Title: Haukansilmä
Author: Cooper, James Fenimore
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haukansilmä" ***


HAUKANSILMÄ

Kirj.

J. Fenimore Cooper


Suomentanut Ville Hynynen


Alkuperäinen teos: The Pathfinder; or The Inland Sea.
(Leatherstocking Tales #3)



WSOY, Porvoo, 1919.



I LUKU.


    "On tuoksuva turve majani mun,
    ja luonto, Luojani, templisi sun;
    tääll' ilmasto vuoriston suitsuja luo
    ja aatoksen' äänetön kiitosta tuo".

                               _Moore_.

Harvoina hetkinä voi ihminen täydellisesti tajuta luonnon suuruutta.
Tuskin koskaan voi nuorukainen käsittää ensimmäisillä matkoillaan
valtameren mahtavuutta kaikissa vivahteissa; mutta yön pimeydessäkin
mielikuvitus voi tunkeutua syvyyksiin, joihin terävinkään järki ei
ulotu. Ihmeellisimmät, puhtaimmat ja saavuttamattomimmat runoilijan
ajatukset heräävät silloin, kun hän tuijottelee äärettömään avaruuteen.
Ihailun ja kunnioituksen tuntein, jotka ovat suuruuden ja jalouden
jälkeläisiä, tutustukoon lukija niihin luonteisiin, jotka tämän
kertomuksen näyttämöllä esiintyvät.

Neljä henkilöä -- kaksi kumpaakin sukupuolta -- on noussut myrskyn
kaatamalle puukasalle saadakseen yleissilmäyksen ympäröivästä luonnosta.
Vielä tänäkin päivänä kansa sanoo näitä puukasoja myrskyn roukkioiksi.
Tämä aukeama muodostaa ikäänkuin keitaan keskelle Amerikan juhlallisen
synkkää aarniometsää, sillä auringon valo karkoittaa täältä metsän
ainaisen hämäryyden ja kosteuden. Tämä puuroukkio, josta nyt
kirjoitamme, oli kaatunut pienelle harjulle, josta avautui laaja
näköala, jos vaeltaja halusi kiivetä ristiin rastiin kaatuneitten
puitten rungoille. Viisaustiede ei ole vielä voinut määritellä sitä
luonnonvoimaa, joka tällaisia aikaansaa. Muutamat sanovat sitä
tuulispääksi, joka kohottaa vesipatsaita aavalla merellä; toiset taas
luulevat niiden syntyvän äkillisten ja selittämättömien sähkövirtojen
vaikutuksesta. Olkoon kuinka tahansa, kaikki ovat metsässä tällaisia
rioja nähneet. Aukeaman yläreunalle oli tuo näkymätön voima kasannut
puun puun päälle niin omituisesti, etteivät vain seurueen miehiset
jäsenet voineet kiivetä tälle kolmisenkymmentä jalkaa korkealle lavalle,
vaan he saattoivat vähällä vaivalla ja huolella auttaa myöskin heikommat
toverinsa sinne. Paksut rungot, jotka luonnonvoima oli päällekkäin
kasannut, olivat aivan sikin sokin, mutta oksat, joiden kuihtuvien
lehtien tuoksu tuntui ilmassa, olivat sotkeutuneet toisiinsa niin
omituisesti, että niistä muodostui jonkinlainen käsinoja. Yksi puu oli
nyhtäisty juurineen maasta, ja mukaan oli tullut paksu kerros
maankamaraa. Se oli joutunut sellaiseen asentoon, että se muodosti
tasaisen pengermän, johon nämä neljä katselijaa hyvin sopivat seisomaan.

Kukaan tässä seurueessa ei ulkomuodollaan herättänyt erikoista huomiota.
He olivat aarniometsän kulkijoita. Heidän käytöksestään ja puvustaan
saattoi päättää, etteivät he kuuluneet korkeimpiin seurapiireihin. Kaksi
heistä -- mies ja vaimo -- olivat näissä erämaissa kotonaan, sillä he
kuuluivat tunnettuun tuskarooran intiaaniheimoon. Heidän seuralaisistaan
mies näytti pitkiä aikoja eläneen valtamerellä, mutta siitä huolimatta
hänen käytöksensä osoitti, ettei hän ollut enempää kuin tavallinen
merimies. Eipä hänen naistoverinsakaan kuulunut häntä korkeampaan
luokkaan, vaikkakin nuoruus ja koko olennon sulous yhtyneenä vilkkaaseen
ja herttaiseen luonteeseen osoitti sisäistä hienoutta, joka hänen
sukupuolelleen on ominaista. Tällä hetkellä hänen sinisistä silmistään
säteili tunteen puhtaus ja hänen kauniille kasvoilleen kohosi hento,
kaihoisa ilme, kun hän äänettömiin mietteisiinsä vaipuneena katseli
edessään olevaa taulua.

Tämä näköala saattoi todellakin syvästi vaikuttaa katsojan
mielikuvitukseen. Lännen puolella, jonne seurueen katse oli kääntynyt,
silmäin eteen avautui rannaton lehtien meri, jossa värit kiistaten
leikittelivät ja neljännenkymmenennen toisen leveysasteen rikas
kasvullisuus upeili täyteläisimmässä loistossaan. Jalava notkeine,
riippuvine latvoineen, lukematon vaahterien paljous, niitä komeammat
Amerikan aarniometsien tammet ja leveälehtiset lehmukset liittivät
oksansa yhteen muodostaen äärettömän lehvistömaton, joka ulottui aivan
auringon laskun maille häipyen näköpiirin rajalla taivaan pilviin, kuten
rannattomalla merellä pilvet ja aallot toisensa kohtaavat. Satunnainen
myrsky tai luonnonoikku oli repinyt siihen pieniä aukkoja, ja siellä
täällä joku tämän aarniometsän jättiläisistä oli kohottanut huojuvan
latvansa yli muiden taivaan laelle, josta säälien katseli vihreää
ympäristöänsä. Matalammaksi oli jäänyt koivu -- jota luonto ei erittäin
suosinut -- värisevä haapa, useat pähkinäpuut ja monet muut, jotka
muodostivat erämaan alhaison. Varsinkin kohosivat jättiläishongat
mahtavina ja pyramiidin muotoisina vihreältä pohjalta huimaavaan
korkeuteen aivan kuin suurenmoiset muisto-merkit, joita joku taiteilija
erämaata kulkiessaan olisi pystytellyt.

Tämä reunaton vihreä pinta teki näköalan suurenmoiseksi: ihastuttavasti
siinä vaihtuivat varjot ja valot ja ääretön rauha herätti katsojan
sielussa eloon mitä juhlallisimmat tunteet.

"Eno", sanoi ihmettelevä, mutta ihastunut tyttö kääntyen miehiseen
toveriinsa, jonka käteen hän kevyesti kosketti sen sijaan, että olisi
nojannut siihen pysyäkseen varmasti asennossaan, "kuinka paljon tämä
muistuttaakaan valtamerta, jota sinä niin suuresti rakastat!"

"Niin paljon ymmärtämättömyyttä ja tyttömäistä kuvittelua, Magneettini",
-- tällä hyväilynimellä merimies usein puhutteli sisarensa tytärtä
ilmaistakseen siten hänen suurta vetovoimaansa. "Ei kenenkään muun kuin
lapsen johtuisi mieleen verrata tätä pientä lehtimetsää oikeaan
Atlanttiin. Sinä voisit taittaa kaikkien noiden puiden latvat ja
kiinnittää ne merenjumalan takkiin, eikä niistä tulisi kuin pieni
kukkakimppu hänen rinnalleen."

"Nyt sinä, eno, luulottelet! Katsopas tuonne! Niin kauas kuin silmä
kantaa, näkee penikulmittain vain vihreitä lehtiä. Mitäpä muuta
valtamerellä näkee kuin taivaan rannalle ulottuvan veden pinnan?"

"Muuta!" vastasi eno tehden kärsimättömän liikkeen kyynärpäällään, johon
toinen kosketti, sillä hänen käsivartensa olivat ristissä rinnoilla ja
sormet olivat pistetyt sisään punaisten liivien kainalonrei'istä --
"muuta, Magneetti? Tuoko meri! Missä sinä näet valtameren sinistä vettä,
missä laineita ja kuohuvia vaahtoja, missä vesipatsaita, joita myrsky ja
tuulispäät kohottavat? Missä luulet, lapsi, valaita löytäväsi tässä
pienessä metsätilkussa?"

"Ja missä ovat, eno, merellä puiden latvat, juhlallinen hiljaisuus,
tuoksuvat lehdet ja silmiähivelevä vihreys?"

"Vaiti, Magneetti, jos sinä ymmärtäisit asioita, niin tietäisit, että
vihreä vesi on merimiehen turmio. Hän ei voi sietää sitä."

"Mutta vihreät puuthan on aivan toinen asia. Kuule, kuinka tuuli huokaa
lehvistössä!"

"Kuulisitpa, tyttö, koillisen huokailevan merellä! Katsos, missä ovat
vihurit ja myrskyt, pasaadi- ja itätuulet ja muut luonnonvoimat tällä
aarniometsän kaistaleella? ja mitä kaloja ui tuon tyynen pinnan alla?"

"Kyllä täälläkin on ollut myrskyjä, kuten näet näistä kaatuneista
puista. Ja vaikkapa ei olekaan kaloja, on kuitenkin hyvinkin runsaasti
eläimiä näissä rannattomissa metsissä."

"Sitä minä en tiedä", vastasi eno merimiehen välinpitämättömyydellä.
"Muistathan, miten Albaniassa kerrottiin monia juttuja niistä kamalista
pedoista, joita matkallamme tapaisimme ja saisimme kaataa. Epäilen,
voiko jotakin sisämaan eläintä verrata päiväntasaajan mahtavaan haihin."

"Katso!" huudahti sisarentytär, johon "ääretön erämaa" vaikutti
voimakkaammin kuin sedän todistelut, "tuolla kiirii savu puiden latvojen
yllä. Nousseekohan se jostakin ihmisasunnosta?"

"Todellakin! Se on merkki ihmiselämästä ja on arvokkaampi kuin tuhat
puuta", vastasi vanha merimies. "Minun täytyy kysyä Nuolenpäältä, mitä
se merkitsee, koska hän ei itse näytä sitä huomanneen. Epäilemättä
siellä on jokin hökkeli, koska sieltä nousee savua."

Puhuessaan eno vapautti kätensä, kosketti kevyesti intiaanin olkapäätä
herättääkseen hänen huomiotansa ja osoitti ohutta leijailevaa savua,
joka nousi lehtimerestä noin englanninpenikulman päässä heistä. Intiaani
oli yksi noita jäntterärakenteisia sotureja, joita usein tapasi näillä
main noin sata vuotta sitten; ja vaikka hän oli elellyt siirtolaisten
joukossa, perehtynyt heidän tapoihinsa ja kieleensä, oli hän menettänyt
vähän, jos ollenkaan siitä villistä suuruudesta ja ylpeydestä, joka
intiaanipäälliköille on ominaista. Hänen ja vanhan merikarhun seurustelu
oli ystävällistä, mutta kylmää, sillä intiaani oli oleskellut liian
paljon upseerien joukossa eri sotaväenosastoissa ollakseen huomaamatta,
että hänen asemansa oli vain halveksitun palvelijan. Niin täydellinen
oli kuitenkin varovaisuus ollut, ettei Charles Cap -- se oli merimiehen
nimi -- ollut leikillä eikä todella päässyt hänen luonteenpiirteistään
selville, vaikka he olivat olleet yhdessä jo kokonaisen viikon.
Kiemurteleva savu oli kuitenkin vaikuttanut merimieheen voimakkaasti,
kuten äkillinen oudon aluksen ilmestyminen vaikuttaa aavalla merellä, ja
ensi kerran heidän kohtaamisensa jälkeen hän kosketti intiaania aivan
kuin tämä olisi ollut sukulainen.

Tuskarooran terävä silmä keksi paikalla savun. Pitkän aikaa hän tuijotti
sinne päin kurottuen varpailleen, ja hänen sieraimensa laajenivat, kuten
metsän pedon, kun se vainuaa jotakin vaaraa, ja hän tuijotti kuin
vainukoira odottaessaan isäntänsä määräyksiä. Sitten hän laskeutui
kannoilleen ja päästi tuskin kuuluvan ihmettelyn huudahduksen, joka
miellyttävänä ja pehmeänä täydelleen erosi intiaanien raa'asta
sotakarjunnasta. Muuten hän esiintyi aivan tyynenä. Hänen ilmeensä pysyi
järkkymättömänä, ja hänen vilkas, tumma, terävä silmänsä kiersi yli
tämän lehtevän maalauksen aivan kuin saadakseen selvän yhdellä kertaa
kaikista mahdollisista seikoista. Eno ja sisaren tytär tiesivät vallan
hyvin, että tällainen pitkä matka villin aarniometsän läpi oli täynnä
vaaroja, mutta kumpikaan ei voinut näin äkkiä päättää, seuraisiko
toisten kohtaamisesta täällä erämaassa hyvää vai pahaa.

"Täällä meidän lähettyvillämme on varmaan oneideja tai tuskarooria, vai
mitä arvelet, Nuolenpää?" sanoi Cap intiaanitoverilleen käyttäen tätä
tavallista englantilaista nimitystä; "eiköhän olisi parasta solmia
ystävyyttä heidän kanssaan, että saisimme mukavan yösijan heidän
kodassaan?"

"Ei mitään kotaa", vastasi Nuolenpää jurolla tavallaan, -- "ehyt metsä."

"Mutta intiaaneja ne ovat kaikissa tapauksissa -- ehkäpä sinun vanhoja
tovereitasi, Nuolenpää."

"Ei tuskaroora, ei oneida, ei mohokki -- kalpeanaaman tuli."

"Totta vie, Magneetti! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen: me vanhat
merikarhut voimme kyllä tuntea koiran karvoistansa. Mutta en luule
vanhimmankaan hänen majesteettinsa laivaston amiraaleista voivan sanoa,
nouseeko savu kaukana merellä kuninkaan vai hiilenkuljettajan aluksen
piipusta."

Ajatus, että inhimillisiä olentoja oli heidän lähettyvillään, oli
kohottanut punan tytön kukoistaville poskille ja pannut hänen silmänsä
säteilemään. Mutta pian hän käänsi hämmästyneen katseensa sukulaiseensa
ja sanoi epäröiden -- sillä molemmat olivat matkan varrella saaneet
ihailla intiaanin terävää älyä -- tai mieluummin voisimme sanoa,
vaistoa:

"Kalpeanaaman tuli! Toden totta, eno, hän ei voi tietää _sitä_!"

"Kymmenen päivää sitten, lapsi, olisin voinut sen vannoa, mutta nyt
tuskin tiedän, mitä uskoa. -- Saanko ottaa, Nuolenpää, vapauden
kysyäkseni, mistä sinä voit päättää, että tuo savu tulee valkoihoisen
eikä punanahkaisen tulesta?"

"Märkä puu", vastasi soturi niin rauhallisesti kuin joku taitava
opettaja olisi selittänyt vaikeata laskuesimerkkiä hämmentyneelle
oppilaalleen. "Paljon vettä -- paljon savua; märkä puu -- musta savu."

"Mutta suo anteeksi, hyvä herra, savu ei ole mustaa eikä sitä ole
paljoa. Minun nähdäkseni tuo savu nousee kevyenä ja satumaisena kuin
kapteenin teekattilan alta, johon on heitetty vähän mitä kuivimpia
pilkkeitä."

"Liian paljon vettä", vastasi Nuolenpää nyökäten vakuuttavasti päätään.
"Tuskaroora on liian viisas pannakseen tuleen vettä! Kalpeanaamalla
liian monta kirjaa, polttaa kaikkea; monta kirjaa, vähä älyä."

"Tuo nyt on järkevää puhetta", sanoi Cap, joka ei ollut erikoinen
kirjain ystävä. "Hän pilkkaa sinun lukuintoasi, Magneetti; ja tuo
päällikkö kyllä ymmärtää hyvinkin selvästi asioita omalla tavallaan.
Sanopas nyt, Nuolenpää: kuinka pitkälti on vielä sinne vesilätäkölle,
jota te nimitätte Suureksi Järveksi ja jota kohden olemme niin monta
päivää suuntamme pitäneet?"

Tuskaroora katsoi merimieheen äänettömästi halveksien vastatessaan:

"Ontario suuri kuin taivas; vielä päivän matka ja suuri matkustaja saa
nähdä sen."

"Olet oikeassa, minä olen ollut suuri matkustaja, sitä en kiellä. Mutta
kaikista minun matkoistani tämä on ollut pisin ja hyödyttömin, koska se
on käynyt maan sydäntä kohden. Mutta jos tämä suolaton vesilätäkkö on
niin likellä, Nuolenpää, ja niin suuri kuin sanot, täytyisi kai hyvän
silmäparin voida nähdä se. Tältä tähystyspaikalta epäilemättä näkee
kaiken kolmenkymmenen penikulman laajuudelta."

"Katso!" sanoi Nuolenpää ojentaen arvokkaasti toisella kädellään,
"Ontario!"

"Eno, sinä olet tottunut huutamaan: 'hei, maa!' mutta et: 'hei, meri!'
etkä sinä sen vuoksi näe sitä", huudahti sisaren tytär nauraen niin
sydämellisesti kuin vain tytöt nauraa voivat omille mielikuvilleen.

"No, johan sinä nyt, Magneetti! Luuletko sinä, etten minä tuntisi omaa
elementtiäni, jos se olisi näkyvissä?"

"Mutta Ontariohan ei ole sinun omaa elementtiäsi, rakas eno, sillä sinun
elementtisi on suolainen vesi, mutta tämähän on suolatonta."

"Siinä voi olla eroa teidän nuorten merimiesten mielestä, mutta ei
meidän vanhojen. Minä tunnen veden, vaikka näkisin sitä Kiinassa."

"Ontario!" kertasi Nuolenpää kiihkoisasti ojentaen uudestaan kätensä
luodetta kohden.

Cap katsoi intiaaniin, sillä ensi kertaa heidän tutustumisensa jälkeen
tämä osoitti mielenliikutusta, mutta käänsi heti silmänsä sinne, mihin
päällikön katse ja käsi oli suunnattuna ja huomasi aukean pilkun
lehtimeren laidassa.

"Jaa, jaa, se on aivan sellainen kuin odotinkin lähtiessäni meren
rannalta etsimään merta, jonka vesi on suolatonta", sanoi Cap kohauttaen
olkapäitänsä niinkuin se, joka on kyllin selvästi ilmaissut ajatuksensa,
ettei tarvitse sanoa enempää. "Tuo on siis Ontario, tuo tumma pilkku,
joka sopisi minun taskuuni. Toivoakseni se on edes niin suuri, että
siellä mahtuu liikkumaan kanotillansa. -- Mutta Nuolenpää, jos meidän
lähettyvillämme on valkoihoisia, niin tunnustan, että mielelläni
tahtoisin tutustua heihin."

Intiaani nyökkäsi ääneti myöntyvästi ja koko seurue laskeutui alas
näkötornistansa. Kun he pääsivät maahan, ehdotti Nuolenpää, että hän
menisi tulen luo katsomaan, kuka sen oli sytyttänyt. Samalla hän käski
vaimonsa ja kahden toisen toverinsa mennä kanotin luo, jonka he olivat
jättäneet muutamaan joen poukamaan, ja odottaa hänen paluutansa.

"Miksi niin, päällikkö? Siitähän saattaisi olla monenlaista harmia",
vastasi vanha Cap. "Tällaisella oudolla väylällä on vaarallista, jos
luotsi poistuu liian kauaksi ruorista. Luvallanne siis emme eroa
toisistamme."

"Mitä veli tahtoo?" kysyi intiaani vakavasti, vaikk'ei vähimmässäkään
määrässä osoittanut loukkaantuneensa epäluottamuksesta.

"Sinun seuraasi, Nuolenpää ystäväni, en mitään muuta. Minä tulen sinun
mukaasi ja puhuttelen noita muukalaisia."

Intiaani suostui empimättä, ja kääntyen uudestaan kärsivälliseen ja
nöyrään vaimoonsa, joka harvoin uskalsi katsoa häntä suoraan kauniilla,
mustilla silmillään, vaan osoitti kunnioitustaan, pelkoaan ja
rakkauttaan äänettömällä alistuvaisuudella, ja käski tämän jäädä veneen
luo. Mutta Magneetti pani vastaan. Huolimatta siitä, että oli osoittanut
rohkeutta ja tavatonta tarmoa monissa tilaisuuksissa, hän oli kuitenkin
vain nainen; ja ajatus, että hänen täytyisi erota molemmista miehisistä
suojelijoista keskellä tätä rajatonta erämaata, tuntui niin
kiusalliselta, että hän lausui haluavansa seurata enoansa.

"Kävely tekee hyvää, herraseni, niin pitkän istumisen jälkeen
kanotissa", hän lisäsi ja veri palasi hänen poskilleen, jotka olivat
kalvenneet, vaikka hän oli koettanut säilyttää mielenmalttinsa. "Ehkäpä
noiden muukalaisten mukana on naisiakin."

"Tule sitten, lapsukainen; sinnehän on vain pieni matka ja me kerkiämme
hyvin takaisin tuntia ennen auringon laskua."

Tällä luvalla tyttö, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, valmistui
seuraamaan miehiä, kun taas Kevätkaste, kuten intiaanin vaimoa
nimitettiin, nöyrästi lähti kanotille päin, sillä hän oli oppinut
tottelemaan ja rakasti liian paljon metsän hämäryyttä ja yksinäisyyttä
voidakseen tuntea pelkoa.

Toiset kolme kiersivät murrokon ja saapuivat metsän reunaan. Yhdellä
silmäyksellä sai Nuolenpää selvän suunnasta, mutta vanha Cap otti
taskukompassinsa ja määräsi tarkasti ilmansuunnan, ennenkuin uskalsi
painua metsän hämärään.

"Intiaani voi kyllä luottaa vainuunsa, katsos Magneettini, mutta sinun
varovainen visakallosi luottaa tämän neulan voimaan", sanoi eno
seuratessaan ihan kintereillä kevytjalkaista intiaania. "Amerikkaa ei
koskaan olisi löydetty, ole siitä varma, ellei Kolumbuksella olisi ollut
muuta kuin vainunsa. -- Nuolenpää ystäväni, oletko koskaan nähnyt
tällaista konetta?"

Intiaani loi pikaisen katseen kompassiin, jota Cap piti niin, että se
määräsi tarkasti suunnan, ja vastasi jäykästi: "Kalpeanaaman silmä.
Tuskarooralla on silmät päässään. Suolavesi" -- niin intiaani toveriansa
nimitti -- "nyt pelkkää silmää -- ei suutu."

"Hän tarkoittaa, eno, että meidän täytyy olla hiljaa; ilmeisesti hän ei
luota niihin ihmisiin, joiden luo olemme matkalla."

"Niin, se on intiaanien luontainen tapa. Katsopas, hän tutkii pyssynsä
lukkoja; on kai parasta, että minäkin tarkastan pistoolini."

Hämmästymättä vähääkään näistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin
pitkällä matkalla oli jo ehtinyt tottua, Mabel astui, pitäen kiinni
enonsa käsivarresta, yhtä keveästi ja joustavasti kuin intiaanikin.
Ensimmäisen puolen penikulman aikana he eivät mitenkään muuten
varustautuneet, kuin olivat vain aivan ääneti. Mutta kun he tulivat
lähemmä sitä paikkaa, jossa otaksuivat tulen tapaavansa, täytyi heidän
tulla vieläkin varovaisemmiksi.

Metsässä ei ollut enempää kuin ennenkään nähtävänä muuta kuin pitkiä
puiden runkoja, jotka päättyivät tuuheaan latvaan. Kaikki, mikä kuului
kasvikuntaan, oli pyrkinyt kaikin voimin valoon, ja lehtevän katoksen
alle oli jäänyt luonnollinen holveikko, jonka kattoa lukemattomat,
korkeat pylväät kannattivat. Nämä pylväät eli rungot tarjosivat hyvän
suojan seikkailijoille, metsästäjille tai vihollisille; ja kun Nuolenpää
ripeästi läheni paikkaa, jossa hänen käytännöllinen ja erehtymätön
vaistonsa ilmaisi muukalaisten olevan, tuli hänen askelensa yhä
kevyemmäksi, katse terävämmäksi ja koko hänen olentonsa näytti
erinomaisen taitavasti voivan pysytellä itse piilossa.

"Katso, Suolavesi", hän sanoi voitonriemuisasti osoittaen aukkoa puiden
välissä, "kalpeanaamojen tuli!"

"Jumal'avita, poika on oikeassa!" mutisi Cap. "Siellä he istuvat
kaikessa rauhassa ja nauttivat huoletta ateriaansa aivan kuin olisivat
kolmimastoisen kajuutassa."

"Nuolenpää on vain puoliksi oikeassa", sanoi Mabel, "sillä siellähän on
kaksi intiaania ja vain yksi valkoihoinen."

"Kalpeanaama", sanoi tuskaroora nostaen kaksi sormea; "punainen mies",
kohottaen yhden.

"Miten lie", vastasi Cap, "on vaikea päättää, kumpi on oikeassa, kumpi
väärässä. Yksi niistä on valkea, se on varma, ja erinomaisen kaunis
poika hän onkin, näyttääpä vielä hyvin kunnioitetultakin; yksi on
punanahka niin puhdasverinen ja maalattu kuin luonto ikinä on voinut
hänet muovata; mutta tuo kolmas poika on sekoitus, ei näytä prikiltä
eikä kuunarilta."

"Kalpeanaama", uudisti Nuolenpää kohottaen taas kaksi sormea; "punainen
mies", näyttäen yhtä.

"Hän on varmaankin oikeassa, eno, sillä eihän hänen silmänsä koskaan
petä. Mutta on tärkeätä saada selville kohtaammeko heissä ystäviä vai
vihollisia. He lienevät ranskalaisia."

"Siitä me saamme pian selvän", vastasi Cap. "Mene tuon puun taa, Mabel,
että olet turvassa, jos heitä huvittaa kestitä meitä kuulasateella, ja
minä saan pian selville, minkä lipun suojassa he purjehtivat."

Eno pani molemmat kätensä torveksi ja alkoi juuri päästää niin
voimakkaan äänen kuin ikinä jaksoi, kun Nuolenpää äkkiä tarttuen hänen
käteensä esti hänen aikeensa ja särki koko soittimen.

"Punainen mies, mohikaani", sanoi tuskaroora -- "hyvä; kalpeanaama
yankee."

"Sehän on ihana uutinen", mutisi Mabel, joka oli ollut tavattomassa
jännityksessä ja pelossa näiden erämaan vieraiden vuoksi. "Menkäämme
heti, enokulta, heidän luokseen ja sanokaamme, että olemme ystäviä."

"Hyvä", sanoi tuskaroora; "punainen mies viisas ja varova; kalpeanaama
tulinen ja sukkela. Antaa vaimon mennä."

"Mitä!" sanoi Cap harmistuen, "lähettää minun pikku Magneettini sinne
maalitauluksi sill'aikaa, kun me kaksi lurjusta koetamme säilyttää
selkänahkamme eheinä! Mieluummin tahdon itse --"

"Se on viisainta, eno", keskeytti reipas tyttö, "eikä minua ollenkaan
peloita. Ei yksikään kristitty, nähdessään yksinäisen lähestyvän tytön,
tahdo häntä ampua; ja se osoittaa vain heille, että haluamme kohdata
heitä ystävinä ja tarjoamme rauhaa. Anna minun mennä, kuten Nuolenpää
neuvoo ja kaikki on hyvin. He eivät vielä ole huomanneet meitä ja minä
voin siis lähestyä herättämättä heissä vähintäkään levottomuutta."

"Hyvä", lausahti Nuolenpää, joka ei voinut salata, että Mabelin rohkeus
ihastutti häntä.

"Merimies ei koskaan tekisi niin", vastasi Cap, "mutta koska tämä
tapahtuu metsässä, niin eihän sitä kukaan tiedä. -- Koska sinä luulet,
Mabel --"

"Eno, minä tiedän! Minulla ei ole vähintäkään pelon syytä, ja tehän
olette aina lähellä puolustaaksenne minua."

"No niin, ota sitten yksi pistooleista --"

"Eikö mitä, minun on edullisinta turvautua nuoruuteeni ja heikkouteeni",
sanoi tyttö hymyillen, ja posket karahtivat hehkuvanpunaisiksi.
"Kristittyjen keskuudessa naisen paras turva on luottaa heidän
ritarillisuuteensa. Minä en ollenkaan ymmärrä pyssyjä ja toivon saavani
elää tutustumatta niihin."

Nyt eno suostui, ja saatuaan tuskarooralta muutamia lähempiä ohjeita
Mabel kokosi rohkeutensa ja läksi yksin kohti pientä joukkuetta, joka
istui tulen ääressä. Tytön sydän löi kiivaasti, askel oli varma ja hänen
liikkeensä ilmeisesti aivan äänettömät. Kuolon hiljaisuus vallitsi
metsässä, sillä ne, joita hän lähestyi, olivat niin kokonaan antautuneet
nälkänsä tyydyttämiseen, etteivät ollenkaan muistaneet pelätä metsän
vaanivia vaaroja. Kun Mabel oli noin sadan askelen päässä, sattui hän
astumaan kuivalle oksalle, ja sen rasahdus sai mohikaanin, kuten
Nuolenpää oli intiaania nimittänyt, hypähtämään ylös, ja hänen
seuralaisensa tarttuivat aatoksen nopeudella aseihinsa, jotka olivat
puita vasten pystyssä. Mutta yksikään ei ojentanut asettaan, kun he
näkivät, että tulija oli vain nuori, aseeton tyttö. Intiaani virkkoi
muutamia sanoja tovereilleen ja istahti sitten jatkamaan ateriaansa,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Valkoinen mies taas pani pyssynsä
paikoilleen ja lähti Mabelia vastaan.

Vieraan lähestyessä Mabel huomasi, että tämä oli samanvärinen kuin hän
itsekin, vaikkakin hänen pukunsa oli omituinen kristityn ja intiaanin
puvun sekoitus. Hän oli keski-ikäinen, ja vaikka hänen kasvonsa eivät
olleet kauniit, oli niiden ilme niin rehellinen, rohkea ja avoin, että
se karkoitti kaiken pelon. Mabel odotti häntä ääneti.

"Älkää ollenkaan pelätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä
metsästäjältä koko hänen olentonsa näytti. "Te olette täällä erämaassa
kohdannut kristittyjä, jotka kaikin voimin koettavat harrastaa rauhaa ja
rakkautta. Näillä seuduin tunnetaan minut hyvin ja ehkäpä joku monista
nimistäni on saapunut teidänkin korviinne. Ranskalaiset ja intiaanit
Suuren Järven toisella puolella nimittävät minua Pitkäksi Pyssyksi;
mohikaanit, parhaat ystäväni, sanovat kokemuksensa perustalla
Haukansilmäksi; sotaväet ja metsänkävijät kutsuvat Uranetsijäksi tai
Polunlöytäjäksi, koska minä en milloinkaan eksy jäljiltä, jos kerran
olen ne löytänyt, vaan joudun avuksi, tarvitkoonpa minua minkärotuinen
ystävä tahansa."

Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella
tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut
syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja
kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi
sanan "Uranetsijä!"

"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei
puoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä
helpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on
poljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää
olla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta
jälki täytyy löytää vainun avulla."

"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä
vastaan?"

"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole
koskaan lausunut varmempaa totuutta."

"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka
nimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet
tapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä."

"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani", sanoi
Haukansilmä, "minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet
isänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas
ja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?"

"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän
onkin."

"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan,
joka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme
elämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee
lähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman
intiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon
mingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa."

"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme", sanoi Mabel.

"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin
kersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä
tehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen
vesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi
mitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme
valmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen,
voisiko Nuolenpää laskea virtoja."

"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat
yhtyä."

Mabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat
huomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö
selitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli
tehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.



II LUKU.


    "Kun nöyränä itsensä kieltävi ken
    ja templinsä tahroilta suojaa,
    hän on kuni kuningas onnellinen,
    mi kiittää muistavi Luojaa."

                             _Wilson_.

Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta toinen valkoinen mies nousi ja
kohteliaasti paljasti päänsä Mabel Dunhamille. Hän oli nuori, terve ja
miehekäs. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan yhtä kuvaava kuin enon,
osoitti se kuitenkin, että hänkin oli merimies. Tähän aikaan oikea
merimies erosi pukunsa, ajatustensa ja kielensä puolesta kaikista muista
yhtä selvästi kuin turkkilaisen mielipiteet, puhe ja puku ilmaisevat,
että hän on muhamettilainen. Vaikka Haukansilmä oli miehuutensa
kukoistuksessa, oli Mabel kohdannut hänet joutumatta ollenkaan
hämilleen, mutta kun hän huomasi sen kiihkeänihastuneen katseen, jolla
nuorukainen häntä tervehti, loi hän ehdottomasti silmänsä alas. Molemmat
todellakin tunsivat sitä suloista viehätystä, joka joskus täyttää
samanikäisten ja samanlaisessa asemassa olevien nuorten herkän mielen.

"Tässä", sanoi Haukansilmä ystävällisesti hymyillen Mabelille, "ovat ne
ystävät, jotka isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri
delawarelaisten päällikkö, joka on elämässään kokenut tuulta ja tuiskua,
ehkä joskus iloakin. Hänellä on intiaanien päällikön nimi; mutta kun
sitä ei ole tottumattoman aivan helppo lausua, me tavallisesti käännämme
sen englanniksi ja sanomme häntä 'Suureksi Käärmeeksi'. Te ette
kuitenkaan saa otaksua että tällä tahtoisimme syyttää häntä jostakin
huonosta teosta. Kaukana siitä. Hän on viisas ja kekseliäs soturi.
Nuolenpää kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Haukansilmän puhuessa tuijottelivat molemmat intiaanit tutkien
toisiansa. Vihdoin Nuolenpää läheni ja puhutteli toista nähtävästi
sangen ystävällisesti.

"Tuosta minä pidän", sanoi Haukansilmä, "kahden punanahan tervehdys
metsässä on samaa kuin laivojen ystävällinen tervehdys merellä. Mutta
puhuessamme merestä johtuu mieleeni tämä nuori ystäväni Jasper Western.
Hän ymmärtää tällaisia asioita, sillä hän on kaiken ikänsä elänyt
Ontariolla."

"Tutustun mielelläni teihin, ystäväni", sanoi Cap pudistaen
sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä, "vaikkakin teillä on
vielä paljon opittavaa kun ajattelemme sitä koulua, jota olette käynyt.
Tämä on minun sisareni tytär, Mabel. Minä kutsun häntä Magneetiksi
syystä, josta hänellä ei ole pienintäkään vihiä. Otaksun kuitenkin, että
te olette saanut kyllin hyvän kasvatuksen voidaksenne ymmärtää
kompassia."

"Syy on aivan helppo arvata", sanoi nuorukainen kohottaen vaistomaisesti
tummien silmiensä terävän katseen tytön hehkuvan punaisiin kasvoihin,
"ja minä olen varma, että se merimies, joka seuraa sen kompassin
ohjausta, ei ikinä joudu harhaan."

"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette
enemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä."

"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme
ulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä."

"Sitä pahempi, poika -- sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin
maapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että
teidän järveänne ympäröi joka puolelta maa."

"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?" sanoi Magneetti
vilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme
sanoisi koulumestarimaisuus.

"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret,
koetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren
syvyyksissä on elämää -- kuten tulee ollakin -- vaikka sitä ei tiedetä
-- on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi
kuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole
mitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee
kuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri.
Niinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin
kaikkea hallitsee."

Nuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin
usein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut
syvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli
koko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.

"Mitä sanotte, herra", vastasi hän kohteliaasti, "voi pitää paikkansa
Atlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme
myöskin maata."

"Tietysti, koska te näette vain maata", vastasi Cap sydämellisesti
nauraen; "mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä
herkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta
metsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän
iässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon
nostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle
huomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä
seurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma,
että hän kauan muistaa sen."

Herra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut.
Jasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä
miehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi
kertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi,
tarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi
virkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön
vastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta
naiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää
ja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen
sydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka
ovat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli
totinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei
tahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä
tutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä
enemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli
jo saavuttanut johtavan aseman.

Seurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti
metsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja
kuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli
hiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen
amerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon
matkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse
keskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat,
esitämme tässä keskustelun sellaisenaan.

"Tällainen elämä, jota te vietätte, herra Haukansilmä, voi olla hyvin
miellyttävää", alkoi Cap, kun suurin nälkä oli tyydytetty, "vaikk'ei
sitä voikaan verrata merimiehen elämään. Me näemme vain vettä, te vain
maata."

"Eipä niinkään. Kyllä mekin näemme vettäkin usein marssiessamme pitkiä
matkojamme", vastasi puhuteltu. "Meidän tulee melkein yhtä usein käyttää
airoja ja kalanpyydyksiä kuin pyssyä ja metsästyspuukkoa."

"Voi olla niin. Mutta käytättekö myöskin märssyjä ja purjeita, pyöriä ja
ankkureita? Airot ovat tarpeelliset kanotissa, mutta mitä ne laivassa
hyödyttävät?"

"Olkoonpa niinkin, mutta minä kunnioitan jokaista, joka kutsumustaan
täyttää ja mainitsemanne esineet ovat myöskin hyödyllisiä. Joka on
elänyt, kuten minä, monien heimojen keskuudessa, hän kyllä ymmärtää eron
kunkin elämäntapojen välillä. Mingon väri ei ole sama kuin
delawarelaisen, ja se, joka odottaa tapaavansa sotamiehen naisen
puvussa, erehtyy varmasti. En ole vielä kovin vanha, mutta vaikka on
elänyt metsässä, ymmärtää kuitenkin koko lailla ihmisluontoa. En ole
koskaan uskonut kovin suuria kaupunkilaisten opista enkä ole tavannut
ainoatakaan, joka olisi täydellisesti ymmärtänyt eri heimoja tai
keksinyt niiden polkuja metsissä."

"Se on minunkin mielipiteeni, herra Haukansilmä. Juoksu kaduilla, käynti
pyhinä kirkoissa ja messun kuuleminen, ei voi koskaan, ei voi
kenestäkään kasvattaa kelpo miestä. Mutta lähettäkää poika avoimelle
merelle, jos tahdotte avata hänen silmänsä ja antakaa hänen tutustua
vieraihin kansoihin, tai, kuten minulla on tapana sanoa, katsella elämää
kasvoista kasvoihin, jos tahdotte, että hän oppii ymmärtämään omaa
luonnettansa. Esimerkiksi voisin mainita lankoni, kersantin: hän on yhtä
kunnon poika kuin kuka tahansa; mutta mitä hän pohjaltaan on? Ei
kerrassaan mitään muuta kuin sotamies. Hän on kyllä kersantti, se on
totta, mutta tiedättehän, että sekin on vain sotamies. Kun hän pyysi
Bridget-parkaa, sisartani, vaimokseen, minä sanoin tytölle
velvollisuuteni mukaan, millainen hän oli ja kielsin häntä ottamasta
sellaista miestä. Mutta tiedättehän, mitä tytöt tekevät, silloin kun
ovat johonkin hullaantuneet. On kyllä totta, että hän on kersantti ja
täyttää hyvin tehtävänsä ja häntä nyt kaikin puolin kehutaan. Hänen
onneton vaimonsa ei kuitenkaan ehtinyt sitä nähdä, sillä hän on ollut
kuollut jo neljätoista vuotta."

"Soturin kutsumus on kunniallinen, jos hän aina menettelee
oikeudenmukaisesti", vastasi Haukansilmä, "ja koska ranskalaiset aina
ovat väärässä ja hänen majesteettinsa sotajoukkoineen oikeassa, niin
otaksun, että kersantilla on valveutunut omatunto ja hyvä luonne. En ole
koskaan nukkunut suloisemmin kuin tuhottuani vaanivat mingot ja aina
pidän lakina, että taistelen kuten valkoihoinen enkä kuten intiaani.
Käärmeellä tuolla on tapansa ja minulla on omani. Me olemme nyt
taistelleet yhdessä monta vuotta ollenkaan harkitsematta toisen
syvällisempiä ajatuksia. Tosin kerron hänelle joskus -- välittämättä
hänen uskostaan -- että on vain yksi taivas ja yksi helvetti ja
molempiin johtaa monta tietä."

"Se on järkevää, ja hänen varmasti täytyy uskoa teitä, sillä otaksun,
että tiet jälkimmäiseen käyvät kuivia seutuja. Sisareni nimitti ennen
merta 'puhdistetuksi seuduksi' ja varmaa on, että kiusaukset unohtuvat,
kun maa katoaa näkyvistä. Epäilen, voidaanko sanoa niin paljoa näistä
järvistä täällä."

"Kaupungit ja tiheään asutut seudut johtavat ihmisiä syntiin, sen
myönnän. Mutta meidän järviämme ympäröivät metsät ja joka päivä täällä
saa palvella Jumalaa luonnon suuressa temppelissä. Eivät ihmiset missään
ole samanlaisia, se täytyy minun myöntää ja ero mingon ja delawarelaisen
välillä on yhtä suuri kuin päivän ja yön. Olen iloinen, veli Cap, että
olemme tavanneet toisemme, vaikk'ei siitä olisi muuta hyötyä kuin että
saatte kertoa Suurelle Käärmeelle sellaisista järvistä, joiden vesi on
suolaista. Me olemme olleet kokolailla yksimieliset koko yhdessäolomme
ajan, ja jos mohikaani on luottanut minuun puoliksikaan yhtä paljon kuin
minä häneen, hän on uskonut kaikki, mitä minä olen hänelle kertonut
valkoihoisten elämästä ja luonteesta. Usein minusta on näyttänyt, ettei
ainoakaan punanahka usko valkoisen miehen kertomuksia suolaisista,
suunnattomista järvistä eikä sitäkään, että meressä on voimakkaita
virtoja."

"Se on luonnollista, sillä kaikki asiathan ne ymmärtävät lopultakin
väärin", vastasi Cap myöntävästi nyökäten. "Te olette kertonut aivan
oikein valtamerestä, laivoista ja virroista. Ei Nuolenpään eikä Käärmeen
tarvitse epäillä puheenne todenperäisyyttä; mutta tunnustan, että
minunkin oli vaikeata uskoa sellaisia juttuja, kun kerrottiin, että
sisämaassakin olisi järviä ja kaikista vaikeinta oli pitää totena
väitöstä, että olisi meriä, joiden vesi on suolatonta. Minä olen tehnyt
tämän pitkän matkan yhtä paljon tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ja
saadakseni omin silmin varmuuden näistä asioista kuin miellyttääkseni
kersanttia ja Magneettia, vaikkakin edellinen oli sisareni mies ja
jälkimmäistä rakastan kuin omaa lastani."

"Olette väärässä, hyvin väärässä, veli Cap, epäillessänne Jumalan
voimaa, joka kaikkialla ilmenee", vastasi Haukansilmä vakavasti. "Ne,
jotka asuvat suurissa kylissä ja kaupungeissa, eivät ymmärrä Hänen
kättensä töitä. Mutta me, jotka vietämme aikamme Hänen läheisyydessään
-- kuten tuleekin -- näemme asiat toisessa valossa -- tarkoitan, ainakin
ne, joilla on terävä äly. Punaihoisilla on oma luulonsa ja se onkin hyvä
ja vaikka se ei olekaan sama kuin kristityn, mitäpä pahaa siitä on. On
kuitenkin seikkoja, jotka molempien tulee ottaa varteen järjestäessämme
tätä Jumalan luomaa maailmaa. Suolattomilla ja suolaisilla vesillä siinä
on sama arvo. En väitä täysin ymmärtäväni näitä asioita, mutta uskon
kuitenkin, että niin se on."

"Kuulkaahan, herra Haukansilmä", keskeytti Cap sävyisästi, "ei minunkaan
mielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia
toisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja
hoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että
olemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa
kaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on
tottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa,
ennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta."

"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut
ihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi
sammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut
luoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia."

Haukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen
itsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut
myöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana
uskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla
oli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan
joka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua
tästä keskustelunaiheesta.

"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä", hän sanoi, "jätämme tämän silleen ja
saammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä
sanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta -- itse
Atlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta
luottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä
niin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin
tiedämme siitä enemmän."

Tämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.

"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää", huomautti Haukansilmä
oltuaan hetkisen vaiti, "ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja
rannikoilla --"

"Merillä", keskeytti Cap.

"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni -- tarjoaa tilaisuuksia, joita ei
ole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa,
eikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan.
Minä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän
suunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole
kummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla
kersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu
kaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset
pohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän
osaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita
erätiellä."

"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia", sanoi Cap. "Tämä tuli, sen
tunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi
savun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota
en käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää."

"Se nyt ei ole suuri salaisuus", vastasi Haukansilmä nauraen
katketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja
häiritsemästä metsän rauhaa. "Mikään ei ole helpompaa meille, jotka
vietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen
neuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia
erämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään
tuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme,
on niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen.
Kosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan
ymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa
sille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa."

"Mutta vain Nuolenpään terävä silmä voi keksiä niin vähäisen eron."

"Hän olisi huono intiaani, ellei hän sitä keksisi. Niinpä niin. Nyt on
sota-aika eikä yksikään punanahka kuljeksi metsissä käyttämättä
aistejansa. Jokaisella rodulla on oma luonteensa ja jokaisella
luonteella omat lakinsa aivan yhtä varmasti kuin oma nahkansakin. Siitä
on jo kauan, kun minä opin ymmärtämään tätä erämaan korkeinta viisautta,
sillä punanahan viisaus ei ole yhtä helppoa oppia kuin valkoihoisten --
vaikkakin minä omaan vähän viimeksimainittua, kun olen viettänyt melkein
koko ikäni aarniometsissä."

"Te olette ollut kelpo oppilas, herra Haukansilmä. Sen huomaa siitä,
että ymmärrätte näitä asioita niin hyvin. Otaksun, ettei olisi kovin
vaikea sille, joka on saanut kasvatuksensa merellä, oppia käsittämään
tällaisia pikku asioita, jos hän voisi käydä ajattelemaan yksinomaan
sitä."

"Sitä en tiedä. Valkoihoisella on vaikeutensa omaksuessaan intiaanin
tapoja yhtä hyvin kuin intiaanilla koettaessaan oppia elämään
valkoihoisen tavalla. Jos molemmat ovat täysiverisiä, niin minun
mielipiteeni on ehdottomasti se, ettei kumpikaan täydellisesti onnistu."

"Ja kuitenkin me merimiehet, jotka purjehdimme ympäri maailman, sanomme,
että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan samoja, olkootpa sitten kiinalaisia
tai kreikkalaisia. Omasta puolestani olen taipuvainen itsekin niin
ajattelemaan, sillä yleensä olen havainnut, että kaikki kansat
himoitsevat kultaa ja hopeaa ja useimmat miehet imevät tupakkaa."

"Silloin te merimiehet tiedätte vähän punanahoista. Oletteko koskaan
tavannut kiinalaista, joka on laulellen silponut lihaansa terävillä
kivillä, leikellyt veitsillä tai polttanut ruumistansa hulmuavassa
liekissä -- laulanut kuoleman katsellessa heitä kasvoista kasvoihin?
Vasta sitten, kun olette näyttänyt minulle kiinalaisen tai kristityn,
joka voi tehdä kaiken tämän, olette tavannut punanahan tapaisen miehen,
ei ennen, vaikka hän näyttäisi kuinka uljaalta tahansa ja olisi lukenut
kaikki kirjat, mitä on painettu."

"Vain villit voivat huvitella toisiansa noin helvetillisillä tavoilla",
sanoi herra Cap, joka vaikeasti jaksoi tottua ymmärtämään metsän
rajattoman moninaisia ihmeitä. "Ei ainoakaan valkoihoinen tuomitse
itseään tuollaisiin kokeihin."

"Siinä taas erehdytte", vastasi Haukansilmä kylmästi paloitellen
hirvenvasan lihavaa ruhoa, niinkuin se olisi ollut hänen oma,
ahavoitunut ruumiinsa, "sillä vaikkakin tällaiset kidutuskeinot kuuluvat
vain punanahoille erikoisina miehuuden näytteinä, ovat valkoisetkin
usein rääkänneet itseään niillä."

"Onneksi", virkkoi Cap kurkkuansa karistellen, "ei ainoakaan hänen
majesteettinsa ystävistä ole tuominnut tuollaiseen jumalattomaan
rääkkiin yhtäkään hänen majesteettinsa uskollisista alamaisista. En ole
paljoa palvellut kuninkaallisissa aluksissa, mutta olen kuitenkin vähän
ja se on aina jotakin, ja ryöstellessä vihollisen sota- ja
kuljetuslaivoja minä olen ollut mies paikallani. Otaksun toki, ettei
ainoatakaan ranskalaista tai villiä ole tällä puolen selän, jota te
sanotte suureksi Ontarioksi?"

"Suuri on se meidän silmissämme", vastasi Haukansilmä voimatta salata
hymyä, joka kirkasti auringon polttamia kasvoja, "vaikka pelkään, että
jotkut voivat pitää sitä pienenä; ja pieni se onkin, jos luulette sen
voivan estää vihollisten tulon. Ontariolla on rannat, ja vihollinen,
joka ei uskalla tulla sen yli, voi sen kiertää."

"Ah! Ymmärtäähän sen, kun se on vain kirottu suolaton vesilätäkkö!"
pauhasi Cap kiroten koettaessaan korjata varomattomuuttaan. "Ei kukaan
ole kuullut, että joku laiva tai rosvojoukko olisi voinut kiertää tai
päästä Atlantin päähän."

"Eikö valtamerellä päätä olekaan?"

"Ei päätä -- ei sivuja, ei pohjaa. Kansan, jonka on mieluista asua sen
rannalla, ei tarvitse pelätä ohi kulkevia laivoja, vaikkapa niissä olisi
raakalaisiakin. Heidän päänahallaan ei ole mitään vaaraa. Mies voi
iltasilla huoletta nukahtaa ja tietää aamulla tapaavansa tukan päässään,
ellei käytä peruukkia."

"Niin ei ole täällä. En tahtoisi peloitella tätä nuorta neitiä enkä
millään tavalla olla puolueellinen, vaikka hän näyttää hyvin mielellään
kuuntelevan Vesikoiraa, kuten me sanomme. Mutta saatuani täällä
kasvatukseni tiedän, että meidän olisi parasta heti paikalla lähteä
tästä matkalle ja päästä linnoitukseen. Tällä puolen Ontarion on yhtä
paljon irokeesejä kuin toisellakin. Juuri siitä syystä, Cap ystäväni, on
kersantti lähettänyt meidät teitä vastaan näyttämään teille tietä."

"Mitä! Uskaltavatko ne lurjukset niin lähelle hänen majesteettinsa
linnoituksen kanuunoita?"

"Eivätkö ne hullut kokoontuisi hirvenhaaskan ympärille huolimatta siitä,
että lintujakin on saatavissa? Niin he tekevät, sillä heidän luontonsa
on sellainen. Ainahan joku valkoinen kulkee erämaan läpi linnoitukseen
ja saa olla varma, että he seuraavat jäljissä. Suuri Käärme on tullut
joen toista ja minä toista puolta etsien piileskeleviä lurjuksia, kun
taas Jasper kuljetti venettä, kuten kelpo merimies ainakin. Kersantti
kertoi kyynelet silmissä hänelle paljon lapsestaan ja kuinka hänen
sydämensä ikävöitsi lasta, kuinka suloinen ja tottelevainen tämä oli,
kunnes minusta tuntui, että poika olisi mieluummin paljain käsin
hyökännyt mingojen telttaan kuin jäänyt tulematta."

"Siitä me häntä kiitämme ja ajattelemme hänestä parempaa ensi kerralla,
vaikka otaksun, ettei poika kuitenkaan kovinkaan suuressa vaarassa ole
ollut."

"Ainoa vaara oli tulla ammutuksi jostakin vuoren kolosta, kun hän sauvoi
venettä koskea ylös, tai suistua suinpäin virtaan etsiessään rannikoilta
väijyviä vihollisia. Hän on ollut monessa vaarassa, sillä matkustus
vihollismaiden läpi virtaavaa jokea pitkin on täynnä vaaroja."

"Mutta mitä hittoa varten kersantti on viekoitellut minua matkustamaan
sataviisikymmentä penikulmaa näissä vaarallisissa erämaissa? Näytä
minulle vihollinen ja minä kohtelen häntä, kuten hän minua mutta minua
ei ollenkaan miellytä joutua sala-ampujan uhriksi. Ellei pikku
Magneettia olisi, niin kääntyisin tällä hetkellä takaisin ja koettaisin
niin hyvin kuin voisin päästä Yorkiin -- pitäköön Ontario huolta
itsestään ja olkoon sen vesi suolaista tai suolatonta."

"Se ei paljoa asiaa auttaisi, merimies ystäväni, sillä paluutie on
paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin kuljettavakin. Luottakaa
meihin, ja me viemme teidät turvaan tai menetämme päänahkamme."

Capilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa
oli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan.
Pohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti
kuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa
kuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä
hän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei
voinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia,
lankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.

"En epäile, hyvä Haukansilmä", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat
ehtineet selvitä hänen mielessään, "että pääsemme onnellisesti perille.
Kuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?"

"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä
penikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat
meidän rauhassa kulkea."

"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?"

"Kuinka?"

"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden
kirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti."

"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on
jokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian
kuin suinkin."

"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai
kiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?"

"Herra -- Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista.
Monen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja
kaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt
taisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä
enemmän kuin lukemattomat sotalaumat."

"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me
merimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme
turhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista
vaaroista, puista ja kallioista."

"Välittämättä Jumalastakaan, sen uskallan sanoa, jos oikein ymmärrän.
Annan sanani siitä, herra Cap, ettei mikään taistelu käy huonommin
siksi, että Herramme on rinnallanne. Katsokaapas Suurta Käärmettä
tuossa. Voitte nähdä puukon arven vasemmasta korvasta pitkin kaulaa. Ei
mikään muu kuin minun pitkän pyssyni kuula olisi pelastanut hänen
päänahkaansa sinä päivänä. Kun mohikaani puristi kättäni ja vakuutti,
että sillä teolla olin ansainnut hänen ikuisen ystävyytensä, sanoin
minä: 'Ei, se oli Herra, joka salli minun oikealla hetkellä suorittaa
vapautustyön, muuten olisit hävinnyt savuna ilmaan.' Tietysti, kun
oikein asiaa ajattelee, minä suoritin sen omalla aseellani. Kun näkee
sotakirveen heilahtavan ystävän pään päällä, saa se jokaisen päättämään
äkkiä ja toimimaan samalla, muutenhan Käärmeen henki olisi samassa
tuokiossa saanut liidellä hänen kansansa onnen maille."

"Tulkaa, tulkaa, Haukansilmä, tämä lörpöttely on yhtä pahaa kuin tulla
nyljetyksi päästä hännäntutkaimeen. Meillä on vain muutamia tunteja
auringon laskuun ja on siis parasta laskea virtoja vilisten niin pian
kuin suinkin. -- Magneetti, ystäväni, etkö sinä jo joudu matkalle?"

Magneetti hätkähti, punastui ja valmistui pikaista lähtöä varten. Hän ei
ollut kuullut tavuakaan äskeisestä keskustelusta, sillä Vesikoira, kuten
nuorta Jasperia useimmiten nimitettiin, oli vallannut koko hänen
huomionsa kertomalla niistä seuduista, joihin hän oli matkalla, hänen
isästänsä, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin lapsena ja elämästä
linnan varustusten suojassa. Huomaamattaan hän oli niin syventynyt
kuuntelemaan toisen vilkasta puhetta, ettei hän ollenkaan välittänyt
vähemmän miellyttävistä asioista. Lähtökiire lopetti keskustelun, ja
hetkessä olivat kaikki valmiit matkaa varten. Ennenkuin he jättivät
paikan, hämmästytti Haukansilmä myöskin opastoverejansa keräämällä
suuren joukon oksia ja heittämällä ne hiillokselle. Joukossa oli paljon
tuoreita oksia ja niistä lähti sangen musta savu.

"Peitä tarkasti jälkemme, Jasper", hän sanoi, "silloin savu hyödyttää
meitä mieluummin kuin vahingoittaa. Jos mingoja on jokukaan tusina
kymmenen penikulman piirissä meistä, niin ainakin muutamia niistä on
vuorilla tai puissa keksiäkseen jostakin savun. Antaa niiden nähdä
savun, se voi tehdä niille hyvää. Ne ovat kyllä tervetulleita tänne
jätteillemme."

"Mutta eikö savu johda niitä jäljillemme?" kysyi nuorukainen, jonka
suojeleva vaisto oli tullut moninkerroin voimakkaammaksi sen jälkeen,
kun hän oli tavannut Magneetin. "Mehän tallaamme melkoisen polun tästä
joelle mennessämme."

"Kuta leveämpi, sen parempi. Sillä päästyämme kerran joelle, on mingojen
mahdoton tietää, minne päin olemme menneet, ylös vai alas. Vesi on ainoa
aine luonnossa, joka voi täydellisesti huuhtoa pois jäljen eikä sekään
aina, jos vainu on kylliksi hyvä. Katsohan, Vesikoira, jos mingot ovat
huomanneet meidät putousten alapuolella, he rientävät tätä savua kohti
ja päättävät luonnollisesti, että ne, jotka kerran ovat lähteneet
kulkemaan vastavirtaan, kulkevat virtaa ylös edelleen. Jos he tietävät
jotakin, tietävät he sen, että linnasta on lähtenyt tiedustelijoita
matkalle. Eikä mingon järki voi ymmärtää sitä, että me huvin vuoksi
olisimme täällä käyneet kääntyäksemme samana päivänä takaisin, vaikka se
huvi olisi voinut maksaa päänahkamme."

"Eivät suinkaan", lisäsi Jasper, joka puheli erillään toisista
Haukansilmän kanssa, kun he olivat matkalla joelle, "he voi tietää
mitään kersantin tyttärestä, sillä hänen tulonsa on pidetty mitä
täydellisimmin salassa."

"Eivätkä he saisi mitään tietääkään", sanoi Haukansilmä astellen
tarkasti Mabelin jälkiin hävittääksensä ne, "ellei tuo suolaveden kala
olisi laukkuuttanut sisarensa tytärtä ympäri metsää kuin mikäkin villi
varsa."

"Hirvenvasa, kai tarkoitat, Haukansilmä."

"Eikös hän olekin kummallinen jääräpää? Minä tulen toimeen sinunlaisesi
merimiehen kanssa, Vesikoira, eikä meillä ole niin suunnatonta eroa,
vaikka toisen mieli tekee vesille ja toisen metsiin. Kuules, Jasper",
kuiskasi metsästäjä nauraen harmittomalla tavallaan, "koetetaanpas hänen
luonnettaan ja annetaan hänen laskea koskista."

"Mutta mitenkäs silloin käy hänen kauniille sisaren tyttärelleen?"

"Hänelle siitä ei ole mitään vaaraa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa
toisten kanssa kulkea rantoja myöten putousten ohi. Mutta sinä ja minä
koettelemme tätä Atlantin elävää. Saamme nähdä, ottaako hänen tuluksensa
tulta, ja hän saa kokea yhden rintamakepposistamme."

Nuori Jasper hymyili, sillä mielellään hän tahtoi olla leikissä mukana,
varsinkin, kun häntä Capin ylimielisyys melkolailla harmitti. Mutta
Mabelin suloiset kasvot, notkea olento ja herttainen hymy olivat kuin
kilpenä, joka suojeli hänen setäänsä ajatellulta kokeelta.

"Ehkäpä kersantin tytär pelästyy", hän sanoi.

"Eikö mitä, jos hänessä on vähänkin isänsä rohkeutta. Ei hän näytä
ollenkaan heikolta astialta. Jätä asia minun huolekseni, Vesikoira, minä
kyllä sen järjestän yksin."

"Et yksin, Haukansilmä. Sinä hukuttaisit molemmat. Jos yksikään koski
lasketaan, täytyy minun olla veneessä."

"Hyvä, siihen kyllä suostun. Poltammeko piipun sovinnon merkiksi?"

Jasper nauroi, nyökkäsi myöntävästi päätään ja niin oli asia päätetty.
Nyt olikin seurue päässyt kanoteille, joihin he melkein äänettöminä
asettuivat.



III LUKU.


    "Ei peltomiestä näillä mailla nähty,
    ei aura muinoin vakojansa luonut;
    vain veden laulu sulosoinnullansa
    on erämaahan vaihtelua suonut;
    ja kuohui kosket, leikki vuoripurot
    ja korkealle kumpus lähteen vesi."

                              _Brayant_.

Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä
kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia,
sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa,
jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida
ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee
kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu
omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista
jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja
vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan
helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien
viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen
rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi
rannalle työntääkseen veneen vesille.

"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli
Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä
ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista
mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne
rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan,
uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."

Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos
rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt
keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.

Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan
matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja
kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa
matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle.
Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä
matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi
ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli
pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta
taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen
jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he
nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama
lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja
painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä
kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty
keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se
näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta
ihmistä kuin nyt.

Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme
oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan
puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas
Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen
perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin.
Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus
oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää
suonut suojaa.

Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se
oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin
että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä
täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli,
niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin
pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on
laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun
alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen
mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas
kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa
luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut --; villissä
rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen.
On muistettava, että tämä oli vuonna 175--, siis paljon ennen kuin
hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New
Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä
kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan
rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä
Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota
olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu
sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla
olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin
Nuolenpään johdolla kuljettava.

"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä,
"jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä
ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina
kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä
ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut
päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa
kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana,
vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."

Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä
taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää
hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen
hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja
suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.

"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä
erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin
toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.

"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne
marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo
-- vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai
mingoa."

"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään
puhunut?"

"Hänen _nuori_ ystävänsä -- kersantti on kolmekymmentä vuotta minua
edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta
minua parempi."

"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap,
jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja
enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte,
eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."

Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi
päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen
silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat
turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa
pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten
koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.

"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne
aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka
kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä
alaspäin."

"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen
kasvoilleen.

"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" -- sillä näin
alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä
hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on
tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi
kosken pyörteihin."

"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain
suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on
totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä
koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."

"Laskea niitä!" huudahti Cap. "Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan
uneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on
kuin munankuori!"

"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea
kuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin."

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä
toi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan
kammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.

"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin", huomautti Jasper tyynesti, "ja
me kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä
kulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen
kerta."

"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija", sanoi
Haukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää,
"sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne;
ja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin
tyttären tavarat Ahdin hyviksi."

Cap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski,
oli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole
veneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon
voiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin
hänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset
kylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta
hän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä
olisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä
päänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.

"Mutta kuinkas Magneetin käy?" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären
kohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. "Emme
suinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on
lähettyvillä?"

"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä
siellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat", vastasi
Haukansilmä varmasti. "Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin
luontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin
odotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää
kimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se
lurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. -- Käännä
rantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan
rungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin."

Jasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki
muut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin.
Ylpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän
ei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain
läsnäollessa.

"Kunniani kautta vakuutan", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä
liikkeelle, "etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan
metsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa
tarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä
suurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies."

"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä,
"sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille
mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria
vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle,
niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme
vaikeista paikoista. -- Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse
teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi
pitää muuna kuin matkustajana."

Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja
vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä
vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen
Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen
veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi
kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta
pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän
oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi
liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä
tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja
tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja
katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa
leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä
polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen
tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä
kohden parhaiten voisi laskea.

"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä
--"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja
sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."

Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti
putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi.
Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi
turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen
pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä
voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva
elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki
esineet pienimpiin aineosiinsa.

"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata
kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.

"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen
häntä iloisesti nauraen. -- "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää,
poikaseni, perä pystympään!"

Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi
melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli
olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas,
näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti
aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen
huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui
putouksen alla olevaan suvantoon.

Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti
tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä,
joka matkan varrella oli veneeseen tullut.

"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä
olen -- sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän
kymmenellä."

"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli
vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.

"Se voi olla niin -- ei epäilystä, että se _on_ niin, koska sinä sen
sanot -- mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä."

Capilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa
varmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä
ja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä
hirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa
helposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai
kaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean
uoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä
kauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten,
kaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä
voimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta
tottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton
keveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja
voimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin
höyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli
kastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta,
kuohuva koski teki kaiken muun.

Voi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa.
Hän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus
kallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän
reippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua
julki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta
sisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut
kurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan
entinen mahtava ylemmyys.

"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi
kieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen
kuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea
yhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin."

"Se ei riitä, herra merimies", sanoi Haukansilmä. "Ei riitä, että tuntee
vain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä
oikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka
voisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut
ovat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä
tehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan
säilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on,
vaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen,
että kersantin tytär oli katsomassa."

"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin
kääntää ja miten ohjata."

"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen
luonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi
lausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset
luulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut
päästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi
puun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta."

"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan
lausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan
alitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka
päivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa
kuningaskin tuon matkan tehnyt."

"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen
majesteettiaan kuningasta -- Jumala häntä suojelkoon -- veneeseen, kun
laskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko
yritys on tuhottu. -- Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin
kanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla
voidaan tehdä."

"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on
tällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta."

"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei
ole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan
siitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille,
että sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva
voisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta."

Cap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja
hän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä
pitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.

Juuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin
piilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap,
Jasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen
toiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien
heimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.

Mabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan
virtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti
mennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli
kauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka
pelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin
suurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä
johti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi
rohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se
Jasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä.
Hän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta
katsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän
kalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui,
vaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä
luullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi
kertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän,
joka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi
liikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen
tunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun
hän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon.
Siksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan
levollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene
solui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin,
joutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä,
sillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty,
vaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka
se tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.

"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä
laskemaan koskea kanssamme", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla
kun puhui hänen enolleen, "vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä
muutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista."

"Mabel on arka, kuten äitinsäkin" vastasi Cap, "ja teitte oikein,
ystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa,
ettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä."

"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta
pelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät
tuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin
samasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme
parhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella
miten siinä voi käydä."

"Kuinkas poikaparalle kävi?" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta
ottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku
tyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan
mahdottomana. "Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää
hänen kohtalonsa."

"Hän oli _parka_ kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun
asukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille.
Kuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä
väkkärä."

"Joka on hypännyt pois veneestä", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän
ilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen
ystävänsä.

"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin
silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein
koskivat toisiinsa, -- "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole
sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."

"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä
toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se
on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."

"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen
silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun
kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen
lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi
sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän
laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin
katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen
hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."

Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin
kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan
kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat
ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.

"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko.
Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme
menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun
epäilette mingojen vehkeitä."

"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat
joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."

"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa
muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut
kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme
turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. --
Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla -- tarkoitan kalliolla
-- seisoo?"

"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita
minä en ollenkaan ymmärrä."

"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo,
että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen
rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme.
Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten
värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta
seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät
turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni
valheeksi."



IV LUKU.


    "Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla,
    siellä villiruusut tuoksuu,
    keijut kisaa nurmikolla."

                                     _Spenser_.

Putousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan
toisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja
rauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja
karikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli
sellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista
kulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati
sangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa
kuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin
olla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä
helposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän
oli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet
pysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.

Heti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän
voimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski
Jasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä
riippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta,
toiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun
matkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään,
ja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.

"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina",
huomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, "miksi hän on sitten
käskenyt meidän pysähtyä?"

"Mingoja kuljeksii täällä metsissä."

"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö
niistä jotakin lähemmin?"

Mohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.

"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin", näin
rajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa
ne sitten miehitettyjä tai eivät.

"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet
tupakoivat punanahkojen piipuilla."

"Katso", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.

Koppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja
kunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu
sellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle
sijaa.

"Tuo on pirullista ja jumalatonta", sanoi Haukansilmä, joka tunsi
ääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin
näillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se,
joka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan
hylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, "ei ainoakaan intiaani,
joka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa,
uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille,
että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen
mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa
jumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?"

"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin."

"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat
neuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he
jättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat
jälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin,
jonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen
ystävänsä katosi metsään.

Haukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja
teeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa
itseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran
Haukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus
heitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.

"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja
syvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan
vaaroihin. "Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?"

"Mitä?"

"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen
katkaista meiltä tien päämääräämme?"

"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä
en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin
kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en
ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että
vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin
tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista
paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta,
ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän
tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit
viheltelevät."

"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia
paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."

"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä
rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä,
siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua
mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja
kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä
vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen
paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä
mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä
joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään
pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas
ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin
ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla
kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme -- samalla puolen jokea kuin me?"

"Tuonko kaatuneen hongan luona?"

"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne
jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu
houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme
niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja
näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia
vihollisiakin."

"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä
rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."

"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen
nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka
savu, auttaa siinä parhaiten vesi."

Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei
toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue
valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin
Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin
verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas
lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää
mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet
olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.

"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan
huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä
taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean.
Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta,
koska se hyödyttää meitä kaikkia."

"Liian paljon savua, liian paljon viisautta", sanoi Nuolenpää lyhyesti.

"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä
main on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän
päivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta.
Ei, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee
skotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät
enemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja
pyssyistä."

"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main
ovat oppineet sotajuonet vihollisiltansa", sanoi Mabel, "ja menettelevät
yhtä kavalasti kuin punanahatkin."

"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he
viheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät
kotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua.
Yhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin
kokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella -- sitä minä kutsun
metsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy
hakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden
tuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä."

Puhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli
pysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä.
Onneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet
melottiin.

Parempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja
riippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden
pohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä
astuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen
toiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä
huomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin
märkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.

"Tämä on mainio piilo", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä
paikkaa tarkastellut, "mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi.
Parahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan
hiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me
tuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle."

Opas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat
muutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta,
ettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin
syvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli
laitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille.
Haukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen
laittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja -- joita tällaisesta
paikasta helposti löytää -- ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne
näyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun
ne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle.
Lyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään
tunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.

"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut", sanoi Haukansilmä
nauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään.
"Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka
riippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja
ja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten
järkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä,
kelpaako piilomme johonkin vai ei."

Jasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän
ei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse,
pois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän
nytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat
lähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan
intiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja
Käärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat
niitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää
mitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien
hitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon
veneet olivat kätketyt.

Piilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta
kurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä
etua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään,
saattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä
seurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen
laittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi
suurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia
askeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli
tavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli
niin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea
niihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun
Haukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti
häntä astumaan sisään.

"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä", sanoi Haukansilmä nauraen,
"vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin
tavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että
kokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi
huomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten
Jasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat
huomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä."

"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta
huolimatta lähteä matkalle heti", sanoi Cap, "ja laskea myötävirtaan
niin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet
yläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin."

"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa,
ennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki
ruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä
seuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä
nuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin
mahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän
on liian hento."

"Sen me teemme", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen
puuskassa, "minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä
kyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En
voi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun
tähteni."

"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme
itsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä
palveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös
sinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?"

"Palvella häntä, totta kai!" sanoi Jasper lämpimästi, "mikään voima ei
saa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä
sylissä."

"Oikein sanottu, poikaseni, -- miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja
minä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne
edustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään,
lukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. -- Se olikin
surullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni."

Mabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä
toiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: "Minulla ei ole oikeutta
saattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän
teitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen
paikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja
olen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä
mielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni -- ei, teidän jalon
elämänne vuoksi?"

"Hän on uskollinen sielu, Jasper", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä
omassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin,
"ja äärettömän rakastettava! -- Me tulemme raa'oiksi ja myöskin
kovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon
näkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät
hyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo
samaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion
rannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja
opettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt,
Jasper, suoraan, eikö asia ole niin."

"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön
kuin Mabel Dunham", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen
rehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa
kaunopuheisemmin kuin sanat, "ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja
meriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin."

"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan
liikkeelle", keskeytti Mabel kiireesti, "minä tunnen, ettemme tässä ole
kauemmin turvassa."

"Te ette voi sitä tehdä -- ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi
viidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin
kaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun,
ja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy
odottaa mohikaania."

Kun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut
nämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko
seurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten
alla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä -- tai oikeammin hän yksin puhui
ja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo
ainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen
ihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja
Mabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan
tunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa
olosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului
tavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap
huomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.

"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä", huomautti vanha merimies,
"hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille
kyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei
kuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa
piippuansa."

"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä
hyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me
heidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää
himoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen
viikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään,
Jasper?"

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan,
joka kahlasi rantaa pitkin."

Mohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että
olisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa,
niin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän
pysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä
tapahtui.

"Käärme näkee intiaanit!" kuiskasi Haukansilmä. "Yhtä varmasti, kuin
olen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet
narrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!"

Hän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi
Capia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen
hiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan
seisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten
näytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen
näkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla
huolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas,
tarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton
levottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas
terävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä
piilotetut veneet.

"Kutsukaa hänet sisään", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä
uteliaisuuttansa, "kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä.
Katsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!"

"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää", vastasi hänen
toverinsa, "muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä
auttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että
Chingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee
meidät, mutta ei _tahdo_ löytää tekemäämme pakopaikkaa."

Tämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin
olivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut
muutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja
pensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen
huolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.

"Missä ovat mingot?" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui
niin lähelle, että häneltä voi kysyä.

"Irokeeseja", vastasi intiaani lyhyesti.

"Yhtä hyvä -- yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit -- tai
raivottaret -- kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä
minä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme
järkevästi."

Kun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä
tovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle
päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla
kääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla
nähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki
ohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä
vuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin.
Joka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa -- viisitoista
luvultansa -- astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas
heidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja
mohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja
saapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu
näkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen
huomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook
hyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä
hän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he
eivät kuitenkaan kauaksi jääneet.

Irokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He
näyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan,
sillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät
metsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle,
missä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen
tulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme
saattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan
kiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin
saattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän
jäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.

Kun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien
valkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa
perusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.

"Veneet vesille heti paikalla", sanoi Jasper innokkaasti, "virta on hyvä
ja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen
saavuttamattomiin."

"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla -- täytyykö hänen joutua
turmioon näissä metsissä?" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka
taidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja
delawarelaisten kanssa.

"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet", vastasi
nuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. "Mabel ja
Nuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä
täytämme velvollisuutemme."

"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta
kirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene
kulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin."

"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären
vuoksi pelkää mitään vaaroja."

"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!"

"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa
kaiken rohkeutensa."

Joukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka
perä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper
lausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa
verevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta
nuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti
pyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta
mielenilmausta ei näkynyt.

"Sinä olet nuori ja kuumaverinen", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja
arvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä
tällaisissa asioissa; "mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia
vaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi
antaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta,
Jasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä,
sillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi
ymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on
katsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja
tietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella
kuin ajattelemattomalla hulluudella."

"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!" sanoi Jasper katuen ja tarttuen
innokkaasti toisen ojennettuun käteen. "Rehellisesti pyydän anteeksi.
Hullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys,
neuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten
kaikki tietävät."

Nämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta
äskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen,
rehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden
puristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi
ollutkaan.

"Kaikki hyvin, Jasper", hän vastasi nauraen, "minä en halua murjotella
itse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen
luonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan
niin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo
delawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin
värillä on omat ominaisuutensa."

Kosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja
koko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi
huulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella
kädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä
tarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi
Jasperille:

"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin
tervaskannot!"

Jasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla
pakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen
ruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas,
ettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa,
mutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle
pyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin
käärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun
taas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen
pumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään
molemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin
ampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean
paikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki
vihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois
suunniltaan näin tärkeällä hetkellä.

Se oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa
olkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan
takaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan
virran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä
aseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden
vaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi
heistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen
jokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.



V LUKU.


    "Kuolo siellä, kuolo täällä,
    kuolo vaanii kaikkialla."

                     _Shelley_.

Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista
pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille
lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa
oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan.
Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit
näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin.
Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi
Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman
pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin
luoksensa ja kuiskaten puhui heille:

"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun -- muu ei auta. Niitä on vain
kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden
päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi
maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta
tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi
luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana
on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs
otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa
ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa
pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos
kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär
veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."

Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten
läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit
kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun
taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian,
että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle
juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä
olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät
toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka
sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle
ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi
hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi
suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli --
seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä -- eivätkä lehdet
synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä,
niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten
korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja
Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein
kaikesta, mitä sanottiin.

"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen
niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä
lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin,
ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."

"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja
pengermältä.

"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."

Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen
huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.

"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät",
sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme
olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä
on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."

Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille
kohosi raivokas ilme.

Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten
pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita
tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta
vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja
heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin
kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja
nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin
jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili
äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli
oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä
viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä.
Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että
jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.

Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin
kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan
saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy
osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä
toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä
olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään
tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat
matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta
tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat
pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli
huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja
terävä vaisto -- joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä -- sanoo
hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein
oikeille jäljille.

Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut
välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään
Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa
kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän
pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun
kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen
vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi
pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi
Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa
ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.

Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko
nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin
ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen
sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle
kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes
suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys,
kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon.
Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi
vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä
olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden
käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan
mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken,
ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti
pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset
liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel
takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja
äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja
delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa.
Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja
kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa
hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen
käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä
sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.

Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja
odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen
metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.

"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti
pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte
saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen
pohjalle."

Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan
ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät
niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan
niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene
oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle.
Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä
velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää
taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä
tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri
kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän
katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet
jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut
aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren
irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi
pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen
mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin
voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta
seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi
veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten
siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan
vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti
arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen
venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada
varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki
muut tunteet.

"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan
pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa
vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita
kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset
Chingackgookille ja minulle."

Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat
pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka
hätäilemättä meloi lähintä venettä.

"Tyhjentäkää vain pyssynne, kuten houkat ainakin", puheli Haukansilmä,
joka pitkillä, yksinäisillä metsäretkillään oli oppinut puhelemaan
yksin. "Ampukaa pyssynne tyhjiksi epävarmaan maaliin ja antakaa minulle
aikaa lisätä kyynärä kyynärältä joessa välimatkaamme. En tahdo pilkata
teitä, kuten delawarelainen tai mohikaani, sillä minun luonteeni on
valkoihoisen eikä intiaanin, eikä kerskunta taistelussa sovi kristitylle
sotilaalle. Päinvastoin tunnustan tässä itselleni, että te olette hieman
parempia kuin kaupungin keikarit, jotka ampuvat puistojen satakieliä. Se
oli hyvin tarkoitettu", hän sanoi kääntäen päätänsä syrjään, kun kuula
kiskaisi tupsun hänen otsatukastaan, "mutta luoti, joka sattuu tuuman
verran maalistaan harhaan, olisi parempi jättää ampumatta. -- Hyvin
tehty, Jasper! Kersantin suloinen lapsonen täytyy saada turvaan, vaikka
me siinä menettäisimme päänahkamme."

Nyt Haukansilmä oli saapunut keskelle jokea ja melkein vihollistensa
tasalle, kun taas toinen vene Jasperin ja Capin taitavalla ohjauksella
oli ihan saapumassa toiselle rannalle juuri sille kohdalle, johon oli
neuvottu. Vanha merimies näytteli nyt osansa miehekkäästi, sillä hän oli
taas joutunut omalle alalleen ja rakkaus sisarentyttäreen sai hänet
unohtamaan oman itsensä. Nyt hän olisi ollut valmis ampumaankin, vaikka
hän oli saavuttanut kokemuksensa ja taitonsa aivan toisenlaisessa
sodassa. Muutamia airon vetoja vielä, ja venhe työntyi pensaisiin. Mabel
riensi Jasperin kanssa maihin ja ainakin toistaiseksi nämä kolme
pakolaista olivat turvassa.

