Title: Rakkaita muistoja
Author: Lehtonen, Joel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaita muistoja" ***


RAKKAITA MUISTOJA

Kirj.

Joel Lehtonen



Otava, Helsinki, 1911.



SISÄLTÄÄ KUVAUKSET:

 Rakkaita muistoja.
 Helmikuun päivä maakylässä.
 Mustalaiset.
 Kyläpajalla.



RAKKAITA MUISTOJA



"Aikansa lapsi."


    Niin usein mietin, suren itseäin
    ja kirjavuutta elämäni harhain!
    Syyt niihin? Yksi ehkä veressäin, --
    mi vaisto siinä pahin on, mi parhain?
    ja toinen? Vaikutteet kai lapsuutein
    ja ympäristön, outo murros-aika,
    jok' ensin suuntasi mun haavehein.
    Ja kolmas itse, -- koko elon taika!
    Mua aivan painaa miete se! Taas kaipuu
    hakevi syitä mailta muistojen.
    Kidutus turha! Katson: näe en!
    Mut ehkä laulain raskas vaiva haipuu!
    Siks muistu, armas aika, joka johdit
    ens askeleeni, kuvin rikkain hohdit!
    Kuink' oot nyt muuttunut ja tullut uudeks,
    ja muutut, loittonet pois kaukaisuudeks.

    Kyll' onnetar, yö-silmä, kultahaps,
    loi elämääni, luulen, vastakohtaa.
    Kas oonhan Savon loiton, kauniin laps, --
    veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa --
    niin, sieltä, josta harhaunut ei muu
    lie heimo koskaan takaa karun salon:
    kehässä vaarain laakso avartuu, --
    siell' ahdas kyly, siellä näin ens valon.
    Mut kuinka jouduin sitten loitos sieltä,
    pois, korven poika? Kyllin kiertämään!
    Ehk' aikaisin jo veivät, -- niinpä tään
    näin maani jotkut kolkat, etsin mieltä
    elämän turhan. Miks juur minä maita
    sain muita kummastella loistokkaita?
    Ma heikko, huono, miks näin Juutin, Saalen,
    Provencet, kulta-templit Morrealen?

    Miks? Mitä olen? Vastauksenko saan! --
    Mun äitini -- kuin synkkä kirja, jota
    hän tutki, vanhaa Testamenttiaan:
    Ismailin orvon äidin turmiota
    ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
    näkyjä kuumeisia Ilmestyksen,
    Niist' älyn ymmärtääkö elämää
    hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen.
    Niin ehkä tuskastui, siks alla taivaan
    mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi.
    Ja niinpä taivaan koston lyödä soi.
    Ah, leikkien mun elon riemuun, vaivaan
    loi poikasena oikullisna lehdon, --
    maantiestä, siinä enne, mulle kehdon
    hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä,
    unohti, huonon, tylyn-sydämellä.



Jalomieliset.


    Mi onni! Onnettaren hoitohon
    niin jouduin, -- aina maantien ojaan saakka.
    Siks lienen vapaa, -- kirkkahinkin on
    äit' usein lasten taantumus ja taakka.
    Mut onnetar, se kultahaps, nyt vei
    maantieltä heikon turviin jalon naisen.
    Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei
    nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen
    luo katseen minuun yhä taivahastaan:
    jos taivas kelle lie, hän siellä lie!
    Niin, turvaan johti hyvän onnen tie
    mua silloin. Sadat ruudut pientä vastaan
    sädehti sieltä, nurmet, puisto taaja
    mun leikkiin kutsui. Siis ain' olkoon saaja
    hän ylistykseni! Hän kertoi sadut
    minulle, -- niistä alkoi haaveen ladut.

    Se suku oli vanhaa, vankkaa niin, --
    puol-germaaneja, nuorimmat täys-fennot.
    Jo ammoin ansioikseen piirrettiin
    mies-kunto, -- eipä haaveet, runon lennot!
    He uskoi Jumalaan, -- tai muodon vuoks
    ja miettimättä taipui tunnustukseen, --
    viistoista-vuotisna mun kaikki juoks
    jo uskot epäilyni kurimukseen!
    Mut he, -- nuo vakaat, teki virkatyötä
    tai pyrki virkaan. Pelas lomallaan
    yks Plevnaa, toinen jahtas; verkoissaan
    he loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä:
    Tegnér, Schwarz, -- Välskär, Stoolin miekan-hakkaus.
    Niiss' oli Usko, Isänmaa ja Rakkaus
    niin kaunein kapaloitu kulta-nitein, --
    ne uinahtaa soi varmoin mielipitein!

    Uus aika henkäs. Nuorin herttaisin,
    jo "Viimeistä Atenalaista" luki, --
    se ennekö jo risti-aaltoihin,
    joiss' uppos meiltä moni vanha tuki?
    Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain,
    mit' ihmeitä uus onnen olo näytti
    ja miten hohtelee se muistossain.
    Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti
    kotoiset, vieraat, -- Suomen lippu nousi,
    ja keittiössä juostiin, touhuttiin; --
    jokaista luokkaa, asti "aateliin",
    ajeli rilloin sinne, salmet sousi.
    Luutnantit, riemun ruusut poskipäissä,
    helisti kannusta, ain' aatos häissä.
    Verannan kirjolyhdyt illoin loisti.
    Ah, aika onnen sen jo vei, jo poisti!

    Ne loisti lyhdyt, kruunut, tanssi soi
    ja kiehtoi heitä ruutu-hohtavalle
    se permannolle. Mutta vaisto, oi,
    miks vei se mua pakoon kankahalle,
    tai pirtin puolle. Sinne hämärään,
    joss' oltiin onnelliset auringossa
    ylempäin, -- nöyryys, uni silmissään.
    Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, jossa
    kimalsi romantiikan kulta-kalvat.
    Ne muistot, ilot! Niistä ehkä on
    mull' ilon pohja-kaipuu viaton, --
    vaikk' kytkee parhaan moukan vaistot halvat?
    Pois juoksin, tyhmä. Kallehin kai suri.
    Hän anteeks antaa! Mit' ois tainnut kuri!
    Voi kasvaa pensas, muuks ei muutu lainkaan.
    Mut mitä, onnekas, nyt nähdä sainkaan?



Pois hentomieli, -- piirrän katkelmia muistojen.


    Nuo päiväpaisteet menneet! Aran pään
    kun orpo nosti, silmä jotain keksi,
    niin kuinka Pihlaanniemi hymyikään!
    Ja yhä hymyy iltain viihteheksi!
    Se muistoin talo, valkea ja suur,
    mäellään metsäss' oli, keskell' aavaa
    kyläistä laaksoa, -- kuin pataa juur.
    Kun katolle nous, -- poika, varo naavaa! --
    ja kiipi, katsoi itää, länttä kohti,
    suvehen, pohjoiseen, niin monetpa
    tiet, talot näki sieltä. Kirkkaina
    isoihin kartanoihin lahdet johti:
    niist' oli jotkut vanhat, -- kirsi-puistoin
    hämyssä, asuinsijat monten muistoin.
    Mut talot harmaat, kujat alastomat
    tuoll' aukeoillaan oli rahvaan omat.



