meni miehensä luo ja sanoi: "Kyllä olet inhottavin ihminen maailmassa;
eikö yksi kerta sinulle jo riittänyt? Sinulla on paras renki koko
seudulla ja sinua riivaa piru kunnes saat sen ajetuksi talosta." Jukka
sanoi, että ei saa luottaa liikaa kehenkään tässä maailmassa. "Ja
vaikka _sinä_ olisit ihan hassuna Uliin, niin sittenkin pitää _minun_
pitää silmäni auki. Kuka ties miten kävisi, jos en minä olisi vähän
varuillani. Vähässä ajassa ne ihmiset voivat muuttua. Ja koetellaanhan
sitä hevosiakin, enkä minä ymmärrä, miksi ei saisi koetella ihmistä?
Paljon enemmänhän niistä voi tulla tuhoa kuin hevosesta. Ja vaikkapa
Uli olisi tuon taalarin ottanutkin, niin en minä siltä olisi häntä
ajanut talosta. Olisinpahan vain tiennyt, miten paljon häneen voi
luottaa."

"Mutta Jukka, luuletko sinä, että kunnon mies pysyy sellaisessa
talossa, jossa häneen ei rahtuakaan luoteta, vaan aina koetetaan saada
häntä loukkuun? Rehellinen ihminen ei siedä olla paikassa, missä aina
näkee itseään epäiltävän."

"Voi sinua lasta, muori paha", sanoi Jukka. "Nykyään ajattelevat
ihmiset etuaan eivätkä toisten epäilyksiä. Eikä se saa muuallakaan
parempaa palkkaa kuin meillä. Kyllä se harkitsee ennenkun lähtee."

Sillä välin oli Vreneli mennyt ylös ja näki Ulin ajavan kapistuksiaan
arkkuun ja kuumat kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin.
Tuontuostakin tunkeutui hänen huuliltaan: "Voi perhana, voi perhana!"
Vreneli tuli ovelle ja kysyi: "Mitäs sinä teet, mikäs sinulla on?"
Uli ei vastannut pitkään aikaan mitään, kunnes Vreneli tuli vielä
lähemmäksi. "Minä menen pois", sanoi Uli. "Älä huoli", sanoi Vreneli,
"ei se maksa vaivaa; serkku on nyt sellainen mikä on, mitäs hänestä!"
-- Mutta Uli sanoi, ettei hän ole missään tottunut mokomaan kohteluun,
missään ei ole hänelle oltu tällaisia. "Siinä se nyt on palkka, vaikka
tehdä reuhtoo työtä ihan katketakseen ja koettaa tehdä isännälle hyvää
minkä voi! Ja kyllä minä jo tiedän, mihin tämä viimein vie. Viimein se
piru häpäisee minun nimenikin ja tekee minusta syyttömästi kelmin. Siis
lähden ajoissa! Ottakoon, vanha hapan, uuden mistä saa. Minä olen ollut
jo yli puoli vuotta täällä eikä se paholaisen ukon könttyrä ole vielä
kertaakaan ollut minuun tyytyväinen!"

"Sellaistahan se on meillä toisillakin", sanoi Vreneli. "Minä hoidan
koko ruokatalouden, mutta minulle ei se anna palkkaa mitään ja ilkeää
vielä sanoa, että minä syön armoleipää. Jumala ties, mitä olisinkaan
tehnyt, ellei tätiä olisi ollut. -- Mutta, kuule, älä nyt tee meille
tätä surua; sinä teet työt niin hyvin, meillä on nyt niin hyvä olla
ja kaikki käy oikein ilolla. Ja ajatteles, miten lypsäjä ja tallimies
sitten ilkkuisivat kun sinäkin joutuisit pois! Kylläpä ne muistaisivat
toitottaa maailmalle, että sinä olet saanut potkut! Saisit puolustella
itseäsi vaikka miten, pahaa ihmiset sinusta vain uskoisivat."

"Mitä minä itsestäni piittaan", sanoi Uli; "tällaista en enää siedä."
Silloin tulla kyykki emäntäkin raskain askelin ja ähkien puhkien ylös
ullakon portaita, sillä hänestä oli keskustelu yliskamarissa käynyt jo
liian pitkäksi.

"Hyvä, että tulit", sanoi Vreneli, "sano nyt sinä sille, ettei hän
olisi tuhma. Se aikoo mennä pois."

"Älähän nyt toki", sanoi emäntä. "Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?"

"Ette te mitään", vastasi Uli, "te olette olleet minulle niin hyviä,
mutta isäntä on ilkeä eikä luota minuun, vaan tahtoo minusta kelmiä, ja
mokoman palvelukseen en jää, en, en Jumal -- -- --"

"Älä siunaa", sanoi emäntä. "Ajattele nyt, että hän on vanha mies,
täytyyhän sellaista vähän sietää. Ja olet sinä itsekin kerran
hyvilläsi, kun sinua vanhana siedetään. Tällaista ei tapahdu enää
ikinä, sen saat uskoa minun sanallani; ja jos jotenkin voimme sinua
hyvittää, niin sano vain, me koetamme."

"Kyllähän te lupaatte", sanoi Uli, "tiedänhän minä sen, ettette te ole
sellaisia, mutta -- minkäs te miehellenne!"

"Kyllä, jos sikseen tulee. Hänen täytyy välistä minua pelätäkkin. Mutta
tulkoon hän itse nyt puheillesi ja luvatkoon, ettei hän ikinä vasta
koeta sinua kiusata ja panna ansaan. -- Vreneli, mene ja sano ukolle,
että hänen täytyy heti tulla tänne ylös."

Mutta Vrenelillä oli kova vastassa; Jukka sanoi: ikinä ei hän ole vielä
renkiään kumarrellut eikä kumarra. Ja jos Ulia huvittaa nostaa tästä
rajatonta melua, niin nostakoon; mutta houkuttelemaan ei hän Ulia tule.

Vreneli sanoi: "Mutta, serkku, tehän itse Ulia vihoititte, eikä hän
teitä; jos tällainen olisitte minullekin, niin matkaani menisin."

"Ja tulisit pian takaisin, kun ei sinua houkuteltaisi", sanoi Jukka.

"Sittempähän näkisitte", vastasi Vreneli. "Mutta Uli ei tule takaisin,
sen tiedän varmaan, ja kukas sitten viljat korjaa?"

"No voih, sano nyt sitten muijalle, että se sitä hyvittelee ja pistää
sille pari batzia kouraan, niin kyllä sen sisu asettuu."

"Täti on jo siksi monasti sovitellut teidän tuhmuuksianne", sanoi
Vreneli, "ettei hän tähän enää puutu. Uli menee matkaansa jos Te ette
lupaa hänelle, ettette tee tällaista hänelle enää ikinä. Ja sittempähän
näette, miten käy viljan korjuun, mutta nyt käy työt kuin tanssi!"

"Ähäs, koskisikos sinuun jos Uli lähtisi; etpähän sitten voisikaan
teiritellä hänen kanssaan."

"Serkku! Minä en teirittele kenenkään kanssa, mutta te olette ilkiö,
varmaan olette ollut itse tuiki kelvoton koskette usko kehenkään. Mutta
viis minä, tehkää mitä haluatte; vähät minä Ulista, vähät vaikka vilja
mätänisi pelloilla."

Ja Vreneli mennä huiskahti matkaansa; turhaan huuteli serkku häntä
takaisin. Sitten otti Jukka keppinsä, meni eteiseen ja huusi vaimoaan.
Kun ei vaimo vastannut, tuli Jukka yhä lähemmäksi Ulin kammiota ja
silloin emäntä meni hänelle sanomaan, että tulkoonkin heti ylös, muuten
tässä ollaan ihmeissä.

"Tämähän nyt on melua tyhjästä", sanoi Jukka, "mitä hittoa minä nyt
siellä Ulin huoneessa teen? Mitä hittoa se Uli nyt röystäilee? Eihän nyt
mokoma ole asia eikä mikään. Enhän minä nyt sillä tarkoittanut mitään
pahaa, jos halusin nähdä, mikä se oikeastaan on. Ja minulla oli oikeus
tehdä niin, se on varma se!"

"Olisihan sinulla ollut syytä luulla Ulista hyvää", sanoi emäntä.

"Luulo ei ole tiedon arvoinen", vastasi Jukka. "Kyllä tuo nyt lienee
oikeus olla varuillaan kun on kerran tullut petetyksi niin monta kertaa
kuin minä. Kaikkihan minua puijaavat, kerrassaan kaikki! Sellaista se
on ollut aina, sellaista se on kunnes silmäni ummistan."

"Siksipä minä en tänne jääkään", sanoi Uli. "Minä tiedän hyvin, ettei
isäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään
luoteta."

"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot
sellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily
-- ja älä mene! -- En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!" Sen
lupasi Jukka. "Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni
auki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin
kiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi."

"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut
minua niellä, -- ja pahoin teitte siinä."

"No, en minä nyt sitä vasta tee", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt
tyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas
matkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa
löytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin
arvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.

"Kah", sanoi emäntä, "kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän
sinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä
ja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta
tee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat
tilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö
ja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia." Uli ajatteli myös entisen
isäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös.
Mutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää
ruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin
kanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.

Ja tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon
töitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy
nyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja
kylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden
järjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun
aikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan
joutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta
koetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!

Melkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä.
Joko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin
varpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa;
pellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti
käännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa
lorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän
tässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi
lorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä
loppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.

Nyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen
vuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti,
joka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi
jokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa
toljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa
taakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin
samallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi
käsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu
oli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja
pellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, -- pellavaa ei
näet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. -- Mutta Jukka se taas
kulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain
ruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei
voinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin.
Ja kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa,
että voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina
kuin muuallakin, -- ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin
viikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli
Jukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: "Meillä tulee nähtävästi
elojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole
ihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'." Hän ei siis ollut
kovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin.
Ihmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa
kuin ennen. -- Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen
johtui.

Elojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle
ja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin
perunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen,
kolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan
päivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti
huoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä
ilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän
ilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen
uskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on
kristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja
siunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat,
että heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä
varustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä
suurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää,
juottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan,
poikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen
tulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan
anteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä,
jotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän
vuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla
tunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä
muudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain
illaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi
sille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan,
häntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei
hän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan
puolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. "Ei",
tuumi isäntä, "sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa,
sanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä
elonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain
aamuna uudestaan, jos soveltuu." --

Tämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee
jälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.

Ja tosiaan on maamiehen sydämellä sinä päivänä syytä iloita. Herra on
antanut hänelle hänen jokapäiväisen leipänsä, hänen uutteruutensa on
siunattu; hänen lastensa ei tarvitse nähdä nälkää ja hänen vaimonsa
voi jälleen ravita köyhiä ja juottaa janoovaisia: hänellä on tavaraa
uhkean yltäkylläisestä Miksipä hän ei siis kerta voisi viettää
yltäkylläisyyden juhlaa! Mutta ruuat ja juomat älköön olko ainoat
uhrit, ainoat kiitollisuuden osoitteet Jumalalle. Herra on siunannut
ja suojannut korjattua viljaa kokonaisen vuoden: riittävätkö siis
hänelle vain yhden ainoan päivän ruokakestit? Eikö pidä myös koko vuosi
palvella tätä herraa sydämellä, joka on hedelmällinen kiitollisuudesta,
joka ei unohda, että ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvaakaan päästämme
putoa, sydämellä joka muistaa, että ainoakaan meidän sanamme
ja ajatuksemme ei ole häneltä salattu ja että meillä on köyhiä
muulloinkin, eikä ainoastaan elonkorjuujuhlan aikana?

Glunggessakin oli elojuhlat suuret eikä tavaraa säästetty. Paljon
oli siellä väkeä kestittävänä ja voitakin käristettiin melkein
vuorittain pannukukkoja paistettaessa. Ja tänä päivänä, vaikkei muuten
koko vuonna, tuli isännän poikakin perheineen vieraiksi Glunggeen
Frevlingenistä, jossa hänellä oli ravintola. Kylläpä hän osasi käyttää
hyväkseen isällisiä pannukukkoja! Hänen esiintymisestään voi päättää,
että hän olisi mielellään sallinut ihmisten luulevan itseään herraksi!
Hän keikautti hatun kallelleen, piti käsiään housun taskuissa tai
huiskutteli niitä ja tuimisteli naamansa kuten olisi elävältä syönyt
kaikki seitsemän Haimonin poikaa ja heidän Bayard-hevosensa.[17] Ja
kaikille hän sanoi punshuur, punshuur![18] -- Hänen rouvansa oli
korunukke, kasvi, jota on aina pidetty varjossa. Ja hän sanoi aina:
merci! Hän oli ollut rikas tyttö, hän oli oppinut tärisemään ja
tutisemaan aina kun piti vähänkin tehdä työtä. Hänellä oli uhkeat
pukimet, mutta ne roikkuivat hänen varrellaan kuin kepin ympärillä. Hän
oli muka hyvin herraskainen ja hemmoteltu: kananpojan koipiliha oli
kaikkein kehnointa ruokaa mitä hän voi suuhunsa pistää. Hän keikaili
hyvin ylhäisen näköisenä, mutta halvinkin kelpasi kehumaan häntä ja
hänen rikkauksiaan ja hienouttaan. -- Heillä oli kolme lasta, joita isä
ja äiti kauheasti hemmottelivat. Ne olivat hyvin prameasti puettuja ja
hävyttömiä ja ne kirkuivat kauheasti. Alituiseen niistä joku rääkyi ja
silloin mies aina huusi: "Miksi lapset taas karjuvat? Annapas olla,
eikö tästä tule loppua!" Mutta rouva huusi: "Ole nyt hiljaa, älähän
itke, niin saat viikunan ja pari manteliakin!" Mutta kun karjuja oli
saanut herkkunsa, alkoivat toisetkin heti kirkua, kunnes heillekin
annettiin. Ja jos äiti sanoi: "Ei minulla ole enää mitään", niin kaikki
alkoivat rääkyä yhtaikaa. Silloin kiroili isä, että miksei rouva ollut
ottanut mukaansa namusia enemmän; onhan hän tavallisesti muistanut sen
tehdä. Mutta lasten pitää nyt olla hiljaa; sillä isä ostaa heille heti
tulevasta kaupasta namusia oikein paljon! -- Pojat olivat, nimeltään
Edevardi ja Rudi ja tytön nimi oli Carelini.

Jukka kauhistui aina kun kuuli että nyt ne taas tulevat taloon. Hänellä
olivat siihen omat, perustellut syynsä. Kuitenkin oli hän heille
ystävällinen. Muori rakasti oikein äidillisesti poikaansa ja vielä
enemmän hänen lapsiaan; kuitenkin valitti hän joskus, että ne tuntuvat
hänestä niin vierailta. -- Ja kun omaiset lähtivät pois, pääsi häneltä
oikein helpotuksen huokaus, sillä parin päivän herkuttelun päälle ei
hän keksinyt enää mitään kelvollista ruokaa heille. Liisa oli aina
kuin taivaan ilossa kun he tulivat. -- Liisa ja käly Trinette (muinoin
Kaisa, muodostelu Katariinasta) näyttelivät toisilleen kalleuksiaan
ja toinen puhui toistaan hienommin sairauksistaan, ja toinen oli
toistaan typerämpi n.s. hienoissa kohteliaisuuksissa. Ja jos Liisa
luuli että hänellä on hienompia kalleuksia ja hienompia sairauksia
ja hienompia kohteliaisuuksia kuin Trinettellä, niin oli hän ylen
iloissaan eikä tahtonut päästää Trinetteä kylästä lähtemäänkään ja
parpatti eikä tahtonut sanoa jäähyväisiä. Mutta jos Trinette näytti
Liisasta hienommalta, jos hänellä oli silkkiröijy tai suuremmat solet
tahi useammin puistatuskohtauksia kuin Liisalla, niin meni Liisan
naama surkeaksi. Jos Trinette oli käynyt pitemmällä kylpymatkalla
tai nyrpistänyt nokkaansa hienommin ja suutaan suloisemmin kuin
Liisa, niin suuttui Liisa kovasti ja meni piiloon vieraita koko
heidän kyläilyajakseen ja tuli esiin vasta kun Trinette jo kekotti
_char a bancissa_.[19] Ja silloinkos Liisa hymyili ja kädessä oli
hänellä hansikkaat, joista oli leikattu sormenpäät pois, ja kaunis
valkea nenäliina ja päässä kalkilla pitseillä tai kalleilla nauhoilla
hepennetty hattu. Ja hän kimalteli pelkkää hopeaa ja kultaa ja sanoi:
à revoir ja bon voyage.[20] Ja kun hevonen lähti menemään, sanoi
Liisa, että suloista oli kun ne nyt vihdoinkin menivät, sillä veli
on grobiaani[21] ja Trinettellä on huono maku ja lapset ovat niin
epäkohteliaita. Ja Liisa ei vain huolisi miestä, phyi hirveää! Mutta
jos hän miehen ottaisi, ei saisi tulla lapsia, phyi hirveää! Mutta
jos niitä tulisi -- ja tietäähän sen, että ainahan sitä tulee, jota
vihaa, -- niin kasvatettaisiin ne aivan toisin, kuin nuo veljen lapset.
Ne eivät saisikaan olla tuollaisia paksuja pöhöjä ja vilunokkia ja
rapakoipia; niillä olisi notkea vartalo ja hienot piirteet ja lankatut
kengät. Liisa häpeisi lähteä huviajelulle tuollaisten kömpelöjen
pöhöjen kanssa!

Vreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja
nämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi
halveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus
leikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. -- Ja heitä
harmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia,
eivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi
alituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen
vanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti
ladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he
viime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6
taalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon
vain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. -- Tietysti
ei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut
olla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa
saamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.

Lapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä
vähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja
tai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.

Ravintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta.
Milloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin
toi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen
lähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta
unohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi
vekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt
olemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata
saamatta koskaan takaisin. -- Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka
kerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän
talonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä,
joista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän
oikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän
taas oli "kupannut" isää.

Tällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta
hyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat
hedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot,
siisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään
totutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän
tallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli
kun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä
suuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka
Uli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin
kolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin
kovasti oli se vaurastunut. "Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla
päivilläsi?" sanoi poika; "nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi?
Elukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys."

"Vai on mielestäsi?" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla
sanomatta:

"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin
ja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt
oikein ilo elää."

Poika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän
tiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan,
käveli niityillä, -- niin että ukko alkoi tuumia: "En voi nyt ymmärtää,
mikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa
ja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta
enpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa
kuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin,
mutta sanompahan vain."

Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada
väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu
koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo
äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja
syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan
ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei
pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas
saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää
hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri
tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.

Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin
kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka
vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta
ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja
ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti
kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet
herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta
varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan
kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin
pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä
se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.

Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja
Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita
ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli
punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia,
paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän
asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja
namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka.
Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua,
toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen
ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn
pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen,
mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle
ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä
tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja
tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen
tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. -- Mutta kuitenkin söivät he
niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä,
jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa
vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin
kivuloisia.

Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian
väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen
saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan,
mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen
kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua
siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä
kuin huhutaan. -- Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes
aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten
renkien yhä nukkuessa.

"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.

"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan
kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."

"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja
siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas!
Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen
taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja
lihaa."

"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"

"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä
huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on
niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä
on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se
on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi
kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko
paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin
herra. Tule pois, et tarvitse katua. -- Kas tässä, otapas taalari
pestiä."

"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla
jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka
olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin
emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on
hyvä olla."

Ravintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta;
Uli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi,
että Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. -- Kun he
astuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.

Puolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan
Liisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos
jotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta
ahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa.
-- Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli
Johannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja
iskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à
bancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: "Kyllähän ne lapset minusta
ovat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti
käyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina
olisi niiden parissa." Sisällä sanoi hän Vrenelille: "Johannes,
se se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään;
ajatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa."

"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa", sanoi Vreneli.

"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat,
sitä se on", sanoi vanhus.

"Eipäs, täti", vastasi Vreneli, "muutakin se tahtoo -- tuskin tohtinen
sanoakaan, -- mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä
kertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata
itselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin."

"Älä nyt, niinkö se hylkiö!" huudahti vanhus. "Eipä ole enää paljon
elämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes,
Johannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se
tekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! --
Mutta mistäs sinä sen tiedät?"

"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en
saanut hereille. Silloin oli Johannes, -- vaikka se tavallisesti lojuu
vuoteessa aina kello kymmeneen saakka, -- jo Ulin luona tallissa.
Minusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin,
kuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan
hänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin."

"Ja suostuiko Uli?" kysyi muori hädissään.

"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta
sitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat
puhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin
kaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku
tiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää
mitään."

"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko", sanoi
muori. "Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai
eivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä
pidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista
kysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä
kun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko
vuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia
tuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi,
tekipä sitten työtä tai ei."

"Niin", sanoi Vreneli, "serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt
samalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi --
että hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja."

"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään", sanoi muori.

"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta", sanoi
Vreneli. "Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä
taas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin
pahimpaan hevoshuijariin."

Emäntä lähti aviopuolisonsa puheille ja purki sisuaan: "Ajatteles,
mikä hirveä hylkiö se Johannes on, kun aikoo pestata meiltä Ulin
itselleen!" Jukka ei tätä uutista kovinkaan kummastellut, tuumihan
vain, että pitäähän sillä Johanneksella aina olla jotain hommaa: jos
ei se varasta, niin tokihan se houkuttelee pois renkiä. Sellainenhan
se on ollut jo lapsesta saakka. Vaan se ei ole hänen syynsä! Sitten
patisteli hän saada tietää, mistä emäntä oli tämän uutisen kuullut.
Tietysti tunnusti emäntä nyt kohta, että Vreneliltähän hän. "Se tyttö
on minusta jo hyvin vastenmielinen", sanoi Jukka; "se pistääkin
nokkansa joka paikkaan ja aina saa vain kuulla: Vreneliltä, Vreneliltä!
Se hännystelee Ulia, usko minua, siitä tulee vielä kaunis juttu: ei
hedelmä putoa kauaksi puusta! Mitäs sillä muuten olisi ollut niin
aikaisin aamulla tallissa tekemistä? Mitäs muuta, meni vain Ulia
hännystelemään! Mutta annas olla, se on varma se, että minä ajan sen
tytön vielä talosta kun sen yllätän! Se on tuottanut suvulle jo häpeää
kylliksi, ei tarvita enää lisää. Mokomakin naara!"

"Sitten saatkin pitää itse huolta taloudesta", sanoi emäntä.
"Viattomasti nyt taas Vreneliä syytetään ja vainotaan! Hyväähän Vreneli
tarkoitti kun tämän ilmoitti ja nyt maksat sinä hänelle pahalla. Ja
sinun on syysi, jos kaikki meidät lopulta hylkäävät ja jättävät. Jos
joku tekee sinulle hyvää, niin sinä vain ärhentelet! Älyäisit edes
kiittää! Mutta sama minusta! Tee mitä tahdot, hullu se, joka sinun
parastasi katsoo."

Jukka aprikoi ja aprikoi asiaa; sekös kaiveli hänen sisuaan kuin
kamalapulveri!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta parhain
päin.


Illalla meni Uli katsomaan kirsikkatarhaan, olisiko siellä vielä
kirsikoita noukittavana. Silloin köpitti Jukka yhtäkkiä hänen luokseen
ja juteltuaan yhtä ja toista, sanoi:

"Vilja on nyt saatu hyvin korjatuksi ja työt ovat yleensäkin sujuneet
joutuin, mutta ei sinun nyt tarvitse kuitenkaan luulla, että sinun aina
pitää juoksennella naisväen passarina. Sillä vilja, se on pääasia.
Muusta ei sinun tarvitse paljon piitata, kunhan vain pidät huolen
viljasta, kuten olet tähän asti pitänyt." Ja tyytyväisyytensä merkiksi
sanoi Jukka antavansa Ulille jonkun kolikon ja pisti hänen kouraansa
taalarin.

Uli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: "Enhän minä nyt siltä, että
tahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että
viljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli
muistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin
voi sen estää." -- "Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä
jäädä vielä meille?" sanoi Jukka.

"Enhän tuota nyt oikein tiedä", vastasi Uli. "En minä mielelläni
paikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla
tyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu
sellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois."

"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!"
sanoi Jukka, "ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin
pestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa,
silloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta
enhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että
käytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella
itseäni vastaan."

Silloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:

"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?"

"Heh, Uli", sanoi Jukka, "kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin,
jotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia
kissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!"

Ja Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä
sunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.

Nuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että
parempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. --
Kehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän?
Se oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. --
Uli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin
Vrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti
puhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään
aikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat
samassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai
karttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa
kuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon
hyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan
isäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat
yhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo
tai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä,
toinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset,
joiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.

Vreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän
takana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo
ihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen
vihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!

Kuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä
harmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin
takaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti
hän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli
vähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun
letkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle
sanottiin. Emäntä kysyi usein:

"Mikähän sillä Ulilla nyt lie, se on niin merkillinen; mikähän sille
lie tullut vai liekö joku pahoittanut sen mieltä?"

Mutta kukapa sen arvasi!

Emäntä kysyi Jukalta, oliko Jukka tehnyt taas mitä pahaa Ulille ja
oliko Jukka jo pestannut Ulin ensi vuodeksi taloon? Jukka sanoi
hymyillä virnistellen:

"Älä sinä ole siitä huolissasi; selvillä ollaan!" Silloin sanoi emäntä
Vrenelille: "Mikähän sillä Ulilla nyt lie? Sinun pitäisi oikein mennä
puhumaan sen kanssa." Mutta Vrenelikös vastasi:

"Enkä mene! Minä en ole tehnyt sille mitään pahaa ja kuitenkin on
se kaikkein häjyin juuri minulle. Jos sille jotain sanoo, ei se ole
kuulevinaankaan ja vähä väliä se on vielä pilkkailevinaankin. Enkä
ymmärrä, miksi se on minulle tällainen. -- Vaan tädin itsensä sopii
kaikkein paraiten häntä tutkia. Sillä ikävää tämä vain on ja voisi tämä
mökötys jo loppua!"

Kerran lähti muori taas kirkkoon, üfligeniläisten suureksi ihmeeksi;
ja paljon oli muoripahalla kirkossa katselemista. Saarnastuoli oli
maalattu uudestaan, muutamiin penkkeihin oli laitettu selkänojat,
paljon oli kirkossa nuorta ja vanhaa kansaa, jota hän ei tuntenut, --
ja saarna loppui ennenkun hän sitä muisti kuunnellakaan. "Minun aikani
ei ole ikinä kulunut kirkossa näin joutuin", sanoi hän kotona. "Pitää
tosiaan käydä vasta useammin kirkossa. Rovasti on hyvä saarnamies, niin
se laskee kuin pumpusta, mutta saarna oli liian lyhyt", tuumi hän. --
Kirkosta meni hän kauppapuotiin ja osti yhtä ja toista pikkutavaraa,
m.m. silkkisen, koreajuovaisen kaulahuivin.

Kun hän tuli kotiin, oli häntä siellä jo kauan odoteltu ruualle, sillä
muoripaha oli viipynyt varsin kauan kauppojaan tekemässä. Puodeissahan
oli katselemista melkein vielä enemmän kuin kirkossa; ja samalla piti
vielä tehdä kauppoja ja kysellä yhtä ja toista selitystä kirkossa
näkemiinsä. Kylläpä olikin hänellä kotona kertomista tämänaamuisista
kokemistaan ja kuulemistaan, ja hän sanoi: "Kyllä sitä tosiaan täytyy
tästäpuoleen ruveta käymään ahkerammin kirkossa. Kun pappi vain ei
olisi niin täsmällinen soitattaessaan aamukelloja, niin kävisihän sitä
vaikka joka sunnuntai." -- Kun iltapäivällä väki hajosi kotoa, piti
emäntä silmällä Ulia ja näki hänen menevän ylistupaan.

Jonkun ajan perästä meni emäntä itsekin ylös Ulin jälestä. Silloin
oli Uli lukemassa raamattua. "Ethän sinä edes näekään täällä", sanoi
emäntä, "mikset sinä enää tule alas tupaan? Sinä olet ollut pitkän
aikaa niin merkillinen, minä en ymmärrä: onko sinulla mikä? Mutta
muuten sinä olet niin minun mieleiseni. Sinä olet pitänyt niin hyvää
huolta minun pellavastani ja kirsikoistani ja siksi minä tyytyväisyyden
merkiksi ostin sinulle kaulahuivin. Mutta minä tahtoisin nyt myös
tietää, mikä sinulla oikein on? Onko sinulle joku tehnyt pahaa ja sinua
suututtanut? Vai mikä sinulla on?"

"Eihän tätä nyt olisi tarvinnut", sanoi Uli katsellen hyvillään
kaulahuivia. "Enhän minä ole tehnyt muuta kuin tehtäväni."

"Mutta mitäs sinä sitten mököttelet, mikä sinulla on?"

"No, sanoisikohan tuon nyt suoraan -- näet, minua kaivelee se Vreneli!
Ei sen olisi tarvinnut mennä rälläämään ja panettelemaan isännälle,
että ravintolan herra tahtoi minua pestata. Enhän minä tosin silloin
sanonut ainoaakaan sanaa, jota en nyt uskaltaisi sanoa kelle tahansa,
mutta mikä sen Vrenelin tietää, mitä se on valehdellut."

"Kuka sen on sanonut, että Vreneli on sinua panetellut?" kysyi emäntä.
"Se ei ole totta."

"Kaipa tuo lie totta", vastasi Uli, "koskapa isäntä itse sanoi -- ei
tosin suoraan, vaan noin kautta rantain, päivän selvästi."

"No kyllä se on oikea runtti, se Jukka, Jumala syntini antakoon
anteeksi", huudahti emäntä. "Eihän Vreneli ole puhunut Jukalle
sanaakaan. Minulle hän kyllä moitti Johannesta, vaan sinua oikein
kehui. Mutta hölmö olet sinäkin, kun heti kaikkea uskot! Tiedäthän
sinä, millainen se ukko on! Ja pitäisihän sinun nyt jo nähdä, ettei
Vreneli tahdo kaivaa sinulle kuoppaa, vaan että sinä olet hänestä hyvin
mieleinen."

"Mikäs sen tietää", sanoi Uli, "kukas sitä naisväkeä ymmärtää ja ikävä
on, jos ei voi luottaa isäntäänsä."

"Niinhän sinä luulet", sanoi emäntä, "mutta niin minä ajattelen ja niin
se on, että helpompi on ymmärtää naisväkeä kuin miehiä. Sellainenhan
on sananlaskukin, että miehet ovat hirtehisempiä kuin hirsipuu! Ja
sanopas kumpi, mies vai nainenko, Vapahtajansakin petti. Ja älä nyt
enää mökötä! Vaan älä sano Vrenelille, mikä sinulla oli, muuten se
rupee vielä entistä julmemmin vihaamaan ukkoa ja haukkuu häntä, ja
eihän se siitä kuitenkaan parane. Ei se Jukka ole aina ollut tällainen,
mutta sitten kun kaikki rupesivat häntä pettämään ja nylkemään,
niin tuli se epäluuloiseksi. Se ei usko enää kehenkään, ei edes
minuunkaan. Ensin minä sitä toruin niin että oli ihan kieleni mennä
sijoiltaan. Sanoin, ettei se kelpaa, ja että minä en voi sitä sietää.
Mutta vähitellen täytyi minun siihen mukautua. Nyt saa sitä kokea
alituiseen ja eläähän sitä tässä kuitenkin ja, sanonpa vaan, yhtä hyvin
kuin ennenkin. Ennen kun ei ollut tätä pahaa, oli muita pahoja, sillä
ainahan sitä on ihmisellä vastusta, milloin mitäkin ja se ristihän se
tuntuu raskaimmalta, mikä on paraillaan selässä. Täytyy vain osata
mukautua! Ja siinäpä sitä kysytäänkin taitoa, osaako taipua siihen
mitä ei voi välttää. -- Uli, muistahan nyt vain, että joka paikassa on
vastuksia, eikä tämä meidän vastuksemme ole kaikkein pahinta. Kun pysyt
vain kunnon miehenä, niin mitäpäs sinä Jukasta! Ja itseäänhän ukko
pahimmin tällä kiusaa. Minä ajattelen, että itsehän ukko kärsii enimmän
omista vioistaan. Ja pitäähän palkollisten vähän antaa anteeksikin
isäntäväelleen; kaikkihan me täällä olemme syntisiä. Mutta älä toki
vain kerro Vrenelille, että minä olen tällaista puhunut. Se voisi vielä
mennä matkaansa tai haukkua ukkoa. Se on muuten kelpo tyttö, mutta tätä
se ei siedä, se voisi ruveta niin kauheaksi että oikein hirvittää."

Uli lupasi, ja emäntä mietti portaita alas astuessaan verukkeita,
joilla hän pettäisi Vreneliä, jos Vreneli kysyisi, mitä hän oli siellä
vinnillä tehnyt.

Ukko ihmetteli kovasti kun tuo hänen virittämänsä ja ihailemansa jöröys
katosi Ulista ja sopu palasi taloon. Mutta hän ei kysellyt, miten se
sopu oli syntynyt. Eikä emäntäkään puhunut, että hän se oli nuo ukon
juonet tehnyt tyhjäksi ja rakentanut rauhaa. -- Tällä kertaa oli emäntä
niin valtioviisas, että Ludvig Filipkin[22] olisi häntä voinut ihailla.

Ja työ kävi taas iloisin mielin, kävi kuin tanssi. Sillä kun ollaan
yksimielisiä ja toisiinsa tyytyväisiä, niin käy työ kahta kertaa
helpommin kuin riitaisilta. Ja se olikin tarpeen, sillä paljon oli
talossa työtä. Mutta kun työtä on niin paljon, että ihminen on siihen
ihan korviinsa saakka vajota, niin tulee ihminen usein merkillisen
hätäiseksi ja ärtyiseksi. Ja tuo kärsimättömyys, se kohdistuu
tavallisesti ympäristöön ja työtovereihin ja toverit suuttuvat ja
tulevat vastahakoisiksi ja järjestys siis häiriytyy.

Herra oli siunannut puut niin yltä kyllin hedelmillä, ettei oikein
tiedetty mitä niillä tehdä. Paljon oli lantaa, mutta paljon oli
maatakin, joka piti lannoittaa Paljon oli siis kylvettävääkin.
Viljelemätöntä maata otettiin paljon muokattavaksi. Mutta Glunggessa
oli totuttu kouhottelemaan maa aivan kuin maitoa kuorien: kuokittiin
vain ruoho pois pinnalta eikä pengottu syvemmälle ja temmattu
juuria ylös. Niin ei jyvä saanut pellossa riittävästi mureaa multaa
juurtuakseen ja ravinnokseen ja vilja oli aina kasvanut huonoa, vaikka
peltoa oli miten lannoitettu. Syvemmältä, perinpohjaisemmin oli siis
kynnettävä ja hienommaksi kuokittava, jos toivoi hyvää satoa. -- Mutta
vaikea oli Ulin totuttaa noita tottumattomia tähän uutuuteen. Jukkaa
kiukutti nähdessään kuokkijain sakean jonon pellolla ja nähdessään Ulin
valjastavan auran eteen kuusi juhtaa, vaikka niitä ennen oli tarvittu
vain neljä.

"Tämähän nyt on vasta typerää", mutisi Jukka itsekseen. "Hyvä maa
haudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin
köyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se
juoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään
huonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta
tule hyötyä."

Onneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa
viiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli
sai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan
näki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. "Mutta
keväälläpähän näkee, miten käy", tuumi hän; "kyllä siitä varmaan enin
osa talvella mätänee."

Ja loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa
alotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa
lumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina
oli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä.
"Paljonhan se ilmasta riippuu", sanoi emäntä, "mutta muistanpas minä
eräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä
kuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin
ollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä
nyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi,
jos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä
jouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa
syystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne
tekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle,
perunoita, nauriita tai edes -- hernekeppiä."

Sitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja
pieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille
laitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät
rakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka
kokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui
ja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta
auran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu
enemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. "Ei nyt huolita sentään
perkata kaikkea yhtaikaa", sanoi hän, "vuosihan se on tulevakin vuosi.
Ja nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä
hommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän
sitten keväällä, perkataanko lisää. -- Mutta en minä nyt tuosta ole
hyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan
paljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään." Niin puhui
Jukka. -- Itsekseen hän vielä ajatteli: "ei tarvitse ihmisten luulla,
ettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen
työhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta
jo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten
ei täällä talonväkeä olisikaan." -- Kehaisipa Jukka vielä toisille
rengeillekin:

"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven
kaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki
säälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki
vaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan
mielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi
olen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa
teidän parastanne."

Tietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt
aina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa
suoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta.
Moni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa
sivutöihin. "Tehkööt itse, mutta minä menen pois!" sanoo hän, "minä
en ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään
vaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!" -- Ja haluttomuus töihin,
joita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus
niin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja
uhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin
oudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta
hiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän
käskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa
pikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä
tahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan
kohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.

Ikävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava:
se, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa
etua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen
selkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla
isännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät
väkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös
leviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin
palvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen
selkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin
syyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa
se pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!

Jumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla
ripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä
hyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne
rankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton
isännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa,
josta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.

Jukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran
ollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin
sivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille,
joka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät
sitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan
riivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa
vielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin
salaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä
on kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan:
kaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali
epistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on
kuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän
luonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään
hyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta,
niin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi
tuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. -- Mutta
kansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin
yleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä
aina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja
kuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä,
jaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan
hyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän
ajattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä.
Kuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta
uutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään
salaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä
tarkoituksia.

Nuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen
ja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen
perussyitäkin, -- ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! -- Mutta äläs myy
karhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista
isäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt
seiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla!
Kyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!

Ja tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon
yksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella
pilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.


Sillä Liisa oli kovin mieltynyt, ihampa hullautunut Uliin.

Jo viime talvena oli se peli alkanut. Kun Uli oli sunnuntai-iltapäivinä
yksin tuvassa, lähenteli Liisa häntä, toi kaikki hepennyksensä
hänelle katseltaviksi ja Ulin täytyi sitten häntä neuvoa ja ihailla
hänen tavaroitaan. Niin että Ulille kävi oikein kiusalliseksi mennä
sunnuntaisin tupaan.

Kauniina vuodenaikana, joka keskeytti nämä neuvottelukokoukset, tuli
Liisalle ikävä. Mutta Liisalla oli puolen tusinaa ruukkukukkia.
Ne olisivat ennen kuukausia saaneet olla liikauttamatta pimeissä
loukoissaan jos ei Vreneli niitä olisi säälinyt ja kannellut
päiväpaisteeseen tai sateeseen. Vaan nyt, nyt ei Liisasta mikään paikka
ollut niille kyllin kelvollinen. Ja Uli pääsi harvoin lähtemään ruualta
Liisan sanomatta:

"Kuule Uli, sinun pitää auttaa minua, tule kantamaan noita kukkia!"

Milloin vietiin niitä sinne, milloin tänne. Ja Vreneli ei muka pitänyt
niistä yhtään huolta, se olisi vain hyvillään, vaikka ne kuivaisivat.
Ja harvoin pääsi Uli sitten lähtemään noiden kukkien äärestä niin pian
kuin halusi: milloin oli nuuskittava yhtä kukkaa, milloin toista. Ja
kun Uli viimein aikoi lähteä, johtui Liisan mieleen, että tuon kukan
olisikin parempi olla jossain toisessa paikassa kuin tässä ja Ulin
täytyi taas kannella kukkia ja nuuskia vielä toista kukkaa, joka
viime kerralla oli jäänyt nuuskimatta. Ja kun rengit sitten iltasella
istuivat penkillä navetan seinustalla, tuli Liisa ruiskukannuineen
kaivolle eikä ollut muka osaavinaan pumputa ja lotasi vettä kenkäänsä
vahingossa ja Ulin täytyi silloin tulla avuksi ja toiset nauroivat
ja pilkkasivat tyttöhölmöä jotenkin kursailematta. Ja vaikka satoi
ja vaikkei hän kukkia ajatellutkaan, kepsutteli hän kuitenkin ulkona
lavojen ympärillä, ja kerran pasteeraili hän sukkakudin kädessä
edestakaisin päädyn alla ja sanoi lämmittelevänsä jalkojaan. Ja panipa
hän kerran äpäräheinää tehtäessä rikinkeltaisen hatunkin päähänsä,
veti pitkät hansikkaat käteensä, otti korean päivänvarjon ja meni
ulos, kun lähdettiin vankkureilla niityltä heinää hakemaan. Ja Ulin
piti silloin valikoida hänelle harava ja nyt ajoi Liisa niitylle
haravoimaan. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjo ja toisessa
harava ja kauheasti hän keikaili ja ruikutteli vankkureiden istuimen
kovuutta ja tärskyntää. Niityllä tuppautui hän haravoimaan Ulille
Ulin nostellessa rukoja vankkureihin. Mutta ei käynyt oikein se
työ. Ensiksikin tarttuivat piit ruohikkoon niin ettei Liisa saanut
haravaa irti ja toiseksi ei hän osannut samalla haravoida ja pidellä
päivänvarjoa -- ja aurinkohan paistoi niin kauheasti! Liisa nousi siis
takaisin vankkureihin pitelemään pelkästään päivänvarjoa. Ja vaikea
oli lastaajan kunnolla lastata vankkureita, kun niissä istui moinen
neiti, joka ei uskaltanut niin jäsentä hievauttaa ja joka aina kun
hänen vähänkin oli väistyttävä, kirkaisi niin että vankkurien ympärillä
lentelevät pääskyset olivat säikähdyksestä pökertyä. Ja Ulin täytyi
nostella Liisaa päivänvarjoineen paikasta toiseen kuin mitäkin pikku
lasta. Niityllä alkoivat muut katsoa töllöttää ihmeissään nähdessään
päivänvarjon heinäkuormalla. Eivät ensin oikein tienneet mikä ihme se
on, he eivät olleet mokomaa kummaa ennen nähneet. Mutta sitten kun he
huomasivat Liisan tuon silkkivehkeen alla, nauroivat he haletakseen.
-- Kuorma tuli korkeammaksi ja korkeammaksi, Liisa kirkui lakkaamatta
eikä lähtenyt kuitenkaan alas. Huojuvalta kuormalta kotiin mentäessä
kuului loppumattomiin: "Ah. pidelkää minua kiinni, ah kiinni Jumalan
ja Kristuksen tähden!" -- Viimein päästiin onnellisesti vajalle; mutta
nytpäs vasta pula tuli. Liisa ei näet uskaltanut laskeutua alas, ei
peränuoran eikä sepävitsan ylitse. Kuullessaan tuon kirkunan tulivat
isä ja äiti ulos. Kun äiti näki tyttärensä päivänvarjoineen kuormalla,
sanoi hän: "Tyhmeliini, mikä sinulle nyt pisti päähän? Onko nyt
ilmoissa ikänä nähty mokomaa narria, päivävarjoineen heinäkuormalla?"
Ja Jukka äkäili äidille: "Mitäs siitä nyt jälestäpäin torut! Olisit
pitänyt sitä silmällä ettei se olisi saanut ruveta tällaiseen
hullutukseen! Nyt sitä vielä pelottelet!" Ja Liisa pelkäsikin. Uli oli
tuonut tikapuut kuorman taakse, jotta Liisa voisi tulla niitä myöten
alas. Mutta Liisa seisoi vavisten kuormalla avoin päivänvarjo kädessä
ja nosti jalkaansa ja nostaessaan aina kirkaisi: "Hyvä Jumala! Pidelkää
minua, pidelkää minua, minä putoon!" Viimein sanoi Jukka: "Ei tästä nyt
tule mitään. Ulin pitää mennä ylös ottamaan Liisaa. Ja tuhma olit, kun
laskit sen kuormalle! Olisihan sinun pitänyt arvata, että näin käy."

Uli meni tikkaita myöten ylös ja kurotteli kättään Liisan puoleen,
mutta Liisa kirkui yhä hurjemmin. Silloin meni Uli ihan kuorman päälle
aikoen nostaa Liisan tikkaille, jotta Liisa itse sitten voisi laskeutua
alas. Mutta silloinkos vasta Liisa rääkyi kuin tapettava! Viimein ei
Uli voinut muuta kuin ottaa Liisan syliinsä ja kantaa hänet kuin pienen
lapsen alas. Ja siitä Liisakin piti, hän rutisti Ulin kaulaa niin
armaasti, että Uli oli ihan ruskeana ja sinisen puhuvana tullessaan
alas.

Koko elinikänsä Liisa sitten kertoi tätä heinämatkaansa. Ja hänen
kuvaillessaan, mitä hän silloin oli kokenut ja kärsinyt, nousivat
kuulijoilta ihan hiukset pystyyn ja he olivat vakuutettuja, että
kapteeni Perryn kärsimykset pohjoisnavalla olivat pelkkää leikkiä
siihen nähden mitä Liisa oli kokenut niittymatkallaan.

Sitten oli Liisa Ulille jälleen ylen ylpeä; kun Uli toivotti hyvää
huomenta tai hyvää yötä, niin Liisa vastasi hänelle yhtä töykeästi kuin
muillekin palvelijoille. Hän nyrpisteli nenäänsä Ulin lähetessä, sanoi,
että Uli tuoksuu navetalta, puhui hänen suurista, kömpelöistä rengin
käsistään. Mutta eipäs malttanut olla noita rumia käsiä kuitenkaan
verettömillä laappasillaan käpälöimättä.

Hyvin vastenmielistä oli Ulista tuollainen töykeys, vaikkei hän
ajatellutkaan siihen mitään erikoisia syitä. Hän piti sitä vain
hemmotellun lapsen oikkuina ja omituisuutena. Vaan kuitenkin se häntä
äkämystytti ja muut palvelijat häntä pilkkasivat. Kuitenkin oli Uli
Liisalle aina kohtelias, sillä olihan Liisa sentään isännän tytär. Muut
palkolliset sitävastoin kujeilivat tytön kustannuksella ja pilkkasivat
häntä julkeasti, etenkin jouluna, palveluksesta lähtiessään. Silloin
meni Liisa usein ulisten ja rääkyen kantelemaan vanhemmilleen ja
heittäytyi vuoteenomaksi ja vehkeili kuin virmapäinen lapsi. Silloin
Jukka kopaisi keppinsä ja lähti karkuun köppelehtimään, mutta äiti
houkutteli tytärtään: "Eihän nyt noin pidä parpattaa, eihän tuo nyt
maksa vaivaa itkeä!" Ja äiti juotti tytölle tippoja ja lähtipä joskus
syntipukkeja torumaankin, että jättäkööt vasta hänen lapsensa rauhaan!
Mutta silloin hänelle tavallisesti vastattiin: "Kyllä se meistä nähden
saa olla rauhassa, mutta pysyköön sekin tuvassa älköönkä tulko meidän
luokse ensin meitä haukkumaan! Ei tässä nyt sentään niin halpoja olla
että annetaan mokoman vesikallon itseämme haukkua!"

Kerran pisti Liisan päähän lähteä kyläilemään veljensä luo. Mistä tuo
yhtäkkinen oikku tuli, ei aavistettu. Töiltä ei ollut oikein sopivaa
aikaa lähteä Liisaa ajeluttamaan ja Jukka itse ei tahtonut kyläilemään.
Koetettiin selittää Liisalle asiaa mutta Liisakos alkoi porata ja
nyyhkiä, oli ihan tukehtua ja viimein ei auttanut muu kuin sanoa, että
Uli lähteköön huomenna viemään Liisaa kylään!

Siitäkös Liisa virkistyi! Heti avasi hän arkkunsa, kaappinsa,
pesukaappinsa ja täytti koko tuvan komeuksillaan ja kutsui koko talon
väen neuvottelemaan millä koristeilla hän voisi paraiten Trinetteä
härnäillä.

Ulista ei tämä matka ollut mieleen, hän ei olisi mennyt kernaasti
Johanneksen luo. Eikä hän ollut hyvillään siitäkään että muut rengit
kujeilivat näin: "Vai nyt sitä lähtään isännän tytärtä ajeluttamaan!"
-- Sitäpaitse tuntui hänestä Vreneli korskealta ja äkäiseltä,
se vastaili pitkin nokkaansa Ulille ja kun Uli toi saappaansa
voideltaviksi, nakkasi hän ne nurkkaan niin että kolisi. Tällainen
tylyys koski kipeästi Uliin ja hän olisi tahtonut saada tietää, mistä
tuo töykeys johtui; vaan ei ollut tilaisuutta kysyä. Mutta kun hän
aamulla tuli komeana ja siistinä kamaristaan, emännän ostama kaulahuivi
kaulassa, niin katseli Vreneli häntä pilkallisesti ja sanoi: "Oletpas
sinä nyt itsesi putsannut! Vaan kai arvelit, että eihän yritys
pahentane! Mutta turha luulla, että sinä Liisan saat."

Pian tuli Liisakin siihen koreana ja paistavana, putsattuna ja
pyntättynä ja hänen jälestään kantoi kaksi tyttöä kahta isoa
vaatekääröä ja jälkimäisenä tallusteli äiti raahaten laatikkoa, johon
oli pantu röijyt ja edukset etteivät ne rutistuisi matkalla. Liisa
sanoi tosin palaavansa kotiin jo huomenna, mutta eihän tiedä, mitä voi
matkalla vielä tapahtua ja täytyyhän matkalla muuttaa pukua ainakin
kaksi kertaa.

Kun kulkue oli ehtinyt tuvan läpi, otti Vreneli kissan ja kulettaa
keikutteli sitä jonkun aikaa jonon jälestä ja kielellä pyöri sanoa:
eiköhän Liisa ottaisi tätäkin mukaan! -- Mutta malttoi mielensä, heitti
kissan sylistään, kääntyi tuvan peräpuolelle ja painoi kyynelten
samentamat silmänsä hikiseen akkunaruutuun.

Uli istui pukilla, Liisa tyytyväisenä kuomuissa. Heti kun oli ehditty
kototanterilta, koetti Liisa päästä puheisiin Ulin kanssa, mutta
huima, nuori ori vaati niin paljon Ulin huomiota, ettei hän voinut
katsahtaa taakseen eikä vastata Liisalle muuten kuin lyhyesti olan
takaa murahtelemalla. Silloin kävi Liisa kärsimättömäksi ja pari
sadepisaraa antoi hänelle sitten tekosyyn kutsua Ulia kuomuun. Uli
koetti pelastua verukkeilla, mutta sitten ajatteli hän sadetta ja
hattuaan ja nousi paikaltaan ja siirtyi taakse Liisan viereen. Nyt
oli Liisalla hyvä olla ja hän sanoi monta kertaa, ettei Ulin pitäisi
niin tuppautua sinne nurkkaan, sillä olihan tässä hyvää sijaa olla
vierekkäinkin. Eiväthän he olleet edes niin lihavia kuin isä ja äiti
ja sopivathan nekin näihin hyvin istumaan. -- "Eikä äitikään ole aina
ollut niin lihava kuin nyt. Äiti on jo monasti sanonut, että hän oli
aikoinaan vielä hoikempi kuin minä. Ja kyllähän minäkin vielä voin
tulla toisellaiseksi; tohtori on minulle jo monta kertaa sanonut, että
kun minä vaan saan miehen, niin kyllä minun poskenikin punottuvat.
Mutta hyi, miehiä, sellaisia! Minä lyön vielä tohtoria vasten naamaa,
ihan varmaan." Ja samalla tungettelihe Liisa yhä lähemmäksi Ulia. "Minä
olin ollut niin kaunis lapsena ettei mokomaa! Ihmiset olivat seisoneet
ja päivitelleet ja katsoneet minua ja lyöneet kämmeniään yhteen ja
sanoneet: 'Herranen aika, millainen lapsi, tuollaista me emme ole
vielä ikinä nähneet'." Liisa muisti näet tuon vielä aivan hyvin. Ja
ei ollut koko kantoonissa ollut monta niin kaunista tyttöä kuin hän
silloin kun hän meni Weltschlandiin. Posket olivat olleet punaiset
kuin mansikka ja iho paistava kuin peili. Ja kun hän Weltschlandissa
oli ripustanut olalleen kitaran -- ja kitarassa olivat punaiset ja
mustat silkkinauhat -- ja kun hän käveli edestaas raitilla ja lauloi
kauniita lauluja, kuten esimerkiksi: "Kaks' Aargaun nuorukaista
rakastit toisiaan", niin heti oli weltschlandilaisia kerääntynyt
laumoittain hänen ympärilleen ja koettaneet häntä liehiä. Ja hänen ei
olisi tarvinnut muuta kuin kurottaa kättään, niin olisi hän saanut
vaikka kymmenen miestä joka sormelleen Weltschlandin suurimmista
suvuista. Ja niin kauniita, kauniita, ettei täällä sellaisia olekaan.
Ne ovatkin siellä toista kansaa ne! Mutta sitten tuli Liisa kipeäksi
ja sitten täytyi hänen palata kotiin takaisin ja kotona oli sitten
oltu niin pahoja hänelle ja Liisan oli pitänyt aina tehdä työtä kuin
raaka talonpoikaistyttö ja syödä samaa ruokaa kuin muutkin ja sellaista
ei koirakaan söisi Weltschlandissa! Ja sen jälestä ei Liisalla ollut
ollut, suoraan sanoen, niin ainoaa tervettä hetkeä. Mutta kyllä hän
siitä vielä paranee! -- Sen jälkeen kertoi Liisa Ulille kaikki pitkät
sairauden historiansa ja niitä kesti, kunnes he tulivat pikkukaupungin
lähistölle, jonne Liisan oli mentävä ostoksille. Silloin käski Liisa
pysäyttämään hevosen ja sanoi:

"Nyt ei enää sada, nyt saa Uli jälleen mennä pukille. Muuten
ihmettelisivät ihmiset, että mikähän kumma nyt on tullut, kun minä
istun rengin vieressä kieseissä. Ja alkaisivat levitellä pahoja juoruja
ja sitä en minä tahdo."