Paljon pahempi oli Haukansilmän asema: hänen jalo itseuhraavaisuutensa
oli saattanut hänet mitä suurimpaan vaaraan, joka suureni hänen
lähestyessään virran mukana vihollisiaan, sen takia, että metsään
lähteneet villit palasivat vedessä-olevien ystäviensä luo. Oswego siltä
kohdalta oli kaapelin levyinen ja koska pilkka oli keskellä jokea, oli
se vain sadan kyynärän päässä ampujista, jotka lakkaamatta paukuttivat
osaamatta kuitenkaan tähän heiluvaan maaliin.

Tässä kauhistuttavassa asemassa Haukansilmää saattoi auttaa vain hänen
oma kekseliäisyytensä ja kestäväisyytensä. Hän tiesi, että hänen
pelastuksensa riippui siitä, jaksoiko hän pysyä lakkaamatta liikkeessä,
sillä kiinteään pilkkaan tältä väliltä olisi jokainen luoti sattunut.
Pelkkä liikekään ei yksin riittänyt, sillä hänen vihollisensa, jotka
olivat tottuneet osaamaan juoksevaan hirveen, olisivat kyllä osanneet
häneenkin, jos hän olisi laskenut vain yhtäälle päin. Siksi hänen
lakkaamatta täytyi muuttaa veneen suuntaa: hetken hän nuolen nopeudella
laski virtaa alas ja jo seuraavana hetkenä käänsi veneen vinottain tai
poikki joen toiselle rannalle. Onneksi eivät irokeesit voineet ladata
pyssyänsä vedessä, ja kaikkialla joenäyräillä kasvavat pensaat estivät
heitä aina näkemästä pakolaista, kun he nousivat maihin. Saatuaan kaikki
vihollisensa pyssyt tyhjiksi Haukansilmä asiain näin ollen pääsi,
laskien myötävirtaan ja vinosti toista rantaa kohti, melkoisen kauaksi,
kun äkkiä ilmestyi uusi vaara, vaikkakaan ei ihan odottamatta: hän
huomasi sen joukon, joka oli asetettu virran alemmalle juoksulle
väijymään joen kulkijoita.

Ne olivat ne villit, joista toiset olivat lyhyen keskustelunsa aikana
maininneet. Niitä oli luvultaan kymmenen, ja he olivat mitä ovelimmin
valinneet paikan veristä tointansa varten. He olivat asettuneet
ampumalinjaan siinä kohden, jossa virta voimakkaana syöksyi alas
kallioitten ja hiekkasärkkien välitse. Haukansilmä näki, että ainoa
kuljettavaksi sopiva uoma kulki ihan villien ohi ja jos hän nyt lähtisi
siitä, seuraisi sitä ehdoton antautuminen tai kuolema. Koko hänen
toivonsa oli nyt päästä länsirannalle, kun taas kaikki viholliset olivat
itärannalla. Mutta se vaati enemmän kuin yhden miehen voimat ja
koettaessaan päästä virran pyörteistä hän olisi vain hiljentänyt veneen
vauhtia ja asettunut varmaksi maaliksi. Se oli kauhea hetki. Mutta
silloin teki Haukansilmä äkkiä päätöksen, jonka heti päätti toteuttaa.
Sen sijaan, että olisi koettanut päästä virran nielusta hän ohjasi
kuohuisimpaan paikkaan, johon saavuttuaan hän koppasi käteensä pyssynsä
ja ampumatarve-laukun ja hyppäsi veteen alkaen kahlata kalliolta
toiselle länsirantaa kohden. Kevyt vene kiisi nyt virran pyörteisiin
tarttuen kallioihin, joista aalto heitti sen kumoon. Se täyttyi vedellä,
mutta tyhjentyi taas, kunnes virta vei sen rantaan vain muutamien
kyynärien päähän siitä, mihin villit olivat asettuneet.

Tämä toki ei ollut pelastanut Haukansilmää kokonaan vaarasta. Ensi
hetkenä villit kyllä ihailivat hänen rohkeuttansa ja taitoansa, joille
ominaisuuksille kaikki intiaanit antavat mitä suurimman arvon, ja
pysyivät toimettomina, mutta halu saada kostaa ja kauan himoittu
voitonmerkki herätti heidät pian entistä kiihkeämpään toimintaan. Pyssyt
paukahtelivat, ja veden kohinasta huolimatta hän saattoi kuulla luotien
viheltelyn päänsä ympärillä. Mutta tästä välittämättä hän taivalsi
eteenpäin, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton, ja ihme kyllä,
hänen nahassaan ei ollut naarmuakaan, vaikka hänen metsästäjä-pukunsa
oli täynnä reikiä.

Monessa kohden Haukansilmän täytyi kahlata vedessä kainaloita myöten,
jolloin hän piti pyssynsä ja ampumatarpeensa ylhäällä säilyttääkseen ne
kuivina. Mutta tällainen kulku alkoi häntä väsyttää ja siksi hän
suuresti ilostui, kun pääsi pienelle kalliolle, joka kohosi niin ylös,
että sen korkein kohta oli kuiva. Tälle hän asetti ruutisarvensa ja sen
takana hän sai ruumiilleen jonkinlaisen suojan. Länsirannalle tästä oli
vain viitisenkymmentä askelta, mutta siinä kulki syvä, voimakas virta ja
pian hän huomasi, ettei yli voinut päästä muuten kuin uimalla.

Nyt lopettivat intiaanit hetkeksi ampumisen ja kerääntyivät veneen luo,
ja kun he huomasivat, että mela vielä oli jäljellä, he valmistautuivat
menemään virran yli.

"Haukansilmä!" kuului ääni länsirannan pensaikosta, "Haukansilmä!"

"Mitäs tahdot, Jasper?"

"Älä hätäile, ystävät ovat lähellä eikä ainoakaan mingo pääse joen yli
saamatta palkintoa rohkeudestaan. Eikö sinun olisi paras jättää pyssyä
sinne kalliolle ja uida tänne meidän luoksemme, ennenkuin nuo riiviöt
pääsevät luoksesi?"

"Oikea metsästäjä ei luovu koskaan aseestaan, niin kauan kuin hänellä on
ruutia sarvessaan ja luoteja kukkarossaan. En ole tänään vielä koskenut
liipasimeen, Vesikoira, enkä voi sietää ajatusta, että olen ollut noiden
lurjusten kanssa tekemisissä antamatta mitään muistoa itsestäni. Vesi ei
vahingoita minua, vaikkapa seisonkin siinä vähän kauemmin. Tuolla näen
niiden ryökäleiden joukossa Nuolenpää-roistonkin ja tekee mieleni
lähettää hänelle palkka, jonka hän on niin rehellisesti ansainnut. Et
suinkaan liene tuonut kersantin tytärtä tänne ampumalinjoille, Jasper?"

"Toistaiseksi hän on turvassa, vaikka kaikki riippuukin siitä, voimmeko
pitää joen vihollistemme ja itsemme välillä. Nyt ne tietävät meidän
voimamme ja epäilemättä koettavat päästä yli, kun taas toiset jäävät
tuolle puolen."

"Tämä soutukilpailu koskee paremmin sinua, poika, kuin minua, vaikka
minäkin voin käytellä airoja ainakin yhtä hyvin kuin parhainkin mingo.
Jos ne tulevat yli virran alapuolelta, miksi me emme voi soutaa yli
virran yläpuolelta suvantoa pitkin ja pitää yhä välkkyvää vettä
välillämme?"

"Siksi, kuten jo sanoin, että he jättävät osan joukostaan toiselle
rannalle, ja sitäpaitsi, Haukansilmä, tahtoisitko sinä tuoda Mabelin
irokeesien maalitauluksi?"

"Kersantin tytär täytyy saada varmaan turvaan", vastasi opas
ponnekkaasti. "Olet oikeassa, Jasper, hänellä ei ole mitään syytä
asettaa suloisia kasvojaan ja hentoa varttansa mingojen pyssyn ruoaksi.
Mitä me voimme tehdä? Heidät täytyy estää yli tulemasta tuntiin tai
pariin, ja sitten pimeän tultua me kyllä tahdomme parhaamme mukaan
koettaa pelastaa kersantin tyttären."

"Olen aivan samaa mieltä, jos me vain kykenemme siihen."

"Jumala on kanssamme, poika -- Jumala on kanssamme, ja järjetöntä on
otaksua, että kersantin tyttären kaltaisen olennon kohtalo voisi johtaa
hänet noiden hirtehisten rääkättäväksi. Tietääkseni ei ole putousten ja
linnan välillä ainoatakaan muuta alusta kuin meidän veneemme, ja
luulisinpa käyvän yli punanahkojen ymmärryksen tulla tänne, kun vahdissa
on kaksi sellaista pyssyä kuin sinun ja minun. En tahdo ylvästellä,
mutta koko rajaseutuhan tietää, että lentävään ilmojen kotkaankin niiden
kuula sattuu."

"Sinun taitosi, Haukansilmä, tunnetaan lähellä ja kaukana, mutta pyssyn
lataaminen vie aikaa, etkä sinä ole edes maalla, jossa voisit käyttää
hyväksesi metsän antamaa suojaa. Luuletko, että pääsisit rannalle ja
voisit säilyttää pyssysi kuivana, jos sinulla olisi meidän veneemme?"

"Voiko kotka lentää, Jasper?" kysyi toinen nauraen omalla tavallaan ja
katsellen taaksensa. "Mutta tyhmää olisi sinun nyt lähteä vesille, sillä
ne roistot valmistuvat taaskin räiskyttämään pyssyjänsä."

"Se kyllä voidaan tehdä kenenkään antautumatta vaaraan. Herra Cap meni
veneelle ja heitti lehvän virtaan koetellakseen sen suuntaa. Kas, tuolla
se jo tuleekin. Jos saat sen kiinni, seuraa vene heti perässä. Kaikissa
tapauksissa, jos vene pääsisi ohitsesi, tuo pyörre sen minun luokseni."

Jasperin puhuessa lehvä tuli näkyville ja virran kiihtyvällä vauhdilla
lekotteli kohti Haukansilmää, joka sieppasi sen kiinni juuri, kun se oli
livahtamaisillaan ohi ja kohotti sen riemuiten ilmaan merkiksi, että
yritys oli onnistunut. Cap ymmärsi merkin ja siinä paikassa vene oli
työnnetty vesille ja lähetetty merimiehelle ominaisella huolella ja
taidolla liikkeelle. Se kulki samaa tietä kuin oksakin ja hetkistä
myöhemmin tarttui Haukansilmä kiinni sen laitaan.

"Siihen tarvittiin merimiehen taitoa", sanoi opas nauraen, "mutta teidän
taitonne kuuluvatkin vesielämään samoin kuin minun metsänkäyntiin.
Antaapa nyt mingojen mielin määrin paukutella pyssyjänsä, sillä nyt
heillä on viimeinen tilaisuus ampua suojattomaan maaliin."

"Ei, laske kiireesti rantaan", sanoi Jasper innokkaasti, "eihän hyödytä
mitään heittäytyä vaaraan."

"Minä haluan katsoa silmästä silmään vihollisiani, kuten mies", vastasi
Haukansilmä ylpeästi. "Minä en ole punanahkainen, ja valkoihoisen tulee
taistella avoimesti eikä pensaitten takaa."

"Entäs Mabel?"

"Totta, poikani, totta! Kersantin tytär täytyy pelastaa. Kuten sanot,
hupsua ja poikamaista olisi antautua turhaan vaaraan. Luuletko, että
vene voidaan piilottaa sinne, missä sinä nyt olet?"

"Ei epäilystä, anna tulla vain."

Haukansilmä työnnälti veneen vesille ja hetken kuluttua Jasper tarttui
sen kokkaan. Piilottaakseen veneen ja saadakseen äyrämällä
turvallisemman aseman ystävät katosivat metsään, jossa he sydämellisesti
puristivat toistensa kättä ihan kuin olisivat pitkiä aikoja olleet
erossa.

"Nyt saamme nähdä, Jasper, uskaltavatko mingot yrittää Oswegon yli, kun
tietävät Pitkän Pyssyn olevan lähettyvillä. Sinä ehkä voit käyttää
airoja, melaa ja purjeita paremmin kuin pyssyä, mutta sinulla on rohkea
sydän ja tarkka käsi ja niihin voimme taistelussa paljon laskea."

"Mabel tapaa minut kyllä itsensä ja vihollistensa välillä", vastasi
Jasper vaatimattomasti.

"Ihan varmasti! Kersantin tytärtä täytyy puolustaa. Minä rakastan sinua,
Jasper, sinun itsesi vuoksi ja vielä enemmän minä rakastan sinua sen
vuoksi, että hädän hetkenä, jolloin tarvitset kaiken miehuutesi,
ajattelet heikompiasi. Katso, Jasper! Kolme lurjuksista kiipeää
todellakin veneeseen! Heidän varmasti täytyy uskoa, että olemme
paenneet, muuten he eivät ikinä uskaltaisi lähteä suoraan surman
suuhun."

Totta olikin, että irokeesit laittautuivat kulkemaan yli joen, sillä kun
Haukansilmä ja hänen ystävänsä olivat täydellisesti piilossa, heidän
vihollisensa alkoivat luulla, että he olivat paenneet. Se olikin ainoa
keino, jota useimmat valkoihoiset olisivat käyttäneet. Mutta Mabel oli
nyt sellaisten miesten turvissa, jotka tunsivat liian hyvin metsien
sotatapoja voidakseen hylätä itse asiassa ainoan puolustusmahdollisuuden
ja lähteä epävarmalle pakotielle.

Kuten Haukansilmä oli sanonut, kolme sotilasta asettui veneeseen, kaksi
oli polvillaan pyssy poskella valmiina paukahuttamaan, jos vihollista
näkyisi, ja kolmas seisoi suorana veneen perässä ja meloi. Näin he
lähtivät rannasta vedettyään varovaisuuden vuoksi venettä ylöspäin niin
kauaksi, että virta oli suhteellisesti tyyntä. Ilmeisesti se villi, joka
melaa käytti, ei tehnyt sitä ensi kertaa, sillä pitkät, voimakkaat vedot
panivat kevyen kaarnalevyn kiitämään veden pintaa kuin ilmojen lintu.

"Joko minä laukaisen?" kysyi Jasper vavisten halusta saada alkaa
taistelun.

"Ei vielä, poika -- ei vielä. Niitä on vain kolme, ja jos herra Cap voi
käyttää niitä aseita, joita hän vyössään kantaa, me voimme antaa heidän
tulla maihin, niin saamme veneemme takaisin."

"Entäs Mabel?"

"Ei pelkoa kersantin tyttären vuoksi. Hänhän on sanojesi mukaan piilossa
ontossa kannossa orjantappurapensaitten sisässä. Jos on totta, että
piilotit jäljet, kuten sanoit, niin saa se suloinen olento maata siellä
kokonaisen kuukauden ja nauraa mingoille."

"Koskaan emme voi olla varmoja. Meidän olisi sittenkin pitänyt tuoda
hänet lähemmä omaa piiloamme!"

"Mitä varten, Vesikoira? Asettaaksemme hänen sievän päänsä ja sykkivän
sydämensä keskelle kuulasadetta? Ei, ei; hänellä on hyvä siellä, missä
hän on, koska siellä on turvassa."

"Emme ole koskaan turvassa. Luulimme olevamme piilossa siellä,
pensaitten sisässä ja nyt näet, että erehdyimme."

"Ja mingo-paholainen sai palkan rohkeudestaan, kuten nämäkin saavat."

Haukansilmän puhe katkesi, sillä kuului kova paukahdus, ja perässäoleva
intiaani lensi korkealle ilmaan pudoten sieltä veteen ja vieden melan
mukanaan. Pieni savupilvi leijaili hetken itärannalla olevien pensaitten
yllä, mutta hajosi pian ilmaan.

"Se oli Suuren Käärmeen suhahdus!" huudahti Haukansilmä riemuiten.
"Koskaan ei ole rohkeampi ja uskollisempi sydän sykkinyt delawarelaisen
povessa. Hieman minua surettaa, että hän särki minun suunnitelmani,
mutta eihän hän voinut tietää meidän asemaamme."

Tuskin oli vene menettänyt ohjaajansa, kun se valloillaan syöksyi
kuohuvaan koskeen. Aivan avuttomina molemmat villit kilmuilivat hurjasti
ympärilleen, mutta eivät mitenkään voineet luonnonvoimaa hallita.
Chingackgookin onneksi melkein kaikkien irokeesien huomio oli kääntynyt
niihin, jotka nyt veneessä odottivat viimeistä hetkeänsä, muuten hänen
pakonsa olisi ollut ainakin vaikea, ellei mahdoton. Mutta ainoakaan
vihollinen ei liikahtanut muuta kuin piilottuakseen johonkin, ja
kaikkien silmät olivat tähdättyinä seikkailijoihin. Pikemmin kuin tämä
on sanottu syöksyi vene, jonka pohjalle intiaanit asettuivat pitkin
pituuttaan pitääkseen sen tasapainoa yllä, kuohuviin pyörteihin. Tämä
luonnollinen varokeino ei heitä kuitenkaan auttanut, sillä kevyt vene
tarttui kallioon ja pyörähtäessään ympäri heitti molemmat soturit
veteen. Koskissa vesi ei ole koskaan kovin syvää lukuunottamatta niitä
paikkoja, joihin se on uurtanut kanavia; mutta mihinkään eivät irokeesit
voineet tarttua kiinni, vaikka heidän kätensä olivat vapaat, vaan heidän
täytyi uiden ja kahlaten koettaa päästä ystäviensä luo rannalle. Vene
pysähtyi kalliolle keskelle koskea, joten siitä ei kummallekaan
puolueelle tällä hetkellä ollut vähintäkään hyötyä.

"Nyt on meidän vuoromme", huudahti Jasper, kun näki molempien intiaanien
ilmestyvän suvannon reunaan. "Yläpuolella oleva vekkuli on minun,
alapuolella sinun."

Niin oli nuorukainen innostunut tätä jännittävää näytöstä katsellessaan,
että laukaisi kesken puheensa, mutta nähtävästi ihan turhaan, sillä
molemmat pakolaiset heilauttivat halveksien käsiänsä. Haukansilmä ei
vain ampunut.

"Ei, ei, Vesikoira", hän vastasi, "minä en vuodata verta ilman pakkoa,
mutta tarpeen tullen minun luotini kyllä sattuu. Minä en rakasta
mingoja, sillä olen liian paljon seurustellut delawarelaisten kanssa,
jotka ovat heidän leppymättömiä ja luonnollisia vihollisiansa. Mutta
minä en ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen
kuolemastaan on jotakin hyötyä. Ei yksikään hirvi ole turhan vuoksi
kaatunut minun luodistani. Eläen erämaissa enimmäkseen yksin Jumalansa
kanssa oppii punnitsemaan asioita oikein. Yhden kuolema nykyisessä
asemassamme riittää meille. Mahdollisesti tässä vielä sattuu tilaisuus,
jolloin voi käyttää Pitkää Pyssyä Suuren Käärmeen hyväksi, joka on
käyttäytynyt varomattomasti ilmaistessaan noille vaaniville
paholaisille, että hän on heidän lähettyvillään. Niin totta kuin olen
vaivainen syntinen hiipii nyt juuri tuolla yksi niistä kaatuneen puun
suojassa luullen hyvänkin saaliin tapaavansa!"

Puhuessaan Haukansilmä osoitti sormellaan, ja Jasperin terävä silmä
keksi heti, mitä toinen tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista
-- palaen halusta saada kunnostautua aivan erinomaisesti -- oli
luikahtanut erilleen seurueestaan hiipien sinne päin, missä Chingackgook
oli ollut piilossa. Delawarelainen oli nähtävästi huolimaton
vihollistensa suhteen, sillä nuorukainen oli päässyt niin lähelle, että
saattoi nähdä hänet. Tämän voi huomata irokeesin liikkeistä, vaikk'ei
Chingackgookia näkynyt, sillä tämä valmistui juuri laukaisemaan. Koski
oli Oswegon mutkassa muodostanut omituisen polven, niin että
Chingackgook joutui melkoisen lähelle vihollisiansa, vaikka välimatka
maata myöten oli useita satoja kyynäriä, ja sen vuoksi Haukansilmä ja
Jasper saattoivat seurata tarkasti molempien toimia. Joen leveys tällä
paikalla oli pari sataa kyynärää, ja jokseenkin yhtä kaukana oli hiipivä
irokeesi luullusta saaliistansa.

"Suuri Käärme on varmasti jossain tuolla", huomautti Haukansilmä, joka
ei hetkeksikään jättänyt vihollista silmistään, "ja hän liikkuu kovin
huolettomasti, kun antaa mingo-lurjuksen, joka kaikesta päättäen on
sangen verenhimoinen, tulla noin lähelleen."

"Katso", keskeytti Jasper, "tuolla on delawarelaisen ampuman intiaanin
ruumis! Se on tarttunut kiveen, ja virta on nostanut pään veden pinnan
yläpuolelle."

"Samantekevä, poika -- samantekevä. Ihmisruumis ei ole paljoa parempi
kuin ajelehtiva tukki, kun kerran siinä asuva henki on paennut. Tuo
irokeesi ei enää ketään vahingoita. Mutta tuo toinen hiipivä roisto
aikoo riistää päänahan minun parhaimmalta ja koetelluimmalta
ystävältäni."

Haukansilmä keskeytti puheensa ja nostaen äkkiä tavattoman pitkän
pyssynsä tähtäysasentoon hän samana hetkenä laukaisi. Toisella rannalla
tähtäilevä irokeesi oli juuri laukaisemaisillaan, kun Pitkän Pyssyn
turmiollinen viesti saapui. Hänen pyssynsä laukesi -- totta kyllä --,
mutta ilmaan, ja itse mies horjahti pensaikkoon ilmeisesti
haavoittuneena ellei kuolleena.

"Tuo hiipivä lurjus itse pakotti minut tekemään näin", mutisi
Haukansilmä asettaen pyssyn perän maahan ja ladaten sen uudelleen. "Me
Chingackgookin kanssa olemme yhdessä taistelleet nuoruudesta asti
ranskalaisia ja intiaaneja vastaan luopumatta koskaan toisistamme, ja
nyt tuo hullu paholainen luulee, että minä seison toimetonna ja
katselen, kun hän salakavalasti ampuu minun parhaan ystäväni."

"Me olemme tehneet Suurelle Käärmeelle saman palveluksen, kuin hän teki
meille. Nyt nuo lurjukset pelkäävät ja menevät piiloihinsa, kun
huomaavat, että voimme osua heihin tältä puolen."

"Yksi luoti ei tee paljoa, Jasper -- ei paljoa. Mutta kysy noilta, niin
ne kertovat, mitä Pitkä Pyssy voi tehdä ja on jo tehnyt, vaikka kuulia
on satanut päämme ympärillä kuin rakeita. Ei, ei; ei tee paljoa ja
ajattelematon kulkuri antaa sen itseensä sattua."

"Onko tuo koira tai hirvi, joka ui tälle rannalle?"

Haukansilmä hämmästyi, sillä todellakin joku ui tälle puolen kosken
yläpuolisesta suvannosta. Lähempi tarkastus ilmaisi kuitenkin
molemmille, että se oli mies, vieläpä intiaani, vaikka hän kulki niin
ovelasti, että ensi hetkenä näytti epäilyttävältä. Viisaimmalla
sotajuonellaan hän koetti oudolta salata liikkeitään.

"Hän työntää jotakin edessään ja hänen päänsä näyttää uivalta
pensaalta", sanoi Jasper.

"Intiaanin viekkautta, poika; mutta kristityn rehellisyys saattaa sen
häpeään."

Kun mies hitaasti lähestyi, alkoivat katselijat epäillä ensimmäistä
otaksumistaan ja vasta kun kolme neljännestä joen leveydestä oli uitu,
he huomasivat, että todellakin olivat arvanneet oikein.

"Suuri Käärme on elossa!" huudahti Haukansilmä katsoen toveriinsa ja
nauraen, niin että kyynelet kohosivat silmiin, sillä niin häntä
ihastutti toisen viisas keksintö. "Hän on sitonut ruutisarven päänsä
päälle ja sitten peittänyt koko pään lehvillä. Pyssynsä hän on pannut
tukin päälle, jota edellään uittaa, ja nyt hän saapuu yhtyäkseen
ystäviinsä. Niinpä niin! Se aika ei ole kaukana, jolloin hän ja minä
teimme tuollaisia kepposia ihan verenhimoisten mingojen silmäin edessä,
kun kiersimme ympäri näitä äärettömiä aarniometsiä."

"Mutta, Haukansilmä, se ei voi olla Suuri Käärme; minä en huomaa
ainoatakaan merkkiä, joka muistuttaisi hänestä."

"Merkkiä! Kuka nyt intiaanissa etsii jotakin merkkiä? Ei, ei, poika,
värihän sen ilmaisee sillä tuota väriä ei ole kellään muulla kuin
delawarelaisella. Ne tuntee väristä yhtä varmasti kuin sinun kuunarisi
Pyhän Yrjön rististä ja ranskalaisen pöytäliinasta, jonka he asettavat
tuuleen puhdistumaan kalanruodista, hirvenlihasta ja leivänmuruista.
Etkö näe, poika, noita silmiä? Sellaisia ei ole kellään muilla kuin
sankarillisella päälliköllämme. Mutta niin tulisesti kuin tuo silmä
leimahtaakin taistelussa ja niin terävältä kuin se näyttääkin lehtien
välitse" -- tässä Haukansilmä laski kätensä kevyesti, mutta
merkitsevästi toverinsa kädelle -- "minä olen nähnyt kyynelten vuotavan
noista silmistä virtana. Tuon punaisen nahan alla on lämmin sydän ja
sielu -- usko se -- vaikka sen lahjat ovat monessa suhteessa
toisenlaiset kuin meidän."

"Sitä ei epäile kukaan, joka tuntee päällikön."

"Minä _tunnen_ hänet", vastasi toinen ylpeästi, "sillä ilossa ja surussa
me olemme olleet yhdessä: miehille hän esiintyy luotettavana ja lujana
ystävänä ja naisista hän tietää, että ne hänen heimossaan ovat
suloisimmat silloin, kun niiden kanssa antautuu kevyeen ilonpitoon.
Mutta hiljaa! Väärin on metsissä supatella toisen korvaan, kuten
linnoissa tehdään, ja Käärmeellä on tarkka vaisto. Hän tietää, että minä
rakastan häntä ja puhun hänestä hyvää takana päin, mutta
delawarelaisella on sielun kainoutta eikä hän sen vuoksi erehdy
kerskumaan."

Käärme saapui nyt rannalle juuri molempien toveriensa kohdalla, joiden
aseman hän näytti varmasti tienneen, ennenkuin lähti itärannalta, ja
nousten vedestä hän ravisti itseänsä kuin koira ja huudahti reippaasti:
"Hei!"



VI LUKU.


    "Elonmyrskyn pauhatessa
    isä ohjaa lasta."

                   _Thomson_.

Kun päällikkö astui maihin, otti Haukansilmä hänet sydämellisesti
vastaan ja puhui intiaanien kielellä: "Oliko viisasta, Chingackgook",
sanoi hän nuhdellen, "alkaa yksintaistelu tusinaa mingoa vastaan? Pitkä
pyssyni harvoin pettää, se on kyllä totta; mutta Oswego on leveä ja
varminkin käsi ja tarkinkin silmä olisi saattanut erehtyä, sillä se
lurjus ei näyttänyt kuin pään ja olkapäänsä pensaitten seasta. Sinun
olisi pitänyt ajatella sitä, päällikkö -- olisi todellakin pitänyt."

"Suuri Käärme on mohikaanilainen soturi: hän näkee vain vihollisensa
ollessaan sotatiellä, ja hänen isänsä ovat vainonneet mingoja siitä asti
kuin vedet alkoivat juosta."

"Minä tiedän -- minä tiedän teidän taipumuksenne ja kunnioitan niitä.
Kukaan ei saa kuulla minun moittivan punaihoista hänen perinnäisen
luonteensa vuoksi. Mutta viisaus ja urhoollisuus ovat sotilaalle yhtä
tärkeät, ja elleivät irokeesit olisi innostuneet katselemaan veteen
joutuneita tovereitansa, ne olisivat valmistaneet sinulle kuuman
lähdön."

"Mitä delawarelainen nyt aikoo?" kysyi Jasper, joka huomasi, että
päällikkö äkkiä oli jättänyt Haukansilmän ja astui rannalle näyttäen
aikovan uudestaan heittäytyä virtaan. "Ei suinkaan hän liene niin hullu,
että lähtee toiselle rannalle noutamaan ehkä jotakin unohtamaansa
kapinetta?"

"Ei suinkaan, ei suinkaan; hän on yhtä viisas kuin urhoollinenkin
huolimatta siitä, että hän äskeisessä yrityksessä kokonaan unohti
itsensä. Huomaa, Jasper", puheli Haukansilmä vieden toisen hieman
syrjään juuri samana hetkenä, kun he kuulivat intiaanin heittäytyvän
veteen -- "huomaa, poika: Chingackgook ei ole kristitty valkoihoinen,
kuten me, vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät, mitä
hänen tulee tehdä; ja sekään, joka joutuu enemmän heidän kanssaan
tekemisiin, älköön koettakokaan heidän luontoansa muuttaa. Kuninkaan
soturit juovat ja kiroilevat ja vähän hyödyttää koettaa saada heitä
siitä tavasta luopumaan. Mies rakastaa omituisuuksiansa ja nainen
höyheniänsä ja turhaa on taistella kumpaakaan vastaan. Vaikkakin
intiaani näyttää hyvin kummalliselta ja pitää lujasti kiinni heimonsa
ominaisuuksista, on Jumala hänetkin viisaan järjestelmänsä mukaan
luonut, vaikk'en minä etkä sinä voi hänen päähänpistojansa ymmärtää."

"Mitä hän aikoo? Katso, delawarelainen ui juuri kiveen tarttunutta
ruumista kohti. Miksi hän antautuu tuohon vaaraan?"

"Kunnian, maineen ja koston vuoksi, kuten suuret päälliköt ainakin meren
rannalla hänen kotiseuduillaan, jossa täytetään kaikki sydämen toiveet
ja miehen arvo tulee sitä suuremmaksi, mitä useamman vihollisen hän on
kaatanut."

"Minä ymmärrän sinua. Ystäväsi menee riistämään päänahan voiton
merkiksi."

"Niin kyllä, ja iloitkoon hän siitä rauhassa. Me olemme valkoihoisia
emmekä voi silpoa kuolleita vihollisia, mutta punanahalle se tuottaa
kunniaa. Se voi näyttää sinusta ihan hullulta, mutta minä olen nähnyt
valkoihoisten, vieläpä sellaisten, joilla on suuri nimi, kunnian vuoksi
tekevän melkein mitä vain -- sellaisia olen nähnyt."

"Villi on villi, Haukansilmä, joutukoon hän kenen seuraan tahansa."

"Me voimme sanoa niin, poika; mutta kuten sanoin, ei valkoistenkaan
kunnianhimo aina seuraa järjen vaatimuksia, vielä vähemmin Jumalan
tahtoa. Minä olen ajatellut tätä asiaa kulkiessani yksin hiljaisissa
metsissä ja tullut siihen johtopäätökseen, poika, että Luojan lahjat ja
säännöt ovat hyvät ja moninaiset ja kaikki on luotu viisaasti ja
järkevästi."

"Mutta Suuri Käärmehän panee henkensä alttiiksi joutaen mitä suurimpaan
vaaraan koettaessaan riistää päänahan. Tuohan on ihan hullua."

"Ei hänen mielestään, Jasper. Yksi ainoa päänahka tuottaa hänen
kansallisuutensa mielestä enemmän kunniaa kuin suuri taistelukenttä
kaatuneita, joiden päänahka on paikoillaan. -- Olipa kerran nuori hyvin
hienostunut kapteeni, joka menetti turhan vuoksi elämänsä koettaessaan
yksin vallata tykin ranskalaisilta. Se tapahtui viime taistelun aikana.
Hän tahtoi niittää kunniaa. Tunsin nuoren vänrikin, joka mainetta
saadakseen jäi nukkumaan keskelle kuulasadetta ja kehui nukkuvansa
pehmeämmällä kuin puhvelin nahoilla."

"Niin, niin; hulluuksia voi tehdä olematta joku nuori vänrikki."

"Tuossa näet Chingackgookin kunnianhimon. Hän tahtoo saada voitonmerkin
voidakseen näyttää lastenlapsilleen." Tässä Haukansilmä keskeytti
puheensa ja pudistaen surullisesti päätänsä hän sitten hitaasti jatkoi:
"Voi murhetta! Ei kasva vanhan mohikaanin ympärille vesoja. Ei ole
hänellä lapsia iloitsemassa hänen voitoistaan, ei heimoa kunnioittamassa
häntä paarien ääressä. Hän on yksinäinen ihminen tässä maailmassa ja
kuitenkin hän on uskollinen syntyperälleen ja taipumuksilleen. Siinä on
jotakin rehellistä ja kunnioitettavaa, se täytyy sinun myöntää, Jasper."

Kuului hirveä irokeesien huuto, jota säesti heidän pyssyjensä kiihkeä
pauke. He koettivat kaikkensa karkoittaakseen delawarelaisen hänen
saaliinsa luota, ja niin innokkaasti he yrittivät, että tusinan verran
heistä hyökkäsi veteen ja monet kahlasivat satakunnan askelta kuohuvaan
virtaan päästäkseen ampumaan lähempää. Mutta hätäilemättä Chingackgook
suoritti loppuun alkamansa urotyön. Kun se oli tehty, heilutti hän
valloittamaansa voitonmerkkiä päänsä päällä ja päästi hirveän
sotakarjunnan, johon irokeesit raivoissaan vastasivat. Hiljaisessa
metsässä se kuului niin kamalalta, että Mabel kauhuissaan peitti päänsä,
ja hänen setänsä vähän matkan päässä hänestä ihan tosissaan mietti
keinoa, miten pääsisi parhaiten pakoon.

"Tämä voittaa kaiken, mitä ennen olen noilta hirviöiltä kuullut",
huudahti Jasper tukkien inhoten korviansa.

"Se on heidän musiikkiansa, poika, heidän rumpunsa ja huilunsa, torvensa
ja klarinettinsa. Epäilemättä he rakastavat noita ääniä, sillä niissä
ilmenevät heidän raivokkaat tunteensa ja verenhimonsa", vastasi
Haukansilmä hievahtamatta paikaltaan. "Ne tuntuivat nuorena ollessani
peloittavilta, mutta nyt se on samaa kuin yökehrääjän vihellys tai
rastaan laulu minun korvissani. Eivät kaikki villit ja pedot, jotka
kiertelevät linnan ja tämän välisissä metsissä voisi nykyjään mitään
vaikuttaa minun hermoihini. En sano sitä kerskuakseni, Jasper, mutta
miehellä, joka kuulemansa vuoksi joutuu pois suunniltaan, on heikko
sydän. Melu ja huudot voivat pelästyttää vaimoja ja lapsia, mutta ei
miestä, joka metsiä kiertää ja joutuu katsomaan vihollisia silmästä
silmään. Toivon, että Käärme on nyt tyytyväinen, sillä tuolla hän tulee,
ja päänahka riippuu hänen vyössään."

Jasper käänsi tämän viimeisen urotyön vuoksi hänestä inhoten päänsä, kun
delawarelainen nousi vedestä, mutta Haukansilmä kohteli ystäväänsä
filosofisella välinpitämättömyydellä, kuten mies, joka ei pikku
seikkojen anna tasapainoansa häiritä. Astuessaan syvemmälle pensaikkoon
vääntämään pumpulipukuansa ja lataamaan pyssyänsä katsoi delawarelainen
riemuiten tovereihinsa ja sillä näytti kaikki vastenmielisyys ja inho
hävinneen turmelemasta toveruksien hyviä välejä.

"Jasper", alkoi opas taas, "mene herra Capin luo ja pyydä häntä yhtymään
meihin. Meillä on vain hetkinen aikaa neuvotella, sillä ihan varmaan
mingot valmistuvat pikaiseen hyökkäykseen."

Nuorukainen totteli heti ja muutamassa minuutissa neljä pakolaista
neuvotteli joen äyrään suojassa, josta vihollinen ei heitä nähnyt, mutta
he itse saattoivat seurata kaikkia vihollisen liikkeitä, ja päättivät,
miten heidän nyt tuli menetellä.

Päivä oli laskenut ja heillä oli nyt muutaman minuutin hämärä ennen yön
pimenemistä. Useimmat toivoivat siitä pelastusta, sillä vaikka pako
pimeässä ei suinkaan ollut vaaroja vailla, saattoivat he kuitenkin
lähteä liikkeelle, koska yö peitti jäljet vihollisten vaanivilta
katseilta.

"Neuvottelun hetki on tullut, veljet", sanoi Haukansilmä vakavasti,
"jolloin meidän yhdessä täytyy suunnitella, miten voimme pelastua
vaarasta. Tunnissa metsä pimenee synkäksi kuin sydänyö, ja jos aiomme
koskaan linnalle saapua, täytyy sen juuri pimeän suojassa tapahtua. --
Mitä te, herra Cap, sanotte? sillä vaikka ette olekaan tottunut
taistelemaan ja peräytymään metsissä, antaa ikänne teille kuitenkin
oikeuden lausua ajatuksenne ensin tällaisessa asiassa, kuten
neuvostossakin."

"Minun arvioni mukaan meidän olisi viisainta astua veneeseen, kun tulee
niin pimeä, ettei vihollinen voi meitä nähdä ja laskea linnalle niin
kiireesti kuin airot ja virta kantavat."

"Se on helpommin sanottu kuin tehty", vastasi opas, "me olemme
suuremmassa vaarassa veneessä kuin metsässä. Sitäpaitsi Oswegossa on
koskia matkalla, enkä ole ollenkaan varma, että edes Jasper voi vaaratta
laskea niistä yön pimeässä. -- Mitä sinä, poika, itse arvelet kyvystäsi,
luuletko pystyväsi siihen?"

"Minä olen samaa mieltä kuin Cap. Mabel on liian hento kulkeakseen
soiden ja murrokkojen yli sellaisena yönä kuin tästä näyttää tulevan ja
sitäpaitsi minä tunnen itseni rohkeammaksi ja tarkemmaksi veneessä kuin
rannalla."

"Rohkea sinä aina olet, poika, ja minä otaksun, että miehellä, joka on
elänyt niin paljon päivänpaisteessa ja vähän metsän varjossa, on myöskin
kohtuullisen tarkat silmät. Jaa, jaa, Ontariolla on vähän puita eikä
siellä mikään ilahduta metsästäjän sydäntä! Teidän mielipiteenne mukaan,
ystävät, monet seikat puhuvat asian puolesta ja sitä vastaan. Puolesta
puhuu sekin, ettei vesi jätä jälkiä --"

"Mitä te kutsutte luoteeksi?" keskeytti itsepintainen ja dogmaattinen
Cap.

"Mitä?"

"Jatka pois", sanoi Jasper, "herra Cap luulee olevansa valtamerellä.
Vesi ei jätä jälkiä --"

"Ei jätä, Vesikoira; menkäämme siis vesitse. Onhan vene kevyt ja
joutuisa kulkuvehje myötävirrassa ja kersantin hennon tyttären on paljon
miellyttävämpi matkustaa sillä. Mutta toiselta puolen, joella ei ole
muuta suojaa kuin taivaan pilvet, ja kosket ovat vaarallisia
päivälläkin; ja tästä on kuusi runsasta penikulmaa linnalle. Ei
metsässäkään ole pimeässä kovin helppoa pysyä tiellä. Minun on siis
vaikea sanoa ja neuvoa, Jasper, kumpi tie meidän olisi valittava."

"Jos Käärme ja minä voisimme uida toiselle veneelle ja tuoda sen tänne",
vastasi nuori merimies, "niin minusta olisi turvallisinta valita
vesitie."

"Eiköhän! Se käy kyllä koko lailla helposti, kunhan vähän pimenee.
Tosiaankaan en voi ihan varmaan sanoa, kumpi olisi parempi. Mutta jos
meidän joukossamme olisi vain miehiä, niin mielelläni leikkisin
piilosilla noiden toisella puolella joen olevien lurjusten kanssa. --
Jasper", kuiskasi opas, joka tahtoi karttaa kaikkea turhaa lörpöttelyä,
"tahdotko sinä koettaa tuoda tänne veneen?"

"Minä tahdon, Haukansilmä, vaikka mitä puolustaakseni Mabelia."

"Se on oikeata ja rehellistä puhetta. Käärme, joka jo on melkein
riisuutunut, voi auttaa sinua. Se muuttaa taas yhden noiden paholaisten
suunnitelmista."

Kun tämä oli saatu selväksi, valmistuivat kaikki seurueen jäsenet
panemaan päätöstä toimeen. Yön varjot laskeutuivat metsän yli, ja kun
kaikki olivat valmiina, oli ihan mahdotonta erottaa esineitä toiselta
rannalta. Aika olikin rientänyt intiaanin keksiessä kaikenlaisia
varokeinoja uintimatkaansa varten niin pian, että Haukansilmä alkoi
kiirehtiä. Jasper tovereineen lähti, eikä heillä ollut muita aseita kuin
puukko ja delawarelaisen sotakirves, ja suurinta varovaisuutta
noudattaen he yöhön katosivat. Sill'aikaa nouti opas Mabelin
piilopaikasta ja pyytäen häntä Capin kanssa jalan menemään jokirantaa
pitkin kosken alle hän itse jäi veneelle aikoen kuljettaa sen samalle
paikalle.

Helposti he pääsivät sinne. Vene asetettiin pitkin rantavallia ja Mabel
ja hänen enonsa istuutuivat tavallisille paikoillensa. Haukansilmä taas
jäi perään seisomaan pitäen kiinni pensaista, ettei virta vienyt heitä
mukanaan. Näin kului muutamia minuutteja, jonka ajan he mitä suurimmalla
jännityksellä odottivat, miten heidän toverinsa saisivat rohkean
yrityksensä suoritetuksi.

Tulee muistaa, että molempien seikkailijoittemme täytyi uida yli syvän,
vuolaan virran, ennenkuin saapuivat sellaiselle paikalle, jossa voi
kahlata. Tähän asti päästiin suhteellisen helposti, ja juuri samana
hetkenä ulottui Jasperin ja Käärmeen jalka pohjaan. Saatuaan varman
jalansijan he ottivat toisiaan kädestä ja kahlasivat äärettömän
varovasti siihen suuntaan, josta otaksuivat löytävänsä veneen. Mutta yö
oli jo pimennyt, niin että he huomasivat turhaksi koettaakaan silmien
avulla päästä päämääräänsä. Siksi täytyi antaa ohjata vaiston, joka
ilmaisee tien metsänkävijälle silloin, kun päivä ei paista eikä kuu
kumota, vaan metsä näyttää oudosta hirveältä kaaokselta, joka viettelee
vain eksyksiin. Siksipä Jasper antoi delawarelaisen johtaa häntä
tietäen, että tämän tottumus oli vaistoa terästänyt, joten hän, jos
kuka, siihen kykeni. Ei kuitenkaan ollut helppoa kahlata kuohuvassa
koskessa tähän aikaan vuorokaudesta ja saada varma selvä suunnasta. Kun
he luulivat päässeensä keskelle jokea, erotti rannat vain suurena
mustana rykelmänä, josta pisimpien puitten tummat varjot hieman erosivat
taivaan synkkää pohjaa vasten. Kerran tai pari kulkijat muuttivat
suuntaa huomattuaan joutuneensa harhaan, kun arvaamatta astuivat syvään
veteen; hehän tiesivät, että vene oli pysähtynyt kosken matalimmalle
paikalle. Näin kiertäessä oli kulunut viitisentoista minuuttia, ja
vaikka tämä aika tuntui nuorukaisesta iäisyydeltä, huomasivat he,
etteivät he ilmeisesti olleet päässeet vähääkään etsimäänsä esinettä
lähemmäksi. Delawarelainen aikoi juuri ehdottaa, että he palaisivat
takaisin maalle ja siellä yrittäisivät uudelleen, kun hän näki miehen
liikkuvan vedessä melkein käden ulottuvilla. Jasper kulki hänen
sivullansa, joten hän silmänräpäyksessä tajusi, että irokeesit kulkivat
samoilla asioilla kuin hänkin.

"Mingo!" hän kuiskasi Jasperin korvaan, "Käärme näyttää veljelleen,
miten tulee käyttäytyä ovelasti."

Nuori merimies huomasi olennon ja heti ymmärsi vaaran, joka heitä
väijyi. Oivaltaen, että johto tuli jättää delawarelaiselle päällikölle,
hän antoi tämän astua edellä sinne päin, josta äskeinen varjo oli
kadonnut. Seuraavana hetkenä se ilmestyi uudestaan ilmeisesti taivaltaen
heihin päin. Vesi pauhasi niin, että oli sangen vaikea erottaa muita
ääniä. Äkkiä kääntäen päänsä intiaani kuiskasi: "Jätä kaikki Suuren
Käärmeen huoleksi."

"Huh!" huudahti villi, ja jatkoi omalla kielellään: "vene on kyllä
löytynyt, mutta kukaan ei auttanut minua. Tulkaa, niin nostamme sen pois
kiveltä."

"Kernaasti", vastasi Chingackgook, joka puhui sitä kieltä, "johda, me
seuraamme."

Vieras, joka ei voinut kohinan tähden tuntea ääntä, lähti heti ja
toisten seuratessa ihan kantapäillä kaikki kolme pian saapuivat
veneelle. Irokeesi tarttui kokkaan, Chingackgook keskelle ja Jasper
perään, ettei vieras voinut huomata kalpeanaamaa, jonka hän olisi heti
tuntenut vähistäkin vaatteista ja varsinkin päästä.

"Kohottakaa", käski irokeesi heimonsa jyrkällä tavalla, ja heti
kohotettiin vene ylös, kaadettiin siitä vesi pois ja huolellisesti
laskettiin veteen oikeaan asentoonsa. Kaikki kolme pitivät sitä lujasti,
ettei se kosken mukana karkaisi, ja irokeesi, joka veneen yläpäästä
johti, lähti viemään sitä itärannalle, jossa hänen omansa odottivat
hänen paluutaan.

Delawarelainen ja Jasper hyvin tiesivät, että virrassa varmasti oli
ollut useita irokeesejä, koska heidän ilmestymisensä ei ollut
hämmästyttänyt heidän kohtaamaansa yksilöä, ja siksi heidän tuli
noudattaa äärimmäistä varovaisuutta. Aremmat ja hidasjärkisemmät
olisivat pelänneet antautuvansa mitä suurimpaan vaaraan mennessään
keskelle vihollisparvea. Mutta nämä rajapylväät eivät tunteneet
vähintäkään pelkoa, vaan olivat tottuneet tällaiseen uhkapeliin ja niin
hyvin ymmärsivät välttämättömäksi estää vihollisia saamasta venettä,
että he saadakseen sen itse olisivat antautuneet vieläkin suurempaan
vaaraan. Niin äärettömän tärkeä Jasperista oli Mabelin turvallisuudelle
veneen voittaminen tai tuhoaminen, että hän veti puukkonsa esille
puhkaistakseen kaarnan ja tehdäkseen sen ainakin hetkeksi
käyttökelvottomaksi, jos jokin sattuma estäisi delawarelaista ja häntä
saamasta sitä.

Sillä aikaa irokeesi, joka ei ollut noussut veneeseen, vaan johti
kahlaten, veti sitä ja siinä olevia vastahakoisia tovereitansa omaan
joukkoonsa päin. Kerran Chingackgook nosti sotakirveensä upottaaksensa
sen mitään pahaa aavistamattoman naapurinsa päähän, mutta pelko, että
kuolevan huuto tai uiva ruumis ilmaisisi vihollisille vaaran, sai hänet
hylkäämään tämän ajatuksen. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin sai syytä
katua epäröintiänsä, sillä kolme veneen kuljettajaa joutui äkkiä
keskelle vihollisjoukkoa, joka neljän miehen voimalla myöskin oli
etsimässä sitä.

Lyhyiden omituisten ihastushuudahdusten jälkeen villit kävivät joko
veneeseen tai tarttuivat kahlatessaan kiinni laitaan, sillä kaikki
ilmeisesti näyttivät ymmärtävän veneen välttämättömyyden hyökätessä
vihollisen kimppuun tai katkaistessa heiltä pakotien. Vihollisjoukon
lisääntyminen oli niin odottamaton, ja se antoi heille niin suuren
ylivoiman, että hetkisen tunsi yksin delawarelainenkin neuvojensa
loppuvan ja asemansa ylen vaaralliseksi. Viisi irokeesiä, jotka
näyttivät ymmärtävän, millä asioilla liikkuivat, kulki neuvottelemaan
pysähtymättä kohti omaa rantaansa, josta kolme tai neljä varmasti
täysissä aseissa aikoi heti lähteä uudestaan liikkeelle, kun uiminen
syvässä virrassa oli estänyt heitä heti pimeän tullen lähtiessään
ottamasta pyssyjänsä ja ruutisarviansa mukaan.

Näin ystävät ja viholliset joutuivat itäisen syvän kanavan reunalle,
jossa -- kuten länsipuolisessakin -- virta oli liian syvä kahlata. Tässä
pysähdyttiin hetkeksi neuvottelemaan, miten vene kuljetettaisiin yli.
Se, joka oli löytänyt veneen, oli päällikkö, ja intiaanin synnynnäinen
kunnioitus päälliköitä ja etevämpiänsä kohtaan esti toisia puhumasta,
ennenkuin tämä oli sanonut ajatuksensa.

Tämä pysähdys johti Jasperin mitä suurimpaan ilmitulemisen vaaraan,
vaikka hän varovaisuudesta olikin heittänyt hatun päästänsä veneen
pohjalle. Ilman takkia ja paitaa hänen vartalonsa ulkopiirteet pimeässä
eivät niin hirveässä määrässä eronneet toisista. Hänen paikkansa veneen
perässä myöskin suojeli häntä, sillä intiaanit luonnollisesti katselivat
eteensä. Toinen oli Chingackgookin asema. Tämä soturi oli
kirjaimellisesti keskellä tulisimpia vihollisiansa, ja tuskin hän
saattoi heihin koskematta hievahtaa. Hän pysyi siis ihan
liikkumattomana, vaikka kaikki hänen aistinsa toimivat kaikin voimin, ja
hän oli valmis joko karkaamaan tai sopivan hetken tullen antamaan
ratkaisevan iskunsa. Huolellisesti varoen katsomasta taaksensa hän
vähensi vaaraa tulla huomatuksi ja intiaanin horjumattomalla
levollisuudella hän odotti soveliasta hetkeä.

"Menkööt kaikki minun nuoret mieheni yli ja ottakoot aseensa, paitsi ne
kaksi, jotka ovat veneen kokassa ja perässä", sanoi intiaanipäällikkö.
"Ne kaksi saavat tuoda veneen yli."

Intiaanit tottelivat silmänräpäyksessä jättäen irokeesin, joka oli
löytänyt veneen, pikku aluksen keulaan ja Jasperin perään, kun taas
Chingackgook sukelsi niin syvälle, että toiset pääsivät ohi. Veden
polske ja hiljaiset huudahdukset, joilla seurue pysytteli kasassa,
ilmaisivat, että ne neljä, jotka äsken olivat joukkoon yhtyneet, uivat
joutuakseen yli niin pian kuin suinkin. Heti kun delawarelainen tämän
huomasi, kohosi hän veden pinnalle ajatellen ratkaisun hetken tulleen.

Vähemmän kokenut ja ajattelemattomampi kuin tämä soturi olisi varmaankin
tarttunut heti asiaan, mutta hän tiesi, että virrassa hänen takanaan oli
vielä useita vihollisia eikä hän koskaan antautunut suurempaan vaaraan
kuin oli välttämätöntä. Siksi hän antoi intiaanin veneen kokalla uida
syvälle vedelle ja vasta sitten hän aloitti Jasperin kanssa työn. Mutta
sen sijaan, että he olisivat auttaneet kuljettamaan venettä yli vuolaan
virran itärannalle he päinvastoin koettivat uittaa sitä sille rannalle,
josta olivat tulleet. Mutta sitä ei tehty äkkiä ja varomattomasti, kuten
ehkä joku sivistynyt henkilö olisi voinut yrittää toteuttaa
sotajuontansa, ei, vaan vähitellen, niin että intiaani luuli
taistelevansa virran voimaa vastaan. Kun vene ei voinut kulkea itään
eikä länteen, se lekotteli myötävirtaan, niin että se pian oli kosken
alla, jossa virta kävi syvemmäksi ja tyynemmäksi. Siellä kuitenkin
intiaani huomasi heti, ettei hän ollut vain luonnonvoimaa vastaan
taistellut, ja katsottuaan taakseen hän keksi, että hänen toverinsa
vehkeilivät häntä vastaan.

Hänen toinen luonteensa, joka kehittyy kokemuksen koulussa, sanoi
nuorelle intiaanille, että hän oli yksin vihollisten kanssa. Pelotta hän
kuitenkin hyökkäsi vettä pitkin Chingackgookin luo käyden kiinni
kurkkuun, ja nämä kaksi intiaania jättäen veneen oman onnensa nojaan
iskivät yhteen kuin raivokkaat tiikerit. Yön pimeydessä taistellen
vuolaassa virrassa, joka jo itsessään oli hengenvaarallinen, he
näyttivät unohtaneen kaiken muun kuin verisen kostonsa ja
molemminpuolisen halunsa voittaa.

Jasper sai nyt veneen täydellisesti valtaansa, ja se ui kevyesti kuin
höyhen tuulessa, sillä taistelevien myllerrys lisäsi virran voimaa.
Nuorukaisen ensimmäinen ajatus oli uida delawarelaisen avuksi, mutta
halu viedä vene turvaan oli vielä suurempi ja se lisääntyi
kymmenkertaiseksi, kun hän kuuli soturien läähätyksen ja korahtelut
heidän kuristellessaan toisiansa. Siksi hän koetti päästä länsirannalle
niin pian kuin suinkin. Pian hän saavuttikin sen ja hetkisen etsittyään
löysi toiset ja vaatteensa, jotka puki kiireesti ylleen. Muutamin sanoin
hän kertoi, mihin tilaan oli delawarelaisen jättänyt ja miten hän oli
saanut veneen.

Jasperin sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus ja henkeään pidätellen
koettivat kaikki erottaa edes joitakin ääniä, jotka ilmaisisivat, miten
hirvittävä taistelu päättyisi, ellei se olisi jo päättynyt. Mutta mitään
muuta ei kuulunut kuin kosken mahtava kohina, vieläpä vihollisetkin
toisella rannalla pysyivät ihan hiljaa.

"Ota tämä mela, Jasper", sanoi Haukansilmä rauhallisesti, vaikka
kuulijoista hänen äänensä tuntui surullisemmalta kuin tavallisesti, "ja
seuraa meidän venettämme. Ei ole turvallista jäädä kauemmaksi tähän."

"Entäs Käärme?"

"Hänet jätämme Jumalan haltuun. Hänen elämänsä tai kuolemansa on nyt
Kaikkivaltiaan kädessä. Me emme voi häntä auttaa ja joudumme mitä
suurimpaan vaaraan, jos toimettomina -- kuten naiset -- jäämme tähän
voivottelemaan hänen kovaa kohtaloansa. Tätä pimeyttä meidän tulee
käyttää hyväksemme."

Kova, pitkä huuto vastaiselta rannalta katkaisi oppaan puheen.

"Mitä tuo huuto tarkoittaa, Haukansilmä?" kysyi Cap. "Se on kuin
peikkojen kiljunta eikä voi lähteä ihmisten eikä kristittyjen kurkusta."

"Eivät ne ole kristittyjä eivätkä tahdo siksi tullakaan; ja sanoessanne
niitä peikoiksi olette tuskin erehtynyt. Se on voittajan ilohuuto. Ei
epäilystä, että Käärmeen ruumis elävänä tai kuolleena on joutunut heidän
käsiinsä!"

"Entäs me!" huudahti Jasper, joka kauheasti katui, ettei ollut torjunut
onnettomuutta rientämällä apuun, vaan ajatellen itseänsä jättänyt
toverinsa oman onnensa nojaan.

"Me emme voi vähimmälläkään tavalla auttaa päällikköä, ja meidän täytyy
heti paikalla jättää tämä paikka."

"Koettamatta edes yrittää pelastaa häntä? Ollenkaan tietämättä, elääkö
hän vai on kuollut?"

"Jasper on oikeassa" sanoi Mabel varmasti, vaikka hiljaisella äänellä.
"Minua ei ollenkaan peloita, eno, enkä minä halua liikahtaa paikaltani,
ennenkuin saan tietää, kuinka ystävällemme on käynyt."

"Tämä on minusta oikein puhuttu, Haukansilmä", lisäsi Cap. "Oikea
merimies ei jätä koskaan toveriansa pulaan, ja minä olen iloinen, että
sisävesien purjehtijat seuraavat samoja jaloja periaatteita."

"Pois, pois!" vastasi opas kärsimättömästi työntäen samalla veneen
vesille. "Te ette ymmärrä vaaran suuruutta ettekä osaa pelätä. Mutta jos
henkenne on teille kallis, koettakaa päästä linnalle niin pian kuin
suinkin ja jättäkää delawarelainen Jumalan huomaan. Niin, niin, hirvi,
joka liian usein käy syöttiä nuolemaan, tapaa kyllä lopulta
metsästäjän!"



VII LUKU.


    "Ja tääkö Yarrow -- virta se,
    min luokse mielein palaa?
    Sun koskiesko kohinaa
    mun sielun' kuulla halaa?
    Se on kuin laulu kiehtova
    kuin harpun ääni hellä,
    Mi surut syömein viihdyttää
    vain sulosävelellä."

                      _Wordsworth_.

Yöllinen luonto oli suurenmoinen, ja kuumaverinen Mabel tunsi veren
suonissaan virtaavan kiihkeämmin ja poskensa hehkuvan, kun he astuivat
veneisiin jättääksensä paikan. Pimeys oli hieman vähentynyt, sillä
pilvet olivat hajonneet jättäen taivaalle vaaleampia aukkoja, mutta
metsän suojaamat rannat olivat kuitenkin niin synkät, ettei tarvinnut
ollenkaan pelätä tulla huomatuksi, kun he laskivat pysyen lähellä rantaa
metsän varjossa virtaa alas. Jokainen tunsi, että heidän täytyy
noudattaa äärimmäisintä varovaisuutta, ja varsinkin Jasper, joka
erittäinkin tytön vuoksi alkoi pelätä, tirkisteli levottomasti
ympärilleen joka kerta, kun kuuli metsästä joitakin omituisempia ääniä
kuljettaessaan venettään yhä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Airoja
käytettiin kevyesti ja äärettömän huolellisesti, sillä pieninkin ääni
tänä hiljaisena hetkenä olisi saapunut irokeesien lakkaamatta
kuuntelevaan korvaan ja kiihoittanut heitä toimintaan.

Kaikki tämä lisäsi hetken suuruutta, ja se innosti ja jännitti Mabel
Dunhamia enemmän kuin mikään muu ennen hänen lyhyen elämänsä aikana.
Elämänhaluisena, tottuneena itsehillintään ja ylpeillen olevansa soturin
tytär hän karkoitti kaikki pelon tunteet; vaikkakin sydän löi rajummin
kuin tavallisesti, hänen pimeyteen tähdätyt sinisilmänsä loistivat ja
koko hänen olentonsa nautti luonnon salaperäisestä suuruudesta, joka
ensi kertaa esiintyi hänelle näin ihmeellisenä ja valloittavana.

"Mabel!" sanoi Jasperin hillitty ääni, kun molemmat veneet kulkivat niin
lähekkäin, että nuorukainen kädellään piti niitä yhdessä. "Eihän teitä
vain peloita? Luotattehan täydellisesti meidän rehelliseen tahtoomme
puolustaa teitä, vaikka mitä tapahtuisi?"

"Minä olen sotamiehen tytär, kuten tiedätte, Jasper Western, ja
häpeäisin, jos tuntisin pelkoa."

"Luottakaa minuun -- meihin kaikkiin. Enonne, Haukansilmä,
delawarelainen -- missä se poikaparka nyt liekään -- minä itse, kaikki
me uskallamme mitä tahansa suojellaksemme teitä kaikilta ikävyyksiltä."

"Minä luotan teihin, Jasper", vastasi tyttö huomaamattaan viistättäen
kättänsä vedessä. "Tiedän, että enoni rakastaa minua eikä koskaan
ajattele itseään, ennenkuin on ajatellut minua; ja minä uskon, että te
kaikki olette isäni ystäviä ja mielellänne autatte hänen lastansa. Mutta
minä en ole niin heikko ja hentomielinen kuin saatatte luulla, sillä
vaikka olenkin kaupunkien lapsi ja kuulun sukupuoleen, joka ei ole
tottunut katsomaan vaaraa silmiin, minä kuitenkin lupaan teille, Jasper,
ettei minkäänlainen hullu pelkoni ole estävä teitä täyttämästä
velvollisuuttanne."

"Kersantin tytär on oikeassa ja hän on rehellisen Tuomas Dunhamin
arvokas jälkeläinen", lisäsi Haukansilmä. "Niinpä niin, lapsukaiseni,
monet kerrat olemme isänne kanssa vakoilleet ja kierrelleet yhdessä
vihollisen ampumalinjoilla, yhtä pimeänä yönä kuin tämä ollenkaan
tietämättä, emmekö seuraavana hetkenä joudu verisen väijytyksen uhriksi.
Olin hänen rinnallaan, kun hän sai haavan olkapäähänsä, ja se rehellinen
poika kertoo kyllä tavatessanne, millä tavalla me kuljimme
vastassa-olevan joen yli pelastaaksemme hänen päänahkansa."

"Hän _on_ kertonut sen minulle", vastasi Mabel suuremmalla innolla ja
lämmöllä kuin ehkä hänen asemassaan oli viisasta. "Minulla on tallella
se kirje, jossa hän sen kertoo ja minä kiitän teitä sydämeni pohjasta
siitä palveluksesta. Jumala palkitkoon teille sen! Ette voi pyytää
mitään kiitollisuuden osoitusta, joka olisi tyttärestä liian suuri
palkkioksi hänen isänsä elämästä."

"Niin, niin! Siinä puhuu taas ihana lämminsydäminen olento. Jo ennen
olen teistä nähnyt vilahduksen ja kuullut teidän puhuvan. Kersantti itse
on kertonut minulle nuoruutensa päivistä ja äidistänne. Hän on uskonut
minulle senkin, miten hän ihastui äitiinne ja voitti hänen lempensä, ja
peittelemättä hän on kertonut, mitä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä hän
sai kokea, kunnes lopulta onnistui."

"Äitini ei elänyt kylliksi kauan voidakseen korvata isälle hänen
vaivannäkönsä koettaessaan voittaa äitini", sanoi Mabel värähtelevin
huulin.

"Niin, hän on kertonut kaikki minulle. Mitään se kelpo kersantti ei ole
salannut, sillä ollessaan niin monta vuotta esimiehenäni hän on
lukemattomilla yhteisillä retkillämme tottunut kohtelemaan minua ihan
kuin omaa poikaansa."

"Ehkäpä, Haukansilmä", huomautti Jasper hyväntahtoisen leikillisesti,
"hän olisi iloinen, jos sinä todella olisit hänen poikansa".

"Ja vaikkapa pitäisikin poikanaan, Vesikoira, mitä pahaa siinä olisi?
Hän tietää, mihin minä kelpaan erämaissa ja tiedusteluretkillä, ja hän
on nähnyt minun usein katselevan ranskalaisia silmästä silmään. Olen
joskus ajatellut sitäkin, että meidän pitäisi etsiä itsellemme vaimo,
sillä huomaa, poika: kun aina elää miesten kanssa metsissä seurapiirinä
vain viholliset ja pedot, lopuksi unohtaa kohteliaisuuden ja hyvät
tavat. Leirielämä ei ole sen parempaa. Sielläkin ehkä voi tuntea Hänen
hyvyytensä ja voimansa suuruuden. Itsekin olen ottanut osaa
jumalanpalvelukseen linnoissa ja koettanut, kuten oikean sotilaan tulee,
liittyä rukoukseen -- sillä vaikka en olekaan kuninkaan pestattu soturi,
minä kuitenkin palvelen häntä, kuten linnaväkikin, mutta minun sieluni
ei ole koskaan voinut erota niin kokonaan maallisista ajatuksista ja
tunteista kuin metsässä. Siellä tunnen olevani Mestarini kasvojen
edessä. Kaikki on ympärilläni kukoistavaa ja kaunista, niinkuin se olisi
juuri lähtenyt Hänen kädestään, eikä siellä kukaan turhalla
lörpöttelyllä ja ontoilla oppilauseilla herätä tunteita ja ajatuksia
kapinaan. Ei, ei; metsä on oikea temppeli kaikesta huolimatta, sillä
siellä voi ajatus vapaana kohota tähtitarhojen taa."

"Puhutte ihan totta, herra Haukansilmä", sanoi Cap, "ja jokainen, joka
yksinäisyydessä elää, ymmärtää sen totuuden. Minkä muun luulette olevan
syynä esimerkiksi siihen, että merimiehet ovat uskonnollisia ja
tunnollisia kaikissa töissään, kuin sen tosiasian, että he ovat niin
usein yksin Luojansa kanssa, eikä siis maaelämän pahuus voi heitä
turmella. Lukemattomat kerrat olen pysähtynyt tarkastamaan itseäni
-- ehkäpä päiväntasaajalla tai eteläisellä valtamerellä -- kun taivaan
tuikkavat tulet ovat syttyneet valaisemaan yötä; ja minä sanon teille,
ystävät: sellaisina hetkinä ihminen oppii tuntemaan syntinsä. Uudestaan
ja yhä uudestaan olen silloin luopunut pahuudestani, kunnes omatunto on
vapautunut ja käynyt herkäksi erottamaan hyvän ja pahan. Olen täysin
yhtä mieltä kanssanne, herra Haukansilmä, ja sanon: joka aikoo oppia
Jumalaa tuntemaan, hän menköön merelle tai metsiin."

"Eno, erehdynkö luullessani, etteivät merimiehet kuitenkaan yleensä
uskonnosta paljoa välitä?"

"Se on kaikki valhetta ja vihapuhetta, tyttö, sillä kristillisyydessäkin
merimies aina maissa-asujan voittaa."

"En tahdo väittää sitä vastaan, herra Cap", vastasi Haukansilmä, "mutta
rohkenen sanoa kuitenkin erään tosiasian. Minä en tarvitse ukkosta ja
salamoita muistuttamaan minulle Jumalastani enkä ajattele Häntä vain
suruissa ja murheissa, vaan metsien ääretön rauha ja tyyneys puhuu
Hänestä, ja Hänen äänensä kuuluu linnun laulussa ja ruohon korren
huojunnassa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aaltojen pauhussa ja vihurien
ulvonnassa. Etkö sano sinä, Vesikoira, samaa? Sinä tunnet myrskyn yhtä
hyvin kuin herra Capkin ja voit sanoa, mitä tunteita rajuilma herättää."

"Minä pelkään, että olen liian nuori ja kokematon voidakseni sanoa
jotakin sellaisesta asiasta", vastasi Jasper ujosti.

"Mutta teillä on myöskin omat ajatuksenne", sanoi Mabel vilkkaasti. "Te
ette voi -- ei kukaan voi elää ja katsella sellaisia näytelmiä
ajattelematta, kuinka tärkeätä on jokaisen luottaa Jumalaan!"

"Enhän minä voi kieltääkään, etten joskus ajattelisi näitä asioita,
mutta pelkään, ettei se tapahdu niin usein kuin pitäisi."

"Suolaton vesi", keskeytti Cap tarmokkaasti, "sinun ei pidä odottaa
liikoja nuorukaiselta, Mabel --. Luulen, että ne joskus nimittävät teitä
Vesimyyräksi -- eikö totta?"

"Vesikoiraksi vain", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka hänen teki
mielensä käyttää ranskaa, kuten Capkin, ja vastata yhtä ilkeästi, sillä
matkoillaan hän oli oppinut ranskaakin yhtä paljon kuin useimpia
intiaanimurteita. "Se on nimi, jonka irokeesit ovat minulle antaneet
erottaakseen minut tovereistani, jotka joskus joutuvat näitä vesiä
purjehtimaan ja mielellään kertovat kaikenlaisia liioiteltuja juttuja
suolaisista, suurista järvistään."

"Ja miksi he eivät saisi sitä tehdä? Eihän se ollenkaan vahingoita
metsäläisiä. Ai, ai, Vesikoira; raakalaisen antama nimi ei saa tehdä
ylpeäksi."

"Vesikoira-nimellä he tarkoittavat oikeastaan makean veden tai -- kuten
ranskalaiset -- suolattoman veden purjehtijaa", vastasi Jasper hiukan
ärtyisästi.

"Mutta minä tahdon viedä teidät Atlantille ja se retki antaa teille
hyvän onnen lopuksi iäksenne, ja Mabel ja muut rannikkojen nuoret naiset
pitävät teistä kauheasti, vaikka eläisitte yhtä vanhaksi kuin puut
näissä metsissä."

"Ei, ei", keskeytti rehellinen ja vaatimaton opas. "Jasper ei halua
jättää ystäviänsä lähteäkseen sinne, sen minä voin vakuuttaa teille; ja
vaikka maailman näkeminen voi olla hänelle yhtä hyvä kuin kaikille
muillekin, on hän meistä yhtä hyvä ilman sitäkin. Vesikoira tai
vesimyyrä, hän on urhoollinen ja uskollinen nuorukainen ja jos hän pitää
vahtia, nukun yhtä rauhallisesti kuin jos itse olisin ylhäällä ja
huolehtisin turvallisuudestani, niin, vieläpä rauhallisemminkin.
Kersantin tyttären ei tarvitse uskoa, että pojan täytyy lähteä merelle
kehittyäkseen mieheksi tai vasta sitten ansaitakseen kunnioitusta ja
arvonantoa."

Mabel ei vastannut mitään tähän vetoamiseen, vaan käänsi päänsä
länsirantaan päin, vaikkakin pimeys teki mahdottomaksi huomata, miten
väri vaihteli hänen kasvoillaan. Mutta Jasper tunsi, että hänen itsensä
täytyi vastata, sillä nuoruuden ylpeys ja miehekkyys loukkautuivat
syvästi siitä ajatuksesta, ettei hän ansaitsisi toveriensa kunnioitusta
tai naisten suosiota, kun ei ollut valtamerillä käynyt. Hän ei
kuitenkaan halunnut lausua julki mitään, mikä voisi Mabelin enosta
tuntua pistävältä, ja hänen itsehillintänsä oli ehkä vieläkin
täydellisempi kuin hänen ujoutensa ja vaatimattomuutensa.

"Minä en ylpeile ominaisuuksilla, joita minulla ei ole", hän sanoi,
"enkä väitäkään tietäväni mitään valtameristä tai merenkulusta. Me
ohjaamme tähtien ja kompassin mukaan näilläkin vesillä kulkiessamme
rannalta rannalle ja koska meille on numeroista ja laskuista vähän
hyötyä, emme niistä välitä. Mutta siitä huolimatta meidänkin täytyy
ymmärtää yhtä ja toista, vaikkakaan ne, jotka ovat kulkeneet
valtamerillä, eivät sitä usko. Ennen kaikkea me saamme purjehtia
luotojen ja kallioitten välitse, ja olen kuullut sanottavan, että se
tekee hyviä merimiehiä. Täällä nousee myrsky äkkiä ja raivokkaana, ja
meidän täytyy osata ohjata satamaan minä hetkenä päivästä tahansa."

"Onhan teillä merimerkit", keskeytti Cap.

"Niistä on vähän hyötyä ja harvoin ne suojelevat karilta."

"Syväluotaus --"

"Olen kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ole nähnyt."

"Mitä hittoa! Merimies, eikä ymmärrä syväluotausta! Kas niin, poika,
ette voi kerskua merimiestaidollanne! Kuka hitto on kuullut merimiehestä
ilman syväluotausta?"

"En kehukaan, herra Cap, olevani erittäin taitava --"

"Muussa kuin koskenlaskussa -- kuin koskenlaskussa, Jasper, ja
putouksissa", sanoi Haukansilmä tullen apuun, "jossa toimessa teidänkin,
herra Cap, täytyy myöntää hänen saavuttaneen jonkinlaisen kätevyyden.
Minun mielestäni jokaista miestä tulee arvostella hänen kykyjensä
mukaan. Herra Cap on aivan hyödytön Oswegon putouksia laskettaessa,
mutta koetan muistaa, että hän on hyödyllinen aavoilla ulapoilla. Jasper
taas on hyödytön aavoilla ulapoilla, mutta en voi unohtaa, että hänellä
on tarkka silmä ja tanakka käsi, kun ohjataan vene putouksiin."

"Mutta Jasper ei ole hyödytön, ei voisi olla toimeton aavoilla
ulapoillakaan", sanoi Mabel niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että hänen
kirkas, suloinen äänensä kaikui pistävältä tämän merkillisen yön
hiljaisuudessa. "Ei yksikään, joka on niin kykenevä täällä, voi olla
kyvytön siellä -- tarkoitan -- vaikkakin uskallan väittää, ettei hän
laivoissa ole yhtä taitava kuin minun enoni."

"Uinukaa vain molemmat tietämättömyydessänne", vastasi Cap nenäänsä
nyrpistäen, "maamoukkiin verraten meitä merimiehiä on niin vähän, että
me saamme harvoin oikeutta. Mutta jos on kysymyksessä sinun
puolustamisesi, Mabel, tai laivan ohjaus satamaan, niin siinä kyllä
tulee kuntomme näkyviin."

"Mutta, eno, maamyyräthän eivät tule rannikoille -- siellä siis merimies
tapaa vain merimiehen."

"Sitä hirveää tietämättömyyttä! Missä ovat kaikki ne viholliset, jotka
ovat kulkeneet näihin seutuihin -- ranskalaiset ja englantilaiset -- minä
vain kysyn, lapsi?"

"Siinäpä se, missä ne ovat?" huudahti Haukansilmä. "Kukaan ei voi sanoa
sitä paremmin kuin me, jotka elämme metsissä, herra Cap. Minä olen usein
seurannut heidän marssiensa jälkiä ja löytänyt heidän hautojansa ja
sateessa vaalenevia luita pitkiä aikoja sen jälkeen, kun he ja heidän
ylpeytensä on hävinnyt. Yleisesti ja yksityisesti he täyttävät maan
kaikenlaisilla kauhun töillä koettaessaan saada suuren nimen ja
ollakseen enemmän kuin heidän toverinsa."

"Minun täytyy sanoa, herra Haukansilmä, että te joskus lausutte sanoja,
jotka hyvin vaikeasti soveltuvat miehelle, joka elää aina pyssy kädessä,
harvoin haistelee ilmaa, ellei se tuoksu ruudin savulle tai jättää
hyttinsä muuten kuin hyökätäkseen vihollisensa kimppuun."

"Jos te luulette, että minun haluni vetää sotatielle, te ette tunne
minua ettekä elämäni tarinaa. Mies, joka asuu metsissä ja rajaseuduissa,
saa lakkaamatta ottaa huomioon ne olosuhteet, joissa hän elää. Ne eivät
riipu minusta, sillä minähän olen vain yksinkertainen, heikko
metsästäjä, vakooja ja opas. Minun tehtäväni on metsästää armeijalle,
kun se marssii tai lepää. Siitä huolimatta minä olen erään upseerin
palveluksessa, joka nyt on matkoilla omilla asioillansa, enkä minä
silloin häntä koskaan seuraa. Ei, ei, sota ja meteli eivät oikeastaan
kuulu minulle, vain rauha ja rakkaus on luonteeni mukaista. Kuitenkin
minun täytyy kohdata vihollisia yhtä usein kuin muitakin ihmisiä ja
mingoa minä kohtelen samoin kuin inhoittavaa käärmettä, joka on
toimitettava pois päiviltä niin pian kuin tilaisuus sallii."

"Hyvä, hyvä; olen erehtynyt kutsumuksenne suhteen, sillä olen pitänyt
teitä yhtä varmana soturina kuin vuoriston tykistömiestä. Sellainen on
minun lankoni. Hän on ollut soturi kuudennestatoista ikävuodestaan ja
hän pitää tointansa yhtä kunnioitettavana kuin ikinä joku merimies --,
mutta sitä minä en koskaan halua myöntää keskustellessani hänen
kanssaan."

"Niin, niin", alkoi opas, "useimmat kersantin lahjat ovat sotaista
laatua, ja hän katselee melkein kaikkia tämän maailman tapauksia
muskettinsa piipun läpi. Hänen järkkymätön ajatuksensa kerta kaikkiaan
on pitää pitkää, kaksipiippuista muskettia parempana kuin kuninkaan
pysyvää rauhaa. Sellaisia päähänpistoja mies saa vain pitkästä
tottumuksesta ja harhaluuloa onkin ehkä se yleinen käsitys, ettei siinä
ilmenisi hienostunut luonne."

Heidän näin hiljaisella äänellä jutellessaan yhtä ja toista veneet
lipuivat virran mukana hiljalleen läntisen rannan synkässä varjossa
alaspäin, sillä airoja käytettiin enimmäkseen vain ohjaukseen. Virran
kulku oli hyvin vaihtelevaa, toisinaan se näytti hiljaa pysähtyneen, kun
taas toisin ajoin voimakkaana kulki tietään vieden heitä kahden, kolmen
penikulman vauhdilla tunnissa. Koskissa se vei veneitä niin hurjasti
mukanaan, että se outoa kauhistutti. Jasper oli ollut sitä mieltä, että
virta veisi heidät joen suulle kahdessa tunnissa siitä kuin he
liikkeelle lähtivät, ja Haukansilmä oli suostunut hänen ehdotukseensa
jättää veneet virran kuljetettaviksi ainakin niin kauaksi kuin suurin
vaara olisi sivuutettu. Keskustelu kävi äärettömän varovasti, kun taas
hiljainen, syvä yksinäisyys vallitsi tässä autiossa, melkein
rajattomassa metsässä, vaikkakin luonto ylisti tuhansin kaunopuheisin
kielin erämaan äänetöntä, rauhallista yötä. Vieno tuuli huokaili
tuhansissa puissa, vesi liplatti tai paikoin pauhasikin rannan kivissä,
ja silloin tällöin kuului puun narina, kun se huvikseen huojutteli
oksiansa tai nojaili runkoansa toisia vasten. Kaikki elollisten äänet
olivat vaienneet. Kerran kyllä Haukansilmä luuli kuulleensa kaukaisen
suden ulvonnan, sillä muutamia niistä kuljeksi näissä metsissä, mutta se
oli vain lyhyt epäilyttävä ääni, joka ehkä oli syntynyt vain hänen
mielikuvituksessaan. Kun hän pyysi tovereitaan lopettamaan puhelun,
hänen terävä korvansa oli erottanut kuivan oksan taitunnan, ja ellei
hänen vaistonsa pettänyt, kuului se läntiseltä rannalta. Kaikki, jotka
tämän äänen ovat kuulleet, ymmärtävät, kuinka varmasti korva sen tajuaa
ja miten helppo on erottaa oksan taittuminen metsän muista äänistä.

"Rantamalta kuuluu askeleita", sanoi Haukansilmä sellaisella puoleksi
kuiskaavalla äänellä, jota on mahdoton kuulla vähänkään välimatkan
päähän. "Olisivatkohan ne kirotut irokeesit päässeet nyt jo pyssyineen
veneittä joen yli?"

"Ehkäpä se on delawarelainen. Hän tietysti seuraa meitä rantaa pitkin ja
tietää, missä voi odottaa tapaavansa meidät. Minä lasken lähemmä rantaa
ja otan siitä selvän."

"Mene, poika, mutta pidä airot valmiina, äläkä millään ehdolla astu
varomattomasti rannalle."

"Onko se viisasta?" kysyi Mabel niin kiihkeästi, että hänen suloinen
äänensä unohti kaiken varovaisuuden.

"Hyvin tyhmää, jos puhutte niin äänekkäästi, pelkää eräs. Minä rakastan
teidän pehmyttä, miellyttävää ääntänne kuultuani niin kauan vain miesten
puhetta; mutta se ei saa kuulua liian paljon eikä liian vapaasti juuri
nyt. Isänne, se kelpo kersantti, sanoo teille tavatessanne, että
äänettömyys on kaksinkertainen hyve erämaissa. -- Mene, Jasper, ja seuraa
oman viisautesi antamia ohjeita."