Siellä oli aatelistonkin rippeitä.


    Siell' oli aatelisto -- hitto vie!
    Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi:
    ylempi, alempi. Ja muisto lie
    mont' iltaa sekin tehnyt rattoisaksi:
    näkihän tuonkin, muka, jota ei
    nyt enää edes museoissa tapaa,
    ja jonka kokoilija Suurin vei.
    Mut millainen se oli luokka vapaa?
    Ylempi ensin. Muistoistani sieltä
    mun eteen kohta ylväs purjehtii
    paroonin leski, Aurore Apollonie
    af Silfverstierna, -- hei, pois halvat tieltä!
    Viel' oli reipas. Lahden perukassa
    hän asui hovissansa ruskeassa,
    kaks-kertaisessa, päässä koivukujan, --
    loi puisto tammi-vartioston lujan.

    Aurore Apollonie! Jo vaakunat
    lahoivat portiltaan. -- Ja kuului olleen
    kamarit vihreet siellä, muhkeat:
    ma näin vaan läävän, pirtin, kartanolleen
    kun joskus jouduin: kovin ränstyi ne.
    Mut rikas oli muka! Kultaa silkkaa
    saleissa, kertoi kansa. Vai lie se
    hänestä ollut karvahinta pilkkaa!
    Kas, hän ties kurin! Oli alaisilleen
    niin saita, että sillin-kuvan toi
    hän renkipöydän päähän: siitä voi
    särvintä silmäellä nielemilleen
    vesille, leiville! No, puolestansa
    varastaa alkoi häntä oiva kansa.
    Niin eli yksin, hoiti sukumaita
    tavalla, jonka niin ja näin ol' laita.

    Aurore Apollonie, -- hän kiesseissään
    vain kerran vuoteen porvarien kemut
    kiers parempain. Ja sinne pystyn pään
    ja rinnat pöyhkät toi, reticule-lemut,
    naisseuraan muuhun, puodin-tuoksuvaan
    monesti ehkä. Nostain silmä-luonta
    hymysi, kahis silkkimustissaan.
    Ma koskea sain kättään sini-suonta.
    Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan; --
    hän uskoi Jumalaan ja entisiin
    oloihin. Ketjut, broshit paistain niin
    hän korkealla istui suku-puussaan,
    Aurore, tuo suvun vanhan -- iltarusko.
    Vai iltarusko? Heikko tuon ol' usko
    sanoihin nuorten, jotka ruotsinkieltä
    aseena käyttäin puolsi Suomen mieltä.

    Hei, chignon-niskaa! Kansan paljostoon
    hän katseen tuskin loi, tai hymyn antoi:
    se oli hälle "raakaa" -- sans façon.
    Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi
    hän verot, -- rahaa ainokaiselleen
    keräsi tyttärensä tyttärelle
    ja "vävylle", ken papin-säkkineen
    tais olla "armollemme" aika helle:
    Hän nenän kirjavaks joi, vatsan palloks,
    ja keinotteli, -- mammonata ties
    tuhota kuten kuunaan aatteen mies:
    näet hänet svekomaaniks visakalloks
    ties paroonska, -- ja moni muu sen koki
    kai luissaan juomingeissa. Mut, mies toki
    hän oli, -- toiveitaan hän kertoi, kiitti.
    Ja lapset, aatteet! Armolt' aina riitti!

    Moist' ylhäisöä! Ja mie, korpimaan
    laps, koulussa sain moisten sukuin lasten
    sivulla seista, sukuin aikoinaan
    sodassa, rauhan töissä maineekasten!
    Ne pojat kauniit, silmin kirkkahin,
    suust' ulkosalla hampaat tuuman verran,
    ne sai nyt, kanssa poikain torpparin,
    ritareiks opetella uuden herran,
    jok' oli ennen kannuspoika: kansa.
    Mut näiden tyyppein täytyy riittää jo
    ens luokasta nyt. Runon ahdinko
    ei sijaa anna. Muut jo vuorostansa.
    Siis alemp' aatelisto. Muistan sangen
    suur-sukuisen siell' Anna Loewen-Brangen, --
    mut, ah, ei enää ollut jalopeuran
    hän kämmen! Minkämoisen saikaan seuran!

    Hän oli suvun vanhin. Rappioon
    käsissään luisui Vaskilahden talo, --
    pois myytiin metsää, maita, -- ruohistoon
    puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo.
    Mut Jumalaan hän uskoi! Ikää viis
    jo kymmentä, -- hän kuntaa juoksi aina,
    samosi pappilat, luo moukkain kiis,
    kyläili, pienet kasvot kalvakkaina.
    Sanoivat hänen kerjänneen niin muka!
    Mut hän ol' aina nöyrä, hymy-suu, --
    kun oli köyhä ... naimaton ja ... muu, --
    vain harvoin suvun ties, jos solvas kuka.
    Ja fennot, viikingit hän kunnioitti,
    sydämet pappein, pulskain rouvain voitti.
    Niin veikko-vainaan nuorta poikaa kaksi
    sai koulinneeksi suvun nostajaksi!

    Ne pojat vaakunaansa näyttivät
    suruissaan, risoissaan, -- ja täti vuotti
    ritariansa, tiesi veistäjät.
    Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti,
    ja tottua voi tosiin karvaimpiin.
    Viel' "ylhäissuku" yks: Pistolecorsit,
    kaks neittä, -- Pistelkorsiks sanottiin.
    Heit' usein pistelikin pojan-norssit,
    kun eläkkein he, pöyhkät, kitui kurjin
    siell' likaisessa vuokra-kopissaan
    mun lapsuus-kaupungissa. Karvaltaan
    tää pari oli viikingeistä hurjin.
    He uskoi Jumalaan, he noki-nenin
    juoks kirkossa, ja hoiti katin, penin,
    ja torpan poikaa ruotsikoks. Jo saivat
    ulaaniks Venäjälle -- kostui vaivat.



Onnettomat salon siirrokkaat.


    Nuo torppain pojat, tuodut hengen-työn
    aloille, usein elonsa on pulma.
    Kuin varsat väljän haan saa riimu-vyön
    ja suitset, aisat, -- siinä muutos julma.
    He koulun käy. Pää, voimat oivat ois.
    Saa valko-lakin, alkaa kuperkeikat.
    Ah, uraa etsein, jos ees veri vois
    opastaa! Vieraat suvulle on seikat.
    He yksin harhaa. Mikään heille sovi
    ei oikein. Mut on huolten unhoitus
    uus elo, maljat, riemut. Havahdus:
    ei varaa heimolla, suur velkain lovi!
    Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi
    jos pääsee. Moni ryssän luutnantiksi,
    vapauden, maamme suomijoiden pariin.
    Niin usein aika tuhoo parhaat kariin.



Papisto.


