Title: Puhtauden ihanne
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Puhtauden ihanne" ***


PUHTAUDEN IHANNE

Kirj.

Arvid Järnefelt



Otava, Helsinki, 1897.

Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Vietti lapsuudessa.
 Vietti nuorukaisijässä.
 Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.
 Liite.
 Eräs kirje.



Esipuhe.


Sittenkuin olin julaissut "Heräämiseni" nimisen tunnustuksen, on
minulta moni sekä suullisesti että kirjallisesti kysynyt tarkempaa
selitystä siihen, mikä mielestäni auttaa vapautumaan siitä paheesta,
josta tuon kirjan alussa puhun. On sekä vanhemmat, epätietoisina kuinka
lapsiansa kasvattaisivat, että myöskin nuoret ihmiset, jotka itse ovat
saman ristiriidan edessä, tahtoneet tietää tätä minulta.

Vastatessani näihin kysymyksiin olen todella huomannut, että
kirjastani, kun siinä loppupuolella ei ole enää kysymystä tästä
asiasta, helposti jää löytämättä tyydyttävä selitys. Kirjassa onkin
ollut puhe paheesta etupäässä vaan tarkoituksessa osoittaa, mimmoisten
muistojen ja lapsuuden surujen kanssa ensimäinen käsitys Jumalasta
syntyy. Ja näen nyt hyvin, että jos siitä tahtoo hakea neuvoa, miten
pahetta vastaan on taisteltava, niin neuvon antamisen sijasta saattaa
lohdutus tulla riistetyksikin, kirja kun helposti synnyttää muun muassa
sen väärinkäsityksen, että rukous on tehoton apukeino pahetta vastaan.
Ja se on kuitenkin, oikein ymmärrettynä, ainoa apukeino.

Sentähden minulla oli jo kauan sitten syntynyt ajatus kirjoittaa tästä
asiasta erikseen, Aikomus oli alussa julaista vaan semmoisinaan ne
kirjeet, joilla olen vastannut tehtyihin kysymyksiin, mutta vähitellen
tuli lisäksi paljon muuta, mitä oli välttämätön mainita, ja kirjeiden
sisällys on näin muuttunut kokonaisuudeksi.

En yritä antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, jotka tässä ihmiselämää
niin laajalti koskevassa kysymyksessä voivat syntyä. Tyydyn, jos saan
lukijalle annetuksi pääytimen siitä elämänymmärryksestä, joka on ollut
minulle itselleni ainoana apuna.



Vietti lapsuudessa.


Ensimäinen kysymys, johon täytyy hakea vastausta, on tämä:

Mistä syystä lukemattomilla ihmisillä sukupuolinen vietti ilmestyy jo
aikaisessa lapsuudessa, antaen sen tehtäväksi taistella taistelua, joka
on sen mielelle ihan luonnoton ja jonka merkitystä se ei voi edes
ymmärtää?

Kahtalainen on tavallisesti vastaus.

"Perisynti!" -- sanovat elämänopettajat. Tämä perisynti seuraa Aadamin
lankeemisen jälkeen ihmistä luonnon välttämättömyydellä. Kaikki
taipumus pahaan on välttämätön seuraus perisynnistä, eivätkä ihmiset
sille omin voiminsa mitään voi. Tie pelastukseen on tämän opin mukaan
avoinna vasta Kristuksen lunastustyön kautta, joka tulee kasteen kautta
jo lapsena omistetuksi ja joka vapauttaa hänet kadotuksen tuomiosta
siinä tapauksessa, että hän sittemmin säilyttää uskon tähän
lunastukseen. Kuri ja kasvatus tarkoittaa tällöin ainoastaan lapsen
tahdon taivuttamista ja tuon uskonelämän mahdolliseksi tekemistä, mutta
poistaa sitä viettiä, joka saattaa "tekosyntiin" se ei voi, koska
vietti on perisynnin tuote.

Toinen katsantotapa, joka jättää uskonnolliset opinkappaleet hyvällä
luottamuksella teoloogien asiaksi ja tahtoo sillä välin arvostella
kysymystä omiksi tarpeiksensa käytännöllisemmältä kannalta, näkee syyn
pahennukseen olevan siinä että pahat lapset opettavat hyville.
Antaumatta ajattelemaan mistä "pahat" ovat pahansa saaneet, ja
ottamatta lukuun että pahe, kuten tunnettu, syntyy yhtä usein ilman
mitään ulkoapäin tullutta opetusta vaan jonkun sattuman kautta, nämä
opettajat arvelevat mahdolliseksi päästä pahennuksesta siten, että
pahat erotetaan hyvistä ja että vanhemmille selitetään kurin
välttämättömyyttä kasvatuksessa.

Ehdottomasti tahtoo herätä kysymys ensiksikin, missä tarkoituksessa
olisi luonto pannut jo lapseen tämmöisen kamalan kiusauksen, ja
toiseksi, missä tarkoituksessa luonto olisi vanhempain osaksi määrännyt
niin vaikean ja epätoivoisen tehtävän kuin urkkia lasten salaisuuksia
kitkeäkseen heidän sydämmistään vietin mahdolliset alkeet, sitten
erotella pahat hyvistä, kuritella edellisiä ja varjella jälkimäisiä.
Olisihan semmoinen tehtävä vaikea oppineimmalle ja kokeneimmalle
psychiaterillekin, ammattimiehellekin, ja nyt sitä vaadittaisiin
kaikilta erotuksetta! Samalla kuin tämä tehtävä siis näyttää ainoalta
keinolta pahetta vastaan, on se niinhyvin kuin mahdoton, ja
mahdottomalta se jokaisesta tuntuukin.

Sen tähden hyvin pian ihminen tahtoisi heittää päältänsä kaiken
edesvastauksen tässä asiassa. "Asia on surullinen, mutta minä en sille
mitään voi, ja siis on parempi, että suljen kasvoni ja silmäni siltä."

Näin sanoessa ihmisille kuuluu kuitenkin toinen ääni, joka pitää heidät
sidottuina edesvastuusen ehdottomasti ja huolimatta kaikista heidän
puheistaan, joilla he pyristelisivät itseänsä irti. Se ääni on niinkuin
ukkonen, joka vielä on kaukana taivaanrannassa: ihmiset puhuvat
toisilleen ja kuulevat vielä omia ääniä sen yli; mutta he eivät voi
olla samalla tietämättä, että tuo etäinen kumea jyrinä, kun se
lähestyy, ei ainoastaan ole kovempi heidän ääntänsä, vaan voi saattaa
heidät vaikenemaan, ja että he eivät voi minnekään paeta tätä ääntä.
Juuri näin omatunto tässä kysymyksessä sitoo ihmisen edesvastuun
tunteesen, eikä anna hetkeksikään vakaantua siinä ajatuksessa, että hän
todella olisi edesvastauksesta vapaa.

Pakenematta omantunnon uhkaavaa syytöstä ja edesvastuusen vaatimista,
turvautuen päinvastoin sen suojaan ja kuulostaen sen ääntä, saa asia
yhtaikaa masentavan ja auttamattoman, ja kuitenkin omituisella tavalla
lohduttavan ja pelastusta lupaavan käänteen.

Omatunto sanoo:

Ennenkuin syytät lapsiasi synnynnäisestä saastaisuudesta ja
aistillisuudesta, ajattele oletko itse koskaan voittanut juuri sitä
samaa viettiä, jota niin inhoat heissä, ajattele etkö sinä, siittäessä
heitä, itse tyydyttänyt juuri sitä samaa viettiä; ajattele etkö sinä,
vielä sittenkin kun jo tiesit, että lapsen elämä on alkanut äidin
kohdussa, jatkanut lapsen elämän ylitse tyydyttää samaa viettiä. Et
sinä sentähden voi olla aavistamatta, että lapsi on vastaanottanut
sinun oman viettisi semmoisena kuin sen olet hänelle jättänyt.

Sille, jolle omatunto tämän sanoo, on tarpeetonta kuulustella lääkärien
mieltä asiassa tai etsiä todistuksia, jotka sitä kumoisivat tai
puoltaisivat. Hän tietää, että se _on_ niin. Ja niinkuin hän tietää
olleensa tähän asti taipuvainen salaamaan tätä totuuden ääntä
itseltänsä, niin sitä salaa yhä maailma ja enimmät sen lääkärit.
Mutta hyvä on myöskin tietää, että nykyään lukuisat ja yhä
lukuisammat etevät ammattimiehet ovat voimakkaasti nostaneet tämän
perinnöllisyyskysymyksen julkisuuteen. Kysymys ei tällöin enää ole
perisynnistä, jonka Jumala olisi määrännyt, vaan perinnöllisyydestä,
eli aistillisten taipumusten siirtämisestä lapseen ihmisestä riippuvana
tosiasiana, niin että hänestä myöskin riippuu olla siirtämättä niitä
lapseen. -- Monet lääkärit tunnustavat, eitä lapsen siittimellinen eli
seksuellinen halu, vietti, periytyy häneen seurauksena jatketusta
sukupuolielämästä aviopuolisojen välillä raskauden aikana.

Tahdon tähän ottaa kuuluisan amerikalaisen lääketieteentohtorin, Alice
Stockhamin jo julkisuudessa ilmestyneen lausunnon asiassa:

"Pariutuminen raskauden aikana näännyttää äitiä ja vahingoittaa
kohdussa olevan sikiön elämää vaikuttaen sen elimistössä ennenaikaista
siittimellistä kehitystä. Täytyy koettaa torjua ajatuksia näistä
asioista, huolellisesti välttäen jokaista seikkaa, mikä voi edistää
aistillisen halun syntymistä. Näin ollen olisi tarpeen eri vuoteet jopa
eri makuuhuoneetkin miehelle ja naiselle.

"Tärkeätä ja huvittavaa olisi tutkia, eikö vaikeiden synnytystuskien
syytä voisi poistaa niinikään kieltäymisen avulla raskauden aikana,
koskapa muutamat havainnot tähän suuntaan antavat syytä niin otaksua.

"Eivätköhän sairaaloiden ja hyväntekeväisyyslaitosten johtajat voisi
ottaa tutkiakseen tätä kysymystä? Tilastollisten tietojen avulta voisi
ratkaista onko tämä teoria oikea vai väärä. Kieltäytymisen vaikutus
jälkeläisiin käskee kaikkia toden teolla ajattelemaan tätä kysymystä,
joille on ihmisluonteiden jalostuminen kallis asia. Ajattelevien
vanhempien on harkitseminen kysymystä, eivätkö he kylvä lapseen
aistillisuuden siemeniä eläen äidin raskauden aikana fyysillisen
rakkauden alhaisella asteella.

"Nähtävästi on olemassa semmoinen laki, että, aivan läheisen yhteyden
vuoksi äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, minkä hyvänsä
hänen järjen- tai sielun kykynsä tai jonkun hänen aivojensa tai
ruumiinsa elimien harjoittaminen herättää ja kehittää suhteellisessa
määrässä vastaavaa kykyä tai elintä sikiössä. Mitä hyötyä voi olla
opettamisesta lapsille puhtauden ja hyvän siveyden sääntöjä, kun
kohdussa tapahtuvan kasvatuksen kautta on itse heidän elämäänsä
istuteltu prostitutsioonin opetus?"

Se on nöyryyttävä, masentava totuus niille, jotka sen tietävät
omantuntonsa kautta.

Masentava se on siksi, että lapsissa, jotka jo ovat näin synnytetyt, on
siis auttamattomasti olemassa vietti, joka jo aikaisessa lapsuudessa
tulee pyrkimään esille ja saattaa melkein varmuudella lapsen siihen
ainoaan vietin tyydyttämisen tapaan, joka on lapselle mahdollinen,
nimittäin itsesaastutukseen.

Pahe syntyy silloin kuin vietin tyydyttämisen keino tulee löydetyksi.
Tämä tapahtuu sangen usein ilman mitään ulkonaista opetusta, ainoastaan
sattuman kautta, niin että lapsi esimerkiksi jossakin viattomassa
leikissä, voimistelussa tai muussa liikkeessä ollessaan tuntee
siittimen kiihoitusta ja siitä oppii paheesen. Näitä esimerkkejä
sisältää muun muassa meillä tunnettu Wretlindin kirja enemmän kuin
kylläksi. Usein syntyy pahe myöskin itsestään siten, että lapsen omat
ajatukset vähitellen opettavat ja johtavat hänet vietin tyydyttämiseen
itsesaastutuksen avulla. Ja vihdoin saa pahe niinikään usein alkunsa
opetuksen kautta. Tämä viime mainittu tapaus ei tarvitse tehdä mitään
eroa edellisistä. Sillä toisen opetus on aivan samallainen satunnainen
eli ulkoapäin tuleva vaikutin kuin on voimistelun, tankoa myöten
kiipeemisen tai muu lapsen oman havainnon aikaansaama opetus. Lapsi
oppii paheesen siksi, että hänellä on vietti. Jos hänellä viettiä ei
olisi, niin ei hän ottaisi vastaan tämmöistä opetusta.

Syynä siis paheesen on kaikissa tapauksissa lapsena jo löytyvä aikainen
vietti. Tätä tosiasiaa ei voi kiertää, vaan on se tunnustettava
peittelemättä, sillä totuuden avonainen tunnustaminen on ainoa, mikä
voi auttaa lähemmäksi oikeata ratkaisua. Tunnustakaamme siis me
vanhemmat, että olemme eläneet pimeydessä, kun olemme näin antaneet
siittimellisille haluillemme vallan, emmekä ole taistelleet niitä
vastaan; emme ole ehkä selvästi tienneet, että halumme, jotka jäävät
meiltä voittamatta, siirtyvät meidän lapsillemme ja synnyttävät heidän
elämässään saman ja vielä suuremman ristiriitaisuuden, kuin se, jota
elämä on tarjonnut meidän ratkaistavaksemme.

Masentavaa on tätä tunnustaa, masentavaa siksi, että koko edesvastaus,
jonka me, valmiina syyttämään luontoa tai Jumalaa, olimme sysänneet
luotamme, nyt yhtäkkiä vyörähtää koko painollaan meidän omille
hartioillemme. Ja niinkuin aina, milloin huomaa jonkun teon pahaksi,
katumus muodostuu suruksi siitä, ettei tekoa voi enää tekemättömäksi
saada, niin tässäkin on masentavinta se, että tehtyä ei enää voi
peruuttaa. Minun lapseni on minun syyni kautta perinyt sen saman
kukistamattoman, voimakkaan vietin, jota minä en ole voittanut ja joka
on häntä vaivaava hänen lapsuudestansa saakka.

Mutta oikea nöyrtymys, totuuden suora tunnustaminen, niin masentavalta
kuin se ensin näyttääkin, tuopi kuitenkin mukanaan valoa ja lohdutusta.
Kammottavan edesvastuun rinnalla, johon totuus ensin uhkasi syöstä, se
kummallisella jälleenrakentavalla tavalla osoittaa ulospääsyn ja
pelastuksen tien. Tie selviää yhä enemmän ja sen mukana kasvaa
turvallisuuden tunto mitä totisempi nöyrtymys on ollut.

Lohdutus on siinä, että totuutta tunnustaen näemme, että ihmisen omassa
vallassa siis on vapauttaa maailma sen kamalasta onnettomuudesta.
Lohdutus on siinä, ettei tämä vapauttaminen siis ole mahdollinen
ainoastaan sittenkuin alaikäiset lapset jonkun täydellisen kasvatuksen
perästä vapauttavat maailman, vaan silloin kuin _vanhemmat_ ymmärtävät,
että ainoastaan he itse, voittaen himonsa, voivat vapauttaa siitä
lapset. Pelastus on siis täysikäisistä riippuva.

Se onkin luonnollista. Kuinka olisi luonto pannut niin suuren pahan
riippuvaksi lapsista ja näiden heikoista taisteluista sitä vastaan!
Ilman mitään todisteluja, korkeimpaan siveyslakiin perustuen, pitäähän
meidän tuntea sisässämme, että kaikki paha voi tulla maailmaan
ainoastaan meidän täysikäisten kautta.

Vapautua on siis niissä lapsissa, jotka eivät vielä ole syntyneet
eivätkä siitetyt.

Kaikki on siinä, että ne voittavat vietin, jotka tulevat siittämään ja
synnyttämään nämä lapset.

Ja kun me nyt ymmärrämme, kuinka äärettömän tärkeä vietistä
vapautuminen meille on, ymmärrämme, että siitä riippuu maailman
tulevaisuus, niin syntyy tärkeä kysymys: mistä ikäkaudesta alkaen
meille yleensä voi käydä vietin voittaminen mahdolliseksi?

Tietysti saapi kysymys, kuinka jo lapsia voisi ohjata voittamaan
viettiä, kahta suuremman merkityksen. -- --

Tavallisesti kun puhutaan itsesaastutuksesta, sitä pidetään ihan eri
asiana kuin sukupuolivietin tyydyttämistä. Tosin on toinen luonnollinen
ja toinen luonnoton tyydyttämisen tapa, mutta molempien vaikuttimena on
kuitenkin aivan sama vietti. Vietin tyydyttäminen itsesaastutuksella on
tosin niin sanottu "nuoruuden pahe", lasten pahe, mutta se on lasten
pahe vaan sen vuoksi, ettei voi tulla kysymykseen lapsen tyydyttää
viettiänsä luonnollisella tavalla, -- että se on lapselle vielä ainoa
keino tyydyttää sitä viettiä, joka hänessä ilmestyy näin aikaisena.

Mutta jos vietti on aikaihmisellä aivan sama kuin lapsella, niin
kysymykseen: voiko _lapsi_ voittaa viettiä, saattaa vastata ottaen
perustukseksi ne kokemukset, mitä meillä täysikäisillä on meihin
itseemme nähden. Voimmeko me voittaa viettiä, siinä muodossa, jossa se
meillä ilmestyy? Onko se meille helppo vai vaikea? Mitä keinoja me
käytämme voittaaksemme? Ja vasta sen jälkeen voimme asettaa
vaatimuksemme lapsiin nähden. Jos luonto olisi määrännyt lapsen
tehtäväksi kamppailla jotakin erityistä lapselle omituista
itsesaastutuksen viettiä vastaan, niin me voisimme sanoa, ettemme
ymmärrä tuon paheen luontoa. Mutta nyt emme voi sitä sanoa, koska
lapsessamme ilmestyvä vietti on ensimäinen todistus siitä, että me
tunnemme vietin perin pohjin.

Kun siis joku tahtoo varjella omaa lastansa onnettomuudesta ja
huolestuneena kysyy, mitä pitäisi lapselle tehdä, että hän vapautuisi,
niin ei voi olla muuta tietä selvyyteen tässä asiassa, kuin vajoutua
omaan itseensä, omaan elämään ja vastata itselleen kysymyksiin: Olenko
minä voittanut viettiä? Jos olen, niin millä keinolla se tapahtui? mitä
hengen voimia minä olen huutanut avukseni? olenko ehkä rukoillut? -- Ja
kun on päästy selvyyteen, mikä on voinut antaa pelastusta eli mikä
keino on ollut ainoa, niin täytyy rientää ilmoittamaan sama keino
lapsellekin. Sillä ihan varmaan se on sama vietti, jota vastaan
lapsikin taistelee, ja kuinka häntä voisi auttaa mikään muu keino?
kuinka voisi ymmärtää hänelle neuvoa mitään muuta, kuin mitä jokaisen
oma sydän syvimmässään tietää auttavan, tai voivan auttaa.

Mutta -- sanotaan tähän -- tuo neuvo on epämääräinen; ei kaikilla voi
olla taipumusta syventymään itseensä ja ratkaisemaan näin sielun
asioita; tarvitaan selvä, käytännöllinen neuvo, miten on meneteltävä
lapsen varjelemiseksi ja pelastamiseksi; tarvitaan selvä vastaus
kysymykseen; voiko ja miten lapsi voi vapautua paheesta.

Minulla onkin vielä yksi vastaus mielessäni.

Tietysti en voi tämän kysymyksen valaisemiseksi vedota muuhun kuin
omaan kokemukseeni. En siis ota arvostellakseni esimerkiksi lääkärien
käyttämiä keinoja tämän "taudin" hävittämiseksi lapsista. Kuitenkin,
mikäli keinot tarkoittavat paheen hävittämistä jollakin väkivaltaisella
tavalla, -- jotkut ovat määränneet lasten sitomista yöksi sänkyihinsä,
-- näyttävät ne minusta turhilta, koska vietti on luonnon voima, johon
ei pysty mikään ulkonainen vastavoima; mikään väkivalta ei voi saada
viettiä ulosnyhdetyksi tai sammutetuksi, yhtä vähän kuin rautaa voi
saada olemaan laajenematta lämpimässä tai dynamiittia räjähtämättä
tulessa. Tietysti sisällisen voiman vastapainona voi olla ainoastaan
sisällinen voima. Olen niinikään kuullut, että lääkärit joskus pitävät
lapsia "parantumattomina sairaina". Luullakseni on tämmöinen käsitys
aina väärä, sillä vietin voittaminen ei voi missään tapauksessa käydä
muutoin kuin sisällisen voiman avulla, ja sen mahdollisuudesta tai
mahdottomuudesta ei kukaan voi mitään tietää, niinkauan kuin lapsi elää
eikä ole kadottanut järkeänsä. _Vaikeus_ synnyttää lapsessa hengen
voimaa ei ole yhtä kuin _mahdottomuus_ pelastaa lasta.

Myöskään ei ole minulla mitään kokemusta siitä, miten vaikuttaisi
vanhempien, kasvattajien tai jonkun toverin puhe. Se häpeä, jota aina
tunsin syntini vuoksi, teki minulle mahdottomaksi jo ajatuksenkin, että
jollenkin ilmoittaisin tai joku minulle puhuisi. Ja luulen, että juuri
se seikka merkitsikin paljon minun kehityksessäni. Tulin nimittäin
senvuoksi, että tässä asiassa oli kokonaan katkaistu kaikki suhde
muihin ihmisiin eli että oli mahdoton ajatella neuvoa tai avun
pyytämistä heiltä, ohjatuksi hakemaan apua sisäisestä elämästä,
Jumalalta. Kirjassani olen kuvannut, kuinka käsitykseni sisällisestä
Jumalasta, eli siitä samasta, jossa nytkin tiedän ainoan totisen elämän
olevan, syntyi tämän salaisuuteni mukana ja siten että rukouksessani
käännyin häneen. -- Mutta minusta näyttää toiselta puolen, että
vanhempien puhe, siinä tapauksessa, että he ovat sisällisesti
nöyrtyneet tunnustamalla itsensä perinnön antajiksi, eivätkä siis
suinkaan ajattele antaa mitään kuritusta lapselle, edes nuhteenkaan
muodossa, voi vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kykyyn vastustaa
viettiänsä. Täytyy uskoa siihen, että ainoastaan puhtaan totuuden
tietäminen voi auttaa ihmisiä, siis lapsiakin. Tämän mukaan minun
pitäisi siis valmistaa lasta ymmärtämään, että hänen on taisteleminen
viettiä vastaan, koska en minä eikä minun esivanhempani ole sitä
voittaneet, -- että jos hän voittaa ja pysyy puhtaana, niin hän voittaa
ikäänkuin meidän puolesta, -- että me odotamme sitä häneltä, -- että
voittaminen on hänen suuri elämäntehtävänsä. Voi olla ettei lapsi jäisi
kylmäksi, vaan saisi itseluottamusta ja intoa, kun vietin voittaminen,
joka vielä äsken tuntui hänestä tarpeelliselta yksistään vaan hänen
oman hyötynsä eli hänen oman vähäpätöisen tulevaisuutensa vuoksi,
yhtäkkiä muuttuisi hänen silmissään siksi, mitä tämä taistelu
todellisuudessa onkin: suureksi elämäntehtäväksi, jonka tarkoitus on
vapauttaa maailmaa. Sen kiduttavan, salaisen häpeäntunteen sijasta,
joka on häntä painanut, hän saisi rohkean ja avonaisen mielen, ja hän
käyttäisi paheen hävittämiseksi niitä suuria henkisiä voimia, jotka
ovat kätketyt lapsen sydämmeen.

Suuren merkityksen voisi tämmöinen puhuttelu saada senvuoksi, että kun
lapsen omien salaisten surujen synnyttämä suhde sisälliseen Jumalaan
luonnollisesti on vielä aivan heikko maailmalta tulevien rikkaiden ja
voimakkaiden ulkonaisten vaikutusten rinnalla, jotka lapsen elämän
etupäässä muodostavat, niin vanhempien puhe saattaisi arvaamatta antaa
tukea tuolle heikolle henkisyyden alulle, suhteelle Jumalaan, ja
kasvattaa siitä yhdellä kerralla voimakkaan, ratkaisevan vaikuttimen
hänelle.

Mutta varsinaiset kokemukseni, joilla minä ainoastaan voinkin
kysymykseen vastata, alkavat minun omasta peitetystä taistelusta
viettiä vastaan ja omasta heikosta suhteestani Jumalaan.