Jasperin vene hävisi toisen luota niin äänettömästi ja äkkiä kuin pimeys
olisi sen nielaissut, ennenkuin Mabel pääsi mielessään varmuuteen,
antautuisiko nuorukainen sellaiseen hirvittävään, vaanivaan vaaraan.
Sitä seurasi kymmenen minuutin jännittävä, tuskainen odotus. Sill'aikaa
seurue kulki edelleen virran mukana. Kukaan ei puhunut ja voipa melkein
sanoa, ettei hengittänytkään, niin kiihkeästi jokainen kuunteli rannalta
tulevaa ääntä. Mutta sama juhlallinen -- voimmepa sanoa ylevä --
hiljaisuus vallitsi kuin ennenkin, veden liplatus kallioissa ja tuulen
huokailu puissa vain säestivät metsän unelmoimista. Lopuksi kuitenkin
Haukansilmä oli kuulevinaan oksien hiljaista ritinää ja äärettömän
hillittyä puhetta.

"Ehkäpä erehdyn", hän sanoi, "sillä ajatus usein luulee todeksi sen,
mitä sydän halajaa, mutta minusta tuntuu, kuin kuulisin delawarelaisen
hiljaa puhuvan."

"Voivatko villien tappamat vainajat kävellä?" kysyi Cap.

"Eivät, eivätkä juosta onnellisilla metsästysmaillaan. Punanahankin
mainen matka loppuu heti kun henki jättää ruumiin. Ei ole hänen
luonteensa mukaista kierrellä kotansa ympärillä, kun kerran hänen
aikansa on ohi."

"Minä näen jotakin veden pinnalla", kuiskasi Mabel, jonka silmä ei ollut
lakannut pimeyteen tuijottamasta kaikin voimin sen jälkeen, kun Jasper
katosi.

"Se on se vene", vastasi opas kovin ihastuneena, "kaikki on hyvin,
muuten olisimme kuulleet jotakin pojasta."

Seuraavana hetkenä veneet soluivat rinnakkain, ja odottajat tunsivat
Jasperin hänen veneensä perästä. Tuhdolla istui toinen mies, jonka
ulkopiirteet hämärästi saattoi erottaa, ja kun nuori merimies taitavasti
käytti airojaan kääntääkseen toverinsa kasvot Haukansilmään ja Mabeliin,
niin molemmat tunsivat, että tulija oli delawarelainen.

"Chingackgook, veljeni!" sanoi opas tulijan omalla murteella, ja hänen
äänensä värinä ilmaisi hänen tunteittensa laadun. "Mohikaanien
päällikkö! Kuinka olenkaan iloinen! Usein olemme vereen ja henkeen
yhdessä taistelleet, mutta nyt pelkäsin, ettei se koskaan enää
uudistuisi."

"Turhaa! Mingot ovat ankkoja! Kolmen päänahat riippuvat vyössäni. He
eivät ymmärrä, miten saisivat voitetuksi delawarelaisten Suuren
Käärmeen. Heidän suonissaan ei juokse oikea veri, ja heidän ajatuksensa
ovat pakotiellä Suuren Järven tuolle puolen."

"Oletko sinä ollut niiden luona, päällikkö, ja miten kävi sille
soturille, joka oli virrassa?"

"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriaitten toverina.
Onkikoot hänen toverinsa hänet ylös. Haukansilmä, olen laskenut
vihollisemme ja kosketellut heidän aseitansa."

"Hei, se oli uskaliasta!" huudahti opas englanniksi. "Tämä kelpo poika
on ollut heidän joukossaan ja palannut kertomaan koko heidän
historiansa. -- Puhu, Chingackgook, niin minä kerron näille
ystävillemme, mitä kaikkea sinä olet kokenut."

Delawarelainen kertoi nyt tyynellä, vakavalla tavallaan kaikki, mitä oli
kokenut aina siitä asti kuin hänet oli viimeksi nähty taistelemassa
vihollisensa kanssa virrassa. Vihollisensa kohtalosta hän ei puhunut sen
enempää, sillä hänen mielestään soturin ei sopinut kerskua voitollansa,
vaan hän johti kertomuksensa toisiin asioihin. Niin pian kuin hän oli
voittanut tämän peloittavan taistelun, hän oli uinut itärannalle,
noussut maihin hyvin varovasti ja joutunut vihollistensa keskelle.
Pimeyden suojassa hänen oli onnistunut huomaamatta ja epäilyksiä
herättämättä liikuskella. Kerran kuitenkin oli häneltä kysytty, mutta
vastattuaan, että hän on Nuolenpää, oli hän säästynyt enemmiltä
uteluilta. Lyhyistä huomautuksista hän oli saanut selville, että joukkue
oli lähetetty ottamaan kiinni yksistään Mabel ja hänen enonsa, joiden
arvon he ilmeisesti laskivat liian suureksi.

Hän oli saanut selville, että Nuolenpää oli heidät kavaltanut heidän
vihollisillensa jostakin syystä, jota oli mahdoton saada selville, sillä
mitään palkkaa työstään hän ei ollut vielä saanut.

Haukansilmä ei puhunut tovereilleen näistä tiedoista sen enempää, sillä
ne olisivat tehneet toiset vain yhä levottomammiksi, mutta hän tunsi,
että nyt oli tullut ponnistuksen hetki, sillä irokeesit olivat
vihdoinkin tyyntyneet siitä hämmennyksestä, johon olivat tappionsa
vuoksi joutuneet.

"Me tapaamme heidät koskella, siitä ei epäilystä", hän sanoi, "ja siellä
ratkaistaan kohtalomme: joko pääsemme ohi tai joudumme heidän käsiinsä.
Linnalle on sieltä niin lyhyt matka, että olen ajatellut astua Mabelin
kanssa maihin ja johtaa hänet linnaan jotakin syrjäpolkua ja jättää
veneet virtaan oman onnensa nojaan."

"Se ei mitenkään käy päinsä, Haukansilmä", keskeytti Jasper kiihkeästi.
"Mabel ei ole kylliksi vahva kulkeakseen metsää tällaisena yönä. Mutta
jätä hänet minun ruuheeni, niin minä menetän henkeni tai vien hänet
turvallisesti linnalle, olkoon sitten kuinka pimeä tahansa."

"Siitä ei epäilystä, poika; kukaan ei epäile sinun haluasi palvella
kaikin voimin kersantin tytärtä. Mutta täytyy olla Sallimuksen silmä
eikä sinun omasi voidaksesi vaaratta laskea Oswegon koskista tällaisena
yönä."

"Ja kuka sitten veisi hänet turvallisesti linnaan, jos hän astuisi
maihin? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin veneessä? Vai luuletko, että
minä ymmärrän vähemmän tehtävääni kuin sinä omaasi?"

"Rohkeasti sanottu, poika; mutta jos minä pimeässä joudun harhaan -- jota
ei kukaan voi sanoa minulle koskaan tapahtuneen -- mutta _jos_ minä
joutuisin harhaan, siitä ei olisi muuta harmia kuin se, että saisimme
viettää yömme metsässä. Toista on, jos erehdyksen kautta sinä ja tämä
nuori nainen joutuisitte virtaan. Silloin on enemmän kuin mahdollista,
ettei kersantin tytär pääsisi ylös elävin silmin."

"Minä jätän sen Mabelin itsensä ratkaistavaksi. Olen ihan varma, että
hän luottaa enemmän veneeseen."

"Suuresti minä luotan teihin molempiin", vastasi tyttö, "enkä
vähintäkään epäile, vaan uskon, että tahdotte tehdä kaikkenne
ansaitaksenne isäni luottamuksen. Mutta minä tunnustan, etten tahtoisi
jättää veneitä, sillä ne näyttävät antavan varmimman turvan metsän
kauheita vihollisia vastaan. Minun enoni voi ratkaista tässä asiassa
minun puolestani."

"Minä en pidä metsästä", sanoi Cap, "silloin, kun on selvä reitti jokea
myöten. Sitäpaitsi, Haukansilmä, puhumattakaan villeistä, te unohdatte
valaat."

"Valaat! Kuka on kuullut puhuttavan valaista erämaissa?"

"Eipä ei, mutta valaat, karhut tai sudet -- miksi niitä sanottekin,
kaikilla on hampaat purra."

"Herra nähköön, mies! Pelkäättekö te kaikkia eläimiä, joita on Amerikan
metsissä? Villikissa on ilkeä elukka, myönnän sen, mutta se ei ole
yhtään mitään tottuneen metsästäjän kädessä. Puhukaa mingoista ja heidän
vehkeistään mitä tahdotte, mutta älkää suotta panko karhuja ja susia
pahaan huutoon."

"Ei, ei, herra Haukansilmä, niin voitte te puhua, kun tunnette joka
eläimen, minkä tahdotte tavata. Käytäntö opettaa kaikkeen. Se tekee
miehestä sankarin, vaikka hän muuten olisi pelkuri. Olen tavannut sangen
alhaisella asteella olevia miehiä, jotka ovat tuntikausia uineet
viidentoista tai kahdenkymmenen jalan pituisten haitten seassa."

"Sepä ihmeellistä!" huudahti Jasper, joka ei vielä ollut saavuttanut
taitoa keksiä merimiesjuttuja. "Olen aina kuullut, että varma kuolema
odottaa sitä, joka heittäytyy mereen haikalojen sekaan."

"Ai, minä unohdin sanoa, että pojat ottivat vipukangen, tykin rassin tai
sorkkaraudan, joilla raaputtivat eläinten kuonoja, jos ne alkoivat
herjetä liian kiusallisiksi. Ei, ei; minä en pidä susista enkä
karhuista, mutta valas minun mielestäni on ihan sama kuin punainen silli
suolattuna tai kuivattuna. Mabel ja minä valitsemme veneen."

"Mabelin olisi parasta vaihtaa venettä", lisäsi Jasper. "Tämä minun
veneeni on tyhjä, ja yksin Haukansilmäkin myöntää, että minun silmäni
vesillä on varmempi kuin hänen."

"Sen minä rehellisesti teen, poika. Vesille sinun lahjasi viittaavat
eikä yksikään voi kieltää, että olet mitä suurimmassa määrässä
kehittänyt niitä. Sinä olet oikeassa uskoessasi, että kersantin tytär on
paremmassa turvassa sinun veneessäsi kuin tässä, ja vaikka minä
mielelläni pitäisin häntä luonani, hänen hyvinvointinsa on kuitenkin
liian lähellä minun sydäntäni, etten antaisi rehellisesti hänelle hyvää
neuvoa. Tuo veneesi tämän rinnalle, Jasper, niin minä annan sinulle,
mitä sinä pidät kalleimpana aarteena."

"Niin teenkin", vastasi nuorukainen antamatta pyytää kahta kertaa, ja
pian Mabel siirtyi veneestä toiseen ja asettui istumaan keskilaudalle,
joka tähän asti oli tyhjänä maanitellen häntä odottanut.

Niin pian kuin tämä oli tapahtunut, veneet erosivat vähän matkan päähän
toisistansa ja airot pantiin käyntiin, vaikkakin mitä suurimmalla
huolella, ettei syntyisi mitään ääntä. Keskustelu taukosi vähitellen, ja
kun peloittava koski saapui, valtasi kaikkien mielen hetken syvä
juhlallisuus. Että heidän vihollisensa olivat koettaneet päästä tänne
ennen heitä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja kun näytti hyvin vähän
luultavalta, että kukaan voisi laskea siitä näin pimeällä, oli
Haukansilmä varma, että he olivat asettuneet molemmille rannoille
odottamaan matkamiesten maihinnousua. Hän ei olisi tehnyt sitä
ehdotusta, jonka hän teki, ellei olisi luottanut omaan taitoonsa tehdä
irokeesien hankkeet turhiksi. Asiain näin ollen koko yrityksen
onnistuminen riippui veneitten ohjaajan taidosta, sillä jos jompikumpi
sattuisi kallioon, niin se menisi ainakin kumoon, ellei kappaleiksi ja
silloin joutuisivat kaikki seikkailijat virtaan ja Mabel taas
vainolaistensa valtaan. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, ja kukin
oli niin kokonaan omien ajatustensa vallassa, ettei tuntenut vähintäkään
halua lausua mitään, mikä ei ollut ihan välttämätöntä.

Veneet soluivat edelleen ja kun kosken kohina tuli kuuluville, täytyi
Capin käyttää koko mielenmalttinsa voidakseen tyynenä istua paikoillaan,
sillä kauheilta kuuluivat nuo uhkaavat äänet pimeässä, jonka läpi voi
vain hämärästi nähdä synkkien rantojen tummat varjot ja mustan taivaan,
jonka kaari vain piiruna näkyi hänen päänsä päällä. Hänen
mielikuvituksensa yhä kiihtyi, kun hän muisteli sitä hurjaa putousta,
josta tänään oli syöksynyt alas ja tämä edessä-oleva tuntui vieläkin
kamalammalta, ellei tuo ärjyvä kohina pettänyt. Tässä vanha merikarhu
kuitenkin erehtyi, sillä Oswegon koskilla ja putouksilla on suuri ero.
Ovathan edelliset vain voimakkaita virtoja, jotka syöksyvät kallioitten
välitse hirvittävällä vauhdilla, kun taas jälkimmäinen todella nimensä
ansaitsee, kuten olemme nähneet.

Mabel luonnollisesti pelkäsi ja epäili; mutta seikkailu oli niin uusi ja
hänen luottamuksensa perämieheen niin suuri, että hän saattoi hillitä
itsensä, joka kuitenkin olisi ollut mahdotonta, jos hän selvemmin olisi
tajunnut asian todellisen laidan tai paremmin ymmärtänyt, miten voimaton
ihminen on taistellessaan luonnon mahtavaa majesteettia vastaan.

"Kuuluuko tuo siitä paikasta, josta puhuitte?" hän sanoi Jasperille, kun
kosken kaukainen kohina saapui hänen korvaansa.

"Kuuluu, ja minä pyydän teitä täydellisesti luottamaan minuun. Emme ole,
Mabel, vanhat tutut, mutta näissä erämaissa voi elää monta päivää yhtenä
ainoana. Minusta tuntuu, että olen vuosia tuntenut teidät!"

"En minäkään tunne, että te olisitte aivan vieras minulle, Jasper.
Luotan täydellisesti taitoonne yhtä hyvin kuin haluunne kaikin voimin
palvella minua."

"Saamme nähdä, me saamme nähdä. Haukansilmä laskee liian läheltä joen
keskusta; uoma on syvempi itärannalla, mutta minä en nyt voi häntä saada
kuulemaan ääntäni. Pitäkää kiinni veneestä, Mabel, älkääkä ollenkaan
pelätkö."

Seuraavana hetkenä voimakas virta nielaisi heidät pyörteihinsä ja kolmen
neljän minuutin aikana tyttö, joka oli kauhistunut enemmän kuin
pelästynyt, ei nähnyt muuta kuin kuohuvaa vaahtoa eikä kuullut muuta
kuin veden pauhun. Kaksikymmentä kertaa vene näytti syöksyvän vyöryvään
aaltoon, jonka välkkeen pimeässäkin saattoi erottaa ja yhtä usein se
puikahti sen harjalle saamatta mitään vahinkoa, sillä varma käsi ohjasi
sen liikkeitä. Kerran ja vain kerran Jasper näytti olevan voimaton
ohjaamaan haurasta kaarnaansa, jolloin mahtava pyörre käännälsi sitä
ympäri, mutta epätoivoisella ponnistuksella hän sai sen pian oikealle
tolalle ja sen palkinnoksi tapasi kohta veneensä syvällä, tyynellä
vedellä turvassa kaikelta tuholta, eikä luonnon voima ollut saanut koko
aikana ryyppyäkään veneeseen.

"Kaikki on ohi, Mabel", virkkoi nuorukainen lämpimästi. "Vaara on
vältetty, ja te saatte nyt varmasti vielä tänä yönä tavata isänne."

"Jumalan kiitos! Jasper, tämän onnellisen tapauksen luemme teille
suureksi kunniaksi."

"Haukansilmälle tulee ansiosta suurin osa. Mutta miten on käynyt
toiselle veneelle?"

"Minä näen jotakin tuolla vedessä lähellä meitä. Eihän se vain liene
ystäviemme vene?"

Muutamat aironvedot veivät Jasperin mainitun esineen luo: se oli toinen
vene tyhjänä ja pohja ylöspäin. Heti kun nuorukainen oli huomannut tämän
surullisen tosiasian, hän alkoi katsella veteen joutuneita, ja suureksi
iloksi he tapasivat Capin uimassa myötävirtaan, sillä mieluummin hän
tahtoi taistella aaltojen kanssa kuin nousta maihin villien joukkoon.
Hänet vedettiin, vaikkakaan ei aivan helposti, veneeseen ja siihen
etsintä loppuikin, sillä Jasper oli ihan varma, että Haukansilmä
kahlaisi rannalle, koska vesi oli niin matalaa, että hän saattoi
säilyttää pitkän pyssynsä kuivana.

Loppumatka oli lyhyt, vaikkakin se tehtiin pimeässä ja vaarojen läpi.
Hetkisen perästä kuului synkkä, mahtava jyminä, joka muistutti kaukaista
ukkosta ja toisin ajoin taas kaikui veden loiskinta. Jasper huomautti
silloin tovereilleen, että nyt he lähestyivät järveä. Pieni niemeke
pisti heidän eteensä, vene laski hiljalleen lahden poukamaan ja työntyi
äänettä loivalle hietikkorannalle. Tämä loppumatka kului niin sukkelaan,
ettei Mabel ehtinyt oikein huomata, mitä tapahtui. Muutamissa
minuuteissa vahtisoturit olivat sivuutetut, portti avattu ja ihastunut
tyttö löysi itsensä sen miehen sylistä, joka oli hänen isänsä, mutta
joka pitkän eron vuoksi oli käynyt hänelle melkein vieraaksi.



VIII LUKU


    "Oi, lemmen maa, oi, valon maa,
    miss' yökin päiväks' saa,
    miss' elonvirrat vilajaa
    ja ikivalot kajastaa;
    maa unelmain, maa toivojen,
    ken omaks' saisi sen!"

                    _Queen's Wake_.

Suurta ponnistusta seurannut lepo -- varsinkin kun siihen liittyy juuri
herännyt turvallisuuden tunne -- on aina syvä ja suloinen. Sellainen oli
Mabelin uni eikä hän noussut yksinkertaiselta vuoteeltaan -- sillä vain
sangen vaatimaton kersantin tyttärelle oli voitu näillä kaukaisilla
rajamailla valmistaa -- ennenkuin kauan sen jälkeen, kun rummun ääni
tavallisuuden mukaan oli miehistön koonnut aamuparaatiin. Kersantti
Dunham, joka valvoi, että kaikki täyttivät velvollisuutensa, oli juuri
saanut aamuaskareensa suoritetuksi ja alkoi ajatella aamiaistansa, kun
hänen lapsensa jätti huoneensa ja tuli raittiiseen ilmaan innostuneena,
ihastuneena ja kiitollisena, että niin turvallisesti oli päässyt näihin
uusiin oloihin.

Näihin aikoihin Oswego oli brittiläisen asutuksen äärimmäisin varustus
näillä main. Se ei ollut vielä kauan ollut sen hallussa ja miehistönä
siinä oli pääasiallisesti pataljoona skotlantilaisia, joihin oli
liittynyt amerikkalaisiakin -- muiden muassa Mabelin isä nuorimpana
kersanttina. Muita nuoria upseereja, jotka olivat syntyneet näissä
siirtomaissa, tapasi täällä myöskin. Itse linna, kuten muutkin
tämänlaatuiset varustukset, oli suunniteltu pikemminkin suojaksi villien
hyökkäyksiä vastaan kuin kestämään säännöllistä piiritystä. Mutta koska
tänne oli äärettömän hankala kuljettaa raskasta tykistöä, oli kuitenkin
puolustusta järjestävän insinöörin suunnitelma vastannut tarkoitustaan.
Siellä oli maa- ja hirsivallituksia, kuiva vallihauta, paaluaitaus,
melkoisen laaja harjoituskenttä, ja hirsirakennuksia, joita käytettiin
sekä asumuksina että linnoituksina. Muutamia keveitä kenttätykkejä oli
linnan pihalla valmiina lähtemään sinne, missä niitä tarvittaisiin ja
kaksi raskasta rautatykkiä huomatuimmilla paikoilla odotti aikaansa
saadakseen tungettelijoille näyttää huutia.

Jätettyään sen mukavan, mutta melkoisen ikävän parakin, johon hänen
isänsä oli hänet sijoittanut ja päästyään raittiiseen aamuilmaan Mabel
huomasi joutuneensa vallituksen juurelle, jonka harja näytti
houkuttelevan häntä tarjotakseen korvauksen siitä, mitä edellinen pimeä
yö kaikkine kauhuineen oli jäänyt hänelle velkaa. Mieli oli yhtä kevyt
kuin jalkakin, kun hän kohosi ruohoista rinnettä sille paikalle, josta
voi saada yleissilmäyksen niistä uusista oloista, joihin hän oli
joutunut.

Eteläpuolella huojui ääretön metsä, jonka läpi hän oli kulkenut niin
monta vaivalloista päivää ja joka oli ollut niin täynnä vaaroja. Sen
erotti paalutuksesta aukeama, josta metsä oli hakattu pois, niin että
linnoitus oli turvassa äkillisiltä hyökkäyksiltä sieltä päin. Tämä
aukeama oli satakunta aaria laaja ja siihen loppuivatkin inhimillisen
viljelyksen kaikki merkit. Sen takana levisi metsä -- tiheä, rajaton
metsä, jonka Mabel nyt saattoi mielessään maalailla mitä ihmeellisimmin
värein kaikkine salaisine välkkyvine järvineen, synkkine, kuohuvine
virtoineen, ja joka kätki povellaan oman rajattoman, salaperäisen
maailmansa.

Käännettyään päänsä sankarittaremme tunsi kasvojansa hyväilevän
raikkaan, lempeän tuulen, jonkalaista hän ei ollut tuntenut sen jälkeen
kuin oli jättänyt kaukaisen meren rannan. Siellä hänen katsettaan
kohtasi uusi näyttämö. Vaikk'ei se tullut odottamatta, hän kuitenkin
melkein hätkähti ja hiljainen ihastuksen huudahdus pääsi hänen
huuliltaan, kun hänen vilkas katseensa nautti täysin siemauksin näköalan
kiihdyttävää suloa. Pohjoisessa, idässä ja lännessä -- niin kauaksi kuin
silmä kantoi, läikkyi ja lainehti välkkyvä vesi. Se ei ollut
hohtavanvihreätä, kuten Amerikan vedet yleensä, eipä siinä huomannut
edes valtameren tummaa sineä, vaan se välähteli tuhansin vivahtein,
joista ambra loisti joskus yli muiden. Ei näkynyt muuta maata kuin
oikealla ja vasemmalla mutkitteleva metsän keskeymätön raja leveine
lahtineen ja mataline niemineen. Rannasta kohosi korkeita kallioita
muodostaen salaperäisiä luolia, joihin verkkainen aalto silloin tällöin
syöksyi synkästi jymisten ja muistuttaen kaukaista tykin jyrinää.
Ainoatakaan purjetta ei näkynyt koko laajalla ulapalla, eivät valaat
eivätkä kalat leikkineet huomattavasti sen povella, koko rajattomalla
aavalla ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä. Toisella puolen
loputtomalta näyttävä metsä, toisella taas aava veden pinta näyttivät
kilpailevan mahtavuudessa. Luonto tuntui täällä muodostaneen yhden
vaikuttavimmista näytelmistään asettaen kaksi suurenmoisinta voimaansa
vastakkain unohtaen kaikki sivuseikat. Kun silmä kääntyi metsän
laajasta, vihreästä matosta välkkyvälle, vieläkin laajemmalle ulapalle,
johon pohjaton sinitaivas kuvasteli kaikkine vivahteineen, tuntui kuin
metsän viileä, juhlallinen rauha olisi hiipinyt sieluun samalla kuin
veden välke täytti mielen ihastuksella ja ihmettelyllä.

Vaikka Mabel Dunham olikin vaatimaton, kuten useimmat tämän maan naiset
siihen aikaan, viaton ja vilkas, kuten lämminsydäminen, turmeltumaton
tyttö ikinä voi olla, täytti hänen mielensä ihana, runollinen tunne ja
hän tajusi maansa kauneuden täydellisemmin kuin joku kirjanoppinut.
Vaikka hänen kasvatuksestaan tuskin saattoi puhua, sillä harvat hänen
sukupuolensa jäsenet siihen aikaan ja niillä main saivat paljon muuta
kuin englantilaisen kasvatustaidon ihan ensimmäiset alkeet -- oli hän
kuitenkin hankkinut tietoa ja taitoa enemmän kuin monet muut hänen
asemassaan olevat nuoret naiset, ja hänen synnynnäinen terävyytensä
tuotti kunniaa hänen opettajalleen. Erään upseerin leski, joka sotaherra
oli kuulunut samaan rykmenttiin kuin hänen isänsä, oli ottanut hänen
kasvatuksensa huolekseen heti äidin kuoleman jälkeen, ja tämän
rakastettavan naisen lämpimällä huolenpidolla Mabel oli saanut
aavistusta monista asioista ja aatteista, jotka muuten olisivat jääneet
hänelle vieraiksi. Hänen asemansa perheessä oli ollut puoliksi
palvelijan, puoliksi ottolapsen ja siksi hänen puheestaan,
esiintymisestään ja ehkäpä tunteistaankin joskus puuttui sitä, mikä on
vallasnaisille ominaista. Hän oli menettänyt synnynnäisestä
hienoudestaan saamatta täydelleen korvatuksi sitä tiedolla ja taidolla
ja kokemuksilla, jotka olisivat tehneet hänet täysin kykeneväksi siihen
asemaan, johon hänen syntyperänsä ja hyvä onnensa elämässä hänet
asettaisivat. Mutta hänen luonteensa joustavuus ja runsaampi myöhempi
kokemus saattoivat kyllä korvata, mitä kasvatus oli laiminlyönyt.

Annettuamme nämä selitykset uskomme lukijan ymmärtävän Mabelin
ihastuksen laadun, kun hän katseli ja nautti tästä näköalasta. Hän tunsi
sen väärentämättömän sulon, kuten pisimmälle kehittynyt ihminen, ja
ihaillen sen suuruutta ja mahtavuutta hän kiitti kohtalon valtoja, jotka
olivat säilyttäneet nämä seudut niiden alkuperäisessä kauneudessa
työmiehen kirveen hävittävältä tuholta.

"Kuinka kaunista!" hän huudahti huomaamattaan puhuen itsekseen
seisoessaan vallituksen huipulla ja nauttiessaan järven raikkaasta
ilmasta, joka virkisti sekä ruumista että sielua. "Kuinka äärettömän
kaunista ja samalla niin alkuperäistä!"

Hänen sanansa ja ihastushuudahduksensa keskeytyi, kun hän tunsi
sormenpään koskevan kevyesti olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri luullen
näkevänsä isänsä, mutta huomasikin Haukansilmän rinnallaan. Tämä nojasi
ääneti pitkään pyssyynsä ja nauraen hiljaisella tavallaan ojensi toisen
kätensä ja viitaten yli metsän ja meren lausui:

"Täällä on meidän molempain kotimaa -- Jasperin ja minun. Ulappa on
hänen ja metsä minun. Poika usein kerskuu kotimaansa laajuudella mutta
minä sanon hänelle, että minun metsässäni puut muodostavat yhtä laajan
alan kuin hänen järvensä. Te, Mabel, sovellutte kumpaankin, sillä en
huomaa, että mingojen pelko tai yöllinen marssi olisi muuttanut teidän
kaunista katsettanne."

"Haukansilmä osoittaa luonteensa uusia puolia imarrellessaan
-- pilkatessaan yksinkertaista tyttöä."

"Ei yksinkertaista, Mabel, ei, ei ollenkaan yksinkertaista. Kersantin
tytär häpäisisi kunnioitettua isäänsä, jos sanoisi tai tekisi jotakin,
jota voisi tyhmäksi sanoa."

"Silloin hänen täytyy olla varuillansa eikä antaa liian paljoa arvoa
turhille, imarteleville sanoille. Mutta, Haukansilmä, olen iloinen
nähdessäni teidät taas joukossamme, sillä vaikka Jasper ei näyttänyt
paljoa välittävän, minua kuitenkin peloitti, että teitä ja ystäväänne
olisi voinut kohdata jokin onnettomuus siinä kauheassa koskessa."

"Poika tuntee meidät molemmat ja oli varma, ettemme niin helposti huku,
sillä se ei suinkaan liene minun kohtaloni. Vaikea kuitenkin olisi ollut
uida pitkäpiippuinen pyssy kädessä, varsinkin kun villien ja
ranskalaisten pyssynpiiput ovat uhkaamassa, enkä minä millään ehdolla
olisi tahtonut pyssystäni luopua, me olemme siksi kauan olleet hyviä
tovereita. Ei, ei; me siis kahlasimme pyssy kädessä rannalle, sillä
virta muutamia kohtia lukuunottamatta oli kyllin matala. Myönnän kyllä,
että meidän täytyi ottaa samalla irokeesien vehkeet lukuun, mutta niin
pian kuin ne kiertävät lurjukset näkivät lyhdyt, jotka kersantti oli
lähettänyt teitä vastaan, me ymmärsimme, että ne mahdollisimman pian
luikkisivat tiehensä, varsinkin, jos odottivat vierailua linnalta. Me
istahdimme siis kärsivällisesti tunniksi kivelle, ja kaikki vaara oli
ohi. Kärsivällisyys on metsänkävijän suurin hyve."

"Olen oikein iloinen sitä kuullessani, sillä itse väsymyskään ei
tahtonut saada minua nukkumaan, kun ajattelin, miten teille olisi
käynyt."

"Jumala siunatkoon teidän pientä hyvää sydäntänne, Mabel! Mutta
sellaisiahan te kaikki hennot olennot olette. Omasta puolestani täytyy
minun sanoa, että ilostuin suuresti, kun näin lyhtyjen ilmestyvän järven
puolelle, sillä siitä päätin _teidän_ päässeen turvaan. Me metsästäjät
ja oppaat olemme raakaa väkeä, mutta meilläkin on ajatuksemme ja
tunteemme, kuten armeijan kenraalilla. Jasper ja minä olisimme kuolleet,
ennenkuin olisimme sallineet tapahtua teille mitään vahinkoa --
arvelematta."

"Minä kiitän teitä, Haukansilmä, kaikesta, mitä te minun hyväkseni
olette tehnyt, kiitän teitä sydämeni pohjasta ja luottakaa siihen, että
minun isäni saa sen tietää. Olen puhunut siitä asiasta hänelle ja minun
velvollisuuteni on palata siihen uudestaan."

"Vaiti, Mabel! Kersantti tuntee metsät ja miehet, vieläpä uskolliset
punaisetkin miehet. Siitä ei tarvitse hänelle mitään puhua. Hyvä, te
olette nyt tavannut isänne; onko se vanha, kelpo soturi ollut sellainen
ihminen, miksi olette hänet kuvitellut?"

"Hän on minun oma, kallis isäni ja on ottanut minut vastaan, kuten
soturin ja isän tulee lastaan kohdella. Oletteko te, Haukansilmä,
tuntenut hänet kauan?"

"Ihmisten mielestä hyvin kauan. Olin juuri kahdentoista vanha, kun
kersantti otti minut ensimmäiselle retkelleni, ja siitä on nyt enemmän
kuin kaksikymmentä vuotta. Se olikin ankara retki, ja koska se tapahtui
ennen teidän syntymistänne, teillä ei olisi isää, ellei pyssyn käsittely
olisi kuulunut luontaisesti minulle."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte."

"Se on liian yksinkertaista sanoin selitettäväksi. Olimme väijyksissä,
ja kersantti sai pahan haavan ja olisi menettänyt päänahkansa, mutta
jonkunlaisen synnynnäisen vaiston pakottamana minä tartuin aseeseen. Me
kannoimme sitten hänet pois, ja muuan komeampi pää menetti tukkansa, kun
taas kersantin tukka vielä tänäänkin on tuuhea."

"Te pelastitte silloin isäni hengen, Haukansilmä!" huudahti Mabel
sulkien vaistomaisesti, vaikka lämpimästi hänen karkean kätensä omiensa
väliin. "Jumala siunatkoon teitä siitä, samoin kuin kaikista muistakin
hyvistä töistänne!"

"Ei, en ole sanonut niin paljoa, vaikkakin luulen pelastaneeni isänne
päänahan. Mies voinee elää päänahattakin, enkä senvuoksi voi sanoa, että
olisin pelastanut hänen henkensä. Jasper voi sanoa pelastaneensa teidät,
sillä ilman hänen tarkkaa silmäänsä ja voimakasta kättänsä ei vene olisi
voinut vaaratta laskea koskista sellaisena yönä kuin mennyt oli. Pojan
lahjat viittaavat vesille, kun taas minun metsästykseen ja metsäurille.
Tuolla hän on lahden poukamassa katselemassa veneitä ja tarkastamassa
rakasta purjealustansa. Minun mielestäni Jasper Westernin tapaista
nuorukaista ei löydy näillä main."

Ensi kerran sen jälkeen kuin oli tullut huoneestaan Mabel nyt käänsi
silmänsä alas ja huomasi etualan siitä taulusta, jota juuri oli ollut
ihailemassa. Oswego laski tummat vetensä järveen jyrkkien äyräitten
välitse, joista itäpuolinen oli vielä jyrkempi ja ulottui kauemma kuin
läntinen. Linna oli viimeksimainitulla rannalla ja sen välittömässä
läheisyydessä oli muutamia hirsimökkejä, jotka oli sinne vähän erilleen
rakennettu, koska ne eivät voineet ottaa osaa paikan puolustukseen, vaan
ottivat vastaan maihin tulevat tavarat tai siellä lastattiin veneisiin
kaikki ne tavarat, jotka lähetettiin Ontarion rannalla oleviin linnoihin
ja siirtoloihin. Kaksi matalahkoa, kiemurtelevaa hiekkasärkkää oli
muodostettu suojaksi pohjoisen nostamia laineita ja virran ryöppyjä
vastaan. Järveltä tulevat laineet tyyntyivät joen suulle muodostettuihin
poukamiin. Näin oli läntiseen rantaan syntynyt lahtia ja niemiä, ja kun
ranta siellä oli syvä, muodostui sinne miellyttävä satama. Juuri sen ja
linnan väliselle rantamalle olivat mainitut, koruttomat asumukset
rakennetut.

Veneitä, ruuhia ja kanotteja oli vedetty hietikkorannalle, ja itse
lahden poukamassa kellui se pieni alus, jonka vuoksi Jasper vaati
oikeutta saada lukeutua merimiehiin. Se oli pieni sotahaaksi,
kantavuudeltaan ehkä nelisenkymmentä tonnia ja rakenteeltaan niin sievä
ja kauniisti maalattu kuin konsanaan joku sotalaiva saattoi toivoa, ja
ensi silmäyksellä Mabel tajusi, että se oli sievin ja viehättävin
sota-alus, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Eräs upseeri oli sen
tilannut kuuluisasta telakasta Englannista omien piirustustensa mukaan.
Tummahko maali oli siisti, ja sotainen ja hulmuva lippu sen perässä
ilmaisi sen kuuluvan kuninkaalle. Sen nimi oli _Lokki_.

"Tuo sitten on Jasperin alus!" sanoi Mabel, joka luonnollisesti liitti
itse kutterin ja sen ohjaajan erottamattomasti yhteen. "Onko tällä
järvellä monta muuta laivaa?"

"Ranskalaisilla on kolme -- ja yksi niistä on, kuten he minulle ovat
sanoneet, oikea laiva, jollaisia käytetään valtamerellä, toinen on priki
ja kolmas kutteri, kuten tämä Lokkikin. Sitä he sanovat _Oravaksi_ --
omalla kielellään tietenkin, ja se näyttää hirvittävästi vihaavan meidän
koreaa alustamme, sillä Jasper harvoin on ulapalla, ettei _Orava_
kiitäisi hänen kintereillään."

"Ja pakeneeko Jasper ranskalaista, vaikka se esiintyy oravana ja
sitäpaitsi vesillä ollessa?"

"Mitä hyödyttäisi urhoollisuus, ellei sitä voisi hyväkseen käyttää?
Jasper on rohkea poika, sen tietävät kaikki rajaseutulaiset, mutta
hänellä ei ole tykkejä, vaan yksi ainoa pieni haupitsi ja miehistönä,
paitsi häntä itseään, pari miestä ja poikanen. Kerran olin mukana
sellaisella retkellä, ja nuorukainen oli kyllin rohkea viedäkseen meidät
niin likelle, että aseet alkoivat puhua. Ranskalaisilla täytyy olla
tykit ja pyssyt eivätkä ne uskalla pistää päätään ulos ampuma-aukoista,
ellei niillä ole vähintäänkin parikymmentä miestä Oravansa apuna. Ei,
ei; tämä Lokki on luotu lentämään. Majuri on sanonut, ettei hän pane
sitä avoimeen taisteluun eikä asesta ja miehitä sitä, muuten se jonakin
kauniina päivänä saattaisi taittaa siipensä. Minä en ymmärrä paljoa
näistä asioista, sillä ne eivät ole ollenkaan minun taipumusteni
mukaiset; mutta voihan toki asioita järjellään edes jossain määrin
tajuta."

"Ai, tuolla on minun enoni, eikä ole ollenkaan pahentunut uinnistaan ja
tulee tänne katsomaan tätä sisämaan järveä."

Ja aivan oikein Cap, ilmaisten tulonsa parilla lystikkäällä rykäisyllä,
ilmestyi nyt vallitukselle ja nyökäten sisarensa tyttärelle ja hänen
seuralaiselleen pysähtyi arvostellen tutkimaan eteensä avautuvaa
ulappaa. Saadakseen täydellisen yleiskuvan vanha merikarhu kiipesi
vanhalle rautatykille, risti kätensä rinnoilleen ja oli ottaen
peräytyvän asennon kuten keinuvassa laivassa valmis tarkastamaan asemaa.
Lyhyt piippunysä hampaissa täydensi hänen muodostamaansa taulua.

"No, herra Cap", kysyi Haukansilmä vaatimattomasti, sillä hän ei
huomannut sitä ylenkatseellista ilmettä, joka vähitellen levisi toisen
kasvoille, "eikö se ole komea ulappa ja eikö se ansaitse järven nimeä?"

"Tämäkö se sitten on, jota te järveksi sanotte?" kysyi Cap viitaten
pohjoista näköpiiriä piipullansa. "Minä kysyn, eikö teillä todellakaan
ole muuta?"

"Se se on; ja monet, jotka ovat asuneet monien toisten järvien
rantamilla, voivat vakuuttaa, että se onkin hyvä järvi."

"Juuri, kuten arvasin -- lätäkkö laajuudeltaan ja maistuu
tynnyrivedeltä. Turhaa on matkustaa sisämaahan nähdäkseen jotakin
kunnollista ja kelvollista. Tiesin, että näin tulisi käymään."

"Mikä Ontariota vaivaa, herra Cap? Se on suuri ja kaunis katsella ja
siitä on hyvä juoda kaikkien, jotka eivät voi saada vettä lähteistä."

"Sanotteko te tätä suureksi?" kysyi Cap, viitaten taas ilmaan
piipullaan. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä tässä teidän
mielestänne on suurta. Eikö itse Jasper tunnustanut, että rannasta
toiseen on vain kaksikymmentä ranskalaista penikulmaa?"

"Mutta, eno", pisti Mabel väliin, "eihän ollenkaan näy muuta maata kuin
tämä oma ranta. Minusta tämä näyttää ihan valtamereltä."

"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa
järjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita
merimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä
osoittaa, että se on meri?"

"Mikäkö? Näkee vain vettä -- vettä -- vettä -- ei mitään muuta kuin
vettä niin kauaksi kuin silmä kantaa."

"Ja eikö ole vain vettä -- vettä -- vettä -- eikä mitään muuta kuin
vettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan
-- niin kauaksi kuin silmä kantaa -- summakaupalla?"

"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja
ne ovat ahtaita."

"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano
tätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö
kaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on
kuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia
valleja?"

"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme
yli joen."

"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole
jokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä
suuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on
ihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä
-- se minun täytyy todeta."

"Nyt _te_ olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin
-- täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja
vaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä
parempia järviä on harvassa."

"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme
nähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella
puolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin."

"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne
hyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä
on rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja -- kuten
olen sanonut -- joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää,
etteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia."

Kun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai
pitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt
väittelystä, ja hän jatkoi:

"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja,
kaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja
majakoita -- ai, ai, majakoita -- huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei,
Haukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi
majakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!"

"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi -- metsä ja
uljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin."

"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi
valtameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi,
jos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi
liikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä
ajattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen
korkein nero ilmenee liikenteessä. -- Magneetti, minua hämmästyttää,
että sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää,
ettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi
kutsutaan."

"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en
voi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja,
jotka elävät joi'ssa ja puroissa."

"Ei tuurakaloja eikä merisikoja -- puhumattakaan kirotuista
haikaloista?"

"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni
eivät ulotu niin pitkälle, herra Cap."

"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?" tiedusteli Cap katsellen
tiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. "Ei
edes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?"

"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien
asukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on
suvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää --"

"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä
tässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?"

"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette
kulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle
opettanut, vaikka kuulija onkin mies."

"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?"

"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa
sen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se
on tosi."

"Entäs te, Haukansilmä", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta
silmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän
olisi sanonut mitä, "kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan
ihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?"

"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap
vakuuttaa sen todeksi -- niin uskomattomalta kuin se näyttääkin -- minä
koetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan
ihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa."

"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän
oravallannekin?" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. "Että
kala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin."

"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa", väitti opas. "Näyttää ihan
järjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole
mitään hyötyä."

"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden
alla?"

"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää
ilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne
voisivat lentää omassa valtakunnassaan."

"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan
vihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan
suurta viisauttakin."

"Sitten kai se täytyy uskoa", sanoi opas vaatimattomasti. "Kuinka pitkät
ovat sen siivet?"

"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin.
Luulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra
Haukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on,
joka on ankkuroituna tuolla mäen alla?"

"Se on Jasperin kutteri, eno", sanoi Mabel vilkkaasti, "ja kaunis alus
se minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki."

"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen.
Siinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt
kutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?"

"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin
tämä, eno?"

"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä
näyttää."

"Ai, eno! Ontario _näyttää_ sittenkin mereltä?"

"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te
saatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle
tätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle.
Sen huomaisi _Dorothy_" -- hänen laivansa nimi -- "yhtä helposti kuin
minä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin
pari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä.
Kerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja
se käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä?
Minun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä
jätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi
sanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja."

"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa" vastasi Haukansilmä,
"sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa
Tuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa
seurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon."

"Onko se totta, Magneetti?"

"Niinpä luulen", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten
äkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, "sillä minä olen saanut
puhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen.
Mutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään."

Huolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen
käytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti
kunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja
ajatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei
hän -- niin saivarteleva viisastelija kuin olikin -- koskaan ottanut
vapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita
ystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie,
skotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa
kersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja
uskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja
korkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin
asemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan
niin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat
pyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että
harvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt
kohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät
alemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin
monet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis
ihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman
keskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli
ainoa rajaseutulainen -- kuten monesti olemme huomauttaneet -- joka
kohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.

"Hyvää huomenta, veli Cap", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti,
hitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. "Minusta tuntuu, että
aamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin,
mutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö,
veli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?"

"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut,
jonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja
käytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua."

Mabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa
hän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden,
ja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä
huolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen
ja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän
ulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi
uskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.

"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja
me koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin."

"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa
pesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?"

"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut."

"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut
olevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta
lihaltanne ja vereltänne."

"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin",
sanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin
ilmein. "Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla,
ettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian
tunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy
mennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en
sano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka
tapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli,
ettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän
luonamme."

"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta
metsiä enkä soita."

"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan
pitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä."

"Suolaisilla vesillä -- totta kyllä -- mutta ei suolattomilla. Mutta
ellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin
ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan,
vaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä."

"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse
siinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et
voi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se
tapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. -- No, Haukansilmä, tänään
tapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole
ensimmäisenä."

"Ollakseni teille rehellinen, kersantti", vastasi opas hieman kömpelösti
samalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen,
"minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan.
Ensiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä
poikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt
odottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan
mies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta
syytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän
mukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte
luottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä -- edellinen voimakkaampi ja
jälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän
rakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä
suhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole
paljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito
on terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä
nyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka -- ellei
menetä päänahkaansa -- kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi
kirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin
näytellä laiskurin osaa."

"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen
palvelus oikeuttaa saamaan loman", vastasi kersantti kohteliaasti.
"Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin
kuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen
saadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole
syönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa
villien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen
aseensa kantavuutta."

"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään
juhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin
linnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel
tuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole
tarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme
yhdessä metsän läpi."

"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin
ajattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa",
vastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat
hänen ajatustensa vilpittömyyden. "Sekä isä että tytär ovat teille
elämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä
unohda."

"Kiitän teitä, Mabel -- kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo
käyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot
olisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi
onnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin
-- niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta
kersantin tyttären -- en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet
hiuskarvaakaan hänen päästään."

"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä
naisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin
muille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni."

"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei,
ei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan
teidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun
mielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin
pirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun
päällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle
kristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi
voineet mennä."

"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden
velassa", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti
ja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä
opastajaa. "Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että
olisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi."

"Se on hänen olemuksensa mukaista", huudahti Haukansilmä kääntyen
vanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten
kasvojensa jokaisesta juonteesta, "eikä se voi muuksi muuttua. Olen
sanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä
delawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi
muuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä
vanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja
puolustettava."

"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin,
häntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot
seurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi
elää näissä kaukaisissa rajaseuduissa."



IX LUKU.


    "Maanpako-kumppanit ja ystävät,
    tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
    on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
    vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?"

                          _Miten haluatte_.

Kersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa
kertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä
näiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita
kuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista
kerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut,
joita sanotaan Länneksi tai "uusiksi maakunniksi", olivat jokseenkin
asumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita
tämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten
tarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä,
eivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat
metsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin
linnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan
enempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.

Sitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen
paljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on
herättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä
mukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia
näistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri
parhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön
häntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää
pyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia
tai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä
runsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen
hyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien
lohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan
ihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi
kulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa
lahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja
ankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset,
kuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota
vartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta
viettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.

Täällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan
kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa
olisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon
seudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa
parisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä
mukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen
maun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi
kulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat
hirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat
juhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai
puolikeitetyillä kaaleilla.

Kersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin
erikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla
vadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä
erilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten
tarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.

"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa
maanääressä, kersantti", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen
keittotaidon uusimpiin saavutuksiin. "Yksinpä skotlantilainenkin lienee
tyytyväinen näihin lohiin."

"Niitä ne eivät -- sen pahempi -- kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä
parista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on
tuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on
kelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut
hirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se
varastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä
täällä on saatavissa."

"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne", pisti Haukansilmä väliin,
"eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina
kiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä
tai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta.
Valkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden
sarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän
suuren arvon."

"Niin paljon voin sanoa 55:nnen pojista, vaikka en voi yhtä paljoa sanoa
heidän kristillisyydestään", vastasi kersantti. "Yksinpä vanha Duncan
Lundilainenkin joskus vannoo, että kaurapuuro on parempaa ravintoa kuin
Oswegon kuha, ja jos saisi edes nähdä Skotlannin vettä, tyynnyttäisi se
hänen janoansa paremmin kuin jos joisi koko Ontarion kuiviin."

"Onko majuri Duncanilla vaimo ja lapsia?" kysyi Mabel, jonka ajatukset
luonnollisesti kääntyivät hänen omaan sukupuoleensa, näissä uusissa
oloissa.

"Ei, tyttö, vaikka sanotaan, että hänellä on morsian kotona. Neiti
näyttää mieluummin odottavan kuin suostuvan kärsimään tämän villin
erämaan vaivoja. Kaikki tuo ei ole kuitenkaan sopusoinnussa minun
ajatukseni kanssa naisen velvollisuuksista. Sinun sisaresi, veli Cap,
ajatteli toisin."

"Toivon, kersantti, ettet ajattelisi Mabelia sotilaan vaimoksi", vastasi
Cap vakavasti. "Meidän sukumme siinä suhteessa on täyttänyt
velvollisuutensa ja nyt on taas aika muistaa merta."

"Enpä luule löytäväni tytölle sopivaa 55:nnestä tai jostakin toisesta
rykmentistä, sen voin sulle, veli, luvata, vaikkakin ajattelen, että
pian on aika, jolloin lapsen on hyvä joutua kunnialliseen avioliittoon."

"Isä!"

"Ei ole heidän tapaistaan puhua niin avoimesti näistä asioista", sanoi
opas, "sillä kokemuksesta tiedän, että se, joka tahtoo saavuttaa immen
suosion, ei saa lakkaamatta ahdistella häntä huutaen julki ajatuksiansa.
Siksipä, jos suvaitsette, muutamme puheenaihetta."

"Hyvä, veli Cap, toivon, että tämä kylmä porsas miellyttää sinua;
sinähän et ollenkaan syö."

"Kyllä, kyllä; anna minulle ihmisten ruokaa, jos minun vielä täytyy
syödä", vastasi parantumaton merimies, "se voi olla kyllin hyvää
sisävesien purjehtijoille, mutta me merimiehet syömme sellaista
ravintoa, jonka alkuperän voimme tuntea."

Haukansilmä laski veitsen ja haarukan kädestään ja purskahti nauramaan
hiljaisella tavallaan. Sitten hän kysyi hieman uteliaasti:

"Ettekö kaipaa nahkaa, herra Cap? ettekö kaipaa nahkaa!"

"Ehkä se olisi ollut paras paistaa nahkoineen, ajattelen, Haukansilmä.
Mutta kai täällä metsissä on tapana tarjota se noin laitettuna."

"Hyvä, hyvä, mies voi kulkea maailman ympäri oppimatta mitään. Jos te
olisitte nylkenyt tätä sikaa, niin olisitte haavoittanut kätenne. Sehän
on piikkikala!"

"No, enkös arvannut, ettei se ikinä ole oikea porsas!" vastasi Cap.
"Mutta sitten minä ajattelin, että yksin sikakin menettää oikeasta
muodostaan näissä metsissä. -- Eiköhän, kersantti, sinulle täällä
ollessasi liene käynyt samalla tavalla?"

"Mutta minä en voi nahkaani muuttaa. -- Haukansilmä, eihän vain Mabel
esiintynyt ymmärtämättömästi matkallanne?"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan. Jos Mabel on puoliksikaan niin tyytyväinen
Haukansilmään ja Jasperiin kuin Haukansilmä ja Jasper ovat häneen, niin
olemme tulleet ystäviksi lopuksi iäksemme."

Puhuessaan opas käänsi silmänsä punastuvaan tyttöön aivan kuin
vaistomaisesta halusta saada tietää hänen mielipiteensä, mutta painoi
samassa katseensa lautaseensa, sillä hänen synnynnäinen vaistonsa sanoi
hänelle, että hänen kiihkeä halunsa olisi saattanut loukata
hienotunteisen naisen mieltä ja hän ilmeisesti katui omaa rohkeuttaan.

"Hyvä, hyvä, täytyy muistaa, ystäväni, että naiset eivät ole miehiä",
vastasi kersantti, "ja luonne ja kasvatus ovat aina otettavat lukuun.
Rekryytti ei ole koskaan veteraani. Jokainen tietää, että hyvän soturin
kasvatus vaatii aikaa enemmän kuin mikään muu."

"Se on uutta oppia, kersantti", vastasi Cap hieman kiihkeästi. "Me
vanhat merimiehet ajattelemme, että kuusi soturia -- ei kokonainen
sotajoukko opetetaan helpommin, kuin yksi merimies on saanut
kasvatuksensa."

"No, no, veli Cap, minä olen kyllä kuullut paljonkin siitä, mikä käsitys
merenkulkijoilla on itsestään", vastasi lanko hymyillen niin
omituisesti, että toinen selvästi tajusi, mitä hän tarkoitti, "sillä
olen monta vuotta palvellut rantavarustuksissa. Olen sinun kanssasi
monesti puhunut tästä asiasta ja pelkään, ettemme koskaan pääse
yksimielisyyteen. Mutta huomataksesi eron oikean soturin ja
luonnontilassa olevan välillä sinun tulee vain tarkastaa 55:nnen
pataljoonan marsseja tänä iltana ja verrata niitä Yorkiin palattuasi
nostoväen parhaimpiinkin yrityksiin."

"Hyvä, hyvä, minun silmissäni, kersantti, siinä on sangen vähän eroa
-- ei enempää kuin kahden sotaherran välillä. Minusta ne näyttävät ihan
samanlaisilta -- molemmat ovat koreita, pyntättyjä ja töyhtöpäitä."

"Niin kyllä sinun arviosi mukaan herraseni", vastasi kersantti
arvokkaasti, "mutta ehkäpä et tiedä, että kestää vuosia, ennenkuin oikea
soturi oppii edes syömään."

"Sen pahempi hänelle. Nostoväki syö ihan alussakin, sillä olen kuullut,
että retkillään he syövät, mitä hengestä irti saavat, vaikk'eivät tekisi
mitään muuta."

"Niillä on omat tapansa, luulisin, kuten muillakin ihmisillä", huomautti
Haukansilmä rakentaen rauhaa, joka hänen mielestään näytti järkkyvän sen
kautta, että molemmat hellittämättä näyttivät tahtovan puolustaa omaa
kutsumustaan, "ja kun ihminen saa Luojalta taipumuksensa, on turhaa
käydä taistelemaan niitä vastaan. 55:s, kersantti, on syönnissäkin
ymmärtäväinen rykmentti, sen voin vakuuttaa seurusteltuani niin kauan
sen kanssa, vaikka uskallan sanoa, että nostoväki siinäkin suhteessa
jättää paljonkin toivomisen varaa."

"Eno", sanoi Mabel, "jos olet jo syönyt, pyydän minä sinua toverikseni
uudestaan valleille. Emme kumpikaan ole puoliksikaan nähneet Suuren
Järven salaisuuksia ja tuntuisi hieman omituiselta, jos nuori nainen
kuljeksisi ihan yksin ensimmäisenä päivänä saapumisensa jälkeen."

Cap ymmärsi hyvin Mabelin ajatuksenjuoksun ja ollen pohjaltaan kaikesta
huolimatta lankonsa hyvä ystävä, hän mielellään jätti väittelyn sikseen,
kunnes he olisivat pitempään olleet yhdessä, eikä tällainen kiista
koskaan loukannut häntä, niin itsepäinen ja mahtipontinen kuin hän
olikin. Ystävällisesti hän siis seurasi sisarensa tytärtä jättäen
kersantin ja hänen ystävänsä, Haukansilmän, kahden. Niin pian kuin hänen
vastustajansa oli poistunut, kersantti, joka ei oikein hyvin ymmärtänyt
tyttärensä arkatuntoisuutta, kääntyi toveriinsa kasvoillaan voitonvarma
hymy ja sanoi:

"Armeija, Haukansilmä, ei ole koskaan ennen saanut oikeutta sen kautta,
että joku olisi pitänyt sen puolta, ja vaikka vaatimattomuus on hyve,
käyttäköön mies sitten punaista tai valkeata nuttua tai ommelkoon
merkkinsä paitansa hihoihin, kuten tässä tapauksessa, en kuitenkaan
salli, että sen hyvä maine joutuisi huonoon huutoon pahojen sanojen
vuoksi. No, ystäväni", sanoi hän tarttuen Haukansilmän käteen ja
puristaen sitä sydämellisesti, "mitäs pidät tytöstä?"

"Teillä on syytä olla hänestä ylpeä, kersantti. Minä olen nähnyt monta
hänen sukupuolestaan ja moni on ollut kaunis ja suurta sukua, mutta en
milloinkaan ennen ole nähnyt, että kohtalo yhdelle olisi niin runsaasti
tuhlannut erilaisia lahjoja."

"Ja minä voin sanoa sinulle, Haukansilmä, että mieltymys on
molemminpuolinen. Hän kertoi minulle viime yönä paljon sinun
rohkeudestasi, kylmäverisyydestäsi ja kohteliaisuudestasi -- erittäinkin
viimeksimainitusta, sillä kohteliaisuus, ystäväni, naisten mielestä on
miehen paras avu -- ensimmäinen vaikutelma tyydyttää siis molempia.
Harjaa takkisi ja pane hieman enemmän huomiota ulkomuotoosi,
Haukansilmä, ja sinä voitat tytön sydämen ja käden."

"Ei, ei, kersantti; minä en ole unohtanut mitään, mitä olette minulle
puhunut, enkä katso maksavan vaivaa koettaa tekeytyä hänen silmissään
puoliksikaan niin rakastettavaksi kuin hän on minun. Puhdistin ja
kiilloitin hirvenkaatajani tänä aamuna auringon noustessa eikä lepo
mielestäni koskaan ole tuntunut paremmalta kuin tällä hetkellä."

"Se on sopusoinnussa sinun metsämiesajatustesi kanssa, Haukansilmä.
Ampuma-aseen tuleekin kiiltää ja välkkää auringossa. Ruosteinen pyssyn
piippu ei koskaan ole kaunis."

"Lord Howe ei siitä välittänyt ja häntä pidettiin kuitenkin hyvänä
soturina."

"Se on totta. Hänen lordi-arvonsa on ruostuttanut kaikki hänen
armeijansa pyssyt, ja mitä hyvää siitä on ollut? Hänen arvomerkkinsä
ovat Albanian englantilaisessa kirkossa! Ei, ei arvoisa ystävä; soturin
tulee olla soturi eikä hän saa koskaan hävetä kantaa niitä vertauskuvia,
jotka hänen elämäntyönsä on hänelle hankkinut. Keskustelitko sinä paljon
Mabelin kanssa veneessä tullessanne?"

"Siihen ei ollut paljon tilaisuutta, kersantti, ja sitäpaitsi huomasin
mielipiteeni monessa suhteessa niin paljon arvottomammiksi kuin hänen,
että tuskin uskalsin mennä omaa alaani etemmä."

"Siinä olet, ystäväni, osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Naiset pitävät
lörpöttelystä ja kuulevat mielellään, että heidät otetaan huomioon.
Tiedäthän, etten minä ole turhan puhuja, mutta oli kuitenkin aika,
jolloin Mabelin äiti ei ajatellut minusta sen pahempaa, vaikkakin joskus
siinä suhteessa unohdinkin miehekkyyteni. On kyllä totta, että silloin
olin kaksikymmentäkaksi vuotta nuorempi kuin nyt, ja sen sijaan, että
nyt olen rykmentin vanhin kersantti, olin silloin nuorin. Arvokkuus on
hyvä ja hyödyllinen ominaisuus eikä kukaan tule mieheksi ilman sitä;
mutta jos haluat päästä hyviin väleihin naisten kanssa, on välttämätöntä
tehdä vähän poikkeuksia säännöstä."

"Turha vaiva, kersantti, luulen, ettei se minulle koskaan onnistu."

"Miksi sinä keksit kaikenlaisia verukkeita, vaikka minä luulin, että me
tässä asiassa olimme yksimieliset?"

"Me olisimme yksimieliset, jos Mabel olisi sellainen kuin te sanoitte ja
jos tyttö huolisi raa'asta metsästäjistä ja oppaasta, ja jos minä voisin
luopua kiertelevästä elämästäni ja tottua ajattelemaan itseäni perheeni
isänä. Mutta nähtyäni tytön, minun täytyy tunnustaa, että minussa on
syntynyt pahoja epäilyksiä."

"Kuinka niin?" keskeytti kersantti terävästi, "enkö minä ollut
ymmärtävinäni, että olit mieltynyt tyttöön? ja onko Mabel sellainen
neitonen, joka pettää kaikki toiveet?"

"Oi, ei suinkaan, kersantti, Mabel, vaan minä itse epäilen itseäni.
Mutta minä olen vain oppimaton metsänkävijä kaikesta huolimatta, enkä
itse asiassa ehkä ole niin hyvä kuin itse pidän ja ehkä tekin luulette."

"Jos sinä epäilet omaa arvosteluasi, niin pyydän, ettet epäile minun.
Enkö minä ole tottunut arvostelemaan ihmisen luonnetta? ja enkö usein
ole osunut oikeaan? Kysy majuri Duncanilta, herraseni, jos tarvitset
tässä suhteessa lisätodistuksia."

"Mutta, kersantti, me olemme olleet kauan ystäviä, olemme otelleet
rinnan enemmässä kuin tusinassa taistelussa, jolloin olemme tehneet
toisillemme monia palveluksia. Kun näin on asia, tehdään helposti toisen
ansiot liian suuriksi, ja kovin pelkään, ettei tytär anna
taitamattomalle metsästäjälle yhtä suurta arvoa kuin hänen isänsä."

"Turhaa, turhaa, Haukansilmä; et tunne itseäsi, poika, ja siksi pyydän
luottamaan täydellisesti minun arvosteluuni. Ensiksikin sinulla on
kokemusta; ja kun kaikki tytöt vaativat sitä, ei mikään viisas neitonen
voi sitä halveksia. Sitten sinä et ole mikään narri, joka olisi
liittynyt armeijaan vain pöyhkeilläkseen sen kunnolla, vaan mies, joka
on tehnyt lukemattomia palveluksia ja koko olemus ja ilmeet todistavat
miehuutta ja kuntoa. Uskallan sanoa, että olet ottanut osaa kolmeen-,
neljäänkymmeneen taisteluun suorittaen taistelut ja vakoilut, kuten
mies."

"Vaikkapa niin, kersantti, vaikkapa niin, mutta mitä se hyödyttää, kun
tahtoo voittaa hyvän, helläsydämisen puolison?"

"Siitä riippuu kaikki. Taistelukokemus on yhtä arvokas rakkaudessa kuin
sodassa. Sitäpaitsi sinä olet niin rehellinen ja uskollinen, kuin
kuningas -- Jumala häntä siunatkoon -- ikinä voi toivoa."

"Saattaa olla niinkin; mutta minä pelkään olevani liian raaka, liian
vanha ja liian villinnäköinen miellyttääkseni sellaista nuorta, suloista
tyttöä kuin Mabel, joka ei ole tottunut meidän erämaamme tapoihin ja
joka luonnollisesti katsoo linnaelämän soveltuvan paremmin hänen
taipumuksillensa."

"Siinä on taas uusia epäilyksiä, ystäväni, ja ihmettelen, etten ennen
ole niitä huomannut."

"Koskaan en ole tuntenut arvottomuuttani, ennenkuin sain Mabelin nähdä.
Olen kulkenut monen kanssa ja olen johtanut monta tyttöä metsän läpi,
nähnyt heidän viehätyskykynsä ja iloisuutensa, mutta ne tuntuivat olevan
niin paljon alempana minua, etten ajatellut heitä muuna kuin heikkoina
astioina, joita tulee puolustaa ja suojella. Asia on nyt vallan toinen.
Mabel on niin erikoinen, että tunnen raskaan kuorman hartioillani
huomatessani välillämme olevan suuren eron. Toivon, kersantti, että
olisin kymmenen vuotta nuorempi, kauniimpi ja kaikin puolin
miellyttävämpi voidakseni kelvata nuorelle kauniille tytölle."

"Rohkeutta vain kelpo ystäväni, ja luota, että isä tuntee naisten
taipumukset. Mabel rakastaa jo sinua puoliksi ja parin viikon
saaristoretki, kohtelias käyttäytyminen itsestään vaikuttaa toisen
puolen. Mabel melkein sanoi sen minulle viime yönä."

"Voisiko se olla mahdollista, kersantti?" sanoi opas, ja hänen nöyrä,
vaatimaton luonteensa tuntui ihmeellisesti kutistuvan hänen
kuunnellessaan itseään kuvattavan niin rakastettavin värein. "Voisiko se
olla totta? Minähän olen vain köyhä metsästäjä ja minusta Mabel
erinomaisesti soveltuu jonkun upseerin rouvaksi. Luuletteko, että tyttö
suostuisi luopumaan rakkaista tottumuksistansa ja taipuisi elämään
vaatimattoman oppaan kanssa täällä metsissä? Eiköhän hän lopuksi
kuitenkin toivoisi takaisin entistä elämäänsä ja parempaa miestä?"

"Parempaa miestä, Haukansilmä, on vaikea löytää", vastasi isä.
"Kaupunkilaistavat unohtuvat pian metsien vapaudessa ja Mabel on kyllin
rohkea elääkseen rajaseuduissa. En ole suunnitellut tätä avioliittoa
tarkasti ajattelematta kaikkia seikkoja, kuten kenraali ajattelee ennen
taistelua. Ensin ajattelin johtaa sinut säännölliseen sotaväkeen, että
voisit täyttää minun paikkani, kun minä ennemmin tai myöhemmin siirryn
pois, mutta sittemmin minä ajattelin, että sinä et mielelläsi suostuisi
siihen. Sitäpaitsi, vaikka sanan mukaan et olekaan soturi, olet sinä
kuitenkin soturi mitä parhaimmassa merkityksessä, ja tiedän, että
kaikilla upseereilla on mitä parhaimmat ajatukset sinusta. Niin kauan
kuin minä elän, Mabel voi asua luonani ja sinulla on aina koti, kun
palaat retkiltäsi."

"Se ajatus olisi äärettömän ihana, kersantti, jos vain tyttö voisi
siihen mielellään suostua. Mutta siinäpä se on! Ei tunnu uskottavalta,
että minunlaiseni mies voisi miellyttää hänen suloisia silmiänsä. Jos
minä olisin nuorempi ja sievempi, kuten esimerkiksi Jasper Western,
silloin voisi olla -- varmasti olisi jotakin toivoa."

"Jasper Vesikoira ja kaikki linnan nuorukaiset yhteensä!" vastasi
kersantti näppiä lyöden. "Vaikka sinä todellisuudessa et olekaan
nuorempi, _näytät_ sinä nuoremmalta ja kauniimmalta kuin _Lokin_
kapteeni --"

"Mitä?" sanoi Haukansilmä katsoen epäilevin ilmein toista aivan kuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

"Minä sanon, että vaikka et päiviltäsi ja vuosiltasi olekaan nuorempi,
sinä näytät voimakkaammalta ja terävämmältä kuin Jasper ja kaikki muut.
Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua sinusta on enemmän jäljellä kuin
niistä kaikista yhteensä. Hyvä omatunto voi säilyttää sinun muotosi
poikamaisempana koko elämäsi ajan."

"Jasperilla on yhtä puhdas omatunto kuin kellään tuntemallani
nuorukaisella, kersantti, häntä voi verrata kehen nuorukaiseen hyvänsä
näissä siirtomaissa."

"Sitäpaitsi, sinä olet minun ystäväni", -- puristaen toisen kättä
-- "minun koeteltu, uskollinen ystäväni."

"Kyllä, me olemme olleet ystäviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta
-- ennenkuin Mabel oli syntynytkään."

"Se on totta. Ennenkuin Mabel oli syntynyt, me olimme koeteltuja
ystäviä; ja tyttöharakka ei koskaan unelmoinekaan kieltäytyä menemästä
naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen isänsä ystävä, ennenkuin hän oli
syntynytkään."

"Emme tiedä, kersantti, emme tiedä. Rakkaus ei lakia lue. Nuoret
vaativat nuoria toverikseen ja vanhat vanhoja."

"Ei vaimoksi, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut vanhaa miestä, joka ei
tahtoisi saada nuorta vaimoa. Sitäpaitsi kaikki linnan upseerit pitävät
arvossa ja kunnioittavat sinua, kuten olen jo sanonut, ja luonnollisesti
häntä miellyttää mies, josta kaikki pitävät."

"Toivon, ettei minulla ole muita vihollisia kuin mingot", vastasi opas
vakavasti pyyhkäisten vaatimattomasti hiuksia otsaltaan. "Olen
_koettanut_ aina tehdä oikein ja se tekee ystäviä, vaikka siinä joskus
erehtyykin."

"Ja sinut saa aina nähdä hyvässä seurassa, sillä itse vanha Duncan
Lundilainen näkee sinut mielellään luonaan ja sinä vietät tuntikausia
hänen seurassaan. Kaikista oppaista hän luottaa enimmän sinuun."

"Totta kyllä, ja vielä suuremmatkin herrat ovat marssineet päiväkausia
rinnallani ja keskustelleet, kuten toverit ainakin kanssani. Mutta,
kersantti, heidän seuransa ei ole voinut tehdä minua ylpeäksi, sillä
tiedänhän, että metsät usein asettavat miehensä sellaiseen asemaan,
johon hän ei muuten olisi kelvollinen."

"Ja sinä olet opetellut parhaaksi pyssymieheksi, mikä milloinkaan on
pyssyä käsitellyt näillä main."

"Jos Mabel arvostelisi miestä sen mukaan, ei suinkaan minulla silloin
olisi syytä pelätä. Mutta joskus minä luulen, kersantti, että se on yhtä
paljon Hirvenkaatajani ansio kuin minun omani. Se on ihmeellinen ase ja
olisi yhtä hyvä kenen muun kädessä hyvänsä."

"Siinäkin ilmenee sinun vaatimaton käsityksesi itsestäsi, Haukansilmä,
mutta minä olen nähnyt liian monen laskevan vikaan samalla aseella ja
sinun taas onnistuvan muillakin niin hyvin, etten voi olla kanssasi
samaa mieltä. Meidän täytyy jonakin päivänä järjestää ampumakilpailu,
jolloin voit näyttää taitoasi, ja Mabel saa oikean käsityksen sinun
todellisesta luonteestasi."

"Olisiko se rehellistä peliä, kersantti? Jokainen tietää että
Hirvenkaataja harvoin erehtyy, ja jos me sillä tavalla kävisimme
kokeilemaan, tietää jokainen jo etukäteen, mikä on tulos."

"Turhaa, turhaa, mies. Minusta näyttää, että minun täytyy tämän verran
tehdä sinun hyväksesi. Sillä se, joka aina on haistellut taistelun
ruudin savua, pitää sinua hienotunteisimpana kosijana, mitä milloinkaan
on kohdannut. Huomaa: tyttö saa antaa palkinnon, ja hän varmasti ihailee
miehuutta yhtä suuresti kuin hänen äitinsä ennen."

Tässä kersantti nousi ja lähti suorittamaan loputtomia
velvollisuuksiansa lausumatta mitään anteeksipyyntöä -- jättäen oppaan
miettimään, mitä hän viime sanoillansa tarkoitti.

Lukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden
kersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne
rajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se
sydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina
ensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä
ainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin
kuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien
oikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi
hänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun
tytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat
tunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli
aivan erikoinen ihminen. Aina sama -- vaatimaton, uskollinen, peloton ja
viisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen
mielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen
tekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen
kanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut
ollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä.
Hänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä
ilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään
arvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein
hän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän
erehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen
terävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt,
lyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman
kasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen
erämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen
tunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan
olisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei
ollut ennakkoluulojansa vailla, jotka -- vaikkakin harvat -- olivat
häneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat
sille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän
siveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä
ominaisuus -- jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä
sen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille -- vaikutti huomaamatta
voimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä
tavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi
hänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan,
yksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten
odottaa sopii sellaiselta mieheltä -- oli hänen uskollisuutensa
horjumaton kuin kallio -- petos oli julistettu mahdottomien asioitten
joukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty
hänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä.
Tällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen
toverinsa ja seuralaisensa -- niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin
-- omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä
velvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka
johti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti
parhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli
oikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen
elämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut
uskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin
ihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää
ihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.

Sellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen.
Tätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä
loistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut
Haukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut
antamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä
joitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha
soturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä
kallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä
jälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien
vanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa
ystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka -- se
kersantille alkoi vähitellen selvitä -- suuresti epäili tulevaisuutta,
etupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat
niin pienet.



X LUKU.


    "En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan.
    Ärtyinen se poika on,
    vaikk' puheensa on huoleton,
    en huoli sanoistaan."

Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen
asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin
ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että
heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa
ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla
vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan
valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun
hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä
tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas
esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.

Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa
seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon
rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen
tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema,
joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka
olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa
kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden
lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla
valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin
vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin
pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja
kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita
pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita
myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen
soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta
ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia,
varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat
hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies,
joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta
vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät
heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin"
illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit
suinkaan niitä halveksineet.

Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of
Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka
ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui
liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin
siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli
asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet
noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero
päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin
edellisten huoneet olivat hieman suurempia.

"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha
Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan
välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn
huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt
teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta
kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun
olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin
ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille.
Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä,
kersantti."

"On todella, majuri Duncan", vastasi toinen, joka -- vaikka olikin
käynyt istumaan -- oli liian paljon kokenut unohtaakseen sen
kunnioituksen, jota hän asemansa vuoksi oli velvollinen osoittamaan
--"oikein herttainen päivä, herra; näyttää, että tähän vuodenaikaan
saamme nauttia niistä useammastikin."

"Niin toivon koko sydämestäni. Sato näyttää lupaavalta ja toivon sen
osoittavan, kersantti, että 55:nnen miehet ovat yhtä hyviä
maanviljelijöitä kuin sotilaita. En koskaan ole nähnyt kauniimpia
perunoita Skotlannissa kuin meidän uudessa perunamaassamme."

"Se lupaa hyvän sadon, majuri Duncan, ja siinä suhteessa miellyttävämmän
talven kuin mennyt oli."

"Elämä on suhteellinen, kersantti, jakaessaan mukavuuksiaan ja
tarpeitaan. Me vanhenemme yhä ja olen alkanut ajatella, että minun
aikani olisi vetäytyä yksityiselämään. Minusta usein tuntuu, että minun
palvelusaikani lähenee loppuansa."

"Kuningas -- Jumala häntä siunatkoon! -- tarvitsee vielä paljon teidän
palvelustanne."

"Ehkäpä niinkin, kersantti Dunham, ja ainakin niin kauan, kuin on
asettanut maaherran näihin siirtokuntiin."

"Se arvo lankeaa 55:nnelle siten, että jonakin päivänä valtakirja
annetaan Duncan of Lundielle."

"Ja Duncan of Lundie on oleva ylpeä saadessaan sen. Mutta, kersantti,
vaikka te ette olekaan ollut siirtokuntien maaherrana, on teillä
kuitenkin ollut hyvä vaimo, ja se on järjestyksessä toinen asia, että
mies voisi tuntea itsensä onnelliseksi."

"Minä olen ollut naimisissa, majuri Duncan, mutta siitä on jo liian
kauan, että se vähentäisi rakkauttani hänen Majesteettiinsa ja
velvollisuuksiini."

"Mitä, mies! Eikö edes rakkaus siihen vilkkaaseen soreavartiseen,
punaposkiseen pikku tyttäreen, jonka olen muutamia päiviä nähnyt täällä
linnassa? Kunniani kautta, kersantti! Niin vanha kuin olenkin, minäkin
voisin rakastaa tuota suloista tyttöstä ja jättää maaherranarvon
hiiteen."

"Me kaikki tiedämme, missä majuri Duncanin sydän on, että se on
Skotlannissa, missä kaunotar odottaa valmiina tehdäkseen hänet
onnelliseksi niin pian kuin velvollisuudet suovat hänelle siihen
tilaisuuden."

"Eikö mitä, turha on toivoa kaukaista hyvää, kersantti", vastasi
päällikkö, ja surumielinen ilme levisi hänen puhuessaan hänen
skotlantilaisille kasvoilleen, "ja kaunis Skotlanti on kaukainen maa.
Niinpä niin, vaikk'ei meillä olekaan vehnää eikä kauraryynejä tässä
seudussa, on meillä hirviä ja lohia mielinmäärin. Onko totta, kersantti,
että miehistö valittaa saaneensa hirvi- ja lintupaistia liiaksi viime
aikoina?"

"Ei muutamiin viikkoihin, majuri Duncan, sillä ei hirviä eikä lintuja
ole tähän vuodenaikaan ollut tarjona niin runsaasti kuin muulloin. He
alkavat moittia myöskin lohiamme, mutta siitä huolimatta uskon, että
kesä menee ilman erikoisia levottomuuksia ruoan vuoksi. Skotlantilaiset
pataljoonassamme puhuvat kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta
kaurapuurostaan, moittien varsinkin meidän leipäämme."

"Ah! se on inhimillistä, kersantti, -- puhdas väärentämätön
skotlantilainen luonne! Leivos -- sanoakseni teille totuuden -- on
himoittava suupala ja monesti tapaan itseni toivomassa, että olisi edes
yksi."

"Jos tuo halu tulee kiusalliseksi, majuri Duncan -- miehistölle,
tarkoitan, herra, sillä en tahtoisi lausua niin alentavaa ajatusta
teistä -- mutta jos miehistö todellakin vaatii luonnollista ravintoansa,
minä yksinkertaisesti ehdottaisin, että tuotaisiin kauraryynejä tai
annettaisiin laittaa niitä täällä ja olen aivan varma, että puhe siitä
loppuisi sillä kertaa. Minä vastaan, että se parantaisi asian, herra."

"Te olette aika veitikka, kersantti; ja minut saa hirttää, ellen ole
ihan varma, että olette oikeassa. Tässä maailmassa voi olla paljon
suloisempia tavaroita kuin kauraryynit. Sanoakseni yhden: teillä on
suloinen tytär, Dunham."

"Tyttö on äitinsä kaltainen, majuri Duncan, ja voi kestää arvostelua",
sanoi kersantti ylpeästi. "Kumpikin on kasvanut vapaasti kuin Amerikan
vehnä. Tyttö voi kestää arvostelua, herra."

"Totisesti, siitä voin mennä takuuseen. Hyvä, minä käyn asiaan heti,
parahin Dunham, ja tuon paikalla reservinikin tuleen. Täällä on Davy
Muir, majoitusmestari, joka haluaisi saada tyttärenne vaimokseen, ja on
antanut minun tehtäväkseni esittää asian teille peläten, että hänen
arvokkuutensa voisi tulla loukatuksi, jos hän saisi kiellon; ja minä
voin lisätä, että puolet linnan nuorukaisista ovat ihastuneet
tyttäreenne ja puhuvat hänestä aamusta iltaan."

"Se on hänelle liian suuri kunnia, herra", vastasi isä hieman vaikeasti,
"mutta minä luotan, että herrat ennen pitkää keksivät paremmin arvoansa
vastaavaa puheenaihetta. Toivon saavani nähdä hänet muutamien viikkojen
kuluttua rehellisen miehen vaimona, herra."

"Hyvä, Davy on rehellinen mies, ja se on enemmän kuin yleensä voidaan
majoitusmestareista sanoa, kersantti", vastasi Lundie leveästi hymyillen
"Hyvä, saanko minä siis kutsua sen kiihkeän nuorukaisen ja ilmoittaa
hänelle, että asia on yhtä paljon kuin päätetty?"

"Kiitän, teidän korkeutenne; mutta Mabel on toisen kihlattu."

"No, hitto vie! Se herättää melun linnassa! Mutta omasta puolestani en
siitä ole ollenkaan pahoillani, sillä minä en suuresti ihaile kahden
niin erilaisen ihmisen avioliittoa."

"Minä ajattelen samoin enkä ollenkaan himoitse saada nähdä tytärtäni
upseerin rouvana. Jos hän voi päästä yhtä korkealle kuin äitinsä, sen
pitäisi tyydyttää järkevää naista."

"Ja saanko kysyä, kersantti, kuka on se onnellinen, jota te haluatte
nimittää vävyksenne?"

"Haukansilmä, teidän korkeutenne."

"Haukansilmä!"

"Sama mies, majuri Duncan, ja esittäessäni hänet teille kerroin koko
hänen historiansa. Ei kukaan ole näillä rajaseuduilla paremmin tunnettu
kuin minun rehellinen, uljas, uskollinen ystäväni."

"Se kaikki on ihan totta. Mutta onko hän sittenkään oikea mies tekemään
kaksikymmenvuotiaan tytön onnelliseksi?"

"Miksi ei, teidän korkeutenne? Mies on parhaassa miehuusiässä. Ei ole
ainoatakaan opasta tai vakoojaa koko armeijassa, jolla olisi
Haukansilmän maine ja joka kykenisi suorittamaan niin vaarallisia
tehtäviä kuin hän."

"Totta sekin, kersantti. Mutta onkohan maine ja erittäinkin juuri
vakoojan maine omansa valloittamaan nuoren tytön sydämen?"