    Mut aatelista vielä. Tässä sen
    toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan
    nyt arvo-järjestykseen. Sellainen
    maan tapa silloin, -- eikä siitä kukaan
    myös meistä varmaan närkästyä voi!
    Näet: rahaa, rahaa! veisaa ajan kuoro,
    ja ken nyt aateluutta unelmoi!
    Mut tulkoon sitten papistolle vuoro.
    Sen ajan papisto: se Jumalahan
    lujasti uskoi, -- moukkiin ajoi se
    enemmän unta kuin se tahtoi ne
    herättää, edes palvelijoiks mahan.
    Se saarnas hiukkaa uutta vastaan, kasti
    ja vihki, kuoppas, maksut virkummasti
    se kokos, paisui, nukkui tunnoin hyvin.
    Jumala siunas laarein lisääntyvin.

    Rovasti vanha, vapiseva jo
    monetkin vuodet haudan partahilla, --
    päälaell' ei vain kuu, vaan aurinko,
    ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, --
    pikiytyi omaan bonniin, leskimies.
    Ah, sepäs sairahalle herkkupala!
    Mut yksin nuori tuomar-herra ties,
    oliko otus lintu vaiko kala,
    kun, nähden mamselleineen viisaimmaksi,
    sai hänet bonniks suureen pappilaan,
    rovastin suvulle. Ei kuutakaan,
    jo ukko kosi. -- Bonni ruustinnaksi
    pönäkäks suostui. Nyt maantiedot, ranskat
    voi unhoittua. Sijaan plyymit, hanskat.
    Ja ruustinnan luo vierait' tanssiin tuotiin.
    Viis kuuta vieri, varvas-kestit juotiin.

    Sen rouvan onnea! Ei arvanneet
    kai monet moist', ei ukon virkaveikko,
    Malakus kappalainen, jolla veet
    kiers silmissä, suu pullee, vatsa keikko.
    Hän saarnas: "Taivahass' on torpanmaa!"
    ja saarnatuoliss' otti nuuskan, pärskyi, --
    ja rautateitä vastaan singottaa
    ties salamoita, että kirkko tärskyi.
    "Ei taivahaassa", ties Malakus Romo,
    "raketa rautateitä! Eikös tää...
    kuis ... minkäs kallaist' on siis syntiä!"
    Ja itki, huus, löi rintaan: "Ecce homo!"
    Hän saarnamiehen kunniaan nous suureen,
    ja paljon hänen potfooreinsa juureen
    juoks katuvia, joiden tuskaan vahvin
    virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.



Omituinen kinkeri-ateria.


    Ja siihen hyvään aikaan jumaloi
    papistoaan se harras, kelpo kansa, --
    se sille rieskat, piimät, munat toi! --
    Ja luku-kekkereillä mahdissansa
    "sanctorum congregatio" papiston
    söi himo-ruokaa, ah, se autuudesta
    säteillen rokkaa pisti makohon,
    hm, astiasta yksikorvaisesta
    ja valkeesta, min nimi ranskan kielin
    on "vase de nuit", siis suomeks "vaassi yön." --
    Tään teki emännälle piruntyön
    Paganus kauppias, kun hartain mielin
    emäntä tukka-juhlaa valmisteli
    ja astioita ostain tingiskeli,
    Paganus -- kerron hänest' teille vasta, --
    ja lakkaan pappejani parjaamasta.



Maan ja kaupungin porvareja.


    Maan-porvaristo, senkin parhaastaan
    ol' oma kieli ruotsi; -- vauraat jotkut
    vain suomalaiset, karheet muotoaan.
    Ja eräs, jonka norjan sekasotkut
    iäti muistan, oivin ollut lie:
    tuo Heiersen, mies vanha, vankka, rehti,
    työss' aina renkein kanssa. Sinne tie
    vei niittyä. Mut mäelleen kun ehti,
    portille, missä solki-koivut humis,
    niin karttaa, nalli, suurta koiraa sai, --
    sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai
    isännän huuto: "Pluto!" sille kumis.
    Emäntä kahvitti. Mies suomeansa
    näin haastoi: "Piikana mee poikain kansa
    panemas värkko likoon!" Näin hän laati,
    kun palkka-piikaa verkonlaskuun vaati.

    Ja porvarit mun lapsuus-kaupungin, --
    mit' usein kaihoellen muistan, missä
    kävelin koululaisna, haaveksin
    ens unet puistoin kevät-hämärissä!
    Nuo talot, paikoin aivan rantaan veen
    raketut, virtain, monten siltain saareen, --
    kaks kujaa nousten torin aukeuteen
    kapeina, portain, vääntyin moneen kaareen!
    Uus kirkko, ruma giraffi, kun pisti
    maakirkon kunta ladoks, -- kuvat sen
    sai kappeliinsa linna ammoinen.
    Myös vihreen idän-kirkon vino-risti
    kiils siellä, lehvistöstä vaahteroiden.
    Siell' ilot, tuskat! Hyrräys markkinoiden,
    peruukit viisaat! -- kirkkaat luistinkelit, --
    jäänlähtö, kevään huudot, pallopelit!

    Sen porvaristo, tietysti myös se
    osalta parhaalt' oli muukalaista, --
    nimiltä, kieleltä. Ja mielet, ne, --
    olihan mieltä: monen kirjavaista
    sit' olikin. Mut nimet virkkaa voi:
    Paganus, Vinland, Reisvän, Kålrabb, Bonet --
    ja Kniper, Piper, Pimpler. Siihen soi
    lisiä ryssän-kirkon kellot monet,
    pomittain, rallatellen: "Kilin kalin
    Pilikova, Malinoffski, Krikunova, Pomiloff."
    Jos lisätään Pötz-Meyer, Buxenhof,
    niin meluun hukkuu nimiluokka alin:
    Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.
    Ne porvarit ne paljon nukkui. Riidoin
    heräili pienin, lomaan ehkä peijas
    maamoukkaa hieman. Reimasti joi, reijas.

    Hei, rommit, renskat juoks, kun kansa maat
    ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. --
    Nyt Vinland kemut hommas mahdikkaat;
    niiss' otti saita Kålrabb aika kännin.
    Mut syntyi riitaa! Kniper takaapäin
    nipisti Piperiä, Piper vinkas:
    luul' saunuri Reisvännin tehneen näin, --
    löi sauna-suomalaista. Reisvän rinkas
    ja pökertyi. Hän päivän makas silleen
    ja virkosi. Mut oksall' lehmuspuun
    kaks päivää istui lyöjä, tuumailuun
    syventyin veljes-murhan, synkkään dilleen.
    Mut Kniper viimein, jälkeen houkun, haukun,
    sai alas sieltä, avull' oivan naukun. --
    Vaan Mömmö-hihhulia uuniin pakkas
    bror Siidoin, "porttiin", -- sitten rouvaa nakkas.