Koetin jo lapsena käyttää apukeinona pahetta vastaan rukousta, niinkuin
minulle oli neuvottu menettelemään muissa asioissa. Erittäin selvästi
muistan kuitenkin, että rukous tuntui minusta tehottomalta apukeinolta.

Koska minä rukoillessani elävästi tunsin Jumalan läsnäolon, en minä
lapsena voinut yleensä "epäillä Jumalan olemassaoloa", kuten sanotaan.
Se, ettei rukouksistani ollut apua, herätti minussa kummastelua. Ja
juuri tästä omasta kummastelustani on sittemmin syntynyt kaikki se mitä
nyt jo tiedän Jumalasta.

"Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että olisi pitänyt tehdä Jumalani
kaikessa jokapäiväisessä elämässä enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän
minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni
ja alituisesti elää semmoisessa hengen tilassa, kuin mikä minussa oli
rukoillessani."

Näin kirjoitin "Heräämiseni" kirjassa. Ja koetan nyt selittää tarkemmin
tämän minun mielestäni kaikkein tärkeimmän asian.

Niin oudolta kuin saattaakin kuulua, oli koko syy taistelun
menestyksettömyyteen siinä, että minulla oli väärä elämänkäsitys. Ei
tavallisesti puhuta lasten elämänkäsityksistä. Ja kuitenkin näen nyt
selvästi, etten voinut pitää Jumalaa alituisesti mielessä siksi, että
väärin käsitin elämän, se on, oman suhteeni Jumalaan.

Luulin että Jumala oli se, jonka oli määrä auttaa minua _minun omassa
elämässäni_, joka oli jotakin minulle itselleni kuuluvaa.

Minulla oli silloin se väärä käsitys rukouksestakin, että rukouksen
olisi pitänyt auttaa niiksi hetkiksi, joina en enää rukoillut, vaan
elin sitä "omaa elämääni", se on, että rukouksen tarkoitus oli
ikäänkuin ottaa lupaus Jumalalta tulevaisuuden varalle.

Olin lapsena aina vapaa vietin kahleista juuri sinä hetkenä, jona
rukoilin. Mutta se oli minusta silloin niin luonnollista, etten sitä
huomannutkaan. Sitäpaitsi rukous tavallisesti seurasi katumuksen
muodossa kohta lankeemuksen jälkeen, jolloin siis olin muutenkin vapaa
vietistä. Muistan, etten tullut yleensä koskaan rukoilleeksi silloin
kuin jo oli pitempi aika lankeemisesta kulunut. Hetkenä taas, jolloin
vietti minut valloitti, syntyi minussa sisällinen taistelu, ja tämän
taistelun esineenä juuri olikin kysymys: rukoilisinko nyt apua vai en.
Tietysti en tullut rukoilleeksi juuri senvuoksi, että se olisi
ollut sama kuin voitto ja minähän vasta taistelin. Näin en siis
tämmöisissäkään tapauksissa tullut rukoukseen asti, ja rukous taaskin
seurasi vaan lankeemusta, oli pyyntö, että minun uusi, lankeemuksen
jälkeen tehty päätökseni saisi Jumalalta tukea sittenkuin kiusaus
jälleen tulisi.

Jotenkin varhain lapsena huomasin tämän asian ja aloin, lankeemusta
seuraavan katumuksen hetkinä, päättää myöskin, että vastedes tahdoin
muistella Jumalaa silloinkin kuin minulla ei ollut syntiä omantunnon
päällä eli kun oli jo pitempi aika lankeemuksesta kulunut. Tunsin
selvästi, että kääntyminen Jumalan puoleen, kun se aina tapahtui vasta
lankeemisen jälkeen, vähitellen täytyi kadottaa merkityksensä.
Varhaisen lapsuuden kokemus oli siis tuonut siihen, että apu saattoi
olla mahdollinen ainoastaan jos olisi mahdollista alituisesti elää
Jumala ajatuksissa. Muistan, että semmoinen elämä näytti minusta
viehättävältä, jos siihen kerran olisi voinut päästä. Mutta parhaalla
tahdollakaan ei siihen voinut päästä. Koetin päästä alkuun siten että
kertomalla kerroin mielessäni: Jumala, Jumala, Jumala, hetki hetkeltä
niin pitkälle kuin saatoin. Mutta jokin aina vei minut pois siitä.
Mahdotonta oli pakottaa ajatusta eli mielialaa väkisin pysymään. Ja
sentähden, kun näin, että elämä ehdottomastikin häivyttää ajatukset
pois Jumalasta, kummastelin, että hän kuitenkin voi vaatia itseänsä
aina ajattelemaan ennenkuin auttaa.

Kuten sanoin, se oli väärä elämänkäsitys, joka teki minulle ja tekee
jokaiselle lapselle mahdottomaksi elää alituisessa Jumalan
muistamisessa.

Lukeneeko lapsi läksyjänsä vai täyttäneekö muuten annettuja käskyjä,
hänen tehtävänsä käsitetään tarkoittavaksi aina tulevaisuutta, hän elää
ainoastaan tullakseen joksikin sittenkuin kasvaa mieheksi. Jos hän
kuolee pidetään hänen elämäänsä kesken katkenneena. Kaikki siis mitä
hän tekee on hänen tekeminen vanhempien tai kasvattajien käskystä. Ja
Jumalan merkitys tällöin on siinä, että hän on lapsille äärimmäisenä
uhkana. Mutta ei kukaan opeta -- ei kirkossa, ei koulussa eikä kotona,
-- että hänen elämänsä on jo lapsena itsenäinen, riippumaton siitä
elääkö hän huomenna tai mieheksi asti, että oman tulevaisuuden tuumat
syntyvät oman itsensä ylentämistä varten ja että ihmisen tarkoitus on
vaan nykyisyydessä täyttää Isän tahto.

Alituisesti mielessä voi ainoastaan pysyä tekemisen, puuhaamisen,
elämisen _vaikutin_. Niinkuin se, joka laittaa pöytää, ei voi samalla
ajatella esimerkiksi lampun rakennetta, niin ei voi ihminen elää
personallisia tarkoituksiaan eli tulevaisuuttansa varten ja kuitenkin
pitää alituisesti mielessään Jumalan tarkoituksia.

Tämä mahdottomuus on sama ukolle kuin lapselle.

Vastaus kysymykseen, voiko vietistä ja siis paheesta vapautua jo
lapsena, jääpi minun sisällisten kokemuksieni mukaan tämmöiseksi:

Voipi ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsessa voi syntyä
pysyväinen, katkeamaton "elämä Jumalassa", -- semmoinen elämä, missä
Jumala tekemisen vaikuttimena itsestänsä on mielessä ja on elämän
viehätyksenä.

Evankeliumissa kerrotaan, että meidän uskontomme perustaja jo lapsena
sanoi Jumalaa isäkseen, s.o. ymmärsi elämän hänessä itsessään asuvan
hengen käskyjen täyttämiseksi. Siinä oli jo lapsesta pitäen hänen
elämänsä viehätin ja hänen tekojensa vaikutin. Samallaiseen vapaasen
elämään tämä uskonnon perustaja kutsuu kaikkia ihmisiä, ja pitää sitä
mahdollisena, helppona ja onnea tuottavana.

Mutta me vaan tahdomme, että lapsemme "tulisi joksikin".

Selvää on, että jos lapsen sydämmen täyttää sama elämänviehätin kuin
oli Jeesuksella, niin hän vapautuu paheesta.

Kuinka moni vanhemmista tahtoisikaan minulta enää kysyä: miten on
lapsessa herätettävä tämmöinen "elämä Jumalassa"?

Jos joku kasvattaja, tunnustamatta itse puolestaan tätä elämän
ymmärrystä, tahtoisi käyttää sitä ainoastaan keinona lapsen
kasvattamista varten, niin ei hän varmaankaan onnistuisi. Hän tuskin
voisi päästä perille _kuinka_ tämmöinen elämänkäsitys olisi lapselle
omistettava. Syy tähän on se, ettei ketään voi _opettaa_ uskomaan. Usko
voi vaan vapaasti siirtyä. Lapsi itsestään omistaa sen uskon, mikä on
niillä, joilta on häneen lähin vaikutus. Kaikista puheista ja
opetuksista ja yhteisistä rukouksista riippumatta lapsi rupee
vaistomaisesti pitämään elämänä (= uskomaan) sitä, mitä hänen
ympäristönsä pitää elämänä (= uskoo).

Tietysti ainoastaan osoittamalla lapselle havainnollisesti, mimmoinen
tämä "elämä Jumalassa" on, todistamalla siis omilla teoillaan että on
olemassa ihmisiä, jotka siihen uskovat ja tahtovat sitä elää, voi
lapsessa herättää elävän uskon siihen.

Onko vaikeata vai helppoa antaa lapselle pelastava elämänkäsitys, ei
riipu lapsen kykenemättömyydestä tai vastahakoisuudesta ymmärtämään
mitä täysikäiset koettavat hänelle selittää ja opettaa, vaan riippuu
siis tässäkin yksistään meistä täysikäisistä itsestämme, siitä, mihin
me itse uskomme ja miten elämme.

Tämä itsekasvatus on ainoa mahdollinen kasvatustapa, ja sitä se on
ennen kaikkea tässä pääasiassa, nimittäin uskon antamisessa lapselle.

Muuta keinoa ei ole jo syntyneen lapsen pelastamiseen.

Mutta juuri senvuoksi, ettei muuta keinoa löydy, ja tämä ainoa jää
käyttämättä, pysyy pahe lapsuudessa voittamatta, ja lapsi vie sen
mukanaan nuorukaisikään, jolloin vanhempien vaikutus alkaa jo heiketä
ja opetukset tulevat maailmalta.



Vietti nuorukaisijässä.


Täysikäiseksi pääsevälle ominaista on, että hänelle on tullut
välttämättömäksi tunnustaa itselleen ja ilmoittaa muille joku
elämänohje, jonka valossa hän tahtoo että hänen tekojansa ja toimiansa
arvosteltaisiin, -- osoittaa että hänen tekemisiensä vaikutin on
hänessä itsessään.

En sano, että hänellä olisi välttämättä tarve omistaa joku semmoinen
elämänohje, jota kaikki pitävät ylevänä. Tämä riippuu siitä, missä
kehitystilassa ihminen on; johtavatko häntä saavuttamattomat ihanteet
hänen pyrkiessä loppumatonta täydellisyyttä kohden, vai koettaako hän
ainoastaan löytää semmoisen elämänohjeen, mikä soveltuisi siihen
elämäntapaan, joka pitää häntä orjuudessa, ja samalla himmentäisi hänen
omissa ja muiden silmissä hänen todelliset orjalliset vaikuttimensa.
Sillä juoppoudenkin orjuus luopi kohta elämänohjeen, jonka mukaan
juominen on terveellinen, miehuutta edistävä, ajatuksia kehittävä, ja
varaskin löytää seuran, missä hänelle tarpeellinen elämänohje on
sanoihin puettuna ja ylistettynä.

Minkä tahtoisin sanoa, on, että ihminen, tultuaan täysikäiseksi, tuntee
koko olentonsa riippuvan siitä, että hänen tekojensa vaikuttimet
näkyvät lähtevän itsenäisesti hänestä itsestään.

Tämä välttämättömyys esiintyä itsenäisesti näyttäytyy kohta erittäin
voimakkaana siihen aikaan kuin nuorukainen vastikään pääsee kantamaan
miehen nimeä. Mutta kun täysikäisyyden osoitus näin on vaikuttimien
omintakeisuudessa ja hänellä ei vielä ole mitään itsenäisiä
vaikuttimia, on hänelle tärkeätä peittää tätä sillä, että osoittaa
ainakin olevansa kokonaan riippumaton semmoisista elämänohjeista eli
käskyistä, joita vanhemmat antavat alaikäisille lapsilleen, myöskin
riippumaton siis mistään ulkonaisista jumalista ja opituista hyvän ja
pahan käsitteistä. Ja siksi hän omistaa vaan tavallisesti ne
lapselliset teoriat, jotka vallitsevat hänen ikäistensä, samalla tavoin
vapautuneiden toverien keskuudessa ja pidetään siellä itsenäisyyden
merkkinä.

Tässä kehityskaudessa tavallisesti nuoruuden salainen pahe vaihtuu
miehuullisena pidettyyn prostitutsiooni-elämään. Nuorukaisen sydämmessä
tapahtuu luopuminen omastatunnosta ja sen vaihtaminen teorioihin.
Vietin tyydyttäminen, jota lapsuudestaan pois kasvava nuorukainen oli
pitänyt semmoisena häpeänä ja niin raskaana salaisuutena, yhtäkkiä on
puheaineena ja sanotaan luonnolliseksi ja oikeutetuksi, kunhan se ei
tapahdu itsesaastutuksen avulla, vaan niinkuin luonto itse on
määrännyt, joka on tehnyt ihmiset miehiksi ja naisiksi. Häpeällistä oli
korkeintaan se tapa, jolla hän oli viettiä tyydyttänyt, eli oikeastaan
vaan se ettei hän ollut vielä täysikäinen. -- Näin ei puhu ainoastaan
toverit. He voivat milloin tahansa löytää tukeeksensa kirjallisuutta,
joka vakuuttaa ihan niinkuin hekin. Vieläpä enemmän. Olen lukenut,
ettei itsesaastutus olekaan oikeastaan mitään vahingollista, koska se
vaan kehittää ja kypsyttää ihmistä oikeaan sukupuolielämään.

Hillittömyys, joka tavallisesti seuraa vapautumista holhunalaisuudesta,
on aluksi vaan uhkaa ja ilontuntoa siitä, että ihminen siis todella ei
riipu muusta kuin sisällisistä vaikuttimista. Mutta tämä sama
hillittömyys sukupuolielämässä vähitellen alkaa muuttua tavaksi ja
tehdä orjaksi. Moni varmaankin muistaa elämästänsä hetken, jolloin hän
säikähtäen huomasi, että hän tultuaan vapaaksi yhtäkkiä todella
tarvitsee jotakin sisällistä vakaumusta menettelynsä ohjeeksi ja
suuntaajaksi. Mutta hänellä ei ole mitään semmoista uskoa johonkin
elämänohjeesen, joka antaisi hänelle voimaa sitä seurata; kyky seurata
_omia_ hyvän käsityksiä on niin vähäpätöinen, ettei siihen voi
nojautua. Sanoa taas, että minun käsitykseni hyvästä on niin ja niin
korkea, mutta että minä olen huono enkä voi sitä saavuttaa, vaan
lankean yhä aistillisuuteen, -- näin sanoa ei voi nuori mies, koska
koko hänen ylpeytensä on siinä että hän näyttää seuraavan omia
vaikuttimia. Ja sentähden alkaa kokonainen sarja itsensäpettämisiä,
s.o., nuori mies rupee keksimään semmoisia elämänohjeita, jotka
osoittaisivat, että hänen nykyinen elämäntapansa muka vuotaa
luonnollisena seurauksena juuri niistä, eli, ettei hänen elämäntapansa
ole seuraus mistään orjallisesta aistillisuudesta, vaan hänen omista
vakaumuksistaan. Syntyy erityinen tarve järjensyillä perustella
tämmöisiä elämänohjeita ja saada julkista tunnustusta niille. Ja se ei
olekaan mitään vaikeata, sillä ympärillä on paljon samanikäisiä ja
samassa kehityskaudessa olevia, joilla on sama tarve. Tässä
tarkoituksessa tulevat sukupuolielämän asiat kovaäänisen keskustelun
aineeksi ja kaikki todelliset elämänohjeet, jotka osoittavat ihmisen
etäisyyttä siveydestä, joutuvat pilkan esineeksi.

Mutta riippuvaisuus aistillisuudesta tulee yhä tuntuvammaksi, ja yhä
tärkeämmäksi sen rajoittaminen; ja yhä selvemmäksi käy sisälliselle
itselle, että nuo ylpeällä varmuudella julkilausutut teoriat eivät voi
tässä suhteessa olla miksikään avuksi, -- että kaikki edistyminen
taistelussa aistillisuutta vastaan voi käydä päinsä ainoastaan
tunnustamalla oman mitättömyytensä, s.o. yhtaikaa sekä oman kykynsä
saavuttaa täydellisyyttä, että oman suuren etäisyytensä siitä. Ja
niinkuin hän ei koskaan ollut sisällisesti uskonutkaan noihin
teorioihin, joiden tarkoitus oli ainoastaan salata hänen orjuuttansa,
niin hän nyt alkaa tuntea tarvitsevansa semmoisia korkeita
elämänohjeita, joihin hän voi sisällisesti uskoa ja siten saada
itsenäistä voimaa aistillisuutta vastaan. Tämä tovereilta kätketty
tarve panee hänet katsomaan ulommas ympärillensä, tutkimaan mistä häntä
siveellisesti ylempänä seisovat ihmiset saavat voimaa oikein
elääksensä, ja on hänen sydämmellensä kaikessa salaisuudessa äärettömän
tärkeätä, että on olemassa uskonnonperustajia tai siveyden tai
lääketieteen opettajia, joiden tehtävänä on tuottaa maailmaan
elämänohjeita ja niin osoittaa voiman lähteesen.

Ne opettajat, jotka sanovat että nuorisolla ei ole kuin
vastahakoisuutta elämänohjeisin ja että hyvän neuvoja on maailmassa
aina tarpeeksi, erehtyvät; sillä se, mitä oppilas hakee, ei ole
satunnaisia hyvän neuvoja ja kauniita sanoja siveellisyydestä, vaan
semmoisia elämänohjeita, joihin hän voi _uskoa_.

Sentähden kaikkina aikoina on ihmisillä ollut pakko tuoda esiin
käsityksensä korkeimmasta normista tässä sen tärkeimmässä
elämänkysymyksessä. Sillä vaan korkeimpaan voi kukaan todella uskoa.

Kuinka on meidän aikanamme? Onko meillä tarjona selvyyttä siitä mikä on
korkein ohje sukupuolielämässä? Uskommeko me edes että löytyykään
yhtenäistä totuutta tässä asiassa, s.o. samaa elämäntietä kaikille
ihmisille?

Tässä tarkoituksessa on hyvä läpikäydä pääasiallisimmat näkökannat,
mitkä meidän aikanamme tavataan sukupuolielämän kysymyksessä.

Kirkon antama elämänohje. Pääkohta _evankeliumissa_, mikä koskee tätä
kysymystä, kuuluu: "Ja fariseukset tulivat hänen tykönsä, kiusasivat
häntä, ja sanoivat hänelle: saako mies eritä vaimostansa kaikkinaisen
syyn tähden? Niin hän vastasi ja sanoi heille: ettekö ole lukeneet,
joka alusta ihmisen teki, mieheksi ja vaimoksi hän heidän teki? Ja
sanoi: sentähden pitää ihmisen luopuman isästänsä ja äidistänsä, ja
vaimoonsa sidottu oleman: ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi: niin
etteivät he ole enää kaksi, mutta yksi liha. Jonka siis Jumala yhteen
sovitti, ei pidä ihmisen sitä eroittaman. Ja he sanoivat hänelle; miksi
Mooses käski antaa erokirjan, ja hyljätä hänen? Sanoi hän heille:
teidän sydämmenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän
vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut" (Mat. 19: 3-8). "Te kuulitte
sanotuksi vanhoille: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon
teille: jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, niin
hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämmessänsä" (5: 27, 28). "On myös
sanottu: jokainen, joka emäntänsä hylkää, muutoin kuin huoruuden
tähden, hän saattaa hänen huorin tekemään: (toisen käännöksen mukaan:
hän, paitsi omaa huoruuttansa, saattaa hänen huorin tekemään:) ja joka
nai sen hyljätyn, hän tekee huorin" (31, 32). "Hänen opetuslapsensa
sanoivat hänelle: jos miehen asia niin on vaimon kanssa, ei sitte ole
hyvä naida. Niin hän sanoi heille: eivät tätä sanaa kaikki käsitä,
mutta ne, joille se annettu on. Sillä muutamat ovat kuohitut, jotka
äitinsä kohdusta niin syntyneet ovat: ja ovat kuohitut, jotka ihmisiltä
kuohitut ovat: ja ovat kuohitut, jotka taivaan valtakunnan tähden itse
heitänsä kuohinneet ovat. Joka sen taitaa käsittää, se käsittäkään"
(19: 10-12). -- _Paavali_ sanoo ensimäisen korinttilaiskirjeen 7
luvussa vastaukseksi siihen, mitä häneltä oli kirjeellisesti kysytty:
"Hyvä on miehelle, ettei hän vaimoon ryhdy. Mutta huoruuden tähden
pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä. Mies
antakaan vaimolle velvollisen mielisuosion: niin myös vaimo miehelle.
Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä: ei myös
miehellä ole valtaa ruumiillensa, vaan vaimolla. Alkäät toinen
toistanne välttäkö, jollei se ole molempain suosiosta hetkeksi, että
teillä jouto olisi paastota ja rukoilla: ja tulkaat jälleen yhteen,
ettei saatana teitä kiusaisi teidän himonne hillimättömyyden puolesta.
Mutta sen sanon minä teille suomisen ja ei käskyn jälkeen. Sillä minä
tahtoisin, että kaikki ihmiset niin olisivat kuin minäkin olen; mutta
jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin ja toisella näin. Vaan
minä sanon naimattomille ja leskille: se on heille hyvä, jos he ovat
niinkuin minäkin. Vaan elleivät voi heitänsä pidättää, niin naikoon;
sillä parempi on naida, kuin palaa." -- _Katolilainen kirkko_, kuten
aina kirkot, teki Kristuksen osoittamasta sisällisestä elämänohjeesta
oman määräämän ulkonaisen pakkolain, säätäen, että ne, jotka
virallisesti elävät "taivaan valtakunnan tähden", ovat kielletyt
avioliittoa rakentamasta. Siveellisyyskysymys ei ole ainoa, joka on
kärsinyt siitä, että kirkko näin on asettunut jumalallisen lain taakse
ja julistanut sen ihmisille omanansa. Totuttaen ajattelemaan, että
kieltäytyminen on _kirkon_ vaatimus, se hävitti ihmisiltä tunnon
siveysvaatimuksen lähteestä. Ja sen mukana oli tietysti poissa kaikki
voima elämänohjeelta, sillä rakkaudesta kirkkoon ei voi kukaan pysyä
puhtaana. -- _Luterus_, joka niinikään oli kirkon mies, ei nähnyt tätä
syytä vallitsevaan epäsiveellisyyteen, vaan luuli, että katolilainen
kirkko oli väärinkäsittänyt Kristuksen elämänohjeen. "Aviosääty", sanoo
Luterus suuremmassa katkismuksessaan, "ei ole ainoastaan kunniallinen,
vaan tarpeellinen ja Jumalan ankarasti käskemä sääty, niin että
kaikkein säätyjen yhteisesti, sekä miesten että vaimoin, jotka vain
luonnosta siihen soveliaita ovat, tulee siinä elää: paitsi muutamia
sangen harvoja, jotka jumala erinomaisessa neuvossaan on eroittanut,
etteivät ole avioliittoon kelvollisia, taikka armosta sillä korkialla
ja ylönluonnollisella vapaudella lahjoittanut, että taitavat ulkona
siitä säädystä pitää puhdasta elämää. Sillä jos luonto saa semmoisena
asua ja pysyä, kuin miksi sen Jumala on luonut: niin on varsin
mahdotointa puhtaana ulkona aviosäädystä elää, sillä liha ja veri ei
taida muuttaa luontoansa, ja luonnollinen himo ja lihan taipumus pitää
estämättä tavallisen laatunsa, niinkuin joka ihminen tietää. Sentähden
että lihan himo jollakin muotoa vältettäisiin, on Jumala säätänyt
aviokäskyn, että itsekullakin olisi oma laillisesti määrätty osansa ja
siihen tyytyisi, vaikka tässäkin Jumalan armoa tarvitaan, että sydän
samassa olisi puhdas."

Tämä Luteruksen katsantotapa nyt muodostaa meidän kirkkomme kannan
asiassa. Nuo "sangen harvat, jotka Jumala armosta ylenluonnoliisella
vapaudella lahjoittanut on", ovat silinneet vähitellen kokonaan pois,
kun on ollut kysymys yleisestä elämänohjeesta heikoille ihmisille,
sillä kukapa pystyisi seuraamaan ylentuonnollisen jumal'ihmisen
esimerkkiä taikka pyrkiä ylemmäksi Luterusta, joka itsekin meni
naimisiin.