"Puhe nuoren tytön sydämestä, herra, minun yksinkertaisen ajatukseni
mukaan on sama kun puhe rekryytin arvostelusta. Jos me oppimattoman
osaston asettaisimme johtoon, emme koskaan saisi pataljoonaa
kiitettävään ampumalinjaan, majuri Duncan."

"Mutta teidän tyttäressänne ei ole mitään oppimatonta ja kömpelöä, sillä
hienompaa tyttöä hänen luokastaan ei voi löytää, vaikka etsisi läpi
vanhan Albionin. Ajatteleeko hän kanssanne samalla tavalla tästä
asiasta? -- vaikka minun täytyy otaksua, että hän on yhtä mieltä
kanssanne, koska on jo kihloissa."

"Emme ole vielä puhuneet tästä asiasta, teidän korkeutenne; mutta
minusta tuntuu, että olen saanut hänen ajatuksensa selville monista
pikkuseikoista."

"Ja mitä ovat nuo pikkuseikat, kersantti?" kysyi majuri, joka alkoi
tuntea asiaan suurempaa mielenkiintoa kuin oli luullut. "Tunnustan
uteliaisuudella haluavani tietää jotakin naisten mielipiteistä, koska
itsekin olen poikamies."

"No, teidän korkeutenne, kun minä puhun Haukansilmästä tytölle, hän
katsoo aina minua suoraan silmiin, iloitsee kaikesta, mitä sanon hänen
edukseen ja esiintyy avoimena ja reippaana, joka kaikki todistaa, että
hän puoliksi ajattelee häntä jo omana miehenään."

"Hm! Ja nämä merkit, kersantti, ovat teistä luotettavat todisteet
tyttärenne tunteista?"

"Niin ovat, teidän korkeutenne, sillä ne tuntuvat minusta niin
luonnollisilta. Kun minä tapaan miehen, herra, joka katsoo minua suoraan
silmiin, kun hän kehuu jotakin upseeria -- sillä, teidän korkeutenne
suokoon anteeksi, miehet joskus arvostelevat esimiehiänsä -- ja kun minä
huomaan, että hän katsoo minua silmiin kehuessaan kapteeniansa, minä
aina olen varma, että poika on rehellinen ja tarkoittaa, mitä sanoo."

"Eikö ajatellun sulhasen ja kauniin morsiamen välillä ole jotensakin
huomattava iänero, kersantti?"

"Olette ihan oikeassa, herra; Haukansilmä on kääntynyt neljännelle
kymmenelle, ja Mabelilla on kaikki edellytykset siihen onneen, jonka
elämänkoulussa kehittynyt mies voi hänelle antaa. Olin itse lähes
neljäkymmentä, teidän korkeutenne, kun nain hänen äitinsä."

"Mutta onkohan teidän tyttärenne taipuvainen ihailemaan vihreää
metsästyspaitaa ja susihattua, jollaisia meidän arvoisa oppaamme
käyttää, mieluummin kuin 55:nnen hienoa univormua?"

"Ehkä ei, herra; ja siksi hänen täytyy käyttää itsekieltämystä, joka
aina tekee nuoren naisen paremmaksi ja viisaammaksi."

"Ja eikö teitä peloita, että hän voisi jäädä leskeksi vielä nuorena
ollessaan? Villit eläimet ja vielä villimmät raakalaiset voivat milloin
tahansa ryöstää Haukansilmän elämän."

"Yksikin luoti voi miehen surmata, Lundie", sillä luottavassa
keskustelussa majuri mielellään salli käyttää tätä nimeä, kun ei
sotilasasioista ollut kysymys, "eikä kukaan 55:nnen miehistä voi karttaa
äkillistä kuolemaa, jos niin sattuu. Siinä suhteessa Mabel ei mitään
voittaisi vaihtamisesta. Sitäpaitsi, herra, jos saan vapaasti puhua
tällaisesta asiasta, minä en usko, että Haukansilmä kaatuu taistelussa
tai saa muuten äkillisen surman erämaassa."

"Ja miksi ette, kersantti?" kysyi majuri. "Hän on soturi aina, kun vaara
uhkaa, ja hänen asemansa on vaarallisempikin kuin muiden. Vaikka hän on
vapaa tavallisista sotilassäännöistä, mikä pelastaa hänet, kun muut
eivät pelastu?"

"Minä en usko, teidän korkeutenne, että Haukansilmä pitää omia
mahdollisuuksiaan parempina kuin toistenkaan, mutta minä en luule, että
se mies kuolisi kuulasta. Minä olen nähnyt hänen käsittelevän pyssyänsä
tyynenä ja rauhallisena keskellä kamalinta kuulasadetta, enkä siis voi
otaksua, että kohtalo olisi määrännyt hänet sillä tavalla kaatumaan. Ja
toiselta puolen, jos hänen Majesteettinsa joukoissa on joku, joka
todella ansaitsee sellaisen kuoleman, on se Haukansilmä."

"Sitä emme koskaan tiedä, kersantti", vastasi Lundie ja kasvoille kohosi
vakava, mietiskelevä ilme, "ja mitä vähemmän puhumme sellaisesta
asiasta, on ehkä sitä parempi. Mutta onko Mabel -- se kai on hänen
nimensä, onko Mabel halukas ottamaan miehen, joka todellisuudessa on
riippuvaisempi armeijasta kuin ne, jotka ovat armeijan luetteloissa.
Oppaalla ei ole ylenemisen toivoa, kersantti."

"Hän on jo päässyt korkeimpaan asemaansa, teidän korkeutenne. Lyhyesti,
Mabel on määrännyt kantansa tässä asiassa; ja kun teidän korkeutenne on
suvainnut puhua minulle herra Muirista, minä pyydän teitä
hyväntahtoisesti ilmoittamaan hänelle, että tyttö on sidottu koko
elämänsä ajaksi."

"Hyvä, hyvä, kuten tahdotte; ja nyt -- kersantti Dunham!"

"Teidän korkeutenne", sanoi toinen nousten ja tervehtien
sotilaallisesti.

"Onhan teille sanottu, että aikomukseni on lähettää teidät Tuhatsaarille
ensi kuun ajaksi? Kaikki alipäälliköt ovat vuorostaan olleet siellä --
ainakin kaikki, joihin voi luottaa -- ja nyt vihdoin on tullut teidän
vuoronne. Luutnantti Muir haluaisi kyllä lähteä sinne; mutta koska hän
on majoitusmestari, en voi antaa hänelle määräystä. Onko miehistö
valittu?"

"Kaikki on valmiina, teidän korkeutenne. Miehet on valittu ja lähetti,
joka viime yönä toi sieltä tietoja, kertoi, että miehistö kiihkeästi
odottaa vapautusta."

"Niin teki. Teidän täytyy siis purjehtia sinne ylihuomenna, tai ehkä
vielä parempi, huomeniltana. Viisainta lienee suorittaa matka pimeällä."

"Niin ajattelee Jasperkin, teidän korkeutenne, enkä voi tällaisessa
asiassa luottaa kehenkään paremmin kuin Jasper Westerniin."

"Nuori Jasper Vesikoira!" sanoi Lundie ja hymy levisi hänen muuten
vakaville kasvoilleen. "Tuleeko se poika teidän mukaanne, kersantti?"

"Teidän korkeutenne suvainnee muistaa, ettei Lokki koskaan lennä
satamasta ilman häntä."

"Totta, mutta kaikilla säännöillä on poikkeuksensa. Eikös täällä
linnassa ole ollut joku merimies, kuten viime päivinä luulen nähneeni?"

"On kyllä, teidän korkeutenne; se on herra Cap, minun lankoni, joka on
tuonut minun tyttäreni tänne."

"Miksi ei ottaa häntä Lokin kapteeniksi tälle retkelle ja jättää Jasper
pois? Teidän lankonne varmaan vaihtelun vuoksi haluaa tehdä tämän retken
suolattomalla järvellä, ja te voitte nauttia enemmän hänen seurastaan."

"Minä juuri ajattelin pyytää teidän korkeutenne suostumusta saada ottaa
hänet mukaan; mutta hän saa tulla vapaaehtoisena. Jasper täyttää liian
hyvin tehtävänsä, että hänet voitaisiin syrjäyttää ilman ymmärrettävää
syytä, majuri Duncan; ja sitäpaitsi luulen, että veli Cap halveksii
liian paljon suolatonta vettä voidakseen ryhtyä palvelemaan siellä."

"Voitte olla oikeassa, kersantti; minä jätän kaiken teidän harkintanne
varaan. Vesikoira voi jäädä paikoilleen, kunnes toisin määrätään. Te
haluatte siis, että Haukansilmä seuraa mukana?"

"Jos teidän korkeutenne sen sallii. Siellä voi olla tehtävää molemmille
oppaille, sekä intiaanille että valkoiselle miehelle."

"Sekin kai on totta. Toivon, että suoritatte tehtävän mitä suurimmalla
huolella; ja muistakaa, että koko asema on hävitettävä, kun teidän
määräyksenne palautetaan. Tällä aikaa sen pitää täyttää tarkoituksensa
tai me olemme erehtyneet koko aseman suhteen; se on liian hankala pitää
kunnossa turhan vuoksi. Ja nyt, onnellista matkaa!"

Kersantti Dunham tervehti sotilaallisesti, kääntyi ympäri ja oli juuri
sulkemaisillaan oven jälkeensä, kun hänet kutsuttiin takaisin.

"Olen unohtanut, kersantti, että nuoremmat upseerit ovat pyytäneet saada
järjestää ampumakilpailut ja ne on määrätty tapahtuvaksi huomenna.
Kaikki saavat vapaasti ottaa osaa ja palkintona annetaan hopeasuinen
ruutisarvi ja nahkainen patroonakotelo", lukien paperista -- "kuten
tähän on kirjoitettu ja naisten silkkihattu. Tämän viimeksimainitun saa
voittaja antaa jollekin linnan naisista, josta hän enimmän pitää."

"Erinomaisen hauskaa, teidän korkeutenne -- varsinkin voittajasta. Saako
myöskin Haukansilmä ottaa osaa kilpailuun?"

"En ymmärrä, kuinka häntä voisi kieltää, jos hän itse haluaa ottaa osaa.
Viime aikoina olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei hän enää välitä
sellaisesta urheilusta -- luultavasti erehtymättömän taitavuutensa
vuoksi."

"Niin kyllä, herra majuri; se kelpo poika tietää kyllä, ettei näillä
seuduin ole ainoatakaan, joka voisi kilpailla hänen kanssaan eikä hän
halua turmella toisten voitoniloa. Luulen, herra, että voimme luottaa
hänen hienotunteisuuteensa joka asiassa. Ehkäpä hän tässä asiassa saa
menetellä mielensä mukaan?"

"Luonnollisesti, kersantti, tässä tapauksessa. Hyvästi, kersantti
Dunham."

Kersantti poistui nyt jättäen Duncan of Lundien omiin ajatuksiinsa.
Etteivät ne olleet vastenmielisiä, saattoi huomata siitä hymystä, joka
silloin tällöin kirkasti hänen tavallisesti kovia ja ankarapiirteisiä
kasvojansa, mutta toisina hetkinä taas ilmeni niissä järkkymätön
vakavuus. Noin puolisen tuntia lienee kulunut, kun ovelta kuului koputus
ja hän kehoitti tulijaa astumaan sisään. Keski-ikäinen mies, puvusta
päättäen upseeri, vaikkakin univormulta puuttui muodin hienous ja
aistikkuus, astui esiin ja tervehtiessä sanottiin: "Herra Muir".

"Tulin kutsustasi, herraseni, saadakseni kuulla kohtaloni", sanoi
majoitusmestari skotlantilaisella murteella heti, kun oli ottanut
tarjotun istuimen. "Sanoakseni sinulle totuuden, majuri Duncan, tämä
tyttö on linnassa saanut häiriötä aikaan enemmän kuin ranskalaiset ennen
sua. En ikinä ole nähnyt niin yleistä ihastusta niin lyhyessä ajassa!"

"Todellakin Davy, et suinkaan tahdo koettaa saada minua uskomaan, että
sinun nuori ja turmeltumaton sydämesi olisi sellaisessa liekissä yhden
viikon tuttavuuden jälkeen? Mitä, mies! Tämähän on pahempi kuin se juttu
Skotlannissa, jossa kuumuus poltti reiän sinun kelpo vartaloosi ja
tuotti kaikille pojille tilaisuuden tarkastella minkä arvoinen se niin
helposti syttyvä esine on."

"Sull' on omat tapasi, majuri Duncan; samoin oli sinun isälläsi ja
äidilläsi ennen sinua, vaikka sitten vihollinen olisi ollut linnassa. En
minä pidä ollenkaan ihmeenä, että nuoret ihmiset seuraavat sydämensä
haluja ja taipumuksia."

"Mutta sinä, Davy, olet seurannut sydämesi vaatimuksia niin usein, että
luulisin nyt jo niiden menettäneen uutuuden viehätyksen. Sen taipumuksin
jälkeen, joka aiheutti poikasena ollessasi Skotlannin jutun, sinä olet
ollut neljä kertaa naimisissa."

"Vain kolmesti, majuri, ja nyt minä haluan saada uuden vaimon. Minun
määräni ei vielä ole täysi -- ei, ainoastaan kolmesti."

"Luulenpa, Davy, ettet ensimmäistä seikkailuasi pidä minään, -- kun
siinä ei ollut pappia."

"Ja miksi minä pitäisin, majuri? Tuomioistuin selitti, ettei se ollut
oikea avioliitto; ja mitä muuta mies voi toivoa? Nainen piti kevyttä ja
vapaata rakkaussuhdetta parempana -- ja sama lienee minunkin luonteeni
heikkous -- ja vietteli minut sopimukseen, joka sittemmin huomattiin
laittomaksi."

"Jos muistan oikein, Muir, niin siihen aikaan yleensä ajateltiin, että
asiassa oli kaksi puolta."

"Minusta se on huono asia, jossa ei ole kahta puolta, ja tiedän monia
asioita, joissa on kolme. Mutta vaimoparka kuoli ilman lapsia ja koko
asia raukesi tyhjiin. Sitten minä olin sanomattoman onneton toisen
vaimoni kanssa -- sanon toisen sinun mieliksesi, majuri, vaikkakin pidän
kiinni siitä, ettei ensimmäinen ollut mikään avioliitto. Olkoonpa
ensimmäinen tai toinen, minä olin äärettömän onneton Jannie Grahamin
kanssa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua jättämättä jälkeensä mitään
muistoa itsestään. Minä luulen, että jos Jannie eläisi, minä en koskaan
olisi ajatellut toista vaimoa."

"Mutta kun hän ei elänyt, sinä olet mennyt hänen kuolemansa jälkeen
kahdesti naimisiin ja nyt kiihkeästi haluat päästä kolmannen kerran."

"Totuutta ei voi koskaan kieltää, sen olen aina valmis tunnustamaan.
Mutta luulen, Lundie, että sinä olet synkkämielinen tänään."

"Ei, Muir, en ollenkaan synkkämielinen; hieman miettiväinen ehkä, sen
tunnustan. Olen muistellut nuoruuteni päiviä, jolloin minä
tilanomistajan ja sinä papin poikana yhdessä leikimme kotoisilla
kunnailla huolettomina poikina vähät välittäen tulevaisuudesta. Sen
jälkeen on tapahtunut paljon sellaista, joka on muuttanut tulevaisuuden
toiseksi kuin se muuten olisi ollut."

"Totta puhut, Lundie, mutta sinulla ei ole syytä valittaa kohtaloasi.
Sinä olet kohonnut majuriksi ja olet kohta siirtomaitten maaherra,
elleivät kirjeet turhia puhu. Minä taas olen vain yhtä askelta ylempänä
kuin silloin, kun sinun kunnioitettu isäsi antoi minulle ensimmäisen
toimen, vain kurja majoitusmestari-raukka."

"Ja entäs ne neljä vaimoa?"

"Kolme, Lundie -- vain kolme laillista, katseltakoonpa sitä miltä
kannalta hyvänsä."

"Hyvä on, kolme sitten. Tiedäthän, Davy", sanoi majuri Duncan, hänkin
korostaen sanat skotlantilaisen tavalla, kuten usein lapsuustoverien
kanssa, jolloin ei tarvinnut seurata kasvatuksen määräämiä
hiuksentarkkoja rajoja -- "tiedäthän, Davy, että minun oma vaalini on
aikoja sitten suoritettu ja miten levottomana ja vaihtelevin tuntein
odotan sitä onnellista hetkeä, jolloin voisin kutsua niin kauan
rakastamani naisen vaimokseni; ja nyt olet sinä ilman onnea, nimeä,
syntyperää tai ansioita, tarkoitan erikoisia ansioita --"

"Ei, ei, elä sano niin, Lundie. Muirit ovat hyvää sukua."

"Olkoot. Siis ilman ansioita, mutta sukusi vuoksi ollut neljä kertaa --"

"Sanoinhan kolmesti, Lundie. Minä lopetan ystävyytemme, jos sanot
neljästi."

"Mutta sehän on oma määräsi, Davy, ja se on paljon se. Meidän elämämme
on ollut sangen erilainen, ainakin avioliiton suhteen, se sinun täytyy
myöntää, vanha veikko."

"Ja mitä hyötyä siitä on ollut, puhuaksemme yhtä vapaasti kuin ennen
poikasina?"

"Enpä tiedä, se vain on ollut toisenlaista kuin minun. Minun on kulunut
toivossa ja kieltäymyksissä, kun taas sinun on kulunut --"

"On kulunut ilman, että yksikään toive olisi täyttynyt", keskeytti
majoitusmestari. "Olen toivonut, että uusi yritys olisi entistä parempi,
mutta pettymys näyttää olevan miehen osa. Ah, kaikki tässä maailmassa on
turhuus Lundie, eikä sen totuus ilmene missään niin kuin avioliitossa."

"Ja nyt sinä olet valmis panemaan paulan kaulaasi viidennen kerran."

"Minä tahdon sanoa, että se on vain neljäs, majuri Duncan", sanoi
majoitusmestari innokkaasti. Sitten hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui
ja hän hymyili ja punastui kuin nuori poika lisäten: "Mutta tämä Mabel
Dunham on aivan _verraton olento!_ Meidän skotlantilaiset tyttäremme
ovat kauniita ja viehättäviä, mutta täytyy tunnustaa, että nämä
siirtokuntan sulottaret ovat hämmästyttävän ihastuttavia."

"Teet viisaasti, jos hillitset toiveitasi ja kuuman veresi, Davy.
Luulen, että kaikki sinun neljä vaimoasi --"

"Toivon, rakas Lundie, että tarkistat hieman laskutaitoasi. Kolme kertaa
yksi on kolme."

"Kaikki kolme sitten, olivat sellaisia, joita voidaan sanoa ylhäisiksi
naisiksi."

"Niin juuri olivatkin, majuri. Ne kolme olivat ylhäisiä naisia, kuten
sanot, ja liitot olivat arvokkaat."

"Ja kun neljäs oli minun isäni puutarhurin tytär, liitto ei ollut
arvokas. Etkö sinä pelkää, että mennessäsi naimisiin tytön kanssa, jonka
isä kuuluu samaan joukko-osastoon kuin sinä eikä ole upseeri, menetät
vaikutusvaltasi rykmentissä?"

"Se juuri on ollut minun heikkouteni läpi elämän, majuri Duncan, sillä
minä olen aina mennyt naimisiin ollenkaan ajattelematta vaikutusvaltaa.
Joka miehellä on omat helmasyntinsä ja pelkään, että naiminen on minun.
Ja nyt, kun me olemme väitelleet asian periaatteellisesta puolesta, minä
kysyn sinulta, teitkö sinä minulle sen ystävän palveluksen, että puhuit
kersantille tästä asiasta?"

"Tein, Davy, ja olen pahoillani sinun toiveittesi vuoksi, sillä minusta
nähden sinulla ei ole suuria menestymisen mahdollisuuksia."

"Ei menestymisen! Upseeri ja päälle päätteeksi majoitusmestari, eikä
menestysmahdollisuuksia yrittäessään kersantin tytärtä!"

"Niin se juuri on, Davy."

"Ja miksi ei, Lundie? Tahdotko olla hyvä ja vastata minulle juuri
siihen?"

"Tyttö on kihlattu -- käsi annettu, vala vannottu, rakkaus taattu. Ei,
hirtä minut, jos minä ollenkaan sitä uskon; mutta hän on kihloissa."

"Se on kyllä jonkunlainen este, se täytyy myöntää, majuri, vaikk'ei se
paljoa merkitse, jos sydän on vapaa."

"Aivan oikein, ja pidän sangen luultavana, että sydän tässä tapauksessa
on vapaa, sillä tuleva aviomies näyttää olevan paremminkin isän kuin
tytön valitsema."

"Ja kuka se sitten on, majuri?" kysyi majoitusmestari, joka katseli koko
juttua filosofin tyyneydellä ja kokeneen kylmäverisyydellä. "En satu
muistamaan ainoatakaan niin huomattavaa kilpailijaa, joka voisi lyödä
minut laudalta."

"Ehket, sinähän olet ainoa huomattava kosija koko rajaseudulla, Davy. Se
onnellinen mies on Haukansilmä."

"Haukansilmä, majuri Duncan!"

"Ei enempää eikä vähempää, Davy Muir. Haukansilmä se on, mutta ainakin
minun arvioni mukaan sinun mustasukkaisuuttasi voi viillyttää se tieto,
että avioliitto on isän eikä tyttären suunnittelema."

"Sitä juuri ajattelin!" huudahti majoitusmestari huoaten pitkään
helpotuksesta. "On ihan mahdotonta, että minun kokemukseni ja
ihmistuntemukseni --"

"Erittäinkin naistuntemus, Davy."

"Sinä voit laskea leikkiä, Lundie, ja minun on se käsitettävä. Mutta en
voi pitää mahdollisena, että niin täydellisesti erehtyisin siinä, mihin
nuoren naisen taipumukset ja toiveet vetävät, etten uskoisi hänen
pitävän minua kaikissa suhteissa kilpailijaani etevämpänä. Siinä
suhteessa voin olla levollinen -- aika näyttää."

"Kuulepas, Davy Muir", sanoi Lundie pysähtyen äkkiä käynnistään ja
katsellen toista silmiin niin vakavasti ja hullunkurinen ilme
kasvoillaan, että itse vanha taiturikin muuttui tahtomattaankin
vakavaksi -- "sano minulle suoraan, luuletko sinä todellakin, että
sellainen tyttö kuin kersantti Dunhamin, vakavasti voi mieltyä mieheen,
jolla on sinun ikäsi, ulkomuotosi ja voisin lisätä: kokemuksesi?"

"Iva sikseen, Lundie; sinä et tunne naisia ja siinä syy, miksi olet
naimatonna vielä nelikymmenviisi-vuotiaana. Sinä olet ollut kauhean
kauan poikamiehenä, majuri!"

"Ja kuinkas vanha sinä olet, jos sallit minun tehdä niin arkaluontoisen
kysymyksen?"

"Neljäkymmentäseitsemän, sitä en salaa, Lundie, ja jos minä saan
Mabelin, on siinä mulle vaimoa loppuiäkseni. Enkä voi ymmärtää, minkä
vuoksi kersantti Dunham olisi niin järjetön, että voisi uneksiakaan
antavansa suloisen tyttösensä Haukansilmän laiselle miehelle."

"Ei siinä mitään uneksimista olekaan; mies on tosissaan kuin soturi,
jota selkäsauna odottaa."

"Olkoonpa niin, majuri. Me olemme vanhat ystävät" -- molemmat olivat
kotoisin Skotlannista ja käyttivät usein synnyinseutunsa murrettakin
puhuessaan lapsuutensa ajoista -- "ja tiedämme, miten annetaan sana
sanasta tai täytetään velvollisuus. Ehkäpä se kelpo mies ei ole
ymmärtänyt viittaustani; muuten hän ei ikinä olisi ajatellut mitään niin
hullua. Ero upseerin rouvan ja oppaan vaimon välillä on yhtä suuri kuin
ero Skotlannin ja Amerikan muinaisuuden välillä. Minä olen vanhaa verta,
Lundie."

"Luota minun sanaani, Davy, sinun muinaisuutesi ei auta yhtään tässä
asiassa, eikä sinun veresi ole vanhempi kuin luusikaan. No niin, sinä
tiedät kersantin vastauksen ja huomaat, ettei minun vaikutukseni, johon
sinä niin suuresti luotit, voi paljoa auttaa sinua. Ottakaamme lasi
yhdessä, Davy, vanhan tuttavuutemme vuoksi, ja sitten teet viisaasti,
jos ajattelet huomista kilpailua ja unohdat Mabel Dunhamin niin pian
kuin suinkin."

"Ah, majuri, minä olen aina huomannut, että vaimo on helpompi unohtaa
kuin lemmitty. Kun pariskunta on puolittainkaan onnellinen
avioliitossaan, on kaikki hyvin. Mutta sitten tulee kuolema, joka kaikki
erottaa, kuten sanotaan, ja minusta tuntuu kauhean alhaiselta ruveta
surulla häiritsemään poismennyttä. Elämässä on niin paljon huolta ja
murhetta sekä toivoa ja suloa -- erittäinkin, mitä naisiin tulee -- että
se voi kääntää ajatukset toisaalle."

"Niin juuri minäkin ajattelen sinun asemaasi, Davy. Sinun vaimosi eivät
voi enää sulostuttaa sinun elämääsi. Olen kyllä kuullut kerrottavan
miehistä, jotka ovat olleet niin tyhmiä, että ovat surreet pitkiä aikoja
kuolleita vaimojansa. Juon onneksesi ja toivon, että hyvin pian pelastut
tästä epätoivoisesta asemasta, luutnantti. Sitäpaitsi kehoitan sinua
varovaisuuteen tulevaisuudessa ja toivon, että tällä kertaa elämäsi
sulostuttaja tuudittaa sinut ikilepoon."

"Paljon kiitoksia, rakas majuri; siinä taas ilmenee vanha ystävyytemme,
jolle minä annan niin suuren arvon. Tämä tyttö on minun sydämelleni kuin
aamukaste ja se lämmittää kuin Skotlannin suloinen päivä. Niillä
miehillä, joista mainitsit, on varmaan kullakin ollut vain yksi vaimo,
sillä jos niitä olisi ollut useampia, heidän kuolemansa olisi
vaikuttanut heihin vallan toisella tavalla. Minusta jokainen järkevä
mies voi olla tyytyväinen hyvän vaimon kanssa, mutta turhaa on surra
sitä, mitä ei voi muuttaa. Minä olen äärettömän kiitollinen sinulle,
majuri Duncan, tästä ja kaikista muistakin ystävyydenosoituksistasi, ja
jos sinä edelleenkin voisit olla yhtä huomaavainen ja tekisit minulle
vielä muutaman palveluksen, se varmasti vakuuttaisi minua siitä, ettet
ole unohtanut lapsuutesi leikkitoveria."

"Olkoon menneeksi, Davy, jos pyyntö on järkevä ja sellainen, että sen
täyttäminen riippuu minusta, niin lausu se julki."

"Jos sinä voisit järjestää minulle jotakin tehtävää Tuhatsaarille
pariksi viikoksi tai niille main, niin luulisin asian tulevan autetuksi
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ajattelehan, Lundie, että tyttö on
ainoa sovelias koko rajaseudun valkoisista naisista."

"Siellä on aina joku tehtävä sinun arvoisellesi miehelle, vaikkakin ehkä
vähäinen, mutta sen saa kersantti suoritetuksi yhtä hyvin kuin joku
majoitusmestari-kenraali, vieläpä paremminkin."

"Mutta ei paremmin kuin joku rykmentin upseereista. Alipäälliköt voivat
yhdessä ja toisessa suhteessa olla epäluotettavia."

"Minä ajattelen asiaa, Muir", sanoi majuri nauraen, "ja saat vastaukseni
huomenna. Huomenna, mies, on verraton tilaisuus sinun esitellä itsesi
naisväelle. Sinä olet taitava pyssymies ja palkintoja on saatavissa.
Valmistu näyttämään taitoasi, ja kukapa tietää, mitä voi tapahtua,
ennenkuin _Lokki_ lentää pois satamasta."

"Luulen, että useimmat nuoret miehet ottavat osaa kilpailuun, majuri."

"Niin tekevät, ja monet vanhemmat myöskin, jos kerran sinäkin esiinnyt.
Pidä puolesi, Davy, minäkin aion ampua pari laukausta ja tiedäthän, että
siinä suhteessa olen saavuttanut jonkunlaisen maineen."

"Se on joka tapauksessa mainiota. Naisen sydämen voi valloittaa mitä
moninaisimmilla keinoilla ja monia tapoja eivät filosofien säännöt
ollenkaan hyväksy. Muutamat vaativat, että kosija istuu heidän edessään
aivan kuin kysymyksessä olisi säännöllinen piiritys ja antautuvat vasta,
kuin enempi vastustus on turha; toiset taas täytyy valloittaa
väkirynnäköllä. Vielä on sellaisiakin tytönletukoita, jotka täytyy
johtaa väijytyspaikkoihin. Ensimmäiset ovat ehkä upseerin arvon
mukaisia, mutta minun täytyy sanoa, että viimeksimainitut viehättävät
minua enimmän."

"Ja mielipide muodostuu kokemuksen kautta kaikissa asioissa. Entäs ne,
jotka täytyy valloittaa väkirynnäköllä?"

"Ne sopivat nuoremmille miehille, Lundie", vastasi majoitusmestari
nousten ja iskien silmää, -- jonka vapauden hän usein otti
keskustellessaan päällikkönsä kanssa ja se oli merkkinä heidän
pitkäaikaisesta ystävyydestänsä; "jokaisella ikäkaudella on omat
välttämättömyytensä ja neljänkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä ei enää
vaivaa lapsen huimuus. Toivotan sinulle hyvää yötä, majuri Duncan, näe
suloisia unia ja herää virkistyneenä uuteen päivään."

"Kiittäen toivotan samaa itsellesi, veli Muir. Muista huomista
kilpailua!"

Majoitusmestari poistui jättäen Lundien kirjastossaan miettimään, mitä
juuri oli tapahtunut. Majuri Duncan oli niin tottunut luutnantti Muirin
omituiseen käytökseen ja sukkeluuksiin, etteivät ne häntä ollenkaan
loukanneet samassa määrässä kuin ehkä loukkaavat lukijaa. Tosiasia on,
että seuratessa samanlaisia lakeja ja määräyksiä ja yhdessä
työskennellessä mitä erilaisimmat luonteet voivat ymmärtää toisiansa,
vaikka ne muissa oloissa voisivat joutua mitä kiusallisimpaan
ristiriitaan.



XI LUKU.


    "Vapaana vapaata lempii hän kai.
    Turha on hillitä lentoa haukan,
    vangita hirvi, mi vapauden sai.
    Kenpä nyt kahleihin sulkisi raukan."

                  _Maistraatin kuvastin_.

Harvoin täyttyvät toiveet niin täydellisesti, kuin täyttyi se linnan
nuorten miesten toive, että kilpailupäivänä olisi kaunis ilma. Tähän
aikaan, josta nyt kerromme, kesän kuumuus Oswegon seutuvilla oli hieman
vähentynyt, sillä metsän varjot kävivät pitemmiksi, ja ulapalta käyvä
raitis tuuli teki yöt viileiksi ja päivät vähemmän painostaviksi.

Elettiin syyskuussa, jolloin usein rajumyrskyt raivoten käyvät yli
metsän ja järven. Silloin sisävesien purjehtijakin saa aavistuksen
valtameren vaaroista, jolloin luonnonvoimat näyttävät mahtiansa ja
kohottavat ankaran aallokon, ikäänkuin ne haluaisivat musertaa
kappaleiksi kaiken, mikä eteen sattuu. Mutta tänään ilma oli tyyni ja
leuto, aivan kuin luonto käyttämättä voimakeinoja olisi tahtonut
mahtavalla kädellään auttaa Oswegon "pyssykokeita". Lundie oli mies
paikallaan -- -- ainakin sotilaallisessa suhteessa -- ja hän piti
kunnia-asianaan johtaa alaistensa nuorten miesten lukuja ja ajatuksia
henkisemmille aloille, kuin mihin jokapäiväinen elämä antoi aihetta.
Itsellään hänellä oli hyvä ja laaja kirjasto, ja siitä hän vapaasti
lainasi kirjoja jokaiselle, ken halusi lukea.

Kasvattaakseen sotureissaan ritarillisia tapoja hän keksi huveja ja
kilpailuja, joissa tarkastettiin nuorukaisten käytöstä ja taitoa ja ne
suuressa määrässä estivät heitä villiytymästä, joka helposti olisi
täällä kaukaisella rajaseudulla saattanut tapahtua. Mutta silloinkin,
kun he antautuivat huvittelemaan, muisti linnan päällikkö pitää huolta
linnan turvallisuudesta. Aina olivat valleilla vahdit, jotka pitivät
lakkaamatta silmällä pohjoisen näköpiirin taa ulottuvaa välkkyvää
ulappaa ja uinailevaa rajattomalta näyttävää metsää, joka avautui eteen
näköalan toiselta puolen ja uskotteli olevansa loputtoman rauhan ja
levon viihtyisä kehto. Mutta Duncan of Lundie tiesi liian hyvin, että
metsä voi lähettää soturinsa hävittämään linnaa ja kaikkia, mitä siellä
on äkimmin kuin saattoi aavistaakaan, vieläpä autio ja tyyni järven
ulappakin tarjosi helpot, salaiset tiensä hänen sivistyneemmille, mutta
melkein yhtä villeille vihollisillensa, ranskalaisille, jotka saattoivat
ilmestyä silloin, kun niitä vähimmän odotti. Vanhoja, taitavia
upseereja, jotka eivät välittäneet tällaisista huveista, oli joukkoineen
lähetetty kiertelemään metsiä ja yksi kokonainen komppania oli valmiina
asianmukaisesti kohtelemaan vihollista, jos se joltakin puolen
lähestyisi. Näiden varovaisuustoimenpiteitten vuoksi jäljelle jääneet
upseerit ja miehistö saattoivat nauttia päivän huvista täysin rinnoin,
huolimatta huomisesta.

Kilparadaksi oli laitettu linnan länsipuolella oleva järven ranta. Siitä
oli raivattu kaikki puut ja kannot ja sitä käytettiin harjoituskenttänä,
johon se erinomaisesti soveltuikin, sillä kahdelta puolen se oli hyvin
suojattu: toisella puolen oli järven selkä, toisella linnoitus. Hyökkäys
saattoi siis tapahtua vain kahdelta sivulta, ja koska etelässä ja
lännessä oli laaja aukea, eivät hyökkääjät ehtineet pahimmassakaan
tapauksessa saada suuria aikaan, ennenkuin varusväki heidät huomasi.

Vaikka rykmentti käytti tavallisesti aseinaan musketteja, oli kuitenkin
viitisenkymmentä rihlapyssyä tuotu tällaisia tarkoituksia varten. Joka
upseerilla oli sellainen yksityistä huvittelua varten; oppaat ja
ystävälliset intiaanit, joita jo oli monenlaisissa toimissa linnassa,
olivat saaneet niistä useita; olipa vielä varattu yleinen kokoelma,
josta annettiin pyssy onnelliselle voittajalle. Viisi tai kuusi
osanottajista tiesi, miten käyttää tällaista asetta erinomaisen hyvin --
vieläpä niin hyvin, että he saattoivat vaatia itselleen kuuluisuutta
taitavina pyssymiehinä näillä rajaseuduilla; kahdesti enemmän oli niitä,
joita pidettiin tavallista taitavampina ja näiden lisäksi vielä monia,
joita pidettiin asiantuntijoina melkein kaikessa muussa kuin siinä, mikä
tänä päivänä sattui olemaan kysymyksessä.

Matka oli sata kyynärää ja tuli ampua käsivaralta. Maalitauluksi oli
laitettu tavallinen valkoinen levy, johon oli piirretty ympyröitä ja
keskelle musta pilkka. Kilpailun aloittivat ne nuoret miehet, joilla ei
vielä ollut mitään mainetta, vaan joiden tuli näissä kokeissa näyttää
kätensä vakavuutta ja silmänsä tarkkuutta. Näihin alkukilpailuihin
ottivat vain soturit osaa ja kun ne eivät paljoa katselijoita
huvittaneet, ei ainoatakaan upseeria vielä näkynyt.

Useimmat sotilaat olivat skotlantilaisia, ja koko rykmentti oli muutettu
tänne siirtomaihin Skotlannista jokunen vuosi sitten. Sen jälkeen oli
siihen liittynyt monta amerikkalaistakin. Tällaisessa kilpailussa näiden
seutujen miehet näyttelivätkin mitä huomatuinta osaa. Niinpä puolisen
tunnin säännöttömän yrityksen perästä täytyi myöntää, että se
nuorukainen, joka tähän asti kokeilleista oli saavuttanut parhaan
tuloksen, oli syntynyt New Yorkin siirtokunnassa saksalaisista
vanhemmista. Juuri kun tästä päästiin selville, ilmestyi vanhin kapteeni
linnan herrojen ja naisten kanssa radalle. Jälkijoukkona kulki parisen
kymmentä alempiarvoista naista, joiden joukossa huomasi Mabel Dunhamin
kaunismuotoiset, viehättävät, kukoistavat ja vilkkaat kasvot ja
aistikkaasti puetun, sorean vartalon.

Kuten yleensä tiedettiin, oli naisissa vain kolme, jotka saattoivat
kerskua kuuluvansa hienostomaailmaan ja kun ne olivat upseerien rouvia,
oli Mabel ainoa sopiva ehdokas avioliittoon, kuten majoitusmestari oli
lausunut.

Naisille oli laitettu laudoista koroke rantamalle, ja siihen lähelle
huomattavalle paikalle olivat palkinnot asetetut. Ensimmäinen penkki oli
varattu äskenmainituille rouville ja heidän lapsilleen, kun taas Mabel
ja muut naiset, jotka eivät kuuluneet komentavien upseerien perheisiin,
saivat asettua toiselle penkille. Sotilaitten vaimot ja tyttäret
istuivat tai seisoivat eri ryhmässä ja koettivat saada esteettömän
näköalan. Mabel oli jo tavallaan päässyt rouvien seurapiiriin ja
suosioon huolimatta alhaisesta syntyperästään, sillä hänen olennossaan
jokainen voi huomata arvokasta itsetuntoa ja käytöksen hienoutta, joka
väkisinkin valloitti, vaikka he tarkasti pitivätkin lukua arvoasteista,
kuten aina tällaisissa linnoituksissa.

Niin pian kuin tämä verraton katsojain joukko oli asettunut paikoilleen,
Lundie antoi määräyksen, että taidonnäytteen piti alkaa siinä
järjestyksessä, kuin hän erikoisella määräyksellä oli säätänyt.
Kahdeksan tai kymmenen parhainta ampujaa astui nyt jalustalle laukaisten
kukin vuorostansa. Siinä olivat upseerit ja soturit sekaisin
välittämättä arvojärjestyksestä eikä keneltäkään ollut kilpailuoikeutta
kielletty. -- Kuten saattoikin odottaa miehiltä, joiden ainaisena huvina
ja ajanvietteenä oli asetaidon kehittäminen, he kaikki osasivat maaliin,
vieläpä monet mustan ympyrän keskellä olevaan valkeaan pilkkuun. Oli
kyllä muutamia, jotka tapasivat vain ympyröihin osaamatta mustaan
keskukseen.

Tänä päivänä oli sääntönä, ettei kukaan, joka erehtyi ensi yrityksessä,
saanut koettaa uudestaan. Ajutantti, joka toimi juhlamenojenohjaajana,
lausui kuuluvasti julki onnistuneen yrittäjän nimen ja käski
valmistautua seuraavaan koetukseen, tuomiten samalla kaikki, jotka eivät
osanneet mustaan ympyrään, menettämään oikeuden ottaa osaa vaikeampiin
kokeisiin. Juuri kun säännöt oli saatu esitetyksi, ilmestyivät Lundie,
majoitusmestari ja Jasper Vesikoira ampumajalustalla olevien joukkoon,
kun Haukansilmä taas asteli radalla aivan huoletonna, ja siitä kaikki
läsnäolijat saivat päättää, ettei hän tänä päivänä aikonut vaatia
itselleen voittajan kunniaa. Kaikki antoivat tilaa majuri Duncanille,
joka päästyään ampumajalustalle hyväntuulisesti hymyillen heti laukaisi.
Luoti sattui tarkoitetusta merkistä monen tuuman päähän.

"Majuri Duncan on suljettu pois jatkuvasta kilpailusta!" selitti
juhlamenojenohjaaja hyvin kuuluvasti ja varmasti, josta vanhemmat
upseerit ja kersantit ymmärsivät, että tämä erehdys oli edeltäpäin
suunniteltu, kun taas nuoremmille herroille ja sotureille antoi uutta
rohkeutta se ilmeinen puolueettomuus, jolla kaikkiin nähden urheilun
lakeja käytettiin.

"Nyt, herra Vesikoira, on teidän vuoronne", sanoi Muir, "ja ellette
onnistu paremmin kuin majuri, minä sanon, että kätenne on taitavampi
airon kuin pyssyn käytössä."

Jasperin kauniille kasvoille lensi puna. Hän astui paikalle, heitti
pikaisen silmäyksen Mabeliin, jonka kaunis vartalo oli eteenpäin
kumartunut aivankuin hän olisi kiihkeästi halunnut jo edeltäpäin tietää
tuloksen, kohotti ilmeisesti hyvin vähällä huolella pyssynsä piipun
vasemmalle kämmenelleen, otti sihdin ja laukaisi. Luoti meni juuri
pilkan keskitse -- aamun paras laukaus, sillä toisten kuulat olivat vain
koskeneet maaliin.

"Hyvin tehty, herra Jasper", sanoi Muir niin pian kuin tulos oli
julkaistu. "Sellainen laukaus olisi tuottanut kunniaa vanhemmalle päälle
ja kokeneemmalle silmälle. Luulen kuitenkin, että siinä suuressa
määrässä auttoi nuorten onni, sillä ette näyttänyt ampuessanne erittäin
taitavalta. Voitte olla vilkas liikkeissänne, Vesikoira, mutta ette
käytä asettanne järkiperäisesti ettekä tieteellisesti. Nyt, kersantti
Dunham, pyydän teitä kiinnittämään arvoisain naisten huomiota tarkemmin
kilpailun kulkuun, sillä nyt aion minä näyttää, miten pyssyä on
käsiteltävä, että siinä ilmenee yksilön luonne. Jasper olisi kaatanut
vihollisen, sen myönnän, mutta sellainen luoti ei tuota puoliksikaan
sitä tyydytystä kuin tieteellisellä tarkkuudella ammuttu."

Koko puheensa ajan majoitusmestari valmistelihe tieteelliseen
yritykseensä viivytellen niin kauan, että huomasi Mabelin ja toisten
naisten tarkkaavasti seuraavan hänen hommiansa. Kun kaikki antoivat
hänelle tilaa hänen arvonsa vuoksi, ei ainoatakaan kilpailijaa ollut
hänen lähellänsä paitsi hänen komentava upseerinsa, jolle hän virkkoi
tuttavallisella tavallansa:

"Näethän, Lundie, täytyyhän jollain tyydyttää naisten uteliaisuutta.
Uteliaisuus on voimakas tunne ja jos sitä viisaasti käyttää hyväkseen,
voi se lopulta johtaa ihastuttaviin tuloksiin."

"Totta puhut, Davy, mutta sinä panet meidät kaikki odottamaan niin kauan
valmistellessasi. Tuossahan tulee Haukansilmäkin saamaan oppia sinun
suuresta kokemuksestasi."

"Oikein, Haukansilmä, tulkaa vain oppiaksenne ymmärtämään ampumisen
filosofiaa. Minä en kätke kynttilääni vakan alle ja te olette
tervetullut oppimaan kaikkea, mitä haluatte. Ettekös itse aio yrittää
yhtäkään laukausta?"

"Mitä varten, herra majoitusmestari? Miksi minun pitäisi? Minä en halua
ainoatakaan noista palkinnoista. Kunnian vuoksi ei kannata, sillä sitä
olen saanut ihan tarpeekseni, jos voidaan pitää kunniana ampua paremmin
kuin te. En minä ole nainen, että haluaisin käyttää silkkihattua."

"Totta kyllä, mutta voisittepa löytää jonkun naisen, joka olisi teidän
silmissänne kyllin hyvä käyttämään sitä teidän puolestanne --"

"Tule, Davy", keskeytti majuri, "ammu tai anna tilaa toisille. Ajutantti
menettää pian kärsivällisyytensä."

"Majoitusmestarin ja ajutantin osastot ovat harvoin hyvässä sovussa,
Lundie; mutta minä olen valmis nyt. Siirtykää hieman syrjään,
Haukansilmä, ja antakaa naisten käyttää tilaisuutta hyväkseen."

Luutnantti Muir valmistui nyt suorittamaan näytteensä kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan, vaikkakin ilman luontaista siroutta, kohotti hitaasti
pyssynsä, laski sen alas, kohotti taas uudestaan ja laski alas, kerraten
vielä koko tempun ja laukaisi.

"Ei käynyt edes ampumatauluun", huudahti merkitsijä vahingoniloisesti,
sillä majoitusmestarin ikävystyttävä tieteellisyys oli raivostuttanut
häntä. "Ei edes ampumatauluun!"

"Se on kerrassaan mahdotonta!" huusi Muir lentäen tulipunaiseksi sekä
harmista että häpeästä; "se on ihan mahdotonta, ajutantti, sillä en
eläissäni ole ampunut niin kollon kömpelösti. Minä vetoan arvoisain
naisten oikeudenmukaiseen tuomioon."

"Naiset sulkivat silmänsä, kun te laukaisitte", huudahti eräs
koiranleuka. "Teidän valmistelunne pelästytti heitä."

"Sellaista herjaavaa syytöstä arvoisista naisista minä en usko enempää
kuin sitäkään, että olisin aivan kelvoton pyssymies", vastasi
majoitusmestari yhä enemmän skotlanniksi murtaen, kuta enemmän hänen
tunteensa lämpenivät. "Nyt on tehty salaliitto ryöstää ansiokkaalta
mieheltä hänen oikeutensa."

"Sinun on parasta ottaa se tyynesti vastaan, Muir". sanoi Lundie
nauraen. "Se oli harhalaukaus ja sinun täytyy, kuten muidenkin alistua
kohtalon tuomioon."

"Ei, ei, majuri" huomautti vihdoin Haukansilmä, "majoitusmestari
-- hitaudestaan huolimatta -- on tarkka ampuja tältä matkalta. Minä
uskallan väittää, että majoitusmestarin kuula on mennyt Jasperin
tekemästä reiästä. Jos joku haluaa tarkastaa ampumalaulun, tulee hän
pian vakuutetuksi, että asia on niin."

Haukansilmän taitoa, silmän tarkkuutta ja huomiokyvyn vilkkautta
kunnioitettiin niin suuresti, että heti kun hän oli lausunut julki tämän
otaksumansa, katselijat alkoivat epäillä omaa varmuuttansa ja tusinan
verran heitä hyökkäsi ampumataululle ottaakseen kukin vuorollaan
selville, kuinka asia oikein oli. Ja miten ollakaan, huomattiin, että
majoitusmestarin kuula oli kulkenut juuri Jasperin kuulan reiästä niin
täsmällisesti, että kesti hetkisen tutkia, ennenkuin tästä päästiin
täysin selville. Kaikki epäilykset hälvenivät kuitenkin, kun huomattiin,
että kaksi kuulaa oli peräkkäin tunkeutunut siihen puuhun, johon
ampumataulu oli kiinnitetty.

"Johan minä sanoin teille, arvoisat naiset, että nyt saisitte nähdä,
kuinka pyssyä käsitellään tieteellisellä taidolla", sanoi
majoitusmestari astellen lähemmäksi naisten koroketta. "Majuri Lundie
pilkkaa matemaattista tarkkuutta kilpa-ammunnassa, mutta minä selitän
hänelle, että siinä voi ottaa huomioon viisaustieteen ja kaiken tieteen
sekä kaiken, mikä kuuluu inhimilliseen elämään, vaikkakin on
kysymyksessä kilpa-ammunta eikä mikään saarna. Sanalla sanoen:
viisaustiede on viisaustiede ja sillä on ilmaistu kaikki, mitä
tarvitaan."

"Olen varma, että erotatte rakkauden pois viisaustieteestänne",
huomautti eräs kapteenin rouva, joka tunsi majoitusmestarin aviolliset
seikkailut ja naisen terävyydellä tahtoi hieman ojentaa tätä hänen
sukupuolensa liehittelijää. "Minusta näyttää, ettei viisaustieteellä ole
rakkauden kanssa mitään tekemistä."

"Te ette sanoisi niin, rouva, jos sydämenne olisi ollut useammassa
leikissä. Vain se mies tai nainen, joka on kokeillut monen kanssa, on
pätevä puhumaan siitä asiasta; ja luottakaa minuun: filosofinen rakkaus
on kestävin, koska se on järkiperäinen."

"Te suosittelette siis kokemusta parhaana intohimon lääkkeenä?"

"Teidän terävä järkenne on loistavasti käsittänyt minun ajatukseni.
Onnellisimmat avioliitot ovat ne, joissa nuoruus, kauneus ja itsetunto
toiselta puolen luottaa iän antamaan älyyn, malttiin ja terävyyteen --
tarkoitan keski-iän, sillä ei voi kieltää, että joskus sattuu
avioliittoja, joissa mies on vaimolleen liian vanha. Tässä on nyt
kersantti Dunhamin ihastuttava tytär, joka voi vahvistaa puheeni
oikeaksi ja me luotamme hänen arvosteluunsa ja hienotunteisuuteensa,
niin vähän aikaa kuin hän onkin meidän keskuudessamme ollut linnassa."

"Kersantti Dunhamin tytär on tuskin sopiva riidanratkaisija meidän
välillämme, luutnantti Muir", vastasi kapteenin rouva tarkasti muistaen
oman erinomaisen arvonsa. "Tuollahan tulee Haukansilmäkin. Saapa nähdä,
eikö hänkin tahdo koettaa onneansa, ja kaikki tiedämme, että hän on
mainio pyssymies."

"Minä panen vastalauseeni, majuri Duncan, minä panen vastalauseeni",
huusi Muir rientäen takaisin ampumajalustalle ja ojennellen molempia
käsiänsä aivan kuin antaakseen sanoillensa pontta. "Hyvät herrat, minä
vastustan mitä ankarimmin sitä, että Haukansilmä saa ottaa kilpailuun
osaa hirvenkaatajallansa, jolla hän pitkän kokemuksen kautta on
saavuttanut sellaisen varmuuden, etteivät nämä tavalliset pyssyt voi
sille vertoja vetää."

"Hirvenkaataja on jätetty levolle, majoitusmestari", vastasi Haukansilmä
rauhallisesti, "eikä kukaan saa sen rauhaa häiritä. Minä en ajatellut
tänä päivänä työntyä jarruttamaan kilpailua, mutta kersantti Dunham on
vaatinut minulta, että osoittaisin sen kunnian hänen tyttärelleen, jonka
olen johtanut erämaasta tänne. Minä käytän Jasperin pyssyä, kuten
näette, majoitusmestari, eikä se ole parempi kuin teidänkään."

Luutnantti Muir tyytyi tähän, ja jokainen silmä kääntyi Haukansilmään,
kun hän astui määrätylle paikalle. Tämän kuuluisan oppaan käytös ja
esiintyminen oli äärettömän hiottu ja hieno, kun hän kohotti pitkän
aseensa tähtäysasentoon osoittaen samalla täydellistä mielenmalttia,
kuten mies, joka tuntee sekä aseensa että oman taitonsa. Haukansilmä ei
ollut sanan varsinaisessa merkityksessä kaunis mies vaikkakin koko hänen
olentonsa herätti suurta luottamusta ja vaati kunnioitusta. Hänen
vartensa oli pitkä ja jäntevä ja hänen ulkomuotoansa olisi kylläkin
voinut pitää mukiinmenevänä, ellei hän olisi ollut niin hirvittävän
laiha. Tervaköysi ei saata olla jäykempi kuin hänen kätensä ja jalkansa
eikä myöskään tarvittaessa notkeampi, mutta hänen piirteensä olivat
melkein liian kulmikkaat viehättääkseen ihmisten silmiä. Mutta hänen
liikkeensä olivat miellyttävät, koska ne olivat luonnolliset, ja antaen
hänen esiintymiselleen erityistä arvokkuutta ne soveltuivat mainiosti
siihen kuuluisaan asemaan, johon hänen monet palveluksensa ja
verrattomat ansionsa olivat hänet saattaneet. Hänen rehelliset, avoimet
kasvonsa olivat punaisiksi palaneet ja ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä,
kuten hänen työssä kovettuneet kätensäkin. Vaikk'ei hänen olennossaan
ollutkaan niitä hienoston piirteitä, jotka ensi silmäyksellä
valloittavat naisten suosion, ei kuitenkaan ainoakaan naissilmä katsonut
häneen hänen nostaessaan pyssyä tähtäysasentoon huomaamatta hänen
vapaata esiintymistään ja miehekästä olentoansa. Ajatus on tuskin
nopeampi kuin hänen tähtäyksensä, ja kun vielä savu leijaili hänen
päänsä päällä, oli pyssyn perä maassa, Haukansilmän käsi lepäsi tukilla
ja hänen rehellisillä kasvoillansa leikki tavallinen hiljainen,
sydämellinen hymy.

"Jos uskaltaisin tehdä omituisen viittauksen", huudahti majuri Duncan,
"niin sanoisin että Haukansilmä ampui nyt harhaan."

"Ei, ei, majuri", vastasi opas varmasti, "sellainen väitös olisi liian
rohkea. Minä en ole ladannut pyssyä, enkä tiedä, millainen oli luoti,
mutta jos se oli lyijyä, te huomaatte, että se on työntänyt Jasperin ja
majoitusmestarin kuulaa syvemmälle -- tai minun nimeni ei ole
Haukansilmä."

Huuto maalilta vakuutti hänen puheensa todeksi.

"Mutta ei siinä kaikki, ei siinä kaikki, pojat", sanoi opas astellessaan
verkalleen naisiin päin, "jos minun kuulani on ollenkaan rikkonut puuta,
tunnustan hävinneeni. Majoitusmestarin kuula on repinyt puuta reiän
ympäriltä, mutta minun kuulani ei saanut sitä tehdä."

"Aivan totta, Haukansilmä, aivan totta", vastasi Muir pujotellen
lähemmäksi Mabelia, vaikkakin hieman häpeillen ruveta hänen kanssaan
juttusille upseerinrouvien läsnäollessa. "Majoitusmestari repäisi puuta
ja kaivoi siis niin suuren reiän, että teidän kuulanne pääsi ilman muuta
siitä lävitse."

"Olkoonpa niinkin, herra majoitusmestari, otetaanpas naula ja katsotaan,
kuka lyö sen syvemmälle, tekö vai minä, sillä vaikka en tahdokaan
näyttää tänä päivänä, mitä pyssy voi tehdä, en kuitenkaan tahdo kääntää
selkääni kenellekään, jolla on kuningas Yrjön valtakirja taskussaan.
Chingackgook on nyt ulkona linnasta, muuten hän pakottaisi tekemään
erinäisiä temppuja, mutta teihin nähden, majoitusmestari, riittää
vähempikin: ellette saa naulasta kylläksenne, perunasta ainakin saatte."

"Te olette tänään kovin kerskuvalla päällä, Haukansilmä, mutta tulette
huomaamaan, ettei teillä olekaan vihreä rekryytti vastassanne, sen voin
vakuuttaa."

"Sen minä hyvin tiedän, majoitusmestari, -- tiedän sen oikein hyvin enkä
kiellä teidän suurta kokemustanne. Te olette monia vuosia elänyt täällä
rajoilla, ja minä olen paljon kuullut teistä siirtomaissa ja
intiaaneiltakin -- te olette taitava pyssymies."

"Ee, ee", keskeytti Muir leveimmällä Skotlannillansa. "Se on väärin,
mies. Min' en oo hyvin monia vuosia vielä elänytkään."

"Minä teen teille oikeutta, luutnantti, vaikkapa voittaisittekin
perunakilpailussa. Siksipä sanonkin, että te olette elänyt, kuten kelpo
sotilas ainakin, harjoitellen ahkerasti aseenkäyttöä ja siinä te olette
saavuttanut melkoisen kätevyyden, mutta rihlapyssyllä ette sittenkään
taida olla oikein mestari. Minä en tahdo kerskua, mutta sanon kuitenkin,
että kukin ihminen on saanut omat lahjansa ja olisi kohtalon
kiusaamista, jos tahtoisi ruveta sitä kieltämään. Kersantin tytär saa
tuomita meidän välillämme, jos te haluatte alistua niin kauniin tuomarin
päätökseen."

Haukansilmä oli ehdottanut Mabelin palkintotuomariksi, koska ihaili
häntä ja koska hän ulkonaiselle asemalle pani vähän, jos ollenkaan
arvoa, mutta luutnantti Muir hätkähti kuullessaan sellaisen ehdotuksen
upseerinrouvien läsnäollessa. Ilolla hän olisi antautunut toiveittensa
esineen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mutta ehkä hän oli liiaksi
vanhojen ennakkoluulojen vallassa ja sitäpaitsi liian varova voidakseen
julkisesti esiintyä hänen ihailijanaan, ennenkuin saattoi olla aivan
varma onnistumisestansa. Majuri Duncanin lausunnon mukaan hänellä kyllä
oli toivoa eikä hänen tarvinnut pelätä tulevansa sieltä päin
kavalletuksi, mutta samalla hän oli selvillä siitäkin, että jos hän
epäonnistuisi kosiessaan alipäällystöön kuuluvan miehen tytärtä, hänen
olisi sen jälkeen hyvin vaikea lähestyä ketään muutakaan naista, johon
ehkä hänen mielensä ihastuisi. Näistä epäilyksistä ja arveluista
huolimatta Mabel katseli niin kauniisti, punastui niin ihastuttavasti ja
hymyili niin suloisesti, ja koko hänen olentonsa samalla uhkui
nuoruutta, viisautta, hienoutta ja kauneutta siinä määrin, että
majoitusmestari, tuntien mahdottomaksi vastustaa alistui mielellään
hänen tuomioonsa.

"Olkoon menneeksi, Haukansilmä, kuten haluatte", hän sanoi niin pian
kuin hänen arvelunsa olivat asettuneet sen verran, että hän saattoi
tehdä päätöksensä. "Olkoon kersantin tytär -- hänen ihastuttava
tyttärensä, tarkoitin sanoa, -- palkintotuomari ja hänen jalkainsa
juureen meillä on ilo laskea palkinto, jonka varmasti toinen meistä
voittaa. -- Haukansilmän täytyy saada toteuttaa mielitekonsa, muuten,
epäilemättä, meillä olisi ollut kunnia kuulla tuomiomme teidän
ihastuttavilta huuliltanne, arvoisat rouvat."

Kilpailujen ohjaajan huuto lopetti nyt keskustelun, ja majoitusmestari
ja hänen vastustajansa astuivat radalle, ja muutamissa hetkissä toinen
taidonnäyte oli käynnissä. Tavallinen rautanaula, jonka pää oli
maalattu, lyötiin keveästi maaliin ja nyt tuli kilpailijoiden
kuulallansa ajaa se puuhun tai he menettivät oikeutensa jatkaa
kilpailua. Nyt ei enää saanut yrittää kukaan, joka ei äsken ollut
osannut keskelle pilkkaa.

Tähän kokeeseen kelvollisia yrittäjiä oli puolisen tusinaa, ja pari
kolme, jotka tuskin olivat äsken onnistuneet hipaisemaan maalia, jäi
pois peläten, etteivät kuitenkaan kunnialla voisi täyttää niin suuria
vaatimuksia. Kolme ensimmäistä yrittäjää epäonnistui -- jokainen osasi
hyvin lähelle, mutta yksikään ei saanut sattumaan naulanpäähän.
Neljäntenä esiintyi majoitusmestari ja hetkisen näyteltyään eri asentoja
onnistui niin hyvin, että hänen kuulansa repäisi pienen palan
naulanpäästä. Sitä ei kyllä pidetty erinomaisena laukauksena, mutta se
oikeutti kuitenkin ampujan jatkamaan kilpailua.

"Nyt olette pelastanut nahkanne, kuten sanotaan", virkkoi Haukansilmä
hymyillen, "mutta veisipä aikaa rakentaa talo vasaralla, joka ei ole
parempi kuin teidän. Jasper tässä näyttää teille, miten naula on
lyötävä, tai poika on menettänyt kätensä jäntevyyden ja silmänsä
tarkkuuden. Te tekisitte viisaammin, luutnantti, ellette ampuessanne
ottaisi niin sotilaallista asentoa. Ampumataito on luonnon lahja ja
ampuminen on suoritettava luonnollisella tavalla."

"Saammepa nähdä, Haukansilmä. Minusta se oli komea koetus ja tahtoisinpa
nähdä, kuka 55:nnessä tekee sen paremmin."

"Jasper ei kuulu 55:nteen, mutta tuossapa hänen yrityksensä nähdään."

Haukansilmän puhuessa Jasper laukaisi, ja hänen kuulansa sattui juuri
naulanpään neliön keskelle, ajaen naulan noin tuuman verran puuhun.

"Vetäkää se irti uudestaan, pojat", huudahti Haukansilmä asettuen
paikoilleen. "Uudesta naulasta ei ole väliä. Minä näen sen, vaikka maali
onkin lähtenyt, ja minkä minä kerran voin nähdä, siihen minä osaan sadan
kyynärän matkalta, vaikka se olisi pieni kuin hyttysen silmä. Onko naula
paikoillaan?"

Pyssy paukahti, kuula lensi vinkuen tiehensä, ja naula upposi kokonaan
puuhun peittyen litistyneellä lyijyllä.

"Kas niin, Jasper", alkoi Haukansilmä laskien pyssynperän maahan ja
jatkaen keskustelua aivan kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut omaa
urotyötänsä, "sinä kehityt päivä päivältä. Muutamia matkoja vielä
erämaihin minun seurassani, ja rajaseudun parhaat pyssymiehet saavat
olla varullansa, jos aikovat voida kilpailla kanssasi. Majoitusmestari
on kunnioitettava pyssymies, mutta hän ei koskaan pääse pitemmälle kuin
nyt on. Sinulla, Jasper, taas on taipumuksia ja ajan oloon voit
kilpailla minkä pyssymiehen kanssa tahansa."

"Kuule! kuule!" huudahti Muir, "sanotteko te taitoa ampua naulanpäähän
vain kunnioitettavaksi? Minusta se ilmaisee täydellistä taitoa. Jokainen
kokenut yrittelijä tietää, että täsmällinen hipaisukin ilmaisee
mestarin, vaikkakin nyt moukarina esiintyy kokemattoman pojan luoti.
Tarkkuutta se vaatii, sillä jos erehtyy hiuksenkaan verran, on yritys
turha."

"Ratkaistaksemme asian", sanoi Lundie, "on paras koetella vielä kerran
ja siihen me valitsemme perunan. Skotlantilaisena sinä, veli Muir,
varmaankin ottaisit piparikakun tai ohdakkeen nupun, mutta rajaseudun
laki määrää siihen jonkun Amerikan hedelmän ja peruna sen pitää olla."

Kun majuri Duncan oli lausunut tämän määräyksen, ei Muir katsonut enää
voivansa vastustaa, vaan valmistui seuraavaan koetukseen. Toden
lausuaksemme, majoitusmestari luotti sangen vähän omaan taitoonsa
ajatellessaan seuraavaa koetta ja hän olisi jättänyt koko yrityksen
sikseen, jos se suinkin olisi käynyt, päinsä; mutta majuri Duncan, joka
oli aika veitikka omalla tyynellä skotlantilaisella tavallaan, oli
salaisesti määrännyt, että kilpailu oli loppuun suoriteltava, aivan kuin
olisi nimenomaan tahtonut kiduttaa majoitusmestaria, sillä ollen itse
ylimys hän ei sietänyt ajatusta, että mies, joka piti itseään
herrasmiehenä, kävisi solmimaan liittoja säätynsä ulkopuolella. Niin
pian kuin kaikki oli valmiina Muir huudettiin jalustalle ja peruna oli
valmiina heitettäväksi. Koska tämä urheilu lienee lukijalle uutta,
sallittakoon tässä lausua joku sana selitykseksi. Valittiin suuri
peruna, joka annettiin ampujasta parinkymmenen kyynärän päässä olevalle
miehelle. Kun ampuja sanoi: "Heitä!", hän heitti perunan ilmaan ja
ampujan tehtävänä oli nyt lävistää se kuulallansa, ennenkuin se ehti
maahan.

Kerran oli majoitusmestarin satoine kokemuksinensa onnistunut osata
perunaan, mutta nyt hän ryhtyi uudestaan yritykseen hämärästi toivoen,
että sattuisi onnistumaan, vaikkakin pettymys saattoi olla lähempänä.
Peruna heitettiin kuten tavallisesti, pyssy paukahti, mutta lentävä
maali oli koskematon.

"Käännös oikeaan! Sivu meni, majoitusmestari", sanoi Lundie
sydämellisesti nauraen, kun hänen juonensa oli onnistunut. "Nyt on
jäljellä vain Jasper Vesikoira ja Haukansilmä, jotka kilpailevat
silkkihatusta."

"Ja kuinka kilpailu päättyy?" kysyi viimeksimainittu. "Onko käytettävä
kahta perunaa, vai onko asia ratkaistu sillä, että rikkoo kuoren tai
lävistää yhden sydämen?"

"Yksi riittää, jos tuloksessa huomaa jonkunlaisen eron; muuten saatte
ampua kahteen."

"Tämä on minulle kauhea hetki, Haukansilmä", kuiskasi Jasper
astellessaan ampumajalustalle vuoroin punastuen ja kalveten.

Haukansilmä katsoi vakavasti nuorukaiseen ja sitten hän pyydettyään
majuri Duncania kärsivällisesti odottamaan hetkisen vei ystävänsä
erikseen, ettei kukaan heitä voinut kuulla.

"Sinä taidat panna tämän asian kovin sydämellesi, Jasper?" kysyi
metsästäjä katsoen nuorukaista tiukasti silmiin.

"Minun täytyy tunnustaa, Haukansilmä, etten ikinä ole niin hartaasti
toivonut onnistuvani."

"Niinkö? Sinä tahdot siis välttämättä voittaa minut, vanhan koetellun
ystäväsi -- vieläpä minun omalla alallani. Ampumataito on luonnonlahja
minulle, eikä ainoakaan tavallinen käsi kykene kanssani kilpailemaan."

"Tiedän sen -- minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin --"

"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut
ystävälle."

Nuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja
vaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen
toisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi
voittanut kaikki muut tunteet: "Minä antaisin toisen käteni,
Haukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun
Mabel Dunhamille."

Metsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti
ampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.

"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa,
Jasper", hän äkkiä huomautti.

"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua."

"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea
mahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle
kuulu. Ei hätää -- ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri
odottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää
näyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee."

"Minun täytynee alistua kohtalooni", vastasi Jasper punastuen ja
kalveten, kuten äskenkin, "mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka
siihen paikkaan kuolisin."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi Haukansilmä siirtyen
syrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. "Omista lahjoistaan hän
vähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!"

Peruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi,
että hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille
main.

"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä", huudahti
majuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, "ja tätä koetta
uudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi taas metsästäjä
tuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän
oli omiin mietiskelyihinsä. "Heitä!"

Peruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti
pysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen
tarkasti -- ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.

"Kaksi reikää samassa perunassa?" huudahti majuri.

"Kuori, kuori", kuului vastaus, -- "vain kuori!"

"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun
voittaja?"

"Hattu on hänen", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen
verkalleen pois ampumajalustalta. "Kuinka ihmeellinen olento onkaan
ihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle
lahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä
kieltänyt."

Kun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan
ainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille.
Hattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja
kohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa
tästä urotyöstä.

"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään
hyötyä", hän lisäsi, "se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes
lipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte
sen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?"

"Rahalla ei voida sitä maksaa", vastasi Jasper ilosta ja onnesta
säteilevin silmin. "Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin
saada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!"

"Kuule, kuule, poika! Tuo on ihan hullua puhetta! Minä hassaan siitä
puoli guineaa mieluummin kuin jätän sen riippumaan sinun hyttisi
naulaan, josta se lopuksi kuitenkin joutuu koristamaan jonkun
intiaanimuijan päätä."

Vaikk'ei Jasper tiennyt, ettei varovainen majoitusmestari tarjonnut
puoltakaan palkinnon todellisesta hinnasta, hän kuunteli ehdotusta
epämieluisin tuntein. Pudistaen kieltävästi päätään hän astui lähemmä
naisten koroketta, jossa syntyi äkillistä liikettä, sillä upseerinrouvat
olivat päättäneet ottaa lahjan vastaan, jos ritarillinen merimies
tarjoaisi sen heille. Mutta Jasperin arkuus, vielä enemmän kuin toiseen
kohdistuva ihailu, esti häntä osoittamasta kunnioittavaa
kohteliaisuuttansa niille, jotka olivat häntä niin paljon ylempänä.

"Mabel", hän sanoi, "tämä palkinto on teille, ellette --"

"Ellette mitä, Jasper?" vastasi tyttö unohtaen oman arkuutensa
koettaessaan kohteliaasti lieventää toisen hämminkiä, vaikkakin molemmat
punastuivat tavalla, joka kavalsi heidän tunteittensa laadun.

"Ellette pidä sitä halpana, koska sen tarjoaa mies, jolla ei ole
oikeutta vaatia, että hänen kykyihinsä luotettaisiin."

"Minä luotan niihin, Jasper. Se on muistuttava minulle niistä vaaroista,
jotka olen onnellisesti teidän seurassanne voittanut ja siitä
kiitollisuudesta, jonka olen huolenpidostanne velkaa teille -- teille ja
Haukansilmälle."

"Ei ollenkaan minulle -- ei ollenkaan", huudahti opas. "Siinä on
Jasperin onni ja Jasperin lahjat, luottakaa niihin molempiin. Minun
vuoroni tulee jonakin toisena päivänä -- minun ja majoitusmestarin, joka
näyttää kadehtivan pojan hattua, vaikk'en ymmärrä, mitä _hän_ sillä
tekisi, eihän hänellä ole vaimoa."

"Ja onko Jasper Vesikoiralla vaimo? tai onko teillä itsellänne vaimo,
Haukansilmä. Minä voin toivoa sitä saadakseni vaimon, tai muistoksi
siitä, että minulla on ollut vaimo, tai osoittamaan minun suurta
naissuvun ihailuani, tai siksi, että se on naisten koriste, tai jostakin
muusta kunnioitettavasta syystä. Harvoin viisaat tyhmiä kehuvat, eikä
ole varmempaa merkkiä, josta ensi kertaa naimisissa olevan hyvän
aviomiehen tuntee kuin -- sallikaa minun sanoa teille -- se, että hän
ahkerasti katselee sopivaa seuraajaa, jos sija jäisi tyhjäksi.
Uskollisuus on Luojan lahja ja kerran uskollisesti rakastettuaan on mies
kehittynyt rakastumaan toiseen niin pian kuin suinkin."

"Saatatte olla oikeassa -- saatattepa hyvinkin olla oikeassa. En ole
kokeilija sellaisissa asioissa enkä siis voi vastaanne väittää. Mutta
Mabel -- kersantin tytär -- tässä voinee antaa täyden arvon sanoillenne.
-- Tule, Jasper, vaikka meidän kilpailumme onkin loppunut, voimmehan
katsoa, mitä toiset pojat voivat pyssyillänsä tehdä."

Haukansilmä ystävineen poistui, sillä kilpailu todellakin jatkui vielä.
Rouvat eivät kuitenkaan välittäneet, niin paljoa ampumakilpailusta kuin
tästä uudesta hatusta. Se kiersi kädestä käteen; silkki arvioitiin,
muoto tutkittiin ja työ arvosteltiin, ja yleinen mielipide, joka salaa
kierteli rouvasta rouvaan, oli, ettei näin ylellinen esine sopinut
alipäällystöön kuuluvan miehen lapselle.

"Ehkäpä haluatte myydä tämän hatun, Mabel, kunhan se vähän aikaa on
ollut teidän hallussanne?" kysyi kapteeninrouva. "Ettehän te voi sitä
kuitenkaan koskaan käyttää."

"En minä voi sitä käyttää, rouva", vastasi sankarittaremme nöyrästi,
"mutta en minä tahdo sitä poiskaan antaa."

"Tietenkin kersantti Dunham pitää teistä sellaisen huolen, ettei teidän
tarvitse vaatteitanne myydä, lapsi, mutta samalla ajattelen, että on
turhaa rahanhukkaa pitää vaatekappaleita, joita ei voi milloinkaan
käyttää."

"Minä en mielelläni halua erota esineestä, jonka olen ystävältä lahjaksi
saanut."

"Mutta nuori mies ajattelee sitä parempaa teistä teidän viisautenne
vuoksi, kun riemunpäivä on unohtunut. Se on kaunis ja pukeva hattu eikä
sitä pitäisi turhaan jättää."

"Minä en aio sitä turhaan jättää, hyvä rouva, ja jos suvaitsette, minä
mieluummin pidän sen itse."

"Kuten haluatte, lapsi. Tytöt teidän iässänne usein valvovat huonosti
omaa etuansa. Muistakaa, että asia on päätetty, jos te joskus
haluaisitte luopua siitä, mutta minä en tahdo ostaa sitä, jos kerrankaan
olette pitänyt sitä omassa päässänne."

"Muistan, rouva", sanoi Mabel suloisimmalla äänellänsä, vaikka silmät
iskivät tulta ja posket punoittivat kuin kaksi hohtavaa ruusua, kun hän
asetti kielletyn koristeen päähänsä, ja hetken siinä pidettyään,
ikäänkuin koetellakseen, sopiiko se, taas hitaasti nosti sen pois.

Kilpailun loppu ei tarjonnut erikoista mielenkiintoa. Tosin ammuttiin
monta laukausta kohtalaisen hyvin, mutta ainoatakaan ei voinut verrata
Jasperin ja Haukansilmän perunanäytteisiin. Rouvat ja suurin osa
upseereista poistuivat ja jäljelle jääneet naiset seurasivat pian heidän
esimerkkiänsä. Mabel asteli myöskin yksin matalaa, tasaista
rantakalliota kotiin heilutellen kaunista hattuansa kädessänsä, kun
Haukansilmä saavutti hänet, olallaan pyssy, jota tänään oli käyttänyt.
Metsästäjän esiintyminen ei nyt ollut niin vapaa kuin tavallisesti ja
katseessa oli jotakin hermostunutta ja levotonta. Lausuttuaan muutamia
tarkoituksettomia sanoja veden välkkyvästä pinnasta heidän edessään hän
kääntyi toveriinsa ja katsoen suoraan silmiin virkkoi: "Jasper voitti
teille tuon hatun panematta taitoansa erittäin kovalle koetukselle."

"Hän ampui kuitenkin hyvin, Haukansilmä."

"Epäilemättä, epäilemättä. Kuula meni melkein perunan keskipisteen
kautta eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää, vaikka toiset olisivat
saattaneet tehdä yhtä paljon."

"Mutta kukaan ei tehnyt yhtä paljon!" huudahti Mabel kiihkolla jota hän
heti katui, sillä hän näki värin muuttuvan oppaan kasvoilla ja ymmärsi,
että hänen puheensa saattoi toista loukata.

"Se on totta, se on totta, Mabel -- kukaan ei silloin tehnyt yhtä
paljon; mutta nyt -- ei ole mitään syytä kieltää niitä lahjoja, jotka
minä olen Luojalta saanut -- niin, niin; ei kukaan siellä tehnyt niin
paljoa, mutta te saatte nähdä, mitä voidaan täällä tehdä. Näettekö noita
lokkeja, jotka lentävät tuolla päämme päällä?"

"Näen toki, Haukansilmä; niitä on liian paljon, että ne voisivat jäädä
huomaamatta."

"Nuo, jotka lentävät ristiin keinuessaan ilmassa", hän lisäsi vetäen
liipasimen vireisiin ja ojentaen pyssynsä, "nuo kaksi -- nuo kaksi!
Katsokaa!"

Kaikki tämä tapahtui ajatuksen nopeudella ja pian linnutkin joutuivat
kohdakkain, vaikka väliä oli ollut useita kyynäriä. Pyssy pamahti ja
luoti lävisti kummankin uhrieläimen ruumiin. Niin pian kuin lokit
putosivat veteen, Haukansilmä laski pyssynperän maahan nauraen omalla
hiljaisella tavallaan, ja kaikki harmin merkit olivat kadonneet hänen
rehellisiltä kasvoiltaan.

"Se on jotakin, Mabel -- se on jotakin, vaikka minulla ei ole hattua
antaa teille! Kysykää Jasperilta. Koko asian jätän Jasperin huoleksi,
sillä rehellisempää kieltä ja uskollisempaa sydäntä ei ole koko
Amerikassa."

"Eikö se siis ollut Jasperin ansio, että hän sai palkinnon?"

"Sitä en sano. Hän teki parhaansa ja hän teki sen hyvin. Sillä katsoen
siihen, että Jasperin lahjat viittaavat vesille paremmin kuin maalle,
hän on tavattoman taitava, eikä kukaan voi toivoa varmempaa toveria,
olkoonpa kysymyksessä maa tai meri. Mutta se oli minun syyni, että hän
sai hatun, vaikk'ei sillä nyt väliä, koska se kaikissa tapauksissa on
joutunut oikealle henkilölle."

"Luulen ymmärtäväni teitä, Haukansilmä", sanoi Mabel punastuen vasten
tahtoansa, "ja minä pidän tätä hattua kuin se olisi yhteinen lahja
teiltä ja Jasperilta."

"Sekään ei olisi poikaa kohtaan oikein. Hän voitti palkinnon ja hänellä
oli oikeus antaa se pois. Riittää, kun uskotte, Mabel, että jos minä
olisin voittanut sen, se olisi joutunut samalle henkilölle."

"Minä muistan sen, Haukansilmä, ja pidän huolen, että muutkin oppivat
tuntemaan taitonne, josta olette minulle antanut niin erinomaisen
näytteen kokeillessanne lokkiparoilla."

"Jumala teitä siunatkoon, Mabel! Mutta ei teidän tarvitse puhua minun
ampumataidostani näillä rajaseuduilla enempää kuin järven vedestä tai
taivaan auringosta: sen tuntee jokainen jo ennestään. Sananne olisivat
siis aivan turhat."

"Teidän mielestänne Jasper siis tiesi, että te annoitte hänelle
tilaisuuden, jota hän niin itsekkäästi hyväkseen käytti?" sanoi Mabel,
ja loistava väri katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi vakava,
miettivä ilme.

"Sitä en sano, kaukana siitä. Monesti unohdamme tuttuja asioita
koettaessamme toteuttaa toiveitamme. Jasper on vakuutettu, että minä
voin lävistää yhdellä luodilla kaksi perunaa aivan kuin lävistin lokit,
ja hän tietää, ettei koko rajaseudulla ole toista joka voi sen tehdä.
Mutta hattu silmäinsä edessä ja toivoessaan voivansa antaa sen teille
poika ehkä erehtyi luulemaan itsestään parempaa, kuin mihin hänellä oli
oikeastaan syytä. Ei, ei; Jasper Vesikoirassa ei ole mitään alhaista ja
epäiltävää, vaikkakin nuorten miesten luonteen mukaista on, että he
kaikin mokomin tahtovat päästä nuorten kauniitten naisten suosioon."

"Minä koetan unohtaa kaiken muun paitsi sen hyvyyden, jota te molemmat
olette osoittaneet äidittömälle tytölle", sanoi Mabel koettaen hillitä
mielenliikutustaan, joka väkisinkin pyrki purkautumaan esille. "Uskokaa
minua, Haukansilmä, minä en voi milloinkaan unohtaa sitä, mitä te ja
Jasper olette minulle tehneet, ja tämä on uusi todistus ystävyydestänne.
Tässä on hopeinen solki, jonka minä annan teille ikuisen ystävyyden
pantiksi."

"Mitä minä sillä teen, Mabel?" kysyi huumaantunut metsästäjä pyöritellen
tätä vaatimatonta koristusta käsissään. "Minulla ei ole solkia eikä
nappeja, sillä minä en koskaan käytä muuta kuin nahkanauhoja ja nekin
hyvästä hirvennahasta. Se on kaunis katsella, mutta se on kauniimpi
siinä paikassa, mistä se otettiin, kuin minun mukanani."