Tämä sapetti Ulia ja vaieten siirtyi hän pukille.

Ravintolassakos Liisa rehenteli ja passautti komeasti itseään.
Kuitenkin oli hän muistanut myös Ulia ja käskenyt antaa hänelle
haarikan, mukareen lihaa ja hyppysellisen vihannesta; itse söi hän
parasta mitä ravintolasta sai. Ja hänkös oli olevinaan hienoa!
Raavaslihaa ei hän haistanutkaan, sitähän saa kotona joka päivä,
sanoi hän. Vihannesta ei hän ollut pistänyt suuhunsa siitä kun pääsi
ripiltä, phyi, se häntä ihan yököttää! Ja vasikanpaistia ei hän ollut
maistanut siitä kun palasi Weltschlandista, se lihottaa niin kamalasti!
Kalaa, kyyhkysiä, kukonpoikia, torttuja ja jälkiruokaa hotki hän kuin
riihimies.

Sitten kävi hän monilla ostoksillaan ja sanoi joka puodissa, että hän
lähettää renkinsä hakemaan näitä tavaroita. "Missä minun renkini on?"
kysyi hän heti palattuaan ravintolaan. "Minun renkini pitää mennä
hakemaan minulle sitä ja sitä, minun renkini pitää valjastaa minulle
hevonen", sellaista kesti yhtä päätä kunnes he jälleen pääsivät
tullista ulos. Tuskin ehti Liisa ajatella, että nyt ei heitä taas enää
kaupungista nähdä, ei edes kellonsoittajakaan tapulistaan tai vahti
linnasta, -- niin veti hän esiin punaisen nenäliinan ja sanoi Ulille:
"Sinullekin olen minä ostanut jotain, katsopas!"

"Ei tarvita", vastasi Uli, "en ole sen vaivanen."

"No katsohan nyt toki", sanoi Liisa.

"Ei ole aikaa", vastasi Uli, "täytyy katsoi oritta."

Liisa käski Ulia seisauttamaan hevosen ja tulemaan luokseen kuomuun.

"Paras pysyä paikoillaan", sanoi Uli, "voisihan joku vielä nähdä".

"Oletkos nyt paha, Uli? Älä nyt ole paha!" sanoi Liisa. "Minkäs minä
sille voin? Meidän laisten täytyy olla vähän niinkuin tavat vaativat,
muuten aletaan meitä heti panetella. Alemman kansan on niin mukava
elää, heistä ei kukaan piittaa; he saavat tehdä mitä tahansa; mutta
meitä, meitä vaanii koko maailma. Älä nyt ole niin paha, Uli, muuten
olen minä ikipäiväni pahoillani!"

Niin pyyteli, käski, vaikerteli ja itki Liisa kunnes Uli meni kuomuun,
peläten, että Liisalle muuten saisi kouristuskohtauksen. Mutta
Frevlingeniä lähestyttäessä pysäytti Uli hevosen itsestään ja vaihtoi
sanaakaan sanomatta paikkaa.

Frevlingen on suuri, pelto- ja metsärikas tasankokylä, jonka läpi
valtatie kulkee ja jonka maita raikkaat purot kostuttavat. Ylen rikasta
se on, mutta myös ylen pöyhkeää. Sikäläiset osaavat niukuin naukuin
lukea ja kirjoittaa, joten siis luulevat olevansa sivistyneitä, minkä
vuoksi ovat rajattoman itserakkaita. Tuntiessaan vaivoin kirjaimet
A:sta Ö:hön, luulevat he tuntevansa myös kaiken maailman asiat. He
arvostelevat taivaat ja maat sieramet hörhöllään, hattu keikallaan
ja käsi rahakukkarolla, arvostelevat niin että säkenet sinkuu, kuten
kaikki maailman seitsemän viisasta olisivat heidän rinnallaan vain
nulikoita ja kuten jok'ikinen heistä olisi elävä, kaksijalkainen
yliopisto kaikkine neljine tiedekuntineen ja seitsemine taiteen
haaroineen. Enkä yllytä ketään vänkäämään heitä vastaan silloin kun
heillä sattuu roikkumaan piippu hampaissa! Salamain ja jylinän Jupiter
muinoin, aikoessaan tuhota kaupunkeja ja maita lienee ollut varsin
suopean näköinen siihen nähden mitä jokin frevlingeniläinen kuullessaan
piippu suupielessä kurahdettavan vastaansa. Kiroukset eivät solahtele
silloin hänestä yksitellen, ne tulvivat tusinoittain, ja "perhanat
vieköön" ja "saakelit soikoon" suihkuavat hänestä kuin mäti sammakosta.
Ja kuta sivistyneempi joku heistä luulee olevansa, sitä enemmän ja
kauheammin hän kiroilee, joten ei häntä enää luulisi pelkästään
eläväksi yliopistoksi, vaan myös eläväksi höyryautomaatiksi, tehtaaksi,
joka valmistaa kirouksia tukuttain. Kun heille aletaan puhua totuuksia,
joko uskonnollisia, lääketieteellisiä, valtiollisia tai lainopillisia,
niin heti he pörhistäytyvät vastaan, piippuineen ja päristellen aivan
kuin heidän sieramiaan ruvettaisiin savustamaan rikillä. Mutta jos joku
maantienkulkija-vintiö tai vararikkoon joutunut nurkkasihteeri tahi
puoskari tai politikoitsija latelee heille mitä järetöntä hölynpölyä
tahansa, valeita, hävyttömiä panetteluja, niin siitäkös he ovat
hyvillään! Oikaisevat koipensa sojoon ja kuuntelevat mukavasti, kunnes
joku heistä nousee ylös, lyö nyrkkinsä pöytään ja silmät pöllällään,
suu ammollaan niin että koko naama on yhtä pelkkää koloa vain, karjuu:

"Kautta kurjan sieluni, tuhannen saatanan miljoonan perkelettä, tuo
mies on niin helvetin oikeassa!"

Frevlingeniläiset ovat hirvittävä esimerkki ihmisistä, jotka eivät osaa
rakastaa, uskoa muuta kuin valetta. Heissä toteutuvat nuo sanat, että
ainoastaan se, joka itse pysyy totuudessa, voi ymmärtää, rakastaa ja
uskoa totuutta. Sille, joka muistaa nämä sielu tieteellisesti paikkansa
pitävät sanat, on moni valtiollinenkin arvoitus selvä ja käsitettävä
moni ilmiö, jonka syistä hänellä muuten ei olisi ollut aavistustakaan.
-- Jokainenhan ymmärtää, mihin sellaiset ihmiset tyytyvät, jotka
luottavat enemmän mitä vastenmielisempään, itsekkäimpään, ilkeimpään
lurjukseen kuin rehelliseen ihmisystävään!

Kun matkalaisemme saapuivat nuoren Johanneksen ravintolan luo, niin
tuli tallirenki ottamaan vastaan hevosta. Lapset seisoivat talon
seinustalle, mutta eivät tulleet antamaan kättä. Kasvoja vilahteli
akkunoissa, mutta ne ilmestyttyään katosivat. Liisa seisoi vihreässä
silkissään kauan ravintolan pihalla, naama sinertävänä vilusta kuin
kaalinlehti pakkasessa. Uli nosteli rattailta käärön toisensa jälkeen,
mutta ketään ei tullut keventämään hänen kantamustaan. Viimeinkin, kun
kaikki kääröt oli saatu kainaloon ja hevonen viety jo kauan sitten
talliin, lähtivät Liisa ja Uli tallustamaan talon kuistia kohti.
Seinävieressä seisoivat lapset katsella mulkoillen heitä kuin vihaiset
mullikat, eivät tervehtineet rakasta tätiään kumarruksilla eivätkä
sanoilla; ja kääntyivät selin kun heitä aiottiin tulla puhuttelemaan.

Vihdoinkin, ihan kynnyksellä, tuli Johannes eteiseen ja tervehti
siskoaan hellästi:

"Punshuur, punshuur! Pirukos sinua riivaa, kun tulit meille! No
vaikka kuolemaa olisin ennen odottanut kuin sinua! Helvettiinkö sinä
tuollaisten kompeiden kanssa aiot!"

Ulia tervehti hän tuttavallisesti ja olisipa antanut hänelle kättäkin,
elleivät Ulin kainalot, kyynärvarret ja sormet olisi olleet täynnä
rojakkaa.

Liisa sanoi, että hänelle oli tullut ikävä, oli ruvennut tekemään mieli
lähteä kerran heillekin vieraisiin. Isä ja äiti lähettivät terveisiä.

Johannes avasi sen tuvan ovet, jonne aina arvokkaammat vieraat
johdatettiin ja vei Liisan renkineen sisään. Uli latasi kampeensa
tupaan ja meni sitten matkaansa ja hänen jälestään Johanneskin. Sanoi
menevänsä ilmoittamaan vaimolleen, että Liisa on tullut. Mutta kaipa
oli rouva nähnyt jo itsestäänkin Liisan tulon, niin ettei herran
tarvinnutkaan hänelle sitä ilmoittaa, koska Johannes meni kohta Ulin
jälestä talliin, missä Uli oli hevostaan vaalimassa. Kauan ja laveasti
puheli hän Ulin kanssa, puheli tuosta Jukan oriista, näytteli sitten
Ulille omia hevosiaan ja lehmiään ja päivitteli siinä välillä, että
miksi ei Uli tullut hänelle! Hänen luonaan olisi ollut ihan toista
kuin Glunggessa. Siellä aina vain haukutaan, milloinkaan ei voi olla
mieliksi, milloin tekee työtä liian vähän, milloin liian paljon.

Sillaikaa istuskeli Liisa yksinään odotustuvassa, katseli ensin
kamalia tauluja, joita oli tuvan seinillä, ylösrakennukseksi monille
maalaisrukille, jotka eivät olleet ikinään nähneet muuta maalilla
kirjailtua kuin tieviitat, kirkon kellotaulun, lahjakaapit morsiamelle
ja palvelusväen arkut. Saatuaan nämä tutkatuiksi ja vihdoin kaiken
muunkin, mitä tuvassa oli, alkoi hän kaivaa esille matkatavaroitaan,
-- eikä Trinetteä vieläkään kuulunut. Ei tultu tarjoomaan mitään, ei
edes kahviakaan, semmin ruokaa. Trinette. oli näet pukeutumassa, -- ei
tietysti tahtonut näyttäytyä silkissä kuhisevalle Liisalle tavallisessa
arkiasussaan: edus likaisena, sormet liassa, ilman sormuksia,
rintaneuloja, kengät läntässä ja röijyn haat auki, lettinauha ihan
tavallista lajia ja esivaate halpaa Aargaun puuvillaa.

Sillaikaa kun Trinette putsaili ja pöyhisteli itseään, äksyili Liisa
yksinäisyyttään itsekseen ja mietti, mitä kaikkea hän vielä Trinettelle
sanoisi ja tekisi. Ja juuri noita juonia tuumiessa tulla kohahti
Trinette yhtäkkiä sisään ja huudahti: "Bon soir [23], ah Elise, miten
minua ilahduttaa sinua nähdä!" Ja Liisa vastasi: "Merci, Trinette,
minä jo luulin, että minut olisi ihan unohdettu!" -- Trinette pyyteli
anteeksi. "Minun kun täytyi olla ompelijattaren luona, antamassa
mittaa sitä uutta pukua varten, ja minähän luulin, että mieheni olisi
pitämässä sinulle seuraa."

Ja sitten tarkastelivat kälykset asiantuntijan silmällä kiireestä
kantaan toisiaan ja Trinette, hän huomasi nyt ilokseen ja ylpeydekseen,
että hän oli tällä kertaa kauniimpi. Ja silloin alkoi hän heti hommata
Liisalle virvokkeita ja ladella komennuksiaan keittäjälle ja sisäkölle.
Mutta Liisapa sanoi, että hänen olisi nyt päästävä vähän pikkutupaan,
muuttamaan vähän pukua. Sillä tietysti oli hän matkalle pukeutunut
kaikkein huonoimpaansa -- ei ollut tottunut olemaan tällaisissa
retaleissa, tahtoi esiintyä kunnollisessa puvussa. Ja vaikka Trinette
miten väitti vastaan: "Onhan sinulla niin kaunis puku, aivan kuin
olisit juuri tullut Weltschlandista!" niin Liisa piti päänsä ja hänet
täytyi päästää pikkutupaan ja kutsua piika kantamaan sinne hänen
tavaroitaan.

Sillaikaakos nyt varustettiin herkkuja! Keittäjähän täytyi
laittaa tippaleipiä. Johanneksen oli mentävä noutamaan kellarista
Neuenburgeria. Mutta hänpä pistikin vain Roquemaurea, kehnoa, hapanta
ranskalais-viiniä Neuenburger-pulloihin tuumien itsekseen:

"Mistäpäs ne narrit tietävät, mikä se on Neuenburgeria! Roquemaure on
paraiksi mokomille apinoille!"

Vihdoin esiintyi Liisa uudestaan, ja tällä kertaa ei enää
ruohonpäisenä, vaan taivaansinisenä. Hänellä oli nyt korea, kirjailtu
edus, suuri rintasolki, kultaiset kellonperät ja vyöhelat isot kuin
kahdenkymmenen batzin rahat, ja rintaketjua, jonka kelluttimet olivat
kullalla kirjaillut, oli hän kietonut ympärilleen niin pitkältä kuin
kerinpuut mitä vyyhteä ikään. Ah taivas, miten hän nyt kimalteli
uudelta ja kauniilta! Trinette oli ihan vihreänä ja keltaisena
kateudesta ja niin ja näin jaksoi hän Liisaa ylistelläkään. Sai
kuitenkin mielensä maltetuksi ja kehuskelluksi Liisaa, mutta muistipa
myös pistellä vierastaan. Mukavaahan on muka keikailla, kun on isän
ja äidin hoidossa; siellä saa, mitä tahtoo. Mutta kun täytyy itse
pitää huolta tarpeistaan ja kun on vielä lapsiakin, niin saa tottua
tulemaan vähemmälläkin toimeen tahtoi tai ei. He eivät olleet vielä
kampikaan saaneet periä ja jos eivät Trinetten vanhemmat olisi
heille niin hyviä, niin eivät he tulisi toimeen. Sillä vaikka tuloja
onkin hirvittävän paljon, niin on menoja myös kauhistavan paljon
ravintolan pidossa. -- Nyt tuli Liisa varsin ystävälliseksi ja söi
ja joi sydämensä halusta ja kiitti ruokia ja juomia, ja etenkin sitä
Neuenburgilaista. "Isänkin pitää tätä hankkia", sanoi hän, "isällä
on aina niin happamia viiniä että niillä tapetaan Weltschlandissa
hiiriä. Ne tyrkyttävät isälle aina Bieliläistä Tavellerina." -- Sitten
levitteli Liisa pöydälle ostoksiaan, ja niiden joukossa oli myös hienoa
röijykangasta Trinettelle. Mutta kovinpa nyrpisteli Trinette tuolle
kankaalle nokkaansa! Sanoi kuitenkin olevansa sangen hyvillään, vaate
on hänestä hyvin lämmintä ja sellaista hän kovin, tarvitseekin, viime
vuonna oli hän ollut ihan paleltua pannessaan hapankaalia kellariin! Ne
sellaiset työt ovat tosin oikeastaan piikain tehtäviä; mutta täytyihän
niitä piikoja toki pitää aina vähän silmällä. Sillä palvelusväki on
nykyaikaan niin perin huonoa, se ajattelee vain omaa etuaan.

Tämä oli Trinetten pisin puhe koko iltana, ja Liisalle tuli
vähitellen ikävä. Vierashuoneesta kajahteli nauru, Liisalta loppuivat
puheenaiheet, käly vaikeni. Liisa ajatteli, että vahinkopa nyt on,
jos ei koko Frevlingenissä kukaan muu näe hänen taivaansinistä
leninkiään kuin tuo kateellinen käly ja tuhma sisäkkö, joka ei ollut
vielä edes sanallakaan älynnyt ilmaista ihastustaan. Ja yhä enemmän
halutti Liisaa mennä näyttämään noille vierushuoneessa oleville, miten
kauniit vaatteet hänellä on. Ja ehkäpä siellä vielä on joku hänestä
mieleinenkin ja kukaties voi silloin yhtäkkiä syntyä hyvät kaupat!
Ja tähän hänen nyt täytyy hapata, vaikka muutenkin pitää aina kyhniä
kotona eikä pääse maailmalle itseään näyttelemään! Ihmekö siis, jos
hän ei ollutkaan päässyt naimisiin. Ja siksipä hän nyt, kun kerrankin
pääsi kotinurkista, ei tahtonutkaan mädätä perä tupaan ja piiloittautua
ihmisten silmiltä. Mutta vaikka hän miten koetteli ilmaista
liikkumishaluaan, ei Trinette ollut tietävinäänkään eikä hievahtanut
paikaltaan. Ja kun Liisa viimein kysyi, ketä tuolla toisella puolella
on, niin sanoi Trinette, että ne ovat kai sikopaimenia Luternista
tai Escholzmattista. Mutta Liisapa arveli, että eivät suinkaan nyt
Luternin sikopaimenet naura tuolla tavalla ja viimein sanoi hän,
että kai hänen renkinsäkin on siellä. Trinette vastasi: "Kai." --
Silloin sanoi Liisa, että hänen täytyy mennä sanomaan rengilleen,
mihin aikaan he lähtevät huomenna kotiin. Hän ei näet vielä ollut
antanut matkakäskyjään. Trinette sanoi, että hän kutsuu rengin
sisään, voihan sille antaa matkakäskyt täälläkin. Mutta Liisa tahtoi
välttämättä päästä vierustupaan; hän nousi siis ylös pyytäen anteeksi,
sillä hän ei tahtonut Trinetteä vaivata, ja avasi välioven.

Tuvassa istui parvi miehiä kahden pöydän ääressä, joista toinen oli
akkunan alla, toinen seinustalla. Siellä naurettiin, tupakoitiin,
juotiin, kiroiltiin ja lyötiin korttia, mutta nuo miehet eivät tosiaan
olleet Luternin sikopaimenia, vaan kunnon frevlingeniläisiä, vanhoja ja
nuoria, tavallisissa puhdetöissään. Heille näet teki kapakka joka päivän
pyhäksi ja kirkko joka pyhän areksi. Myös Uli ja Johannes istuivat
parvessa ja Johannes kestitsi Ulia tuppaalla ja viinillä kuin hyvää
vierasta ainakin. Hitaasti liihoitteli tuvan pimeästä peräsopesta
taivaansininen Liisa pelipöydän luo, taputti Ulia hiljaa olalle ja
sanoi, että he lähtevät kotiin huomenaamuna varhain, joten Ulin on
ruokittava hevonen ajoissa. Pöydän toisella puolella istui kunnan
esimies ja kysyi vierustoveriltaan: "Mikäs hempeä impi tuo on, mikä
korea kekkanokka? Tarjoisikohan tuolle lasin?" Toinen vastasi jotain ja
pian istui Liisa pöydän ääressä iloiten vanhain ja nuorten
sanansutkauksista, mutta ei puhunut itse paljoa, nauroi vain ja
teeskenteli olevansa hienoa ja siveli vähä väliä kauniilla
nenäliinallaan hienosti nenäänsä, jotta hänen sormuksensa näkyisivät ja
nyki usein kultaisia kellonperiään niin että pieni, vanhankuosinen
kultakello tuli esiin. -- Niin istui hän siinä kaikessa rauhassa yli
kaksi tuntia ja unohti ihan kälynsä. Kun ei kellään viimein ollut
hänelle enää mitään sanomista, lähti hän takaisin takatupaan, mutta eipä
siellä ollutkaan enää Trinetteä: oli vain sisäkkö kattamassa pöytää ja
se sanoi, että rouva oli mennyt makaamaan. Sen oli ruvennut kai
pakottamaan hampaita. "Ottikohan tuo jostakin nokkaansa?" kysyi Liisa.
"En tiedä", vastasi sisäkkö; "hyvin mahdollista, kyllähän se siltä
syntyy." Ja Liisa pääsi mielipuheeseensa ja he olisivat siinä kai vaikka
koko yön hiljaisella äänellä sättineet Trinetteä, ellei keittäjätär
olisi rynnännyt ovelle kiljuen ja sadatellen: "Hiiteenkö se sisäkkö taas
tarttui, kun ei tule hakemaan keittoa? Se palaa ihan pohjaan."

Kun pöytä oli katettu, tuli Johannes Ulin kanssa sisään ja kiroili ja
sadatteli sitä, että pöytä oli katettu vain kahdella lautasella ja
että rouva oli mennyt makaamaan. "Sellaista katalaa laiskuria ei ole
koko kantoonissa. Milloin sillä on päässä vika, milloin se on päästä
vialla." Noitui sisäkköä. "Senkin kana, ei osaa laskea kolmeen! Kai
se arvelee, että me tässä syödään kuin siat yhdestä kaukalosta."
-- Johannes oli Ulille kuin vanha, hyvä toveri ja tolkkusi hänelle
tolkkuamistaan: "No syöpäs nyt, juopas nyt!" Mutta Liisalle ei hän
ollut läheskään niin ystävällinen, niukuin naukuin kysyi hän Liisalta
vain: "Tahdotko lisää?" ja kun Liisa vastasi kieltävästi, niin sanoi
Johannes: "Vai jo sait kyliäsi. No hyvä on!" Ja samalla ivaili hän
Liisaa. "No jokos sinulla nyt on kohta mies? Sillä kyllä sinua
haluttaakin! Vaan jos minä olisin sinun sijassasi niin opettelisin
ensin keittämään soppaa ja parsimaan sukkia, niin ehkäpä sitten tulisi
mieskin. Ja ehkä Uli sinut ottaa, jos oikein nätisti pyydät? Mitäs
arvelet, kai olisi parasta, jos hän tulisi ensi yönä vähäksi aikaa
viereesi?"

Näillä veljellisillä pöytäpuheilla höysteli Johannes ateriaa.

Huomisaamuna nousi Uli ensimäisenä ylös koko talossa ja jonkun ajan
päästä ilmestyi isäntä itsekin kartanolle, palkollisten kauhuksi,
omaksi kiukukseen. Sillä tavallisesti makasi väki aamulla niin
kauan kuin halutti, tietäen isännänkin tekevän samoin. Isäntä taas
laiskotteli ajatellen, että tietäähän kukin palkollisista tehtävänsä.
Nyt, kerrankin noustuaan makuulta odottamattoman aikaisin, sai hän
karvaasti kokea, miten isäntäväen laiskuus vaikuttaa palvelijoihin.
Hän kiroili haletakseen! -- Mutta huomisaamuna makasi hän kuitenkin
melkein yhdeksään saakka. Mitä siis tuo kiroileminen auttoi! --
Ajatelkaapas, mitä kaikkea sellaisessa paikassa kuin ravintola voi
tapahtua noina neljänä tuntina, kello 5:stä aamulla kello 9:ään, jonka
tienoissa herra ravintoloitsija ja hänen rouvansa nousevat ylös!
Tuskin kenenkään ajallisia syntejä Jumala rangaissee niin ankarasti
ja pian kuin ravintoloitsijan, joka pitää ravintolaansa auki myöhään
yöhön. Jos eivät ravintoloitsija ja hänen rouvansa rauhoita taloaan
ajoissa illalla, lopettaen joutavat puhdelaiskehtimiset ja kortin
peluut, tai jos he itse vaikka vain katselevat miten muut laiskehtivat
tai pelaavat, niin huomisaamuna heidän päänsä tuntuu raskaalta ja
jäseniä vavistaa, tuskin jaksavat nousta vuoteesta koko päivään. Ja
niin menee omistajilta tänään hukkaan enemmän kuin mitä he eilisiltana
ansaitsivat. Ja juomarahoiksi saivat he vielä koko päiväksi päänsäryn
ja vapisevat jalat; -- juomarahoiksi vanhuuden puutteet ja kelvottomat
lapset ja monen monipa saa vanhuutensa päiviksi kerjuupussin tai
vaivaistalon vesivellit, olkipatjan!

Oi, monipa ravintoloitsija sulkisi tarjoilunsa ajoissa illalla, jos
tietäisi mitä seuraavana aamuna ennen hänen ylösnousuaan talossa
tapahtuu!

Kyllä lasketteli Johannes p:tä ja r:ää nähdessään miten suuria
hulttioita hänen palvelijansa olivat: eivät olleet vielä puhdistaneet
tarjoilutupaa, eivät lypsäneet lehmiä, eivät sukineet hevosia. Ja kun
mentiin viljelysmaille, joita hän lähti Ulille näyttelemään, niin sätti
hän katkerasti palvelijoitaan; niistä ei ollut ainoaakaan niin puolen
palaneen puupennin arvoista. Ja sanoi, että hän antaisi vaikka sata
taalaria palkkaa kun saisi kerrankin kunnon rengin. -- Hän näet ei
tiennyt, ettei huono isäntä saa koskaan kunnon renkiä, sillä palvelijat
joko tulevat hänen luonaan huonoiksi tai täytyy heidän lähteä talosta,
jos aikovat pysyä kunnon ihmisinä.

Kun he viimein palasivat tarkastusretkeltään kotiin, niin näkivät he
Liisan takatuvassa, murheissaan, nyt rikinkeltaisissa tamineissa,
rikinkeltainen hattu päässä ja saman värinen vaippa yllä. Sinne oli
tuotu suurus jo noin kello puoli kymmenen aikaan: eilisiä kakkuja,
voita, juustoa, kermaa, kahvia ja kaunista valkeaa leipää; mutta
Trinetteä ei vain näkynyt. Kuului sanoneen, ettei ollut saanut unta
yöllä; hänen täytyy siis nyt korvata tuota vahinkoa. Heti syötyä
ei Liisa vielä käskenyt valjastamaan hevosta; Johannes vei Ulin
kellariin ja Liisa kävellä keppelehti yksinään tanhualla koreana ja
rikinkeltaisena, keikaili pengermällä, kierteli kartanoa, pasteeraili
puutarhassa hansikkaat kädessä ja nenäliina sonnien välissä,
edestakaisin, kunnes kello löi yksitoista. Silloin tuli hän, viittasi
Ulia syrjään ja sanoi:

"Kyllä meidän nyt on lähdettävä. Varustaudu matkalle. Heti kun minä
vaan olen saanut muutetuksi toisen puvun, saat valjastaa hevosen."

Melkein kokonainen tunti kului ennenkun Liisa taas ehti pukua
muuttamasta ja nyt tuli hän esille jälleen ruohonpäisenä. Ja kukas
toinen jo häntä ennen? Kuka tuo, komeana suklaanruskeassa silkissä,
(donna Maria[24] ei vielä siihen aikaan ollut muodissa) ylen kalliissa
hepenissä, edestä kultaa ja takaa hopeaa? Kukapas muu kuin Trinette!
Hän, joka ei ollut voinut kärsiä rikinkeltaista väriä, hän oli vain
odottanut ruohonpäistä Liisaa voidakseen tulla esiin ja näyttää
hänelle, että on hänellä muitakin vaatteita kuin nuo eiliset, vaikkei
hän olekaan saanut periä eikä ole isän ja äidin hoitolainen! Liisa,
lensi ihan vihreäksi kun näki tuon odottamattoman kuningattaren eikä
voinut avata suutaan sanoakseen: "bonjour" eikä udellut edes vieläkö
kälyn hammasta pakottaa. Trinette taas, hän oli tosin olevinaan yhä
vähän heikko, mutta oli nyt muuten hyvin ystävällinen ja tahtoi
Liisaa ihan väkipakolla jäämään vielä vähäksi aikaa heille (nim. näin
vihreänä!). Mutta pyynnöt kajahtivat kuuroille korville. Silloin käski
Trinette sisäkön kattamaan kiireesti pöydän eikä auttanut vaikka Liisa
miten kursaili: "Minähän söin juuri vasta aamiaista."

Olipa siinä nyt taas vankasti herkkuja, parasta mitä talosta lähti;
mutta ruohonpäisestä Liisasta ne eivät nyt maistuneet puoleksikaan niin
hyviltä kuin eilen taivaansinisestä. Palat tokeutuivat hänen nieluunsa
kun hän vain vilkaisikin Trinetteen, ja olipa Neuenburgillakin tänään
toinen maku kuin eilen. Ei saanut Liisa rauhaa, ennenkun hevonen oli
valjaissa.

Ja kun se viimein oli valjaissa ja tavarat kaikki jälleen sälytetyt
rattaille ja Liisa saatu kuomuihin, niin aikoi Uli nousta kuskipukille,
mutta Johannes ei antanut: "Hulluko sinä olet", sanoi, "ette te pure
ettekä potki toisianne kuomuissakaan, päinvastoin, ja ulkona sataa ja
-- on ikävää. Hierokaahan vain hyvästi kupeitanne yhteen, niin ei tule
vilu. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että auliisti toisiaan
autellaan." Ja Ulin täytyi mennä kaikin mokomin kuomuihin ja Liisa
pakkautui ihan kuomun peränurkkaan eikä nostanut harsoa nokaltaan
ennenkun oltiin kaukana Frevlingenistä.

Viimein kohotti hän päätään ja sanoi olevansa hyvillään, kun pääsi
pois mokomasta kyläilypaikasta. Veljen väki on niin ilettävää, veli
on grobiaani, elukka ja Trinette, -- mikä apina! "Kyllä ne minun
osinkoni kerran koreasti nielevät. Kyllä ne osaavat tuhlata, mutta
eivät ansaitse mitään. Mitä kieli palaa, sitä pitää saada syödä,
mikä silmää kiehtoo, kaikkea ostetaan. Jäisinkö heidän saaliikseen,
naimattomaksi! En, niin tuhma en minä ole. Minä otan miehen vaikka
karjakujalta, jotteivät he vain saa minulta kreutzeriäkään. Jos isä ja
äiti sattuvat kuolemaan ennenkun ehdin naimisiin, niin tiedän hyvin,
miten minulle käy: ne telkeävät minut lukon taa kunnes olen kyllin
kypsä kuopattavaksi. Mutta liian viisas olen siihen; kyllä vielä vedän
Trinetteltä ne suklaasilkkiset röijyt yltä! Tyttö, joka saa periä
50,000 guldenia ei annakaan niin vain vehkeillä itsellään. Rikkauteen
minun ei tarvitse katsoa; kunhan vain saa mieluisen miehen niin että
meillä molemmilla on hyvä olla. Mutta kaunis se pitää olla ja lempeä,
että siitä on iloa. Vanhemmistani en piittaa; kun minä vaan rupean
häjyksi, niin kyllä ne saan pakotetuksi. Kun vain tapaisin mieleisen,
niin selvittäisin asian jo tänään, uhallakin. Eipä siltä, ettei hän
olisi voinut saada miehiä! Vaikka miten monta! Mutta oli aina antanut
rukkaset, kun ne eivät olleet hänestä mieleisiä. Mutta ei niiden nyt
siltä tarvitse luulla, ettei hän miestä huolikaan ja ettei häntä
uskalla pyytääkään. Jos olisi ajat kuten ennen niin tekisi hän ihan
toisin. Ottaisi sen, joka ensin eteen sattuu, niin eivät ainakaan hänen
rahansa joutuisi noille susille."

Niin puhui Liisa kiukkuisin sydämin ja tungettelihe yhä lähemmäksi
Ulia ja sanoi: "Uli, mitäs sinä nyt noin arastelet?" -- Lyhyesti
sanoen: sulasta sapesta tuli Liisa ihan helläksi, hempeäksi. Ainoastaan
kasvojaan piti hän vielä päivän aikaan soveliaan välimatkan päässä
Ulista. Hän antoi ajaa kaupungin ohi ja käski ruokkimaan hevosta aivan
vähäpätöisessä paikassa. Uli oli ihmeissään, mutta ei kuitenkaan
unohtanut, että hänen vieressään oli isännän tytär eikä siis kääntänyt
Liisan puheita ja lähentelemisiä omaksi hyväkseen, vaikka Liisa olikin
sanonut, ettei hänen pitäisi arastella.

Tällä kertaa ei Liisa tuominnut ravintolassa Ulia eri pöytään
kohtuullisen haarikan ääreen, vaan käski heti tuomaan heille molemmille
puolikkaan viiniä ja jotain hyvää lämmintä ruokaa molemmille; ja
sittenkään ei tämä viini ollut hänen mielestään kyllin hyvää ja hän
komensi tuomaan parempaa ja käski antamaan oriille vielä kauroja lisää.
Herkutteli itse hyvin ja huolehti myös siitä, etteivät Uli ja orikaan
olisi nälissään, ja Ulin täytyi ajaa sisäänsä kinkkua niin paljon että
hän lopulta luuli melkein karjuksi muuttuvansa.

Kun he sitten taas lähtivät jatkamaan matkaa, niin ei enää
auringonpaiste ja päivän kirkkaus häirinnyt ja Liisa tuli yhä
hellemmäksi ja nojaili Ulin olkapäätä vasten ja jutteli monet
tarinat kunnes viimein sanoi, että hän haluaisi antaa Ulille pienen
muiskun; mitähän Uli siitä arvelisi? Sen perästä kun hän oli palannut
Weltschlandista, ei hän ollut kertaakaan antanut kellekään muiskua;
täytyisi nyt siis koetella, tokko hän sitä enää osaisikaan antaa.
Mutta Weltschlandissa olivat aina muut panttisilla oltaessa sanoneet,
ettei kukaan osaa antaa niin hyviä muiskuja kuin hän. Mitäs arvelee,
tahtoisiko Ulikin koettaa?

Ja sitten suuteli Liisa Ulia oikein sydämensä halusta ja Ulikin
mäiskäsi silloin tällöin jonkun takaisin, mutta verrattain
kylmäverisesti. Ja Liisastakin olivat nuo muiskut kerrassaan kylmiä
ja hän tuumi, että varmaan olisi Uli antanut Vrenelille lämpimämpiä
käskemättäkin. Mutta Vrenelistä ei Uli tahtonut kuulla puhuttavankaan;
häntä hän ei ollut suudellut kertaakaan eikä tosiaan uskaltanut moista
ajatellakaan. -- Liisa tuumi: "Merkillistä, miten tuollainen joutava
muiskutteleminen on makeaa. Ei uskoisi, puusta katsoen, ellei itse
olisi kokenut!" Ja hän, rikas tyttö, oli ollut niin monta vuotta
muiskujen puutteessa, että oli ihan unohtanut, miltä ne maistuvat!
Mutta eihän hänen tarvitsisi vasta olla. "Vai mitä, Uli?"

Uli aikoi vastata, mutta silloin rynkäsi ori yhtäkkiä hyppimään niin
että he huiskahtivat korkealle istuimellaan ja ori tahtoi syöksyä
tieltä suoraa päätä peltoon, Ulin täytyi riuhtoa kaksin käsin
ohjaksista. Ja kun hän viimein taas sai sen keskelle tietä, niin
oli se yhä niin pillastunut, että Uli sai käyttää kaikki voimansa
sitä hillitäkseen ja siihen loppuivat myös muiskuttelut ja Liisa oli
hyvillään, kun pääsi niskaansa taittamatta kotiin.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio laskumestari.


Niin meni matka onnellisesti ja viattomasti, mutta ei ilman seurauksia.
Sillä siitä lähtien alkoi Ulin päähän nousta tuo tuuma, että kyllä
hän nyt voisi helpolla saada rikkaan vaimon ja tulla onnelliseksi.
Sillä niin järetöntä kuin se onkin, on ihmisten puheessa yleensä sana
"onnellinen" sama kuin "rikas". Kuinka usein kuullaankaan sanottavan:
"Mikäs sillä on rellutella, se pääsi onnellisiin naimisiin, sai
myötäjäisiä yli 10,000 guldenia. Kyllähän se on totta, että se eukko
on kehno, kyllä siitä miehellä on aika kiusa; mutta mitäs siitä,
onhan sillä rahaa! -- Raha se on pääasia." Tämä yleinen, vaikka ihan
perusteeton mielipide oli Ulillakin. Hänkin tahtoi tulla rikkaaksi,
tulla mieheksi. Kun hän ajatteli Liisan eilisiä, tosin sumussa ja
sateessa lausumia sanoja, niin tuntui hänestä yhä todennäköisemmältä
se, että kyllä se Liisa hänet ottaisi, jos hän vain oikein tahtoisi.
Veli Johanneskin oli ollut hänelle niin ystävällinen ja luottavainen
ja Uli tuumi, ettei se paljoakaan vastaan tenäisi. Mies kuin mies
ja olihan Uli ehkä parempikin kuin moni muu. "Vanhemmat", ajatteli
hän, "eivät siitä alussa tietysti olisi hyvinkään mielissään. Nekös
nostaisivat sätäkän! Mutta jos Liisa kerran puskee päänsä vastuksista
läpi, niin helppohan minun on sitten niitä suostutella." -- Ei voi
arvata, kuinka hänen mieltään mairi ajatus, että hän kerran on
Glunggessa täysivaltaisena isäntänä ja käskijänä! "Kahdessakymmenessä
vuodessa", ajatteli hän, "tulen minä upporikkaaksi. Kylläpä sitten
näytän koko seutukunnalle, millainen oikea tilallinen on." Ulin mieleen
tuli suunnitelma toisensa jälkeen: ensin oli tehtävä se ja sitten
ryhdyttävä siihen toimeen. "Ja mitähän se meidän rovasti tuumisi,
kun minä sitten pitäisin häitä sellaisen rikkaan tytön kanssa? Ja
mitähän ne kotipuolelaiset tuumivat kun minä kerran ajan sinne omilla
hevosillani ja ajopeleilläni ja kun saavat kuulla, että minulla on
kuusi hevosta tallissa ja kymmenen mitä pulskinta lehmää navetassa!"
-- Tosin se lasku aina rupesi pettämään kun hän näki Liisan niin
hitaasti ja vaivaloisesti kähmivän siellä Glunggen tuvassa; Uli tiesi
varmaan, ettei se pystyisi taloutta hoitamaan. Sitä paitse oli se
kovin kummallinenkin ja aina tyytymätön. Mutta tämä viimemainittu vika
nyt kyllä paranisi, tuumi Uli, kunhan se vain saisi miehen. Ja voi
täisiinhän talossa pitää palvelijoitakin, miten paljon tahansa eikä se
sellaisissa varoissa tuntuisi miltään vaikkei yksi vaimo tekisikään
mitään. Jokaisellahan ne ovat omat vikansa, milloinkapahan kuulee
kestään puhuttavan häntä aina vähin moittimatta. Ja rikas, sehän se on
pääasia.

Mutta heti kun hän näki Liisan, niin ne laskut pyrkivät sekaantumaan.
Tuo heikko, pieni kääkkä tuppasi häntä melkein ilettämään, Ja kun
Liisa koskettikin häntä kylmillä käsillään, niin Ulin selkäpiitä
melkein karmi. Hänen teki mieli melkein pestä pois hänen kosketuksensa
jälet ihostaan. Ja kun hän sitten kuuli Liisan lirputtelevan
noita teeskenneltyjä typeryyksiään, niin hän ei voinut enää olla
ajattelematta: Ei, tuollaista en minä siedä! Saisin hävetä hänen
jok'ikistä sanaansa. -- Vaan sitten jälleen Liisasta erillään, näki
hän taas vaan sen komean talon ja kuuli rahain kilinän ja ajatteli
vaan miten hän tulisi mahtavaksi. Ja silloin alkoi hänestä taas
tuntua siltä, etteihän se Liisa olekaan niin ruma ja häjy. Ja samalla
hän alkoi myös ajatella, että on se älykkäämpikin kuin mitä yleensä
luullaankaan. "Jos se vaan minua rakastaa ja kun puhelen sen kanssa
järkevästi, niin kyllä siitä voi vielä tulla miten hyvä tahansa ja
kunnon miehelle oikein älykäs vaimo."

Ne tuumat ne pyörivät Ulin päässä. Mutta ihminen päättää, Jumala
säätää. Matka oli tehnyt Ulin ja Liisan tuttavallisemmiksi toisilleen.
He puhelivat nyt keskenään ihan uudella tavalla ja Liisa se pilkisteli
jo Ulin silmiin hyvin luottavaisesti. Mutta Uli, hän koetteli noita
katseita välttää, etenkin jos Vreneli oli läheisyydessä. Sillä
kuta enemmän Liisan rikkaus häntä houkutteli, sitä kauniimmalta ja
älykkäämmältä alkoi hänestä myös Vreneli näyttää. Ja hän ajatteli, että
parasta olisi, jos Vreneli sitten jäisi heille taloutta hoitamaan.
-- Mutta Liisa, hän hännysteli Ulia entistä uhemmin ja kahden
ollessa hänen kanssaan sunnuntai-iltapäivinä ei Uli saanut ennen
rauhaa ennenkun ruvettiin suutelemaan. Liisa olisi niin mielellään
jälleen lähtenyt Ulin kanssa ajelulle, mutta ei tiennyt minne lähteä
ja markkinoille tulivat isä ja äiti mukaan. Mutta kyllin olisi Uli
kuitenkin saanut Liisalta tilaisuutta jos olisi hautonut mielessään
pahoja aikeita rikkaisiin naimisiin päästäkseen, kuten niin monet
muut Ulia huonommat tekevät. Liisan luonnolla ei näet paljoa itseään
suojeltu. "Uli, älähän nyt noin arastele", olisi hän ehkä vain
sanonut. Mutta Uli oli kunnon poika, hän ei hautonut mielessään pahaa,
hän karttoi noita hyviä tilaisuuksia ja väistyi usein soveliaasti
Liisan tieltä näyttäen haluavansa vain saada hänet ansiosta eikä
viettelemällä. -- Hän teki työtä entistä ahkerammin, piti kaikesta
erittäin tarkkaa huolta ja koetteli saada kiitosta isäntäväeltään.
Vaikkei hän nyt rikas ollutkaan, niin toivoi hän kuitenkin tuollaisella
auliudella ansaitsevansa rikkaaksi tulla. Tuon kunnokkuutensa luuli
hän tehoavan vanhempiin paremmin kuin tuhannet guldenit. Mutta yhtäpä
kauhun sanaa hän ei ajatellutkaan: renki! Ulihan oli vain renki!

Mutta olivatpa toisillakin palvelijoilla silmät päässä ja ennenkun
Uli aavistikaan, huomasivat ne jo Liisan kesyyden ja alkoivat siitä
Ulille virnistellä. Entistä itsepintaisemmin he ajattelivat: että Ulin
työinto johtuu vain halusta päästä kotivävyksi. He kyllä näkivät, mitä
peliä Uli ja Liisa pitävät keskenään nyt sen matkan jälkeen. Ja he
keksivät jos jotain kepposia mitä tuolla matkalla muka oli tapahtunut
ja pistelivät Ulia edessä ja haukkuivat häntä seläntakana. Ja kun Uli
kehoitti heitä työhön, niin ajattelivat he vain, että nyt se taas
aikoo hyötyä heidän kustannuksellaan, ja suuttuivat ja niskuroivat
ja tuumivat keskenään, että kyllä he sen hypyt vielä kamppaavat! He
vaaniskelivat Liisaa ja Ulia joka paikassa ja koettivat häiritä tai
kuunnella salaa heidän sovittuja ja satunnaisia keskustelujaan. He
tekivät heille jos jotain ilkeyttä ja toivoivat vain, että kumpahan he
keksisivät heistä jotain oikein pahaa! Mutta sitä ilon tilaisuutta ei
Uli heille antanut.

Ja koko ajan heilui yhä Ulin sydämen vaaka. Monasti häntä Liisa
ja Glunggessa olo jo kiusasi niin että hän toivoi olevansa sieltä
niin kaukana kuin pippuri kasvaa. Mutta tyttö, hänpä tuli vain
yhä hempeämmäksi. Hän osti Ulille lahjoja vaikkei Uli niitä olisi
halunnutkaan, ja viimein tuli niinkin hassuksi, että vanhemmatkin sen
pelin huomasivat ja Jukka motkotteli:

-- "Tässä sitä nyt ollaan! Tästä sen nyt näkee, mitä Uli hautoo
mielessään. Vaan kylläpä minä vetäisen sen laskuihin oikein aika
ristin!" -- Mutta kuitenkaan ei hän ryhtynyt tehoisiin toimenpiteisiin.
Esteenä oli näet hänen oma poikansa, joka aina ketti häntä, joten Jukka
toivoi, että Liisa tekisi oikein suuren tyhmyyden, jotta hänet sitten
voisi pakottaa menemään naimisiin.

Äidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle:
"Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä
ihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan
talontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä,
että minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain
renki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline." Silloinkos Liisa alkoi
säksättää ja sanoi: "Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä
mitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä,
milloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle
parikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin
kuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki
minua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois
koko elämästä!" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua
ja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli
Liisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni,
sillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille
valitteli hän sen jälkeen, että "ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi
tehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos
ei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin,
ja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt
silmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän
minulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä
luulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on
lähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran
ole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi
ukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen
paraan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin
kun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi
pitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä
Vreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle
jos näet jotain erikoista!"

Mutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua
ollenkaan koko asiaan.

Ja Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. "Ah
kuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota
sitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein
kiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen!
Minä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana,
niin Uli menee panettamaan kuulutuksiin." Ja jos Vreneli vähänkin
väitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi
jos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et
sinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa,
niin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. "Siksi sinä koetat
saada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä
luulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään
rahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki
tuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä
useammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!"

Vaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän
kuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän
vain vastasi:

"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes
se, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!"

Kovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.

Kuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi
hän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili
hänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli
siis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja
ilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista
eikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin
tahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli
Liisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä
hän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja
useinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli
minutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi
kamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä
kauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa
suustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin
oikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi
jaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt
Uli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi,
miten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat.
"Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en
olekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä,
että se tuhlaa ne lutkille!" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa,
että hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan,
hirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein
sopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten
hänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä
sano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa
häntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa
kauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei
tuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja
haukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi
joutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun
Liisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään,
niin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti
Ulille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken
kuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin
ei hänellä ole elämästä mitään iloa. "Jos minä joskus olenkin paha
sinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain
siksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua
muille", j.n.e. "Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä
olisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä
tiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi
kuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti
minä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä
ihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme.
Mutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta." Silloin
vastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla
hän tässä voisi menetellä. "Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta
oikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt
mennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti
pappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman
pitää." Mutta siihen vastasi Liisa: "Eihän sillä nyt sellaista kiirettä
ole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä
minua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin
halukas olet -- se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat!
-- ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää
seurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan
sen kunnottoman talosta."

Luonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen.
Syntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli
muka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan
vaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan
yhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän
alistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka
tuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli
yhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin,
jonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän
osasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat
lyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä.
Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain
hyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen,
niin -- sittempähän sen näkee. -- Ja kun kerran hänen poikansa,
ravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään
ja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut
hänestä tietääkseenkään.

"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä", sanoi hän.
"Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin
mieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun,
enempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun
ei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä
vielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole
meiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat
tässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti,
että tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä
maailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat.
Kun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä,
Liisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan
paikkaajalle tai Unkarin paimenelle." Näin äkäili Jukka pojalleen,
niin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt
toki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä
eläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä
vain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella
Ulin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen
lehmän tähden kylälle.

Trinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana
kuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä
halveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle:
"Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin
kanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin!
Mikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että
tulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni
saanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta
minä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut
sitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään.
Tuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi
jäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu
sinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi
pohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu
päällesi paistaisi." -- Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän
myös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin
sanoen: "Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä
herralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset
yhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä
häpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan.
Häpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien,
hevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin,
miten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista
ei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin
aargaulaiset ja weltschiläiset." -- Ja elleivät Vreneli ja äiti
olisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet
toistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi
riekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin
kiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. "Nyt
vastapa minä", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, "nyt
vastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin
mitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa
koko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla
onnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa."

Johannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla
poikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta
ystävilleen, virkaveljilleen ja -- sisarilleen koko jutun, joten huhu
heidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. "No,
veli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin", väitettiin, "ja tottakai
ne nyt sen tietävät." Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta
kaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada
siitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin,
niin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan
sitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä
naamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli
Bodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä
tavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän
oli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana,
mutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat
rauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään
vierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes
kysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi
myöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt
lakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. "Näyt olevan hyvin
hyvällä päällä", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista,
"ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen
isäntä, sanovat?"

"Vai niin, kuka se niin sanoo?" kysyi Uli.

"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana."

"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään", sanoi Uli.

"No, tottakai siinä nyt jotain perää on", sanoi isäntä.

"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain
tulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu
ja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin."

"Hm", tuumi Johannes, "minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu."

"Miten niin?" kysyi Uli.

"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa", vastasi isäntä.

"Se on vietävän vale", sanoi Uli, "minä en ole siihen koskenutkaan.
Enpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella
konnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa."

"Vai niin", sanoi Johannes, "no se on toista kuin mitä minulle on
puhuttu. Ja minä jo luulin, että sinä pyytäisit minua puhemieheksesi.
Ja siihen en olisi, suoraan sanoen, kernaasti suostunut ja siksi en
olisi nyt mielelläni sinua tavannutkaan. Hyvä, jos ei se ole totta;
olisin siinä minäkin mekkoni liannut. Harmittavaa se olisi ollut, jos
sinä olisit menetellyt niinkuin monet muut lurjukset. Mutta kai siinä
nyt jotain perää on?"

"Noh", sanoi Uli, "enhän minä nyt sitä väitäkään, etten luulisi että
kyllä se tyttö minut ottaisi ja että kyllä me saataisiin se asia
ajetuksi läpi jos oikein haluttaisiin. Ja olenhan minä ajatellut, että
kyllä se sellainen olisi minunlaiselleni köyhälle miehelle oikea onnen
keikaus. Parempaa kauppaa ei syntyisi missään."

"Sekö se on se kalpea tyttö siellä, jonka läpi ihan kuu paistaa ja joka
laputtaa heti tupaan pakoon kun tuuli vain hengähtää ettei se sitä
kaataisi?" kysyi Johannes.

"Niin, eihän se niitä kaikkein kauniimpia ole", sanoi Uli, "laihahan
se on ja kivuloinen, mutta kuuluisi se siitä kyllä paranevan, kun vaan
saisi miehen, kuuluu lääkäri sanoneen. Mutta 50,000 guldenia sillä on."

"No yhäkö se istuu siellä päivät päästään tuvan nurkissa ja uunilla vai
joko se puuhaa mitään? Hoitaako se taloutta?" kysyi Johannes.

