Title: Ateisti - Kokoelma pienempiä kirjoituksia
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ateisti - Kokoelma pienempiä kirjoituksia" ***


ATEISTI

Kokoelma pienempiä kirjoituksia

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT



WSOY, Porvoo, 1895.



SISÄLLYS.

 Ateisti.
 Usko ja järki.
 Kosto ja rangaistus.
 Kaste (Kirje B.P:lle)
 Syöminen.
 Isännät ja torpparit.
 Enkelin matka.
 Kallionkielekkeellä.



Ateisti.


Ne ihmiset, jotka sanovat itseänsä ateisteiksi, ovat tavallisesti
semmoisia, jotka joskus ennen ovat uskoneet yhtä ja toista jumalasta,
maailman luomisesta, elämästä kuoleman jälkeen, ja niin edespäin. He
ovat sitten yhtäkkiä lakanneet uskomasta semmoiseen Jumalaan, johon
ennen uskoivat, ja kun he eivät aavista, että voisi olla kysymyskään
muunlaisesta Jumalasta, niin he nyt sanovatkin, etteivät voi uskoa
Jumalan olemassaoloa, eli että he ovat ateistejä.

Nuori mies, pappilan poika, joka on saanut koko ikänsä ajan kuulla
selityksiä Jumalasta ja hänen olennostaan, on muodostanut itselleen
käsityksen Luojasta, kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkialla
läsnäolevasta persoonasta, joka yhä vielä johtaa jatkuvaa luomistyötä
valvoen niinhyvin avaruuksien asioita kuin pienimmän hiekkajyväsen
kohtaloa. -- Tämä nuorimies päättää ruveta lääkäriksi ja hänen
yliopistokurssinsa saattaa hänet tutustumaan luonnontieteisin,
syventymään luonnonlakeihin ja syntymisen salaisuuksiin. Hän tulee
laboratoorioon ja heti viehättyy nähdessään mikroskoopin tarkat
silinterit, ruuvit ja hienoiksi hiotut linssit. Kunnioituksella hän
liikuttelee noita laseja. Tieteelliset instrumentit kuparinkiiltävine
pintoineen, totisine kulmineen ja suorine linjoineen herättävät hänessä
oudon tyytyväisyyden ja ylpeyden, kun hän nyt saapi kaikkia noita
koneita vapaasti käyttää. Hän rypistää silmäkulmansa niinkuin
professori. Hän saapi itseensä heti sen tunteen, joka on ominainen
tiedemiehelle: "ainoastaan se, joka näkee tämän mikroskoopin läpi, voi
saada jotakin tietää, -- älkööt siis tulko mitään puhumaan ne, jotka
eivät siihen ole katsoneet, -- minun käsissäni on se ahdas portti, joka
viepi tietoon ja valoon!" Ja ajan ollen hän melkein unohtaa, että nuo
koneet ovat vaan välikappaleita, joilla voi nähdä sitä mitä paljaalla
silmällä ei näe. Hänelle on päinvastoin melkein yhdentekevää, mitä hän
rupee tutkimaan kaikesta siitä, mitä mikroskoopeilla voi nähdä, -- sitä
on niin äärettömän paljon ja kaikki tarjoo yhtä paljon tutkimisen
ainetta. Pääasia on vaan, että hänellä _on_ mikroskooppi. Se on hänen
ylpeytensä. Hänestä tuntuu niinkuin hän kantaisi vyöllään avaimia
tiedon ja valon ainoaan valtakuntaan.

Isä ja äiti siellä pappilan ruokasalissa -- ei ne tämmöisistä
tietäneet. He vaan opettivat, että Jumala on pienimmän hyönteisenkin
hoitaja, ja että kaikki tieto saadaan kirkonpenkiltä, uskon kautta
ylösnousneeseen lunastajaamme.

Täällä taas on kaikki toista. Täällä on aika päästä kapaloista. Kaikki
toverit ovat jo kauan sitten päässeet. He voivat vapaasti hymähtää, kun
joku teoloogi puhuu uskosta ja panettelee järkeä. Järki on kaikki
kaikessa. Ei mikään ole liian pyhä järjelle. Kaikki leikellään auki,
aineet hajoitetaan alkuosiinsa, pieninkin solu pannaan suurennuslasin
alle, ja hän huomaa, että ainoastaan veitsen tylsyys ja suurennuslasin
epätarkkuus estävät häntä näkemästä salaisuutta loppuun asti. Ja hän
tietää, että veitsi voidaan teroittaa ja lasi hioa hienommasti ja uusia
keemillisiä lakeja löytää. Kaikki riippuu ihmisen tutkimisesta ja
järjen työstä.

Tähtikiikari suunnataan taivasta kohden. Siellähän on ennen sanottu
Jumalan asuvan. Vanhat lapsenhoitajat kertoivat tähdistä, että ne
olivat vaan aukkoja, joita Jumala oli pistellyt kepillään taivaan
kanteen, jotta ihmiset olisivat saaneet aavistuksen paratiisin ilosta.
Mitä vielä! Ne ovat samallaisia taivaankappaleita kuin meidän
maapallomme. Jumala ei ole luonut maapalloamme, vaan se on singahtanut
pyörivästä auringosta ja kiertää nyt jäähtyneenä tulisen emonsa ympäri
-- eräitten lakien vaikutuksesta, jotka ovat ihmiselle hyvin tunnetut.
Jumala ei pyöritäkkään maailmoita toistensa ympäri eikä luo niitä
tyhjästä, ne syntyvät kaikki luonnollisella tavalla, jota jokainen voi
tulla ymmärtämään, ja jos ei kaikkea vielä ymmärretä, niin vaan siksi,
että tähtikiikarit valitettavasti vielä ovat kovin alkuperäisessä
kehitystilassa. Jumala ei synnytä myöskään ihmistä, vaan se syntyy
samojen siitoslakien mukaan kuin sammal, puu, eläin. Ihminen ei ole
luotu savipalasesta Aadamiksi ja tämän kylkiluusta Eevaksi, vaan
ihminen on kehittynyt luonnollisen sukuvalinnan kautta jostakin
alhaisemmasta elämänmuodosta. Ja minne hän nyt katselleekin, kaikkialla
hänen täytyy huomata vaan järkähtämättömiä luonnonlakeja ja lain
alaista kehitystä, -- Jumalaa ei ole missään. Ei missään avaruuksissa,
ei missään äärettömyyksissä ole mitään, joka olisi vierasta meidän
järjellemme tai sotisi sitä vastaan!

Niille, jotka nyt tulevat puhumaan hänelle siitä, että Jumala
muka hallitsee ja johtaa luomaansa maailmaa, ei nyt entinen
pappilanpoikakaan enää voi muuta kuin nauraa, sillä hän tietää, että
koko tuo johto ei ole minkään mystillisen henkivoiman vaikutusta, vaan
hänelle itselleen käsitettävien luonnonlakien. Ja hän siis sanookin,
että hänen oma järkensä kieltää häntä uskomasta mihinkään luojaan, --
että eilen on täytynyt kaiken tapahtua yhtä luonnollisista syistä kuin
toissapäivänä ja viikko sitten, kuukaus, vuosi, sata vuotta, miljoona
vuotta sitten ja luomisen ihme ollut silloin yhtä mahdoton kuin se on
tänään.

Onhan jokainen huomannut, että "ateisteiksi" sanovat itseänsä
useimmiten ne, jotka tutkivat luonnontieteitä. Ja eikö ole
silmiinpistävää, että juuri meidän aikamme, joka on tehnyt entistä
suuremmat keksinnöt ja tullut havainneeksi entistä syvempiä
luonnonsalaisuuksia, on kylmettynyt sille Luojalle, joka teki maailman
kuudessa päivässä ja rupesi lepäämään seitsemäntenä?

Muistan minä itsestänikin sen, että rupesin epäilemään Jumalan
olemassaoloa juuri niihin aikoihin kuin tietoni muuten laajentuivat.
Aivan niinkuin lakkasin uskomasta satuihin silloin kuin aioin ymmärtää
todellisuutta.

Elinkin minä sitten ilman Jumalaa koko pitkän jakson ikääni, kunnes
rupesin tarvitsemaan häntä huolimatta siitä, että järkeni oli tuominnut
hänet viralta. Ja minun tarpeeni kasvoi niin suureksi, että olisin jo
melkein ollut valmis tekemään väkivaltaa järjelleni ja ruveta uskomaan
silmät ummessa semmoista, joka oli kokonaan järkeäni vastaan.

Mutta kun siinä olin kahden vaiheilla, enkä tiennyt oliko minun nyt
todellakin lakkaaminen käyttämästä niitä silmiä, joilla näin, ja
rupeeminen uskomaan, että osaan paremmin kävellä ilman silmiä, -- niin
silloin sain ihan odottamattani semmoisen tiedon Jumalasta, joksi ei
ollenkaan sotinutkaan järkeäni vastaan, vaan vieläpä päinvastoin sitä
kaikin puolin täydensi, niin että minulle vasta nyt tuli mahdolliseksi
tosi loogillinen ja yhtäjaksoinen ajatteleminen.

Tämä uusi käsitys oli Kristuksen antama. Se teki kokonaan
tarpeettomaksi entisen vaikeasti koossapysyvän mielteeni ulkonaisesta
jumalasta, taivaan ja maan hiojasta ja johtajasta, jonka monet
ominaisuudet, kaikkivaltiuus, kaikkitietäväisyys, kaikkialla
läsnäolevaisuus, persoonallisuus, olivat niin valmiit hajoomaan ja
jättämään vaan kummallisen mielikuvituksen ihmisennäköisestä olennosta.

Tämän ulkonaisen jumalan sijaan minä nyt sain ihan uuden käsityksen
_sisällisestä_ Jumalasta, joka puhui minun omassa tietoisuudessani ja
oli minua lähempänä kuin mikään muu minulle tajuttava asia, niin että
se oli eroittamaton tietoisuudestani ja, aina kun minä elin, eli
mukana, -- siihen määrään mukana kaikessa, että olin luullut sen
minuksi, tai korkeintain minun "omaksitunnokseni", tai, kuten sanotaan
"paremmaksi minuksi".

Koetan selittää paremmin. Enhän minä voi, vaikka, kuinka koettaisin
järjelläni asiata vastustaa, olla tuntematta, että minussa elää tuo --
no olkoon vaikka minun "omatuntoni". Onhan se kaikissa tapauksissa
elävä henki ja vielä niin elävä, että kun teen jotakin tyhmää, se
minulle ihan kuin tuttu ihminen sanoo: äläs nyt noin tee! Taikka
ehdotuksen tapaan: teeppäs noin! Kuka voi minulle puhua tutummalla
äänellä? Kenen neuvoa minä koskaan olen pitänyt niin ehdottoman
oikeana? Ja minä olen ollut kuuntelematta ja tottelematta sitä
senvuoksi, että se minun mielestäni oli vaan minä itse, joka itseäni
neuvoin.

Nyt minä vaan sain tietää, että tämä elävä henki minussa, jota olin
luullut minuksi, on kotosin meille kaikille yhteisestä, samasta
elämänlähteestä, Jokaisessa minun veljessäni on sama omatunto ja siis
sama henki kuin minussa; Jeesukselle puhui sama Isä, kuin se, joka
puhuu minulle ja kaikille ihmisille koko maan päällä.

Jeesus opettaa, että juuri tuo vähäpätöinen ja poljettu omatunto on
Isän ääni ihmisessä ja elämä tämän äänen palveluksessa on Pojan elämä,
-- että ihmisellä voi olla oikeus sanoa _minä_ siitä tahdosta, joka on
Isän, ja niin olla yhtä Isän kanssa.

Hän sanoo, että Jumalaa semmoisenaan ei voi kukaan nähdä, ei käsittää
eikä määritellä, -- että ainoastaan Poika voi tietää Isästä.

Hän sääli meitä ihmisiä, jotka emme tienneet, että Jumalan valtakunta
on meidän sydämmissämme. Ja meille on vielä säilynyt palasia hänen
suoranaisesta opetuksestaankin, jotka voivat viedä meitä hänen henkensä
ja oppinsa ymmärtämiseen. Hänen käskynsä pelastavat meitä kadottamasta
totuuden tietoa. Ei kukaan meistä hänen jälkeensä voi valittaa, että on
mahdoton tai vaikea kuulla ja ymmärtää Isän ääntä omassa sydämmessä,
sillä hänen evankeeliumiansa kuullessa me itse todistamme, että hänen
oppinsa ei ole hänen, vaan sen, joka on hänet lähettänyt -- meidän
yhteisen Isämme.

Tämä asia nyt ei ollenkaan sodi minun järkeäni vastaan, sillä jos minä
sanon, että minun henkeni on kotosin Isästä, niin sillä vaan sanon,
että se ääni, jota sanon "paremmaksi minuksi", on Isän ääni.

Tämä asia ei ole ainoastaan sotimatta minun järkeäni vastaan, vaan se
päinvastoin täydentää minun järkeäni. Eihän esimerkiksi tähtientutkijan
järkeä vastaan voi sotia se tieto, että avaruus on ääretön. Päinvastoin
semmoinen tieto täydentää hänen järkeänsä, jopa on hänen järjellensä
ihan välttämätönkin oletus. Tähteintutkija ei voisi tehdä laskujansa
eikä ajatella ajatuksiansa, ellei hän edeltäpäin pitäisi ihan
päätettynä asiana, että avaruutta piisaa iankaikkisesti. Hän ei voi
koskaan epäillä, että niin on. Ja kumminkin se on jotakin, johon hänen
järkensä ei uletu. Sittenkin se on vaan hänen _uskonsa_, sillä hän ei
voi tässä asiassa mitään todistaa. Hän sanookin siis, että avaruuden
äärettömyys on semmoinen korkein järjen totuus, jota sama järki ei enää
voi todistaa, koskapa todistamista varten pitäisi löytyä vielä
korkeampia totuuksia kuin on tämä korkein totuus. -- Aivan samalla
tavalla täydentää minun järkeäni ilmoitus, että minun ja kaikkien
muiden ihmisten elävä henki on kotosin meille yhteisen Isän hengestä.
Tämmöisen äärettömän mutta meille isän tavalla tutun ja kotoisen
alkulähteen tunnustaminen on nyt minun järjelleni yhtä välttämätöntä,
kuin tähteintutkijalle avaruuden äärettömyys. Ja se on myöskin aivan
samalla tavalla _uskon_ esine. Se on korkein totuus, jonka todistamista
varten ei löydy enää korkeampia totuuksia. Se on valo itse, jota ei
enää voi muulla valolla valaista.

Mutta äärettömyys ei ole olemassa vaan sitävarten, että tiedemiehet
meidän pienoisella maapallollamme voisivat vapaasti mittailla tähtien
välejä ja rakennella järjestelmiänsä. Äärettömyys on itsenäinen. Ja kun
sinä katsot tähtiyöhön ja näet edessäsi loppumattomuuden, niin silloin
sinä, joka juuri olit sanonut, että äärettömyys on vaan välttämätön
mittausopillinen edellytys sinun järjellesi, tahdot heti lisätä vielä
jotain, jota et ole saanut sanotuksi. Sinä sanot: ei, ei se ole
ainoastaan edellytys, vaan se on samalla elävä todellisuus itse, se on
juuri se, mitä minä oikeastaan tavoittelen, mikä on herättänyt
tiedonhaluni, mikä vetää, maanittelee, kutsuu minua.

Samaten jokaiselle henkisesti näkevälle Jumala on yhtaikaa sekä kaiken
ajattelemisen edellytys että myöskin kaiken elämän tarkoitus, se Isä,
joka vetää ja kutsuu luoksensa. Sitä itseä ei ymmärrykseni voi koskaan
saavuttaa eikä määritellä. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on
ymmärrys vaan yhä selvemmin sitä ymmärtääkseni. Minun järkeni on vaan
välikappale nähdäkseni sitä ja voidakseni muille näyttää. Ei kukaan,
joka näkee, voi enää antaa järjellensä muuta kuin tämmöisen
välikappaleen merkityksen. Hän ei voi järkeänsä käyttää muuhun kuin
tehdäkseen niin monelle ihmiselle kuin mahdollista selväksi sen valon,
jota hän itse näkee ja siten vapauttaakseen heissä elämän niistä
kahleista, joissa tämän asian tietämättömyys heitä pitää.

Nuori mies, joka ensi kerran saapi aavistuksen siitä, mitä hänen
järkensä oikeastaan on, hurmautuu aivan kuin jostakin merkillisestä
taikakalusta. Hän koettelee kaikkia sen kykyjä, kääntelee ja vääntelee
sitä, suuntaa milloin yhtä milloin toista esinettä kohden, ja pian
hänelle on yhdentekevää, mitä kaikkea hän sillä voi nähdä. Hänen
ylpeytensä on siinä, että hänellä _on_ tuo taikakalu. Ei ole koko
avaruudessa mitään, -- sanoo hän, -- jota en minä taikakalullani
käsittäisi!

Minä luulen, että hänestä tuntuu tuo hänen väitteensä uhkarohkeudelta,
että hän juuri senvuoksi innostuu, ja ettei hän itsekään aavista,
kuinka ehdottoman varma ja järkähtämätön se totuus todellakin on, jonka
hän juuri on lausunut.

Se on todellakin horjumaton totuus, ettei koko äärettömyydessä ole
mitään, joka olisi meidän hengellemme vierasta.

Kun minä muistan itseäni ateistina ja muistan kaikkien niiden
ajatuksenkulkua, jotka kielsimme Jumalan sen vuoksi, että olimme
löytäneet pelkkiä luonnonlakeja sieltä, missä hänen piti olla, niin en
nyt voi olla näkemättä, kuinka kokonaan harhaan käsityksemme olivat
käyneet, -- käsityksemme Jumalasta. Me kielsimme Jumalan sen vuoksi,
ettemme voineet tunnustaa koko luomakunnassa, ei avaruuksissa eikä
äärettömyyksissä mitään, joka olisi ollut meidän järjellemme vierasta
eli luonnotonta. Mutta kuka oli meitä käskenyt hakemaan jumalaa
luonnottomuudesta! Jos me edeltäpäin tiesimme, ettei siellä ollut
mitään, mikä olisi meidän järjellemme ollut vierasta, niin eikö Jumala
olisi pikemmin ollut haettava sieltä, missä tämmöinen järki asui, --
meistä itsestämme, meidän omasta hengestämme?

Onhan se juuri ensimmäinen viittaus siihen, ettei Jumala ole haettava
mistään ulkopuolelta meidän omaa henkeämme, vaan siitä itsestään, --
että Pojalla on hänen Isänsä henki. Koko avaruudessa ei ole mitään,
mikä olisi tälle hengelle vierasta, ei kaukaisimmissa tähdissä, ei
missään aurinkokunnissa eikä linnunradoissa. Kuinka Jumala silloin
saattaisi olla ulkopuolella tätä henkeä tai sille vieras. Ei. Jumala ei
ole haettava siitä, mikä on meille enin tuntematonta ja kaukaista, vaan
siitä, mikä on meille enin tunnettua ja läheistä.

Mutta mikä kummallinen taivaan salaisuus meitä kohtaakaan tässä!

Luulisi, että tämän käsityksen saatuaan ihminen vasta voisikin
pöyhistyä oman järkensä merkityksestä. Ja tapahtuu kumminkin aina ihan
päinvastoin. Tämmöistä käsityksenmuutosta seuraa aina täydellinen
nöyrtyminen, -- ja vieläkin enemmän; -- elämän muutos.

On niin merkillistä, että Jumalaa omasta hengestä ei voi löytää eikä
nähdä muuten kuin uskomalla siihen hiljaiseen ja laiminlyötyyn ääneen,
joka ihmiselle puhuu ja osoittaa tietä siveelliseen jalostumiseen.
Uskomalla, että tämä ääni juuri on Isän ääni.

Ihminen ei tule tähän tietoon muuten kuin ahtaan portin kautta, jonka
läpi hän ei voi mahtua muuten kuin jättämällä pois kaiken sen ylpeyden,
jota hän on kuljettanut mukanaan.

Hän ei voi tuntea Isää ennenkuin hän rupeaa tahtomaan Isän tahtoa.

On siis aivan turhaa ruveta tätä Jumalaa hakemaan mikroskoopeilla,
kiikareilla tai filosofialla. Hän on kaiken meidän järkemme takana,
niin sen kintereillä, ettemme voi häntä siitä erottaa, nähdäksemme
häntä. Hän on niin syvällä meidän omassa ajatuksessamme, ettemme voi
häntä tällä samalla ajatuksella tavoittaa. Aivan samaten kuin emme voi
nähdä omia silmiämme, vaikka juuri niillä katsomme.

Kirjanoppineet, pappeinpäämiehet ja fariseukset -- nekin katsovat,
tutkivat, mutta eivät löydä. Heillä on korvat, mutta he eivät kuule, ja
heillä on silmät, mutta he eivät näe. Sentähden he keksivät oman
jumalansa, määrittelevät sen tarkoilleen, laittavat dogmit ja vaativat,
että kaikkien ihmisten pitäisi uskoa siihen heidän säätämäänsä
ulkonaiseen jumalaan.

He ovat ottaneet avaimet, itse he eivät mene sisälle ja muita he
estävät menemästä.

Ja niin pysyy pimeydessä ilmoitus taivaan valtakunnasta, -- ilmoitus,
että jokaisella ihmisellä on elävä Jumala omassa sydämmessänsä, jonka
tahdon seuraaminen on helppo kaikille, kun he vaan eivät aseta mitään
inhimillistä tahtoa sen yläpuolelle tai sille ristiriitaan, eivät
seuraa vääriä opettajia, vaan ainoata opettajaa heidän omassa
hengessänsä.

Siinä se onkin vaara fariseuksille ja kirjanoppineille. Sillä he ovat
aina tahtoneet, että heitä seurattaisiin ja heidän tahtoansa
täytettäisiin; tahtoneet olla opettajia ja pitää avaimia hallussaan.
Sentähden he ovat erottaneet omantunnon ja Jumalan eri asioiksi
toisistaan. He sanovat, että omatunto on pieni, vähäpätöinen ja
helposti eksyttävä kapine, ja että _he_ sitävastoin ovat oikeita
sielunpaimenia, he omistavat ja jakavat ihmisille oikeata tietoa
Jumalasta. He määrittelevät tämän Jumalan, säätävät sille ominaisuuksia
ja ilmoittavat itse, mikä on hänen tahtonsa. Ja näistä määritelmistään
he tekevät uskonkappaleita, joiden omistamisesta he sanovat kaikkien
ihmisten autuuden riippuvan.

Mutta aina on myöskin ollut ihmisiä, joita totuuden rakkaus, s.o.,
elävä Jumala heidän sydämmissänsä, on nostattanut kaikkia maailman
luomia ja säätämiä jumalankäsitteitä ja määritelmiä vastaan. Huolimatta
vainoista ja inkvisitsionista ovat he todistaneet maailmalle, että
"yksi on vaan teidän isänne ja opettajanne ja mestarinne, kuulkaa hänen
ääntänsä!"

Ja fariseukset ja päämiehet ovat aina, huomattuansa vihdoin
taistelun "kerettiläisiä" vastaan mahdottomaksi, luopuneet omista
määritelmistänsä ja myöntyneet vaihdoksiin käsityksissä; mutta ei
tullakseen totuutta lähemmäksi, vaan ainoastaan rauhoittaakseen
ihmisten omiatuntoja, ja, sittenkuin ne ovat rauhoittuneet, jälleen
määritelläkseen ainoan totisen Jumalan, jota pitää kaikin mokomin
tuntea vaan heidän kauttansa. He eivät tosi asiassa mitään niin pelkää
kuin tätä "ainoaa Isää ja opettajaa". Sillä jos ihmisjärki eli omatunto
ei olekaan mikään eksyvä ja erehtyvä tunto parka, vaan Isän ääni, niin
heille itselleen ei jää enää mitään selittämistä ihmisille. Heillä ei
ole mitään takeita siihen, että tässä näin vapaaksi päästetyssä
omassatunnossa löytyisi mitään selvää käskyä pitämään juuri heitä
opettajina ja totuuden tulkitsijoina.

Nykyajallakin on kerettiläisensä.

Ja niiden joukossa on ateisti ensimmäisiä.

Sillä ateistiksi ei sanota ainoastaan nuorukaista, joka on vasta
laboratoorioon päästetty ja joka ei vielä ole kyllikseen väännellyt
tieteellisten instrumenttien ruuveja, vaan myöskin totuuteen pyrkivää
miestä, joka pitää järkeänsä ainoana hengen silmänä ja kieltäytyy
uskomasta asioihin, joita ei tunne sopusointuisiksi tämän järjen
kanssa. Hän on ennen kaikkea ja pelkäämättä hylännyt tekojumalan. Hän
on repinyt alas kaikki valhekuvat, joita on alituisesti koetettu
korottaa ihmisten palveltaviksi. Hän ei ole voinut tunnustaa mitään
uskontoa, joka olisi yläpuolella rehellisyyttä ja vapaata totuuteen
pyrkimistä.

Ja kerran on hän kuuleva tuomionsa.

Sinä asetit rehellisyyden ja ajatuksen vapauden ylemmäksi kaikkea, mitä
tiesit. Kun tiesit olevasi rehellinen ja vapaa, niin et ymmärtänyt
pelätä mitään, et pelännyt repiä alas kaikkia, mikä sinusta näytti
valheelta, et pelännyt, vaikka revittyäsi kaikki jäit ilman mitään
jumalaa.

Ja iloitse, ateisti, jos olet rehellisyyttä näin rakastanut, sillä sinä
olet nyt ehkä mahdollisempi ymmärtämään totuuden ainoata Jumalaa, kuin
yksikään, joka on ollut sinua arempi.



Usko ja järki.


Kuinka usein kuulee sanottavan: "älä luota järkeesi, vaan usko, --
ainoastaan niin sinä voit totuuden löytää!"

Niin saattaa ystävä sanoa likeisimmälle ystävälleen. Hän puhuu silloin
parhaan tietonsa mukaan ja toivoo sydämmestään, että toinen saisi
osakseen sen valon, sen ilon ja sen rauhan, jota hän itse nauttii.

Ja kun se, jolle näin neuvotaan ja joka ei sano voivansa päästä
henkisten asiain perille, näkee, että hänen ystävänsä, jonka kanssa he
ovat lapsuutensa viettäneet ja elämänsä eläneet, on onnellinen, ilonen
ja rauhallinen, ei pelkää kuolemaa, vaan päinvastoin odottaa sitä
niinkuin suurinta, ihaninta, ylevintä tapausta elämässänsä, -- kun hän
samalla tuntee ystävänsä ajatusjuoksun ja tietää, että he aina ennen
ovat olleet yhtämieltä arvostellessaan tärkeitä kysymyksiä ja ovat
yhdessä nauraneet kaikkia niitä, jotka uskoivat ylenluonnollisuuksia,
ja kun hän vihdoin näkee, että hänen ystävänsä yhtäkkiä on itse
ruvennut puhumaan "uskomisesta", "järjen riittämättömyydestä" ja kaiken
tämän ohella onnellisena ja tyytyväisenä on liitelevinään tuhat syltä
häntä ylempänä, ei kiukustu hänen kiivaista hyökkäyksistään, hymyilee
vaan sieltä korkeudesta, antaa kaikki anteeksi ja on valmis
rajattomasti ylistämään sitä samaa Jumalaa, jota he juuri äsken olivat
yhdessä arvostelleet, -- niin silloin tulee toinen hyvin omituiseen
asemaan. Hän tahtoisi saavuttaa sen minkä ystävä on saavuttanut; hän
tietää, ettei hän ole ystäväänsä huonompi, ei järjen eikä sydämmenkään
puolesta. Mutta miksi siis hän ei voi päästä siihen, minne toinen on
päässyt? Hän jää kuin jääkin alas silloin kuin toinen nousee ylös.

"Sinä koetat vaan järjelläsi päästä eteenpäin", sanoo ystävä, -- "heitä
turha vaiva; sinun pitää vaan _uskoa_."

Ja hän tuopi toiselle sen kirjan, jonka lukeminen oli herättänyt hänet
itsensä. Toinen koettaa vajoutua siihen, tutkii, miettii, luopi
ajatusrakennuksia, jotka sortuvat, luopi uusia, mutta nekin sortuvat.

"Ei tämä minuun mene", sanoo hän, "Sehän on sitä vanhaa, jota olen
kuullut ikäni. Ja vaikka kuinka ajattelisin, en minä siitä voi saada
mitään syntymään."

"Siinäpä se juuri onkin, että sinä vaan ajattelet ja ajattelet, --
sinun pitää uskoa, siinä kaikki, uskoa niinkuin lapsi, nöyrästi,
iloisella mielellä."

Silloin toinen on kiivastumaisillaan, mutta hän on jo tottunut
hillitsemään itseään, sillä hän ei tahdo tunnustaa olevansa kaukana
kaikesta heräämisestä. Se käy hänen arvolleen. Hän tahtoo näyttää, että
hän voi olla yhtä hyvä ilman mitään heräämistä. Mutta sydämmessään hän
näkee oman ristiriitaisuutensa, näkee, että hän hillitsee itseänsä vaan
siksi, ettei toinen huomaisi hänen hermostumistansa, ja se häntä
harmittaa yhtä paljon kuin toisen tyytyväisyys, mielenmaltti ja
hillitsemiskyky, jonka se yhtäkkiä niistä lie saanut. Ja sitten häntä
toisinaan harmittaa sekin, että häntä harmittaa. Mutta kun hän
koettaa olla ilonen, niin häntä harmittaa se, että hän voi alentua
teeskentelemään. Ja ehkä enin kaikesta harmittaa, että hän on ollenkaan
antautunut koko peliin. Hän tahtoisi vetäytyä siitä pois kaikessa
hiljaisuudessa ja kunniallisella tavalla, mutta jokin häntä siitä
estää. Hän itse alkaa aina keskustelun, joka sitten säännöllisesti
loppuu kiivastumiseen ja viepi tappioon.

Tämä kysymys tekee vihdoin lopun kaikesta hänen rauhastaan. Hän oli
ennen paljon tyytyväisempi. Ja sen sijaan, että hän nyt olisi tullut
vielä tyytyväisemmäksi, on hän päinvastoin tyytymättömämpi. Hän on
hakevinaan onnea, mutta tulee yhä onnettomammaksi. Kaikki häntä
hermostuttaa ja kaikki harmittaa. Ei missään ole päätä eikä perää, suo
siellä vetelä täällä, eteenpäin ei näe mitään ja perääntyä on mahdoton.

Pieni nöyrtyminen --, ja ystävykset neuvottelevat taas kaikessa
sovussa. Sillaikaa kuin toinen on ollut epätoivossa, on toinen
miettinyt uuden keinon. He eivät ole ennen koskaan puhuneet keskenään
rukouksesta. He ovat päinvastoin ennen yhdessä ivailleet vanhain tätien
polvistumisia ja itkuja. Nyt he sitävastoin täydellä todella antautuvat
keskustelemaan rukouksen merkityksestä. Posket heillä molemmilla
alkavat keskustellessa punottaa. He eivät ole ennen koskaan näin
avonaisesti vetäneet toistensa näkyviin sydämmen arimpia ajatuksia.
Kaikesta he ovat ennen puhuneet, rukouksesta ei koskaan. Ja tulos
on nyt se, että ystävä vihdoin todellakin neuvoo kääntymään
rukouksella Jumalan itsensä puoleen. Keskustelu sillä kertaa loppuu
juhlallisenlaiseen äänettömyyteen: se on saavuttanut ylimmän huippunsa,
-- he tuntevat sen molemmat.

Tämän tapauksen jälkeen näyttää toinen ikäänkuin nöyrtyneeltä ja
entistä hiljaisemmalta. Hän on mennyt kalpeaksi ja näyttää
rasittuneelta. Hän on vielä enemmän hajamielinen kuin ennen, ja kaikki
puheet, jotka eivät koske sitä yhtä ainoaa kaikkein tärkeintä, ne häntä
rasittavat ja hän niitä pakenee.

Vihdoin hän taas lähestyy ystäväänsä kysymyksillä ja tiedusteluilla.
Hän ei sano, että olisi jo itse rukoillut, mutta hän rupee taas
puhumaan rukoilemisesta ja alkaa tiedustella _mitä_ pitää rukoilla.

Neuvotonna ystävä vihdoin ottaa todellakin miettiäkseen, mikä voisi
olla syynä siihen, ettei toinen pääse selvyyteen, käskee häntä
ajattelemaan mahdollisia erehdyksiään ja katumaan, jos huomaa itsessään
syntiä. Mutta tämä nyt on toisesta kaikkein omituisinta, sillä äsken he
vielä elivät toveruksina, tuomitsematta toisiaan, ymmärtäen toistensa
heikkouksia, niitä usein muistuttaenkin toisilleen ja tuntien
ystävyyden vaan kasvavan tämmöisestä avomielisyydestä. Nyt pitäisi
ruveta rukoilemaan anteeksi samoja asioita joltakin kolmannelta, --
Jumalalta, jonka kuva päälliseksi tuskin että koossa pysyy. Mitä tämä
on? Taikauskoako? Surullisinta hairahdusta? Mutta jos se on kaikkea
tätä, niin miten on selitettävä toverin omituinen rauha ja
silminnähtävä, kadehdittava onni? Ei, täysi selko pitää saada siitä,
mitä tämä henkinen elämä on. Täytyy ensiksikin päästä perille siitä,
mitä se Jumala on, jota minun pitäisi uskoa.