"Ei, pankaa se metsästyspaitaanne; se sopii siihen hyvin. Muistakaa,
Haukansilmä, se on ystävyyden pantti ja merkki siitä, etten minä
milloinkaan voi unohtaa teitä enkä teidän palveluksianne."

Sitten Mabel hymyili hyvästiksi, ja kiiveten mäkirinnettä ylös katosi
pian varustusten taa.



XII LUKU.


    "On varustukset vakavat
    tään joen rannikolla,
    ja välkkyy teräs kiiltävä
    tääll' öitten kuutamolla."

                       _Byron_.

Muutamia tunteja myöhemmin Mabel Dunham seisoi korkeimmalla vallilla,
joka aivan kuin vaipuneena juhlallisiin mietteihin katseli kauas joelle
ja järvenulapalle. Ilta oli viileä ja tyyni, ja oli noussut kysymys,
voisiko joukkue ollenkaan tänä yönä lähteä Tuhatsaarille, kun tuuli oli
niin kerrassaan asettunut. Muonavarat, aseet ja ampumatarpeet samoin
kuin Mabelinkin tavarat olivat jo valmiina laivassa, mutta se pieni
sotaväen osasto, jonka oli määrä lähteä, odotteli vielä rannalla
tietämättä, saisiko se astua laivaan vai ei. Jasper oli kuljettanut
Lokin lahden poukamasta ulomma joelle, josta hän helposti saattoi päästä
ulapalle, milloin mieli teki, ja siinä se nyt hiljaa odotteli
vaatimattoman ankkurinsa varassa. Laivamiehistö loikoili lahden rannalla
odotellen määräyksiä.

Aamupäivän kilpailut olivat jättäneet linnaan hiljaisuuden, joka
täydellisesti soveltui suloisenrauhalliseen luontoon, ja Mabel tunsi sen
vaikutuksen koko sielullansa, vaikk'ei voinut täysin selittää, mistä se
johtui. Mihin katsoikin kaikkialla ilmeni luonnon kiehtova suuruus.
Hiljainen, juhlallinen metsä ja rannattomalta näyttävän ulapan hohtava
pinta antoivat näköalalle mahtavuuden, jota turhaan muualta hakee. Ensi
kertaa Mabel nyt tunsi, että kaupungit ja inhimillinen sivistys olivat
suuresti heikontaneet hänen luonnettaan ja että tällaisessa ympäristössä
vietetty elämä varmaankin olisi onnellinen. Miten paljon viimeisen
kymmenen päivän kokemus oli hänessä herättänyt ja vahvistanut tällaista
ajatusta, voidaan helpommin aavistaa kuin sanoilla todistaa.

"Ihana auringonlasku, Mabel", kuului hänen enonsa ääni niin läheltä
hänen korvaansa, että sankarittaremme oikein hätkähti, -- "ihana
auringonlasku, tyttö, näin sisäjärven rannalla, vaikk'emme sitä merellä
uskoisi."

"Ja eikö luonto ole sama tällaisella suurella järvellä kuin merellä?
Eikö aurinko paista samalla tavalla, eno hyvä? ja emmekö voi tuntea
olevamme Luojalle kiitollisia näillä rajaseuduilla yhtä hyvin kuin
omalla Manhattanillammekin?"

"Tyttö on saanut jotakin äitinsä luonteesta. Eikö muka luonto ole yksi
ja sama! Ei, Mabel! Vai kuvitteletko sinä, että sotamiehen ja merimiehen
luonto on sama? Molemmilla aloilla sinulla on sukulaisia ja sinun
pitäisi kyetä vastaamaan."

"Mutta, eno, minä tarkoitan luonnon vaikutusta ihmisluonteeseen."

"Niin minäkin teen, tyttö -- minä tarkoitan merimiehen luonnetta ja
55:nnen soturien luonnetta sinun isäsikin niihin luettuna. Tässä ne nyt
ovat harjoittaneet kilpa-ammuntaa -- pilkka-ammuntaa, voisin sanoa
-- tämän päivän, ja kuinka suuresti se onkaan eronnut pilkka-ammunnasta
merellä! Siellä lähetetään ammus laivankylkeen vähintäänkin puolen
penikulman päästä; ja perunat, jos niitä sattuisi olemaan laivassa
-- joka kumma myöskin voi tapahtua -- annetaan kokin kattilaan. Tällainen
voi olla kunniallista soturielämää, mutta kokenut silmä näkee monia
heikkouksia näissä linnoissa. Minun mielipiteeni tästä vesilätäköstä
sinä jo ennestään tiedät, eikä minulla ole suinkaan erikoisesti mitään
moittimishalua. Oikea merimies ei moiti mitään; mutta hitto vie -- minä
en pidä koko tätä lätäkköä, jota Ontarioksi kutsuvat, ihmeellisempänä
kuin laivan vesitynnyriä. Katsopas nyt, Mabel; jos sinä tahdot oppia
ymmärtämään eron valtameren ja tämän järvenselän välillä, niin minä
näytän sen sinulle yhdellä silmäyksellä. Tätä ne nyt sanovat tyyneksi
tuntiessaan, että tuuli ei ollenkaan käy, vaikkakin, toden sanoakseni,
tyyneys ei ole tällaista, kun tulemme merelle."

"Mutta, eno, eihän nyt käy pieninkään ilmanhenki. En pidä ollenkaan
mahdollisena, että lehdet voisivat missään olla liikkumattomampia kuin
juuri tällä hetkellä tuossa uinuvassa metsässä."

"Lehdet! Mitä ovat lehdet, lapsi? Merellä ei ole mitään lehtiä. Jos
tahdot saada selville, onko tyyneys täydellinen vai ei, niin sytytä
kynttilänpätkä ja jos liekki vähänkään lepattaa, silloin ei tuuli ole
kuollut. Jos joutuisit sellaiseen tilaan, että olisi hirveän vaikea
vetää ilmaa keuhkoihisi hengittäessäsi, silloin voit ilmaa pitää
tyynenä. Joskus ihmiset joutuvat sellaiseen tilaan. Katsopas nyt tuota
vettä! Se lekottaa kuin maito kiulussa eikä hievahda sinne eikä tänne.
Valtameren vesi ei koskaan pysy niin hiljaa, olkoonpa ilma kuinka tyyni
tahansa."

"Eikö valtameren vesi pysy hiljaa, eno? Eikö tyynelläkään?"

"Sitä yksinkertaisuutta! Ei, lapsi. Valtameri hengittää, kuten elävä
olento, sen rinta nousee ja laskee, kuten runoilijat sanovat, vaikka ei
ilmaa ja tuulia olisi olemassakaan. Kukaan ei ole nähnyt meren lepäävän
niin hiljaa kuin tuo järvi tuossa, vaan se nousee ja laskee aivan kuin
sillä olisi keuhkot."

"Eihän tämä järvikään pysy aivan liikkumattomana, vaan voit huomata,
että vesi lipattaa rantakiviä vasten, ja ajoittain voit kuulla sen
loiskinnan rannan kallioihin."

"Lörpötystä! Ontarion järvi muistuttaa Atlanttia yhtä paljon kuin
likalätäkkö lähdettä. Tuo Jasper kuitenkin on kelpo poika ja vaatii vain
vähän opetusta, että hänestä tulisi mies."

"Onko sinusta, eno, Jasper oppimaton?" kysyi Mabel ryhtyen hauskasti
järjestelemään hiuksiaan ja saaden siten tekosyyn kääntää kasvonsa
toisaalle. "Minusta Jasper Vesikoira näyttää tietävän enemmän kuin
useimmat hänen luokkaansa kuuluvat nuoret miehet. Hän on lukenut tosin
sangen vähän, sillä kirjoja ei ole runsaasti tässä maailman ääressä,
mutta hän on ajatellut paljon -- ainakin minun mielestäni -- niin
nuoreksi mieheksi."

"Hän on oppimaton, kuten luonnollisesti kaikki, jotka ovat liikkuneet
vain tällaisilla sisävesillä. Ei, ei, Mabel; me molemmat olemme
kiitollisuuden velassa Jasperille ja Haukansilmälle ja minä olen
koettanut miettiä, miten parhaiten voisin heitä palvella, sillä
kiittämättömyyttä pidän sian viisautena. Syötä sille oma päivällisesi ja
se syö sinut itsesi jälkiruoaksi."

"Niin se on, enokulta: meidän tulee tehdä, mitä suinkin voimme
ilmaistaksemme kiitollisuuttamme niille molemmille kelpo miehille."

"Puhut, tyttö, kuten oikea äitisi tytär ainakin ja tavalla, joka tuottaa
kunniaa Capin perheelle. Nyt minä olen keksinyt keinon, joka tyydyttää
molempia puolia, ja niin pian kuin olemme palanneet retkeltämme
Tuhatsaarille minun on aika esittää se."

"Rakkahin eno, se on juuri sinun hienotunteisen luonteesi mukaista!
Saanko kysyä, mitä sinä aiot?"

"En näe mitään syytä salata aikomuksiani sinulta, Mabel, vaikk'ei sinun
isällesi tarvitse niistä puhua, sillä kersantilla on omat
ennakkoluulonsa ja hän kyllä mielellään asettaa esteitä tielle. Ei
Jasperista eikä Haukansilmästä voi tulla mitään erikoista täällä, ja
siksi aion ehdottaa heille, että vien heidät täältä pois merille. Jasper
tottuu mereen parissa viikossa ja kahdentoista kuukauden purjehdus tekee
hänestä miehen. Vaikka Haukansilmältä menee enemmän aikaa ja vaikk'ei
hänestä ehkä koskaan tule erinomaisen taitavaa, voidaan kuitenkin
hänestäkin tehdä jotakin, ainakin erinomainen tähystäjä, sillä hänellä
on tavattoman tarkka silmä."

"Eno, luuletko sinä, että ne molemmat suostuvat siihen?" kysyi Mabel
hymyillen.

"Luulenko, että he ovat pöllöjä? Kuka järkevä olento tahtoisi vastustaa
omaa onneansa? Jos et jätä Jasperia oman onnensa nojaan, niin poika
kuolee kerran nelimastoisen kapteenina."

"Ja onko hän siitä sen onnellisempi, eno hyvä? Kuinka paljon parempi on
kuolla nelimastoisen kuin kolmimastoisen laivan päällikkönä?"

"Oh, hoh, Mabel! Sinä olet erittäin sopiva lukemaan laivajuttuja
hermostuneille naisille, sillä sinä et juuri paljoa tiedä, mitä puhut.
Jätä koko asia minulle, niin se varmasti onnistuu mainiosti. Kas,
tuoltahan tuleekin Haukansilmä, ja minä voin vihjata, mitä
hyväntahtoisia suunnitelmia minulla on häneen nähden. Toivo on hyvä
rohkaisija ponnistuksissamme."

Cap lopetti puheensa ja nyökkäsi päätään lähestyvälle metsästäjälle,
jonka olento nyt ei ollut yhtä reipas ja vapaa kuin tavallisesti, vaan
hänen käytöksessään ilmeni jonkunlaista epäilystä ja arkuutta.

"Eno ja sisarentytär muodostavat suljetun piirin", sanoi Haukansilmä
päästyään lähelle näitä kahta, "eikä vieras liene tervetullut seuraan?"

"Te ette olekaan vieras, herra Haukansilmä", vastasi Cap, "eikä kukaan
voi olla tervetulleempi kuin te. Hetki sitten puhuimme teistä, ja kun
kaksi puhuu poissaolevasta ystävästään, hän voi arvata, mitä he ovat
sanoneet."

"Enpä kysy salaisuuksia. Kullakin on vihollisensa; niinpä minullakin
vaikk'en luekaan teitä, herra Cap, enkä tätä kaunista Mabel-neitiä
niihin. Mingoista en puhu mitään, vaikk'ei heilläkään pitäisi olla syytä
vihata minua."

"Olen samaa mieltä, Haukansilmä. On eräs keino, jolla voi päästä yksin
mingojenkin vihoista, ja jos haluatte valita sen, ei kukaan ole
valmiimpi kuin minä auttamaan teitä neuvoilla ja töillä."

"En toivo, että minulla olisi vihollisia, Suolavesi", vastasi
Haukansilmä alkaen hänkin käyttää sitä nimeä, jonka linnassa olevat
intiaanit olivat Capille antaneet, "en halua vihata ketään. Olen valmis
puolestani unohtamaan vihani mingoihin samoin kuin ranskalaisiinkin,
vaikkakin tiedän, että tämä vihollisuus riippuu suuremmasta Voimasta
kuin teidän ja minun."

"Nostamalla ankkurinne ja seuraamalla minua merenrannalle, Haukansilmä
ystäväni, kun palaamme siltä retkeltä, jolle olemme lupautuneet,
pääsette kuulemasta sotahuutoa ja olette turvassa mingojen kuulilta."

"Ja mitä minä tekisin siellä suolaisen veden rannalla? Metsästäisin
teidän kaupungeissanne? Seuraisin ihmisten jälkiä, kun ne tulevat ja
menevät torille ja väijyisin koiria ja kanoja? Te ette ole minun onneni
ystävä, herra Cap, jos te tahdotte johtaa minut täältä metsien varjosta
sinne puhdistettavien laivojen päivänpaisteeseen."

"Enhän minä ehdottanutkaan, Haukansilmä, että tahtoisin viedä teidät
kaupunkeihin, vaan merelle, jossa ihminen voi vapaasti hengittää. Mabel
voi sanoa, että sellainen oli minun suunnitelmani, ennenkuin olin
puhunut sanaakaan teille."

"Ja mitä Mabel luulisi seuraavan sellaisesta muutoksesta? Hän tietää,
että kullakin on omat lahjansa, joista erilleen pyrkiminen on yhtä
turhaa kuin vastustaa Luojan määräyksiä. Minä olen metsästäjä,
tiedustelija ja opas, Suolavesi, enkä halua juoksennella maan äärestä
toiseen tullakseni joksikin muuksi. Olenko oikeassa, Mabel, vai oletteko
niin paljon nainen, että tahtoisitte nähdä ihmisluonteen muuttuvan ihan
toiseksi?"

"Minä en toivoisi teidän ollenkaan muuttuvan, Haukansilmä", vastasi
Mabel niin rehellisen sydämellisesti ja viehättävän kohteliaasti, että
sanat menivät suoraan metsästäjän sydämeen, "ja niin paljon kuin minun
enoni ihaileekin merta ja niin paljon hyvää kuin hän sieltä toivookin,
minä en kuitenkaan toivoisi, että parhain ja ylevin näiden erämaitten
metsästäjä muuttuisi laivanpäälliköksi. Pysykää sinä, mikä olette, kelpo
ystäväni, eikä Luojan hyvyys ole täällä teiltä puuttuva."

"Kuulettekos sitä, Suolavesi? Kuuletteko, mitä kersantin tytär sanoo? Ja
hän on liian rehellinen, oikeamielinen ja kaunis ajatellakseen muuta
kuin mitä sanoo. Niin kauan kuin hän tyytyy minuun sellaisena, kuin
olen, minä en tahdo paeta Luojan antamaa tehtävää saadakseni itselleni
jotakin muuta. Minä saatan näyttää hyödyttömältä täällä linnassa, mutta
päästyämme Tuhatsaarille voimme saada tilaisuuden huomata, mikä Luojan
lahja tarkka pyssy joskus on."

"Te tulette siis meidän mukaamme?" kysyi Mabel hymyillen oppaalle niin
kohteliaasti ja suloisesti, että tämä olisi heti halulla seurannut häntä
vaikka maailman loppuun. "Minä olen koko seurueessa ainoa nainen --
lukuunottamatta erästä soturin vaimoa emmekä tunne itseämme vähemmän
turvalliseksi sen vuoksi, että te olette mukana puolustamassa meitä."

"Kersantti puolustaisi teitä, Mabel, vaikka te ette olisikaan hänen
ainoa kalleutensa. Kukaan ei unohda teitä. Teidän enonne varmaankin
pitää tällaisesta purjehdusretkestä, jolloin saa tarkemmin tutustua
sisämaan järveen?"

"Teidän sisämaan järvenne ei ole suurenarvoinen, enkä minä siltä ihmeitä
odota. Tunnustan kuitenkin, että mielelläni haluaisin tietää retken
tarkoituksen, sillä ei tässä tahtoisi olla aivan hyödytön, ja minun
lankoni, kersantti, vaikenee kuin muuri. -- Tiedätkö sinä, Mabel, mitä
se kaikki merkitsee?"

"En niin rahtuakaan, eno. Minä en uskalla kysyä isältä mitään hänen
velvollisuuksistaan, sillä hän sanoo, ettei se ole naisten asia. Kaikki,
mitä voin sanoa, on, että me purjehdimme heti, kun tuuli sallii ja
viivymme sillä matkalla kuukauden."

"Ehkäpä herra Haukansilmä voi edes hieman valaista minua tässä asiassa,
sillä matka ilman tarkoitusta ei milloinkaan miellytä vanhaa
merimiestä."

"Ei se ole suuri salaisuus, Suolavesi, vaikka siitä on kielletty
puhumasta linnassa. Minä en kuitenkaan ole soturi ja voin siis käyttää
kieltäni, kuten haluan, vaikk'en toivottavasti käytä sitä turhaan
lörpöttelyyn. Kun me nyt kuitenkin matkustamme niin pian ja te molemmat
kuulutte retkikuntaan, lienee teidän yhtä hyvä tietää se täällä kuin
perilläkin. Luullakseni tiedätte, herra Cap, että on olemassa paikka,
jota sanotaan Tuhatsaariksi?"

"Olen kuullut täällä niin sanottavan ja pidän varmana, ettei siellä ole
mitään oikeita saaria -- sellaisia, joihin me joskus merellä ankkuroimme
laivamme ja että tuhannella tarkoitetaan paria kolmea."

"Minun silmäni ovat hyvät ja minä olen usein turhaan koettanut lukea
niitä."

"Niinkö, niinkö? Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät ole voineet
laskea määrättyä lukua edemmä. Te oikeat maalinnut ette koskaan tiedä
omien munienne lukua ja se koskee myöskin järvienne saaria. Kuinka
monesti olenkaan nähnyt niemiä, taloja ja kirkkoja, kun matkustajat ovat
nähneet vain vettä! Minä en voi ajatella, että joku voisi joutua tällä
järvellä sellaiselle paikalle, johon ei maata näkyisi. Koko juttu tuntuu
minusta hullulta ja mahdottomalta."

"Te ette tunne tätä järveä, herra Cap, muuten ette puhuisi noin.
Ennenkuin olemme päässeet Tuhatsaarille, te saatte toisen käsityksen
siitä, mitä ihmeitä luonto on tehnyt näissä erämaissa."

"Minä epäilen sitäkin, voiko koko näillä seuduin löytyä yhtään ainoata
oikeata saarta."

"Me näytämme teille satoja -- ellei ihan tuhansia ja ainakin niin
paljon, ettei silmä voi nähdä eikä kieli lukea kaikkia."

"Uskon vasta sitten kun näen. Mutta kun kaikki käy ympäri, ehkäpä ne
ovatkin vain niemiä, kallionkärkiä tai mantereita, vaikka uskallan
väittää, että niistä te ette tiedä paljoa -- tuskin mitään. Mutta
olkootpa saaria tai mitä tahansa; mikä on retken tarkoitus, herra
Haukansilmä?"

"Ei suinkaan siitä nyt ole mitään ikävyyttä, vaikkapa sanonkin, mitä
tekemään me sinne menemme. Vanhana merimiehenä, herra Cap, tiennette,
missä on Frontenacin satama?"

"Kukapa siitä ei olisi kuullut? En tahdo sanoa olleeni itse satamassa,
mutta usein olen kulkenut siitä ohi."

"Silloin te helposti pääsette selville paikoista. Nämä suuret järvet,
kuten tiedätte, muodostavat yhtenäisen jakson, sillä vesi juoksee
järvestä toiseen, kunnes se saapuu Eriehen, joka on yhtä suuri selkä
kuin Ontario, tästä länteen. No niin, Erie laskee vetensä pitkin jokea,
joka kulkee vuoriston kautta."

"Minä haluaisin tietää, kuinka se sen voi tehdä."

"No se nyt on helppoa, herra Cap", vastasi Haukansilmä nauraen, "kun
ottaa huomioon, että vesi juoksee vuorenrinnettä alas. En kai liene
sanonut, että se juoksee _ylöspäin_, joka olisi vasten luontoa. Mutta
eihän ole ihme, että vesi juoksee mäkeä alas -- varsinkin kun se on
suolatonta."

"Eipä ei, mutta te puhutte järvien vedestä, joka juoksee vuorensivusta.
En saanut kiinni järjen päästä, jos nyt järjellä päätä on."

"Kuinka liekin, emme halua siitä väitellä, mutta minkä olen nähnyt, sen
olen nähnyt. Päästyään Ontarioon kaikkien näiden järvien vesi laskee
mereen jokea myöten ja siinä, missä järvenselkä kapenee, ettei se ole
järveä eikä jokea, siinä ovat Tuhatsaaret. No niin, Frontenac on
ranskalaisten satama virran alajuoksulla ja kun niillä on varustuksia
näiden järvien rannoilla, voivat he Frontenacista lähettää ampuma- y.m.
tarpeita kaikkialle ja siten he saattavat villien kanssa harjoittaa
kirottuja vehkeitään ja ryöstää kristittyjen päänahkoja."

"Ja voiko meidän läsnäolomme estää heidän hommiansa?" kysyi Mabel
jännitettynä.

"Voi tai ei, kuten kohtalo määrää. Lundie, kuten sanotaan tämän linnan
komentajaa, on lähettänyt sinne joukko-osaston, joka on muodostanut
aseman Tuhatsaarille napatakseen muutamia ranskalaisten lähetyksiä. Me
menemme sinne toista kertaa muuttamaan vahtia. Paljoa ei vielä ole voitu
tehdä, vaikkakin on saatu siepatuksi pari suurenpuoleista lähetystä
intiaanien tavaroita; mutta nyt toi lähetti viime viikolla sieltä
tietoja, joiden perusteella majuri luulee vihdoinkin saavansa ne roistot
ansaan. Jasper tietää tien, eikä meillä ole mitään hätää, sillä
kersantti on viisas ja väijytyksissä aivan erinomainen; niin, hän on
sekä viisas että taitava."

"Sitäkö vain?" sanoi Cap halveksien; "valmistuksista päättäen olen
luullut, että tässä olisi suurempikin asia kysymyksessä. Eihän vain
kukin tahtone paikata omaa pussiansa näillä retkillä?"

"Mitäh!"

"Pidän varmana, että kuningas saa kaiken, mitä nämä soturiosastot
väijytysretkillänsä voittavat, kuten te sanotte."

"Siitä minä en mitään tiedä, herra Cap. Minä otan osani lyijynä ja
ruutina enkä välitä vähääkään kuninkaasta, jos onnistumme jotakin
saamaan. Jos joku ottaa jotakin muuta, en se ole minä, vaikka olisikin
aika minunkin alkaa ajatella taloa, tavaroita ja kotia."

Vaikka Haukansilmä ei uskaltanut katsoa Mabeliin nähdessään tämän
suoranaisen viittauksen ajateltuun elämänsä muutokseen, hän olisi
kuitenkin antanut koko maailman saadakseen tietää, kuunteliko hän ja
millainen oli hänen kasvojensa ilme. Mabel tajusi kuitenkin sangen
huonosti tätä vihjausta, ja hänen kasvojensa ilme oli aivan tavallinen,
kun hän käänsi silmänsä joelle päin, jossa hän Lokin kannella huomasi
jotakin eloa.

"Jasper valmistelee kutteriansa matkalle", huomautti opas, jonka katse
vaistomaisesti kääntyi samaan suuntaan. "Epäilemättä poika huomaa
joitakin tuulen merkkejä ja tahtoo olla heti valmis."

"Kas, nythän meillä on tilaisuus oppia merimiestaitoa", vastasi Cap
virnistäen. "Siitä, miten laiva varustetaan lähtöön, voi kokeneen
merimiehen tuntea paremmin kuin mistään muusta."

"En tahdo sanoa, ettei Jasper voisi verratessa teidän merimiehiinne
jäädä alakynteen", huomautti Haukansilmä, jonka rehellinen luonne ei
toisen kerskuntaa selvään tajunnut, "mutta hän on rohkea poika ja
kuljettaa kutteriansa niin taitavasti, kuin joku ikinä voi toivoa
-- ainakin näillä vesillä. Ettehän huomannut häntä perin taitamattomaksi
Oswegon koskissa, herra Cap, sillä niissä kuohuissa kulku on joka
tapauksessa melkoisen vaivalloista."

Cap myhähti tyytymättömästi eikä vastannut muuta, ja täydellisen
hiljaisuuden vallitessa he kaikki tutkivat kutterin liikkeitä
tavattomalla mielenkiinnolla, sillä olihan heidän pian uskottava itsensä
sen varaan. Ilma oli vielä ihan tyyni, ja välkkyvän järven pinnalla
leikkivät ilta-auringon viimeiset säteet. Lokin keula-ankkuri oli
heitetty satakunnan kyynärän päähän joen suusta, jossa sille avautui
laaja liikkumisala ja jota käytettiin Oswegon satamana. Täydellinen
tyyneys teki nyt kaikki liikkeet mahdottomiksi. Ainoakaan purje ei ollut
levitetty. Kuitenkin lähti alus airojen avulla heti, kun ankkuri oli
nostettu, kevyesti lekottelemaan keskelle jokea kokka vastavirtaan.
Sinne päästyä miesten ponnistus lakkasi ja se solui itsestään
virransuuta kohden. Kapealla kohdalla se kulki aika vauhdilla ja
vähemmässä kuin viidessä minuutissa se oli sivuuttanut molemmat
hietikkoniemet, jotka rajoittivat satamaa selältä päin. Ankkuria ei
vieläkään heitetty, vaan alus lipui yhä ulommaksi maasta, kunnes
sen tumma runko kohosi järven kiiltävästä pinnasta ainakin
neljännespenikulman päässä niistä matalista kallioista, jotka sulkivat
itäisen väylän muodostaen jonkunlaisen ulkosataman. Siellä virrankäynti
kokonaan loppui, ja alus jäi hiljaa paikalleen.

"Minusta se näyttää hyvin komealta, eno", sanoi Mabel, jonka silmät
olivat herkeämättä seuranneet sen vaihtelevia liikkeitä. "Tohdin
väittää, että sinä löydät vikoja sen rakenteessa ja sen kuljetuksessa,
mutta minusta taitamattomasta ne molemmat ovat täydelliset."

"Oh, hoh! Meneehän se virtaa alas, kuten laiva ainakin. Mutta jos sinä
olisit samanlainen vanha pikihousu kuin minä, et tarvitsisi silmälaseja
löytääksesi vikoja."

"Tokkohan vain, herra Cap", pisti opas väliin, sillä hän ei voinut
kuulla Jasperista mitään epäedullista ilmaisematta eriävää
mielipidettään, "minä olen kuullut kokeneitten merimiesten tunnustavan,
että Lokki on kerrassaan mainio alus uimaan. Itse minä en ymmärrä mitään
sellaisista asioista, mutta kullakin voi olla omat mielipiteensä
laivastakin, vaikkapa ne olisivatkin vääriä, ja tarvittaisiin useita
todistajia vakuuttamaan minulle, ettei Jasper hoida alustansa mitä
parhaimmalla tavalla."

"Enhän minä sanokaan, että laiva on kerrassaan kelvoton, herra
Haukansilmä, mutta siinä on vikoja ja suuria onkin."

"Ja mitä ne ovat, eno? Jos hän ne tietää, on Jasper varmaan iloinen
voidessaan korjata ne."

"Mitä ne ovat? Viisikymmentä -- ei, sata mitä silmäänpistävintä vikaa."

"Sanokaa ne, herraseni, ja Haukansilmä kertoo ne ystävälleen."

"Sanokaa ne! Ei ole helppoa laskea tähtiä siitä yksinkertaisesta syystä,
että niitä on niin hirveän paljon. Luettelen nyt joitakin niistä.
Katsopas nyt, sinä kaunis sisareni tytär, neiti Magneetti, mitä sinä
ajattelet tuosta päämastosta? Se on ainakin jalan verran liian kokalla,
ja viiri on ruma ja -- ja, totta vie -- eivätkö päämaston purjenuorat
ole tuuliajolla, eikä minua ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka
keula-ankkurissa olisi puukela. Virheitä kaikkialla! Ei ainoakaan
merimies voisi tarkastella sitä hetkeäkään huomaamatta, että se on yhtä
täynnä virheitä kuin palvelija, joka on vaatinut eropassiansa."

"Se voinee olla ihan totta, eno, vaikka suuresti epäilen, tietääkö
Jasper niistä. -- Minä en usko, Haukansilmä, että hän sietäisi niitä,
jos ne kerran olisi näytetty hänelle."

"Antaa Jasperin käyttää kutteriansa, niinkuin hän haluaa, Mabel. Siihen
viittaavat hänen lahjansa, ja minä vastaan siitä, ettei kukaan voi
opettaa hänelle, kuinka pelastaa Lokki frontenacilaisten ja heidän
ystäviensä mingojen käsistä. -- Kuka välittää mastoista ja ankkureista
niin kauan kuin alus kulkee hyvin ja pystyy kilpailemaan ranskalaisten
kanssa? Minä uskallan lähettää Jasperin kilpailemaan kaikkien
merimiesten kanssa purjehdustaidossa tällä järvellä, mutta en silti
sano, että hän valtamerellä olisi erinomainen, kun hän ei siellä ole
kokeillut."

Cap hymyili armollisesti, mutta ei katsonut olevan syytä jatkaa
arvosteluansa sen pitemmälle. Nyt juuri alus alkoi liikkua kääntyen,
vaikka hitaasti, milloin mihinkin suuntaan. Purjeet oli juuri levitetty
ja ne pullistuivat maalle päin, vaikk'ei järvenselällä vielä tuulenviriä
näkynyt. Vaikka ilmavirta oli melkein huomaamaton, kevyt Lokki tunsi
kuitenkin sen vaikutuksen ja kaarteli hitaasti virtaa poikin ja pitkin.
Pian se kääntyi linnalle päin, laski läpi pyörteitten ja saavuttuaan
lähelle rantaa se pysähtyi, sillä Jasper oli heittänyt taas ankkurinsa.

"Eipä hullummin tehty", mutisi Cap yksikseen, "ei hullummin, vaikkakin
olisi voinut kääntää kokan ulapalle päin eikä päinvastoin; silloin se
näyttää hauskemmalta ja näkö myöskin merkitsee jotakin tässä
maailmassa."

"Jasper on taitava nuorukainen", virkkoi äkkiä kersantti Dunham laskien
kätensä lankonsa kyynärpäälle, "ja me luotamme suuresti hänen taitoonsa
retkellämme. Mutta tulkaa nyt kaikki; meillä on vain puolisen tuntia
päivää jäljellä mennäksemme veneisiin, jotka ovat valmiit heti, kun me
joudumme."

Tämän ilmoituksen tapahduttua seurue hajosi ja kukin meni kokoilemaan
viimeisiä komppeitansa matkaa varten. Muutamat rummun iskut antoivat
sotureille merkin, ja samana hetkenä kaikki olivat liikkeellä.



XIII LUKU.


    "Nyt peikot väärin hälyyttää
    ja menninkäiset kokoon saa.
    Yönusvat järjen sumentaa
    ja keijuin tantereen' on maa."

                          _Catton_.

Näin pienen joukon laivaankuljetus ei tuottanut suurta vaivaa eikä ajan
hukkaa. Kersantti Dunhamin huostaan uskottuun joukkoon kuului vain
kymmenkunta soturia ja kaksi aliupseeria, vaikka pian tuli yleisesti
tunnetuksi, että myöskin herra Muir aikoi lähteä matkaan.
Majoitusmestari lähti kuitenkin vapaaehtoisena, vaikkakin oli keksitty
joku näennäinen syy, joka oikeastaan salasi hänen matkansa, kuten hän
päällikkönsä kanssa oli sopinut. Näihin on vielä lisättävä Haukansilmä
ja Cap sekä Jasper miehineen, joista yksi oli poikanen. Koko joukon
muodosti siis parisenkymmentä miestä ja nelitoistavuotias poika. Mabel
ja erään sotilaan vaimo olivat ainoat naiset.

Kersantti Dunham määräsi joukkonsa suureen veneeseen ja palasi sitten
saamaan viimeisiä määräyksiä ja katsomaan, että hänen lankonsa ja
tyttärensä pääsivät hyvin matkaan. Neuvottuaan Capille veneen, jota hän
ja Mabel saisivat käyttää, hän asteli mäkirinnettä vallille, jossa
hänellä ja Lundiella oli viimeinen neuvottelu.

Oli melkein pimeä, kun Mabel huomasi olevansa veneessä, joka vei hänet
laivalle. Järvi oli ihan rasvatyyni eikä siis katsottu tarpeelliseksi
lastata veneitä sataman suojassa, vaan astuttiin niihin niemen kärjessä.
Kun vene lähti maasta, ei Mabel voinut ymmärtää, että hän oli joutunut
tälle suurelle selälle, sillä vene ei ollenkaan keinunut, kuten
tavallisesti retkelle lähtiessä. Vain tusina aironvetoja, ja veneet
pääsivät kutterin sivulle.

Jasper oli valmiina ottamassa vastaan matkustajansa, ja kun Lokin kansi
oli vain pari kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella, sai hän vaikeudetta
naiset kannelle. Heti kun he olivat sinne päässeet, hän osoitti
Mabelille ja hänen seuralaiselleen paikan, joka oli varattu heille
asunnoksi. Pienessä aluksessa oli neljä asuntoa kannen alla, koska se
oli nimenomaan varustettu kuljettamaan upseereja ja miehistöä sekä
heidän vaimojaan ja lapsiansa. Arvokkain oli perähytti, jossa oli neljä
sijaa ja pieniä ikkunoita ilmansaantia ja valoa varten. Tämä annettiin
poikkeuksetta aina naisille, jos yksikään oli mukana, ja kun Mabel
toverinsa kanssa oli kahden, heillä oli sangen mukava asunto.
Keskushytti oli suurempi ja siihen tuli valo katosta. Se oli nyt
määrätty majoitusmestarille, kersantille, Capille ja Jasperille -- kun
taas Haukansilmä sai vapaasti olla koko laivassa, missä vain halusi,
lukuunottamatta naisten osastoa. Korpraalit ja soturit saivat paikan
alhaalla olevassa suuressa hytissä, jossa heille oli yhteinen lava, kun
taas laivaväki oli sijoitettu keulakannelle, kuten tavallista. Vaikk'ei
laiva kantanut enempää kuin viitisenkymmentä tonnia, tämä miehistö
upseereineen ja tavaroineen otti niin pienen tilan, että siellä oli
oikein mukava kulkea ja hätätilassa olisi voitu kuljettaa kolmestikin
tämä määrä.

Niin pian kuin Mabel oli ottanut paikan ja hieman silmäillyt ympärilleen
tässä oikein kodikkaassa hytissä tuntien samalla, että Jasper oli tehnyt
kaikkensa saadakseen sen miellyttämään häntä, hän lähti uudestaan
kannelle. Siellä olivat juuri kaikki liikkeessä: miehet kulkivat
edestakaisin kantaen reppujansa ja muita tavaroitansa. Mutta tapa ja
tottumus sai pian kaikki järjestykseen ja laivalla vallitsi täydellinen
hiljaisuus, sillä jokainen ymmärsi tulevan retken vaarat eikä
varomattomuudellansa tahtonut niitä lisätä.

Hämärä verhosi nyt koko seudun tummaan vaippaansa. Maa muodosti
epäselvän synkän juovan, josta korkeimpien puitten latvat saattoi joskus
hämärästi erottaa, kun pilvet hajosivat ja päästivät valoa hieman
runsaammin alas sinitaivaan niukoista lähteistä. Pian kuitenkin tuikahti
tähti toisensa perästä tervehtien lempeällä, hiljaisella valollansa maan
asukkaita ja tuoden tullessaan sen rauhan, jota yksin yö voi tarjota.
Tämä näky oli sekä tyynnyttävä että ihastuttava, ja Mabel, joka oli
istahtanut peräkannelle, tunsi voimakkaana kummankin. Haukansilmä seisoi
siinä lähellä nojaten, kuten tavallista, pitkään pyssyynsä, ja Mabel
kuvitteli, että pimenevän yön rauhallisina hetkinä hän saisi lukea
selvemmin oppaan ajatuksia kuin päivän ankarassa hälyssä.

"Teille, Haukansilmä, eivät suinkaan tällaiset retket ole uusia", hän
sanoi, "vaikka olen hämmästynyt huomatessani, miten hiljaisilta ja
miettiviltä kaikki miehet näyttävät."

"Sen me opimme käydessämme sotaa intiaaneja vastaan. Teidän soturinne
puhuvat paljon ja tekevät yleensä vähän, mutta soturit, jotka kohtaavat
usein mingoja, oppivat ymmärtämään viisaan kielen arvon. Äänetön armeija
metsissä on kaksinverroin voimakas ja äänekäs kaksin verroin heikko. Jos
kieli tekisi sotureja, saisivat useimmiten intiaanimuijat voiton
taisteluissa."

"Mutta eihän täällä ole armeijaa emmekä ole edes metsässä. Ei suinkaan
Lokissa tarvitse pelätä mingoja."

"Mingolta ei ole yksikään turvassa, ellei ymmärrä hänen perinnäistä
luonnettaan, ja toimissaan täytyy aina poikkeuksetta ottaa se huomioon.
Kysykääpä Jasperilta, kuinka hän on päässyt juuri tämän laivan
päälliköksi."

"Ja _kuinka_ hän pääsi siihen?" kysyi Mabel niin vakavasti ja
innokkaasti, että se ihastutti hänen yksinkertaista ja rehellistä
toveriansa, joka ei koskaan tuntenut suurempaa iloa kuin saadessaan
tilaisuuden kertoa ystävänsä erinomaisista ominaisuuksista. "Se on
kunniakasta hänelle, että hän on päässyt siihen asemaan jo niin
nuorena."

"Niin onkin; mutta hän ansaitsee sen ja enemmänkin. Fregattikaan ei
olisi ollut liian suuri palkkio sellaisesta rohkeudesta ja
kylmäverisyydestä, jota ei kukaan milloinkaan ennen eikä jälkeen ole
osoittanut."

"Mutta Jasper -- te ette ole vielä kertonut minulle, kuinka hän pääsi
tuon laivan päälliköksi."

"Se on pitkä juttu, jonka teidän isänne, kersantti, voi kertoa teille,
Mabel, paremmin kuin minä, sillä hän oli läsnä, kun minä taas olin
kaukaisella vakoiluretkellä. Jasper ei kerro sitä hyvin, sen myönnän --;
olen kuullut kysyttävän siitä häneltä, mutta hän ei ole osannut sitä
kertoa paljon mitenkään, vaikka kaikki tietävät, että se oli erinomainen
yritys. Lokki oli ihan joutua ranskalaisten ja mingojen käsiin, kun
Jasper pelasti sen tavalla, joka vaati terävää kekseliäisyyttä ja
tavatonta rohkeutta. Kersantti kertoo teille sen paremmin kuin minä, jos
viitsitte häneltä kysyä, kun ei ole muuta parempaa."

Mabel päätti pyytää isäänsä kertomaan tämän jutun vielä tänä yönä, sillä
mikään ei kiihoittanut hänen mielikuvitustaan enemmän kuin saada kuulla
kehuttavan miestä, joka kykeni huonosti kertomaan omista
sankaritöistänsä.

"Jääkö Lokki meidän luoksemme, kun pääsemme saaristoon?" hän kysyi
hieman arveltuaan, sopisiko hänen kysyä tätä, "vai jäämmekö me sinne
oman onnemme nojaan?"

"Tuskin vain koko ajaksi. Jasper ei usein pidä kutteriansa toimettomana,
jos sillä voi jotakin tehdä, ja voimme uskoa, että hän tehokkaasti ottaa
osaa toimintaan. Minun lahjani ja taitoni eivät ulotu niin pitkälle
vesille eikä laivoihin, lukuunottamatta virtoja ja putouksia ja
kanotteja, joita luulen jossakin määrin ymmärtäväni. Minä en ollenkaan
epäile, että Jasperin johdolla matka mainiosti onnistuu, sillä hän
löytää uran Ontariolla yhtä helposti kuin delawarelainen maalla."

"Ja meidän oma delawarelainen, Haukansilmä -- Suuri Käärme -- miksi hän
ei ole tänä yönä meidän mukanamme?"

"Kysymyksenne olisi ollut luonnollisempi, jos se olisi kuulunut: miksi
te olette täällä, Haukansilmä? Käärme on omalla paikallaan, kun taas
minä en ole. Hän on parin kolmen toverin kanssa tiedustelumatkalla
tutkien rannikoita ja yhtyy meihin saaristossa kertoen kaikki, mitä on
saanut selville. Kersantti on liian hyvä soturi unohtaakseen
varovaisuustoimenpiteet, kun hän valmistuu otteluun vihollisen kanssa.
Tuhatkertainen vahinko on, ettei kersantti ole syntynyt kenraaliksi,
kuten monet niistä englantilaisista, jotka tulevat tänne, sillä minusta
tuntuu varmalta, etteivät ranskalaiset viipyisi Canadassa viikkoa
kauemmin, jos hän voisi tehdä oman mielensä mukaan."

"Joudummekohan me kosketuksiin vihollisen kanssa?" kysyi Mabel hymyillen
ja tuntien ensi kertaa epäilystä, että ehkä on jotakin pelonkin syytä
tällä matkalla. "Juodummekohan oikein suoranaiseen taisteluun?"

"Vaikkapa joudummekin, Mabel, meillä on miehiä kyllin valmiina
suojelemaan teitä kaikista ikävyyksistä. Sitäpaitsi te olette soturin
tytär, ja me kaikki tiedämme, että te olette rohkea. Älkää antako
taistelun pelon karkoittaa unta kauneista silmistänne."

"Minä tunnen itseni rohkeammaksi täällä metsissä kuin milloinkaan ennen
kaupunkien juorukellojen joukossa, vaikka olenkin aina koettanut
muistaa, mitä olen isälleni velkaa."

"Niin, te olette samanlainen kuin äitinne ennen teitä. 'Te huomaatte,
että Mabel on äitinsä kaltainen, ei kirkuja eikä arka, joka tuottaa
miehelle vastuksissa harmia, vaan tyttö, joka rohkaisee toveriansa ja
auttaa häntä pitämään toivonsa vireillä pahojen päivien tullen', sanoi
kersantti minulle, ennenkuin minä olin saanut silmätä suloisiin
kasvoihinne, niin hän sanoi."

"Ja mitä varten hän puhui teille siitä, Haukansilmä?" kysyi tyttö hieman
vakavasti. "Ehkä hän kuvitteli, että te pidätte enemmän minusta, jos en
ole niin tyhmä lammas kuin niin monet sukupuolestani haluavat näyttää
olevansa."

Petos, ellei se tapahtunut vihollisen kustannuksella taistelukentällä --
niin, vieläpä ajatusten salaaminenkin -- oli niin perin vieras
Haukansilmän todelliselle luonteelle, että hän melkoisesti hämmästyi
tästä viattomasta kysymyksestä. Pelastuakseen pulasta hän valitsi
keskitien, ei kertonut sitä, mitä ei pitänyt tarpeellisena, mutta ei
myöskään täydellisesti salannut totuutta.

"Teidän tulee muistaa, Mabel", hän sanoi, "että me olemme kersantin
kanssa vanhat ystävät ja olemme käyneet rinnan -- tai ellei sananmukaan
rinnan, niin ainakin niin lähekkäin kuin on mahdollista vakoilijain ja
teidän isänne miehineen, kuten kuninkaan soturien sopii -- moneen
veriseen otteluun. Taistelijain tapana on unohtaa koko juttu heti, kun
pyssyt ovat lakanneet paukkumasta ja öisin nuotiomme ääressä tai
marssiessamme me puhumme kaikesta, mitä rakastamme, kuten te nuoret
naiset unelmistanne ja toiveistanne, jolloin te nauratte toistenne
päähänpistoille. Nyt oli ihan luonnollista, että kersantti omatessaan
teidänlaisenne tyttären, rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta ja
halusi myöskin puhua hänestä enemmän kuin mistään muusta; kun taas minä,
jolla ei ollut tytärtä, ei siskoa, ei äitiä, ei ystäviä eikä sukulaisia,
ei ketään muuta kuin delawarelaiset, joita voin rakastaa, luonnollisesti
kuuntelin mielelläni ja opin rakastamaan teitä, Mabel, ennenkuin
milloinkaan olin nähnyt teitä -- niin minä tein -- puhellessani teistä
niin paljon."

"Ja nyt te _olette_ nähnyt minut", vastasi hymyilevä tyttö, jonka
teeskentelemätön ja luonnollinen olento niin selvästi ilmaisi, kuinka
vähän hän ajatteli muuta kuin isällistä tai veljellistä kohteliaisuutta
tässä puheessa, "nyt te varmaankin alatte huomata, kuinka hullua on
solmia ystävyyttä ihmisten kanssa, joista ei tiedä mitään muuten kuin
kuulopuheista."

"Ei se ollut ystävyyttä -- ei se ole ystävyyttä, mitä minä teihin nähden
tunnen, Mabel. Minä olen delawarelaisten ystävä ja olen ollut sellainen
poikuusvuosista asti, mutta minun tunteeni niihin tai parhaimpaankaan
niistä eivät ole samat kuin kersantti minussa herätti teihin ja miksi ne
ovat muodostuneet sen jälkeen kuin olen oppinut paremmin teitä
tuntemaan. Usein olen tuntenut, ettei ole terveellistä, jos mies, jolla
on miehekäs kutsumus, kuten oppaalla, vakoojalla tai soturilla, solmii
ystävyysliittoja naisten -- varsinkin nuorten naisten kanssa -- sillä
minun mielestäni rakkauden arvo vähenee, kun se johtaa miehen tunteet ja
ajatukset pois luonnollisista tehtävistä, jotka hän lahjojensa mukaan on
osaksensa saanut."

"Ette suinkaan tarkoita, Haukansilmä, että ystävyyssuhde tyttöön, kuten
minuun, tekisi teidät vähemmän rohkeaksi tai haluttomammaksi kohtaamaan
ranskalaisia, kuin olitte ennen?"

"Ei sitä, ei sitä. Joutuessani teidän kanssanne hätään, minä tuntisin
saavani hullun rohkeuden. Mutta ennenkuin tunsin teidät, minä mielelläni
ajattelin vakoilua, marsseja, vaanimista, taistelua ja muita
seikkailuja, mutta nyt minä vähät välitän niistä. Nyt minä ajattelen
pirttejä, joissa voi viettää keskustellen iltoja takan ääressä, eikä
muistu mieleen verenvuodatus ja tora, ja nuoria naisia, heidän nauruaan
ja suloista, pehmeätä ääntänsä, heidän kauneuttansa ja ihastuttavia
tapojansa. Minä joskus sanon kersantille, että hän ja hänen tyttärensä
valloittavat vielä kerran parhaan ja kokeneimman vakoojan koko
rajaseudulla."

"Eivät suinkaan, Haukansilmä; he koettavat säilyttää hänet juuri
sellaisena. Ette tunne meitä, jos luulette, että toivomme teidän
muuttuvan joksikin muuksi kuin nyt olette. Pysykää rehellisenä, suorana,
tunnollisena, pelottomana, miellyttävänä ja luotettavana oppaana, eikä
minun kallis isäni enkä minä itse ajattele teistä koskaan toisin kuin
nyt."

Oli liian pimeä, että Mabel olisi voinut huomata kuulijansa kasvojen
ilmeitä, vaikka hänen suloiset kasvonsa olivat kääntyneet sinnepäin, kun
hän kohteliaasti ja varmasti puhui ilmaisten siten, että hänen
ajatuksensa oli selvä ja sanansa rehelliset. On kyllä totta, että hänen
kasvonsa punoittivat, mutta tunne oli tosi ja vakava, eikä hermo
värähdellyt, käsi vavissut eikä sydän kiivaammin sykkinyt. Lyhyesti:
hänen tapansa ja esiintymisensä ilmaisivat kohteliaan rehellisen tytön,
joka julisti hyväntahtoisuuttaan ja kiitollisuuttaan toisen sukupuolen
jäsenelle hänen monista palveluksistaan ja ansioistaan ilman sitä
mielenliikutusta, joka välittömästi tulkitsee taipumuksen hellempien
tunteitten ilmaisuun.

Haukansilmä oli kuitenkin liian kokematon voidakseen arvostella
tämänluontoisia asioita ja hänen nöyrä luontonsa ihastui niistä suorista
ja lupaavista sanoista, jotka oli juuri kuullut. Voimatta -- vaikk'ei
tahtomatta -- sanoa sen enempää hän asteli pois ja seisoi pyssyynsä
nojaten ja tähtiin katsellen runsaasti kymmenen minuuttia ehdottoman
hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään.

Täll'aikaa keskustelivat myöskin kersantti ja Lundie vallilla, johon
heidät jätimme.

"Ovatko miesten tavarat reilassa?" kysyi Lundie heitettyään silmäyksen
kersantin tuomaan luetteloon, jota hän ei pimeän tähden kuitenkaan
voinut lukea.

"Ovat, herra majuri, mitään ei puutu."

"Myöskin ampumatarpeet ja aseet?"

"Kaikki on kunnossa, majuri Duncan, ja valmiina palvelukseen."

"Te valitsitte ne miehet, jotka minä määräsin, Dunham?"

"Poikkeuksetta, herra. Parempia miehiä ei rykmentistä löydy."

"Te tarvitsette meidän parhaat miehemme, kersantti. Tämä yritys on nyt
tehty kolmesti -- joka kerta vänrikkien johdolla, ja he ovat aina
luvanneet minulle onnistuvansa ja kuitenkin yhtä usein erehtyneet. Niin
paljon huolen ja vaivan jälkeen en tahtoisi ihan turhan vuoksi luopua
koko yrityksestä; mutta tämä on joka tapauksessa viimeinen kerta ja
onnistuminen lopultakin riippuu teistä ja Haukansilmästä."

"Te voitte luottaa meihin molempiin, majuri Duncan. Velvollisuus, jonka
olette meille antanut, ei mene yli meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme,
ja luulisin, että voimme tehdä sen hyvin. Tiedän, ettei Haukansilmä jätä
toivomisen varaa."

"Häneen voi kyllä täydelleen luottaa. Hän on aivan erikoinen mies, joka
kauan epäilytti minua, mutta nyt, kun minä ymmärrän häntä, hän on
saavuttanut minun kunnioitukseni ja luottamukseni yhtä täydellisesti
kuin joku hänen majesteettinsa kenraaleista."

"Olen toivonut, että te voisitte ajatella hänen aiottua avioliittoansa
Mabelin kanssa soveliaana ja arvokkaana molemmin puolin."

"Sen kyllä aika näyttää, kersantti", vastasi Lundie hymyillen -- vaikka
tässäkin hämärä peitti ilmeitten hienoimmat vivahteet; "yksi nainen on
joskus vaikeampi hallita kuin kokonainen rykmentti miehiä. Tehän
tiedätte, että teidän toinen vävyehdokkaanne tulee mukaan, ja minä
luotan, että te annatte hänelle vapaan kilpailuvallan koettaa voittaa
tyttärenne suosion."

"Ellei kunnioitus hänen asemaansa kohtaan kehoittaisi minua siihen,
olisi teidän korkeutenne toivo määräävä."

"Kiitän teitä, kersantti. Me olemme paljon palvelleet toisiamme, ja
osaamme antaa toisillemme arvon, niin erilaisissa asemissa kuin
olemmekin. Ymmärtäkää tässä minua oikein. En pyydä Davy Muirille muuta
kuin vapaan taistelukentän, ei mitään etuoikeuksia. Rakkaudessa ja
sodassa kukin saa nauttia omista voitoistaan. Oletteko varma siitä, että
annokset on oikein laskettu?"

"Minä vastaan siitä, majuri Duncan; mutta elleivät ne riittäisi, voimme
luottaa sellaisiin metsästäjiin kuin Haukansilmä ja Suuri Käärme ovat."

"Se ei ikinä käy, Dunham", keskeytti majuri jyrkästi, "tuo puhe on
teidän amerikkalaisen syntyperänne ja tapojenne mukaista. Oikea soturi
ei koskaan luota muuhun kuin mitä hän omista varastoistaan saa; ja minä
pyydän, etteivät minun rykmenttini osastot anna esimerkkiä toisenlaiseen
menettelyyn."

"Teidän tarvitsee vain käskeä, majuri Duncan, saadaksenne tahtonne
täytetyksi; mutta jos minä uskallan vapaasti sanoa, herra --"

"Puhukaa empimättä, kersantti, te puhutte ystävälle."

"Usein on tehnyt mieleni sanoa, että skotlantilaiset soturit pitävät
hirvestä ja linnusta aivan yhtä paljon kuin sianlihasta silloin, kun
niitä on vaikea saada."

"Voitte olla ihan oikeassa; mutta pitämisellä ja pitämättä jättämisellä
ei ole mitään tekemistä sääntöjen määräysten kanssa. Armeija ei voi
luottaa mihinkään muuhun kuin omiin varastoihinsa. Siirtomaitten
säännöttömät tavat ovat jo vaikuttaneet liian paljon kuninkaan
palvelijoihin voidaksemme jatkaa pitemmälle."

"Kenraali Bruddock, teidän korkeutenne, oli suositellut samaa eversti
Washingtonille."

"Mitä minä Washingtonista! Te siirtomaalaiset, mies, puolustatte
toisianne aivan kuin olisitte vannoutuneet liittoon."

"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia
kuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne."

"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian
kiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena,
sillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole
milloinkaan muskettia olallaan kantanut."

"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?"

"No niin! -- Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen.
Hän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken
tunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper
Vesikoiraa?"

"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä
häneltä suinkin voi odottaa."

"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan
poikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista
verta suonissaan, kersantti?"

"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha
toverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja
kunnioitettuihin perheisiin."

"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän
puhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut."

"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui
erään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin
sorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole
varsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan
ajastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat
aluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan
heidän kieltänsä -- välttämättömyyden pakosta tietysti -- ja sai nimensä
intiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja
luonnetta kuvaavia nimiä."

"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja
englantilaiselle merimiehelle."

"Pyydän anteeksi, herra; Jasper Vesikoiraa on opettanut ja kasvattanut
oikea englantilainen merimies -- mies, joka on purjehtinut kuninkaan
laivoissa ja jota voidaan sanoa puhdasveriseksi. Poika on syntynyt
siirtomaissa, se voidaan hänestä sanoa, mutta toivoakseni hän ei sen
vuoksi ole ammattiinsa kelvoton, majuri Duncan."

"Ehkei, kersantti -- ehkäpä ei; mutta se ei häntä myöskään paranna. Tämä
Jasper käyttäytyi hyvin silloin, kun minä annoin hänelle Lokin
päällikkyyden. Ei yksikään nuorukainen olisi voinut menetellä
uskollisemmin eikä paremmin."

"Eikä urhoollisemmin, majuri Duncan. Minä olen pahoillani, herra, että
huomaan teidän epäilevän Jasperin uskollisuutta."

"Se on soturin velvollisuus, kun hänelle on uskottu tällaisen kaukaisen,
tärkeän paikan vartio, Dunham, eikä hän saa milloinkaan unohtaa
valppauttaan. Meillä on kaksi huomattavinta vihollista, mitkä maailmassa
milloinkaan ovat konnankoukkujaan harjoittaneet -- intiaanit ja
ranskalaiset -- eikä saa jättää huomioonottamatta mitään, mikä voi estää
heidän vehkeitänsä."

"Minä toivon, että teidän korkeutenne voi uskoa minulle ne syyt, jotka
ovat tämän epäluulon aiheuttaneet, koska kerran on uskonut minulle
myöskin tämän retkikunnan päällikkyyden."

"En sen vuoksi, että epäilisin teitä, Dunham, epäröi ilmaistessani
kaikkea, mitä olen onnistunut saamaan tietää, vaan minusta on sangen
vastenmielistä levittää pahaa juttua miehestä, jota olen tähän asti
pitänyt suuressa arvossa. Teidän täytyy ajatella hyvää Haukansilmästä,
muuten te ette tahtoisi antaa hänelle tytärtänne."

"Haukansilmän rehellisyydestä minä panen pääni pantiksi, herra", vastasi
kersantti lämpimästi ja ylpeydellä, joka voimakkaasti vaikutti hänen
päällikköönsä. "Sellainen mies ei osaa olla petollinen."

"Uskon, että olette oikeassa, Dunham; ja tämä viimeinen lausunto on
karkoittanut kaikki minun vanhat epäilykseni. Olen saanut nimettömän
kirjeen, jossa minua neuvotaan olemaan varuillani Jasper Westernin eli
Jasper Vesikoiran suhteen, kuten sanotaan, sillä vihollinen olisi muka
ostanut hänet, ja minulle luvataan lähitulevaisuudessa tarkempia
tietoja."

"Kirjeet ilman allekirjoitusta eivät ansaitse sodassa suurta arvoa."

"Entäs rauhassa, Dunham? Kukaan ei voi tavallisissa oloissa antaa
nimettömälle kirjeelle vähemmän arvoa kuin minä: se todistaa
raukkamaisuutta, ilkeyttä ja matalamielisyyttä ja sitä voi pitää
kavaluuden merkkinä yhtä paljon kuin minä muuna tahansa. Mutta sodassa
on asia hieman toinen. Sitäpaitsi on minulle ilmoitettu monenlaisia
epäilyttäviä merkkejä."

"Ovatko ne sellaisia, jotka voitte käskyläisellenne ilmoittaa, teidän
korkeutenne?"

"Ovat kyllä. Yksi näyttää yhtä varmalta kuin te itse Dunham. On sanottu
esimerkiksi, että teidän kaunis tyttärenne tovereineen pelastui
irokeesien kynsistä vain sen vuoksi, että Jasper pääsisi parempiin
kirjoihin minun silmissäni. Minulle on huomautettu, että
frontenacilaiset haluavat vallata Lokin silloin, kun se kuljettaa
kersantti Dunhamia miehistöineen, sekä katkaista mielisuunnitelmamme
mieluummin kuin saada jonkun tytön ja hänen enonsa päänahan."

"Minä ymmärrän tämän viittauksen, mutta en anna sille mitään arvoa. Jos
Jasperissa on vilppiä, niin Haukansilmä on petollinen, mutta minä voisin
yhtä helposti epäillä teidän korkeuttanne kuin viimeksimainittua."

"Siltä se voi tuntua, kersantti -- siltä se todellakin tuntuu. Mutta
Jasper nyt kuitenkaan ei ole Haukansilmä, ja tunnustan, Dunham, että
luottaisin häneen enemmän, ellei hän puhuisi ranskaa."

"Ei se ole suositus minunkaan mielestäni, sen vakuutan teidän
korkeudellenne. Mutta poikahan oppi sen pakosta ja -- luvallanne -- häntä
ei pitäisi sen vuoksi liian pikaisesti tuomita."

"Se on kirottua kieltä eikä milloinkaan tuota kenellekään mitään hyvää
-- vielä vähemmän jollekin brittiläisille, vaikka otaksun, että
ranskalaistenkin pitää käyttää keskustellessaan jotakin kieltä.
Luottaisin paljon enemmän Jasperiin, ellei hän tietäisi mitään heidän
kielestään. Tämä kirje vaivaa minua, ja jos minä voisin luovuttaa
kutterin kuljetuksen jollekin toiselle, minä keksisin jonkun syyn
pidättääkseni hänet täällä. Olen puhunut teille langostanne; hänhän
tulee mukaanne ja on merimies?"

"Oikea merimies, teidän korkeutenne, ja hänellä on omat ennakkoluulonsa
suolattomasta vedestä. Epäilen, haluaisiko hän panna taitoansa
koetukselle tällaisella järvellä, ja olen varma, ettei hän löytäisi
asemaamme."

"Jälkimmäinen on epäilemättä totta eikä hän tunne kylliksi hyvin tätä
omituista järveä voidakseen palvella siellä. Pitäkää siis valppautenne
kaksin verroin vireillä. Minä annan teille täyden vallan. Jos huomaatte
Jasperissa jotakin petollista, vangitkaa hänet heti paikalla."

"Ollen kruunun palveluksessa, teidän korkeutenne, hänen on alistuttava
sotalakien tuomittavaksi."

"Niin on. Kurittakaa häntä ja lähettäkää sitten tänne hänen omalla
kutterillansa. Teidän lankonne varmaankin osaa takaisin samaa tietä, kun
pitää mennessään silmänsä auki."

"En ollenkaan epäile, majuri Duncan, ettemme kaikki osaisi takaisin, jos
Jasperin ennenaikainen paluu tekisi sen välttämättömäksi, vaikka luulen
uskaltavani panna pääni hänen uskollisuudestansa pantiksi."

"Minua miellyttää teidän luottamuksenne -- se puhuu hyvää pojan
puolesta. Mutta tämä kirottu kirje -- siinä on niin paljon
totuudenmukaisuutta; ei, siinä on paljon totta muihin asioihin nähden."

"Minä luulin teidän korkeutenne sanoneen, että allekirjoitus puuttui
-- suurin seikka, joka voisi ilmaista rehellisen lähettäjän."

"Ihan oikein. Dunham; ei muu kuin raukka ja lisäksi suuri pelkuriraukka
voisi lähettää yksityisessä elämässä nimetöntä kirjettä. _Sodassa_ on
kuitenkin toista. Käsiala on väärennettyä ja koko juoni on taitavasti
keksitty."

"Sota suvaitsee sellaisia alhaisia keinoja, herra, kuin väijytyksiä,
yllätyksiä, valehyökkäyksiä, vieläpä vakoojiakin, mutta se kaikki on
sittenkin toista kuin nimetön kirje."

"Minä olen nähnyt monia kummallisia tapauksia ja omituisia ihmisiä
elämäni aikana. Mutta hyvästi nyt, kersantti; minä en saa pidättää teitä
kauemmin, olkaa varuillanne ja pitäkää silmänne auki. Muir luultavasti
palaa sangen pian. Jos te nyt tällä uhkarohkealla retkellänne
täydellisesti onnistutte, niin minä olen tekevä kaiken voitavani, kun
tulee täytettäväksi joku virka, jota monien ansioittenne perusteella
voitte itsellenne toivoa."

"Nöyrä kiitos, teidän korkeutenne", vastasi kersantti tyynesti, sillä
kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli turhaan koettanut saada tunnustusta
ansioilleen, "ja toivon, etten koskaan häpäise tehtävääni, olkoon se
mikä tahansa. Minä olen se, miksi luonto ja Luoja ovat minut tehneet ja
toivon voivani olla tyytyväinen."

"Ette kai ole unohtanut haupitsia?"

"Jasper otti sen laivaan tänä aamuna, herra."

"Olkaa varovainen älkääkä luottako täydellisesti siihen mieheen. Uskokaa
asia heti Haukansilmälle, hänen tarkka silmänsä keksii kyllä jokaisen
lurjuksen, joka kiertelee vehkeilleen. Hänen vaatimaton rehellisyytensä
pakottaa hänet ilmaisemaan kaikki, mitä hän saa selville. Häneen täytyy
voida luottaa."

"Hänestä minä vastaan päälläni tai asemallani rykmentissä. Minä olen
nähnyt häntä koeteltavan liian usein epäilläkseni häntä."

"Kaikista inhoittavista tunteista pahin, Dunham, on epäluulo, joka on
herännyt ennen täydellisesti uskottua miestä kohtaan. Olette kai
huolehtinut, että piikiveä tulee mukaan?"

"Kukaan kersantti ei milloinkaan unohda sellaisia asioita, teidän
korkeutenne."

"Hyvä, antakaa minulle sitten kätenne, Dunham. Jumala olkoon kanssanne
ja antakoon aikeenne onnistua! Muir palaa pian. Antakaa hänen matkalla
seurustella tyttärenne kanssa, sillä se ratkaisee tämän asian
ainaiseksi. Kuka hyvänsä palaisi iloisena sellaisessa seurassa kuin
Mabel, eikö sitten joku iloton leski, jolla ei ole rakastettavana muita
kuin hän itse -- ja päälle päätteeksi sellainen itse kuin Davy!"

"Toivon, herra, että tyttäreni tekee järkevän päätöksen ja että hänen
päätöksensä on jo vakaantunut Haukansilmän hyväksi. Eikä ratkaisun
pitäisi olla vaikeatakaan, sillä tottelemattomuus johtaa aina kapinaan."

"Tarkastakaa kaikki ampumatarpeet ja koettakaa heti, kun pääsette
perille; kosteus matkalla voi turmella ruudin. Ja nyt vielä kerran
hyvästi, kersantti. Pitäkää Jasperia silmällä ja neuvotelkaa Muirin
kanssa, jos vaikeuksia ilmestyisi. Odotan teidän palaavan voittajana
kuukauden päästä tästä päivästä."

"Jumala siunatkoon teitä, majuri! Jos minulle jotakin tapahtuisi, niin
pyydän teitä puoltamaan vanhan soturin kunniaa."

"Luottakaa minuun, Dunham; te saatte luottaa ystävään. Olkaa
varuillanne. Te joudutte suorastaan leijonan kitaan; ih! eikä edes
leijonan, vaan inhoittavan tiikerin, joka lakkaamatta vaanii.
Tarkastakaa aamulla pii ja ampumatarpeet; ja nyt hyvästi, Dunham,
hyvästi!"

Kersantti puristi sydämellisesti esimiehensä tarjottua kättä ja sitten
he erosivat -- Lundie liikkuvaan asuntoonsa ja kersantti niemelle
astuakseen sieltä veneeseen.

Ei voi otaksua, että kersantti esimiehestään erottuaan olisi heti
unohtanut saamansa määräykset. Hän ei voinut ajatella Jasperista muuta
kuin hyvää, mutta ankara velvollisuus pakotti myöskin kuulemaan sitä
ääntä, joka kielsi luottamasta. Kun hän nyt tunsi, että kaikki riippui
hänen taitavuudestansa, hän oli päättänyt pitää silmällä nuoren
merimiehen toimia ja päästyään varmuuteen, ettei mitään voitaisi tehdä
ihan huomaamatta, hän oli saavuttanut takaisin hyvän tuulensa, kun vene
joutui Lokin sivulle. Tultuaan kannelle hän näki kaikki kunnossa ja
hänen epäilyksensä hieman haihtui ja hän melkein säälien ajatteli
nuorukaista, jonka elämä ja kokemukset olivat niin suuressa määrässä
samanlaiset kuin hänen omansa.

Lokin ankkuri oli nostettu heti, kun huomattiin kersantin veneen
lähtevän rannasta, sillä hän oli tulijoista viimeinen, ja kokka
käännettiin airojen avulla itäiseen suuntaan. Muutamat voimakkaat vedot
veivät aluksen ulomma, jossa virta sitä kuljetti yhä etemmä. Oli aivan
tyyni; sekin järveltä tuleva ilmanhenki joka äsken oli hieman purjeita
pullistanut, oli kerrassaan asettunut.

Koko ajan vallitsi aluksella tavaton hiljaisuus. Kaikki laivalla-olijat
ilmeisesti tunsivat, että he olivat yön pimeässä lähdössä epävarmalle ja
uhkarohkealle retkelle, ja siksi velvollisuus, tämä myöhäinen hetki ja
edessä ammottava tuntematon kohtalo -- kaikki yhdessä valoivat omituista
juhlallisuutta heidän liikkeihinsä. Tottumus tuli vielä avuksi.
Senpävuoksi kaikki olivat vaiti ja ne, jotka puhuivat, puhuivat harvoin
ja kuiskaten. Näin kulki kutteri hiljalleen selälle niin kauaksi kuin
joen virran vaikutus ulottui, mutta sitten se kokonaan pysähtyi odottaen
maalta päin tuulahdusta. Seurasi puolisen tunnin väliaika, jolloin Lokki
lepäsi hiljaa kuin vettynyt hako. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden
vallitessa ei kuitenkaan kaikki keskustelu Lokilla ollut loppunut, sillä
kersantti Dunham saatuaan varmuuden, että hänen tyttärensä seuralaisensa
kanssa oli peräkannella, vei Haukansilmän hyttiinsä, katsoi tarkasti,
ettei ollut syrjäisiä saapuvilla ja lukittuaan oven virkkoi:

"Siitä on nyt monta vuotta, kun sinä aloit minun seurassani totutella
itseäsi metsien vaaroihin ja vastuksiin, ystäväni."

"Niin on, kersantti, on kyllä. Joskus minua peloittaa, että olen liian
vanha Mabelille, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun me jo tovereina
taistelimme ranskalaisia vastaan."

"Siitä ei pelkoa, Haukansilmä. Minä olin melkein sinun ikäisesi, kun
voitin omakseni hänen äitinsä; ja Mabel on vakava ajatteleva tyttö --
joka panee luonteelle suuremman arvon kuin millekään muulle. Joku poika,
kuten esimerkiksi Jasper Vesikoira, ei pääsisi mihinkään hänen kanssaan,
vaikka onkin sekä nuori että kaunis."

"Ajatteleekohan Jasper naimisiin menoa?" kysyi opas tyynesti, mutta
vakavasti.

"Toivoakseni ei -- ei ainakaan ennenkuin on näyttänyt jokaiselle, että
hänkin voisi olla kelvollinen saamaan vaimon."

"Jasper on kelpo poika ja omaa suuret lahjat alallansa; hän voi vaatia
itsellensä vaimon yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Ollakseni sinulle rehellinen, Haukansilmä, minä pyysin sinua tänne
puhuakseni sinulle juuri siitä nuorukaisesta. Majuri Duncan on saanut
jonkunlaisen ilmoituksen, joka on herättänyt hänessä epäilyksiä, että
Jasper Vesikoira olisi petollinen ja että vihollinen olisi hänet
ostanut. Minä tahdon kuulla sinun ajatuksesi asiasta."

"Mitä?"

"Minä sanon, että majuri epäilee Jasperia kavaltajaksi, ranskalaiseksi
vakoojaksi -- tai, mikä vieläkin pahempi, luulee, että hänet on ostettu
kavaltamaan meidät. Majuri on saanut kirjeen tästä, ja vaatinut minua
pitämään pojan hommia silmällä, sillä hän luulee, että voisimme kohdata
viholliset silloin, kun vähimmän odotamme, ja pojan avulla."

"Onko Duncan of Lundie sanonut teille tämän, kersantti?"

"On, Haukansilmä; ja vaikka minulla on monia syitä luottaa Jasperiin,
minulla on kuitenkin tunne, joka sanoo, että minun pitäisi epäillä
häntä. Uskotko sinä aavistuksiin, ystäväni?"

"Mihin, kersantti?"

"Aavistuksiin -- jonkunlaiseen salaiseen esitietoon onnettomuuksista,
jotka tulevat meitä kohtaamaan. Meidän rykmenttimme skotlantilaiset
uskovat siihen järkkymättä, ja minun ajatukseni Jasperista ovat
muuttuneet niin äkkiä, että olen alkanut pelätä heidän oppinsa
sisältävän jonkunlaisen totuuden."

"Mutta tehän olette puhunut Duncan of Lundien kanssa Jasperista, ja
hänen sanansa ovat herättäneet pahoja aavistuksia."

"Ei niin -- ei ollenkaan niin, sillä keskustellessani majurin kanssa
minun tunteeni olivat kokonaan toiset, ja minä kaikin keinoin koetin
todistaa hänelle, että hän teki pojalle vääryyttä. Mutta täällä ei
hyödytä vastustaa aavistusten varoituksia, ja pelkään, että epäilyksessä
on sittenkin jotakin perää."

"Kersantti, minä en ymmärrä aavistuksia, mutta minä olen tuntenut hänet
pojasta asti ja oppinut luottamaan häneen yhtä varmasti kuin itseeni ja
Suureen Käärmeeseen."

"Mutta Käärmeellä on omat keinonsa ja hän väijyy ja tiedustelee sodassa
yhtä hyvin kuin kuka tahansa."

"Se kuuluu juuri hänen ja hänen kansansa luonteeseen. Ei punanahka eikä
valkoihoinen voi kieltää perusluonnettansa, eikä myöskään Chingackgook
voi taistella kohtalon määräyksiä vastaan."

"Sen uskon; en minäkään olisi voinut ajatella vielä tänä aamunakaan
Jasperista mitään pahaa. Minusta tuntuu, Haukansilmä, saatuani tämän
aavistuksen, ettei poika puuhaile kannellansa luonnollisesti, vaan on
äänetön, synkkä ja miettiväinen, kuten mies, jolla on paino
omallatunnollaan."

"Ei Jasper koskaan melua, ja hän sanoo minulle, että meluapitävät
alukset ovat huonoja sotalaivoja. Herra Cap on samaa mieltä. Ei, ei;
minä en usko Jasperista mitään pahaa, ennenkuin näen. Kutsukaa tänne
lankonne, kersantti, niin saamme kysyä hänen mielipidettään asiassa,
sillä nukkua ja epäillä ystäväänsä sydämessään on samaa kuin nukkua
painon alla. Minä en ollenkaan luota teidän aavistuksiinne."

Kersantti, vaikk'ei ollenkaan ymmärtänyt itseään tässä asiassa, suostui,
ja Cap liittyi neuvottelijoihin. Kun Haukansilmä oli vähemmän hämillään
kuin hänen toverinsa ja luotti täydellisesti syytetyn rehellisyyteen,
hän aloitti keskustelun.

"Me olemme kutsuneet teidät, herra Cap, tänne", hän virkkoi,
"kysyäksemme teiltä, oletteko te huomannut mitään tavallisuudesta
poikkeavaa Jasperin liikkeissä tänä iltana."

"Hänen liikkeensä ovat -- sen uskallan sanoa -- kyllin tavalliset
suolattomille vesille, herra Haukansilmä, vaikka hänen toimensa rannalla
antavat aihetta moniin muistutuksiin."

"Kyllä, kyllä; me tiedämme, että te ette koskaan ole pojan kanssa samaa
mieltä siitä, miten kutteria on kuljetettava, mutta on eräs toinen asia,
josta haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne."

Haukansilmä kertoi nyt epäilyksistä, jotka kersantissa olivat heränneet
ja miten majuri Duncania oli varoitettu.

"Nuorukainen puhuu ranskaa, eikö niin?" kysyi Cap.

"Sanotaan hänen puhuvan sitä paremmin kuin tavallisesti", vastasi
kersantti synkästi. "Haukansilmä tietää, että se on tosi."

"En halua väittää sitä vastaan", virkkoi Haukansilmä -- "ainakin minulle
on sanottu, että niin on asianlaita. Mutta se ei todista mitään
sellaisesta pojasta kuin Jasper. Minä puhun mingojen kieltä opittuani
sitä ollessani niiden roistojen vankina, mutta kuka sanoo, että minä
olen heidän ystävänsä? Vaikk'en olisi heidän vihollisensakaan, minun ei
kuitenkaan tarvitsisi taipua intiaanien vehkeisiin. Nyt minä kuitenkin
olen heidän vihollisensa ja ajatukseni ovat kristityn miehen."

"Niin, Haukansilmä, mutta Jasper ei oppinut ranskaansa vankina, vaan
poikasena, jolloin mieli on vaikutuksille altis ja jolloin voidaan
luonteeseen juurruttaa mitä vain, ellei hyvä kohtalo suojele pahojen
ihmisten ilkeydeltä."

"Se on ihan totta", lisäsi Cap, "sillä silloin opimme katkismuksen ja
muut siveyssäännöt. Kersantin huomautus ilmaisee, että hän tuntee
ihmisluonteen ja olen hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä. On
turmiollinen seikka nuorelle miehelle, että hän tämän suolattoman
vesilätäkön seuduilla puhuu ranskaa. Jos tämä nyt olisi Atlantilla,
jossa merimiehet silloin tällöin joutuvat puhumaan luotsien tai muiden
kielimiesten kanssa sitäkin kieltä, niin en sanoisi mitään, vaikka
sielläkin katselemme epäluulolla sellaista toveria, joka sitä liian
hyvästi osaa. Mutta täällä Ontariolla se on minusta mitä epäiltävin
asianhaara."

"Mutta Jasperin täytyi puhua ranskaa ihmisten kanssa järven toisella
rannalla", sanoi Haukansilmä, "tai pitää suunsa aivan kiinni, koska
siellä ei kukaan puhu muuta kuin ranskaa."

"Ette kai tahdo sanoa minulle, Haukansilmä, että ranskalaiset ovat
tuolla toisella rannalla?" huudahti Cap osoitellen peukalollaan olkansa
yli Canadaan päin, "että toinen tämän vesilätäkön ranta on Yrjön ja
toinen ranskalaisten?"

"Minä tahdon sanoa teille juuri sen, että tämä on Yrjön ja tuo tuolla on
Ylä-Canada ja että täällä puhutaan englantia, saksaa ja intiaanien
kieliä yhtä varmasti kuin siellä ranskaa ja intiaanien kieliä. Myöskin
mingot ovat saaneet kieleensä monia ranskalaisia sanoja, eivätkä ole
kuitenkaan siitä sen kummemmiksi tulleet."

"Ihan totta. Mutta minkälaista väkeä nämä mingot oikeastaan ovat,
ystäväni?" kysyi kersantti nykäisten toista olasta ja katsoen suoraan
silmiin. "Kukaan ei tunne niitä paremmin kuin sinä, ja minä kysyn,
minkälaisia roistoja ne ovat."

"Jasper ei ole mingo, kersantti."

"Hän puhuu ranskaa ja sen puolesta hän voisi yhtä hyvin ollakin. -- Veli
Cap, etkö ole huomannut tämän onnettoman nuorukaisen toimissa mitään
epäiltävää?"

"En suorastaan, vaikka hän on tehnyt työnsä väärästä päästä melkein koko
ajan. On kyllä totta, että hän kiersi nuoraa kimppuun vastapäivään,
mutta olen varma, ettei hän sillä mitään tarkoittanut, vaikka myöskin
voi tapahtua, että ranskalainen nuoran kimputtaminen voi viedä koko
aluksen väärään. Sitäpaitsi Jasper kiinnitti halkaisijan hinausköyden
poikkipuuhun sensijaan, että olisi sitonut sen mastoon, johon se kuuluu
-- ainakin englantilaisen purjehdustavan mukaan."

"Uskallan sanoa, että Jasper on voinut saada jonkun canadalaisen
merimiestavan ollessaan niin kauan toisella rannalla", pisti Haukansilmä
väliin, "mutta jos saakin jonkun ajatuksen tai sanan, ei sitä kuitenkaan
voida pitää petoksena eikä epäillä. Minä itse joskus saan ajatuksia
mingoilta, mutta minun sydämeni on aina ollut delawarelainen. Ei, ei,
Jasper on rehellinen, ja kuningas voi kruunuineen luottaa häneen ihan
yhtä hyvin kuin omaan vanhimpaan poikaansa, joka, tietäessään saavansa
sen joskus päähänsä, lienee toki viimeinen koettamaan varastaa sitä."

"Hyvin puhuttu -- hyvin puhuttu, Haukansilmä!" sanoi Cap. "Paljon
koreita sanoja, mutta hiton vähän johdonmukaisuutta. Ensiksi
kuninkaallinen majesteetti ei voi antaa pois kruunuansa, koska
valtakunnan laki määrää hänet aina käyttämään sitä, että hänen
korkeutensa tunnettaisiin, aivan samoin kuin laivaston päällikön
merkkinä on hopea-airo. Toiseksi on suuri rikos lakia vastaan, jos hänen
majesteettinsa vanhin poika tavoittelee kruunua tai hankkii lapsia
muuten kuin laillisessa avioliitossa -- molemmat vaikuttavat
turmiollisesti kruununperimykseen. Siitä näette, Haukansilmä-ystävä,
että jokaisen pitää kulkea tietänsä järkevästi ja oikeassa tahdissa.
Laki on järkeä, ja järki on viisautta ja viisaus on oikeata elämää.
Siitä seuraa, että kruunu on perustettu laille, järjelle ja
viisaudelle."

"Kaikesta siitä minä tiedän sangen vähän, herra Cap, mutta mikään ei saa
minua ajattelemaan, että Jasper olisi kavaltaja."

"Siinä olette taaskin väärässä, Haukansilmä, sillä onhan eräs keino
saada asia selville paremmin kuin ajattelemalla ja tuntemalla, ja se on:
sattuman kautta."

"Asia voi olla niin kaupungeissa, mutta täällä rajaseudulla on toisin."