Meidän päivinämme on kaikki se, mitä Luterus kirjoitti halveksitun
avioliiton puolustukseksi katolilaista coelibatilaitosta vastaan
muuttunut varsinaiseksi uskonnolliseksi elämänohjeeksi, niin että
aviollinen yhdyselämä on tehty korkeimmaksi ihanteeksi. Luteruksen
kanssa sanoo aikamme hengellinen opettaja: Tavallisen ihmisen ei ole
hyvä yksin olla, sillä liha ja veri ei voi muuttaa luontoansa, vaan
luonnollinen himo ja lihallinen vietti täytyy saada estämättä
tyydytyksensä; sentähden on Jumala säätänyt aviosäädyn, missä tämä saa
tapahtua. Ulkopuolella avioliittoa sitävastoin on vietin tyydyttäminen
synti. Ankarin kaikista on kielto haureutta vastaan.

Tämä on nyt se elämänohje, jonka antaa nuorelle miehelle kirkonoppi.

Se, minkä hän tästä elämänohjeesta vastaanottaa, on tieto, että vietti
on vastustamaton luonnonvoima. Sitä samaa sanovat kaikki hänen
ympärillänsä.

Hän vastaanottaa sen vanhana totuutena, ikäänkuin hän olisi aina
itsekin niin ajatellut. Mutta itse asiassa tämä tieto esiintyy hänelle
ihan hänen huomaamattansa uutisena. Sillä siitä pitäen kuin hän alkoi
ymmärtää, tähän päivään saakka, on hänessä -- jokaisessa ihmisessä --
elänyt itsenäinen, oman sydämmen kysymys: _onko vietti minussa
luonnonvoima, vai voinko minä sen voittaa_, -- ja sydämmessään hän ei
ole päässyt tätä kysymystä kauemmas.

Mutta kun hän nyt, huolimatta omasta kokemuksestaan, joka muistuttaa
hänelle, että hänen taistellessa itsesaastutusta vastaan voittaminen ei
koskaan tuntunut mahdottomuudelta ja sittemmin miehistyessä usein
pelkkä ujous ja naisten pelko teki hänelle mahdolliseksi hillitä tuota
vastustamatonta luonnonvoimaa, -- kun hän huolimatta näistä
sisällisistä kokemuksistaan, ainoastaan alituisesta korvaan
toitottamisesta todella rupeaa menettelemään niinkuin uskoisi vietin
vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, niin avioliittoko hänelle esiintyy
ainoaksi järjelliseksi pääsöksi vaikeudesta?

Kaksi seikkaa on selvänä hänen silmiensä edessä.

Toinen on, että avioliitto pidetään yhteiskunnallisena laitoksena, ja
sen rakentaminen mahdollisena vasta silloin kuin yhteiskunnalliset
edellytykset ovat käsillä, ennen kaikkea jokin varmuus aineellisista
tuloista. Naimisiin meneminen siinä viattomuuden iässä, jolloin ei ole
mitään tietoa tuloista, ainoastaan sen uskon perustuksella, että vietti
on luonnonvoima, herättäisi naurua joka taholla.

Toinen on, että kirkko elää täydellisessä sopusoinnussa vallitsevan
yhteiskunnallisen laitoksen kanssa, niin että mitä yhteiskunnan
kannalta katsotaan välttämättömäksi, siinä kirkko vaikenee. Nyt on
yhteiskunnassa olemassa järjestetty haureuslaitos. Ja tämän suhteen
vallitsee yleinen vaikeneminen. Se on _välttämätön_ paha, on yleinen
arvelu.

Yhdeltäpuolen siis: vietti on vastustamaton luonnonvoima, mutta sen
tyydyttäminen on ankarasti kielletty ulkopuolella avioliittoa. Toiselta
puolen: avioliittoon saa mennä vasta kun on tuloja.

Ja koska nuori mies ei voi uskoa, että vietti muuttuisi luonnonvoimaksi
vasta papillisen vihkimisen mukana, täytyy hänen -- ilman että hänelle
kukaan on suorastansa silmää iskenyt -- vihdoin ymmärtää, että tuon
ankaran siveyskiellon takana piilee salainen lupaus olla ikäänkuin
mitään huomaamatta, jos kielto tulee rikotuksi, kunhan rikkominen
tapahtuu tarpeellisella peittämisellä ja ilman melutta, syrjäpaikoissa.

Ensimäinen tieto siitä, että löytyi tämmöisiä laitoksia, vaikutti
minuun kauhistavasti. Olin 15-vuotias, kun vanhempi toveri minulle
salaisuutena kertoi mimmoiset nämä paikat ovat, kuinka siellä miehet ja
naiset toisiansa kohtelevat, ja todistukseksi siihen, että _kaikki_
niissä kävivät, mainitsi jonkun opettajista. -- Veri pysähtyi minun
sydämmessäni kummeksuvasta kammosta. Ihan tuntemalla tunsin kuinka
kaikki käsitykseni ikäänkuin vierivät alas ja menivät palasiksi.

Mutta sen mukaan kuin kasvoin ja pilaannuin ja sen mukaan kuin entinen
paheeni muuttui prostitutsiooni-elämäksi, sovin minä olevien olojen
kanssa, ja minustakin rupesi näyttämään teoreetisesti luonnolliselta,
että jos yhteiskunnalliset olot eivät salli miehen rakentaa
avioliittoa, kun hänellä ei ole omaisuutta, niin täytyy samassa
yhteiskunnassa olla sallittuna prostitulsiooni.

Tämä sovinto kirkon kannan kanssa oli ainoastaan ulkonainen. Kaikki
sisällinen usko sen auktoriteettiin tietysti hävisi, niin ettei
tosissaan voinut enää nojailtua siihen, että kirkko käsitti
sukupuolisen vietin luonnonvoimaksi.

Mutta kun yhä oli tarpeellista pätevillä syiltä kumota lapsuuden
omatunto, joka ei tunnustanut viettiä luonnonvoimaksi, vaan käski
voittamaan, täytyi löytyä muita teorioja, jotka tähän tarkoitukseen
olisivat kelvanneet, nimittäin uskomiseksi, että omantunnon väite oli
väärä.

Semmoisia teorioja ei puutu. Ne ovat edessämme kuin tarjottimella.

Tieteen tarjooma elämänohje. Meidän aikamme on jättänyt itämaiset
uskonnonperustajat ja keskiaikaiset reformaattorit sikseen, ja hakee
itsenäistä elämänohjetta omasta eurooppalaisesta tieteestä.

Luonnontiede on juuri meidän päivinämme päässyt ratkaisevaan
sananvaltaan. Darwinista saatuaan ensi lykkäyksen kaikki tiedemiehet
semmoisella uteliaisuudella ja innolla alkoivat tutkia heille ihan
uudelta kannalta avautunutta "luontoa", erittäin eläinkuntaa, että
ikäänkuin unohtivat itsensä, ihmisen järkinensä. Tuntui niinkuin
pitäisi ensin läpitsensä tutkia koko muu luonto, löytää kasvi- ja
eläinkunnassa vallitsevat lait, ennenkuin oli aika puhua ihmisestä.
Ihminenhän ei ollut muu kuin viimeinen jäsen kehityksessä; mitäpä siis
hänestä saattoi olla puhetta ennenkuin itse kehitys ja sen laki oli
selvitetty.

Ennen oli uskottu että siveellisyyslaki oli kätkettynä raamatun
kirjoituksiin ja ihmisten sydämmeen. Ja siksi kai syntyi papisto, joka
tätä lakia kirjoituksista johti esille ja ihmisille selitteli. -- Nyt
sitävastoin, samalla kuin usko teoloogeihin on haihtunut, on herännyt
uusi tieteesen perustuva usko: kaiken lähde on ulkopuolinen luonto,
joka on siis tutkittava ja sieltä sitten johdettava oikea, epäilemätön
siveellisyyslaki, Luonto on jumalallisenkin lain ainoa kirja. Lain
tulkitsemisen tehtävä on siirtynyt tiedemiehille. Kaikki on siis
tulevaisuuden varassa. Mutta ihmiskunnassa elää sitkeä usko, että
_sieltäpäin_ totuus on nyt löytyvä.

Sekin siveellisyyslaki, joka koskee ihmisen suhdetta toiseen
sukupuoleen, oli siis löydettävä ympäröivän luonnon vertailevasta
tutkimisesta. Mutta kun yleisö tietysti ei voi odottaa tieteen
vastausta ja elää niinkauan ilman mitään elämänohjetta, on
luonnollista, että sen täytyy edeltäpäin arvata, mihin suuntaan vastaus
tulee käymään ja elää sen mukaan. Jokainen ihminen sitäpaitsi voi itse
nähdä luonnon ympärillänsä. "Oikein arvostellen pariutumiselämää
luonnossa hän on löytävä oikean ohjeen omalle sukupuolielämälleen."

Se elämänohje, johon tiede, ennenkuin se vielä on ratkaitsevan sanansa
lausunut, noin ikäänkuin edeltäpäin viittaa jokaiselle yksityiselle,
on, että ihminen menetelköön niinkuin kunkin ruumiillinen terveys
vaatii. Kaikki on luonnonmukaista, mikä on sopusoinnussa ruumiillisen
terveytemme kanssa. Käytännöllinen neuvo on siis se, että vietin
tyydyttäminen on ihmiselle sallittu siinä määrässä, mikäli hän ei tunne
siitä voimain vähennystä eikä ruumiillista haittaa. Tämä kanta on
ristiriidassa kirkollisen kannan kanssa siinä, että kun jälkimäinen
antaa ratkaisevan merkityksen Jumalan säätämälle avioliitolle, pitää
edellinen luonnon ääntä ensimäisenä määrääjänä ja avioliittoa
inhimillisenä laitoksena, joka aikojen kuluessa voi hävitä ja vaihtua
toisiin vapaampiin elämänmuotoihin. Mitä tähän luonnon ääneen tulee,
niin ymmärretään sillä viettiä, joka määrätyllä iällä ilmestyy, ja voi
ilmestyä myöskin riippumatta mistään ihanteellisesta rakkaudesta
johonkin erityiseen henkilöön toisesta sukupuolesta.

Se lähde, josta tämä elämänohje koettaa osoittaa voimaa taisteluun
viettiä vastaan, milloin tämä on voitettava, on itsensä säilyttämisen
vaisto. Siihen täytyy ihmisen nojautua. Hänen täytyy saada voimaa
viettiä vastaan tuntiessaan sitä vahinkoa, joka seuraa sukupuolielämän
väärinkäyttämisestä, ja hänen täytyy aina pitää mielessään sen
normaalin ja ruumiillisesti terveen olennon kuvaa, joksi hän pyrkii.

Tämä elämänohje on siis johdonmukaisempi kirkon antamaa elämänohjetta,
koska se osoittaa voimaa itsestänsä, eli siitä ruumiillisen terveyden
ja hyvinvoinnin ihanteesta, johon elämänohje viittaa niinkuin ihmisen
korkeimpaan saavutettavaan.

Tätä kantaa tunnustavat, jos kysymys ei ole julkisesta mielipiteensä
lausumisesta, enimmät aikamme maallikot. Ja he tunnustavat sitä ei
ainoastaan minään satunnaisena mielipiteen vaihtona yksityisissä
keskusteluissa, vaan elämän tärkeimmissä ja ratkaisevimmissa
tilaisuuksissa. Sillä se muodostaa aikamme ihmisten vakaumuksen,
siitä huolimatta mitä he julkisuudessa puhunevatkin. Lääkäri,
virallisena auktoriteettina, neuvoo sairastansa naimisiin, mutta
luottamuskeskustelussa tutumman sairaan kanssa, jolloin hänen on
ottaminen lukuun, että hänen velkaantuneen ystävänsä on niin hyvin kuin
mahdoton mennä avioliittoon, hän sanoo vaan, että täytyy hakea yhteyttä
naisten kanssa. Tapahtuu myöskin yhtä usein, että isät, jotka eivät voi
sallia, että heidän nuoret, toivorikkaat poikansa ainoastaan vietin
tyydyttämisen vuoksi menisivät umpimähkään naimisiin ja siten
pilaisivat koko vastaisen asemansa ja yhteiskunnallisen uransa,
neuvovat heitä, ainoana mahdollisuutena, käyttämään yhteyttä naisten
kanssa, joista pääsee maksulla. He neuvovat puhtauteen ajatuksissa, he
neuvovat unohtamaan nuo yhtymiset heti kun ne ovat tapahtuneet, he
neuvovat pitämään niitä ainoastaan välttämättömänä luonnon
suorituksena, jota ei saa mielikuvituksessa säilyttää, vaan täytyy
pitää ulkopuolella ajatuspiiriään. Ja näin neuvoessaan he eivät
suinkaan menettele punnitsematta. He tekevät sen parhaimmassa
tarkoituksessa, jakavat lapsilleen parhaan tietonsa ja ymmärryksensä.
Se on heidän vakaumuksensa siitä, mikä on paras heidän omille
lapsilleen, joitten menestymisestä ei kukaan niin huolehdi kuin he.

Lääkärien antama elämänohje. Viralliset lääkeopin auktoriteetit,
ollen valtion palveluksessa, joka puolestaan nojautuu virallisesti
kirkon siveyskäsitteisiin, eivät ole koskaan voineet löytää selvää ja
varmaa kantaa tässä asiassa. Toisella puolella on heillä kehitysoppiin
vetoova ajanhenki ja toisella valtiokirkko. -- Kuitenkin on viime
aikoina, erittäinkin tuon herättävän ja voimakkaan pohjoismaisen
kaunokirjallisuuden vaikutuksesta virallinen lääketiede ollut pakotettu
kantansa ilmaisemaan, ja on sentähden olemassa jo useita julkaisuja
tältä taholta.

Niinpä on tunnettu lundilainen professori S. Ribbing, joka kirjassaan
"Sukupuolielämän terveys- ja siveysoppi" tekee ankaran hyökkäyksen
"ajan henkeä" vastaan ja tarmonsa takaa todistelee, että yhdyselämä saa
alkaa vasta avioliitossa, torjunut innolla sitä yleiseksi tullutta
epäluuloa, että kaikki lääkärit muka poikkeuksetta neuvovat nuoria
miehiä hakemaan yhteyttä naisten kanssa avioliitosta riippumatta. Hän
ei sano tietävänsä ainoatakaan lääkäriä, joka ei kehottaisi ehdottomaan
kieltäytymiseen ennen avioliittoa.

Olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, hänen kiijansa mukaan tahdon
esittää useiden etevien ammattimiesten julkisia lausuntoja.

_Kraft-Ebing_: Lukematon joukko säännöllisessä terveydentilassa olevia
miehiä voi kieltäytyä sukupuolivietistä, eikä tämä pakollinen
kieltäytyminen tuota mitään haittaa heidän terveydellensä.

_W. Acton_ lausuu samaan suuntaan, että naimaton nuoriso voi ja sen
täytyy pysyä ehdottomasti puhtaana, ollenkaan pelkäämättä mitään
vahingollisia seurauksia terveydelle.

_Oesterlen_ sanoo: "nuorison täytyy oppia kieltäytymään ja odottamaan
milloin sen aika tulee."

_A.C. Beale_ (professori Lontoon yliopistossa) kirjoittaa: "Arvelu,
että, milloin avioliitto on mahdoton, luonnollinen pariutumis-elämä
ulkopuolella avioliittoa olisi välttämätön, kaipaa kaikkea perustusta
ja on väärä. On välttämätöntä pontevasti julistaa, että ankarin
kieltäytyminen ja puhtaus on aivan sopusoinnussa fysioloogisten lakien
niinkuin siveellistenkin kanssa, ja että himojen päästämistä
valloilleen voi puolustaa yhtä vähän fysioloogisilla tai
psykoloogisilla syillä kuin siveellis-uskonnollisilla."

Voipi lisätä vielä seuraavia lausuntoja:

Kuuluisa New-Yorkin professori _Gowers_ sanoo, että lääkärit, jotka
sallivat ja joskus neuvovatkin vietin tyydyttämistä ulkopuolella
avioliittoa, ovat väärällä tiellä. Luulo, sanoo hän, että
sukupuolielämän nautinto on ihmiselle ehdottomasti välttämätön, on
vailla kaikkea järjellistä pohjaa. Lopuksi Gowers suuren kokemuksensa
perustuksella, jonka hän on saavuttanut hermotautien alalla, ilmoittaa,
ettei kukaan ole koskaan tuntenut terveytensä pilaantuvan
kieltäytymisen vuoksi.

Tri _Jules Worms_, eräs etevä Pariisin lääkäri, on kieltäytymisestä
lausunut seuraavaa: "Haureellisuudella on kylliksi suuri joukko
asianajajia, jotka vakuuttavat, että kieltäytyminen on nuorisolle
haitallinen terveydellisessä suhteessa. Mitä minuun tulee, niin
käytäntö ja kokemus, samoin kuin fysioloogiset havainnot ovat tuoneet
minut siihen vakaumukseen, että kieltäytymistä on nuorukaisille
neuvottava. Niissäkin tapauksissa, missä se on pakollinen, kuten olen
huomannut koko lääkärinäoloaikanani, ei sen seurauksena ole suinkaan
terveyden huononeminen, josta niin paljon kaikkialla puhutaan."

Muutamia huomattavia lääkeoppineiden lausuntoja esitän vielä
tuonnempana.

Löytyy sitten koko joukko kehoitus- ja opastuskirjallisuutta
nuorisolle, joissa myöskin kehoittamalla kehoitetaan kieltäytymiseen
_ennen avioliittoa_, ja joissa sangen usein päälliseksi käytetään
kaikellaisia pelotuskeinojakin tarkoituksen saavuttamiseksi. Ja tämä
tarkoitus on: pelastaa nuoriso siitä suuresta vaarasta, joka sitä
uhkaa, jos se ennen avioliittoa hakee sukupuolielämän tilaisuutta, --
vaaraa, joka turmelee sekä sen siveelliset tunteet että veneeristen
tautien kautta ruumiillisen terveyden. Ei voi suinkaan valittaa, ettei
olisi nuorisolle kyllin elävissä väreissä kuvattu, mitä seurauksia
tuottaa vapaa sukupuolielämä ennen avioliittoa.

Näin ollen jos, kuten professori Ribbing vakuuttaa, lääkärienkään
joukossa ei ole niitä, jotka väittäisivät, että luonnollinen
sukupuolielämä riippumatta avioliitosta olisi nuorisolle terveellinen,
mistä tulee se, että nuorisossa sittenkin sitkeästi pysyy käsitys
sukupuolielämän terveellisyydestä ja siis välttämättömyydestä?

Epäilemättä siitä syystä, että he itse päättävät ketä tässä asiassa on
kuulostettava ja mistä opetus löydettävä.

"Kyllähän naineiden on hyvä puhua", he sanovat ja tarkoittavat sanoa,
että sinä, joka naineena miehenä elät säännöllisessä yhdyselämässä, et
ole oikea mies meille neuvoja antamaan ja kehoittamaan kieltäytymiseen;
olisit silloin puhunut kun olit naimaton, niin olisimme sinua kuulleet.
Meiltä naineilta, jotka elämme yhdyselämässä, he tulevat aina, kaikista
puheistamme huolimatta, ottamaan sen opin, mitä me teossa itse
seuraamme, opin, että vietin säännöllinen tyydyttäminen on ihmiselle
luonnollinen ja terveellinen. Neuvoa kysyäkseen he voivat parhaiten
kääntyä lääkeoppia lukevien toveriensa puoleen, jotka niinkuin hekin
ovat naimattomia. Mutta juuri nämä naimattomat lääkärikokelaat
luottamuskeskusteluissa toveriensa kanssa eivät käske näitä ehdottomaan
kieltäytymiseen, vaan pitävät ikäänkuin heidän puoltansa. Luottamus
niihin vanhempiin lääkäreihin, joilla on julkista merkitystä, on
vähäinen, koska epäillään, että näiden lausunnot täytyvät pakostakin
olla yhtäpitäviä virallisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan vietin
tyydyttäminen muuttuu vasta avioliitossa terveelliseksi ja
luonnolliseksi. Ja vaikka tämmöinen neuvoja olisi lääkeopin professori,
he eivät ota kuullakseen mitä hän sanoo heille kieltäytymisen
välttämättömyydestä ennen avioliittoa, vaan panevat merkitystä
ainoastaan siihen, mitä hän puhuu vietin tyydyttämisestä avioliitossa.

Tässä tahdon siteerata professori Ribbingin lausunnon vietin
tyydyttämisestä avioliitossa, saman professorin, joka niin
monipuolisesti selittelee nuorisolle kieltäytymisen välttämättömyyttä
ennen avioliittoa ja niin kiivaasti nousee luonnontieteihin nojautuvaa
ajanhenkeä ja sen kaunokirjallisuutta vastaan. Kaikki, mikä tarkoittaa
siveellisen totuuden esittämistä, pitäisi olla helppo pukea hienoihin
sanoihin, mutta professori Ribbingin lausuntoa on vaikea lukea, niin
hyvässä tarkoituksessa kuin se onkin kirjoitettu.

"Lääkärit ja siveysoppineet, sanoo hän, ovat kaikkina aikoina
koettaneet ratkaista kysymystä, kuinka usein aviollisen yhtymisen
täytyy tapahtua. Kaikissa uskonnollisissa opeissa ja laeissa löytyy
huomattavia säädöksiä tästä asiasta, joiden tarkoitus osaksi on
suojella vaimoa miehen liialliselta vaateliaisuudelta, mutta osaksi
taata hänelle vähin määrä pariutumisen nautintoja. Toisissa tapauksissa
taas pannaan ratkaiseva merkitys jälkeläisten terveyteen. Zoroaster
vaati, että mies yhtyisi kerran 9 päivässä, Solon 3 kertaa kuukaudessa,
Muhamet kerran viikossa; näissä tapauksissa naisella ei ole oikeus
vaatia eroa. Vanhojen rabbiinien säännöissä nämät vaatimukset
vaihtelevat miehen toimen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: nuoret,
voimakkaat miehet, jotka eivät ole kovassa työssä, ovat velvolliset
yhtymään vaimojen kanssa joka päivä, käsityöläiset kerran viikossa,
kovassa työssä olevat miehet vaan kerran kuukaudessa jopa useammassakin
kuukaudessa.

"Tätä asiaa koskevista, meille tunnetummista säännöksistä on mainittava
Luterin neuvo täyttää aviovelvollisuuksia kahdesti viikossa.
Epäilemätöntä on, että Luter sekä tällä säännöllään että paljolla
muulla, mitä hän puhui ja kirjoitti avioliitosta, tuotti kieltämättömän
hyödyn sukupuolisen siveysopin kehitykselle. Keskiajan raakuus ja
uudistusajan raju intohimoisuus löysivät rajansa sekä hänen opissaan
että hänen vaikuttavassa esimerkissään.

"Moni aviopari tulisi onnellisemmaksi, jos se perhe-elämässään
noudattaisi näitä periaatteita. Säännöllisissä oloissa mies ei tarvitse
seurata edes yllämainittujakaan määräyksiä; paitsi luonnollisten
keskeytysten aikana hänellä voi vapaasti olla kolme-neljä yhtymistä
viikossa. Tässä ei yleensä voi määrätä lukua niin, että se sopisi
kaikille. Yhtymisellä on semmoinen luonnollinen meno, jonka täytyy
tapahtua tiedottomasta vetovoimasta, ja kuka ei ole tunteitansa
saastuttanut, kuka sen ohella kesken intohimoansa on huomaavainen
vaimoansa kohtaan, se vähin kaikista voi joutua äärimmäisyyksiin.
Niihin erilaisiin katsantotapoihin nähden, joita olen tavannut, katson
tarpeelliseksi huomauttaa pitäväni täysin oikeana ja järjellisenä, jos
aviopuolisot yhtyvät niin pian kuin tuntevat ruumiillista ja henkistä
vetovoimaa toisiinsa. Minä en näe syytä, miksi heidän olisi niinä
aikoina, jolloin he yleensä saavat sallia itselleen aviollisia
suhteita, paneminen itselleen minkäänlaisia rajoituksia, paitsi niitä,
joita vaatii huolenpito ruumiillisesta ja henkisestä terveydestä.
Koetuskivi aviollisessa terveysopissa on siinä, että seuraavana päivänä
yhtymisen jälkeen miehen ja vaimon täytyy tuntea itsensä täysin
reippaiksi ja terveiksi, -- ehkäpä paremminkin voiviksi kuin muina
päivinä, Missä näin ei ole asianlaita, siinä on menty liiallisuuksiin,
äärimmäisyyksiin."

Näin Ribbing. Ja tämä on tyypillinen lääkärien katsantotapa.

Tämä on nyt myöskin sitä ainoata, minkä nuorimies ottaa korviinsa
kaikesta mitä Ribbing on puhunut. Enkä minä ymmärrä miksi johtopäätös
olisi niin kokonaan vääräkään. Sillä jos miehelle ja naiselle, jotka
ovat vihityt, vietin tyydyttäminen tuottaa terveyttä, jopa tekee heidät
seuraavana päivänä reippaammaksikin, ja jos nyt yksistään tämä
terveyden ja reippauden tunne määrää milloin ja kuinka usein he saavat
viettiänsä tyydyttää, niin miksei sama terveyden näkökanta
ulkopuolellakin avioliittoa voisi olla määräävä. Miksei se sielläkin
antaisi terveyden tunnetta ja tekisi seuraavana päivänä reippaammaksi?