Ja kun hän uudelleen kääntyy ystävänsä puoleen suoralla kysymyksellä ja
sanoo, että hänen on mahdoton päästä minnekkään päin, ellei hän ensin
saa vastausta epäilyksiinsä, niin kuuluu sieltä taas järkähtämättömät
sanat: "Sinun pitää uskoa, siinä kaikki!"

Minä aijoin jatkaa tätä kuvausta tässä kertomamuodossa loppuun asti,
mutta sitten sain käytettäväkseni aineksen, joka on elävä, elämästä
itsestään otettu.

Sain nimittäin eräältä minulle läheiseltä ystävältä kirjeen, jossa hän
kääntyy minun puoleeni aivan samassa asiassa kuin kuvaamani epäilijä
ystävänsä puoleen. Erotus on vaan se, että tässä kirjeessä puhuu joka
sana syvintä sielun tarvetta, joka ei voi olla mitään ohimenevää eikä
satunnaista. Minun kuvauksessani taas lepää koko kysymys paljoa
pinnemmällä.

Alkupuolta kirjeestä en voi julkaista, koska siinä on puhe
persoonallisista asioista ja nimitetyistä henkilöistä.

Hän on pitemmän aikaa seurustellut heränneiden ihmisten parissa, jotka
ovat panneet parastansa saadakseen hänet "uskovaiseksi". Nämät ihmiset
ovat herättäneet hänen suurta kunnioitustansa, jopa ihailuakin.
Muutamista tuttavastaan, jonka hän sanoo kuuluvan "äärimmäisiin
kristittyihin", annetaan kirjeessä seuraava kuvaus: "hän tekee minuun,
niinkuin muihin ystäviinsä, sen vaikutuksen kuin hän ei enää kuuluisi
tähän maailmaan; kaikki hänen ajatuksensa ja puheensa ovat aivan kuin
muualta kotoisin; hänen oma tahtonsa on kuin kuollut ja sen sijaan
Jumala ajattelee ja tahtoo hänessä, sillä niin peräti puhdas ja kaukana
pienimmästäkin itsekkäisyydestä on hänen elämänsä; hän elää vaan muille
ja palvelee aamusta iltaan; hänen olentonsa on kuin personifieerattu
rakkaus; koko maailma ja ympäristö on supistunut niin vähäpätöiseksi
hänen ympärillään, henki on kasvanut niin omituisen suureksi ja
valtavaksi ja syrjäyttänyt ruumiillisen elämän niin mitättömäksi, että
ikäänkuin luonnollisena kehitysasteena seuraisi sen täydellinen
katoominen, s.o., ruumiillinen kuolema."

Annettuansa tämän kuvauksen hän tulee sen johdosta omituiseen
johtopäätökseen. Sen sijaan, että hän näkisi tuossa henkilössä
jumalallisen ilmestyksen, tuntuu hän päinvastoin käyttävän juuri sitä,
osottaakseen itsellensä, kuinka koko tuo jumalallinen osanotto
ihmiselämään voi olla pelkkää luulottelua ja itsensä pettämistä.

"Minähän voin, sanoo hän, selittää tuon ilmiön omalta kannaltani ihan
toisella tavalla kuin he sitä selittävät. Ja silloin se on minulle
juuri epäilyksen ja epäuskon herättäjänä, sen sijaan kuin sen pitäisi
olla päinvastoin. Minusta tuntuu niinkuin kaikkiin noihin
uskonnollisiin salaisuuksiin ja niihin ilmiöihin uskovaisten
henkielämässä olisi aivan luonnolliset selityksensä, jotka eivät
mitenkään kohoa yläpuolelle luonnollista ymmärrystä, eivät ole missään
yhteydessä yliluonnollisen hengen taikka Jumalan kanssa. Ihmisjärki voi
siis psykoloogisesti selittää kaiken sen, mitä tähän asti on vaadittu
uskomaan ihmeenä, henkimaailmana, joka seisoo ulkopuolella kaikkea
luonnollista ihmisjärkeä. Ja tämmöistä _taikauskoa_ juuri semmoisenaan
on pidetty aivan välttämättömänä lopullisen onnen saavuttamiseksi.
Uskon päävaatimuksena on pidetty luonnollisen järjen kuolettamista.
Järjen täytyy taipua ja alistua kaiken taikauskon alle, muuten et ole
oikealla tiellä. Järkeä pelätään ehkä juuri sentähden, että se pääsisi
selittämään liian luonnolliseksi kaikki salaisuudet ja sillä tavalla
kukistuisivat illusionit, jotka ovat viehättimenä välttämättömät. He
saattavat puoleksi itsetietoisesti sysätä järkeä pois saadakseen
häiritsemättä säilyttää kokonaisena uskonsa, taikoineen päivineen, joka
yksin ehkä saattaa viedä heidät siihen kummallisen selittämättömään
onnen tilaan. He ovat tietysti kumminkin vakuutetut uskostaan, mutta se
vakuutus on saavutettu vissin reseptin mukaan. Siihen on sekotettu
niin ja niin monta prosenttia sitä ja sitä hengenlahjaa eli henkistä
kykyä, mutta ei yhtään prosenttia järkeä. Ja se järki-aine on niin
vaarallista, että jos sitä pääsee pisarakaan joukkoon niin on kaikki
pilalla, sillä se on vastamyrkkyä. Heidän horjumaton uskonsa on seuraus
siitä, että he uudella alallaan hyvään pyrkimisessä tekevät aivan
uusia kokemuksia ja huomioita, joita eivät ennen ole luulleet
mahdollisiksikaan ja selittävät ne sitten uskontonsa kannalta joksikin
ihmeeksi, Jumalan armoksi tai voimaksi, joka voi tulla kysymykseen
ainoastaan uskovaiselle ihmiselle, joka elää vaan uskostaan Jumalaan ja
sitä tietä saavuttaa tuon voiman. Mutta nyt saattaa luonnollinen
ihminen, joka ilman Jumalaa pelkän luonteensa vaatimuksesta pyrkii
hyvään, tehdä aivan samoja kokemuksia, vaikka hän antaa niille toisen,
luonnollisen selityksen.

"Kerran kerroin eräälle uskovaiselle luopuneeni muutamasta asiasta,
josta piti luopua. Hän kysyi minulta, mistä olin saanut siihen voimaa,
ja luuli, että olin käynyt hirveän taistelun läpi. Selitin hänelle,
että se oli käynyt melkein ilman taistelua, että asia oli kumminkin
semmoinen, että jos olisin askeleenkaan ottanut taisteluun, s.o.
sallinut kiusauksen puhua ja sitten ruvennut voittamaan tätä kiusausta,
niin taistelu olisi tullut kestämättömäksi, -- vaan että olin tehnyt
semmoisen kokemuksen eli keksinyt semmoisen keinon, että kun kerran
olen selvillä, miten asian suhteen on menetteleminen, niin asetun heti
ikäänkuin aivan tunnottomaksi sitä kohtaan, niinkuin kaikki olisi jo
kauan sitten päätetty; ja karkoitan näin jo etäältä pois taistelun ja
tappion mahdollisuuden. Menen sen ohitse sitten aivan niinkuin ei se
asia minuun kuuluisikaan. Ja tämän teen jo yksin siitä syystä, että
tiedän taistelun ikäväksi. Näin voisivat sivutseni mennä mitkä asiat
hyvänsä ilman että olen mitään voimaa niiden voittamiseen tarvinnut.

"'Mutta sehän juuri on Jumalan voima', eksyi se uskovainen sanomaan.
'Te olette päässeet suuren salaisuuden perille uskovaisen elämässä.'

"Minulle ikäänkuin aukesi luukku, jonka läpi näin paljon muutakin
samallaisia valaisevia asianhaaroja. Tuota he siis nimittävät Jumalan
voimaksi! Ja jotain muuta yhtä luonnollista asiaa Jumalan armoksi
j.n.e. Jos ihminen on ratkaisevasti valinnut hyvyyden tien, kuten
uskovainen, niin ei hänen päähänsä pistä antautua taisteluun, sillä hän
tietää niin hyvin tiensä suunnan. Tässä hän tietysti voi kehittyä yhä
pitemmälle ja silloin hän on saavinaan yhä enemmän voimaa Jumalalta.
Tällä tavalla ehkä voi selittää uskovaisen koko elämän. Ilmiöt, jotka
esiintyvät heidän maailmassaan, eivät pääse ajatuksen arvosteltaviksi
ja menevät siten totuudesta. Heidän uskonsa perustuu erehdykseen
erehdyksen päälle, ja on siis valheellinen.

"En minä tosin nytkään ole saanut ajatustani likimainkaan selväksi,
sillä sitä varten pitäisi saada selitetyksi kaikki erikoiskohdat,
silloin se vasta pääasia voisi selvitä. Kaikki mitä ennen olen puhunut
rukouksesta ja Jumalan äänestä, jos muistat, kuuluu siihen. Nämät
epäilykset ovat olevinaan minulle niin selviä, että ne järkähyttävät
uskon itse Jumalaan ja kaikkeen pyrintöön sitä suuntaa kohti.

"Onkohan todella tarkoitus, että minun täytyy kulkea tuommoisia
mutkaisia teitä. Jos niin on, niin kyllä se on raskas tie. Sillä
se on kaikkea muuta kuin rauhaa tuottavaa ja onnellista. Kuinka
onnellinen olisin, jos nuo kaikki 'viisaat ajatukset' kerran saisin
karkoitetuiksi. Kuinka turvallista ja hauskaa, olisi saada uskoa oikein
lapsellisesti Jumalaan, niinkuin johonkin personalliseen olentoon,
isään, joka seuraisi ihmisen ajatuksia ja toimia ja valvoisi hänen koko
elämäänsä; jota voisi rukoilla ja puhutella ja joka omalla kielellään
siihen vastaisi. Jos semmoisen tiedon saisi, niin kyllä olisi valmis
häntä palvelemaan, ja hänen käskyjään noudattamaan. Siis minä kaipaan
juuri tuota samaa uskovaisten Jumalaa ja tahtoisin sen oikeastaan juuri
semmoisenaan itselleni omistaa, vaikka epäilykseni juuri sitä käsitystä
niin selvään tuomitsee. En tiedä minkätähden juuri usko semmoiseen
Jumalaan tuntuisi niin turvalliselta ja rauhoittavalta, ja niinkuin
vaan semmoinen usko voisi antaa rohkeutta ja voimaa antautumaan Jumalan
palvelemiseen.

"Mutta ehkä nämä epäilykset ovat hyvinkin hyödyksi, ehkä vievät
johonkin päätökseen. Niin että en siis lopullisesti tiedä olenko
lähestynyt vai poistunut päämaalista. Mutta sen vaan tiedän, että kyllä
kehitykseni on saanut aivan toisen suunnan, kuin mikä sillä alussa oli.
Kun ensin rupesin todenteolla näitä asioita ajattelemaan ja aloin
käydä heidän saarnamiestään kuulemassa, niin olin niin omituisen
vastaanottavainen. Oliko se nyt uutuuden vuoksi, mutta hyvin se teki
minuun suuren vaikutuksen. En tiedä mitenkä minusta tuntui niinkuin
heidän huulillaan olisi ollut elävä totuus. Ensimäiseksi tuomitsi minua
oma välinpitämättömyyteni. Se oli minulla niin elävänä edessäni, että
tuo välinpitämättömyys oli ennen kaikkea karkoitettava, koska se uhkasi
tukehduttaa valtavimmatkin vaikutukset. Tämä olikin silloin suurimpana
huolenani ja koetin sentähden koota kaikki voimani voidakseni
perinpohjin ravistaa itseäni. Onnistuinkin vihdoin saada todellista
halua, joka kerran synnyttyään rupesi kasvamaan. Mutta samassa määrässä
kuin aloin uskoa koota, alkoivat epäilyksetkin kiusata. Ne olisivat
voineet tukehduttaa hyvän asian, sen tunsin, ja päätin sentähden sulkea
niiltä ajatukseni kokonaan, panna korvat lukkoon, pysyäkseni sen
vähäisen valon kintereillä, jota olin näkevinäni tai minulle
näytettiin. Täten tulin niin pitkälle, että aloin käyttää rukousta,
huolimatta siitä, etten siihen uskonut enkä sitä ymmärtänyt. Tein sitä,
koska tahdoin siihenkin uskoa. Tein sitä myöskin sen vuoksi, että
tahdoin kaikessa noudattaa heidän neuvojansa. Ja kummallinen
kokemukseni oli, että siitä saakka kuin sen ensi kerta tein, tapahtui
ihan huomattava muutos mielialassani. Asia alkoi minulle lämmitä ja
minä siihen kotiutua. Aloin vaarinottaa rukouksen seurauksia, ja meni
huomioni niinkin pitkälle, että näin useimmiten saaneeni sitä mitä
rukoilin. Tämä tietysti jossakin määrin vahvisti uskoani, ja sen
jälkeen syntyi minulle Jumala, s.o., Jumalan kuva eli käsite, joka
vähitellen alkoi elää. Se oli nyt juuri tuommoinen persoona
yläilmoissa, jota sain rukoilla ja joka minua kuuli. Mihinkään enempään
ei tämä uskoni riittänyt. Ainoastaan nuo kokemukset oman rukoukseni
alalta ylläpitivät jonkinlaista luottamusta. Mutta sekin olisi
sammunut, ellei muut olisi aina tukeneet ja puhaltaneet hehkumaan, se
oli kokonaan muiden työtä. Niin paljon se oli kuitenkin saanut aikaan,
että koko minun mieleni, tahtoni ja ajatukseni olivat kiintyneet siihen
yhteen asiaan. Tunsin semmoiseen uskoon jo niin suurta vetovoimaa, että
melkeinpä olisin tehnyt vastarintaa, jos olisin tahallani ruvennut
siitä poispäin kulkemaan. Maailmasta olin jo ehtinyt vieroittua ja sen
viehätyksistä miltei kokonaan vapautua. Se oli kaikki niin kummallista.
Tähän olin siis tullut siten, että olin päättänyt sokeasti seurata
heidän viittoomaansa tietä. He sanoivat: rukoile, -- tein sen; älä
epäile, -- en epäillyt: älä mene maallisten ihmisten pariin, -- en
mennyt; hae vaan kristittyjen seuraa, -- hain; lue ne ja ne kirjat, --
luin.

"Mutta kun sitten aloin kulkea omia teitä, niin rakennus hajosi. Kun
annoin vähänkin tilaisuutta ajatuksilleni sekaantua asiaan, niin muutti
kaikki heti värinsä. He nyt selittävätkin minulle, että olen mennyt
ehkäisemään Jumalan alkamaa työtä. Mutta jos se kerran oli Jumalan
työtä, niin ei suinkaan se niin vähällä olisi särkynyt, ja olisi
kaiketi Jumala auttanut minua siinä pysymään, jos se olisi ollut hänen
mieluisensa. Kaikissa tapauksissa, oma ajatus minut sieltä ohjasi pois.
Se tuli taaskin kuin kylmä tuuli ja palellutti kaikki oraat. Ja nykyään
elänkin semmoista kylmän koleaa elämää, joka ei suinkaan mitään onnea
tuota. Sillä ajatus se on vaan epäilys, se ei voi mitään tukea antaa
uskolle. Ja miksi minä siis olen niin pääsemättömiin saakka siihen
kietoutunut.

"Voi, jos sinä voisit lahjoittaa osan vakuutustasi ja uskoasi minulle.
Mutta oma nimikirjoitushan se pitää olla vekselissäkin, sanovat he.
Muuten niin he ovat tainneet kadottaa kaiken toiveen minun suhteeni.
Lieneeköhän Jumala sen tehnyt.

"Älä nyt vastaa ankarasti, sillä kyllä arvaan, että nämä ajatukset ovat
sinusta niin turhat, kun olet itse niistä niin kauas päässyt. Mutta ne
näkyvät olevan minun tielläni, siksi kunnes toisen tien löydän, ja sitä
kovasti janoon."

       *       *       *       *       *

Kun sain tämän kirjeen niin tuntui minusta kuin olisi minulta vaadittu
vastausta kaikkeen, mitä ihmishenki suinkin kysyä voi. Se tuli päälleni
kuin laviini yhtaikaa joka taholta ja antoi minun tuskallisesti tuntea
omaa mitättömyyttäni ja voimattomuutta sitä vastaanottamaan. Sillä
tuossa kysymyksessä tai epäilyksessä ei puhu ainoastaan hänen
epäilyksensä. Vuosisadat ovat kysyneet sitä samaa; koko ihmiskunta
kantaa sydämmessänsä samaa epäilystä. Ja kun hän nyt kysyy, niin on
koko hänen sydämmensä siinä kysymyksessä. Kun hän kääntyy minun
puoleeni, niin tuntuu minusta kuin hän itse tietäisi, ettei
vastauksestani ole vastausta hänelle, ja hän tahtookin paremmin vaan
helpottaa sydäntänsä kuin kysyä. Hän tietää yhtähyvin kuin minä tiedän,
ettei tämmöiseen kysymykseen voi vastata sanoilla, vaan yksistään
elämällä, että uskoansa ei kukaan voi kertoa toiselle, vaan ainoastaan
elää näkyviin itsestänsä, että ainoastaan elämältä voi ilmaista, mitä
uskoo.

Minä edeltäpäin siis tiedän, että jos hänelle vastaan, hän minut
ymmärtääkin ainoastaan sanallisesti, sillä sanat eivät ilmaise uskoa,
vaan ainoastaan työt, ja niitä ei minulla ole.

Mutta koska hän kysyy, niin en minä missään tapauksessa voi muuta kuin
parhaan ymmärrykseni mukaan vastata. Yhdessä suhteessa luulenkin
voivani olla hänelle apuna. Minä osotan hänelle, missä kohden hän
mielestäni on väärinkäsittänyt niiden neuvoja, jotka sanovat itseänsä
uskovaisiksi. Ja mikä heissäkin voi kelvata ainoaksi todistukseksi
heidän uskostaan.

Ei mikään saata olla mielestäni turmiollisempaa kuin tyrkyttää
ihmisille, että heidän ei pitäisi käyttää järkeänsä päästäkseen
kysymyksestä selville, ja että heidän pitäisi muka vaan uskoa.

Minulle kerran tapahtui, että kuljeskellessani metsäisellä vuorella,
hakiessani näköalaa ja ulospääsöä, jouduin erääseen lepikköön ja siellä
olin näkevinäni suuren vaaleanharmaan kiven. En voinut ymmärtää, mikä
se oli, joka siinä huomiotani oikeastaan kiinnitti. Kivi kuin kivi. Ja
kuitenkin siinä oli jotakin, -- oliko se nyt liian vaalea, vai liian
selvästi näkyvä, en tiedä.

Olin menemäisilläni ohitse sillä ajatuksella, ette siinä mitään sen
erinomaisempaa ollut. Mutta silloin yhtäkkiä -- luullakseni minä
melkein säpsähdin -- kun teroitin silmäni siihen, niin yhtäkkiä
huomaan, että se ei olekaan mikään kivi, vaan on aukko lepikössä, jonka
kautta näkyy autereinen etäisyys. Kuinka erilailla minä nyt katselin
sitä paikkaa lepikössä! Kaikki suhteet olivat muuttuneet. Kiven
rajaviivat eivät olleet esineen rajaviivoja, vaan olivat ainoastaan
lepänoksia, jotka estivät minua näkemästä koko avaruutta.

Jos minä nyt olisin kutsunut ystäväni tälle paikalle, että hänkin olisi
tuon aukon kautta nähnyt etäisyyden viehättävää syvyyttä, niin tietysti
minä olisin hänellekin neuvonut, että hän ei pitäisi sitä kivenä, vaan
aukkona. Ja jos hän ei voisi sitä aukoksi uskoa, niin minä tietysti
sanoisin, että hän käyttäisi silmiänsä ja katsoisi niin tarkkaan kuin
mahdollista.

Nyt tekevät uskovaiset kuitenkin aivan päinvastoin. He sanovat: sulje
silmäsi, sillä ne sinut pettävät, ja usko vaan mielessäsi, että esine
on aukko, silloin sinä saat nähdä etäisyyden. He unohtavat, että kun
silmät ovat kerran suljetut, niin silloin on mahdoton nähdä
etäisyyttäkin. Ja järki ei nyt ole mitään muuta kuin sielun silmä.

Tämä suuri erehdys heidän puoleltaan on hyvin ymmärrettävä. Sillä he
tietävät, ettei heidän oman heräämisensä historiassa ole mitään
semmoista jaksoa, jolloin he olisivat _vähitellen_ alkaneet ymmärtää,
että kyllä tuo kivi sentään on aukko, he tietävät, että heidän uskonsa
oli silmänräpäyksen asia. Edellisenä hetkenä he vielä pitivät esinettä
kivenä, nyt he pitävät sitä aukkona. Ja tuona yhtenä hetkenä on heissä
ennättänyt tapahtua niin täydellinen käsitysten muutos, ettei siinä
ole entisestä mitään jäljellä, vaan kaikki on uutta, suurta,
ääretöntä, oltuaan äsken vielä jotain käsin tuntuvaa, vähäpätöistä,
viehättämätöntä. Mutta ei yksikään heistä ole tullut oikeaan
käsitykseen siten, että olisi ummistanut silmänsä, s.o. ollut
käyttämättä järkeänsä. Kaikki he ovat heränneet siten, että he ovat
järjellänsä ymmärtäneet sen, mitä ennen eivät ole ymmärtäneet; ja he
ovat saaneet uskon vasta sitten kuin ovat järjellään nähneet, että
heidän edessään on etäisyys eikä seinä.

Kun he sanovat, että pitää uskoa eikä ajatella, niin sanovat he niin
sen vuoksi, että tietävät, etteivät he itse ole tarvinneet ponnistaa
ajatuskykyänsä, vaan että heidän käsittämisensä tapahtui ihan
itsestään; he huomasivat, hoksasivat ihan yhtäkkiä, siihen ei tarvittu
mitään ponnistusta. Mutta tämä asia ei lainkaan todista, etteivät he
muka olisi käyttäneet silmiänsä. He ovat päinvastoin ainoastaan
silmillään voineetkin eroittaa sitä hienon hienoa viivaa eli linjaa
kiven pinnalla, joka sitten yhtäkkiä avasi heille koko salaisuuden.

Sentähden meidän tehtävä ei voi olla muu, kuin koettaa muille osottaa
sitä tuskin tuntuvaa viivaa, jonka avulla olemme tulleet kaikki
huomanneeksi. Yksi on huomannut yhden piirteen avulla, toinen toisen.
Ja sitävarten meidän täytyy kehoittaa heitä teroittamaan järkeänsä
mahdollisimman kireälle, eikä koskaan lakkaamaan ponnistamasta tässä
tehtävässään. Ja ennenkuin aavistammekaan, niin he jo löytävät viivansa
-- joko saman kuin me tai sitten oman omituisen. Kaikki riippuu omasta
ponnistuksesta, ja meistä vaan näyttää, että itse hoksaus on
satunnainen eikä mitään ponnistusta kysy.

Se on meidän ainoa tehtävämme, löytää yhä uusia ja yhä tarkemmin
määritellä noita hienon hienoja viivoja siinä, mitä olemme itsekin
ennen luulleet kiveksi, ja siten yhä enentää muille mahdollisuutta
tulla näkemään elämän syvyyttä. Jokaisen tehtävä on pukea
ymmärrettävään, järjelle käsitettävään muotoon sitä totuutta, josta hän
itse elää.

Mutta ei kukaan saa sanoa, ettei hän itse enää voi kuvailla aukkoa
kiveksi eikä sentähden muista mitään sen hienoista viivoistakaan. Hän
ei saa käskeä sulkemaan silmiä ja vaan uskomaan sitä, mitä hän itse on
ruvennut uskomaan ainoastaan silmiensä avulla.

Silloin voi käydä niin hullusti, -- ja usein käykin, -- että ihminen,
nähdessään niiden rauhaa ja iloa, jotka jo näkevät etäisyyttä, saa
suuren halun saavuttaa samaa onnea kuin on näillä ja vihdoin heidän
neuvoansa seuraten ummistaa silmänsä ja rupee uskomaan. Hän sanoo, että
hän on aivan valmis uskomaan siihen, mikä voi antaa niin suurta
sisältöä toisten elämälle. Vihdoin hän luulee, että hän jo uskoo. Hän
uskoo etäisyyteen, -- mutta hän ei näe muuta kuin kiven, Ja niin hajoaa
hänen elämänsä epäsoinnuksi: todellisuus -- kivi, ja unelma --
etäisyys. Hän uskoi ainoastaan senvuoksi, että se antaa iloa, ja hän
uskoo, mutta iloa ei ole, on vaan epäilys ja sovittamaton kaksinaisuus.

Järki -- ainoa, jolla voi nähdä, on jo lakannut katsomastakin kiveen ja
sen viivoihin; ja usko etäisyyteen pysyy unelmana, jolla ei ole mitään
elävää todellisuutta. -- --

Sitten täytyy minun sanoa hänelle ajatukseni, miksi minäkin luulen,
että rukoileminen on auttanut monen ihmisen totuuden ymmärtämiseen.
Tosin olen huomannut, että vaikka rukousta niin usein _neuvotaan_
niille, jotka totuutta hakevat, -- kuitenkin itse asiassa ne, jotka
ovat heränneet, ani harvoin ilmoittavat rukouksen omaksi välittömäksi
herättäjäkseen. Kaikki he puhuvat siitä, kuinka he huomasivat --,
kuinka heille selvisi, kuinka heille aukesi totuuden valo --, kuinka
jonkun opetus vaikutti heihin --, kuinka se tai tuo lause evankeeliossa
poisti hunnun heidän silmiltään --. Mutta rukouksella on minunkin
mielestäni kuitenkin suuri merkityksensä, olkoon se tarkoitettu vaikka
kuinka konkreettisesti ajatellulle yläilman persoonalle. Se on
sydämmien ensimmäinen arka puhdistus, se on ensimmäinen avonaisen
lapsenmielen ilmaus. Ja sen vaikutus juuri tähän perustuukin. Sillä kun
täysikäinen ihminen, joka ei ole rukoillut sitten lapsuutensa, ensi
kerran tavoittelee henkistä olentoa, jolle hän voisi avata sydämmensä,
niin täytyy hänen, muistaaksensa mitä se rukous oikeastaan oli,
ruveta ikäänkuin uudestaan lapseksi; hänen täytyy asettua lapsen
mielentilaan, koska hän tuota yläilman persoonaa tuskin voisi ajatella
muulta kaunalta, kuin lapsen jumalana. Mutta tämmöinen mielentilan
muutos, erittäinkin jos se useammin uudistuu, täytyy välttämättä
herättää rukoilijan huomion siihen, kuinka hän oli erilainen jumalansa
edessä lapsena ja nyt täysikäisenä. Häntä ehdottomasti tulee vetämään
puoleensa silloinen mielentila hänen nykyisen kylmän joskin järkevämmän
minuutensa rinnalla. Hänen täytyy yhä enemmän huomata, kuinka paljon
valhetta on kertynyt hänen ympärillensä ja hänen sisäänsä, huolimatta
tästä hänen järkevyydestään. Hänelle tulee tämä valhe vastenmieliseksi
ja hänessä syntyy luonnollinen vetovoima tuohon lapselliseen, vaikkakin
järjettömään mielentilaan. Näin selitän siis hänelle rukouksen
rauhoittavan vaikutuksen juuri siltä "luonnolliselta" kannalta, jonka
hän sanoo vieroittavan häntä uskosta. Minä selitän, että rukous
vaikuttaa onnen ja ilon tunteen juuri sen vuoksi, että ihminen siten
itse vapauttaa itsensä valheesta, "pannen korvat kiinni" kaikelle
valheelle, ja pyrkii rehelliselle kannalle itsensä suhteen, se on,
pyrkii totuutta kohden. Sanoisinko hänelle suoraan, että näin ollen on
yhdentekevää, mimmoiseksi hän kuvailee mielessään sitä yläilman
persoonaa, jonka puoleen hän kääntyy. Minä pelkään näin sanoa
senvuoksi, että hän mahdollisesti ennättää saada väärän käsityksen
tarkoituksestani, ennenkuin minä ennätän jatkamaan. Häneen voi istua
kiinni seuraava ajatus: "sittenhän on kaikki petosta ja nenästä
vetämistä; ihminen luulee rukoilevansa jotakin olentoa, jonka toivoo
kuulevan häntä ja lämpimästi ottavan vastaan hänen avomielisyytensä, ja
nyt ei rukouksen merkitys sitten olekaan muu kuin vaan se että hän on
ollut rehellinen itseänsä kohtaan!" Sentähden minun täytyy heti alussa
sanoa hänelle, että semmoisella rukouksella, jossa hän voittaa
rehellisyyttä itseänsä kohtaan, hän todella lähestyy Jumalaa, vaikkei
hän aavista, mimmoinen todellinen Jumala on. Minun täytyy selittää
hänelle, kuinka mahdotonta hänen on lähestyä rehellisyyttä ja totuutta
lähestymättä samalla totuuden Jumalaa. Hänen täytyy ymmärtää koko vian
olevan siinä, että hän on hakenut Jumalaa liian kaukaa yläilmoista,
silloinkuin Jumala on kaiken aikaa ollut hänen luonansa, asunut hänen
ajatuksissaan, auttanut häntä totuutta ja rehellisyyttä kohden ja
kenties yhdessä hänen kanssaan puhunut tuolle yläilmaiselle olennolle.
Niin että siis mitä vilpittömämpi hän on tuota ajateltua yläilman
jumalan-kuvaa kohtaan, sitä lähemmäksi hän tulee todellista elävää
Jumalaa, joka puhuu hänen omassa sydämmessänsä ja käyttää hänelle
tuttuja järjenmuotoja ja kotoisia lausetapoja. Näin ei kukaan tule
petetyksi eikä nokasta vedetyksi. Päinvastoin, täytyy ihmetellä ikuista
viisautta siinä, että jumalankäsitteen puutteellisuus ei ole esteenä
todellisen Jumalan lähestymiselle, jos vaan itse rukous on vilpittömän
tahdon ilmaisua ja sisältää pyrkimistä vapauteen valheesta. Näin viho
viimeinen kuvanpalvelijakin voi lähestyä ainoata totuuden Jumalaa.

Minä tahdon vielä huomauttaa hänelle siitä omituisesta seikasta, ettei
hänen kirjeessään ole sanaakaan mainittu opettajasta, joka on
maailmalle antanut uuden käsityksen Jumalasta sen yläilmaisen
ajatuskuvan sijaan, joka oli juutalaisilla ja on vielä nytkin monella
meistä. Se on kyllä totta, että jos ymmärtää Kristuksen opin jumalasta
niin, että hän vaan nimitti entistä juutalaisten jumalaa uudella
nimellä, niin silloin ei ole pitkälle autettu. Voihan ihminen ruveta
ajattelemaan Isästäkin, että se on jossakin yläilmoissa ja sieltä
kuuntelee meidän rukouksiamme. Mitä jos todella tämä väärinkäsitys
olisi syynä siihen, ettei Jeesuksen oppi tunnu antavan mitään
sanottavasti uutta monelle ihmiselle! Ja kuitenkin ei Jeesuksen oppi
Isästä ole mitään muuta kuin juuri oppi "luonnollisesta" jumalasta.
Hän juuri tahtoo, että ihmiset selittäisivät itselleen jumalan
_luonnolliselta_ kannalta. Sentähden hän sanoo monet kerrat, ettemme me
voi tietää mitään jumalasta semmoisenaan, joka on äärettömyydessä, vaan
me voimme ainoastaan kuulla hänen äänensä itsessämme, joka ääni on
meille kotoinen ja meille sukulainen niinkuin isän ääni pojalle, hän
itse elää ja kuolee tämän äänen palveluksessa. Säälien meitä, jotka
olimme eksyneet tästä äänestä väärien opettajien saattamina ja
hajonneet kuin lampaat ilman paimenta, hän opetti suoranaiset
käskytkin, joiden avulla me voisimme pysyä totuuden tiellä. Hän nousi
vuorelle ja julisti kaikille, mikä on tie elämän totuuteen ja onneen.
Ja meidän sydämmemme vielä vuosituhansien kuluttua todistavat, että
hänen käskynsä ovat lähteneet Jumalan omasta suusta, sillä meidän
sydämmemme pitävät niitä tosina. Ja sittenkin me haemme jotakin
lisätodistuksia siihen, että Jumala olisi asunut Jeesuksessa, emmekä
ole tyytyväiset hänen antamaansa luonnolliseen selitykseen.

Mitä todistuksia Jeesuksella itsellään oli oppinsa totuudesta?

Me huomaamme evankelioista, että hänen aikuisilleen ihmisille ei ollut
olevinaan mitään niin tärkeätä, kuin saada jotakin ulkonaisia
todistuksia siihen, että oppi ja opettaja todella olivat Jumalasta
lähteneet ja silloinkin, niinkuin nyt, he eivät kumminkaan uskoneet
mihinkään ulkonaisiin todistuksiin, vaikka niitä olisivat saaneetkin.
Jos me nykyjään huomaamme, että ihmiset tulevat näkeviksi, terveiksi,
iloisiksi, onnellisiksi, niinpian kuin omistavat hänen sanansa, s.o.,
hänen elämänymmärryksensä, niin me heti olemme valmiit selittämään,
ettei siinä ole mitään ihmettä, -- että kaikki on ymmärrettävä ihan
luonnollisten syiden seuraukseksi. Me sanomme, että se on heidän
nokasta vedetty mielikuvituksensa, joka saattaa heidät näkeviksi,
terveiksi, iloisiksi ja onnellisiksi. Ja me vaadimme vaan jotain
todistusta siihen, ettei se ole seuraus mielikuvituksesta.