"Asian luonto on sellainen, ja se vallitsee kaikkialla. Niinpä huomasin
hyvin epäilyttävän sattuman juuri laivaan astuessani tänä iltana ja
olkoon sekin mainittuna Jasperia vastaan. Jasper otti omin käsin alas
kuninkaan lipun. Juuri kun hän oli katsovinaan Mabeliin ja sotamiehen
vaimoon ja antoi määräyksensä heidän viemisestään hyttiin, hän otti alas
liittovaltion lipun!"

"Se nyt saattoi olla sattumalta", vastasi kersantti, "sellaista on
joskus minullekin tapahtunut. Ehkä oli lippunaru sidottu kelaan ja lippu
oli joutunut kehnosti ylös."

"Kelaan!" huudahti Cap ilkamoiden. "Toivon, kersantti Dunham, että
käyttäisit oikeita sanontatapoja. Kuka nyt lippunarun kelaan sitoo? Minä
pidän kuitenkin tätä lippujuttua merkittävänä asianhaarana, ettekä te
voi saada minua mielipiteestäni luopumaan. Meidän ei kuitenkaan pitäisi
unohtaa illallista, vaikka laiva olisi täynnä kavaltajia."

"Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, veli Cap. Mutta minä voin
luottaa siihen, että voin uskoa Lokin päällikkyyden sinulle, jos jokin
pakottaisi minut vangitsemaan Jasperin."

"Minä en jätä sinua pulaan, kersantti, ja siinä tapauksessa sinä saat
nähdä, mihin Lokki oikeastaan kelpaa, tähän asti sitä on voinut vain
aavistaa."

"Minusta nähden", virkkoi Haukansilmä syvään huoaten, "Jasper on syytön,
ja koko ikävyydestä päästään sillä, että kysytään häneltä suoraan, onko
hän kavaltaja vai ei. Jasperin puolesta minä uskallan kaikki
siirtomaitten aavistukset ja asianhaarat."

"Se ei käy päinsä", väitti kersantti. "Vastuu tämän retken
onnistumisesta lankeaa minulle, ja minä pyydän ja vaadin, ettette minun
tietämättäni lausu sanaakaan koko asiasta kenellekään. Meidän tulee vain
pitää silmämme auki ja toimia asianhaarain mukaan."

"Niin, niin; asianhaarat on otettava lukuun", vastasi Cap. "Sattuma voi
esittää sata todistusta. Sellainen on elämän laki. Moni on joutunut sen
kautta hirteen."

Tähän loppui keskustelu, ja hetkisen kuluttua koko seurue ilmestyi
kannelle, kukin tarkaten epäillyn Jasperin hommia luonnettaan kuvaavalla
tavalla.



XIV LUKU.


    "Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton,
    niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama,
    käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo:
    'Sun Troijastas on palanut jo puolet'."

                                 _Shakespeare_.

Koko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper
laivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun
taas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen
levolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset.
Majoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän
sankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä
osaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten
kasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin
nauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden
viehätystä.

Purjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään
tuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään
liikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin
neljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja
näytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori
Jasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta,
mutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien
liian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa
keskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen
liikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai
majoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä,
niin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja -- voimme lisätä --
niin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra
Muirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä
kuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli
niin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului
hiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat,
puomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani
aluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.

"Siinä on tuuli, Anderson", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle,
"tartupa peräsimeen."

Tätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti
suuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta
kokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella
tunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin
komentavan: "Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa."

Se tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat
kannelle.

"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia,
Jasper poikaseni?" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen
keskustelun uudelleen. "Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän
viisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä
vähän kuin minäkin."

"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina
voimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä
alkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä
tällaisella tuulella on tietämistä."

"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti", huomautti Cap, "sillä siinä
maailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella
sisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?"

"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin
viittauksia."

"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan
tarvitsette niitä käyttää?"

Mabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin
kauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan
muu ei sitä huomannut.

"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan",
vastasi nuori mies sävyisästi. "Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap,
voimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä
itäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti
kuin valtamerelläkin."

"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin
sellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina
hetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin
päin sen olisi mentävä."

"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia",
huomautti Jasper vaatimattomasti, "vaikka usein kuitenkin saamme olla
valmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme
päästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa
siitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata."

"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä
suurella selällä?" kysyi Haukansilmä.

"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä
Oswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja
maihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä
yönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia."

Oli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa,
joka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi
menetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin
suloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan
niitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman
viehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen,
ettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään
ollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.

"Tunnustan sen, Jasper -- minä tunnustan sen", hän sanoi
yksinkertaisesti. "Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä -- enkä voi
esittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut -- niin olisipa
todellakin voinut käydä, kuten sanot."

"Sen illanhan te vietitte meidän kanssamme, Haukansilmä", huomautti
Mabel viattomasti. "Totisesti sellainen mies, joka viettää niin suuren
osan ajastaan metsissä vihollisten rintamalla, saanee toki anteeksi, jos
hän muutamia tunteja kuluttaa vanhan ystävänsä ja tämän tyttären
seurassa."

"Ei, ei; minä olen tehnyt sangen vähän muuta kuin laiskoitellut sen
jälkeen kuin saavuimme linnaan", vastasi toinen huoaten, "ja on hyvä,
että poika huomauttaa minua siitä. Laiskuri ansaitsee nuhteet
-- todellakin hän ansaitsee toria."

"Toria, Haukansilmä! En ole koskaan uneksinutkaan sanoa sinulle mitään
epämieluista, vielä vähemmän torua siksi, että joku vakooja tai pari
intiaania pääsee pujahtamaan käsistämme. Minä tiedän, missä sinä olit,
ja sinun poissa-olosi oli luonnollisin asia maailmassa."

"En ole sanoistasi loukkaantunut, Jasper, sillä ne olivat oikeutetut. Me
olemme kaikki inhimillisiä ja kaikki erehdymme."

"En tahtonut olla epäkohtelias, Haukansilmä."

"Anna minulle kätesi, poika, anna minulle kätesi. Et sinä minua
muistuttanut, vaan omatunto."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Cap. "Tämä viimeinen riita on ratkaistu
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Mutta tahtoisitteko sanoa meille,
miten onnistuttiin saamaan selville, että niin äskettäin vakoojat ovat
meitä kierrelleet. Tämä minusta on kummallinen asianhaara."

Tätä viimeistä lausetta sanoessaan hän polkaisi kevyesti kersantin
varpaita ja nykäisi kyynärpäällään opasta nyökäten kevyesti päätään,
vaikka katselikin avaruuteen.

"Siitä, että Käärme huomasi niiden jäljet seuraavana päivänä. Ne oli
tehnyt sotilaan saapas ja mokkasiini. Eräs meidän metsästäjistämme näki
vielä kanotin kiitävän seuraavana aamuna Frontenacille päin."

"Johtivatko jäljet varustuksille asti, Jasper?" kysyi Haukansilmä
toriasaaneen koulupojan nöyrällä äänellä. "Johtivatko jäljet sisään
varustuksiin, poika?"

"En usko. Se ei ollut tullut joen yli, vaan poikennut itäiselle
niemelle. Sen mukaan kuin saatoimme päättää, ei se ollut tullut joen
yli."

"Ja miksi te ette tarttunut asiaan, Jasper, ja näyttänyt niille?" kysyi
Cap. "Tiistai-aamuna kävi rivakka tuuli -- tällaisella kutterilla olisi
voinut laskea monen solmuvälin nopeudella."

"Se voisi onnistua valtamerellä herra Cap", pisti väliin Haukansilmä,
"mutta ei täällä. Vesi ei jätä mitään jälkiä, eikä voisi keksiä, mistä
ranskalainen tai intiaani ovat kulkeneet."

"Miksi tarvittaisiin jälkiä, kun laivan kannelta voidaan huomata
karkulaiset, kuten Jasperin sanojen mukaan olisi voinut huomata tämän
kanotin? Ei haittaisi, vaikka olisi parikymmentä mingoa tai
ranskalaista, kun kelpo brittiläiset käyvät vihollisensa kimppuun.
Olisittepa sanonut minulle, herra Vesikoira, silloin tiistai-aamuna,
niin olisimme näyttäneet niille lurjuksille."

"Uskallan väittää, herra Cap, että niin vanha ja viisas merimies kuin
te, ei olisi kuitenkaan saanut aikaan enempää kuin minunlaiseni nuori
aloittelija. Pitkä ja toivoton yritys on koettaa saada kiinni
kaarnakanotti."

"Eihän olisi tarvinnut muuta kuin kiitää nopeasti sen perässä, niin
olisi sen pakottanut maihin."

"Maihin, herra Cap! Te ette ymmärrä koko näiden sisäjärvien liikennettä,
jos luulette, että niin helposti voitaisiin pakottaa joku kaarnakanotti
maihin. Heti kun he huomaavat takaa-ajajat, he lähtevät apupurjeittensa
avulla myötätuuleen ja ennenkuin ehditte ajatella, ohjailette purttanne
penikulman tai parin päässä heidän vanavedessään."

"Ette kai tahdo saada minua uskomaan, herra Jasper, että kukaan niin
päättömästi uskaltaisi lähteä noilla munankuorilla purjehtien aavalle
selälle, jos vähänkään tuuli käy?"

"Olen usein kulkenut sillä tavalla Ontarion yli, vaikka aallot ovat
kuohuneet melkoisen korkeina. Oikein käytettynä niissä säilyy kuivimpana
ja ne ovat parhaat veneet, mitä tunnetaan."

Cap vei nyt lankonsa ja Haukansilmän syrjään vakuuttaakseen heille, että
Jasperin selitys vakoojista oli "asianhaara", vieläpä "hyvin vaikuttava
asianhaara", jota piti tutkia ja punnita mitä suurimmalla tarkkuudella,
sillä hänen selityksensä kanoteista oli niin epäiltävä, että sillä
ilmeisesti tahdottiin johtaa kuulijoita harhaan. Jasper hänen mielestään
puhui liian varmasti niistä miehistä, jotka olivat käyneet maissa,
ollakseen niistä tietämättä enemmän kuin ilmaisi. Mokkasiinit eivät
hänen mielestään ilmaisseet mitään, koska valkoinen mies saattoi käyttää
niitä yhtä hyvin kuin intiaanikin -- hänellä itsellään oli yksi pari, ja
saappaat -- sehän oli tietty -- eivät tehneet sotilasta. Vaikka
kersantti ei pannut kovin suurta arvoa tälle todistelulle, ei se
kuitenkaan ollut vaikuttamatta häneen. Hänestä tuntui hyvin omituiselta,
että vakoojia olisi käynyt niin lähellä varustuksia ilman, että hänellä
olisi ollut niistä vähintäkään aavistusta, eikä hän voinut ymmärtää,
että tämä olisi ollut sellaista tietoa, josta yksin Jasper saattoi saada
selvän. Oli kyllä totta, että kerran tai kahdesti Lokki oli lähetetty
ulapalle tällaiselle asialle, mutta vaikka kutteri kulki Jasperin
johdolla, ei hän tiennyt vehkeilijöitten hommista enempää kuin muutkaan.
Mikä nyt olisi ilmaissut nuuskijoitten käynnin hänelle paremmin kuin
kenellekään muulle läsnä-olijoista? Haukansilmä taas ajatteli asiaa
toisin. Herkkätunteisena hän moitti itseään velvollisuuden
laiminlyönnistä, ja kun hän ajatteli, että juuri hänen olisi pitänyt
tietää tällaisten vieraitten käynti, hän luki Jasperille suureksi
ansioksi tämän valppauden. Hän ei nähnyt mitään erikoista siinä, että
Jasper oli saanut selville kertomansa tosiasian, vaikkakin hän myönsi
itselleen, että oli tavatonta -- ellei häpeällistä -- kun hän nyt vasta
kuuli tämän asian ensimmäisen kerran. "Mitä mokkasiiniin tulee, herra
Cap", hän sanoi, kun lyhyt keskeytys antoi hänelle tilaisuuden puhua,
"niitä on saattanut käyttää yhtä hyvin valkoihoinen kuin punanahkakin,
vaikk'ei jälki ole koskaan sama, kun sitä käyttää toinen eikä toinen.
Jok'ikinen, joka on tottunut liikkumaan metsissä, voi tuntea valkean
miehen jäljen olkoonpa sen tehnyt saapas tai mokkasiini. Tarvitaan
parempia todistuksia kuin tämä, että minä voisin pitää Jasperia
epärehellisenä."

"Te myönnätte, Haukansilmä, että metsissä on sellaisiakin olentoja kuin
kavaltajat?" pisti Cap väliin johdonmukaisesti.

"En ole ikinä tuntenut rehellistä mingoa -- sellaista, johon voisitte
luottaa -- jos hän vain saa tilaisuuden teitä pettää. Petos kuuluu
niiden perusluonteeseen ja mielestäni heitä tulee surkutella mieluummin
kuin vihata."

"Miksi ei sitten uskoa, että tällä Jasperilla on sama heikkous? Kukin on
omalaisensa ja inhimillinen luonto on joskus ihan ihmeellinen -- sen
minä tiedän kokemuksesta."

Se oli tulos pitkästä ja hapuilevasta keskustelusta, jossa koetettiin
puolustaa Jasperin viattomuutta toisten syytöksiä vastaan, kunnes
kersantti ja hänen lankonsa olivat yhä varmistuneet siinä käsityksessä,
että hän on syyllinen, kun taas heidän toverinsa yhä lujemmin ja
lujemmin koetti puolustaa syytettyä ja kaikin mokomin varoa
langettamasta väärää tuomiota. Hänestä kaikki asiat kävivät ihan
säännöllistä latuaan, sillä ei ole mitään parempaa keinoa varmistua
jossakin mielipiteessä, kuin koettaa puolustaa sitä. Olemmehan saaneet
itsenäisimmät ajatuksemme juuri siten, että olemme puolustaneet sitä,
mitä olemme pitäneet totena ja oikeana, vaikka siinäkin ehkä olemme vain
pitäneet kiinni vanhoista ennakkoluuloista.

Tällä hetkellä kersantti oli joutunut sille asteelle, että hän katseli
kaikkia nuoren merimiehen toimia epäluulolla ja pian hän oli
sukulaisensa kanssa samaa mieltä, etteivät Jasperin tiedot --
erittäinkin tiedot vakoilijoista -- voineet johtua hänen tunnontarkasta
velvollisuuksiensa täyttämisestä, vaan --"asianhaaroista".

Sill'aikaa kun tätä asiaa pohdittiin, Mabel istui, kuten matkustaja
ainakin, ja hiljakseen mietiskeli. Herra Muir oli mennyt alas
järjestelemään tavaroitansa ja Jasper seisoi hieman erillään kädet
ristissä rinnalla ja silmä siirtyi purjeista pilviin, pilvistä rannan
epäselviin ääriviivoihin, rannasta ulapalle ja ulapalta takaisin
purjeihin. Niinpä sankarittaremmekin alkoi selvitellä omia ajatuksiansa.
Viime matkan jännitys, ensi päivän tapaukset hänen saavuttuaan linnaan,
kohtaus isän kanssa, joka oikeastaan oli hänelle vieras, hänen omituinen
asemansa linnassa ja hänen nykyinen matkansa, kaikki muodostivat
yhtenäisen tapausten sarjan ja tuntui kuin olisi aikaa kulunut
kuukausia. Hänen oli vaikea uskoa, että hän niin äskettäin oli jättänyt
kaupungin kaikkine sivistyneen elämän mukavuuksineen, ja hän suuresti
ihmetteli, ettei oleskelu Oswegon omituisessa ilmapiirissä ollut sen
enempää muuttanut hänen ajatusmaailmaansa. Tapaukset olivat seuranneet
toisiaan niin nopeasti, ettei hänelle ollut oikeastaan jäänyt aikaa
seurata niiden kulkua. Mutta nyt hänelle muistellessaan niitä uusia,
voimakkaita vaikutteita, joita hän niin runsaasti jo tulomatkalla oli
saanut, johtui mieleen sekin, että hän oli tuntenut Jasperin,
Haukansilmän ja oman isänsä vasta vähän yli parin viikon. Mabel oli
enemmän tunteen kuin järjen ihminen, vaikka viimeksimainittukin oli
hyvin kehittynyt, mutta sittenkään hän ei voinut oikein ymmärtää, kuinka
oli mahdollista, että vielä niin äskettäin vieraat ihmiset olivat
päässeet niin lähelle hänen sydäntänsä, ja hän oli liian kokematon
eritelläkseen tunteitansa ja ymmärtääkseen kokemiensa vaikutelmien
luonnetta. Tähän asti ei epäluulon rutto ollut päässyt hänen vapaata
ajatustansa kahlitsemaan, vaan hän luotti täydellisesti molempiin
ihailijoihinsa, ja viimeisenä ajatuksena, joka itsestään olisi voinut
syntyä, olisi johtunut hänen mieleensä epäillä heitä molempia maansa ja
kuninkaansa kavaltajiksi. Hänen sieluunsa oli juurtunut syvä kruunun
kunnioitus, ja hallitusta ympäröi kaukainen, salaperäinen loiste. Hän
ajatteli, kuten kaikki siirtomaalaiset, että petos sitä kohtaan olisi
kaikista rikoksista suurin.

Vuodenaika ja yö esittivät hänelle parhaita puoliansa ja herättivät
hänessä tunnelman, johon yhdistyi nuoruus, terveys, onni ja
uutuudenviehätys. Ilma oli lämmin, mutta mantereelta tuleva tuulenhenki
toi tullessaan metsän raikasta viileyttä ja teki sen miellyttäväksi.
Tuuli ei suinkaan ollut rivakka, mutta oli kuitenkin kylliksi
kuljettamaan Lokkia kohden päämäärää, ja ehkäpä se oli omansa pitämään
valppautta vireillä huomaamaan niitä vaaroja, joita pimeys mukanaan tuo.
Jasper puolestaan näytti mielihyvällä alistuvan tähän ja ilmaisi
ajatuksensa lyhyessä keskustelussa Mabelin kanssa.

"Tällä vauhdilla, Vesikoira", sillä niin oli Mabelkin tottunut
nimittämään nuorta merimiestä, virkkoi sankarittaremme, "ei kai viipyne
kauaa, ennenkuin pääsemme perille."

"Onko teidän isänne sanonut teille, Mabel, mihin me menemme?"

"Ei hän ole minulle sanonut mitään. Minun isäni on liiaksi soturi ja
liian vähän tottunut elämään perheensä piirissä puhuakseen sellaisista
asioista. Onko kielletty sanomasta, pitkältikö on matkan määrään?"

"Se ei voi olla kovin kaukana, sillä ohjatessamme tähän suuntaan
kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa vie meidät St. Lawrence joelle,
jossa ranskalaiset voivat valmistaa meille kuuman vastaanoton. Muuten
matka mihinkään suuntaan tällä järvellä ei ole kovin pitkä."

"Niinhän enoni Cap sanoo; mutta minusta, Jasper, Ontario ja valtameri
näyttävät ihan samalla."

"Te olette sitten ollut valtamerellä, kun taas minä, joka pidän itseäni
merimiehenä, en ole nähnyt suolaista vettä. Varmaankin te sydämessänne
julmasti halveksitte sellaisia merimiehiä kuin minä, Mabel Dunham?"

"Sellaisia tunteita minun sydämessäni ei ole, Jasper Vesikoira. Mitä
oikeutta olisi kokemattomalla, tyhmällä tytöllä ylenkatsoa jotakin,
vielä vähemmän sellaista kuin te, jolla on majurin täysi luottamus ja
joka on tällaisen aluksen päällikkö? En ole koskaan ollut valtamerellä,
vaikkakin olen sen nähnyt, ja sanon vielä: minä en näe mitään eroa tämän
järven ja Atlantin välillä."

"Ettekö niissäkään, jotka purjehtivat molemmilla? Pelkäsin, Mabel, että
teidän enonne on puhunut niin paljon meitä sisäjärvien purjehtijoita
vastaan, että tekin olisitte voinut ajatella meitä vain tuon
kunnioitetun ammatin anastajina."

"Älkää vaivatko itseänne sillä, Jasper, sillä enoni puhuu yhtä paljon
pahaa niistä, jotka asuvat Yorkin rannoilla, kuin sisäjärven
purjehtijoistakin. Ei, ei; ei minun isäni enkä minä itsekään pane kovin
suurta arvoa sellaisille puheille. Jos enoni Cap puhuisi vapaasti, niin
huomattaisiin, että hän ajattelee sotilaista ainakin yhtä pahaa kuin
merimiehistä, jotka eivät ole nähneet valtamerta."

"Mutta teidän isänne, Mabel, ajattelee soturin ammattia paremmaksi kuin
mitään muuta. Hän kai tahtoo tehdä teistä soturin vaimon?"

"Jasper Vesikoira! -- Minusta soturin vaimon! Minun isäni tahtoo sitä!
Miksi hän sellaista tahtoisi? Kuka soturi on linnassa, jonka kanssa
voisin mennä naimisiin -- jonka kanssa hän _tahtoisi_ minut naimisiin?"

"Joku voi rakastaa ammattiansa niin paljon, että luulee sen peittävän
tuhansia virheitä."

"Mutta eihän kukaan voi tointansa rakastaa niin, ettei hän sen vuoksi
näe mitään muuta. Te sanotte, että isäni tahtoo minut soturin vaimoksi,
eikä kuitenkaan ole koko Oswegossa ainoatakaan soturia, jolle hän voisi
minut antaa. Minä olen tukalassa asemassa, sillä en ole kyllin hyvä
jonkun herrasmiehen puolisoksi, mutta olen taas liian hyvä tavallisen
soturin vaimoksi."

Puhuessaan nämä suorat sanat Mabel punastui tietämättä miksi, vaikka
pimeys esti hänen toveriansa huomaamasta sitä; ja hän nauroi
vallattomasti niin kuin se, joka tietää, että koko juttu on ihan
tuulesta temmattu. Jasper ilmeisesti ajatteli asiaa aivan toisin.

"Se on totta, Mabel", hän sanoi, "teitä ei kai voine kutsua
ylimysnaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä."

"Ei missään merkityksessä, Jasper", vastasi vaatimaton tyttö reippaasti,
"sillä toivoakseni en ole turhamainen, joka on pääasia. Luoja on antanut
minun syntyä kersantin tyttärenä, ja olen tyytyväinen asemaani."

"Mutta kaikki eivät halua jäädä siihen asemaan, johon ovat syntyneet,
Mabel, sillä monet kohoavat ylemmä ja toiset painuvat alemma. Monet
kersantit ovat kohonneet upseereiksi -- vieläpä kenraaleiksikin, ja
miksi ei voisi kersantin tyttärestä tulla upseerin rouva?"

"Kersantti Dunhamin tyttäreen nähden en voi tietää järjellisempää syytä
kuin sen, ettei kukaan upseeri halua tehdä häntä rouvakseen", vastasi
Mabel nauraen.

"Te voitte ajatella niin, mutta 55:nnessä on muutamia, jotka ajattelevat
asiaa toisin. Siellä varmasti on eräs upseeri, joka haluaa tehdä teidät
rouvakseen."

Salaman nopeudella Mabel Dunhamin ajatus loihti esiin ne viisi tai kuusi
hänen ikäistään soturia, jotka mahdollisesti voisivat toivoa jotakin
sellaista, ja tekisimme ehkä vääryyttä hänen luonteelleen, ellemme
myöntäisi, että mieluisa tyydytyksen tunne hetkeksi kohotti hänen
rintaansa ja hän ajatteli, että oli kylliksi hyvin kasvatettu
täyttääkseen kunnialla sellaisenkin paikan. Mutta nämä ajatukset
hävisivät yhtä pian kuin tulivatkin, sillä Mabel Dunhamin sydän oli
liian puhdas ja naisellinen voidakseen iäksi kiintyä niin maailmalliseen
ja turhaan seikkaan kuin ulkonaiseen asemaan. Turhamaisuus ja totuttu
tapa saattoi hetkeksi synnyttää tuollaisen haihtuvan mieliteon, mutta
vakaantunut luonne ja harkitseva ajatus heti karkoittivat sellaiset
turhat toiveet.

"En tunne ainoatakaan upseeria 55:nnessä, joka haluaisi tehdä mitään
niin hullua, enkä usko, että itsekään olisin niin järjetön, että menisin
naimisiin jonkun upseerin kanssa."

"Järjetön, Mabel!"

"Niin juuri; järjetön, Jasper. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä
maailma sellaisesta sanoisi; ja minä olisin pahoillani, hyvin
pahoillani, jos huomaisin mieheni katuvan, että hän kerran kauniitten
kasvojen ja soman vartalon vuoksi unohti kokonaan yleisen mielipiteen ja
kohotti puolisokseen niin paljon alempansa kuin kersantin tyttären."

"Teidän miehenne, Mabel, ei joudu kiusaukseen ajatella isää, vaan hän
lakkaamatta ajattelee tytärtä."

Tyttö oli puhunut leikillisesti, vaikka ilmeisesti oli ajatellut sitä,
mitä sanoi, mutta Jasperin viime huomautuksen jälkeen hän vaikeni
ainakin minuutin ajaksi, ennenkuin virkkoi sanaakaan. Sitten hän jatkoi
vakavammin, ja tarkempi arvostelija olisi äänessä huomannut
surumielisyyttä:

"Vanhempien ja lasten tulisi elää niin, ettei olisi kahta sydäntä eikä
kahta sielua tunteissa ja ajatuksissa. Yhteisymmärrys miehen ja naisen
samoin kuin muidenkin perheenjäsenten välillä lienee onnen välttämätön
ehto. Ei miehellä eikä naisella saisi olla mitään syitä onnettomuuteen,
maailma siitä kuitenkin pitää huolen, ettei niitä puutu."

"Ymmärränkö teitä oikein? Te aiotte kieltäytyä menemästä upseerin kanssa
naimisiin vain sen tähden, että hän on upseeri?"

"Onko teillä oikeutta kysyä sellaista Jasper?" sanoi Mabel hymyillen.

"Ei muuta oikeutta kuin se, jonka antaa kiihkeä halu nähdä teidät
onnellisena, ja se oikeus lienee sittenkin sangen pieni. Minun
levottomuuteni on tullut sangen suureksi saatuani sattumalta tietää,
että teidän isänne vaatii teitä menemään luutnantti Muirin rouvaksi."

"Minun rakas -- rakas isäni ei voi koskaan saada päähänsä niin
naurettavaa, niin julmaa ajatusta."

"Olisiko nyt niin julmaa toivoa, että teistä tulisi majoitusmestarin
rouva?"

"Olen lausunut teille, mitä asiasta ajattelen enkä voi käyttää
ankarampia sanoja. Vastattuani teille, Jasper, niin suoraan, minulla
lienee oikeus kysyä, mistä te tiedätte, että isäni ajattelee sellaista
asiaa."

"Että teidän isänne on valinnut teille puolison, sen olen kuullut hänen
omasta suustansa, sillä sen hän sanoi minulle luottavasti
keskustellessamme, kun valitsimme miehiä tälle retkelle. Että herra Muir
tarjoutuu teille, sen taas olen kuullut upseerilta itseltään, sillä hän
on ihan selvästi viittoillut sinnepäin. Asettaessani nämä kaksi seikkaa
yhteen olen johtunut ajattelemaan, että asia olisi niin."

"Eiköhän minun rakas isäni, Jasper", sanoi Mabel ja hänen kasvonsa
hehkuivat kuin tuliset hiilet, vaikka sanat tuntuivat hillityiltä,
"eiköhän minun rakas isäni liene ajatellut jotakin toista? Siitä, mitä
nyt sanoitte, ei seuraa, että hänen mielessään olisi ollut herra Muir."

"Eikö kaikesta päättäen, Mabel, asia kuitenkin ole niin? Mikä tuo
majoitusmestarin tänne? Hän ei ole koskaan ennen huomannut
välttämättömäksi seurata tänne-tulevia retkikuntia. Hän toivoo teitä
vaimokseen ja teidän isänne on selvittänyt itselleen, että teistä se
tulee. Ettekö näe, Mabel, että herra Muir on matkalla juuri _teidän_
tähtenne?"

Mabel ei vastannut. Hänen naisellinen vaistonsa oli kaikesta huolimatta
sanonut hänelle, että majoitusmestari häntä ihaili, vaikka hänen oli
vaikea otaksua, että asia oli niin kuin Jasper väitti. Tosin hän oli
muutamista isänsä lauseista saanut selville, että tämä todellakin
vakavasti ajatteli toimittaa hänet naimisiin, mutta mikään ei ollut
vihjannut hänelle, että tuleva mies olisi herra Muir. Hän ei voinut sitä
uskoa, vaikk'ei hän tahtonut epäillä toisen sanoja. Varmana hän
ajatteli, että hänen isänsä mielellään tahtoi saada järjestetyksi hänen
kohtalonsa, mutta ei siinä suinkaan ajatellut ketään määrättyä yksilöä.
Nämä ajatukset hän kuitenkin salasi, sillä itsekunnioitus ja naisellinen
ylpeys sanoivat hänelle, ettei tämä asia ollut ollenkaan sovelias
keskustelunaihe hänen nykyisen toverinsa kanssa. Muuttaakseen
puheenaihetta hän senvuoksi melkoisen pitkän äänettömyyden jälkeen
virkkoi: "Yhdestä asiasta saatte olla varma, Jasper -- ja se on kaikki,
mitä haluan sanoa tästä jutusta -- luutnantti Muirista, vaikka hän olisi
kenraali, ei tule milloinkaan Mabel Dunhamin miestä. Ja nyt sanokaa
minulle matkamme päämäärä. Milloin tämä loppuu?"

"Sitä ei voi niin varmaan sanoa. Kerran lähdettyämme vesille me olemme
tuulten ja aaltojen armoilla. Haukansilmä voi sanoa teille, ettei
metsästäjä, joka aamulla lähtee hirvenajoon, voi sanoa, missä hän yönsä
nukkuu."

"Mutta me emme ole hirvenajossa eikä nyt ole aamu, ja siksi Haukansilmän
viisaus on turha."

"Vaikkapa emme olekaan hirvenajossa, ajamme kuitenkin jotakin, jota on
hyvin vaikea saavuttaa. En voi sanoa teille tämän enempää, sillä meidän
velvollisuutemme on pitää suu kiinni, vaikkapa puhuminen ei meitä
vahingoittaisikaan. Pelkään vain, etten saa pitää teitä Lokissa kyllin
kauan voidakseni näyttää, mitä se hädässä voi tehdä."

"Minä en pidä viisaana sitä naista, joka menee merimiehen kanssa
naimisiin", sanoi Mabel äkkiä ja melkein vaistomaisesti.

"Sepä on kummallinen mielipide. Mihin sen perustatte?"

"Siihen, että merimiehen vaimo voi saada kilpailijan miehensä aluksesta.
Minun enoni, Cap, sanoo myöskin, ettei merimiehen pitäisi mennä
naimisiin."

"Hän tarkoittaa valtameren purjehtijoita", vastasi Jasper nauraen.
"Ellei hän pidä vaimoja kyllin hyvinä niille, jotka purjehtivat
valtamerillä, hän voi pitää niitä kerrassaan soveliaina niille, jotka
purjehtivat sisäjärvillä. Toivon, Mabel, ettette muodostaisi
mielipidettänne meistä suolattoman veden purjehtijoista juuri kokonaan
sen mukaan, mitä teidän enonne sanoo."

"Purje, hei!" huudahti juuri puheena-ollut henkilö, "tai vene, hei! se
voi olla lähempänä totuutta."

Jasper juoksi kokalle; ja todellakin, pienen esineen saattoi huomata
noin sadan kyynärän päässä kutterista hieman tuulen alapuolella. Ensi
silmäyksellä hän havaitsi, että se oli kaarnakanotti, sillä vaikka
pimeys esti tarkasti erottamasta piirteitä, tottunut silmä saattoi
kuitenkin näin läheltä huomata, mikä esine se oli; ja sellainen silmä
kuin Jasperin, joka kauan oli tuntenut vesillä-käytettävät
kulkuvälineet, ei voinut olla tulematta mainittuun johtopäätökseen.

"Siinä voi olla vihollisia", huomautti nuori mies, "ja taitaa olla paras
siepata ne kiinni."

"Hän meloo kaikin voimin, poika", huomautti Haukansilmä, "ja tekee
yrityksesi yhtä turhaksi kuin täysikasvuinen jänis suksimiehen
ponnistukset."

"Käännä myötä", huudahti Jasper perämiehelle, "käännä myötä ja pidä
varasi."

Perämies totteli, Lokki kiisi niin, että vesi hauskasti kokassa kohisi,
ja parissa minuutissa kanotti oli joutunut sellaiseen asemaan, että
antautuminen oli välttämätöntä. Kun oli päästy niin lähelle, että haka
ulottui tarttua siihen kiinni, määrättiin, että siinä olevat kaksi
henkilöä saivat nousta laivaan, ja niin pian kuin he olivat päässeet
laivan kannelle, huomattiin, että ne olivat Nuolenpää ja hänen vaimonsa.



XV LUKU.


    "Mi on se helmi, mitä rikas ei voi ostaa,
    oppinut on liian hyvä etsiäkseen,
    mut jota köyhä etsii ja halveksittu hakee
    ja usein etsimättä omakseen sen saa?
    Sä sano se mulle
    ja minä sanon sulle,
    mi on totuus, jota koetella saa."

                                    _Cowper_.

Intiaanin ja hänen vaimonsa kohtaaminen ei herättänyt sen suurempaa
kummastusta suurimmassa osassa tämän tapauksen todistajia, mutta Mabel
ja ne, jotka tiesivät, millä tavalla päällikkö oli eronnut Capin
seurueesta, epäilivät samalla ankarasti häntä, sillä heistä sellaista
tekoa ei millään voinut puolustaa. Haukansilmä, joka yksin osasi
vapaasti puhua vankien kanssa -- sillä sellaisina heitä nyt tuli
kohdella -- vei Nuolenpään hiukan syrjään ja keskusteli kauan hänen
kanssaan saadakseen selville hänen pakonsa syyn ja mitä hän senjälkeen
oli tehnyt.

Tuskaroora vastasi kaikkiin tehtyihin kysymyksiin intiaanin
järkkymättömällä rauhallisuudella. Karkaamisensa hän selitti sangen
yksinkertaisesti ja tyydyttävästi. Kun hän huomasi, ettei seurue voisi
pelastua, hän piti huolta omasta turvallisuudestansa syöksymällä metsän
kätköihin. Yhdellä sanalla: hän oli karannut pelastaakseen oman
henkensä.

"Se on hyvä", vastasi Haukansilmä ollen uskovinaan toisen puolustelun,
"veljeni teki siinä sangen viisaasti. Mutta hänen vaimonsa seurasi
mukana?"

"Eivätkö kalpeanaamojen vaimot seuraa miehiänsä? Eikö Haukansilmä olisi
katsonut jälkeensä, seuraako häntä hänen rakastettunsa?"

Tämä vetoaminen oppaaseen sattui otolliseen maaperään, sillä Mabelin
ystävällisyys ja hyvyys oli antanut hänelle lakkaamatta
ajattelunaihetta. Tuskaroora, vaikk'ei ymmärtänyt syytä, huomasi, että
hänen selityksensä hyväksyttiin, ja hän seisoi ylpeästi vaiti odottaen
seuraavaa kysymystä.

"Se on ymmärrettävää ja luonnollista", vastasi Haukansilmä, "se näyttää
luonnolliselta ja voi olla niin. Vaimo lienee halukas seuraamaan
miestänsä, jolle hän on uskollisuutta luvannut, sillä ovathan he yksi
liha. Sanasi tuntuvat rehellisiltä, tuskaroora", hän lisäsi jatkaen
intiaaninkielellä, "sanasi tuntuvat rehellisiltä ja miellyttäviltä.
Mutta miksi on veljeni ollut niin kauan poissa? Hänen ystävänsä ovat
ajatelleet häntä usein, mutta eivät ole saaneet häntä nähdä."

"Ellei naaras seuraa koirasta, eikö koiraksen ole seurattava naarasta?"
vastasi tuskaroora hymyillen ja laskien merkitsevästi sormensa
kyselijänsä olkapäälle. "Nuolenpään vaimo seuraa Nuolenpäätä, ja
oikeuden mukaan Nuolenpään tuli seurata vaimoansa. Hän eksyi ja he
veivät hänet kokiksi vieraaseen kotaan."

"Ymmärrän sinua, tuskaroora. Vaimo joutui mingojen käsiin ja sinä ajoit
niitä jäljestä."

"Haukansilmä ymmärtää syyt yhtä helposti kuin näkee sammalen puissa.
Niin se on."

"Ja kauanko sitten sinä sait vaimosi takaisin ja miten se kävi?"

"Kaksi aurinkoa. Kevään-kaste oli juuri tullut, kun minä kuiskasin häntä
polulle."

"Se kaikki näyttää luonnolliselta ja kuuluu kai avioliittoon. Mutta,
tuskaroora, miten sinä sait tuon kanotin ja minkätähden sinä melot St.
Lawrencelle päin linnan asemesta?"

"Nuolenpää tuntee omansa ja voi erottaa sen toisten tavaroista. Tämä
kanotti on minun, ja minä löysin sen rannalta läheltä linnaa."

"Sekin tuntuu uskottavalta; kanotti kuuluu intiaanille ja intiaani ottaa
omansa muitta mutkitta. Se on kuitenkin kummallista, ettemme me nähneet
kanottia, vaikka sen on täytynyt lähteä rannasta pikkuisen ennen kuin
meidän aluksemme."

Nämä ajatukset, jotka äkkiä lensivät oppaan mieleen esitettiin nyt
intiaanille kysymyksenä.

"Haukansilmä tietää, että soturi voi olla häpeissään. Isä olisi voinut
kysyä minulta tytärtään, enkä olisi voinut sitä hänelle antaa. Lähetin
Kevään-kasteen hakemaan kanottia, mutta yksikään ei häntä puhutellut.
Tuskarooran vaimo ei saa alkaa itse puhutella vieraita miehiä."

Tämäkin oli todennäköistä ja kuvasi intiaanin tapoja ja luonnetta. Kuten
tavallista, Nuolenpää oli saanut etukäteen puolet palkastaan Mohawkissa
käynnistään; ja hänen kieltäytymisensä vaatimasta jäännöstä näytti
osoittavan oikeudentuntoa, joka antaa arvoa villille yhtä hyvin kuin
kristityllekin. Niin rehellisestä miehestä kuin Haukansilmä, Nuolenpää
oli käyttäytynyt hienosti ja kunnollisesti, vaikkakin hänen oman
luonteensa mukaista olisi ollut, että intiaani olisi tullut isän luo ja
peittelemättä tunnustanut totuuden. Mutta tuntiessaan intiaanien tavat
hän ei nähnyt mitään tavatonta siinä, että intiaani oli siten
menetellyt.

"Sehän juoksee kuin vesi vuorenrinnettä alas, Nuolenpää", hän vastasi
vähän mietittyään, "ja minusta se näyttää totuudenmukaiselta. Punanahan
luonteen mukaista oli menetellä siten, vaikk'ei valkoihoisen. Sinä et
välittänyt mitään tyttären isän surusta?"

Nuolenpää kohautti olkapäitään ikäänkuin kieltäen.

"Yhden asian tahtonee minun veljeni vielä sanoa minulle", lisäsi
Haukansilmä, "ja sitten ei jää mitään pilviä hänen kotansa ja yankeen
hirsimajan välille. Jos hän voi puhaltaa pois hienon sumun, hänen
ystävänsä katselevat häntä, kuin hän istuisi rauhallisena oman nuotionsa
ääressä ja hän saa katsella heitä, kuin he olisivat panneet pois aseensa
eivätkä olisikaan sotureita. Miksi oli Nuolenpään kanotin kokka St.
Lawrencelle päin, vaikka siellä ei ole tavattavissa muita kuin
vihollisia?"

"Mitäs varten Haukansilmä ja hänen ystävänsä kulkevat samaa tietä?"
kysyi tuskaroora rauhallisesti. "Tuskaroora saanee kulkea samaa tietä
kuin yankeekin."

"Miksikö? Toden sanoakseni, Nuolenpää, me olemme tiedustelemassa -- se
merkitsee, purjehtimassa. Toisin sanoen, me kuljemme kuninkaan asioilla
ja meillä on oikeus olla täällä, vaikk'ei meillä ole oikeutta sanoa,
_miksi_ me olemme täällä."

"Nuolenpää näki suuren kanotin ja hänen teki mielensä nähdä Vesikoiraa.
Nuolenpää oli menossa auringonlaskuun päin tänä iltana etsiäkseen
kotaansa, mutta huomatessaan nuoren merimiehen laskevan toiseen suuntaan
hän käänsi samanne päin. Vesikoira ja Nuolenpää olivat yhdessä viime
retkellä."

"Tuo kaikki voi olla totta, tuskaroora, ja sinä olet tervetullut. Sinä
saat syödä meidän hirveämme ja sitten meidän täytyy erota. Laskeva
aurinko on takanamme ja me molemmat liikumme sukkelaan. Veljeni tulee
liian kauaksi siitä, jota hän etsii, ellei hän käänny ympäri."

Haukansilmä kääntyi nyt toisiin ja ilmaisi kuulustelunsa tuloksen.
Hänestä näytti, että Nuolenpään kertomus saattoi olla tosi, mutta
lisäsi, että mitä tarkin varovaisuus oli tarpeen, että säästyttäisiin
epämieluisilta yllätyksiltä. Mutta hänen kuulijansa, Jasper niiden
mukana, näyttivät hyvin epäillen suhtautuvan noihin selityksiin.

"Se vekkuli on pantava heti rautoihin, veli Dunham", sanoi Cap niin pian
kuin Haukansilmä oli lopettanut kertomuksensa, "hänet täytyy viedä
majoitusmestarin luo, jos täällä suolattomilla vesillä on sellaista
virkamiestä, ja hänet on annettava sotaoikeuden tutkittavaksi heti, kun
pääsemme satamaan."

"On viisainta pidättää poika", vastasi kersantti, "mutta raudat ovat
tarpeettomat niin kauan kuin hän jääpi kutteriin. Huomen aamuna on asia
järjestetty."

Nuolenpää kutsuttiin nyt saapuville ja hänelle ilmoitettiin päätös.
Intiaani kuunteli vakavana eikä tehnyt mitään vastaväitteitä.
Päinvastoin hän tyynenä ja hillityllä ylpeydellä kuuli määrättävän
kohtalostaan, kuten muutkin Amerikan alkuasukkaat olisivat tehneet. Hän
jäi erikseen toimetonna seisomaan, mutta seurasi tarkasti kaikkea, mitä
tapahtui. Jasper järjesti purjeet tuulen mukaan, ja Lokki otti entisen
suuntansa.

Noin tunti oli kulunut ja luonto alkoi vaatia osaansa. Suurin osa
miehistöstä meni siis alas jättäen kannelle vain Capin, kersantin,
Jasperin ja pari laivamiestä. Nuolenpää vaimoineen jäi myöskin,
edellinen ylpeänä tehden huomioita ja jälkimmäinen koko olennossaan
osoittaen tyytyväisyyttä ja alistuvaa nöyryyttä, kuten oikea
intiaanivaimo ainakin.

"Vaimollesi, Nuolenpää, voit löytää paikan alhaalta, jossa minun
tyttäreni tyydyttää hänen tarpeitansa", sanoi kersantti kohteliaasti
valmistautuen itsekin lähtemään kannelta, "tuolla on purje, jolle voit
itsesi oikaista."

"Minä kiitän isääni. Tuskaroorat eivät ole köyhiä. Vaimo voi ottaa
minulle peitteitä kanotista."

"Kuten haluat, ystäväni. Pidämme välttämättömänä pidättää sinut, mutta
emme pidä tarpeellisena teljetä sinua sisään tai muuten pahoinpidellä.
Lähetä eukkosi hakemaan kanotista vilttejä, ja mene samalla itsekin ja
tuo tänne ylös airot. -- Jos Lokissa olisivat jotkut liian uneliaita,
Vesikoira", virkkoi kersantti matalalla äänellä, "niin on hyvä ottaa
airot säilöön."

Jasper oli samaa mieltä, ja Nuolenpää ja hänen vaimonsa, jota asia ei
näyttänyt ollenkaan liikuttavan, menivät ääneti täyttämään määräystä.
Alhaalla tuntui intiaani ankarasti toruvan vaimoansa, joka kuunteli
vaieten ja kävi viipymättä korjaamaan erehdyksensä panemalla syrjään
ottamansa viltin ja etsimällä toista, joka paremmin miellyttäisi hänen
ankaraa herraansa.

"Pidä kiirettä, Nuolenpää", sanoi kersantti seisten komentosillalla ja
katsellen molempien liikkeitä tuntien samalla, että he hidastelivat vain
koetellaksensa hänen kärsivällisyyttänsä; "alkaa tulla myöhä ja meillä
sotureilla on semmoinenkin kapine kuin herätysrumpu -- ei illanvirkku
eikä aamuntorkku."

"Nuolenpää tulee", kuului vastaus ja tuskaroora vetäytyi kanottinsa
kokalle.

Siellä yksi ainoa terävän veitsen vilahdus katkaisi köyden, jolla
kanotti oli sidottu, ja kun kutteri kiisi aika vauhtia eteenpäin, jäi
veijarin kanotti ihan kuin paikalleen seisomaan. Tämä oli käynyt niin
kätevästi ja äkkiä, että kanotti oli jäänyt melkoisen matkan päähän,
ennenkuin kersantti oikein tajusi, mitä oli tapahtunut ja ehti ilmaista
sen tovereilleen.

"Täyskäännös!" karjaisi Jasper päästäen omin käsin halkaisijan, jolloin
kutteri kääntyi, niin että purjeet lepattivat ja suunta muuttui suoraan
vastatuuleen ja se kantoi sitä satakunnan kyynärää kaaressa takaisin.
Mutta niin sukkelaan ja kätevästi kuin tämä tarkoituksenmukainen liike
kävikin, ei se kuitenkaan tapahtunut sukkelampaan eikä taitavammin kuin
tuskarooran. Taidolla, joka osoitti hänen tuntevan laivojen
liikkumismahdollisuuksia, hän tarttui airoihin ja sousi jo vaimonsa
avustamana kaikin voimin omaan suuntaansa. Hän oli kääntynyt lounaaseen,
toisin sanoen suuntaan, johon laiva joutui ihan vastatuuleen ja jossa
maa oli lähinnä ja niin hän pääsi edelle sen verran, ettei ollut
kiinnijoutumisen vaaraa, kun laivan piti uudestaan tehdä käännös. Heti
kun Lokki oli saanut tuulta purjeihinsa ja alkoi kiitää eteenpäin,
huomasi Jasper, että taas oli käännettävä, muuten he menisivät väärälle
suunnalle. Eikä ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun laiva oli
uudestaan kääntynyt ja saanut tuulta purjeihinsa.

"Se kyllä pelastuu!" sanoi Jasper saatuaan selville kanotin ja kutterin
vauhdin. "Se viekas lurjus meloo juuri tyyntä kohti, eikä Lokki voi
sinne sitä seurata!"

"Teillä on kanotti!" huudahti kersantti, jossa oli herännyt poikamainen
takaa-ajon kiihko; "astukaamme siihen ja koettakaamme!"

"Se on hyödytöntä. Jos Haukansilmä olisi ollut kannella, olisi ehkä
voinut yrittää, mutta nyt ei ole ketään. Kanottiin asettuminen vie
kolme-neljä minuuttia ja sitä aikaa Nuolenpää käyttää kaikin voimin
hyväkseen."

Molemmat, Cap ja kersantti, huomasivat tämän todeksi, sillä tämä oli
itsestään selvä niillekin, jotka eivät olleet tottuneet sellaisiin
liikkeisiin. Rantaan oli vähemmän kuin puoli penikulmaa ja kanotti laski
juuri sen suojaan ja näytti varmasti saavuttavan sen, ennenkuin
takaa-ajajat olisivat puoleenkaan väliin päässeet. Lokin peräsin kääntyi
taas ja ihan kuin vaistomaisesti se oli saanut alkuperäisen suuntansa.
Jasper teki tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, ja hänen
apulaisensa ymmärsivät välttämättömyyden näytellä osansa jonkunlaisella
mekaanisella jäljittelyvaistolla. Heti kun nämä liikkeet oli suoritettu,
Cap vei kersantin erikseen ja alkoi innokkaasti tyhjentää
ajatusvarastoansa tästä kaikesta.

"Huomaa, veli Dunham", hän sanoi tuhoa-ennustavin ilmein, "tämä on asia,
joka vaatii kypsää harkintaa ja tavatonta varovaisuutta."

"Sotilaan elämä, veli Cap, on kokonaan pelkkää harkintaa ja
varovaisuutta. Jos näillä rajaseuduilla unohdamme niistä toisenkaan,
menetämme päänahkamme ensi yrityksellä."

"Mutta minusta Nuolenpään vangiksiottaminen on asianhaara ja hänen
karkaamisensa toinen. Olkoon tämä Jasper Suolatonvesi varuillaan."

"Molemmat ovat todella asianhaaroja, veli, mutta ne merkitsevät eri
asioita. Jos intiaanin karkaaminen on asianhaara poikaa vastaan, niin on
hänen vangiksi joutumisensa asianhaara pojan puolesta."

"Niin, niin; mutta kaksi asianhaaraa ei kumoa toisiansa samoin kuin
kaksi negatiivia. Jos tahdot kuulla, kersantti, vanhan merimiehen
neuvoa, ei hetkeäkään ole hukata, vaan on otettava välttämätön askel
aluksen ja siinä-olijoitten turvaamiseksi. Kutteri kulkee nyt kuuden
solmuvälin nopeudella, ja kun välimatkat ovat lyhyet tällä lätäköllä, me
voimme ennen aamua olla ranskalaisessa satamassa ja ennen iltaa
ranskalaisten vankina."

"Se kyllä voi olla totta. Minkä neuvon annat minulle, veli?"

"Minun mielestäni sinun on heti paikalla pantava Jasper Suolatonvesi
arestiin, jätettävä hänet alhaalla vartioitavaksi ja annettava
laivanpäällikkyys minulle. Siihen sinulla on täysi oikeus, koska laiva
kuuluu armeijalle ja sinä olet tällä hetkellä retkikunnan komentava
upseeri."

Kersantti Dunham punnitsi tätä ehdotusta enemmän kuin tunnin, sillä
vaikka hän toimi ripeästi, kun vain oli päässyt varmuuteen, hän oli
kuitenkin miettivä ja varova. Tottuneena valvomaan miesten käytöstä
linnassa hän ymmärsi erilaisia luonteita ja kauan hän oli pitänyt
Jasperia suuressa arvossa. Mutta nyt tämä vaikuttava myrkky, epäilys,
oli päässyt hänen sieluunsa; ja kaikkialla pelättiin ranskalaisten
petosta ja juonia niin suuresti, ettei ole ollenkaan ihme, että joukon
johtaja, jota erikoisesti oli varoitettu, unohti monivuotisen hyvän
käytöksen niin ankaran ja ilmeisesti todennäköisen epäluulon vuoksi.
Päästäkseen tästä epävarmuudesta kersantti vetosi majoitusmestariin,
jonka mielipiteille hän ylempänään pani suuren arvon, vaikkakin niiden
toteuttaminen tällä hetkellä riippui hänen omasta harkinnastaan. On
onneton sattuma, jos joku pulaan jouduttuaan kysyy neuvoa toiselta, joka
tahtoo päästä hänen suosioonsa. Silloin tämä koettaa sovittaa
vastauksensa niin, että se kysyjää miellyttäisi. Tässä tapauksessa asia
kävi vielä pahemmaksi sen kautta, että Cap kersantin asemesta kävi
esittämään asiaa eikä kiihkossaan suinkaan unohtanut viitata, mille
puolelle hänen tulisi kallistua. Luutnantti Muir oli liian harkitseva
voidakseen vastustaa sen tytön enoa ja isää, jonka hän toivoi omakseen
voittavansa, vaikkapa hän koko epäilyksestä olisi ollut jyrkästi eri
mieltä. Mutta siitä tavasta, jolla asia hänelle esitettiin, hän oli
itsekin ruvennut epäilemään, että ehkä oli kaiken varalta hyvä
varustautua mahdollista petosta vastaan ja antaa tilapäisesti
laivanpäällikkyys Capille. Kuultuaan tämän tuloksen, kersantti
viipymättä päätti panna sen täytäntöön.

Antamatta lähempiä selityksiä kersantti Dunham yksinkertaisesti ilmoitti
Jasperille pitävänsä velvollisuutenaan ottaa häneltä tilapäisesti pois
päällikkyyden ja antaa sen langolleen. Nuorukaisen luonnolliseen ja
ehdottomaan hämmästyksen puuskaan hän vastasi vain, että sodassa usein
täytyy menetellä salaperäisesti ja että nykyinen velvollisuus
välttämättä vaati häntä menettelemään sillä tavalla. Vaikk'ei Jasperin
hämmästys siitä vähentynyt -- kersantti tarkasti varoi viittaamasta
epäilyksiinsä -- täytyi hänen kuitenkin totella sotilaallista määräystä,
ja tyynesti hän itse ilmoitti pienelle laivamiehistölle, että heidän
tämän jälkeen tuli kaikessa totella herra Capia, kunnes toisin
määrättäisiin. Kun hänelle sanottiin, ettei ainoastaan hänen itsensä,
vaan myöskin perämiehen, jota pitkän merimieskokemuksensa vuoksi
pidettiin melkein luotsina, tuli mennä hänen kanssaan hyttiin,
värähtivät hänen kasvonsa ilmaisten voimakasta mielenliikutusta, mutta
hän hillitsi sen niin kokonaan, ettei edes Cap voinut selittää, mitä se
merkitsi. Nyt oli siis herännyt epäluulo tukahdutettu mitä
vaikuttavimmalla tavalla.

Niin pian kuin Jasper ja luotsi olivat jättäneet kannen, ovenvartija sai
salaisen määräyksen panna erikoista huomiota molempiin -- kumpaakaan ei
saanut päästää kannelle ilman erikoista lupaa. Tämä toimenpide oli
kuitenkin tarpeeton, sillä Jasper ja hänen apulaisensa heittäytyivät
heti lavitsallensa, jota eivät koko yönä aikoneetkaan jättää.

"Ja nyt, kersantti", sanoi Cap niin pian kuin huomasi olevansa isäntä
kannella, "ole hyvä ja sano minulle suunta ja välimatka, että voin
tarkata, onko laivan kokka ohjattu oikeaan päin."

"Veli Cap, minä en tiedä kummastakaan yhtään mitään", vastasi Dunham
aika lailla hämmästyneenä tästä kysymyksestä. "Meidän täytyy kulkea
suorinta tietä Tuhatsaarille, jossa meidän 'tulee laskea maihin,
vapauttaa joukko, joka on aikansa palvellut ja tehdä suunnitelma tulevaa
toimintaamme varten'. Se on melkein sanasta sanaan, mitä kirjallisessa
määräyksessä on sanottu."

"Mutta on kai teillä merikartta -- jotakin, josta käy asema ja
välimatkat selville -- josta voi nähdä kulkureitin."

"En usko, että Jasper on koskaan kulkenut sellaisten mukaan."

"Ei karttaa, kersantti Dunham!"

"Ei edes pienintäkään kynänpiirtoa. Meidän merimiehemme tuntevat nämä
vedet niin hyvin, etteivät ne merikortteja tarvitse."

"No, hitto vie! Nehän ovat ihan raakalaisia! Ja luuletko sinä, kersantti
Dunham, että minä voin löytää jonkun määrätyn saaren tuhanten joukosta
tietämättä nimeä tai asemaa -- tietämättä edes, missä päin se on ja
kuinka kaukana?"

"Mitä _nimeen_ tulee, veli Cap, niin ei sinun siitä tarvitse olla
huolissasi, sillä yhdelläkään noista tuhannesta saaresta _ei ole_ nimeä
eikä sinun siis siinä suhteessa tarvitse erehdystä pelätä. Sen asemasta
taas, koska en ole siellä kertaakaan ollut, en voi sanoa sinulle yhtään
mitään, eikä asemasta ole niin suurta väliäkään, kunhan vain löydämme
sinne. Ehkäpä joku laivamiehistä tietää tien."

"Odota hetkinen, kersantti -- odota hetkinen, jos suvaitset, kersantti
Dunham! Jos minä olen tämän laivan päällikkö, niin täytyy minun -- jos
suvaitset -- voida johtaa sitä pitämättä salaneuvottelua laivapojan tai
kokin kanssa. Laivuri on aina laivuri ja hänellä täytyy aina olla oma
mielipiteensä, vaikkapa se olisi vääräkin. Otaksun sinun kokeneen kyllin
paljon ymmärtääksesi, että on parempi komentaa vääräänkin kuin ei
mihinkään. Kaikissa tapauksissa -- Jumalakaan, vaikka Hän on
pääamiraali, ei voisi komentaa kalastajan purtta kyllin arvokkaasti, jos
hän neuvottelisi perämiehen kanssa aina, kun haluaa laskea rantaan. Ei,
herraseni! Jos minä hukun, niin hukun, mutta hitto vie, minä menen
pohjaan haaksirikossa ja teen sen kunnialla."

"Mutta, veli Cap, minä en halua mennä pohjaan muualle, kuin Tuhatsaarten
leiripaikalle, johon olemme määrätyt."

"Hyvä, hyvä, kersantti. Mutta ennenkuin kysyn neuvoa -- suoranaista
neuvoa peittelemättä ensimmäiseltä kenen tapaan, tai vaikkapa alemmalta
perämieheltäkin, minä kierrän kaikki nuo tuhat saarta ja tutkin
yksitellen, kunnes löydän oikean. Sitäpaitsi on varmempi keino saada
selville kaikki heidän tietonsa tarvitsematta näyttää omaa
tietämättömyyttään: minä panen heidät ajattelemaan, että tahdon omat
kokemukseni heidän päähänsä päntätä! Merimiehen täytyy joskus käyttää
kaukoputkea, vaikkei mitään ole näkyvissä, tai nostaa luoti ylös,
ennenkuin syvyydestä on päästy selville."

"Minä tiedän, että tällä hetkellä kuljemme oikeaan suuntaan", vastasi
kersantti, "mutta kuljettuamme muutaman tunnin kohtaamme luotoja,
jolloin tarvitaan suurta tarkkuutta."

"Annapa kun minä koetan pumpata perämiestä ja saat nähdä, että se käy
muutamassa minuutissa."

Cap ja kersantti menivät nyt sen miehen luo, joka piti perää, Cap astuen
korokkeelle tyynenä ja varmana, niinkuin ainakin mies, joka
täydellisesti tuntee oman voimansa.

"Erinomainen ilma, poikaseni", virkkoi Cap tavalla, jota laivojen
päälliköt joskus osoittavat jollekin valitulle käskyläiselleen.
"Tietysti teillä käy tällainen maatuuli joka yö?"

"Kyllä tähän vuodenaikaan, herra", vastasi mies hipaisten hattuansa
kunnioituksesta uutta päällikköänsä ja kersantti Dunhamin sukulaista
kohtaan.

"Sama kai on asianlaita myöskin Tuhatsaarilla? Tuuli tietysti asettuu,
sillä meillä on maa molemmin puolin."

"Kun pääsemme kauemma itään, tuuli luultavasti muuttuu, sillä siellä ei
voi olla varsinaista maatuulta."

"Niin, niin; semmoinen se teidän suolaton vetenne on! Sillä on joskus
metkunsa, jotka ovat ihan luonnonvastaiset. No, Länsi-Intian saarilla
tietää kyllä yhtä varmasti saavansa maa- kuin merituultakin. Tässä
suhteessa ei ole mitään eroa, vaikka odottaisi tapaavansa poikkeuksen
jokaisesta säännöstä täällä, suolattomalla vesilätäköllä. Tietysti sinä,
poikaseni, tunnet tarkasti kaikki nämä Tuhatsaaret?"

"Varjelkoon, herra Cap! Kukaan ei tunne niitä kaikkia, eipä edes tiedä
mitään niistä. Ne ovat arvoitus vanhimmallekin näiden vesien
purjehtijalle, emmekä voi kerskua tietävämme edes niiden nimiä.
Sitäpaitsi useimmilla niistä ei olekaan mitään nimeä enempää kuin
kastamatta kuolleella lapsella."

"Oletteko te roomalaiskatolinen?" kysyi kersantti terävästi.

"En sitä, herra, enkä mitään muutakaan. Minä olen vapaa uskonnon
suhteen, en koskaan vaivaa itseäni sillä, mikä ei ole tarpeellista."

"Hm! vapaa; Se on epäilemättä joku lahko, joka on tartuttanut tämän
maakunnan", mutisi herra Dunham, jonka isoisä oli ollut Uuden Jerseyn
kveekareita, isä presbyteerinen ja joka itse oli liittynyt Englannin
kirkkoon tullessaan armeijaan.

"Minä otaksun, John", virkkoi Cap, "teidän nimenne kai on Jack?"

"Ei, herra, minun nimeni on Robert."

"No, Robert; se nyt on ihan sama Jack tai Rob; me käytämme molempia
samassa merkityksessä. Sanon, Rob, siellä kai on selvät vedet, mihin me
olemme matkalla?"

"Sitä en voi sanoa, herra! Minä en tiedä siitä enempää kuin joku mohokki
tai 55:nnen sotilas."

"Etkö sinä ole koskaan ankkuroinut siellä?"

"En koskaan, herra. Herra Vesikoira tuntee ne rannikot hyvin."

"Mutta kulkiessanne kaupunkiin pitänette toki silmät auki, että tiedätte
väylät."

"Kaupunkiin! Siinäpä se on, herra Cap. Siellä on yhtä paljon kaupunkia
kuin nenänne päässä, ja mitä väyliä sitten!"

Kersantti hymyili ivallisesti, mutta hänen lankonsa ei menettänyt
huumoriansa.

"Ei kirkontorneja, ei valoja, ei satamia, huh! Siinä ovat todellakin
linnoitukset, kuten niitä sanotaan!"

"Kysykää kersantti Dunhamilta, herra, jos tahdotte tietää jotakin
niistä. Kaikki linnavarustukset ovat mukana _Lokilla_."

"Mutta, Rob, kumpaa väylistä pidätte parempana -- sitäkö, jota kuljitte
viimein, vai, vai, vai -- no, vai toista?"

"Sitä en voi sanoa, herra; minä en tunne kumpaakaan."

"Sinä nukut, poika, peräsimessä, nukutko?"

"En peräsimessä, vaan eturuumassa vuoteellani. Vesikoira lähettää alas
kaikki sotilaat ja muut, lukuunottamatta luotsia, emmekä me tunne tietä
paremmin kuin ensi kertaa kulkiessamme. Niin hän on aina tehnyt mennen
ja palatessa, enkä voi sanoa teille väylää enkä suuntaa sen jälkeen, kun
olemme päässeet lähelle saaristoa. Kumpaakaan ei tunne kukaan muu kuin
Jasper ja luotsi."

"Siinä on taas asianhaara, kersantti", sanoi Cap vieden lankonsa, vähän
syrjään. "Ei ole ainoatakaan koko laivassa, jolta voisi saada jotakin
pumpatuksi. He ilmaisevat tietämättömyytensä ensimmäisellä sanalla.
Mutta miten hitolla minä voin osata sinne, minne olemme määrätyt?"

"Siinäpä se on, veli Cap; kysymyksesi on helpommin tehty kuin vastattu.
Eikö merenkulkuoppi nyt tuommoista voi neuvoa. Minä ajattelin, että te
valtameren purjehtijat voisitte noin vähäisen asian saada selville.
Olenpa usein lukenut heidän saarilöydöistäänkin."

"Niin olet, veli, niin olet, ja tämä löytö olisi kaikista suurin, sillä
ei tarvitse löytää vain yhtä, vaan tuhat saarta."

"Kuitenkin näiden järvien purjehtijoilla on omat keinonsa löytää ne
seudut, joita etsivät."

"Jos olen ymmärtänyt sinua oikein, on tämä asema tai varustus aivan
salainen."

"On, mitä suurinta huomiota on pantu, ettei sen asemaa vihollinen
mitenkään saisi tietää."

"Ja sinä odotat, että minä, vento vieras teidän järvillänne, voisin
löytää sen ilman korttia, suuntaa, välimatkaa, pituus- ja leveysasteita
-- tai hitto vie -- ilman reimareita. Salli minun kysyä, luuletko sinä,
että merimiehet kulkevat nokkavainulta kuin Haukansilmän koirat."

"No, veli, ehkäpä sinä sittenkin voit saada perämieheltä vielä joitakin
tietoja. Minun on vaikea uskoa, että hän on niin tietämätön kuin tahtoo
näyttää olevansa."

"Hum! Tämä näyttää toiselta asianhaaralta. Minusta koko tilanne on kohta
niin täynnä asianhaaroja, ettei tiedä, mihin jalkansa astua. Mutta pian
me saamme selville, mitä poika oikeastaan tietää."

Cap ja kersantti palasivat nyt paikallensa perämiehen luo ja edellinen
jatkoi kysymyksiänsä. "Satutko tietämään, poikaseni, millä pituus- tai
leveysasteella nuo mainitut saaret ovat?" hän kysyi.

"Mikä, herra?"

"Mikäkö? Pituus- ja leveysaste tai edes toinen; en tiedä aivan tarkkaan,
miten täällä kasvatetaan nuoria sisäjärvien merimiehiä ja sitä varten
minä kysyn."

"En ole ikinä kuullut kummastakaan ja siksi en satu tietämään, mitä
niillä tarkoitatte, herra."

"Mitä minä tarkoitan! Tiedättekö, mikä leveysaste on?"

"En, herra", vastasi mies epäröiden, "vaikka luulen, että se on joku
ranskalainen yläjärvillä."

"Hiuuu!" vihelsi Cap puhaltaen ilmaa kuin pumpusta. "Leveysaste joku
ranskalainen yläjärvillä! Odotapas, nuori mies, tiedätkö sinä, mitä
pituusaste tarkoittaa?"

"Luulenpa tietäväni, herra; se on viisi jalkaa, kuusi tuumaa
-- säännöllinen kuninkaan soturin pituus."

"Siinä on pituusaste, joka on keksitty sinulle, kersantti, voidaksesi
hankkia olkahihnat sotureillesi. Toivoakseni teillä toki lienee joku
käsitys asteista, minuuteista ja sekunneista?"

"On, herra. Aste tarkoittaa parempia ihmisiä, ja minuutit ja sekunnit
ovat pitempiä tai lyhyempiä mittausnuoria. Ne me kyllä tiedämme yhtä
hyvin kuin suolaveteläisetkin."

"Hitto minut vieköön, veli Dunham, jos ymmärrän, kuinka ne voivat kulkea
näillä vesillä! -- Näen ihan selvään, kersantti, ettemme voi odottaa
mitään tuolta vekkulilta. Minä annan vielä pari tuntia mennä samaan
suuntaan ja sitten voimme menetellä olosuhteitten mukaan."

Kersantti ei väittänyt sitä vastaan, ja kun tuuli oli tasainen, eikä
näyttänyt esiintyvän mitään vastuksia, hän laittoi purjeista vuoteen
kannelle ja paneutui siihen pitkäkseen, nukahtaen heti raskaasti kuin
ainakin sotilas. Cap puolestaan asteli edestakaisin kannella sulkematta
koko yönä hetkeksikään silmiänsä, sillä hän oli karaissut itseänsä ja
kykeni kestämään ankarimpiakin ponnistuksia.

Oli täysi päivä, kun kersantti Dunham heräsi seuraavana aamuna, ja se
hämmästyksen huudahdus, joka häneltä pääsi heti, kun oli noussut
jaloilleen ja katsonut ympärilleen, kuului voimakkaampana kuin
tavallisesti tämän hillityn miehen ääni. Ilma oli täydellisesti
muuttunut ja sakea sumu peitti kaiken niin, että taivaan rannasta
toiseen saattoi olla penikulman taival. Muuta ei näkynyt kuin vaahtoavia
aaltoja joiden keskellä Lokki keinui. Lyhyt keskustelu lankonsa kanssa
johti hänet tämän äkillisen muutoksen perille.

Kuten herra Cap oli otaksunutkin tyyntyi tuuli tuossa puolen yön
seuduilla tai juuri, kun hän ajatteli laskea luotinuoransa salmeen,
sillä saaret alkoivat edestäpäin näkyä. Kello yksi alkoi puhaltaa
koillistuuli kehittyen vähitellen myrskyksi ja hän laski pohjoista ja
länttä kohden tietäen, että päinvastaisella puolella on New York; puoli
kaksi hän otti pois halkaisijan ja reivasi pääpurjeen; kello kaksi hän
reivasi peräpurjeen ja puoli kolmelta loput purjeet, joten alus jäi
vapaana kellumaan.

"En voi sanoa muuta kuin että alus kulkee mainiosti" lisäsi vanha
merikarhu, "vaikka tuuli on aika raju. Minulla ei ollut aavistustakaan,
että se tällä suolattomalla vesilätäköllä voisi puhaltaa tuollaisella
voimalla, vaikka en ole vielä huolinut rakastua siihen senvuoksi, että
se nyt näyttää vähän luonnollisemmalta; ja jos tällä kirotulla vedellä
olisi hieman suolan tuoksua, niin siihen voisi olla tyytyväinen."

"Kuinka kauan sinä olet laskenut tähän suuntaan, veli Cap?" kysyi
järkevä soturi; "ja millähän nopeudella me nyt kulkenemme?"

"No, pari kolme tuntia ehkä ja se kiitää kuin parhain kilpa-ajohevonen.
Meillä on nyt hyvä vauhti, sillä toden tunnustaakseni, vähät välittäen
saarien läheisyydestä, vaikka ne ovatkin tuulen puolella, minä itse
tartuin ruoriin ja ohjasin sitä penikulman tai pari vapaille vesille. Me
olemme niistä nyt tyynen puolella, sen tunnustan, sillä vaikka voi
mielellään pysytellä tuulen puolella yhdestä, vieläpä puolesta
tusinastakin saaria, niin tuhannen saaren läheisyydestä laskee pois niin
pian kuin suinkin. Ei, ei, tuolla ne ovat jossakin usman sisässä ja
olkoot, sillä Charles Cap niistä vähät välittää."

"Kun pohjoinen ranta on vain viiden tai kuuden ranskan penikulman päässä
ja siellä on suuri lahti, johon voi helposti eksyä, niin eiköhän olisi
parempi kysyä neuvoa laivamiehistöltä, ellemme suorastaan kutsu Jasper
Vesikoiraa ja pyydä häntä viemään meitä Oswegoon takaisin? Aivan
mahdotonta meidän on kuitenkin milloinkaan päästä sinne, minne piti, kun
tällainen tuuli puhaltaa ihan vastaan."

"Ammattimies voi esittää monta vakavaa syytä ehdotustasi vastaan,
kersantti. Suurin on: jos päällikkö tunnustaa tietämättömyytensä,
hävittää se kerrassaan tarpeellisen kurin. Niin se on, veli. Minä
ymmärrän sinun päänpudistuksesi, mutta ei mikään muu käännä järjestystä
nurin niin helposti kuin tunnustaa tietämättömyytensä. Tunsin kerran
laivanpäällikön, joka kulki viikon väärään suuntaan, ennenkuin tunnusti
erehtyneensä; ja oli aivan ihmeellistä, miten suuresti hänen arvonsa
nousi miehistön silmissä juuri siksi, etteivät he voineet häntä
ymmärtää."

"Se voi käydä suolaisilla vesillä, veli Cap, mutta tuskin suolattomilla.
Mieluummin kuin joutua haaksirikkoon Canadan rannikolla minä tunnen
velvollisuudekseni päästää Jasperin pois arestista."

"Ja joutua Frontenacin satamaan. Ei, kersantti; laiva on nyt hyvissä
käsissä ja voi oppia hieman merenkulkua. Meillä on vallassamme aava
ulappa, eikä muu kuin hullu voi ajatella maihinmenoa tällaisella
myrskyllä. Vahdista minä pidän huolen ja silloin me olemme turvassa
kaikelta muulta vaaralta paitsi siltä, mikä tällaista kevyttä matalaa
alusta joka hetki uhkaa. Jätä kaikki minun huolekseni, kersantti, ja
minä takaan sinulle Charles Capin puolesta, että kaikki käy hyvin."

Kersantti Dunham tyytyi helposti. Hän luotti suuresti lankonsa
ammatilliseen taitoon ja toivoi, että tämän erinomainen huoli kutterista
ei saattaisi hänen hyvää uskoansa häpeään. Toiselta puolen epäilys,
samoin kuin luottamuskin, voimistuu saadessaan uutta ravintoa ja hän
kuvitteli niin lakkaamatta mielessään petosta, että olisi uskonut
seurueen kohtalon kenelle muulle hyvänsä mieluummin kuin Jasperille.
Toden tunnustaaksemme siinä oli vielä toinenkin syy. Tämä vastuunalainen
tehtävä, jota suorittamaan hänet oli lähetetty, olisi kuulunut
oikeastaan komentavalle upseerille, ja majuri Duncan oli herättänyt
alemmissaan suurta tyytymättömyyttä uskoessaan sen niin alhaiselle
virkamiehelle kuin kersantille. Palata takaisin löytämättä edes
määrättyä asemaa osoittaisi tavatonta saamattomuutta, joka puhuisi kauan
häntä vastaan ja siitä olisi seurauksena, että heti paikalla
asetettaisiin joku häntä ylempi hänen saappaihinsa.



XVI LUKU.


    "Sun voimasi suuri on, Kaikkivaltias,
    sen myrskyjen pauhussa kuulen.
    Kun aallot käy ja tuuli soi sun neuvostas
    ja ma haakseni hukkuvan luulen,
    mun aatokseni nöyränä sun luoksesi käy
    ja rukoilen hartaalla miellä:
    Oi, johda mua satamaan, vaikk' maata ei näy,
    äl' anna mun eksyä tiellä!"

                                     _Byron_.

Päivän noustessa ilmestyi se osa miehistöä, jolla oli siihen oikeus,
laivan kannelle. Kun aallot eivät käyneet vielä kovin korkeina, voitiin
päättää, että vielä oltiin saariston suojassa, mutta ne, jotka olivat
kokeneempia, ymmärsivät selvään, että oli odotettavissa ankara
syysmyrsky, joka on näillä seuduin niin tavallinen. Maata ei missään
näkynyt, ja joka puolelta peittyi näköpiiri läpinäkymättömään usmaan
herättäen synkän, salaperäisen tunnelman. Kuohut, tai kuten rannikkojen
asukkaat sanovat aallot, olivat lyhyet ja kiemurtelevat uhaten turmiota
helpommin kuin valtameren pitkät ja säännöllisemmät mainingit. Itse vesi
näytti vihreältä ja vihaiselta sen sijaan, että olisi loistossa
kilpaillut rusopilvien kanssa, vaikka näyttikin odottavan sitä
viihdytystä, jonka auringonsäde voi antaa.

Sotilaat tyytyivät pian tilanteeseen ja vähitellen katosivat, kunnes
kannelle jäi vain laivamiehistö, kersantti, Cap, Haukansilmä,
majoitusmestari ja Mabel. Viimeksimainitun otsalle oli ilmestynyt pilvi,
sillä hänelle oli ilmoitettu asioitten todellinen tila ja hän turhaan
oli vedonnut Jasperin ansioihin ja koettanut saada komennon jälleen
muutetuksi hänelle. Yön lepo ja yön mietiskely oli myöskin Haukansilmää
varmistanut nuoren miehen syyttömyydestä, ja hänkin oli lämpimästi
puhunut ystävänsä puolesta, vaikka yhtä huonolla tuloksella.

Kului useita tunteja, joiden aikana tuuli kiihtyi ja aallot yhä
kohosivat, kunnes kutterin keinunta pakotti Mabelin ja majoitusmestarin
vetäytymään suojiinsa. Cap kirosi usein, ja oli ihan ilmeistä, että alus
nyt oli menossa aavimmille ulapoille aaltojen heitellessä sitä niin,
että vain parhaimmin ja lujimmin rakennettu laiva saattoi sitä kestää.
Tämä kaikki ei kuitenkaan Capia suuresti huolettanut, vaan kuten
metsästäjä heristää korviansa kuullessaan koiran haukunnan tai
sotaratsu, joka kuopii ja hörhättää kuullessaan sodan pauhun, hänkin
tässä tilanteessa tunsi heräävän kaiken, mikä hänessä oli miehekästä; ja
sen sijaan, että ennen oli lakkaamatta ylimielisesti ja saivarrellen
arvostellut ja väitellyt turhasta, hän nyt esiintyi kestävänä ja
kokeneena merimiehenä, joka hän todella oli. Apulaisten tahtomattaankin
täytyi pian tottua kunnioittamaan hänen taitoansa, ja vaikka he
ihmettelivätkin, kun ei heidän entistä päällikköänsä ja luotsia näkynyt,
eikä mitään järkevää syytä näiden katoamiseen ollut annettu, he
kuitenkin pian hyväksyivät vaihdoksen ja huolellisesti tottelivat uutta
kapteeniansa.

"Sittenkin tässä suolattomassa vesilätäkössä, veli Dunham, on jonkun
verran voimaa, kun se vain kaikkensa näyttää", huudahti Cap puolenpäivän
maissa hykerrellen käsiään pelkästä mielihyvästä huomatessaan
joutuneensa koettelemaan luonnonvoimien kanssa. "Tuuli on rehellinen,
vanha vihuri ja järvi näyttää erehdyttävästi samalta kuin Golfvirran
seudut. Minä pidän siitä, kersantti -- minä pidän siitä ja opin
kunnioittamaan tätä ulappaanne, jos ilma voi kestää samanlaisena kuin on
alkanut kaksikymmentäneljä tuntia."

"Maa, hei!" huudahti mies, joka oli asetettu keulakannelle tähystämään.

Cap kiiruhti kokalle, ja toden totta maa häämötti sumun läpi noin puolen
penikulman päässä ja kutteri laski juuri suoraan sinne. Vanhan
merimiehen ensimmäinen ajatus oli komentaa: "Seis, käännä ulos
rannasta!" mutta kylmäverinen soturi pidätti häntä.

"Kun menemme lähemmä", virkkoi kersantti, "niin voi joku meistä tuntea
paikan. Useimmat meistä ovat selvillä tämän järven rannoista, ja se
auttaa meitä saamaan selville, missä olemme."

"Totta, totta; jos siellä on sopivaa paikkaa, niin pysähdymme sinne.
Mikä tuo on, tuolla ylähangan puolella meistä? Sehän näyttää matalalta
niemeltä."

"Joven varustukset!" huudahti toinen, jonka tottunut silmä pikemmin
erotti varustusten ääriviivat kuin hänen sukulaisensa, jonka huomiokyky
tällaisiin asioihin oli vähemmän harjaantunut.

Kersantti ei ollut erehtynyt. Siinä oli linnake, vaikka se hienon sateen
läpi näkyi epäselvästi ja hämärästi aivan kuin iltahämyssä tai aamun
sarastaessa. Matala, vihertävä turvevarustus, synkkä paaluaitaus, vielä
tummempi kuin vesi, parin huoneen harja, pitkä juhlallinen lipputanko,
jonka nuora oli vedetty johonkin nurkkaan niin tiukalle, ettei se
ollenkaan näyttänyt tuulessa liikkuvan, kaikki tämä selvisi katsojalle
yhdellä silmäyksellä. Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt. Yksinpä
vahtikin näytti menneen rajuilmaa pakoon katon alle, ja aluksi saattoi
luulla, ettei yksikään silmä keksisi heidän aluksensa läsnäoloa. Mutta
rajavarustuksen horjumaton valppaus ei torkkunut: jostakin
tähystysluukusta todennäköisesti tehtiin tämä innostava huomio, että
joku alus lähestyi; pari miestä huomattiin jollakin korokkeella ja
samassa rannimmainen varustus vilisi täynnä inhimillisiä olentoja.

Koko kuva oli suurenmoinen ja vaikuttava. Yhä yltyvä myrsky pakotti
väkisinkin kuvittelemaan, että se täällä ainaisesti kestää. Tuuli ulvoi
lakkaamatta, ja kuohuva vesi vastaili synkällä, uhkaavalla kohinallaan
muodostaen yhä korkeampia vuoria, ja avaten niiden väliin pohjattomia
laaksoja. Tihkusade teki ilman sakeaksi, niin että kaikki näkyi vain
usvan läpi, tyynnyttäen ja lievittäen niitä kauhun tunteita, joita
myrsky itsestään herättää. Tumma, rajaton metsä kohosi harmaudesta
suurena, synkkänä ja vaikuttavana, kun taas vilahdus omituisesta ja
yksinäisestä ihmiselämästä, jota linnakkeella saattoi huomata, soi
silmälle toisenlaista viihdytystä ja herätti toivoa saada vetäytyä
sataman suojaan, kunnes luonnon raivo asettuisi.