"Eihän se tee työtä paljoa ja vähänhän se käy keittiössäkin, mutta se
osaa neuloa kauniita näpräyksiä ja korallikoristeita. Vaan voisihan
sitä sitten kun talo joutuu sille, ottaa vaikka keittäjättären. Kun
se vain pitää vähän väkeä silmällä, niin eihän sen itsensä tarvitse
kaikkea tehdäkään", tuumi Uli.

"No niinhän se nyt on, jos nyt aineelliseen hyötyyn katsotaan, ja
hulluahan olisikin luulla, että kaikki on sillä hyvä, jos vaimo vain
häärää itse mukana kaikissa töissä. Voihan rouva esimerkiksi majailla
apteekissa neule kädessä, mitäpä sen renkejä tarvitsisi liikuttaa",
sanoi Johannes. "Mutta minusta se näytti hyvin pahantuuliseltakin eikä
se sanonut kellekään niin hyvää sanaa."

"Onhan siinä vikoja", sanoi Uli, "ja sehän se vasta oikea äkäpussi
onkin. Mutta kun se saisi hyvän miehen ja tointa sen verran että se
voisi vähän unohtaa, niin kyllä kai se siitä parantuisi. Ja osaahan se
toki olla ystävällinenkin. Ja joskus se on ihan ihmeellisen hellä ja
jos taloa hoitaa hyvin, niin voi siitä saada aina 10,000 lyhdettä jo
pelkässä rukiissa, puhumattakaan ohrasta ja vehnästä j.n.e."

"Se on paljon se", sanoi Johannes, "ja sellaisia taloja ei ole monta
koko kantoonissa. Mutta jos minä olisin valitsemassa, ottaako hyvän
tilan ja pahan vaimon vai eikö kumpaakaan, niin sata kertaa mieluummin
heittäisin molemmat. Hyvähän on rikkauskin, mutta se pelkästään ei tee
onnelliseksi. Piru sellaisessa kodissa eläköön, jossa väijyy mokoma
häijy, ruma otus, joka aina vain ulvoo ja nyrpistelee nokkaansa. Ja
hukassa silloin ollaan jos iloa kerran täytyy mennä hakemaan kodin
ulkopuolelta."

"Mutta isäntä", sanoi Uli, "ainahan sinä ennen kehoitit minua
säästämään ja kituuttamaan, jotta minusta tulisi kerran oikea mies.
Eihän siitä tule mitään, joka ei omista mitään."

"Aivan niin", sanoi isäntä, "niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa
yhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei
ole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa
vuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista.
Kunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä
parempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen
kunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä
naisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000
guldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten
paraaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa." "Liisa, kyllähän se on
surkea ihminen", sanoi Uli, "mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on
nuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan,
ei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se
ei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja
haukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun
se siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja
oikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala
ties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt
tenää."

"Miten paraaksi näet", sanoi Johannes, "mutta sen minä vaan vielä
kerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee
hyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin
siitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän
sinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy
minun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan
vielä siitä asiasta, -- ellei silloin ole jo liian myöhäistä."

Tyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. "Enpä olisi
uskonut", ajatteli hän, "että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen
potkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat,
yhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee
saamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se
hänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja
saamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se
muuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään
ole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä
synti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa
niistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin,
ettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia."
Mutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo
mennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi
peräytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän,
jotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa
seisoa näin käsi oven rivassa.

Ja Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta
vanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee
joululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Miten kylpymatka sotkee laskut.


Sellaisia päätöksiä teki Uli lasinsa ääressä. Kun hän sitten
ratsasti kotiin punaruunillaan, niin meni hän ihan päästä pyörälle
aprikoidessaan, että saisikohan hän Glunggen osuudekseen vai
heittäisiköhän Johannes jo ravintolansa ja muuttaisi Glunggeen.
Viimemainittua ei hän uskonut; hänen mielestään olivat Johannes ja
Trinette jo liiaksi tottuneet maailman humuun voidakseen tyytyä
yksinäiseen Glunggeen. Ja jos hän saisi lunastaa talon, ajatteli hän,
niin ei hänen varmaankaan tarvitsisi maksaa siitä paljoa osuutta
pojalle. Johanneshan oli näet jo saanut monia tuhansia ja mikäli Uli
tiesi oli Jukalla rahaa korolla yli 40,000 guldenia. -- Ja sitten alkoi
Uli laskea, miten paljon hän voisi rikastua Glunggessa. Ja ottaen
huomioon talousmenot, kulut peltojen, metsän ja karjanhoitoon sekä
huonot vuodet, arveli hän, että hän, kohtuuden mukaan laskemalla ja
olettaen ettei olisi maksettavana korkoja eikä kiinnityksiä, voisi
säästää Glunggessa lähemmä 2,000 guldenia vuodessa. Ja hän laski, että
jos Jumala lisäisi vielä hänen ikäänsä vaikkapa ainoastaan 25 vuodella,
niin hänellä viidenkolmatta vuoden päästä olisi rahaa pankissa jo
koko tilan arvosta. Tulkootpas sitten haukkumaan häntä rikkaan vaimon
mieheksi ja nalkuttamaan, että rahat ovat vaimon! Kyllä hän silloin
sanoisi, että periä on helppo, mutta ansaita työllä 50,000 guldenia
vaikeaa, ja että jos Liisa olisi ottanut jonkun rikkaan, niin ehkäpä
ei heillä nyt 25 vuoden kuluttua olisikaan edes mitä suuhunsa pistää
vaikka olisivat perineet kahta vertaa enemmän.

Näissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän
aavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas
hänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset:
viikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt
hänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä
ei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla.
Pitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: "Kas
sehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain
kerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana
sunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle
motkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa
meidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella.
Äiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi
Gurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun
hommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon." Ja Liisalla oli
niin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja
hänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei
sanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan
hän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän
näkisi, mitä sitten tehdään. "Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä.
Saas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi."
-- Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan
ja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja
ajoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja
aukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota
hän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli
hetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi
ainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän
ne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin
komeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä
siellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää
ottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja
voisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä?
Ja kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa
pukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta
hajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina
Neuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein
paras haju. -- Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein:
"Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi,
tai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana
en ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä." Ja kun äitikin viimein rupesi
varaamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa
niin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua
tahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin
niitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä
ja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai
ne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi
itkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain
uutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja
luvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle
ja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä
niin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan
kureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen
kiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi.
-- Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti
paikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen
suostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. "En tahdo joutua
koiranleukojen hampaisiin", sanoi muori, "mitäs ihmiset sanoisivat, kun
me sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten
saisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin
mokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla.
En lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en
pelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä
aina latelet ilkeyksiäsi", sanoi hän sitten miehelleen. "Antaisit
edes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi
meille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me
emme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin
kreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut." Jukka
vastasi: "Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet
puolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt".

"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää
minäkään", sanoi emäntä. "Kukas se aina on ostanut sille koreimmat
hepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena
palasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät
viat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi
suusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten
niskoille." --

Sill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt
puolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin
retkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti
koko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain
sanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään
tarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä
soimata. "Tässä nyt jo näkee", itki hän, "millaista minulla tulisi
olemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista" j.n.e. Viimein ei
Uli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun,
jonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella
jo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja
kiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua
heidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.

Ja nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen
arkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin "Lämpimiä vaatteitahan
minä vain haluaisin mukaan", sanoi hän, "sillä minä olen monasti
kuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin
sydäntalvella." Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia
mukaan. "Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä",
sanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka
tytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon
parempaa herkkua kuin kahvia. "Hyvä kahvi", vastasi äiti "sehän se on
aina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle,
etenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan.
Kahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään
sentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa
pisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi
ottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä,
jotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että
siellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu."

Kun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä
harmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle
hyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa
kiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä
Berniin. --

Heidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä
tuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa
tarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan
se Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli
ensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan
häntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran
kun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään
on Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti
häneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. -- Muuten oli nyt hauska
nähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin
kunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole
käyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat
kotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä
ja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet
ahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin
aikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina
katseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän
ollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton
ja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä
miten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa
mukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä
ja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan
niitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten
koettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla
lörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä
aina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma
täsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella
turhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut,
en minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun
on niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä
kumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain
sovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että
johan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta
touhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee
kotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi
kunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän
on kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten
nuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja
huiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.

Mutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin
hyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja
hienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä
ollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin,
mutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin
pukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin
hienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa
silkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista
hänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta
sanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas
purattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli
kulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut
eikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin
kauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä
astumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että
matkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut
totella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä
ajaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja
hyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä,
kun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä
emäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. "Ikinäni en
ole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille
mitä mahda, jos kuski on jätkä", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas
rattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen
tyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista
kävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti
läähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.

Gurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla
tupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat
hillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet
tulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa
asumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista
ottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat
heille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan
lähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa,
ellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä
komeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää
ja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun
ja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita
huomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.

Kirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä
alussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan
yksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat
mainittakoon.

Liisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen,
niin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä
miellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään
porvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren,
olisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman
onnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa
äidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain
ihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota
huomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain
omasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan.
Toiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin
aikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina
jäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat
häneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos,
on niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei
Liisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan
koetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli.
Paljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla
koettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.

Koko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän
Liisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä
tanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin
mielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.

Ensin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia
lukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa
ja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat
häneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai
tunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta,
Eberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa
huomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä
lukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään
katkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut,
tuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi
osannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain
vaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin
menossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes
teeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei
häntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu
puheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin,
hoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he
alkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä
itseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja
älykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:

"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät
sinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän.
Jos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin
olisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää
olisi uskonut päätä hartioillaan olevan!"

Mutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo
rikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt
katseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin.
50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa
ollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta
tiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli
luetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen
tiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan
sairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä
valtakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään,
niin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin
eteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja
ajatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin.
-- Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia
valloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä
sopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi;
täällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava
päästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. -- Ja kun he sitten tulivat Liisan
luokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen
kustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin
mahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen
kun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan.
"Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan
neiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne
sanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?"
j.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin
tällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi
enintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. "Se muija, se on _une
béte_", sanoi herra silloin, "sellainen moukka hupsu." Mutta äiti
vuorostaan tuumi tyttärelle:

"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt
tuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin
kyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko
meillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa
se nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää.
Mutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata
puhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!"

Sillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa
hiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan
kankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan,
kukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä
ole, kyllähän minä sen aina vielä saan, -- sillaikaa menetteli muudan
heitä älykkäämpi aivan toisin.

Hän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno
mies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi
puhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän
tanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä
äidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella
kaikkien puuvillakankaiden ja -lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja
mikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan.
"Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs
käsissä", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot
puuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä
ja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. "Jos ei
tuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä,
mistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin,
mutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä
lainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin" --

Liisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan
leninkikangasta ja sen väriä. "Mutta minäpä tiedän", sanoi hän, "mistä
saisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista
ikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä
teille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko
Bernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että
hankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se
sadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito
on ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku." Hauskapa olisi
nähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä
sellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. -- Ja kauppias
osasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka
paikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja
tiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen
olisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei
ollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa
ollessaan.

Hänen kanssaan siis Liisan oli kaikkein luontevinta seurustella ja
häneen hän luotti täydellisesti. Mutta viiksiniekoista piti hän sentään
melkein enemmän.

"Näin paljon kauniita herroja", sanoi Liisa, "en vielä ikinä ole nähnyt
yhdellä kertaa yhdessä paikassa. Ja ne kävelevätkin niin suorina ettei
pirukaan niitä voisi koukistaa. Ja luulisi että niitä saa kohotella
yhdestä jalasta ylös kuin hiilihankoa ilman että ne yhtään taipuvat."

Mutta puuvillakauppias ei ollut mikään tuhma mies, hän tiesi hyvin,
että kun onni miestä lähestyy, niin ei saa tuumia viikkokausia antaako
sen itseään potkia vai ei. Ja kun viimein taas tuli kaunis ilma, niin
kutsui hän äidin ja tyttären kanssaan huviretkelle Blumensteinin
kylpypaikkaan, joka on lähellä Gurnigeliä. Tuokos oli Liisasta
mieleen, mutta muori kursaili. "Voisihan tuolla nyt kerran käydä
Blumensteinissäkin", sanoi hän, "mutta se matka maksaa niin paljon;
yksin hevonenkin on niin hirveän kallis. Kumpa saisi viheltämällä tänne
parin hevosia meidän tallista, tai vain yhdenkin niistä kuudesta, niin
hätäkös sitten."

"No siitä ei tarvitse huolehtia", sanoi kutsuja, "se nyt on sellainen
pikku seikka, josta ei maksa vaivaa puhua. Tämä ilo on minusta niin
suuri, etteivät nuo kustannukset merkitse mitään."

"Mutta kyllä minä sittenkin tenäisin vastaan", sanoi muori. "Kyllähän
minä muuten, eivätkähän ne nyt ne kustannuksetkaan, ja maksaisinhan
minä puolestamme; ja enhän minä sitä kielläkään, ettei minua moni
kestinnyt kun olin nuorena tyttönä; mutta nyt minä olen liian vanha, en
minä nyt enää lähde kestittäväksi."

Mutta puuvillakauppiaspa ei hellittänyt, vaan nauroi:

"No miksi ei? Tulkaa pois vain! Minä kyllä pidän ajopeleistä huolen.
Teidän ei tarvitse muuta kuin varustaudutte valmiiksi lähtemään kello
kahdeksan. Kunhan vaan ehdimme perille ruualle. Ja ruualta, siltä ei
saa myöhästyä. Sillä Blumensteinissä, sielläpä vasta osataan tehdä
hyvää ruokaa! Täällä, mitenkä ne täällä ruokaa tuhrivat! Paiskataan
jotain kattilaan, kaadetaan vettä päälle ja sytytetään tuli alle,
annetaan sitten kiehua niin kauan kunnes ruokakello soi; ja se se on
sitten muka sitä ruokaa ja vieraiden täytyy siihen tyytyä vaikka nuo
hötökset usein ihan rupeevat vatsaa vääntämään." --

Ja he lähtivät huviretkelle. Oli ylen ihana sunnuntai vuoristossa;
tuota kolkonlaista seutua väritti auringonpaiste tavallista
iloisemmaksi ja sen yksitoikkoisuuden vaihteluna olivat monen monet
ajajat ja huvikävelijät, jotka kiiruhtivat mitkä Gurnigeliin, mitkä
minnekin. Keveillä, kauniilla rattailla kiisivät kauppias ja muori
tyttärineen tuulennopeudella mäkien rinteitä pitkin, paistaen komeissa
pyhävaatteissaan. Äidin paraana koristeena oli korea rintaedus hänen
leveillä rinnoillaan ja tyttärellä taas omat kaunistuksensa: kultaa,
hopeaa ja silkkiä, tällä kertaa ei tosin rikinkeltaista, vaan mustaa.
Ja vaikkei hänellä leveitä rintoja ollutkaan, niin oli hänellä sen
sijaan tikkauksilla kirjailtu edus joka kupuisana kuin laukku nousi
aina leukaan saakka. Kuski-herra, hänkös paistoi nyt tyytyväisyydestä.
Hänellä oli pramea uusi puku, keltaiset hansikkaat, mustat saappaat ja
kasimirhousut. Silkkinen nenäliina pilkisti taskusta ja hän kuskasi
niin mainiosti kuin ei olisi ikinä omaa hevosta ohjaillut. Muori piti
koko ajan kiinni kovasti nojapuusta kuten peläten putoavansa ja vilkui
aina kauhistuneena ympärilleen kun he syöksyivät vastaan ajavain ohi.
Tätä kyytiä ei hän ollut ikinä ajanut, vaikka heillä olikin tallissa
hyviä hevosia, sanoi hän. Eikä hän mitenkään raahtisi hevosta näin
rääkätä. Jos pyörä luiskahtaisi irti, niin lentäisivät he tästä
Jumala ties mihin hiiden hieveriin. Ja etenkin alamäkeä se päästi
ihan kelvottomasti. Muori ei vain uskaltaisi antaa hänen haltuunsa
ainoaakaan hevostaan. Eihän se hevonen tosin mikä ihminen ole, mutta
juuri sen vuoksihan se on ihmiselle äly annettukin, ettei hän vaadi
älyttömältä luontokappaleelta enempää kuin mitä se sietää.

Mutta puuvillakauppias vain muorille naureskeli kun tämä piti niin
hellää huolta hänen hevosestaan. Ja sittenkös hän vasta alkoi
kertoa sankarijuttuja urotöistä, joita hän oli suorittanut hevosten
kustannuksella. Sellaista kyytiä oli hän silloin lentänyt ja sillä
tavalla hän silloin ohjaksia piteli! Ja paljon tiesi hän myös kertoa
isänsä hevosista, noista mainioista Englannin ja Meklenburgin
rotuoriista. Sillä mistäpäs, ajatteli hän, nämä hänen kuskattavansa
tietävät, että hänen isänsä oli kulkenut reppu selässä talosta taloon
kankaita kaupustelemassa.

Kuin lennossa joutuivat he Blumensteiniin, jossa lukuisat vieraat
huvimajoistaan uteliaina katselivat heidän tuloaan ja arvostelivat
heitä itseään. Ja loistavasti kävi Blumensteinissä! Puuvillakauppias
näytteli herraa erinomaisesti, hän vallitsi ja käski ja muori sanoi
ihan kummissaan:

"Kyllä näkee, ettei se ole tyhjälästä kotoisin; sehän komentaa kuin
kenraali. Minä en vain niin tohtisi! Viinurithan lentävät luo niin
että ihan minä häpeän ja olen hyvilläni kun ne saavat tehtävänsä
suoritetuksi ja vähän loittonevat."

Ja sitten syödään mitä ikinä parasta tarjotaan. Mikään viini ei
herrasta ole kyllin kelvollista ja hän moittii joka lajia, ei edes
Neuenburgilainenkaan ole oikeaa, vaikka Liisa sanoo, että tämä on
paljon parempaa kuin se, jota veli tarjosi hänelle Frevlingenissä,
ja hyväähän se oli jo sekin. Ja herra osaa erinomaisesti innostaa
tovereitaan ja hänen seuralaisensa tyhjentävät huomaamattaan pari lasia
enemmän kuin mihin he tavallisesti ovat tottuneet.

Ja aterian jälkeen alkaa tanssi ja Liisa liihoittelee kuin taivaassa.
Ja pian alkaa puuvillakauppiaskin pyrkiä taivaaseensa. Hän heittäytyy
helläksi; hän puristaa Liisan käsiä ja Liisa puristaa vastaan. Hän
panee silmänsä paistamaan rakkauden hurmiosta, ja Liisankin silmät
tulevat helliksi; hän vetää Liisaa puoleensa ja Liisa painautuu hänen
rintaansa vastaan. "Oi ettei minun ikinä tarvitsisi neidistä tätä
kauemmaksi erota", sanoo hän. Liisa katsahtaa häneen odottavasti ja
uteliaasti että mitähän se nyt vielä sanoo?

"Oi etten minä olisi koskaan Teitä nähnyt", jatkaa hän.

"Hyi kun olette paha", vastaa Liisa ja töykkää häntä kyynäspäällään.

"Ah, Jumala, mihin minä nyt joudun kun minun täytyy tästä lähteä? Minä
ammun kuulan kallooni pistoolilla!"

"Herranen aika", sanoo Liisa, "oletteko te nyt hullu!"

"Juu, juu, sen minä teen", vakuuttaa herra, "parole d'honneur!"

"No, päästäkää pian pois minut", sanoo Liisa, "en tahdo olla siinä
läsnä ja vieläpä ehkä syypäänäkin." "Ah!" kuiskuttaa puuvillakauppias,
"jos uskaltaisin toivoa", ja puristaa jälleen Liisan kättä. Liisa
katsahtaa taas hänen silmiinsä ja puristaa vastaan.

"Ah, jos uskaltaisin toivoa", sanoo herra taas ja puristaa. Silloin ei
Liisa enää purista, vaan sanoo: "Voi mitä lorua tuo nyt on, en nyt sitä
yhtään ymmärrä!"

"Ah", sanoo herra, "jos teidän sydämenne' puhuisi, niin te minut hyvin
ymmärtäisitte!"

"Mitä tuhmuuksia, en ikinäni ole kuullut mokomaa, suullahan sitä
puhutaan eikä sydämellä. Jos sydämet puhuisivat, niin kukapa niitä
ymmärtäisi?"

"Ah", huokaa silloin toinen, "Elise, julmasti te raastatte minun
sydäntäni!"

"Mitä tuhmuuksia, en kertaakaan ole siihen koskenut ja mitenkäs sitä
voisi", sanoo Liisa.

"No tulkoon nyt mitä tahansa ja vaikka henkeni menköön!" huutaa silloin
juhlallisesti puuvillakauppias niin että kaikki tanssijat alkavat
katsella heitä "Täytyy nyt puhua suu puhtaaksi ja Teidän täytyy
ymmärtää minua! Elise, minä rakastan Teitä! Ilman teitä vie minut piru!
Tahdotteko tulla omakseni ja tehdä minut onnelliseksi kädellänne?"

"Niin naimisiinko?" kysyy Liisa katsoen jälleen häneen hellästi, "ah,
älkää nyt, te vain pilkkaatte minua!"

"Jumaliste, ei toki, verisintä totta se on!" huutaa puuvillakauppias;
"ilman teitä en minä elä kauemmin kuin Siirakin messuun!"[25]

"Voi kuinka te olette häjy, minä pelkään teitä", sanoo Liisa hellästi;
"ettekö te nyt osaa ilmaista asiaanne siivosti ja kohteliaasti niin
että teitä ymmärtää?"

Puuvillakauppias ilmaisikin nyt asiansa toivotulla tavalla ja Liisa
myöntyi vaikkakin ensin vähän epäröiden, sillä hän ajatteli yhä vain
noita viiksiniekkoja, jotka eivät käyristy vaikka niitä nostelisi
yhdestä jalasta kuin hiilihankoa ylös. Kuitenkin tuumi hän, että "oma
syynsäpähän on, olisivat voineet avata kuononsa ja puhua ajoissa!
Pitäkööt nyt tämän hyvänään. En minä rupea narrina ijankaikkisesti
odottamaan ja joutumaan vielä puille paljaille." Ulia ei hän muistanut
laisinkaan enää. Nyt oli myös puuvillakauppias taivaassa ja hän tanssia
loikki niin että olisi luullut hänen aikovan hypätä Stockhorn-vuoren
yli. Ja hän tilasi sampanjaa ja huimisteli niin että muori, joka
hänkin oli osallisena kestissä, oikein tuskastui ja pelästyi ja tahtoi
heti lähteä pois ja tolkkusi kaikille, ketä vaan vastaan tuli: "Mitä
me olemme velkaa, me lähtään pois." Ja samalla hän koko ajan hätäili
mielessään: "Onkohan minulla nyt kylliksi rahaa mukana, sillä kyllä
tästä nyt mahtaa tulla lasku, josta ei Jukalle uskalla hiiskua mitään."
Mutta turhaan kyseli muoriparka pitkät ajat laskua, kaikki vastasivat
hänelle vain että: heti, heti! eikä kukaan kuitenkaan ruvennut enempiin
selvittelyihin. Tuskan hiki tuli hänen otsalleen ja nuo Liisa ja
kauppias vielä kuhertelivat keskenään niin tuhmasti että muori ihan
häpesi ja päätteli mielessään, että kyllä hän nyt kerrankin puhuu
sille tytölle suunsa puhtaaksi, itkeköön sitten tai ulvokoon, minä en
piittaa. "Mitähän ihmiset ajattelevat ja minkälaiseksihan äidiksi he
minua luulevat kun annan tyttäreni tuolla tavalla käyttäytyä aivan
nenäni edessä?"

Viimein, hirvittävän pitkän ajan päästä sanottiin: hevonen on valjaissa
ja tilit selvät; he siis voivat lähteä. Nyt ajatteli muori: heti kun
pääsen ajoneuvoihin, annan niille sellaisen ripin että muistavat!
Mutta tuskin hän ehti sanoa kiitokset ja hyvästit viinurille, joka
oli sulkemassa vaunujen ovea, niin lähdettiin kiitämään sieltä
mitä nurjinta vauhtia ja vauhti yhä vain kiivastui ja huimeni niin
ettei muori ennättänyt muuta kuin huutaa: Herran nimessä, ajakaa
hiljemmin! eikä sekään auttanut niin että hän viimein ei voinut olla
tuiskahtamatta: Mokoman höyryhatun kelkkaan en lähde enää ikinä! Ja
yhdellä huiskauksella joutuivat he Riggisbergiin. Ja siellä pysäytti
herra taas muorin kiivaista vastaväitteistä huolimatta hevosen, vaikkei
se olisi ollutkaan tarpeellista ja vaikkei muori nyt halunnut muuta
kuin kotiin vaan. Ja herran tahdosta johdettiin heidät yksityiseen
huoneeseen miten muori inttikin, ettei hän sinne tahdo, sen vähän
aikaa mitä he täällä ovat, on hänellä hauskempi olla isossa tuvassa.
Ja parasta viiniä komennettiin tuomaan pöytään vaikka muija tolkkusi:
"Herra Jessus, yhäkö nyt noita kustannuksia!" ja "kukas se nyt enää
jaksaa juoda. En ainakaan minä ja minun mielestäni te toisetkin
näytätte jo saaneen ihan tarpeeksenne." Kun viini oli tuotu ja
tarjoilija avannut pullon ja kämmenet vatsan päällä sitten kysellyt:
"Te kai kävitte Blumensteinissä? Oli hyvin kaunis ilma! Siellä oli kai
paljon väkeä tänään? Meilläkin oli niin paljon, ettei oikein tiennyt
miten heistä selvitä", ja kun hän sitten oli hiukan ryiskeltyään
lähtenyt matkaansa, niin alkoi kauppias hyvin sommitellun puheensa:

"Rouvan ei pidä nyt olla pahastunut minulle minun käytöksestäni,
sillä riemu minut on näin hurjistanut: Minä olen rikas, minulla on
hyvä liike, minun onnestani puuttuu vain kunnon vaimo. Kyllähän niitä
aina olisin saanut, vaan en ole löytänyt mieleistäni. En ole katsonut
rikkauteen, en kauneuteen. Minä olen etsinyt vain sydämeni kaivattua,
sellaista, jonka kanssa voisin tulla onnelliseksi. Ja vasta teidän
tyttäressänne, Elise neidossa, olen tuon sydämeni valitun tavannut.
Ensimäisestä silmänräpäyksestä saakka, jona minä hänet näin, päätin
minä itsekseni: hänet, tai ei ketään! ja sitä huusi minun sydämeni
sitten yötä päivää. Ja yhä enemmän aloin minä tuntea, etten minä
voi elää ilman häntä. Ja viimein uskalsin minä kutsua teidät tälle
tämänpäiväiselle retkelle. Gurnigelissä, siellä paljon väen seassa,
en minä ikinä olisi uskaltanut tunnustaa näitä tunteitani. Ja niin
ja näin uskalsin sen tehdä täälläkin ja kaksin kourin sain minä
puristaa arkaa sydäntäni ennen kun ruualta päästyä tohdin tanssissa
kysyä Elise-neidolta, halveksiiko hän minua, onko minun tultava
onnelliseksi vaiko onnettomaksi ikipäivikseni? Ja hän, tuo minun rakas,
kallis Eliseni, hän teki minut onnelliseksi, hän ei halveksinut minun
sydäntäni! Oo, silloin tunsin, mitä se on, kun taivas jonkun edessä
aukenee! Mutta koko aikana en saanut kuitenkaan sielun rauhaa, koko
ajan olin kuitenkin kalvavassa tuskassa kunnes nyt täten viimeinkin
sain tilaisuuden ilmoittaa vakaan aikeeni myöskin minun rakkaan Eliseni
rakkaalle äidille, jotta minun ja minun kalliin Eliseni rukoukset
voivat tunkeutua hänen sydämeensä ja hän ottaa minut pojakseen ja tehdä
minut verrattoman Elisen omistamisella autuaaksi jo täällä ajassa."

Muori pahalta tämän kauniin puheen kajahdellessa vierivät oikein
kyyneleet silmistä. Hän ihan ajatteli mielessään: "Noin hyväsydämistä
miestä en minä ole vielä ikinä nähnyt. Mutta merkillisiä ne ovat
kuitenkin nuo herrasmiehet! Vaikka onkin minun oma tyttäreni, niin
täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hyvin ilkeä ja häjy rouva
Liisasta tulisi. Mutta kaupungissahan se on kaikki niin toisellaista
ja päinvastaista kuin maalla ja syöväthän herrat mustaa leipääkin
eivätkä välitä pannukukoista." Ja kun kauppias sitten viimein päätti
puheensa ja tarttui äidin molempiin käsiin (polvilleen ei hän tahtonut
ruveta uusien kasimirhousujensa vuoksi), niin ei äiti oikein tiennyt,
mitä vastata. "Noh, noh", sanoi hän viimein, "hyvähän tuo nyt on ja
kauniisti tehty, mutta teidän täytyy kysyä ensin isältä, sillähän ne
nyörit seisoo, enkä minä tiedä mitä se sanoo ja se on välistä vähän
kummallinen. Riippuu siitä, sattuuko se olemaan hyvällä päällä ja
osaatteko te esittää sille hyvästi asian!" "Oo", sanoi kauppias, "siitä
en ole lainkaan huolissani, jos vain te olisitte hyvä ja voisitte
puhua sille jonkun hyvän sanan minun puolestani. Kunhan vain te nyt
myönnytte, niin kaikki on hyvä. Mutta Elise, tulehan nyt minun avukseni
rukoilemaan vähän tätä hyvää äitiä", sanoi hän sitten suloiselle
morsialleen, joka sillä välin oli ylen uutterasti natustellut
manteleita ja särkenyt pähkinöitä.

Ja hyvä äiti, hän ei ollut armoton. Hänen mieleensä oli tullut Uli ja
hän tuumi, että tällä tavallahan sitä nyt pääsisi siitä pulasta, että
tytär uhkaa mennä rengille. Ja tuo rikas, sulosuinen vävykään ei ollut
hänestä vastenmielinen. Mutta kuitenkaan ei hän vastannut nyt muuta
kuin että:

"No eihän minulla nyt mitä sitä vastaankaan ole, jos kerran Liisakin
on siihen taipuvainen ja ellei hänellä ole ketä muuta enää mielessä.
Mutta en minä mitään varmaa voi luvata. Nämähän ovat miehen asioita
ja täytyyhän tässä toki ensin saada vähän tarkemmin tietää, mikä ja
minkälaisissa varoissa te olette. Uskon kyllä mitä te sanotte; mutta
monihan on kehunut olevansa rikas, ja jälestä on kuitenkin huomattu,
että mies lasketteli silkkaa valetta. Ja tällaisissa paikoissa kuten
Gurnigel on jos jonkin karvaista väkeä, joten täällä saa katsoa
eteensä ja pitää varansa ennenkun kehenkään uskoo. Minä muistan aina
sananlaskun: ei kaikki kultaa, mikä kiiltää."

Silloin tuli puuvillakauppias aivan tyytyväiseksi ja sanoi:

"No, jos nyt tuosta vain enää on kysymys, niin olen nyt onnen poika
ja Elise-neito on ijäti minun. Ei teidän tarvitse olla huolissanne,
minulla on sellainen talo, että niitä on vähän. Ja minä olisin saanut
valita vaimon Aargaun ja S:t Gallenin rikkaimmista tehtailijain
tyttäristä ja monasti on minulle vihjailtu, että minun kanssani
kernaasti ruvettaisiin sellaisiin kauppoihin. Mutta minä en ole
ollut niistä tietääksenikään. Sillä ne tytöt, ne ovat minusta kaikki
liian 'puuvillaisia'. Tosin minä itse kyllä olen puuvillakauppias,
mutta sittenkin suoraan sanoen minä pidän enemmän silkkisistä kuin
puuvillaisista tytöistä."

Muori nauroi nyt sydämensä pohjasta, tyhjensi lasinsa ja unohti melkein
kotiinmeno-kiireensä. Äskeistä hiljaisemmin ajettiin nyt Gurnigeliin
päin ja herra alkoi vallan tuttavallisesti tarinoida naikkostensa kanssa
luoden heille kuvia laitoksistaan, kaupoistaan ja suunnitelmistaan niin
uhkeilla väreillä että muorin pää meni ihan pyörälle ja hänestä oli
monasti kuten olisivat kuuset nousseet juuriltaan ja alkaneet vilisten
tanssia hänen ympärillään. Ellei se olisi totta, niin ei kai se tohtisi
noin paljoa valehdella, ajatteli hän, ja epäluulo hälveni tyyten. Ja
muori muhoili mielessään, että olipa tämä nyt oikea onnen kylpymatka ja
tuumi, että ihmeellistä se nyt oli, kun Liisa juuri täällä sattui
tapaamaan sellaisen pohatan ja vieläpä sen luontoisen, ettei se huoli
kestään muusta kuin yksin ja ainoastaan Liisan. "Tokko lie sataan
vuoteen ketään näin hyvä onni kohdannut", ajatteli hän. "Mutta pitääpä
muistaakin katsoa allakasta, mikä merkki sillä päivällä sattui olemaan,
jolloin me läksimme kylpymatkalle; kyllä kai se mahtaa olla jalo merkki;
mikähän se oikein lienee?"

Vanhuksen näitä tuumiskellessa, kuherteli sulho tytön kanssa ja
hyvillään tyttö siitä olikin. Aika kului kuin linnun siivillä, miten
liekään kulunut. Mutta kun he sitten saapuivat kotiin, niin sanoi
Liisa, ettei vaan saisi puhua tuolla kylpypaikassa kellekään mitään
tämänpäiväisistä tapahtumista; hän ei näet tahtoisi, että ne herrat
saisivat sen tietää; muuten saisi hän heidän tähtensä niin paljon
kärsiä. -- Liisa kai ajatteli, että ehkäpä jonkun viiksiniekankin
päähän vielä pälähtää lähteä ajeluttamaan häntä Blumensteiniin;
joten hän silloin voi tarpeen tullen vielä nämä tänpäiväiset kaupat
purkaakin ja hieroa uusia mielensä mukaan. -- Puuvillakauppiaastakin
oli Liisan ehdotus varsin hyväksyttävä, mutta aivan toisista syistä.
Ne Gurnigeliläiset näet hyvässä lykyssä saattoivat tietää hänestä
ehkä moniakin epämieluisia seikkoja ja kateellisina kuuluttaa niitä
asiattomien korville. -- Äiti taas tuumi, että sehän nyt on ihan
selvää. Siitäkös melu kotona nousisi, jos Jukka jo etukäteen saisi
tietää, että Liisa on mennyt Gurnigelissä hänen luvattaan kihloihin.
Ja sellaiset jutut ne leviävät kuin tuulessa, parissa päivässä ties
miten laajalle. Ja etenkin leviävät ihmisistä, joita pidetään silmällä,
kun ovat parempaa väkeä. Mielellään salli äiti puuvillakauppiaan vielä
kerran suudella rakasta Eliseään hyviksi öiksi ja hyvillään hän oli,
kun ei sulho ollut voivinaan neidosta lainkaan erotakaan. Viimein
sanoi hän kuitenkin, että kyllä tämä nyt jo hänen mielestään riittää
ja että päivähän se on huomennakin. Ja kyllä nyt pitää mennä jo maata,
jos aikoo ensi yönä vähänkin nukahtaa. Mutta eipä saanut muori unta
silmäänsä ensi yönä sittenkään kuin viimeinkin pääsi vuoteeseen.
Ensin henkäisi hän tosin kuten helpotuksesta, sillä olihan nyt tuo
Liisan asia selvinnyt ja pudonnut kuin paino hänen sydämeltään. Ja hän
ajatteli, että mitähän Jukka nyt sanoo? Kyllä kai se nyt kerrankin
on tyytyväinen häneenkin. Sillä onhan nyt Liisa rengistä pelastettu.
Mutta sitten ei hän jaksanut päästä selville, mitähän se Uli sitten
sanoo ja tekee? Eipä siltä, että sille olisi onnettomasti käynyt,
sillä kyllä se aina tapaa itselleen soveliaamman vaimon kuin Liisa. Ja
senjälkeen päätyi muori ajattelemaan myötäjäisiä. Hän laski mielessään
kaikki sänkyvaatteet, pielukset ja liinaiset, jotka jo oli varattu
valmiiksi häitä odottamaan. Ja paljonhan niitä oli, mutta kuitenkin
täytyi muorin tuumia, mitenkä paljon hänellä vielä oli varastossa
liinakangasta ja olikohan sitä niin paljon, että hän sillä voisi
varustaa Liisan myötäjäiset niin komeiksi kuin herrasmiehen nuorikolla
ainakin tulee olla. Ja viimein johtuivat hänen mieleensä myös kaikki
hänen varastossaan olevat lankavyyhdet ja lajittautuivat mikä mihinkin
tarkoitukseen: mikä joutui millekin kutojalle sen mukaan, aiottiinko
siitä pöytäliinoja vai lakanoita, paita- tai nenäliinavaatetta. Viimein
muoripaha pääsi kutojain tililtä kun hyvä uni sulki hänet syliinsä
päästämättä häntä hyväilystään ennenkun aurinko oli jo korkealla
taivaalla.

Jonkun päivän päästä päättyi Gurnigelissä olo. Puuvillakauppias säteili
riemusta kuten voitonsankari. Emorukalla sitävastoin vuorottelivat
huolet ja äidin ilo. Mutta Liisaa ahdisti koko loppuajan alituinen
epäilys: eiköhän hän olisi voinut tehdä vielä parempaa kauppaa, jonkun
viiksiniekan kanssa? Eiköhän hänen olisi pitänyt vielä odottaa kunnes
ne kaikki viiksiniekat olisivat lähteneet täältä pois hänelle mitään
sanomatta, ja vasta sitten suostua puuvillakauppiaaseen? Kuitenkin
lohdutteli hän itseään sillä, että eihän tässä nyt olla vielä tehty
mitään kirjallisia sopimuksia, joten kaupat voi vielä tarpeen
tullen purkaakin. Nämä arvelut ne eivät sallineet hänen puhtaasti
iloita onnestaan. Lähtöpäivänsä aattona tolkkusi hän tolkkuamistaan
jokaiselle: huomisaamuna kello kuusi me matkustamme pois; ja jokaiseen
yksinäiseen pohjukkaan hän meni sinä päivänä kävelemään. Mutta aina
vain huippasi puuvillakauppias hänen perästään kuin paarma hevosta
ajellen ja tuppautui piilopaikoissa helläksi. Vaan silloin rupesi
Liisan mielestä käymään kylmä tuuli ja hän suuntasi kulkunsa jälleen
kotia kohti. Tuskin oli hän päässyt kotiin, niin pujahti hän takaovesta
ulos ja meni taas kävelemään. Hst! mikä hänen takanaan suhisee?
Viiksikö, jota tuuli häilyttää? Oh, ei! Oli vain puuvillakauppias,
joka puhalsi tomua hihastaan ja kiisi Liisaa kohti kuin kärpänen
keittolautaselle. Silloin valitti Liisa, että ukkosenhelle kolottaa
hänen luitaan ja kiersi jälleen kotiin. Ja vasta illalla, kun ei kukaan
enää näyttänyt haluavan lähteä hänen kanssaan kävelemään ja kun vain
noin ylimalkaisin käsittämättömin puheenparsin sääliteltiin sitä, että
hän lähtee täältä näin pois, -- vasta illalla Liisa ajatteli, että
parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla ja alkoi siis antaa helliä
jäähyväisiä puuvillakauppiaalle ja sopia hänen kanssaan tulevista
asioista vuokrapaikan kamarissa.

Viimein joutui Gurnigel selän taa ja muori tuumi, että ollapa hänen
sydämensä nyt yhtä keveä kuin hänen kukkaronsa! "Kyllä sen Jukan silmät
nyt pöllöttävät kun se kuulee miten me olemme iskeneet häneltä suonta.
Mutta mitäpäs siitä, kunhan se vain olisi edes yhtä tyytyväinen siihen
toiseen asiaan. Ja mitähän Uli sanoo? Ihan nyt on vaikea tulla kotiin."

"Eipäs ollenkaan minusta", vastasi Liisa. "Mitäpäs isän sanomisista?
Se motkottaa ja jaarittelee ja antaa minun tehdä miten haluan. Ja viis
minä Ulista! Sehän on vaan renki."

Mutta äiti, hän ei tiennyt, mistä kaikesta Liisa ja Uli olivat jo
sopineetkaan ja millainen heidän välinsä oikeastaan oli. Hän tiesi
vain, että he olivat toisiinsa mieltyneet.

Ja vielä sanoi Liisa:

"Hän on hullu, jos luulee saavansa talontyttären, jolla on parempiakin."

Mutta toinen seikka nyt alkoi Liisan sydäntä painostaa. Hän tunsi
olevansa mustasukkainen sulhasensa vuoksi ja kuvitteli jo mielessään,
mihin kaikkiin kujeisiin puuvillakauppias rupee nyt siellä Gurnigelissä
kun morsian on lähtenyt kotiin. Hän näki ilmielävinä kaikki tytöt,
kaikki naiskylpijät hänen ympärillään ja hän oli ihan kuolla
uteliaisuudesta ja pelosta kun ajatteli, mitä kaikkea se sulhanen nyt
niille sanoo ja mihin kaikkeen peliin rupee niiden kanssa. Ja ellei
äiti tässä olisi ollut matkan määrääjänä, olisi Liisa varmaankin ajanut
Gurnigeliin takaisin ja valepuvussa ruvennut sulhastaan vakoilemaan.

"Minä en tiedä", sanoi äiti, "mitä tekisi; ilmoittaisikohan ukolle
asian heti vai odottaisinkohan kunnes se sulhanen tulee. Voi kun
olisi koko huoli jo ohitse."

Äidin murhetta ei Liisa ruvennut jakamaan. Hänellä oli muutakin
ajattelemista, hän tuumi vain, että hän antaisi nyt vaikka koko
omaisuutensa kun heti pääsisi takaisin Gurnigeliin; alkoipa viimein jo
parpattaa, ettei hän jaksa elää näin kauan erossa sulhasestaan. Ja hän
uikutteli aina kunnes tultiin Bernin "Karhu"-ravintolaan, jossa
ravintolan emäntä oli hänelle erittäin osaaottavainen Hokmanin
tippoineen ja monine kysymyksineen. Mutta eipä Liisa niistä virkistynyt;
ei virkistynyt, ennenkun äiti viimein sanoi, että eihän tässä nyt muu
auta, täytyy. lähteä vähän kaupungillekin. Hän oli vitkaillut tässä jo
liiaksikin ja jos ei hän lähde ostamaan jotain tuomisia kotiin, niin
paha hänet siellä perii. Kyllähän häntä tosin jo ennestäänkin kauhistaa,
sanoi hän, niin hirveän paljon hän oli tuhlannut jo rahaa jos jonnekin.
Mutta hän ei ollut aavistanut, että sitä menisi niin paljon.

"Jos emäntä jotain tarvitsee", kysyi ravintolan emäntä, "niin sanokaa
nyt vain pois. Minä koetan auttaa, miten paljon vaan haluatte, kyllä
minä tiedän, miten matkalla voi käydä."

"Ei toki", vastasi muori, "eihän tässä nyt vielä asiat niin hullusti
ole. Ja onhan minulla toki vielä varapussikin ja siinä joku kolikko.
Vaikka niinhän minä ajattelin, etten niitä tarvitsisi käyttää."

Ja silloin virkistyi Liisakin ja tahtoi hänkin nyt mukaan kaupungille;
ja hänellä olivat siihen omat syynsä.

Äiti aikoi ensin ostaa tuomisia vain tärkeimmille kotimiehille. Mutta
kun hän niille oli ostanut, niin kävi hänen sääliksi vielä yhtä,
kun se ei saisi mitään. Ja kun hän tälle yhdellekin oli ostanut,
niin muistui hänen mieleensä sitten vielä toinen. Ja ostettuaan
kerran puolelle kotiväestä, tuntui hänestä niin pahalta, jos hän ei
ostaisi yhdellä tiellä heille kaikille. Hän näet ei voinut sietää
surullisia naamoja, se oli niin hirveän ilkeää. Hän sai siis turvautua
varapussiinsa ja kopistaa siitä rahaa oikein kunnon tavalla, sillä
Liisakin tahtoi nyt lopuksi jotain. Hän ei näet voinut sietää että
muille ostetaan, jos ei saanut hänkin jotain vielä parempaa kuin muut.
Mutta kuta enemmän muori kopisteli pussiaan, sitä keveämmin siitä
jälelle jääneet rahat luiskahtelivat. "Kolikko sinne tai tänne, eihän
se nyt vasaramarkkinoille vie, ja Jumala ties milloin tässä taas kotoa
maailmalle pääseekään", tuumi hän. Ja hän osti niin paljon, että he
itse tuskin sitten mahtuivat rattaille kotimatkalla ja heillä oli niin
paha istua, että Liisa säksätti vähä väliä:

"Mitäs ostitte niin paljon äiti, eihän tässä tule toimeen nyt taas."

Oli kaunis ilta kun he ajelivat kotia kohti. Jokainen hevon askel
Glunggeen päin tuntui muorista hyvältä. "Voi jospa sitä yhtä kepposta
vaan ei olisi tapahtunut", sanoi hän, "niin kyllä nyt tuntuisi lystiltä
päästä kotiin! Sellaisia vuoteita kuin meillä ei ole koko Gurnigelissä
vaikka niillä onkin herrasvuoteita olevinaan. Jos en aina olisi
levittänyt takkia ja jakkuja sänkyyn peitteeksi, niin olisin varmaan
paleltunut, enkä päässyt elävänä kotiin."

Ja eivät ne tahtoneet silmäkullat riittää katsellessa, tarkastellessa
jos jotain ympärillä matkan varrella: joka kaalimaata, joka
pellavapeltoa, joka kirsikka- ja omenapuuta. Alituiseen huudahteli hän
Liisalle:

"Katsos, tuolla ne rupeevat jo nyhtämään pellavaa! Ja katsos, ompas
tuolla pavut huonoja!"

Mutta Liisa ei viitsinyt sinnepäin vilaistakaan, hän vastasi puolestaan:

"Voi, katsos kuinka minun taivaansininen leninkini on haalistunut. En
voi enää käyttää sitä muuta kuin arkina kotona."

"Ovatkohan ne meillä edes muistaneet kastella kaalimaata?" kysyi muori
ja silloin täytyi rengin hänelle vastata, ja nytkös alettiin rengiltä
asioita tutkia ja kuulustella Ja kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä
innokkaammin tähysteli emäntä ympärilleen, millaista täällä oli
ihmisten, elo ja lakkaamatta päivitteli hän:

"Voi, eiköhän meillä nyt ole enempää heiniä kuin noilla, onkohan meidän
rukiissa noin paljon nokipäitä, onkohan meillä noin hyvää liinaa?
Katsokaas, katsokaas", huudahti hän viimein, "tuolta näkyy jo meidän
kirkontorni, neljännestunnin päästä päästään kotiin!"

Ja kun hän näki ensimäisen tutun vastaan tulijan, niin sykki hänen
sydämensä valtavasta ilosta ja hän sanoi:

"Kumpa olisin tiennyt, että hän meille ensimäiseksi vastaan tulee,
niin olisi pitänyt ostaa jotain tuomisia hänellekin. Kun vasta joudun
näin pitkälle matkalle -- vaikka enhän minä enää joudukaan, Jumala
siitä varjelkoon! -- niin ostan aina ensimäiselle kotopuolessa vastaan
tulevalle jotain tuomisia."

Ja viimein kääntyivät he kotitielle. Ja niin kiihkeästi ikävöi muori
kotiin että hän oikein kurotteli ruumistaan eteenpäin jalkapeitteen yli
ja lateli latelemistaan huomautuksiaan joka puusta, joka pensaasta,
penkereestä, ja kun hän näki varpusia herneessä, niin haltioitui hän
niin, ettei huomannut miten kotipihaan hurahdettiin. Kiireesti juoksi
nyt keittiöstä Vreneli vastaan ja rehuvajasta Uli ja päätyluhdilla
seisoa jökötti Jukka. Ja hauskapa Jukasta nyt oli kun muori taas palasi
kotiin, vaikkei hän sitä sanonut.

Jo kauan oli muorin käsi hypiskellyt jalkapuitteen lätkää, nyt riuhtoi
hän sitä auki, mutta ei saanut. Uli tuli auttamaan. "Jaha", sanoi
muori, "mutta muistappas heti aamulla panna linnunpelätti herneeseen,
muuten syövät varpuset kaikki!"

Tantereelle päästyä antoi hän Vrenelille kättä ja sanoi:

"Onko tapahtunut mitä pahaa, oletko pitänyt kaikesta hyvää huolta?"

Ja sitten kiiruhti hän helmuksensa oiaistuaan suoraan Jukan luo ja
kurotti hänelle jo kaukaa kättään ja sanoi:

"Jumalan terveeksi! Mitenkä sinä olet voinut? On niin hauskaa kun taas
pääsi takaisin kotiin. Empä tästä vasta hevillä hievahdakaan."

Uli oli nostanut Liisan alas rattailta ja Liisa oli sanonut hänelle
hyvää iltaa ja että:

"Ole varovainen kun nostat tavarat alas rattailta. Sitten pitää sinun
kantaa ne sisään, arkut täytyy avata, etteivät leningit mene rynkkyyn."

Tuvassa odotti jo valmis kahvi ja muori kehui kehumistaan sitä hyväksi.
"Kyllähän sitä kahvia voi laittaa, mutta kun on kerma huonoa, niin
mitäs siitä tulee. Monasti ajattelin, että tekisipä mieleni lähettää
niille Gurnigeliin pari lusikallista hyvää kermaa, että kerrankin
saisivat pisaran hyvää kahvikultaa. -- Vreneli, annahan minulle vielä
kuppi lisää", sanoi hän sitten, "ei kahta kolmannetta. Ihanhan nyt juon
että olen revetä!"

Ja sitten kehui hän leipää ja juustoa ja julisti viimein, että kyllä se
on sentään hyvä olla kotona. Vaikka sitä välistä nurkuukin, niin oma
maa se on sittenkin mansikka.

Ja olipa hänellä nyt kertomista näkemistään ja kuulemistaan, ja hänellä
oli taas nyt niin hyvä olla.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.


Kun Liisa tuli kotiin, niin tuntui Ulista yhtäkkiä kuten olisi pilvi
painunut päivän eteen tahi kuin tuttavallisesti keskusteltaessa oli
astunut tupaan henkilö, jota sai urkkijana varoa. Ja kuitenkin tuntui
Ulista, kuten olisi Liisa tuonut kerrallaan hänen onnensa ja hän
iloitsi Liisan paluusta ja tuumi, että kuinkahan kauan hän tässä nyt
vielä saa odottaa? Tosin tuntui hänestä ihmeelliseltä se, että Liisa
tänä iltana pysyttelihe tuvassa eikä tullut ulos hänen puheilleen
kaivolle, talliin tai käytävään sikolätin taakse. Mutta ei hän tästä
harmitellut, vaan tuumi, että nuo nyt ovat kai vaan niitä Liisan
tavallisia oikkuja ja että kyllähän se niistä asettunee kun aika
joutuu. Ja levollisesti meni Uli maata.

Mutta isäntäväen puolellapa ei maattu niin levollisesti.

Muori oli kertonut pitkin iltaa matkastaan ja hänen oli täytynyt tehdä
Jukalle kaikesta juurta jaksain selkoa, sillä Jukka itsekin oli käynyt
aikoinaan Gurnigelissä. Mutta yhtä seikkaa ei muori vain ollut tohtinut
mainita, ja vaikka hän puhui kaikista henkilöistä, joita he olivat
tavanneet ylämaassa, niin puuvillakauppiaasta ei hän hiiskahtanutkaan.

Mutta kun sitten Jukka ei ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä
tuulella, ei murahdellut muorille lainkaan, niin ajatteli muori, että
nyt taitaisi olla otollisin hetki ilmaista hänelle kaikki ja tunnustaa
yhdellä tiellä sekä pienet että suuret synnit. Ja kun hän sitten oikoi
mukavasti jäseniään kotoisessa sängyssä lämpöisen peitteen alla ja
tunsi olonsa taas niin mukavaksi, niin tuntui hänestä oikein synniltä
nyt salata Jukalta jotain.