Fariseukset ja kirjanoppineet alituiseen häärivät Jeesuksen ympärillä
ja vaatimalla vaativat häneltä todistuksia, että hän oli Kristus.

Mutta Jeesus ei voinut antaa muuta todistusta, kuin että vetosi heidän
omaantuntoonsa.

"Ei minun oppini ole minun, mutta sen, joka on minut lähettänyt. Jos
joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, hän saa tietää tästä opista, onko se
Jumalalta vai itsestänikö minä puhun."

Kun häneltä kysyttiin osotusta, että hän todella oli Jumalan poika,
vastasi hän, että jos hän puhuisi itsestään, niin ei kenenkään
tarvitsisi häneen uskoa, mutta nyt hän puhui ainoastaan sitä, mitä Isä
hänelle sanoi.

Ja toisen kerran hän vastasi, että ellette usko minun sanojani, niin
niiden töiden, joita minä teen, pitäisi teille ilmaista, että minussa
on totuus.

Jeesuksen oppi on oppi Jumalan pojasta, s.o., ihmisestä, joka täyttää
Jumalan tahtoa. Konfucius, suuri kiinalainen filosoofi, opetti myöskin
Jumalan pojasta, vaan sanoi, että keisari on tämän pojan maallinen
edustaja. Jeesus taas sanoi Jumalan pojaksi itseänsä. "Joka näkee
minun, hän näkee myös Isän". Sentähden hänen oppiansa ei voi, kuten
kaikkien muiden opettajain, erottaa hänen henkilöstänsä. Me, jotka
uskomme hänen, emme tunne muuta Jumalaa kuin sen, joka ilmestyi
hänessä.

Hän on ilmoittanut meille Isän ei niin, että olisi antanut meille
jonkun jumaluusopin, vaan niin, että sanoi Isän olevan hänessä.

Ja hän osotti meille, mikä on ainoa tie totuuteen ja elämään, ei niin,
että olisi pystyttänyt jonkun kuivan omatunto-opin, vaan niin, että
sanoi omantunnon olevan juuri tuon saman Isän äänen, sen Jumalan, jota
meidän täytyy rakastaa kaikesta sydämmestämme, kaikesta sielustamme,
kaikesta voimastamme ja kaikesta mielestämme. -- --

Se on tämä tieto, tämä elämänymmärrys, joka johdattaa "äärimmäisen
kristityn" pois kiusauksen maailmasta ja päästää hänet pahasta.

"Jokainen; joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei voi pysyä aina
talossa, mutta poika pysyy aina. Jos siis Poika teidät vapaaksi tekee,
niin te totisesti olette vapaat."

Poika se on elämä Isän tahdon täyttämiseksi.

Uskovaiset ovat siis aivan oikein ystävälleni selittäneet, että jos hän
keksi semmoisen keinon kiusauksesta päästäkseen, että vältti kaikkea
taistelua sitä vastaan ja eli ikäänkuin ulkopuolella sitä, niin hän
todella oli päässyt suuren salaisuuden perille henkisessä elämässä. Hän
oli vapautunut kiusauksesta niin, ettei ajatellut sitä, ei päästänyt
ajatuksia ollenkaan sille suunnalle. Mutta tämä oli hänelle mahdollista
tietysti vaan siten, että hän ajatteli jotakin muuta. Jos hän olisi
ollut toimetonna, ei hän olisi voinut estää ajatuksia omin päin
tulemasta. Ja juuri tämä "jotakin muuta", joka luonnolliselle
ihmiselle, käyttääkseni hänen omaa nimitystään, voi olla vaan jotakin
kuivaa velvollisuuksien täyttämistä tai uppoutumista johonkin koneen
tapaiseen työhön, jotta vissit ajatukset eivät vaivaisi, -- juuri se on
uskovaisen uusi elämä, joka puhkee esiin niinkuin kevät ja työntää
tieltään kaiken vanhan. Se elämä ei ole kuiva orjan elämä; se on täynnä
viehätystä, täynnä toivoa, iloa ja vapautta. Siksi pysyy hän siinä
aina, niinkuin poika isän talossa. -- --

Kuinka omituista on, että syvin syy ystäväni epäilykseen on juuri se,
mikä minulle muodostaa elävimmän todistuksen Jumalan asumisesta
meidän keskuudessamme. Hän sanoo, että tuon äärimmäisen kristityn
ajatukset, kokemukset ja koko sieluntila voidaan selittää johtuvaksi
luonnollisista psykoloogisista vaikutuksista ja että siis tuon
uskovaisen oma käsitys, että hän muka toimisi jonkun yliluonnollisen
hengen voimasta, olisi ainoastaan jonkinlainen taikausko, erehdys hänen
puoleltaan. Tämä lause minulle selvästi osottaa, ettei hän tiedä, mikä
se on, joka äärimmäiselle kristitylle antaa elämää, mikä antaa hänelle
voimaa unohtaa itsensä, palvella vaan muita aamusta iltaan eikä
sittenkään tulla itserakkaaksi tai tyytyväiseksi omiin töihinsä. Hän ei
tiedä, että äärimmäisen kristityn koko voima ei riipu muusta uskosta
kuin vaan siitä, että hänessä itsessään on ottanut asuntonsa se
totuudenhenki, se Jumala, jota hän elämällänsä palvelee. Hänen
altistuva, sammumaton rakkautensa, hänen kaikki tekonsa, koko hänen
elämänsä on yhtenä todistuksena siitä, että Jumala elää hänessä. Ja
hänen voimansa ja väsymättömyytensä perustuu siihen, että hän on
itsetietoinen tästä Jumalan elämisestä hänessä.

Usko ja järki ovat sulaneet hänellä yhdeksi: järjellä hän katsoo ja
näkee, mutta sydämmellänsä hän uskoo ja elää.



Kosto ja rangaistus.


Mitä rangaistus on?

Se määritellään oppikirjoissa näin:

Rangaistus on se kipu eli kärsimys, joka tehdyn vääryyden tähden sen
tekijälle saatetaan.

Mistä on rangaistus kotosin?

Ja kaikki oppikirjat vastaavat kuin yhdestä suusta:

Rangaistuksen historiallinen juuri on yksityinen kosto.

Ja epäilemättä löydämmekin kostossa tuon määritelmän koko sisällyksen:
kostonkin tarkoitus on tuottaa kipua eli kärsimystä sille, joka on
vääryyttä tehnyt.

Kostosta, rangaistuksen sijaisena, sanoo T.J. Nordström kuuluisassa
kirjassaan, Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia II
s, 228: "jokainen laitos kansojen sivistyshistoriassa on arvosteltava
aikansa erityisten olojen mukaan; ja niin ristiriitaiselta kuin
yksityinen kosto ja siitä syntyvä kostotaistelu ovatkin meidän
käsitystemme kanssa yhteiskuntajärjestyksestä, olivat ne aikoinaan
elikä yhtä voimakkaat turvallisuuden takaajat ja yhtä varmasti
pelottivat rikoksesta, kuin nykyjään yhteiskunta ja laki, joka loukatun
asemesta pitää käsissään koston miekkaa."

Nykyisissä luentosaleissa opetetaan tästä asiasta näin: "rangaistus on
oikeudenmukainen hyvitys (rättvis vedergällning). Sama katsantotapa on
vallalla oikeastaan jo kostossa, vaikka se siinä vielä on hämäränä ja
epäselvänä. Tämä katsantotapa esiintyy kehittyneessä ja vakaantuneessa
valtiossa puhdistuneena siitä satunnaisuudesta ja personallisuudesta,
mikä on ominaista kostolle. Vanhanaikaiset käsitteet siitä, että
rangaistuksen tarkoitus on edistää hyödyn tarkoituksia, ovat tosin
pysyneet vireellä niinäkin aikoina, joina valtio on saavuttanut
korkeimman kehityksensä -- onhan yhä olemassa teoriioja siitä, että
rangaistuksen tarkoitus on parantaa rikoksentekijää tai pelottaa häntä
rikoksesta, -- mutta kaikissa tapauksissa nykyisten valtioiden
lainsäädäntö ei ole voinut olla huomaamatta, että yhtenä määräävistä
vaikuttimista on _oikeudenmukainen hyvitys_."

Kun siis sekä vanhemmat että uudemmat tiedemiehet tunnustavat, että
vanhanajan kosto sisältää nykyisen yhteiskunnallisen rangaistuksen
oleellisen ytimen, niin on hyvin tärkeätä kiinnittää koko huomio tuohon
kostokäsitteesen ja päästä täysin selville siitä, mitä se oikeastaan
on.

En minä ollenkaan aijo kieltää, ettei kostossa todella olisi kaksi
puolta, jotka hyvin voidaan erottaa toisistaan. Se on todellakin
sisältänyt sekä itse siemenen, josta nykyinen rangaistus on kasvanut,
että siemenen kuoren, joka on karissut tarpeettomana pois ja
kuoleutunut. Kaikki syntyy maailmassa niin. Jalo ja epäjalo ovat
sekasin, kunnes jalo, ajan tultua, muuttaa epäjalon kuorekseen ja
kasvaa ulos, ja epäjalo kuoleutuu. Ja koko kysymys onkin vaan siinä,
onko se jalo, joka on puhdistunut epäjalosta, niin puhdas, ettei se
enää voi puhdistua, vai voiko tämä jalo sisältää itsessään vielä
jalomman, joka ajan tultua muuttaa sen kuoreksi, jättää multaan ja
kasvaa itse valkeuteen.

Jos tahtoo päästä perille siitä, mitä kosto on, niin on tarpeetonta
vajota mietteisin siitä, mitä esi-isäimme kosto oli. Sillä me nykyiset
ihmiset emme ole suinkaan vapaat kostontunteista ja tutkittavamme esine
on siis löydettävissä paljoa lähempää.

Se ihminen, joka sammumattomasta vihaa toista, tietää, että hän
ajatuksissaan voi antautua kiduttamaan ja rääkkäämään tuota toista; hän
nauttii ajatuksesta, kuinka hän sitä oikein mukiloitsisi, jos saisi
käsiinsä. Tai jos hän ei ajattele ruumiillista rääkkäystä, niin hän
kuvailee mielessään, kuinka hän oikein pistävästi saisi hänelle jotain
sanotuksi, ja hän nauttii keksiessään mitä myrkyllisimpiä lausetapoja.
Mutta jos nyt tuo vihattu olento ei ole hänelle tehnyt mitään pahaa,
niin pidättää hän vihanpurkauksensa. Hän ei tee mitään hyökkäystä, vaan
odottaa siihen sopivampaa tilaisuutta. Ja milloin tarjoutuu hänelle
tilaisuus? -- Silloin kuin vihattu henkilö todella tekee jonkun pahan
hänelle. Jos vihattu henkilö loukkaa häntä tai hänen veljeänsä, niin
hän iloitsee tästä tapauksesta ja toivoo, että häntä olisi vaan
loukattu vielä pahemmin, sillä se antaa hänelle sitä paremman
tilaisuuden. Nyt hän saa sammuttaa kostoansa hyvällä omallatunnolla. --
Mutta mitä merkitsee se, että hän nyt _saa_ kostaa? Se ei voi merkitä
muuta kuin seuraavaa: Jos hän olisi ryhtynyt kurittamaan vihattua
henkilöä, ennenkuin tämä oli hänelle mitään tehnyt, olisi jokainen
moittinut häntä tästä teosta, sillä ei kukaan muu ole tuota henkilöä
vihannut eikä siis voi ymmärtää, mistä syystä häntä pitäisi rääkätä.
Jokainen menee kärsivän puolelle. Ja tätä nyt kostaja juuri pelkääkin.
Hänelle on tärkeintä, että myöskin muut olisivat hänen vihaamaansa
henkilöä vastaan. Hän ei mitenkään sallisi, että joku tuota henkilöä
säälisi, sillä sääli on sama kuin rakkaus. Ja tämmöinen vaara olisi
todella tarjona, jos hän rupeisi syyttömästi rääkkäämään. Sentähden,
kun nyt tuo vihattu olento sitten tekee hänelle jonkun pahanteon, on
hänellä tilaisuus kostaa, ilman sitä vaaraa, että muut menevät
kärsivän puolelle. Ja kostonsa suoritettua hän nyt kääntyy kaikkien
jäävittömien puoleen, niiden puoleen, jotka eivät ennestään ole
kostetun puoluelaisia, s.o., jotka eivät ennestään ole rakastaneet
häntä, jotka eivät ole hänen sukulaisiaan tai likeisiä ystäviään, -- ja
hän koettaa nyt saada näille jäävittömille toteennäytetyksi, että he
olisivat menetelleet aivan samalla tavalla kuin hän, jos tuo henkilö
olisi heille saman pahan tehnyt. Hän koettaa kuvata tekoa niin mustilla
värillä kuin mahdollista ja siten tehdä heille tuon henkilön yhtä
vastenmieliseksi, kuin se on hänelle: saadakseen heidät vaan
myöntämään, että he olisivat menetelleet samalla tavalla. Jos he sen
myöntävät, niin ei hän muuta vaadikkaan; ei kukaan saa nyt moittia
häntä eikä pitää vihatun puolta, sillä jokainen olisi menetellyt
samalla tavalla, ja _hänellä on siis oikein_.

No nyt oli asianlaita vanhaan aikaan, jolloin ei ruumiillinenkaan kosto
vielä ollut kielletty, aivan sama, -- samat tunteet, sama psykologiia
ja sama siemen käsitykselle siitä, mikä on oikein.

Erittäin on huomioon otettava, että silloinkin koston vaikutin oli
viha. Kosto ei tässäkään voinut tulla kysymykseen muiden kuin niiden
välillä, jotka toisiansa vihasivat. Sen vuoksi kosto, mikäli siitä on
kysymys oikeuselämän ilmiönä, yleensä esiintyy vaan toisiansa vihaavien
sukujen välisinä taisteluina, eikä sitä ilmaannu saman suvun jäsenten
välillä, koska näitä yhdistää keskinäisen rakkauden side.

Tässäkin kostaja ja hänen sukulaisensa vetoovat jäävittömiin,
löytääkseen puolueetonta arvostelua, ja kostettu ja hänen sukulaisensa
samojen jäävittömien edessä tekevät parastaan kuvatakseen tehtyä tekoa
niin edulliselta kannalta kuin mahdollista. Tämmöisiä tilaisuuksia
jäävittömien löytämiseen tarjoutuu vanhan ajan kansankokouksissa. Ja
mitä me näemme? Nämä kansankokoukset vähitellen saavat ihan uuden
merkityksen. Niiden puoleen ruvetaan kääntymään _ennenkuin_ kosto vielä
on suoritettukaan, ja ne määräävät vihdoin itse, kuinka pitkälle kosto
saa mennä. Useat samallaiset tapaukset muodostavat vähitellen tavan,
tapa kirjoitetaan muistiin, ja niin syntyy ensimmäinen alku laille.

Tämä tarve saada määrätyksi, mitä muut olisivat tehneet samassa
tapauksessa, luopi siis alkukäsityksen siihen, mitä sanomme oikeaksi.
Se on yhä vielä meidän jokapäiväisessä elämässämme alituisesti tehty
johtopäätös. A moittii B:tä siitä, että hän on loukannut C:tä; B
selittää A:lle, kuinka inhoittavasti C on käyttäytynyt ja kysyy eikö A
olisi semmoisessa tapauksessa menetellyt hänen suhteensa samoin; A
myöntää ja silloin B päättää: siis menettelin _oikein_. Jos A vastaisi
B:lle: kyllä myönnän, että olisin menetellyt niinkuin sinä, mutta en
myönnä, että olisin silloin menetellyt _oikein_, niin menee tämmöinen
puhe kokonaan B:n korvien ohi. Hän sanoo: puhu sinä mitä puhut! emme me
ole mitään enkelejä!

Hyvä; me emme ole mitään enkelejä, -- mutta silloin emme myöskään saa
julkisesti väittää, että meidän oikeuskäsitteemme olisivat enkeleiltä
kotosin. Tunnustakaamme silloin suoraan, että se osa kostosta, joka
sisältää sen, mitä sanomme oikeaksi, ei ole mikään Jumalan kipinä
meissä, vaan on aivan yksinkertaisesti _se osa meidän inhimillisestä
vihastamme, jota puolueettomat arvostelijat pitävät ymmärrettävänä ja
siis hyväksyvät_.

Mitä kauemmas me menemme entisyyteen, sitä luonnottomampana kuuluisi
tuo A:n lisäys: vaikka myönnän että olisin menetellyt niinkuin sinä,
niin en myönnä että silloin olisin menetellyt oikein. Se on vanhimmassa
meille tunnetussa yhteiskuntaelämässä niin kokonaan kuulumaton, ettei
siitä voi löytää mitään jälkiä. Ihmiset eivät aavista, että tuo jalo,
runojen ylistämä kosto olisi vaan multa, johon jalompi siemen on
kylväytynyt. Vanhassa ajassa kosto ei ollut ainoastaan jokaisen miehen
oikeus, vaan oli jokaisen miehen velvollisuus. Mutta sitten tulee aika,
jolloin herää ensimmäinen aavistus siitä, että olevat olot ovat
ainoastaan siemen, jonka täytyy kadota kasvattaakseen jotakin muuta. Ja
ensi kerran kuuluu A:n lisäys: se on ymmärrettävää, mutta se ei ole
oikein. Ja käsittämättä uutta kasvia, aavistaen vaan kuolemaa ja
häviämistä, aika varustautuu uuden opin vastustukseen. Akkain puheita,
heikkouden oireita, hullujen haaveiluja! Nyt sille tulee tärkeäksi se,
mihin ei ole ennen tunnettu mitään tarvetta: selittää että kosto on
jumalan tai jumalien itsensä asettama laki, joka on pyhä ja
loukkaamaton. Ja se nousee kaikkea uutta oppia vastaan niinkuin
hävittävää vallankumousta vastaan. Aika varjelee olevia oloja niinkuin
eläin varjelee henkeänsä. Sillä se luulee, että siemenen kanssa kuolee
myöskin se itu, jonka kuorena siemen on ollut ja jota se ei itse voi
siemenestä erottaa.

Tämmöinen murrosaika näyttää olleen se aika, jolloin kristityn kirkon
valta alkoi levitä Skandinaaviassa. Taistelu kirkon ja pakanuuden
välillä oli taistelu sukujen ja yhteiskuntavallan välillä.

Minä koetan Ruotsin oikeushistorian mukaan antaa lyhyen ja
mahdollisimman havainnollisen kuvan siitä, kuinka voittava
yhteiskuntavalta alkoi sotansa yksityistä kostoa vastaan ja kuinka tämä
itu erottautui siemenestä. -- --

Se yhteiskuntavalta, joka nykyjään suorittaa rikoksien ilmisaannin,
tuomitsemisen ja rankaisemisen, ei ole aina ollut vaikuttamassa.
Vanhoina, mutta historiallisesti vielä jotenkin tunnettuina aikoina ei
sillä vielä ole mitään tekemistä rankaisun kanssa, niinkuin ei sillä
muissakaan asioissa ollut paljon sanomista. Sotaiset suvut hoitivat
itse asiansa kukin omassa keskuudessaan, niinkuin nykyiset kansat
hoitavat erikseen kukin omia asioitaan. Mutta sukujen suhteet toisiinsa
saivat muodostua niinkuin ne itsestään muodostuivat, ja ne muodostuivat
tappeluiksi. Jos joku riita syntyi sukujen välillä tai suvun yksityinen
jäsen tuli kärsineeksi vääryyttä toiselta suvulta, eikä tarjottu
korvaus tyydyttänyt, niin nousi koko suku vaatimaan korvausta toiselta
suvulta ja asia ratkaistiin taistelulla näiden sukujen välillä.
Kosto ei ollut ainoastaan loukatun asia, vaan suvun, ja se tuli
useimmiten kysymykseen silloin, kuin joku suvun jäsenistä oli tapettu,
Kostovelvollisuus meni pyhänä perintönä (_wigarf_) yhdessä tapetun
aseiden kanssa perillisille. "Poika on isänsä kostoperillinen ja isä
poikansa, ja veli veljensä. Sitten on pojanpoika, sitten isänisä,
sitten veljenpoika, sitten sisarenpoika, sitten tyttärenpoika, sitten
äidinisä, sitten isän veli, sitten äidinveli. Jollei nämät ole elossa,
menköön kosto perinnöksi niinkuin kaikki muu perintö;" sanotaan
yhtäpitävästi sekä Itägöötin että Länsigöötin vanhoissa laeissa.

Vanhimmissa sankarirunoissa ja kansantaruissa puhutaan kostosta suoraan
_uskonnollisena_ velvollisuutena. Ja näin se on mielestäni selitettävä:
He tietävät, että suku pitää koossa ja suojelee joukon toisillensa
rakkaita henkilöjä; he tuntevat, että he yhdistäen ja suojellen
sukulaisiansa, seisovat kehityksessä korkeammalla kuin eläimet, joille
on kallis vaan oma henki, jotka raatelevat toinen toisiansa eivätkä
kokoonnu sukuihin, rakkauden siunausta nauttimaan. Tämä vakaumus heidän
tehtävästään on juuri heidän uskontonsa. Ja kun nyt kosto on
välttämätön suvun arvon ylläpitämiseksi ja suvun voiman todistamiseksi,
niin on selvä, miksi se kuuluu heidän uskontoonsa. Ja selvä on myöskin,
että kun uusi aika tekee näitä uskonnollisia tunteita vastaan
ensimmäisiä hyökkäyksiänsä, niin loukkaa se aluksi heidän "pyhimpiä
tunteitansa". Heidän koko runous, heidän käsityksensä miehuudesta,
urhoollisuudesta, jaloudesta, kaikki tulee loukatuksi. Ja vihdoin
tulevat loukatuiksi vanhat sukujen jumalat, jotka ovat heitä suojelleet
ja jotka ovat kasvaneet kiinni heidän kotiliesiinsä. Heille on
käsittämätön ja vastenmielinen se _yksi_ jumala, joka uuden opin mukaan
pitäisi olla sama keskenään vihamielisillekin suvuille ja joka siis
käskee rakastamaan sitä, mitä on ennen vihattu.

Tämä on pakanuuden taistelua orastavaa yhteiskuntavaltaa vastaan, jonka
huippuun on asettunut kristitty kirkko. Valtiollisesti tämä on _yhden_
kuninkaan taistelu _monia_ kuninkaita vastaan, jotka eivät ole mitään
muuta kuin eri sukujen päällikköjä.

Yksi kuningas huutaa kaikille suvuille yhtaikaa: tunnustakaa minut ja
luopukaa omasta erikoisesta kuninkaastanne, minä lupaan teille lepoa
alituisista sodista, minulla on omat mieheni, ja meidän ainoa
tehtävämme on taistella teidän rauhanne puolesta, meidän valamme teille
on rauhanvala (_konongs edsöre_).

Ja vanha usko vähitellen horjahtaa. Kuninkaan aate saa innokkaita
puoltajia. Uusi usko ja uusi jumala voittavat alaa, ja sukusankarit --
nuo entisyyden ihmisrotuiset jumalat -- ovat pian vaan muinaistarustoa.

Tämä taistelu sukuvallan ja yhteiskuntavallan välillä ei ole suinkaan
ainoastaan taistelua, ja vielä vähemmän ainoastaan fyysillistä
taistelua. Huomattava on, että ylimeno pakanuudesta uuteen
jumaluusoppiin tapahtuu ihmisten sydämmissä, niin että se muodostuu
henkiseksi taisteluksi samassa ihmisessä, joka vaan siirtyy yhdestä
kehityskannasta toiseen. Hänen täytyy unohtaa vihansa vierasta sukua
vastaan ja suostua sen kanssa yhteistoimintaan. Tätä ylimenoa taluttaa
kaiken aikaa yhteisen hyödyn tietoisuus; varsinainen ylimeno siis
tapahtuukin rauhallista tietä ja fyysillinen taistelu muuttuu yhä
enemmän vaan taisteluksi siitä, kuka saisi olla tuona yhtenä
kuninkaana, s.o., voimistuvan yhteiskuntavallan johdossa.

Yhteiskuntavalta, joka orasteli alussa hyvin heikkona, eikä suinkaan
jaksanut eikä pyrkinytkään voittamaan mahtavia sukuetuja, sai kasvavaa
elinvoimaa tuosta loppumattomasta lähteestä: se asettui palvelemaan
_kaikkien_ etuja. Niinpä se aluksi otti tehtäväkseen auttaa kostajaa
hänen työssään. Se tunnusti alussa täydellisesti yksityisen
kosto-oikeuden. Kokoamalla vanhoja tapoja ja kirjoittamalla ne
runomuodossa muistiin tahdottiin ensin vaan ikäänkuin neuvoa nuoria ja
tietämättömiä, miten kosto on suoritettava ja ketä vastaan ohjattava,
että tapa tulisi kaikessa kunniassansa noudatetuksi. "Jos niin pahasti
käy" -- neuvotaan esimerkiksi vanhassa Gottlannin laissa, -- "että mies
tappaa toisen, silloin paetkoon hänen kanssaan isä, poika ja veli, tai,
jos näitä ei ole, olkoot lähimmät sukulaiset hänen kanssaan pakosalla
neljänkymmenen yön kestäessä." Mutta samalla kuin siinä sanotaan
ketkä kaikki paetkoot, samalla siinä näkyy selvä yritys rajoittaa
kosto-oikeutta ja sanoa: kaukaisempiin sukulaisiin älköön kajottako.
Niinikään nuo näöltään viattomat sanat, "neljänkymmenen yön kestäessä"
oikeastaan sanovat: jollet sen ajan kuluessa heitä kostanut, niin et
saa kostaa ollenkaan. Ja kun kuningas 13 vuosisadalla on ottanut
lopullisesti koko voimallaan tukeakseen yhteishengen ja rauhan etuja,
niin julistaa hän lain, että ken kostaa jollekin muulle kuin
loukkaajalle itselleen, hän tekee rikoksen kuninkaallista rauhanvalaa
vastaan.

Kuningas on menetellyt tässä oman valtansa etuja silmällä pitäen. Se on
yhteishenki, joka on luonut käsitteen tuomarin tehtävästä, s.o., niiden
tehtävästä, jotka määräävät kuinka kostaja saa menetellä, että häntä
hyväksyttäisiin. Ja kuningas nyt ikäänkuin anastaa tämän yhteishengen
tuotteen. Hänen valtansa kasvaessa hän tekee itsensä korkeimmaksi
tuomariksi ja lain korkeimmaksi valvojaksi, se on, hän sanoo tahtovansa
aseilla valvoa, että se mitä yhteishenki (kansankokoukset, käräjät,
kirjoitetut lait) pitää oikeana, myöskin tulee varteen otetuksi. Ja
ihmiset, jotka olivat ensin hänet valinneet veljenään keskuudestansa,
jotka ymmärsivät hänen tehtävänsä ja vapaaehtoisesti, niinkuin sovitun
työnjohtajan alaisina, häntä tottelivat, ihmiset, sukupolvien
vaihtuessa, vähitellen unohtavat, että se oli heidän omassa
sydämmessään asuva yhteishenki, joka oli luonut kuninkaan ja että hän
siis oli tai ei ollut kuninkaana yksistään heidän omasta tahdostaan.
Aavistaen, että uusissa oloissa on jotakin korkeampaa ja jalompaa
kuin vanhoissa, alkavat uudet sukupolvet pitää kuningasta jumalan
voideltuna eli lähettiläänä, joka heille jakaa ylhäältä saatua
siunausta, he alkavat kumartaa kuningasta. Hänen ympärilleen kokoontuu
onnenonkijoita, liehakoitsijoita, oman edun pyytäjiä, joille on hyvin
tärkeätä, että kuningas tulee niin pyhäksi ja korkeaksi olennoksi kuin
mahdollista. Ja näistä hänen ympärillensä kokoontuneista tai sinne
pyrkijöistä muodostuu sitten aikain kuluessa se herrasluokka, joka
ottaa kaiken vallan haltuunsa. Ennen jokaisella suvulla oli mahtavansa,
herransa ja patriarkkansa. Nyt voimme ajatella nuo ennen sukuihin
lajitellut ihmiset hämmennetyiksi yhteen joukkoon ja sitten vasta
kokonaisuutena jaetuiksi jälleen hallitseviin ja hallittuihin.

Tällä kehityksellä on mitä tärkein merkitys rangaistuksen historiassa,
eikä sitä mitenkään saa jättää huomioon ottamatta. Aivan niinkuin
kuningasvallan juuret unohtuvat, aivan niin unohtuu se seikka, että
kaikki tuomiovalta oli olemassa vaan sen vuoksi, että ihmiset
vapaaehtoisesti tahtoivat kuulustella toistensa arvostelua, ennenkuin
ryhtyivät kostoon, -- että he oman rauhansa nimessä itse kirjoittivat
itselleen lain ja asettivat itselleen ylimmän arvostelijan (=
kuninkaan). Heiltä unohtuu, että laissa määrätty kostotapa oli olemassa
vaan estääkseen ja lieventääkseen kostoa ja tarkoitettu käytettäväksi
vaan silloin kuin sovintoa ei ollut mahdollista saada aikaan. Ja sen
sijaan he alkavat luulla, että se, mikä laissa on kirjoitettu, on
jumalasta lähtenyt, kuninkaan ja pappien heille ilmoittama salaisuus.
Mooseksen laki saa sijaa pohjoismaiden vanhoissa lakikirjoissa. -- Niin
vähitellen tässäkin inhimillinen vallanhimoinen käsi ottaa vastaan sen,
minkä todellinen jumalan kipinä -- kasvava rakkauden tarve ihmisissä --
on tuottanut, ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Rangaistuksesta
muodostuu suurimmaksi osaksi vaan välikappale, jolla hallitseva luokka
(herrat) pitää kurissa hallittuja (palvelijoita, talonpoikia).

Se ylimeno, jolloin yhteiskuntavalta vähitellen ottaa yksityisen
kosto-oikeuden omaksi asiakseen, tapahtuu hyvin vähitellen. Eri
aikajaksojen lakikirjat näyttävät kuitenkin selvästi sen kehittymisen,
Yhteiskuntavalta, jonka alkuperäinen tehtävä rajoittui siihen, että se
yleisen rauhan vuoksi vaati rikoksen ensin tutkittavaksi ja
toteennäytettäväksi, ennenkuin se myönsi loukatulle oikeuden kostaa,
oli keskittänyt pyrintönsä siihen, että se aikaansai sovintoja
riitaisten välillä. Semmoinen tarkoitus näkyy läpi kaikkien vanhimpain
lakien. Siinä on ikäänkuin lakikirjan koko henki, että se sovittaa ja
tekee luiksi niitä tapoja, jotka ovat vähin intohimon sekoittamia. Se
talionin prinsiippi (silmä silmästä ja hammas hampaasta), jota on
luultu huomattavan vanhimmissa laeissa, ei ole vielä ollenkaan kotosin
mistään hyvityksen aatteesta, vaan on yksinkertaisesti yritys
_lieventää_ koston intohimoa ja sanoa: silmästä ei saa ottaa kahta
silmää eikä hampaasta kahta hammasta, vaan yhdestä silmästä menköön
ainoastaan yksi silmä, -- _ellei sovintoa voi aikaansaada_, kuuluu
sitten niissä kaikissa yhtäpitävänä perussävelenä. Muutamissa
uudemmissa maakuntalaeista on tosin käytetty sanoja, jotka selvästi
osottavat olevansa otteita papiston kautta tunnetuksi tulleesta
Mooseksen laista. Niinpä esim. Uplannin laissa, MhB XXX. -- Sitävastoin
ei Göötain laeissa ole vielä jälkeäkään tämmöisestä vaikutuksesta.
Mutta Uplannin laissakin lisätään heti (Mhb XXXI), ettei henkeä saa
ottaa hengestä, eikä jäsentä jäsenestä, _jos tappaja tai vahingoittaja
jaksaa suorittaa sovintosakon tai sen suorittamisesta voi tarjota
takuun_. Kaikkien näiden lakien tarkoitus on tyydyttävien
sovintosakkojen määrääminen ja jos ne laiksi jotakin tahtovat tehdä,
niin ei se ole muuta kuin semmoista, mikä saattaa lieventää intohimoja
ja sovittaa riitaisuuksia.