Näin hän tulee siihen, mikä aina on ollut ja aina on nuorison
pääargumentti: kieltäytyminen tuottaa minulle tuskallisimpia
taisteluja, minä olen kuin tulessa, minun ajatukseni eivät saa mitään
rauhaa eikä tasapainoa, minä en voi tehdä mitään, en voi ryhtyä
mihinkään hyödylliseen toimeen, sillä kaikki voimani menevät
taisteluun, joka useimmiten sittenkin on turha; mutta luonnollinen
yhtyminen tuottaa minulle terveyden tunteen, antaa reippauden,
vapauttaa minun sekaantuneet ajatukseni ja tekee helpoksi iloisen
toiminnan ulospäin; enkö siis seuraisi sitä, mikä antaa minulle
terveyttä ja iloa? eikö se, mikä on minulle terveellistä, ole luonnon
oma käsky minulle?

Nuori mies ei pyydä lääkeoppineilta mitään elämänohjetta siveellisessä
suhteessa. Hän tahtoo heiltä ainoastaan saada tietää, mitä ruumiin
terveysoppi sanoo, ja hän etsimällä etsii lääketieteeltä todistuksia
siihen, että tuo voimia kuluttava taistelu viettiä vastaan on hänen
miehistyneelle ruumiillensa epäluonnollinen ja epäterveellinen. -- --

Mutta jos nyt lääketieteestä todellakin eroitetaan pois kaikki, mikä
siinä on elämänohjetta siveellisessä merkityksessä, ja ajatellaan,
ettei tämä oikeastaan kuulu lääkeoppiin, niin silloin täytyy muun
muassa Ribbingin lausunnoista eroittaa myöskin ne paikat, missä hän
antaa siveellisen elämänohjeen aviopareille, arvellen, ettei hän näe
mitään syytä olevan kieltäytyä vietin tyydyttämisestä, vaan että sopii
yhtyä heti kun tuntee ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toiseen.
Sillä tämä on elämänohje. Silloin kaikesta tästä jääpi jäljelle vaan,
mikä siinä on puhtaasti lääkeopillinen väite, ja se on, että
_ihmisruumis voi kestää sangen useinkin uudistuvaa yhtymisiä ilman
mitään haittaa terveydelle_.

Kaikesta taas, mitä julkinen lääkeoppi puhuu elämästä ennen
avioliittoa, on tietysti myöskin tehtävä johtopäätös. Käskemällä
ehdottomasti kieltäytymään ennen avioliittoa lääkärit siis sanovat,
että _ihmisruumis voi kestää myöskin ehdotonta kieltäytymistä ilman
mitään haittaa terveydelle_. Heidän muista elämänohjeistaan
aviopuolisoille käy esiin sama väite, sillä kun useimmat lääkärit
vaativat rauhaa raskaalle ja sitten myöskin imettävälle naiselle, he
siis käskevät miestä ehdottomaan kieltäytymiseen vähintäin
vuosikaudeksi, jotkut 2-1/2 vuodeksi, alkaen siitä päivästä kuin
sikiäminen tuli aviopuolisoille tiedoksi, siihen saakka kuin lapsen
imetys on loppunut ja nainen saanut kaikki voimat täydelleen takasin.
Eivätkä sano, että kieltäytyminen miehelle olisi tällöin haitallinen.

Näin ollen lääkeopin vastaus on selvä. Se sanoo, että ihminen voi
pariutua ja olla pariutumatta ja kummassakin tapauksessa säilyttää
täyden terveyden.

Tämä tulos nyt tosin ei voi antaa mitään elämänohjetta ihmiselle, s.o.
mitään voimaa vietin voittamiseen, mutta sen arvo voi kuitenkin olla
suuri. Sillä se on tavallaan edistys siitä katsantokannasta, joka pitää
vietin tyydyttämistä jonkinlaisena luonnon välttämättömyytenä, jonka
laiminlyöminen ei muka ole hyvä ihmiselle.

Kaunokirjallisuuden antama elämänohje. Tässä ei oikeastaan voisi puhua
mistään yhtenäisestä ihanteesta eli elämänohjeesta, koska
"kaunokirjallisuus" on jokaisen itsekohtainen käsite, joka riippuu
siitä, mitä kirjoja kukin on lukenut. Yleensä voinee sanoa, ettei
romaanien sankarit selvittele elämänohjeita, vaan uskovat niihin, jotka
ovat yleisössä vallalla ja "rakkaus" vaan synnyttää erilaisia
draamallisia tai psykoloogisia sattumia, joutuessaan ristiriitaan
kylmän, vaativan yleisen mielipiteen kanssa.

Mutta niin ei ole laita sen tendenssikiijallisuuden, jota aikanamme
ovat edustaneet Björnson ja Ibsen ja joka on yleisössä herättänyt
jalostuneita siveyden käsitteitä.

Juurtunut mielipide siitä, että vietti on miehellä vastustamaton
luonnonvoima, piti tai pitää naista tämän voiman palvelijana ja siis
sukupuolielämässäkin tekee hänet tahdottomaksi ja ala-arvoiseksi. Tämä
kirjallisuus, jonka elävä voima oli naisvapautuksen aatteessa, käänsi
koko kärkensä olevien olojen arvostelemiseen, joiden suuri turmelus sen
mielestä syntyi siitä, että toisen ihmiskunnan puoliskon, naisen tahto
oli pakon alainen eikä saanut ilmaista itseänsä. Runoilijain ominaisuus
on nähdä asiain ydin, ja tämä kirjallisuus näkikin ydinsyyn
pahennukseen olevan siinä, että miehen vietti käsitettiin
vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, Sentähden tämän ennakkoluulon
hävittäminen oli sen ensimäinen ja päätehtävä. "Mieheltä on vaadittava
samaa puhtautta kuin naiselta." "Prostitutsioonilaitos on yhteiskunnan
suurin häpeä."

Kun tämä ajan käsityksiä puhdistava liike oli vireimmillään, olin minä
puolestani siinä iässä, jolloin sukupuolikysymys muodostuu tärkeimmäksi
kaikista kysymyksistä. Ja minunkin käsityksiini se vaikutti hyvin
paljon. Se muuttui minun eläväksi vakaumuksekseni kaikki tuo, että
nainen olisi vapautettava, että prostitutsiooni on häpeä, mutta
erittäinkin, että miehen täytyy _uskollisuudesta tulevaa vaimoansa
kohtaan_ kieltäytyä satunnaisesta sukupuolielämästä.

Mutta itse minä en muuttanut huonoa elämätäni. Luullakseni aloin elää
vielä huonommin.

Nyt ymmärrän tämän kaunokirjallisuuden kannan heikkouden ja etten minä
sen osoittamasta vaikuttimesta olisi voinutkaan löytää voimaa
toteuttaakseni kieltäymisen elämänohjetta.

Kaiken kaunokirjallisuuden luonteelle uskollisena tämäkin kirjallisuus
keskittyi "rakkauden" tunteen ympärille. Tämän rakkauden piti olla
sinä voimana, joka sekä oikeutti sukupuolielämään että kielsi
sukupuolielämästä, milloin rakkaus ei ollut vielä syntynyt. Rakkaus
miehen ja naisen välillä piti sentähden säätämän niin ihanteelliseen
valoon kuin suinkin. Oli todistettava, että tässä "rakkaudessa" piili
koko elämän salaisuus ja tarkoitus. "On taas tullut suurten tunteiden
aika", -- näillä sanoilla päättyi eräs draama, jossa rakkaus oli kaikki
säätönöiset siteet rikkonut vaatien tunnustamistansa miehen ja naisen
välisen yhdyselämisen ainoaksi määrääjäksi. Kaunokirjallisuuden
elämänohje siis on, että vietti on tyydytettävä kun rakkauden tunne
siihen oikeuttaa, ja että vietti, joka ilmestyy liian aikaisin tai jos
täysikäisyydessä niin ilman ihanteellisen rakkauden tunnetta, on
jotakin luonnosta poikkeavaa, kivuloista, josta täytyy kaikissa
tapauksissa kieltäytyä. Ihanneihminen, tuo suurten ja voimakkaiden
tunteitten ihminen, ei tiedä lapsuudessaan eikä yleensä ennen
rakastumistansa mistään ristiriitaisuuksista sukupuoliasioissa. Kun hän
alkaa lähestyä rakastumisen ikäjaksoa, s.o. miehistyä, näyttäytyy tämä
vaan tunteiden hienostumisessa, jonkinlaisessa haaveilemisessa, joka
puhkeaa korkeintaan runollisuuden virtaan.

Oikealla ajalla luonto tuopi hänen eteensä samanikäisen, yhtä viattoman
ja ihanteellisen tytön. He rakastuvat toisiinsa. Luonto vie heidät
vastustamattomalla voimalla yhteen. Rakkaus oikeuttaa, luonto tekee
välttämättömäksi. Näin on terveissä oloissa.

Kysymys ei kuitenkaan voi olla elämänohjeesta terveille vaan juuri
sairaille, eli poikkeuksille. Missä onkaan näitä terveitä luonnon
ihmisiä, jotka eivät tiedä vietistä ennen rakastumista. Missä ovat ne
ihmiset, joille sukupuoliasia nuoruudessa tai rakastuessa tai
kihlauksen aikana tai avioliitossa ei ole muodostanut kipeätä
ristiriitaisuutta, vienyt harhaan ja synnyttänyt taistelua. Eikö
jokaisella ole olemassa tuota kivuloista viettiä, erillään
ihanteellisesta rakastumisesta. Eikö koko kysymys ole jokaiselle siinä,
kuinka suhtautua tähän viettiin, joka on erillään ihanteellisesta
rakastumisesta, ja jos se on tukahutettava, mistä saada siihen voimaa.
Jos elämänohje siis on tarkoitettu meille sairaille, niin pitäisi
meidän voida tukahuttaa vietti sillä ajatuksella, että sittenkuin se on
tukahutettu saamme sitä jälleen tyydyttää. Mutta jos tämmöinen
tulevaisuuden lupaus voisikin antaa minulle siihen voimaa, pitäisi
minulla olla takeita, että ollenkaan tulen rakastumaan, -- että
rakastun henkilöön, joka myöskin rakastuu minuun -- tai etten rakastu
ystäväni vaimoon ja niin edespäin. Ne on kaikki asioita, jotka ovat
jokapäiväisiä. Ja tulevaisuuden rakkaus siis siltäkin kannalta on liian
epätietoista ja epävarmaa voidakseen antaa voimaa voittamaan viettiä
nykyisyydessä.

Mutta minä en tehnytkään näitä vastaväitteitä enkä ajatellut niitä.
Päinvastoin rupesin tämän aatteen kannattajaksi ja puhuin innolla
siitä, että miehen täytyy olla puhdas _vastaisen rakkautensa vuoksi_.
Miksi minä en siis muuttanut huonoa elämätäni tämän elämänohjeen mukaan
ja kieltäytynyt vastaisen rakkauden nimessä?

Omatuntokin käski minua kieltäytymään, mutta ei ilmoittanut mitään
syytä käskyynsä. Jos jokin syy oli, niin se oli vaan minun lapsuuteni
usko, että pitää olla puhdas, tai että Jumala tahtoo puhtautta, tai
että se on välttämätöntä jotakin suurta, näkymätöntä, tästä elämästä
riippumatonta tarkoitusta varten, -- se oli vaan käsky niinkuin
lapsille, joille ei sanota mitä varten, koska on itseselvää, että
kaikki on heidän hyväkseen. Tahtomatta pitää tätä käskyä minä sitten
rupesin hakemaan teorioja, jotka olisivat vakuuttaneet minua siitä,
että tämä käsky oli mahdoton ja siis väärä. Kunnes kohtasin
kirjallisuuden teorian eli elämänohjeen. Se oli yhtäkkiä
valloittavinaan minun sydämmeni, tulevinaan minun uskokseni. Mutta
vaatiessaan samaa kuin minun omatuntoni, ja asettuessaan ikäänkuin sen
paikalle, se ilmoitti syyn, miksi piti kieltäytyä, -- selvän,
ymmärrettävän syyn, se oli: rakkauselämä tulevan vaimoni kanssa. Mutta
tämä syy ei ollut se suuri, sanoin selittämätön, elämänajasta
riippumaton, joka seuraa omantunnon käskyä. Ja luullakseni minä vaan
petin itseni kun omistin kirjallisuuden ihanteen. Minä omistin sen kun
tunsin, että sen syy oli minulle vähemmin sitova, vähemmin totinen kuin
omatunto. Minussa rupesi asumaan jokin valheellinen vapauden tunne
tämän vaihdon jälkeen, ja senpätähden, huolimatta tästä kauniista,
runollisesta teoriasta, käytännössä ei tuntunut enää mitään ohjaksien
pitoa.

Kun on tultu kauas pimeyden maailmaan, voi ainoastaan korkein
elämänohje valaista.

Mikä on korkein, ainoa elämänohje?



Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.


Kuten jo on ollut puhe, uskonpuhdistaja Luterus pitää sukuvietin
tyydyttämistä luonnon vaatimana lakina, jota ei käy terveydelle
haitatta rikkominen, ja tahtoo vedoten erityisiin raamatun paikkoihin
todistaa, että Jumala on avioliiton säätänyt. -- Vielä merkitsevämpänä
pidetty mies, Paavali, sanoo, tosin vähän horjuen ja itsekunkin
omaantuntoon vedoten, että "parempi on naida kuin palaa".

Nämä kannat eivät kumminkaan ole uskonnollisia. Niitä on semmoisina
pidetty vaan sen vuoksi, että uskonnollisina auktoriteetteina pidetyt
miehet ovat ne lausuneet. Mutta oikeastaan nuo lausunnot eivät ole
muuta kuin terveysopillisia väitelmiä, joilla ei ole uskonnon kanssa
mitään tekemistä.

Jos jotakin erityistä asiaa tahtoo arvostella uskonnolliselta
kannalta, niin silloin on osoitettettava sen asema yleiseen uskonnon
esittämään totuuteen. Jos siis sukupuolikysymystä tahtoo arvostella
uskonnolliselta kannalta, niin ei saa lähteä kysymyksestä mikä on
ruumiillisesti terveellistä tai epäterveellistä, "pahempi tai parempi."

Kaikki uskonnot, ja Kristuksen perustama uskonto, on oppi siitä
mitä elämä on. Ruumiillinen terveys on aina seuraus oikeasta
elämänkäsityksestä, mutta oikea elämänkäsitys, joka on ihmisen
pääkysymys, ei voi johtua syrjäkysymyksestä, ei siis myöskään siitä,
mikä on ruumiillisesti terveellisintä.

Selittäköön tämän erotuksen seuraava esimerkki.

Jos joku uskonto opettaa, että ihmisruumis on käsitettävä Jumalan
asunnoksi eli temppeliksi, niin kuinka on tämmöisen uskonnon kannalta
arvosteltava esimerkiksi kysymystä päihdyttävistä juomista? Ei suinkaan
ratkaisemalla ensin ovatko päihdyttävät juomat ruumiille terveelliset
vai haitalliset. Ainoastaan se seikka, että ne saavat aikaan häiriön
ajatusten ja tunteitten totisuudessa eli tekevät tämän temppelin
arvottomaksi, voi vaikuttaa, että ne uskonnolliselta kannalta tulevat
hyljätyiksi. Niin että jos lääkärit terveysopin perustuksella
todistaisivat minulle, että ruumis voi haitatta kestää päihdyttävien
juomien nauttimista tai että se on ruumiillisesti terveellistä, niin ei
tämmöinen lääkärien lausunto saa vaikuttaa minuun mitään. Ei siksi,
etten myöntäisi lääkärin olevan omalta kannaltaan oikeassa, vaan siksi,
että tahdon arvostella kysymystä aivan toiselta kannalta kuin hän,
korkeammalta kannalta kuin terveysopiiliselta. Päihdyttävistä juomista
häiriytyy ihmisen suhde Jumalaan, tärkein asia, mikä elämässä on, se,
josta kaikki muu riippuu; siis en saa juoda, ihan huolimatta siitä mitä
juominen vaikuttaa ruumiini terveyteen.

Tietysti jos jonkun elämänkäsityksen seuraaminen tuottaisi ruumiillista
sairautta, voisi ruveta epäilemään tätä käsitystä. Mutta niinkuin
kieltäytyminen päihdyttävistä juomista ei tuota milloinkaan sairautta,
niinhän kieltäytyminen sukuvietinkään tyydyttämisestä ei ole nykyisen
terveysopin mukaan ruumiilliselle terveydelle missään suhteessa
haitallinen.

Uskonnollisetta kannalta siis arvostellaan jotakin asiaa silloin kuin
sitä arvostellaan välittömässä yhteydessä kysymyksen kanssa: mikä on
minun elämäni tarkoitus. Minä voin siis arvostella sukupuoliasiaa eli
löytää itselleni elämänohjeen siinä ainoastaan siten, että ensin
ymmärrän mitä varten minä elän. Se, mikä minulle uskottavasti vastaa
kysymykseen mitä varten minä elän, on minun uskontoni.

Niinkuin ei ole maailmassa vallalla yksi ainoa käsitys siitä mitä elämä
on, niin ei ole uskontojakaan ainoastaan yksi, vaikka kaikki ihmiset
tietävät, että ainoastaan yksi käsitys elämästä täytyisi olla totuuden
kanssa yhtäpitävä. Kuitenkin kaikki maailman enin tunnetut uskonnot,
erittäinkin Kristuksen ja Buddan, opettavatkin samaa elämästä.

Ennenkuin antaudumme selvittelemään sukupuolikysymystä näiden
uskontojen valossa, katsokaamme eikö todella löydy nykyaikaisemmissa
opettajissa semmoisia, jotka ratkaisisivat kysymystä sen mukaan mitä
uskovat elämän olevan.

Ei tarvitse mennä kauemmas jokapäiväisiä arveluja nähdäkseen, että jo
niissä ilmaantuu tarve arvostella kysymystä tältä kannalta.
"Ihmiselämän tarkoitus on synnyttää lapsia", sanoo eurooppalaisen
tieteen kasvattama yleisö, ja tahtoo, että tämän elämänkäsityksen
mukaan sukupuolikysymys olisi arvosteltava. Eurooppalainen tiede on
sille opettanut, että ihmiselämän tarkoituksen perille voi päästä
vertaamalla ihmistä siihen luontoon, jonka keskuudessa hän asuu.
Ja kun tässä luonnossa vallitsee kaksi vaikutinta: itsensä ravitsemisen
ja pariutumisen tarve, niin ihmisenkin täytyy tuntea elämänsä
tarkoituksen olevan kahdessa asiassa: elannon hankkimisessa ja lasten
synnyttämisessä.

Äskettäin olen lukenut erään kuuluisan naislääkärin nuorille tytöille
antaman elämänohjeen sukupuoliasiassa. Kun tässä lausunnossa
puheenalainen uskonto esiintyy mitä kauniimmassa valossa, ja samalla
koettaa nimenomaan osoittaa, mikä siinä voi antaa voimaa elämänohjetta
toteuttamaan, suomennan sen tähän kokonaisuudessaan.

       *       *       *       *       *

Kun ihminen vapautuu aineellisen, aistillisen maailman painosta, kaikki
elämän ilmiöt saavat hänen silmissään aivan toisen värityksen.
Ympäristön viehätysvoima ei vähene. Päinvastoin, kaikessa näkyy uusi
merkitys, luonnon eri tapahtumissa avautuu paljon suurempi voima ja
tarkoitus, kuin mitä aavistaa ihminen silloin kuin hän ei vielä ole
vapaa aistillisuudesta. Kaikkein vähin kasvi ja metsän jättiläinen ovat
saman yleismaailmallisen lain alaisia ja opettavat sitä, joka lukee
luonnon kirjaa. Ymmärrettyämme tämän asian, me näemme, että jokainen
elää omaa elämäänsä ja on onnellinen siinä, olipa hänen elämänsä vaikka
kuinka erilainen kuin joku toinen elämä. Niinkuin kahdella henkilöllä
on erilainen ulkomuoto, niin erottaa jokaisen ihmisen sisällinenkin
kokemus hänet toisesta; vapaa kehitys, jokaisen oman luonteen mukaan,
antaa ihmiselle suurimman tyydytyksen.

Kolibri on onnellinen omalla tavallaan, kotka omallansa ja huuhkain
omallaan. Ei kukaan voi tulla toisensa asemaan. Te voitte elää
nykyisyyden elämää, onnellista ja hyödyllistä elämää, vaikka se
laadultaan eroaakin muiden elämästä. Ei kuitenkaan missään asiassa
ihminen voi voimakkaammin ilmaista omaa personallista luonnettaan ja
samalla suhdettansa koko maailmaan, kuin luomiskyvyn alalla.

Ajan tultua lapsi tahtoo kävellä; hänen varpaansa jännittyvät tästä
halusta, ja vihdoin hän kehittää lapsellisesta järjestänsä kyvyn oppia
kävelemään. Myöhemmin hän oppii vetämään pikku kärryjä; tuolista ja
nuorista hän laittaa itselleen hevosen ja ajoneuvot. Lastentarhassa hän
samaan aikaan oppii paperikutousta, taittamaan paperia kaikellaisiin
muotoihin j.n.e., tutustuakseen näin tieteen luonnollisiin lakeihin ja
perustuksiin, joita hän sitten tulee sovittamaan mielikuvituksensa
moninaisiin luomiin. Tässä me näemme luovan elämän ilmauksen. Tuo voima
tehdä, luoda, niinkuin kaikki muukin kyky, lähtee hengestä, kehittyy
sisästä päin, ilmaantuu elämän kaikilla teillä ja voidaan ohjata hyviin
ja hyödyllisiin töihin.

Myöhemmin, nuorukaisijällä herää toisellaisen luomisen vaisto, --
aviollinen pyrintö, joka sitoo hänet yhdeksi koko maailman kanssa. Jos
lapsi on kasvanut järjellisissä elämänoloissa, jos häntä on tarpeen
mukaisesti ohjattu, niin hänessä ei tähän aikaan synny mitään huonoja
ajatuksia. Hän ymmärtää, että se, mitä hän tuntee, on vaan siihen asti
salassa olleen ja kaikille yhteisen elämänvoiman ilmaus; että tämän
kautta hän koskettaa maailman elämän suurta kehää, että hän, kuten
jokainen muukin ihminen, on ainoastaan osa kokonaisuudesta.

Useimmat tytöt tuntevat luonnollisen, vaistomaisen halun omistaa
lapsia; tämä halu jo lapsuuden ijässä ilmenee rakkaudessa nukkeihin ja
niiden hoitamiseert. Nainen, joka haaveksii lapsetonta elämää, on
valheellisten aatteiden pilaama; vaan minä kuitenkin koetan osottna,
ettei lasten synnyttäminen ole ainoa keino, millä voi tyydyttää
äiti-vaistoa. Tämä vaisto voi ilmetä myöskin ylevämmällä alalla;
luomistyö voi tarkoittaa henkistä, aatteellista tulosta, ja semmoisena
se voi olla ihmiskunnalle vieläkin hyödyllisempi.

Tärkeätä on tietää, että elämän luova voima on kotosin hengestä ja on
sen ilmestysmuoto.

Elämän voima puussa, kasvissa vastaa luonnon lakia tuottaessaan
siemeniä; elämän laki ihmisessä ilmenee perhe-elämän halussa; intohimon
ääni on elämän ikuisen lain ääni, joka on kotosin hengestä. Ihmisen
ruumiillinen luonto on voimaton siittämään, jollei henki sitä elähytä.

Kuuluen henkeen luovan voiman täytyy ilmaistakin itsensä hengessä, ja
siis sen ei ollenkaan tarvitse ilmetäkseen aina palvella siittämisen
tarkoituksia, vaan se voi tulla käytäntöön muitakin tarkoituksia
varten.

Ruusun elämässä on päätehtävä tuottaa siemenet, mutta pyrkiessään tähän
tarkoitukseen se antaa meille ihania kukkia ja erinomaisen tuoksun. Se
voi olla täyttämättä päätarkoitustaan, mutta kaikissa tapauksissa se
ilmaisee oman luovan voimansa.