    Kuin Mooseksella Michelangelon
    Paganuksell' on parta, päässä jakaus
    on keskellä. Ain' itse puodiss' on:
    kaks partaa, hapset valkeet heiluu, -- vakaus
    ja leikki sinkoilee. Hän kaiken maan
    väen tuntee, taikka nimet muijill' antaa.
    Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan
    ja huutaa: "Kaikkea maa päälläns kantaa!
    Otanko nyt myös silmät, korvat, nenän!"
    "Ei!" kirkuu emäntä ja juoksee pois.
    Mut ukko palauttaa, -- ja juuri tois
    hän kaupan-päälliset, mut siihen tenän
    tekevi rouva: ryntää kauppaan, paita
    punainen yllä, ryssä paksu, saita,
    lemuva myskiltä. Ja mäiskää! Tulos:
    ett' ukko jörrii "baaban" tieltä ulos.

    Hän kalarantaan käy Mats-kissoineen, --
    Mats nukkui vaakavadissa, Mats jalan
    ja yksinkin tais mennä ostoilleen,
    sikari kaulassa: toi kauppi kalan,
    se antoi sikarin. Mut nytpä käy
    sit' olallansa kantain hän. Ja käyden
    kas minkä näkee! Moista ei kai näy
    monesti, niin se tuo taas riemun täyden.
    Mies ajaa valkealla hevosella!
    "Hei", huutaa kauppias, "hei, minnes, mies,
    sit' ajat kalkkimasinata?" -- Ties
    maan-ukko vastata, pään kohotella:
    "Kah, -- pakanaa! Sen kapiteini tiennee,
    hän tuolla peräsalongissa lienee!" --
    ja Hipon häntää nosti: "Katsokaapas." --
    Paganus päätä raapas: "Voi sun saapas!"



"Kansa."


    Kai kyllin heistä oon nyt veistellyt.
    Mut kansa? Silti sitä outo juopa
    eroitti muista, oudompi ei nyt.
    Se kansa, köyhä, hertas, hyvänsuopa,
    se syntyi, kasvoi, nai, ja nukkui pois.
    Se uskoi Jumalahan, -- vanhaan tapaan
    kaas metsää kaskeks, että elää vois
    ens vuoteen, -- pisti potattia napaan.
    Pois huijas maitaan, -- luki joku nero
    virskirjaa. Verot toi se, silmiään
    paransi savulla. Juoks hädissään
    yhtaikaa popan luo ja papin: ero
    siin' ollutkaan ei suuri -- siihen aikaan!
    Yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan.
    Ihanin tieto siitä: vielä eräs
    kun vieri aika, verkalleen se heräs!



"Masulin."


    Mut silloin, taikka vähän ennemmin,
    mi herra oli nimismieskin silloin!
    Kun selät soutain kirkko-matkoihin
    sovitti rahvas maksuntuonnin milloin,
    hän pyhänä ei vastaan ota: hän
    nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi
    voi vuottaa maanantaihin, pöhnäisän
    hän kunnes päänsä nosti. Siinä juoksi
    maamiehelt' turhaan kalliit kesä-hetket.
    Ja kolmin hevosin hän ryöstöön läks
    saloille, poikinensa, -- näyttäjäks,
    millaiset "pajaarein" on huviretket:
    hän sieltä mennen, paitsi saatavaansa,
    vei lampaan, pari omaan karsinaansa:
    "Näet, minä tänne tullutkaan en yksin,"
    puols ruotsalaisin kanto-"määräyksin".

    Ja vanhat kertoo, miten Masulin, --
    kun kerran sudet seudulle toi huolen
    ja niitä ajamaan mies kutsuttiin
    talosta jokaisesta kunnan puolen, --
    kun metsää samottiin, ja rengas jo
    supistui ahtaaksi, niin vallesmannin
    reen luona hengähdettiin tuokio, --
    juoks silloin siihen isä Ales Mannin
    ja viestin toi, se minkä liekään tuonut, --
    mut lakki päässä, piippu pieless' suun!
    Vaan siitäkös se herra! Naukut, muun
    unohti, nous, huus: "Ootko ällis juonut,
    vai mulle puhut reuhka päässä! Alas!"
    Löi piipun suusta. Sata miestä salas
    vihansa, ukko polvistui. Kun tätä
    maan-ukot kertoo, huokaamatt' ei jätä!



Siirtymys nykyaikaan.


    Niin Sääminkiä laulellut nyt oon
    pääpiirtein harvoin, kuten mulle hohtaa
    sen muisto. Ah, kuin Saimaan saaristoon
    ja kallioihin kesän päivä pohtaa,
    niin kaunis, lämpöinen on muisto tuo!
    Ja silti yhtyy mietteen vaiva tähän.
    Mua myöskin minne suuntas seikat nuo?
    Eloonko maantie viittas häilyvähän?
    Laps korven, uuteen piiriin viety, kyllä
    lien kaikkein tuttu, -- silti vieras vain!
    Mit' otettu lie multa, jota hain?
    Tää turhaa! Inehmo! Sa taivaan yllä
    et arvoituksiin. Heitä paino moinen!
    Sensijaan tässä vielä tarinoinen,
    mitenkä vanhan muuttuneen näin, kuulin,
    kun äsken kävin siellä. Toiseks luulin.



Nousukas Käärmerinta.


    Kaikk' aika kerran vanhaks tuomitsee!
    Miss' on nyt monet menneet arvot, aatteet! --
    Aurore Apollonien luo astelee
    mies rehti kerran, yllään herran vaatteet,
    mut nousukasten kansaa: muodoton.
    Hän työntyy Silfverstiernain saliin, kunne
    käy vastaan rouva: kärtyks katsannon
    sai vanhuus, murheet, ajan huonon tunne.
    Kas hovin torpan poikaa, Käärmerintaa,
    kun kysyy: "Tokko tilans' armo myö?"
    Paroonska silmää, hymyy, leikiks lyö
    hän vihdoin: "Miksei! Mutta sill' on hintaa!
    Kuuskymment' tuhatta!" -- Mies tarjos heti
    viis tuhatt' yli määrän, kirjat veti:
    "Jaah, -- armo elää vanhaa aikaa, näen!"
    Nyt peruuttamaan vanhus kiirehtäen.

    Ja sentään Käärmerinta osti, vei
    sen talon, torppari nous herraks hovin,
    hän voi- ja halko-miljonääri. Ei
    koroillaan armo loistanut lie kovin.
    Käy monen hovin siten nykyään. --
    Aurore Apollonie, hän muille maille
    läks sitten, -- tuonnoin, kuulin, painoi pään
    Montreux'ssä lepoon; jääden sitä vaille
    näkyä, kuinka nousukkahan järki,
    suloton, rehti, "terve", rusikoi
    hovia vanhaa! Miten kaataa voi
    hän tammiston, -- jo koivut haloiks särki
    ja muutti vanhan linnan navetaksi.
    Miks syntyi uusi vanhan polkijaksi?
    Työ suur' on kerran mennyt ilmi tuoda
    ja siitä parhain ottaa, omaa luoda!



Käärmerinnan moskea, -- uuden polven tuulentuvat.