"Kuules", alkoi hän siis, "ei auta nyt muu kuin suora puhe, muuten
en saa yön rauhaa ja unta silmiini koko yönä. Rupee vielä unessa
kummittelemaan."

"No mitähän se on", sanoi Jukka, "hukkasitko sinä kaikki rahat?"

"Melkeinpä", vastasi emäntä, "mutta kumpa ei pahempaa olisikaan, niin
mitäpäs siitä. Se on ihan toista. Tokko uskaltanen sanoakaan".

Viimein rohkaisi hän kuitenkin luontonsa ja sanoi: "Sitä se on: että
Liisalla on nyt sulhanen, se tulee sitä jonkun päivän päästä sinulta
pyytämään ja selvittämään sinulle asiansa. Keskenään ne ovat sen jo
päättäneet ja selvittäneet."

"No jo nyt on piru irti", kivahti Jukka, "kyllä minä näytän, että siitä
ei tule kerrassa mitään. Minkäs rähäkän Johannes nostaisi! Löisi kintut
meiltä poikki. Ja mitäs Uli sanoisi? Lähtee matkaansa, ja mitenkäs minä
sitten tulen toimeen? Sellaista renkiä kuin Uli en saa enää ikinä.
Liisan tähden se meillä pysyy eikä tahdo lisää palkkaa; sen olen jo
aikaa sitten huomannut."

"Ottaisitko sinä sitten renkimiehen vävyksi?" kysyi muori.

"Jumala varjelkoon", vastasi Jukka, "enhän minä nyt sentähden häntä
pidäkään. Mutta niin kauan kun se pälyy Liisaa, pysyy se meillä ja niin
kauan sovimme me hyvin yhteen. Ja kukaties minä jo sitten kuolenkin ja
mitäs minä sitten siitä enää piittaan, miten käy sen perästä kuin minä
olen kuollut? Enkä minä usko, että Liisa ottaisi Ulia vaikka saisikin.
Se on niin ylpeää se tyttö mukamas. Ja piruako sekin kränä naimisiin
tahtoo!"

"Tahtoopa vaan", vastasi muori, "ja sellaiset ne ovatkin juuri kaikkein
hulluimpia ja Jumalaties mihin tässä vielä jouduttaisiinkaan, jos sen
ei anneta mennä. Mutta nyt se saikin oikein rikkaan herran, sellaista
kauppaa ei sille tarjoudu enää ikinä, ja et suinkaan sinä nyt rupea
tyttäresi onneakaan vastaan!"

"Mitä? Vai herran oikein mukamas!" sanoi Jukka. "Mahtaa sekin olla koko
ryysyretkale ja nälkänuotiolainen! Oikea herra ei ikinä hännystelisi
mokomaa vaivaista ketaletta. Joku maailman harmi se on, joka ei
mihinkään enää kelpaa ja jolla ei ole mitä suuhunsa pistää."

"Hyi toki, ei", sanoi äiti ja alkoi ladella todisteita tulevan vävynsä
rikkaudesta. "Hyi toki, ei, sillä on rahaa mahdottomasti ja liiketoimia
paljon."

"Kyllä valeilla lisää saa", tuumi Jukka. "Ja jos se on rikas, niin
hupsu se myös varmaan on kun tahtoo tällaista höplää. Kyllä sillä on
jotkin ruuvit löyhällä, muuten se katselisi kauniimpaa ja pystyvämpää
kuin tämä meidän Liisa, joka ei kelvon tiedä mihin päähän kissalle
ruokakuppi pannaan, sen vähemmin osaa ruokaa laittaa."

"Hyi toki, ei", sanoi muori, "niin järkevää ei toki Gurnigelissä ollut
ketään kuin hän. Kyllä se tietää, mitä varten puuvillaa kasvatetaan
ja mitä siitä kangasta tehdään ja mikä ero on Langenthalin kyynärän
ja Bernin kyynärän välillä. Ikinä ei ole kukaan niitä asioita minulle
selvitellyt niin hyvin kuin hän. Ja kutomisesta kun se minulle puhui,
niin ei siinä voinut muuta kuin suu ammollaan ihmetellä. Ja kylläpä
minä nyt osaan pitää kutojaamme silmällä! Niin, ihan toista hän oli
kuin nuo Bernin keppiselät, nuo herrat, jotka eivät osaa muuta kuin
kierrellä viiksiään ja pistää kepin kainaloonsa ja sanoa: minusta
näyttää siltä, kuten rupeisi tänään paistamaan päivää."

"No olkoonpa mikä olkoon", sanoi Jukka, "mutta herra se vain on ja
herralle minä en Liisaa anna. Kun se olisi edes talonpoikaisen poika,
niin välipä tuolla nyt sitten. Sen voisi ottaa taloon ja antaa sille
tilan vaikka vuokralle; sille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja Uli
saisi sitten minusta nähden mennä mihin tahansa. Mutta herraskollia
minä en vaan talooni tahdo; mieluummin menen vaikka kerjuulle. Se
tahtoo myötäjäisiä ja paljon tahtookin. Kyllä minä tiedän herraskaisten
metkut. He tekevät keskenään myötäjäisillä kauppaa kuin lahtarit
vasikoilla; ja sittenkun saavat talonpojan kynsiinsä, niin ei
niiden mielestä ole muka mikään raha kyllin suuri korvaamaan heille
sitä kunniaa, että antavat meidän syöttää heitä ja hillitä heidän
nälkäänsä. Luulevat, että kuta hävyttömämpiä talonpojalle ollaan,
sitä kohteliaampia ollaan heille. Kylliksi olen saanut jo auttaa
Johannestakin, monasti olen luullut sappeni halkeavan. Ja jos minun nyt
vielä pitää ruveta tässä maksamaan herroille myötäjäisiä, niin pian
mahtuvat kolikkoni tosiaan sangen pieneen tilaan ja emme enää voi elää
talollamme. Ja mikäs apu sitten eteen tulee? Näin vanhoilla päivillään
ei enää totu helposti uusiin oloihin ja köyhän elämään. Olisihan sinun
nyt tuo pitänyt älytä, olisi sinulla luullut olevan järkeä sen verran.
Mutta kun naisväki vaan saa vähänkin vainua naimisista, niin heti ne
joutuvat ihan vimmoihinsa! On ihan kuin piru silloin heidän nahkaansa
menisi."

"No aina sinä nyt olet sellainen", sanoi muori. "Minkäs minä nyt sille
mahdan, hehän päättivät sen jo itse ennenkun minulle mitään sanoivat,
ja jos et siihen tyydy, niin puhu asiasta Liisan kanssa; sittempähän
saat kuulla, mitä se aikoo tehdä.

"Hyvähän se on sotkea asioita", sanoi Jukka, "ja sitten heittää ne
toisten niskoille. Minä en siihen puutu, mutta sen minä vaan sanon,
etten tahdo siitä liitosta kuulla puhuttavankaan. Pidä sinä vain huoli
purkamisesta!"

"No johan sinä nyt sen kuulit", sanoi muori, "etten minä nyt sille mitä
mahda. Ja sinähän se olet isä ja jos et suostu, niin pura kauppa itse
äläkä purista nyrkkiä housuntaskussa ja tunge minua siitä vastaamaan.
Tällä kertaa minä en vain tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. -- Hyvää
yötä, ja nuku hyvin!" Mutta eivät he kumpikaan nukkuneet hyvin. Ja
toisessakin kammiossa samassa talossa puheltiin samasta asiasta vaikka
ihan toisella tavalla.

Tavallisesti nukkuivat Liisa ja Vreneli samassa makuusuojassa, ellei
Liisan päähän pistänyt ruveta herrastelemaan ja mennä sivurakennukseen,
jossa hänellä oli varsin kaunis ja komea huone. Vaan tuskin he tänä
iltana olivat ehtineet tupaseensa, niin alkoi Liisa:

"Jaa, jaa, kumpa sinä nyt vain sen tietäisit! Mutta empäs sanokaan,
mitäpäs sinä sillä tiedolla."

Vreneli tuumi, että kaipa tuo salaisuus nyt lienee vain uusi leninki
tai uudet kureliivit, eikä viitsinyt siis sitä sen enempää arvailla.
Mutta jos jollakin tavoin usutteli Liisa Vreneliä arvaamaan, niin että
Vreneli viimein kiusautuneena sanoi:

"Eikö tuo lörpötys nyt jo ala loppua. Ole nyt jo hiljaa tai puhu sitten
asiasi."

"Mitäpäs sanoisit", lirputti silloin Liisa vihdoin, "jos yksi tulee
kauniilla kiesseillä viemään minua?"

"Mitäpäs minä siitä sanoisin", vastasi Vreneli. "Kysy Ulilta, mitä se
siitä sanoisi."

"Viis minä Ulista, siltä minä en tarvitse kysyä mitään ja se ei ole
minun käskijäni. Kyllä nyt saat hänet minun puolestani! Ja kyllä kai
jo olettekin sillaikaa hautoneet tuumianne kun minä olin poissa. Vaan
minä siitä viis! Mitä minä renkirievusta piittaan, olkoonpa vaikka
kauniskin! Ala sinä nyt vain hankkia häntä itsellesi, kauampa sinua se
on jo haluttanutkin. Minulla on nyt jo toinen."

"Häpeä", sanoi Vreneli, "puhumasta tuollaista. Milloinka minä olen
hännystellyt miesväkeä, renkejä kuin muitakaan, sanopas? Sanopas, jos
voit! Vaikken minä olekaan rikkaan tytär, niin häpeisin toki sellaista.
Minä en ole koettanut viekotella ketään, en ole kiemaillut kellekään
enkä juossut kintereillä. Ja enkä minä anna itseäni sellaisesta
haukkuakaan, en ainakaan sinun. Pidä, minkä saat, en minä tahdo omiasi,
en sinun Uliasi enkä muita."

"Minun Uliani! Minä viis Ulista! Mitä minä siitä rengistä piittaan?
Etkös jo kuullut, että minulla on toinen ja että me olemme jo
kihloissa. -- Ah! Niin rikasta, niin kaunista sinä et ole ikinäsi
nähnytkään. Se tulee tänne jonkun päivän päästä ja kylläpä sinä sitten
siihen töllötät kuin lehmä uuteen konttiin!"

"Älä nyt puhu tuollaisia", sanoi Vreneli. "Luuletko sinä saavasi pitää
minua ihan narrinasi? Etkö sinä luule, että minä tiedän, että te olette
kihloissa Ulin kanssa?"

"Pidä jo suusi kiinni, pirun Ulinesi! Etkös sinä jo kuullut, että minä
viis hänestä? Enhän minä milloinkaan ole tosissani häntä aikonut. Ah,
niin kaunista, niin rikasta sinä et ole nähnyt ikinäsi. Ja minä muutan
sitten hänen kanssaan kaupunkiin ja laitatan uudet leningit. Ja sinä
saat sitten kaikki, mitä minä en voi käyttää näistä talonpoikaisista
vaatteistani."

"Herkeä jo lörpöttelemästä", sanoi Vreneli, "kyllä minä ymmärrän mitä
sinä nyt tahdot. Koettaisit vain saada minut juttelemaan sinulle jotain
Ulista, kun luulisin, että sinulla muka on jo uusi, jotta sinä sitten
huomenna voisit mennä taas kertomaan sen Ulille ja ruveta hänelle
riitelemään."

"Minua alkaa jo kiukuttaa, kun sinä et usko, että se on totta", sanoi
Liisa. "Kysytäänpäs vaan äidiltä, niin saat kuulla onko totta vai ei!"

"Mutta entäs Uli?" kysyi Vreneli silloin. "Minnekäs Uli joutuu?"

"No viis minä hänestä!" vastasi Liisa, "johan sinä sen nyt olet
kuullut. Ja ihmehän olisi, jos tyttö menisi heti ensimäiselle paraalle
jonka näkee."

"Mutta sinäpä et ole Ulia ainoastaan nähnyt, vaan olet puhunutkin
hänelle naimisista ja luvannut hänet ottaa!" vastasi Vreneli.

"Pyh, mitäs uskoi, hupsu! Minkäs minä sille voin? Kujeilevathan
pojatkin niin monasti tytöillä, tottakai nyt tyttökin kerran saa heitä
narrata."

"Ilkiö", sanoi Vreneli, veti peiton korvilleen eikä vastannut sanaakaan
vaikka Liisa mitä parpatti.

Huomisaamuna oli aselepo, kumpikaan taistelevista puolueista ei
ahdistanut toistaan. Muori käveli salaa pistelemässä jokaiselle
talonväestä tuomistavaroitaan kouraan ja kielsi jokaista näyttämästä
niitä toisille, etteivät toiset muka tulisi kateellisiksi. Mutta hetken
päästä tiesivät jo kaikki toistensa saamiset ja happamaksi vääntyi
nyt moni suu ja pistopuheita toisille singahteli; sillä eihän sitä
koskaan voi yhtaikaa tehdä kaikille mieliksi. Liisa purki tavaroitaan
arkuista ja keskusteli siinä ohella piikain kanssa, joiden täytyi
alituiseen häntä auttaa. Näytettyään heille kaikki ostoksensa alkoi
hän heille puhella kukkaiskielin ja vihjaillen että pianpa he saavat
nähdä sellaista, joka on vielä paljon kalliimpaa ja kauniimpaa, ja sen
hän oli saanut Gurnigelistä. Hän puhui heille niin salaperäisesti,
että he jo umpimähkäänkin arvasivat, mistä nyt oli kysymys ja pian
tiesi jo koko palveluskunta, että nyt se on Liisa saanut sen rikkaan ja
herraskaisen ja että Ulista hän nyt piittaa viis!

Uli oli huolettomana hommaillut ulkoaskareissaan ja iltapäivän ollut
pajassa hevosta kengittämässä. Kun hän sitten illalla tuli kotiin, niin
katsottiin häneen niin merkillisesti: supateltiin ja suhahteltiin, ja
kun hän lähestyi toisia, niin vaiettiin ja hajaannuttiin eri tahoille.
Ja jos jollakin silmällä häntä katseltiin: hymyiltiin pilkallisesti,
säälivästi j.n.e. Ja hänestä tuntui, kuten eivät emäntä ja Vrenelikään
olisi koskaan ennen olleet hänelle näin ystävällisiä. Mutta sitä
vastoin ei Liisa ollut häntä näkevinäänkään ja karttoi tahallaan
häntä. No tuota hän nyt ei ymmärtänyt. Mitähän tämä merkitsi? Ja
illalla makuulle mennessään kysyi hän renkipojalta, joka nukkui hänen
huoneessaan ja piti hänestä kovasti, sillä Uli kohteli häntä hyvästi:

"Mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki näyttävät niin
merkillisiltä?"

"Tohtineekohan tuota oikein nyt sanoa", tuumi poika, "ja tokkopa se
totta lieneekään."

No Uli patisteli vain sanomaan ja silloin tunnusti poika, että sillä
Liisalla se kuuluu olevan sulhanen, ja kuuluu tulevan pian tänne
Hirveän rikas kuuluu olevan ja kaunis ja ei se Liisa enää Ulista kuulu
välittävänkään.

Uli kysyi, mistä se oli saatu tietää? Poika vastasi, että eihän hän
sitä sen tarkemmin tiennyt, mutta kuului Liisa itse sitä tytöille
kehuneen ja ne taas olivat kertoneet muille. "Jotain perää siinä nyt
vaan on, sillä isäntä näytti tänään niin äkäiseltä eikä koko päivään
puhunut emännälle niin luotua sanaa ja ne olivat illalla sängyssä
puhuneet kovaäänisesti keskenään."

Sekös kolahti Uliin! Tuskin voi hän sitä uskoa. -- Niin paha ei toki
Liisa ole, ajatteli hän. Olihan Liisa jo Ulille sanonut ja luvannut ja
itsehän Liisa oli Ulia miehekseen tavoitellut ja tahtonut? Mutta sitten
muisti hän nuo entiset Liisan epäröimiset ja omat odottamisensa ja nyt
myös Liisan tämän päiväisen käytöksen. "Ja kuitenkin, kuinka olisi se
voinut pitää minua niin narrina", ajatteli hän. "Silloinhan hän olisi
perin kehno ilmainen. Ja niin kehno ei Liisa toki ole, vaikkei naisten
parhaita olekaan. Ja tämäkö nyt on minun rehellisyyteni ja ahkeruuteni
palkka", ajatteli hän. "Tuhantisen guldenia olen nyt hankkinut
isännälleni ja pilkkaa ja ivaako minä nyt saan kiitokseksi? Ja kaikki
ovat jo siitä puhuneet; jos se nyt käy toisin, niin kaikki nauravat
minulle enkä minä ilkiä enää missään näyttäytyä. Mihinkäs minä sitten
joudun?"

Kaikki hänen unelmansa hajosivat tuon pitkän yön kuluessa kuin tuhka
tuuleen. "Niin uskalletaan minulla kujeilla", ajatteli hän, "kun minä
olen vain renki. Ijankaikkisesti vain renki! Se sana, se sana on
kirottu, ja kunnoton on se, joka pyrkii ja ponnistaa tästä asemasta
johonkin parempaan. Niin, kyllä saarnasi entinen isäntäni kauniisti,
mutta vain leipää säkkiinsä hän saarnasi. Hän tarvitsi vain hyvää
renkiä. Mitä tästä nyt hyötyy, jos on hyvä? Pilkkaa, ivaa, surkeaa
sääliä vaan saa osakseen ja pitkän nenän".

Ja kuitenkin hänestä tuntui siltä, että eiväthän nyt asiat voi näin
hullusti olla. Se on pelkkää lorua vain ja piikojen tavallista pilaa!
Ja huomenna päätti hän hankkia itselleen tarkan selon. Ellei saisi sitä
Liisalta, menisi kysymään itseltään emännältä. Tällaisena hönttönä ei
hän enää rupea olemaan, ja jos asiat ovat niin kuin ihmiset sanovat,
niin lyö hän kamansa kokoon eikä jää enää hetkeksikään taloon.

Aamulla ei hän tahtonut saada Liisaa puheilleen vaikka hän jäi muiden
pellolle mennessä kotiin leikkaamaan heinää ja teroittamaan viikatteita
j.n.e. Viimein näki hän Liisan puutarhassa kovin hepenneltynä,
poimimassa kauniita kukkasia. Uli ei häikäillyt ja ennenkun Liisa
aavistikaan, ilmestyi hän Liisan eteen.

"Miksi sinä kartat minua alituiseen?" kysyi hän, "mitä se merkitsee?"

"Oh, eipä juuri mitään", vastasi Liisa.

"Mutta miksi sinä sitten olet minulle tuollainen etkä sano minulle niin
hyvää sanaa?" kysyi Uli.

"Jaa, enkö minä sitten saisi olla millainen tahdon? Ja se ei kuulu
sinuun, millainen minä olen."

"Vai niin, sekö on ääni nyt kellossa!" sanoi Uli. "Sitten kai onkin
totta mitä kerrotaan, että sinulla on jo toinen?"

"Ja jos on, niin mitä se sinuun kuuluu? Enhän minäkään välitä siitä,
missä vehkeissä sinä olet Vrenelin kanssa."

"Niitä vehkeitä ei tarvitse keltään salata", sanoi Uli. "Mutta
tahtoisimpa nyt tietää, oletko sinä tosiaan niin kehno ihminen, että
otat toisen, vaikka lupasit tulla minulle?"

"Herra Jumala, uskaltaako tuo kunnoton vielä tulla sanomaan minulle:
kehno", vinkaisi silloin Liisa. "Renki! Kuuletko sinä, jätätkö sinä
minut heti paikalla vai huudanko minä isää ja äitiä avuksi!"

"Huuda vain, huuda ketä tahansa"; sanoi Uli; "mutta kehno olet ja
kelvottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Et ansaitsisi niin
auringon valoa, jos kerran on totta, mitä ihmiset puhuvat. Mutta Liisa,
sanohan nyt, eihän se ole totta?"

"Miksei se olisi totta?" vastasi Liisa. "Kun saan kerran herran ja
rikkaan, niin miksi en häntä ottaisi? Tuhmahan muuten olisin. Mutta älä
nyt ole noin paha. Minäpä puhun sinusta sulhaselleni ja sulhaseni ottaa
sinut sitten puotiinsa ja sinä pääset rikkaaksi tekemättä työtä yhtään!"

Tuskin oli Liisa tämän sanonut, niin tulla pöllähtivät yhtäkkiä kauniit
kääsit kartanolle ja niissä istui hienon hieno herra. Ja kun Liisa
huomasi hänet, niin huusi hän: "Kas tuo se on, tuossa se on!" ja juoksi
heti hänen luokseen. Äiti seisoi ovella ja pyyhki hämillään käsiään
esiliinaansa; Jukka ei tullut näkyville ja Uli seisoi puutarhassa
kasvot valkeana kuin Lootin vaimolla, joka nähdessään Sodoman
hävityksen muuttuu suolapatsaaksi.

Ja kauan kesti ennenkun hän pökerryksistään selvisi mitään tahtomaan,
mitään tekemään. Melkein tajuttomana oli hän katsonut, miten Liisa
otti tuota uutta tulokasta vastaan ja vei hänet herraspuolelle sinne
kauniiseen kamariin. Ja sitten, yhtäkkiä puristi hän sormensa nyrkkiin
ja kähisi hammastensa välistä:

"Perhana! Minä sanon sen hänelle, minä sanon! Hänen täytyy saada se
tietää, millaisen hän saa! Ja lähden talosta heti, hetkeksikään en enää
tänne jää!"

Ja hurjistuneena aikoi hän loikata puutarhasta pengermälle kun yhtäkkiä
tartutaan hänen paidan hihaansa ja pidetään siitä kiinni niin että se
on ihan revetä. Ja kun hän kiukuissaan kääntää päätään ja aikoo lyödä
tuota pitelijää, niin siinä seisoo Vreneli pelottomana ja vakaana. Uli
ei lyönyt, mutta murahti raivoissaan:

"Laske irti!"

"En, minä en laske", sanoi Vreneli; "niin, katso nyt minua vain miten
vihaisesti tahansa, mutta sinä et mene. Sääli sinua, Uli, Liisa
on sinulle ilkeä, mutta juuri siksi täytyy sinun nyt olla häntä
järkevämpi. Pysy nyt täällä äläkä ole hänestä piittaavinasikaan!
Sekös Liisaa harmittaa. Jos nyt teet tyhmyyksiä, niin joudut kaikkien
naurunalaiseksi ja sitä iloa en minä sinun sijassasi heille antaisi."

Uli ei tahtonut ottaa tätä puhetta kuuleviin korviinsakaan, vaan
valitteli katkerasti, miten kelvoton Liisa oli hänelle ollut.

"Ole vain hyvilläsi", sanoi Vreneli; "minun asiani ei olisi virkkaa
tästä mitään. Mutta kiittäisit jo polvillasi Luojaasi, kun kävi näin!
Jos tuntisit Liisan niinkuin minä, niin et häntä huolisi vaikka hän
omistaisi koko maailman."

"Olkoon miten olkoon", sanoi Uli, "mutta pois lähden minä tästä
talosta ja paikalla. Pitäköön nyt vävy huolta talosta, kernaasti
minun puolestani," "Yhä suurempia tyhmyyksiä vain", sanoi Vreneli.
"Silloinkos vasta koko pitäjä sinulle nauraisi ja hirnuisi! Mitenkäs
nyt sinulle muka kävi! Toiset sanoisivat, että sinut on potkittu
talosta pois! Toiset, että sinuakos täällä muka narrattiin: luulit muka
jo olevasi Glunggen isäntä. Ja sittenkös sinua pilkattaisiin! Ole nyt
vain kuin ei juttu sinua koskisikaan, naureskelekin sille vielä! Siten
ihmiset joutuvat ihan ymmälle eivätkä jätä sinua ainoastaan rauhaan,
vaan vieläpä sanovat: siitä sen nyt näitte, ei Uli ole niin tuhma kuin
luulette. Ulihan se Liisaa narrasi eikä Liisa Ulia."

"Oletpa koko hiiden velho", sanoi Uli, "mutta piru sittenkin on, jos
rupean enää olemaan renkinä täällä --"

"-- muuta kuin pestiaikasi loppuun", jatkoi Vreneli. "Lähde jouluna jos
haluat. Minäkin ehkä lähden. Mutta nyt älä lähde. Älä tee minulle ja
tädille tätä pahaa mieltä. Mitä piittaa Liisa siitä, jos sinä menet!
Päinvastoin, se on vain hyvillään. Täti ja minä saamme sitten kantaa
kaiken huolen; serkkuhan ei välitä koko menostasi muuta kuin että
pääsee vain tädille motkottamaan. Minkäs me nyt sille mahdamme, että
näin on käynyt? Mutta usko minua, onnettomaksi sinä vaan olisit tullut
Liisankin kanssa ja onnettomaksi se herrakin vielä tulee, sen saat
uskoa. Ja ehkäpä ne pettävätkin vielä toisiaan. Mene nyt vaan talliin
ja anna sille töpöhännälle kauroja ja ole ihan siivolla. Ja usko minua,
kaikki käy vielä aivan hyvin. Maailmassa on paras elää, kun ei aina
ilmaise, miten sydäntä karvastelee."

"Taidat olla oikeassa", tuumi Uli, joka oli jo vähän rauhoittunut tästä
pitkästä keskustelusta. "Mutta jos ei joskus saa purkaa sappeaan,
niin ihanhan siihen pakahtuu. Kyllä olisi sietänyt sellaiselle
vilpistelijälle kerran puhua suunsa puhtaaksi."

"No mukavaahan se on puhuakin, kun kerran jäät tänne. Tulee ehkä
hetki, jolloin on paljon parempikin puhua kuin nyt. Niin, jospa olisit
saanut taivaltaa samaa tietä kuin minä, niin tietäisit, ettei se sapen
purkaminenkaan aina paljoa auta. Sellainen ihminen ei ole kavala kuin
käärme ja vakava kuin kyyhkynen. Hätä sen on minulle opettanut. Mutta
menehän nyt vain. Minun täytyy nyt lähteä keittämään ja kärventämään
ruokia sille herralle ja kyllä nyt keitänkin niitä oikein sydämen
halusta."

Sillä aikaa kun nuo kaksi täällä näin keskustelivat ja Uli väkinäisesti
viimein totteli, oli herraspuolella toiset tuumat. Äiti itse oli
kantanut sinne juustoa, viiniä ja vehnäleipää kun ensin oli turhaan
huudellut Vreneliä. Sitten oli hän kiiruhtanut takaisin alas Jukan luo
ja kertonut, kuka nyt oli tullut, ja sanonut että Jukan pitää heti
pukeutua pyhävaatteisiin ja panna huivi kaulaansa ja tulla ylös. Mutta
Jukkapa teki tenän. Hän ei vaan lähde heittiöitä hännystelemään, hänpä
vähätteleekin heitä nähdä, hän ei heistä piittaa ja hänellä ei ole
asiaa mitään heille. "Antakaa minun nyt olla rauhassa", sanoi hän, "ja
menköön mokoma matkaansa sinne mistä on tullutkin."

"Ei se kelpaa", sanoi muori; ihanhan Jukka nyt oli kuin mikä hullu.
Hänen täytyi tulla puhelemaan sen kanssa ja tietääkin mitä tekee. Ei
muori nyt tosin muka mitään pahaa tahtonut ennustaa, hän ei sanonut
sekaantuvansa koko asiaan; mutta älköön häntä sitten syytettäkökään,
jos tytön päähän vielä mikä pälähtää. Kyllä hän tuntee sen tytön.
Ja jos se tekee vielä jotain onnetonta, niin omaatuntoa aina ja
ijankaikkisesti kalvaa. Ja hän ei halua sellaisia tuskia, ja hän tahtoo
saada kuolla rauhassa.

Näin sanoen tuiskahti muori ulos ja kovasti pamahti ovi hänen
mennessään. Jukka motkotteli melkein tunnin ajan itsekseen, motkotteli
naisväestä, joka aina tuppautuu käskemään eikä tahdo vastata mistään.
Sillaikaa Liisa kaateli viiniä puuvillakauppiaan lasiin ja lausuili
niin hienosti kuin ikinä voi: "Olkaa niin hyvä, pyydän, ottakaa ja
maistakaa nyt!"

Viimein otti Jukka hitaasti kaulahuivinsa, sitoi sen kaulaansa ja sanoi:

"Toista pukua en minä vaan muuta, kyllä kelpaa tämäkin sellaiselle
lorvehtijalle."

Sitten otti hän keppinsä ja lähti köpittämään puistikkoon tuvan ja
herraspuolen välille. Puuvillakauppias näki hänet akkunasta ja kysyi:
"Tuoko on isä?" Ja kun Liisa vastasi: "se", niin sanoi kauppias:
"Minäpä lähden ulos häntä tervehtimään".

Kun Jukka hänet näki, niin aikoi hän pyörähtää selin ja mennä
matkaansa, mutta eipä ehtinyt.

"Tohdin ottaa vapauden", sanoi puuvillakauppias, "ja tulla tietämään,
miten Teidän rouva puolisonne ja neiti tyttärenne ovat tyytyväisiä
kylpymatkaansa Gurnigeliin. Siellähän minä sain kunnian heihin tutustua
ja silloin viettää elämäni onnellisimmat päivät." "Jaha, vai niin",
vastasi Jukka. "Te siis olitte kai kipeä, koska Teidän täytyi mennä
kylpemään?" "No ei, ei oikeastaan", vastasi puuvillakauppias, "mutta
kaipasin lepoa".

Ja nyt kertoi hän suurista kauppaliikkeistään ja laajoista matkoistaan,
ja miten hän oli matkustanut Pietarista pikapostilla yötä päivää,
niin että Jukan älli melkein seisattui ja hän alkoi jo kunnioittaa
tuollaista porhoa. -- Niin se puhuu kuin räntättyä, ajatteli hän, ja
jos puoletkin siitä on totta, niin kyllä siinä on poikaa. Liinasta,
kauppias, nähdessään että se oli Glunggessa jo nyhdetty, sai aiheen
kysyä: kasvattaako isäntä itse liinaa siemeneksi? Kun Jukka vastasi
epäävästi, alkoi kauppias ladella paikkoja, josta sitä on paras
ostaa: puhui Baselista, Breisgaun Freiburgista; kertoi sikäläisten
kasvumaista, miten paljon ne ansaitsevat siemenviljelyksellä, miten
paljon saavat voittoa maastaan ja miten paljon täälläkin voitaisiin
saada kunhan ei vain liian tiukkaan takerruttaisi vanhoihin tapoihin.
Hän takasi, että suurella tilalla voi helposti saada 1-2000 guldeniin
pelkällä siemenviljelyksellä jos vain tahtoo. -- Piru vie, ajatteli
Jukka, ollapa vain puoletkin totta, niin kyllä kannattaisi! Ja hänen
kunnioituksensa kasvoi. Ja kun muori sivumennen sai tilaisuuden
kysäistä Jukalta: "No miltäs tuntuu?" niin vastasi Jukka, että ei se
herraksi ole ihan tyhmä mies; mutta kyllä hän tietää, lehmälläkö vai
hevosella on sarvet ja miksi katti kehrää.

Puuvillakauppias ymmärsi kehuttavansa. Kauniista pöytäkalustosta sai
hän paljon kiitoksilleen aihetta; ja sitten siirtyi hän savustetusta
lihasta Hampuriin, kinkusta Westfalin liikkiöihin, paistista
Pyhän Urbanin luostarin vasikoihin ja kertoi mitä Baselin seudun
nauhanpunojat syövät vasikanlihan asemasta; ja valkeasta pullosta
kaadettu oiva viini johti hänet viimein puhumaan viineistä ylimalkaan.
Ja nyt osoittautui hän niin tietäväksi, mainitessaan monen monia
lajeja ja eroavaisuus-tuntomerkkejä että Jukka ajatteli: "Mullikkahan
se meidän Johannes on vielä tämän rinnalla. Vaivoin eroittaa se
Neuenburgilaisen ja Weltschiläisen, tokko niitäkään." Ja monen lapsen
ristijäisissä hän oli jo ollut, mutta eipä hän vielä ollut nähnyt näin
rattoisaa miestä. Sen seuransa kuluu aika kuin siivillä, hiis ties
miten kuluneekaan, eikä kuitenkaan tarvitse paljoa suutaan vaivata.
Muori melkein unohti tyrkyttää lisää tuota puheliasta vierasta
kuunnellessaan, ja Liisa, joka ei ymmärtänyt, mitä herra nyt oikeastaan
onki, tuli ihan äkäiseksi, kun se aina vain puhui isälle eikä ruvennut
hänelle livertelemään. Hän siis alkoi jo pärpättää ja sanoi ulkona
äidille:

"En minä taida enää siitä välittääkään. Se on niin epäkohtelias ja
huonotapainen kuten raain renki, eikä se ole koko ruoka-aikana puhellut
mitään minun kanssani."

"Oletkos nyt hupsu", supatti muori, "aina sinä olet sellainen hönttö!
Etkös sinä nyt ymmärrä, että hänen täytyy päästä isän suosioon, jotta
isä myöntyisi? Tiedäthän sinä, miten isä oli äkäinen."

"Mitä se isään kuuluu", vastasi Liisa. "Minuthan hän nai eikä isää. Hän
voisi jättää selvittelemisen isän kanssa minun huolekseni. Kyllä minä
isälle näyttäisin, jos hän rupeisi vastaan mukisemaan."

"Ole nyt jo hiljaa", sanoi äiti, "olipa hän nyt mikä tahansa, niin
viisaampi hän toki aina on kuin sinä, vaikka sinun tähtesi onkin
tuhlattu niin hirvittävästi rahaa ja sinä olet saanut olla koulussa
Weltschlandissakin. Mutta minkäs sitä ihminen päälleen voi."

"Ja se katsoi aina vain Vreneliä, kun Vreneli tuli tarjoamaan ruokaa",
jatkoi Liisa. "Heittiö, kyllä minä sen huomasin. Vreneli ei saa enää
tulla meille tarjoamaan. Tuo sinä, äiti, vasta ruuat sisään, jos vielä
jotain tarvitaan."

"No siihen saat tottua", vastasi muori. "Et sinä voi estää ketään
toiseen vilkaisemasta, ole hyvilläsi vaan, kun ei toinen tee
pahempaakin."

"Piru vie, sepähän sitten nähdään", sanoi Liisa.

Sillä välin oli sisällä alettu hieroa noita tärkeitä sopimuksia.
Puuvillakauppias oli heti paikalla kun pääsi Jukan kanssa kahden
kesken alkanut kosintapuheensa, jotka nyt olivat yhä kauniimmat ja
valitummat kuin muutamia päiviä sitten äidin kanssa. Myötäjäisrahoista,
myötäjäistavaroista ei hän hiiskunut sanaakaan; päin vastoin veti hän
kirjesalkustaan esiin suuren tukun papereita ja sanoi Jukalle, että
näistä isäntä voi saada jonkunlaisen käsityksen hänen kauppapuuhistaan
ja varallisuussuhteistaan. Nuo paperit, ne olivat tosin vain vekseleitä
jos jonkinlaisia, mutta Jukka ei ymmärtänyt niistä paljonkaan
muuta kuin niihin merkityt suuret summat, joita hän piti puhtaana
omaisuutena. Eikä hän nyt voinut enemmän kuin äitikään ymmärtää, miksi
niin hirveän viisas ja hirveän kaunis pohatta ja porho tavoittelee
juuri heidän Liisaansa. -- Kai se niin lienee, ajatteli hän viimein,
että mikä mistäkin tykkää. Jotkut tahtovat kelmeitä, jotkut punaisia,
toiset lihavia, toiset laihoja; toiset kopeita ja toiset ahkeria;
jotkut hupsuja ja jotkut viisaita. Ja tuo nyt näkyy tahtovan juuri
Liisan kaltaista, tykkää sellaisesta ja mitäs siinä auttaa ihmetellä!
Niin ajatteli isä kosijan koreasti puhellessa. Mutta hänen epäluulonsa
ei siltä ollut vielä läheskään kadonnut. Hän kyseli jos jotakin,
väitteli vastaan, koetteli urkkia selville kauppiaan tuttava- ja
sukulaisuussuhteita saadakseen tyydyttäviä tietoja ja alkoi viimein
itse puhua myötäjäisistä, "Pyydän", sanoi herra, "älkäämme nyt ottako
sellaisia asioita puheeksi. Minulla ei tässä suhteessa ole samat
mielipiteet kuin muilla ja oikeastaan en niitä tarvitsisikaan. Eipä
siltä, etten minäkin suoraan sanoen olisi rahantunteva mies, mutta
vaimoahan minä tänne olen tullut hakemaan. Vaan jos isäntä sitten
joskus hyväntahtoisuudessaan haluaisi antaa minulle jonkin verran,
niin otan tietysti kiitollisesti vastaan; vaan kyllä tyytyisin olemaan
ilmankin, Elise-neitohan on minulle kaikki kaikessa. Kyllähän niitä
sitten voi tulla tilaisuuksia, jolloin voisi auttaa toisiaan, kunhan
nyt saan onnen päästä teidän perheenne jäseneksi. Pellavastanne
ja kirsikkaviinistänne saisitte minun välitykselläni vasta aivan
toiset hinnat kuin nyt; viinistä hommaan Frankfurtissa ainakin
kolme guldenia mitalta. Ja kyllä sitä voi saada viljastakin enemmän
kunhan vain ymmärtää järjestää asioita. Ja monasti on oiva tilaisuus
tilapääkauppoihin, kunhan on käyttövaroja. Mutta useinhan sattuu,
ettei rikkaimmillakaan kauppiailla satu olemaan irkeneviä rahoja juuri
silloin kun niitä tarvitsisi tuollaisiin sivukeikauksiin. Joten siis
minä, jos sellaisen onnen hetken tullen joskus tohtisin pyytää apeitani
apua, voisin kyllä sitten luovuttaa teille viisi, kuusi prosenttia
puhdasta voittoa hyötyen itse kuitenkin kymmenestä viiteentoista
prosenttiin."

Tämäpä ei ollut Jukasta hulluinta. Sepäs nyt on koko merkillinen uros,
ajatteli hän, sempähän kanssa on vielä hauskempi olla kaupoissa kuin
ikinä minkään tyhmimmän talonpojan. Kuitenkaan ei hän tahtonut vielä
antaa varmaa vastausta, vaan vaati kaksi viikkoa harkinta-aikaa.
"Täytyy puhella vielä pojan kanssa", sanoi hän, "ja kysellä yhdeltä ja
toiselta. Kyllähän minä teihin luotan, mutta sellainen se nyt on maan
tapa." -- Sitäpaitse ei hän oikein tiennyt, eiköhän olisi parempi jos
Liisa olisi naimisiin menemättä; se on näet niin sairaloinen eikä siitä
ole paljoa jaksamaan.

"Mistäs sinä sen tiedät?" sanoi Liisa, "viis sinä tiedät, mitä minä
jaksan mitä en. Mutta kun kaikki huolet ovat aina yhden niskoilla, niin
ei kai sitä nyt aina jaksakaan."

Nokkelasti sekautui herra silloin puheeseen ja vakuutti, että
juuri Liisaa ja vain Liisaa hän haluaa; puristi Liisan käsiä ja
vakuutteli, että otettakoon vain harkinta-aikaa, mitäs hän siitä!
Niin, tiedustelkoot hänestä vain miten paljon tahtovat ja he ovat
saavat kuulla hänestä vain hyvää, elleivät ihmiset panettele, kuten
ne valitettavasti usein tosin tekevät, etenkin silloin kun jollakin
on niin paljon kadehtijoita kuten hänellä. "Mutta suotakoon minun nyt
kuitenkin antaa Elise-neidolle edes pieni muisto." Ja niin sanoen
otti hän esille pienen rasian ja rasiasta ketjuineen komean kellon ja
ripusti sen hellästi ja somasti Liisan kaulaan ja pyysi samalla mitä
syvimmästi kunnioittaen lupaa saada kelloa antaessaan edes pienen
suudelman. Nyt oli Liisa häneen tyytyväinen jälleen, ja hän iloitsi
lahjasta kuin lapsi ja juoksi heti näyttämään sitä Vrenelille ja
piioille ja palasi kohta taas takaisin lemmittynsä luo kysymään, että
miten se avataan ja kuinka sitä vedetään ja kehui sitten, että mitähän
se käly-rouva nyt tuumii kun se tämän kellon näkee! Ja Liisa tahtoi
ruveta marmattamaan odotusaikaa vastaan; mutta sulho, hän pyysi häntä
aivan kiihkeästi nyt vain taipumaan rakkaiden vanhempien tahtoon. Sillä
tuolla ajallahan hän ehtisi järjestää paperinsa kuntoon, niin että
heitä sitten kohta voitaisiin kuuluttaa. Täytyi näet vielä kauniiseen
vuoden aikaan ehtiä oikein ihanalle häämatkalle, minne vain hänen rakas
Elisensä tahtoo. Siitäkös Liisa intoutui taas iloon ja alkoi parpattaa
lykkäystä vastaan ja olisi tahtonut lähteä häämatkalle jo heti.

Niin kului se päivä ja illalla tuo onnenpoika varustautui sitten
lähtemään talosta ja oikein pulskasti tahtoikin lähteä. Niimpä
aikoi pistää Vrenelin kouraan frankin rahan, mutta tyttöpä kääntyi
kiepsahtikin häneen selin ja sanoi, ettei hän huoli! Portaiden edessä
tapasi hän miehet pitämässä kiinni hevosta ja panemassa suitsia sen
suuhun ja myös Ulin, jonka oli täytynyt tulla heille avuksi, sillä
niin ylpeästi ja korkealla se tevana piti päätään. Silloin koetteli
herra sivumennen pistää frankin rahan Ulinkin kouraan. Mutta Uli
tuskin huomasi mitä oli saanut ja keltä, pudotti sanaakaan sanomatta
heti rahan maahan kuten se olisi tulena polttanut hänen kämmentään,
tunki suitset hevosen suuhun eikä ollut herraa ja herran kolikkoa
näkevinäänkään. Herra otti rahansa maasta ja tuumi itsekseen: Ovatpas
nämä kopeita moukkia, kyllä minä heille vielä näytän!



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Mitkä pulmat kihlauksesta johtuvat rauhan lainkaan palaamatta.


Kun herran lähdettyä vihdoinkin vanhukset tointuivat äskeisestä
huumauksestaan, niin raskaaksi kävi heidän sydämensä. Mitähän Uli
tekee ja mitähän Johannes sanoo ja mitenhän tässä nyt oikein käy?
tuumivat he huolekkaina ja kauhistuneina. Heidän suureksi ihmeekseen
ei Uli sanonut mitään eikä ollut mistään tietäkseenkään kuten ei asia
häneen olisi koskenutkaan. Ja kun palkollistoverit aikoivat ruveta
häntä härnäilemään, niin Uli vain muhoili ja tuumi, että mitäs ne
ihmiset hänestä oikein hupsuttelevat. Ja yhä mieluisemmaksi kävi
hänen muhoilla näin; sillä kun nyt kerran mennyt oli mennyttä, niin
heräsi hän kuin raskaasta ja pahasta unesta ja hänen oli nyt paljon
helpompi elää. Kulta ja rikkaus olivat kietoneet hänet pauloihinsa
ja häikäisseet hänen silmänsä, joten hän oli arvioinut asiaa vain
raha-arvolla ja unohtanut yhä enemmän millainen ihminen Liisa oli.
Nyt, kun hän taas huomasi Liisan heikkoudet ylen räikeässä valossa,
kiitti hän hartaasti Jumalaa kun oli pelastunut tästä vaarasta. Yhä
syvemmin tunsi hän, että perin onnettomaksi mies tulee kaikista
rahoista huolimatta sellaisen kelvottoman vaimon kanssa. Nyt vasta
alkoi hän ymmärtää entistä isäntäänsä ja hän ajatteli jo monasti, että
kunpa tässä vain pääsisi käymään hänen luonaan, niin pyytäisi häneltä
anteeksi epäluuloisuuttaan. Varmasti oli hän kuitenkin päättänyt erota
palveluksesta; tänne ei hän enää jäisi; hän odotti vain hetkeä, jolloin
voisi paraiten pyytää päästökirjaa. Kun sellainen lurjus tulee vävyksi,
ei täällä kannata enää olla, ajatteli hän. Sillä omasta itsestäänkin
voi hän nyt vetää sellaisen johtopäätöksen, että puuvillakauppias on
lurjus, mikäli hänelle itselleen selvisivät ne perussyyt, joiden vuoksi
hän oli -- Liisaa halunnut. Hän myönsi jo itselleen, että jos hänellä
olisi ollut kahdeskymmeneskin osa Liisan rahoista, joita tuo kelmi nyt
tavoitteli, niin ei Liisa olisi hänen päähänsä edes pälähtänytkään.

Mutta ravintoloitsija Johannes rouvineen, he eivät olleet yhtä
kylmäkiskoisia kuin Uli. Pian tahtoi Liisa lähteä heidän luokseen
ilmoittamaan uutistaan ja näyttämään heille kelloaan; mutta isä ja
äitipä eivät tahtoneet tulla mukaan ja eihän Liisa yksinäänkään
uskaltanut sinne mennä. Kirjoitettiin. Silloin lensi tuo ravintolan
jalo aviopari Glunggeen kuin kuulat tykin kidasta, kiehuen kiukusta
ja myrskynä pauhaten. Sinä päivänä itkeä ulistiin, säksätettiin ja
kiroiltiin Glunggessa kai kymmenen kertaa enemmän kuin sataan vuoteen
yhteensä ja ainoaakaan haukkumanimeä ei Johannes unohtanut antaa
sulhaselle ja kaiken maailman paheet hän hänelle omisti ja kaiken
maailman sadatukset ja kirot. Ja jos Johannes jotain unohti, niin
lisäili niihin aina vielä Trinette omistaan nyyhkien ja kiljuen. Eikä
Liisakaan säästänyt kitaansa, ja veli olisi antanut hänelle selkään jos
ei äiti parka olisi varjellut tytärtään.

"Tässä sitä nyt taas ollaan", sanoi Jukka muorille, "nyt sen näet! Taas
saan minä sotkea paitani teidän pyykkiinne!"

Johannes lupasi lukemattomat kerrat itsensä pirulle viedä vannoen,
ettei hän enää kertaakaan astu jalallaan tämän talon kynnyksen yli
jos he antavat tyttärensä sellaiselle saatanan vietävälle helvetin
retkulle. Ja sitten tuppautui hän taas Ulin seuraan ja kevensi nyt
hänellekin sisuaan ja sadatteli niin sadantuhannen perkeleesti, että
jos nyt kerran sellaisen vätyksen välttämättä pitää päästä naimisiin,
niin ottaisi hän satatuhatta kertaa mieluummin langokseen Ulin kuin
sellaisen hemmetin koiran, puoleksi herraa, puoleksi renttua. Tietysti
olisi hänestä ollut kaikkein parasta kun se hupsu olisi pysynyt
vanhana piikana, sitäkös sen nyt tarvitsee niitä rahojaan mennä
naittamaan. "Mutta mitenkäs ne kelmit ovat sinua peijanneet! Voi mies
rukka, olisitpas älynnyt tulla minulle! Mutta tuletpahan nyt, tähän
vietävän pesään et nyt enää jää!" Uli vastaili vähän ja kartellen ja
hyvillään hän oli, kun tuo pauhaaja ja peuhaaja lähti sitten talosta.
Ja onnettomiin joutui siitä päivästä ravintoloitsija rukka, sillä hänen
rouvansa nähtyään Liisan kellon ja ketjut alkoi nyt hänkin marista ja
kiusata samallaisia kunnes ne sai.

Jukka oli hankkinut muualtakin tietoja tuosta puuvillakauppiaasta,
mutta ne olivat epäsuotuisia, vältteleviä tahi hämäriä. "Se on
tyhjätasku", sanoivat toiset, "ei siihen voi yhtään luottaa; aina se
helistää rahojaan, mutta ei sillä ole kuitenkaan kolikkoa jos kysymys
tulee." "Ei me sen oloja tarkkaan tunneta, kuuluu tekevän hyviä
kauppoja, mutta ei me olla läheisemmissä tekemisissä", sanoivat toiset.
"Kohtelias ja nokkela nuorimieshän se on, kyllä se tässä maailmassa
edistyy ja kyllä sillä on mikäli näkee, rahojakin", tuumivat taas
jotkut. Kuta lyhemmäksi harkinta-aika kului, sitä raskaammiksi kävivät
vanhusten sydämet, etenkin muorin, jonka vastuulle nyt Jukka kaiken
pani. Ja he olisivat kernaasti purkaneetkin kaupat ja olisipa muori
nyt antanut Liisan mieluummin vaikka Ulille, mutta tuskin he siitä
sanankin mainitsivat, niin tuli Liisa kuin pirulta riivatuksi, sätki
jäseniään ja kuohutti vaahtoa suustaan jotta aivan pelättiin hänen
saaneen kaatuvataudin. Ja kun odotusaika oli päättynyt, niin eräänä
päivänä, jolloin satoi ja tuuli niin ettei koiraakaan olisi raaskinut
ajaa ulkosalle, ryöpsähti puuvillakauppias taas hevosellaan tanhualle.
Surkeaa kuten sää oli hänen vastaanottonsakin. Renkejä ei näkynyt,
kuulunut hevosta talliin viemään. Liisa jäi sateen vuoksi seisomaan
kymmenen askeleen päähän luhdin alle, piiat eivät tuoneet sateensuojaa
ja vanhuksista ei vilaustakaan. Ei edes Ulia oltu näin huonosti otettu
vastaan hänen isäntärengiksi tullessaan.

Kauan kesti ennenkun sulho märkänä ja väristen pääsi tupaan, vielä
kauemmin ennenkun hän sai naamansa asiallisiin ystävällisiin
juonteisiin ja kaikkein kauimmin ennenkun vanhukset tulivat näkyville,
hekin nyt niin kylminä ja hyisinä että tuntui kuten heidät kaikki,
Liisaa lukuunottamatta, olisi pantu kahdenkymmenen asteen pakkasella
lämmittämättömään huoneeseen toisiaan hauskuttelemaan. Ja vihdoin,
pitkäin esipuheiden ja johdatusten jälestä alkoi puuvillakauppias:
jokohan hän nyt saisi panna sormuksen rakkaan Elisensä sormeen kuten
rakkaalle morsiamellensa ainakin; se oli hänellä jo mukana. Vanhukset
näyttivät epäröivän, katselivat toinen toisiinsa. Viimein sanoi Jukka:
"En minä nyt sitä tiedä: olemme tässä kuulleet yhtä ja toista ja se
poika ei ole ollakseen yhtään tyytyväinen."

"Kas, se sellainenhan nyt on vallan ymmärrettävää", sanoi kauppias,
"mutta jos minulla olisi kunnia tuntea teidän herra poikaanne
persoonallisesti, niin minä vakuutan, ettei hänellä varmaan olisi
minua vastaan mitään muuta kuin mahdollisesti vain se, että menemällä
naimisiin hänen neiti sisarensa kanssa ehkä hänen mielestään voisin
vahingoittaa hänen tulevaa perintöosuuttaan. Ja yhtä ymmärrettäviä
ovat nuo muutkin seikat. Minulla on jo kauan ollut kadehtijoita ja nyt
niitä on tietysti vielä entistä enemmän, ne eivät sallisi minulle tätä
onnea, koettavat minua erottaa Elisestä." Ja sitten kertoi hän pitkän
tarinan, mitä hänelle oli kerrottu glunggelaisista ja miten häntä oli
heidän suhteensa varoitettu ja sanottu, että hänet petetään ja hän
tulee onnettomaksi. "Mutta kyllä tunnen ihmiset liiankin hyvin, turhaan
en tunne tietä Moskovasta Lissaboniin niin että voisin sen yön pimeässä
ummessa silmin kulkea; kyllä tiedän, minkälaisia ihmiset yleensä
ovat ja mitä he tarkoittavat. Sehän nyt on selvä, että kun kerran
panetellaan niin julkeasti teidän laisianne kunniallisia, siivoja
ihmisiä, jotka elävät vakaata elämäänsä maatilallaan, niin miksipä
ei olisi helppo keksiä vaikka mitä minunlaisestani liikuskelevasta
poikamiehestä. Milloinkapahan kaksi lie päässyt yhteen, ihmisten
hiomatta kieltään heidän varaltaan, koettaen heitä eroittaa."