Te myöskin voitte monella eri lavalla ilmaista oman luomisvaistonne,
paitsikin perhe-elämää. Kirjallisessa tuotteessa, taulussa,
veistokuvassa, hyvin leivotussa leivässä, kaikkein suurimmissa ja
kaikkein vähimmissä luomissa nainen voi ilmaista oman luontonsa luovan
voiman. Kun intohimo puhuu teille, niin te, tietäen että se on hengen
voima, eikä ruumiin, te nähkää siinä käskyn toimia, tehdä työtä, luoda.
Sanokaa itsellenne heti: "Minä voin olla luojana, mitä on minun
luominen?" Kysykää omalta henkiseltä olemukseltanne, mitä teidän on
tekeminen, kuunnelkaa salaperäistä ääntä; jumalallinen elämä teissä
antaa teille oikean vastauksen. Heti kun olette astuneet tälle
ajatuksen tielle, katoaa jokainen fyysillinen vaikutin, puhtaat
ajatukset saavat sijansa teidän mielessänne, ja te kerrassaan
vapaudutte usmasta ja tulette tuntemaan suurentunutta henkistä voimaa.

Muistakaa, että pahe on väkevä ainoastaan teidän suostumuksellanne,
Älkää myöskään unohtako voiman sanoja; kertokaa alituisesti: "hengessä
ei ole pahaa." Silloin huonot ajatukset haihtuvat teidän ympäriltänne.
"Minulla on elämää, terveyttä, voimaa." ja te todella tulette terveiksi
ja voimakkaiksi, "Minä elän hengen elämää." Ja hengen laki antaa teille
voimaa, joka tarvitaan lihan voittamiseksi.

Ja niin, nuori väki, jos tiedätte, että luova voima on kotosin
jumalallisesta elämästä, ja jos tulette muistamaan, että tämän voiman
voi pyhittää viisaihin ja hyödyllisiin tarkoituksiin, teissä ei tule
koskaan olemaan alhaisia ajatuksia ja tapoja. Te tulette kasvamaan
voimassa ja hyvyydessä, uskomaan niihin ja elämään iloksi itsellenne ja
muille ihmisille.

Pimeys ei ole siellä, missä on valo; sairautta ei ole terveessä
elimistössä. Samaten ei epäsiveellisyydellä ole mitään sijaa, kun
ihmiset suuntaavat hyödylliseen asiaan sen voiman, joka luo elämää.
Silloin puhdas elämä tulee puhtaiden aikomusten seuraukseksi. Eläkää
tunti tunnilta ja minuutti minuutilta tietäen, että teissä on läsnä
hyvyyden henki eli jumalallinen henki. Kylväkää hyvien ajatusten
siemeniä, ja ihmiset korjaavat hyvien töiden sadon.

       *       *       *       *       *

Tässä lausunnossa siis sanotaan, että nainen tuntee lasten
synnyttämisen välittömäksi luonnon eli hengen käskyksi itselleen ja
siksi tehtäväksi, jossa hän voi ymmärtää hänen elämäntarkoituksensa
olevan.

Niin uudelta kuin tämä kanta, näin lausuttuna, tuntuukin, on se itse
asiassa hyvin vanha. Se on sama, joka ilmestyy vanhassa testamentissa,
sanoissa: "kasvakaat ja lisääntykäät ja täyttäkäät maata." Näissäkin
sanoissa käsitetään ihmisen korkeimmaksi tehtäväksi lasten
synnyttäminen ja kasvattaminen.

Jos siis jokin elämänohje sukupuoliasiassa perustuu tämmöiseen
elämänkäsittämiseen, niin on se uskonnollinen elämänohje, koska
sukupuolien välisen yhtymisen oikeutta tai luvattomuutta ei arvostella
sen mukaan mitä heille on terveellistä tai epäterveellistä, vaan sen
mukaan missä määrin sen tarkoitus on sopusoinnussa elämän tarkoituksen
kanssa.

Tosin vanhan testamentin juutalaiset, pitäen itseänsä kansan
opettajina, eivät ajatelleet jokaisen yksityisen asiaksi ymmärtää oman
elämänsä tarkoitus, vaan että ainoastaan heidän tehtävänsä oli johtaa
kansaa kokonaisuudessaan lakien ja laitosten avulla oikeita
tarkoituksia kohden. Näin oli avioliittolaitoksenkin tarkoitus pakottaa
yksityisten hillittömät sukupuoliset intohimot sopusointuun elämän
tarkoituksen kanssa: synnyttää ja kasvattaa lapsia. Avioliiton
sisäpuolella taas käsitettiin sukupuolinen yhdyselämä yksityiseen
nähden luvallisena nautintona, ilman että yksityisen itse tarvitsi sen
enempää huolehtia elämän tarkoituksesta.

Mutta kun tämä vanhan testamentin elämänkäsitys (lisääntykää ja
täyttäkää maata) esiintyy jalostuneessa muodossa meidän päivinämme,
kuten ylläkerrotussa lausunnossa, niin silloin on jo kysymys, että
jokainen yksityinen, itse käsittäen oman elämänsä tarkoituksen, pitäisi
tätä tarkoitusta elämänohjeena sukupuoliasiassa. Tämä elämänkäsitys
sitoo sukupuolisen yhtymisen ehdottomasti tarkoitukseensa, niin että se
oikeuttaa yhtymisen ainoastaan jos sen toivottu tarkoitus on synnyttää
lapsi, ja pitää siis yhtymistä ilman tarkoitusta, hyljättävänä
aistillisuutena, lankeemuksena. Eikä se siis pidä avioliittoa suinkaan
semmoisena laitoksena, jossa ihmisille olisi valmistettu tilaisuus
"vastustamattoman luonnonvoiman" säännölliseen tyydyttämiseen.

Mimmoiseksi siis ihanne-avioliiton pitäisi tämän uskonnollisen kannan
mukaan muodostua?

Nainen saapi enintään kuukauden kuluttua tietää onko yhtymisellä ollut
toivottu seuraus. Jos on, niin uusi yhtyminen luonnollisesti ei voi
tapahtua ennen kuin lapsi on synnytetty, imetetty ja äiti täydellisesti
palauttanut voimansa. Muussa tapauksessa seuraava lapsi tulisi
kärsimään henkistä ja ruumiillista vahinkoa, ja se ei suinkaan voi
soveltua sen ihmisen tarkoituksiin, joka pitää elämäntehtävänänsä
synnyttää maailmalle lapsia. Ihanneavioliitto siis senkin elämänohjeen
mukaan, joka on lausuttu sanoilla: lisääntykää ja täyttäkää maata,
vaatii ihmiseltä kieltäytymistä sukuvietin tyydyttämisestä, ja käskee
yhtymään ainoastaan tarkoituksessa synnyttää maailmalle sekä
ruumiillisesti että siveellisesti terveitä lapsia.

       *       *       *       *       *

Mutta, kuten jo monasti on ollut puhe, totisen elämänohjeen koko
merkitys pitää oleman siinä, että se itsessään sisältää sen lähteen,
josta vuotaa voimaa sitä toteuttamaan. Kun yllämainittu elämänohje
vaatii samaten kuin omatuntokin kieltäytymistä nuoruudessa,
kieltäytymistä miehuuden iässä ja kieltäytymistä avioliitossa, niin
syntyy kysymys, mistä se osoittaa voimaa taisteluun intohimoa vastaan?
Jos se on todellakin uskonnollinen elämänohje, niin sen täytyy osoittaa
voimaa siitä tarkoituksesta, jonka se sanoo elämällä olevan. Tässä siis
se tieto, että ihminen on lähetetty maailmaan luomaan -- synnyttämään
uusia ihmisiä, pitäisi antaman intoa ja voimaa kieltäytymiseen, milloin
vietin tyydyttämisellä ei ole sanottua tarkoitusta.

Näin tulee esille tämän teorian puutteellisuus. Jos voisikin olla
oikein, että nuori, fyysillisessä kukoistuksessa oleva, kaikinpuolin
terve tyttö, tuntiessaan itsessään intohimoa, pitää tätä Jumalan eli
luonnon kutsumuksena synnyttämään lapsia, niin ainakaan ei liian
nuorilla tai liian vanhoilla tai ruumiillisesti heikoilla tai sairailla
tytöillä, joilla kaikilla kuitenkin on intohimoja -- voi olla tämmöistä
elämäntarkoitusta, eivätkä he siis saa käsittää, että heidän
intohimonsa olisi Jumalan tai luonnon ääni. Mutta mikä antaa heille
voimaa tukahuttamaan intohimoa. Sekö tieto, että he ovat mahdottomat
palvelemaan elämän korkeinta tarkoitusta?

Mitä miehiin tulee, niin on vielä vaikeampi ajatella että lasten
synnyttämisen tarkoitus voisi innostuttaa heitä kieltäytymään vietistä
siinä iässä tai semmoisissa oloissa, jolloin tämmöinen tarkoitus ei voi
heille tulla kysymykseen.

Jotakin pitää siis tulla lisään elämäntarkoituksen määrittelyyn, että
se voisi olla _kaikkien_ ihmisten elämänviehättimenä ja kaikille voiman
lähteenä. Ja oikeastaan, onkohan tuo loppumattoman lisääntymisen
elämäntarkoitus kotoisinkaan ihmissydämmen syvyydestä, eiköhän se ole
vaan semmoinen elämänmäärittely, joka on keksitty sen oletuksen
perustuksella, että ihminen ei kuitenkaan voi välttää lisääntymistänsä,
elämänmäärittely, joka on lainattu ulkopuolisesta luonnosta ja
sovitettu ihmiseen. Oikea ihmiselämän tarkoituksen määrittely täytyy
olla riippumaton teorioista, riippumaton yleensä järjen päätelmistä,
sen täytyy olla itsenäinen, ei mistään muusta johdettu, vaan kaikkea
muuta alistava välitön tiedoksi saanti, ilmestys.

Kuten ylempänä jo on sanottu, todellisten uskontojen merkitys on siinä,
että ne vastaavat ihmisille, mikä on elämän tarkoitus, ja tekevät sen
kaikki ilmestyksen perustuksella.

Mutta ennen kuin lähemmin tarkastamme tämmöistä elämän määrittelyä, on
hyvä edeltäpäin vastata muutamaan mahdolliseen väitteesen.

Sanotaan: jos tieto siitä kuinka on menetteleminen sukupuoliasiassa
riippuu elämäntarkoituksen ymmärtämisestä, niin tuskin monikaan pääsee
asiasta selville, sillä siihen vaaditaan erinomaisempaa sielun kykyä ja
tottumusta ajattelemaan.

Todellakin olisi outoa, jollei esimerkiksi kokematon nuorukainen voisi
päästä tietämään kuinka menetellä, ennen kuin on tunkeutunut tämän
suuren kysymyksen ylimpiin korkeuksiin. Mutta asia ei ole niin.
Jokaisella ihmisellä löytyy -- ja usein sitä selvempänä mitä nuorempi
hän on -- välitön tieto siitä kuinka hänen on menetteleminen. Se tieto
on hänen omatuntonsa.

Omatunto vaatii häneltä juuri sitä, mitä hän vaatisi itseltään, jos
ymmärtäisi oman elämänsä tarkoituksen. Mutta sen sijaan hän lakkaa
uskomasta omaantuntoon. Eikä nyt kukaan käske häntä rakentamaan
teorioja. Hän itse rupeaa pitämään niitä tarpeellisina, ensin alussa,
kuten jo ylempänä on mainittu, todistaakseen omantuntonsa kumoon, mutta
sitten, omantunnon valjettua ja aistillisuuden tehtyä hänet orjaksensa,
todella löytääkseen uskottavan elämänymmärryksen ja siitä ammentaakseen
voimaa tätä orjuutta vastaan. Mahdollista on että selviytyminen noiden
tilapäisten teoriojen hienokutoisesta ja monimutkaisesta valheesta
vaatii joltakulta ihmiseltä suuria järjen ja sielun ponnistuksia. Mutta
useimmilla, ja juuri niillä, joilla ei ole ollut aikaa eikä
tarpeellisia järjen lahjoja kutoa itseänsä viekkaampaan valheesen,
ensimäinen todella rehellinen halu nähdä oma menneisyytensä oikeassa
valossa ja pyrintö saada voimaa uudesta voiman lähteestä, oikeasta
elämän ymmärtämisestä, täytyy johdattaa mieleen, etteihän totuus ole
eilispäivän lapsi, ja auttaa näkemään kaikkien ajan vähäpätöisten
teoriojen ylitse suureen ajasta riippumattomaan elämänoppiin, joka jo
on ihmiskunnan oma eikä ole vasta luotava, -- joka antaa vastauksen
kysymykseen, mikä elämäntarkoitus on, niin että vielä tänäpäivänä
miljoonat ja sadat miljoonat ihmiset, jotka ovat eksyneet
omastatunnostansa, voivat, uskoen siihen, jälleen menetellä oikein ja
elää.

Korkein elämänymmärrys on, että ihminen elää Jumalan tahdon
täyttämiseksi, on lähetetty toteuttamaan Jumalan asiata maan päällä.

Tämä meille Kristuksen kautta tunnetuksi tullut elämänviisaus eli
uskonto käsittää Jumalan sisälliseksi, niin että ihminen tuntee Jumalan
tahdon omasta poikasuhteestaan häneen.

Tämä elämänviisaus siis oikeastaan on vaan selitys siitä mitä omatunto
on. Ja elämisen koko viehätyksen ja voiman se ammentaa tästä
selityksestä, opettaen, että omatunto, s.o. hyvän tieto ja rakkauden
tahto ihmisessä, on kaikkivaltiaan hengen elävä ääni, sen jälleen
löytäminen ja seuraaminen tekee yhdeksi Jumalan kanssa ja perustaa
ihmiselle kuolemasta riippumattoman elämäntehtävän.

Kaikki voima menetellä siveellisesti voi syntyä vaan tämän
elämäntarkoituksen enemmän tai vähemmän selvästä ymmärtämisestä. Muuta
voiman lähdettä ihmisellä ei ole. -- --

Jos siis ymmärrämme elämää niin, että elämän tarkoitus on täyttää
Jumalan tahto, niin minkä elämänohjeen tämmöinen uskontomme voi antaa
sukupuoliasiassa?

Tietysti jos tämän elämän ymmärryksen mukaan kaiken tekemisen
vaikuttimena täytyy olla Jumalan tahdon täyttäminen, niin semmoinen
tekeminen, jonka vaikuttimena ei ole se tahto, vaan oman aistillisen
vietin tyydyttäminen, on rikos elämänymmärrystä vastaan.

Ainoastaan siis siinä tapauksessa, että joku käsittäisi lapsen
synnyttämisen Jumalan tahdoksi, voisi sukupuolinen yhtyminen olla
hänelle elämänymmärryksen mukainen. Mutta tämä asia on mahdoton näin
ajatella, sillä sukupuolisen yhtymisen vaikuttimena, sen oman luonteen
vuoksi, voi olla ainoastaan joku aistillinen kiihoitin. Jos tätä ei ole
käsillä, ei Jumala voi käskeä sitä herättämään.

Pyrkiminen puhtauteen on Kristuksen opin mukaan sama kuin pyrkiminen
yhdeksi Jumalan kanssa, s.o. yhä mahdollisemmaksi täyttämään hänen
tahtoansa eli ajamaan taivaan valtakunnan asiaa maan päällä.

Suuri erehdys on luulla, että Kristus olisi antanut kaksi erilaista
elämänohjetta, heikommille toisen ja voimakkaille toisen, -- että hän
olisi ehdotonta kieltäymistä neuvonut ainoastaan harvoille valituille,
joita "Jumala erityisessä neuvossansa on eroittanut", kuten Luterus
arvelee.

Kristuksen suoranaisella lausunnolla on seuraava sisällys:

Fariseukset, tietäen että Jeesus opetti ihmisen tuntevan sydämmeasään
Jumalan alkuperäistä lakia ja siis olevan oikeutetun itsenäisesti
arvostelemaan Mooseksen lakia, kysyivät häneltä, _kiusaten häntä_,
saako mies erota vaimostaan minkään syyn nojalla, (koskapa Mooses
tiettävästi salli jopa käski muutamissa tapauksissa avioeroa}. Jeesus
vastasi, ettei saa, -- että jos ihminen kerran lankeaa, kuten Aadam ja
Eeva, niin Jumala antaa heille uuden elämäntehtävän ja liittää heidät
eroittamattomasti yhteen, -- että tästä Jumalan heille määräämästä
elämäntehtävästä, joka ilmaantuu lasten synnyttämisessä, elättämisessä
ja kasvattamisessa, ei ihmiset saa toisiansa minkään syyn nojalla
vapauttaa. Hänen omat opetuslapsensa, jotka olivat tottuneet
juutalaisiin käsityksiin avioerosta, ihmettelivät näin ankaraa
käskyä, eli että ensimäinen lankeeminen sitoisi elinkaudeksi ja
ehdottomasti miehen ja naisen toisiinsa. Jeesus vastasi, että tämän
elämänymmärryksen omistakoot vaan ne, joille se on annettu, siis
langenneet; mutta että löytyy myöskin muita ihmisiä, semmoisia, jotka
ovat puhtaat äitinsä hurskaan elämän vuoksi, sitten semmoisia, jotka
kieltäytyvät vietin tyydyttämisestä ihmisten (yleisen mielipiteen)
pelosta, ja vihdoin semmoisia, jotka omasta vapaasta tahdostansa ovat
puhtaat, voidakseen palvella välittömästi Jumalaa. Joka semmoisen
elämänymmärryksen voi omistaa, se omistakoon. (Vrt. Mat. 19: 3-12.)

Mutta jollei tämä käsitys Kristuksen nimenomaisista sanoista olisikaan
oikea, niin eihän voi olla kahdenvaiheilla hänen elämänymmärryksensä
hengestä, kun katsoo häntä itseänsä.

"Minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun
lähetti, ja täytän hänen tekonsa." Tämä tahto on rakkaus toisiin
ihmisiin, riippumatta sukulaisuussuhteista, läheisimmistä ja
kaukaisemmista, vaan sen perustuksella että sama Isä asuu kaikissa.
Emme voi ajatella Jeesusta, joka opetti tämmöistä elämänkäsitystä,
naineena miehenä, vaimon ja lasten ympäröimänä. Ei sovi hänen
elämänkäsitykseensä, että hän olisi ajatellut: minun täytyy saada
vaimo, joka olisi lähempänä minua kuin kukaan muu, tai minun täytyy
saada lapsia, jotka olisivat minun perhettäni, erikoisesti minun
siipieni suojassa. Sillä tämä olisi ollut jotakin vastoin hänen
oppiansa, että ihmisen on "hukuttaminen elämänsä löytääksensä sen",
että ihmisen on luopuminen isästänsä, äidistänsä, vaimostansa,
omaisuudestaan, voidaksensa rakastaa ihmisiä erotuksetta, saman Isän
lapsina, s.o. olla tämmöisen rakkauden kautta ihmisiin yksi Jumalan
kanssa.

Jeesus opettaa ihmisen suhteesta Jumalaan siten, että kertoo oman
sisällisen suhteensa Jumalaan.

Se mikä tekee Kristuksen opin meille elämän aarteeksi, on, että hän
avaa oman sisällisen elämänymmärryksensa ihmisille. Hän opettaa, että
kaikille ihmisille on korkein elämänymmärrys eli suhde Jumalaan se,
missä hän on ja mistä hän todistaa.

Ja se onkin meidän omassatunnossamme, niin että kun kuulemme Kristuksen
sitä julistavan, se löytää meissä ehdottoman vastineen. Jos joku janoo
vastausta kysymykseen: mitä on minun elämässä tekeminen, niin ei hän
ajattele: minun täytyy ottaa vaimo synnyttääkseni hänen kanssaan
lapsia. Vaan hän ajattelee elämäänsä ihan toiselta puolelta, ajattelee
elävänsä tätä nykyistä elämää ainoastaan semmoista elämäntehtävää
varten, jonka hän on saanut iankaikkisuudessa, jumalalta. Jos hän
jo on naimisissa, niin yhdyselämä, siitä johtuvat perhehuolet ja oman
nurkan rakentamiset eivät esiinny hänelle seurauksena hänen
elämänymmärryksestään, vaan joko siitä, että hän ei ole ymmärtänyt
elämää tai, jos ymmärtänyt, niin langennut alkuperäisestä ihanteestaan.

Useampi mies on varmaan nuoremmalla iällään, aatteiden herätessä,
syttyvällä mielellä tuntenut, että häntä varten on olemassa suuri,
rajaton elämä. Mutta ymmärtämättä selvästi, että tämä elämä on
välttämättömässä yhteydessä pyrkimisen kanssa siveelliseen
täydellisyyteen, antaen aistillisuuden vapaasti kehittyä nykyisyydessä
ja siirtäen ihanteellisuuden ikäänkuin tulevaisuuden varalle, hän
vähitellen, tultuaan aistillisuuden ja siitä johtuvien tapojen orjaksi,
rupee pitämään tuota ihanteellisuutta mahdottomana ja lapsellisena
mielikuvituksen tuotteena. Vähän teeskennellyllä pessimismillä hän
vihdoin sanoo, että todellisuudessa ei elämä tarjoa mitään
aistillisuutta korkeampaa. Semmoiselle pilaantuneelle ihmiselle on
avioliiton rakentaminen ja perhehuolet aina edistysaskel. Sillä se on
hänelle yhtä kuin kiintyminen ja sitoutuminen yhteen naiseen monien
asemesta, vastuunalainen perhe-elämä vapaan rakkauden asemesta, joka
hakee kiellettyä nautintoa ja pakenee sen velvoittavia ja sovittavia
seurauksia.

Mutta korkeimmalta uskonnolliselta kannalta on avioliitto askel taakse
päin. Se on luopuminen eli lankeemus elämästä Jumalan välittömäksi
palvelemiseksi.

Se, että avioliiton rakentaminen on korkeimmalta uskonnolliselta
kannalta lankeemus, ei suinkaan vaikuta, että sitten avioliitossa
itsessään elämänohjetta ei enää määräisikään uskonnollinen kanta, vaan
terveysopilliset näkökohdat tai joku muu, alempi elämänymmärrys. Sama
korkein uskonnollinen kanta täytyy olla ihmistä johtamassa, vaikka hän
olisikin langennut eli mennyt avioliittoon.

Miten voi korkein uskonnollinen kanta olla johtona avioliitossa? Toisin
sanoen: miten voi avioliitossa, ollen sidottuna naiseen, käsittää
elämän tarkoituksen olevan vapautua aistillisuudesta ja palvella
Jumalaa?

Jos joku on langennut, niin tietysti Jumalan palvelus voi hänelle olla
siinä, että hän kokee sovittaa rikoksensa eli kääntää sen seuraukset
hyvään päin. Tämän lankeemisen seuraus on lapsen sikiäminen äidin
kohdussa. Ja siis Jumalan palvelus täytyy nyt olla ehdottomassa
yhteydessä alkaneen uuden elämän kanssa. Koska, kuten jo alussa on
ollut puhe, synnyttäjän mielentila siihen aikaan kuin hän vielä kantaa
lasta kohdussansa, vaikuttaa läheisesti tämän lapsen elämään, on sitä
tärkeämpi äidin pysyä puhtaana ajatuksissaan ja hurskaana tunteissaan,
puhumattakaan siitä, että Jumalan paivelus vaatii samasta syystä
aviopuolisoja kieltäytymään sukuvietin tyydyttämisestä raskauden ja
imettämisen aikana. Lapsi on lankeemuksen tuote. Jumalan tahdon
täyttäminen avioliitossa on siis tämän lankeemuksen sovittamisessa,
lapsen kasvattamisessa välittömäksi Jumalan palvelijaksi, korkeimman
elämänymmärryksen toteuttajaksi. -- --

Tämän uskonnollisen kannan sukupuoliasiassa on meidän päivinämme
selventänyt Leo Tolstoi. Ja tahdon esittää tässä hänen omat herättävät
sanansa:

"Kristityn ihanne on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, se on itsensä
unohtaminen ja Jumalan ja lähimmäisen palveleminen; mutta aistillinen
rakkaus, avioliitto, on itsensä palveleminen ja sentähden kaikissa
tapauksissa este Jumalan ja ihmisten palvelemiseen, siis kristinopin
kannalta lankeemus, synti.

"Avioliiton rakentaminen ei voi edistää Jumalan ja ihmisten
palvelemista siinäkään tapauksessa, että joku menisi avioliittoon
tarkoituksella jatkaa ihmissukua. Semmoiselle ihmiselle olisi sen
sijaan kuin mennä naimisiin lasten tuottamista varten paljon suorempi
tie tarkoitukseensa elättää ja pelastaa ne miljoonat lasten elämät,
jotka hukkuvat ympärillämme yksistään aineellisen ravinnon puutteessa,
puhumattakaan henkisestä.

"Ainoastaan siinä tapauksessa saattaisi kristitty tuntematta
lankeemusta mennä naimisiin, että hän näkisi ja tietäisi kaikkien
lasten elämän turvatuksi.

"Saattaa olla omistamatta Kristuksen oppia, sitä oppia, jonka ympärillä
on koko elämämme ja johon kaikki siveellisyyskäsitteemme perustuvat,
mutta kerran omistaen tämän opin, ei voi olla näkemättä, että se
viittaa täydellisen puhtauden ihanteesen.