    Mut mitä luonnolleen voi polvi uus!
    Se luotiin voimaa uusimaan, ei luomaan, --
    ja syyt on sillä, muistoin katkeruus, --
    sen karkeudessa monet hyvät huomaan.
    Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, --
    voi juutas, ei se Jumalaan ees usko,
    vain itseens' ehkä -- silti syvinnä
    siin' oisko pelkkä ahneus, taantumusko?
    Useinpa aarteen kätkee sieluin lietteet,
    ihanteen vanhain sijaan. Ja nyt näin
    käsittää tehtävänsä ominpäin
    tuo Käärmerinta! Sill' on henki, mietteet,
    ken asunnokseen hankkii Turkin-linnan, --
    työn viihteeks sinne neiden valko-rinnan
    tuo Taalaista, mies nainut, -- mutta kellä
    kuin hällä sydän köyhille on hellä!

    Se linna, -- minareetein ylenee
    se koivikosta, näkyy kaaret osin.
    Divaanit Pietarin ne koreilee
    saleissa, joiss' ei mestarina tosin
    näy maku olleen. Niinkuin täysikuu
    isäntä paistaa: päässä hieno, ruskee
    peruukki, -- jotain silmät uneksuu.
    Alati työssä se mies puurtaa, puskee.
    "Fade-li-laa!" kun tuo Ann-Lilli laulaa,
    "näin kuolet! Työstä taudin rintaas sait!
    On oikeus levätäkses! Ulkomait'
    ois nähdä ihanaa!" -- kun hellii, kaulaa,
    niin siihen hän: "Hm -- mietin tässä, että
    tilaankin moottorpumput. Pellot vettä
    ens kesänä ei puutu... Tulis maamme
    omillaan elää ... liikaa muilta saamme..."

    Ja monen ehkä moisen seuraajan
    sai ensi luokka se, mi vaipui hautaan,
    tuo vanha, joka maan ja kunnian
    vuoks usein ryhtyi työhön, suoris rautaan.
    Se mennyt on nyt, edut, rikkaudet!
    Ja moni "Loewen-Brangen" Karhunkouraus
    on nimeltäänkin nyt; -- näin aatokset
    myös "paransiko" nimenmuutto-houraus?
    Se mennyt on! Kuink' ylhäisnainen voikaan
    nyt lemmen päästää poveen valkeaan
    niin että, tiedän, saakka kuolemaan
    voi rakastua halpaan korven poikaan?
    Iäksi mennyt! Surkeen iltahohdon
    näin siitä vain. -- Maa jotain luokkaa johdon
    jo kaivannee. Sen saako, minkämoisen?
    Ken arvaa! Vuottain laulan luokan toisen.



"Kerettiläinen."


    Papisto, kuolematon paksun pään
    ja puuron incarnatio, -- mitä oma
    jo kunta ryhtyy siitä miettimään!
    Siit' on mun tiedossani juttu soma.
    Kun oli aatto-ilta kinkerein
    täss' äsken, taloon ajoi kappalainen
    keralla lukkarin ja adjunktein, --
    se pappi oli muuten Romon lainen,
    mut häijy vielä: joulusaarnassansa
    se, karhu, velkoa voi lampaitaan; --
    niin, kun nyt tulee hän, on kerrassaan
    Himala pimeä! Ei tuloansa
    lie tietty täällä? Käydään sisään: nukkuu
    jo pirtti kaikki. Viimein lukkar kukkuu:
    "Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?"
    Nyt isäntä jo rykäs perukasta:

    "Hm, -- iltaa." -- Lukkar: "Iltaa ... vai lie yö...
    niin näkyy...!" -- "Heh, se mies, ken nähdä taitaa
    myös yössä, aavistella." -- Mut jo lyö
    vihaksi papin: "Mitä täm' on laitaa!
    Miks näin ... näin paiment' omat kohtelee?"
    Isäntä nous nyt, toisti naurain: "Miksi?
    Heh -- nuijasotaa! Linnaleir' ei tee,
    luin jostain, meitä vierasvaraisiksi!
    Heh ... veljet! Tahdotte yösijaa, ruokaa?
    Kah, -- 'miksei rahaa vastaan', sanoen
    sanalla hämäläisen. Mut jo sen
    unohtaa voimme! Kuje anteeks suokaa.
    Hei naiset! Valmiina lie jotain serpaa!
    Ja vuotehetkin ... matka miehet herpaa."
    Ja ukko otti tulta, -- leikki-huulin
    tulijat kätteli, vei saliin, -- kuulin.



Mömmön, Siitoisen perilliset y.m.


    Kuink' aika rientää! Ammoin porvarit
    Paganus, Heiersen läks iki-teitä, --
    ja Piper, Kniper, -- melkein kaikki, mit
    elivät silloin. Viihtäin väsyneitä
    puut varjotkoot sen tutun kalmiston!
    Uus polvi nousi. Pyyteet toisen ajan!
    Miss' ennen viinaränni, siellä on
    nyt sairaala, soi helske konepajan
    ja rauta-, kirja-kauppain ruudut paistaa.
    Jo "supsiin-suomalaisuus" vuoron sai.
    Ei Mömmön pojat hihhuleita kai, --
    ja Siitois-veljet hienostusta maistaa
    voi ulkomaiden, kömpelöit' ei enää:
    pää heill' on pysty, -- pystymp' ain' ei nenää.
    Ja ihanteet? Miks luo he seudun vaiheet?
    Ken arvaa, -- aika uus ne laulaa aiheet!



"Barcaruola Veneziana."


    Mut silti: kaupunkini, hilpeän töin
    se kasvakoon, ei ahtain mielin kuunaan!
    Syy suurin, miks niin puhtain säteiköin
    kuin pyhimykselläin lie, sen kruunaan?
    Pyhimys aulis! Juhlat Olavin!
    Kuu keski-kesän paistaa. Niinkuin hopee
    kimaltaa salmet, sillat köynnöksin...
    Regatta liukuu soihduin, kukka-kopee.
    Ja verannalle kylpylän soi kuumat
    säveleet Casinolla ... maljat luo
    kevyeks sielun, runon lentää suo, --
    yöst' ilotulten käy jasmiinein huumat!
    Oi kuudan-yö! Sellaisna kerran anoi
    naist' ylevää mies nuori. Suu kun janoi
    ja mykistyi jo, -- ah, jo sylins aukee.
    Se autuas, ken valkeuteen sen raukee!



Utopia, kansa y.m.


    Se muistoin seutu! Onnen sille sois, --
    syyst' ivais joku: "Chauvinisti, veli!" --
    niin ylevän, kuin sille halajois,
    min kanssa ennen riemut monet eli!
    Ja keskell' arkein siitä haaveksii, --
    kuink' kerran siellä metsät vainioille
    suo alaa kyllin -- viljaa lainehtii
    nuo rannat pitkät -- vieretysten noille
    kyliä kohoo. Laakson ristii raiteet...
    käy tehtaat... Pirttein somain varjona
    hedelmä-tarhat; niinkuin kukissa
    työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet
    maamiehen pyyde: tuta riemun, sulon
    voi kukkasessa kauniin toimeentulon.
    Se uni, houre! Onni, että katoo,
    ei kauan nähdä saa, mit' aika satoo!