Mutta aivan toinen tuuli puhaltaa jo _maalaissa_ (ja kaupunginlaissa),
joka on varsinainen kuningasvallan aikaansaama ja noudatettavaksi
julistama laki, eikä enää vaan hyvien tapojen muistiinpanokirja, kuten
vanhat maakuntalait. Tässä maalaissa on nyt rangaistuksen käsite
ensikerran päässyt valtaan. Ja lainsäätäjä on oikeuden nimessä tehnyt
selvän poikkeuksen vanhoista tavoista, joiden mukaan rikokset olivat
sovitettavat. Toisin sanoen, kuninkaallinen valta, joka oli vähitellen
muodostunut sekä kirkollisen että maallisen herrasluokan tueksi ja
etujen valvojaksi ja oli tottunut käyttämään väkivaltaa kapinallisten
kukistamiseksi, ei voi antaa käsistään niin hyvää asetta oman valtansa
ja merkityksensä tukemiseksi, kuin sille tuotti sen tehtävä yksityisten
tekemien rikosten urkkijana ja rankaisijana. Nojautuen kirkon auliisti
tarjoomaan apuun ja käyttäen hyväkseen sen jo käsillä olevaa
tarkoitukseen sopivaa Mooseksen lakia se nyt julistaa, _jumalallisen
oikeuden_ nimessä, semmoisen lain, että silmästä _täytyy_ ottaa silmä
ja hampaasta hammas. Tässä laissa kielletään nimenomaan ottamasta
sovintosakkoa taposta, ja tehdään laiksi Mooseksen määräys, että henki
on otettava hengestä. Kun loukatulla alkujaan oli oikeus itse suorittaa
kostonsa ja siis, jos kansankokous tai käräjät hänen kanteensa
hyväksyivät, tappaa riitaveljensä, niin oli hänellä myöskin
luonnollinen oikeus olla tappamatta häntä ja tyytyä niihin
sovintoehtoihin, joita hänelle tarjottiin. Nyt sitävastoin kielletään
häneltä oikeus omin käsin panna tuomio täytäntöön ja samalla myöskin
sopia. Tuomio on saanut toisen merkityksen; se on pyhä, se on Jumalan
käsky. Sinä et saa kostaa itse, kosto on Jumalan, siis _me_ vaan saamme
kostaa, jotka panemme toimeen Jumalan tahtoa maan päällä. Se, mitä
Jumala käskee rangaista, sitä ei yksityinen saa antaa anteeksi. Ja niin
vihdoin perustetaan pyövelin virka, josta vanhat maakuntalait eivät
vielä mitään tienneet, panemaan toimeen tätä Jumalan muuttumatonta
käskyä.

Tämä pyhä käsky tulee niin omantunnon asiaksi sen ajan hallitsevalle
ihmisluokalle, että he eivät näytä voivan kyllin hellästi valvoa sen
noudattamista. Teloitus tuhansilla eri lisäyksillä ja muodostuksilla,
joita lienevät keksineet jumalan hengen tarkimmat tuntijat,
säädetään tähän aikaan kaikellaisissa tilapäisissä asetuksissa,
kartano-oikeuksissa, sotilasartikkeleissa ja metsästyssäännöissä.
Niinpä tämä jumalallinen oikeus vaatii jostakin syystä muun muassa,
että mustalainen, joka tavataan valtakunnassa, on tuomittava kuolemaan,
vieläpä ilman edelläkäypää oikeudenkäyntiä; sama oikeus vaatii, että
kuolemaan on tuomittava se, joka ampuu hirven tai joutsenen, -- että
täytyy todellakin ihmetellä, mihin hienouksiin asti sen ajan tutkiva
henki oli päässyt jumalan hengen ja tahdon tuntemisessa!

Se on kaikille nykyisille ihmisille jo aivan selvää, ettei laissa
määrätty rangaistus suinkaan ole jumalan tahdon ilmaus. Me jo voimme
verrata vanhaa, ja keskiaikaa toisiinsa ja ymmärtää, että rangaistus on
kehittynyt kostosta ja on eroittamattomassa sisällisessä yhteydessä sen
kanssa. Me tiedämme, ettei jumalallinen kipinä ollut haettava kostosta,
niin että muka kostossa itsessään olisi ollut joku osa jumalallista
oikeutta, vaan päinvastoin siitä yhteishengestä, joka koetti sovittaa
ja lepyttää ja rajoittaa kostoa. Ja kun väkevät sitten ottivat
ajaakseen yhteishengen asiaa ja historiallinen rangaistus syntyi, niin
me myöskin nyt tiedämme, ettei sekään sisältänyt mitään jumalallista
kipinää, vaan oli ainoastaan välikappaleena, jolla väkevät palvelivat
ihmisissä vielä elävää kostotarvetta ja näiden käsityksiä sen
välttämättömyydestä. Mutta samalla me myöskin voimme entistä selvemmin
nähdä, kuinka nämät ulkonaiset historialliset muodostukset
merkillisellä, hämmästyttävällä tavalla seuraavat ihmisten sisällisiä
sieluelämän liikkeitä. Me näemme, että se suuri henkinen ponnistus,
joka tapahtuu ihmisissä heidän siirtyessään sukurakkaudesta
kansanrakkauteen (monijumaluudesta kansalliseen yksjumaluuteen) ja
jossa päätaistelu on taistelua vihan sammuttamiseksi ja rakkauden
laajentamiseksi, heti heijastuu ulkonaisissa oloissa; heti löytyy uusi
elämänmuoto, yhteiskunta, joka nyt tarjoutuu ihmisille käytettäväksi,
ilman että on kysytty ihmisten omaa kekseliäisyyttä siihen, kaikki
ulkonainen siunaus tulee ikäänkuin ulkopuolelta heidän tietoisuuttansa,
muotojen loppumattomasta rikkaudesta. Tämä uusi elämänmuoto jääpi
ihmisille pysyväiseksi omaisuudeksi, vaikka sisällinen taistelu
pysähtyisikin, se on heidän voittomaansa, jota ei heiltä oteta. Kaikki
tässä yhteiskunnassa vastaa tarkalleen sitä sisälIistä voittoa, joka
silloin voitettiin. Ja niin rangaistuskin. Yhteiskunnallinen rangaistus
ei ole muuta kuin liiallisesta intohimosta vapautunut kosto.

Mutta ainoastaan unohdus ja tietämättömyys tai, sanotaan suoraan, --
oikean jumalan tuntemattomuus -- on saattanut meitä pitämään
rangaistusta jumalallisen tahdon ilmauksena. Oikean jumalan tunto jo
meille opettaa, että rangaistus ei ole suinkaan "se kaikkein jaloin",
mikä ei enää voi mädätä multaan, vaan että rangaistus niinkuin koko
meidän yhteiskuntakin on vaan aikansa palvellut siemenen kuori, josta
jo uusi itu on täydessä kasvussa.

       *       *       *       *       *

Meidän on vielä, ennenkuin pääsemme lopputulokseen ja ennenkuin
päätämme, mihin suuntaan meidän siis olisi pyrittävä, kysyminen, mitä
tieteellä on ollut ja on sanomista rangaistuksen oikeutuksesta ja
tarkoituksesta.

Kriminaalinen lakitiede käsittelee rangaistusoppia kahdessa osassa,
joista toinen on oppi rangaistuksen historiallisesta kehityksestä ja
toinen: oppi rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta, eli
rangaistuksen filosofia. Näitä osia se käsittelee toisistansa aivan
erillään, niin ettei niillä ole mitään keskinäisiä yhtymiskohtia.
Filosoofinen rangaistusoppi lähtee yksinkertaisesti vaan
historiallisesta tosiasiasta. Tiede on tässä niinkuin niin monessa
muussa kysymyksessä saanut hakea järjellistä tarkoitusta ja
oikeutusta semmoiselle tosiasialle, joka jo on olemassa, joka on
historiallisesti eteemme kehittynyt: yhteiskunnallinen rankaisuvalta
oikeuslaitoksineen, syyttäjineen ja toimeenpanijoineen. Tiede ei ole
ottanut tutkiakseen, _onko_ rangaistuksella järjellistä tarkoitusta ja
_onko_ sillä siveellistä oikeutusta. Tiede ottaa vaan tehdäkseen sen
siivon palveluksen, että määrittelee, _mikä_ rangaistuksen tarkoitus ja
oikeutus on.

Tämä vielä nykyisissäkin tutkimuksissa vallitseva apriorinen kanta on
selvä jäännös niiltä ajoilta, jolloin kaikkea tieteellistä viljelystä
hoitivat kirkon kasvattamat miehet, teoloogit. Maailman meno, sen
historialliset ilmiöt käsitettiin välittömän jumalallisen johdon
tuloksiksi. Historiallinen tosiasia, semmoinen kuin yhteiskunnallinen
rankaisuvalta, oli historiallinen välttämättömyys, jota vastaan kaikki
arvostelu kilpistyi kuin muu uhkamieli Jumalan ikivanhoja lakeja
vastaan.

Vanhin tieteellisyyteen vivahtava käsite rangaistuksen
oikeusperustuksesta onkin se, että Jumala on pitkittä mutkitta uskonut
oman kostovaltansa maallisen esivallan käsiin. Oikeus tuomitessaan
rangaistukseen lausuu julki Jumalan tahdon; Tämä näkökanta -- niin
keskiaikainen kuin se muuten onkin -- on siltä merkillinen, että
se on ainoa niin sanottujen rankaisuopinteoriojen joukossa, joka
rehellisesti ottaa lausuakseen jotakin yhteiskunnallisen rangaistuksen
oikeutuksesta. Rangaistus on oikeutettu, koska se muka on Jumalan
tahto. Ja vaikka nykyiset tieteelliset tutkimukset ovat jo aikoja
sitten jättäneet tuon opin lapsekkaat todistuskappaleet, näyttää se
vielä yhä pohjustuvan rahvaan suuren enemmistön mielipiteitä. Se on yhä
vielä kirkonkin opetuksen perustuksena, ja -- mikä merkillisintä -- se
häämöittää usean uusimmankin teorian pohjalta, jotka tarkasti karttavat
kysymystä rangaistuksen oikeutuksesta ja tyytyvät määrittelemään vaan
sen yhteiskunnallista tarkoitusta.

Mahdollisen eksymisen välttämiseksi minun täytyy vaivata
lukijaa tekemään lyhyen katsahduksen tärkeimpiin tieteellisiin
rankaisuoikeudenteorioihin.

Näistä on vanhin n.s. _peloitusteoria_, jonka mukaan rangaistuksen
tarkoitus on olla peloituksena niille, jotka mahdollisesti
vastaisuudessa aikoisivat rikokseen ryhtyä. Samalla on rangaistuksen
tarkoitus esiintyä jonkinlaisena lainopetuksena raa'alle,
tietämättömälle rahvaalle. Kun rikkoja vedetään hirteen, niin sillä
tahdotaan vaan sanoa muille: katsokaa kuinka käy jollei pysy siivolla!
Yhteiskunta saattoi siis olla melkein kiitollinen rikkojalle, joka oli
antanut sille niin hyvän tilaisuuden teroittaa lain ankaruutta
kansalaisten mieleen. Yksityinen oli vaan välikappaleena. Tutkimuksen
tarkkuus ja rangaistuksen oikeudenmukaisuus olivatkin senvuoksi
sivuasioita. Pääasia oli kauhun herättäminen yleisöön. Ja kun rikokset
eivät ottaneet vähetäkseen, oli luonnollista, että rangaistukset
pyrkivät käymään yhä julmemmiksi, kunnes ne vihdoin saavuttivat
hirvittävän huippunsa ja säälivälle ihmiskunnalle siten todistivat koko
teorian mahdottomuuden. -- Kuuluisa lainoppinut Feuerbach on kuitenkin
koettanut kehitellä tätä teoriaa ja on se semmoisena saanut nimekseen
_psykoloogisen pakotuksen teoria_. Peloitusteorian julmuutta on hän
tahtonut laimentaa ja koettanut yksilölle antaa persoonallisuuden arvoa
siten, että on selittänyt rangaistuksen suoraan rangaistuakin
tarkoittavan. Tämän teorian mukaan ei rangaistuksen itse
toimeenpaneminen vaan sen lainuhka pitäisi pelottaa rikoksenteosta,
Feuerbach siis edellyttää yhtä suurta laintuntemista rikokseen
taipuvilta rahvasjoukoilta kuin peloitusteoria oli edellyttänyt niiltä
sen tuntemattomuutta. Jokainen huolimatta lainuhasta tehty rikos
todistaa kuitenkin tämmöisen psykoloogisen pakotuksen mahdottomuutta.
Ja jos peloitusteoria oli vienyt rangaistuksen toimeenpanon julmuuteen,
niin viehän tämä taas itse lainsäädäntöä yhä kovempiin ja
peloittavampiin rangaistus-uhkauksiin.

Vaikka tiede onkin hylännyt nämä molemmat teoriat, ovat ne kumminkin
hyvin tärkeitä sen vuoksi, että niitä yhä vieläkin käytetään
ei-juristein kesken todistettaessa rangaistuksen välttämättömyyttä.
Näissä piireissä ollaan sitä varmaa vakaumusta, että, jos rangaistuksen
peloittavaisuus laimennettaisiin tai kokonaan poistettaisiin, siitä
olisi seurauksena maailman täyttyminen rikoksilla äyräitänsä myöten.
Kriminaalinen psykologia on sitävastoin jo aikoja päässyt tuosta
harhaluulosta ja tullut siihen vakaumukseen, että tavallista ihmistä
estää rikoksenteosta hänen siveellinen pohjansa eikä suinkaan
rangaistuksen pelko; mutta myöskin, että julman rangaistuksen näkeminen
tai ankaran lain rangaistusuhka ei voi vähimmässäkään määrässä
laimentaa turmeltuneen ihmisen rikoksellista taipumusta. Se opettaa
vaan hänelle, kuinka vaarallista on joutua poliisin kynsiin ja kuinka
tärkeätä on noudattaa viekkautta ja salaisuutta, ja käyttää hyväkseen
mustinta pimeyttä. Mutta pahaa tappamaan tai edes missään määrin
vähemmäksi silittämään se ei pysty.

Bauerin kokoonpanema n.s. _varoitusteoria_, joka on vaan edellisten
muodostamisella syntynyt, samaten kuin Grolmanin ja Tittmanin
_preventsiooniteoria_ ovat molemmat vähäpätöisempiä, eivätkä kestä
mitään tieteellistä arvostelua.

Paljo suurempi merkitys on niin sanotulla _hätävarjelus- eli
puolustusteorialla_, joka näkee rikoksessa ainakin välillisen
hyökkäyksen valtion olemassaoloa vastaan. Tämän teorian kehittäjä on
Martin. Sen edustajia ovat myöskin ranskalaiset Rossi, Ortolan, Franck,
sekä italialaiset Carmignuani ja Carrara. Sitä paitsi taipuvat nykyiset
italialaiset antropologistit samaan suuntaan, Niinikään on ei-juristien
joukossa tämä näkökanta voittanut suurta alaa. Siihen vetoovat
tavallisesti ne, jotka ovat huomanneet peloitusteorian heikkouden.
"Onhan yhteiskunnalla toki oikeus puolustaa itseänsä!" sanotaan. Ja
niin sanoo teoriakin: rangaistus on yhteiskunnan hätävarjelus. -- Mutta
sanovathan kaikkien kansain lait, että rangaista voi vasta sitten
kuin rikos s.o. hyökkäys yhteiskuntaa vastaan jo on tapahtunut,
laillisesti tutkittu ja toteen näytetty. Mitä voi sanoa semmoisesta
hätävarjeluksesta, joka on tapahtunut vasta hyökkäyksen jälkeen? Jos
tahtoisi tätä teoriaa johdonmukaisesti seurata, niin pitäisi rangaista
ennen kuin rikos on tehty. Jos taas tarkoitetaan puolustaumista
rikoksen uusimista vastaan, niin tietää jokainen poliisi ja jokainen
tuomari, että rikosten uusijat juuri tuottavatkin heille tekemistä,
jotavastoin ensikertalaisia esiintyy verrattain harvoin. Rangaistus ei
siis ole vaikuttanut uusimista vastaan. Antropologistit pitävät näitä
uusijoita parantumattomina sairaina, hekin puhuvat yhteiskunnan
itsepuolustusoikeudesta, mutta hylkäävät täydellä syyllä rangaistuksen
puolustuskeinona, rahantekijät ja muut vaaralliset henkilöt olisivat
vaan pidettävät erillään (s.o. vangittuina). -- Mutta jos kaikkien
rangaistuslajien sijaan käytettäisiin vankeutta, ja jos sinne
kerättäisiin kaikki vaaralliset ihmiset, voisi olla, että puolet
yhteiskuntaa näin vähitellen siirtyisi toisen puolen elätettäväksi.
Tämä tietysti veisi siihen keinoon, että vangitulta alettaisiin kaikin
tavoin kasvatella, jotta niitä voisi jälleen päästää vapaiksi ja itse
itseänsä elättämään. Mutta näinhän tullaan vaan kiertotietä siihen
johtopäätökseen, että yhteiskunta paraiten pääsisi rikoksista, jos se
rangaistusten sijaan panisi kaikki voimansa jäsentensä siveelliseen
kasvattamiseen.

Ei, -- Tämä siis ei kelpaa. Rangaistus on pitkän historiallisen
kehityksen tuote. Se on siis välttämättömyys. Ja sillä täytyy olla
oikeutuksensa filosoofiseltakin kannalta.

Maailman suurin loogikeri, Immanuel Kant, on lausunut sivumennen
mielipiteensä tästäkin asiasta. Kysykäämme hänen ajatustaan. -- Hän
hylkää jyrkästi kaikki nuo relatiiviset tarkoitusteoriat, joiden mukaan
rangaista pitää vaan sen vuoksi, että yhteiskunnallinen etu sitä
vaatii, -- hylkää siihen määrään, että sanoo: jos yhteiskunta kaikkien
jäsentensä yhteisestä suostumuksesta päättäisi heti hajaantua, niin
pitäisi sittenkin vankeudessa oleva murhaaja ensin hirtettämän. Jos
ihmistä sitävastoin käytetään vaan välikappaleena vissien
yhteiskunnallisten tarkoitusten saavuttamiseksi, niin on se väärin;
sillä se sotii hänen synnynnäisen personallisuutensa arvoa vastaan.
Rangaistava on vaan yksistään sentähden että on rikottu. Ei enempää
eikä vähempää. Se on siveellinen, apriorinen postulaatti eli vaatimus.
Se on kategorinen imperatiivi j.n.e. yhä tunnettuun Kantin
ajatustapaan. -- Minä puolestani ihmettelen Kantin neroa ja ajatuksen
kirkkautta tässä juuri sentähden, että hän ei ole voinut muuta sanoa
yhteiskunnallisen rangaistuksen oikeuttamiseksi. Usein syvin
viisaustieto läheisimmin lähestyy tavallisen ihmisen ajatustapaa. Jos
semmoiselta kysyt: miksi rangaistaan, eikä hän vielä ole ennättänyt
luomaan itselleen tieteellisyyteen vivahtavaa vakaumusta, vastaa hän
häikäilemättä: siksi että on rikottu! -- Tämä onkin epäilemättä
viisainta mitä rikoksen ja rangaistuksen keskinäisestä suhteesta on
voitu sanoa. Rangaistus perustuu siinä itse rikokseen eikä mihinkään
ulkopuoliseen tarkoitukseen. Mutta toinen asia on, että kysymyksen ydin
jää sittenkin koskemattomaksi: mikä oikeuttaa yhteiskuntaa rangaistusta
käyttämään?

Toinen suuri ajattelija, Hegel, on antanut asiasta myöskin lausuntonsa,
vähän toiselta kannalta, mutta muuten aivan samaan suuntaan menevän ja
yhtä teräväjärkisen. Jos koetamme tunkeutua hänen ajatusjärjestelmänsä
labyrinttiin, jos riisumme hänen kirjavapukuiset abstraktiset
käsitteensä, niin näemme taaskin edessämme ihkasen alastomana mitä
tavallisimman, jokapäiväisimmän järjen-mietelmän. Hegelin ajatus on --
kuten tunnettu -- että oikeuden kieltämys, vääryys, täytyy tulla
rangaistuksen (se on: itsessään samallaisen oikeuden kieltämyksen eli
vääryyden) kautta jälleen kielletyksi. Niinkuin miinus, joka
miinuksella kerrottuna antaa plus. Mutta tämä kuuluu tavallisessa
puheessa: paha on pahalla kostettava! Toisin sanoen: julkisessa
oikeudessa noudatetaan toista lakia kuin se, minkä siveellisyys määrää:
että nimittäin paha on hyvällä kostettava. Siinä kohden on Hegel
sanonut yksinkertaisen totuuden. Yhteiskunnallinen rangaistus todistaa
todellakin päivän selvästi, että oikeudenkäyttelyssä noudatetaan
edellistä eikä jälkimmäistä lakia. Ja Hegelkään ei ole muuta sanonut
kuin että niin on ja että niin siis täytyykin olla.

Kun tuo talionin laki: "silmä silmästä ja hammas hampaasta" ei
kuitenkaan ota lukuun kuin ulkopuolista rikoksen vaikutusta, ja kun sen
sovittaminen ei kaikissa tapauksissa ole mahdollinenkaan, jääpi sekä
Kantin että Hegelin mukaan yhteiskunnan tehtäväksi löytää se
rangaistuksen mitta, joka perustuu oikeellisuuteen (Gerechtigkeit,
rättvisa) s.o. vastaa kussakin tapauksessa rikoksentekijän syyllisyyden
astetta.

Oikeellisuuden jalo mutta tässä tapauksessa hämärä käsite on muutamien
uusimpien tiedemiesten silmiin niin kirkkaana heijastanut, että
se on avannut heille tien aivan uusiin teorioihin. Nämätkin pyrkivät
olemaan niin sanottuja ahsoluutisia, s.o. perustaa rangaistuksen
siveelliseen välttämättömyyteen. Ne voisi sanoa yhteisellä nimellä
_oikeellisuusteorioiksi_. "Rangaistus on oikeellisuuden vaatima teko.
Yhteiskunta tarkoittaa rangaistuksellaan harjoittaa ja jakaa
oikeellisuutta, s.o. palkita kukin sillä mikä hänelle tulee."
Kummallisia, usein naurettavia tieteellisiä kiertokulkuja saa siellä
tallustella. Vastausta haetaan innolla ja kumminkin tuntuu joka
askeleella kuin ei oltaisi selvillä, mistä kysymyskään on.

Oikeellisuuden periaate on, _silloin kuin rangaistaan_, hyvin
välttämätön, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa, jos
kysymys nimittäin on siitä, mikä oikeuttaa itse rangaistuksen.

Oikeellisuus on jo lapsille hyvin tunnettu käsite. Heillä on aina
paljon tekemistä isän ja äidin oikeellisuuden kanssa. Mutta ei heillä
silloin ole mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa onko itse rangaistus
oikeutettu vai ei. He uskovat sisässään, että se, mitä isä tai äiti
heille tekee, sen he tekevät oikein. Ja nyt he eivät vaadi mitään muuta
kuin että heille tässä oikeudenjaossa tapahtuisi myöskin _oikeellisuus_
(Gerechtigkeit, rättvisa), s.o,, kun Pekkaa tukistettiin, niin vaatii
hän, että Mattiakin samasta teosta tukistettaisiin, aivan niinkuin sama
Pekka vaatii vehnästä sen vuoksi, että Matillekin annettiin vehnänen.

Jos me aikaihmiset sanomme, että rangaistus on välttämätön
_oikeellisuuden_ perustuksella, niin emme mekään silloin ollenkaan puhu
siitä, onko rangaistus oikeutettu ja mikä sen oikeuttaa; aivan samaten
kuin lapsi ei kysy onko itse tukistus oikeutettu vai ei. Me ainoastaan
sanomme, että B:tä täytyy rangaista sen vuoksi, että A:takin on samasta
teosta rangaistu.

Mutta jos me, viitsimättä tarkemmin ajatella, sekoitamme kaikki
käsityksemme niin, että sanomme: oikeellisuus (rättvisa) vaatii, että B
rangaistaan senvuoksi, että hän on tehnyt rikoksen, -- niin silloin me
väitämme jo ihan toista asiaa; me väitämme, että meillä on synnynnäinen
oikeus tuomita ja rangaista niitä, joita me pidämme pahoina. Toisin
sanoen: että jumala rankaisee meidän kauttamme. Eikä auta ollenkaan,
että me koetamme salata tätä palausta vanhimpaan kaikista teorioista,
sanomalla, että muka oikeellisuus tässä "asuu rangaistuksessa
itsessään", että meidän "tietoisuutemme vaatii rangaistusta
sovintouhrina oikeellisuudelle", ja muuta semmoista. Tuo oikeellisuuden
harjoitus oikeellisuuden nimessä pysyy sinä samana teoriana, kuin se,
mihin ihmiset ensimmäiseksi turvautuivat hakiessaan järjen oikeutusta
historialliselle tosiasialle: heidän omalle rankaisuvallalleen,
tuomareilleen, syyttäjilleen, vankiloilleen ja piinahuoneilleen.

Tämä oikeellisuuden teoria nyt on se, joka tietysti jyrkimmästi asettuu
kaikkia tarkoitusteorioja vastaan. Sillä se vaatii rangaistuksen
määrääjäksi ainoastaan oikeellisuuden. Niin että vaikka olisi kuinka
tarpeellista rangaistuksella esimerkiksi pelottaa pahantekijää, ja
oikeellisuus ei vaatisi muuta kuin aivan mitätöntä rangaistusta, niin
tietysti pelottaminen ei voi eikä saa tulla ollenkaan kysymykseen.
Samaten jos olisi tarpeellista pahantekijän parantamista varten säätää
teolle niin vähäinen rangaistus kuin suinkin, niin tämmöinen motiivi ei
saisi ollenkaan tulla kysymykseen, sillä se täydellisesti kumoo
oikeellisuuden periaatteen.

Mutta mitäs tapahtuu tieteessä? -- Juuri nämä vastakohtaiset ainekset
yhdistetäänkin yhdeksi ja kummallisen kiertelemisen kautta, päästään
uudelle pelastuksen saarelle. Syntyy uusi teoria: _välitysteoria_, joka
tekee mahdolliseksi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä rangaistuksen
oikeuttamiseksi koskaan on sanottu. Äsken juuri saatiin loistavalla
tavalla todistetuksi, että rangaistuksen perustus ei ole missään
yhteiskunnallisen hyödyn näkökannassa, vaan sen sisällisessä
oikeellisuudessa; ja todistuskappaleet olivat todellakin niin päteviä,
että kaikilta noilta tarkoitusteorioilta kerrassaan katkesi pää. Mutta
sitten itse oikeellisuuden periaate rupesi horjahtelemaan, jos sitä
syvemmältä tutki. Yhdeltä puolen se vei takasin jumaluuteen, joka oli
jo voitettu kanta, ja josta tahdottiin päästä. Jos taas kokonaan tämän
kannan heitti, niin vei oikeellisuuden periaate pois jumaluudesta,
kovin lähelle inhimillisyyttä ja rupesi viemään rangaistuksen
historiallista syntyperää, kostoa kohden. Sillä sanoa rangaistuksesta
että se on _oikeudenmukainen hyvitys_ (rättvis vedergällning) mitä se
on muuta kuin sanoa, että rangaistus on se kosto, joka on
oikeudenmukainen? Entä jos ei mikään kosto ole oikeudenmukainen! -- Kun
siis tämä oikeellisuuden periaate, paitsi sitä että se on
lainsäädännössä mahdoton toteuttaa, koska ei voida löytää sitä varten
välttämätöntä mittapuuta, itsessäänkin kantaa horjuvaisuuden siemenen,
niin pian kaduttiin, että nuo tarkoitusteoriat olivat noin vaan
mitättömiksi julistetut. Ja nyt ei muuta kuin yhdistettiin ne pönkäksi
oikeellisuuden periaatteelle. "Rangaistuksen perustus tosin on
oikeellisuus, -- sanotaan nyt, -- mutta siitä huolimatta, sen tarkoitus
on myöskin palvella yhteiskunnallista hyötyä, sen täytyy pelottaa, sen
täytyy suojella, sen täytyy olla psykoloogisena esteenä, sen täytyy
parantaa ja niin edespäin." Ja keino, jolla tämä saavutetaan on muka
se, että näiden tarkoitusten täytyy vaikuttaa rangaistuksen itse
_mittaan_ eli määrään. Oikeellisuus määrätköön ainoastaan rangaistuksen
lajin ja sen rajat, joita ylemmäksi tai alemmaksi se ei saa mennä.

Mitä tämä on? Vedetäänkö meitä nokasta? Tahdotaanko järki parka
välttämättä sekottaa puuroksi, jotta sitä sitten voi mielin määrin
hämmennellä? Eikö rangaistuksen mitta ole sama kuin sen suuruus? Eikö
oikeellisuuden pitänyt olla vaakana juuri rangaistuksen suuruudelle? Ja
nyt oikeellisuus luopuu juuri tästä punnitsemisen tehtävästään ja
jättää sen toisten näkökantaan ratkaistavaksi! Vai onko todella
tarkoitus, että nämä näkökannat oikeellisuuden _ohella_ vaikuttaisivat
rangaistuksen mittaan? Kaksi henkilöä on julkisesti pilkannut jumalaa,
josta rikoksesta meidän lakimme määrää rangaistukseksi kuritushuonetta
korkeintaan 4 vuotta (tai sitten vankeutta). Ottaen lukuun
peloitusnäkökunnan tuomari nyt määrää toiselle näistä henkilöistä,
jonka pilkkaa hän pitää yhteiskunnalle vaarallisena, 4 vuotta
kuritushuonetta, ja toiselle, jonka pilkka on vaaraton, ainoastaan 1
vuoden vankeutta. Ottaen lukuun parannusnäkökannan hän tahtoisi määrätä
edelliselle l vuoden vankeutta, koska 4 vuoden kuritushuone varmaan
olisi nuorelle rikoksentekijälle siveelliseksi vahingoksi;
jälkimmäiselle taas hän määräisi 4 vuoden kuritushuonetta, koska tämä
paatunut henkilö hänen mielestään ei paranisi 1 vuoden vankeudella.
Mutta mihin oikeellisuus tällöin joutuu, joka tuomarin mielestä
ehdottomasti vaatii yhtä suurta rangaistusta kummallekin?

Kuinka on selitettävä se merkillinen seikka, että vaikka yksi
tieteilijä todistaa, että rangaistus ei ole omiansa pelottamaan
rikoksesta, ei suojelemaan yhteiskuntaa siitä, eikä parantamaan itse
rikoksentekijää, ja vaikka kaikkien muiden tiedemiesten täytyy
siihen myöntyä, niin kuitenkin päästään kiertelemällä semmoiseen
johtopäätökseen, että rangaistus sekä pelottaa rikoksesta että parantaa
rikoksentekijää niinpian kuin oikeellisuus julistetaan rangaistuksen
filosoofilliseksi perustukseksi?

Sillä miksi tiede on hylännyt esimerkiksi parannusteorian? Jos meillä
olisi se suloinen kokemus, että rikoksentekijät säännöllisesti
parantuvat kärsittyänsä rangaistuksen, niin olisimmeko silloin hylännyt
tämän teorian? etsisimmekö me silloin enään rangaistuksen filosoofista
oikeutusta? Emmekö me päinvastoin tyyntyisi tieteellisessä
kuumeessamme, ja sanoisi, että rangaistuksen siunattu seuraus itse
oikeuttaa rangaistuksen. Mutta nyt me olemme hylänneet parannusteorian.
Ja tietysti sen vuoksi, että me tiedämme, että meidän kuritushuoneemme
ja vankeutemme yhtä usein pilaavat ihmisiä kuin parantavat.

Kuinka rangaistus siis voisi yhtäkkiä muuttua parannusta tuottavaksi,
jos se yhdistettäisiin sivutarkoitukseksi jonkun absoluuttisen teorian
rinnalle? Eihän hyöty, joka on todistettu mitättömäksi, voi saada
jälleen merkitystä sillä, että se muutetaan päätarkoituksesta
sivutarkoitukseksi! -- --

Relatiivisista eli tarkoitusteorioista on tuo _parannusteoria_, jonka
mukaan rangaistuksen tarkoitus on vaikuttaa henkistä parannusta
rikoksentekijässä, saanut aikaan suuria mullistuksia vankeuslaitoksen
alalla. Sillä se itse asiassa ei ole mikään teoria, joka hakisi
oikeutusta rangaistukselle, vaan se on pyrkimys ihan uuteen suuntaan.
Se on merkkinä, että itu on jo eroittunut siemenestä ja pyrkii valoa
kohden ja että yhteiskunnallinen rangaistus on kohta multana meidän
allamme.

Täytyy vaan vielä ottaa viimeinen askel ja tunnustaa, että jos todella
on kysymys vaan rikoksentekijän parantamisesta, niin on koko tuo
rangaistuksen käsite aivan turha aines tässä asiassa. Jos vankiloista
on muodostettava kasvatuslaitoksia, niin niistä on poistettava kaikki,
mikä muistuttaa rangaistusta ja kostoa yhteiskunnan puolelta, sillä ne
ovat muutettavat armahduslaitoksiksi, joissa yhteiskunta on
tilaisuudessa korjaamaan ja sovittamaan kaikki omat erehdyksensä,
laiminlyöntinsä ja loukkauksensa _oikeellisuutta_ vastaan jäsentensä
aineellisessa ja henkisessä palvelemisessa.

Niinkauan kuin parannusteoria pitää kiinni rangaistuksesta, on se
lapsellisin kaikista teorioista. Sillä se jättää todistamatta,
minkätähden on välttämättä rangaistusta kaikissa tapauksissa käytettävä
parannuskeinona, minkä tähden rangaistusta määräävät tuomarit eivätkä
kasvattajat ja minkätähden rangaistuksen pituus riippuu rikoksen
laadusta ja lain määräyksistä eikä rikoksellisen parantumisesta.

Jos vanhemmat rankaisevat lastaan, niin he sitä tekevät todella
kasvattamisen aikomuksessa. Ja tältä kannalta katsoen saammekin hakea
lähempää vastausta kysymykseen kasvatusopin alalta, -- Mitä tarkoittaa
rangaistus sen mukaan? -- Tietysti lapsen parantumista. -- Ja mikä
oikeuttaa rangaistuksen? -- Tietysti se, että rankaisija on vanhempi
ihminen, jonka otaksutaan voivan päättää, mikä kasvatettavalle parasta
on. -- Kasvatuskeinona useat pedagoogit hyväksyvät ruumiillisenkin
rangaistuksen, jos se näin tapahtuu sisällisen _rakkauden
vaikuttimesta_, jos sitä käytettäessä noudatetaan ehdotonta
mielentyyneyttä, joka muodostaa ehdon _sine qua non_.