"Niin, kyllähän se niin taitaa olla", tuumi Jukka, "mutta kuitenkin
minusta tuntuu nyt siltä, että ehkäpä olisi parasta kun ei nyt
turhaa hätäiltäisi, vaan odoteltaisi vielä vuosi. Sillaikaahan tässä
tutustuttaisiin toisiimmekin, ja olettehan te molemmat vielä aivan
nuoria; ette te siitä ehdi tulla liian vanhoiksi. Parin, kolmen vuoden
päästä sopii mennä naimisiin aivan yhtä hyvin kuin nytkin ja molemmat
te sillä ajalla olette vain viisastuneet. Onhan esimerkkejä siitä,
että kihloissa on oltu parikin kymmentä vuotta ja kuuluivat ne monasti
sellaiset tulleen juuri kaikkein onnellisimmiksi; ja sillä ajallahan
mielestäni ehditte tutustua toistenne oikkuihinkin. Kun näin lentää
umpimähkään, niin sattuu helposti hairahtumaan."

Mutta silloinkos alkoi Liisa itkeä ja ulvoa ja kun viimeinkin saatiin
hänen sanoistaan selvää, olivat ne kamalia vastalauseita tällaiselle
viivytykselle. Ihan hänet tähän tapetaan, jotta sitten se Frevligenin
köntti saa sitä enemmän. Mutta Jumaliste he saavat tätä vielä katua!
Kyllä hän jo tietää, mitä hän nyt tekee j.n.e. Puuvillakauppias
antoi tämän tunteenpurkauksen aikansa tehokkaasti vaikuttaa, sitten
rauhoitteli Liisaa hellin sanoin ja kääntyi vihdoin liikuttavin
puheenparsin vanhempien puoleen. Oliko heillä sydäntä tehdä oma
lapsensa näin onnettomaksi! Ja hänet myöskin. Eivätkö he nyt nähneet,
miten he olivat kiintyneet toisiinsa? Ja miksi tehdä onnettomaksi omaa
lastaan? Noiden kateellisten, perättömäin parjaustenko vuoksi, joita
joka naimakaupassa saa aina kärsiä? Vai miksi? Siksikö, että veli,
joka nähtävästi tarvitsee paljon rahaa, ei ehkä tahdo antaa siskolleen
mitään? Ei, niin kovia, niin armottomia, niin kivisydämisiä eivät he
varmaankaan voi olla! Ei, hän kyllä tietää, että he ovat hyviä, kunnon
ihmisiä ja uskovat Jumalaan, kuten toivovat päästä autuaiksi. Ja siksi
pyysi hän nyt vielä kerran, pyysi oman ja tytön sielun pelastuksen
kautta, että suotakoon hänelle nyt Elise-neidon käsi, jotta he sitten
voisivat yhdessä vaeltaa tässä maailmassa hyveen ja siveyden tiellä
ja vihdoin kun Jumala kerran heitä kutsuu taivaaseensa, kaikki siellä
kohdata ja elää yhdessä autuaina ijankaikkisesti. Muori paralta
vuosivat taas kyyneleet pitkin punaisia poskia ja Jukkakin sanoi:

"Herran nimessä, kun nyt kerran näin väkisin tahdotte, niin menkää;
mutta minä en vaan rupea sitten syypääksi, käyköön miten tahansa."

"Se on Jumalan tahto", sanoi muori, "se on sallittu, ja mikä on
sallittu, minkä sille mahtaa. Mutta pitäkääkin sitten itse huolta
onnestanne. Jos ette onnellisiksi tule, niin emmehän mekään sitten enää
sille mitään voi."

"Oi", huudahti puuvillakauppias, "olkaa huoletta siitä! Kukapa ei
tulisi onnelliseksi minun kalliin Eliseni kanssa? Minä takaan, ettemme
tule kohtaloamme nurkumaan! No johan minä nyt sen arvasin, etteivät
teidän hyvät sydämenne tahdo tehdä kahta ihmislasta onnettomiksi. Tule
nyt, Elise, tule, kiittäkäämme jo nyt näitä kalliita vanhempiamme!
Kiittäkäämme, että he ovat uskoneet meitä enemmän kuin pahoja ihmisiä."

Ja hän tarttui Liisan käteen, veti hänet vanhempien luo ja heittäytyi
sitten muorin kaulaan ja suuteli häntä. "Ilmoissa ikänä ei kukaan
ole rutistanut minua niin rutosti", kertoi muori sittemmin monasti
tuosta tapauksesta. Ja sitten hyökkäsi sulho Jukan kaulaan ja kuristi
Jukkaa niin että ukko oli läkähtyä ja sylki ja köhi tukehtumaisillaan.
Ja Liisankin olisi nyt oikeastaan pitänyt ruveta heitä halailemaan,
mutta hänellä sattui olemaan munakakun kappale kourassaan ja se olisi
voinut rutistua. Liisasta oli siis järkevintä jättää halaukset toiseen
kertaan ja syödä vain kakkua. Mutta kun puuvillakauppias oli selvinnyt
vanhemmista, niin riuhtaisi hän nyt myös morsiamensa miehekkäille
rinnoilleen, ylväästi sykkivää sydäntään vasten eikä varonut kakkua
lainkaan ja kun se rupesi litistymään, niin Liisa kirkui: "Kakku,
kakku! Anna kun panen sen ensin pois!"

Puuvillakauppias näytti nyt ylen onnelliselta, kulki yhden luota toisen
luo, puristeli käsiä ja sanoi, ettei hän tiedä miten nyt kiittääkään
taivaan Jumalaa tästä onnestaan. Ja tämä oli hänen elämänsä ihanin
päivä ja sitä pitää viettääkin niin arvokkaasti kuten se ansaitsee.
Niin sanoen meni hän ulos kieseilleen.

"Käyköön nyt miten tahansa", tuumi muori hänen poissa ollessaan,
huoahtaen: "joka tapauksessa sillä on hyvä sydän ja se on uskovainen.
Ja sehän se onkin pääasia; mitäpäs muusta."

Samassa tuli sulho takaisin pullo kädessä ja sanoi:

"Puhuimme tässä viime kerralla viinistä. Minä siis ajattelin, että
pitäisipä tuoda teille vähän näytettä, jotta tietäisitte kerran mitä
on oikea viini. Ja koskapa minua nyt kohtasi sellainen onni, että sain
rakkaan Eliseni käden, niin eipähän nyt tällaisena päivänä sopine juoda
tavallistakaan viiniä. Ja tätä viiniä ei tarjotakaan joka pöydässä;
mutta teille voin minä kyllä hankkia sitä aivan polkuhintaan, vaikken
mikään viinikauppias olekaan. Mutta kun kulkee paljon maailmalla ja
pitää vain silmät päässään, niin saahan sitä aina tietää, mistä saa
tavaraa huokeimmalla. Ja sitenhän olen tehnyt aina paraat kauppani."

Ja kauppiaalla oli myös pakka erinomaista silkkikangasta, väriltään
tuhkanharmaata. Sellaista ei Liisa ollut ikinään nähnyt eikä Trinette
saanut. "Tällaista", sanoi sulho, "saa turhaan hakea Bernistä ja
Zürichistä. Eräs hyvä ystävä toi sen suoraan Lyonista ja luovutti
minulle tutun kaupalla."

Nyt olivat kaikki onnellisia ja hyvän viinin ja kauniin silkin ääressä
tultiin vähitellen niin lepposiksi ja tuttavallisiksi, jotta äiti
ajatteli, että olisipa ollut onnetonta, jos ei Liisaa olisi sille
annettu.

"Mitäs kummia tolloja teillä on palveluksessa?" kysyi kauppias sitten
tuttavalliseksi tultuaan. "Kun minä viime kerralla aioin lähteä täältä,
niin menin ensin keittiöön tuumien antaa tapani mukaan juomarahaa sille
hupaisen näköiselle tytölle, joka täällä meitä passaili, mutta hänkös
käänsi selkänsä ja sanoi: en minä tarvitse rahaa."

"Se oli kai Vreneli," tuumi muori. "Ei se oikeastaan ole mikään
palvelija, otimme sen vain armosta hoitoomme. Se on oikeastaan meille
kaukaista sukua, vaan ei ollut ketään, joka olisi piitannut hänestä."
"Vai niin", vastasi puuvillakauppias, "sitten kadun, että häntä
loukkasin; täytyy koettaa sovittaa vikaani." "Se ei ole ollenkaan
tarpeellista", sanoi Liisa, "parasta kun et sitä aina niin katselisi.
Se rupee muuten ajattelemaan, että mitä sinä sillä vielä tarkoitat. Se
on niin lähentelevä se ihminen."

"No eihän sitä nyt niin voi sanoa", sanoi äiti.

"Mutta kukas se oli se iso, kaunis poika", sanoi liukaskielinen herra
livahtaen pois tästä vastenmielisyyttä herättävästä puheenaineesta.
"Se, joka pani suitsia minun hevoselleni? Suututti minua vielä enemmän!
Ei edes vastannut, vaan nakkasi frankinrahan ilman muuta maahan niin
että olin kahden vaiheilla vetääkö sitä korville vai ei, ellen olisi
hävennyt tahrata kättäni koskemalla renkiin."

"Paras oli jättää koskematta", tuumi Jukka. "Se oli varmaan Uli, meidän
isäntärenki, oikein kunnon mies, mutta joskus on se niin julman tulinen
ettei sen kanssa tahdo tulla toimeen."

"Sellaista en minä pitäisi talossa", sanoi kauppias.

"Eihän se kovinkaan paha ole", sanoi muori. "Ja se hoitaa erinomaisen
hyvin maata ja karjaa ja meillä ei ole ollut ikinä niin kelvollista
renkiä, tuskin saisimme sellaista jos se lähtisi pois."

"Kyllä se vaan taitaa olla äkäpää", tuumi sulho. "Jos antaisitte
minun huolekseni hankkia uuden rengin, niin hankkisinpa huokean ja
sellaisen, että kerrankin tietäisitte mikä se on oikea renki." Tällä
kertaa livahti äiti vuorostaan pois puheenaineesta ja alkoi jutella
jostain muusta. Viimein rupesi sulho toimittamaan, että olisi jo
tänään lähdettävä kuulutuksille Üfligeniin. Muori löi käsiään yhteen,
tällaista kiirettä hän ei ollut ennen kuullut. Ja Jukka pudisti päätään
ja sanoi, että ei tuo nyt tuollainen hätä ole hänestä mieleen. Liisasta
taas oli niin ruma ilma, ettei hän voinut lähteä ennenkun huomenna.
Tämä mielipide hyväksyttiinkin vihdoin ja niin jäi herra taloon yöksi.

Illan kuluessa koetteli hän sitten tavantakaa sovittaa tuota kuviteltua
loukkaustaan Vreneliä kohtaan ja tassutteli alituiseen Vrenelin jälestä
yritellen olla hänelle kohtelias oman kykynsä mukaan. Mutta kun
Liisa sen huomasi, niin sai sulho tuskin koko iltana häneltä kelvon
sanaa. Vreneliä Liisa sätti kauheasti, haukkui häntä hännystelijäksi
ja sulhasensa viettelijäksi ja sanoi nähneensä, miten he olivat
tuttavallisesti iskeneet toisilleen silmään. "Ja kun minä pääsen
naimisiin, niin en jalallani astu enää tähän taloon niinkauan kun
täällä on tuo lutka. Sellaiset kiitokset siltä saa, vaikka häntä on
niin kauan pidetty armosta talossa." Vreneli ei ollut tuppisuu, ei
ainakaan sellaisille kuin Liisalle. "Lutkan", toisti hän, "saat pitää
itse kuten mieskutkaleesikin. Mokomaa en sietäisi vaikken miestä ikinä
näkisikään. Mutta sinun tielläsi en rupea enää olemaan, kylliksi
olen jo ollut täällä armoilla. Antamanne hyvän luulen ansainneeni
työllä enkä siedä nyt enää tuota jokapäiväistä vatkatusta, hyvääkin
juomarahaa, menneistä asioista, jotka eivät sinuun kuulu. Sillä sinä
et ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aina kiusaa vain minkä olet
ennättänyt. Narripa olisin, jos mokoman apinan kanssa rupeisin kilpaa
parpattamaan ja puheistasi piittaamaan. Vaan tielläsi en tässä enää
kauan ole, siitä saat olla varma. Mutta jätähän nyt minut rauhaan,
kai sinun puuvillahetakkasikin jo odottaa sinua." Liisa olisi repinyt
Vreneliltä silmät päästä, jos ei olisi tiennyt, ettei Vreneli laske
ketään silmilleen. Sillä sellaisissa hyökkäyksissä oli Vreneli monasti
puristanut häntä käsivarsista niin että jälet olivat näkyneet monta
päivää.

Häähölyistä kaikellaisista, sekä itse häistä j.n.e., emme nyt
huoli kertoa; sillä oikeastaanhan meillä ei ole mitään tekemistä
puuvillakauppiaan kanssa, vaan Ulin, ja liiankin paljon on jo tuo
vähäpätöinen sivuhenkilö aikaamme vienyt. Mutta hän kun kerran pääsi
näyttämölle, niin ei hän synnynnäisen juutalaismaisen hävyttömyytensä
mukaisesti tahtonut enään syrjäytyäkään. Ja yhä vieläkin, kun jo olemme
päättäneet hänestä erota, on meillä helkkarin vaikea pidättää häntä
loitolla.

Ulin hiljainen ja levollinen käytös oli vanhuksista ollut sangen
merkillistä, joskaan ei vastenmielistä. He luulivat nyt, että kyllä
he olivat ajatelleet Liisan ja Ulin suhdetta aivan liian vakavalta
kannalta. Uli näytti olevan ainoastaan hyvillään kun tuo suhde nyt
oli selvinnyt eikä hän näyttänyt olevan aikeissa lähteä talosta.
Häähumussa ei vanhuksilla ollut aikaa tutkia tarkemmin tuon luulonsa
todenperäisyyttä, vaan umpimähkään he uskoivat kaiken olevan parhain
päin. Mutta kun häistä oli päästy, niin kehoitti muori kuitenkin
Jukkaa varmuuden vuoksi, kysymään Ulilta asiaa; vaikka kyllähän muori
tosin uskoi, että kyllähän se jää. Jukka vastasi, että jos ei Uli jää,
niin on se muorin syy. Eipä siltä, ettei saataisi parempaa renkiä,
sillä vävymieshän oli luvannut, hommata uuden. Mutta Uliin oli jo
niin totuttu ja siksi olisi hyvä jos se jäisi. Mutta eipä nyt hirteen
kannata mennä vaikkei se jääkään. "Sama ijankaikkinen hupsu sinä olet",
sanoi muori ja meni ulos tuvasta.

Kun Uli sitten kerran leikkasi heinää, köpitti Jukka hänen luokseen ja
sanoi:

"Kai tässä nyt ollaan yksissä vielä edelleenkin, vai mitä, kuten
ennenkin? Minä ainakaan en ole ajatellut muutakaan kuin että sinä jäät."

"Ei, isäntä", vastasi Uli, "kyllä minä lähden pois; joten siis voitte
hankkia uuden."

"No, mikäs sinulle nyt tuli?" sanoi Jukka. "Onkos taas liian vähän
palkkaa vai onko Johannes sinut minulta varastanut?"

"Ei ole liian vähän eikä varastettu", sanoi Uli.

"No minkästähden sinä sitten tahdot pois?"

"No, eihän sitä aina voi olla yhdessäkään paikassa", sanoi Uli.

"Mutta jospa lisään sinulle vielä palkkaa neljä taalaria?" kysyi Jukka.

"En vaikka sata. Olen saanut jo kylläni ja kun kerran olen kyllästynyt,
niin ei minua pidä raha eikä mikään."

Pahoillaan köpitti Jukka nyt takaisin tupaan ja sanoi vaimolleen:

"Tässä sitä nyt taas ollaan! Uli ei jää! Mene nyt sinä ja hanki meille
uusi renki; minä en vain siihen asiaan puutu."

Ja vaikka muori miten kyseli: "Miksei, mitä se sanoi", niin ei
Jukka vastannut muuta kuin että: "Mene itse kysymään." Ja kun muori
päivitteli: "No mihinkä ihmeelle me nyt joudumme?" niin vastasi Jukka:
"Oma on syysi! Johan minä sen sanoin, että näin se käy." Ja enempää ei
hän muorin kysymyksiin vastannut, Silloin meni muori itse keittiöön,
jota Vreneli, muorin uskottu kaikissa taloushuolissa, vallitsi ja sanoi:

"Ajatteles nyt, Uli aikoo lähteä meiltä pois. Tiedätkö sinä, miksi se
lähtee?"

"En aavistuksellakaan", vastasi Vreneli; "mutta Liisa oli sille niin
ilkeä, ja kai se nyt ajattelee, ettei hän rupea olemaan täällä enää
ihmisten pilkkana ja tekemään ikänsä työtä toisten edestä kun häntä
niin palkitaan."

"Mutta mikäs meille nyt eteen tulee", sanoi muori, "hänen laistaan emme
enää vasta saa. Se oli niin nöyrä, uskollinen ja ahkera ja siihen ovat
kaikki jo tyytyväisiä, ei ole kuultu kinaa mitään, ja kun se lähtee,
niin menee kaikki nurin kurin taas. En uskalla edes ajatellakaan mitä
sitten tulee."

"Niin on minunkin asiani", sanoi Vreneli. "Tällaisissa oloissa, jossa
on eletty, en minä vasta enää voi tulla toimeen. Vaikeahan minun on
sitä sanoa, täti, mutta kyllä minunkin nyt täytyy ilmoittaa, etten
minäkään voi enää jäädä. Minäkin lähden pois."

"Mitä ihmettä, sinäkin? Mitä pahaa minä sitten olen sinulle tehnyt? Uli
ja sinä olette nyt varmaan yksissä juonissa?"

"Ei, täti", sanoi Vreneli, "en ole Ulin kanssa missään juonissa, emme
ole missään tekemisissä keskenämme. Ja te, hyvä täti, ette te ole
tehnyt mitään pahaa minulle, olette ollut aina minulle kuin oma äiti.
Ja kun kaikki ovat minua ahdistaneet, niin olette te aina auttanut
minua. Ja en unohda teitä elinikänäni ja niin kauan kun minä osaan
rukoilla, rukoilen aina, että hyvä Jumala palkitsisi teille kaiken
teidän hyvyytenne minua kohtaan."

Vreneli itki ja ojensi kätensä tädille, jonka punaisia poskia pitkin
nyt kyyneleet taas vierivät.

"Mutta miksikäs sinä, sitten tyttö pahainen, aiot lähteä pois, kun
kerran pidät minusta ja kun en ole tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi
vihdoin muori. "Minä olen niin tottunut sinuun ja sinä olet aina
toimittanut ihan itsestäsi minun askareeni. Ja mitenkäs minä sitten kun
päivä päivältä yhä vanhenen, enkä enää kauan pysty mihinkään, jaksan
hoitaa koko raskasta taloutta?"

"Voi täti kulta, minun on niin sääli teitä, mutta pois minun vain
täytyy päästä. Olen sen vannonut, enkä jää tänne Liisan haukuttavaksi,
kun hän tulee tänne vielä miehineenkin. Aina se vain sättisi minua,
että minä muka koettaisin houkutella hänen miestään ja muistuttelisi
joka murusta, mitä olen täällä syönyt. En siedä olla täällä enää. Ja
jos tuo hänen heittiönsä minuun vielä kerran sormellaankaan koskee,
niin minä kaluan sen jälet pois nahkastani luihin saakka, niin hän
minua ilettää! Jo sanoin Liisalle, että minä lähden hänen tieltään pois
enkä anna itseäni enää viattomasti sättiä. Ja sittempähän en enää ole
armoilla."

"Voi", sanoi muori, "ethän sinä nyt saa välittää Liisasta; tiedäthän
sinä millainen se on, ainahan se on ollut ilkeä ja mitäs hänen
puheistaan. Miksi minun pitäisi kärsiä hänen sanoistaan?"

"Sille en minä voi mitään, Jumala sen tietää", sanoi Vreneli. "Mutta
miksikäs ei kukaan pidä Liisaa vähän nuhteessa ja kurissa? Minun täytyy
väistyä hänen tieltään. Ja vielä yhdenkin seikan tähden, mutta sitä en
sano kellekään muille kuin teille. Sen mies hääri jo nyt kintereilläni
enemmän kuin on tarpeellista, mokomakin pukki! Mutta varokoonkin
luitaan! Jos hän vielä kerta tulee minua liian lähi, niin läjäytän minä
sitä niin että se lentää ketarat taivasta kohti. Ah, täti, missään
tapauksessa ei täällä enää kohta hyvin käy. En voisi muutenkaan enää
täällä olla; vävy mahtailee jo kuten olisi isäntä ja kuten talo olisi
kaikkine päivineen hänen."

Tässä Vrenelin puheessa olikin perää. Vävy oli jo huomannut, miten
rikkaan runsaskätisesti ruokavaroja tässä talossa hoidettiin, vaikka
taas toisaaltapäin säästettiinkin. Maitomitta, voinaula tahi pari
leipää sinne tai tänne ei suuria mullistanut ja munista ei pidetty
tarkkaa laskua ja köyhiä ruokittiin luvuttomasti. Ja jo monasti tämän
lyhyen ajan kuluessa oli hän siis laskenut Jukalle, miten paljon
Jukka oikeastaan voisi tilan tuotteita myydä. Nyt tuottaa se hänelle
voittoa tuskin kahta prosenttia. "Jos minulla olisi tämän tilan
arvoinen rahasumma käytettävänä kauppayrityksiin, min saisin minä siitä
vähintäin kahdeksan prosenttia." Ja jo monta kertaa tämän jälkeen oli
Jukka sitten motkottanut ja riidellyt muorille, että tämä muka liiaksi
tuhlaa ruokavaroja ja tuuminut, että monia menoja pitää supistaa. Ja
kun puuvillaherraa kävelytettiin katsomassa aittoja ja kamareita ja kun
hän sai vilaista laareihin ja arkkuihin, niin hämmästyi hän varastojen
suuruutta. "Eihän tämä kannata", sanoi hän, "tässähän ne homehtuvat
hyödyttöminä. Tavaroissa on suuri pääoma, joka ei tuota korkoa mitään
ja sitäpaitse mätänee se itsekin paikoilleen. Kun möisitte pois nuo
tarpeettomat, -- ja nyt on tiedossani juuri eräs sopiva myyntitilaisuus
-- niin voisin taata, että hommaisin teille niistä vähintäin 2000
guldenia. Mutta minä en möisikään niitä täkäläisille välittäjille, vaan
suoraan paraalle ostajalle."

Niin sai kauppias rupattelemalla houkutelluksi glunggelaisilta
itselleen paljon lankoja ja pellavaa, kankaita, kuivehedelmiä, jyviä
ja kirsikkaviinaa, ja siten vähensi hän huomattavasti heidän laariensa
ja arkkujensa sisältöä. Muori pahan sydäntä tämä ihan viilteli ja hän
oli purskahtamaisillaan itkuun. Näin ryöstettyinä ja raastettuina
ei hän ollut nähnyt varastojaan vielä kertaakaan koko sinä pitkänä
aikana minkä oli ollut täällä emäntänä. "Jumala varjelkoon meitä
kalliista ajasta", virkkoi hän nyt eikä tiennyt, mikä silloin eteen
tulisi; ei uskaltanut sitä edes ajatellakaan. -- Kauppias tuli
sitten ilmoittamaan, että hän oli saanut kaikki ne tavarat myydyksi
erinomaiseen hintaan. Mutta eipäs tuonut rahoja mukanaan. Hän oli muka
antanut ne puolen vuoden luotolla, kuten suurkaupoissa on tapana,
ilmoitti hän vain noin sivumennen. No tämä nyt ei ollut enää oikein
Jukastakaan mieleen.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa
tekemään uusia ja parempia.


Siitä nyt alkoi muori parka murehtia ja kun Uli ja Vrenelikin
vielä tahtoivat pois talosta, joten vävy saisi pian talon ohjat
ihan täydellisesti käsiinsä ja kun hän ajatteli, että hänen sitten
täytyisi emännöidä tyhjästä ja olla itara köyhille ja kun hänen joka
jauhokauhansa luettaisiin ja häntä vahdittaisiin niin ettei hän vain
kertaakaan saisi paistaa mielikseen pannukukkoja, niin kävi hänestä olo
niin surkeaksi, että hän rupesi istumaan ja itkua heruttamaan. Ja hän
itki niin että olisi voinut käsiään pestä hänen silmäinsä alla ja että
Jukkakin tuli ulos ja sanoi, että eihän nyt toki tuolla tavalla saa
ruikuttaa, ihanhan se kylille kuuluu ja ihmiset ajattelevat, että mikä
se täällä muorilla on. Ja eihän Jukka ollut mitä pahaa tarkoittanut,
tiesihän muori, että täytyihän hänen joskus vähän huomauttaakin.
Ja Vrenelikin lohdutteli muoria ja sanoi, ettei tädin pidä olla
millänsäkään, aina käy maailmassa kaikki helpommin kuin etukäteen
luuleekaan. Mutta muori vain pudisti päätään ja sanoi, että jättäkööt
nyt hänet vain rauhaan, itse tästä nyt täytyy jaksaa selvitä, ei siinä
nyt muiden puheet auta. Ja hän koetti monta päivää selvitä itse.
Raskaita ajatuksia hautoen nähtiin hänen vaeltelevan joka paikassa,
väliin aina istahtavan milloin minnekin piiloon, josta ei luullut
itseään huomattavan, ja laskevan kädet helmaansa ja silloin tällöin
tapailevan esiliinansa kolkkaa ja pyyhkivän sen nurealla puolella
silmiään. Ja viimein näytti suru jo helpottavan ja epävarmuus katoavan,
koskapa hän sanoi: "Nyt minun on jo parempi olla, mutta tekisi mieleni
vielä lähteä jonnekin, olen vielä niin alakuloinen, tekisi niin hyvää
kun pääsisi vähän, päiväksi tai pariksi, muualle." Jukka ei tällä
kertaa inttänyt vastaan; hän oli itsekin jo alkanut olla muorista
huolissaan. "Voithan lähteä vaikka pojan tai tyttären luo miten vain
haluat; Uli saa tulla kyytimieheksi, onhan sillä nyt aikaa silläkin",
tuumi Jukka.

"Ei", vastasi muori, "sinne en lähde, siellä ne vaan kinaavat taas
alituiseen! Ja vaikka ottaisin säkillisen taalareja mukaan, niin ei
niissä olisi niille kylliksi. Mutta tekisi nyt mieleni kerran lähteä
Johannes-serkunkin luo. Onhan niille luvattu jo kauan sitten käydä
heillä eikä ole pidetty sanaa ja minä en ole koskaan siellä vielä
käynyt. Onhan siellä katseltavaa uusi tie ja vieras seutu ja ehkäpä
minulle tulee hyvä olla sitten." Ja Vrenelinkin tahtoi muori ottaa
mukaansa. "Eihän sekään ole pitkään aikaan käynyt missään." Liisan
häihin ei sitä oltu huolittu ja kyllä se tyttö ansaitsee kerran saada
vähän iloa sekin.

Viimemainittua ehdotusta vastaan Jukka vänkäsi paljonkin, mutta viimein
kuitenkin antoi tällä kertaa perää muorin mieliksi ja päätti kärsiä
nämä pari päivää.

Uli oli hyvillään kun kuuli, minne nyt oli lähdettävä emäntää viemään.
Mutta Vreneli sitävastoin hakasteli vastaan jos sadallakin syyllä eikä
taipunut ennenkun täti hänelle sanoi:

"No oletpas sinä nyt koko pullikoija. Minä käsken nyt sinua lähtemään
ja sinä tottelet, sillä hyvä!"

Eräänä marraskuun alkupäivänä, kauniina, syksyisenä lauantai-aamuna
tuotiin sitten rattaat talon eteen ja otettiin hevonen tallista,
puhdistettiin se tallin ovella taitavin käsin ja renki toi sen
sitten aisoihin. Uli tuli pyhävaatteissaan komeana ja piiska kädessä
ajoneuvojen viereen seisomaan ja vähän ajan päästä kepsutteli
Vrenelikin ulos, somana ja kauniina kuin aamun rusko, pieni kukkakimppu
rinnassa ja tuoden jotain tavaraa rattaille. Sitten tuli ulos muorikin
Jukan kanssa, jolle hänellä oli vielä monta ohjetta annettavaa.

"Ihmiset luulevat teitä hääseurueeksi", sanoi Jukka, "kun ajelette
tällä tavalla lauantaina. Vrenelihän on kuin mikäkin morsian."

"Pyh, mitä hupsuttelette", sanoi Vreneli ja punastui korvia myöten.

"Ulilla täytyy kanssa olla kukka, niin luulevat sen kaikki varmaan!"
huusi yksi liukaskieli tyttö, kopaisi hatun Ulin päästä ja juoksi
sisään. Äkäisenä hypähti Vreneli seisomaan rattailla ja huusi:

"Tyttö, annatko sen hatun heti pois vai et! Mitä se Uli sillä kukalla
tekee! Koskepas vain yhteenkin kukkaruukkuuni!"

Tyttö ei ollut kuullakseen. Silloin aikoi Vreneli hypätä alas rattailta
ja juosta hänen jälestään, mutta muori, nauraen katketakseen piti häntä
kiinni vyöhyiltä ja sanoi:

"Mitä sinä nyt hupsuttelet! Anna sen nyt tuoda vain, sehän on niin
hassua. Ja ehkäpä ne luulevat morsiameksi minua, jos onni oikein
potkii!"

Väki kaikki rupesi nyt kujeilemaan ja siitäkös oli hauskaa Vrenelin
kiukku, joka ei tahtonut asettua lainkaan. Ja Ulikin alkoi ilveillä
ja painoi lujasti hatun päähänsä kun Vreneli koetti sitä häneltä
riistää repiäkseen siitä kukan pois. Ja kai olisi sen repinytkin,
ellei muori olisi sanonut, että älähän nyt toki ole hullu ja tuhma ja
rutista pilalle kaunista kukkaa. Ja eihän tuo nyt mitä kamalaa ole, jos
hääpariksi luulevat.

"Mutta minä en vaan sitä tahdo", sanoi Vreneli ja repi oman
kukkakimppunsa irti rinnastaan ja olisi heittänyt sen pois, jos ei
muori olisi sanonut:

"Jo sinä nyt olet tuhma! Ja muista se, että ne, jotka pahimmin
hakastelevat, menevät kaikkein ensinnä naimisiin, kun tosi eteen tulee!"

"Mutta empäs minä!" sanoi Vreneli. "Minä en huoli miehen könttejä. Mitä
minä niillä kutkaleilla."

"Sitä kai mitä muutkin!" sanoi äiti nauraa hekottaen ja lähti ajamaan
ihanaan, aamuiseen maailmaan Vrenelin istuessa hänen vieressään
tuppisuuna.

Täydessä väriloistossaan hohtivat lakastuneet lehdet, puiden takaa
paistoivat vihreinä ja virkeinä nuoret oraat iloisesti kimalluttaen
kastepisaroitaan, jotka niiden hennoissa terissä häilyivät.
Salaperäisenä ja utuisena kaareili taivas, tuo Jumalan salaperäisten
ihmeitten ahjo. Mustia korppia lenteli pelloilla, vihreät tikat
nuokkuivat puissa, oravat hyppelivät ripeästi tien yli ja oksalle
päästyään pilkistelivät vilkkaan uteliaasti noihin ohi matkaaviin.
Korkealla ilmassa purjehtivat kuret hyvin järjestettynä kiilana
lämpimämpiin maihin ja merkilliseltä kaikui kaukaisesta korkeudesta
heidän outo matkalaulunsa.

Äiti tarkasteli vilkkain, älykkäin silmin kaikkea ohi kiitävää,
alituiseen hän lausui huomioitaan ja monta järkevää sanaa vaihdettiin
hänen ja Ulin välillä. Etenkin kun he ajoivat kylien läpi, enenivät
merkillisyydet ja harvoinpa vilahti talo ohi ilman että emännällä oli
siitä jotain huomauttamista. "Paha se on, kun aina vain kyyröttelee
kotona ja aina näkee vain yhtä ja samaa. Täytyisi vähän väliä lähteä
hiukan maailmalle. Eikä olisi katseltava sitä vain uteliaisuuttaan
tyydyttääkseen, sillä voi siitä paljon oppiakin. Yhdellä seudulla ei
eletä samalla tavalla kuin toisella. Täytyy katsella kaikkea ja valita
paraat tavat."

He eivät olleet ehtineet ajaa paljon yli kahta tuntia, kun äiti jo
alkoi puhua, että pitäisi nyt antaa tuolle Mustalle jo jotain. Se
ei ole tottunut juoksemaan niin pitkiä matkoja ja terveenä se toki
pitäisi saada takaisin kotiin. "Seisautappas, Uli, kun ensi ravintola
tulee", sanoi hän, vaikka Uli väitti vastaan, "ja koetappas, eikö sille
kelpaisi neljännes kauroja. Ja kyllä minäkin mielelläni jotain joisin,
minua alkaa jo melkein paleltaa."

Kun he saapuivat ravintolan luo, niin käski hän Ulia:

"Kun olet antanut hevoselle kauroja, niin tule sitten sisään." Ja vielä
kynnyksellä kääntyi hän hänelle huutamaan:

"Totta kai sen nyt kuulit? Muista tulla!"

Kun ravintolan emäntä oli pyyhkinyt esiliinansa helmalla penkit ja
kysynyt: "Mitä saa luvan tarjota?" ja kun oli käsketty tuomaan pullo
hyvää ja vähän teetä, istahtivat naiset pöydän ääreen. Siinä katselivat
he sitten tupaa ja lausuivat hiljaisella äänellä toisilleen huomioitaan
ja ihmettelivät, eikö tämä kello ole jälessä. Mutta Uli oli ajanut
kovasti, kyllä sen näkee, että sillä on into päästä perille.

Tilattu pullo tuotiin viimein, pyytäen anteeksi että se oli vähän
viipynyt. "Mutta ei ollut lämmintä vettä ja puut eivät tahtoneet oikein
palaa." - Silloin sanoi muori Vrenelille, että pitää mennä huutamaan
sitä Ulia sisään. Muori ei ymmärtänyt, miksi se ei jo tullut; olihan
hän sille sanonut jo kahteenkin kertaan.

Ulin tultua ja kohteliaasti tervehdittyä tahtoi ravintolan emäntä
päästä puheisiin ja sanoi:

"Tästä on jo tänään mennyt ohi toinenkin hääseurue."

Silloin purskahti muori kaikuvaan nauruun ja Uliakin nauratti; mutta
Vreneli lensi ihan tulipunaiseksi ja sanoi äkäisesti:

"Ei ne nyt kaikki ole hääseurueita, mitä vaan maantiellä ajaa. Onhan
niillä nyt muillakin ihmisillä oikeus ajella lauantaina. Eikä se tie
nyt ole pelkästään hääpareille avattu."

"No älkää nyt noin suuttuko", sanoi ravintolan emäntä, "enhän minä
teitä tuntenut; mutta minusta te näytitte niin hyvin sopivan yhteen;
niin komeaa paria en olisikaan nähnyt pitkiin aikoihin."

Muori lohdutteli ravintolan emäntää, ettei sitä nyt noin tarvitse
pyydellä anteeksi. Samaa asiaa oli jo kotona nauraa ilakoitu ja
ajateltu, että näin se tulee vielä käymään ja jo silloinkin oli tyttö
suuttunut että oikein.

"Häjy olette, täti, kun tekin minua kiusaatte", sanoi Vreneli; "jos
tämän olisin tiennyt, en olisi mukaan tullutkaan."

"Kukas sinua nyt kiusaa", sanoi täti nauraen; "itsehän sinä olet tuhma!
Muut tytöt olisivat hyvillään kun luultaisi heitä morsiameksi."

"Mutta minäpäs en", vastasi Vreneli, "ja jos nyt ei anneta olla minun
rauhassa, niin minä laputan vaikka takaisin kotiin."

"Ethän sinä miten voi ajaa tulppaa ihmisten suuhun. Ja saat olla
hyvilläsi, kun he eivät pahempaa sinusta puhu", vastasi täti.

"No eikö siinä sitten ole kylliksi, että ihmiset härnäävät minua
sellaisella, jota minä en huoli ja joka ei minustakaan huolisi."

Ja Vreneli olisi kiivaillut vaikka miten kauan, ellei jo olisi
valjastettu hevosta ja lähdetty edelleen ajamaan. Kiivasta vauhtia
kiisivät he uusille seuduille. Emäntä sanoi usein: "Älähän nyt aja
liian kovasti, Uli; kunhan elukka ei vain vikaantuisi." Ja kun hän
kuuli, että vielä on tunnin matka Erdöpfelkoferiin, niin käski hän taas
pysäyttämään seuraavan ravintolan kohdalla. Siellä piti syödä vähän
murkinaa, muorilla oli nälkä ja hän ei mielellään tahtonut tulla serkku
Johanneksen luo juuri päivällisaikaan; siitä olisi liikaa puuhaa.
Kylään oli aina soveliainta ja mukavinta tulla iltapäivällä; silloin
pääsee talon väki pelkästään kahvilla, joka on pian keitetty, vaikka
hyvältähän se maistaa. Uli totteli ja seisautti hevosen ravintolan
luona. Kohteliaasti otti heidät tarjoilijatyttö vastaan, johti heidät
erääseen pikku tupaan ovea avatessaan sanoen:

"Menkää vain sisään, siellä on jo kaksi muuta." Ja sisässä olijoille
huudahti hän heti: "Nyt saatte seuraa, tuli taas yhdet lisää, --
morsiuspari nimittäin!"

Täti nauroi katketakseen ja sanoi:

"Näetkös nyt, niin se on sallittu. Potki nyt vain tutkainta vastaan,
morsian sinä olet."

"Minä en lähde nyt sisään vaikka mikä olisi", sanoi kiukuissaan
Vreneli, "ja jos tätä peliä joka paikassa jatkuu, niin lähden jalan
takaisin kotiin. Ja häjy olet sinäkin, Uli, kun sinulla ei ole sen
verran älyä, että ottaisit edes tuon kukan hatustasi pois. Minä olen
niin äissäni sinulle, tiedäkin se."

Silloin sanoi Uli, ettei hän tahdo olla häjy, hän oli pitänyt tätä vain
leikkinä. "Mutta koska sinä nyt noin tahdot, niin saathan tuon kukan
nyt minulta ja minä menen vaikka kotiin takaisin, jos tahdot, kyllä te
kahdenkin pääsette Mustalla, ei siinä ole mitään vaaraa."

Vreneli otti kukan ja sanoi: "Kiitos!" Mutta täti sanoi:

"Minä sinun sijassasi en olisi antanut. Ei teidän tarvitse toisianne
yhtään hävetä."

"No mitäs siitä nyt jankkaa aina sitä yhtä ja samaa, täti, olkoon miten
olkoon. Minä en vaan siedä mokomaa juttua. Ja morsiusparien luokse minä
en lähde ja jos ette tule isoon tupaan, niin lähden laputtamaan heti
takaisin kotiin", kivahteli Vreneli.

"Tyhmä olet", sanoi täti. "Uli, sinun sijassasi minä jo suuttuisin
tällaisista puheista."

"Suuttukoon vaan", sanoi Vreneli, "mutta minä luulin, että Uli olisi
järkevämpi kuin muut eikä piittaisi kujeilla mokomilla tuhmuuksilla."

"Annas olla, Vreneli", sanoi täti, "kylläpä saat vielä toisenkin äänen
kelloon, usko se! Sillä hauska se vaan on olla morsiamena."

"Hauska!" kivahti Vreneli. "Onnetonta on morsiamena olla ja häitä
kammon minä kuin kuolemaa. Tokihan kuollessaan edes voi pitää huolta
autuudestaan, mutta häissä ei tiedä, mikä piru vielä vie. Luulee paraan
saavansa ja seitsemänteen taivaaseen pääsevänsä, mutta saakin kurjuutta
ja kelvottoman rentun."

"Voi nyt sinua tyttö rukka", sanoi täti, "kyllä sinä nyt olet kuin se
entinen kerjäläisakka, joka sanoi, ettei hän vaan tahdo emännäksi,
sillä silloin pitää syödä pannukukkoja, jotka häntä yököttää; ja sitten
varasti helmallisen kun kukot vietiin kellariin. Sellaisia puheita
pitää varoa, niissä tekee suurta syntiä. Ja jos onkin pahoillaan, niin
pitää toki vähän hillitä kieltään. Ei ihminen tiedä mihin maailmassa
joutuu ja jos joutuu sellaiseen tilaan, jota ennen vannoi karttavansa,
niin nousevat muistot ja entiset julkeat sanat sitten mieleen kuin
kummitukset haudoistaan ja kiusaavat ihmistä kuin pahat henget, eivätkä
suo yön ei päivän rauhaa. Monta ne ovat kiusanneet jo niin ettei
poloinen ole tiennyt muuten niistä pelastua kuin kuolemalla."

"Täti", sanoi Vreneli, "enhän minä nyt tahtonut teille paha ollakaan
enkä sinullekaan Uli. Mutta antakaa nyt minun olla rauhassa. Enhän minä
ole kuin köyhä tyttö vaan ja täytyyhän minun itseäni puolustaa kun
minua koetetaan tehdä entistäkin halvemmaksi."

"Voi tyttö parka", sanoi täti, "kukapas sitä on koettanut. Moni rikas
tyttö olisi hyvillään, jos olisi sellainen kuin sinä. Minä antaisin
paljon rikkaudestani, sangen paljon, jos Liisa olisi sellainen kuin
sinä. Sinun kanssasi tulee mikä mies tahansa onnelliseksi, olipa
hän rikas tai köyhä. Sinä pystyt mihin tahansa, vaan Liisasta ei
ole, Jumala paratkoon, ei mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minä en
ymmärrä, miten se on sellainen ja molempiahan minä teitä olen yhdessä
kasvattanut. Vaan eivät käy tasan Jumalan lahjat. Teitpä sinä mitä
tahansa, niin hyvä aina tulee. Jos minä olisin mies ja poikamies, niin
kyllä minä sanoisin: sinut minä otan tahika en ketään muuta! Vaan Liisa
ei kykene kunnolleen mihinkään; ja kyllä kai siitä vielä saa sellaista
harmia, että vaipuu hautaan."

Vedet tulivat nyt muoripahan silmiin ja Vreneli, vaikka ajatteli, että
ei niistä aina kahdesta tarvitse tulla samallaisia joskin heitä on sama
henkilö kasvattanut yhdessä, ei puhunut mitä ajatteli, vaan koetti
muoria lohdutella:

"Älkää olko millännekään, eihän sen nyt niin toki käy, kyllähän se
vielä siitä paranee ja ehkäpä käy paremmin kuin aavistattekaan."

Mutta täti pudisteli vain päätään ja valitteli, että niinhän hän
ajatteli, että kun Liisa pääsisi naimisiin, niin kyllä kai se sitten
rupeisi jotain hommaamaankin ja paranisi. Mutta eipäs näy vain! Pitkät
päivät se nyt istuu kädet sylissä kuin mikä herraskainen rouva. Joutava
rällä se on ja ikänsä se sinä pysyy. Kun se tulisi edes kymmenenneksi
osaksikaan sinun kaltaiseksesi, niin olisin onnellinen. Sinulta luistaa
kaikki työ oli se mitä tahansa ja kaikkeen sinä ennätät ennenkun
sitä ajatteleekaan. Luulisi monasti, että ihanko sinä olet noiduttu.
Mutta jos Liisan pitäisi pyyhkiä pölyäkin tuolilta, niin kuhnii se
siinä kaiken päivää ja päälle päätteeksi saavat sen toiset sitten
vielä kantaa sänkyyn. Monasti se ei vielä iltapuolella ole korjannut
aamuisia vuoteita ja kello yhdeksän aikaan illalla ei se vielä tiedä,
mitä syödään illalliseksi. Äidin sydän oli ihan pakahtua kun hän näki
tällaista. "Mutta älkäähän nyt vain puhuko siitä mitään kotona, en
tahtoisi, että siitä joka paikassa ruvettaisiin juoruamaan", lisäsi hän
silmiään kuivaillen.

Vreneli oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hän oli niin mielissään
kun häntä kehuttiin, ei oikein tiennyt miksi. Ja hän laski leikkiä ja
kiitti ja moitti ruokia tarpeen mukaan ja härnäili Ulia, jolla muka
aina oli lasi tyhjänä. Äiti unohti siinä surunsa ja iloisin mielin
lähdettiin taas ajamaan serkkulaa kohti. Ja Ulilla oli nyt paljon
kertomista kenen tuo ja tämä talo oli, kenen tämä tai tämä pelto.
Ja kun hän vihdoin näki Johannes-serkun ensimäisen pellon, niin
hänen sydämensä oikein hyppi riemusta. Tuolla pellolla oli hän ennen
uurastanut, ajatteli hän ja muisti, miten siellä oli uurastanut, ja jo
pitkän matkan päästä osoitteli hän sitä peltoa. Ja sitten tuli toinen
pelto ja sen takana taas oli toisia ja ennenkun aavistivatkaan olivat
he jo perillä.

Bodenbauerissa oltiin paraikaa panemassa kaaliksia säilöön tanhualla
luhdin alla ja koko väki oli siellä koolla. Yhtäkkiä kaikki kohottivat
päätään kun vankkurit tulla huristivat kujalle. Ensin ei tulijoita
tunnettu, mutta sittenkös parkaistiin:

"Se on Uli, Uli!" ja lapset juosta pyrähtivät heti vastaan. Ja Johannes
sanoi:

"Glunggen täti näkyy olevan. Mikä ihme sen päähän nyt pälähti, mikä sen
nyt tänne toi!"

Ja hän tuli emäntineen luhdin alta ja he ojensivat tulijoille kättä ja
Eisi, Johanneksen emäntä sanoi:

"No Jumalan terveeksi, Uli, vai tulitkos nyt näyttämään vaimoasi
meille?"

Silloin purskahti täti taas nauruun ja sanoi:

"Siitä sen nyt kuulitte! Se on sallittu ettekä sille nyt enää mitään
mahda, kaikki ihmisethän sanovat niin!"

"Meitä luulevat joka paikassa hääseurueeksi", selitti Uli, "kun
kuletaan lauantaina, jolloin tiet on täynnä hääreissulaisia."

"No eipä ihmekään", sanoi Johannes, "minun mielestäni te sitäpaitse
sopisittekin hyvin yhteen."

"Kuulitkos nyt Vreneli", sanoi täti, "sitäpäs tämä serkkukin tässä
tuumii; ei siinä nyt vastusteleminen auta."

Vreneliä itketti ja nauratti, kiukutti ja hauskutti. Mutta viimein
hillitsi hän kuitenkin mielensä ihmisten tähden ja alkoi kujeilla ja
sanoi: "Eipä niitä kuulu häitä tulevan, jos ei kaksi tahdo yhteen. Vaan
nytpä ei tahdo kumpikaan, joten ei oikein tiedä tokko niistä tulee
mitään."

"Ehkäpä rupee vasta tulemaan, vaikka ei nyt tule", vastasi Johanneksen
emäntä, "siihen joutuu usein ennenkun aavistaakaan."

"Eipä ole vielä merkkiäkään", sanoi Vreneli, mutta livahti sitten pois
tästä puheenaineesta ja antoi isäntäväelle kättä sanoen, ettei tuo
nyt ollut soveliasta tulla mukaan, mutta tuo tätihän se oli tahtonut
ja vastatkoon siis hän jos hän on heille vastuksina. "No sehän nyt
oli oikein hauskaa, että sinäkin kerran tulit", sanoi emäntä, ja
pyysi heitä astumaan sisään, vaikka vieraat miten kursailivat, että
eiväthän he nyt tahdo häiritä talonväen työtä ja että he ovat kernaasti
ulkosallakin ja rupeevat hommaan avuksi, kun ilmakin on niin kaunis.

Ja vaikka he sanoivat, että ei se nyt ole tarpeellista, hehän ovat
juuri vasta syöneet, eivät he puutu mitään, niin pantiin kuitenkin
lieteen tulta ja vasta kolmeen kertaan oikein inttämällä inttäen
saatiin talonväki varustamasta täydellistä murkinaa ja tarjoomaan vain
tuota hyvää kahvikultaa.

Vreneli oli sillä välin päässyt jo ystäväksi vanhimman talon tytön
kanssa, joka nyt oli kasvanut pienoisesta hulivilistä kauniiksi
neidoksi, ja hänen oli nyt ihailtava, kehuttava tytön kaikkia koreita
kapistuksia.

Uli taas vetäytyi pian soveliaasti ja nöyrästi pois tuvasta niin että
vanhempi väki sai rauhassa jäädä keskenään puhelemaan. Ja viimein
alotti Glunggen täti raskaasti huoaten selitellä, että hänen täytyy
nyt suoraan sanoa, mitä varten hän tänne tuli. Hän ei ollut tiennyt,
kenen puoleen kääntyä ja mistä saada parempaakaan apua ja neuvoa
kuin täältä. Ja Johanneshan heitä oli auttanut jo ennenkin usein,
niin ettei muori luullut, että hän jättäisi häntä tälläkään kerralla
pulaan. Heillä oli ollut kaikki jo niin hyvällä tolalla että oikein
oli hauska. Tosinhan se taisi Uli jonkun aikaa houreilla sitä heidän
Liisaa, mutta tytön syyhän se oli ja muori uskoi, että kyllä kai se Uli
olisi pian itsekin huomannut, ettei siitä Liisasta hänelle olisi ollut.
Mutta sitten tuli se kova onni kun se tyttö sattui sen miehen kelkkaan
siellä Gurnigelissä ja sitten rupesi kaikki menemään nurin päin. Poika
Johannes on nyt niin kauhean kiukuissaan, se vävy ei ole sellainen kuin
sen pitäisi olla, se on niin huolissaan muka talon asioista ja luulee,
että muori voi keittää ruuat tyhjästä. Liisa riitelee aina Vrenelin
kanssa ja Vreneli aikoo nyt sen tähden lähteä pois. Ja Ulikin menee
pois ja kaikki huolet pannaan nyt taas yksinään muorin niskoille, eikä
hän nyt tiedä, mitä ihmettä tehdä. Moneen yöhön ei hän ole voinut niin
silmäänsä ummistaa ja aina vain hän on uikutellut, että kun hänelle nyt
vanhoilla päivillään käy näin pahasti. Ja siksi oli hän tuuminut, että
ei kai nyt siinä kellään järkevällä ihmisellä mitä moittimista ole, jos
he antaisivat tilan vuokralle. Siten pääsisi muori siitä huolesta. Ja
hän oli tuuminut, että eivät he mistään parempaakaan vuokraajaa saisi
kuin Uli, joka pitää heidän talostaan niin hyvää huolta ja joka on niin
rehellinen ja kunnon mies, ja onnihan se olisi Ulille itselleenkin.
Sillä ei muori antaisi panna Ulia liian koville, Ulin pitäisi saada
hyötyä talosta yhtä paljon kuin he itsekin. Mutta muori ei ollut tästä
asiasta vielä kellekään hiiskunut, tahtoi ensin puhella vähän serkun
kanssa. Ja mitähän serkku nyt siitä arveli, olikohan se hyvä tuuma ja
jos on, niin pyytäisi hän serkkua puhumaan siitä vähin Ulin kanssa
ja ajamaan asian hänen kanssaan jo ihan selville, jotta muori sitten
pääsisi siitä rauhaan. Ja muori ajatteli, että kunhan hän nyt vain
tästä pulasta selviäisi ja saisi tämän asian oikealle tolalle, niin
voisipa hän sitten olla koko elämäänsä tyytyväinen, vaikka onhan siinä
ollut muitakin nurkumisia.

"Hyvähän tuuma on ja kaunis", sanoi Johannes, "ja oikein minä nyt olen
iloinen Ulin puolesta; mutta Ulilla on pari vastusta. Se on varsin
huomattava vuokratila ja Ulilla on liian vähän rahaa. Onhan hänellä
tosin säästöjä hyvistä palkoistaan, mutta niitä on sittenkin liian
vähän ja hän ei jaksaisi hankkia kaikkea mitä taloon tarvittaisiin.
Hänellä tuskin lienee niin paljoa, että hän tulisi toimeen kaupoissa
ja ettei hänen tarvitsisi myydä tuotteita sopimattomaan aikaan, jolla
tavoin useimmat vuokraajat joutuvat vararikkoon. -- Ja sitäpaitse ei
Uli voi hoitaa taloa pelkästään palvelijain avulla. Hänellä täytyisi
olla vaimo, ja mistäpä sen nyt saisi sellaisen, joka ymmärtäisi olla
emäntänä? Sillä raskas talous se on hoitajalle."