    Nyt vanhaa parempiko kansa lie?
    Ken tietää! Mut myös hyväks ollut sille
    on aika uus. Ja muistamme: sen tie
    toi vasta äsken valta-tanterille!
    Se rahvas! Nyt ees monet virkut voi
    jo silmät nähdä, elon värikkyyttä;
    ja korviimme jos sirmakat vain soi,
    sit' ehkä soimaamme myös paljon syyttä!
    Miks kasvaa se? Sen aika yksin näyttää!
    -- Ja viimein laulu loppuu! Nyt siis taas
    kuvailin, synnyin-seutu, kukkamaas!
    Miks lauloin, kerroin? Toiveet tuskin täyttää
    ees pienet tämä? Anteheks siis anon!
    Vikoja kaikess' on, -- mut silti sanon:
    Maa muistoin, teinhän tehdyn rakkaudella,
    sun armaan kuvas tahdoin kirkastella!



Loppu ja - nöyrä kumarrus.


    Miks tehty, turha ehkä, laulettu?
    Sen alussahan sanoin jo. Kun illoin
    ikävöi joskus yksin, -- harhailu
    ja elon heitot painaa mieltä silloin, --
    niin viihtyy mennen aikaan armaimpaan
    kotoisten muistoin. Sieltä orpo kaipuu
    hakevi, turhaan, syitä harhaan maan.
    Se houkko! Inehmo! Miks aina vaipuu
    sun katsees taivaan arvoituksiin? Heitä
    ne tyyten, paino moinen! -- Viihteekses
    vain pue lauluun kuvat muistojes, --
    käy kysymättä elos rikkaan teitä!
    Ne muistot: niinkuin laivat vilkkain viirein
    ne loittonee! Siis tyydy, jos ees kiirein
    teit jotain, -- teit myös taiten, rakkaudella! --
    Addio madre mia, patria bella!

                              Heinäk. 1910.



HELMIKUUN PÄIVÄ MAAKYLÄSSÄ



    Jää-kukkasin ikkunat kiiltää
    vilun noustessa vihdoin auringon.
    Ulos käyn, -- lumi-vaaroilta henkäys viiltää,
    sini-siintävä taivas on.

    Kylä sauhuja nostaa, sen haukkuu
    penit, -- kaivot narajoi...
    Nyt hiljaista, -- halko vain kaukaa paukkuu...
    Reki-virsiä kulkuset soi.

    Soi jäällä, min punaan hienoon
    sini-varjona piirtyy viitta-tie,
    jota kohti tuo ladut kauko-tienoon, --
    yli nienten haipuen vie.

    Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa, --
    puut kuin tuhat jättiläis-kynttilää!
    Havut kellervät huokaa, toistaa
    samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.

    Salomaa! Värin-hohtava järvi-aukee!
    Miks hurmata voinette niin,
    kun silti tääll' iki-synkeäks raukee? --
    Minut täältähän riistettiin!

    Etäs outoihin vietiin ääriin,
    joiden määriin ja kauneuksiin
    minä jaksa en! Siellä vain vääriin
    ja joutoihin vaivun maan-unelmiin!

    Salo! Säihkyvä helmikuun hanki-aukee!
    Kai enkeli taivaastaan
    eroitettu siell' enää ei viihtyis. Niin taukee
    mun kaipuuni rauhassa ei salomaan!

    Pois tahdon mun toisehen puoleen,
    elon pyörteesen, nautintoon!
    Kunis siellä maan kaipuusen joudun, huoleen.
    Niin kahtia raastettu oon.

    Ah, paistavain ikkunain eessä
    nyt pirteissä sukkulat lentelee!
    Koti-askarten pienoisten viihdykkeessä
    elo kultainen pois hupenee!

    Salo kirkkona päivässä loistaa!
    Tuhat alttari-kynttilää!
    Ah, ei havu-urkujen virret poistaa
    mun kauas voi ikävää!

    Lyhyt päivä on. Vihreestä itä
    jo käy sini-punertavaks.
    Riens aurinko lounaasen, seuraa sitä
    kuu valkeeva kuultajaks.

    Puna-pilviin aurinko vaipuu
    kujat kullaten, -- tummuu maa.
    Mut verkkaan luomensa, kelmeet kuin kaipuu,
    kajo keltainen ummistaa.

    Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa
    jänis tummien riihten luo.
    Mun vuoteelle tähdet tuikkaa.
    Aldebaran juur korkeinna tuo.

    Aldebaran, Arabian tähti!
    Punaisimmaks sen nähdä voin.
    Sen säteissä punaisin tuska lähti, --
    erämaass' unet palmustoin.



MUSTALAISET



    Pilvessä taivas talvinen on,
    pirtissä pitkässä raukeus
    raskas, -- ikkuna loisteeton,
    valkea peltojen aukeus.
    Miehet vuottaen murkinaa
    sängyn loimilla loikoo.
    Keskellä honkaista lattiaa
    haukut Hurri ja Urho oikoo
    rentoina selkää, jalkaa.
    Liedellä kaali kiehua alkaa.

    Ikkunan pielessä paljahat
    koivun ritvat kylmässä kiikkuu.
    Punaiset piian-pallukat
    torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu.
    Emäntä pulska, ruskea-pää
    loikoen lehtiä lukee:
    joskus päätään ylentää,
    kyynärön tyynyihin tukee
    ja lasit viisaalle otsalle vieden
    silmää puolehen lieden.

    Harmaana kuultaa arkisuus
    viidasta peltojen takaa.
    Sielussa outo on unteluus, --
    kaipaus vaivattu, vakaa
    jonnekin kirkkaasen, kauas on niin!
    Pois, suvimailleko? Minne?
    Kaupunkeihinko kultaisiin?
    Ah, ei tänne, ei sinne!
    Outoa tuntua muuta:
    auringost' itään ja lännemmä kuuta!

    Silloinpa kaukaa kulkuset soi,
    koirat, hei, ylös karkaa!
    Kas miten virjetä Hurri voi, --
    kas pihamaalla sit' arkaa,
    kuinka se loitolta taivasta päin
    räiskii ja peljäten vinkuu!
    Mutta jo harja pörhössä näin
    ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu
    vimmaa se kummulla lounais-pellon, --
    pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!

    Kuulikos piian-pallukat!
    Ikkunoihin ne juoksee, hyörii.
    Nousivat miehet. Ruskeat
    emännän silmät vilkkaina pyörii.
    Hetki, jo värien riemua saan,
    pientä vaihdetta rintani vaivaan!
    Mustalaisia! Tiuhanaan
    punaista, mustaa ja sineä taivaan
    pellon kummulla tie jo kiehuu,
    orhien palmikot, harjat liehuu.

    Samassa pihaan ne porhaltaa,
    hei haali grammaa! päätä-pahkaa
    kolme orhia muhkeaa,
    muut ovat luuta ja nahkaa!
    Keikkuvat Viipurin vaate-reet, --
    kuin isot sängyt, vällyin ja loimin,
    lapset ryysyihin hautauneet,
    miehet pinnoin sään ahavoimin.
    Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa,
    pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!