Käytännöllinen elämä kulkee kumminkin omaa kulkuansa ja teoriat tulevat
tässäkin vasta perässä, -- Kokemus näet osottaa yhdeltä puolen, että
vanhemmat ryhtyvät rankaisijan tehtävään melkein poikkeuksetta
sisällisestä vihastuksesta, ja toiselta puolen, että kun joku kuje
sattumalta ei olekkaan herättänyt heidän vihastustaan, rangaistuskin
jää antamatta. Semmoinen se on käytännössä rakkauden ja oikeellisuuden
laita. Sentähden on jo pedagoogienkin joukossa kuuluisia opettajia,
jotka kokonaan kieltävät rangaistuksen kasvatuskeinona, koska teoriat
tekevät välttämättömäksi ehdoksi sen, mikä käytännössä on mahdottomuus.

Kasvatusopin teorioja saanemme kumminkin kiittää vaikutuksesta yleiseen
mielipiteesen. Niinpä on ainakin ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen
saatu poistetuksi monesta kohden, missä sitä ennen on kasvatuskeinona
käytetty. Yleinen mielipide ei usko enää ruumiillista kuritusta vieraan
holhojan, ei mestarin, ei isännän eikä edes koulunopettajankaan käsiin,
koska se tällöin ei katso olevan kyllin varmoja takeita siihen, että
_rangaistus aina tapahtuisi rakkauden vaikuttimesta_.

Mutta kaikki eivät hyväksy näitä rangaistusoikeuden rajoituksia.

Niitä on paljon, jotka eivät ole myötätuntoisella mielellä nähneet
kuritusoikeuden rajoittumista melkein yksistään kodin piiriin. He eivät
pane suurta lukua siihen, kiukustako vai rakkaudesta kurittaja tarttuu
piiskaansa. He tietävät vaan, että rangaistus pelottaa pahastateosta ja
teroittaa rankaisijan tahdon vaikuttavalla tavalla rangaistun mieleen.

He ajattelevat yhteiskunnallisestakin rangaistuksesta melkein samalla
tavalla: Miksi vajoutua aina syviin mietelmiin ja hakea vastausta niin
kaukaa? Miksi emme voisi ajatella yhteiskunnan henkeä vanhaksi,
hymyileväksi harmaapää ukoksi, joka tosin ankarastikin kurittelee
ajattelemattomia ja kevytmielisiä lapsiansa, mutta sillä tarkoittaa
vaan kaikkien yhteistä parasta ja onnea.

Mutta tämä sovinnollinen ajatus voi lähemmin tarkastettuna pahasti
horjahtua.

Ensiksi:

Koko tuo kuva harmaapää ukosta menee palasiksi, kun ajattelemme samaa
yhteiskuntaa toimivana muilla aloilla. Monessa kohdin se osottaa näet
täyttä kypsymättömyyttä jäsentensä hoidossa. Sillä näyttää olevan niin
perin vähän oman itsensä määräämiskykyä, että sitä pikemmin voisi
verrata vasta syntyneesen olentoon, joka silmät ummessa ja vielä aivan
sokeana haparoipi eteenpäin. Puhumattakaan sen kykenemättömyydestä
varallisuuden tasaisempaan jakamiseen jäsentensä kesken, mainitsen
esimerkiksi vaan sen vasta alkanutta taistelua viinan valmistusta
vastaan. Se on yhä pakotettu muutamille jäsenilleen pitämään auki tuota
rikastumisen uhkuvaa lähdettä ja näkemään, kuinka siitä leviävään
paheesen sortuu laumoittain yhteiskunnan tarpeellisimpia työmiehiä,
tietäen sen ohella että 3/4 kaikista rikoksista on saman viinan
tuotteita. Jos se ei pysty keksimään esteitä sille tosiasialle, että
yhdet sen jäsenistä nääntyvät nälkään silloin kuin toiset lennättelevät
samppanjan korkkeja, että yhdet eivät voi saada osaa sivistyksen
hedelmistä, vaikka kuinka ahkeroitsisivat, silloinkuin toiset eivät
tiedä, mihin niitä enää käyttäisivät, -- niin kuinka pystyy silloin
tämä kapalostaan heräävä yhteiskunta punnitsemaan jäsentensä tekoja
oikeellisuuden mittakaavalla ja kasvattamisen aikomuksessa ottamaan
heitä kurittaaksensa?

Ja toiseksi:

Jos yhteiskunta tarkoittaisi rangaistuksellaan vaan jäsentensä
isällistä kurittamista, mistä tulisi tuo kolkon sovittamattomuuden
leima, joka lepää kaikissa sen ankarammissa rangaistuksissa? -- --

Ei. Meidän täytyy jo ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen rangaistus ole
mikään kasvatuskeino eikä ole niissä tarkoituksissa syntynyt. Meidän
täytyy ymmärtää, että kuritushuoneet, linnat, vankilat ja mestaukset
ovat seurauksia meidän vanhasta kostonhimostamme. Meidän kostomme yksin
puhuu rangaistuksessa. Muinoin me vaadimme saada tappaa sen, joka oli
murhannut jonkun läheisen ystävämme, nyt me emme sitä saa tehdä, vaan
sen tekee yhteiskunta. Muinoin me itse kostimme sille, joka oli
tahtonut ryöstää meitä, nyt suorittaa koston yhteiskunta ja sulkee
hänet kuudeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Ennen me saimme itse armahtaa
rikoksentekijää, nyt emme sitä saa, vaan armahtaa toinen meidän
puolestamme. Me olemme itse läänittäneet kosto-oikeuden yhteiskunnalle,
ja meidän omat intohimomme ovat synnyttäneet koko sen rankaisuvallan.

Nyt olemme tulleet siihen omituiseen tilaan, että meidän intohimomme ja
kostonhalumme ovat aikojen kuluessa kokonaan talttuneet. Ja ne ovat
talttuneet juuri sen vuoksi, että yhteiskunta niin kauan aikaa ei ole
sallinut meidän itsen harjoittaa kostoa. Mutta jos niin on, niin
kenenkä tahtoon yhteiskunnallinen rankaisuvalta sitten enää
perustuu? Yksinhän se on jäänyt ja omin päin suorittelee
kuritushuonerangaistuksiaan ja mestauksiaan. Sillä eihän meistä ole
enää ketään, joka kostaisi lähimmäistään tappamalla hänet tai panemalla
vuosikausiksi vankeuteen. Jos meillä käväseekin sydämmessä vielä
kostontunteita, niin ainoastaan ensi kiivastuksessa; me lepymme tuossa
tuokiossa ja olemme valmiit antamaan anteeksi kaikki. Meillä on koko
kostotunteesta vaan sen verran jäljellä, että kun kysytään, mikä
rangaistuksen oikeuttaa, niin me vaivalla kaivamme sen esille ja
sanomme: minulla on sydämmessäni se tunne, se hyvityksen vaatimus, joka
oikeuttaa rangaistuksen.

Mutta jos nyt kosto on ollut rangaistuksen ainoa perustus, niin mitä
sitten on koko tuo rangaistusopin filosofia, joka ei lakkaa
ponnistamasta ja väsymättä hakee syvempää oikeutusta ja tarkoitusta
yhteiskunnan rankaisuvallalle?

Se on se vielä meidänkin aikamme spekulatiivisissa tieteissä esiintyvä
valtava erehdys, että se mikä on historiallisesti eteemme kehittynyt on
elämällemme jotakin välttämätöntä, jotakin, jota vaatii korkein
siveellinen laki.

Me tieteilemme aina siitä, mitä me edeltäpäin uskomme. Ja me uskomme
aina siihen, mitä luulemme itsellemme hyödyllisimmäksi.

Kun me muutama vuosisata sitten uskoimme ulkonaiseen jumalaan, jonka
arvelimme johtavan meidän elämätämme niinkuin isä suurta perhettänsä,
niin silloin me käytimme järkeämme vaan siihen, että olisimme saaneet
todistetuksi kaikki olevat olot jumalan itsensä järjestämiksi.
Rangaistuskin oli vaan jumalalta meille läänitetty valta. Ne, jotka
siihen aikaan enin nauttivat olevista oloista, ne niihin tietysti
lujimmin uskoivat. Se oli papisto se.

Nykyjään on usko ulkonaiseen jumalaan laimennut ja sijaan on tullut
usko valtioon. Ne, jotka nyt nauttivat valtiolta elatusta, palkatut
tiedemiehet niihin luettuina, tietysti lujimmin uskovat sen pyhyyteen.
Ja sen vuoksi pinnistetään järki äärimmäisiin asti todistaakseen,
kuinka välttämätöntä rankaiseminen on, kuinka miinus kertaa miinus
antaa plus ja kuinka voi noudattaa oikeellisuutta ja kuitenkin mitata
eri mitalla.

Kaikesta tästä täytyy kerrankin lakata.

Ei kukaan tarvitse pelätä, että hän joutuu leivättömäksi, jos me
lakkaamme suorittamasta julkista kostoa, kun ei enää kukaan kostoa
vaadi. Päinvastoin me pääsemme suunnattomista kustannuksista ja voimme
palkita filosoofeja hyödyllisemmillä aloilla.

Ja koko se järjen ponnistus, jolla on rakennettu rankaisuopin teorioja
ja koetettu selitellä rangaistuksen merkitystä, käyttämistapaa,
tarkoitusta ja oikeutusta -- ja mitä muuta kriminaalitiede olisi --
koko tuo ponnistus tulee meille hyödyksi ihan toisesta syystä. Koko
tuon ponnistuksen tarkoitus on vaan ollut antaa meidän aivoillemme niin
paljon voimistelua ja niin kehittää meidän järkeämme, että me kerran
täydellä selvyydellä voisimme ymmärtää, kuinka hyödytön kaikki
rangaistus on.

Me hupakot kysymme, kuinka meidän muka kävisi, jos antaisimme valtaa
meissä kaikissa elävälle halulle palkita pahanteko anteeksiantamuksella
ja unohtaa kokonaan kosto! Epäilemmekö siis, ettei meille löytyisi
vastaavaa elämänmuotoa, jos niin tekisimme? Äskenhän me juuri
arvostelimme pakanuuden taistelua yhteiskuntahenkeä vastaan; pakanat
eivät voineet ymmärtää uuden ajan henkeä, joka koetti sovittaa ja
lauhduttaa heidän intohimojaan. He eivät uskoneet, että voi löytyä
mitään muuta elämänmuotoa kuin heidän sukuliittokuntansa keskinäisine
kostotaisteluineen. Emmekö me nyt ajattele ihan samoin kuin pakanat,
epäillessämme, ettei meille enää uutta elämänmuotoa voi löytyä, jos
kerran luovumme vanhoista oloistamme? -- --

Johtopäätökseksi täytyy siis sanoa seuraavaa:

Rangaistuksen tarkoitus ei ole olemukseltaan mikään muu kuin koston
suorittaminen. Ja rangaistus on oikeutettu ainoastaan siinä
tapauksessa, että yksityinen kostonhimo on oikeutettu.

Meidän äitimme ja omatuntomme opettavat meille unhottamista ja
anteeksiantamusta. Kuinka voisimme silloin pitää kostoa oikeutettuna?

Yhteiskunta tekisi siis viisaimmiten, jos se heti lakkauttaisi
rankaisutoimintansa ja viipymättä vapauttaisi kaikki nykyiset
vankinsa. -- --

"Mutta -- sanotte te -- eihän minulla kuitenkaan ole oikeutta avata
vankilain portteja eikä semmoista oikeutta liene kellään koko
maailmassa. Pitääkö minun siis jäädä odottamaan tätä tapausta hurskaana
toivomuksena, vai löytyykö todellakin jotain käytännöllistä keinoa
tarkoituksen saavuttamiseksi?"

Löytyy yksi ainoa keino ja sen käytännöllisempää keinoa ei löydy.

Lakkaa opettamasta, että rangaistus on välttämätön, luovu tuomarin
toimesta, jos olet tuomari, syyttäjän toimesta, jos olet syyttäjä,
vanginvartijan toimesta, jos olet vanginvartija, äläkä rupea näihin
toimiin, vaikka sinulle tarjottaisiin kuinka suurta maksua tahansa.

Se on ainoa keino, etkä sinä enää voi parantaa, meidän yhteiskuntaamme
muulla kuin tällä keinolla.

Tämä parannuskeino ei ole mikään satunnainen keksintö tai
kevytmielisesti esiinviskattu ehdotus. Ajat ovat siihen tuoneet,
historia on siihen kehittynyt. Ja pian uusi yhteiskunnallinen muutos,
joka alkaa vähästä, on niinkuin vihuri levinnyt kaikkialle.

Ihmisten ylimeno yhdestä elämän rakennuksesta toiseen -- sanoo eräs
suuri aikamme opettaja -- ei tapahdu alituisesti niinkuin hiekka vuotaa
tuntilasissa: jyvänen jyväsen jälkeen, alkaen ensimmäisestä viimeiseen,
vaan pikemmin niinkuin vesi vuotaa upotettuun astiaan, joka aluksi vaan
yhdeltä puolelta hiljaa ja tasaisesti päästää vettä sisäänsä, mutta
sitten siinä jo olevan veden painosta yhtäkkiä alkaa syventyä ja
melkein yhdellä kertaa täyttyy.



"Kaste."

(Kirje B.P:lle).


Kiitän teitä ystävällisestä kirjeestänne, jossa meitä onnittelette
tyttäremme syntymisen johdosta.

Sydämmellisen toivotuksenne jälkeen olette lisännyt; _Joh. 3: 5_.

Tämä evankeliumin kohta sisältää Jeesuksen sanat Nikodeemukselle:

_Totisesti, totisesti sanon minä sinulle: ellei joku synny vedestä ja
Hengestä, ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla_.

Olenhan ymmärtänyt teidän oikein? Te olette tahtoneet hienolla tavalla
viitata siihen, että teidän vakaumuksenne mukaan me emme menettele
Jumalan sanan mukaisesti, kun olemme jättäneet lapsemme kastamatta. Te
tahdotte sanoa, että Jeesus asetti kastamisen ehdoksi Jumalan
valtakuntaan tulemiselle.

Minullekin ovat kaikki Kristuksen käskyt ehdottomasti sitovia, niin
että jos ymmärtäisin tiimiin todella hänen käskykseen, en epäilisi
ollenkaan sen noudattamista.

Nyt on minun käsitykseni mukaan kuitenkin selvä, että tämmöinen
ulkonainen ehto Jumalan valtakuntaan tulemiselle ei ole ainoastaan
merkityksetön, vaan on kokonaan Kristuksen opin henkeä vastaan.

Minusta näyttää, että jos tämmöisiä ulkonaisia ehtoja ajatellaan
välttämättömiksi, niin täytyy myöskin ajatella Jumalaa ulkonaiseksi
olennoksi, niinkuin juutalaiset häntä ajattelivatkin, -- olennoksi,
joka vaatii ihmisiltä vissien "laintöiden" noudattamista.
Ympärileikkaus oli juutalaisilla merkkinä liitosta Jumalan kanssa. Me
nyt tahdomme tehdä kasteen samallaiseksi ehdoksi Jumalan yhteyteen
(= valtakuntaan) tulemiselle, -- Tämä seikka osoittaakin muita
selvemmin, ettemme me vielä ole vapautuneet niistä harhakäsityksistä,
jotka juutalaisilla oli jumaluudesta.

Nyt on Kristus kuitenkin antanut meille ihan toisen käsityksen
Jumalasta: että Jumala on henki, joka on ihmisessä, ja että elämä tämän
hengen valossa on taivaan valtakunta hänen sydämmessään. Me voimme
tietää Jumalasta, ainoastaan niinkuin poika tietää isästään, siis
ainoastaan oman henkemme kautta.

Mutta paljon me voimme tietää muista asioista juuri tämän tietomme
nojalla. Me voimme tietää, että ihminen on sabatin herra, ettei mikään
ulkonainen voi ihmistä saastuttaa, eikä siis myöskään autuaaksi tehdä;
ettei ihminen tarvitse temppeliä palvellakseen Jumalaa. Jeesus, joka on
meille Ihmisenpojan ilmoittanut, nimenomaan opettaakin näitä, varoittaa
noudattamasta ulkonaisia temppuja. Hän oli juuri noussut kaikkea
ulkonaisuutta vastaan; hän kieltää lavertamasta rukouksia; hän käskee
rukoilemaan yksinäisyydessä ja hengessä.

Ja nyt minun mielestäni ei mikään kirkollinen temppu ole niin kokonaan
ulkonainen, kuin juuri lapsen kastaminen. Sanoa, että kaste on
Jeesuksen asettama, -- ettei lapsi tule taivaan valtakuntaan
kastamatta, on samaa kuin kääntää nurin kaiken sen, minkä Jeesus juuri
on asettanut.

Voihan vallan hyvin ymmärtää, mitä ne aikaihmiset tarkoittivat, jotka
muinoin Johannes Kastajan kehotuksesta astuivat Jordaniin. Kysymys oli
heidän pesemisestään. Johannes saarnasi, että Jumala astuisi alas
maahan, jos ihmiset tahtoisivat tehdä parannuksen ja puhdistua
sydämmissänsä. Hänen voimakas saarnansa, hänen lupauksensa kaikille
köyhille, irtolaisille, sorretuille, siitä, että heille koittaa uusi
vapauden valtakunta, hurmasi kansan. Laumoittain tulvasi hänen luokseen
ihmisiä ilmoittamaan, että he olivat valmiit puhdistumaan
sydämmissänsä. Ja kaikkia niitä, jotka tunnustivat erhetyksensä ja
syntinsä, hän pesi Jordanissa, merkiksi, että he olivat puhtaat, ja
muistutukseksi, että heidän nyt oli tekeminen mielenmuutosta vastaavia
tekoja, niin että kellä oli kaksi vaatteusta, se antakoon sille, jolla
ei yhtään ollut, ja jolla oli ruokaa, se tehköön samaten. Ja paljon
vielä muuta hän opetti kansalle, selittäen ja ilmoittaen tosi onnen
ehdoista. Mutta tärkeintä hänen opetuksessaan oli seuraava:

Hän sanoi: minä puhdistan teitä vedessä mielenmuutoksenne merkiksi,
mutta minua seuraa Jumala itse, joka on minua voimakkaampi ja jonka
edessä minä en ole mitään. Minä pesen teitä vedellä, mutta hän
puhdistaa teitä hengellänsä. Kun hänen henkensä tulee teidän
sydämmiinne, niin puhdistuu siellä kaikki itsestänsä ja hyvä erottautuu
pahasta. Se henki teidän sydämmissänne on kuin isäntä, joka perkaa
riihtänsä: lapio on hänen kädessään, jolla hän kokoo nisun aittaansa,
mutta polttaa ruumenet.

Kuka olisi voinut nähdessään kansan antautuvan pestäväksi vaan jalosta
harrastuksesta henkisesti puhdistua ja alkaa uutta elämää, -- kuka
olisi voinut kylmänä sitä katsoa ottamatta itsekin osaa heidän
intoonsa.

Niin saapui Galileasta myöskin Jeesus. Hän kuunteli Johanneksen
opetusta ja astui hänkin veteen.

Mutta Johannes, joka nähtävästi jo ennestään tunsi hänen ajatuksensa
ihmisen suhteesta Jumalaan -- sillä olihan Jeesus jo ennen julkisesti
sanonut, että Jumala oli hänen Isänsä -- ei tahtonut häntä pestä, vaan
sanoi, että pikemmin sitten Jeesuksen sopisi pestä hänet. Kuitenkin
Jeesus tahtoi seurata kaikkien muiden esimerkkiä, ei tahtonut pitää
itseänsä kyllin puhtaana eikä erottaa erillaiseksi muiden rinnalla.

Jo tässä tilaisuudessa näyttää hänelle välähtäneen entistä elävämpi
tunto Jumalan hengen läsnäolosta hänen sydämmessään. Hän sai uuden
sisällisen vahvistuksen siihen, että hän on sen Henki-Jumalan poika,
jonka rakkaus maailmaan virtaa hänen kauttansa.

Tämmöisestä sisällisestä hengen tapauksesta hänen sydämmessään ei
tietysti kellään muulla voinut olla mitään aavistusta. Hän on
mahdollisesti jälestäpäin koettanut selittää sitä opetuslapsilleen,
mutta on tullut nähtävästi väärin käsitetyksi, koska me tapaamme asian
kerrottuna evankeelioissa tunnetulla itämaisella väririkkaudella ja
jotenkin omituisesti.

Mutta vasta sittenkuin Jeesus "vietiin hengeltä korpeen, kiusattaa
perkeleeltä" tapahtui hänessä se lopullinen "hengen puhdistus," joka
määräsi koko hänen vastaisen elämänsä tien. Täällä hän ratkaisevasti
voitti oman tahdon, tunnusti ihmiselämän merkityksen olevan Isän tahdon
palvelemisessa ja pyhittäytyi itse tälle tahdolle.

Ja hän tuli korvesta ja alkoi julistaa Jumalan valtakuntaa, sanoen:
aika on täytetty ja Jumalan valtakunta tullut, uudistakaa mielenne ja
uskokaa todellisen onnen ilmoitukseen. Ja hän opetti ihmisille, mitkä
ovat tämän onnen ehdot, ja että he ovat taivaallisen Isän poikia, jos
he vaan tekivät Isänsä tahdon.

Mitä nyt kastamiseen tulee, niin mainitaan evankeeliumissa, että
hänenkin opetuslapsensa pesivät ihmisiä parannuksen merkiksi. Mutta
Jeesuksesta sanotaan nimenomaan, ettei hän ketään kastanut.

Mitään lausuntoa tästä asiasta ei Jeesus kertaakaan eläessänsä antanut.
Hän siis ei kertaakaan puhunut asiasta, joka kumminkin olisi muka ollut
yhtenä välttämättömänä ehtona taivaan valtakuntaan pääsemiseksi.

Sekä Matheus että Markus tosin kertovat, että Jeesus oli kuoltuansa
ilmestynyt opetuslapsille ja silloin puhunut myöskin kasteesta. Näissä
Jeesuksen kuolemantakaisissa lausunnoissa puhutaan kasteesta kuitenkin
aivan satunnaisesti. Jos hän todella on joskus sanonut juuri nuo sanat,
niin ei hän ole tietysti voinut silloin tarkoittaa muuta kuin
puhdistamista hengessä ja käyttänyt sanaa "kastaa" ainoastaan
sananpartena, jolla tahtoi merkitä henkistä asiaa. Niitä ei missään
tapauksissa voi selittää miksikään kasteen asetussanoiksi. (Kts. Math.
25: 19 ja Mark. 16: 16).

Mutta minähän olen nyt puhunut kaikista muista kohdista, vaan en siitä,
johon te vetootte: "_ellei joku synny vedestä ja hengestä, ei hän taida
Jumalan valtakuntaan sisälle tulla_." (Joh. 3: 5).

Nämät sanat ovat otetut Jeesuksen keskustelusta Nikodeemuksen kanssa.
Ja sentähden, kun niiden oikeata tarkoitusta on selitettävä, niin ei
voi sitä tehdä tarkastamatta koko keskustelua semmoisenaan.

Tätä merkillistä keskustelua on selitetty ja selitetään monella
tavalla. Seuraava selitys on mielestäni ainoa oikea. Jääköön
sanomatta, kenen selitys se on, sillä parempi on, että mielipiteenne
ratkaisijaksi tulee Teidän oma arvostelunne kuin mahdollinen luottamus
auktoriteettiin.

1, 2 ja 3:s värssy Johanneksen evankeliumin 3 luvussa kuuluvat vähän
toisenlaisessa, käännöksessä alkukielestä näin:

"Niin oli mies Fariseuksista, Nikodemus nimeltään, juutalaisten
ylimmäinen. Se tuli yöllä Jeesuksen luo, ja sanoi hänelle: Mestari, me
tiedämme, että sinä olet Jumalasta opettajaksi tullut; sillä ei
taitaisi kenkään niin todistaa, ellei Jumala olisi hänen kanssansa. Ja
tähän vastasi hänelle Jeesus: _Totisesti, sanon sinulle, joka ei ole
Jumalan siittämä taivaasta, ainoastaan se voi olla ymmärtämättä, mitä
Jumalan valtakunta on_." (Joh. 3: 3).

Näennäisesti Jeesuksen vastauksella ei tässä ole mitään yhteyttä
Nikodeemuksen puheen kanssa, joka ei edes tunnu sisältävän mitään
kysymystä.

Kun me siis tahdomme ymmärtää, mitä Nikodeemuksen puhe sisältää, niin
meidän ensiksikin täytyy ymmärtää, mikä siinä oikeastaan muodostaa
kysymyksen, -- mitä se on, johon hän tahtoo saada vastausta. Jollemme
tahdo suoraan väittää, että hänen puheestaan on tahallisesti jätetty
jotakin pois, niin voimme asiaa tutkia ainoastaan siitä vastauksesta,
jonka Jeesus antaa. Jeesus nimittäin vastaa hänelle selityksellä, mitä
taivaan valtakunta on. Siis täytyy Nikodeemuksen puheen sisältää
myöskin kysymyksen samasta asiasta. Ja että Nikodeemus todella tuli
tästä asiasta tiedustelemaan, sen osottaa kaikki mikä oli tapahtunut
ennen hänen yöllistä salaretkeänsä Jeesuksen luo.

Päivällä oli Jeesus nimittäin herättänyt suurta huomiota ja
levottomuutta kirjanoppineiden ja pappein päämiesten piireissä
rohkealla esiintymisellään Jerusalemin temppelissä. Hän oli
sieltä karkoittanut kaiken uhrikarjan, kaatanut kumoon kyyhkyisten
myyjäin pöydät, heittänyt hajalle vaihettajain rahat, sanonut,
ettei kauppahuonetta saanut pitää hänen Isänsä huoneena ja
ruvennut julkisesti opettamaan, mitä oli sanottu Esaias- ja
Jeremias-profeettain kirjoituksissa, että Jumalan huone on koko
maailma, yksi rukoushuone kaikille kansoille, -- että jumalanpalvelus
voi tapahtua ainoastaan rakkaudentöiden kautta eikä suinkaan
temppelissä, joka näin muuttuu vaan luolaksi, minne ryövärit
kerääntyvät pyytämään päästöä pahoista töistään. Kaikki kansa oli
hämmästyen kuullut hänen oppiansa. Ja kun juutalaiset olivat vaatineet
häneltä todistusta siihen, millä oikeudella hän uskalsi näin menetellä,
oli hän sanonut, että he ensin hajoittaisivat maan tasalle tuon
temppelinsä, niin kyllä hän sitten todistaisi oikeutensa: kolmessa
päivässä hän pystyttäisi heille uuden, elävän temppelin sen temppelin
sijaan, jota he olivat rakentaneet 46 vuotta.

Kun muut fariseukset näistä syistä etsivät Jeesusta hukuttaaksensa,
niin Nikodeemus, joka oli yksi heistä ja juutalaisten ylimmäinen,
katsoi parhaaksi saapua yöllä hänen puheilleen.

Ja meille on nyt myöskin aivan selvä, mitä Nikodeemus oikeastaan tuli
tiedustamaan. Hän, kuten näkyy, sydämmessään myönsi, että Jeesus oli
puhunut totta, mutta tahtoi vaan saada selkoa siitä, mimmoinen se
taivaan valtakunta oli, jota Jeesus saarnasi, koska sen perustamiseksi
oli välttämätöntä hävittää koko juutalaisten entinen käsitys jumalasta
ja hänen palvelemisestaan.

Ja Jeesus antaessaan hänelle vastauksen, tietää puhuvansa oppineelle
miehelle, joka tunnustaa vaan semmoista, mikä ei ole ristiriitaista
inhimillisen järjen kanssa.

Samallaisen kysymyksen kuin Nikodeemus, teki Jeesukselle kerran
samarialainen vaimo:

"Meidän isämme, sanoi hän, ovat tällä vuorella kumartaneet ja
rukoilleet, ja te sanotte, että Jerusalemissa on se sija, jossa on
rukoileminen."

Omituista on, että tässäkin kohden voimme ymmärtää, että samarialainen
vaimo jotakin _kysyy_, ainoastaan siitä vastauksesta, minkä Jeesus
hänelle antaa. Myöskin tässä edelläkäyvä puhelu heidän välillään
todistaa, että hänen kysymyksensä on juuri se, mihin Jeesus sitten
vastaa. Hän tarkoittaa siis kysyä: kun meidän isämme ovat tällä
vuorella rukoilleet ja kun te juutalaiset sanotte, että rukoilla pitää
Jerusalemissa, niin miten sinä käsket rukoilemaan sitä Jumalaa, jonka
sanot voivan antaa minulle ikuisen elämän?

Jeesus vastaa hänelle:

"Usko minua, vaimo, että pian tulee aika, jolloin ette palvele Isää
vuorella ettekä Jerusalemissa. Se aika lähestyy, ja onkin jo käsissä,
että oikeat palvelijat palvelevat Isää hengessä ja teossa, sillä Isä
vaatii semmoisia palvelijoita itselleen. Jumala on henki ja häntä on
palveleminen hengessä ja teossa."

Niinikään hän kerran fariseusten kysymykseen, miten ja koska Jumalan
valtakunta olisi tuleva, vastasi, ettei se valtakunta, josta hän
saarnasi, ollut sellainen kuin se, josta entiset profeetat olivat
puhuneet. He olivat sanoneet, että Jumala tulisi kaikellaisten
ulkonaisten ilmiöiden mukana, -- hän sitävastoin puhui semmoisesta
Jumalan valtakunnasta, jonka tuloa ei voida nähdä. Ja jos siitä
sanottaisiin, tuossa se nyt on tullut tai tulee, taikka tässä se nyt
on, niin semmoista ei saa uskoa. Jumalan valtakunta on kuin salaman
välähdys, sekä siellä että täällä ja jokapaikassa, -- se ei ole ajassa
eikä paikassa, sillä se on ihmisten sydämmissä.

Mutta Nikodeemukselle hän antaa tarkimman ja perusteellisimman
selityksen asiasta.

Hän sanoo, että ihminen on Jumalan siittämä, ja tämän perustuksella
jokainen ihminen voi ymmärtää, mitä taivaan valtakunta on.

[Suomalaisessa tekstin käännöksessä puhutaan
_vaatauudestasyntymisestä_, mikä on aivan mielivaltainen käännös.
Kysymys ei tässä ole uudestasyntymisestä, vaan tulemisesta _siitetyksi
korkeudesta_, taivaasta, eli siis Jumalasta.]

Nikodeemus, kuten aina kaikki filosoofit, vetoaa nyt siihen, että
tämmöinen selitys sisältää järjettömyyttä, ja siis on merkityksetön.
Hän sanoo: kuinka voi ihminen, joka jo on ennättänyt vanheta, tulla
Jumalan siittämäksi, eihän hän voi äitinsä kohtuun toisen kerran mennä
ja siellä uudestaan siittyä Jumalasta.

Ei sovi meidän sanoa, että Nikodeemus olisi ilmaissut tavattomampaa
ymmärtämättömyyttä tällä kysymyksellään, sillä meidän oma kirkkomme
vielä tänäkin päivänä aivan samalla tavalla ymmärtää Jeesuksen
siittymisen neitseestä Maariasta pyhän hengen kautta ilman ruumiillista
isää. Sekä Nikodeemus että meidän kirkkomme ymmärtävät asian niin, että
voidakseen syntyä hengestä, täytyy syntyä vaimosta hengen itsensä
siittämänä miehen asemesta.

Tämän erehdyksen Jeesus oikasee nyt sillä lauseella, johon Te olette
vedonneet, ilmaistaksenne, että kaste on välttämätön taivaan
valtakuntaan tulemiselle.

Puheena olevan lauseen voi alkukielestä kääntää myöskin näin:

Ja Jeesus vastasi hänelle: _Totisesti, sanon sinulle, joka ei ole
siinnyt lihasta ("vedestä") ja vielä hengestä, ainoastaan se ei taida
tulla Jumalan valtakuntaan_.

Tässä ei nimittäin ole kysymys tavallisesta "vedestä", vaan
ihmisruumiin siemennesteestä. (Vrt. Joh. 10: 34 "ja kohta vuoti veri ja
vesi".)

Ja Jeesus jatkaa selitystään:

_Se, mikä on ruumiin siittämä, se on ruumis, mutta mikä on hengen
siittämä, se on henki. Äläkä siis ihmettele, että minä sanoin sinulle:
meidän täytyy tulla Jumalalta siitetyiksi. Henki liikkuu, missä ja
milloin tahtoo, ja sen äänen sinä ymmärrät, vaan et tiedä, mistä se
tulee ja minne se menee. Niin on jokaisen laita, jonka on henki
siittänyt_.

Nikodeemus kysyy edelleen:

Kuinka semmoisia saattaa tapahtua?

Ja Jeesus vastaa:

_Sinä olet opettaja, etkä näitä ymmärrä. Totisesti, sanon sinulle, me
puhumme, mistä tiedämme ja todistamme, mitä näemme, mutta te ette ota
vastaan meidän todistuksiamme. Minä sanoin teille siitä, mikä on
maassa, ettekä te usko; kuinkas te silloin saattaisitte uskoa, jos minä
alkaisin puhua siitä, mikä on taivaassa. Eihän kukaan voi taivaaseen
nousta, taivaasta on ainoastaan tullut alas ihmisenpoika, se, joka
taivaassa onkin_.