"Kyllähän minä jo yhden tietäisin", sanoi täti, "ja se on juuri se
sama tyttö, jonka minä otin tänne mukaan. Parempaa ei saisi mistään
ja Uli ja se ovat jo tottuneet toisiinsa niin että vaikka milloin
kuolla kupsahtaisimme, hoitaisivat he taloa niin hyvin ettei huomaisi
kenenkään kadonneen. Hän on terve ja vahva tyttö ja ikäänsä nähden
sillä on mahdoton hyvä äly, ei ole monella vanhalla parempaa. Tosinhan
se ei ole rikas, mutta onhan sillä sievät säästönsä ja paljon vaatteita
emmekähän mekään jättäisi sitä ihan tyhjin käsin. Kai te hänen
äitinsä kohtalon tunnette? Jos Uli sen Vrenelin ottaisi niin kyllä
melkein takaan, ettei hänen tarvitsisi paljonkaan olla huolissaan
palvelusväen, työkalujen ja eläinten hankkimesta. Sopisihan antaa
niille talo vuokralle kaikkineen, jotta siinä sitte olisi kaikki mitä
he tarvitsevat. Ja jos sen sitten joskus tahtoisi ottaa takaisinkin
omaan hoitoonsa, niin eipähän tarvitsisi hankkia kaikkea uudestaan. Ne
pääsisivät siten alkuun kuten omat lapset ikään."

"Hyvä on tuuma ja oikea", sanoi Johannes, "mutta emäntä, älkäähän
nyt ottako pahaksenne, jos kysyn: suostuvatkohan kaikki asianomaiset
siihen? Siinä on monella sanomista ennenkun se käy päinsä. Mitähän ne
teikäläiset sanovat? Se Jukka se on välistä vähän kummallinen! Ja onhan
siinä teidän lapsillannekin virkkamista ja ne koettavat tietysti saada
niin suurta vuokraa kuin suinkin. Ja se on Ulille uskallettu yritys.
Yksi ainoa huono vuosi tai karjatauti tahi jokin sellainen muu paha
voisi tuhota hänet kokonaan. Sellaisella tilalla ei joku viidensadan
guldenin tulojen lisä tai vähennys paljon merkitse, jotavastoin voi
yhtenä ainoana vuotena tulla tappiota pari kolme tuhatta guldenia. Ja
ottaisikohan se tyttö Ulin? Näyttää niin vilkkaalta ja elämänhaluiselta
ja Ulihan ei ole enää nuori, hänen hartioitaan painaa jo yli
kolmenkymmenen vuoden ikä."

"Siitä", sanoi täti, "en ole paljon huolissani. Jukka kyllä vielä
vuokraisi tilan kerran hyvinkin mielellään ja Uli olisi siitä varsin
sopiva vuokraajaksi. Sillä vaikka se onkin niin kummallinen, niin eihän
se kuitenkaan ihan paha minulle ole ja kyllä se ymmärtää, että hyvä
vuokraaja on parempi kuin kehnot rengit. Ja poika siitä kyllä olisi
tyytyväinen. Se on jo monasti sadatellut lankoa, että lanko vie muka
kaikki! Ja on sanonut, että tila pitää antaa vuokralle. Ja Ulistakin
se pitää kovasti ja on koettanut jo monasti saada sitä itselleen
pestatuksi. Vävystä emme paljoa piittaa. Se pitää liiaksi huolta meidän
asioistamme ja me olisimme hyvillämme, kun ei vaan meidän kerran
täytyisi pitää huolta hänen asioistaan. Vreneli ei taas luullakseni
tekisi kovaa tenää. Ainakaan ei sillä ole muita, mikäli minä tiedän
ja minä luulen, että Uli olisi siitä hyvinkin mieleinen. Ja siksi se
tänään niin suuttuikin, kun sitä luultiin morsiameksi."

Ja muori jatkoi: "Vanhahan minä tosin jo olen, mutta en minä siltä ole
unohtanut millä tavoin kunnon tytöt oikuttelevat. Nykyajan tuppautuvia
tyttöjä en minä ymmärräkään. Vaan siitä Ulistahan minulla on pahin
huoli. Se on niin viisas, ettei sitä tiedä, mitä se oikein hautoo
mielessään. Silloinkin kun se Liisa otti sen puuvillakauppiaan, niin
minä jo luulin, että nyt se Uli hyppii raivosta ihan seinille ja lyö
kaikki mäsäksi. Mutta se ei vetänyt kurttuakaan naamassaan kieroon eikä
kurahtanut sanaakaan, oli kuin ei asia häneen olisi koskenutkaan. Se
Uli, se on sellainen poika, että kyllä sitä onni potkii missä tahansa.
Hän on jo pitäjän kuulu, ja monipa herra ei säästäisi rahaansa, kun
vaan tietäisi millainen poika meillä on. Sen se hankkisi heti itselleen
hinnalla millä tahansa. Siksi minä olen vain huolissani, taitaa kantaa
kaunaa meille Liisan vuoksi. Mutta kiittäköön hän vain Jumalaa, kun
näin kävi. Kyllä hän olisi joutunut onnettomuuteen ja kyllä olisi häntä
vielä haukuttu siihen onnettomuuteen syypääksikin. Jos se Uli nyt vain
olisi taipuisa, niin kyllä se voisi säästää vuodessa viisisataakin
guldenia itselleen. Hyvin minä tiedän, mitä se talo tuottaa, kun
sitä vain viljelee Ulin tavalla ja kun hän ja Vreneli ponnistelevat
yhteisvoimin. Ja Vrenelipäs se vasta osaa laittaa ruuankin niin
että kaikki siihen ovat tyytyväisiä. Ihan ovat muut syödä kätensä
kainaloita myöten kun ruualta päästyä sormiaan nuoleksivat. Eikä se
kuitenkaan tuhlaa ruoka-ainetta sen vertaa, mitä monet muut, jotka
kehuvat muka osaavansa laittaa hyvän ruuan, vaikka ainapahan nuo toiset
pitelevät nenäänsä kun kulkevat heidän kattilainsa ohi. -- Kyllä minä
Uliin luotan, eikä sen tarvitsisi huonoja vuosia pelätä. Ethän sinä,
Johannes, nyt toki luule meitä niin häjyiksi ihmisiksi, että antaisimme
vuokraajan yksinään maksaa kaikki huonon vuoden tappiot. Onhan niitä
ollut huonoja vuosia silloinkin kun tässä on taloa itse pidetty ja
miksipä pitäisi sitten vuokraajan yksinään kärsiä, jos sattuu tulemaan
liian kuivaa tai liian märkää? Meidänhän se talo on ja minkäs vuokraaja
nyt sille mahtaa, jos tulee sopimattomia säitä? Minua on jo monasti
harmittanut, että vuokraajain täytyy aina maksaa sama vuokra tuli
sitten huono tai hyvä vuosi. Ei, serkku, kyllä Jukka on kummallinen,
mutta ei hän nyt sentään mikään riiviö ole, ja jos oikein kysymys
tulee, niin osaanhan tässä minäkin vähän asiaa selvitellä."

"Emäntä", sanoi Johannes, "älkäähän pahastuko, mutta jos aikoo saada
aikaan jotain kunnollista, niin täytyy asiaa aprikoida juurta jaksain.
Kyllä minä olen hyvilläni tästä sekä teidän että Ulin, kuin myös
omastakin puolestani. Ulillehan minä näet sallisin kaikkea hyvää ja
ihan se on melkein yhtä rakas kuin oma lapsi minusta, joten siis jos
suinkin voin häntä auttaa, en pelkää vaivojani. Puhuihan se jo minulle
siitä Liisastakin ja silloin minä sanoin sille suoraan, että en minä
sitä Liisaa -- --. Ei se minun neuvoni ollut siitä silloin mieleinen,
kyllähän minä sen huomasin; saas nähdä, puhuukohan se nyt mitä siitä
tällä kerralla. -- Vaan olisikohan minun nyt puhuttava hänelle tästä
asiasta heti suoraan, vaiko noin vain kautta rantain tiedusteltava
ensin hänen mieltään. Tai haluaisitteko te ensin puhua siitä vähän
Jukka serkun kanssa?"

"Kyllä minusta olisi parasta kun pääsisi nyt jo ihan varmalle
siitä mitä Uli ja Vreneli arvelevat, ja siksihän minä ne otinkin
molemmat tänne mukaan", vastasi emäntä. "Jos minä menen puhumaan
siitä Jukalle ja Uli ja Vreneli eivät sitten suostukaan, niin ikäni
saan kuulla sitten motkotettavan, että mitä tyhmyyksiä minä silloin
haudoin päässäni. Se on välistä niin kummallinen se Jukka eikä se voi
heretäkään kun kerran alkaa vatkuttaa. Mutta ei se siltä mikään hirviö
ole. Jos sinulle sopii, serkku, niin kuulustelehan Ulia; olisi hyvin
hyvä saada jo tietää, suostuisiko se vai ei. Olisi ihan kuin taivaassa,
kun saisi tämän asian selville. Ja eikös se tyttökin ole teistä hyvän
näköinen?" kysyi hän sitten.

Johannes ja hänen vaimonsa kehuivat nyt Vreneliä kovin somaksi ja
siistiksi ja Johannes lupasi koettaa parastaan.

Sinä iltana ei hän vielä voinut siitä Ulille puhua, sillä he eivät
saaneet olla keskenään kahden. Mutta huomisaamuna kysyi Johannes heti
suuruksen jälkeen Ulilta:

"Etkös tahtoisi minun kanssani vähän kävelylle, minä näyttäisin sinulle
kylvöjäni ja olisi minulla sinulta yhtä ja toista kyseltävää."

Täti sanoi, että ei pidä viipyä kauan poissa, heidän pitää ajoissa
lähteä kotimatkalle etteivät jää ihan yön selkään; johon Johanneksen
emäntä sanoi, että heidän täytyy jäädä heille vielä ainakin koko täksi
päivää. Minkä jälkeen miehet lähtivät tarkastusretkelleen.

Kaunis oli aamu, kirkontorni toisensa jälkeen julisti kelloillaan,
että tänään on Herran päivä ja että sydämien on nyt auettava Herralle
ja ruvettava viettämään hänen kanssaan sapattia ja otettava vastaan
hänen rauhansa ja rakkautensa siunaus. Ja juhlalliset olivat nyt näiden
kahden vaeltajankin mielet; sanaakaan sanomatta kulkivat he yli monien
peltojen, tulivat metsän laitaan ja jäivät siihen katselemaan. Koko
laakso kimalteli siinä kummallista syksyistä utua ja monista tapuleista
kuului kellojen soitto, mikä kutsui ihmisiä saamaan sydämiinsä
siemeniä, jotka hyvässä maaperässä kantaisivat kuusikymmen-, jopa
satakertaisenkin hedelmän. Ja vaieten istahtivat he siihen kivelle ja
avasivat silmänsä ja korvansa selkoselälleen kuullakseen ja nähdäkseen
Herran ihanaa saarnaa, mikä joka päivä sanattomasti kajahtelee
ympäriltämme kaikkialta. Ja hurskaasti helähtelivät nuo pyhät sävelet
heidän sieluissaan. Viimein kysyi Johannes:

"Jaha, sinä et siis jää enää Glunggeen?"

"En", vastasi Uli. "Empä siltä, että kantaisin heille kaunaa sen Liisan
vuoksi. Olen vain hyvilläni kun kävi niinkuin kävi. Nyt jälestä vasta
näen, etten olisi voinut olla hetkeäkään onnellinen sen kanssa ja
että ei mikään rikkaus tee onnelliseksi sellaisen letuksen parissa.
En ymmärrä, mikä ihme minua silloin riivasi! -- Vaan en muutenkaan
jää. Vävy olisi aina vastuksina, se alkaa jo komennella ja ryöstää
isäntäväkeä miten ikinä voi. En minä saata jäädä; enkä anna sen itseäni
komennella."

"Mutta mitäs sinä sitten aiot?" kysyi Johannes.

"No siitäpähän minun juuri piti sinun kanssasi puhuakin", vastasi Uli.
"Paikkoja minä kyllä saisin, pääsisin minä sen pojankin luo; se antaisi
palkkaa miten paljon vaan haluan. Mutta en oikein tiedä, olisihan
sitä renkinäkin, mikäs, mutta mielestäni olisi jo aika alottaa jotain
omintakeistakin. Olen jo yli kolmekymmentä vuotta vanha, melkein jo
ikämiehiä."

"Vai niin", sanoi Johannes, "vai haudot naimatuumia mielessä?"

"Eipä juuri", sanoi Uli, "mutta jos kerran naimisiinkin aikoo,
niin nythän se olisi aika mennä. Ja täytyyhän sitä yrittää jotain
omintakeistakin niin kauan kun vielä jalka liikkuu. Mutta en minä nyt
tiedä, mihin ryhtyä. Kaikkeen minulla on liian vähän varoja, sillä
mitäpä kunnollista sitä saisi pystyyn tuhannella guldenilla? Olen aina
miettinyt, ettei pienestä tilasta saa maksujakaan, kuten jo kerran
sanoit, ja vuokraaja, jolla ei ole rahoja, ei voi suurtakaan ottaa
hoitoonsa ja pienellä hän aina joutuu vararikkoon."

"Noh", sanoi Johannes, "tuhat guldenia on rahaa sekin ja onhan
tiloja, joissa saa elukat ja työkalut ja palvelusväen, ja kaikki jo
vuokratessaan. Joten saisit pitää nuo tuhat guldeniasi käyttörahoina
ja jos enemmän tarvitsisit, niin onhan niitä maailmassa rahakkaitakin
miehiä."

"Niin, mutta eihän ne anna minulle. Jos haluaa rahaa, niin täytyy olla
hyvät vastineet tai takuut, ja mistäs ne meikäläinen ottaa!"

"Kas niin Uli," sanoi Johannes, "siinäpä se nyt taas on se mitä
minä puhuin kerran sinulle siitä hyvästä nimestä. Hyvä nimi on hyvä
takuumies. Viisitoista vuotta sitten en olisi lainannut sinulle niin
viittätoista batzia; mutta jos nyt tarvitset parituhatta guldenia,
niin saisitpa ne yksinkertaista velkakirjaa vastaan. Ja jos tahdot
takuuseen, niin sano pois vaan. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan,
että autetaan toisiaan."

"No sepäs nyt on hyvä", sanoi Uli, "sitä en uskaltanut edes
ajatellakaan. Ja kun tietäisin, mihin kynteni iskeä, niin iskisinpä
heti."

"Empäs minä", sanoi Johannes, "minäpä hankkisin ensin itselleni eukon
ja vasta sitten kun saisin kunnollisen, iskisin minä. Moni on jo mennyt
vararikkoon vain sen vuoksi, ettei vaimo soveltunut mieheni toimeen,
taikka ei tahtonut siihen soveltua. Yksimielisyys on voima, jos taloa
aiotaan hyvin hoitaa. Ja kun olet vaimon hankkinut ja hänen kanssaan
yksimielisesti valinnut talon, minkä ostat tai haluat vuokrata, niin
hätäpäs sitten. Vai joko sinulla ehkä onkin hilsu tiedossa ja silmällä?"

"Eikä", vastasi Uli. "Kyllähän minä yhden tietäisin, mutta ei se huoli
minusta."

"Ja miksei?" kysyi Johannes. "Onko se taas kai jokin rikas talon tyttö?"

"Ei", vastasi Uli, "sehän se on se, joka tuli tänne nyt emännän kanssa.
Ihan se on varaton, mutta onnellinen se, joka sen saa. Minä olen nyt
jälestä monasti ajatellut, että sen kanssa tulisi tuhatta paremmin
toimeen kuin Liisan, vaikka sillä ei olisi batziakaan taskussa.
Kaikkeen se pystyy, mitä se yrittää; kaikkeen se keksii neuvon ja
kaiken se ymmärtää. Luulisi, ettei se väsy ikänään. Aamulla se on
ensimäisenä yläällä ja illalla viimeisenä makuulle menossa eikä se ole
uuvuksissa koko päivänä. Ei tarvitse koskaan odotella ruokaa, aina se
pitää huolen tytöistäkin eikä se ole milloinkaan vastahakoinen tai
pahalla tuulella. Kuta enemmän työtä, sitä iloisempi se on. Ja monethan
alkavat heti kun tulee paljon työtä äksytellä niin, ettei ole hyvä
heitä lähetä. Hän on joka suhteessa säästäväinen tyttö ja kuitenkin
erittäin hyvä köyhiä kohtaan. Ja kun joku tulee kipeäksi, niin hän on
siinä heti hellästi hoitamassa. Ei sellaista tyttöä ole monta."

"Mutta mikset sinä sitten sitä saisi", kysyi Johannes, "vihaako se
sinua?"

"Eipä kai", sanoi Uli. "Hyvähän se on minulle, ja kun se vain voi tehdä
minulle jotain mieliksi, niin heti se on valmis; ja kun se huomaa, että
minä toivon jotain saada kiireellä tehdyksi, niin auttaa se minkä ehtii
eikä se koskaan tee minulle kiusaa kuten useat muut, jotka koettavat
silloin vääntää vastusta niin paljon kuin ikinä ennättävät tai tekevät
omat työnsä ihan nurin kurin kun kerran näkevät, että minä olen
tähdellisessä työssä. Mutta kyllä se on vähän ylpeä; kyllä se muistaa,
että se on suurta sukua, vaikka häntä oma sukunsa kieroon katsookin.
Jos kuka vähänkin sitä tohtii lähennellä, niin se katsoo niin äksysti
kuten aikoisi syödä ja empä yllyttäisi ketään menemään leikittelemään
hänen kanssaan liian kouraan tuntuvasti, niinkuin joidenkuiden kanssa
saa leikitellä. On siltä jo moni saanut oikein aika korvatillikankin."

"Mutta ei suinkaan se nyt estä sinua häntä saamasta?" sanoi Johannes.
"Ei se minusta siltä paha ole, vaikkei se annakaan jokaisen sanoa ja
tehdä itselleen mitä tahansa."

"Niin, mutta vielä yksi pulma", vastasi Uli. "En uskalla enää Vreneliä
ajatellakaan. Se sanoisi minulle: aha, vai kelpaisin minä nyt, kun
et saa enää rikkaita! Koskapa kerran pidit keltaista Liisaa minua
parempana, niin enpä sinusta nyt enää piittaakaan. Minä en huoli
mokomaa, joka on sellaista kuihtunutta kulokortta liehitellyt. Niin
se sanoisi. Ja kuitenkin ajattelin minä koko tuon Liisan jutun ajan
enemmän Vreneliä kuin Liisaa. Nyt vasta minä sen huomaan, että minä
olen ruvennut rakastamaan Vreneliä yhä enemmän ja enemmän. Jos minä
sen, tytön saisin, niin minä uskaltaisin ostaa talon tai ottaa
vuokralle ja varmasti hankkisin siitä suurempia etuja kuin kukaan muu.
Mutta nyt se on liian myöhäistä ja ei Vreneli minua ota, se on ihan
erikoinen ihminen se Vreneli."

"Ei", sanoi Johannes, "ei saa jättää toivoa niin kauan kun tyttö on
vielä naimatta. Ne ovat merkillistä väkeä ne naiset. Ne tekevät usein
aivan päin vastoin kuin mitä heistä luulee. Kun kerran asia on näin,
niin pitäisi koettaa, tyttö on minusta miellyttävä."

"Ei, isäntä", vastasi Uli, "en vaikka hirtettäisiin minä menisi
siltä tytöltä kysymään. Vaikka minä kyllä tiedän, että ihan sydämeni
on pakahtua kun siitä täytyy erota ja kun en sitä enää saa nähdä
joka päivä. Mutta jos kysyisin ja se halveksisi minua, hylkäisi
minut, hirttäisin itseni ensimäiseen oksaan, joka eteen osuu. Tuhat
tulimaista, en sietäisi nähdä toisen vievän sitä vihille. Ampuisin sen
miehen! Mutta ei se mene naimisiin, se pysyy yksin."

Silloin alkoi Johannes nauraa hekottaa ja kysyi:

"Mistäs sinä sen tiedät, että sellainen kolmekolmatta vuotias tyttö jää
vanhaksi piiaksi.

"Oo", vastasi Uli, "ei se ota ketään; kukapas sille olisi kyllin
kelvollinen."

Silloin sanoi Johannes, että pitää nyt jo lähteä täältä ja ehtiä kotiin
ennenkun jumalanpalvelus loppuu. Ei ole hauska joutua kirkkoväen
tungokseen. Uli seurasi harvapuheisena isäntää kotiin ja mitä vähänkin
puhui, puhui hän aina vain Vrenelistä milloin mitäkin, ja Johanneksen
täytyi viimein luvata, ettei hän hiisku sanaakaan siitä mitä Uli oli
hänelle kertonut.

"Hupsu", sanoi Johannes, "kenellekäpäs minä siitä puhuisin?"

Täti oli jo kauan kärsimättömänä kävellä köpittänyt kylässä ja heti kun
Uli ja hänen entinen isäntänsä tulivat tupaan, sanoi hän Ulille:

"Menepäs nyt vähän sinne toiseen tupaan, jossa me nukuttiin ja katso
mitä se Vreneli siellä tekee! Sen pitää varustaa tavarat matkalle,
meidän täytyy jo lähteä."

Uli meni ja näki tytön seisovan pöydän ääressä laskostelemassa tädin
esiliinaa. Hiljaa hiipi poika tytön selän taakse, kietoi kätensä
hyvin sievästi hänen ympärilleen ja sanoi: "Täti kiirehtii." Vreneli
käännähti ripeästi ja katsoi Uliin vaieten, hämmästyneenä tästä
tavattomasta tuttavallisuudesta. Uli kysyi:

"Oletko sinä yhä vielä vihainen minulle?"

"En minä ole sinulle vihainen ollutkaan" vastasi Vreneli.

"No anna sitten suukkonen minulle, et ole vielä kertaakaan antanut",
sanoi Uli ja kumartui Vrenelin puoleen. Mutta samassa riuhtasi Vreneli
irti itsensä niin rajusti että Uli lensi takaperin toiselle puolelle
tupaa ja kuitenkin oli Uli tuntevinaan että hän oli saanut suukon,
hänen kasvoillaan jossain poltti Vrenelin huulten kosketus. Mutta
Vrenelikös alkoi nyt kauheasti Ulia sättiä. "Minun mielestäni sinä
olet jo liian vanha mokomaan kukertelemiseen. Ei kai täti lähettänyt
sinua tänne sellaisille hupsun asioille, häiritsemään minun työtäni.
Pitäisihän sinun toki muistaa, mitä ihmettä Stiina, sinun entinen
heilasi, ajattelisi, jos nyt sattuisi tulemaan sisään! Minä en halua
hänen kanssaan samallaiseen tanssiin kuin Ulla ennen!" Ja Vreneli
nauroi niin että Ulin mieli ihan murhaavasti masentui ja hän oli
hyvillään kun pääsi ulos.

Lähtö myöhästyi kuitenkin enemmän kuin luultiinkaan. Sillä kun hevonen
aiottiin valjastaa, niin täytyi vielä ensin mennä vähän aterialle,
jossa Johanneksen emäntä näytti koko ruuanlaittotaitonsa ja talonsa
rikkauden. Ja vaikka Glunggen emäntä yhtä päätä hoki: "Herranen aika,
kukas nyt kaikkea jaksaa syödä", niin ei heretty yllyttämästä ja eteen
kantamasta eikä annettu rauhaa ennenkun hän julisti, että jos hän vielä
mukareenkin nielee, niin hän halkeaa.

Kun Uli oli sitten hevosta valjastamassa, pisteli täti serkun lasten
kouraan kirkkaita rahoja, vaikka ne miten vastustelivat ja vanhemmat
sanoivat, että älköön nyt täti toki joutavaa tuolla tavalla niille
antako ja etteivät lapset toki saa olla niin tuhmia että ottavat.
Kun ne kuitenkin ottivat ja kiiruhtivat äidilleen noita aarteitaan
näyttämään, niin sanoi äiti: "Voi nyt miten epäkohteliaita te olitte,
ihanhan me nyt saamme hävetä." Mutta silloin sanoi täti, ettei tuosta
nyt kannata puhuakaan ja tulkoot toki pian heillä käymään ja saamaan
vähän vastinetta kestitykseen.

"Kyllä, ihan pian", vastattiin hänelle. "Mutta mikäs kiire teillä nyt
on. Olisittehan voinut viipyä edes päivän vielä."

Niin puhellen pääsi muori viimein rattaille istuimelleen ja jatkoi
siellä yhä puheluaan kertoen Vrenelille huomioitaan tästä talosta,
joita huomioita tosiaan ei ollut vähän, sillä paljon oli hän täällä
nähnyt ja kuullut sellaista, josta voi sanoa: "Kun olisin nuorempi
ja jaksaisin vielä tehdä työtä kovemmin, niin sillä tavalla minäkin
tekisin."

Mutta Uli oli ihan tuppisuuna ja hoiteli vain hevosta ja antoi sen
ravata sitä kyytiä että emäntä viimein kysäsi:

"Uli, mikäs sinulla on? Eikös tämä nyt ole jo liikaa hevoselle? Ei se
ole tottunut tätä kyytiä juoksemaan."

Uli pyysi anteeksi; ja häntä käskettiin pysäyttämään noin puolimatkan
tienoissa. "Ei pelkästään hevosen vuoksi", sanoi täti, "vaan
minun itsenikin. Kinkku ja pannukakut rupeevat jo janottamaan."
Ja Vrenelikin sanoi: "Kyllä minäkin mielelläni pysähtyisin, saman
ne tekevät minullekin kuin tädille. Ja nyt kai en tarvitse pelätä
ravintoloihinkaan menemistä, nyt eivät ainakaan hääseurueeksi luule.
Paremminkin ajattelevat meidän tulevan hautajaisista, sillä tavalla Uli
nyt murjottaa."

"Omatpahan on siihen syyni", vastasi Uli, "ainakin mitä sinuun tulee.
Lauantaina äkäillään kun nauraa, sunnuntaina kun ei naura. Mikäpä sen
oikean arvannee."

"Oletpa sinä nyt ärttyisä, Uli", sanoi Vreneli, "empä tiennyt, ettei
sinulle enää saisi sanaakaan sanoa."

"Riidelkää päälle vaan", huusi täti, "se on hyvä, se: ne jotka
rakastaa, riitelee, ja te olette kuin pari hääpäivän huomenena".

"Siksipä en häihin joudukaan" sanoi Vreneli. "Kun on yksin, niin saa
olla minkälainen haluaa."

"No saan sitten minäkin olla minkänäköinen haluan" vastasi Uli, "eikä
tarvitse sinun minua katsella jos et näköäni siedä. Kärsihän nyt vielä
vähän aikaa, niin ei ainakaan minun naamani ole sinun tielläsi."

"Ai, ai", sanoi täti, "älkäähän nyt kaiken hyvän päälle noin härnätkö
toisiaanne ja tulko ihan äissänne kotiin. Ei pidä ottaa leikkiä heti
todeksi, mitenkäs maailmassa sitten toimeentultaisiin! Jos heti noin
kähähtää, niin totisesti, parempi onkin, kun jää yksin! Minäkin olin
tyttönä sellainen kärttyisä enkä tahtonut sietää mitään. Mutta jos
sitten Jukalla olisin ollut sellainen, niin olisinpa jo joko minä tai
hän haudassa. Pian huomasin että toisen tässä täytyy antaa perään ja
mukautua ja minun osakseni se tuli. Eipä siltä, ettei Jukkakin aina
vähin mukautuisi, onhan hänkin monessa suhteessa muuttunut parempaan
päin. Ja minä luulen että kahden yhteen aikovan täytyy muuttua enemmän
tai vähemmän tässä maailmassa, jos aikovat tulla onnellisiksi."

"Siksipä onkin parasta jäädä yksin", sanoi Vreneli, "niin saa olla
millaisena tahtoo ilman että toinen murjottelee tyhjästä turhaa."

"Ai Vreneli, et sinä nyt muista Jumalaa, joka tahtoo, että me päivä
päivältä muutumme ja tulemme paremmaksi. Etkös sinä edes hänenkään
tähtensä tahdo olla muullaisena kuin mitä vain päähäsi pälähtää?"

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "mitäs te nyt minulle rupeatte
saarnaamaan. Mehän puhuimme miehestä, ja te alatte nyt puhua
Jumalasta; mitäs yhteyttä niillä on? Minä en ymmärrä, mikä silloin
Jumalan lennättää mieleen, kun puhutaan vain miehistä. Paremminkin
pitäisi pirun mieleen tulla heistä puhuttaessa, sillä mieshän sekin
oli ja vietteli naisen. Jos ei häntä olisi ollut olemassa, niin
olisimme nyt onnellisia. Sillä empä piruttarista vielä ikinäni ole
kuullut puhuttavan. Ja se on varma merkki siitä, ettei piru ole ikinä
löytänyt kuomaansa naisväestä vaan miehistä. Niissähän niitä on oikein
legiooneja kuten sanassa sanotaan."

"Älä tee syntiä, Vreneli", sanoi täti, "et sinä tiedä kohtaloasi
sinäkään. Enkä minä luule, että sinä nyt puhuit sydämesi mukaan, vaan
kuten tytöt aina, silloin kun heillä ei ole heilua tai kun se oikea ei
vielä ole tullut."

Juuri kun Vreneli aikoi avata suutaan vastatakseen, ajettiin
ravintolaan kuten oli käsketty. Uli oli istua jököttänyt selin emäntään
ja Vreneliin eikä ollut heidän tarinoitaan kuulevinaankaan. Ravintolan
emäntä otti heidät ystävällisesti vastaan ja vei heidät sitten tädin
pyynnöstä yksityishuoneeseen, kun täti ensin oli sanonut Ulille, että
hänen on heti tultava sisään. Sitten käski täti tuomaan viiniä ja
ruokaa pöytään. "Ajellessa tulee niin nälkä ettei mokomaa aavistakaan."

Kaikki oli sitten valmista, mutta Uli ei tullut. Ravintolan emäntä
lähetettiin häntä hakemaan ja hän tuli takaisin ja sanoi että kyllä hän
sille oli sanonut. Mutta Uli ei sittenkään tullut. Silloin sanoi täti:

"Vreneli, mene nyt sinä ja käske sitä heti tulemaan!"

Vreneli kuhnaili ja tuumi, että mitäpä siitä pakolla; kylläpähän tulee,
jos on nälkä ja jano. "Jos et sinä nyt mene", sanoi täti, "niin pitää
tässä minun itseni vielä lähteä."

Silloin meni Vreneli ulos kiukuissaan ja ajoi Ulin pistosanoin sisälle.
Siellä se oli Uli seista murjotellut katsomassa keilanpeluuta. "Minun
puolestani", sanoi Vreneli, "ole missä tahansa. Mutta täti käski ja
sinun pitää tulla. Minua ei enää haluta juoksennella sinun jälestäsi."

Viimein tuli Uli. Hän ei vastannut monta sanaa tädille, joka kyseli:
"Miksi sinua pitää niin pakottaa?" Täti kaatoi runsaskätisesti viiniä
Ulin lasiin ja pakotti hänet syömään tanakasti ja jutteli jos jotakin.

"Minulla oli niin hauskaa käydä Johanneksen luona, kyllä minä nyt jo
näen, missä sinä olet ollut opissa. Mutta kylläpä sinä lienetkin ollut
niistä hyvä, sillä yhähän lapset häärivät sinun jaloissasi ja pitivät
sinua melkein oman veikon arvoisena. Sinä kai menet nyt takaisin heidän
luokseen, kun lähdet meiltä?"

"En", vastasi Uli.

"Eihän tuo nyt ole oikein tavallista ja soveliasta, että kysytään:
mutta etköhän sanoisi minulle, mihin sinä nyt aiot?" sanoi täti.

"Ei tiedä vielä", vastasi Uli, "en ole vielä ollut kiireissäni, vaikka
olisihan sitä jo voinut saada montakin paikkaa."

"No älä viitsikään, jää pois sitten meille, mehän olemme jo kahden
puolen niin tyytyväisiä toisiimme ja olemme niin tottuneet toisiimme."

"Älkää nyt emäntä ottako pahaksenne", sanoi Uli, "mutta en ole enää
aikonut jäädä rengiksi."

"No onko sinulla mitä muita tuumia?", kysyi täti.

"Eikä ole", vastasi Uli.

"No kun et enää tahdo jäädä rengiksi, niin mitäs arvelisit, jos
antaisimme sinulle tilamme vuokralle?"

Sekös iski Uliin kuin puumoukari. Häneltä putosi lampaanlihalla
lastattu haarukka kädestä, hän katsoa molkotti tätiä suu auki, silmät
suitsirenkaina, hän tuijotti kuin puusta pudonnut. Vreneli, joka oli
seissut akkunan luona ja harmitellut muka Ulin pitkää aterioimista, hän
käännähti nyt yhtäkkiä ripeästi toisia katsomaan ja kuunteli silmät
pälyen, mitäs nyt puhuttiin."

"Niin, töllötä nyt vain", toisti täti Ulille. "Totta minä tarkoitan:
kun et kerran tahdo jäädä rengiksi, niin etkö jäisi meille
vuokraajaksi?"

"Emäntä", sanoi Uli, "mitenkäs minä Teidän vuokraajaksenne? En
mitenkään jaksaisi sitä taloa hoitaa. Siinä pitää olla paksumpi kukkaro
kuin minulla. Te vain pilkkaatte minua."

"Ei, Uli, se on ihan totta", sanoi emäntä, "ja varattomuudesta ei ole
puhettakaan. Mehän voimme sopia niin, että sinä pääset alkuun ihan
ilman mitään maksuja. Elukat, kilut kalut kaikki jää taloon."

"Mutta ajatelkaas nyt emäntä", sanoi Uli, "jos vaikka jäisikin! Mikäs
minut takaa? Yksi ainoa katovuosi löisi minut nurin sellaisella
tilalla. Se on liian suuri yritys minulle."

"No, Uli, kyllä siitä selviät ja emmehän me ole niin pahoja ihmisiä,
että annamme mieleisen vuokraajan joutua perikatoon yhden ainoan vuoden
vuoksi. Sano vain: rupean, niin sillä hyvä."

"Niin, emäntä", sanoi Uli, "jospa olisikin sillä hyvä. Mutta kukas
minulle emännöitsisi? Siinä se nyt jekku onkin."

"No, ota eukko", sanoi täti. \

"Hyvähän sanoa", vastasi Uli, "mutta mistäs sen saa pystyvän ja kukas
minusta huolii?"

"Vai ei sinulla ole ketään tiedossa?" kysyi täti.

Silloin tukkeutuivat sanat Ulin kurkkuun ja nolona hän penkoili
haarukalla rippeitä lautasellaan. Mutta Vreneli tokaisi:

"Eiköhän olisi jo aika lähteä; Musta on jo kauan sitten syönyt kauransa
ja kai tuo Ulikin vihdoin tullee kylläiseksi. Ehdittehän vasta
keskenänne hupsutella." Täti ei ollut näitä sanoja kuulevinaankaan,
vaan virkkoi Ulille:

"Vai et tiedä ketään? No kyllä minä tietäisin."

Uli tuijotti häneen taas silmät pyöreinä. Vreneli sanoi, että
eiköhän hänkin nyt saisi tuota tuollaista tietää. Levollisesti,
veitikkamaisesti hymyillen, toinen käsi pöydällä ja leveä selkä
mukavasti kenossa, sanoi täti:

"No arvaas, kyllä sinä sen tunnet."

Uli katseli mietiskellen seinille, ei tiennyt mitä sanoa, hän
sammalteli kuten olisi säkillinen potattipuuroa kaadettu hänen
kurkkuunsa. Vreneli kävellä kepsutteli kärsimättömänä tädin luo ja
sanoi:

"Lähtään nyt, alkaa jo pimetä." Mutta tätipä ei ollut häntä
kuulevinaankaan, vaan jatkoi:

"No etkös sinä nyt jo sitä älyä? Kyllä sinä sen tunnet! Se on aika
ahkera ihminen, mutta joskus vähän häjy, ja kyllä te sovitte aivan
erinomaisesti yhteen, kun vaan ette kinastelisi keskenänne."

Ja täti nauraa hekotti sydämensä pohjasta ja katsoi vuorotellen Uliin
ja Vreneliin. Silloin nosti Uli päätään; mutta ennenkun hän ehti avata
suutaan, ehättäytyi Vreneli väliin ja sanoi:

"Mene nyt heti valjastamaan hevosta! Täti, liika pila ei ole pilaa eikä
mitään. Voi kun en olisi mukaan lähtenytkään! Mikä ihme teillä nyt on,
kun ette anna minun olla rauhassa. Eilen muut minua kiusottelivat, nyt
olette te vielä häjympi. Kyllä olette paha, täti."

Uli oli noussut ja aikoi lähteä, mutta täti sanoi: "Älähän nyt mene,
istuhan vaan ja kuuntele. Totta minä tarkoitan. Jo monasti minä olen
sanonut Jukalle, ettei sopivampaa paria ole kuin te. Tehän olette kuten
luodut toisillenne."

"Täti!" huusi Vreneli, "heretkää nyt jo jumaliste, tai minä menen heti
ulos. Olenko minä nyt mikä lehmä kaupattavaksi. Odottakaahan jouluun,
niin kyllä lähden teidän tieltänne! Tahi jos ette jaksa enää sietää,
niin menen vaikka ajemmin. Mitä te ajelette yhteen kahta, jotka eivät
toisiaan siedä! Ei Uli piittaa minusta, enempää kuin minäkään hänestä!
Ja kuta ennemmin päästään erillemme, sitä parempi."

Silloin aukeni Ulinkin suu ja hän sanoi:

"Vreneli, älähän nyt äkäile noin minulle, enhän minä nyt enää sille
mitä voi. Mutta sen minä vaan sanon, ja vihaa minua miten vihaat, että
minä olen jo kauan rakastanut sinua ja enkä saisi parempaa vaimoa
mistään. Sinun kanssasi tulee onnelliseksi kuka tahansa; jos sinä minut
huolisit, niin olisin onnen poika!"

"Katsoppas vaan", sanoi Vreneli, "kun hänelle nyt puhutaan talosta
ja kun hän saisi vuokratilan jos hänellä vain olisi vaimo, niin
kylläpäs nyt hänelle kelpaisin -- talon mukana! Kyllä olet aika
hölmö. Tunnustappas vain! Naisithan vaikka minkä maantien kulun ja
pellonpelätin kun vaan saisit talon. Mutta, äläs, nyt erehdyt! Minulla
ei ole miehen tarvetta. Minä en huoli miestä ketään. -- En ainakaan
sellaista, joka nai vaikka minkä köntän, kun siinä on vain vähän voita
päällä. Jos ette nyt lähde, niin laputan yksin kotiin", ja Vreneli
alkoi mennä ovelle. Mutta Ulipa otti hänet kiinni, piteli vahvasti
häntä vaikka hän miten rimpuili, ja sanoi:

"Ei, Vreneli, ihan totta, kyllä sinä nyt teet minulle vääryyttä. Jos
minä saisin sinut, niin menisin vaikka korpeen, jossa en saisi muuta
kuin hikoilla ja raataa. Tottahan se on, että minulle nousi se talo
päähän kun se Liisa minua liehi, ja kyllä minä olisin ottanut sen
pelkästään rahain vuoksi. Mutta suuren synnin olisin silloin tehnyt,
sillä jo silloin olit sinä minun mielessäni ja sinä olet ollut minusta
aina tuhannen kertaa mieluisampi kuin Liisa. Aina kun minä sitä
katsoin, niin minä oikein pelästyin; mutta kun sinä tulit vastaan, niin
sydän hyppi ilosta. Kysy jos tahdot Johannekselta. Minä sanoin sille jo
tänä aamuna, etten minä tiedä taivaan alla parempaa vaimoa kuin sinä."

"Päästä irti", huusi Vreneli, pyristellen Ulin kaunista puhetta
pitäessä kuin kissa satimessa, nipistellen ja raapienkin Ulia.

"Kyllä minä sinut päästän", sanoi Uli, joka miehekkäästi kesti nuo
nipistelyt ja raapimiset, "mutta ei sinun tarvitse luulla, että minä
tahdon sinua vain päästäkseni vuokraajaksi. Sinun pitää uskoa, että
minä rakastan sinua muutenkin."

"En lupaa mitään!" huusi Vreneli ja riuhtautui irti ja pakeni pöydän
päähän.

"Sinähän ole riivattu kuin kissan pentu", sanoi täti. "En ikänäni ole
nähnyt mokomaa tyttöä. Mutta olepas nyt jo järkevä! Tulehan istumaan
tänne minun viereeni! Tuletko vai et? En lepy sinulle enää ikinä, jos
et nyt voi hetkeä istua ihmisiksi. Uli, käske tuomaan pullo vielä. Ole
siivolla, tyttö, äläkä sekaannu minun puheeseeni", sanoi hän ja alkoi
nyt jutella, mihin hän joutuisi, jos he molemmat lähtisivät pois. Mikä
kova onni tulisi. Ja muori vuodatti katkeria kyyneliä lastensa vuoksi
ja riemuitsi: "Miten onnellinen jälleen olisin kun kävisi niinkuin
tässä monina unettomina öinä olen tuuminut. Te voisitte tehdä toisenne
onnellisiksi, jos tahtoisitte. Minä olen jo monasti Jukalle sanonut,
etten minä ole ikinä nähnyt kahta ihmistä, jotka niin ymmärtävät
toistensa työt ja auttavat toisiaan kuin te. Kun te vain yksin voimin
ahertaisitte, tulisitte te pian rikkaiksi. Ja me auttaisimme teitä
miten ikinä vain voisimme. Emme me ole sellaisia kuten monet muut,
herrat, jotka eivät ole tyytyväisiä, jos ei aina parin vuoden sisällä
yksi vuokraaja joudu vararikkoon heidän tilallaan ja jotka eivät saa
unta silmiinsä miettiessään yhä vain miten korottaisivat vuokramaksuja,
jos vuokraaja yhdenkin kerran jaksaa maksaa vuokran ajallaan. Luulevat
antaneensa tilan sille liian helpolla. -- Ei, me kohtelemme teitä kuten
omia lapsiamme, ja sellaiset myötäjäisvarustuksetkin saa Vreneli, ettei
yhdenkään talon tyttären tarvitsisi niitä hävetä? Ja jos tämä nyt ei
onnistu ja jos Vreneli on tuhma, niin en minä sitten tiedä enää mitä
tehdä. Parempi kun ei enää kotiin menisikään. En tahdo nyt Vreneliä
moittia, mutta olenko minä nyt ollut sinulle niin paha, että sinun
sopii olla minulle tällainen? Olenhan minä koettanut kohdella sinua
parhaani mukaan. Ja sinä ihan tahallasi minua nyt kiusaat, kyllä minä
sen näen. Et ole pitkään aikaan ollut minulle tällainen kuin nyt."

Ja muori paha itki katkerasti.

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "älkää nyt toki noin puhuko! Tehän olette
aina ollut minulle kuin äiti, aina minä olen pitänyt Teitä ihan äitinä
ja jos pitäisi mennä Teidän tähtenne vaikka tuleen, niin minä menisin.
Mutta sellaisen kanssa yksiin, joka ei minusta piittaa, en rupea
millään väellä. Jos jonkun kerran otan, niin pitää se olla sellainen,
joka rakastaa minua ja huolii minut itseni tähden eikä kuten lehmää
muiden vuokratavarain mukana."

"Voi mitä sinä nyt taas puhut", sanoi täti; "etkös jo kuullut, sanoihan
se jo nyt itse, että hän on sinua rakastanut jo kauan?"

"Niin", vastasi Vreneli, "kyllähän ne sanoa osaavat, samaa ne puhuvat
kaikki. Läkähtyisivät edes kaikki siihen valeeseen niin monipa heistä
pelastuisi! Ei se ole parempi kuin muutkaan. Jos te ette olisi
alkanut talosta puhua niin olisittepas nähnyt, miten paljon se minua
rakastaa. Ja paha olitte, kun ette edes minulle ensin puhunut mistään,
vaan yhtäkkiä sitten rupesitte minua lykkäämään sille kuin sialle
tammenterhoa suuhun. Olisittepas raahtineet avata suutanne edes vähän
ensin minullekin, niin olisimpa Teille sanonut, mikä Ulin sydämessä
palaa. Kyllä hän sanoo: kulta, rakas kulta, ja toisen pitäisi luulla
hänen sanovan: kultu, rakas kultu!"

"Merkillinen pöhkö sinä olet", sanoi täti, "ja koppailet pahemmin kuin
parahin herrasneito."

"Senpätähden juuri, täti, tahdonkin vähän edes koppailla kun olen vain
köyhä tyttö. En anna sillä tavoin heitellä itseäni toisten syötiksi. Ja
parempi lieneekin syy koppailla kuin monella muulla, olkoonpa sitten
herras- tai narristyttö."

"Mutta Vreneli", sanoi Uli, "minkäs minä nyt sille mahdan ja minuunko
sinä nyt sen pusket? Tiedäthän sinä hyvin, että minä sinua rakastan
enkähän minä tiennyt tädin tuumista enemmän kuin sinäkään. Väärin sinä
pusket vihaasi minuun."

"Ahah", sanoi Vreneli, "nytpä vasta minä huomaankin, että tämä on ihan
sovittua juonta. Se älähtää, johon kalikka kolohtaa. Kyllä olette
ilkeitä molemmat, minä en kuuntele tästä enää sanaakaan. En anna ajaa
itseäni kuten kalaa nuottaan."

Ja Vreneli aikoi taas lähteä livistämään ulos, mutta täti piti häntä
nyt vuorostaan vyötäreiltä kiinni ja sanoi:

"Miten tuhma ja epäluuloinen olet! Ei nyt mokomaa maailmassa! Milloinka
minä olen punonut juonia sinua vastaan? Se on kyllä totta, että minä
läksin serkun luo juuri tämän asian tähden ja otin siksi teidät
molemmat mukaan. Mutta minun tuumiani ei ole tiennyt kukaan, ei edes
Jukka, sen vähemmin Uli. Minä pyysin serkkua vain tiedustelemaan asiaa
Ulilta ja Uli oli, ihan totta, kehunut kovasti sinua. Serkku sanoi
minulle, että kyllä se Uli ottaisi Vrenelin ihan tuossa paikassa, mutta
oli hänelle sanonut, ettei hän uskalla siitä kurahtaakaan sinulle kun
pelkää että sinä härnäisit häntä sillä Liisan asialla. Ja sentähden
minä ajattelin, että minäpä puhun sinulle itse, kun ei Uli kerran
uskalla puhua. Sillä kyllä Uli tästä tytöstä pitää, sen olen nähnyt,
eihän minullakaan silmät selässä ole. Niin että Ulilla ei ole tässä
mitään syytä."

"Mutta minkäs tähden se tänään sitten tuli sinne tupaan, kun minä olen
tavaroita käärimässä kokoon", kysyi Vreneli, "ja tuppautui suuta,
antamaan? Sellainen ei hän ole ollut ikinään ennen."

"Heh", sanoi Uli, "no sen saat pian tietää. Kun tänään olin puhellut
isäntäni kanssa, niin sinä jäit minun mieleeni entistä enemmän ja minä
tuumin, että antaisin vaikka pääni, kun saisin tietää, tokko sinä
minusta yhtään pidät ja tokko sinä huolisit minusta. Vuokra-asiasta
en tiennyt silloin niin hölyn pölyä. Ja kun tapasin sinut sitten
niin yksin, niin en tiennyt oikein mikä minulle tuli, ihan tuli kuin
suonen veto käsivarsiin ja täytyi sinuun koskea ja pyytää muiskua. Ja
ensin luulin, että sinä annoitkin. Mutta sitten ajattelin, että ei se
tainnutkaan antaa. Et suinkaan sinä muuten olisi paiskannut minua niin
riivatusti luotasi. Ajattelin, ettet sinä välitäkään minusta ja minulle
tuli niin paha mieli ja minä ajattelin, että kunhan nyt tulisi vain
joulu että pääsisin talosta pois niin menisin vaikka kauas jonnekin
Weltschlandin pohjukkaan että olisin sitten siellä ihan näkymättömissä,
kuulumattomissa. Ja sitä minä nytkin tässä tuumin, Vreneli. Jos et sinä
minusta huoli, niin minä viis vuokraamisista ja menen niin kauas kuin
pippuri kasvaa, eikä kukaan minusta saa tietää enää sen koommin."

Uli oli noussut ylös ja tullut Vrenelin eteen ja vedet kiiluivat hänen
rehellisissä silmissään; mutta tätin poskia pitkin ne jo virtana
heruivat. Silloin katsahti Vreneli Uliin, hänen silmänsä kostuivat,
mutta suupielissä värähteli vielä iva ja uhka. Mutta sitten pääsi
kytketty rakkaus valloilleen ja alkoi heitellä hänen silmistään
huikaisevia säteitään, vaikka vielä neitseellinen vastahakoisuus sulki
hänen huulensa miehen kiihkolle antautumasta. Ja vaikka silmät jo
rakkautta paloivat, niin singahtivat kuitenkin nyrppyisten huulten
lomasta, ivalliset sanat: "Mutta Uli, mitäs Stiina sitten sanoo, kun
sinä taas uutta haluat? Kai se laulaa sinulle että:

    "Sen sydän mettislakka on:
    Yks sisään saa, toinen lentohon."

"Mutta yhäkö sinä nyt kujeilet?" sanoi täti, "näethän sinä nyt, miten
hän on tosissaan. Minä hänen sijassaan keikauttaisin sinulle jo
takapuoleni ja sanoisin: 'Haista hapan!'"...

"Keikauttakoon vaan", sanoi Vreneli, "kukaties olen siitä vain
hyvilläni."

"Äläs, etpäs olisi", sanoi täti, "kyllä minä sen jo äänestäsi kuulen.
Ja Uli, jos nyt et ole tuhma, niin likistä sitä; ei se nyt enää paiskaa
sinua, seinään, siitä saat olla varma."

Mutta melkeinpä oli täti vieläkin erehtyä. Sillä yhä ponnisteli
tyttö kaikin voimin vastaan ja vähällä oli Uli lentää keiskahtaa
taas pitkin permantoa. Mutta eipä jaksanutkaan enää, jo heittäytyi
Vreneli Ulin uskollista rintaa vastaan ja purskahti rajuun itkuun
kuten hermoheikko. Ja toiset ihan kauhistuivat kun se nyyhkytys ei
ottanut loppuakseenkaan, ajattelivat, että mikä sille on tullut. Uli
koetteli lohduttaa häntä paraansa mukaan ja sanoi, että älähän nyt
huoli, jos et minua tahdo, niin enhän minä sinua kiusaa, kyllä minä
mielelläni lähden. Täti ensin äkäili: sellainen hölmö; hänen aikanaan
eivät tytöt toki ulvoneet kuin sudet kun saivat lemmityisen. Mutta
sitten hänkin jo alkoi pelätä ja sanoi, että enhän minä nyt suinkaan
pakolla; jos et sinä tahdo, niin tee toki miten vain parhaaksi näet,
enhän minä estele. Mutta älä nyt vain Jumalan tähden noin itke ja
huuda, ihanhan ravintolan väki luulee että mikä täällä on. Viimein sai
Vreneli heille sanotuksi, että antaisivat nyt hänen vain olla rauhassa,
hän koettaa tyyntyä. Hän oli ikänsä ollut orpo raukka ja kaikkien
hyljeksimä lapsuudesta saakka. Eikä ollut häntä ottanut isä syliin,
eikä äiti suudellut. Ja koskaan ei hän ollut voinut painaa päätään
kenenkään povelle. Hän oli monasti ajatellut että vaikka kuolisi, kun
olisi edes joku, jonka polvella saisi istua ja panna kätensä hänen
kaulaansa. Mutta ei ollut kukaan häntä lapsena hyväillyt, aina hän
oli ollut vain vastuksina. Ja niin monasti, monasti oli hän itsekseen
itkenyt ja hän oli alati kaivannut jotain, ketä saisi koko sydämestään,
kaikesta sielustaan rakastaa, etsinyt ihmistä, jonka rintaan saisi
painaa päänsä tuskassa ja ilossa. Ystävätärtä, jonka seurassa olisi
tyyntynyt; mutta ei hän ollut sellaista löytänyt. Ja hän oli ajatellut,
kun hänelle puhuttiin naimisista, että hän jää yksin, vaikka olikin
koettanut uskoa, että tuo ja tuo se nyt on se, jonka rintaa vasten
hän voi surussa ja ilossa painaa päänsä ja joka on hänelle uskollinen
kuolemaan saakka. Mutta ei hän ollut sellaista tavannut, johon hän voi
luottaa. Kyllä hän Ulia rakasti, oli jo kauan häntä niin sanomattomasti
rakastanut, mutta ei hän vielä ollut saanut uskoa häneen. Ja jos hän
tällä kertaa pettyisi, jos ei Uli häntä uskollisesti rakastaisikaan,
niin hänen viimeinenkin toivonsa sammuisi, hän kuolisi onnettomana.
Siksi hän oli niin pelästynyt heidän sanojaan ja heidän pitäisi
Jumalan nimessä antaa nyt hänen vain olla rauhassa, että hän saisi
oikein ajatella mitä hän nyt tekee. "Voi, te ette tiedä, miltä tuntuu
tällainen köyhästä orpo rukasta, jota ei isä koskaan ole ottanut syliin
eikä äiti koskaan suudellut!"