    Ensimmäisenä kuistin luo
    ehtii kulkusin orhi suuri, --
    keinuen kuormansa, huutajat tuo, --
    kuin iso kameeli juuri!
    Mustat ja vaahtoiset kyljet sen
    paistavat helaisin ryssän-valjain.
    Poika kyynärän-korkuinen
    solmii sen kuistiin kourin paljain,
    penkiltä loimella peittää,
    heiniä eteen heittää.

    Väistyä Urhon kiukukseen
    täytyy eest' ylivoimaisen joukon, --
    Hurri ryömi jo pelkoineen
    piilohon kuistin loukon, --
    konsa nyt Himalan pirttiin jo
    ryntää silmin kiiluvin, kirkkain
    varttuva poikas-kolmikko,
    tuskinpa päivää virkkain.
    Niinkuin kissat ne uunille laukas,
    ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!

    Sitten jo muijat parvenaan
    pirtin huuruvan uksen täyttää,
    rannukkaista saaleistaan
    paksuja korpin-nokkia näyttää.
    Turpeat huulet, kerkeät suut,
    huntuiset päät, piki-tukat,
    veltot ja hytkyvät lonkkaluut,
    parmailla Mikkelin markkina-kukat, --
    niinpä he päivänsä sanoo,
    kilvaten kahvipaikkaa anoo.

    Mutta he vastuuta varro ei.
    Kirjava-kukkaisen silkki-saalin
    vanhin, Saara, jo pellille vei:
    siinä se kuivaa höyryssä kaalin.
    Nuorikot keskelle lattiaa
    laskevat rinnoilta pois sylilapset:
    pronssia on iho ruskeaa
    niillä, ja pikeä hapset.
    Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää,
    näyttäen napaa ja säärtä väärää!

    Miesväki maantien mainio myös!
    Vaari parrakas, töyhtö-kulma,
    piippunsa suuren täyttö-työss'
    onpi jo. Poikansa silmältä julma,
    piiska saappaassa, pysty-pää,
    loistossa huiskivan kaulahuivin.
    Kolmas heistä ei jälkehen jää:
    hoilaa äänin tervein ja kuivin, --
    päässä korkea tsherkessi-lakki, --
    vyö, helat, vihreä verka-takki.

    Joukossa moisessa jotakin on.
    On myös karhea suomalainen,
    lattea Matti Lennoton,
    kanssaan keltainen Säämingin nainen. --
    Mikä on pääskysparvessa tään
    harmajan työ varis-parin? --
    Sulho, hän nurkassa häpeissään,
    harjakset hurin-harin
    miesten ja mummojen piippuja rassaa;
    morsian toisten lapsia passaa.

    Ainahan joukossa jotakin on!
    Romani Jalamar ylpeä, nuori!
    Ken siron, joustavan vartalon
    sametti-liiveihin sinisiin suori,
    jakkuhun hopea-nappiseen?
    Magyareiltako hän ne osti?
    Äsken näin hänen iskeneen
    silmää Tiinalle: hiukan nosti
    kulmia tyttö ja viisaasti hymyi.
    Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.

    Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun!
    Monta jo lemmin! Ensin salaa,
    haavehin. Kunnes uus sytytti mun
    kuin yössä, myrskyssä linnat palaa!
    Musta hän, -- valkeelta lohdun sain:
    kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä!
    Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; --
    seuraava: hekkuma syyskuun yöllä!
    Haave oot, myrsky, ja hekkuma! -- Rikas
    käyt rekeen halvan, ja turmaan, -- se vikas!"

    Säämingin akka, hän reslalta toi
    valtavan kahvipannun,
    huuhtoi ja täytti sen, tulta loi,
    osti kermaa valtavan kannun. --
    Miehet, ne marssivat, mahdikkaat,
    hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! --
    Kuuskymment' markkaa!" -- Puolet saat! --
    "Ai tu guuvilligo! -- Viistoista nosta!" --
    Kolmas: "Ash ... stiil! Kakskymment' anna!
    Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"

    Vanha Saara, se kurttu-suu,
    rukkien taakse kiertää,
    istuu, polkee ja innostuu,
    sormia nuollen kehrää ja hiertää.
    Sitten huutaa emäntää,
    kerjää villoja, voita ja jyvää.
    Toinenpa tiuskii nyt, sysi-pää:
    "Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää!
    Antaa se muutenkin ... käyjille hangen!..."
    Poikain kuoro: "Maaro mangen!"

    "Mangi, maaraa!" hymyilee
    emäntä, kaalia täyden tassin
    pienelle tytölle sukaisee.
    Tyttöpä kaaliin piipunrassin
    pistää ja kerkeesti suuhunsa vie, --
    irvien kaalin kaataa ja hylkää.
    Äitipä siihen: "Voi sun ... ja sie,
    sie dzhungiboskero ... outat jo ylkää!" --
    Poikaset pienet nyt kaalin nuolee,
    vaurahin lastusta luskan vuolee.

    Kahvikin roihulla kuohahtaa, --
    kaan hin chihko! -- muijat kun mieroo,
    lapset ja porsahat teuhuaa, --
    piippu-leuat kauppoja hieroo.
    Mutta Jalamar, aitan luo
    hän talontyttären Tiinan johti;
    sinne nyt pulskimman raudikon tuo.
    Kohta he kiitävät lounatta kohti,
    kasvot niinkuni lyijy, --
    vilkkuu kaukaa ilkkuen ryijy.

    Uunilla poiat laulelee, --
    vääntävät päreestä pyssyn,
    maasta he veikolta ampaisee
    pois takaraivolta virkatun myssyn.
    Veikko suuttuu ja vartaalla lyö,
    kiroja ottelun kiljuna raikuu.
    Äitipä kädessä setolkka-vyö
    hätään, ja kiihkeä romani kaikuu:
    "Ai tuut dinalo! Ja tuo naia
    kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"

    Vakava Saara pussistaan
    kaivoi, kehruun jättäen, kortit,
    kalseus harmailla poskillaan
    järjestää nyt sortit.
    Vanhus mairean kohtalon
    emännän osaksi povaa.
    "Tavaran ylitse talossa on
    ollunna kolme juttua kovaa...
    Omasi takaisin saavan näytät...
    Vanhaksi elät ... keppiä käytät..."

    Myöskin piian-pallukat
    povarin sanan kuulee:
    "Monessa paikassa raskahat
    huolet on ... niin että harva luulee
    Kirjan ... turhan kirjan saat.
    Voi huliviliä... Viisahana,
    pysykin, vaikk' ois mantaalin maat!
    Tottele povarin sana,
    siitä et pääse et ympär, et yli...
    pois kissa siitä! ... se toinen ei hyli..."

    Isännän nuoremman merkit nää:
    "Hempunna äsken olet
    tyttöä valkean-verevää,
    niinhän? antanna sormukset, solet. --
    Dioneses! Nyt totuus näy!
    Hautajaisia juodaan, --
    elähän pahastu, niin se käy.
    Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. --
    Mut enää en pane, valhetta syydä!
    Onk' sulla porsasta myydä?"