"He näkevät meidät", sanoi kersantti, "ja luulevat, että olemme
palanneet myrskyn vuoksi sataman suojaan. Tietysti, tuollahan on majuri
Duncan koillisella vallilla, tunnen hänet pituudesta ja hänen
ympärillään olevista upseereista."

"Kersantti, voisipa ehkä sietää hieman ivaakin, jos voisimme päästä
joelle ja saisimme turvallisesti ankkurin lasketuksi. Sen lisäksi
saisimme päästää herra Vesikoiran maihin ja puhdistaa siten miehistön
vaarallisista aineksista."

"Kai sitä voisi, mutta niin huono purjehtija kuin olenkin, minä hyvin
tiedän, että se ei käy päinsä. Ei mikään, mikä purjehtii näillä vesillä,
voi päästä tuulen puolelta satamaan tällaisella myrskyllä, eikä
tämmöisellä ilmalla tule kysymykseenkään ankkuroida ulkopuolelle."

"Minä tiedän sen, minä näen sen, kersantti, ja niin hauskaa kuin
olisikin nähdä maanmiehiäsi, meidän täytyy jättää ne. Omasta puolestani
myrskyllä en ole koskaan niin onnellinen kuin tietäessäni, että maa on
jäänyt taakseni."

Lokki oli nyt päässyt niin lähelle rantaa, että sen kokka tuossa
paikassa oli syöksyä maalle ja täytyi ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin.
Myrskypurje käännettiin ja pieni alus, joka näytti kilpailevan
luonnonvoimain kanssa kuin alli, muutti suuntaa totellen helposti
peräsintä ja kiisi pian tuulen vauhdilla kohti kuohuvaa ulappaa. Se
lensi niin sukkelaan, että, vaikka maa näkyikin vielä sen alahangan
puolella, sumu ikäänkuin nielaisi linnakkeen, jonka vallille oli
kerääntynyt joukko levottomia katselijoita. Välttämättömyys pakotti
kuitenkin pian kääntämään sen kokan vastatuuleen, jolloin se taas alkoi
luovia raskasta matkaansa pohjoista rantaa kohden.

Kului useita tunteja, ennenkuin tapahtui mitään muutoksia; tuuli vain
puhalsi sellaisella voimalla, että vihdoin viisasteleva Capkin tunnusti
tällaisen myrskyn kohtuulliseksi. Auringonlaskun maissa Lokki taas
kääntyi myötätuuleen, ettei pimeinä tunteina joutuisi pohjoiselle
rannalle. Puolen yön seutuvilla laivan tilapäinen päällikkö, joka
kyselemällä kiertoteitse laivan miehistöltä oli saanut jonkinlaisen
käsityksen, millainen tämä järvi on, luuli voivansa päättää, että oltiin
puolitiessä molempien rantojen välillä. Tähän voimme lisätä, että Cap
alkoi tuntea kunnioitusta suolatonta vettä kohtaan, jota hän
kaksikymmentäneljä tuntia aikaisemmin ei olisi pitänyt mahdollisena.
Juuri kun yö saapui, kiihtyi tuuli niin raivokkaaksi, että hänestä
tuntui mahdottomalta kestää sitä; vesi löi pienen aluksen kannelle
sellaisella voimalla, että sen saumat natisivat ja oli haudata sen
aaltojen syvyyteen. Lokin miehistö vakuutti, ettei se milloinkaan ollut
ollut ulkona sellaisella myrskyllä, ja se oli tosi, sillä tuntien
jokaisen joensuun, niemen ja lahdenpoukaman, Jasper olisi kuljettanut
kutterinsa johonkin suojaisaan ankkuripaikkaan paljon ennen, kuin
tällainen myrsky olisi ehtinyt sitä ruhjoa. Mutta Cap yhä halveksien
kieltäytyi kysymästä neuvoa nuorelta mestarilta, joka edelleenkin
oleskeli alhaalla, päättäen menetellä, kuten suurtenkin valtamerien
purjehtijat.

Aamusella myrskypurje asetettiin paikoilleen, isopurjeen yläosa
käärittiin kokoon ja Lokki käännettiin taas myötätuuleen. Vaikka mastot
melkein viistivät vettä, pieni alus kuitenkin luonnon raivotessa koetti
vastata nimeänsä. Kahdeksan tienoissa se todellakin kiisi samoin kuin
ilmojen lokit ilmeisesti peläten muuten sortuvansa järven kuohuvaan
kattilaan. Päivä kuluessaan ei tuonut mitään muutosta, sillä ilmapiiri
ei laajennut, vaan näkyi vain pieni tuhupilvien ympyrä ihan kuin pata
olisi asetettu kumolleen veden meuruavalle pinnalle. Laivamiehistö ja
matkustajat välttämättömyyden pakosta pysyivät toimettomina. Jasper ja
luotsi oleskelivat alhaalla, mutta muu osa miehistöä oli vähitellen
ilmestynyt kannelle. Aamiainen oli syöty täydellisen hiljaisuuden
vallitessa, mutta katseilla oli toisilta kyselty, miten päättyisi tämä
melkein epätoivoinen taistelu luonnonvoimia vastaan. Cap kuitenkin oli
täysin tyytyväinen, ja hänen katseensa loisti, askel kävi varmemmaksi ja
koko olemus rohkeammaksi, kuta enemmän myrsky kiihtyi ja kuta suurempaa
ammattitaitoa ja mielenmalttia se kysyi. Hän seisoi kokalla käsivarret
ristissä pysytellen merimiehen vaistolla tasapainossa ja katsellen
aaltoja, jotka nousivat ja laskivat, läikkyivät ja lipattivat niin
hurjalla vauhdilla kuin olisivat tahtoneet kohottaa Lokin pilviin.
Tällaisena hetkenä joku miehistöstä päästi odottamattoman huudahduksen:
"Purje!"

Niin suuri oli luonnon raivo ja niin yksinäinen Ontarion rannikkojen
villi erämaa, että sangen vaikea oli otaksua kohtaavansa jonkun aluksen
täällä ulapalla. Lokki itse ja ne, jotka siinä olivat, oli kuin
metsästäjä, joka luulee yksin omistavansa koko metsän, ja kohtaaminen
tuntui samalta kuin tuntuu kahdesta yksinäisestä metsästäjästä, jotka
tapaavat toisensa monia miljoonia aarin-aloja peittävän lehtikaton alla.
Tämä harvinainen ilma lisäsi vielä kohtauksen vaikutusta, niin että se
tuntui yliluonnolliselta ilmestykseltä. Cap yksin katseli sitä kokeneen
silmällä, vaikka hänkin tunsi rautaisten hermojensa värähtelevän, kun
hän katseli kuohuvilla aalloilla keinuvaa alusta. Vieras alus oli
Lokista parin kaapelin matkan päässä kulkien sen editse melkein
poikittaista suuntaa, niin että Lokki joutui sivuuttamaan sen vain
muutaman kyynärän päästä. Se oli täydessä asussa oleva alus, eikä
tottuneinkaan silmä voinut huomata myrskyn utusateen läpi pienintäkään
puutteellisuutta sen varustuksessa tai rakenteessa. Ainoat purjeet, mitä
oli levitetty, olivat päämaston märssypurje ja pari pientä
haruspurjetta, toinen kokalla, toinen perällä. Tuulen voima ajoi sitä
kuitenkin sellaisella painolla, että se oli ihan kallellaan, mutta siitä
huolimatta se ui kevyesti ja näytti uhmaavan aaltojen leikkiä. Puomit
olivat paikoillaan, ja se kulki noin neljän solmuvälin nopeudella
tunnissa.

"Tuo poika nähtävästi tuntee asemansa hyvin", sanoi Cap, kun kutteri
kiisi melkein tuulen nopeudella laivaa kohden, "sillä hän laskee
rohkeasti etelään päin, jossa hän varmaankin tietää löytävänsä jonkun
tyynen ankkuripaikan tai sataman. Ei kukaan voisi noin vapaasti laskea,
ellei tuuli olisi peräntakainen, kuten meidän, jos ei tietäisi ihan
varmasti, mihin mennä."

"Me olemme tehneet kauhean kierroksen, kapteeni", sanoi mies, jolle hän
oli huomautuksensa lausunut. "Tuo on Ranskan kuninkaan laiva -- Le
Montcalm -- ja se on matkalla Niagaran niskalle, jossa sen omistajalla
on linnoitus ja satama. Me olemme kulkeneet hirvittävän matkan!"

"Kirous sille! Se on ranskalaisten tapaista, että he laskevat satamaan
heti, kun näkevät vilahduksenkaan englantilaisesta."

"Saattaisipa tehdä meillekin hyvää saada seurata sitä", vastasi mies
pudistaen toivottomasti päätään, "sillä olemme menossa koko järven
pisimmän lahden perukkaan ja voi olla sangen epävarmaa, pääsemmekö
sieltä koskaan ulos."

"Hullua, mies, hullua! Meillä on järvellä runsaasti tilaa ja hyvä
englantilainen alus. Me emme ole Johnny Crapandeja piilottaaksemme
itsemme jonkun niemen tai sataman suojaan, jos hieman vihuri puhaltaa.
Käännä ruori, herraseni!"

Tämä määräys annettiin yhteentörmäyksen välttämiseksi. Lokki kiisi nyt
juuri ranskalaisen purren keulaa kohti, ja kun laivojen välimatka oli
lyhentynyt niin, että sitä oli tuskin sataa kyynärää, heräsi kysymys
voisivatko ne ollenkaan onnellisesti sivuuttaa toisensa.

"Vasemmalle, herra, vasemmalle!" karjaisi Cap. "Ruori vasemmalle ja
pitäkää varanne!"

Ranskalaisen laivan miehistön nähtiin kokoontuvan kannelle ja muutamat
musketit ojentuivat, ikäänkuin komentaakseen Lokin miehistöä
antautumaan. Liike kyllä huomattiin, mutta merenkäynti oli niin
raivokas, että oli turhaa ajatellakaan säännöllistä taistelua. Vesi
tippui parin kolmen laivan kannella olevan kevyen tykin piipusta, eikä
kenenkään johtunut mieleenkään panna niitä toimintaan tällaisella
rajuilmalla. Tuuli lauloi ja vihelsi laivan mastoissa ja purjeissa, niin
ettei ranskalaisen päällikön huutoa ja komennusta kukaan näyttänyt
kuulevan.

"Antaa sen kirkua itsensä käheäksi!" murisi Cap. "Tämä ei ole sovelias
ilma ruveta juttelemaan salaisuuksia. Vasemmalle, herra, vasemmalle!"

Mies totteli, ja seuraava aalto heitti Lokin niin lähelle toisen laivan
perää, että itse vanha merikarhukin otti askelen taaksepäin peläten,
että seuraava vastaan tuleva aalto löisi laivat yhteen. Mutta se ei
kuitenkaan tapahtunut: hyökäten äkkiä aallon pohjasta laineen harjalle,
kuten saalistaan vaaniva pantteri, kutteri kiisi edelleen ja pääsi kuin
pääsikin ohi hipaisten vain toisen perää alahangallansa.

Montcalmin ranskalainen komentaja kiiruhti perälle ja hienolla
kohteliaisuudella, joka aina lievittää hänen maanmiestensä huonoimpiakin
tekoja, hän nosti lakkia ja tervehti ohikiitävää Lokkia. Tässä
kohteliaisuudessa oli arvokkuutta ja itsehillintää, kun tilanne ei
sallinut toisenlaista menettelyä, mutta Capiin se ei vähintäkään
vaikuttanut, vaan heimolleen uskollisena hän melkein vaistomaisesti
heristi nyrkkiänsä uhkaavasti ja mutisi partaansa:

"Ai, ai, kirottu onni sinulle, ettei minulla ole kunnollista tykkiä
mukana, muuten minä tarjoisin sinulle uuden, hieman toisenlaisen hytin.
-- Kersantti, hän on viekas lurjus."

"Se oli säädyllistä, veli Cap", vastasi kersantti laskien kätensä
sotilaallisesta tervehdyksestä, johon hänen soturiylpeytensä oli sen
vienyt, -- "se oli säädyllistä ja se on enemmän kuin joltakin
ranskalaiselta saa odottaa. Mitä hän oikeastaan sillä tarkoitti, sitä ei
kukaan voi sanoa."

"Hänkään ei ole lähtenyt järvelle ilman tarkoitusta. No, antaapa hänen
laskea satamaan, jos voi. Me hallitsemme kuitenkin järveä, kuten oikeat
englantilaiset meriurhot ainakin."

Tämä kuului komealta, mutta siitä huolimatta Cap katseli kateellisin
silmin Montcalmin välkkyvänmustia piirteitä ja tummin värein
koristeltuja mastoja, kun se vähitellen eteni etenemistään ja vihdoin
hävisi sumuun aivan kuin mielikuvituksen esille-loihtima varjo. Ilolla
hän olisi seurannut sen vanavedessä, jos olisi uskaltanut, sillä toden
tunnustaaksemme, pelko, että täytyisi viettää toinen myrsky-yö
tuntemattomalla, kuohuvalla ulapalla, toi sangen vähän lohdutusta. Vielä
kuitenkin hänen ammattiylpeytensä oli liian suuri, että hän olisi voinut
ilmaista levottomuutensa, varsinkin kun hänen huostaansa uskotut
osoittivat rajatonta luottamusta hänen tietoonsa ja keinoihinsa, kuten
aina tietämättömät luultua etevämmyyttä kohtaan.

Kului muutamia tunteja ja pimeys tuli täydelliseksi lisäten suuresti
Lokin vaaroja. Hetkisen tyyneys oli saanut Capin taas muuttamaan
suuntaa, ja yön kuluessa useammin kuin kerran pieni alus koetti päästä
johonkin rantaan. -- Turha on kuitenkin kuvata laajemmin tämän yön
tapauksia, kun myrskyn raivo uudelleen yltyi. Aallot kuohuivat, laiva
keinui, myrsky ulvoi ja vihurit heittelivät raivokkaasti pientä alusta,
joka ilman pohjalastia oli liian kevyt ja monesti vaarassa hautautua
suurimpiin aaltoihin.

Tänä yönä Cap nukkui kuorsaten monta tuntia. Mutta päivän sarastaessa
hän tunsi itseänsä ravistettavan olkapäästä ja noustuaan jaloilleen hän
tapasi Haukansilmän seisomassa vieressään. Myrskyn raivoissa opasta oli
vähän näkynyt kannella, sillä hänen luonnollinen kainoutensa oli sanonut
hänelle, että vain merimiehet ymmärtävät hoitaa alusta, ja hän osoitti
yhtä paljon luottavansa niihin, jotka olivat saaneet Lokin kohtalot
ohjatakseen, kuin toivoi niiden, jotka metsässä joutuivat hänen
opastettavikseen, luottavan hänen taitoonsa; mutta nyt hän piti
velvollisuutenaan tarttua asiaan, ja sen hän teki omalla
teeskentelemättömällä ja vaatimattomalla tavallaan.

"Uni on suloista, herra Cap", hän sanoi niin pian kuin toinen oli saanut
silmänsä auki ja näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, -- "uni on
suloista, sen tiedän kokemuksesta, mutta elämä on vielä suloisempi.
Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko tämä nyt soveliain hetki
komentajan pysytellä pois komentosillalta."

"Mitä nyt, mitä nyt, herra Haukansilmä?" mörisi Cap ihan ensiksi, kun
hänen itsetietoisuutensa heräsi. "Joko tekin olette siirtymässä
nurisijoihin? Maalla minä ihailin teidän terävyyttänne kulkea
pahimmistakin paikoista ilman kompassia, ja vesilläkin teidän
nöyryytenne ja kuuliaisuutenne on ollut yhtä miellyttävä kuin maalla
luottamus omaan taitoonne. Tällaista epäluottamusta en suinkaan osannut
teiltä odottaa."

"Omasta puolestani, herra Cap, en puhu; minulla on omat tapani enkä
halua heittäytyä toisten harmiksi, mutta asia lienee hieman toisin Mabel
Dunhamin suhteen. Hänelläkin on omat taipumuksensa, mutta ne eivät ole
raa'at, kuten meidän, vaan hienot ja naiselliset, kuten tuleekin. Hänen
puolestaan minä puhun enkä omastani."

"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni;
mutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan
saa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt
pelon merkkejä?"

"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja
hiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme,
vaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper
Vesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea
entistä latuansa. Ja se on inhimillistä."

"Vakuutan, että se on -- tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat
parempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies.
Se on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos
tässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan
tai parinkymmenen -- tai ei" -- ääntänsä alentaen --"koko hänen
majesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut
neljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle
vesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle
inhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän
tuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä
tuo tuolla tuulen alla on?" -- hieraisten silmiänsä -- "maa, niin totta
kuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko."

Haukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin
huolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.

"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!" toisti Cap. "Utuinen ranta eikä
kauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen
ja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!"

"Ja onko se rohkaisevaa vai masentavaa?" kysyi Haukansilmä.

"Häh! rohkaiseminen -- masentaminen! Ei kumpaakaan. Ei, ei; ei siinä ole
mitään rohkaisevaa, ja mitä masennukseen tulee, niin mikään ei saa
merimiestä masentaa. Ettekö ole milloinkaan pelännyt tai masentunut
metsissä, ystäväni?"

"Sitä en sano -- sitä en sano. Kun vaara on suuri, minun velvollisuuteni
on katsoa siihen ja koettaa voittaa se, muuten minun päänahkani aikoja
sitten olisi riippunut kuivamassa mingon kodassa. Järvellä kuitenkaan ei
ole mitään polkuja ja tunnen velvollisuudekseni jättää asiat toisten
johdettaviksi, vaikkakin mielestäni meidän pitäisi ajatella, että meillä
laivassa on sellainenkin henkilö kuin Mabel Dunham. Mutta tuossa tulee
hänen isänsä, joka luonnollisesti parhaiten ymmärtää oman lapsensa
aseman."

"Me olemme vakavassa asemassa, veli Cap, luulen", sanoi kersantti
lähelle päästyänsä, "sen mukaan, mitä kuulin parilta kokkamieheltä. He
sanovat, ettei ainoatakaan purjetta voi levittää ja tuuli kantaa aluksen
tunnissa tai parissa rannalle. Toivoakseni he pelkonsa vuoksi
erehtyvät?"

Cap ei vastannut, vaan tuijotti maahan katuvin ilmein ja kääntyi sitten
raivokkain elein tuulenperälle aivan kuin olisi tahtonut riidellä ilman
kanssa.

"Ehkä olisi parasta, veli", lisäsi kersantti, "kutsua Jasper ja kysyä
neuvoa, mitä on tehtävä. Ranskalaisista ei ole pelkoa, ja poika kaikkien
asianhaarain vallitessa pelastaa meidät hukkumasta, jos suinkin voi."

"Niin, niin; ne ovat juuri ne kirotut asianhaarat, jotka ovat saaneet
kaiken pahan aikaan. Mutta antaa pojan tulla -- antaa hänen tulla;
muutamat hyvin, tehdyt kysymykset saavat häneltä totuuden julki, sen
takaan."

Tuskin oli viisasteleva Cap myöntänyt näin paljon, kun Jasperia
lähetettiin hakemaan. Nuori mies ilmestyi heti ilmaisten koko
olennollaan, kasvoillaan ja ilmeillään loukattua kunniantuntoa, kuten
hänen käytöksensä tarkkaajat olivat ymmärtävinään. Astuttuaan kannelle
Jasper loi pikaisen huolestuneen silmäyksen ympärilleen aivan kuin
saadakseen kerralla käsityksen kutterin tilasta, ja tämä silmäys näytti
hänelle selvittävän, mitä vahinkoja se oli kärsinyt. Tutkittuaan
tuulenperää, kuten jokainen merimies olisi tehnyt, hän kääntyi ja katsoi
ympäri näköpiirin huomaten korkean kalliorannan tuulen alla ja saaden
kerralla selvän tilanteesta.

"Olen kutsunut teidät, herra Jasper", sanoi Cap ristien käsivartensa ja
ottaen ylpeän taka-asennon, kuten arvokas päällikkö ainakin, "saadakseni
tietää jotakin tuulen alla olevasta rannikosta. Me pidämme varmana,
ettette ole niin vihoissanne, että tahtoisitte hukuttaa meidät kaikki,
varsinkin naiset; ja otaksun, että olette kylliksi mies neuvoaksenne
meille jonkun tyynen lahdelman, jossa voimme odottaa, kunnes tämä
lätäkkö on raivonnut kylliksensä."

"Kuolisin mieluummin itse kuin soisin Mabel Dunhamille mitään harmia",
vastasi nuori mies vakavasti.

"Minä tiesin sen -- minä tiesin sen!" huudahti Haukansilmä taputtaen
kohteliaasti Jasperia olalle. "Poika on yhtä rehellinen kuin kompassi,
joka johtaa suurimpia laivoja tai opastaa miehen oikeaan väärältä
polulta. Kuoleman synti on uskoa muuta."

"Hum!" äännähti Cap; "erittäinkin naiset! ikäänkuin _he_ nyt olisivat
erikoisessa vaarassa! Turha huoli, nuori mies; me ymmärrämme toisiamme
puhumalla kuin silkat merimiehet ainakin. Tiedättekö tuulen alla jonkun
satamaksi sopivan paikan?"

"En. Järven tässä osassa on suuri lahti, mutta sitä ei meistä yksikään
tunne, ja sen suussa on matalikkoja."

"Ja tämä rannikko tuulen alla; -- eiköhän siinä olisi mitään
satamapaikkaa?"

"Se on kokonaan erämaata, kunnes saavutte Niagaran suulle toisaalla ja
Frontenaciin toisaalla. Pohjoisessa ja lännessä minulle on kerrottu
olevan vain metsää ja ruohoaavikoita tuhansia penikulmia."

"Jumalan kiitos! Silloin siellä ei voi olla ranskalaisia. Onko täällä
paljon villejä näillä rannikoilla?"

"Intiaaneja tapaa joka suunnalla, vaikk'ei niitä missään ole erittäin
lukuisasti. Jos sattuu, voimme tavata niitä rannikolla jonkun joukkueen,
tai saatamme kulkea kuukausimääriä tapaamatta ainoatakaan."

"No, meidän tulee sitten pitää silmämme auki; mutta ollakseni suora
teille, herra Western, ellei tämä ikävä ranskalaisten juttu olisi tullut
väliin, mitä te nyt tekisitte kutterille?"

"Minä olen niin paljon nuorempi merimies kuin te, herra Cap", vastasi
Jasper vaatimattomasti, "että tuskin olen kelvollinen teitä neuvomaan."

"Niin, niin; sen me kaikki kyllä tiedämme. Tavallisessa tilanteessa ehkä
ette. Mutta tämä on tavaton tilanne ja asianhaara, ja tällä
suolattomalla vesilätäköllä näyttää olevan omat oikkunsa. Kaikki puhuu
sen puolesta, että te voisitte neuvoa omaa isäänne. Kaikissa tapauksissa
voitte puhua vapaasti ja minä koetan sovittaa teidän mielipiteenne omaan
kokemukseeni."

"Minä luulen, herra, että ennenkuin kaksi tuntia on kulunut, laiva on
ankkuroitava."

"Ankkuroitava! Täällä aukealla selällä?"

"Ei, herra, vaan tuolla lähempänä maata."

"Ette suinkaan tarkoittane sanoa, herra Vesikoira, että tahtoisitte
ankkuroida vastarannalle ihan suojattomaan paikkaan?"

"Jos haluaisin pelastaa alukseni, aikoisin tehdä juuri niin, herra Cap."

"Hiuuu! Tämä on suolaton vesi kaikkine ihmeineen! Huomatkaa, nuori mies;
minä olen ollut merieläin, poikana ja miehenä, neljäkymmentä yksi
vuotta, mutta koskaan en ole sellaista kuullut. Minä heitän ankkurin
köysineen järveen mieluummin kuin suostun tekemään niin hullun työn!"

"Niin me teemme tällä järvellä", vastasi Jasper vaatimattomasti, "kun
joudumme kovaan pulaan. Varmaankin tekisimme paremmin, jos meitä olisi
paremmin opetettu."

"Niin varmaankin tekisitte! Ei; mikään ei voi saada minua tekemään niin
suurta syntiä omaa kasvatustani vastaan. Minä en ikinä voisi näyttäytyä
Sandy Hookille, jos voisin suostua niin kerrassaan typerään hommaan.
Haukansilmässä on enemmän merimiestä, kun kaikki käy ympäri. Te saatte
mennä taas alas, herra Vesikoira."

Jasper kumarsi ääneti ja vetäytyi pois. Mutta ennenkuin hän astui
portaita alas, katsojat huomasivat, että hän loi huolestuneen silmäyksen
ensin tuulenperälle ja sitten tuulen alle ja katosi kasvoillaan ankara,
huolestunut ilme.



XVII LUKU.


    "Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää
    ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa;
    hän kokemustaan turmioks nyt käyttää
    ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa."

                                     _Cowper_.

Kun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa,
joka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen
hyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella
missä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme
liian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei
hän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin
arestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen
ja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli
vähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan
synkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön
mielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa
ja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.

"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper", hän
sanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen
sukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas
mielenkiinto on heissä herännyt; "ei kukaan, joka teidät tuntee, voi
pitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa
henkensä teidän puolestanne."

"Entäs te, Mabel", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, "ettekö
tekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?"

"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina.
Mutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä,
joka jo niin monella tavalla on palvellut häntä."

"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi
kenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut
sisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä,
mitä naiset mieluimmin haluavat kuulla --"

Mabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper
epämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja
harkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti
vaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.

"Haluaisin sanoa, Mabel", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon
jälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, "että minä olen
tottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että
saatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä."

Mabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia
seikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa
haluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla,
ja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat
niihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa
puheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.

"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi
puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen
piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse
sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"

"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä
niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin
epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä
en sitä ansaitse!"

"Minä tiesin sen -- olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi.
"Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän
masentaa itseänne, Jasper."

"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele
sitä."

"Jasper!"

"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te
voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on
käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi
senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."

"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen
nopeudella.

"Sitä pahoin pelkään -- meidän kokemuksemme mukaan se on mitä
suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii
jonkun keinon sen pelastamiseksi."

"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne
hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä _täytyy_
olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."

"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta
ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki
joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän
suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä
varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän
sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."

"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa
itseänne -- ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä
ainoalla aikanaan lausutulla sanalla."

"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin
kaikki muut yhteensä!" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin
katsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.

Mabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli
hänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava,
ettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla
luomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka
luonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.

"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen
onnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni
tulemaan tänne hyttiin."

Sill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui
kuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla,
joka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen
oivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei
ollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen
viettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä
tilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli
herännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut
kulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat,
ennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin
hengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin
pian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän
tilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi
arvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja
vaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle
haltijalle.

"Jasper on rehellinen, isä", hän lisäsi vakavasti, "ja vaikka hän olisi
petollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä
aluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen
meidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni
pantiksi hänen uskollisuudestaan."

"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle", vastasi
hitaampi vanhempi, "mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan
komentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät
rantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan
viholliselle heti maihin päästyämme."

"Kersantti Dunham!"

"Isä!"

Nämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia
tunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha
soturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja
ja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään
huomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään
puhunut: "Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen
opetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat."

"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!"

"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta
silloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen
karvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun
laiva on vaarassa. -- Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että
ehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä."

"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen
mielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten
kuin eilisiltana."

"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle,
että kaikki käy avoimesti ja rehellisesti."

Jasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin
seurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa
vastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja
ääneti katsomaan, mitä tapahtui.

Luotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä
katseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen
ilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on
kyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt
huomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen
ja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.

"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen", hän vastasi
yksinkertaisesti ja arvelematta.

"Mitä! Täällä aavalla selällä?" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt
Jasperille.

"Ei, vaan rannempana, -- juuri kallioitten ulommaisella reunalla."

Tämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä
siitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa
Lokki turmioon -- ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin
heidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman
ajatuksen kuin ennemmin Jasperille.

"Minä sanon sinulle, veli Dunham", hän vastasi kersantin huomautukseen,
ettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle,
"ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa.
Ankkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus,
jota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä
olosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin
ankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu."

"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa
komennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin
me, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti
heidän puolestaan."

"Eno!" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet
hillitsemään tunteitansa.

"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia", sanoi nuori mies, "ettei
tarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää
tavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei
sekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään
kannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En
kuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin
pääsemme rantakuohukkoon."

"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin
Jasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa
antamastaan neuvosta.

"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan", vastasi Vesikoira
tyynesti. "Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja
vaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi.
Toivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin
valmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa
vahingoita."

"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon,
sydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että
mikään sellainen ei ole haitaksi. -- Kersantti, yksi ainoa sana täällä
perällä, jos suvaitset."

Cap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä
ilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja
selitti heidän todellisen asemansa.

"Mabelille tämä on kamala juttu", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä
ja tuhautti sieraimiansa. "Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja
poikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, -- vaikka olemmekin
vielä pelastuneet -- meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa
lähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen
toivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin
päiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin
kuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla
suolattomalla vedellä."

Kersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan
paljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli
ollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä
vihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa.
Itsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän
tunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies,
joka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa
hän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon
omaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.

"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?" hän kysyi Capilta vakavasti ja
järkytetyin ilmein.

"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja -- ota huomioon,
kersantti -- mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa
kattilassa, joka tuulen alle syntyy?"

Tämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä
Lokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti
sitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita,
joiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty
isoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata
tuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli
kannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi
tahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset
laitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata
kyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan
suuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi
säteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän
enteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista,
vaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa.
Näköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja
kauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman
päähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma
oli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi
vain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli
korkeata -- joka on harvinaista Ontarion rannoilla -- ja että sitä
peitti rajattoman metsän vihreä vaippa.

Sill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää,
Jasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin
nuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia
sotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi
täyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty.
Kun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä
raskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä
ankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on
edessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet
selvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta
kutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden
varmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi
saada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.

Katsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia
määräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken
vaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit
oli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi
aukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan
suoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta
rauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti
kokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon --
työskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan
veden sisässä -- ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä
hän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja
majoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat
kadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille
tuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi
kertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion
kirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.

"Jasper", virkkoi hänen ystävänsä opas, "minusta on tänä aamuna ollut
sangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa
merielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären
päästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua
varmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle."

"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä", vastasi Mabel, sillä ryhmät
olivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. "Minä
pelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan."

"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet
teidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin
erämaissa. -- Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa
molempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän
pääsee yli rantahyrskyjen."

"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin", vastasi
Jasper surumielisesti hymyillen, "mutta yksikään ihmiskäsi ei voi
kuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon
ankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet
siten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä."

"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper", kysyi kersantti, "niin miksi ei
tehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä
välimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla."

Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä
lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.

"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies,
vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti.
Rakastattehan tytärtänne?"

"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti
yskähdellen.

"Tahdotteko pelastaa hänet -- meidät kaikki -- siitä vaarasta, johon
olemme joutuneet?"

"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä?
Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te
pyydätte minua tekemään?"

"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä
ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."

Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen
noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään
pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen
kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton.
Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli
hetkisen viivytellyt perämiehen luona.

"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi
kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä
lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin
meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."

Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan
kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi
eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.

"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä
täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"

"Tehkää niin, tehkää niin", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa
tuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän
huomasi tietävänsä. "Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille
rehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin
matalalle tai hukkua."

Jasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin
käsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä
viittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat
olleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi
peräsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan
aivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui
pian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin
turvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja
perikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli
tullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi
toivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi
Lokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin
joustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella.
Jasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin
keulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein
loppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin
Lokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui
peräsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat
tiukalla kuin pingoitetut rautalangat.

"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!" virkkoi Cap vihaisesti heti,
kun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty -- "tämä ei ole hyvin
tehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja
kuljettamaan kutterin matalalle rannalle."

Yksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä
niin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei
halunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat
toimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa,
astui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.

"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan", hän lisäsi
karjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso
tarpeelliseksi toistaa, "vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen
laivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan."

"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä
paikassa!" vastasi Jasper hieman tylysti.

"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!" Cap nyt pauhasi
kokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja
silmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt
niin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin
pian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän
kokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen
pituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän
tiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi
rantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin
kaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.

"Kavaltaja!" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja
kiihko sai hänen äänensä vapisemaan. "Teidän täytyy elämällänne vastata
tästä!" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. -- "Jos minä olisin tämän
retkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston
huippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme."

"Hillitse tunteitasi, veli -- tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper
näyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin
näyt luulevan."

"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi
meidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat,
ihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin."

"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä,
että hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat", vastasi Jasper
rauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa
kuohahtamaan.

"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että
kutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?"

"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se
joutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei
se milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion
estää sen sinne joutumasta."

"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?"

"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä
usko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta."

"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään
uskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?"

"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä,
koska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään
muualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta
rantahyrskyihin."

Tämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan
merkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava
tunne oli hämmästys.

"Pohjavirrat!" hän kertasi, "kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat
olisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?"

"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra", vastasi Jasper
kohteliaasti, "mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista."

"Poika on oikeassa, veli", pisti kersantti väliin, "sillä vaikka minä en
paljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan
jostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä
täydellisesti Jasperiin."

Cap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi
kuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin
pohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä
löytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei
kuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta
hyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen
vedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia
huomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja
kun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee
niinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se
työskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta.
Lyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.

Niin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt
kuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja
ankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät
hiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti
ihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin!
Tänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan
päässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun
aallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper
juoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili
voitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen
vaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei
enää ajautuisi kallioihin.

"Se on pohjavirta!" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin
perälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan.
"Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään
hätää."

"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies", mörisi Cap, "ja usein auttaa
laiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa
ja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä
kirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa."

Miehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee
heidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat
uskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli
pelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt
vähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.

Epävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja
sen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti
jokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat
he pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.



XVIII LUKU.


    "Se kyyneleet ja huokaukset povellensa sulkee,
    se väsymättä palvellen tietänsä kulkee,
    luo unelmille siivet ja herättävi hengen,
    jos sieluus' sen saanut oot, siit' tuntenet sa lemmen."

                                      _Shakespeare_.

Oli melkein puolessa päivä, kun myrsky lakkasi, ja silloin sen voima
taittui yhtä äkkiä kuin sen raivo oli noussut. Tuskin kahta tuntia oli
kulunut vihurien taukoamisesta, kun järven selältä oli vaahto kadonnut,
vaikkakin se vielä keinui levottomasti; ja kun vielä kului toiset pari
tuntia, järven pinta välkehti kuten tavallisesti eikä näyttänyt
muistavankaan, että myrsky oli sen rauhaa häirinnyt. Vieläkin tosin
aallot vyöryivät lakkaamatta rantaan, mutta usma oli hävinnyt, ja niiden
liike oli tyynempi muistuttaen vain kuin kaukaisena kajastuksena tuulen
raivoa, joka nyt oli lannistunut.

Vaikkakin myrsky oli asettunut, kävi kuitenkin navakka itätuuli ja järvi
kuohui niin, ettei ollut vielä ajattelemistakaan ulapalle. Jasper, joka
nyt äänettömällä päätöksellä oli ottanut Lokin päällikkyyden, laittoi
kuitenkin kaikki kuntoon matkaa varten niin pian kuin ilma suinkin
sallisi. Sill'aikaa joutilaat huvittelivat, miten parhaiten voivat
näissä oudoissa olosuhteissa.

Kuten aina laivastoelämään tottumattomat, Mabel katseli kaihoten
rannalle eikä kestänyt kauaa, ennenkuin hän ilmaisi toivonsa saada
pistäytyä maissa, jos se voisi käydä päinsä. Haukansilmä sattui silloin
olemaan lähellä häntä ja vakuutti, ettei mikään olisi sen helpompaa,
koska heillä oli laivassa mukana kaarnakanotti, jolla vaaratta voi
päästä aallokossa kulkemaan. Hetkisen epäilyksen ja pelon jälkeen
ilmoitettiin asia kersantille. Hän suostui heti ja matkavalmistelut
pantiin viivyttelemättä toimeen.

Joukkoon, jonka oli mentävä maihin, kuului kersantti Dunham tyttärineen
ja Haukansilmä. Tottuneena kanotteihin Mabel otti paikan vakavasti ja
horjumatta keskelle, hänen isänsä asettui kokalle, kun taas opas otti
johdon käsiinsä ja istuutui perään. Airojen apua kanotin kuljettamiseen
ei juuri tarvittu, sillä aallot kuljettivat sitä liiankin joutuin,
kunhan vain ohjauksesta pidettiin huoli. Ennenkuin päästiin rantaan
Mabel katui useammin kuin kerran hurjapäisyyttänsä, mutta Haukansilmä
rohkaisi häntä ja osoitti itse niin suurta mielenmalttia,
kylmäverisyyttä ja voimaa, että mikä nainen tahansa olisi ujostellut
ilmaista vauhkoa pelkoansa. Mutta meidän sankarittaremme ei ollutkaan
pöllö; ja kun hän tunsi sen uutuuden viehätyksen, jota veneellä kulku
kuohukossa tarjosi, hän tottui siihen ja nautti täysin rinnoin sen
suomasta villistä sulosta. Hetkittäin kuitenkin hänen sydämensä oli
haljeta, kun laine heitti kanotin aallolta toisen harjalle, jota se
tuntui vain hipaisevan kuin lentävä pääskynen, mutta sitten hän punastui
ja nauroi aivan kuin häveten, että oli antanut ilakoivan luonnonvoiman
itseänsä niin pahasti säikyttää. Tätä ihastuttavaa menoa kesti jonkun
minuutin, sillä vaikka välimatka kutterilta rantaan saattoi olla noin
neljännespenikulma, se kesti vain aivan muutaman minuutin.

Astuttuaan maalle kersantti suuteli kohteliaasti tytärtään, sillä hän
oli niin paljon soturi, että tunsi olevansa kovalla kamaralla paremmin
kotonaan kuin vesivarassa, ja ottaen pyssynsä hän sanoi aikovansa
koettaa tunnin ajan metsästys-onneansa.

"Haukansilmä jää sinun luoksesi, tyttöseni ja epäilemättä tahtoo kertoa
sinulle näiden seutujen elämästä ja omista kokemuksistansa mingojen
kanssa."

Opas nauroi, ja lupasi pitää huolta Mabelista, ja muutamassa minuutissa
isä oli kiivennyt jyrkännettä ylös ja kadonnut metsään. Toiset lähtivät
päinvastaiselle suunnalle ja kavuttuaan jonkun minuutin jyrkännettä he
joutuivat korkealle, puuttomalle kallioniemekkeelle, josta silmää
kohtasi mitä omituisin ja viehättävin näköala. Täällä Mabel istahti
kallion halkeamalle tyynnyttääkseen kiihtynyttä hengitystään, kun taas
hänen toverinsa, jonka jäntereitä ei ponnistus näyttänyt ollenkaan
rasittaneen, seisoi hänen rinnallaan nojaten omalla miehekkäällä
tavallaan pitkään pyssyynsä. Kului useita minuutteja eikä kumpikaan
puhunut -- Mabel erittäinkin oli kokonaan antautunut ihailemaan
suurenmoista näköalaa.

Näiden kahden eteen avautui nyt tuo koilliseen päin rannattomalta
näyttävä ulappa, jonka pinnalla iltapäivän auringon säteet kilvan
leikittelivät ja joka vieläkin levottomasti keinui muistuttaen äskeistä
myrskyä ja heidän kokemiaan kauhuja. Suunnaton metsä rajoitti sitä
puolikuunmuotoisena kaarena, jonka sakarat kaakossa ja pohjoisessa
pistivät syvälle veteen ja kaaren selkä ulottui vihreänä vaippana
taivaanrannan taa, eikä näkynyt pienintäkään merkkiä ihmiselämästä, joka
olisi rajoittanut luonnon juhlallista suuruutta. Myrsky oli ajanut Lokin
niille rajaseuduille, joita ranskalaiset koettivat kaikin voimin riistää
pois englantilaisilta. Seuraten luonnollisia kulkuväyliä suurista
järvistä toisiin, olivat ranskalaiset varustaneet Niagaran rannat, mutta
meidän seikkailijamme olivat nyt useita ranskan penikulmia näistä
seuduista länteen. Kutteri keinui ankkurissa vähän ulompana aivan kuin
leväten sen suurenmoisen ponnistuksen jälkeen, minkä se juuri oli saanut
kestää, kun taas kanotti oli vedetty kuivalle tasaiselle pengermälle
juuri tässä kallion alla.

"Me olemme täällä sangen kaukana inhimillisistä asumuksista!" huudahti
Mabel katseltuaan kauan näköalaa ja saatuaan vilkkaassa mielessään
jonkunlaisen käsityksen sen omituisista yksityiskohdista. "Tällaista nyt
on olla rajaseuduilla."

"Ovatko nämä näköalat miellyttävämpiä kuin lähempänä merta ja suurten
kaupunkien ympärillä?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, kuten aina
tällaisesta asiasta puhuttaessa.

"En tahdo sanoa juuri sitä. Siellä ne ehkä muistuttavat enemmän
kanssaihmisistä kuin täällä, mutta vähemmän Luojan suuruudesta."

"Niin, Mabel, minun oma tunteeni sanoo aivan samaa. Minä olen vain köyhä
metsästäjä, sen tiedän, ilman opetusta ja oppia, mutta Jumala on yhtä
lähellä minua tässä minun kodissani kuin hän on lähellä kuningasta hänen
linnassaan."

"Kuka voisi sitä epäillä?" vastasi Mabel kääntäen katseensa näköalasta
toverinsa päivettyneihin, mutta rehellisiin kasvoihin ja hämmästyen
niiden ilmeen jaloutta. "Tällaisessa paikassa tuntee olevansa lähempänä
Jumalaa, luulisin, kuin kaupungeissa, joissa tuhannet pikku seikat
kiinnittävät ajatuksen kaikkeen muuhun."

"Te puhutte, Mabel, aivan samaa kuin tahtoisin itsekin sanoa, vaikkakin
niin selvästi, että minä ihan häpeän, kun en voi toisille lausua
tunteitani tällaisesta asiasta. Minä olen kierrellyt näitä rantoja
metsästysmatkoillani ennen sotaa, täälläkin olen ollut -- en juuri tässä
paikassa, vaan me nousimme maihin tuolla tuon tuuhean tammen luona, joka
kohoaa lehtikuusien yli --"

"Kuinka, Haukansilmä, voitteko te muistaa kaikki retkenne noin
tarkkaan?"

"Nämä ovat meidän katujamme ja talojamme, kirkkojamme ja palatsejamme.
Kuinka ei niitä muistaisi! Kerran me teimme Suuren Käärmeen kanssa
sopimuksen tavata toisemme kuuden kuukauden kuluttua kello 12 päivällä
muutaman kuusen juurella, vaikka kumpikin oli kauempana kuin kolmensadan
penikulman päässä siitä. Kuusi oli ja on vieläkin, ellei Luoja ole sitä
kaatanut, keskellä metsää, johon on enemmän kuin viisikymmentä
penikulmaa lähimmiltä varustuksilta, ja mitä runsaimman majavaseudun
lähettyvillä."

"Ja kohtasitteko toisenne siinä paikassa ja sillä hetkellä?"

"Nousee ja laskeeko aurinko? Tullessani puun luo tapasin Käärmeen
nojaamassa puunrunkoon jaloissaan risaiset säärystimet ja likaiset
mokkasiinit. Delawarelainen oli joutunut vetelälle suolle, josta oli
suurella vaivalla päässyt pois, mutta yhtä varmasti kuin aurinko kultaa
aamuisin ensiksi itäisen taivaan ja laskee illalla länteen, hän tiesi
ajan ja paikan. Chingackgookiin saa luottaa, olkoonpa kysymyksessä
ystävä tai vihollinen. Kumpaankin nähden hän on yhtä varma."

"Mutta missä delawarelainen nyt on? Miksi hän ei ole meidän kanssamme
tänään?"

"Hän on tiedusteluretkellä tutkimassa mingojen jälkiä, niinkuin minunkin
pitäisi olla, ellei inhimillinen heikkous olisi pidättänyt minua siitä."

"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En
ole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin
teissä."

"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä,
vaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset
tiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo
voinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen,
kuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat
sangen inhimilliset."

Mabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen
sukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa
ilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.

"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa",
huudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. "Minä
tunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä
varmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta.
Kaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti
jää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa
minusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen
eikä tarvitsisi enää palata meren rannalle."

"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä.
Sangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään
inhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta
puhetoveria."

"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin
joutuessanne toisten seuraan."

"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja,
jolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi
metsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja
huolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle,
ja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot
elävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin
nähden."

"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa,
joka jakaisi teidän kohtalonne?" kysyi Mabel suoruudella ja
yksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä,
vaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä
kaksimielisyyttä. "Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon
saisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi.
Jos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä
metsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla."

"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne
meille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on
huvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä
ajattelen, että me voisimme olla onnellisempia."

"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa,
kuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia
tuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki
tarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen
ihminen suinkin voi."

"Kaikilla olennoilla on taipumuksensa, Mabel, niinpä miehilläkin",
vastasi opas katsellen ihaillen kaunista toveriansa, jonka posket
punoittivat ja silmät loistivat tuhansien tunteitten risteillessä hänen
rinnassaan tässä erinomaisessa ja kiihdyttävässä tilanteessa, "ja
kaikkien tulee totella niitä. Näettekö tuota kyyhkystä, joka juuri
laskeutuu tuonne niemekkeelle -- juuri tuon kaatuneen kastanjan luona?"

"Tietysti. Se on ainoa elävä olento meitä lukuunottamatta tässä autiossa
erämaassa."

"Ei suinkaan, Mabel, ei suinkaan. Luoja ei lähetä mitään olentoa
viettämään elämäänsä yksin. Tuolla on sen toveri, lähtee juuri lentoon.
Se on etsinyt ravintoansa toiselta niemekkeeltä, mutta se ei voi kauan
olla erossa toveristaan."

"Minä ymmärrän teitä, Haukansilmä", vastasi Mabel hymyillen suloisesti,
vaikka niin kylmästi kuin olisi keskustellut isänsä kanssa. "Mutta
voineehan metsästäjäkin löytää toverin näilläkin villeillä seuduilla.
Intiaanitytöt ovat helliä ja uskollisia, sen tiedän, sillä sellainen oli
Nuolenpään vaimo miehelle, joka useammin torui kuin hymyili."

"Se ei ikinä kävisi päinsä, Mabel, eikä siitä ikinä tulisi mitään hyvää.
Heimon tulee etsiä heimoa, kansallisuuden kansallisuutta, jos toivoo
saavuttavansa onnen. Mutta jos minä tapaisin teidänlaisenne olennon,
joka voisi suostua metsästäjän vaimoksi ja joka ei halveksisi minun
tietämättömyyttäni ja kömpelyyttäni, silloin eletty elämä olisi
onnellista kuin ilakoivan nuoren hirven ja tulevaisuus pelkkää
päivänpaistetta."

"Minunlaiseni! Minun ikäiseni ajattelematon tyttöhupakko olisi tuskin
sovelias toveri rohkeimmalle tiedustelijalle ja uskollisimmalle
erämaitten metsästäjälle."

"Siinäpä se vika onkin! Pelkään, että olen koettanut juurruttaa
intiaanin tapoja valkoihoisen luonteeseen! Kai sellaisen miehen olisi
haettava morsian intiaanikodasta."

"En tiedä, Haukansilmä, en tiedä, mutta te ette suinkaan voi ajatella
valita vaimoksenne niin oppimatonta, arvotonta, turhamaista ja
kokematonta kuin minä?" Mabel olisi voinut lisätä: "ja niin nuorta",
mutta vaistomainen tunne pysäytti nämä sanat hänen huulilleen.

"Ja miksi en, Mabel? Jos te olette tietämätön rajaseudun elämästä, te
osaatte kuitenkin enemmän kuin me muut miellyttäviä juttuja ja tunnette
kaupunkien tapoja. Turhamaisuutta minä en ymmärrä, mutta jos se
merkitsee kauneutta, ei se suinkaan ole vika minun silmissäni! Arvoton
te ette myöskään ole, vaan koko teidän olemuksenne puhuu arvoista, jotka
minulle merkitsevät enemmän kuin mikään muu, ja kokemus taas tulee
vuosien mukana. Sitäpaitsi, Mabel, minä luulen, että miehet ajattelevat
sangen vähän näitä asioita, kun aikovat ottaa itselleen vaimon. Minä en
ainakaan ajattele."

"Haukansilmä, teidän sananne -- katseenne -- ja kaikki ilmaisee, että
laskette leikkiä; te teette pilaa."

"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin
levollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos
tietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta."

Emme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä
ihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian
tajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa
kunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä
hellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan
tilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän
vakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt
tämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin
silmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin
käytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin
kasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun
hän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin
sanat.

"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä", sanoi hän
vakavalla suoruudella, "eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä.
Te olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten
kuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse
mitään -- ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota
teidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea
minunlaistani tyttöä kohtaan."

"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel -- niin, niin se on.
Kersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne
kohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä,
joita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se
on luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta
niin suloiselta."

"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se
puheenaihe ainaiseksi. Te ette -- te ette voi tarkoittaa -- ette voi
toivoa, että minä ymmärtäisin teitä --" Mabel oli niin kiihtynyt, että
hänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä,
mitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti
kuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista.
Sentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: "Minä tarkoitan,
Haukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan
vakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne."

"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin
kuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää.
Kersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte
suostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä,
joka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison."

Mabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten
vielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.

"Minun isäni!" hän huudahti -- "minun rakas isänikö olisi ajatellut
minua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?"

"Niin, niin on, Mabel -- niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut,
että se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua
kuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista."

"Mutta te itse -- te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko
tuo otaksuma toteutettavissa vai ei?"

"Kuinka?"

"Tarkoitan, Haukansilmä, että te olette puhunut tästä asiasta vain
miellyttääksenne isääni, välittämättä sen enempää siitä, ettei teidän
tunteenne voisi sitä hyväksyä olkoonpa minun vastaukseni mikä hyvänsä."

Opas katsoi vakavasti Mabelin kauneihin kasvoihin, joihin lämpö ja
tilanteen omituisuus oli kohottanut hehkuvan punan, eikä saattanut
erehtyä siitä kiihkeästä ihastuksesta, joka loisti hänen ylevien
kasvojensa jokaisesta piirteestä.

"Olen usein pitänyt itseäni hyvin onnellisena, Mabel, kierrellessäni
tuottavilla metsästysretkilläni, hengittäessäni vuoristojen raikasta
ilmaa täynnä voimaa ja terveyttä. Mutta nyt minusta tuntuu, että kaikki
on ollut vähäistä ja turhaa sen ilon rinnalla, mitä minulle tuottaisi se
tieto, että te ajattelisitte minusta hieman parempaa kuin useimmista
muista."

"Parempaa teistä! Minähän ajattelen teistä, Haukansilmä, parempaa kuin
useimmista muista. En voi ihan varmaan sanoa, enkö minä ajattele teistä
parempaa kuin kenestäkään muusta, sillä teidän uskollisuutenne,
rehellisyytenne, yksinkertaisuutenne, oikeudenmukaisuutenne ja
rohkeutenne voittavat vertailussa kenen tahansa."

"Oi, Mabel, ne ovat suloisia ja rohkaisevia sanoja, ja ehkäpä ei
kersantti ollutkaan niin väärässä kuin luulin!"

"Ei, Haukansilmä; sen nimessä, mikä on totta ja oikeaa, älkäämme
ymmärtäkö toisiamme väärin näin tärkeässä asiassa. Vaikka minä annan
arvoa, ei, kunnioitan teitä, melkein yhtä paljon kuin rakasta isääni, on
kuitenkin mahdotonta, että minä milloinkaan tulisin teidän vaimoksenne
-- että minä --"

Muutos hänen toverinsa kasvojen ilmeessä oli niin suuri ja äkillinen,
että Mabel saattoi ihan selvään huomata, miten musertavasti hänen
sanansa vaikuttivat Haukansilmään, vaikkakin hän kiihkeästi halusi saada
ratkaistuksi kerralla tämän vaikean asian, joka tuotti tuskaa heille
molemmille. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta oppaan
karkeille kasvoille lankesi niin synkkä pettymyksen varjo, että se
suretti ja peloitti hänen toveriansa. Samalla näytti Haukansilmän
kurkkua kuristavan niin kauheasti, että hän tarttui siihen molemmin
käsin ihan kuin lievittääkseen ruumiillisilla keinoilla ruumiillista
tuskaa. Ne suonenvedon tapaiset liikkeet, joilla hänen sormensa
työskentelivät hänen kurkussaan, täyttivät pelästyneen tytön kauhulla.

"Ei, Haukansilmä", lisäsi Mabel innokkaasti heti, kun sai äänensä
kuuluviin, "minä taisin sanoa enemmän kuin tahdoin, sillä kaikkihan
tässä suhteessa on mahdollista, ja naiset -- kuten sanotaan -- eivät ole
koskaan omasta itsestään varmoja. Minä tahtoisin saada teidät
ymmärtämään, miten vaikeata on oppia ajattelemaan meitä miehenä ja
vaimona ja voisimmeko me koskaan ajatella toisistamme niinkuin miehen ja
vaimon tulee."

"Minä en -- minä en milloinkaan enää ajattele mitään sellaista, Mabel",
läähätti Haukansilmä aivan kuin juuri olisi päässyt vapaaksi jostakin
tukahduttavasta aineesta. "Ei, ei, minä en milloinkaan ajattele teistä
enkä muistakaan samaa."

"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini
suurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi
epäviisas -- luonnoton ehkä."

"Niin, luonnoton -- vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin,
mutta hän tahtoi sen toisin."

"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut
kuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa
minulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle."

"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!"

"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne.
Molemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin
olen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea
erehdys."

"Mabel!" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja
pitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja
sormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska
vääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi
mielenliikutustaan hillitä -- "Mabel, kersantti oli väärässä!"

Järkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana
hänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon
tapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut
jättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka
onnistumatta.

"Haukansilmä! Haukansilmä!" Mabel melkein huusi, "mitä muuta tahansa,
mutta ei tätä -- ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää
minulle -- sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte
minulle antaa anteeksi."

"Kersantti oli väärässä", selitti opas nauraen hirveissä
sieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla
hänen toveriansa. "Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin,
kersantti oli sittenkin väärässä."

"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo", virkkoi
Mabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä
sanoi, "me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla."

"Minä ajattelin, että kersantti erehtyi", jatkoi Haukansilmä, kun hän
äärettömällä ponnistuksella kykeni hillitsemään itsensä, "sillä minä
tiesin, etteivät kykyni voisi miellyttää kaupunkilaistyttöä. Olisi ollut
parempi, Mabel, ellei hän olisi voinut saada käännetyksi ajatustani
toiseksi; ja varmasti olisi ollut myöskin parempi, jos te ette olisi
ollut niin suloinen ja luottavainen, niin olisi ollut."

"Jos minä ajattelisin, että joku minun erehdykseni olisi herättänyt
teissä, Haukansilmä, vääriä toiveita, vaikkakin olisin tehnyt ne ihan
tietämättäni, niin en antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, sillä
uskokaa minua: minä mieluummin tahtoisin tuottaa itselleni tuskaa kuin
näkisin teidän kärsivän."

"Sepä se on Mabel -- se se juuri on. Nuo sanat ja ajatukset lausuttuna
niin pehmeällä ja suloisella äänellä jollaista en ole tottunut metsissä
kuulemaan, ne ne juuri ovat pahan saaneet aikaan. Mutta nyt minä näen
selvästi ja alan ymmärtää eron meidän molempien välillä, ja koetan
hillitä ajatuksia ja löytää huvini, kuten ennen, eräretkiltä ja
taistelurintamilta. Toden totta, Mabel! Minä olen ollut väärillä
jäljillä aina siitä asti kuin me kohtasimme toisemme."

"Vähässä ajassa te unohdatte minut tai ajattelette minua vain, kuten
ystävää, joka elämästään on teille kiitollisuuden velassa."

"Se voi olla kaupunkien tapaista, mutta epäilen, olisiko se luonnollista
täällä metsissä. Meillä on sellainen tapa, että silmä nähdessään
suloisen ilmestyksen, tahtoisi kauan sitä katsella, tai kun sydämessä
herää todellinen voimakas tunne, siitä ei tahdota mielellään luopua."

"Te unohdatte sen kaiken, kun vakavasti ajattelette, että minä olen
sopimaton teidän vaimoksenne."

"Niinhän minä sanoin kersantille, mutta hän tahtoi sen toisin. Minä
tiesin, että te olitte liian nuori ja liian kaunis jollekin
keski-ikäiselle, kuten minä, joka ei ole kaunis katsella, ei edes
nuorena. Sitten teidän tapanne eivät ole minun tapojani, eikä
metsästäjän maja ole sopiva asunto sille, joka on kasvatettu ylimysten
joukossa. Jos minä olisin nuorempi ja kauniimpi, vaikkapa vain kuten
Jasper Vesikoira --"

"Älkää puhuko Jasper Vesikoirasta", keskeytti Mabel kärsimättömästi, "me
voimme puhua jostakin muusta."

"Jasper on kelpo poika, Mabel, -- niin, ja kaunis", vastasi vilpitön
opas katsellen vakavasti tyttöä aivan kuin epäillen hänen
arvostelukykyänsä, kun hän saattoi niin ylimielisesti puhua hänen
ystävästään. "Jos minä olisin puoliksikaan niin komea kuin Jasper
Western, minun epäilykseni tässä asiassa ei olisi ollut niin suuri eikä
tosi."

"Me emme halua puhua Jasper Westernistä", kertasi Mabel punastuen
hiusmartoa myöten, "hän voi olla kyllin hyvä myrskyssä ja ulapalla,
mutta hän ei ole kyllin hyvä puheenaiheeksi täällä."

"Minä pelkään, Mabel, että hän on parempi kuin se mies, joka haluaisi
tulla teidän mieheksenne, vaikka kersantti sanoo, että hän ei koskaan
saisi sitä ajatella. Kersantti oli kuitenkin kerran väärässä ja hän
saattaa olla niin kahdestikin."

"Ja kuka on se mies, joka haluaisi tulla minun miehekseni, Haukansilmä?
Se on jokseenkin yhtä outo kuin sekin, mitä juuri on tapahtunut meidän
välillämme."

"Luonnollista on, että vertaiset etsivät vertaisiansa, ja ne, jotka ovat
seurustelleet paljon upseerinrouvien kanssa, haluavat varmaan itsekin
tulla upseerinrouviksi. Mutta, Mabel, saanhan puhua teille suoraan? Minä
tiedän, minä toivon, etteivät sanani tuota teille mielipahaa, sillä nyt
kun minä tiedän, mitä on pettyä sellaisissa tunteissa, en haluaisi
tuottaa edes mingolle surua siinä suhteessa. Mutta onnea ei voine aina
olla upseerinteltassa enempää kuin halvassa majassakaan, ja vaikka
upseerien asunnot näyttävät houkuttelevammilta kuin muut soturimajat, on
siellä usein sisällä kurjuutta ja epäsopua miehen ja vaimon välillä."

"Sitä minä en vähintäkään epäile, Haukansilmä, ja jos minun olisi
valittava, niin mieluummin seuraisin teitä johonkin metsämajaan ja
jakaisin teidän kohtalonne, olkoonpa se sitten hyvä tai huono, kuin
menisin jonkun tuntemani upseerin asuntoon ajatellen jäädä sen isännän
vaimoksi."

"Mabel, se ei ole sitä, mitä Lundie toivoo tai Lundie ajattelee."

"Ja mitä minä Lundiesta välitän? Hän on 55:nnen majuri ja voi komentaa
ja marssittaa miehiänsä mielensä mukaan, mutta hän ei voi pakottaa minua
valitsemaan miehekseni ei arvokkainta eikä halvinta miehistään;
sitäpaitsi, mistä te voitte tietää, mitä Lundie toivoo tässä asiassa?"

"Lundien omasta suusta. Kersantti oli ilmaissut hänelle toivovansa minua
vävyksensä, ja majuri vanhana, uskollisena ystävänä puhui minulle
asiasta. Hän koetti saada minut ymmärtämään, eikö olisi viisaampaa antaa
upseerin onnistua, kuin tehdä teistä metsästäjän vaimo. Minä myönsin sen
todeksi, sen tein -- ja se minusta olisi ollut oikeinkin; mutta kun minä
kuulin, että hänen ehdokkaansa oli majoitusmestari, minä en ollenkaan
voinut hyväksyä hänen ajatustansa. Ei, ei, Mabel; minä tunnen Davy
Muirin hyvin ja vaikka hän voi tehdä teistä rouvan, hän ei milloinkaan
voi tehdä teistä onnellista naista, yhtä vähän kuin itsestään
herrasmiestä."

"Minun isäni on tehnyt hyvin väärin, jos hän on sanonut tai toiminut
niin, että siitä on johtunut teille, Haukansilmä, surua; ja niin suuri
on minun kunnioitukseni, niin vilpitön minun ystävyyteni, että vaikka
hän olisi ainoa mies -- kenenkään ei tarvitse otaksua, että se ainoa
olisi luutnantti Muir -- minä teidän toivostanne mieluummin jäisin
kuolemaani asti siksi, mikä olen, kuin haluaisin tulla rouvaksi hänen
vaimokseen menemisen hinnalla."

"Minä en luule, että sanoisitte noin, ellette siten tuntisi, Mabel",
vastasi Haukansilmä vakavasti.

"En tällaisena hetkenä, tällaisesta asiasta ja kaikista vähimmän teille.
Ei, luutnantti Muir saa etsiä vaimonsa, mistä löytää, minun nimeni ei
saa milloinkaan olla niiden luettelossa."

"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole
vähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen,
jos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään,
että tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin
seikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte
jotakin kelvollista nuorukaista, -- sellaista kuin Jasper Western
esimerkiksi --"

"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole
millään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme
mieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven."

"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole
kysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen
saanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään
puhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja
kuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen
Jasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille
niin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana."

"Ja te tahdotte unohtaa minut -- tai ei unohtaa -- Haukansilmä, vaan
koettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä
tyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?"

"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt
voivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä,
vastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin
laskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun
kaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän
toimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä
pääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin
jaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista
eikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä
aikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä."

"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen
yksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te
uneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja
majavista, joiden turkin olette riistänyt."

"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä
tapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien
jäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja -- ei, minä jouduin otteluun
ja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin,
että se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt
viehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun
unelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta,
että olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen
asunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla
lauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin
pysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei
lauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden
kuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan
kuin innostaen minua seuraamaan."

"Ei enää siitä, Haukansilmä -- me emme enää halua puhua siitä", sanoi
Mabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava
tapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan
hänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen
omalle, paatumattomalle sydämelleen. "Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei
voi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan
lähellä."

"Kersantti oli väärässä -- niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään
järkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan."

"Tuolla tulee minun rakas isäni", keskeytti Mabel, "näyttäkäämme
onnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja
säilyttäkäämme toistemme salaisuus."

Seurasi äänettömyys; kersantin askelten ääni kuului raskaana ja kuivat
oksat ritisivät. Pianpa hänen muotonsa ilmestyi esille, kun hän taivutti
pensaita syrjään aivan heidän lähellään. Kun hän pääsi aukealle
paikalle, tutki vanhan soturin silmä tytärtään ja tämän toveria ja
hyvätuulisesti hän virkkoi: "Mabel, lapseni, sinä olet nuori ja
kevytjalkainen, etsipä lintu, jonka ammuin, se putosi juuri
lehtikuusikkoon rannalle, ja koska Jasper näyttää antavan merkkejä, että
voisimme lähteä liikkeelle, ei sinun tarvitse kiivetä tänne takaisin,
vaan me tapaamme kanotilla muutaman minuutin kuluttua."

Mabel totteli ja asteli alas rinnettä niin kevyesti ja joustavasti kuin
nuoruus ja terveys suinkin sallivat. Mutta vaikka askel oli kevyt, oli
kuitenkin tytön sydän raskas, ja heti kun oli kadonnut näkyvistä
kuusikkoon, hän heittäytyi puun juurelle ja itki kuin sydän olisi
tahtonut haljeta. Kersantti katseli häntä, kunnes hän katosi, isän
ylpeydellä, ja sitten hän kääntyi toveriinsa niin kohteliaasti ja
tuttavallisesti kuin luonteensa suinkin salli.

"Hänessä on äitinsä joustavuutta ja hilpeyttä ja isänsä voimaa,
ystäväni", hän virkkoi. "Hänen äitinsä ei tainnut olla noin kaunis,
ajattelen; mutta Dunhameja on pidetty kauniina, olkoonpa kysymys
miehistä tai naisista. No, Haukansilmä, pidän varmana, että otit
tilaisuudesta vaarin ja puhuit suoraan tytölle? Naiset pitävät
suoruudesta tällaisissa asioissa."

"Uskokaa minua, kersantti, Mabel ja minä ainakin ymmärrämme toisemme",
vastasi toinen katsellen toisaalle välttääkseen soturin katsetta.

"Sitä parempi. Jotkut arvelevat, että pieni epäilys ja epävarmuus tekee
rakkauden vaikuttavammaksi, mutta minä kuulun niihin, jotka ajattelevat,
että kuta selvempää kieltä käyttää, sitä helpommin saavuttaa
tarkoituksensa. Oliko Mabel hämmästynyt?"

"Pelkään, että hän oli, kersantti; pelkään, että hän oli pois
suunniltaan hämmästyksestä -- niin, sitä pelkään."

"Niin, niin, hämmästys rakkaudessa on kuin väijytys sodassa ja yhtä
luvallinen; mutta ei ole yhtä helppoa sanoa, milloin nainen on
hämmästynyt kuin huomata se vihollisesta. Mabel ei juossut tiehensä,
kelpo ystäväni, vai juoksiko?"

"Ei, kersantti, Mabel ei koettanut karata, _sen_ minä voin sanoa hyvällä
omallatunnolla."

"Mutta minä toivon, ettei tyttö ollut myöskään liian valmis. Hänen
äitinsä oli kaunis ja odotutti ainakin yhden kuukauden, mutta suoruus
sittenkin on eduksi sekä naiselle että miehelle."

"Niin on, niin on, ja arvostelukyky myöskin."

"Sinun ei pidä odottaa liian paljon arvostelukykyä
kaksikymmenvuotiaalta, Haukansilmä, mutta se tulee kokemuksen kanssa.
Jos esimerkiksi sinä tai minä tekisimme erehdyksen, sitä ei niin
helposti voisi sivuuttaa, mutta Mabelin ikäisiä tyttöjä ei voi moittia,
vaikka he nielaisisivat kamelin."

Lukijan tulee muistaa, ettei kersantti Dunham ollut uskonnoltaan
hebrealainen.

Hänen kuulijansa kasvojen lihakset värähtelivät aivan kuin hän olisi
tahtonut nauraa, vaikka itku pyrki väkisinkin esille. Hetkisen
taisteltuaan hän virkkoi:

"Puhutte totta, kersantti; sellaisen miehen kuin teidän erehdyksenne on
vakavampi asia."

"Lopuksi kumminkin huomaat Mabelin suoraksi ja rehelliseksi; anna
hänelle vain vähän aikaa."

"Sitä en epäile, kersantti."

"Mies, jolla on sinun ansiosi, taivuttaisi kallionkin, kunhan antaa
sille, aikaa, Haukansilmä."

"Kersantti Dunham, me olemme vanhoja sotaveikkoja -- ja hänkin nyt on
joutunut yhteiselle retkellemme -- ja olemme tehneet toisillemme niin
monta ystävänpalvelusta, ettemme voi puolueettomasti arvostella
toisiamme. Mikä on saanut teidät luulemaan, että sellainen tyttö kuin
Mabel voisi koskaan suostua minunlaiseeni hiomattomaan mieheen?"

"Mikä? Tuhannet syyt ja hyvin vaikuttavat syyt, ystäväni! Ne samat
palvelukset ehkä ja mainitsemasi sotaretket. Sen lisäksi sinä olet minun
koeteltu, uskollinen ystäväni."

"Se on totta ja hyvää niin kauan kuin on kysymys teistä ja minusta,
mutta ne eivät vaikuta asiaan kauniin tyttärenne suhteen. Hän voi
ajatella, että nuo samaiset sotaretket ovat voineet hävittää kaiken
vähänkin miellyttäväisyyden, mitä minulla mahdollisesti joskus on ollut,
enkä ole aivan varma, tuottaako vanha ystävyys isään kosijalle mitään
etua tyttären silmissä. Vertaiset rakastavat vertaisiansa, tahdon sanoa
teille, kersantti, eivätkä minun taipumukseni ole ollenkaan Mabel
Dunhamin taipumuksia."

"Nuo ovat sinun vanhoja epäilyksiäsi, Haukansilmä, eivätkä tuota sinulle
tytön silmissä pienintäkään etua. Naiset epäilevät miehiä, jotka
epäilevät itseänsä ja ottavat miehiksensä ne, jotka eivät mitään epäile.
Kainous on hyvä rekryytissä, sen vakuutan, tai nuoressa aliupseerissa,
joka on juuri tullut joukkoihin, sillä se estää häntä esiintymästä
komentajana, ennenkuin tietää, miten komentaa. Enkä ole aivan varma,
eikö se soveltuisi myöskin jollekin komisaariolle tai papille, mutta
oikealle soturille ja kosijalle se, hitto vie, soveltuu kaikista
viimeksi. Osoita sitä niin vähän kuin mahdollista ja sinä voitat naisen
sydämen. Sinun lauselmasi, että vertaiset etsivät vertaisia, on tässä
suhteessa niin väärä kuin olla saattaa. Ei, ei, erilaisuudet etsivät
toisiansa, eikä sinun tarvitse Mabelin puolelta tässä suhteessa mitään
pelätä. Katsopas tuota luutnantti Muiria: hänellä on ollut jo viisi
vaimoa, kuten minulle on sanottu, eikä hän ole kainompi kuin parkuva
kissa."

"Luutnantti Muir ei pääse ikinä Mabel Dunhamin mieheksi, pöyhistelköönpä
höyheniänsä kuinka paljon tahansa."

"Se on asiallinen huomautus, Haukansilmä, sillä minä olen päättänyt,
että sinä olet oleva minun vävyni. Jos minä itse olisin upseeri, voisi
Muirilla olla joitakin toiveita, mutta elämä on pannut minut ja
tyttäreni sellaiseen asemaan, ettei milloinkaan voida solmia liittoja
upseerien kanssa."

"Kersantti, meidän täytyy antaa Mabelin menetellä tässä täydellisesti
mielensä mukaan. Hän on nuori ja iloinen, ja Jumala kieltää minua
toivomasta mitään, mikä hiuskarvankaan verran voisi raskauttaa hänen
valoisaa mieltänsä tai rajoittaisi rahtuistakaan hänen onnellista
nauruansa."

"Puhuitko sinä avoimesti tytölle?" kysyi kersantti äkkiä ja hieman
terävästi.

Haukansilmä oli liian rehellinen kieltääkseen totuuden vastatessaan noin
selvään kysymykseen, mutta myöskin liian kunniantuntoinen kavaltaakseen
Mabelin ja jättääkseen hänet ankaran miehen närkästykselle alttiiksi.

"Me olemme ilmaisseet ajatuksemme", hän vastasi, "ja vaikka jokainen
mies haluaisi tutustua Mabelin ajatuksiin, minä en löytänyt niissä
mitään, mikä olisi saanut minut pitämään itseäni muita parempana."

"Tyttö ei suinkaan uskaltanut hylätä sinua -- hylätä isänsä parasta
ystävää?"

Haukansilmä käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen sitä tuskan ilmettä,
jonka hän tunsi kohoavan kasvoilleen, mutta jatkoi keskustelua
hiljaisella, miehekkäällä tavallansa.

"Mabel on liian ystävällinen hylätäksensä ketään, tai lausuaksensa
karkeita sanoja edes koiralle. Minä en ole asettanut kysymystäni niin,
että hylkääminen olisi voinut tulla kysymykseen, kersantti."

"Ja odotitko sinä, että minun tyttäreni olisi heittäytynyt sinun
syliisi, ennenkuin sinä pyysit? Hän ei olisi ollut äitinsä tytär, jos
hän olisi tehnyt niin, enkä minäkään voisi tuntea häntä omakseni.
Dunhamit vaativat selviä vesiä, kuten kuninkaallinen majesteettikin,
mutta he eivät ole syliin hyppääjiä. Anna minun järjestää tämä asia
sinun puolestasi, Haukansilmä, niin siinä ei ole turhaa viivytystä. Minä
puhun Mabelille vielä tänä iltana ja esiinnyn sinun valtuuttamanasi."

"Sitä minä en tahtoisi, en suinkaan tahtoisi, kersantti. Jättäkää asia
Mabelille ja minulle, ja se kyllä ratkeaa itsestään hyvin. Nuoret tytöt
ovat kuin arat linnut: ne eivät voi sietää liikaa kiirettä eikä karkeata
puhetapaa. Jättäkää asia Mabelille ja minulle."

"Jätän sen yhdellä ehdolla, ystäväni, ja se on: sinun tulee luvata
minulle vakoilijakunniasi kautta, että sinä suoraan puhut tästä
Mabelille ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja ilman verukkeita."

"Minä lupaan kysyä häneltä, kersantti, sillä ehdolla, että te ette ryhdy
välittämään tässä asiassa -- niin, minä lupaan kysyä häneltä, haluaako
hän mennä minun kanssani naimisiin, vaikka hän sitten nauraisi minulle
vasten kasvoja, niin, sillä ehdolla."

Kersantti Dunham suostui tähän ilolla, sillä häneen oli syöpynyt syvälle
se ajatus, että miehen, johon hän itse pani niin suurta arvoa, täytyi
myöskin kelvata hänen tyttärelleen. Hän itse oli ottanut itseänsä paljon
nuoremman vaimon eikä nähnyt mitään sopimatonta ehdokkaan
kunnioitettavassa iässä. Mabel oli kasvatettu myöskin toisenlaisissa
oloissa kuin hän, niin ettei isä ollenkaan tajunnut sitä suunnatonta
eroa, joka hänen ja tyttären ajatussuunnan välillä tässä suhteessa oli.
Siitä seurasi, ettei kersantti Dunham ottanut tyttären mieltymystä
ollenkaan lukuun eikä myöskään antanut arvoa niille tunteille, jotka
omalla voimallaan heräävät ja valloittavat koko olennon kysymättä
järkeviä syitä. Arvoisa soturi ei sentään liene ollut niin kokonaan
väärässä kuin ensi silmäyksellä näyttää pitäessään Haukansilmää
mahdollisimman sopivana ehdokkaana tyttärelleen. Kun hän tunsi kaikki
miehen verrattomat ominaisuudet -- hänen rehellisyytensä, horjumattoman
pyrkimyksensä, rohkeutensa, itsehillintänsä, epäitsekkäisyytensä -- ei
ollut ollenkaan niin järjetöntä, että hän ajatteli niiden voivan
valloittaa minkä naisen sydämen tahansa. Mutta isä erehtyi täydellisesti
luullessaan, että tytär vaistomaisesti tuntisi kaikki ne hyvät
ominaisuudet, jotka hän oli saanut monivuotisen seurustelun ja yhteisten
seikkailujen kautta selville.

Kun Haukansilmä sotilaallisen ystävänsä kanssa astui rinnettä alas, ei
keskustelu tahtonut luistaa. Isä koetti kyllä kaikin tavoin todistella,
että ero aiottujen puolisoitten välillä oli omansa vain taivuttamaan
Mabelin mieltä ja että sulhon tarvitsisi vain rohkeasti yrittää
päästäksensä onnellisesti toiveittensa perille. Haukansilmä käsitti
kuitenkin liian hyvin ja äskettäin juuri oli saanut liian selviä
todisteita asiain oikeasta tilasta uskoakseen kaikkea sitä, mitä kuuli.
Isä käytti kuitenkin niin monia uskottavilta näyttäviä todistuskeinoja
ja oli niin suloista ajatella, että tytär sittenkin voisi olla hänen,
ettei lukija ihmetelle vaikka sanomme, että hän ei Mabelin äskeistä
esiintymistä pitänyt lopullisesti ratkaisevana, vaan toivoi asian
sittenkin päättyvän hänelle edullisesti. Hän ei pannut täyttä arvoa nyt
kuulemiinsa sanoihin, se on kyllä totta, mutta kuitenkin hän alkoi
ajatella, että nuorten impien pidättyväisyys ja tietämättömyys omista
tunteistaan oli saattanut Mabelin käyttämään sellaista kieltä kuin hän
käytti.

"Majoitusmestari ei ole mikään kilvoiteltava lemmikki", sanoi
Haukansilmä vastaukseksi muutamaan toverinsa huomautukseen. "Mabel ei
voi koskaan katsella häntä muuna kuin miehenä, jolla jo on ollut neljä
vaimoa."

"Ja se on enemmän kuin hänen osansa. Mies voi naida kahdesti
loukkaamatta siveyttä ja hyviä tapoja, sen myönnän, mutta neljästi on jo
toki liikaa."

"Minun mielestäni yksikin naimisiin-meno on asianhaara, kuten herra Cap
sanoo", pisti Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan, sillä nyt hän
alkoi jo saada entisen reippautensa ja iloisuutensa takaisin.

"Niin on, ystäväni, ja mitä juhlallisin asianhaara onkin. Ellei se olisi
juuri Mabel, josta tulee vaimosi, niin kehoittaisin sinua aina pysymään
yksinäisenä. Mutta tuossahan on tyttö itse, ja tunnussana on: ota
tilaisuudesta vaari."

"Voi kuitenkin, kersantti! Minä pelkään, että erehdytte."



XIX LUKU.


    "Tämä paikka oli siis
    vaihtelevien näköalojen ihana paratiisi."

                                  _Milton_.

Mabel oli jo odottamassa kanotilla, ja pian kevyt alus kellui taas
aalloilla. Haukansilmä kuljetti sitä yhtä suurella taidolla kuin
tullessakin, ja vaikka Mabelin poskille kohosi innostuksen puna, ja
sydän oli joskus lakata lyömästä, he pääsivät kuitenkin Lokin sivulle
saamatta pisaraakaan vettä päällensä.

Ontario on kuin kiivasluontoinen ihminen -- suuttuu äkkiä, mutta voi
myöskin samassa leppyä. Vihurit olivat jo asettuneet, vaikkakin laineet
vyöryivät vielä rantaan ja karikoitten kivet paljastuivat ja peittyivät,
kuin merenväki olisi leikkiä lyönyt. Jasper oli sillä välin levittänyt
purjeet ja laittanut kaikki kuntoon odotellen nyt vain maalta tulevaa
iltatuulta päästäkseen taas matkaan.

Juuri auringon laskiessa pääpurje alkoi pullistua selälle päin, ja alus
lähti hiljalleen liikkeelle. Etelätuuli oli hiljainen ja tasainen, ja
alus ohjattiin pitkin etelärantaa, sillä tarkoitus oli päästä itäosaan
niin pian kuin suinkin. Seuraava yö oli rauhallinen ja nukkujien lepo
syvä ja suloinen.