"Sinä rakas hölmö tytykkä!" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan.
"Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman
tarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi
ollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä
meikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä
soppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä
pitää suudellakin."

"Tämän olen ansainnutkin", sanoi Uli, "tämä on minulle ihan paraiksi.
Olisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta
jos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä
uskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se
on, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan
ole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele,
Jumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet." --

"Kuulethan nyt", sanoi täti, "miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota
nyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen
vuokraisännänvaimoksi."

Vreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan
luvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla
rauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos
tahdottiin.

"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö", sanoi täti. "No niin, Uli,
valjasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme
viipyneet." --

Tähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät
kosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita
ylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa
lehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä
huolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli
vallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset
vaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä
hurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli
siis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö
tunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo
etäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä
liikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa
tätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin.
Ei olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi;
ei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi
hänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi
hänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen
viimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten
täytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja
hylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen
hautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja
yhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja
vanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin
hänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska
tunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi
valitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän
antaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään
turvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi,
nuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat
hänestä nämä ajatukset jo -- tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta
Jumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle,
oli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja
sallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun
latvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan
rakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä
erittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella
muulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin
monet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti,
olivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi
ihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä
nurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on
häntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut
ohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän
nyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja
koettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt
hyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen
uskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen
kuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan
suruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo
jota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän
ei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan
suhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea.
Mitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään
hänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he
olivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä
jo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa
tilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän
Isän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala
hänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? -- Ja
sielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli
oli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he
kaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat
pyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin
loisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä
rakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan,
niin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti
jo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin
tärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta
täti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä:
"Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?" Uli sanoi:
"Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa."

"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan
ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."

"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä
tarvita."

"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään
illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se
on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee,
että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin
eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."

Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä
kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan
hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita
vastaan ja sanoi:

"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos
lie mitä sattunut."



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Solmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö
sen auki oikeinpa pyökkihalolla.


Sitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä
tulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin
jo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä
karskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut
heille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat
tiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä
vuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö.
Ja kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt.
Nuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja
armaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat
ja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa
aatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä
toivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan
tietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat
laaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen
rintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille
päätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti
ja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu
tuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin
unelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän
aamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään
ja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus
ja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa
hairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa
muuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös,
avasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja
alkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi
hän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla
ja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle
pesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan
pumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti
hänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman
Ulinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat
ja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää
ihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki
tuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa
ja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti
väkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja
tunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.

"Sinäkö se?" kysyi hän. Ja Vreneli tiesi, ketä Uli tarkoitti ja hänen
kätensä vaipuivat alemmaksi ja kietoutuivat rakastetun kaulaan ja
sanaakaan sanomatta painoi hän päänsä tuota rakasta rintaa vasten.
Silloin ailahti Ulin sydämessä onnen tunne valtavasti ja selkeänä
aaltona kuten vesi, joka pumpusta kumpusi. Hän puserti tyttöä rintaansa
vasten ja kuten vesi kirkkaaseen altaaseen sorisi ja porisi, niin
kuiskutteli hänkin nyt tytölle iloaan ja tavoitteli hiljaista suudelmaa
eikä häntä nyt raju lykkäys saavuttamaltaan kultarannalta karkoittanut.

"Huolitko sinä minusta?" kuuli kaivo.

"Ja oletko sinä minun?" kuiskutettiin jälleen. Ja paljon muutakin kaivo
kuuli, mutta eipä se sitä kellekään juorunnut.

Kummallinen tunne kävi kumpaisenkin rinnassa: aarteen, kalliin
aarteen he olivat löytäneet. He kaipasivat saada vaalia tätä aarretta
heltiämättä.

Kun saa rakkaan kirjeen, niin useimpa sitä kopaisee taskussaan ja
lukee ja lukee sitä uudelleen. Kun joku ostaa pellon, miten monasti
päivässä hän meneekään ostostaan katsomaan! Eiköpä siis, kun on rakkaan
olennon löytänyt ja sitonut sen itseensä ajaksi ja ijankaikkiseksi,
eiköpä silloin pyrkisi sen puoleen väkivaltaisesti! Eiköpä koettaisi
mies päästä rakastetun sieluun, päästä katseillaan hänen silmistään,
noista sielun ovista, tuntemaan elävästi, että he ovat nyt yhtä aina
ja ijankaikkisesti! Tämä yhtyminen toiseen sieluun kaikesta sydämestä,
kaikesta mielestä, kaikin voimin ja itsekkyyden perin pohjin kadotessa,
onhan se alkua vain yhdistymiseen Jumalankin kanssa, jolloin myös
itsekkyytemme on perin pohjin kadottava! Ja eikö se, joka on saanut
rakkaan sielun, saisi hakea sen seuraa yhäti mikäli vain maiset toimet
sen sallivat kuten hänkin, joka on yhdistynyt Jumalaan ja pitää
Jumalaa silmäinsä edessä, paistoi sitten päivä tai kattoi yön synkeys
majat ja maan? Nykyaikaan ei usein ymmärretä oikein tätä sielujen
syvällistä kaipuuta toistensa puoleen ja siksipä se tuottaakin niin
harvoin hyviä hedelmiä. "Ne ovat ihan hupsuja toisiinsa", sanotaan,
"kuivaksi käy heidän seurassaan." Sen kyllä uskon; mutta miksikä ei
heidän anneta rauhassa nauttia kahdenkeskisestä ilostaan? Ah Jumala,
tuota maailmaa, miten se pelkää omaa lihaansa! Ah Jumala, kuinka se on
utelias näkemään miten kaksi seurustelee keskenään! Mutta jos he eivät
ole toisiinsa mielistyneet oikealla tavalla, silloin sanoo maailma: "Ne
ovat kiitettäviä, ne ovat varsin järkeviä molemmat. Jos ei tietäisi,
niin ei huomaisikaan, että ne ovat sulhanen ja morsian." Mutta minäpä
suoraan sanoen kiroon mokomaa järkevyyttä, joka ei tunne lainkaan
tuota sielujen kaipuuta ja vetovoimaa toistensa puoleen, tuskin tuntee
ruumiidenkaan kiihoitusta. Se sellainen järkevyys, se ilmaistaan
mieluimmin vain pimeän aikaan ja tavallisesti rahapussin kilistessä!

Vreneli ja Uli tuskin olisivat ymmärtäneet, mitä tässä nyt kirjoitan,
mutta kyllä he tuon sielujen vetovoiman tunsivat. Tuskin joutuivat he
erilleen, niin heti he pyrkivät taas toistensa seuraan. Ja tuo kaivo,
se se oli nyt se pyhäkkö, jolle he usein menivät toisiaan tapaamaan
ja tapasivatkin. Koskaan ennen ei Vreneli ollut tarvinnut näin paljoa
vettä keittiössä eikä Ulilla ollut milloinkaan ollut niin paljoa
pesemistä, puhdistamista tai näin usein hevosia juotettavana.

Sillaikaa kun kaivolla tämä nuori onni syntyi, kiisteli vanhuspari
tupasessaan. Jukka ja hänen emäntänsä heräsivät varhain aamulla ja
sallien vanhain jäsentensä vielä rauhassa loikoa ja lepäillä pitivät he
näitä aamuhetkiä sopivimpina keskinäisiin neuvotteluihinsa. Kun emäntä
oli huomannut, että Jukka kääntelehti levottomasti ja siis oli jo
valveilla, kysyi hän:

"Eikö sinulla vielä ole tiedossa renkiä, eikö eilen käynyt tarjokkaita?
Joulu lähenee ja mihinkäs me sitten joudutaan."

Nyt viritti Jukka nuo vanhat valitusvirtensä Liisan naimisiin menosta,
johon hän ei ollut syypää. Sen vuoksi se Uli nyt lähtee talosta pois.
Ulin täällä ollessa on talo tuottanut hänelle voittoa vuotuisesti
viisisataa guldenia enemmän kuin ennen. Ja jos se tyttö nyt kerran piti
naittaa, niin olisihan ollut parempi antaa se vaikka Ulille kuin sille
nälkäiselle puuvillakauppiaalle. "Ei minua haluta hankkia uutta renkiä;
kun saisi sen Ulin takaisin, niin en säästäisi rahaa mitään."

"Niin, mikäpä nyt tietää, miten tässä käy", sanoi emäntä. "Kyllä
minä puhuin sille Ulille, mutta ei se ottanut jäädäkseen, enää tänne
rengiksi."

"Siinä sitä nyt ollaan", sanoi Jukka; "aina ne akat tuppautuvat
tekemään oman nokkansa mukaan ja tahtovat isännöidä, ja miesten pitäisi
sitten heidän kierouksiaan oikoa. Johan minä sen sanoin, että näin
vielä käy. Hanki nyt uusi renki itse jos saat! Minä vähättelen!"

"Jos minut tällaiseen vastuuseen pannaan, niin en puutu enää
mihinkään", sanoi muori. "Minullahan tässä on kaikkein vaikein, kun
kaikki pian menee hunningolle, minullahan on koko talous niskoillani.
Olisi parasta, kun vuokraisimme tilan pois! Minä en tosiaan ymmärrä,
kenen hyväksi minun tässä pitäisi ruveta kärsimään kuolemaan saakka. Ei
minua kukaan edes kiitäkään, vaan kuta enemmän säästän, sitä enemmän
saan pilkkaa osakseni.

"Samaa minäkin ajattelen", sanoi Jukka. "Ei haluta minua enää
kylvää, kun vävy tulee ja vie kaikki viljat ja pitää rahat. Puhtaana
rahana annoin minä sille jo suuremmat myötäjäiset kuin moni maaherra
tyttärelleen. Minun mielestäni saisi se jo olla tyytyväinen ja jättää
minut nyt rauhaan. Kun tietäisit sopivan vuokraajan, niin selvittäisin
koko höskän jo tänään."

"Ka, Ulia parempaahan minä en tiedä", sanoi emäntä.

"Uliko?" huudahti Jukka. "Niin, kun sillä olisi edes varoja ja kelvon
vaimo, niin mikäs sillä. Mutta eihän siitä nyt ole tällaisen tilan
vuokraajaksi."

"Kah", sanoi muori, "tokko tullee parempaa vaimoa kuin Vreneli ja kyllä
minä luulen, että ne yksiin taipuisivat. Eikä se Uli sitä paitse ole
ihan varatonkaan ja ehkäpä se Johannes-serkkukin sitä auttaisi tarpeen
tullen. Mikäli näin, se luotti suuresti Uliin."

"Jaha, aha", sanoi Jukka. "Kaikki on jo siis selvitetty!"

"Mikä selvitetty?" kysyi muori.

"Luuletko sinä, etten minä sitä huomaa", vastasi Jukka. "Et sinä
lähtenyt Erdöpfelkoferiin ihan ilman mitään syytä ja joutenpäiten. Jo
minä ihmettelinkin, että mikä sillä nyt on. Ja otit vielä Vrenelin ja
Ulinkin sinne mukaan. Ei sinun tarvitse luulla että minä niin hölmö
olen, etten minä huomaa yhtään miten minun selkäni takana pelataan.
Mutta elänhän tässä vielä minäkin ja paha on, kun sinä sillä tavoin
pidät minua narrina ja hankittelet vieraiden ihmisten kanssa minua
vastaan. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle vielä näytän, kuka tässä
on isäntänä."

Nyt ei muori pahalle vastattu enää sanaakaan sanoipa hän sitten mitä
tahansa. Ja viimein hän kiivastui:

"No ole sitten isäntä tai mikä tahansa minusta nähden, mutta hoidakin
sitten itse talosi. Ja hoida talouskin, minä en siihen enää puutu niin
pikkusormellani."

Ja mukisten kellahti hän toiselle kylelleen ja nukkui. Ja aamulla nousi
hän tavallista myöhemmin ylös ja murjotteli Jukalle kauan eikä sanonut
sanaakaan. Iloisesti liverrellen kiiteli Vreneli askareissaan. Oli
kuin yöllä olisivat siivet hänen jalkoihinsa kasvaneet ja huuliharppu
huulten väliin. Ihan kummissaan katseli muori sitä menoa ja sanoi
viimein hänelle kahdenkesken:

"Muutitkos tuulta yöllä, jokos nyt kelpaa?"

"Voi täti", sanoi Vreneli, "kun te nyt niin minua pakotatte, niin
minkäs minä sille mahdan. Täytyyhän minun taipua! Pakottakaa vaan, jos
tahdotte! Mutta se ei olekaan sitten minun syyni, jos käy niinkuin käy!"

"Ai sinä jumalaton heittiö, pilkkaatkos minun ukkoani", torui täti.
"Mutta kylläpä pila loppuu, kun saat kuulla, ettei Jukka ota koko
vuokraamisesta kuullakseenkaan. Hän on äkäinen; hänen selkänsä takana
muka aina pelataan ja hän sanoo, että hän on isäntä ja että kyllä hän
meille vielä näyttää!"

Mutta eipäs loppunut Vrenelin pila, vaan yhä enemmän hän nauraa
helisteli. "Serkku kai täytynee siis pakoittaa, kuten minut
naimisiin", sanoi hän. "Viisainta olisi kun ei puhuisi sille enää
mitään koko asiasta ja kun me vaan hankkiutuisimme lähtöön. Se on nyt
jo peloissaan, mihin joululta joutuu; ja uutta renkiä ei se pysty
hankkimaan. Jos ei se nyt viikon kuluessa tule itse asiasta puhumaan,
niin haetan minä puusepän ja teetätän itselleni vaatearkun kuin
muuttavat tytöt ainakin. Ja jos se ei auta, niin täytyy sille sanoa,
että Uli nähtävästi aikoo Johannekselle. Kyllä silloin alkaa itse puhua
ja sanoa: no pakottakaa minua vaan! Mutta se ei olekaan minun syyni,
jos käy niinkuin käy."

"Kettu paholainen", sanoi täti, "sinähän tanssitat narrinasi vaikka
kaikki konsistorion herrat. Ei ikinä olisi tuollainen minun päähäni
pälkähtänyt ja olenhan minä sen kanssa ollut yksissä jo lähes
neljäkymmentä vuotta."

Ja eikös käynyt aivan kuin Vreneli oli sanonut. Kun hän oli pänkännyt
Ulin päähän, että hänen pitää olla vain hyvin lähdössään ja äkäinen,
niin ei puuseppää enää tarvittukaan. Jo ennen viikon loppua alkoi Jukka
motkottaa muorille, että aina se punoo juonia hänen selkänsä takana ja
kaiken maailman ihmiset sille ovat uskottuja, mutta ei vain hän. "Olisi
tuo nyt hauska edes tietää, minkä päätöksen sinä olet tehnyt sen Ulin
kanssa! Johan tuo olisi aika saada minunkin siitä vähän vihiä!"

Silloin sanoi muori, ettei hän ole tehnyt Ulin kanssa mitään päätöstä
eikä ole puuttunut koko asiaan. "Se on sinun asiasi, minä en siihen
sekaannu. Itsehän sinä sanoit, että sinähän tässä olet isäntä."

Silloin alkoi Jukka äkäillä"

"Aina sinä jätät minut ihan yksin pulaan etkä piittaa mistään miten
sitten käy. Onhan tässä yhtä paljon kysymyksessä emännän asia kuin
isännänkin ja minä en ymmärrä miksi aina kaikki sälytetään minun
niskoilleni." Ja hän tahtoi muoria nyt menemään puhumaan asiasta Ulin
kanssa. "Ja saman tekevä minusta, ottipa Uli vaimokseen kenen tahansa,
vaikka Vrenelinkin. Se Uli on jo pitkän aikaa katsoa murjottanut minua
niin hävyttömästi ja pilkallisesti, että on tehnyt mieli läiskätä sitä
vasten kuonoa."

Mutta kuten Vreneli oli neuvonut, ei muori tähän tahtonut taipua. Hän
sanoi: "Se on miehen asia, eikä minun!"

Silloin sanoi Jukka, että jos ei muori nyt mene, niin hän kirjoittaa
vävylle, että hankkikoon rengin tai vuokraajan. Kylläpähän se sen
hankkii. -- Ja nyt täytyi muorin antaa luontonsa lauhtua ja hän taipui
käskettyyn työhön. -- Kun hän tuli kertomaan asiaa Vrenelille, niin
sanoi Vreneli:

"Voi täti rukka! Ja sinä annoit itseäsi pakottaa näin! Mutta miten
ihmeellä sinä hyvä hupsu uskoit, että Jukka tosiaan ottaisi rengin tai
vuokraajan vävymieheltä? Jos vielä vain yhden kerran olisit sisukkaasti
sanonut; 'ei', niin olisi hän vastannut: No olkoon sitten menneeksi,
koska sinä nyt et kerran halua tehdä minulle mieliksi. Minä menen
puhumaan Ulin kanssa, mutta Vreneliä, sitä letukkaa minä en vaan huoli,
käyköön miten tahansa. Ja minä en ole sitten syypää! Minun päähäni
ei ikinä olisi moista pälkähtänyt. -- Mutta täti, lähetä nyt Uli
sisään sen ukon luo, täytyyhän sen puhella ukon kanssa tästä oikein
asiallisesti ja vakavasti." Niin tapahtuikin.

Monelle vuokraajalle olisi ollut hyödyksi kuunnella sitten näitä
sovitteluja kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon hyvästä syystä
tällä kertaa seuraavat seikat. Jukka oli hyvin mielissään tästä
aikeesta, mutta kuitenkin oli hänellä jos miten paljon verukkeita ja
ehtoja, joiden vuoksi toisen olisi täytynyt peräytyä koko kaupasta,
ellei Jukka olisi pian taas horjunut mielipiteistään. Sillä vaikka hän
oli vahva aprikoimisissa, oli hän myös heikko päätöksissä jos häntä
vain osasi herkytellä. Ja herkyttelijäksi oli sitten koko mestari
Johannes-serkku, joka suostui mielellään rupeamaan välimieheksi ja
takaajaksi. Ja kun muut takertuivat tervaan, niin keksi ainakin Vreneli
keinon ja päästi pojat pulasta. Jukka sanoi monasti:

"Minä en käsitä, miksi Uli ottaa vaimokseen tuollaisen rutiköyhän ja
lipparikielen. Jos minä olisin sellainen poika ja tällaisen tilan
hoitaja, niin minä naisin monta tuhatta guldenia. Tuollaisen hävyttömän
ja nenäkkään letukan minä heittäisin hiiteen! Ja minä antaisin Ulille
tilan kolmekymmentä kruunua huokeammalla, jos hän jättäisi sen pirun
tytön. Kyllä tulee hyvälle Jumalalle aika harmi, kun ne kaksi rupeevat
yhteen, mitä minä muuten en vielä uskokaan."

Asia oli jo melkein päätetty, kun vävy sai siitä kuulla ja heti nosti
hän hirveän metakan. Ensin ei hän tahtonut kuulla vuokraamisesta
puhuttavankaan ja hän väitti, että hän on jo tehnyt Jukan kanssa
sellaisen sopimuksen, että Jukka antaa hänelle kaikki maan tuotteet,
jotta hän voi ne hyvään hintaan myydä tuttavilleen. Joten hän siis jo
oli hankkinut tilauksia, ja mitenkäs niitä voi nyt enää peruuttaa?
Viimein olisi hän tahtonut itse vuokrata tilan, vaikka hänellä olikin
niin mainiot kauppahommat, että hän väitti niillä voittavansa enemmän
kuin mitä kuusi tällaista taloa vuodessa tuottaa. Hän piti kauheaa
räiskettä ja uhkasi jos jollakin ja Liisan täytyi aina olla auttamassa
häntä ulvomalla ja uhkaamalla. Vuokratuuma oli niin ollen jo melkein
raueta, sillä hirveää oli vanhuksista, jos he joutuisivat syypäiksi
siihen onnettomuuteen, että Liisa tämän tähden riitautuisi miehensä
kanssa ja tulisi sairaaksi tai muuten säikähtäisi nyt tuossa siunatussa
tilassaan etenkin. Ja kumpikin sanoi: "tee miten tahdot; mutta älä
sitten syytäkään minua, minä en ota edesvastuuta niskoilleni." --
Silloin lähetti Vreneli hienon vihjauksen poika Johannekselle, että
nyt on Glungge joutumassa ihan hiuskarvalla hänen rakkaan lankonsa
valtaan. No Johannes, joka mielellään salli talon vuokralle kun näki
langon uhkaavan sen aittoja ja varastoja ja joka olisi vuokraajaksi
myös mielellään ottanut Ulin, kelpo maamiehen, koskapa hän tietysti
toivoi sen aikoinaan saada käsiinsä hyvässä eikä huonossa kunnossa,
hän lensi nyt Trinettensä kanssa Glunggeen kuin pommi ja juuri samaan
aikaan jolloin siellä oli puuvillakauppiaskin Liisoineen. Ja nytkös
kävi ukkonen ja jylistys keskellä talvea! Ensin tekeytyi vävy hyvin
vaativaiseksi ja äksyksi aikoen musertaa Johanneksen ylhäisillä
sanoilla. Mutta Johannes ravintoloitsijana tunsi tämän lajin ihmiset
ja hän lasketteli vielä ylhäisempiä sanoja. Ja sitäpaitsi oli hänellä
niin valtava nyrkki, että kyllä puuvillakauppiaan luonto pehmeni,
ja sillä lyödä paukutteli hän pöytiin niin että ovet selälleen
rämähtelivät. Ja sitäpaitse muistutteli hän puuvillakauppiaan mieleen
sellaisia seikkoja, joista tämä ei olisi ollenkaan mielellään halunnut
kuulla puhuttavan tällaisissa paikoissa, nimittäin hänen suuria
velkojaan ja hänen konnan koukkujaan. Mistäpä tunsi maanviljelystä hän,
joka oli kasvanut kerjuulla? Hänen isänsä oli monasti otettu yöksi
tänne Glunggen talliin, kyllä kai he muistavat vielä sen repaleisen
retkun reppu selässä ja anturattomat kengät jalassa? Nylkeköön nyt
vain vanhuksia; vuokramaksut he saavat periä tuolta puolivillaiselta
taivaassa!

"Tila pitää vuokrata Ulille, vaikka minun sitten omin käsin täytyisi
kuristaa tuo perkeleen puuvillapiru!" karjui Johannes ja heristeli
vankkoja käsiään niin lähi vävyn kurkun ympärystä että kaikki
kirkuivat kuin puukko kurkussa ja Liisa olisi pyörtynyt jos olisi
muistanut miten pyörtyäkään. Mutta puuvillakauppias oli sitkeämpää
kuin hänen puuvillansa. Tuskin oli hänen naamansa tullut jälleen
sinisen puhuvasta valkeaksi, niin hylkäsi hän jo aikeensa ruveta
itse vuokraajaksi. "Narri olisin jos tunkisin teille apuani. Hyödyn
sata kertaa enemmän kaupoistani kuin mokomasta tilarepaleesta. Juuri
teidän itsenne tähdenhän minä tahdoin ottaa sen hoitooni, jottei
teidän tarvitsisi ruveta vieraiden kanssa tekemisiin. Mutta koska
minun hyväntahtoisuuttani näin halveksutaan, niin tehkää mitä tahansa,
minä olen vain hyvilläni kun pääsen vaivasta. Mutta sitä minä vaan
vaadin, että tila on tarjottava huutokaupalla enimmän tarjoovalle;
sitä on minulla oikeus vaatia Minä en ymmärrä, miten etusija annetaan
sellaiselle joutavalle kuin Uli, joka ei osaa laskea niin viiteen
tekemättä viittä virhettä."

Silloin alkoi uudelleen taistelu, johon nyt Jukkakin sekautui kun näki
pojan olevan puolellaan. "Se ei kuulu sinuun tuon tuokkosen hituista",
sanoi hän vävylleen. "Minä saan antaa taloni vuokralle kelle tahdon ja
en minä tässä vielä ole holhuun alla. Minun eläessäni ei Glunggessa
pidetä huutokauppaa eikä minun kuoltuanikaan. Minä kyllä pystyn itsekin
vuokraamaan tämän talon oikeilla ehdoilla. Mokoman, josta ei vieläkään
tiedetä, missä on edes syntynyt, ei pitäisi tulla minua tänne Glunggeen
komentelemaan. Minä olen täällä ikäni elänyt kuten isäni ja vaarinikin.
Miesmuistoiset ajat on talo ollut meidän suvulla. Pysykööt kujalla
syntyneet vain loitolla ja älkööt tulko minua komentelemaan Glunggen
asioissa. Ja maksa pois minulle, mitä olet minulta jo kiskonut! Minun
mielestäni pitäisi sinun jo olla tyytyväinen ja hävetä eikä yhä vain
tahtoa lisää. Vaikka komeiletkin herran vaatteissa, ei sinun tarvitse
luulla, että sinä saat tehdä meille mitä tahansa. Jos et noihinkin
vaatteisiin olisi saanut meidän tytön kolikoita niin Jumala ties,
millaiset rääsyt sinulla olisi yllä."

Mutta vävy ei säikähtänyt. "En piittaa, haukkukaa rahoista miten
tahansa", sanoi hän. "Ette suinkaan te niin tuhmia olleetkaan, että
luulitte minun ottaneen teidän tyttärenne muuten kuin rahojen vuoksi?
Jokainenhan tuon nyt näkee millainen puolihupsu se on. Mutta jos olisin
tietänyt, millainen häjy riiviökin se on, millainen vihovietävän
äkäpussi ja laiska kuin sika se on, niin en olisi siihen koskenut
tikullakaan, vaikka hänellä olisi ollut rahoja kymmenen kertaa enemmän.
Nyt siitä sai ristin, sai piru vie ja mikäs auttaa muu kuin kantaa!
Mutta nyt minä vaadinkin rahoja, jotka minulla on oikeus saada! Minä
en anna kauan enää itseäni narrata, ja saatte olla vakuutettuja siitä,
että kuta häjympiä te olette minulle, sitä häjympi olen minä myös ja se
vetelys saa sen kalliisti maksaa. Kyllä minä sen kuranssaan, niin että
kihlakunnan voudin jäniskoirilla on paremmat päivät kuin sillä!"

Nyt lannistui Jukan ja muorin luonto ja he olisivat kai jo antaneet
perään ja taipuneet vaativan vävynsä tahtoon, ellei Johannes olisi
ollut läsnä. "Kuranssaa päälle vaan", sanoi hän, "kuta häjympi, sitä
parempi. Sitä pikemmimpähän saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki.
Kuta aikaisemmin pääset eukostasi eroon, sitä parempi vain! Muista
vain niitä pukkijuttujasi, siellä majatalossa! Ja paina päälle vaan!
Vietävän sika, viidelläkymmenellä taalarilla on ero valmis ja silloin
joudut konkurssiin. Siitä saat sitten, roisto! Syö sitten multaa ja
nauriita!"

Mutta ei lankoa niin vähällä säikytetty. "Koettakaa vain konkurssiin",
sanoi hän. "Siinä suhteessa minussa erehdytte. Mitä taas noihin
majatalon juttuihin tulee, ne eivät minua liikuta; panen toimeen
tutkimuksen. Ja jos kysymys tulee, niin kaipa niitä Frevligenistä
löydettänee vielä koreampiakin. Jos kerran ilkeätte ajaa tyttärenne
näin pian avioeroon, niin sama se minusta. Olen vain hyvilläni! Mutta
kylläpähän sitten näette, miten teille käy."

Näin vaativaisesti vävy puhui, mutta hillitsi sentään pian vähän
kieltään, etenkin kun Johannes nyt alkoi vedota hänen omiin sanoihinsa:
"Siitä sen nyt kuulitte, millainen perkeleen vävy teillä on! Mutta
paraiksi teille! Miksette minua jo uskoneet. Oikeastaan minun nyt
sietäisi jättää teidät oman onnenne nojaan ja vävyn nylettäväksi. Mutta
pitäähän minun tässä valvoa omaakin etuani! Jos annan tuon lurjuksen
päästä valtaan, niin pian joutuu koko Glungge vasaran alle! Mutta sitä
minä en salli, en perkele, en vaikka piru minut veisi!"

Huutotarjouksista ei vävyn näin ollen viimein auttanut puhua; mutta
nyt tuppautui hän laatimaan vuokrasopimusta oman mielensä mukaan ja
tietysti sellaista, ettei Uli voisi vuokraajaksi ruveta. Hän sukaisi
kontrahdin paperille tuossa tuokiossa ja Jukasta se oli hyvinkin
kelvollinen; monesta kohdasta hän huomasi, että tuotapa hän ei ollut
tullut ajatelleeksikaan. Mutta äiti ja Johannes vastustivat jyrkästi
sellaista sopimusta:

"Mitäs se tuollainen puuvillan nuuskija ymmärtää vuokrakontrahdista!
Tällaiseen sopimukseen ei ilettäisi vaatia koiraakaan ja kuta kovempi
kontrahti on, sitä huonommin se täytetään ja sitä pikemmin tila joutuu
rappiolle."

Sillä aikaa kun isossa tuvassa tästä kinattiin, oli puuvillaherra
lähtenyt Vrenelin luo yksityisyrityksiin ja koetti nyt hieroa hänen
kanssaan sellaista sopimusta, että jos Vreneli taipuu, niin taipuu
hänkin puolestaan talon vuokrakontrahtia laadittaessa. Ja hän
tungetteli Vreneliä varsin lähi. Mutta Vrenelipäs ei siekaillut pulmaa
selvittäessään, hän tempaisi pyökkihalon, karkasi kauppiaan kimppuun
kuin raivotar ja kestitsi surkeasti hänen nikamiaan. Siitäkös nyt
syntyi kamala näytös. Vreneli pieksi, vävy rääkyi, koko suku tulvi
ovien täydeltä sisään. Kauppias hyppi Vrenelin halkoa pakoon nurkasta
nurkkaan, toiset nauroivat, toiset kirkuivat. Johanneksen teki mieli
ruveta Vrenelin apulaiseksi, kukaan ei kauppiasta auttanut, mekastus
kävi kuin Paapelin tornin hävityksessä. Viimein lensi herra avatusta
ovesta ulos ja Vreneli hillittiin ajamasta häntä takaa. Kuten säihkyvä
voitonjumalatar seisoi hän nyt siinä halko kädessä, kuten enkeli
vartioiden leimuavalla miekalla puhtauden paratiisin tietä ja huusi
pakenevalle, veriselle puuvillakauppiaalle:

"Tokkos nyt tiedät, miten Bernin likka kontrahtia tekee ja sen alle
kirjoittaa, senkin vaivainen puupää!"

Ja kursailematta, koristelematta kertoi hän heti, mitä se kutale oli
häneltä tahtonut. Silloin raotti kutale ovea ja huusi:

"Sinä valehtelet!" Mutta tuskin sai sen huudetuksi, niin lensi halko
taas Vrenelin vahvasta kädestä suoraan oven rakoon ja keskelle
valehtelijain naamataulua ja selälleen herra maiskahti, kopaisi
kuonoaan ja kolme hammasta losahti hänelle suusta kouraan. Siitäkös
syntyi uusi kauhistus! Johanneksen ääni kuului ylinnä valtavana naurun
rähäkkänä. Liisa ei tiennyt karatako miehen vai Vrenelin kimppuun,
molemmille tahoille heristeli hän vaivaisia nyrkkejään. Vreneli huusi:

"Sanoppas vielä kerran jos uskallat, että valehtelen! Ei täällä vielä
halot lopussa ole."

Äiti paha juoksi hakemaan vettä ja riepuja; Trinette tirskui ja
sanoi: että mokomaa herraa, joka täällä luulee kaikkia omakseen, ei
hän vain tahtoisi miehekseen. Jukka pudisteli päätään, meni takaisin
tupaan ja luki vuokrakirjan uudestaan. Kun puuvillakauppias oli saanut
huuhdotuksi veren naamastaan ja vähän ääntäkin kurkkuunsa, niin alkoi
hän sadatella Vreneliä ja pauhasi manuuttamisista ja sanoi, ettei
hän siedä, että se saa jäädä taloon; ja Jukka nyykytteli hänelle
myöntävästi päätään. Mutta taas ilmestyi Vreneli yhtäkkiä kauppiaan
eteen ja olisi kai vielä kerran ottanut hänet pökyyttääkseen, jos ei
muori olisi tullut väliin. Mutta hänen kieltänsä ei voitu hillitä!

"Manuuta vain", huusi hän, "niin tuon toisetkin tytöt mukaani, kyllä
niilläkin on omat tietonsa sinusta, ehkäpä on rengeilläkin."

"Todista, mitä minä olen tehnyt sinulle tai muille tytöille. Minä voin
todistaa, että sinä olet minua pieksänyt."

"Aasi! Hupsuhan olisit, jos ottaisit todistajat mukaan silloin kun
lähdet viettelemään tyttöä. Mutta sehän nyt olisi ihme ja kumma, jos ei
tyttö enää saisi puolustaa kunniaansa paraansa mukaan ilman todistajia,
vaikkapa mukiroisi mokomalta pään halki eikä vain hampaita kurkkuun!"

"Saadaanpas kuulla, mitä oikeus sanoo", huusi puuvillakauppias.

"Sanokoon mitä tahansa, vaan jos se on sellainen huoripukki kuin sinä
ja auttaa sinua, niin saman kyydin annan sille kuin sinullekin. Jos
laki on laitettu huoripässiä ja varkaita ja kamasaksoja ja tuomareita
varten, niin annan teitä laillanne pääkuoreen niin että viimeinkin
tiedätte saaneenne lain päähänne. Minä olen tyttö vain, mutta sehän nyt
on ihme ja kumma, jos en minä tässä asiassa osaa lukea lakia yhtä hyvin
ja ehkä paremminkin kuin sellainen selkäänsä saanut sonni kuin sinä ja
moni muu. Ja jos nyt et pidä suutasi, niin saat nähdä!"

Mutta ei pitänyt kauppias suutaan, vaan koetteli motkotella vielä jos
jotakin, tosin vastustaen jo vain kuin sotaväen osasto, joka aikoo
peräytyä ja siksi räiskii tulta oikein uhalla pakomatkaa suojatakseen.
"Tällaisessa talossa minä en ole enää hetkeäkään", sanoi hän Liisalle,
"täällä on alttiina kuin metsänotus ja kaikellaisten nautain ja
hullujen pieksettävänä. Mutta kyllä minä sille vielä näytän niin että
tietää kehen hän on satuttanut kättään."

Ja kauppias vannoa räiski niin viattomuuttaan, että Liisakin hurjistui
ja alkoi luulla, että Vreneli se olikin koetellut vietellä hänen
miestään ja kiireesti lähti hän siis Vreneliä haukkumaan. Sillaikaa
kun Liisa oli saada Vreneliltä selkäänsä, meni kauppias talliin ja
käski valjastamaan hevosensa. Mutta Ulia, joka juuri oli saanut kuulla
äskeisestä tapauksesta, kohteli hän niin törkeästi, että Uli sanoi
hänelle:

"Jos et nyt heti paikalla raivaa luitasi täältä, niin paiskaan sinut
lantatunkioon niin että kyllä intosi jäähtyy!" Kauppias kiivasteli
vastaan ja sanoi, että ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat
tehdä täällä mitä tahansa vaikka oletkin juuttunut äpärään, joka on
isäntäväelle konkelon koivun kautta sukua. Renki sinä olet ja Vreneli
kelvoton piika, tiedä se. Silloin vastasi Uli, että hän tietää liiankin
hyvin kumpi on kelvottomampi Vrenelikö vai Liisa. "Ja jos minä olisin
ollut sellainen kuin sinä, niin et siinä nyt Liisan kupeella olisi!
Mutta vertaisennepahan olette löytäneet, kyllä sovitte yhteen kuin
paita ja p....! Ja nyt, pidä suusi ja korjaa luusi, muuten parkitsen
minäkin vielä sinua, vaikka hävettäähän tuo koskea tytön pieksämään!"

Puuvillakauppias toivoi nähtävästi riitaa, mutta Uli antoi viedä hänen
hevosensa ulos. Silloin osui herrakin menemään ulos tallista ja kun hän
sinne palasi, oli Uli kadonnut.

Vihdoinkin lähtivät kauppias ja Liisa hirveästi uhkaillen talosta:
kyllä saavat nähdä, mitä ovat heille tehneet. He eivät enää niin
nokkaansa pistä mokomaan paikkaan, jossa heitä niin kohdellaan.

Kaikilta pääsi helpotuksen huokaus kun nuo vieraat olivat lähteneet ja
poika Johannes lupasi nyt Vrenelille myötäjäisiksi jonkin talouskalun,
-- valitkoon minkä tahtoo, -- koska hän niin kunnolla oli löylyttänyt
tuon lankomiehen. "Minä antaisin vaikka louisdorin, jos se manuuttaisi.
Silloinkos minä sille syöttäisin kaikki sen entiset synnit takaisin
niin että se siihen soppaansa läkähtyisi."



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.


Sitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti
tuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja
monasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva
pääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea:
mutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin
veikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. "Onhan
aivan kohtuullista", sanoi hän, "että minäkin saan vanhemmilta jotain,
kun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin." --
Irtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös
talouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin
sangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan
maksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle
takaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia
merkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika
sekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi
mittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja
hänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin
raskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä
etuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät
rahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut
myötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja
kaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli
tahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta
sitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille
ole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.

Mutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista
ja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla,
karjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan,
milloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa
vielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule
heinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja
miten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan
luonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän
pelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä
perustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa
asioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein
katsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet
ja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen
puoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta
vasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia
kedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.

Vähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten
itse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan
heittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen
rauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii
hän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja
turvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: "Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi."

Usein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min
oivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä.
Mutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko
asettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja
liian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli
valitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän
enää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. "Meillähän on vielä niin
paljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi.
On kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta
vastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä
olla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun
kanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä
vain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta
lutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne
mustankirjavat."

Silloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi
mietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin
ajan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli,
joskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa
kuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka
aina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen
kätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein
puolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia
emännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän
huokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne
tehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän
voisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin
onnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista
ja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön
kärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana
kuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi
häntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli
onnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille
kuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin
painaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa
onnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä
omakseen.

"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu", sanoi täti usein.
"Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi
sormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos
enkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä
oikein käy." Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei
hän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa,
niin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa
hoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja
kujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka
alituiseen sanomalla:

"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee
niiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo,
ettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole
koskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt.
Johan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu
kuulevinaankaan."

Niin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila
hoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan
kokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena
vuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä
niitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa;
milloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne
vielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti
hääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi
että hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä
puukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa
jälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti
pöydän päähän ja sanoi:

"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä."

Ja muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään
ja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja
huudahti viimein:

"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy
ottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton
olet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän
nyt on menoa, voi voi!"

Vreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin
laskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä
kuulutuksille. "Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen
maaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!"

Mutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin
lähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin
kuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan
kotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta
maanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli
hänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat
kylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki -- rapu -- ollut
hänestä mieleinen. "Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä",
tuumi hän. "Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja
onhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno.
Palveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo."

Torstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: "Ihanhan sinä
nyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä
ja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai
myöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee."

Onneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti
torstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut
kulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö
musta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi
ja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille
ja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä
akkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt
kun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja
puikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:

"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin
muljottele."

"No kyllä olet otus", sanoi täti. "En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun
kanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin."

"Miten vain tahtoo", sanoi Vreneli; "mutta jos hän ei lähde tänään,
niin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin
kovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää."

"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!" sanoi täti. "Mutta ottakaa nyt
vaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan
pyryyn."

"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille!
Kylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä
kalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä."

Nyt yllytteli täti Ulia: "Elä mene!" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun
tyttö nyt vihoviimeinkin lähti. "Vaan saas nähdä", tuumi hän, "miten
sinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen
äksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan
edes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan
tai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla
päivällä ja ihmisten nähden."

Täti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli
kuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille
Jukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi:
"Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla
metkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla
tavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin
ne juonet kasvavat, usko minua."

Kun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön
ovea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin
täytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas
siunailla ja vannotella:

"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan
te eksytte tuiskuun."

Mutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja
katosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan
kuollakseen.

Matka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli
suomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua
ja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas
huohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä
meni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin
pieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten
oveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin
tuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin
kärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti,
jysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan
ylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi:

"Herra Jumala, mikä se oli!" Mutta pappi rauhoitti häntä ja sanoi,
että se on kai vain joku, joka tuo lasta kastettavaksi tai ehkä joku
kihlattu pari. Ovat jo usein koputtaneet; mutta Maikko ei kai taas
tapansa mukaan ole kuullut. Sillä välin kun Maikko lähti avaamaan
ovea, sytytti pappi kynttilän viedäkseen sen eteiseen ettei tulijain
tarvitsisi kauan odottaa pimeässä. Ja kun Maikko sanoi ovelta:
"Kirkkoherra, täällä on pari", niin astui pappi heti porstuaan.

Oven takana seisoivat Vreneli ja Uli, Vreneli Ulin selän takana. Pappi
oli pienehkö, keski-ikäinen mies. Hänen päänsä oli kunnianarvoisa ja
kasvot älykkäät, -- niiden piirteet saattoivat tarpeen mukaan olla
joko sangen ankarat tai sangen ystävälliset. Nyt nosti hän kynttilää
korkealle päänsä yli ja tähysteli vähän kumarassa ulos ja huusi viimein:

"Mitä, Uliko se on. Ja tällä ilmalla! Ja tuolla takana kai Vreneli?
Mutta johan nyt on kummat, tällä ilmalla! Ja Glunggen kunnon emäntä kun
antoi teidän lähteä! Maikko, tulehan nyt heti pudistelemaan vähän näitä
vieraita", huusi hän sitten ja "ota tuo huppu ja pane se kuivamaan."
Maikko tuli lamppuineen eteiseen sangen mielellään. Sitten avasi papin
rouvakin kynttilä kädessä ovea ja sanoi:

"Pyydä niitä toki tänne sisään, täällä on lämpimämpi kuin sinun
huoneessasi ja ollaanhan me Vrenelin kanssa tuttuja."

Siinä seisoi Vreneli nyt kolmen kynttilän loisteessa Ulinsa ja oven
välissä eikä tiennyt mihin ilkeäisi katsoa. Viimein otti hän turskin
muodon päälleen ja tuli tervehtimään sievästi pappia ja hänen rouvaansa
ja sanoi että täti ja serkku lähettivät paljon terveisiä. Ja oli
olevinaan viaton kuin lammas.

"Mutta", rupesi pappi nyt salissa ihmettelemään, "miksi te läksitte
tällaisella ilmalla? Ihanhan sinne on hukkua."

"Ei sopinut muulloin", vastasi Uli, joka nyt alkoi tuntea puolison
velvollisuutensa ja tietää että halien pitää ottaa vaimon itsepäisyyden
synti hartioilleen, ettei näyttäisi olevan akkavallan alla tai
paljastaisi naisensa heikkouksia. "Emme uskaltaneet myöhästellä enää",
jatkoi hän, "kun aiomme pyytää pastoria ilmoittamaan vielä sinne
kotipuoleenkin, jotta ne ensi sunnuntaina kuuluttaisivat."

"Taitaa olla jo liian myöhäistä", sanoi pappi, "en tiedä, tokko posti
enää menee ennen sunnuntaita niille seuduille."

"Sehän nyt olisi ikävää", sanoi Uli, "sitä minä en tullut ajatelleeksi."

Vreneli ei ollut tietäkseen koko jutusta, hän oli kuin ei se häneen
kuuluisikaan. Ja hän vain puheli vilkkaasti papin rouvan kanssa
pellavasta, joka oli näyttänyt niin kauniilta, mutta josta ei
kuitenkaan tahtonut saada puhdistaessa mitään. Kun muodolliset asiat
sitten oli selvitetty, sanoi pappi Ulille:

"Ja Tehän otatte nyt Glunggen vuokralle? Sehän on hauskaa! Te ette ole
kuten renkimiehet yleensä. Niitä ei luulisi ihmisiksikään, sen vähemmin
kristityiksi. Te olette mies ja elätte myös kuin kristityn sopii."

"Niin", sanoi Uli, "eihän sitä Jumalaakaan saa unohtaa! Minä tarvitsen
häntä eikä hän minua ja jos minä unohdan hänet, niin kuinkasta minä
voin toivoa, että hän muistaisi minua armoaan ja lahjojaan jakaessaan."

"Oikeassa olette, Uli", sanoi pappi, "ja luulenpa, ettei hän Teitä
olekaan unohtanut. Te saitte hyvän tilan vuokralle ja uskon, että te
saatte hyvän vaimonkin. En puhu nyt työn teosta ja talouden hoidosta,
niissä on Vreneli kyllä kehuttu, sen minä tiedän. Hyvä on kun osaa
tehdä työtä ja hoitaa taloutta, mutta se on sittenkin vain sivuasia.
Vreneli näyttää huikentelevalta ja hepakolta, mutta minä uskon että hän
ajattelee totisiakin asioita ja että sillä on hyvä sydän."

Vreneli kuunteli tätä puhetta korvat porhossa vaikka olikin innokkaasti
puhelevinaan pellavasta. Ja vaikka hän ei ensin ollut tietäkseenkään,
niin ei hän nyt malttanut enää olla sanomatta:

"Mutta kirkkoherra, jospa uskottekin minusta liikaa."

"Ei Vreneli", sanoi pappi, "rippikoulussa minä saan nähdä useampaan
sydämeen kuin luullaankaan. Ja ihmisten puheistakin saan minä kuulla
yhtä ja toista enemmän kuin luullaankaan. Ja päälle päätteeksi minä
vielä arvaankin. Sanopas nytkin, etkös sinä Vreneli juuri ole syypää
tähän, että tulitte tänne tällaisella Jumalan ilmalla? Niin, minä
toivoisin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi nyt kolkoin ja huimin
matka, mitä te ikinä teette avionne yhteisellä taivalluksella. Mutta
Jumalan aikeita ei kukaan tiedä pyrkiessään autuuteensa. Vaan minä
toivon kuitenkin, ettei teillä enää ikinä vasta ole näin kolkkoa
matkaa mistään syystä. Kyllä kaksi aina jaksaa kantaa Jumalan säätämät
kuormat jos he ovat vain yksi Jumalassa. Mutta jos miehen tai vaimon
itsekkäisyys tai oikullisuus ja turhamaiset pyyteet tuovat avioliittoon
onnettomuutta ja harmia ja surkeutta, jos viattoman täytyy juoda toisen
karvasta kalkkia ja joka siemauksella ajatella, että puolisoni siihen
on syypää: jos ei häntä olisi tai jos hän olisi toisellainen, niin
olisi nyt hyvä olla; jos niin on, silloin tulee elämästä katkeran yrtin
kalkki ja taivallus elämän läpi tulee vielä paljon tukalammaksi kuin
teidän tämäniltainen kulkunne. Ja kun on päässyt matkansa loppuun ja
silmät aukenevat ja itse näkee olleensa nyrynä ja vastuksena toisen
elämän tiellä ja synkentäneensä puolison elämän päivät ja kun saa katua
sitä, että toisen vaellus oli vaikea, jotavastoin se olisi voinut olla
kirkas jos itse olisi ollut vähemmän itsepäinen ja kummallinen: -- niin
mitenkäs silloin, Vreneli, omatunto kolkuttaa mahtaa!"

Vreneli oli lentänyt ihan tulipunaiseksi ja vedet tulivat hänelle
silmiin. Silloin sanoi papin rouva:

"Mutta, pappa, ihanhan sinä nyt peloittelet tyttöä, rupeat niin
totiseksi että ihan minunkin selkääni karmii. Ethän sinä tiedä, tokko
olet oikeassakaan."

"Ehkä erehtynen", vastasi pappi, "vaan vakainen sana kuuluu tähän
vakaiseen tilaisuuteen. Te tulette ikänne muistamaan tätä hirveää
ilmaa ja vaivaloista vaellustanne. Silloinpa muistatte myöskin minun
ystävällisen kehoitukseni, vaikkei Vreneli tällä kertaa olisikaan
syypää. Muistatte olla rasittamatta toista omilla vioillanne ja
tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Te kevennätte ja sulostutatte
toistenne elämää, ettekä tee sitä karvaaksi ja vaivaloiseksi. Paavali
sanoo, että avioliitto on salaisuus, ja hän on oikeassa. Mutta rakkaus,
jota hän kuvaa ensimäisen korinttilaisepistolansa kolmannessatoista
luvussa, on avain siihen salaisuuteen. Jos olen tehnyt sinulle
vääryyttä, Vreneli, niin älä nyt kanna minulle kaunaa. Kyllä saat
kokea, että minä ajattelin sinun parastasi."

Silloin alkoivat kyyneleet vieriä Vrenelin silmistä ja Vreneli ojensi
papille kätensä ja sanoi:

"Kyllä te olette oikeassa, minä tässä olen syypää, minä olin niin
ilkeä ja kummallinen tyttö. En minä unohda teidän sanojanne, olkoot ne
varoitukseksi koko minun elämälleni. En minä tarkoittanut mitään pahaa,
en minä ajatellut että kävisi näin. Oli niin ilkeää tulla tänne ja
siksi minä koetin viivytellä matkaa jos jollain tavalla. Mutta olkoon
se nyt varoitukseksi minulle."