    Silloinpa kupit jo kalisee,
    Saara ja kaikki kahville töytää, --
    pannu ja kannu kiertelee, --
    sankkana höyry kattaa pöytää.
    Mutta poiat, ne piki-päät,
    uunilta parkunan päästää:
    "Eikös ne akan-syöttiläät
    meille yhtänä aio säästää!"
    Herroille Säämingin akka nyt kantaa
    uunille kahvit, sokurit antaa.

    Näin piti pitonsa kaikki muut
    paitsi Jalamar ja Tiina;
    hymyhyn myös veti partaiset suut
    Kuopion lauhkea "Savon viina."
    Mutta Tiina ja Jalamar, hei?
    Poika ukselta parkas:
    "Jalamar roisto orhini vei,
    Juonaan tyttären kanssa karkas,
    piiat sen läävän parvelta keksi!" --
    Siitäpä touhu hirmuiseksi.

    Pois pojat uunilta loiskahtaa,
    pihalle juoksee miehet ja naiset!
    Huutoa, kämmenten huiskinaa, --
    silmät ja posket hehkuvaiset, --
    heiluu nyrkit, ja pelaa suut
    kilvalla suomea, romani-kieltä:
    "Noodako Deevel!... Katkomme luut!...
    Kyllä ne nimismies tuo pakotieltä!..."
    Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa,
    vei tytär kuusikymmentä markkaa!

    Kolme perästä karkurein
    brovningit taskussa, vyöllä puukot!
    Ah, miten rauhaa romanein
    rikkoi tuon parin kuumat suukot!
    Yksin poikanen kihara-pää
    nojaa huoletta kuistin penkkiin,
    kyynärän-korkea, hyräjää,
    löi jalan reimasti lenkkiin:
    "Ai meen kaale!" -- Ei enää jatkaa
    juhlaa käy, -- Savonlinnaan he matkaa.

    Peittoon pirpanat paljaat taas
    äidin lämpöisen vaipan alle, --
    Säämingin akka jo sumpit kaas
    pannusta tanhualle.
    Matti tukkaansa takkuisaa
    huoaten raapii pyöriess' akkain, --
    Saara jo seljin kellahtaa
    kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain.
    Ohjista sotaa käy kaks poikaa:
    vaari uhkaa, ja piiska roikaa!

    Niin pois haipuu ne järvenjään
    aukeelle, konkarit nuo helavaljain, --
    soitellen, huiskien vemmeltään,
    liehuissa liinain, vöitten ja taljain.
    Käheenä Urho reuhaa sen
    kintereill' yhä poistuvan joukon, --
    Hurrikin ryömii häpeillen
    piilosta kuistin loukon.
    Sinne ne haipui, siellä ne pauhaa.
    Himala henkii entistä rauhaa.

    Niin, maaseudun jos poika nyt mie
    oisin kuin synnyin, mut onni siirti,
    kai mua vienyt ois noitten tie!
    Mut elon kiitos silti: jo piirti
    kirjaani ne sadat seikkailut,
    vaihtelot ainaiset, täällä ja siellä!
    Ja -- nyt kaksiko istunut
    täss' olen kuuta jo, tyynellä miellä?
    Tääkö bohemia? Kaipuu jo hyytyy?
    Vain runon vaihteesen, onneenko tyytyy?

    Kaali pöytähän kannetaan,
    verkkaan kulkee pila ja juttu, --
    romani-vieraita muistellaan, --
    muu puhe vanha tuttu.
    Päivä pilvinen tummenee, --
    kaukana taivaan harmaan
    äärillä vienosti puuntelee.
    Verkallensa ja varmaan
    mustuu peltojen valkea aukeus.
    Pirtissä raskas raukeus.

                     Maalisk. 1910.



KYLÄPAJALLA



    Laaksosta, vihreistä metsistä nousee,
    kaartelee kylä-vaaralle valtatie,
    raitille, vierille tähkiväin laihoin.
    Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:
    kahdenpa tien käsikoukussa maja on,
    kyläsepän paja on.

    Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa
    neljän korkean koivun alta,
    siinnokkaan sini-taivaan alta,
    heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.
    Helskynä loitos kuuluu ja jyske,
    palkeen puhkina, kipenten parvi
    lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,
    ikkunan liekkien paahtaman kautta
    juoksee auringon kultaiset loimet.

    Nokinenä poikanen
    palje-varressa kiikkuu.
    Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa
    puuskuttaa sysi-ahjoon, josta
    kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa
    tupruttaa ylös räppänä-tottoon
    huriseva hormi.

    Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan.
    Häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, --
    känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, --
    pihdeillä sitten se sysitään, sohitaan:
    pihtien kourat nipistävi niskaa
    niinkuin kiukkuisen mestarin sormet
    oppipojan niskaa.

    Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
    ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan
    pehmeeksi, nöyräksi taipuisaksi,
    juuri ei vellinä valuvaksi.
    Sitten se viisaasti
    teräkselle nostetaan:
    pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
    niinkuin koukussa punainen liero.
    Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin
    laatien latteat sen päämuodut, --
    ääntäen kilvalla alasimen kanssa:
    hilsk helsk, kilsk kalsk! Ilkeä pölkky,
    tuo tyly puu-pää,
    kateuden riemusta hytkii ja hyppii.

    Uuttera vasara kehittävi rautaa
    viisaaksi viisauden palvelijaksi,
    julmaksi hyödyn palvojaksi.
    Vaan jos se suuttuu,
    tuskasta muuttuu
    mustaksi, moukari puuttuu toimeen,
    huimii viimeiset pois pahan juonet, --
    tai se tuleen heitetään,
    taas sysin peitetään:
    Palkeen pulleat posketpa puhaltaa
    puuskuttaa puna-ahjoon, josta
    kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa
    tupruttaa ylös räppänä-tottoon, --
    nielevään toton kyöpelin-kurkkuun,
    huriseva hormi.

    Uksella istuvat
    kylän isot isännät,
    katsovat kuin käy raution rautatyö,
    vuottavat kastetta hohtavan sirpin.
    Haastavat heinistä, laihoista, helteistään. --
    Pajan eessä patsaissa
    hevoset teutaroi,
    paarmain pöristessä häntää huiskivat,
    helistäen tiukuja harjaa viuhtovat.

    Maantieltä, raitilta
    rämähtivät rattaat:
    Paunolan "herra" kas, uudella orhillaan!
    Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi
    lautaset valkeessa vaahdossa voikko --
    laaksoon ja metsiin.

    Sieltäpä kaartelee ylös valtatie
    raitille, vierille tuoksuvain laihoin.
    Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,
    tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.
    Torkkuen koivujen ritvat riippuu
    naavettuneen pajan harjan päällä,
    siinnokkaan sini-taivaan alla,
    ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,
    hattaran harsolla verhoumattoman
    heinäkuun taivaan.

                             1901.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rakkaita muistoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.