Ensin oli Jeesus sanonut, että ihmisessä on tuo korkeuden siittämä
henki; nyt hän sanoo, ettei tästä korkeudesta, s.o. Jumalasta, kukaan
voi antaa tietoja, sillä ei kukaan voi päästä Jumalaan asti; mutta
Jumalalta taivaasta on astunut alas eli siinnyt hengen poika, -- se
sama, joka pysyy aina taivaassa Jumalan kanssa. Ja sentähden
ihmisenpoika merkitsee henkeä, hengen poikaa ihmisessä.

_Ja niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin on ihmisenpoikakin
ylennettävä_.

Täytyy muistaa, mitä tuo kertomus käärmeen ylentämisestä on. Käärmeen
kuva nostettiin ihmisten nähtäväksi, jotta nämät olisivat pelastuneet
ja jääneet elämään huolimatta pistoksesta. Ylentää ihmispoikaa,
niinkuin Mooses ylensi käärmeen, merkitsee siis: käyttää Ihmisenpoikaa
samaan tarkoitukseen kuin juutalaiset käyttivät käärmettä korvessa.

-- _että jokainen; uskoen häneen, ei hukkuisi, vaan saisi ikuisen
elämän_.

_Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, ja hän on antanut poikansa,
semmoisen kuin hän itse, sitävarten, että jokainen, uskoen häneen ei
hukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän_.

Niinkuin Mooses, rakastaen kansaa, teki heille pelastukseksi käärmeen
kuvan, niin Jumalakin antoi maailmalle pojan, että ihmiset
pelastuisivat.

_Eihän Jumala synnyttänyt poikaa maailmaan rangaistaksensa maailmaa,
vaan siksi, että maailma eläisi hänen kauttansa. Joka uskoo poikaan,
hän ei ole rangaistuksen alainen, mutta joka ei usko, hän on jo
rangaistu sillä, ettei uskonut siihen, mitä on poika, samallainen kuin
Jumala. Rangaistus juuri siinä onkin, että valkeus tuli maailmaan,
mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta, sillä heidän
tekonsa olivat pahat. Sillä joka pahoin menettelee, hän hylkää
valkeuden, eikä tule valkeuteen, niin etteivät hänen työnsä tulekaan
näkyviin. Mutia joka totuudessa elää, se tulee valkeuteen, niin että
hänen työnsä näkyvät_.

Nämät ajatukset ilmaisevat, mitä Jeesus tarkoittaa Jumalan
valtakunnalla, jota jo Johannes saarnasi. Ylentää Jumalan poikaa
ihmisessä, uskoa häneen, se merkitsee: olla Jumalan valtakunnassa.
Jumalan tarkoitus ei ole ihmisten kuolema, vaan elämä. Se ihminen, joka
uskoo pojan henkeen, se elää valkeudessa, se ei kuole ja jääpi Jumalan
valtakuntaan: mutta se, joka ei usko hengen valoon, poikaan, hän ei
elä, vaan on kuollut. Siinä juuri onkin kuolema, että ihmisille on
annettu elämän valkeus, vaan he tekevät pahaa ja siten itse hylkäävät
elämän.

Se on siis kokonaan toinen Jumala, kuin se heprealaisten Jumala --
luoja, tuomari ja rankaisija, joka oli tunnettu Nikodeemukselle.

Mutta erehtynenkö siis, jos sanon, että sama harhakäsitys Jumalasta ja
hänen valtakunnastaan on myöskin meillä, jotka uskomme, että semmoinen
ulkonainen temppu, kuin lapsen kaste, voi jotain vaikuttaa tuon lapsen
sydämmessä! Jos me taas sanomme, ettei ole kysymyskään siitä, mitä
kaste lapsen sydämmeen vaikuttaa, kunhan lapsi vaan tulee senkautta
Jumalan yhteyteen ja hänen valtakuntaansa, niin emmekö me juuri silloin
kuvaile mielessämme jotakin ulkonaista Jumalaa, joka vaatii kastetta
"laintyönä"? Emmeköhän ymmärrä taivaanvaltakunnalla silloin vaan
jotakin tulevaa haudantakoista autuudentilaa, emmekä sitä nykyisyyden
elämää meidän sydämmissämme, joksi Jeesus sitä sanoi ja joka on ikuinen
vaan siksi, että nykyisyys on ikuinen ja joka ei voi kuolemalla katketa
vaan siksi, että se on elämä kuolemattomassa Isässä.

Nikodeemuksen ja Jeesuksen välisessä keskustelussa ei ole mainittu,
ainoatakaan ehtoa tähän Jumalan valtakuntaan tulemiselle. Siinä on
päinvastoin sanottu, että jokainen ihminen tietää, mitä
taivaanvaltakunta on, koska hän on korkeudesta syntynyt ja että
jokainen siis voi siihen tulla.

Ehdot -- ja välttämättömät ehdot -- on Jeesus luetellut ihan toisessa
tilaisuudessa. Ne löytyvät kaikki hänen vuorisaarnassansa. Mutta
kasteesta ei sielläkään mainita mitään. -- --

Te voitte sanoa, että näinkin käsittäen kasteen merkityksen meidän
kumminkin olisi pitänyt noudattaa yleistä hyvää tapaa ja myöskin
ajatella niitä ikävyyksiä, jotka ehkä tulevat kohtaamaan lasta itseään.

Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos meidän mielestämme lasten
kaste on Kristuksen opin henkeä vastaan, niin me emme voi muuten
menetellä, jos tahdomme pysyä sopusoinnussa tämän opin kanssa.

Niitä on paljon, jotka ajattelevat niin kuin me, -- jotka ajattelevat,
että jonkunhan täytyy ottaa ikävyydet kärsiäkseen. Käsitykset eivät ota
muuttuakseen meidän sanoistamme. Ne voivat muuttua vaan teoista.



Syöminen.


Ei mikään niinkuin ylenmääräinen syöminen ja juominen kuoleta henkistä
elämää. Mikä siihen sitten lienee syynä, menneekö kaikki voima ruuan
sulattamiseen, niin ettei voimaa muuhun enää riitä, vai muutenko
ihminen tylsyy ollessaan alituisesti täynnänsä, varma vaan on, että
ylensyöminen ei koskaan kulje yhdessä aatteellisen elämän kanssa.

Mitä sanoo kaiken henkisen elämämme herättäjä tästä asiasta?

Enemmän kuin luullaan.

Korvessa ollessaan hänelle ensiksikin itselleen selviää henkisen elämän
luonne ruumiillisen ruuan vertauksessa henkiseen.

"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, mutta jokaisesta sanasta, kuin
Jumalan suusta lähtee."

Näillä sanoilla vastaa hän kiusaajalle, joka käskee häntä pitämään
huolta ruuastansa. Hän käyttää näitä sanoja muistellen Israelia, joka
eli korvessa nääntymättä 40 vuotta. Hän sanoo: "ei ihminen elä
leivästä, vaan ihminen elää Jumalan tahdosta."

Eräällä matkalla opetuslapset häneltä kysyivät eikö hän tahtoisi syödä.

"Minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä", vastasi hän. "Minun
ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, jos
täytän hänen tekonsa."

Kansalle hän kerran sanoi:

"Te huolehditte maallisesta ruuasta, vaan minä sanon teille: älkäät
murehtiko siitä ruuasta, joka katoo, vaan murehtikaa siitä ruuasta,
joka säilyy ikuiseen elämään, siihen, minkä teille antaa ihmisen poika,
johon Jumala on leimansa pannut."

Ja kun opetuslapset pyysivät, että hän heille antaisi tätä leipää, niin
hän vastasi:

[Seuraavat kohdat (35, 50-55 värssyt) Johanneksen evankeelion 6:sta
luvusta siteeraan pitkin matkaa omilla sanoilla siten ilmaistakseni,
miten ne käsitän.]

"Minun Isäni antaa sen totisen leivän taivaasta, sillä Jumalan leipä on
se, mikä taivaasta tulee alas ja antaa maailmalle elämän."

"Minä olen elämän leipä; joka liittyy minuun, hän ei suinkaan isoo, ja
joka uskoo minuun, hän ei koskaan janoo."

"Teidän isänne söivät mannaa korvessa, ja kuolivat. Mutta tämä on se
leipä, joka tuli taivaasta alas, ja joka sitä syö, ei hänen pidä
kuoleman. Minä olen se elävä leipä, joka taivaasta tuli alas; se, joka
tästä leivästä syö, hän elää iankaikkisesti; ja se oppi, jonka minä
annan, on se, että minä annan lihani henkisen elämän ruuaksi."

Juutalaiset käsittivät väärin nämät sanat eli juuri niinkuin niitä
vieläkin monet käsittävät, että nimittäin Jeesus olisi puhunut oman
ruumiinsa syöttämisestä ihmisille. He sanoivat keskenänsä: "kuinka tämä
taitaa antaa lihansa meille syödä?"

Ja Jeesus selittää:

"Totisesti sanon teille: ellette syö sitä lihaa, jota Ihmisen poika
syö, ja juo sitä verta, jota Ihmisen poika juo, niin ei ole elämä
teissä. Siinä Jumalan hengessä, joka syö minun lihaani ja juo minun
vertani, on ijankaikkinen elämä. [Sanat: 'Ja minä olen herättävä hänen
viimeisenä päivänä' (6: 54), ovat tässä kohden omavaltainen lisäys.]
Sillä minun lihani on hänelle totinen ruoka, ja minun vereni on totinen
juoma. Joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, on minussa ja minä
hänessä. Niinkuin elävä Isä minun lähetti ja minä elän Isästäni, niin
myös se henki, joka minua syö, elää minun tahdostani. -- Tämmöinen on
se leipä, joka taivaasta tuli alas, ei niinkuin teidän isänne söivät
mannaa, ja kuolivat. Joka tätä leipää syö, hän elää ijankaikkisesti."

Näitä sanoja on ymmärretty ja voikin ymmärtää monella tavalla.
Erityisesti voisi johtua toiseen selitykseen, jos hyväksyisi sen
toisinaan, joka löytyy useissa käsikirjoituksissa. Niissä kuuluu 54:s
värssy näin: "Joka syö omaa lihaansa ja juo omaa vertansa, hänellä on
ijankaikkinen elämä." Mutta näinkin ollen on pääajatus yhä sama: Jeesus
sanoo (v. 53): Joka ei pidä ruokanaan Ihmisen pojan ruokaa, ei hänessä
ole elämää, mutta (v. 54) joka pitää lihallista elämäänsä oman henkensä
ruokana, hänellä on iankaikkinen elämä.

Pääasia on vaan, ettei näitä sanoja saa ymmärtää niinkuin juutalaiset
niitä ymmärsivät, että muka kysymys olisi Jeesuksen lihan syömisestä.

Karkoittaakseen kaikki semmoiset ajatukset ja väärinkäsitykset Jeesus
lopettaa selityksellä:

"Henki on se, joka eläväksi tekee, ei liha mitään auta. Ne sanat, kuin
minä teille puhuin, ovat henki ja elämä."

Koko Kristuksen opin luonne käskee ihmistä kuolettamaan lihan pyyteitä
tehdäkseen henkisen elämän mahdolliseksi. Hänen oppinsa äärimmäinen
johtopäätös on seuraavassa:

"Totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisunjyvä kuole,
niin se jää yksinänsä, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon
hedelmätä. Joka rakastaa henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä
maailmassa vihaa henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään."

Kaikki on uhrattava henkisen elämän ylläpitämiseksi. Ihmisen liha eli
lihallinen elämä on vaan ruoka henkiselle elämälle. Se on kokonaan
kulutettava hengen palvelukseen.

Korvessa syntyi hänen ajatuksissaan ensikerran tuo vertaus ruumiillisen
ja henkisen ruuan välillä, joka sitten on hänen huulillaan läpi koko
hänen elämänsä. Ja niinkuin se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, niin
se jäi hänen viimeisekseen.

Jeesus rupesi vihdoin selvästi ilmaisemaan opetuslapsilleen, mitä
kohtaloa kohti hän kulki aikoessaan sanoa ihmisille koko totuuden ja
samalla kuitenkin olla heidän väkivaltaansa vastustamatta. Hän sanoi
opetuslapsilleen menevänsä Jerusalemiin ja saavansa siellä kärsiä
pahinta fariseuksilta, pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta.

Pietari, joka häntä alituisesti seurasi, kehoitti häntä säästämään
itsensä ja lausui toivomuksen, ettei semmoista suinkaan hänelle
tapahtuisi. Tähän Jeesus hänelle sanoi: "mene pois minun tyköäni,
saatana, sinä olet minulle pahennukseksi, ettes ymmärrä niitä kuin
Jumalan ovat vaan ainoastaan niitä, kuin ovat ihmisten." Ja hän kutsui
tykönsä kansan ja opetuslapset ja sanoi heille; "jos joku tahtoo minun
perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja
seuratkoon minua, sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa
sen, mutta joka henkensä hukuttaa evankeeliumin tähden, hän löytää sen.
Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, ja
sielullensa saisi vahingon? Taikka mitä antaa ihminen sielunsa
lunastukseksi?" (Vrt. Math. 16: 21-26, Mark. 8: 31-37, Luuk. 9: 22-25).

Tällä hän nyt on selvästi sanonut, mikä voi olla lunastuksena sielulle:
se, että ruumiillinen elämä (jota juutalaiset merkitsivät sanoilla
"liha ja veri") annetaan hengen palvelukseen.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin Jeesus jo selvään näki, ettei mikään
voinut enää hillitä hänen vihollistensa raivoa ja vihaa, ja että siis
kovin koettelemus oli hänellä ihan edessään.

Pelkäämättä ja rauhallisena oli hän tullut Jerusalemin suurelle
pääsiäisjuhlalle. Juhlan kuumimmillaan ollessa -- meidän mässäykset
pääsiäisen aikaan lienevät lasten leikkiä silloisten juutalaiskemujen
rinnalla heidän pääkaupungissaan -- kutsui hän oppilaansa kokoon
yksinäiseen saliin erään yhteisen tuttavan luo, syödäksensä siellä
hekin pääsiäisaterian. Kun he olivat kokoontuneet, ilmoitti Jeesus
heille, että tämä nyt oli hänen viimeinen ateriansa. Hän ei tulisi enää
mitään maistamaan, ei ruokaa eikä juomaa, ennen kuolemaansa. Ja
kuitenkin sanoi hän haluamalla halunneensa elää tähän hetkeen asti.

Heidän syödessänsä hän jakoi ruuan ja juoman opetuslapsilleen ja sanoi,
että hänen oikea ruokansa oli se, että hänen oli murtaminen ruumiinsa
ja vuodattaminen verensä heidän hyväkseen. Ja hän käski nyt heitä
syömään ja juomaan hänen muistoksensa.

[Sanoja "tämä on minun ruumistani" ja "tämä on minun vertani." (Luuk.
22: 19-20, Math. 26: 26-28, Mark. 14: 22-24) ei voi ymmärtää, ellei
muista, että juutalaisilla sananparsi "ruumis ja veri" ilmaisivat
elämää ja että he siis pitivät ruokaa ja juomaa elämän perustuksena.
Jesus sanoo tätä käsitystä vastaan. Hän sanoo: "tämä ruoka ja tämä juoma
ei synnytä elämää, vaan synnyttää ainoastaan ruumiin ja veren, jotka
minä päinvastoin annan pois elääkseni; niinkuin minä murran tämän
leivän, niin minä murran ruumiini. Siis: Ottakaa ja syökää tätä leipää,
jonka minä olen teille murtanut, ja muistakaa, että se on vaan minun
ruumiini. Syökää aina minun muistokseni."]

Näissä sanoissa on viimeisen kerran lausuttu Jeesuksen suuri läpikäyvä
ajatus, että ihmisen totinen ruoka on hänen oikea suhteensa Jumalaan
("uusi testamentti"), -- että ihmisen on muistaminen elättävänsä
ruumistaan vaan ruuaksi hengen elämälle, -- että hänen on tällä
ruumiillansa palveleminen Isän tahtoa, että se, joka rakastaa
henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa
henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään.

Hän käskee siis opetuslapsia syödessänsä muistamaan, mitä varten heillä
on ruumis olemassa. Ja tämän hän tekee niin, että sanoo: syödessänne
muistakaa minua, joka söin ja join vaan antaakseni ruumiini ja vereni
teidän hyväksenne. Se on: sitä varten tekin eläkää!

Se "henkinen elämä", jolle hän käskee syöttämään koko lihallisen elämän
ja olemassaolon, ei siis ole mitään asketismia, jonka luonne on aina
ollut ja aina on kaikellaisten armovälikappaleiden tavoitteleminen
omalle itselleen ja oman personallisen autuuden rakentaminen, vaan se
on tämän maallisen elämän vapaaehtoinen uhraaminen muille, se on: Isän
tahdon täyttämiselle. -- --

Ensimmäisillä kristityillä näyttääkin jääneen tavaksi syödessään
muistella opettajaa. He mursivat leipää niinkuin hän oli murtanut ja
luultavasti silloin ajattelivat seurata häntä elämässä ja kuolemassa.
He sanoivat näitä aterioita rakkausaterioiksi juuri senvuoksi, että he
silloin muistivat syövänsä vaan elääksensä toisilleen.

Kuitenkin, päättäen eräästä kohdasta Paavalin ensimmäisessä
korinttiläiskirjeessä (11; 20-34), oli hänen seurakunnassaan koko asia
joutunut unohduksiin, niin että seurakuntalaiset kokoontuessaan
iltakokoukseensa mässäsivät, eivätkä siis ollenkaan pitäneet ruokaa ja
juomaa ainoastaan henkisen elämän ravintona. (Siteeraan tuon kohdan
Paavalista taaskin omilla sanoilla, osoittaakseni kuinka se minun
mielestäni on ymmärrettävä).

"Kun te kokoonnutte, niin ette te aterioitse niinkuin ennen opettajan
ympärillä aterioittiin. Sillä syödessä kiirehtii teistä jokainen oman
ateriansa kimppuun, yksi on nälkäinen silloin kuin toinen on
juovuksissa. Eikö teillä siis ole huoneita, missä saisitte syödä ja
juoda? Halveksitteko Jumalan seurakuntaa? Vai tahdotteko saada
hämilleen niitä, joilla ei ole mitään mitä söisivät? Mitä minun olisi
teille sanominen? Kiittäisinkö? En, tässä asiassa en kiitä. Minä olen
opettajastamme saanut tietää, minkä teillekin ilmoitin, että herramme
Jeesus, sinä yönä, jona hän petettiin, otti leivän, kiitti, mursi, ja
sanoi: 'Ottakaa, syökää. Tämä on minun ruumiini joka teidän hyväksenne
murretaan. Tehkää sitä minun muistokseni.' Sitten hän otti aterian
jälkeen pikarin, ja sanoi; 'Tämä on minun vereni, jonka minä vuodatan,
että te käsittäisitte uuden suhteenne Jumalaan ja pääsisitte
erehdyksestänne. Aina kun juotte, juokaa minun muistokseni.' -- Sillä
aina kun te syötte ja juotte, teidän on julistaminen opettajan
kuolemaa, kunnes hänen ihanteensa toteutuu. Sentähden se, joka
ylellisesti syö ja juo, tekee päinvastoin itsensä osalliseksi niiden
kanssa, jotka tappoivat opettajan. Mutta voittakoon ihminen ensin
himonsa ja sitten vasta syököön ja juokoon. Sillä joka syö ja juo
ylellisesti, hän syö ja juo itsellensä turmion, häneltä jää
käsittämättä opettajan kuolema. Sentähden on myöskin niin paljon
heikkoja ja sairaita teidän seassanne ja paljon kuolleita. Jos
sitävastoin noudattaisimme kieltäymystä, niin emme suinkaan joutuisi
sairauden ja kuoleman uhriksi. Kun meidän tuomiomme on tämmöisessä
kurinpidossa Jumalan puolelta, niin silloin me emme tule tuomituksi
maailman kanssa. Sentähden, rakkaat veljet, kun te kokoonnutte syömään,
niin odottakaa toinen toistanne. Mutta jos joku ei voi nälkäänsä
hillitä, hän syököön mieluummin kotonansa, ettei kokoutumisenne olisi
teille turmioksi."

Siis: älkää syödessänne mässätkö, vaan muistakaa aina, minkä
merkityksen opettaja pani syömiselle; aina kuin syötte ja juotte,
tehkää sitä hänen muistoksensa, joka ei lihoittanut eikä juovuttanut
itseänsä, vaan päinvastoin antoi ruumiinsa ja verensä palvellakseen
totuutta. Niin tekin tehkää. Joka ei ymmärrä mitä varten hän syö ja
juo, hän ei ymmärrä opettajaansa, vaan syöpi ja juopi omaksi
vahingokseen.

Minä en voi paraimmalla tahdollanikaan tässä nähdä mitään muuta kuin
muistutuksen, että aina kun me syömme ja juomme meidän olisi pitäminen
mielessä, ettemme syö lihoaksemme ja juopuaksemme tai yleensä
nauttiaksemme, vaan että me syömme elääksemme Jumalan tahdon
täyttämistä varten.

Jeesus ei ole turhaan yhdistänyt ajatustaan elämän
tarkoituksesta syömiseen. Ja muisteltakoon sitten tätä hänen oppiansa
lihallisen elämän kuluttamisesta hengen ruuaksi joko erityisissä
juhlatilaisuuksissa taikka vaan tavallisesti syödessä, se voi olla
yhdentekevää.

Pääasia on vaan, ettemme käsitä, kuten juutalaiset, kysymyksen olevan
Jeesuksen lihan syömisestä, ettemme tee tästä suuresta opetuksesta vaan
jonkun salaperäisen tempun, johon ryhdymme kerran vuodessa, silloin
kuin syömme, juomme ja mässäämme kaiken muun ajan.

Ilmankin Kristuksen opetusta jokainen meistä tietää, että ylensyöminen
ja ylenjuominen kuihduttaa henkisen elämän. Mutta Kristuksen opin
kanssa me saamme voimaa todellakin pitämään ruumiillista olemustamme
vaan hengen ruokana.

"Kavahtakaat, ettette koskaan raskauta sydämmiänne ylönsyömisestä ja
juopumisesta ja elatuksen murheesta --"

"Älkäät surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme,
eli millä me itseämme verhoitamme, sillä kaikkia näitä pakanat etsivät,
sillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä
tarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, ja niin nämät kaikki teille annetaan."

"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme --" merkitsee
siis Kristuksen opetuksen mukaan: anna meille tänäpäivänä sinun pyhästä
hengestäsi, että me voisimme koko tämän päivän elää sinun tahtosi
täyttämiseksi eli palvella sinun tarkoituksiasi!

Ja kuinka käy, jos näin rukoilee, se seisoo Luukaan evankelion 11 luvun
5-13 värssyissä.



Isännät ja torpparit.


Me kuvailemme mielessämme Suomen entisyyttä jotenkin pimeäksi,
kuvailemme, että täällä alituisesti riehui sodat ja nälät, että tätä
maata nylki ja näännytti jokainen, joka täällä sai osakseen
läänityksiä, että viljelys kyllä alituisesti pyrki eteenpäin, mutta
yhtä alituisesti tuli siltä ensimmäinen hedelmä riistetyksi, yhtä
alituisesti vietiin siltä voimat sotakentälle ja peratut maat jätettiin
entiselleen rappeutumaan. Ja me kuvailemme oikein, sillä historia joka
lehdellänsä todistaa sen vallattomuuden määrättömyyttä, jota täällä
harjoitettiin. Pahin vitsaus eli oikeastaan varsinainen nylkemiskeino
oli läänitysherrain verovoudit. Ne isännöivät ajoittain täällä
semmoisella vallalla, että talonpoikain eli varsinaisten
maanviljelijäin itsenäisyys oli sortumaisillaan. Talonpoika oli
muuttumaisillaan lampuodiksi ja hänen oikeutensa vaan asukasoikeudeksi.
Herrat häätivät heitä mailta mielensä mukaan aivan niinkuin mielensä
mukaan heitä veroittivat, jakoivat heille käskyjänsä ja vaativat
seisomaan edessänsä paljain päin.

Viljelijäin itsenäisyys kuitenkin säilyi. Kuningasvalta joutui
pelastajaksi, se kun perustui paremmin rahvaan kannatukseen. Ja niin
muuttuivat olot vähitellen kokonaan. Herrat kerääntyivät hovin
ympärille ja muuttuivat virkamiehiksi, jotka kantoivat palkkaansa
kruunulta. Verot järjestettiin, jaettiin tasasemmin ja maksettiin nyt
välittömästi kruunulle. Sen sijaan kuin ennen yksityinen lääniherra
nylki maata minkä kerkisi ja aivan välittämättä sen viljelyksestä, niin
nyt huomattiin kruununtulojen riippuvan kokonaan viljelyksen kunnosta,
s.o talonpoikaisen omistusoikeuden pysyväisyydestä ja turvallisuudesta.

Omistusoikeus tehtiin perustuslaiksi.

Säädettiin, että "perintötalonpojan omistusoikeus perintötaloon
pidetään voimassansa aina rikkomatta, niinkuin myös se oikeus sitä
hallita, joka on myönnetty ja vakuutettu; ja taloille kerran tehdyt,
laillisessa järjestyksessä vahvistetut veron ja kymmenysten laskut
pitäkööt ikuisina aikoina paikkansa, älköönkä milloinkaan mitään niiden
muuttamista tahi liikuttamista sallittako."

Ja mikä oli seurauksena?

Niinkuin keväällä pensas työntää tuoreita oksia rungostansa, niin
jokainen kylä lähetti siirtolaisensa viljelemättömille erämaille.
Hämmästyttävällä nopeudella levisi asutus yli koko Suomen. Ihana on
tämä viimeinen lehti viljelyksen historiassa.

Ja viljelys leviäisi ja laajenisi yhä vielä meidänkin päivinämme, mutta
meidän eteemme näyttävät jo omat esteemme vähitellen kerääntyneet.

Niinä aikoina, jolloin esi-isäin viljelykset turvattiin, oli vielä
maata niin paljon heidän käytettävänään, etteivät he lähimaillekaan
jaksaneet kaikkea viljellä. Kun kruunu kumminkin tahtoi järjestää
veroasiansa, jaettiin kylille ja sittemmin yksityisille taloille
tavallisesti kaikki maa, mikä saattoi viljelykseksi vastaisuudessa
kelvata, ja verotettiin pysyväisesti. Samassa annettiin laki, ettei
näin verotettua maata saisi vähentää, s.o. esim. antaa osan pois ja
siten tehdä kykenemättömäksi suorittamaan veroa. Kun siis ei saanut
vähentää, niin tuli tavaksi antaa maata muuten alustalaisten
viljeltäväksi, jotka sitten suorittivat veroa emätalolle.

Nämät alustalaiset eli torpparit olivat tietysti yhtä itsenäisiä kuin
välittömästi veronmaksavat talot. Ja se on sitä luonnollisempaa, kun
isäntien omat lapset tavallisesti perustivatkin torppia ja siten
laajentivat viljelyksiä.

Ei mikään rajoittanut heidän vapauttaan, kun he vaan veronsa maksoivat.
Ja kukapa se olisi verosta muukaan vapaaksi päässyt.

Ne olivat niitä vanhoja, hyviä aikoja.

Torppari oli maallaan kuin isäntä. Hän viljeli ja laajenteli alojaan
mielensä mukaan. Ja lapset jatkoivat hänen työtään, perien torpan
niinkuin oman kotinsa, laitellen uusia koteja viereen, myllertäen ja
metsiä kaskina poltellen, lupaa kysymättä, niinkuin ainakin omaansa.

Mutta isännät saivat myöskin lapsia. Ja nämät lapset jakoivat
perintönsä ensin itselleen, sitten lasten lapsille ja niin edespäin,
kunnes maan arvo vähitellen nousi, niin että aivan pienestäkin
palasesta saattoi syntyä kysymys, että kenenkä se nyt oikeastaan oli.

Silloin vasta isännät muistivat, mitä omistusoikeus oikeastaan on.
Samalla he unohtivat, että alustalaiset olivat luuta heidän luustansa
ja verta heidän verestänsä.

Ja perintötorpparit pantiin lujalle.

-- Mistä te olette ottaneet oikeuden periä toinen toisenne?

-- Ammoisista ajoista on niin ollut, vastasivat he.

-- Vai ammoisista? Mutta tiedättekö mitä omistusoikeus merkitsee?
Omistusoikeus se on täydellinen herruus esineen yli. Siis me saamme
vaikka hävittää ja polttaa poroksi sen mitä omistamme!

-- Mutta te olette antaneet meille oikeuden viljellä ja käyttää.

-- Hyvä, mutta jollemme saa koskaan takasin teiltä tätä oikeutta, niin
emmehän sitten ole omamme herroja.

Kutsuttiin kokoon lakimiehet ja nämä selittivät, ettei kukaan voi periä
toiselle kuuluvata maata, se on, maata joka ei ole perinnön-antajan
oma; sillä tämmöinen tapa loukkaa omistusoikeutta, joka on pyhänä
pidettävä laki.

Perintötorpat hävisivät. Torpan sai pitää kukin ainoastaan niin kauan
kuin hän eli. Perijä tehköön uuden sopimuksen ja suostukoon uuteen
veroon.

Mutta tämäkin oli isäntien mielestä arveluttavaa omistusoikeuden
pyhyydelle: siis muka riippui torpparin ijän pituudesta, milloin isäntä
sai takaisin käyttövallan torppaan. Omistusoikeus siis riippui siitä,
kuinka kauan käyttäjä eli! -- Ei, se ei saanut käydä päinsä. Pitää olla
määrätty aika, sopimuksen mukaan, Ja korkeintaan 50 vuotta.

Iloisina ja tyytyväisinä omistusoikeutensa varmuudesta isännät olivat
tottuneet vapaasti myyskentelemään ja vaihtamaan maitansa. Sattui yhä
useammin niin, että uusi isäntä ei ollut tyytyväinen vanhan isännän
torppareihin. Eikö hän siis muka saanut vaihtaa niitä parempiin? Mikä
omistaja se on, joka ei saa määrätä, kuka hänen maatansa viljelee, he!

Taas nousi hälinä omistajain leirissä.

Ja taas lakimiehet ratkaisivat. Omistusoikeuden loukkaamattomuuden ja
pyhyyden kanssa ei ole yhtäpitävää, että omistaja A on pakotettu
sallimaan torppari B:n viljellä ja käyttää maatansa, vaikka A ei ole
itse tehnyt mitään kontrahtia B:n kanssa. Jos B on tehnyt kontrahdin 30
vuodeksi A:n isän kanssa tai sen kanssa, jolta A on ostanut tai
vaihtanut maan, niin semmoinen kontrahti ei voi kuulua A:han. Hänen
omistusoikeuttaan ei voi rajoittaa mitkään kolmannen miehen tekemät
teot, siis ei myöskään kontrahdit.

Silloin tuli torpparien olo tukalaksi. -- Jos isäntä -- arvelivat he --
kompastuu ja kuolee, ei hänen perijänsä tiedä meistä mitään. Tai jos
isäntä myypi maansa, niin voi ostaja ajaa meidät maantielle. Ei,
tämmöinen olo ei kelpaa. Hitto tässä maata viljelköön, lähtään
työnansiolle, tai ruvetaan rengiksi.

Nyt tuli lakimiehille taas työtä. Yhdeltä puolen omistusoikeuden pyhyys
ja toiselta puolen kuka saadaan uutisviljelyksiä murtamaan ja
taistelemaan korpimetsiä vastaan -- ja mitä tehdään irtolaisväelle!

Keksittiin.

Tehtiin semmoinen laki, että jos torppari A tahtoo säilyttää
viljelysoikeuttaan uutta omistajaa vastaan, niin täytyy hänen mennä
korkean oikeuden eteen ja anoa, että hänen kontrahtinsa kopioitaisiin
pöytäkirjoihin. Sitten hänen täytyy lunastaa suurella rahalla ote
näistä samoista pöytäkirjoista, jotka nyt sanotaan "kiinnitykseksi". Se
merkitsee, että hänen 50 vuotinen kontrahtinsa pitää paikkansa kymmenen
vuotta, vaikka omistajat näiden 10 vuoden kuluessa muuttuisivatkin.
Kymmenen vuoden perästä hänellä on oikeus uudistaa tämä temppunsa uuden
omistajan suostumuksella, _jota tämä älköön ilman laillista syytä
kieltäkö_.

Juristit ovat aina viisaita. He tappoivat nytkin kaksi kärpästä yhdellä
tiellä: järjestivät vaikean asian ja hankkivat hyvän lisätulon.

Ja erehtyivät ainoastaan yhdessä kohden:

Jotta kontrahtia voisi näin kiinnittää, pitää sen välttämättä olla
kirjallisesti tehty, he otaksuivat, ettei isännillä olisi mitään
tämmöistä pientä kirjoituskoetta vastaan, erittäinkin kun kaikki
kustannukset ja karttapaperit tietysti tulisivat torpparin
suoritettaviksi, jonka hyväksi koko laitos oli perustettu.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jollei kelvannut suupuhe, niin sai olla
ilman, arvelivat isännät.

Ja niin on tuosta hyvästä keksinnöstä jäljellä vaan se, että kun ennen
kontrahti ilman mitään kiinnitystä katsottiin sitovan uutta omistajaa,
olipa se sitten suullisesti tai kirjallisesti tehty, niin nyt on laki
julistanut, että kontrahti ei sido uutta omistajaa, vaan saa tämä
vapaasti häätää torpparinsa.