"Onhan evankeeliumissa sanottu selvästi ja ilman minkäänlaisten väärin
selitysten mahdollisuutta ensiksikin, ettei nainut mies saa erota
vaimostaan yhtyäkseen toiseen, vaan että hänen on eläminen sen kanssa,
johon on kerran yhtynyt (Mat. V, 31-32; XIX, 8); toiseksi, että ihmisen
yleensä, siis niin hyvin naineen kuin naimattomankin, on synti katsoa
naiseen niinkuin himonsa esineesen (Mat. V, 28-29), ja kolmanneksi,
että naimattoman on parempi olla yhtään naimisiin menemättä, s.o. olla
täydellisesti puhtaana (Mat. XIX, 10-12).

"Sangen monesta nämät mietteet tulevat näyttämään kummallisilta jopa
ristiriitaisiltakin. Ja ne ovatkin todella ristiriitaiset, ei
kuitenkaan keskenään, vaan ne ovat ristiriitaiset koko elämämme kanssa,
ja ehdottomasti tuntuu heräävän kysymys: kumpi on oikeassa, nämäkö
mietteet vai miljoonien ihmisten ja minun elämäntapani. Tätä samaa
tunsin minäkin sangen suuressa määrässä, kun olin tulemassa siihen
vakaumukseen, jonka tässä lausun julki: minä en mitenkään aavistanut,
että ajatukseni veisivät minut sinne, minne veivät. Minä hämmästyin
omia johtopäätöksiäni, en tahtonut niitä uskoa, vaan uskomatta en
voinut olla. Ja niin ristiriitaiset kuin nämä johtopäätökset ovatkin
elämämme koko rakennuksen kanssa, niin vastaiset kuin ne ovatkin kaiken
sen kanssa, mitä minä ennen ajattelin ja lausuinkin, nyt minun täytyy
ne tunnustaa.

"Sanotaan tähän: 'ne ovat vaan yleisiä näkökohtia, jotka mahdollisesti
eivät ole vääriäkään, vaan kuuluvat erityisesti Kristuksen oppiin ja
ovat siis sitovia ainoastaan niille, jotka tunnustavat tätä oppia;
mutta elämä on elämä, eikä saa, osoitettuaan Kristuksen
saavuttamattomaan ihanteesen, jättää ihmiset tässä kaikkein
polttavimmassa, yleisimmässä ja suurimpia epäkohtia synnyttävässä
kysymyksessä omiin hoteisinsa tämän ihanteen kanssa ilman mitään
johtoa.'

"Vielä sanotaan: 'nuori, intohimoinen mies aluksi innostuu ihanteesen,
vaan ei voi sitten hillitä itseään, irtautuu, ja tietämättä,
tunnustamatta mitään johtosääntöjä joutuu haureellisuuteen,
täydelliseen siveettömyyteen.'

"Siis: Kristuksen ihanne on saavuttamaton eikä voi olla meille
elämänohjeena; siitä voi puhua ja sitä miettiä, vaan elämää varten se
ei ole sovelias ja se on senvuoksi hyljättävä. Meille ei ole tarpeen
ihanne, vaan semmoinen ohje, semmoinen säädös, jonka noudattamiseen
meidän voimamme riittävät kun yhteiskuntamme siveelliset voimat
arvostellaan keskimääräisesti: esimerkiksi rehellinen kirkollinen
avioliitto, jolloin toinen puolisoista, mies, on voinut ennen sitä
pitää yhteyttä muiden naisten kanssa; taikka, sanovat toiset,
avioliitto oikeudella avioeroon; taikka siviiliavioliitto; taikka,
laskeutuen yhä alemmas samaa tietä, -- jaapanilainen, ainoastaan ajaksi
solmittu avioliitto, -- ja miksi ei vihdoin myöskin järjestetyt
haureuslaitokset?

"Sanotaankin näistä viime mainituista: ne ovat paremmat kuin
epäsiveellisyys kaduilla. Siinä juuri vika onkin, että kun ihanne
vedetään ales ja vaatimukset sovitetaan ihmisheikkouden mukaan, niin ei
enää löydä sitä rajaa mihin on pysähtyminen.

"Onhan tämmöinen arvelu alusta pitäen väärä: väärin on ensiksikin se,
ettei loppumattoman täydellisyyden ihanne voisi olla elämänohjeena, ja
että pitäisi se hyljätä mahdottomana sanoen, että se on minulle
tarpeeton, kosken kumminkaan koskaan sitä saavuta, taikka alentaa
ihanne niille asteille, missä minun heikkouteni haluaa seista.

"Näin ajatella on sama kuin jos merelläkulkija sanoisi itselleen:
kosken voi kulkea sitä linjaa myöten, jota kompassi näyttää, niin minä
heitän koko kompassin ulos tai lakkaan siihen katsomasta, s.o. luovun
ihanteesta, taikka sitten kiinnitän kompassiviisarin siihen paikkaan,
mikä vastaa tällä hetkellä laivani suuntaa, s.o. alennan ihanteen
heikkouteni mukaan. Kristuksen antama täydellisyyden ihanne ei ole
mikään mietelmä tai kaunopuheisten saarnojen esine, vaan on kaikkein
välttämättömin, jokaisen käytettävänä oleva siveellisen elämän
johdatus, niinkuin kompassi on merimiehelle välttämätön ja hänen
käytettävänään oleva johdatuksen välikappale; on ainoastaan uskominen
niin tähän kuin siihenkin. Missä asemassa ihminen olisikin, aina on
hänelle Kristuksen antama ihanteen oppi riittävä siihen, että hän saisi
täysin oikean osoituksen kuinka hänen on tai ei ole menetteleminen.
Mutta täytyy uskoa tähän oppiin täydellisesti, ainoastaan tähän oppiin,
ja lakata uskomasta kaikkiin muihin, aivan niinkuin merimiehen täytyy
uskoa kompassiinsa ja lakata katselemasta ja pitämästä johtona sitä,
mitä näkee syrjillä. Täytyy osata ottaa johtoa Kristuksen opista,
niinkuin täytyy osata ottaa johtoa kompassista, ja sitä varten täytyy
erittainkin ymmärtää oma asemansa, täytyy osata pelkäämättä arvostella
oma poikkeamisensa ihanteellisesta, määrätystä suunnasta. Millä
asteella siis ihminen seisoneekin, aina on hänen mahdollista lähetä
tätä ihannetta, eikä mikään asema voi hänelle olla sellainen, että hän
voisi sanoa saavuttaneensa ihanteen ja siis ei voivansa enää pyrkiä
lähemmäksi. Semmoinen on ihmisen pyrkiminen Kristuksen ihanteesen
yleensä, ja semmoinen pyrkiminen täydelliseen puhtauteen erityisesti,
jos silmällä pitäen sukupuolisuhteita, ajattelee kaikkein erilaisimpia
ihmisten asemia, viattomasta lapsuudesta avioliittoon asti, jossa
kieltäymistä ei noudateta, niin jokaisella asteella näiden kahden
aseman välillä tulee Kristuksen oppi, ihanteinensa, aina olemaan selvä
ja määrätty ohje, mitä ihmisen jokaisella näistä asteista on ja mitä ei
ole tekeminen.

"Mitä on puhtaan nuorukaisen, tytön tekeminen? Säilyttäminen itseänsä
puhtaana kiusauksista, ja, voidakseen antaa kaikki voimansa jumalan ja
ihmisten palvelemiseen, pyrkiminen yhä suurempaan ajatusten ja halujen
puhtauteen.

"Mitä on tekeminen nuorukaisen ja tytön, jotka ovat joutuneet
viettelykseen joko vajoutuen rajoja tuntemattoman rakkauden ajatuksiin
tai sitten rakkauteen johonkin erityiseen henkilöön ja näin kadottaneet
osan mahdollisuutta palvella Jumalaa ja ihmisiä? -- Yhä samaa,
varjeleminen itseään lankeemuksesta, tietäen, ettei antautuminen
vapauta kiusauksesta, vaan ainoastaan tekee sen voimakkaammaksi, ja yhä
vaan pyrkiminen suurempaan ja suurempaan puhtauteen päästäkseen
täydellisemmin palvelemaan Jumalaa ja ihmisiä.

"Mitä on tekeminen ihmisten, jotka eivät ole voittaneet taistelussa,
vaan langenneet? -- Pitäminen lankeemustansa ei minään laillisena
nautintona, kuten sitä nyt pidetään, oikeutettaessa sitä avioliittoon
vihkimisellä, -- ei satunnaisena huvituksena, jota voi uudistaa muiden
kanssa, ei onnettomuutena, kun lankeemus on tapahtunut alempisäätyisen
kanssa ja ilman vihkimismenoja, vaan pitäminen tätä ensimäistä
lankeemusta niinkuin se olisi ainoa, niinkuin se olisi eroittamattoman
avioliiton perustaminen.

"Tämä avioliiton rakentaminen ja sen seuraus, lasten syntyminen,
tuottaa avioliiton rakentajille uuden, rajoitetumman muodon Jumalan ja
ihmisten palvelemiseen. Ennen avioliittoa ihminen välittömästi, mitä
moninaisimmissa muodoissa, saattoi palvella Jumalaa ja ihmisiä, mutta
avioliiton rakentaminen rajoittaa hänen toimintansa alan ja vaatii
häneltä avioliitosta syntyvien jälkeläisten elättämistä ja
kasvattamista, jotka ovat vastaisia Jumalan ja ihmisten palvelijoita.

"Mitä on miehen ja vaimon tekeminen, jotka elävät avioliitossa ja
täyttävät sitä rajoitettua Jumalan ja ihmisten palvelemista, lasten
elättämisellä ja kasvattamisella, joka heidän asemastaan johtuu? -- Yhä
samaa: yhteisin voimin pyrkiminen kiusauksesta vapaaksi, oman itsensä
puhdistukseen ja synnin lopettamiseen vaihtamalla ne suhteet, jotka
heitä estävät yhteisesti ja erityisesti palvelemasta Jumalaa ja
ihmisiä, vaihtamalla aistillinen rakkaus veljen ja sisaren puhtaihin
suhteisin.

"Ja sentähden ei ole totta, että me emme voisi ottaa johtoa Kristuksen
ihanteesta siitä syystä, että se on niin korkea, täydellinen ja
saavuttamaton. Me emme voi käyttää sitä ohjeenamme ainoastaan siksi,
että valehtelemme itsellemme, petämme itseämme.

"Jos sanomme, että tarvitaan sääntöjä, joita olisi mahdollisempi
toteuttaa kuin Kristuksen ihannetta, ja että muussa tapauksessa käy
helposti niin, että saavuttamatta tätä ihannetta me lankeamme
haureelliseen elämään, niin emme silioin sano sitä, että Kristuksen
ihanne on meille liian korkea, vaan ainoastaan, että me emme usko
siihen emmekä tahdo määrätä menettelyämme tämän ihanteen mukaan.

"Sanoen, että lankeemalla kerran, me lankeemme haureelliseen elämään,
ilmaisemme, ettemme oikeastaan pidäkkään lankeemista alemman kanssa
syntinä, vaan huvituksena ja virkistyksenä, jota emme ole velvolliset
parantamaan sillä, mitä sanomme avioliitoksi. Sillä jos me
ymmärtäisimme, että tämä lankeeminen on synti, joka on ja voi olla
sovitettavissa ainoastaan eroittamattomalla avioliitolla ja koko sillä
toiminnalla, joka seuraa avioliitossa syntyneiden lasten kasvattamista,
niin lankeeminen ei mitenkään voisi olla aiheena lankeemiseen
haureelliseen elämään.

"Sehän olisi samaa kuin jos maanviljelijä ei pitäisi kylvöksenä sitä
kylvöstä, joka hänelle ei onnistunut, vaan kylväen toiseen ja
kolmanteen paikkaan pitäisi oikeana kylvöksenä vasta sitä, joka hänelle
onnistuu. Luonnollista on, että semmoinen ihminen tärvelisi paljon
maata ja siemeniä eikä koskaan oppisi kylvämään. Mutta asettakaa
ihanteeksi täydellinen puhtaus, pitäkää jokaista lankeemusta, kelle ja
kenen kanssa se tapahtuneekin, perustavana ainoata, koko elämäksi
pysyvää avioliittoa, niin tulee selväksi, että Kristuksen antama ohje,
ei ole ainoastaan riittävä, vaan ainoa mahdollinen.

"'Ihminen on heikko, hänelle on annettava hänen voimiansa vastaava
tehtävä', sanovat ihmiset. Se on sama kuin sanoa: 'minun käteni ovat
heikot ja minä en voi vetää viivaa, joka olisi suora, s.o. lyhyin
kahden pisteen välillä, ja sentähden minä otan malliksi väärän tai
taitetun viivan.' Mitä heikompi käteni on, sitä täydellisempää mallia
minä tarvitsen.

"Kun kerran tuntee Kristuksen ihanneopin, ei saa menetellä niinkuin ei
sitä tuntisi ja panna sen sijalle ulkonaisia määräyksiä. Kristuksen
ihanneoppi on ihmiskunnalle avattu juuri siksi, että tämä ihanne voi
johtaa sitä sen nykyisessä kehityskaudessa. Ihmiskunta on jo jättänyt
taaksensa uskonnolliset säännöt, eikä kukaan enää usko niihin.

"Kristuksen ihanneoppi on se ainoa oppi, joka voi johtaa ihmiskuntaa.
Ei voi, ei saa panna Kristuksen ihanteen sijaan ulkonaisia sääntöjä,
vaan täytyy lujasti pitää edessään tätä ihannetta täydessä puhtaudessa,
ja -- ennen kaikkea -- uskoa siihen.

"Sille, joka vielä purjehti lähellä rannikkoa, saattoi sanoa: 'pidä
tuota vuorta, tuota nientä, tuota tornia kohden'. Mutta lähestyy aika,
jolloin kulkijat ovat edenneet ulapalle, ja johtona heille voi ja
täytyy olla saavuttamattomat taivaanvalot ja kompassi, joka osoittaa
suuntaa. Kumpikin on meille annettu."

Siihen väitteesen, että jos ihmiset menettelisivät tämän elämänohjeen
mukaan niin ihmissuku häviäisi maan päältä, ja ettei ihmissuvun
häviäminen voi olla ihmissuvun ihanne, vastaa Leo Tolstoi näin:

"Puhumatta siitä, että ihmissuvun häviäminen ei ole mikään uusi ajatus
aikamme ihmisille, vaan on uskonnollisille ihmisille uskonkappale, ja
tieteen tuntijoille ehdoton johtopääte auringon kylmenemisestä, --
piilee tässä vastaväitteessä suuri, hyvin levinnyt ja vanha
väärinkäsitys. Sanotaan: 'Jos ihmiset saavuttavat täydellisen puhtauden
ihanteen, niin he häviävät, ja siksi tämä ihanne ei voi olla oikea.'
Mutta ne, jotka näin sanovat, joko tietäen tai tietämättään sekoittavat
kahta eri asiaa toisiinsa, käskyn ja ihanteen.

"Puhtaus ei ole mikään käsky ihmiselle, vaan se on hänen oma
ihanteensa, tai ehkä paremmin yksi sen ehdoista. Mutta ihanne voi vaan
silloin olla ihanne, kun sen toteuttaminen on mahdollinen vaan
aatteessa, ajatuksessa, kun se kuvaillaan olevan toteutettava vaan
loppumattomuudessa ja kun siis sen lähestymisen mahdollisuus on
loppumaton. Jos ihanne olisi saavutettavissa tai vaikkapa me vaan
voisimme kuvailla sitä mielessämme toteutuneena, niin se lakkaisi
olemasta ihanne. Semmoinen on Kristuksen ihanne -- taivaan valtakunnan
perustaminen maan päällä, -- tuo jo profeettain ennustama ihanne, että
on tuleva aika, jolloin kaikki ihmiset muuttuvat Jumalan opettamiksi,
takovat miekat auroiksi, keihäät sirpeiksi, leijona makaa karitsan
vieressä, jolloin kaikki olennot yhtyvät rakkauden kautta. Ihmiselämän
koko merkitys on liikkumisessa tätä ihannetta kohden, ja sentähden
pyrkiminen Kristuksen ihannetta kohden semmoisenaan, ja puhtautta
kohden tämän ihanteen yhtenä ehtona, ei suinkaan hävittäisi elämisen
mahdollisuutta, vaan päinvastoin tämän kristillisen ihanteen puute
hävittäisi eteenpäin menon, ja siis elämisen mahdollisuuden.

"Se johtopäätös, että ihmissuku häviäisi, jos ihmiset kaikin voimin
pyrkisivät puhtauteen, on aivan sama johtopäätös kuin jos sanottaisiin
(ja sanotaankin), että ihmissuku häviää, jos ihmiset taistelun sijaan
oman olemassa olonsa puolesta kaikin voimin pyrkisivät rakastamaan
ystäviään, vihollisiaan ja kaikkea elävää."

Näin Leo Tolstoi.

Ajatus, että ihmiskunnan kokonaisuus elää ainoastaan siitä syystä, että
se on kaukana puhtauden ihanteesta, ja sitä varten, että se sen
toteuttaisi, voi vaan ensi kuulemalta olla outo. Sillä eläähän
yksityinenkin ainoastaan siitä syystä, että hänen edellänsä on käynyt
lankeeminen puhtauden ihanteesta, ja sitä varten, että hän täyttäisi
sen, mikä jäi edeltäjiltä täyttämättä. Mutta yksityinen, pyrkiessään
puhtauteen, ei tunne menevänsä kuolemaa vaan elämää kohden.

Yksityinen ihminen voi, tahtomalla taivaan valtakunnan lähestymistä,
s.o. ihmiskunnan yhtymistä Jumalan kanssa, saavuttaa itse kohdastansa
tämän korkeimman ihanteen, oman yhtymisensä Jumalan tahdon kanssa, mikä
yhtyminen täyttyy hänen jättäessään tämän ajallisen elämän; mutta hän
ei voi ihmissilmällä nähdä milloin hänen elämänymmärryksensä valo on
valistanut kaikki muut ihmiset ja Jumalan tahto täyttynyt.

Jos joku siis väittäisi, ettei tämmöinen elämän tarkoituksen
ymmärtäminen voi antaa voimaa nykyisyyden elämää varten, koska
tarkoitusperä on näkymätön ja ajatukselle käsittämättömässä
tulevaisuudessa, niin hän olisi väärin ymmärtänyt opin elämäntiestä.
Sillä mitä rehellisemmin hän tahtoo taivaan valtakunnan lähestymistä,
sitä selvemmin hänen täytyy nähdä, että ensimäinen askel tähän
tarkoitukseen on Jumalan valtakunta hänen omassa sydämmessään, eli että
juuri hänen täytyy olla muille ihmisille tie, totuus ja elämä.

Tämän elämänymmärryksen koko merkitys siinä onkin, eli siksi se onkin
ainoa totinen elämänymmärrys, että se tekee yksityiselle ihmiselle
nykyisyyden elämän eli kysymyksen kuinka hänen on menetteleminen nyt,
kaikkein tärkeimmäksi hänelle itselleen ja samalla kaikkein
tärkeimmäksi koko maailmalle.

Ja juuri siksi tämä elämänymmärrys voi antaa voimaa vapautumaan
hetkellisen nautinnon halusta tai hetkellisestä mieltä kahlehtivasta
tunteesta, että sen sija on nykyhetkessä. Näin elämää ymmärtävälle ei
Jumala ole se, jonka apua hän rukoilisi joitakin omia tarkoituksiansa
eli omaa tulevaisuuttansa varten, ja joka siis voisi olla mielestä
poissa, silloin kun hän ei rukoile, -- vaan se, jonka sisällisesti
tunnetun tahdon täyttäminen on koko hänen elämisensä ainoa tarkoitus,
ja joka siis, kuten muunkin tekemisen vaikutin, itsestänsä pysyy
mielessä.



LIITE.


Tahdon tähän kääntää muutamia parhaimpia palasia, mitä olen lukenut
vieraskielisessä kirjallisuudessa, ja jotka koskevat erikoisesti itse
taistelua viettiä vastaan.

Ensiksikin tässä kirjasessa joku ehkä tahtoisi löytää neuvoja siihen,
mitä on ulkonaisessa ruumiillisessa suhteessa huomioon otettava
taistelun helpottamiseksi viettiä vastaan. Neuvoa panemaan paljon
painoa oman ruumiin hoitoon en minä voi. Ainakin joskus se voi tuottaa
vahinkoa koska sen kautta ajatukset pysyvät omassa ruumiissa ja omassa
itsessä, mikä käsittääkseni on erittäinkin tässä tapauksessa
haitallista.

Ihan varma on, että totinen ruumiillinen työ, yksinkertainen ruoka ja
elämäntapa auttavat vapautumaan paheesta. Mutta sitäkin on hyödytöntä
neuvoa. Sillä pysyväisesti rasittamaan itseänsä rupee ihminen, joka ei
muuten ole siihen pakoitettu, ainoastaan jostakin itsenäisestä
siveellisestä, uskonnollisesta syystä. Ja vapautuminen tapahtuu silloin
sivuseurauksena tästä.

Mutta ei kukaan ihminen omista itselleen oikeata elämänkäsitystä
ainoastaan jonakin keinona paheesta pääsemiseksi. Oikean
elämänkäsityksen omistaminen sitävastoin on pysyväisesti vievä hänet
siihen omaa ruumista unohtavaan ja rasittavaan toimintaan, joka
vapauttaa aistillisuudesta.

Voi kuitenkin olla hyvä sen vuoksi, että yritykset vapautua paheesta
ulkonaisten keinojen avulla voivat nekin johtaa oikealle totuuden
tielle, ottaa tähän seuraavia ulkonaisen elämän ohjeita.

1) _Ole kieltäytyväinen_ ruuassa, juonnissa ja nukkumisessa; älä käytä
hienoa, rasvaista tai maustuksilla valmistettua ruokaa, -- erittäinkään
et imelää: torttuja, sylttiä, konfektejä, sokuria j.n.e.; älä syö
ensinkään lihaa, ei raavaiden, ei lintujen, eikä kalojen, ja vältä
mahdollisuuden mukaan munia: -- ruokasi olkoon yksinomaan kasvi- ja
maitoruokaa; älä koskaan käytä mitään määrää väkeviä juomia, älä polta
tupakkaa, ja jos sinulla ovat nuo tavat, niin luovu niistä viipymättä;
älä juo teetä äläkä kahvia, -- keitetty maito voi täydellisesti korvata
nämä juomat synnyttämättä hermokiihoitusta; älä syö äläkä juo ennen
nukkumista; istu ja makaa kovalla alustalla; mene levolle niin varhain
kuin mahdollista, viileässä huoneessa, peittäen itsesi kylmällä
peitteellä, ja nouse heti kun heräät. Hyödyllistä on aamulla ja
päivällä (kunhan ei yöksi) valella itseään kylmällä vedellä. Yleensä
muista, että hienostumisen ja hillitsemättömyyden tavat ovat
suotuisimmat herättämään aistillisuutta.

2) _Älä ole koskaan toimeton_: kaikki vapaa aikasi pyhitä henkiselle
ja, vielä parempi, ruumiilliselle työlle, joka sinua väsyttää ja
vapauttaa kaikista himollisista ajatuksista. Väsy niin, että uni olisi
sinulle todellisena lepona. Muista, että se joka ei hillitse itseään ja
on toimeton, ei voita koskaan himoaan. Koeta panna maata aina
ruumiillisesti väsyneenä.

3) _Vältä_ kaikkea, mikä voi herättää sinussa kiihoitusta, niinkuin:
likaisia puheita, viettelevää lukemista, kuvia, huvituksia, musiikkia,
tovereita. Valitse työsi, virkistyksesi, toverisi silloin, kuin
täydellisesti hallitset itsesi, ja sittemmin pysy tässä vaalissasi. Jos
olet pakotettu jäämään sinne, missä sinun on kuuleminen ja näkeminen
aistillisia asioita, niin tarkastele ankarasti tunteitasi, kunnes
pääset lähtemään. Niin kauan kuin olet siellä, älä katsele, älä
kuuntele, ole ääneti, älä naura. Ei ole tavallisesti helppo päästä
erille viettelyksistä, kun itse omasta tahdostasi olet niihin
sukeltunut.

4) _Koeta unohtaa itsesi_: niinkauan kuin ihminen ajattelee toisia ja
pitää toisista enemmän huolta kuin itsestään, hän _pysyy_ puhtaana;
aistillisuus on vaan yksi oman itsensä hemmottelemisen pahimpia
muotoja.

5) Kiusauksen vähänkin alkaessa ala taistella sitä vastaan ja ennen
kaikkea muuta paikkasi ja toimesi: siirry toiseen huoneesen ja, jos
mahdollista, heti ryhdy johonkin ruumiilliseen työhön.