"No, no", sanoi pappi, "älähän nyt noin huoli. Kyllähän se on vaikea
tulla morsiamena papin luo panettamaan kuulutuksille. Minä ymmärrän,
että kyllähän se tyttöä peloittaa ja että tuota tukaluutta myöhistäisi
niin paljon kuin mahdollista; se on inhimillistä se, ja sellaisia
ovat monet vanhemmatkin kuin sinä. Elämän vaikein tehtävä onkin ottaa
vaikeimmat huolet vastaan nurkumatta ja vapisematta! Tavallisesti
tulevatkin ihmiset onnettomiksi oikeastaan vain sen vuoksi, että
he rupeevat kaikin voimin taistelemaan sitä ristiä vastaan, jota
kantamaan heidät kuitenkin on säädetty. On aivan hyvä, että nuoren
sydän vavahtaa pelosta kun pitää lähteä papin luo. Sillä se matkahan
se juuri ratkaisee koko hänen elämänsä onnen. Siksi minä tällaisille
matkalaisille puhunkin aina pari vakaista sanaa, sillä nämä sanat
muistetaan sitten paljon paremmin kuin ne monet muut, sadat sanat,
joita minä kirkossa saarnaan. Minä saan sanat suuhuni tilaisuudesta
itsestään kuten esimerkiksi tänään. Ja kun Herra tänään näin mahtavasti
matkaa myrskyn siivillä, niin täytyy sanojenkin tänään olla vakavia.
Ulkonainen elämä on näet kuva hengellisestä elämästä. Siksi minä sain
teidän tulostanne kuvan myös monen monesta myrskyisestä avioliitosta
ja aiheen varoituksen sanoihin, että itsenne varjelisitte sellaisesta
avioliitosta ja sen syistä. Ei siis sovi kenenkään, -- eikä sinunkaan,
rakas vaimo, joka nyt ehkä ensi kertaa olet läsnä kuulemassa tällaista
puhetta ja kuulutusta -- ihmetellä, että minä olen niin vakava.
On hirveää, miten kevytmielisesti ja pöyristyttävän arvottomasti
monet ihmiset ilmoittautuvat avioliittoon. Eräskin minun ystäväni
kirjoitti minulle, että tässä äskettäin eräänä lauantaina oli hänen
luokseen kuulutuksille tullut kaksi paria. Molemmat morsiamet olivat
raskaina ja kaikki neljä olivat he ihan paloviinapäissään niin että
he vaivoin osasivat puhella ja kävellä. Jos me eläisimme kristityssä
valtakunnassa emmekä asianajotoimistossa, niin sellaiset ajettaisiin
ulos heti ja otettaisiin vastaan vasta kun he palaavat takaisin
ihmisinä. Mutta jos nyt niin tekisi, niin uhkaisivatpa pappia syytteet
ja oikeudenkäynnit ja lain kaaret ja tuomarit löytäisivät vaivalla
nuuskimalla ehkä jostain laki- tai asetuskokoelmasta jonkin pykälän,
jonka voisi sovelluttaa tähänkin tapaukseen ja käyttää sitä pappia
vastaan. Hallitukselta sammuu yhä enemmän oikea viisaus kuten kynttilä,
joka palaa sitä himmeämmin kuta enemmän sen sydämeen kokoontuu savua
ja karstaa. Mutta ajatelkaas, mitä tulee sellaisista avioliitoista,
joiden tärkeä alkumatka jo tehdään tuollaisessa tilassa! Ja millaisen
kuvan vastaisesta elämästään he antavatkaan papille, millaisia
sanoja on papin heille puhuttava? Ja kuitenkaan ei pappi monasti voi
näille humalaisille niin suutaan avata. Ei etenkään, jos he ovat
kaupunkilaista porvarisväkeä tai niin sanottuja puolivillaisia. Ne
alkaisivat pian häntä haukkua tai panisivat lehtiin tai syytteeseen.
Ihan sydäntä viiltää sellaisissa tapauksissa. Mutta hyvältä tuntuu
sen sijaan, kun näkee kihlatun parin, josta tietää, että Jumala on
heidän mielessään ja että he koettavat tehdä ruumiinsa ja sielunsa
Jumalan temppeliksi ja Jumalan asuinsijaksi. Sellaisista avioista
pappi iloitsee. Mutta minä tiedän, että niistä on ilo taivaassakin.
Kun sellainen ilahuttava pari tulee papin luo, niin on sille puhuttava
vakaisia sanoja. He eivät niistä pahastu, sen tietää jo etukäteen. Ja
sanat lankeavat hyvään maahan ja tuottavat kolmekymmen-, kuusikymmen-,
jopa satakertaisenkin hedelmän."

"En herra rovasti", vastasi Vreneli, "minä unohda koskaan, mitä te nyt
minulle sanotte ja Uli on teille hyvin kiitollinen. Oi miten monta
opetuksenne sanaa minulla jo on unohtumattomassa muistossa. Ja kun
minusta joskus tuntuu siltä kuten minä olisin jo kaikki unohtanut, niin
tulee taas joku kohta mieleen uudestaan jostain merkillisestä syystä.
On aivan kuten minulle pudistettaisiin sormea ja sanottaisiin: ai, ai
ai!" --

"Sellaista se on minunkin", sanoi Uli; "mutta juuri tällä hetkellä
entistä enemmän. En minä yhteen aikaan muistanut rippikouluopetustani
juuri ollenkaan. Opetukset kai johtuvat mieleen vain sen mukaan, mitä
itse milloinkin tekee ja ajattelee. Ei sitä uskoisi, jos ei itse olisi
kokenut." --

Silloin tuli piika sisään tuoden lautasia ja rupesi kattamaan pöytää.
Vreneli huomasi sen ja nousi ylös aikoen sanoa hyvästit, vaikka papin
rouva sanoikin, ettei pidä hätäillä, pitää jäädä illalliselle. Mutta
Vreneli sanoi, että kyllä meidän nyt täytyy mennä, muuten täti luulee
että meille on käynyt pahasti.

Hän kiitti siis vielä kerran sydämensä pohjasta pappia ja pyysi häntä
kaikin mokomin käymään heidänkin luonaan, vaikka he olivatkin vain
vuokratilallisia. "Kyllähän me nyt aina voimme tarjota kupin kahvia,
jos teidän sopisi tulla. Minun sydämeni aina oikein ilosta pamppailee
kun näen teitä!" Onnea ja siunausta heidän pyhälle aviosäädylleen
toitottaen valaisi rovasti itse taas kynttilällä heidän tietään ulos ja
pyysi sanomaan tädille ja serkulle terveisiä.

Ulkona oli pyry lakannut, hattaran repaleet lentelivät taivaalla,
yksinäiset tähdet tuikkivat pilvien lomista ja valkeaan lumivaippaan
oli maailma kiedottu. Vaieten vaelsivat he läpi kylän, jossa asukkaat,
istuivat pienien pyöreiden akkunaruutujensa takana kolkosti tuikkivain
lamppujen ääressä; jossa rukit hupaisesti hyrisivät ja monen Hannu
Heikin sääret uunilla retkottivat. Siellä täällä haukkui heitä piski,
vaan kukaan ei heitä huomannut. Joutavaa he siis noin varovasti ja
vaieten kiiruhtivat kylän läpi. Mutta vaikenemaan vaativat heitä myös
heidän sydämensä, jotka olivat nyt tulvillaan vakavuuden ja riemun
tunteita. Pilvet kiisivät heidän ylitseen ja tähdet alkoivat kimaltaa
pilvien raoista yhä suurempina katraina kunnes viimeinenkin hattara
oli haihtunut ja tähdet paistoivat valtavina ja kirkkaasti siniseltä
taivaalta, joka komeana kaareili heidän päänsä päällä. Synkeätuikkeiset
kitupiikit jäivät selän taa kylän kolkkojen kattojen alle. Silloin
pysäytti Vreneli Ulinsa ja katsoi kirkkaasti ja säteilevin silmin hänen
silmiinsä ja molempien säteilevät silmät kääntyivät nyt säteilevän
taivaan puoleen. Vaikenevat tähdet kuulivat heidän pyhät valansa,
kuulivat nuo sanattomat pyhät ajatukset, joita onnellisen parin sydämet
olivat autuaallisesti tulvillaan. Hiljaa ja sanaakaan virkkamatta
kulkivat he kotia kohti pitkin tietä, jonka Jumala omin käsin oli
koristanut taivaan kukkasilla, puhtaalla, saastuttamattomalla lumella.

Tärkeä hääpäivä yhä läheni. Jo olivat vanhukset muuttaneet
sivurakennukseen ja täti kuuruutti talon laesta lattiaan aivan
välkkyväksi ja uuden uutukaiseksi. Vreneli tosin väitti, ettei se työ
näin talvella maksa vaivaa ja että se on terveydellekin vahingollista.
Mutta täti ei tahtonut jättää taloa käsistään huonossa siivossa kuin
mitäkin sikolättiä, ja ihmiset eivät saisi hänen kuoltuaan panetella;
että hän on jättänyt talon siistimättä muuttaessaan sieltä pois. "Mutta
monet eivät ymmärrä, ettei sitä ehdi touhuta tupapuuhissa niin paljon
kuin tahtoisi ja kuuruuttaa joka pyhäksi huoneita kuin herrasrouvat.
Onhan niin paljon ulkotöitä ja paljon maata hoidettavana."

Puuseppä oli tuonut valmisteensa ja räätälit ja ompelijattaret oli saatu
hikihatussa ja hengen hädässä jouduttamaan työnsä. Mutta suutari, se ei
vain pannut rikkaa ristiin, eikä ottanut tullakseen. Se poika oli
tottunut antamaan ihmisten odottaa. Hänen mielilauseensa oli:
"Kylläpähän odottavat, kunnes ennätän." Vreneli vannoi, että viimeiset
kengät hän nyt sillä suutarilla teetättää, vaikka sitten saisi ikänsä
olla paljain jaloin; ja hän piti sanansa.

Häiden edellinen päivä oli Vrenelistä kuin pyhän sunnuntain aatto.
Melkein vastustamattomasti sellainen päivä kiehtoo sydämen juhlaisaan
tunnelmaan. Se oli Vrenelistä kuin hänen ripille pääsynsä aattoilta.
Miettiväisenä ja vakaana liikkui hän askareissaan ja liekö hän ikinään
puhunut niin vähän kuin sinä päivänä. Monasti tahtoi häntä ruveta ihan
itkettämään ja kuitenkin hymyili hän ystävällisesti jokaiselle, ketä
tapasi. Väliin vaipui hän mietteisiinsä unohtaen kokonaan missä oli ja
mitä teki. Ei hän muistanut itseään, ei mietteitään. Ja kun silloin
joku tuli hänelle jotain sanomaan, niin säpsähti hän aivan kuten
sikeästi unesta havahtaen, tuli yhtäkkiä kuten kuurosta kuulevaksi ja
sokeasta näkeväksi, tupsahti ikäänkuin toisista maailmoista maan päälle.

Illallisella istuttaessa pamahti yhtäkkiä läheiseltä kukkulalta
laukauksia ja ne paukut säikäyttivät heitä niin, että he oikein
hypähtivät penkeillään. Rengit ja päivätyöläiset ne siellä paukuttivat
maailman kuuluville uuden isäntäväkensä kunniaksi laukauksia. Syvä
ajatus on tuossa ampumisessa ja paukuttelemisessa, paha vain, että
niissä niin monasti ihmishenget joutuvat vaaraan. Ei vongahtanut
ilkeitä torventoitotuksia, eikä rattaiden kauhea, kihlaparille
kateellinen tahika vihamielinen jyrinä häirinnyt rauhallista iltaa.
Täti antoi heille monenmoisia neuvoja ja kehoituksia, laski väliin
leikkiä ja toi vihdoin lämpöisiä kenkiä ja kintaita ja mitä vain keksi
suojellakseen heitä huomiselta aamukylmältä. Varhain huomisaamuna oli
lähdettävä hääretkelle. Uli tahtoi viettää häät kotipuolessaan, jossa
Johannes-serkku asui. Hän sanoi, että häät tulevat siellä huokeammiksi;
mutta oikeastaan ajoivat häntä sinne aivan toiset halut. Teki näet
mieli näyttää kaunista morsianta ja komeita ajopelejä kotipuolelaisille.

"Niiden pitää nähdä, että minusta, hulttiosta, on tullut mies, ja
minä tahdon kertoa monen hyödyksi ja onneksi, kuka minut on mieheksi
kasvattanut ja millä tavoin." --

Yhtäkkiä vielä iltamyöhällä kutsui Jukka Ulin pikkutupaan luokseen ja
sanoi:

"Minulla ei ole ollut tapana hyvin paljoa kehua ja imarrella. Monta
sanaa minä en ole puhunut sinulle koko aikana, mutta kyllä kai sinä
olet helposti nähnyt että minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen?
Enhän minä muuten olisi antanut sinulle tilaa vuokralle näin huokealla.
Ainoallekaan ystävälleni en minä olisi antanut sitä näillä ehdoilla.
Vävy kyllä kirjoitti minulle vielä eilen, ettei minun pitäisi antaa
kaupan päällisiä niin paljoa, vaan pitäisi myödä elikot ja kilut kalut
huutokaupalla. Saisin siten paljon rahaa, joka tuottaisi viiden,
kuuden prosentin koron. Mutta minä en pane tavaroitani vasaran alle ja
mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin! Vaan tässä olisi nyt sinulle
vielä vähän minun tyytyväisyyteni merkiksi. Ota Uli, tämä käärö,
siinä on hiukan huomisiin kustannuksiin. Minä tiedän, että sinä olet
säästäväinen mies etkä aja liioin joutaviin rahojasi. Mutta huomenna
ei sinun pidä kitsailla ja arkailla. Hyvä on kun on tarkka, mutta
hääpäivänä ei saa venytellä joka kreutzeriä; se olisi paha enne; ei käy
tavallisesti hyvin, kun nuorikko palaa kotiin nälkäänsä nukutellen."

Uli kursaili ensin ja kiitti jo kaikesta saadusta eikä sanonut
tahtovansa enää mitään. Mutta otti vihdoin kuitenkin lahjan vastaan,
vaikkei sanonut sitä tarvitsevansakaan, sillä olihan hänellä jo varattu
rahoja häämenoihin. Silloin nauroi muori: "Kyllä kai niitä on, sen
verran kun on, sen minä arvaan. Kyllä minä Ulin tunnen! Lienee joku
taalari, mutta tuskimpa aikonet isompia särkeä."

"Niin", tuumi Uli, "kun hankkii rahansa kovalla työllä, niin kyllä sitä
ajattelee, ennenkun niistä pulittaa batzinkaan. Enkä minä lainkaan
ymmärrä, minkätähden yhtenä ainoana päivänä pitäisi heittää rahojaan
kuin järveen. Heittää kaikki mitä on koko viikon ajalla koonnut hiellä
ja vaivalla. Kyllä minä olen osannut ennen tuhlatakin. Mutta huomenna
en aio säästää ja olen tuuminut, että olisi hauskaa, kun saisi entisen
isännän ja emännänkin häihin. Pari kruunua tahi kuusikymmentä batzia
minä antaisin mennä mielelläni." --

Silloin purskahtivat vanhukset nauramaan ja Jukkakin, ihme kyllä,
nauroi:

"He he", sanoi hän, "eipä ole hätää, että joudut vararikkoon, jos aina
niin kitsailet, vaikka vielä vieraitakin kutsut. Hyvä, kun paransin
vähän kassaasi, muuten olisi Musta saanut nähdä nälkää ja sinä itse
monta päivää olisit ollut happamillasi paljosta rahan menosta ja
Vreneli kun annoit hänen kärsiä nälkää ja janoa häissä. Hyvää yötä!"

Mutta ei ollut hyvä Ulin yö. Kello kolmen aikaan aamulla aikoivat
he lähteä; ei siis ollut monta tuntia lähtöön, mutta nekään eivät
tahtoneet oikein kulua. Uli ei saanut unta silmiinsä: jos jotakin
hän ajatteli ja piehtaroi levottomana vuoteellaan ja joka puolen
minutin päästä hän katsoi kelloaan. Tuleva tärkeä tapahtuma painoi
koko raskaudessaan hänen sieluaan. Ja armaat mielikuvat ne kujeilivat
hänen aatoksissaan ja tuo suloisen suloinen Vreneli se loisteli
hänen suljettujen luomiensa takana. Kauan ei kummitustiimasta ollut
kulunut, kun hän jo nousi vuoteesta ja meni ruokkimaan ja sukimaan
hevosta, jotta se olisi oikein komea. Siitä tehtävästä selvittyään
meni hän kaivolle siivoamaan itseään. Silloin kietoutuvat jälleen
nuo leikittelevät kädet hänen ympärilleen ja suloinen Vreneli soi
taas hänelle aamutervehdyksen. Aavistuksesta oli Vreneli tullut
kaivolle juuri samaan aikaan kuin Uli ja he kuhertelivat nyt kylmässä
aamuilmassa kuten olisi lempeä iltatuuli suhissut. Ulin mielestä
hävisi ahdistava ja painostava tunne ja ripeästi varustautui hän
lähtöön. Pian oli hän valmis tulemaan tupaan kahville, jonka Vreneli
oli keittänyt. Höysteiksi oli täti varustanut vielä vehnäleipää ja
juustoa. Ei voinut tyttö oikein rauhassa istua pöydän ääressä, pelkäsi
jotain unohtaneensa. Tarvittavat vaatteet tarkastettiin vielä kertaan
ja sittenkin olivat tädin vuorikengät unehtua. Viimein oli Vreneli
ihka valmiina matkatamineissa, suloisena ja ihanana. Piikatytöt, jotka
uteliaisuus oli ajanut näin aikaisin levolta, katselivat ja kääntelivät
häntä lampuillaan valaisten ja he olivat niin ihastuneet Vreneliin,
että olivat ihan unohtaa, mitä tahroja öljy tekee ja kuinka tuli ne
tahrat sytyttää. Kyllä oli vaara tarjolla Vrenelillä öljyn lähistöllä,
tuprahtaa tuleen ja palaa.

Ah, noiden tyttörukkain lihallisissa sydämissä paloi vain se kaipuu,
että kunpa hekin saisivat noin koreat vaatteet, jotta olisivat sitten
yhtä kauniit kuin Vreneli. Kyllä hekin sitten saisivat ajaa niin
pulskan pojan kanssa vihille kuin Uli.

Jo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen
aamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun
pääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille
huolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa
maailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen
tulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt.
Mutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin
kaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus
on vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa
himmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun
saavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat
levätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin
mielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto
nyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli
tullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti
suuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet
siitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman
viilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja
hehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket,
hiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja
Uli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan
kylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit.
Ihan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei
suuttunut, sanoihan vain: "Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää
ajatella." -- Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan,
ovatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. "Jos, Jumala
varjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää
siitä ei vain koituisi."

Näin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat
taivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti
heidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain
syntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista
ja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun
aurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan
rakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä
yrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa
kylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo
Vrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi
Ulia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään
ihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti
hevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa
ravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi
herätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin
meni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää
lämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli
saada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös
ennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin
auringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin
että luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän
haukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: "Mitä
vieraille saisi?"

Kauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja
se oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan
periltä. --

"Kahdeksan batzia jo", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; "batzi
tallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en
tulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!"

Niin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka
oli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana
panna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi
käyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin
sai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä
kappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti
hänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:

"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin
tiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt."

"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait", sanoi Vreneli.
"Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut
antaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään
taskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena
ole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää
toivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää." "Ka",
sanoi Uli, "ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin."

"En, Uli", vastasi Vreneli, "mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla
rahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan
pyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee
oikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta
jos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi
mitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin
kantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen
ikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua
sortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää
puoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin,
tuskin sitäkään."

"Ei viitsitä koettaa", sanoi Uli; "kyllä sinä pian minulle valtasi
näyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne
sitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas
tyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö
saisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi
monasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna.
Sitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin
ajatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää
ajatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat
kadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin
hyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja
illoin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä.
Pyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat
henget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme.
Monasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja
äiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet
maallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo
tulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me
jäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle,
jos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle
armostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi
nyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein
kuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan
sitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana
on: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko
joutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä,
millaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan
toisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti
paljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää,
mutta enhän voi pelkoani salata."

"Minun vanhempani eivät olleet vihillä", sanoi Vreneli, "ja minä saan
kärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo
armoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua
pauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen
mummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua
Jumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että
orpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa
meidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme,
jos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme
Herran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni
on nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja
minun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset
kivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle
olisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala
varjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon
sinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla
sellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla
äkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos
sinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla
oikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta
ethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa,
menen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka
hetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen,
että minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun
kanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä
joskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen
ajatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka
aina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa
olevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella;
minun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa
kaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille
hyvää."

"Jumala varjelkoon", sanoi Uli, "nauru ja iloinen mielihän minusta
onkin oikein hauskaa; mutta katsos, tuolla on jo tapuli, ja siksi
minulle tuli mieleen ne mummon sanat ja minä ajattelin, että kun ei
sovi nauraa ja kujeilla ehtoolliselle mennessäänkään, niin ei sovi
muulloinkaan kun lähenee Jumalaa. Täytyy ajatella vain Jumalaa ja
rukoilla häneltä voimaa, että jaksaisi pitää Jumalalle tekemänsä
lupaukset. -- Katsos, mikä kyyhkysparvi tuolta lentää vastaamme! Ja
katsos, noita kahta valkeaa kyyhkystä, alimaisia, jotka lentävät
yhdessä, ne ovat hyvä enne rauhasta ja soviteta. Minusta melkein tuntuu
kuten hyvä Jumala olisi lähettänyt ne meille tunnustähdiksi siitä, että
meille käy hyvin. Eikös sinustakin?"

Ja Vreneli puristi Ulin kättä ja äänettöminä ja hartain mielin ajelivat
he kylään ja odottivat pian ravintolan luona tallirenkiä, joka nyt
tarttui hevosen suitsiin sanoen: "On melko kylmä tänään."

Se ravintola oli noita oivallisia vanhankansan ravintoloita, joissa
omistajat eivät muuttelehdi joka vuosi, vaan jotka kulkevat polvi
polvelta perintönä suvussa. Isäntäväki istui juuri kahvilla kun
kihlattu pari tuli sisään, ja he tunsivat kohta Ulin. Siinäkös nyt
ystävällisesti lyötiin kättä ja parin täytyi ihan väkipakolla istuutua
heidän kanssaan kahville. "Ei pidä kursailla", sanottiin, "sehän on
valmista ja kyllä näin aamukylmässä kuppi kuumaa virkistää." -- Vreneli
oli hämillään: hänestä oli sopimatonta istua tänne pöydän ääreen kuin
kotonaan. Mutta ravintolan emäntä ei antanut perään ja Vrenelin täytyi
istuutua; sitten katseli hän tyttöä hyvin tarkkaavaisesti ja alkoi
kehua:

"Kylläpä Uli on saanut kauniin vaimon; pitkiin aikoihin ei täällä ole
nähty pulskempaa morsianta. Minusta on hauskaa että sinä menestyt niin
hyvin. Me olimme kaikki niin pahoillamme, kun sinä läksit vieraalle
seudulle. Ainahan sitä on hyvillään, kun ihmiset menestyvät. Vaikka
onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät sallisi toisille mitään
hyvää; mutta, eihän niitä paljoa ole." --

"Jokohan rovasti lie ylhäällä?" kysyi Uli; "minun olisi vielä käytävä
hänen luonaan."

"Kyllä kai", vastattiin, "on kai se jo ylhäällä, etenkin näin
perjantaina, jolloin käy paljon väkeä. Eihän se tosin mikä aamukukko
ole, se makailee mielellään, mutta vanhahan se jo onkin eikä ole
ihmekään jos se ei enää jaksa. Mutta viime talvena sillä oli sellainen
sijainen, joka ei ennen kello kahdeksaa aamulla päätään nostanut ja
kaikki harmittelivat aina, kun sen ukon täytyi pitää niin laiskaa
sijaista". -- Sitten kysyi Uli:

"Mitenkäs se on tapana, pitääköhän minun viedä Vrenelikin heti mukaan?"

"Ei", vastattiin. "Ei ne morsiamia tavallisesti vie. Monet kyllä
menevät sitten yhdessä kirjaa hakemaan. Mutta jos kainostelevat tai
ehkä pelkäävät että papilla on aihetta heitä jostain moittia, niin
palaavat nuorikot heti ravintolaan ja sulhanen jää yksin pappilaan."

Vreneli kieltäytyi tulemasta mukaan. Uli pyysi sitten ravintolan
väkeä lähettämään sanan hänen entiselle isännälleen, että hän tulisi
emäntineen häihin ja nousi sitten ylös ja lähti rovastin luo.

Tuossa pulskassa puvussa ja hämärässä tuvassa ei rovasti häntä ensin
tahtonut tuntea, mutta sitten hän ihastui kovasti.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että sinä olet nyt oikealla tiellä
ja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla
on säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata
avioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt
säästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä
eikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas
ja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni.
Maailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin
ihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla
hyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa
hyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin
ihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon
repimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla,
jos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan
hääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit
saanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset
sanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista
sinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! -- Vai
ajatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin
sanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en
minä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni?
Potkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se
onkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman
avulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi
on sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan
pois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan
Jumala se siunaa."

"Niin, herra rovasti", sanoi Uli, "ette voi arvata miten paljon
parempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista
kelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki.
Sillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta
olisi tullut miestä eikä mitään."

"Uli, Uli", sanoi pappi, "onniko potki, vai Jumalanko sallima?"

"Samahan se, minun mielestäni", vastasi Uli.

"Niin", sanoi rovasti, "se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten
sanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella
ja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea
maailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee
Jumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa
hänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan
ainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen.
Eri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten
ilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi
tulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää.
Ja vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen
kuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi
tai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se
sana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen."

"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa", sanoi Uli, "ja
kyllähän minä sen painan mieleeni."

"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?"

"Tulen toki, jos tahdotte", sanoi Uli; "mutta ehkä me häiritsemme
työtänne."

"Sitä ei häiritse kukaan", vastasi rovasti, "sillä sellaiset
tilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä
paitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia
sanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata
sanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin
mielessä."

Sillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut
kauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen
päähänsä seppeleen. "Se on Langentalin kuosia", sanoi hän. "Mutta
olkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii", jatkoi hän.
"Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan
perällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä
päähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua
lettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se
on hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja
kupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi
saada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta
ne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät
enemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista
enemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole
käynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia
ne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä
tietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä
tulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes
Jumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai
eivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu."

Kellot alkoivat silloin soida, ja jyskiä alkoi Vrenelin sydän, hän ihan
kylpi kyynelissä. Ravintolan emäntä toi Hokmannin roppia ja hankasi
hänen ohimoitaan ja sanoi:

"Älä nyt ole milläsikään tyttö kulta, kaikkienhan meidän täytyy se
sietää. Mutta lähde nyt jo Jumalan nimessä, se herra ei odottele kauan
tällaisina työpäivinään, se on sangen pikainen hommissaan."

Uli tarttui Vrenelin käteen ja kulki nyt hänen kanssaan kirkolle;
juhlallisesti kajahtelivat juhlalliset säveleet heidän sydämissään,
sillä kellonsoittaja moukutti nyt kelloa oikein kuntoon ja läppä löi
laidasta laitaan eikä vain toiseen kylkeen eikä sävel liikannut ja
vaivaisesta rämissyt. Kun he tulivat kirkkotarhaan, lapioi siellä
haudankaivaja paraillaan hautaa ja hiljaista oli hänen lähistöllään:
eivätpä _sillä_ hautausmaalla lampaat ja vuohet käyneet tarpeellaan
ihmisten viimeisillä leposijoilla. Vrenelin valtasi yhtäkkiä
vastustamaton haikeus. Haudankaivajan pelottava näky ja haudan
kaivaminen toivat mieleen synkeitä ajatuksia.

"Tämä on paha enne", kuiskasi hän, "toiselle meistä kaivetaan hautaa."

Kirkon edessä seisoi väkeä, jotka toivat lasta kastettavaksi. Kummi
seisoi siinä lapsi sylissä.

"Tämä on sellainen enne, että toinen meistä saa lapsen", kuiskasi Uli
Vreneliä lohdutellen.

"Niin, että kuolen lapsivuoteeseen", vastasi Vreneli; "joudun onnesta
kolkkoon hautaan."

"Mutta muistahan", sanoi Uli, "että hyvä Jumala meitä kaitsee ja
ettei meidän tule olla epäuskoisia, vaan uskovaisia. Kyllähän kerran
meillekin hauta avataan; mutta empä ole vielä kuullut puhuttavan, että
haudan kaivaminen ennustaa sen näkijöille kuolemaa. Paljonhan niitä on
sen näkijöitä ja jos kaikki heti kuolla kupsahtaisivat, niin kylläpä
ihmisiä sitten kuolisi kuin kärpäsiä."

"Anteeksi", sanoi Vreneli; "mutta kuta tärkeämpi hetki on, sitä enemmän
ihmisrukka pelkää ja tahtoo tietää, millainen on loppu. Ja hän pitää
enteenä kaikkea mikä tielle sattuu, pahana tai hyvänä. Muistathan mitä
sinäkin puhuit niistä kyyhkysistä, kun tulimme kylään?"

Silloin puristi Uli morsiamensa kättä ja sanoi: "Oikeassa olet;
uskaltakaamme vain Jumalaan ja älkäämme murehtiko. Hänen tekonsa ovat
hyvät, antoi hän tai otti."

He astuivat kirkkoon ja hiljaa, vitkaillen lähtivät toinen vasemmalle,
toinen oikealle puolelle ja katselivat sitten miten lapsukaista
otettiin Herran liittoon. Ja he ajattelivat, että suloista olisi antaa
tuollainen pieni, heikko kytys ruumiineen, sieluineen Vapahtajan
holhottavaksi. Millainen helpoituksen huokaus vanhemmilta päässeekään,
kun he kasteen kautta tulevat varmoiksi siitä että Herra on heidän
kanssaan ja ruokkii heidän lastaan hengellään kuten äiti sitä
ravitsee maidollaan. He yhtyivät aivan hartaasti toisten rukoukseen
ja ajattelivat: Mitenhän vakavalta tuntuisi, jos heidänkin täytyisi
kasteen todistajina luvata koettaa ohjata lasta Herran luokse. --
Tavanmukaista kasterukousta he eivät kuulleet, sillä nyt läheni heidän
tärkeä ja vakava hetkensä. Kun pappi astui esiin kastemaljan takaa,
niin Uli nouti Vrenelin ja he tulivat nyt vihkipallin luo, rupesivat
polvilleen ja koko toimituksen ajan he sitten pitivät toisiaan lujasti
kädestä kiinni ja kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään ja
kaikista voimistaan he rukoilivat ja kiittivät ja ylistivät Herraa
kuten sanoissa käskettiin. Ja paljon enemmänkin he ylistivät, sillä
kiitosta tulvehtivat heidän uskolliset sydämensä. Ja ylös noustuaan oli
heistä sitten niin turvallista ja mukavaa olla. Molemmista tuntui,
kuten he nyt olisivat saaneet koko elämäkseen aarteen, joka tekee
heidät onnellisiksi ja jota heiltä ei kukaan voi riistää ja houkutella
pois ja jonka kanssa he ovat yhtä aina ja ijankaikkisesti.

Ulkona pyysi Uli vaimokultaansa tulemaan papin luo hakemaan todistusta.
Häpeillään tenäsi Vreneli vastaan, sanoi verukkeiksi sen, ettei hän
tunne rovastia, eihän se ole tarpeellista j.n.e. Kuitenkin lähti hän
rovastin luo eikä arkana kuin varas yöllä, vaan nyt kuin onnellinen
vaimo kunniallisen miehen rinnalla ainakin. Vreneli osasi hillitä
mielenliikutustaan.

Ystävällisesti otti hänet rovasti vastaan, tuo kunnianarvoisa, pitkä,
laiha herra. Ja tuskimpa kukaan osasi niinkuin hän yhdistää vakavuutta
lempeään käytökseen ja siksipä sydämet hänelle aukenivatkin kuin
taikasauvan kosketuksella.

Katseltuaan Vreneliä hetken, kysyi hän: "Mitäs arvelet Uli, onnen
potkustako vai Jumalan sallimasta sinä sait tuollaisen vaimon?"

"Herra rovasti", sanoi Uli, "oikeassa olette, Jumalan sallimana minä
sitä pidän."

"Entäs sinä sitten nuorikko, mitä sinä arvelet?" "Minä arvelen, että
hyvä Jumalahan meidät sääsi yhteen."

"Niin minäkin", sanoi pappi, "se oli Jumalan tahto; älkää sitä
unohtako. Ja miksi on hän Teidät säätänyt yhteen? Että te toinen
toisenne onnellisiksi tekisitte; mutta ei ainoastaan täällä, vaan
myös siellä -- ja sitä älkää unohtako! Avioliitto on Jumalan pyhäkkö
maailmassa. Siinä tulee ihmisten pyhittäytyä ja puhdistautua taivasta
varten. Te olette hyviä ihmisiä ja hurskaita, kelpo ihmisiä. Mutta
vikanne teillä kummallakin on. Yhden tunnen minä sinussakin, Uli.
Se ja se tavoittelee sinua jo yhä ahnaammin ja ahnaammin. Ja se on
ahnaus. Sinullakin, Vreneli, lienevät omat vikasi vaikken niitä
tunne. Nämä viat tunkeutuvat esiin vähitellen ja kun miehen vika
ensin alkaa tunkeutua esiin, niin huomaa sen ensin vaimo. Ja sinä
Uli, näet sen vian kuvastuvan silloin vaimosi kasvoilla. Ja Vrenelin
viat huomaat jälleen sinä Uli, ja hän huomaa ne sinun kasvoistasi.
Teistä tulee siten toisillenne peilit. Ja tästä peilistä, Uli, sinun
tulee nähdä vikasi ja koettaa luopua niistä rakkaudesta vaimoosi.
Sillä vaimohan niistä pahimmin kärsii. Ja sinun, vaimo, tulee häntä
vakaasti auttaa siinä puhdistumisessa ja myös tunnustaa omat vikasi ja
koettaa niistä päästä hänen vuokseen. Ja hän koettaa taas vuorostaan
sinua auttaa. Ja kun tämänkaltainen työ rakkaudessa rupee tulemaan
liian raskaaksi, niin lahjoittaa Jumala teille lapsia, yhden toisensa
jälkeen, ja niistä on jokainen enkeli, joka on lähetetty auttamaan
ja pyhittämään teitä. Jokainen niistä opettaa teitä yhä selvemmin
suhtautumaan oikein Jumalaan ja valmistamaan lapsenne hänelle pyhäksi
ja mieluiseksi uhriksi. Ja kuta kiinteämmin te näin elätte yhdessä,
sitä onnellisemmiksi te tulette taivaassa ja maan päällä. Sillä
uskokaa pois, oikeaan maalliseen ja taivaalliseen onneen tullaan aivan
yhtä ja samaa tietä pitkin. Uskokaa minua, hyvä Jumala on säätänyt
teidät yhteen sitä varten, että te auttaisitte toisianne pääsemään
taivaaseen, että te olisitte toisillenne tuki ja sauva sillä kaidalla,
vaikealla tiellä, joka ijankaikkiseen elämään vie ja helpottaisitte,
tasoittaisitte, keventäisitte rakkauden lempeällä kärsivällisyydellä
sitä tietä, sillä se on vaikea ja orjantappurainen tie! Ja kun raskaat
päivät tulevat ja viat milloin toisessa, milloin molemmissa tahtovat
puskea esiin, niin älkää ajatelko onnettomuutta, älkää ajatelko että
olette onnettomia, vaan ajatelkaa vaan hyvää Jumalaa, joka on jo
ennenkun maa ja maailma luotiin kaikki nämä viat tietänyt ja säätänyt
teidät yhteen juuri sen vuoksi, että te parantaisitte toisianne ja
auttaisitte toinen toistanne puhdistumaan vioistanne. Se on teidän
yhdyselämänne tarkoitus ja määrä. Ja kuten Vapahtaja lähetettiin
maailmaan rakkaudesta ja naulittiin ristiin rakkaudesta, niin tulee
teissäkin rakkauden vaikuttaa. Se voima on väkevämpi kaikkia muita
ja se parantaa ja tekee terveeksi. Sadatellen ja haukkuen, uhaten ja
pieksäen te toinen toistanne vain sortaisitte, mutta ette parantuisi
Jumalalle soveliaiksi. Kuta häjymmäksi toinen tulee, sitä häjymmäksi
tavallisesti toinenkin rupee ja niin lykkäävät he toinen toistaan yhä
helvettiin päin. Älkää siis unohtako, että Jumala on teidät säätänyt
yhteen ja vaatii teiltä kummaltakin toista takaisin. 'Mies, missä on
sinun vaimosi sielu?' sanoo Hän silloin. 'Vaimo, missä on sinun miehesi
sielu?' sanoo Hän myös. Olkaa siis valmiit yhdestä suusta hänelle
vastaamaan: 'Herra, täällähän me ollaan molemmat, ja ollaan oikealla
puolellasi.' Nuorikko, anna nyt anteeksi, että minä puhuin sinulle
näin vakavasti tänä aamuna. Mutta parempihan on puhua ajoissa, kuin
sitten jos Uli kuolisi ja jos luultaisiin hänen joutuneen kadotukseen
sinun tähtesi. Parempi on puhua Ulillekin nyt kuin ehkä liian myöhään,
sitten kun hän olisi saattanut sinut murheella multaan, jota minä en
kuitenkaan teistä usko, sillä minusta tuntuu siltä, että teistä koituu
tosiaan sekä Jumalalle että ihmisille iloa."

Kun Vreneli kuuli kuolemasta puhuttavan, niin tunkeutuivat vedet hänen
silmiinsä ja hän puhui vapisevin äänin:

"Voi, herra kirkkoherra, mitäs te nyt anteeksi antamisesta! Tuhannen
tuhannet kiitokset vain kauniista sanoistanne, minä koetan niitä aina
muistaa. Me olisimme oikein hyvillämme, kun Te joskus kävisitte meidän
puolessa ja tulisitte meille, jotta näkisitte, millaisia hedelmiä
Teidän sananne kantavat. Jotta näkisitte, että me emme ole niitä
unohtaneet."

Rovasti tuumi, että hän kyllä käy ihan varmaan, jos sattuu niille
seutuville, mikä muuten on hyvin mahdollista. "Minä pidän teitä aivan
kuin omina seurakuntalaisinani, vaikkette te minun seurakuntaani
olekaan. Ja uskokaa pois: kukaan ei ole niin hyvillään kuin minä, jos
te menestytte ja tulette onnellisiksi. Ja jos minä voin jotenkin teitä
auttaa, niin tulkaa vain minun luokseni, minä koetan tehdä parastani
oli asia mikä tahansa. Minä tuen teitä oikein ilolla."

Sitten he hyvästelivät ja kaikki kolme, he olivat nyt oikein hyvällä ja
kirkkaalla mielellä. He olivat lämmittäneet ja raikastaneet toisiaan
ja jokaisen ihmisenhän tulisi aina seurustelullaan toisia lämmittää ja
raikastaa. Ihanapa silloin olisi elää ihanassa maailmassa.

"Sehän oli oikein ystävällinen mies", tuumi Vreneli mennessään; "se
on niin vakaisa ja tarkoittaa kuitenkin hyvää; sen sanoja kuuntelisi
vaikka koko päivän, ei tulisi aika pitkäksi."

Kun he palasivat ravintolaan, eivät vieraat vielä olleet tulleet, mutta
jo oli lähetetty sana, että Johannes tulee pian, vaan hänen vaimolleen
ei oikein nyt, sovi tulla. Silloin sanoi Vreneli:

"Mene sinä Uli nyt niitä hakemaan; ja mene hevosella, eihän tästä
ole pitkää matkaa; kun ajat kovasti, niin puolen tunnin päästä ehdit
takaisin."

"En minä oikeastaan kiusaisi hevosta nyt, sillä on tänään muutenkin
paljon juostavaa", vastasi Uli.

"No kyllähän ravintoloitsija antaa hevosen, eihän tästä ole pitkää
matkaa."

Niin tehtiinkin ja hyvä tuli. Johannes ei ollut vielä valmis lähtemään
ja emäntä epäröi: "Mitähän ihmiset arvelevat kun minä näin arkena menen
istumaan ravintolaan vaikka en ole, vielä kummikaan?"

Sinun olisi pitänyt tulla vaimoinesi meille, eikä ruveta kustantelemaan
ravintolakekkereitä. Olisittehan te meilläkin saaneet ruokaa ja juomaa."

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Uli, "mutta hävytöntähän olisi ollut
tuppautua tänne ja matkakin on niin pitkä ja meidän on vielä tänään
palattava kotiin. Työtä on nykyään ihan korviin saakka. Mutta tulkaahan
nyt toki, minä olisin niin pahoillani jos ette tulisi. Luulisin, että
te häpeette meitä."

"Johan nyt hulluttelet, Uli" sanoi emäntä, "tiedäthän sinä miten
me sinua pidämme arvossa. Eipä pitäisi nyt tulla kiusallakaan, kun
ajattelet minusta niin pahaa." --

Kuitenkin varustautui muori lähtemään, mutta ei tahtonut antaa
tyttärensä tulla mukaan, vaikka Uli miten tahtoi. "Mitäs kissat
kirkossa tekee", sanoi hän, "jopas nyt jotain! Sopimatonta on yksin
minunkin tulla. Älä ole milläsikään Uli, kyllä sinä rahasi vielä
tarvitset, -- taloudessa on menoja mahdottomia."

Kaivaten oli Vreneli odottanut ja tähyillyt heitä ravintolan nurkalla.
Ohikulkijat kaikki katselivat häntä ja tuumivat:

"Kenenkä se on tuo morsian? Niin pulskaa tyttöä en ole nähnyt pitkään
aikaan."

Ja koko kylässä alettiin huhuta kauniista morsiamesta ja kuka vain
ajalta ehti tai tekosyyn keksi, lähti nyt kävelemään ravintolaan päin.

Viimein tulla hurahti Uli kuskattavineen ja Vreneli otti heitä
ystävällisesti vastaan. "Vai on sinusta nyt tullut emäntä", huusi
Johanneksen vaimo, "onneksi olkoon", ja lykkäsi Vrenelille lihavaa,
pyöreää kättään. "Johan minä ajattelin, että pari siitä tulee. Te
sovitte kuin luodut yhteen."

"Niin, mutta ei siitä silloin vielä ollut ituakaan. Vasta kotiin
mennessähän ne alkoivat minua kiusata. Ja kai tekin olitte siinä
juonessa", sanoi Vreneli kääntyen nyt Johanneksen puoleen ja antaen
hänelle kättä. "Mutta odottakaas, kyllä minä vielä näytän Teille,
vai juonittelette te minun selkäni takana. Kyllä olette koko kelmi!
Tehkääpäs vasta niin, kyllä maksan teille samalla mitalla! Ruvetaanpas
mekin punomaan juonia teidän selkänne takana."

Johannes piti puoliaan ja Vreneli vastasi hänelle kujeilevan
taidokkaasti. Kun Vreneli sitten meni hetkeksi sisään, sanoi emäntä:

"Uli, ompas sinulla sieväkäytöksinen vaimo; se osaa puhella paremmin
kuin moni herrasrouva. Ja mikä on parasta: se osaa tehdä hyvin työtä.
Se ei ole tavallista se. Hoitele hyvin sitä, sellaista et vasta saa!"

Silloin alkoi Uli vedet silmissä Vreneliä kehua ja kehui kunnes Vreneli
tuli takaisin. Hänen tullessaan katkesi puhe yhtäkkiä ja Vreneli vilkui
kujeillen milloin yhteen, milloin toiseen ja sanoi:

"Vai jo te taas puhuitte selän takana minusta, siksipä se vasen
korva niin tillittikin. Mutta varokaapas itseänne! Uli, miksi rupeat
sinäkin heti minua panettelemaan, kun vähänkin käännän selkääni?" "Vai
panetteli se sinua", sanoi emäntä, "kun päin vastoin kehui; mutta minä
sanoinkin sille, että hoitakoonkin sinua hyvin, sinun laistasi ei se
vasta saa. Niin, kun ne miehet aina tietäisivät, millaisen uuden vaimon
usein saavat, niin ne hoitelisivat ensimäistä paremmin. Eipä siltä,
että minulla olisi mitään valittamista. Minun ukkoni on minulle hyvä ja
kelvollinen, häntä parempaa en saa. Ja se antaa minulle aina mitä vain
tarvitsen. Mutta ajattelin monia muita."

"Hyvä kun käänsit heti puheesi tälle tolalle, aioin jo karata kiinni",
sanoi Johannes. "Oikeassa olet, paha on monasti olla vaimoilla,
mutta paha on miehilläkin, riippuen siitä tiedetäänkö ja uskotaanko,
että elää se taivaassa Jumalakin. Missä usko puuttuu, siellä on piru
isäntänä."

Sitten kutsuttiin heitä takatupaan. Siellä odotti pöydällä keitto,
mitta viiniä ja pieni kannu suloista teetä. Ravintolan emäntä sanoi:
"Minä tässä tuumin ja laitoin teetä nyt jo, juokoon nyt ketä haluttaa.
Toiset pitävät teestä, toiset ei." --

Rakastettavan taidokkaasti emännöi Vreneli, kaatoi laseihin ja
tarjoili, kehoitti juomaan. Kaikista oli nyt oikein hupaisaa ja
kodikasta olla. Uli rupesi puheisiin isännän kanssa ja kyseli
jos jotakin; mitenkähän se karjatalous olisi järjestettävä; mitä
Johanneksen mielestä olisi edullisinta kylvää sinne ja sinne. Mihin
aikaan olisi sitä ja sitä kylvettävä; mihinkähän se ja se maaperä
olisi kelvollista? Johannes neuvoi isällisesti ja teki taas puolestaan
kysymyksiä ja Uli vastaili kokemuksensa mukaan. Eukkoväki ensin vain
kuunteli, mutta sitten paisui Vrenelinkin sydän kysymysten paljoudesta
ja hän pyyteli nyt neuvoa emännältä sataankin sellaiseen seikkaan,
jotka emäntäihmisen pitää varsin visusti tuntea. Kertoi, miten hän
ennen oli tehnyt sitä ja sitä, mutta eiköhän nyt olisi parempi tehdä se
jollain toisella tavalla. Ilolla ilmaisi emäntä salaisuuksiaan, vaikka
sanoikin usein:

"Kyllä taidat ymmärtää sen asian paremmin kuin minä. Minun pitää kanssa
koetella sinun tapaasi."

Kodikas ja tuttavallinen seurustelu houkutteli seuraan kuuntelemaan
ravintolan isännänkin emäntineen ja älykkäitä ihmisiä kun olivat,
neuvoivat ja harkitsivat he parhaansa mukaan yhtä ja toista, miten
olisi edullisinta sitä ja sitä tehdä. Ja he iloitsivat monesta
kuulemastaan tiedosta. Ja kuta enemmän Vreneli ja Uli saivat neuvoja,
sitä kiihkeämmin he näyttivät haluavan uutta vain ja sitä nöyremmin he
kuuntelivat vanhusten kokemuksia ja painoivat ne tarkasti mieleensä.
Eipä niitä mieliä turhuuksien muisteleminen painanut.

Iltapäivä kului loppuun ennenkun älyttiinkään. Yhtäkkiä valautti
aurinko kultaisen heiasteensa huoneeseen ja kirkasti sen paisteellaan.
He ihan säpsähtivät tuota väkevää leimua, luulivat tulipalon syttyneen.
"Älkää pelästykö", sanoi emäntä, "aurinkohan se vain on. Se aina
keväällä paistaa tänne mailleen mennessä."

"Herranen aika, niin myöhäkö nyt jo on?" sanoi Vreneli; "meidän täytyy
lähteä, Uli."

"Eihän nyt ole vielä mitään kiirettä", sanoi ravintolan emäntä, "kuu
nousee jo ennen pimeää."

"Kylläpä tämä iltapäivä kului!" sanoi Johanneksen emäntä! "Mihinkähän
sitä joutuisi, jos aika aina olisi näin lyhyt."

"Niin minustakin", sanoi ravintolan emäntä. "Nämä ovatkin toisellaiset
häät kuin tavallisesti, joissa ei ikävissä osata muuta kuin juopotella
ja lyödä korttia. Ne ovat niin pitkäveteistä väkeä, että on hyvillään
kun ne menevät matkaansa. Ja kun näkee pojan, joka ei häissään osaa
muuta kuin kiroilla ja hosua lainatulla piipullaan, hosua kuin
tavottelisi karistaa kuuta taivaalta, niin tekisi mieli antaa sitä
korville ja antaa niin että kyllä pöyhkäpää menisi paikoilleen ja
rupeisi puhumaan ihmisiksi kuten muutkin."

Mutta Bodenbauerin emäntä antoi Vrenelille kättä ja sanoi:

"Minä totisesti sinuun ihan mielistyin ja sinun täytyy luvata käydä
pian meillä, muuten en laske sinua nyt menemään."

"Käyn minä, käyn toki", sanoi Vreneli, "kun vain ennätän. Minäkin olen
puhunut Teille ihan kuin omalle äidilleni. Jos asuttaisi lähempänä,
niin kävisin minä teillä liiankin usein. Mutta meillä on niin paljon
huolta talosta emmekä me taida paljon joutaa, minä ja Uli. Mutta
tulkaa te nyt meille, teidän täytyy luvata. Teidän lapsennekin ovat
jo täyskasvuisia ja yhtä hyvinhän teillä käy työt, vaikka vähän
pistäydyttekin vieraissa." --

"Kyllä minä tulen teille, se on varma ihan. Olenhan minä jo monasti
sanonut Johannekselle, että mitenkähän ne nyt siellä Glunggessa
jaksavat. Ja kuules, kun te rupeette tarvitsemaan sitä kummia, niin
älkää nyt juosko hakemassa kaiken maailman muoria. Tiedänhän minäkin
esittää teille yhden, joka ei ole takapero." --

"Hyvähän tuo on tietää", sanoi Vreneli hypistellen hämillään
esiliinaansa nauhoja. "Pitää painaa mieleen ja muistaa, jos sattuisi,
eihän sitä tiedä, mitä voi tulla."

"Tietääpä jotenkin varmaan", nauroi emäntä. "Siitä sitten nähdään,
pidättekö te meitä missään arvossa vai ette."

Sillä välin oli Uli maksanut kestityksen ja valjastuttanut hevosen
ja kaatoi nyt vielä kaikkien lasiin viiniä ja kehoitti juomaan
läksijäismaljat. Silloin toi ravintolan isäntä uuden pullon ja sanoi:

"Vähän minunkin puolestani, en suinkaan minä ilmaiseksi tänne tullut
juomaan." Hänestä oli ollut niin hauskaa, kun he olivat tulleet heille.
"Antaisin joka hääpäivä vaikka pullon parasta jos saisin aina näin
hyviä häävieraita; oli niin hupaisaa olla yhdessä." -- Kun Johannes
kuuli, että lasku oli jo maksettu, ei hän hellittänyt, ennenkuin isäntä
toi vielä yhden pullon nyt hänen laskuunsa. Ja hyvästit jätettiin
sitten hellemmät kuin monet sukulaiset keskenään, ja tähdet loistivat
taas kirkkaasti taivaalla kun urhea Musta ripeästi ravaten vei tuota
onnellista avioparia -- taivaaseen.

Niin, rakas lukija, sillä Vreneli ja Uli ovat nyt taivaassa, s.o. he
elävät keskenään vilpittömän rakkaasti ja Jumala on siunannut heitä
neljällä pojalla ja kahdella tytöllä. Heidän hyvinvoipa varallisuutensa
kasvaa päivä päivältä, sillä Jumalan siunaus on heidän onnensa; heidän
niinillään on jalo sointu, sillä heidän pyrkimyksensä tähtää korkealle:
saamaan nimensä taivaan kirjoihin! Mutta tuolle tasaiselle radalle
eivät he päässeet yhdessä päivässä, vaan monen ankaran kamppailun
jälkeen he määränsä saavuttivat. --

Huomaa se, rakas lukija!



Viiteselitykset:


[1] Sveitsiläisen talonpoikaistalon pikkutupa vastaa herraskartanoiden
"kabinettia".

[2] Batzi, vanha sveitsiläinen vaihtoraha, arvoltaan n. 14 penniä.
Suoment. muist.

[3] Italiassa.

[4] Louisdoori on kultaraha, arvoltaan n. 20 markkaa. Suoment. muist.

[5] 1 kruunu = 25 batzia.

[6] 1 kreutzeri = vähä yli 4 penniä.

[7] 1 Taalari = 3 mk. 75 p:iä.

[8] 1 linja = vähä yli 2 mm.

[9] Sveitsiläinen rankaisumuoto.

[10] 1 livre = 1/6 bazia.

[11] Vertauksen aihe tuntematon. Suom.

[12] Bucheckberg, Solothurnin piiriä, rajoittuu etelässä (Sonnseite)
Bernin piiriin.

[13] Pieni raha.

[14] Maltteri, mitta = 150 litraa.

[15] Italialainen ja ranskalainen Sveitsi.

[16] Oi Jumalani, miten hän on moukkamainen!

[17] Haimonin pojat, pääsankareita keskiaikaisissa kansan runoelmissa,
jotka kertovat keisari Kaarle Suuren urotöistä.

[18] Huonoa ranskaa; Bonjour, merci = hyvää päivää, kiitän.

[19] Kyläilyvaunut.

[20] Ranskaa, "näkemiin" ja "onnea matkalle".

[21] Hirviö.

[22] Ludvig Filip, Ranskan kuningas vv. 1830-48. Tunnettu kirjavista
vaiheistaan ja älykkäistä valtiollisista juonistaan.

[23] Ranskaa = hyvää iltaa.

[24] Eräs hieno kangaslaji.

[25] Ennen aikaan kuuluisat syysmarkkinat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.