Ja sitten on sama omistusoikeuden pyhyys vielä vaikuttanut seuraavan
seikan oikeudellisissa oloissa.

Tavalliset tuomiot voidaan panna täytäntöön vasta sitten kuin ne ovat
voittaneet lainvoiman, se on, sittenkuin on kulunut umpeen valitus- tai
vetoomisaika, taikka, jos tyytymätön oli valittanut tai vedonnut,
sittenkuin ylemmän oikeuden tuomio on annettu ja voittanut lainvoiman.

Tästä luonnollisesta säännöstä löytyy vaan seuraavat poikkeukset:
vekseliasioissa menee tuomio heti täytäntöön, ennenkuin se on voittanut
lainvoiman; niinikään menee tuomio heti täytäntöön merioikeus-asioissa,
koska nämätkin ovat kiireellisiä eivätkä siedä viivytystä; mutta saman
poikkeuksen yleisestä säännöstä tekevät myöskin -- häätämisjutut.
Tuomio, jolla torppari häädetään torpastaan, menee täytäntöön ennen
kuin se on voittanut lainvoiman. Valittakoon torppari sittenkuin hän on
häädetty, se on, kääntyköön hän taitavan asianajajan puoleen ajaakseen
juttuansa kirjallisesti ylioikeudessa, sittenkuin hänellä ei enää ole
omaisuutta eikä tietoa tulevaisuudesta, -- sittenkuin hän on
maantiellä.

Niin olivat nyt asiat.

Yhdellä puolen oli omistusoikeuden aate säilytetty loukkaamattomana ja
pyhänä. Ja toisella puolen oli seuraava tosiasia.

Köyhä mies viljelee maata: hänellä on perhe ja lapsia; hän on sitkeällä
ja väsymättömällä työllä avannut uutisviljelyksen, saanut vihdoin
voiton karun luonnon yli ja odottaa jo tyynempää tulevaisuutta, jolloin
hänelle alkaa kypsyä hedelmä työstänsä. Epätoivoinen ilme katoo
vähitellen hänen kasvoistaan. Vaimonkin kasvoista loistaa rauha ja
tyyneys, kun hän iltasin istuu kynnyksellä lastensa iloja katsellen.
Kuinka he rakastavat tätä torppaansa, kuinka tuttu ja muistoja täynnä
on heille joka polku, joka kivi, joka mätäs tällä kotoisella mäellä!

Kesäisenä pyhä-iltana sattuu maanomistaja viljavainioitansa
tarkastellessa osumaan heidän majallensa. Hän ei ole tuntea entistä
erämaan torppaa omakseen. Mikä soma paikka, kuinka mukava mäenrinne,
kuinka hyvä lepikkö tuossa vielä käyttämättä, entäs tuolla ja entäs
täällä! -- Ja minunhan tämä oikeastaan on!

-- Kuuleppas, kuinka pitkältä sitä kontrahtiaikaa vielä onkaan?

-- Oho, kyllä sitä vielä kestää, kestäneekö 40 vuotta.

-- Niin-niin, mutta onko inteknattu?

-- On inteknattu.

-- Näytäppäs.

Torppari tuopi esiin paperinsa; isäntä lukee kontrahdin tyystin läpi ja
antaa sitten kaikki takasin torpparille.

-- Näkyy olevan, sanoo isäntä ja lähtee tiehensä.

Mutta kotimatkalla häntä melkein pistättää torpparin varmuus.

-- Luulisihan, arvelee hän, että maa on minun, mutta vielähän mitä:
siinä se istuu kiinni turpeessa minun ikäni ja ehkä vielä poikarukin
elinajan. Kaunis omistusoikeus! Minun se on, minun, minun, minun, --
mutta eihän: -- minä en saa sen kanssa menetellä niinkuin omani kanssa.
Luulisi, että minä saan omani vaikka hävittää, viskellä puut juurineen
järveen ja liottaa pellon savet veteen -- mutta eihän, en saa niinkauan
kuin hän elää. Siinä on jotakin nurinpäistä -- on varmaan!

Ja tästä ajasta asti isännän sydämmessä alkaa kiertää ja kouristella ja
kouristella ja kiertää. Yöllä näkyvät unissa lepiköt ja niitynpaikat,
-- ja päivällä sapettaa torppari ja 40 vuotta ja intekninki.

Asia päättyy siihen, että torpalla pidetään yhteinen syyni ja torppari
saa manuun metsänhaaskuusta.

Kun juttu sitten joutuu käräjille juristien käsiin, niin riippuu sen
meno tietysti kokonaan siitä, onko metsänhaaskuu tapahtunut vai ei.

Oikeus tutkii vaan kylmiä tosiasioita. Mutta jos metsänhaaskuu
todistetaan tapahtuneeksi, niin kontrahti on rikottu -- ja
häätämistuomio pannaan täytäntöön viipymättä.

Tämä kaikki on nyt hyvin surkeata, mutta -- omistusoikeuden pyhyys!

Torpparit nostivat kerran melun, kyllästyneinä kärsimyksiinsä. Heille
vastattiin, etteivät he ymmärtäneet mitä he tekivät -- että he
uhkasivat vallattomuudellaan ikivanhoja ja pyhiä perusoikeuksia.
Tämmöisiä asioita ei muka ratkaista yhdessä hengenvedossa. Täytyy
ennen kaikkea syventyä historiallisiin tutkimuksiin. Täytyy miettiä
miten kysymys olisi ratkaistava säilyttämällä loukkaamattomana
omistusoikeuden pyhyyttä.

Isännät ovat pitäneet joka viides vuosi ja nyt viime aikoina
useamminkin yleisiä kokouksia, joissa muun muassa ovat ottaneet
puheeksi tämän asian.

Kuinka muka torppari-asia olisi järjestettävä!

Se on luonnollista, että se on järjestettävä ilman että omistusoikeuden
pyhä aate vähimmässä määrässäkään tulee loukatuksi. Se on ollut aina
isäntien ensimmäisiä pykäliä. Sehän on kaiken vapauden kulmakivi.

Torpparit odottavat yhä, mitä hyvää näistä näin perusteellisista
tutkimuksista vihdoin lähtee. He ovat tietysti jääneet siihen
vakuutukseen, että mitä perusteellisemmat ja syvemmät nämä tutkimukset
tulevat olemaan, sitä suuremmat edut heitä odottavat.

Ja isännät yhä "järjestävät". Komiteat -- lausunnot -- mietinnöt --
lausunnot -- mietinnöt -- komiteat.

Vastukset äärettömät. Kysymys monimutkainen, vaikea, sotkuinen.
Komiteat ponnistavat voimiansa. Heidän tutkimuksensa menevät hamaan
aikojen alkuun asti. He tutkivat uudelleen ja perin pohjin
omistusoikeuden historiallisen kehityksen, kuinka se vähitellen
anastuksesta eli omavaltaisesta herruudesta muuttui lain suojaamaksi
pyhäksi _oikeudeksi_, jolla nyt koko yhteiskunnallinen rakennus seisoo.
Läpikäytiin myöskin ikivanha roomalainen oikeus ja esitettiin sen
mukaan omistusoikeuden käsite kaikessa puhtaudessaan:

Omistusoikeus -- se on välitön ja itsessään rajaton oikeudellinen
herruus omistetun esineen yli. Tähän oikeuteen kuuluu a) oikeus
menetellä mielin määrin itse esineen kanssa, siis muuttaa, kuluttaa ja
hävittääkin esine joko osaksi tai kokonaan, b) oikeus menetellä
juriidillisesti esineen kanssa niinikään mielensä mukaan, se on, myydä
se muille, luovuttaa jollekin erityisiä osia siitä, kuten esimerkiksi
panttioikeuden, nautinto-oikeuden, käyttöoikeuden j.n.e., c) oikeus
kieltää syrjäistä käyttämästä esinettä, vaikkapa siitä ei olisikaan
mitään vahinkoa omistajalle eikä esineelle; d) oikeus käyttää esinettä
hyväkseen miten paraaksi näkee, se on, nauttia sen hedelmiä, etuja ja
kaikkia tuotteita siitä.

Ja vihdoin valmistui torppareille kauvan odotettu vastaus. Se tuli
komiteoista raskaana kirjana, jonka joka sivu todisti syvää tutkimusta
ja mitä perinpohjaisimpia tietoja.

Nämät asiapaperit nähtyänsä torpparit varmaankin mykistyvät ja vihdoin
ymmärtävät, että kysymys on ulkopuolella heidän järkensä ääriviivoja.

Ja näiden asiapaperien perustukselle isännät nyt laativat lain, jolla
he ovat lopullisesti järjestäneet torpparikysymyksen.

Heidän vastauksensa torppareille kuuluu näin:

1) Me olemme kumonneet entisen asetuksen, joka kielsi meitä isäntiä
jakamasta maata perinnöksi lapsillemme aivan pieniin osiin, samaten
kuin senkin lain, joka esti meitä myömästä tämmöisiä pieniä palasia
maastamme vieraille. Näin ollen olette nyt siis tekin tilaisuudessa,
jos teillä on rahaa, ostamaan meiltä pieniä maapalasia.

2) Me olemme antaneet ankaran lain itsellemme, että kaikki
torpparikontrahdit ovat tästä lähin tehtävät kirjallisesti, jotta te
voisitte sitten niitä asianomaisesti kiinnittää. Sen tapauksen varalle,
että joku meistä sittenkin tekisi teidän kanssanne suullisen
kontrahdin, emme tosin ole voineet säätää itsellemme mitään
rangaistusta, vaan olemme keksineet seuraavan keinon pelottaaksemme
itseämme suullisista kontrahdeista: Torppari saa siinä tapauksessa
milloin hyvänsä sanoa ylös kontrahdin ja jättää meidät poloset maant --
neuvottomiksi siitä, mistä nyt saisimme uuden torpparin. -- Koska
kuitenkin omistusoikeuden aate ei voi kärsiä tämmöistä yksipuolista
rajoitusta, joka tuottaa vahinkoa vaan meille, olemme me katsoneet
kohtuulliseksi tehdä samalla sen määräyksen; että myöskin isäntä on
semmoisessa tapauksessa oikeutettu milloin hyvänsä ylössanomaan
torpparinsa.

Tämmöinen on tämä lopullinen vastaus.

Torpparien tulee entistä tärkeämmäksi muuttua niin pian kuin
mahdollista rikkaiksi. Ja heidän tulee samalla myöskin keksiä keino,
millä saisivat isännät köyhiksi. Sillä ymmärtäväthän he sen, että
ainoastaan rikkaat voivat ostaa maata ja ainoastaan köyhät tahtovat
myydä maata.

Se on sitäkin tärkeämpää, koska he epäilemättä myöskin ymmärtävät, että
isännät voivat kadottaa halun torppien perustamiseen, kun nyt kaikki
kontrahdit ovat pakostakin tehtävät kirjallisesti, se on, kun isäntien
on pakostakin suostuttava kiinnitykseen. Isännät voivat siihen määrään
kadottaa halun, että vastaavat torpan hakijalle: joko viljelet
suupuheella -- taikket viljele ensinkään.

Ja mikäs sitten neuvoksi? Ei muu, kuin katsoa silmiin isäntää ja
koettaa sisässään arvostella hänen luotettavuuttaan ja rehellisyyttään
ja hyvyyttään. Sillä isännällähän nyt on oikeus sanoa kontrahti ylös
milloin hänen mieleensä vaan niin juolahtaa. Torpparin tulee siis oppia
nöyräksi ja huomaavaiseksi isäntää kohtaan.

Ja eiköhän hän pian huomanne, että on selvintä seisoa herransa edessä
lakita päin.



Enkelin matka.


Me enkelit, jotka elämme loppumattomissa avaruuksissa, -- me olemme
vapaat olennot.

Sillä me noudatamme kaikessa Jumalan tahtoa, ja se, joka niin tekee,
hän on vapaa. Me teemme mitä me tahdomme.

Saamme esimerkiksi luoda uusia tähtiä omien ihanteittemme mukaan, joka
onkin useiden enkelien -- ja myöskin minun -- lempiaatteita.

Tämän lopullisen tarkoituksen saavuttamiseksi on meidän alituisesti
palveleminen, hoitaminen ja tutkiminen avaruuksien tähtiä. Semmoinen
palveleminen on välttämätön siksi, että oppisimme tuntemaan eri tähtien
sisällistä elämää, -- ettemme tyytyisi niitä ainoastaan pintapuolisesti
ihailemaan ja hemmottelemaan. Monet tähdet ovat nimittäin väriltään
niin ihania ja herättävät niin lämmintä sääliä yrityksissään pujotella
eteenpäin suurten aurinkokuntain keskuudessa, että me kiinnymme
helposti niiden ulkonaiseen olemukseen, ja unohdamme tunkeutua kunkin
tähden sisälliseen henkeen, pyrkiäksemme ymmärtämään sen elämää
semmoisena kuin se on siellä sen omassa itsessä. Ainoastaan näin me
opimme rakastamaan tähtiä. Se on näet rakkaus, joka juuri on Jumalan
tahto ja joka sitten synnyttää vapautemme.

Tavallisesti harjoitamme näitä opintoja niin, että tutkimme jotakin
erityistä aurinkokuntaa siirtyen tähdestä tähteen.

Mutta minä olin saanut loppuun suoritetuksi niin sanotun "sinisen"
aurinkokunnan kaikki tähdet ja olin jo ryhtynyt erästä ihan toista
tähtiryhmää tarkastamaan. Liitelin sinne aika ajoin. Se on
loppumattomien matkojen takana.

Tämä sikerö ei ole kovin suuri. Sitä sanomme "värittömäksi
aurinkokunnaksi", siitä syystä että sen ainoan auringon valo on
kokoonpantu useista eri väreistä, jotka toisiinsa sekoittuneina antavat
omituisen värittömyyden itse valolle.

Jo siitäkin syystä on sen ympärillä olevia tähtiä vaikea oppia
rakastamaan. Sillä meidän enkelien sydäntä, kuten jo sanoin, viehättää
aina ensin tähden värivivahdus, josta päätämme sen tunnusluonteen.

Mutta minä aivan hämmästyin sitä, minkä sain nähdä.

Otin tarkastellakseni erään tähden aivan lähellä mainittua aurinkoa.
Liitelin edestakasin pitkin tähden pintaa, kuten aina on tapani,
saadakseni ensin oikean yleiskäsityksen. Minä olin tullut varjon
puolelle, niin että pimeys vallitsi joka paikassa ympärilläni. -- Aina
tahdon ensin tutustua pimeään puoleen, sillä valopuolta on paljoa
helpompi rakastaa. -- Paksu ilmakehä, joka tähteä ympäröitsi, oli
kovassa liikkeessä, ajeli levottomia sumupilviä edellään. Joskus, kun
sattui aukko näihin sumupilviin, lankesi ylhäältä omituinen
heijastusvalo alas pinnalle. Minä huomasin, että se tuli auringon
kirkastamasta taivaankappaleesta, joka oli aivan lähellä tähteä. Ja
aina kun sen haaveellinen valaistus pääsi esille, hurmautui minun
mieleni siitä mitä näin.

Ääretön humiseva meri oli ihan allani. Sen suunnattomat aallot
vyöryivät rauhallisina eteenpäin minne ilmakehä liikkui. Helminä leikki
heijastus sen taitteissa, välkkyen, kimmeltäen, loihtien esille
viirejä, joita en olisi aavistanut täällä näkeväni. Huomasin aaltojen
keskellä pienen merenpohjasta kohoavan kallion ja näin, kuinka ne
nousivat koko voimallaan sitä vastaan, nousivat musertamaan sitä
allensa, aukasivat kitansa, päänsä kaaristivat nielläksen mitättömän
vastustajan. Ja minä näin niiden vaan viskaavan korkealle ilmaan
vaahtonsa, sillä sitten ne pärskähtivät pirstaleiksi, murtuivat ja
vihasta sihisten voimattomina vaipuivat alas. Mutta rauhallisena ja
liikkumattomana näyttäytyi jälleen kallio. Vesi virtasi kiiruusti alas
sen laelta ja tuhannet kimallukset välkähtelivät sen monitaitteisilla
kupeilla.

Tunsin että minä voisin -- -- niin, että minä nyt jo olin rakastunut,
-- rakastunut tuohon kallioon, joka nurkumatta, liikahtamatta,
ikuisesti otti vastaan aaltoja, -- rakastunut aaltoihin, jotka nousivat
ja laskivat ja vyöryivät nopeasti kuin pakoon toinen toisensa edellä,
-- rakastunut siihen ääneen, jonka kuulin kallion luota, kun suuret
aallot sen hetkeksi jättivät rauhaan, siihen omituisen levolliseen,
sovittavaan lotinaan, joka seurasi rajuja hyrskähdyksiä ja täytti
niiden väliajat.

Ihastuksissani minä lensin eteenpäin. Tahdoin pian päästä valon
puolelle tätä tähteä. Sillä jos sen varjopuoli oli minua voinut näin
miellyttää, niin mitä minua odottikaan siellä, missä aurinko tähteä
valaisi!

En tarvinnut kauvan lentää, ennenkuin jo näin auringon nousevan
merenpinnasta. Sumupilvet ruskottuivat. Koko taivas kaariutui kuin
tuliahjoksi sen ympärille. Ja vihdoin, kuin se erkani ylemmäksi
pinnasta, näin mannermaata merien keskellä.

Ihastukseni oli rajaton.

Värittömyyttäkö olin valittanut? Mikä suuri erehdys se oli! Näin kaikki
värit edustetuiksi täällä. Hallitsevana oli viheriä, -- minun
lempivärini. Suuret alat olivat vaan yhtä viheriätä. Mutta tuhansissa
eri vivahduksissa; missä tummempaa, missä helakampaa. Ja kun kauvas
katsoi, niin saattoi tuo viheriä muuttua yhä sinisemmäksi, ensin tumman
siniseksi, sitten yhä vaaleammaksi -- yhä, yhä vaaleammaksi, kunnes
vihdoin yhtyi taivaan väreihin.

Ja kun minä sitten laskeuduin alemmas ja saavuin korkean vuoren
huipulle, näin minä, että tuo suunnaton viheriä ala, jota ensin olin
luullut yhdeksi kokonaiseksi liikkumattomaksi aineeksi, että se oli --
kasvullisuutta.

Riemastus riehahti rinnassani. Siis vapauden alkua, elämää! Avaruuksien
enkelit eivät aavistaneet, mitä aarteita minä olin löytänyt.

Laskeusin huimaavaa vauhtia alas laaksoihin, missä näin helakampaa
viheriää. Paikka, johon näin tulin, oli täynnänsä kukkia; mitkä
keltasia, mitkä sinisiä, mitkä punasia.

Minä vajouduin hurmautuneena alas ja uppousin vyötäisiä myöten niiden
keskelle. Räpyttelin kumminkin siivilläni ilmaan, etten olisi mitään
alleni musertanut.

Ja niin aloin ensimmäisen tutkimukseni.

Minun oli saaminen selkoa, mimmoinen oli se vapaus, jota nämä tähden
olennot nauttivat. Se oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Tiesinhän minä,
että vapaus riippuu rakkauden määrästä. Mutta minun oli mahdoton
ymmärtää, mitä nuo värilliset olennot osasivat rakastaa, mitä ne
palvelivat, missä asioissa ne osasivat täyttää Jumalan tahtoa. Näin,
että ne liikkuivat. Mutta se ei ollut heidän omaa voimaansa. Se oli
tuuli.

Melkein surullisena niinä nousin heidän keskeltänsä. Levitin siipeni ja
viimeisen kerran hyväilläkseni kukkia pyhkäsin kevyesti niiden päitä.
Ne nuokahtivat minulle pitkin koko ketoa, ja jäivät vielä heilumaan,
kun minä jo käänsin katseeni muuanne.

Minä olen niin herkkä ja niin pian joudun epätoivoon. Jumala on usein
huomauttanut minua tästä asiasta.

Päätin sittenkin jatkaa tutkimuksiani ja olin juuri aikeessa liitää
pienen mäen huipulle, kun sen rinteeltä omituinen ääni herätti
uteliaisuuteni. Ensin kuulin niinkuin joku olisi pannut hyvin nenäänsä:
möö-öö-öö, -- Vaan tuskin olin päässyt hämmästyksestäni, kun jo kuulin
toisellaisen äänen: umuu, amuu, amuu, -- aivan kuin hengen hädässä.

Minä sinne. Nyt minua tarvitaan, -- ajattelin innoissani.

Mutta paikalle saavuttuani ei ollutkaan enää kysymys mistään hädästä.
Näin nurmella vastasyntyneen ja hänen emonsa, joka sitä nuoli ja
hoiteli. Ympärillä näin suuren joukon rauhallisia olentoja, jotka
kummallisella pitkänlaisella kielellään kiertelivät suuhunsa rehevää
nurmikkoa.

Ja nämät osasivat liikkua. Näin kohta, ettei se ollut tuuli, vaan
heissä asuva sisällinen voima. Selvä oli siis, että heillä oli elämää
ja vapautta.

Minä päätin käyttää kaikki voimani päästäkseni perille siitä, minkä
laatuinen se elämä ja se vapaus oli, jota he nauttivat. Ja
lähtökohdakseni otin tuon vanhan, kaikissa avaruuksissa paikkansa
pitävän perusajatuksen: vapaus voi olla vaan siellä, missä on
rakkautta.

Huomasin heti, että he paitsi itseänsä voivat kyllä rakastaa ja
palvella heidän ulkopuolellansakin olevia olentoja, mutta ainoastaan
semmoisia, joita tunsivat välittömästi omikseen. Minä olin yhdeltä
puolen ihan liikutettu, kun näin, millä alttiilla huolella emo hoiteli
vastasyntynyttä. Mutta heti sen jälkeen näin saman emon puskevan kumoon
pienen heikkojalkaisen vasikan, joka ei ollut hänen omansa. -- Sitten
näin kauvempana laumassa seuraavan tapauksen. Kaksi elukkaa seisoi
vieretysten ja toinen nuoli toisen kaulaa. Tämä nautti hyvästä teosta
niin, että pani silmänsä umpeen ja lakkasi märehtimästä. Jonkun ajan
kuluttua asettui se, joka oli nuollut, toisen eteen ja tahtoi, että
häntä nyt vuorostaan nuoltaisiin. Mutta toinen ei viitsinyt. Silloin se
suuttui ja puski toista kylkeen. Tämä ei uskaltanut kostaa suuremmalle,
vaan kääntyi ympärinsä ja puski nyt vuorostaan ihan viatonta nuorta
mullikkaa, joka säikähtyen hyppäsi syrjään ja vioitti jalkansa terävään
kiveen. Enkä minä huomannut säälin merkkiäkään pahantekijän kasvoissa.
Se rauhoittui, pani silmänsä puoleksi umpeen ja alkoi taas märehtiä,
sillaikaa kuin mullikka parka sai paraan kykynsä mukaan nuolla
haavansa.

Tästä tein sen johtopäätöksen, että he rakastavat vaan sen nautinnon
vuoksi, jonka tämä rakkaus omiinsa heille tuottaa, ja että he
palvelevat toisiansa vaan vastapalveluksien vuoksi. He rakastavat siis
itsekkäisistä syistä. Näin ollen he noudattavat omaa tahtoansa, eikä
Jumalan, jota he nähtävästi eivät vielä tunnekkaan.

Mutta kuinka he voisivat olla vapaita olentoja, jos he noudattavat omaa
tahtoansa?

Olisiko heidän vapautensa jollakin lailla rajoitettu?

Vapaus rajoitettu?! Sehän on jotakin mahdottomuutta. Vapauden rinnalla
ei voi puhua rajoituksesta. Joko täysi vapaus tai ei mitään vapautta.

Niin puhui minulle järkeni.

Mutta näinhän minä selvästi, että asianlaita oli toinen. Näinhän minä
heidän vapaasti kävelevän, kulkevan minne tahansa, hyppivän,
iloitsevan. Ja tiedänhän minä, että maalimain ja avaruuksien koko
salaisuus onkin se Jumalan ihmetyö, jonka mukaan vapauden siemen voi
asua keskellä vapaudettomuutta, -- että vapaus kasvaa ja kehittyy
vapaudettomuudesta, ja tekee kuolleesta elävän. Minun täytyy
uskoa, että niin on, huolimatta järjestäni, joka näkee siinä
ristiriitaisuutta.

Heillä siis on vapaus. Meille on annettu kaikki välikappaleet, joilla
he voivat toteuttaa tahtoansa. Heillä on jalat, joilla voivat liikkua
mukavasti ja mielensä mukaisesti, ja heillä on sarvetkin, joilla voivat
puskea toisiansa, koska he kerran sitäkin näkyvät tahtovan.

Mutta juuri se asia, että he näin tahtovat toteuttaa vaan omaa
tahtoansa, vaikuttaa, että he tulevat itse rajoittaneeksi oman
vapautensa. Sillä omaa tahtoansa seuraten he tahtovat niin perin
vähäpätöisiä ja mitättömiä asioita, tahtovat vaan omien mielihalujensa
tyydyttämistä. Ja kun he näin omia mielihalujansa seuraavat, niin ei
heillä voi juuri ollakkaan muita vaikuttimia kuin joku tuuheampi
ruohotukko tai mehevämpi sieni, tai mikä muu tahansa, joka tuottaa
tyydytystä. He siis voivat vapaasti toteuttaa tahtonsa, mutta he raukat
eivät ymmärrä tahtoa! Eivät ymmärrä tahtoa vapaasti, se on, rakkaudesta
toisiinsa.

Kun siinä leijalin ja tarkastelin, tunsin samassa niinkuin vettä olisi
vihmonut kasvoilleni, hienoa usvaa. Minä katsahdin ylös ja samassa kävi
olentoni läpi valtava hurmaus. Minä näin sumupilvien keskellä yli koko
taivaan ulottuvan, pyöristyvän kaaren, joka ikäänkuin tahtoi sulkea
kehäänsä tämän tähden. Siinä olivat kaikki värit -- järjestyksessä,
toinen toisensa vieressä, eri säikeinä pitkin koko rengasta. Tunsinhan
minä tuon ihanan taivaankaaren. Se meille puhuu Jumalan läsnäolosta,
milloin sen näemme. Ja kun minä olin lentänyt niin äärettömiä matkoja,
tullut tähän syrjäiseen aurinkokuntaan ja löytänyt tämän yksinäisen
tähden, -- ja kun minä täälläkin näin tuon saman kaaren, niin minun
sielussani värähti niin oudosti, niin lämpimästi, ihan kuin olisin
täälläkin ollut kotona, kuin juuri tämä tähti olisikin ollut minun ja
Jumalan ja koko taivaan lempitähti. -- --

Ja samassa minä sain ikäänkuin lähemmän selityksen kaikkeen.

Yhtäkkiä näin aivan allani, maassa, pitkien ruoholehtien keskellä
nukkuvan olennon, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin tähän asti
näkemäni, -- ja niin ihmeen ihana, että sydämmeni tahtoi taintua, ja
minun ihan piti panna silmäni hetkeksi kiinni.

Keltaiset kiharat olivat hänen kasvojensa ympärillä. Ja hänen kaunista
ruumistansa peittivät jonkinlaiset ryysyt, nähtävästi senvuoksi, ettei
aurinko liiaksi lämmittäisi. Pieni sauva oli hänen vieressään ja
tuohitorvi, ja sitten leipäpalanen, josta päivä oli voin sulattanut.

Hän näytti juuri heräävän. Kenties oli pilvistä satanut vettä hänenkin
päällensä. Unisena hän hieroi silmiänsä ja katseli sitten tutkivasti
joka suunnalle. Nousi seisaalleen. Mutta ei sekään riittänyt. Kiipesi
suurelle kivelle, kohosi siellä varpailleen, ja varjostaen silmiänsä
yhä tarkasteli ympärilleen.

Sitten hän puhalsi torveensa pitkän äänen, joka kaikui vuorissa ja
notkelmissa ja johon kuului vastaukseksi ammuntaa ja mölinää joka
suunnalta. Mutta varmaan hän ei kuullut kaikkien ääntä, koska hän
soitti uudestaan ja taas kuunteli henkeänsä pidättäen. Hänen
kasvoissaan ilmeni yhä suurempi huolestuminen. Hän hyppäsi alas kiveltä
ja juoksi melkein koko lauman ympäri, joka oli hajaantunut laajalle
alalle. Minä tiesin kuitenkin että yhden pienen mullikan hän oli
jättänyt kierroksensa ulkopuolelle, sillä tämä oli eksynyt muista
kauvas syrjään. Ja nyt arvasin, että juuri tätä hän kaipasi ja haki. Ja
että juuri tämän tähden hän oli niin huolestunut.

Minun sydämmeni alkoi taas sykkiä riemusta.

Hän, -- tuo kaunis sinisilmäinen olento siis rakastaa noita toisia
olentoja, jotka ovat ihan erilaisia. Hän nähtävästi hoitaa ja paimentaa
niitä. Hän hakee hakemistaan, hän läähättää väsymyksestä. Eikä huoli
siitä, että kaikki muut ovat tallella; sitä yhtä hukkaan joutunutta
hänen vaan täytyy etsiä, sitä ainoata poloista, joka on muista eksynyt
ja toivotonna hakee pelastustaan...

Nyt käsitin, miksi olin taivaankaaren nähnyt:

Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät Jumalan tahdon: rakastavat
muita olentoja, hoitavat ja korjaavat niitä pienimpiä...

Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät tahtoa Jumalan tahtoa, ja
ovat siis vapaat. -- --

Hän haki niin kauvan eksynyttä, että se paikka, jossa olimme, alkoi jo
kääntyä poispäin auringosta, varjon puolelle. Ja mitä kauvemmas aika
kului, sitä enemmän minä ihmettelin hänen väsymättömyyttään, hänen
rakkautensa sitkeyttä. Norojen halki, tiheimpien risukkojen läpi,
louhikkojen kautta hän samosi eteenpäin; eikä hän näyttänyt
huomaavankaan, että hänen jalkansa olivat rikkoutuneet ja hänen
kasvonsa riipsiytyneet verille.

Vihdoin minun kävi niin sääliksi, että päätin auttaa häntä. Lentelin
hänen editsensä ja taittelin missä ruohon varsia missä lehtipuiden
matalimpia oksia, ja hän alkoikin pian seurata minun viittoomaani
tietä. Kun hän jo lähestyi kadonnutta, lensin minä elukan luo ja istuin
ihan sen viereen, valkorunkoisen puun oksalle. Tahdoin nauttia minäkin
hänen onnestaan, kun hän löytäisi.

Hän huomasi jo kaukaa elukan. Hän pysähtyi paikalla juoksussaan, hänen
päänsä vavahti ja silmät suurenivat. Mutta sitten hän vitkastelematta
taittoi itselleen sujuvan ruoskan ja ryntäsi raivokkaana elukan luo. Ja
löi sitä niin, että se huolimatta nääntymyksestään syöksyi
hurjistuneena eteenpäin -- -- --

He katosivat näkyvistäni. -- --

Minä istuin kauvan valkorunkoisen puun oksalla. Olin ajatellut siirtyä
toiseen tähteen, koska luulin, että jo muka ymmärsin tämän. Mutta nyt
näin, että minun piti vielä jäädä.

Vähän alakuloisena minä kohousin ylemmäksi ja liitelin, tietämättä
minne, puiden latvain tasalle, varpaillani hipaisten sitä tai tuota
niistä. -- Olin joutunut taas kokonaan varjon puolelle. Tähtien ääretön
joukko tuikki esille avaruuksista ja sytytti minun mieleeni palavan
kaipauksen. Ihankuin en olisikaan ollut kotonani täällä, ihankuin
olisin vaan pyrkinyt tuonne, tuonne tähtien parveen, joista moni oli
minulle niin tuttu ja ystävällisesti vilkkui äärettömästä
kaukaisuudestaan.

Mutta minä tiesin, että tuo kortittomuuden tunne ei todistanut muuta
kuin minun oman rakkauteni puutteellisuutta. Meidän enkelien täytyy
tuntea kodiksi kaikkea Jumalan luomaa.

Hohkasin mieleni ja lensin toiselle puolelle tähteä, niin että juuri
näin auringon reunaa, joka vaan heikosti valasi maanpintaa allani. --
Pysyin korkealla ilmakehässä, samalla paikalla, ja annoin tähden hiljaa
kiertää ympäri silmieni edessä. Näin, kuinka pimeän puolelta
vaihtelevia seutuja nousi auringon puolelle. Näin, kuinka ne ensin
häämöittivät epäselvinä, kuinka ne sitten vähitellen alkoivat punertaa,
kirkastuivat yhä enemmän ja vihdoin kokonaan valkenivat. -- Erittäinkin
kääntyi sitten huomioni erääseen kohtaan, jonka näin kiiltävän esille
hyvin kaukaa pimeästä. Tai se oli oikeastaan jokin epämääräinen,
harmaan kirjava pinta-ala, jossa loistivat erityiset kohdat. Vihdoin
minä olin eroittavinani jonkinlaisia tornia sieltä, ja ne kiiltävät
paikat ne olivat näiden tornien kupukattoja. Yhä kirkastuva kuva
avautui silmieni eteen. Auringon punaset säteet välkkyivät ja
heijastelivat tuhansissa lasipinnoissa, lukemattomat rakennukset
nostivat harjojansa korkeuteen, ja niitten laelta kohosi hiljaa
punertavia savupatsaita suoraan ilmaan. Kaikki oli peittyneenä
jonkinlaiseen harmaaseen sumuun; oliko se sitten rakennusten väri vai
savua, en vielä erottanut. Kun sitten näin sen lähestyvän, lensin minä
vähän alemmas. Ja jo heti arvasin, mitä tämä oli. Näin keskellä noita
suuria rakennuksia ristiin rastiin käyviä suoria teitä, jotka olivat
kivellä lasketut. Näillä teillä alkoi tuntua liikettä. Pieniä mustia
pilkkuja vilisi edestakasin ja kuului kaikellaista melua, joka
vähitellen yhä vilkastui ja koveni. Näytti kuin olisi juuri herätty
elämään ja puuhiin. Milloin kuului pää-äänenä omituista ratinaa, johon
sekottui kellon kilistyksiä ja vihellyksiä, milloin voitti muut äänet
heläjävä pauke niinkuin olisi metallia taottu vastakkain. Ja kaikki
tämä kasvoi kasvamistaan, yhä voimakkaammaksi ja elävämmäksi.