6) _Älä koskaan joudu epätoivoon_, äläkä sorru hengessä, älä mene
pahasta vielä pahempaan; kiusauksen hetkenä, lankeemuksenkin hetkenä
älä joudu epätoivoon, vaan sano itsellesi: lankean, mutta inhoon
lankeemista, ja tiedän, että vaikken tänään, niin huomenna tulen
voittajaksi.

       *       *       *       *       *

Tunnettu englantilainen kirjailija ja taidearvostelija John Ruskin on
kahdessa kirjeessään eräälle nuorelle miehelle, oppilaallensa, joka
kysyi häneltä neuvoa miten olisi taisteltava sukupuoliviettiä vastaan,
lausunut seuraavia mietteitä, jotka henkivät tervettä järkeä ja totista
uskontoa.

"Te kirjoitatte olevanne pakoitettu alituisesti ponnistamaan voimianne
säilyäksenne paheesta. Entä jos te järkityöhönne liittäisitte leikkejä,
jotka kysyvät voimaa, tai, vielä paremmin, turvautuisitte hyödyllisen
ruumiillisen työn apuun? En luule, että Jumala olisi pannut ihmiseen
semmoisia intohimoja, joita ei voisi, jos se tulee tarpeelliseksi,
tukehuttaa joillakin terveillä keinoilla.

"Minä mielelläni sitoisin teitä lupauksellanne, jos pitäisin sitä
hyödyllisenä. Vaan minä ajattelen, ettei ole mahdollista säilyttää
luonteiden puhtautta ja pyrintöjen ylevyyttä muulla keinoin, kuin
sisällisen henkisen voiman avulla, joka aina vastaa, kun sen puoleen
käännymme. Koettakaa tottua tällaiseen mielentilaan, ja teille tulee
tarpeettomiksi annettujen lupausten siteet; päinvastaisessa tapauksessa
lupaukset eivät auta -- te rikotte ne, ja tulette pitämään itseänne
paljoa onnettomampana. Kaikkein tärkeintä meille elämässä on oppia
kieltäytymään; ei ole niin tärkeätä tehdä joku päätös, kuin luopua
jostakin; meille on vähemmin tarpeen urhoollisuus kuin nöyryys. Joka
kerran on antautunut jumalallisen lain, tahdon alaiseksi, se ei tahdo
enää alistua minkään muun alaiseksi"...

Jonkun ajan kuluttua Ruskin kirjoitti toisen kirjeen samasta asiasta
samalle nuorelle miehelle:

"Hyvin väsyttävän päivän perästä istuudun teille lyhyesti vastaamaan.
Otan vastaan teidän lupauksenne, jos sitä tahdotte; toivon, että
tiedätte, mistä on haettava voimaa pitämään sananne.

"Muistakaa yhtä ainoata: kun kiusaus tulee, ei mikään ihmisvoima voi
kestää taistelua, tai sanon -- harva voima; ainoa pelastus on paeta
viettelystä. Heti särjette ajatukset, kun annatte niille toisen
suunnan. Ei auta järkisyyt eivätkä lujat päätökset; ainoa keino voittaa
kiusausta on kääntää siitä pois silmät ja ajatukset.

"Jollette vielä ole kokeneet, niin aikaa myöten saatte nähdä, mikä
omituinen, kummallinen voima itää täydellisessä ajatuksen ja ruumiin
puhtaudessa; se antaa jokaiselle sielun toimelle terveen henkisen
merkityksen ja antaa ihmiselle henkisen mahdin, jota ei voi millään
muulla tavalla saavuttaa. Spenser [englantilainen runoilija 17
vuosisadalta] on erinomaisella tavalla kuvannut tämän voiman
kaikkivoittavan Britomartan muodossa.

"Kun minä sanon, ettei ole ihmisvoimaa, joka pystyisi lannistamaan
himon kiusausta, -- myöskin pako voi näyttäytyä turhalta, -- minä
tahdon sillä sanoa, että pahetta vastaan taistelemista varten on
tarpeen henkinen voima, mikä tulee ainoastaan sen luo, joka on
kääntynyt pois kaikesta maallisesta turhuudesta. Teidän kirjeenne
kysymykseen minä voin ainoastaan vastata: lukekaa evankeliumia. Minä
tiedän ainoastaan yhden kirjan, joka selvästi puhuu teoista ja uskosta:
se on evankeliumi. Lukekaa siitä kaikki, mikä tätä kysymystä koskee.
Minä luulen teidän tulevan johtopäätökseen, että jollei teoissa olekaan
itse pelastus, niin kaikissa tapauksissa niissä on tie pelastukseen,
ainoa tie. Kristus sanoo: 'Kun olette kaikki täyttäneet, sanokaa: me
olemme kelvottomat palveliat!' Hän ei sano: 'Älkäät tehkö mitään.
Kaikki kääntyy parhaaksenne, jos sanotte: me olemme kelvottomat
palveliat.' Tehkää, tehkää, tehkää. Lukekaa vuorisaarna. Kaikki siinä
puhuu samaa: 'tehkää'. Luullakseni syntyvät kaikki kinastukset
kristittyjen kesken heidän vastenmielisyydestään yksinkertaisiin
tekstin sanoihin: 'joka kuulee minun sanani ja ne tekee' -- --
Katolilaiset ovat keksineet tekojen asemesta maksaa rahoja ja rukoilla,
skotlantilaiset ovat asettaneet tekojen sijaan uskon, englantilaiset
hartauden j.n.e. Mutta vähin kaikista näyttää kukaan ajattelevan
kysymyksen olevan raskaan ristin ottamisesta ja kantamisesta. Koettakaa
lakkaamatta täyttää Kristuksen oppia. Siinä löydätte voiman ruveta
tahtomaan ja tehdä. Silloin saatte tietää onko tämä oppi Jumalalta vai
ei."

       *       *       *       *       *

Nuorisossa pidetään niin sanottuja "yövuotoja" kumoomattomana
todistuksena siihen, että sukupuolinen yhdyselämä on luonnon oma käsky
ihmiselle, ja käsitetään niiden ilmaantuminen ikäänkuin kutsumukseksi
luonnon puolelta tähän elämään.

Näin ollen hän voi kieltäytymisestä ajatella: mitäpä se minua
hyödyttäisi, kun yöllä kumminkin kadotan saman siemenen, jonka olen
kieltäytymisellä säilyttänyt, Ja hän kuvailee että luonto nauraisi
hänelle hänen selkänsä takana.

Kysymys on todella antanut jonkinlaista vaikeutta niille siveyden
opettajille ja lääkäreille, jotka vaativat kieltäytymistä vietin
tyydyttämisestä vaan ulkopuolella avioliittoa, koska se vasta
avioliitossa muka muuttuu luonnon käskyksi. Vaikeata on, kun yövuodot
käsitetään ihmisen ruumiinrakennuksen luonnolliseksi ominaisuudeksi,
selittää miksi tässä tapauksessa luonnon järjestyksellä ei olekaan
ratkaisevaa sananvaltaa.

Ainoastaan uskonnolliselta kannalta arvostellessa tätä kysymystä ei ole
tätä vaikeutta, sillä silloin kieltäytyminen ei tapahdu minkään
terveydellisen hyödyn vuoksi, vaan ainoastaan puhtauden itsensä vuoksi.

Mutta muuten tuntuvat yleiset havainnot siemenvuodosta kovin
puutteellisilta.

Millä tavalla se on ruumiillisen luonnon ominaisuus? Valittavathan
siemenvuotoa juuri ne, jotka eivät suinkaan ole noudattaneet
kieltäytymistä. Eikö se ole luonnon välttämättömyys vasta silloin kun
on ensin totuttu viettiä tyydyttämään?

Siemenen muodostus miehellä näyttää riippuvan suuressa määrin hänen
ajatuksistansa. Tarkkojen personallisten havaintojen mukaan voi
varmuudella sanoa, että aistilliset ajatukset "keräävät" siementä.
Merkillisimpänä tosiasiana voi myöskin mainita, että aistillisten
ajatusten voittaminen ja karkoittaminen sisällisen taistelun avulla
erityisesti keskeyttää siemenen erottautumista ja pitkittää yövuodon
tuonnemmaksi. Yövuodot näyttävät kyllä seuraavan jonkinlaista ihmisestä
riippumatonta aikakautisuutta, niin että voisi tuntua niinkuin luonto
tässä olisi yläpuoleltamme. Itse asiassa on tämä aikakautisuus
kuitenkin meidän entisten tapojemme tuote. Se on näin ainoastaan
senvuoksi, että me emme ole tottuneet tekemään mitään haltitaksemme
aistillisuutta, vaan olemme antaneet sen hallita meitä, ja
aikakautisuus on luonnon menettelyn ainainen ominaisuus. Ryhtyessä
vihdoin taisteluun, voittoisaankin, aistillisuutta vastaan, voi kulua
monia aikoja ennenkuin saa tämän aikakautisuuden muuttumaan. Kun se on
tuote eli ilme meidän vuosikausia noudattamistamme tavoista ja
ajatuksista, niin vaatii se muuttuaksensa myöskin vastaavan pitkää
aikaa.

Joka koko sydämmestään pyrkii puhtauteen, hän saa ennen tai myöhemmin
huomata, ettei yöllinen siemenvuoto ollutkaan mikään luonnon
välttämättömyys, vaan ainoastaan ruumiissa oleva jäännös hänen
entisistä tavoistaan ja ajatuksistaan, joka askel askeleelta poistuu
hänen uusien tapojensa ja ajatustensa tieltä. Siemenvuoto ei lakkaa
niinkauan kuin ajatusten puhtaus vasta koetetaan sisällisen taistelun
kautta saavuttaa. Se lakkaa vasta silloin kuin ajatusten puhtaus on
muuttunut tavaksi, niin että likaiset, siementä erittävät ajatukset
eivät enää herääkään. --

Tästä asiasta on _Eliza B. Burnz_ kirjoittanut hyvin sattuvasti.
Kääntyen vanhempien, lääkärien ja koulunjohtajien puoleen hän sanoo:

"Rohkenen kääntää teidän huomionne muutamiin mielipiteihin sperman
(siemenen) muodostumisesta ihmisruumiissa. Minun tietääkseni näitä
mielipiteitä eivät tähän asti ole hyväksyneet lääkärit eikä yleensä
yleisökään.

"Ihmisruumiin tutkijat ja ne, jotka ovat kirjoittaneet siitinelimistä,
tavallisesti otaksuvat, että sperma eroittuu ruumiissa samaten kuin
sappi, mahanalusrauhasen neste, sylki ja muut ihmiselämälle
välttämättömät eritykset, jotka, kerran synnyttyänsä, ovat käytettävät
ja sitten poistettavat elimistöstä.

"Tämmöisen teorian loogillinen johtopäätös on se, että jokaisen miehen
tai noin 14-15 vuotisen pojan terveys vaatii poistamaan ruumiista tätä
sperma-muodostusta säännöllisten tai epäsäännöllisten väliaikain
perästä yhtymällä toiseen sukupuoleen taikka omakätisen kosketuksen
avulla, jollei sperman muodostus tapahdu tahottomasti unen aikana.

"Lopullinen johtopäätös on se, että luonto itse vaatii sukupuolia
rajattomaan yhteiselämään, tai, että koska sitä yhteiskunta ei salli,
on välttämätöntä ylläpitää haureuslaitoksia. Kuitenkin sekä miehen että
naisen siveellinen luonto nousee tämmöistä johtopäätöstä vastaan, eikä
siis voi olla epäilemättä semmoisen teorian totuutta. Minä puolestani
olen sitä mieltä, että tämä kaikkien tunnustama teoria perustuu
ainoastaan siveettömyyteen, joka hävittää yhtaikaa ihmiskunnan sekä
elämän että onnen.

"Ihminen on sitä, mitä hän ajattelee, se on klassillinen totuus. Jos
poika saapi tietää kirjoista tai vanhemmilta tovereilta, että 14 tai 15
vuoden ijässä sperma välttämättä eroittuu ja kerääntyy, ja että tämä
tapahtuu hänen tietämättään ja tahtomattaan, -- ettei hän voi sitä
vastustaa, ja että terveyden säilyttämiseksi hänen on välttämätöntä
aika ajoin tavalla tai toisella toimittaa ulos ruumiistaan tuota
muodostusta, niin hän heti alkaakin menetellä tämän vakaumuksensa
mukaan.

"Tuo sperman vertaaminen sappeen, mahanesteesen j.m.s. on hyvin
mielivaltainen vertaus lääkäreiltä. Se vahvistaa nuoren miehen aivoissa
tuota teoriaa ja antaa hänelle tukea hänen tuhoa tuottavissa
tavoissaan. Mutta pankaa sapen sijaan vertaukseksi kyyneleet, ja te
herätätte nuorukaisen aivoissa ihan toisellaisen käsityksen. Jokainen
tietää, etteivät kyyneleet ole välttämättömät elämistä ja terveenä
pysymistä varten. Ihminen voi olla aivan terve eikä olla itkenyt
viiteen jopa viiteenkymmeneen vuoteen, Kyynelaine on aina saapuvilla,
mutta niin vähässä määrin, ettei sitä voi huomata. Kyyneleet ovat aina
valmiit odottamassa syytä vuotaakseen, mutta ne eivät keräänny eivätkä
tee vahinkoa ihmiselle, vaikkei niitä vuodatetakaan jokapäivä, joka
viikko tai joka kuukausi. Elimistö valmistaa kyynelten perusainekset;
ne ovat aina valmiit tarvittaessa erottumaan ja vuotamaan. Mutta jos ne
erottuvat, kerääntyvät ja vuotavat ilman vastaavaa syytä, ilman
ruumiillista hermostusta tai henkistä liikutusta, niin lääkäri heti
päättää, että kyynelrauhaset ovat vialla. Olen vakuutettu siitä, että
paljnn enemmän yhteyttä on kyynelten ja sperman välillä näiden
luonnollisessa erottumisessa ja käytännön tavassa, kuin sapen tai
mahanesteen ja siemenen välillä.

"Niin kyynelten kuin siemenenkin vuodatus ei ole välttämätön elämiselle
ja terveydelle. Sekä edellinen että jälkimäinen on suuressa määrin
mielikuvituksen, tunteiden ja tahdon alainen. Sekä edellisen että
jälkimäisen vuodatus voi silmänräpäyksessä pysähtyä välittömän
sieluntoiminnan vaikutuksesta.

"Jos miehet ja pojat ymmärtäisivät ja tuntisivat, että
siemenmuodostuksen salliminen ilman järjellistä ja vastaavaa syytä on
yhtä alentavaa kuin kyynelten vuodattaminen turhanpäiväisistä syistä,
ja että paitsi sitä aiheeton siemenen vuodatus on elämän voimain
hävittävää tuhlausta, niin varmaan itsesaastutuksen, siveettömän elämän
ja aviollisen kohtuuttomuuden tavat suuressa määrin vähenisivät.

"Syy, miksi tätä ainetta on niin vaikea käsitellä, ei ole ainoastaan
siinä arkaluontoisuudessa, jota pelätään siitä puhuttaissa, vaan
pääasiallisesti siinä, että enimmät ihmiset syntyvät luonnottomasti
kehittyneillä siitinvieteillä. Edellisten sukupolvien siveettömyys on
synnyttänyt meissä liiallisen siittimellisen kiihkoisuuden, ja sitä voi
vastustaa ainoastaan kasvattamalla nuorisoa siveyteen ja levittämällä
yleisesti tietoa siitos- ja synnytys-elimien luonnollisista tehtävistä.

"Määrätessään terveysopin perusteita sukupuolielämässä on tiedemiesten
hyvin tarkkaavasti käsitteleminen teoriojansa tästä aineesta. Teoriat,
joiden tuloksena on turmiollisia seurauksia ja jotka eivät lupaa
huojennusta niissä epäkohdissa, jotka nyt vaivaavat ihmiskuntaa, eivät
voi olla herättämättä epäilyksiä vastaansa.

"Muistan, kuinka kipeätä minulle teki, kun kerran, lopetettaessa
fysioloogista luentoa himoista, eräs nuori mies huudahti epätoivoisella
äänellä: 'Mitäs meidän nuorten sitten on tekeminen! Me tahdomme elää
hyvin, mutta meidän himomme ovat väkevät? te lääkärit ette sano meille,
mitä meidän on tekeminen!?' Luennolla oli saapuvilla lääkäreitä, mutta
ei kukaan sanonut sanaakaan tukeakseen nuorta miestä kieltäymyksen
tiellä.

"Hyvin luultavaa on, että vertaava fysiologia ja anatomia suuressa
määrin tulevat edistämään oikeain käsitysten syntymistä ihmiselimistön
luonnollisista ominaisuuksista. Luulen, että villihirven tai apinan
siittim eilisen rakenteen tutkiminen ja sen vertaaminen inhimilliseen
on paljon auttava ratkaisemaan kysymystä ihmisen siittimellisistä
toimituksista. Tämä tutkiminen on osoittava, onko yksinkertaisen ja
turmeltumattoman luonnonlain ja inhimillisen onnen kanssa sopusoinnussa
se seikka, että sperman syntyminen ja muodostuminen ihmisellä on
niin alituinen ja niin runsas kuin ei yhdelläkään eläimellä. Voi
ainakin kysyä, eikö ihmisessä tapahtuva sperman kerääntyminen ja
eroittautuminen ole suuressa määrin tavan seuraus, aivan niin kuin
ylenmääräinen syljen vuoto on seuraus samaten kehitetystä sylkemisen
tavasta. Jotkut ihmiset kehittävät siihen määrään tämän tavan, että
voivat täyttää syljellään lähes kaksi pulloa päivässä. Toiset taas
sylkevät hyvin harvoin.

"Vanhempain ja kasvattajain ehdoton tehtävä on ehkäistä huonoja
siittimellisiä tapoja lapsissa ja nuorisossa. Paitsi suoraa opetusta
tässä aineessa, lapsia on aikaisesta ijästä pitäen kasvattaminen
itsensä-hillitsemisen tapoihin. Seuraavassa lausunnossa sisältyviä
mielipiteitä ajatelkoon syvästi jokainen kasvattaja:

"Ei ole tapaa, joka enemmän vaatisi harjaantumista, kuin
itsensä-hallitsemisen tapa. Tässä tavassa on niin paljon elämälle
tärkeätä, että ainoastaan sen kehittymisen mukaan voi arvostella miehen
miehekkyyttä ja naisen naisellisuutta. Osata tehdä oma minuus yhdeksi
luontomme korkeimpien puolten kanssa ja alistaa sille alhaisemmat
puolet, ylentää eläimellinen luontonsa oman tietoisuutensa korkeuksiin
-- se on se päavoima, joka antaa elämää ihmisen koko olennolle. Kuinka
tämä on kehitettävä lapsessa, -- siihen on jokaisen vanhemman
vastaaminen, -- se on jokaisen nuorukaisen asia. Tie, joka sinne
johtaa, ei ole salainen eikä monimutkainen. Itsensä-hallitsemisen tapa
on ainoastaan kerta kerralta tapahtuvien kieltäymysten tuote, on
uudistuva voitto aistillisten vaikutinten yli, halujen tuomitseminen,
velvollisuuden tunto mielitekojen keskellä. Se, joka on tämän tavan
omaksensa saanut, joka voi järjellisesti hallita itseänsä ilman
sairaaloista voimain ponnistusta, joka on himojensa herra, hänellä on
itsessään totisen herruuden ja tosi onnen lähde.

"Voima ja tarmo, jotka tähän käytetään päivä päivältä ja tunti
tunnilta, eivät kulu eivätkä edes vähene; päinvastoin, ne kasvavat
käyttämisestä, tulevat harjoittamisesta vaan voimakkaammiksi, ja
(vaikka ovat tehtävänsä tehneet entisyydessä) muodostavat koetun,
luotettavan ja mahtavan aseen tulevassa taistelussa korkeammilla
aloilla.

"Maailman historian alkuaikoina ovat siittimellisistä tarpeista
riippumattomat olosuhteet tehneet naisen miehen orjaksi. Jos sukupuolet
olisivat tasaväkiset, jos niillä siittimellisissä suhteissa olisi vapaa
valta valita ja hylätä, jos he merkitsisivät yhtä rakkauden kaikilla
asteilla, alkaen mielipiteiden vaihdosta, siihen yhtymiseen saakka,
jonka tarkoitus on jälkeläisten synnyttäminen, -- minä luulen, että
tämä tasa-arvoisuus miehen ja naisen välillä ehkäisisi sitä liiallista
yhtymisen halua, joka on vallinnut miestä siitä saakka kuin me
ihmiselämää tunnemme, ja joka silloin läheni ja nyt on melkein maniia,
mikä tuottaa koko ihmissuvun onnettomuuden."



Eräs kirje.


Te kysytte minulta eikö ole parempi turvautua prostitutsiooniin kuin
taistella turhaan luonnotonta pahetta vastaan.

Kun olette huomanneet, että taistelunne viettiä vastaan on turha, niin
te tahdotte päästä edes luonnollisempaan ja terveellisempään tapaan
tyydyttää viettiä.

Olen lukenut useita semmoisten onnetonten tunnustuksia, jotka pitävät
itseänsä parantumattomina. Useat heistä todistavat, että he ovat
aikoinaan koettaneet vaihtaa paheensa prostitutsioonielämään, mutta
että he olivat vaan tunteneet pettymystä, sillä todellisuus ei
vastannut mielikuvitusta, heitä inhoitti lika ja häväisty alastomuus,
ja näin heidän yrityksensä päästä prostitutsioonin avulla
luonnollisuuteen vaan vieroitti heidät kauemmas todellisuudesta ja he
vajoutuivat yhä syvemmäs omaan paheesensa.

Mutta ei kaikilla ole tämmöinen kokemus. Niitä on, jotka yhä suuremman
siveellisen rappeutumisen ja erittäinkin _juopumuksen_ avulla
saattoivat olla näkemättä prostitutsioonin likaa ja näin vähitellen
oppivat toimeenpanemaan mielikuvituksiaan todellisuudessa. Mutta
huomatkaa: eivät he prostitutsioonin avulla vapautuneet likaisista
mielikuvituksistaan, vaan ainoastaan oppivat niitä toimeenpanemaan
todellisuudessa. Eivätkä he siis suinkaan päässeet "luonnollisuutta"
lähemmäs.

Joka tietää mielikuvitustensa likaisuuden, hän kauhistuu sitä
perspektiiviä, johon siis vaihtaminen vie.

Kaikissa tapauksissa tämä vaihtaminen käy päinsä ainoastaan juopumuksen
tai suuren siveellisen rappeutumisen avulla, eikä se voi tapahtua
yhteydessä henkisen mielenmuutoksen kanssa eli todellisessa
tarkoituksessa päästä paheesta.

Semmoinen yhteys on mahdoton myöskin toisesta syystä, -- siitä syystä,
että mielenmuutos on yhtä kuin toisen elämänymmärryksen omistaminen,
kääntyminen Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen; ja silloin ei voi
pitää ketään prostitueerattuna, vaan enin onnetonta naista enin
läheisenä sisarena.

Ajatelkaa että joku nuorukainen maansydämmessä tahtoisi myöskin päästä
luonnollisuuteen. Kun siellä ei ole prostitutsioonilaitosta, pitäisi
hänen kysyä: eikö ole parempi että perustan salaisen yhdyselämän jonkun
kevytmielisen kyläntytön kanssa kuin kidun luonnottomuudessa. Ja vasta
siinä tapauksessa, ettei olisi semmoisiakaan lähellä, ettei olisi
ympärillä muuta kuin siveellisiä tyttöjä, olisi hänen pakko kysyä: eikö
ole parempi että koetan päästä naimisiin kuin turhaan taistelen
luonnottomuutta vastaan.

Tästä näette, että teidän kysymyksenne on asetettu niinkuin on,
ainoastaan siksi, että asutte kaupungissa.

Tuskin siis tarvitsisin siihen vastata. Te itse tunnette asian yhtä
hyvin; ettehän te tahdo että prostitutsioonilaitos olisi teidän
tähtenne välttämätön yhteiskunnassa; te ette tiedä maailmassa mitään
muuta niin surullista, niin sydäntä haavoittavaa asiaa kuin se, että
naiset, siveyden ja elämänlohdutuksen tuki, myyvät itseänsä rahasta.

Ja sentähden teidän omatuntonne, jos te sitä tarkkaan kuulostatte,
sanoo myöskin, ettei teille voi koskaan tuottaa hyötyä tämmöinen
menettely vastoin pyhimpiä tunteitanne.

Jos te jo olisitte langenneet yhdyselämään jonkun prostitueeratun
kanssa, ei teidän omatuntonne sanoisi teille: jätä tuo häväisty nainen
ja hae itsellesi vaimo kauniimpien ja puhtaimpien joukosta, vaan: mene,
tarjoo hänelle kätesi ja liittykää elämänkumppaneiksi, taistellaksenne
yhdessä aistillisuutta vastaan.