Laskettuani ihan alas minä näin minulle jo tuttuja olentoja. Mutta
täällä ne esiintyivät elämässä keskenänsä.

Ja minun täytyi taas innostua havaintoihini kohta ensi silmäyksestä.

Kaikki oli tässä yhteiselämässä perustettu keskinäiselle palvelukselle.
He rakastivat toisiansa melkein rajattomasti, eikä heidän
palvelusintonsa näyttänyt voivan koskaan laimeta. Muutamat tapaukset
tarttuivat erityisesti mieleeni, Näin esimerkiksi pitkän rivin
ajomiehiä seisovan toimetonna hevosineen torilla. Torin kulmaan
esiintyi pienehkö mies ja vihelsi heikosti pari kertaa. Ääretön meteli
syntyi ajurien kesken. Heistä tahtoi jokainen ennättää ensimmäisenä
pienen miehen luo ja päästä häntä ajolla palvelemaan. Kuten luulin
huomanneeni oli hänellä toinen jalka toista lyhyempi, ja otaksuin että
he senvuoksi niin tahtoivatkin häntä auttaa. Mutta kaikissa
tapauksissa: kuinka ylevä piirre, heidän luonteessaan oli tuo halu
_kilpailla_ siitä, kuka heistä voisi paraiten palvella! -- Ja
kaikkialla näin saman ilmiön. Työhön tarjouttiin kilvan. Raskaitten
kuormain ajajat tarttuivat omin käsin pyörään, missä juhta ei jaksanut.
Voidakseen tehdä niin suurta hyötyä kuin suinkin, he eivät säälineet
elukoita. Ei mikään yksityinen uhraus ollut heistä liian suuri, kun oli
kysymys yleisestä edusta. Tämän minä erittäinkin havaitsin eräässä
työpajassa, jossa oli työntekijöitä satamäärin. Useat heistä olivat jo
vanhoja miehiä, jotka koko ikänsä olivat samassa paikassa
työskennelleet. Ja mikä heidän työnsä oli! Alituisesti sama liikahdus
toiselta jalalta toiselle, jonkun pyörän kääntäminen, sitten
hihnaremmin siirtäminen, pieni reikä rautapalaseen, rautapalanen pois,
toinen rautapalanen, taas liikahdus toiselta jalalta toiselle, sitten
taas pyörä, hihnaremmi, rautapalanen, ja niin edespäin. He olivat
hyvin käteviä siinä mitä tekivät, ja ennättivät paljon. Ja sehän oli
heille pääasia. Mitä he siitä, että kaikki heidän muut mahdolliset
taipumuksensa, ajatuskykynsä, sielunvoimansa sillä aikaa kuivettuivat!
Heistä tuli sukkela ja varma kone, jommoisia muut ihmiset tarvitsivat.
Ja he olivat yleishyvän vuoksi siis valmiit luopumaan kalliimmasta mitä
heillä oli. -- Pujahdin erään lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne
näin paljon joukkoa menevän. Huone oli täpö täynnä odottavia. En voinut
ymmärtää, kuinka hän ennättäisi kaikilta kysellä ja kaikille neuvonsa
antaa. Kuvailin, että hän kauhistuisi tätä väen paljoutta. Mutta kun
hän pisti päänsä ovenrakoon ja katsahti odotussaliin, levisi
tyytyväisyyden myhäys hänen kasvoihinsa: Hän oli silminnähtävästi
ilonen. Ilonen siitä, että hänellä oli niin paljon tilaisuutta
hyödyttää ja auttaa! -- Mutta merkillisin tapaus oli mielestäni
seuraava: Eräs äiti, jolla oli hyvin voipa lapsi ja joka sitä imetti
mitä paraimmalla maidolla, alkoi yhtäkkiä vieroittaa lasta rinnoiltaan.
Ajattelin jo, että hän sitä tekee itsekkäästä halusta vapautuakseen
vaikeasta velvollisuudesta. Mutta kuinka tulinkaan liikutetuksi, kun
ymmärsin asian oikean laidan! Hän hylkäsi oman hyvin voivan lapsensa ja
alkoi imettää vieraan äidin lasta, joka oli heikko ja kivuloinen ja
jota sen oma äiti ei voinut imettää!

Nämät olennot olivat siis vapaat. He eivät noudattaneet omaa tahtoansa,
vaan Jumalan, rakastaen ja palvellen toisiansa.

Kuitenkin minun täytyy tunnustaa odottaneeni, että he olisivat yhteisin
voimin saaneet aikaan enemmän. Heidän laitoksensa olivat kyllä hyvät,
komeat, viisaasti rakennetut. Mutta juuri se, että he näyttivät niin
järkeviltä ja kekseliäiltä, se antoikin minulle syytä odottaa että he,
ollen vapaita menettelemään järkensä mukaisesti, olisivat edistyneet
pitemmälle kuin olivat.

Toinen seikka, jota suorastaan en ymmärtänyt ja joka minusta soti
heidän omaakin järkeänsä vastaan, se oli se, että heidän joukossaan oli
semmoisia, jotka kärsivät kaikellaista puutetta, jopa nälkääkin.
Kaikilla näytti nimittäin olevan semmoinen kiire, ettei kukaan
ennättänyt heitä ajattelemaan. Ja kun minä seurasin niitä, joilla oli
semmoinen kiire, niin riensivät he kaikki toimiin, jotka minun
mielestäni olisi hyvin voitu lykätä tuonnemmaksi, siksi kuin ensin oli
kaikille hankittu syötävää, vaatetusta ja suojaa. Mikä kiirehti
torttuja paistamaan, jotka sitten jaettiin kylläisille ihmisille; mikä
riensi silkkiä ja samettia ompelemaan; mikä kiipesi telineille suuren
palatsin kupeelle ja alkoi muurata sen monimutkaisia koristeita.
Ja mitä kauvemmin minä tarkastelin, sitä suuremmaksi kasvoi
kummastukseni, sitä varmemmin tulin siihen omituiseen päätökseen, että
he mieluummin palvelivat niitä, jotka jo näyttivät saaneen osansa,
jotka olivat kylläisiä, muutamat ihan lihavuuteen asti. Näiden tarpeita
tutkittiin mitä huolellisimmin, että vaan olisi löydetty jokukin tarve,
jota olisi vielä voinut palvella. Näin suuria tehtaita, joissa ei
valmistettu muuta kuin esineitä mitä kaukaisimpia ja keksityimpiä
tarpeita varten. Näin äärettömiä työpajoja, joissa suurimmalla vaivalla
ja työtä säästämättä valmistettiin hienoja viinejä, jotka sitten
tuotiin jo ennestäänkin herkullisille pöydille. He tahtoivat ikäänkuin
kaikin tavoin jalostaa muutamia joukostaan, hoitivat niitä, syöttivät
valituimmalla ruualla ja tarjosivat mitä monipuolisinta henkistä
nautintoa. Ja he saivatkin näin syntymään mitä kauniimpia olentoja. Iho
oli niillä sileä ja valkoinen, kasvot hienostuneet, koko ruumis
suhteellinen ja notkealiikkeinen. Niitä katseli ihan ihaellakseen.
Mutta he itse, kuinka väsymättä, kuinka hiostuneina, kuinka
suunnattomilla ponnistuksilla he tekivät palvelevaa työtänsä, unohtaen
oman ulkomuotonsa, joka sai jäädä rumaksi ja tahraantuneeksi, unohtaen
huvinsa, henkisen kehityksensä ja ruumiillisen terveytensä! Sanon
vieläkin: tämä heidän palveleva alttiutensa oli kyllä liikuttavaa,
mutta minä en nähnyt järkeä siinä järjestyksessä, jossa kaikki tuo
kuumeentapaisesti kiiruhtava työ tehtiin. En ymmärtänyt, miksi monet
palvelukset, jotka minusta olivat aivan vähäpätöisiä ja olisivat
viimeiksi pitäneet tulla kysymykseen, heistä olivat ensimmäisiä ja
tehtiin suurimmalla huolella ja työllä. Ja miksi palvelukset, jotka
minusta tuntuivat ihan ensimmäisiltä, jäivät heiltä usein kokonaan
tekemättä tai tulivat tehdyksi ikäänkuin ohimennen. -- Mahdotontahan
on, että minulla ja heillä olisi erilainen järki. Sillä järki on
kaikissa avaruuksissa sama. Järki on Jumalan sana, joka puhuu vapaissa
olennoissa.

Ja oli vielä kolmas seikka, joka oli minulle epäselvä. Se oli se, että
he kaikki näyttivät vähän ilottomilta, onnettomilta. Aivan kuin eivät
olisi ymmärtäneet täysin henkäyksin nauttia vapaudestaan; olin sanoa:
aivan kuin he eivät olisi tunteneet itseänsä vapaiksi! Heidän oma
työnsä heitä näytti kuin kyllästyttävän. -- Mutta kuinka voipi vapaa
olento kyllästyä työhönsä, kyllästyä toisten palvelemiseen! Sehän olisi
samaa kuin jos minä kyllästyisin tähtien tutkimiseen ja rakastamiseen;
-- kyllästyisin tehtävään, jonka olen itse itselleni vapaasti valinnut,
joka sentähden on minun iloni, onneni, elämäni!

Sattumus teki -- että minä sain odottamattoman selityksen.

Sillä torilla, johon aivan ensiksi olin pysähtynyt, pysähdyin
nytkin palattuani pitkältä kierrokselta. Näin siinä muun muassa
vanhanpuoleisen lihavan vaimon, joka tarkkaan ja tiukkaan kääriytyneenä
vaippoihin istui avonaisten jyvä-, ryyni- ja hernesäkkiensä keskellä.
Hän oli jo monta kertaa ajanut piiskallaan pois erään valkosen
kyyhkysen, joka aina vähä väliä lensi äärimmäisen hernesäkin laitaan.
Vihdoin onnistui kyyhkysen saada noukaistuksi pari hernettä. Mutta nyt
lävähti piiska niin äkkiä sitä kohden, ettei se ennättänyt tieltä.
Sujuva siima sattui sen kaulaan ja repäsi pään miltei irti ruumiista.
Vähän aikaa räpyteltyään kyyhkynen punertui veriinsä ja heitti
henkensä.

Minä olisin kyllä ihmetellyt ja kunnioittanut sitä säästäväisyyttä,
sitä tarkkuutta, jolla noita vaivaloisen työn hedelmiä säilytettiin ja
varjeltiin hukkaan joutumasta. Mutta minun sydämmeni oli pakahtua. Eikö
kyyhkynen ollut sentään enemmän kuin nuo pari hernettä, joita se
ruuakseen pyysi!

Mutta kummastukseni kasvoi ylimniilleen, kun eräs ryysyinen, nähtävästi
hyvin nälkäinen ihminen tuli pyytämään lainaksi kahmalollisen
ohrajyviä. Hänkään ei saanut mitään. -- Sitävastoin sai eräs
hyvinvoipa, tyytyväisen näköinen rouva parasta, valkoisinta mannaryyniä
niin paljon kuin itse halusi.

Ja nyt minä sen näin.

Kiitoksen asemasta hän pisti pienen ympyriäisen metallipalasen toisen
käteen.

Minä aivan vavahdin. Mitä tämä onkaan, ajattelin! Ja kuumeentapaisella
jännityksellä aloin tutkia asiaa. Pujahdin taas joka paikkaan, missä
näin palvelusta tehtävän ja vastaan otettavan.

Aivan oikein. Kaikkialla tapahtui tuommoinen metallipalasen kouraan
pistäminen.

Minä aloin seurata sen kulkua kädestä käteen. Minun täytyi hinnalla
millä hyvänsä päästä perille, mikä kumma kapine se oli ja mistä se oli
kotosin. Sillä yhä suuremmalla voimalla minuun tunki masentava ajatus,
että heidän palvelustensa aiheena ehkä olikin tuon metallin saanti.

Pitkien ponnistusten perästä minä löysin vihdoin näiden taikakolikkain
pesäpaikan.

Löysin rahapajan.

Täällä ne valettiin muotoonsa ja lyötiin leimaansa, aina tarpeen mukaan
milloin enemmän milloin vähemmän. Sitten ne vietiin valmiina
rahakammioihin ja sieltä jaettiin joukolle hyvinvoipia, kauniita ja
viisaan näkösiä ihmisiä. Jakamatta rahoja pitemmälle julistettiin nyt
kaikkialla semmoinen käsky, että niitten (joille ei ollut rahoja
jaettu) oli suorittaminen näitä rahoja (joita heillä ei ollut)
tyhjentyneisin rahakammioihin. Heille tuli tietysti kova kiire. Heidän
piti nyt antaa kaikellaista omaisuuttansa ja teoksiansa hyvinvoiville
saadakseen näiltä noita rahoja voidakseen totella käskyä ja täyttää
rahakammiot. Ja rahakammioissa tarvittiin jälleen rahoja senvuoksi,
että niitä piti uudestaan jakaa hyvinvoiville, jotka nyt olivat taas
ilman, koskapa olivat juuri antaneet kaikki pois.

Samalla oli julistettu ankara kielto ensiksikin ettei kukaan saisi
rahoja omin päin valmistaa, ja toiseksi ettei kukaan saisi käyttää
vaihdon välikappaleena mitään muuta merkkiä kuin juuri näitä rahoja.

Luonnollistahan oli, että jokainen koetti nyt saada käsiinsä noita
metallipalasia. Sillä, jolla niitä oli, hänellä oli valtaa kaikkien
yli, joilla niitä ei ollut, vaan jotka niitä ihan välttämättä
tarvitsivat. Mitä enemmän rahoja saatiin kerätyksi pois muilta, sitä
kipeämmin nämät muut niitä tarvitsivat ja sitä valmiimmat he olivat
vaikka mihin palveluksiin. Tällä tavoin syntyi sekä varsinaisia rahan
pyytäjiä että varsinaisia rahan pyydyksiä. Rahoja pyydettiin ensiksikin
siten, että tarpeitten palvelus järjestettiin työjaon perustukselle.
Siten saatettiin hyvin kilpailla rahan tarvitsijain kanssa, jotka eivät
ennättäneet valmistaa niin paljon ja niin pian kuin pyydyksissä
ennätettiin. Ja heidän täytyikin senvuoksi enimmäkseen ruveta pyydysten
työmiehiksi ja luopua viimeisestäkin vapaudestaan määrätä omaa
työtänsä. Tätäkö siis olivat ne tehtaat, joita olin ensin niin
ihaillut? Paitsi näin, pyydettiin rahoja yhtä suuressa määrässä
niinkin, että koetettiin keksiä yhä uusia tarpeita ja palvella niitä.
Viisaimmat ymmärsivät herättää nukkuvia tarpeita. He asettivat
liikepaikkoihin nähtäville mitä monipuolisimpia ja viehättävimpiä
esineitä kaikkien mahdollisten tarpeiden tyydyttämistä varten.
Ohikulkijat menivätkin laumoittain ansaan, niin etteivät myyjät
tahtoneet ennättää mitata eikä punnita kaikkea sitä mitä tarvittiin.

Ja hirveä kilpailu näytti syntyneen sekä pyydyksien välillä keskenään
että näiden ja yksityisten rahan pyytäjien välillä. Kilpailu siitä kuka
paremmin ja nopeimmin voisi palvella! Ja kilpailussa he eivät
säästäneet toisiansa. He päinvastoin tahallansa toisiansa vaikeuttivat.
Sillä mitä vähemmän toisen onnistui palvella, sitä enemmän onnistui
toisen. Toisen vahinko oli toisen voitto!

Jokainen antautui tähän kilpailuun kuumeentapaisella tavoittelulla,
ikäänkuin sen onnistumisesta olisi riippunut kaikki, koko elämä ja
onni. Onni, johon he luulivat pääsevänsä sortamalla ja vahingoittamalla
toisiansa!

Kaikki mitä minä olin heistä luullut, heidän alttiista rakkaudestaan,
se oli erehdystä. He eivät palvelleet rakkaudesta, vaan saadakseen
metallipalasia.

Metallipalasia he tahtoivat, voidakseen sitten toteuttaa omaa
tahtoansa. He luulivat että kun he saavat niitä anastetuksi suuremman
määrän, niin he tulevat vapaiksi ja saavat vallan tehdä mitä tahtovat.

Mutta siinähän se juuri onkin, että vapaus on mahdoton oman tahdon
perustuksella. Oman tahdon ahtaus sen rajoittaa. Sillä omaa tahtoa
johdattavat kuolleet luonnon lait, -- intohimot, vietit, jotka syntyvät
vapaudettomasta välttämättömyydestä.

Oman tahdon seuraaja voi vapaasti toteuttaa tahtoansa, mutta hän ei voi
vapaasti tahtoa!

Vapaa tahto on mahdollinen ainoastaan sille, joka on luopunut omasta
tahdostaan ja noudattaa Jumalan tahtoa. Joka tuntee rakkautta
itsessään, hän tuntee Jumalan tahdon, ja joka rakkaudesta palvelee hän
täyttää Jumalan tahtoa. Ja on vapaa.

Mutta jos he eivät tunteneet tätä tahtoa, niin eikö heille heidän
järkensä sitä osottanut. Eivätkö he nähneet, että toistensa
palveleminen on heidän oman elämänsä ehto?

Näkivät. He eivät muuta tehneet kuin palvelivat.

Mutta he selittivät, että palveleminen on välttämätön, koska on
olemassa semmoinen taloudellinen laki, että rikastua voi vaan se, joka
parhaiten keksii ja palvelee toisten tarpeita. Ja sen tähden he
palvelivatkin näitä tarpeita missä ikinä niitä löysivät, erottamatta
mitä tarpeita ne olivat, joita he palvelivat, kunhan olivat semmoisia
että niitten palvelemisesta sai mahdollisesti suurimman maksun. He
palvelivat niinkuin orjat, jotka tekevät työtä käskettyä, joille on
yhdentekevää antavatko he herralleen leipää, josta tämä tulee
kylläiseksi, vai viinaa, josta tämä menettää järkensä. He eivät
palvelleet niinkuin vapaat järkiolennot niitä tarpeita, joiden
tyydyttämistä _he itse_ pitivät toiselle hyödyllisenä, -- joihin pantu
työ ei koskaan voi sotia vapaan olennon arvoa vastaan, ei voi kuivettaa
yksiä hengenominaisuuksia toisten kustannuksella, ei voi tehdä
ihmisestä konetta, vaan päinvastoin kehittää kaikkia hänen henkensä
lahjoja, tekee hänestä sopusointuisen olennon, luopi hänen onnensa.

Ja taas minä heissäkin näen tuon ihmeellisen kehityksen orjuudesta
vapauteen.

Kuinka ääretön on se viisaus, joka pitää vapauden tien alituisesti
avoinna ihmisille! Joka on opettanut ja totuttanut heitä, keskellä
heidän itsekkäisyyttänsä, palvelemaan toisiansa! Että heillä olisi
ulkonaisesti kaikki valmiina, jos he tahtoisivat kerran tehdä
sisällisen muutoksen ja vaihtaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon!

       *       *       *       *       *

Yksi asia oli minulle kuitenkin epäselvä. Se, että miksi ei heille
ollut koskaan kuiskattu vapauden salaisuutta, yksinkertaisesti
ilmoitettu, että vapaus riippuu Jumalan tahdon noudattamisesta.

Tätä asiaa minä mietiskelin, kun liitelin avaruuksien halki takasin
asunnoilleni. Omituinen kaiho oli sydämmessäni, ja minä päätin vihdoin
kääntyä suoraan Jumalin puoleen kysymykselläni, vaikka hyvin tiesinkin,
että velvollisuuteni olisi ollut itse ottaa asiasta selko.

Kun rupesin tähdestäni puhumaan, oli kuin olisin ruvennut puhumaan
Hänen lempitähdestään. Pohjaton rakkaus oli Hänellä tätä tähteä
kohtaan. Ja ihmisiä Hän nimitti omiksi lapsikseen.

-- Yksi on ollut heidän joukossaan, -- sanoi Hän -- joka on heille
ilmoittanut minun tahtoni, näyttänyt heille tien, totuuden ja elämän.

Ja he? -- kysyin minä räpäyttämättä silmiäni.

Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, puisti sitten päätänsä ikäänkuin
olisi tahtonut haihduttaa surullisen muiston, ja sanoi:

-- He ovat julistaneet hänet Jumalaksi, mutta pitävät mahdottomana
seurata häntä.



Kallionkielekkeellä.


Höyrylaiva kyntää tyyntä vetten pintaa -- tuku-tuku -- tuku-tuku --
tuku-tuku, ja kuuluu veden kohina sen kokassa ja siellä täällä
rannankivillä.

Mistä syystä se kulkee, vaikka se ei ole mikään elävä?

Kaksi ystävystä loikoi kallionkielekkeellä, joka pistihe pitkänä
niemekkeenä ulos veteen. Heidän oli oikeastaan tarkoitus odottaa laivan
laineita nähdäkseen kuinka ne kuohahtavat kalliota vastaan, -- kun tämä
kysymys yhtäkkiä viritti koko heidän huomionsa ja laineet unohtuivat.

Mistäkö syystä laiva kulkee, vaikkei se ole elävä!

Tietysti se kulkee siitä syystä, että propelli pyörii ja työntää sitä
eteenpäin; propelli pyörii höyryn voimasta, höyryn voima syntyy tulen
vaikutuksesta, tuli syntyy -- -- ja niin edespäin loppumattomiin.

Kuinka vähän tämmöinen vastaus tyydyttää! Höyryn voimasta! -- Mutta
höyryn voimaa ei olisi ellei olisi pannua, joka ei päästä sitä ilmaan
haihtumaan. Tuhannet syyt ja ehdot liittyvät toinen toisiinsa eivätkä
anna päästä selville edes siitä, mikä niistä on pääsyy ja mikä
välttämättömin ehto. Tuskin on sanonut, että pääsyy laivan liikkumiseen
on höyry, kun jo pitää ajatella pannua ja lisätä: tuli on myöskin ihan
välttämätön, ja vesi myös, entäs propelli ja laivan runko, ja hiilet
tai polttopuut ja öljyt, ja vihdoin saattaa joku mitättömän pieni
koneen ruuvi olla niin välttämätön, että ilman sitä laiva seisoisi.

Ja kumminkin, jos noin vaan kysyy: miksi laiva kulkee, -- niin tuntuu
vastaus ihan selvältä, eikä höyry, tuli, pannu tai vesi tarvitse tulla
edes mieleenkään. Se kulkee siksi, että ihminen on sen luonut ja pannut
kulkemaan, ja hän on sen pannut kulkemaan siksi, että hänellä on ollut
joku tarkoitus saavutettavana.

Tähän loppuu kaikki kyseleminen. Sillä järjetöntä olisi kysyä: miksi
hänellä on ollut tämmöinen tarkoitus. Se ei kuulu enää asiaan. Kysyjän
täytyy tyytyä, sillä hän on saanut kuulla todellakin äärimmäisen syyn.

Se on ihankuin jokin toinen tie, johon vastaaja nyt vei kysyjän.
Aineellisten syiden loppumattomasta, yhtäjaksoisesta ketjusta hän
yhtäkkiä irtaantui ja siirtyi hengen maailmaan: jokin tarkoitus on
ainoa syy, sanoo hän.

Mutta kun näin sanoo, niin voi sanoa oikeastaan vielä paljoa enemmän.

Voi sanoa, että lopullinen syy kaikkeen, mikä maailmassa on ja liikkuu,
on henkinen. Joku henkinen tarkoitus toteutuu paraikaa maailman koko
menossa, vaikkemme me tiedä siitä tarkoituksesta.

Tarkoitus, joka liikuttaa kaikkeutta, on luojan tarkoitus.

Ihminen on Jumalan kaltainen myöskin siinä, että hänessä on jotakin
luojaa, sillä hänen tahdossaan voi olla äärimmäinen eli alkusyy
kaikellaisiin hänen tarkoituksiansa palveleviin ilmiöihin.

Kuitenkin on Jumalalla aivan toisellainen luomistapa. Hänellä ei ole
mitään semmoista raaka-ainetta, jota hän, niinkuin ihminen, käyttäisi
luomista varten. Hän ei tarvitse kaataa puuta, eikä takoa rautaa, jotta
saisi mieleisensä esineen. Hänen raaka-aineensa on itsenäinen ja vaikka
se onkin näennäisesti olemassa vaan yksistään vierasta tarkoitusta
varten, niin se kumminkin samalla itsekin on oma tarkoituksensa. Niin
sanottu kuollut aine, joka näennäisesti on esimerkiksi vaan elävän
olennon ruumista, on kokoonpantu pienen pienistä elävistä soluista,
jotka eivät aavista palvelevansa ihmiselämän tarkoitusta. Kaikkialla on
sama elämä, itsenäinen ja kuitenkin raaka-aineena käytetty.

Ihminen taas ei ymmärrä muunlaista raaka-ainetta kuin minkä hän on
valmistanut, leikellen, veistellen, takoen, juottaen -- kaikki alistaen
sen yhden tarkoituksensa palvelukseen epäitsenäiseksi, kuolleeksi
raaka-aineeksi.

Jos Jumala loisi vesillä liikkuvan esineen, niin hän päästäessään sen
käsistään antaisi sille omasta hengestänsä, ja sanoisi: et tarvitse
kulkea koneellisesti yhdeltä laiturilta toiselle, ikuisesti samaa
tietä, vaan viilettele lahtiloissa mielesi mukaan, poristele vettä
sydämmesi täydeltä, vapaasti lähde ja vapaasti pysähdy, ja yön tullessa
tuossa on sinulle leppyisä kahilikko, laske sen laitaan ja nuku sen
hiljaa kahistessa; aamun sarastaessa taas täyttäköön riemu sinun
sydämmesi, ja niin sinä elä onnellisena ja iloisena minun päiväni
paisteessa ja laineiden laputtaessa valkoista rintaasi vasten.

Samassa ui kolme heinäsorsaa esille ruohokosta, ihan kallionkielekkeen
lähelle. Ne ilakoivat illan tyyneellä vedenpinnalla, aavistamatta, että
siinä oli ihmisiä.

Ja ystävykset olivat hiljaa, eivätkä tarvinneet vaihtaa sanaakaan
ymmärtääkseen toistensa ajatuksen, jonka nuo sorsat heihin niin
elävästi herättivät. Heiltä olivat laivan laineet unohtuneet, eivätkä
ne tälle rannalle tulleetkaan.

Kun sorsat uivat tuonnemmas, heittäytyi toinen ystävyksistä selälleen
ja rupesi katsomaan taivaaseen, jolla pilvet jo riisottivat illan
auringosta.

Toinen teki samoin, ja sanoi vähän ajan perästä:

"Tiedätkö, äsken kun nuo sorsat uivat esille, niin minussa käväsi ihan
yhtäkkiä semmoinen ilo ja elämä, että lienenkö koskaan sentapaista
tuntenut."

"Mutta niinkuin se tuli, niin se meni," sanoi toinen hymyillen,
ihankuin olisi puhunut hyvin tutusta asiasta. "Niin se on aina.
Huomasitko, mistä syystä se meni?"

"Huomasin. Minä tahdoin innostua vielä enemmän, ja siksi rupesin
katsomaan avaruutta, katsoin tuota pilveä, tuota, joka noin punertaa,
-- ja juuri silloin se meni."

"No?"

"Minusta yhtäkkiä tuntui, että tuo pilvi on kuollut eikä tiedä mitään
kauneudestansa. Sitten katsoin alas ja minusta rupesi näyttämään kaikki
maassakin kuolleelta. Tuo valkoinen koivu ei tiedä mitään siitä, että
se kuvastuu veteen ja että lintu nukkuu sen oksalla. Tuo kahilikko ei
tiedä kahisevansa. Ja sorsatkin -- jos oikein ajattelee -- eivät ne
tiedä, mimmoista nyt on, ne vaan tavoittelevat ruohojansa ja niitä
pureskelevat, ja siitä sitten syntyy se runollinen veden porina!"

Hän sai tällä puheellaan toisenkin alakuloiseksi. Ja kauan he eivät
puhuneet mitään, katselivat vaan eri esineitä ympärillään ajatellen
molemmat samaa, sitä, mikä oli kuollutta ja mikä elävää.

Pilvi ei ole mitään muuta kuin sumujoukko. Se ei tiedä mitään
tästä maasta, jota se palvelee, se ei tiedä, että se kastelee
kasvullisuutta, milloin antaa varjoa ja milloin sallii auringon
pilkistää esille. Se houkka luulee tarkoituksekseen ajaa tiedottomana
takaa toisia sumupilviä, milloin yhtyä niihin, milloin erota niistä. Se
tietää vaan, että niin täytyy ja täytyy. -- Sillä on ikävä ja se huokaa
yhdessä kaiken muun luomakunnan kanssa.

Mitä jos ihminenkin on vaan tuommoinen tiedoton luoma, joka tosin
luulee itsestään hyvinkin paljon, mutta oikeastaan palvelee vaan
vieraita tarkoituksia, on vaan välikappaleena vieraissa asioissa!

Tietysti niin onkin. Ihminenkin huokaa koko luomakunnan kanssa. Ei
missään ole pysyvää onnea maan päällä! Täällä on loppumatonta puuhaa,
pettymistä ja tuskaa. Ihminen ei ennätä hetkeksikään levähtämään. Hänen
täytyy ja täytyy. -- Maailman koneiston säälimättömät rattaat ruhjovat
hänen jäsenensä ja musertavat hänet allensa, mutta hänen vaan täytyy ja
täytyy. -- Loistavat esineet vetävät häntä puoleensa, kulta lumoo hänen
sydämmensä, hän viehättyy kun kuulee vieraiden ihmisten mainitsevan
hänen nimeänsä ja hurmautuu omaan kuuluisuuteensa. Häneen on istutettu
vastustamaton pyrkimys omaan personalliseen onneensa. Hän tavoittaa ja
tavoittaa -- eikä saavuta mitään. Koko tulos on vaan siinä, että hän on
koko ikänsä ajan väsymättömästi puuhannut. Häntä on siis kaiken aikaa
vetänyt nokasta tuo hänelle tuntematon ulkopuolinen tarkoitus, jolle
hänen puuhansa ja aivovoimistelunsa ovat jostakin syystä olleet
tarpeen. Sillä hänelle itselleen ei jää kaikesta tästä hyvästä kuin
sylenala kirkkomaata, pieni hautaristi ja sen juurelle mätäs
kuihtuneita kukkia.

Silloin nousi toinen ystävyksistä yhtäkkiä istualleen ja sanoi
vilkkaasti:

"Tuo pilvi tulisi eläväksi, jos se saisi tietää oman oikean
tarkoituksensa. Se ei enää tiedottomana sumuna seuraisi toisia sumuja,
vaan se innostuisi tehtävästään; se rientäisi iloisena sinne, missä
häntä enin tarvitaan, missä on suurin kuivuus, missä aurinko
palavimmin paahtaa ja poistuisi sieltä, missä tarvitaan päivän
paistetta ja kaivataan lämpimyyttä."

Ja vähän ajan perästä molemmat ystävykset olivat pystyssä. Uusia
ajatuksia ja kysymyksiä heräsi heille yhtäkkiä niin paljon, etteivät he
enää malttaneet istua.

Eiköhän ihminenkin tulisi eläväksi, jos hän saisi tietää oman elämänsä
oikean tarkoituksen?

Sanotaanhan että meillä on tieto paitsi omasta tahdostamme myöskin
Jumalan tahdosta. Jos ihminen tahtoo elää vaan tämän maallisen elämänsä
ajan, niin hän pyrkiköön personallisiin tarkoituksiinsa. Mutta jos hän
tahtoo elää vielä personallisesti kuoltuansa, niin hän omistakoon
itselleen tarkoituksia, jotka ylettyvät yli hänen personallisten
etujensa. Ne tarkoitukset, joiden palveleminen antaa hänelle ikuisen
elämän, ovat Jumalan tarkoituksia.

Sillä jos hän yhtyy Jumalan tarkoituksiin ja rupeaa kulkemaan hänen
teitänsä, niin on mahdotonta, ettei Jumala enää löytäisi hänelle
tekemistä, sittenkuin hänen ruumiinsa jo on riutunut tai hän on sen
muuten kuluttanut Jumalan tarkoitusten palvelukseen.

Alkoi jo hämärtää, kun ystävykset rupesivat tekemään lähtöä. Yksi ja
toinen tähti syttyi tuikkimaan.

Mutta ennenkuin he katosivat metsään, tuntui toinen sanovan toiselle:

"Tiedätkö, kyllä minä sentään alan uskoa, että semmoinen ilon sykähdys,
josta äsken puhuimme, saattaa muuttua pysyväiseksi."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ateisti - Kokoelma pienempiä kirjoituksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.