Niille, jotka elävät yhdessä ei tarkoituksella tyydyttää, vaan
tarkoituksella voittaa viettiä, niille on yhdyselamä tässä suurena
apuna. Ei mikään niin edistä aviopuolisojen henkistä yhteyttä, kuin
tämmöinen avomielisesti puhuttu ja yhteiseksi tarkoitukseksi tehty
pyrintö vapautua aistillisuudesta. Ei mikään voi paremmin vaikuttaa
heidän jalostumistansa eikä varmemmin vahvistaa uskollisuuden tunnetta
heidän välillänsä. --

Olen myöskin ajatellut, että te kysytte niinkuin kysytte, vaan siksi,
että tahdotte tietää olisiko minulla sittenkin jotain erikoisia
syntysanoja, jotka auttaisivat taistelemaan kiusausta vastaan ja
tekisivät kieltäymisen teille mahdolliseksi.

Minua ei ole vapauttanut paheesta prostitutsiooni eikä avioliitto, vaan
ainoastaan se muuttunut katsantotapa, joka käskee kieltäytymään tuosta
"luonnollisestakin" yhdyselämästä. Pian vapauduin paheesta kun näin
rupesin ajattelemaan, vaikken jälkimäisestä itsestään ole vapautunut.
On ollut aikoja, jolloin tämä uusi elämänymmärrys on ikäänkuin
himmentynyt minulle, jolloin en ole tuntenut kieltäymistä niin
välttämättömäksi itselleni; silloin on taistelu kaikista ponnistuksista
huolimatta ollut turha. Ulkonaisessa suhteessa on taistelumme
erilainen, mutta sisällisesti se on samaa; niin että olen ihan siinä
tilassa kuin tekin: minun täytyy etsiä ja löytää voimaa päästäkseni
voitolle aistillisuudesta.

Ne kokemukset, jotka minä tässä teille annan, eivät siis ole mitään
muistoja jostakin jo läpikäydystä taistelusta, vaan ovat ote minun
nykyisestä elämästäni. Enkä minä siis tahdo yläpuolelta teitä neuvoa
tai opettaa, vaan ainoastaan sanoa, kuinka itse olen saanut ja saan
voimaa.

Te sanotte, että taistelunne on ollut ja on turha, -- että omat voimat
eivät riitä ja Jumalan rukoilemisesta ei ole apua.

Olette varmaan kuulleet uskonnollisten ihmisten puhuvan omista voimista
ja Jumalan voimasta. He sanovat, että edelliset eivät kelpaa,
jälkimäinen taas voi kaikki.

Tätä erotusta omien voimien ja Jumalan voiman välillä olen paljon
miettinyt. Se näyttää minusta vaikealta selvästi käsittää, ja varma on,
että siinä piileekin suuri mysteerio, jota voi tutkia, voi päästä yhä
lähemmäksi, yhä suuremmalla ja syvemmällä ihmettelyllä katsella, --
mutta ei koskaan käsityksellä saavuttaa.

Mistä se tulee, että _yhtenä_ hetkenä voi elää suhteessa Jumalaan,
tuntea niinkuin olisi elävässä yhteydessä kaikkivaltiaan hengen kanssa,
ja erittäinkin tuntea, että tämä henki on tietoisuuteen sulautunut, on
niinkuin oma ajatus ja oma vaikutin itse, -- tuntea siis sinä hetkenä,
että epähienot ajatukset ja huono menettely ovat niinhyvin kuin
mahdottomat, -- ja taas toisena hetkenä, aivan kuin kadottaen osan
koostansa, olla vajonneena aistilliseen mielentilaan, haluta sen
pysymistä ja jatkumista.

Kun edellinen, henkinen mielentila on vallitsemassa, tuntuu aistillisen
maailman viehätys melkein käsittämättömältä. Koko se maailma on ihan
olematon, on unohduksissa, on ulkopuolella varsinaista minuutta, joka
on kotosin iankaikkisuudesta.

Mutta ihan samaten voipi sanoa, että ollessa aistillisuuden
mielentilassa henkinen mielentila on olematon, unohtunut. Ja jos se
muistuukin, se tuntuu niin vähäpätöiseltä, ettei siitä ole enää mitään
jäljellä. Näyttää, ettei voi olla mitään elämää, ei mitään viehätystä
siellä päin.

Tämä seikka se nyt on, joka herättää ihmisessä ajatuksen: "minä en voi
omin voimin taistella aistillisuutta vastaan." Hän tarkoittaa sanoa:
"minä en voi päästä aistillisuuden mielentilasta silloin kuin se
minussa kerran vallitsee." Hän sanoo vielä: "joskus minä voitan
kiusauksen ihan helposti, ihan kuin itsestään; ja silloin tunnen
selvästi, ettei asiassa ole ollut vähintäkään tekemistä Jumalalla, eikä
edes minun omillakaan voimilla, sillä olen vaan yksinkertaisesti
sattuman kautta tullut pois aistillisuuden mielentilasta, siten että
joku huusi minua, tai minä itsestäni vaivuin toisiin ajatuksiin, niin
että entiset unohtuivat; -- mutta joskus taas, ja erittäin jos minä
ajattelisin väkisin irtautua voimakkaasta aistillisesta mielentilasta,
on se minulle mahdoton."

Syntyy kysymys: eikö ihminen voi mielin määrin herättää itsessään mitä
mielialoja hän tahtoo, ja niin siirtyä yhdestä mielialasta toiseen?

Näemme, että, useimmiten ainakin, mielentilat riippuvat ulkonaisista
seikoista. Tähtitaivas voi synnyttää ylevän mielentilan, kun satun
kulkemaan ulkona silloin kuin tähtitaivas on näkyvissä; aistillinen
puku tai käytös voi synnyttää minussa ihan yhtäkkiä aistillisen
mielentilan ja syy ei ole nytkään minun: minä kuljin kadulla, enkä
voinut olla näkemättä sitä, mikä aistillisuuden herätti.

Olisi kuitenkin ihan väärin sanoa, että ulkonainen maailma yksin
toimittaa meille mielialoja ja ottaa niitä meiltä. Kyllä ihminenkin
omasta puolestaan voi itsessään herättää melkein mitä mielialoja
tahtoo. Hän voi ruveta ajattelemaan kuinka tahtoo, tai voi ottaa
käteensä sen kirjan minkä tahtoo; toisin sanoen: hänellä on aina
tarjona keinoja saada itseensä se mielentila, jota hän haluaa. Ja niin
tietää myöskin aistillisessa mielentilassa oleva aivan hyvin ei
ainoastaan että hän voi, jos tahtoo, ottaa käteensä kirjan, jonka
lukeminen varmuudella muuttaisi hänen mielentilansa, vaan myöskin, että
jos hän menisi hetkeksikin kävelemään, niin aistillisuus jo siitä
haihtuisi. Jos hän siis vähänkin itse _tahtoisi_ päästä aistillisesta
mielentilasta, niin ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia. Ei voi
syyttää ihmisluontoa, että siinä kerran vallalle päässyt mielentila
liian sitkeästi pysyy samana. Sillä pieninkin tahdon osanotto voi
yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa yhden mielentilan toiseksi. -- --

Te sanotte: siinäpä se juuri onkin, minä en voi edeltäpäin päättää,
että tulen _tahtomaan_ vapautua aistillisesta mielentilasta; kaikki
minun päätökseni raukeavat tyhjiin juuri siksi, että minä
aistillisuuden mielentilassa en tahdo sitä, mitä olin vapauden hetkenä
päättänyt tahtoa.

Täytyy siis kysyä: kuinka voi saada aikaan sen, että kiusauksen
hetkellä _tahtoisi_ vapautua aistillisesta mielialasta -- niillä
yllämainituilla helpoilla keinoilla, jotka ovat aina tarjona.

Tahdolla on joku sisällinen vaikutin; -- sitä sanotaan tieteessä
motiiviksi. Jos tahto muuttuu, niin tapahtuu se siitä syystä, että tämä
vaikutin eli motiivi muuttuu, Tehdessänne päätöstä te nyt _tahdotte_
vapautua paheesta, ja teidän vaikuttimenne on, että se on välttämätöntä
teidän elämällenne ja menestyksellenne. Mutta sitten kiusauksen
hetkellä te, vaikka voisitte, ette tahdo vapautua. Täytyy siis otaksua,
että vaikuttimenne on muuttunut tai kadonnut, niin ettei se jaksa saada
teitä tahtomaan vapautumista aistillisesta mielentilasta.

Eikö ole niin, että jos kiusauksen hetkellä teille sanottaisiin:
kadotat kätesi, silmäsi, jos nyt lankeat, niin pysyminen lankeamatta
olisi taattu ilman mitään sisällistä taistelua. Langeta voi ainoastaan,
kun ei varo mitään tämmöisiä seurauksia. Tehdessänne päätöstä te
piditte kieltäytymistä kyllä monesta syystä välttämättömänä,
vaan nuo syyt nähtävästi eivät pitäneet paikkaansa kiusauksen
hetkellä. Aistillisen mielialan vallitessa te ikäänkuin ette enää
löytäneet semmoista syytä, joka olisi osottanut voittamisen ihan
välttämättömäksi; ja ensimäinen mielessä liikahtanut ajatus, ettei se
otekaan ihan välttämätöntä, vei teiltä kaiken tahdon voiman. Sillä
voimaa voittamaan viettiä kiusauksen hetkellä antaa ainoastaan selvä
tunto siitä, että voittaminen on välttämätön.

Te olette huomanneet mahdottomaksi säilyttää kiusauksen hetkellä
nykyisiä syitänne, jotka kieltäisivät teiltä vietin tyydyttämisen, ja
sen tähden sanotte taistelua turhaksi.

Epäilemättä olette joskus ajatelleet vielä toista keinoa pahetta
vastaan. "Jos koettaisin pitää ajatuksiani aina puhtaina, olette
ajatelleet, niin ehkä en kiusaukseen asti tulisikaan, ja vapautuisin
sitä tietä." Mutta tämä on teistä näyttänyt vaikealta. Te ette ole
huomanneet juuri mitään yhteyttä varsinaisten elämän tarkoitustenne --
ja ajatuksen puhtauden välillä. Kun aistilliset ajatukset ovat
vallinneet, ei ole teillä ollut tuntoa siitä, että se voisi olla
vahingoksi teille, teidän tarkoituksillenne, eikä missään tapauksessa
ole tuntunut välttämättömälle näiden tarkoitusten vuoksi karkoittaa
semmoisia ajatuksia. Sillä, kuten sanottu, te ette voi nähdä
pyrintöjenne olevan missään yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa.

Näin ollen kaksi asiaa olisi teille tarpeen paheen voittamiseksi, ja ne
teiltä puuttuu: Ensiksi, varma halu pyrkiä ajatusten puhtauteen, ettei
kiusaus tulisi; ja sitten, jos kiusaus tulee, tunto että voittaminen on
välttämätön.

Sanon nyt suoraan, miksi ajattelen, ettette voi löytää tuota
välttämättömyyden syytä.

Teidän elämänkäsityksenne on liian ahdas.

Ihminen voi elämää katsella kahdella tapaa. Joko hän tuntee elämänsä
siksi ajanjaksoksi, joka kuluu alkaen hänen ruumiillisesta
syntymisestänsä hänen ruumiilliseen kuolemaansa. Taikka tuntee hän
elämänsä riippumattomaksi tästä lyhyestä ajanjaksosta, käsittää
olevansa ajassa ainoastaan jotakin erityistä tehtävää varten ja pitää
itseänsä muuten iankaikkisuuden, ajattomuuden eli hengen lapsena. Nämät
kaksi katsantotapaa ilmaisevat eri uskoja. Sillä uskohan ei ole mitään
muuta kuin se, mitä ihminen uskoo elämän olevan. Jos joskus tuleekin
ajatelleeksi iankaikkisuutta ja "mitä tulee tämän elämän jälkeen", --
jos vaikka on vakuutettu siitä, että "löytyy elämä tuolla puolen
haudan",-- niin ei se vielä läheskään merkitse, että uskoo
iankaikkisuuteen. Sillä iankaikkisuuteen uskoo vasta silloin kuin
uskoo, että iankaikkisuus määrää minun tehtäväni nykyisessä elämässä.
Voipi ajatella iankaikkisuutta, voipi saarnata siitä ja kuitenkin
teossa näyttää pitävänsä tehtävänään personallisten tarkoitusten
saavuttamista tässä ajallisessa elämässä, eli siis ei uskovansa
iankaikkisuuteen. Jos on vallalla toinen näistä uskoista, niin se
synnyttää erilaista toimintaa ihmisen puolelta, kuin jos hänessä on
vallalla toinen. Uskoessa elämän alun ja lopun olevan näkyvissä ihminen
tietysti rupee itsellensä puuhaamaan tätä hänen personallista oloaan
niin tyydyttäväksi, mukavaksi ja turvatuksi kuin mahdollista.
Personallista elämää tarkoittavat silloin sekä hänen tulevaisuuden
haaveensa että jokapäiväiset tehtävänsä. Mutta käsittäessä elämää
ikuisuuden kannalta ihminen hakee ennen kaikkea _tehtävää_
ikuisuudelta, eikä rupea tätä lyhyttä elämänjaksoa varten rakentamaan
jotakin erikoista itselleen eikä täkäläiselle tulevaisuudelleen.

Edellinen on maailman usko. Kaikista aikamme kristillisistä
korulauselmista huolimatta, kuulee perussävelenä niissä opetuksissa,
joilla ihmisiä kasvatetaan, että ihmisen tehtävä on säästää itselleen
varoja, turvata tulevaisuuttaan, koota rikkautta, täytyy siis
kilpailla, täytyy pyrkiä eteenpäin virka-uralla ja niin edespäin.
Semmoiset puheet osoittavat, että Kristuksen oppi elämän tarkoituksesta
on nykyisessä yhteiskunnassamme ainoastaan ulkonainen kuori ja että
tämän yhteiskunnan uskonto on oikeastaan yhä vielä pakanuuden kannalla
(= elämän tarkoitus on personallinen menestyminen). Kaikkina aikoina,
mutta erittäinkin meidän aikanamme tapahtuu ihmisissä ylimeno
pakanuudesta todelliseen Kristuksen oppiin. Ihmiset kyllästyvät
ajallisiin pyrintöihinsä ja haparoivat yhä innokkaammin semmoisia
tarkoituksia kohden, jotka tekisivät heistä ajattoman hengen välittömiä
palvelijoita. He eivät itse tiedä haparoivansa, ja he selittävät
tilansa vaan toivottomaksi kyllästymiseksi kaikkeen. Kaksi eri uskoa ei
sovi yhtaikaa samaan sydämmeen, ja jos ne sinne yhtaikaa pyrkivät, niin
ne siellä muodostavat hivuttavan taistelun vallasta.

Ja nyt tuntuu minusta, kun ajattelen teitä lukevana kurssikirjojanne,
kun kuvailen teidän ajatuksianne, teidän tulevaisuuden aikeitanne, --
minusta tuntuu, että te juuri olette tässä tilassa.

Erityiset seikat oikeuttavat siihen otaksumiseen, että maailman usko ei
ole vielä horjahtunut teissä. Te haluatte päästä paheestanne, mutta
mistä syystä? Eikö vaan siksi, että pelkäätte sen tekevän haittaa
teidän ruumiilliselle terveydellenne ja personallisille tulevaisuuden
aikeillenne, erittäinkin niin ettette luule voivanne esiintyä maailman
edessä semmoisena kuin tahtoisitte? Eikö teille ole ollut pääasia, että
pääsisitte vaan inhoittavasta pahan _muodosta_, että voisitte päästä
vaan _teosta_, ei siis likaisista ajatuksista, vaan siitä, mihin ne
ovat teitä vieneet.

Mutta, uskokaa minua, juuri tämä teidän elämänkäsityksenne se on, joka
ei jaksa antaa teille voimaa pahetta vastustamaan. Se se on, joka ei
tee teille _välttämättömäksi ajatuste puhtauden_, ei voi yhdistää
pyrintöä ajatusten puhtauteen yhteen teidän elämäntarkoituksienne
kanssa. Ja juuri tähän teidän elämänkäsitykseenne on teidän omakin
luottamuksenne niin vähäinen, että kiusauksen hetkellä ilman mitään
vaivaa voitte hylätä kaikki ne syyt, jotka olisivat pitäneet
päätöksenne mukaan estää teitä itse teosta, ja ajattelette, ettei
voittaminen olekaan niin välttämätöntä.

Vasta toinen elämänkäsitys, käsitys, että te olette iankaikkisuuden
lapsi, elävän Jumalan poika, voi tehdä teille ajatusten puhtauden
elämän päämääräksi, ja antaa teille kiusauksen hetkellä selvän tunnon
siitä, että voittaminen on välttämätön. Ei kukaan voi saavuttaa
ajatusten puhtautta, jos hän siihen pyrkii vaan siksi, että se on
hänelle tarpeen joitakin hänen omia tarkoituksiansa varten. Semmoinen
elämäntarkoitus sitävastoin, joka on ikuisuuden antama, yhdistää
ajatusten puhtauden niin itseensä, ettei sitä erillään voi
ajatellakaan: pyrkiminen Jumalaa rakastamaan ei muuten voi tapahtuakaan
kuin yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa. Voi yhtaikaa pyrkiä
personallisiin tarkoituksiin ja elää likasissa ajatuksissa, mutta
yhtaikaa ei voi elää likasissa ajatuksissa ja pyrkiä tarkoituksiin,
jotka perustuvat hengen palvelemiseen. -- Samasta syystä on rukouskin
ponneton, jos Jumalan lähestyminen on käsitetty ainoastaan jonakin
apukeinona personallisiin tarkoituksiin pääsemiseksi. Elämä Jumalassa
ei ole eläminen yhdelle ja rukoileminen toiselle, vaan se elämä on
itsenäinen, kaikki muu on sitä varten. Eikä se siis voi olla
sivutarkoituksena, jotta vaan omat varsinaiset tarkoitukset paremmin
onnistuisivat. Niinkuin teidän on täytynyt kasvaa ulos siitä
kehityskaudesta, jolloin vanhempainne käskyt määräsivät tekojanne, niin
teidän nyt täytyy kasvaa ulos siitä kehityskaudesta, jolloin
päätöksillä ja valoilla koetatte saada itseänne kieltäytymään pahasta,
-- kasvaa siihen elämään, jossa tekojanne määrää ymmärrys teidän
elämänne tarkoituksesta, jota ette enää voi olla näkemättä.

Kysymys voiko ihminen omin voimin vapautua voimakkaasta vietistä tulee
siis lähimaille ratkaistuksi näin:

Ihminen, joka elää omia personallisia tarkoituksiansa varten, on siinä
tilassa, että vietin voittaminen on hänelle mahdoton. Mutta kun hänelle
aina on mahdollista ruveta elämään toisia tarkoituksia varten, niin
hänelle sen mukana on tie vapautumiseenkin auki. Vaikka siis ei ole
teidän voimissanne edeltäpäin määrätä, mitä tulette tahtomaan
aistillisuuden mielentilassa, niin on aina teidän voimassanne hetkenä,
jolloin olette vapaa kiusauksesta, koko tuosta asiasta aivan
riippumatta, perustaa itsellenne henkinen elämä. Syy, miksi kiusauksen
hetkenä ette _tahdo_ vapautua kiusauksesta on tietysti se, ettei teitä
sillä hetkellä viehätä mikään muu.

Ja se on nyt tämä "välttämätön", jota ei ole ja jonka teidän täytyy
itse itsellenne luoda. Ei ole semmoista uhkaa kuin käden tai silmän
kadottaminen. Jos semmoista olisi, niin te varmaan pitäisitte
välttämättömänä kieltäytyä. Sentähden teidän täytyy luoda itsellenne se
kallis, se ikävöitty, se ylevä, joka menisi teiltä hukkaan sillä että
laukeatte. -- Varmaan on teille itsellennekin usein välähtänyt tämä
ajatus ja olette kysyneet itseltänne kuinka saisin itselleni jotakin
semmoista, joka kiusauksenkin hetkellä viehättäisi minua siinä
määrässä, että voisin sen nimessä jättää aistillisen mielialan. Uusi
henkinen elämä, joka synnyttyään on vähenemättä kasvava teissä, muuttuu
teille vähitellen vastaviehätykseksi aistillisen viehätyksen rinnalla,
ja te vihdoin voitte suorittaa tuon vaikean siirtymisen yhdestä
mielialasta toiseen. Kun tämä uusi henkinen elämä on yrityksissä
täyttää meissä elävän hengen tahto, siis teoissa, eli kiintymisessä
ikuisuudelta saatuun tehtävään, niin kuuluu sen luonteesen, että
ihminen rupeaa sitä rakastamaan, aivan niinkuin jokainen työmies
kiintyy siihen työhön, jota hän tekee, -- niinkuin äiti rakastaa
lastansa, jonka hän on vaivalla ja tuskalla saanut synnytetyksi. Sen
mukaan kuin yhä enemmän rakastatte uutta elämää, sen mukaan tulette
vapautumaan aistillisuudesta. Ja vaikka tulisittekin uudestaan ja yhä
uudestaan antautumaan taistelussa, niin te, ollen tällä pohjalla, ette
enää joudu epätoivoon, niinkuin ennen päätöstenne rauetessa, vaan te
tulette ajattelemaan: koska en nytkään voittanut, se osoittaa, etten
vielä ole kylläksi rakastanut elämän henkeä.

Paitsi tätä pelastavaa voimaa itse kiusauksen hetkellä, on uudella
elämällä vielä toinen ominaisuus, joka vapauttaa vanhasta pahasta. Se
on se, että tämä elämä ja sen viehätys alituisesti kasvaa ja laajenee,
ja sen mukana siis teille muodostuu yhä pysyvämpi ylevä, henkinen
mielentila, jonka aikana, kuten tiedätte, koko kiusaus on mahdoton.
Kasvaessaan se mielentila eli elämä työntää tieltään kaikki alhaisemmat
mielentilat, niin että te yhä harvemmin tulette kiusauksen
mielentilaan.

Sen sijaan, että olette tähän asti kulkeneet yleisen virran mukana ja
uskoneet, että teidän on tekeminen sitä, mitä maailman opin mukaan
ihmisen täällä on tekeminen, sen sijaan kuunnelkaa nyt teidän omaa,
maailman hylkäämää lapsenmieltänne. Myöntäkää itsellenne rohkeasti,
pelkäämättä, -- että jos tekisitte, mitä teidän lapsellinen järkenne
(Isän ääni) vaatii, niin te tarkoittaisitte ja tekisitte ihan toista
kuin mitä nykyjään tarkoitatte ja teette. Ajatelkaa, mitä teidän olisi
tekeminen, jos asettuisitte välittömälle rakkauden kannalle kaikkia
ihmisiä kohtaan (johon käskee kaikkien ihmisten ja teidän järkenne). Ja
huolimatta siitä, että teistä ehkä näyttää voimanne vähäpätöisiltä ja
harjaantumattomilta, tehkää se, mitä voitte. Vaikka se näyttäisi kuinka
pieneltä ja kömpelöltä tahansa, -- vaikka epäilisitte, että joku voisi
teille nauraa siitä, -- se on kuitenkin tarpeellisempaa kuin mikä
hyvänsä, mitä tähän asti olette tehneet maailman käsitysten ja
määräysten mukaan. Siinä piilee teidän ainoa elämän tehtävänne, johon
koko teidän luonteenne on ihan omansa, -- johon juuri teidän ominaiset
voimanne paraiten voivat tulla käytetyiksi.

Te lapsuudessanne aina olitte vakuutettu siitä, että olisitte voineet
luopua paheesta ainoastaan yhteydessä täydellisen parantumisen kanssa,
se on, yhtaikaa kaikilla muillakin aloilla parantuen. Miksi olette
vanhempana jättäneet tuon oman oikean käsityksenne ja koettaneet
kaikellaisten teorioiden avulla vapautua paheesta, mutta pysyä muuten
entisellänne, -- kunnes teissä nyt viimeiseksi on herännyt ajatus
turvautua prostitutsiooniin. Uskokaa, että olitte lapsena oikeassa. Ja
nyt kun voitte paremmin ymmärtää elämän suuren tarkoituksen, oman
lähetyksenne, nyt sitä nopeammin, rohkeammin ja varmemmin muuttukaa
kokonaan toiseksi. Uusi elämänymmärrys on tekevä teidät uudeksi.

Te ette ole vaan yksi noita syttyviä ja taas sammuvia molekyylejä
maailman kaikkisuudessa, teidän tarkoituksenne ei ole joku aika elää ja
sitten kuolla, vaan se henki, joka teissä on, te itse, olette
"lähetetty" maailmaan, ja lähettäjänne on teidän luonanne ja on antanut
teille kaikki, mitä tätä tarkoitusta varten tarvitsette. Semmoisena
maailma odottaa ja kaipaa teitä, sillä on "eloa paljon, mutta työväkeä
vähän."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Puhtauden ihanne" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.