Laivan päällikkyyden järjestäminen oli tuottanut hieman vaikeuksia,
mutta sitten oli asia päätetty yhteisen sovittelun tietä. Kun epäluulo
Jasperia kohtaan ei vieläkään ollut kokonaan hävinnyt, Cap sai ylimmän
vallan. Nuorempi merimies sai kuljettaa laivaa ja määrätä työt, kun taas
vanhempi tarkasti hänen puuhiansa ja halusta olisi useinkin sekautunut
niihin. Jasper suostui tällaiseen asiain tilaan voidakseen siten
pelastaa Mabelin tämän tilanteen tuottamista vaaroista, sillä hän tiesi
hyvin, että nyt, kun luonnon raivo oli asettunut, Montcalm olisi heitä
etsimässä. Mutta hän päätti kuitenkin olla puhumatta tästä
otaksumisestansa, sillä jos hän virkkoi sanankaan vihollisten
ajatelluista puuhista, näytti se heti herättävän uusia epäluuloja
niissä, joilla oli valta vastustaa hänen aikomuksiansa. Toisin sanoen:
Jasper tiesi, että se nuori, kohtelias ranskalainen, joka komensi
vihollisen laivaa, nostaisi heti ankkurinsa Niagaran satamassa ja
lähtisi ulapalle, kun vain myrsky asettuisi, saadakseen Lokin
valtoihinsa. Siksi hän varmaankin asettuisi vaanimaan keskelle selkää,
josta hänellä olisi avarin näköala. Jasper tahtoi kuitenkin välttää
kohtaamasta häntä, mutta samalla koetti varoa joutumasta
rantavarustusten tulen alaiseksi. Hän valitsi etelärannikon, koska
täältä saattoi käyttää hyväkseen maatuulta, ja hän ajatteli, että
vihollinen viimeksi luulisi hänen valitsevan tämän suunnan, koska se
johti suorastaan linnoituksille, joissa oli heidän parhaimmat
varustuksensa näillä rajaseuduilla.

Kaikesta tästä Cap onneksi oli tietämätön, ja kersantin ajatus askarteli
liian hartaasti sotilaallisissa suunnitelmissa, että hän olisi voinut
käydä määräilemään sitä, mikä koski kokonaan toista alaa. Siksipä ei
kukaan sanallakaan vastustanut Jasperin suunnitelmia, ja ennen aamua hän
oli täydellisesti saavuttanut entisen asemansa ja arvonsa ja jakeli
käskyjä vapaasti, kuten ennenkin, ja laivamiehet taas tottelivat
arvelematta ja ilman mutinaa.

Päivänsarastus nosti kaiken väen laivankannelle, ja kuten aina vesillä
seikkailijat, hekin tutkivat näköpiiriä sitä suuremmalla huolella, kuta
selvemmin se sukelsi pimeydestä esille nousevan päivän valaistessa
seutuja. Idässä, lännessä ja pohjoisessa näkyi vain vettä, joka säteili
ja välkehti aamuauringon valossa, mutta etelässä huojui rajaton metsä,
joka siihen aikaan vihreänä vyönä ympäröi joka puolelta Ontariota. Äkkiä
huomasivat he siinä aukon, josta kohosi synkännäköinen rakennus,
ympärillään vallituksia, varastohuoneita, paalutuksia ja
ulkovarustuksia, jotka kaikki oli rakennettu suuren virran suulle. Juuri
kun linna tuli näkyville, leijaili sen päällä musta pilvi, jota vastaan
pitkässä tangossa liehui valkoinen Ranskan lippu.

Cap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän
raivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen
lankoonsa.

"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles
Cap!" hän mutisi, "ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin
palaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä
siellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun
laskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?"

"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä
luulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä."

"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.
Toivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?"

"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap", sanoi Jasper
hymyillen, "ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että
voimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme
elämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle."

"Se on ranskalaista lörpöttelyä!" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei
Jasper sitä kuullut. "Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen
ankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse
teidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä
eikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä
viimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu."

"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia
Niagaran suulla, veli, -- sillä linnahan tämä nyt on olevinaan",
keskeytti kersantti. "Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja
muistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa."

Tämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he
nyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla
seuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä
äärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin
navakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein
siihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava,
kaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan
aivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui
värisevän.

"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!" Huudahti Cap, kun
tavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.

"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa",
vastasi Haukansilmä. "Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi
ikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai
mennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta
syöksyy siellä alas kalliolta."

"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea,
leveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?"

"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja
hakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua,
että voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. -- Jospa me, Mabel,
voisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa,
niin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt."

"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?" kysyi
tyttö innokkaasti.

"Olen -- olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman
näytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti
minulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa
luulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa
saadaksemme nähdä sen. -- Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin,
vaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten
mukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin
monia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä
sotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin,
me menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä
johtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme
täydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin
tänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee
Jumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina
hetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut
levolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen
yläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme,
löysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on
juuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme,
että hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka
varmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein
samanlaiset kuin soturinuorukaisetkin -- rohkeita ja turhamielisiä.
Vaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika
teki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein
suuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin
täydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja
niin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se
otti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä
delawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän
taisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on
hyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki
virtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli
laskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän
käänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea
katsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia
sekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän
voittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat
epäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän
solui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan,
jossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty
miljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien
kallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi,
kanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle
oli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli
nähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti
meloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan."

"Ja miten sille raukalle kävi?" kysyi Mabel, joka oli mitä
voimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja
korutonta puhetta.

"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä
vaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen
ja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen
manitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin
kuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden."

Juuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti
kevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan
ollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin
ulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä
ollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja
pelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa
rannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper
oli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka
oli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai
melkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että
ranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he
kiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.

Koko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin
ranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin
nopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen --
koko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen -- herätti se
kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta
pisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä
toiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että
näyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä:
alkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi
niiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut
vain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet
metsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat
säilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut
merkkiäkään sivistyneestä elämästä.

Kaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista
enimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä
tuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli
niin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista
ääntänsä ja vastata kaikuna -- ainakin tunteissaan -- hänen iloiseen
nauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten
ikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain,
tammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää
puhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin
kerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita,
kirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen
valtaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden
kersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan
mihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät
hyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui
pahaa kaikista mahdollisuuksista.

Mutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut
Lokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa
kohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen
uusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän
vuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka
tuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen
kutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin
ranskanpenikulman päässä linnasta.

Kun päivä sarasti, oli kevyt pohjatuuli kuljettanut kutteria niin, että
Oswegon suulle oli vain noin pari englanninpenikulmaa, ja juuri, kun
aamulaukaus kuului linnalta ja Jasper antoi määräyksen vähentää purjeita
ja kääntää linnan satamaan, kuului tähystäjän huuto, joka sai kaikkien
silmät kääntymään itäisen reitin puoleisen niemen taa, ja siellä juuri
niin kaukana, etteivät linnan kevyet tykit sinne kantaneet, purjeet
levällään oli Montcalm ilmeisesti vartomassa heidän ilmestymistään.

Ohi pääsystä ei ollut puhettakaan, sillä käyttäen kaikkia purjeitaan
ranskalainen laiva olisi saavuttanut heidät muutamassa minuutissa, ja
tilanne vaati pikaista toimintaa. Lyhyen mietiskelyn jälkeen kersantti
muutti suunnitelmaansa päättäen kääntää matkansa sinne, minne hänet
alkujaan oli lähetetty ja luottaen Lokin vauhtiin hän toivoi ajoissa
pääsevänsä sellaisille vesille, ettei vihollisen alus voisi siellä
liikkua.

Kutteri käännettiin siis tuulen myötä ja kaikki purjeet levitettiin.
Linnan tykit jyskyivät, liput liehuivat ja miehet ilmestyivät
varustuksille. Mutta myötätunto oli ainoa, mitä Lundie voi omillensa
osoittaa. Montcalmista kuului myöskin neljä tai viisi tykin laukausta,
mutta pian sen purjeet pullistuivat ja se lähti liikkeelle
vaanimapaikastaan.

Useita tunteja nämä kaksi alusta kilvan halkoivat aaltoja ja aluksi
näytti, että molemmat laivat pitivät silmällä linnaa, toinen pyrkien
sinne sisälle ja toinen koettaen sitä estää.

Mutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli
hitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että
niiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä.
Vaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, -- hänen
käyttämistään sanoista päättäen -- vieläkin suuresti epäilivät nuorta
miestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin
kuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti,
ettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti
vihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä
lyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.

Saatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni.
Hän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella
taas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään.
Auringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret
näkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten
salmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he
ankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin
monimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa
ranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti,
että hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei
kukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa
sitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.

Lokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut
sangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä,
jolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa
vaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan
herännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut
silmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri
oli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas
pujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin
Jasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään
muistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli
sekä viisas että välttämätön.

"Mitä nyt, herra Western?" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli
käytetty tällä tavalla hyväkseen. "Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja
kaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen
vahtivuoroansa?"

"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan
lähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua,
että näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on
välttämätöntä."

"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja
kallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi
ei osaisi mihinkään näissä salmissa."

"Minä aina ajattelin, herra", sanoi Jasper hymyillen, "että olisitte
tehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme
päässeet määränpäähän."

"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut
asianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä
yksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta."

"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat
lopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää
ja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta
riippuvat."

"Hump!"

Cap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät
ilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se
kuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti
lukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä
niin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria
ei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli
kuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija
sekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän
tuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja
puomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli
tai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin
kirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin
merimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.

"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!" huudahti kerran
vanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut
kahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti
olevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. "Tämä menee yli kaiken
merimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!"

"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei
milloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne,
mihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni
pantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi
yritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet."

"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei --"

"Jälkiä"; keskeytti Haukansilmä, "sillä se näyttää minusta koko jutussa
omituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta
Jasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi
selvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla."

"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!"

"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain
hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas -- ruori oikealle
-- hyvin oikealle -- niin -- ihan lähelle -- hyppää maihin, poika -- no,
siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien
huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja
sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille
oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa
sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.

Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen
jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi
huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema,
kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin
luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten
soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen
ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin
paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä
terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä
kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä
joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä
aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän
pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin
puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.

Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella
huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat
vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä
sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu
kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia
käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu
hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli
kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi
johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia
kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä
oloissa suinkin oli mahdollista.

Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa
juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli
puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen
varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä.
Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli
niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina
oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu
hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli
talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen
kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle
ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa
vuoteen kymmenelle -- viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin
yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita
äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin
neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa
kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren
sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat
sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.

Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna
rakennettu kalkkikallion halkeamalle -- koko saaren pohja oli
kalkkikiveä -- niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä
siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta
oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen
yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka
voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta
toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin
puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean
käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.

Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin
parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä,
sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja
jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut.
Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen
vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja
jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka
yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni
lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin
puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas
lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä
kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen
tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä
käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille
liikkeille.

Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella
tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota
pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata
Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten
muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu
miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän
päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa
tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti
Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan
vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia
kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki,
vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin
saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.

Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja
maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä
oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin
varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi
kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi
määräillä mielensä mukaan.

Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut
suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka
kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä,
joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin
rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä
vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä
tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.

"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar", virkkoi
Davy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, "enkä saata kieltää, että te
olette suloisempi niistä kahdesta."

"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle
vastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla
pahoilleni", vastasi Mabel reippaasti, "mutta tahtoisin kuitenkin
väittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä
voisin näyttää ymmärtäväni sitä."

"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka,
ja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa
sellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa
erämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä
aikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin
nautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että
olette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?"

"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin
kauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen
pahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana."

Lopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin
tervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes
valkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään
lehtimereen.

"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan',
mutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää
talvemme tällä saarella -- ellemme joudu sitä viettämään Quebecin
linnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on
kaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla
isällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä."

"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa
heidät heidän epäilyksistänsä."

"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel", vastasi Muir
laulavalla äänellä, "tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön
asemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti
astuisi minun saappaihini."

"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne,
herra Muir", vastasi tyttö ilkeästi, "niin toivon, että suostumus on
yhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen
saappaihinsa."

"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa
jonkun aliupseerin asemaan, Mabel?"

"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te
puhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon
itsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun
hyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan
hyvin hänen perheensä pääksi."

"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena
päällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava
ajatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se
terävyys ilmene moitiskeluhaluna. -- Tuo Haukansilmä on kummallinen
mies, jos totuuden saa hänestä sanoa."

"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun
ystäväni -- minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun
läsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä
puolustaisi."

"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta
epäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään."

"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette
voi mitenkään kieltää", vastasi Mabel hymyillen.

"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette.
Mutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki."

"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa
paremmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee
hyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa."

"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän
kauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata.
Minun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että
toisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva
Muir oli tässäkin suhteessa niin erilainen."

"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?" kysyi Mabel katsoen
ehdottomasti toveriansa silmiin.

"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan
sanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän
kuin kerran naimisissa."

"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te
olette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa."

"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä
häväistysjuttu -- tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse
tietää."

"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla
sellainen salaisuus enkä häväistysjuttu."

"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki
muut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi
teistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs."

"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir", sanoi Mabel nauraen;
"panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne,
vaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs
vaimo."

Niin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään,
miten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan
siksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa
tarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli
uskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin
vilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta
tämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä.
Kun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta
kaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä
kömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa
mieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä
ponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä,
vaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka
levisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen,
todisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan
antautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi
huomaamatta muutaman askelen päähän.

"Se ei koskaan käy, majoitusmestari -- se ei koskaan käy", virkkoi hän
nauraen äänettömällä tavallaan; "hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu
kuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu,
että te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija."

"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa
ollakseen totta."

"Pelkään, että olette oikeassa -- sitä todellakin pelkään. Kun selvitän
itselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten
vähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta
hetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja
suloista --"

"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista", keskeytti Muir karkeasti.

"Niin, kaunista myöskin", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. "Minun
olisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen
ominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää
enempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki
ajatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja
'raakoja'."

"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä
ja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on
sanoa --"

"Majoitusmestari", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin,
"te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa,
mutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa."

"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi,
kuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua
varastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani
vastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän
etsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte
kuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi
koettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään
mieheksi."

Haukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta,
ettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta
hänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä,
että hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut
toisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen,
miten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti
käyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi
kilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen
itsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.

"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä", hän
lisäsi, "ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä
hänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja
tunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te
tiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä,
kun hän tahtoo loukata toisen tunteita."

"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja
ihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan
-- niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja
voittavanhyväntahtoisesti."

"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja
kesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa
teidän tunteitanne, Haukansilmä?"

"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari -- sitä en voi sanoa. Mabelin
mielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten."

"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle,
mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan
sellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan
äskeisestä keskustelusta."

"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja
ehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se
teidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin
olla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme,
niin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset.
Ihminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin
onnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat
puutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin
haluaisi niistä tietää."

"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja
juoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi
tiehensä?"

"Se oli helppo huomata", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua
aivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.

"Se oli enemmän kuin huomattavaa -- se oli hävytöntä; se on juuri oikea
sana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi.
Nyt te saatte tietää, Haukansilmä -- en näe mitään järjellistä syytä
jättää sanomatta teille -- teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti
tiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän
puolestanne sanottavaa."

"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?"

"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut
käydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan
yksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja
puoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden
johtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja
raakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei
tahdo ymmärtää luonnonlakeja."

"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?"

"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli
mielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla
puoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä,
kuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa
eikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti
päätöksensä eikä välitä toisten toiveista."

"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on
erehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean
erehdyksen."

"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina
vuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois
kauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi
hetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä
sanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista
väkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte
kesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty
rakastaja voi toivoa."

"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin."

"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto
tahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä
tunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte
ystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä."

"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin,
olisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle
raskaita hetkiä."

"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää,
että myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä
lopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä
epävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä."

"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari
on niiden häkki, luutnantti?"

"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät
ole leijonia eikä tämä saari ole häkki -- ellei tämä ole, kuten suuresti
pelkään, aasin karsina."

Tässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta
kuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa
kohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan
sotilassuunnitelmillensa.

"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan
astunut", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten
merkillistä kuvaa.

"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä
tavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä
olen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen
oppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun
heikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai
kuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten
näkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät
vaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä
paikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte
tehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille.
Onnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran
yläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo,
että intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä
tapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin.
Ottakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan
saaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin
uhkaavasta vaarasta."

"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin
tuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa
tietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi."

"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä,
joka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän
kiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja
hävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän
salaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän
on liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se
olisi tähdissä kirjoitettuna."

Majoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet
viivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia
keinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt
ainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka
Haukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin
ajatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella
tällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt
toisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa
hänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän
keskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa
tarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma
rehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.

Neuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai
aikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin
salaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin,
asumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija
olisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin.
Todellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja
Capin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja
istuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi
keskustelun.

"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni", virkkoi vanha
soturi, "kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja
luotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen
miehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista
silmästä silmään."

"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne
d'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?"

"Näyttelisit mitä, lapsi? -- Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin
mainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?"

"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton,
ja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella
hänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä."

"Minä tiedän, kuka se oli", virkkoi Cap päättävästi, "se oli eräs
merirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota."

Mabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen,
joka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen
enonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän
yksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta
etevämmyyttään.

"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua
varustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?"

"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein
niin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa
sinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä
täällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä."

"_Me_, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?"

"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme
luutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä
vartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun
toverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani."

"Entäs herra Muir?" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä
hänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.

"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä
hän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa
haluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon
hän kunnioittaa heidän muistoansa."

"Majoitusmestari sanoo minulle", virkkoi Haukansilmä viattomasti, "että
kun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään
varmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää
muistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan."

"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä
noita tai karhitsi", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. "Mutta antaa
hänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä
tulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei _minun_
tyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi."

Tämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta
tytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi.
Mabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti
kiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla
äänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: "Mutta isä,
meidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa,
että sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun
tyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina
happamista rypäleistä."

"Ja mikä se tarina on, Mabel?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän
osasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. "Kertokaa se
meille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei
kersantti ole sitä koskaan kuullut."

Mabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa
oli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että
kuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan
rehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.

"Se oli ketun tapaista!" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; "niin,
ja samalla mingojen tapaista -- viekasta ja häpeämätöntä -- molemmat
elukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin
rypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun
päänahkani mingon silmissä on sangen hapan."

"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir,
joka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä
naimisiin sen miehen kanssa, Mabel?"

"Ei suinkaan", pisti Cap väliin -- "mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin
puoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet."

"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja
eno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos
suvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan
saisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen
on kokeillut."

Kersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli
käy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.

"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap", hän virkkoi, "ole laillista
päällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta
voitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen
sanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen
koettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi
luutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on
vapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap,
että sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin
päinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä
hyvin kuin M'Nabia."

"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan
siivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni?
Hitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien
päälliköitten välillä."

"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu
korpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa
neuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla
voitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä
tunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä
voi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian
alttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja
Mabelia olemaan varuillanne."

"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne
asti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua
seurata?"

"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun
täytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei
vaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta
venettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan
sen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme
siellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät
Frontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia."

"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?" kysyi Cap huolissaan. "Totta
kai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin
merirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa
kaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä."

"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina",
vastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, "ja sen tulee riittää
itselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin
kirjallinen määräys."

"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää
merirosvousta."

"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa
etujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja
viedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä,
ampumatarpeita -- lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset
toimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa
ja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa
rikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän
tavaranvaihtonsa!"

"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?"
kysyi Mabel uteliaasti.

"On tietysti, tyttö -- ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan
hyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai
englantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää."

"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on
väärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on
minusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. _Teidän_,
Haukansilmä, täytyy myöntää se!"

"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin,
jotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On
kuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on
kysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää
taisteluun vihollista vastaan."

"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja
vanhat, naiset ja lapset!"

"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että
ne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa
näyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää
myöskin tunteeni valkoisina."

"Tuota minä en voi hyväksyä", vastasi Mabel. "Mikä on oikein kuningas
Yrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille."

Kun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen
suuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan
jatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui
hyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä
kanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille
tunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se
herätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja
merimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen
eteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon
hartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää
kaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi
olla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään,
vaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista
pelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut
voittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena
senkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.

Milloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin
tänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen
sydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt
isänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut
vielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus
ja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat
kaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin
keskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin
tavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli
muuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.

"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni", sanoi Mabel pitäen isänsä
kättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. "Minä olen
ajatellut, että hän oli pitempi."

"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella
vanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin
taas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun
äitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi
olla samankokoinen toisen kanssa."

"Ja hänen silmänsä, isä?"

"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun
-- siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat."

"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä
hyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi."

"Kiitos, Mabel -- hem -- kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä
velvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa,
ennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi."

"Naimisissa! -- kenen kanssa, isä?"

"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata
monta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja
oikeamielistä."

"Ei yhtään, isä?"

"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät
vertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle."

"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja
minä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta."

"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä
väitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat
vieläkin oikeampia."

"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?"

"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni."

"Mutta minulla ei ole miestä, isä."

"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota
kunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää
poistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta.
Sinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat
miehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa
sinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua."

"Ja luuletko, isä", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka
olivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin
ne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan
väreili heikko hymy hänen puhellessaan -- "ja luuletko sinä, isä, että
juuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain
kymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?"

"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet,
tyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä
ketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?"

Mabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi
hänen toiveitansa.

"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä", hän vastasi hieman
lyhyesti. "Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä
miehenäni."

"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on
nuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista."

"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku -- luutnantti Muir."

Mabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei
ollenkaan häntä painaisi.

"On -- Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on
hän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla
upseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär."

"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän",
vastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.

"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri.
Luulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa."

"Isä!"

"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että
maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."

"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi,
rakas herraseni."

"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa,
"vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että
sinä saisit sen kannettavaksesi."

Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen
huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli
karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi
isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.

"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.

"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat
sangen erilaiset."

"Minulla ei ole mitään toiveita -- en tiedä mitään siitä, mitä
tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"

"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot
joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma
kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta,
lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit.
Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."

Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan
asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää
vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa
kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän
menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel
oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi
tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka
oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus,
joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen
viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että
kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä
tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian
suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet
kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön
aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli
tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa
kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he
noudattavat vanhempiensa toivomuksia.

"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,
"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."

"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä."

"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot."

"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman --"

"Minulla ei ole mitään valittavaa -- se on -- ei kukaan muu kuin
Haukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos
_heistä_ on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä;
minä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset."

"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin
onnelliseksi kuin jalosydäminen opas."

"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä -- sillä et
suinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku
toinen tekisi tarjouksen minun puolestani." Ja veri syöksyi takaisin
Mabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani
hänen sydämensä rajusti sykkimään. "Kukaan ei saa puhua siitä hänelle;
mutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä
jokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo
naimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen."

"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja
palkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!"

"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja
luota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä -- minun
täytyy saada vähän aikaa, isä -- mutta keväällä minä menen Haukansilmän
kanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa."

"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen
nähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun."

"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän
pitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei
ole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä -- et edes
sinä, isä."

"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen.
Saanko minä sanoa sen Haukansilmälle?"

"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään
-- luonnollisesti." Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli
enkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä
olisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. "Ei, ei, isä;
_meidän_ täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä,
riittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni."

"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja
suojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär."

Mabel heittäytyi isänsä syliin -- ensimmäisen kerran elämässään -- ja
nyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli
sulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian
hätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa
luotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi
nyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten,
ja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului
vain vanhan veteraanin raskas hengitys.



XX LUKU.


    "Kun kuljin erämaata yksinäin
    yl' ikivanhain sammalkallioiden,
    siell' ihanaisen salonruusun näin,
    mi sulollansa hurmas henget soiden."

                            _Campbell_.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä,
vaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut
levollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan
varhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen
suloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo
seuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan
ensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta
kauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja
yksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn
hohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä
innostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin.
Mabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli
sydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan
hänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain
naisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.

Nyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja
lähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka
nyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein
jok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä
olennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle
jätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa
persoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä
tarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat
Cap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi
ruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen
hirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin
sen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko
pilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas
kaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei
ainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja
turvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.

Huomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen
luonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään
saaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä
hän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi
siten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa
lipattivat rannan kivissä -- aivan kuin kaukaisena kaikuna
viitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista
aalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja
sankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän
tuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään
nähneensä suloisempia seutuja.

Näin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan
pensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan
toisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta
vaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan
voinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin
varmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta,
jos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti
pensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan
odottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli
juuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen
epäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli
toisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti,
kuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun
sotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme
oli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin
saattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja
niin paljon kuin suinkin.

Näiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin
saivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa
oloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun
soturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja
tahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä
ovat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli
herännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä
tullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja
näytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen
epäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen
sen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen
toisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.

Tämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun
Mabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja
aukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä
Mabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli
nainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras
oli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli
Mabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä
kuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. -- Kerran
tai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen
hänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt
surulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi
hyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle
tuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja
rakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he
erosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli
menettänyt ystävän.

Hyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän
liittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo
herättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin
välttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi.
Enempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi,
että Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin
pois piilostaan. Molemmat tytöt -- sillä tuskaroora, vaikkakin
naimisissa, oli nuorempi kuin Mabel -- tekivät nyt toisilleen ilmeisiä
ystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei
itse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut
näyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän
pian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan
kätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan
yli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden
äkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi
pensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri
olivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta
hän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan
palaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon
jatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.

Kevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän
pääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana
hetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi
omalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se
oli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät
sinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että
hänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan
huoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten
luo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel", sanoi hänen setänsä
haukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka
valmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin
herkullinen; "viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö
ja pitää kuhnurit aisoissa."

"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä
ja tutkinut tätä meidän saartamme."

"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel", pisti Muir väliin julmasti
murtaen. "Lundie, -- tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri
Duncaniksi tässä seurassa" -- tämä sanottiin luottavasti hillityllä
äänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä -- "ei
ole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla
haltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta
samanlainen kuin Sancho -- josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai
lukenut laiskoina hetkinänsä jotain."

"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari -- Sanchon Saari
-- koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä
öinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka
kookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari."

"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua", vastasi
Muir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, "enkä usko, että kannattaa
paljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan,
herra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti
valittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen
omistamisesta."

"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on
suoritettu", huomautti Mabel. "Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella
ranskaa."

"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä.
Olen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää
päänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli
koettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja
toiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja
varoja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt
kaiken."

"Luuletteko, että asia on niin vakava?" kysyi Cap lakaten puremasta
hirvenpaistia -- sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja
päinvastoin -- saadakseen vastatuksi. "Luuletteko, että jokin vaara
uhkaa?"

"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa
uhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin
pääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset
yllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä."

"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja
kaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos
vihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla -- kuten epäilemättä on
asianlaita -- vahvasti asestettuna."

"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma
tulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi -- sehän nyt on
varma -- ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi
voimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen
osasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua;
voimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme --
jonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan
ranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle,
sillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua
ihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä
tykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta
jalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla
estää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin
varustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan."

"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka
voivat sen suunnitelman panna täytäntöön?"

"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa
luvan kantaa myöskin sen kuorman."

"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai
täytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa
retkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään
kurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme
miestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan.
Vhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla
muotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi."

"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä
asemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa
toimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun."

"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel
suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut
huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"

"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se,
joka teki Xenophonin niin kuuluksi."

"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin
arvata teidän kuvittelujanne."

"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar.
Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt
korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin
pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman.
Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin
uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes
herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla
alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä
ominaisuuksia -- olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti
Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään
toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy
ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti.
Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä
pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät
tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja
peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra
Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon,
että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka
meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen
tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten
suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi
välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole
viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen
salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi
onnistunut päästä isänniksi tänne."

"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö
vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on
siitä myöskin hyvä saapua."

"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen
vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla
niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista
väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme
odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."

Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin
hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.

Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä
hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa,
avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja
velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että
saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa
askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän
ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän
ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja
nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti
Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin,
ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja
luottamusta.

"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel
voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen -- "oikein iloinen
nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän
saaren?"

"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä
kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn
kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi -- "paljo hidas
-- liian sukkela."

Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen
onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.

"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.

"Uskon sinua, Kevät -- uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun
asiasi?"

"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.

"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut
tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"

"Kevät sinu kansa -- ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."

"Toivon sitä, ajattelen niin -- ei, minä _tiedän_ sen. Sinä et tahdo
olla minulle petollinen."

"Mikä petollinne?"

"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille,
irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et
tahdo myydä minun päänahkaani?"

Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen
ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se
nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa
hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti
vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan
henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren
matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.

"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi",
hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."

"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."

"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui
hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon
kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."

"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."

"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta
enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."

"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."

"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa,
Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos
sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta,
sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."

"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät
kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä,
hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin,
että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa
kalpeanaama tyttö."

Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen
hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä.
Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut
ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.

"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata _minua_," hän
sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"

"Mies aina lähellä vaimo, täällä", sanoi Kevät asettaen käden
sydämelleen.

"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla
hirsilinnassa tänään -- aamulla -- juuri nyt?"

"Hirsilinna hyvä -- paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka."

"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä
tavata minun isääni?"

"Ei täällä; mennyt pois."

"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen
sotilaitaan."

"Ei täynnä mennyt pois." Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. "Näin moni
punanen takki."

"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle
irokeesien kieltä."

"Kieli meni hänen kansa", sanoi Kevät nauraen. "Pitää kieli oma suu."

Intiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa,
ettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen
pelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.

"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee,
Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua
sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet
puhumaan kanssasi?"

"Vesikoira mennyt myös -- sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä
Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani
kätensä Mabelin rinnalle.

Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä
hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta
tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut.
Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada
tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi
pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:

"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle
kertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista
minulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni
on myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä
yhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme
Oswegoon takaisin."

"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?" Tämä lausuttiin niin
epäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus
näyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.

"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on
Hänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa
meidän pelastuksessamme."

Tämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän
näköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.

"Hirsilinna paljo hyvä", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen
kasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.

"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan
sanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?"

Kevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.

"Ei, ei, ei, ei!" hän vastasi vilkkaudella ja kielevyydellä, jonka hän
varmaankin oli Canadan ranskalaisilta oppinut -- "ei hyvä sanoo
Suolavesi. Hän paljo puhuu ja pitkä kieli; luulee puut vesi -- ymmärtää
ei mikään. Sanoo Nuolenpää, ja Kevät kuolee."

"Sinä teet minun rakkaalle enolleni vääryyttä, sillä hän on yhtä vähän
halukas pettämään sinua kuin kuka muu tahansa."

"Ei ymmärtää. Suolavesi paljo kieli, ei silmät, ei korvat, ei nenä -- ei
mikään muu kuin kieli, kieli, kieli!"

Vaikk'ei Mabel ollut samaa mieltä, hän kuitenkin näki, ettei Cap ollut
saavuttanut intiaanin luottamusta ja näytti ihan turhalta koettaa saada
hänen myöntymystään siihen, että keskustelu ilmoitettaisiin enolle.

"Sinä näytät luulevan tuntevasi asemamme oikein hyvin", virkkoi Mabel.
"Oletko sinä ennen käynyt tällä saarella?"

"Juuri tuli."

"Mistä sinä sitten tiedät, että kaikki, mitä puhut, on totta? Minun
isäni, Haukansilmä ja Vesikoira voivat olla tässä ihan lähellä ja
kuulevat, jos suvaitsen kutsua heitä."

"Kaikki mennyt", sanoi Kevät varmasti ja samalla hyväntuulisesti
hymyillen.

"Ei, sitä sinä et voi niin varmaan sanoa, ellet ole ollut ennemmin
tutkimassa asiaa."

"Saanut hyvä silmä. Näkee vene, miehet mennä pois; näkee laiva,
Vesikoira mennä."

"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin,
ettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä."

Kevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa
virkkoi: "punatakit", ja peukaloita koskien lisäsi: "Suolavesi,
majoitusmestari." Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti
miettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois
ilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen
selvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden
ja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että
hän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun
sellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli
arvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä
hyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään
virkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.

"Sinä ajattelet siis, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä
ajatukset olivat hänen mielestään häipyneet, "että minun olisi parasta
asua hirsilinnassa?"

"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu."

"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen
seinien paksuuden."

Kevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.

"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku
irokeeseista nähnyt sen?"

Kevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen
aivan kuin peläten kuulijoita.

"Tuskaroora kaikkialla -- Oswego -- täällä -- Frontenac, mohokki
kaikkialla."

"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet
tarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä."

"Irokeesi -- paljo silmä."

"Silmät eivät aina auta, Kevät. Me uskoimme, ettei ainoakaan muukalainen
tiennyt tätä paikkaa, harvat omastakin väestämme tietävät tien tänne."

"Yksi mies osaa puhuu; muutamat yengeesit puhuu ranska."

Mabel tunsi piston sydämessänsä. Kaikki epäilykset Jasperia kohtaan,
jotka hänen oli tähän asti onnistunut karkoittaa, palasivat nyt
ylenmääräisellä voimalla, niin että hän hetkisen luuli pyörtyvänsä.
Mutta voittaen itsensä ja muistaen lupaustaan isälleen hän asteli yli
lattian muutamia kertoja kuvitellen, että Jasperin rikokset häntä
kohtaan olivat kauheat, vaikka sydämen syvimmässä eli varmuus, että
poika on viaton.

"Minä ymmärrän tarkoituksesi, Kevät", hän sitten sanoi. "Sinä tahdot
ilmoittaa minulle, että joku meidän väestämme kavalalla tavalla on
ilmoittanut sinun heimollesi, missä saari on ja miten sinne päästään."

Kevät nauroi, sillä viekkaus sodassa hänen mielestään oli pikemmin hyve
kuin pahe, mutta hän oli liian uskollinen heimonsa jäsen sanoaksensa
enemmän kuin oli tarpeellista. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel,
mutta vain Mabel, eikä hän nähnyt mitään syytä lähteä "syyhyttä
saunaan", kuten sanotaan, jos tehdään jotakin tarpeetonta.

"Kalpeanaama tietää nyt", hän sanoi. "Hirsilinna hyvä tyttöille, ei on
väli miehet ja sotilaat."

"Mutta minusta niistä on paljonkin väliä, Kevät; yksi miehistä on minun
enoni, jota rakastan ja toiset ovat minun maanmiehiäni ja ystäviäni.
Minun täytyy kertoa niille, mitä on tapahtunut."

"Silloin Kevät on tappo", vastasi nuori intiaani hiljaa, vaikka hän
ilmeisesti puhui kauhulla.

"Ei, he eivät saa tietää, että sinä olet ollut täällä. Siitä huolimatta
he saavat olla varuillansa ja me kaikki menemme hirsilinnaan."

"Nuolenpää tietää, näkee kaikki, ja Kevät on tappo. Kevät tuli kertoo
nuori kalpeanaama ystävä, ei kerto miehet. Joka soturi suojaa oma
päänahka. Kevät nainen ja kertoo nainen, ei miehet."

Mabel joutui hirveään hätään tämän hänen villin ystävänsä selityksen
vuoksi, sillä oli aivan ilmeistä, ettei tämä nuori olento voinut
ilmaista enempää. Hän oli kerrassaan tietämätön siitä, miten nuo ihmiset
ymmärsivät kunnian vaatimukset säilyttää uskotun salaisuuden, yhtä
paljon kuin siitäkin, kuinka suureen vaaraan asettaisi Kevään, jos
puhuisi. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ja mietintä
tuotti vain suurempaa tuskaa. Kevätkin näytti katselevan asiaa yhtä
vakavasti, ja alkaen ottaa takaisin niitä pieniä esineitä, joita oli
Mabelille näytellyt, hän alkoi valmistua lähtemään. Pidättää häntä ei
tullut kysymykseenkään, ja erota hänestä oli vasten niitä ystävällisiä
tunteita, joita toisen uhkapeli oli hänessä herättänyt.

"Kevät", hän sanoi innokkaasti kiertäen kätensä toisen hennon, mutta
kankean vartalon ympäri, "me olemme ystäviä. Minun tähteni sinun ei
tarvitse mitään pelätä, sillä kukaan ei saa vierailustasi tietää. Jos
sinä voisit antaa minulle jonkinlaisen merkin juuri silloin, kun vaara
on tulossa, että tietäisin mennä hirsilinnaan, niin varmaankin ehdin
sinne aikanaan turvaan."

Kevät vaikeni, sillä ero oli hänetkin tehnyt vakavaksi. Hetken
mietittyään hän virkkoi: "Anna Keväälle kyyhkynen."

"Kyyhkynen! Mistä minä kyyhkysen löydän sinulle antaakseni?"

"Lähin maja. Tuo vanha kyyhky. Kevät menee kanotti."

"Luulen ymmärtäväni sinua, Kevät, mutta eikö minun olisi parasta viedä
sinua pensasten taa, ettei kukaan miehistä sinua näkisi?"

"Menee ulos ensin, laskee miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi,
kuusi" -- tässä Kevät kohotti taas sormensa ja nauroi. "Kaikki pois tie
-- hyvä. Laula sitten, ja kyyhkynen kiini."

Mabel hymyili tytön kiihkolle ja terävyydelle ja valmistui täyttämään
hänen pyyntöänsä. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyen ympäri
palasi intiaanivaimon luo virkkaen: "Eikö ole mitään toivoa, että
ilmoittaisit enemmän, Kevät?"

"Tietää kaikki nyt, hirsilinna hyvä, kyyhkynen sanoo, Nuolenpää tappaa."

Viimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella
enempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen
toverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän
teki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen
huomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt
saarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän
vaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä
paikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra
Muir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana
kalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle
majalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel -- näytellen
pudottaneensa jotakin -- kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen
ottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli
tarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen
osasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden
muassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta
muutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta
vaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin
pasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle
asunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen
hän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään,
joka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: "Hirsilinna
hyvä" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun
ystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin
hiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden
juhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään,
kuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin
suuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.

Palatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa
oloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt,
kun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta
silmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista,
jota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä
tavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.

Nyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään
olisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen
turvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän
kangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri
sillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä
Kevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä
nyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri
nyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta
Mabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt
vaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja
koko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan.
Sitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja
kiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat
naiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen
heidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä
eikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme
aivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen
jalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen,
kuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle
asunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti
muuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut
kehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli,
keskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:

"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa
kersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla,
että hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka
hän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja
toverinsa koko elämäni ajan."

"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?"
kysyi Mabel äkkiä pysähtyen. "Teidän arvonne voi saada tottelemaan --
ainakin jonkun korpraalin?"

"Sitä en tiedä, sitä en tiedä", keskeytti Muir kärsimättömästi ja
sellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia
hämmästyttänyt.

"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta.
Isänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä
laakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia
ilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun
vapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki
Lundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni."

"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle
isälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa
korpraaliin hänen omaksi edukseen."

"Sitä en tahdo sanoa", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. "Olisi
paljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen.
Miesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada
toista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle
luonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää
unohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon.
Mutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?"

"Ei se ole muuta kuin kangaspala -- jonkinlainen lippu -- mitätön nauha,
joka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos --"

"Mitätön nauha! Se ei ole niin mitätön kuin saatatte luulla, neiti
Mabel", ja ottaen nauhan hän veti sen suoraksi käsiensä välissä ja
samalla hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja silmänsä tutkivammiksi.
"Ettekö te ollut löytänyt tätä jo ennen aamiaista, neiti Dunham?"

Mabel kertoi hänelle, mistä ja miten hän oli tämän nauhan löytänyt.
Hänen puhuessaan majoitusmestarin silmät lakkaamatta siirtyivät
kangaspalasta sankarittareemme ja taas takaisin siihen. Helppoa oli
nähdä, että hänen epäilyksensä olivat heränneet, eikä hän vitkastellut
ilmaistessaan, mihin suuntaan ne kävivät.

"Emme ole siinä osassa maailmaa, jossa meidän tulisi levitellä tuuleen
lippumme ja koristenauhamme, neiti Dunham!" hän sanoi nyökäten tuhoa
uhkaavasti päätänsä.

"Niin minä itsekin ajattelin, herra Muir ja otin pois tämän pienen
lipun, ettei se voisi kavaltaa tätä paikkaa viholliselle, jos ne eivät
sitä jo ennemmin ole keksineet. Eikö minun enolleni olisi tästä seikasta
ilmoitettava?"

"En katso sitä välttämättömäksi, kaunis Mabel, sillä kuten äsken
sanoitte, se nyt on aivan pieni seikka, ja pienet seikat joskus
huolestuttavat merimiestä. Mutta tämä lippu, jos sitä nyt lipuksi voi
sanoa, kuuluu johonkin alukseen. Kuten näette, on se villaista
lippukangasta, niinkuin laivoissa tavallisesti käytetään, kun taas
meidän lippumme ovat silkistä tai maalatusta kankaasta, kuten lienette
huomannut. Hämmästyttävässä määrässä se on samannäköistä kuin Lokin
lippu. Ja nyt minä muistankin kerran huomanneeni, että siitä oli pala
poissa."

Mabel tunsi piston sydämessään, mutta hän hillitsi itsensä eikä
vastannut mitään.

"Se täytyy tutkia", lisäsi Muir, "ja sittenkin lienee hyvä neuvotella
enonne kanssa, sillä häntä uskollisempaa alamaista ei ole koko Brittein
valtakunnassa."

"Minä pidän tätä varoitusta niin vakavana", vastasi Mabel, "että aion
muuttaa asumaan hirsilinnaan ja otan soturinvaimon mukaani."

"Siinä minä en näe mitään järkeä, Mabel. Hirsilinnaanhan ne ensiksi
yrittävät, jos ne todellakin aikovat hyökätä, eikä se ole hyvin
varustettu kestämään piiritystä, se täytyy myöntää. Jos minä saisin niin
viehättävää olentoa neuvoa, niin kehoittaisin häntä ottamaan veneen
turvapaikakseen, sillä kuten näette, on sillä verrattoman helppo paeta
tuolla puolen saarta olevasta salmesta, jossa se parissa minuutissa on
katoava näkyvistä. Vesi ei jätä jälkiä, kuten Haukansilmä sanoo, ja
siellä näyttää olevan niin monia salmia, että pelastus tuntuu enemmän
kuin mahdolliselta. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Lundie pelasi
liian rohkeaa uhkapeliä ottaessaan haltuunsa näin kaukaisen ja
vaarallisen paikan."

"Nyt on liian myöhäistä sitä katua, herra Muir, ja meidän on nyt vain
ajateltava omaa turvallisuuttamme."

"Ja kuninkaan etua, kaunis Mabel. Niin, ei hänen majesteettinsa aseita
eikä hänen kuulua nimeään saa tahrata missään tilaisuudessa."

"Siksipä luulenkin, että meidän on paras kääntää silmämme siihen
paikkaan, joka on rakennettu niiden puolustamiseksi, eikä veneisiin"
sanoi Mabel hymyillen -- "ja siksi herra Muir minä menen hirsilinnaan
odottamaan isäni ja hänen joukkonsa tuloa. Hän pettyisi pahasti, jos
huomaisi meidän paenneen, kun hän palaa onnistuneelta retkeltänsä
varmasti luottaen siihen, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme
yhtä uskollisesti kuin hänkin."

"Ei, ei; taivaan tähden älkää ymmärtäkö minua väärin Mabel" Muir
keskeytti melkoisesti hämmästyneenä. "Kaukana siitä että tahtoisin
kehoittaa muita kuin teitä naisia pakenemaan veneisiin. Miesten
velvollisuus on ihan epäämättömän selvä ja minun päätökseni on koko ajan
ollut seisoa tai kaatua yhdessä hirsilinnan kanssa."

"Ja kuvittelitteko te, herra Muir, että kaksi naista voisi soutaa tuota
raskasta venettä, niin että he pääsisivät intiaanin kevyttä kanottia
pakoon?"

"Ah, kaunis Mabelini, rakkaus on harvoin johdonmukainen ja pelko
lemmittynsä puolesta johtaa esittämään tyhmyyksiä. Minä vain näin
välttämättömäksi koettaa saada teidän suloisen persoonanne turvaan
ajattelematta tarkemmin, kuinka sen voisi toteuttaa. Mutta te ette voi
olla niin julma, suloinen olento, että syyttäisitte minua virheistä,
joihin minun huolenpitoni teistä on minut tehnyt vikapääksi!"

Mabel oli kuullut tarpeekseen. Kaikki se, mitä tänä aamuna oli
tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä niin kokonaan, ettei hän
ollenkaan halunnut kuunnella rakkauslörpöttelyä, joka hänestä
parhaimmallakin tuulella ollessa olisi tuntunut sietämättömältä. Hän
sanoi pikaiset jäähyväiset toverilleen ja oli juuri lähdössä toisen
naisen luo, kun Muir pannen kätensä hänen käsivarrelleen vieläkin
pidätti häntä.

"Yksi sana Mabel", hän sanoi, "ennenkuin jätätte minut. Tällä pienellä
lipulla on oma tarkoituksensa tai ei sillä sitä ole. Nyt kun me tiedämme
sen olemassaolosta eiköhän olisi parasta panna se paikoilleen ja me
vartioimme tarkasti, mitä siitä seuraa; ehkäpä siten keksimme petturin?
Ja ellei se mitään merkitse eihän sitten ole syytä mitään pelätäkään."

"Se voinee olla hyvä, herra Muir, vaikkakin ajattelen, että jos lippu
jotakin merkitsee niin aiheuttaa se tämän paikan keksimisen."

Mabel ei virkkanut enempää, vaan katosi pian näkyvistä juosten pirtille,
johon hän alkujaan oli ollut matkalla. Majoitusmestari jäi samalle
paikalle ja samaan asemaan ainakin minuutiksi. Ensin hän katseli tytön
notkeaa vartaloa ja sitten kangaskaistaletta, jota hän yhä piti
käsissään ja näytti hyvin harkitsevalta. Mutta hänen arvelunsa kestivät
vain sen hetken, sillä pian hän oli sen puun alla, josta nauha oli
löydetty ja tietämättä, missä oksassa se oli ollut, kun Mabel sen otti,
hän sitoi sen tammen oksaan, josta sen näki kuka tahansa kulkiessaan
salmesta ohi, kun se taas saaren puolelta oli aivan piilossa.



XXI LUKU.


    "Sinä aaveeksi mun luulet.
    En ole lähetetty säikyttämään enkä pettämään sua,
    vaan palkitsemaan uskollisuutesi."

                                      _Wordsworth_.

Mabel Dunhamista tuntui kauhealta hänen kiirehtiessään etsimään
naistoveriansa, kun asiat olivat kehittyneet sellaisiksi, ettei hän
voinut toisille puhua mitään, vaikka tunsikin koko vastuunalaisuuden
painon lepäävän hartioillansa. On kyllä totta, että hänen pahoihin
aavistuksiinsa sekaantui jonkinlaista epäilystä Kevään tarkoituksia
kohtaan. Mutta kun hän ajatteli nuoren intiaanitytön antautuvaa ja
luonnollista esiintymistä ja muistellessaan, miten rehellinen ja
uskollinen tämä oli ollut koko heidän yhteisellä matkallansa, hän
inhoten karkoitti kaikki pahat luulot luotansa. Samalla hän näki, ettei
hän voisi kehoittaa tovereitansa olemaan varuillansa ilmaisematta
samalla Kevään salaista vierailua ja keskustelua hänen kanssaan. Mutta
vaikka olikin tottumaton tällaisiin tilanteihin, hän kuitenkin päätti
toimia varovasti ja harkitsevasti niin paljon kuin saattoi ilmaisematta
salaisuuttansa.

Hän kehoitti siis soturin vaimoa muuttamaan tärkeimmät tavaransa
hirsilinnaan ja kielsi häntä poistumasta koko päivänä vähääkään ulomma.
Mabel ei tarkemmin selittänyt, miksi tämä oli tarpeellista. Hän
huomautti vain kävellessään saarella löytäneensä jonkinlaisen merkin,
josta päätteli, että vihollisella saattoi olla enemmän tietoa heidän
asemastaan kuin he olivat luulleet, ja siksi ainakin heidän kahden
pitäisi olla valmiita pakenemaan suojaan vähimmänkin merkin saatuansa.
Ei ollut vaikea herättää hänen pelkoansa, sillä vaikka hän olikin
lujaluontoinen skotlantilainen nainen, hän oli kuitenkin valmis
kuuntelemaan kaikkia varoituksia, jotka kehoittivat suojautumaan
intiaanien julmuuksilta. Niin pian kuin Mabel huomasi, että hänen
toverinsa pelko oli herätetty ja tämä näytti aikovan ryhtyä kaikkiin
varovaisuustoimenpiteihin, hän lähti miesten luo saadakseen heidätkin
ymmärtämään asemansa ja hakemaan turvaa kaiken mahdollisuuden varalta.
Ensiksi hän tapasi korpraali M'Nabin ja virkkoi tälle:

"Minun isäni on antanut teille sangen vastuunalaisen tehtävän,
korpraali, sillä jos saari nyt joutuisi viholliselle, emme yksin me
menettäisi vapauttamme, vaan myöskin ne, jotka nyt ovat retkellä,
joutuisivat vangiksi, jos täällä vihollinen heidät äkkiä yllättäisi."

"Ei tarvitse tulla Skotlannista tänne asti ymmärtääkseen, että niin on
asian laita", vastasi M'Nab vakavasti hieman skotlanniksi murtaen.

"En ollenkaan epäile, ettette te ymmärtäisi tätä yhtä hyvin kuin
minäkin, herra M'Nab; mutta minä pelkään, että te vanhat veteraanit,
jotka olette tottuneet sodan vaaroihin, unohdatte joskus välttämättömän
varovaisuuden, mikä kuitenkin saattaisi meidän asemassamme tuottaa
hirveän onnettomuuden."

"Skotlanti ei ole mikään valloitettu alusmaa, nuori neiti, ja väärin on
otaksua, että sen lapset viheliäisinä raukkoina antaisivat yllättää
itsensä keskellä kirkasta päivää."

"Te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin, minä en tarkoita Skotlantia,
vaan tätä saarta, ja toiseksi minä en ollenkaan epäile teidän
valppauttanne, jos näette hyväksi sitä käyttää, mutta minua suuresti
peloittaa, että teidän rohkeutenne saa teidät unohtamaan
varovaisuustoimenpiteet."

"Minun rohkeuteni, neiti Dunham, ei ole puhumisen arvoinen, se on vain
skotlantilaisen rohkeutta. Teidän isänne on yankee, ja jos hän olisi
meidän kanssamme, niin epäilemättä olisi ryhdytty myöskin toisenlaisiin
varovaisuustoimenpiteihin. Jaa, jaa, siirtomaalaiset saavat isännöidä,
vieläpä komennella skotlantilaisia joukkojakin, enkä sen vuoksi
ihmettele, että taisteluissa hävitään ja asiat menevät hullusti."

Mabel joutui melkein epätoivoon. Mutta Kevään hiljainen varoitus muistui
taas hänen mieleensä niin selvästi, ettei hän voinut tyytyä tähän. Hän
muutti senvuoksi puhetapaansa toivoen yhä viisaudella saavansa kaikki
lähtemään hirsilinnaan tarvitsematta kavaltaa salaisuuttansa.

"Uskallan sanoa, että olette oikeassa, korpraali M'Nab", hän virkahti,
"sillä olen kuullut kerrottavan kotimaanne sankareista, jotka ovat
ensimmäisiä koko sivistyneessä maailmassa, jos kaikki kuulemani
kertomukset ovat tosia."

"Oletteko te lukenut Skotlannin historiaa, neiti Dunham?" kysyi
korpraali ja hänen rosoisille kasvoillensa ilmestyi ensimmäistä kertaa
hymynhäivä.

"Olen lukenut vähän, korpraali, mutta kuullut sitä enemmän. Sillä
rouvalla, joka minua kasvatti, oli skotlantilaista verta suonissaan, ja
ihastuneena hän puheli Skotlannista."

"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan
maineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?"

"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen
saanut mainitsemaltani rouvalta."

"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?"

"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa."

"Ja Brucesta ja Bannockburnista?"

"Sekä niistä että Culloden Muirista."

Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia
sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei
voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa
tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein
kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän
otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä
soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut
kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli
paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta
saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon
taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen
kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi
tahtonut juosta kuiviin.

"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön
teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan
ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne
mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on
kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu
kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."

Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla
vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei
tahtonut jättää asiaa sikseen.

"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan
ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen
varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."

"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin
eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa,
ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus
kuvata minun luonnettani."

"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi
uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän
huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää
varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."

"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi
itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten
skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen
on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel
askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin
paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei
suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."

"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri
Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta
miehistään."

"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin
miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa.
Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista
vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä
ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon,
ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme
aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin,
ja te saatte nähdä, neiti Dunham --"

Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti
taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla
kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin
ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä
tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän
olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä
eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan
odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli
huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.

"Koettakaa -- päästä hirsilinnaan -- niin pian kuin suinkin", kuiskasi
M'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä
hänellä oli sanottavaa.

Sitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että
hänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen
silmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut
hengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta
vain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan
hänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli
ajatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun
Mabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen
soturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton
avata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin
avautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui
sisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja
hilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa
epätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen
pyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten
hän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi
poikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku
ystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen
yläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin
pensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään
varmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin
hyvin kuin nyt oli mahdollista.

Suureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei
ystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä
intiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä
päin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta
suunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko
vihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän
saarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen
verensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti
hengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen
hälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali
oli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.

Ei näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti
jokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän
esteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla
tuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa,
kuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen
katselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli
paikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty
pakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon
hiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä
kauhistava kuin tavatonkin.

"Jumalan tähden, neiti Mabel", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka
hänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa,
sankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli
vaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti,
"neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän
ystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että
sotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi."

Mabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja
vapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä
saisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa,
sillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin
näkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.

"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie", hän vastasi. "Meidän täytyy
luottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa
itsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään
tapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani."

"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya.
Jos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi
olla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki."

Sandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki
siitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.

"Te ette sano, näettekö Sandya", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel
vaikeni.

"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille",
hän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista
valhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.

"Onko Sandy niiden mukana?" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja
tarmokkaana läpi hiljaisuuden.

"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja
kaikki rykmentin punaisessa takissa."

"Sandy!" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. "Miksi sinä et pidä huolta
itsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten
onnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja
turhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!"

Mabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan.
Odotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan
luukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne
tuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli
onnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo
kauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja
epämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain
leikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli
vielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen
huulillansa.

"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?" hän
huudahti puristaen hänen kättään. "Intiaanit murhaavat teidät, jos ette
heti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää
hukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa."

Epätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi
tämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri
pulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä
äänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi
kätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä
päälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto
olikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna
kiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui
kaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi
parikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat.
Nuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä
halkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui
pedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän
jätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi
kuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa
näyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät
heidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen
virumaan.

Kaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen
kuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna
siihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi
ollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan
johtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän
näki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli
onnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki.
Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin
saattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille
mennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen
kerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen
hetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen
tyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua
kuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja
samalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista
alhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas
oveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan
kaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä
vielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli
pelkkänä korvana.

Sellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel
luuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri
juoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen
hänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku
intiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä
paremmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin
Capin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat
ilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi
olla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi
sankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he
kolme olivat jäljellä -- niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta.
Tämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan,
jolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö
seisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan
johtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat
lakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi
odottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi.
Tämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi
piilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän
toivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita
tynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden
välistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta
hetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui,
kuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle
puolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli
kuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko
eletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja
kauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta
määrää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän
tuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta
tätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa
toteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa
ja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni
aukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta
tukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta
naama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma
tuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän
huomasi nöyrät -- levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.



XXII LUKU.


    "Kukin katsoo kohdastansa,
    mitä tehdä voisi,
    mikä hyödyn omillensa
    taistelussa toisi."

                    _Cotton_.

On vaikea sanoa, kumpi tunsi suurempaa tyydytystä, Mabelko,
ilmestyessään esille ja juostessaan hänen jalkoihinsa huomattuaan, että
tulija oli Nuolenpään vaimo eikä Nuolenpää itse, vai Kevät nähtyään,
että hänen neuvoansa oli seurattu ja että hirsilinna suojasi sitä
henkilöä, jota hän pelolla ja vavistuksella melkein toivottomana oli
etsinyt. He syleilivät toisiansa ja yksinkertainen intiaanivaimo nauroi
herttaisesti pitäessään ystäväänsä molemmin käsin olkapäistä tullakseen
vakuutetuksi tämän läsnäolosta.

"Hirsilinna hyvä", virkkoi nuori intiaani, -- "ei antaa päänahka."

"Se on hyvin hyvä, Kevät", vastasi Mabel väristen ja sulkien samalla
silmänsä aivan kuin karkoittaakseen mielestään ne kauhun tapaukset,
joiden todistajana juuri oli ollut. "Sano minulle, Jumalan tähden, jos
tiedät, miten on käynyt minun rakkaalle enolleni. Olen katsellut
kaikille suunnille, mutta en voi missään häntä nähdä."

"Ei täällä hirsilinnassa?" kysyi Kevät hieman ihmeissään.

"Täällä hän ei ole; minä olen aivan yksin. Jennie, joka oli minun
kanssani, hyökkäsi ulos miehensä luo, ja sen rohkeuden hän sai
hengellänsä maksaa."

"Kevät tietää, Kevät näkee, paljo paha. Nuolenpää ei säälii vaimot -- ei
säälii oma vaimo."

"Ah, Kevät, sinun elämäsi kuitenkin on turvassa!"

"Ei tietää, Nuolenpää tappaa, jos tietää kaikki."

"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja
puolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja
onko minun enoparkani elossa."

"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle."

"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy
missään."

"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies
menee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa."

"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon.
Teidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät."

"Tuskaroora!" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa.
"Nuolenpää suuri soturi!"

"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine
olla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?"

Kevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän
päällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:

"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo
yötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo
paha."

Mabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä
mielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen
huomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän
useimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa
oli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.

"Ja mitä minun on tehtävä, Kevät?" hän kysyi. "Kauan ei kestä, ennenkuin
sinun heimosi tahtoo vallata tämän rakennuksen."

"Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Mutta he huomaavat pian, ettei täällä ole puolustajia, elleivät he jo
tiedä sitä. Sinä itse sanoit minulle, montako meitä oli täällä ja
tietysti sinä olet kuullut sen Nuolenpäältä."

"Nuolenpää tietää", vastasi Kevät kohottaen kuusi sormea ilmaistakseen
miesten lukua. "Kaikki punaset miehet tietää. Neljä menettänyt päänahka
-- kaksi pitänyt se."

"Älä puhu siitä, Kevät. Se kauhuntyö hyytää minun vereni. Sinun joukkosi
ei voi tietää, että minä olen yksin hirsilinnassa, vaan luulee, että
enoni ja majoitusmestari ovat täällä. Varmaankin he sytyttävät huoneen
tuleen karkoittaakseen meidät täältä. Olen kuullut, että tuli tuottaa
tällaisissa paikoissa suurimman turmion."

"Ei polta hirsilinna", sanoi Kevät tyynesti.

"Sitä sinä et voi tietää, parahin Kevääni, eikä minulla ole mitään
keinoja, joilla voisin heitä estää."

"Ei polta hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Mutta sano minulle, Kevät, miksi ei. Minä pelkään, että he polttavat
sen."

"Hirsilinna märkä -- paljo sataa -- hirret vihreet -- ei palaa helppo.
Punanen mies tietää -- hyvä asia -- ei polta -- ei antaa yenkee tietää
-- että irokeesi täällä. Isä tulee takasin -- ei voittaa hirsilinna
-- hirsilinna punasen miehen. Intiaani paljo viekas, ei polttaa."

"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. -- Miten
kauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai
antautunut."

"Ei koske isä -- ei tietää, mihin mennyt -- vesi ei jättää jälki
-- punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna -- hirsilinna hyvä
-- ei antaa päänahka."

"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?"

"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee."

Mabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään
heräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä
tietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän
joukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen,
kun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi
hänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.

"Punanen mies", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen
varovaisuuteen.

"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää
on mukana."

Kevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut
niistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen
liikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle
ampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel
tarttui hänen käteensä.

"Ei, ei, ei, ei, Kevät!" Mabel virkkoi -- "sinä et saa ampua omaa
miestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni."

"Ei ampuu Nuolenpää", vastasi Kevät hiukan vavahtaen -- "ei ampuu kukaan
punanen mies -- ei ampuu, vain pelkottaa."

Mabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä.
Kevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa
varoittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun
Mabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.

"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua", hän virkahti, "ja nyt olisit
voinut surmata oman miehesi."

"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu", vastasi Kevät nauraen ja mentyään
toiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä
sydämellisemmin. "Katsoo! Mennyt piiloon -- kaikki sotilaat. Luulee,
Suolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt."

"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni
ajatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja
tämän maailman asioita."

Kevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel
oli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin
ja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.

"Nuolenpää suuri soturi", sanoi tuskarooran vaimo. "Kaikki heimon tyttöt
katsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?"

"Kevät, mitä nämä sanat -- tuo katse -- tarkoittavat? Mitä sinä tahdot
sanoa?"

"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?"

"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei,
Kevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla."

"Sekö kaikki?"

"Siinä kaikki, Kevät, niin totta kuin Jumala on todistajani, ja siinä
onkin kylliksi. Ei, ei, tänään on jo tapahtunut kylliksi kauhuntöitä,
ettei niitä enää saa tällaisella lisätä. Mitä muuta syytä sinä epäilet?"

"Ei tietää. Tuskarooratyttö paljo hupsu. Nuolenpää suuri päällikkö,
katsoo ympäri. Puhuu unissaan kalpeanaama-kaunotar. Suuret päälliköt
pitää moni vaimo."

"Voivatko päälliköt pitää teidän heimossanne monta vaimoa?"

"Pitää niin moni kuin jaksaa elättää. Suuri metsästäjä -- moni vaimo.
Nuolenpää ottanut vasta Kevät, mutta hän puhuu liian paljo, näkee liian
paljo kalpeanaama tyttö."

Mabel oli tätä aavistanut ja se oli julmasti häntä kiusannut heidän
viime retkellänsä, ja vielä enemmän häntä kammotti kuulla tämä vihjaus
vaimolta itseltään. Hän tiesi, että tavat ja tottumukset suuresti
vaikuttavat tällaisiin asioihin; mutta ajatus, että hän tahtomattaan
kilpaili vaimon kanssa, sai hänet melkein epätoivoon, sillä
mustasukkaisuus sangen vähän tässä tapauksessa teki hänen tilansa
turvallisemmaksi. Katsellessaan Kevättä tarkemmin hän kuitenkin tyyntyi,
sillä toisen koko olento ilmaisi niin täydellistä antaumusta ja
luottamusta, ettei vihalle eikä petokselle jäänyt vähääkään sijaa.

"Ethän sinä tahdo pettää minua, Kevät?" kysyi Mabel puristaen toisen
kättä. "Ethän tahdo antaa omaa sukupuoltasi olevaa, turvatonta olentoa
alttiiksi sotakirveen iskuille?"

"Ei sotakirves koskee sinut. Nuolenpää ei sallii sen. Jos Kevään pitää
saada sisarvaimo, tahtoo saada sinut."

"Ei, Kevät; minun uskontoni ja tunteeni, molemmat kieltävät sen, ja jos
minun täytyisi ruveta intiaanin vaimoksi, minä en milloinkaan suostuisi
kodassa ottamaan sitä paikkaa, joka on sinun."

Kevät ei vastannut, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Hän
tiesi, että Nuolenpään tuttavapiirissä oli olemassa harvoja, tuskin
yhtään, intiaanityttöjä, jotka kykenivät kilpailemaan hänen kanssaan
persoonallisissa avuissa; ja vaikka hänen miehellään olisi tusina
vaimoja, ei niiden vaikutus, Mabelia lukuunottamatta, tulisi hänelle
kovin vaaralliseksi. Niin lämpimästi hän oli kiintynyt sankarittaremme
kauneuteen, voittavaan esiintymiseen, kohteliaisuuteen ja naisellisiin
hyveihin, ettei edes herännyt mustasukkaisuus voinut sitä tunnetta
järkyttää, vaan sisäinen pelko oli antanut hänelle rohkeutta antautua
sellaiseen vaaraan pelastaakseen ystävänsä siltä vaaralta, jonka hän
äkillisessä päällekarkauksessa tiesi häntä uhkaavan. Sanalla sanoen,
Kevät naisen terävällä vaistolla oli tajunnut Nuolenpään ihailevan
Mabelia, mutta sen sijaan, että olisi mustasukkaisena alkanut
kilpailijaansa vihata, kuten sellaiset naiset, jotka eivät ole tottuneet
vahvemman sukupuolen tällaisiin oikkuihin, hän oli tutkinut
kalpeanaamakaunottaren katseita ja tunteita, kunnes hänen omat tunteensa
olivat heränneet ja hän oli alkanut häntä ihailla ja rakastaa --
vaikkakin luonnollisesti toisella tavalla kuin hänen miehensä
-- kuitenkin yhtä voimakkaasti. Nuolenpää itse oli lähettänyt vaimonsa
varoittamaan Mabelia uhkaavasta vaarasta, vaikk'ei hän nyt tiennyt, että
hänen vaimonsa taistelun aikana oli salaa saapunut saarelle ja
piilotteli nyt linnoituksessa yhdessä heidän molempien huolenesineensä
kanssa. Päinvastoin hän otaksui, että Cap ja majoitusmestari olivat
hirsilinnassa Mabelin kanssa ja että juuri miehet olivat äsken
karkoittaneet hänet ja hänen toverinsa hirsilinnalta.

"Kevät suruissaan Liljan vuoksi", -- niin oli intiaani runollisella
kielellään alkanut sankaritartamme nimittää -- "Kevät suruissaan, kun
Lilja ei ottaa Nuolenpää. Hänen maja iso, ja suuri päällikkö pitää saada
moni vaimo täyttää se."

"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän
valkoisten naisten koskaan voisi olla", vastasi Mabel hymyillen
huolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. "Mutta minä en
voi -- ehkäpä minä en -- milloinkaan mene naimisiin."

"Pitää saa hyvä mies", sanoi Kevät, "ota se Vesikoira, jos ei tahtoo
Nuolenpää."

"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän
seuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville,
onko minun enoni vielä elossa vai ei."

"Kevät menee katsoo."

"Voitko sinä? Tahdotko sinä? -- Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt
saarella? -- Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella
ja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?"

Nämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi
hänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät
kuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan
seurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa
hän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella
kielitaidollaan antoi hänen tietää.

Nuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa
kanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti.
Hänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti.
Teeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän
palveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi,
ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita
usein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut
salaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä
rohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan,
niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

He tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen
joka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat
valmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille
englantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin
hirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä
käyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen
kasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta
syystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon.
Mitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli
pettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti
Mabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen
omillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän,
vaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät
takaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä
hirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla
vahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi
Haukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli
kuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien
kanottien luo.

Kevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva
hänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he
astuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi
sellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina
hänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa
taas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin,
että hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut
ovea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja
ensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä
lyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa
asetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen
kerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.

Pitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä
pienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, -- sillä he olivat
löytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden --
näki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista
olennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja
kaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen
suonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia
näytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen
saarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai
Mabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa,
vaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että
ensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää,
että oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama
kuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa
häntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät
vaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet
verenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan
ilkitöistä.

Päivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän
käytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada
lohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä
rohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja
alkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan
hävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat
voivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä
hetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt
antavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos
hänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään
ihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli
tullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä
pelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan
asukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden
hänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä
ahdistuksessa.

Päivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta
herättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi
kauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken
englantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon,
että hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut.
Kaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat
aivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle
saarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä
tapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä,
kuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin
henkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki
tavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli
ryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi
tehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa
heidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja
sotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi
mitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa
käyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen
viisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin
ehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt
pois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja
asettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen
sitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt
tarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt
ainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta,
vaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai
kymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen
hyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.

Mabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät
välittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti
säilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi
aavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja
kirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja
ensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan
ryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti
vankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla
olisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan
tiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys
onnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä
vähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu
ilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi
muutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä
uhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen
pelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin
tietämättömyys, miten ja mistä se tulee.

Mabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta
tuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen
ja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta
nämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat
saada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He
kokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään
pieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun
Mabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui
oksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä.
Heitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä
intiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt
heidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät
siihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään
pois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään
siitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää
huonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen
loppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli
liekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen
rukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä
suljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun
paikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja
vaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että
liekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet
ja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran
vaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien
enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja
kaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin
minuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä
sitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio
oven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se
oli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista
savua.

"Kuka siellä on?" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. "Kenen
ystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?"

Hän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea
varovasti jytyytettiin.

"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?"

"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire", kuului vastaus, "tahtoo pääsee
sisään."

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!" huudahti
sankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. "Jumala on lähettänyt
sinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!"

Mabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä
kaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja
pieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.

"Sano minulle nyt, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt
toisen lämpimästä syleilystä -- "oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään
minun enoparastani."

"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää
mikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet.
Majoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee
kumpikaan ne."

"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä,
miten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät."

"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo
saarella."

"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni
joutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?"

"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit
menettää päänahka."

"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et
voi kieltäytyä auttamasta myöskin isää."

"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa
Nuolenpää, mies rakastaa päänahka."

"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä
koko meidän väkemme murhattuna!"

Kevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli
terävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.

"Lilja yenkeesi tyttö?" kysyi hän, niinkuin asia olisi hänelle ollut
tärkeä.

"Tietysti, ja yenkeesityttönä minä tahdon pelastaa maanmieheni
teurastuksesta."

"Paljo hyvä, jos voi. Kevät ei yenkeesi. Kevät tuskaroora, saanut
tuskaroora mies -- tuskaroora sydän -- tuskaroora tunne -- kaikki
tuskaroora. Ei tahtooko Lilja sanoo, isä tullut voittamaan
ranskalainen?"

"Kuinka minä kehuisin?" vastasi Mabel puristaen melkein epätoivoissaan
toisen kättä. "Kuinka minä tällaisessa tilassa kehuisin? Mutta sinä
palvelet minua, Kevät, autat minua, olet pelastanut minut. Miksi sinä
olet sen tehnyt, jos sinun tunteesi ovat samat kuin muidenkin
tuskaroorain?"

"Ei tuntee vain kuin tuskaroora -- tuntee kuin tyttö -- kuin vaimo.
Rakastaa kaunis Lilja. Lilja hyvä asuu minun rintassa."

Mabel suli kyyneliin ja painoi tätä altista olentoa sydäntänsä vasten.
Kului melkein minuutti, ennenkuin hän kykeni edelleen kyselemään, mutta
sitten hänen kysymyksensä olivatkin rauhalliset ja johdonmukaisemmat
kuin äsken.

"Sano minulle pahinkin, Kevät", hän virkkoi. "Tänään sinun heimolaisesi
juovat ja juhlivat; mitä he tekevät huomenna?"

"Ei tietää, pelkää näkee Nuolenpää, pelkää kysyy kysymys; luulee,
punanen mies menee piilo, odottaa yenkeesi tulee."

"Eivätkö he aio koettaa saada hirsilinnaa haltuunsa? Sinä näet, mitä he
voivat tehdä, jos tahtovat."

"Liian paljo viina. Nuolenpää nukkuu, tai ei uskaltaa; ranskalainen
kapteeni mennyt pois, tai ei uskaltaa. Kaikki nukkuu nyt."

"Ja sinä luulet, että minä olen turvassa ainakin tämän yön?"

"Liian paljo viina. Jos Lilja kuin Kevät, tekee nyt paljo apu oma
heimo."

"Minä olen sinun kaltaisesi, Kevät, ja toivoessani voida auttaa
maanmiehiäni, minä uskallan ryhtyä yhtä rohkeaan tekoon kuin sinäkin."

"Ei, ei, ei!" mutisi Kevät matalalla äänellä, "ei ole sydän, ei Kevät
antaa tekee, jos uskaltaa. Kevään äiti kerta vanki ja sotilaat juo paljo
viina, minun äiti hakkaa sotakirves kaikki päähän. Niin tekee
intiaanivaimo, kun oma heimo uhkaa vaara ja tahtoo ottaa päänahka."

"Sinä puhut totta", virkkoi Mabel väristen ja vaistomaisesti työnsi
luotaan Kevään käden. "Minä en voi tehdä sellaista. Minulla ei ole
voimaa, ei rohkeutta, eikä halua tahrata käsiäni vereen."

"Minä myös luulee niin. Sinä on siis hirsilinnassa. Hirsilinna hyvä, ei
antaa päänahka."

"Sinä luulet siis, että minä olen täällä turvassa ainakin niin kauan
kuin isäni tulee?"

"Tietää, että on. Ei uskaltaa koskee hirsilinna huomenna. Kuule! Kaikki
hiljaa nyt. Juo viina, kunnes pää putoo näin, sitten makaa kuin hako."

"Eikö minun pitäisi paeta? Eikös saarella ole useita kanotteja? Eikö
minun pitäisi ottaa yhtä ja mennä ilmoittamaan isälleni, mitä on
tapahtunut?"

"Osaako käyttää airot?" kysyi Kevät luoden salaisen silmäyksen
toveriinsa.

"Ehk'ei niin hyvästi kuin sinä, mutta toki niin paljon, että pääsen
täältä pois aamuun mennessä."

"Mitä tekee sitten? Ei jaksaa soutaa kuusi -- kymmenen -- kahdeksan
penikulma!"

"Sitä en tiedä. Minä teen kuitenkin mitä tahansa varoittaakseni isääni
ja kelpo Haukansilmää ja koko joukkoa uhkaavasta vaarasta."

"Rakastaa Haukansilmä?"

"Jokainen, joka hänet tuntee, rakastaa häntä. Sinäkin pitäisit, ei,
rakastaisit häntä, jos tuntisit hänen sydämensä!"

"Ei pitää hänet yhtään -- liian hyvä pyssy -- liian hyvä silmä -- liian
paljo ampuu irokeesit ja Kevään heimo. Täytyy ottaa hänen päänahka, jos
voi."

"Ja minun täytyy se pelastaa, jos voin, Kevät. Siinä asiassa me olemme
täydelleen eri mieltä. Minä etsin kanotin nyt, kun kaikki nukkuvat ja
jätän tämän saaren."

"Ei voi; Kevät ei sallii; kutsuu Nuolenpää."

"Kevät, sinä et tahdo pettää minua? Sinä et voisi saattaa minua turmioon
ensin tehtyäsi niin paljon minun hyväkseni."

"Juuri siksi", vastasi Kevät tehden kädellään torjuvan liikkeen ja
puhuen sellaisella lämmöllä ja vakavuudella, jota Mabel ei ennen ollut
huomannut hänessä. "Huutaa kovasti Nuolenpää. Vaimon huuto herättää
soturi ylös. Kevät ei antaa Lilja auttaa vihollinen -- ei antaa intiaani
vahingoittaa Lilja."

"Minä ymmärrän sinua, Kevät, ja tunnen, että menettelysi on luonnollinen
ja oikeudenmukainen; ja varmaankin on minun parasta jäädä tänne, sillä
olen ehkä liioitellut voimiani. Mutta sano minulle: jos minun enoni
tulee yöllä ja pyrkii sisään, annathan sinä minun avata oven hänelle?"

"Tietty. Hän on täällä vanki ja Kevät pitää vanki ennempi kuin päänahka;
päänahka tyydyttää kunnianhimo, vanki tyydyttää tunne. Suolavesi paljo
piilossa, ei tietää itse myös, missä on."

Tässä Kevät nauroi tyttömäisellä, hilpeällä tavallansa, sillä hänestä
hänen mielijohteensa oli niin hullunkurinen. Tätä seurasi pitkä
keskustelu, jossa Mabel koetti saada selville hänen todellisen tilansa,
toivoen samalla keksivänsä jonkun keinon palaavien ystäviensä
auttamiseksi. Kevät vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja
varovasti koettaen tarkasti ottaa lukuun kaikki pikku asiatkin, jotka
voisivat vaikeuttaa hänen ystäviensä toimintaa. Kaikki tiedot, mitä hän
suostui antamaan, voimme supistaa seuraavaan.

Nuolenpää oli kauan ollut ranskalaisten kätyrinä, vaikka tässä
tilaisuudessa oli ensi kertaa heittänyt pois naamarin. Hän ei enää
voinut jäädä englantilaisten pariin, sillä hän oli huomannut heissä
epäluuloa häntä kohtaan ja varsinkin Haukansilmä näytti pitävän häntä
silmällä, ja sen vuoksi hän näytti tahtovan kerskua kavalluksellaan
mieluummin kuin salata sitä. Hän oli johtanut soturien retkeä saarta
vastaan, vaikkakin varsinainen päällikkyys oli mainitsemallamme
ranskalaisella upseerilla. Kevät ei kuitenkaan tahtonut sanoa varmaan,
oliko saaren keksijä juuri hänen miehensä vai joku toinen. Tästä hän ei
puhunut sen enempää, vaan huomautti, että hän ja hänen miehensä olivat
vaaniskelleet Lokin liikkeitä silloin, kun he joutuivat Lokilla kiinni.
Saaren aseman olivat ranskalaiset saaneet ilmi ihan äskettäin, ja Mabel
tunsi piston sydämessään, kun huomasi intiaanivaimon puheessa
viittauksen, että joku Duncan of Lundien palveluksessa oleva kalpeanaama
on neuvonut tien viholliselle. Tämä oli vain hämärä vihjaus, ja kun
Mabel jälkeenpäin mietti sitä, hän luuli toista ymmärtäneensä väärin ja
toivoi sydämensä pohjasta, että Jasper Western selviäisi tahratta tästä
jutusta.

Kevät ei epäillyt tunnustaa, että hänet oli lähetetty saarelle ottamaan
selvää, kuinka paljon oli todella miehiä jätetty, vaikka hän samalla
ilmaisi omalla yksinkertaisella tavallaan senkin, että hänen halunsa
auttaa Mabelia oli kuitenkin suurimpana syynä hänen tuloonsa. Hänen
tietojensa ja omien havaintojensa perustalla vihollinen siis tiesi,
kuinka suuri voima oli heitä vastassa. He tiesivät senkin, montako
miestä oli mennyt kersantti Dunhamin mukana ja mitä tarkoitusta varten
he olivat liikkeellä, vaikk'eivät tienneet, missä paikassa he olivat
päättäneet odotella ranskalaisten veneitä. Olisi ollut tavattoman hauska
nähdä sitä kiihkoa, millä nämä yksinkertaiset naiset koettivat saada
toisensa ilmaisemaan kaikki tietonsa, joita he kumpikin voisivat käyttää
omien ystäviensä ja heimolaistensa hyväksi, ja miten tarkasti molemmat
karttoivat virkkamasta yhtään ainoata sellaista sanaa, joka voisi
vahingoittaa hänen omiansa. Kevät tahtoi tietää, mihin kersantti oli
lähtenyt ja koska hän palaisi, aivan yhtä kiihkeästi, kuin Mabel halusi
saada selville muita seikkoja. Edellinen asetti kysymyksensä niin
taitavasti, että sellainen olisi tuottanut kunniaa korkeammankin
sivistyksen saaneelle yksilölle, eikä hän jättänyt käyttämättä mitään
kiertotietä, jolla hän luuli saavansa selville tämän kiihkeästi
haluamansa asian. Mutta kun Mabel puolestaan kysyi jotakin, joka olisi
valaissut villien suunnitelmia ja aikomuksia, hän kuunteli vaieten
melkeinpä epäillen eikä vastannut mitään.

Näin kuluivat tunnit ihan huomaamatta, sillä molemmat olivat liian
innostuneita ajatellakseen lepoa. Aamupuolella vaati luonto kuitenkin
oikeutensa, ja Mabel laskeutui levolle muutamalle sotilaita varten
tehdylle olkivuoteelle ja vaipui pian syvään uneen. Kevät lepäsi hänen
vierellänsä, ja koko saarella vallitsi metsien pyhä rauha, niinkuin
ihminen ei olisi sitä koskaan häirinnyt.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, paistoi aurinko ampuma-aukoista
sisään ja hän huomasi, että päivä oli jo pitkälle kulunut. Kevät nukkui
vielä siinä olkipatjalla niin levollisesti, kuin ei mikään milloinkaan
olisi hänen rauhaansa häirinnyt eikä herättänyt levottomuutta hänen
mielessään. Mabelin liikkeet herättivät hänet kuitenkin pian, sillä hän
oli aina tottunut olemaan varuillansa, ja sitten he katselivat
ampuma-aukoista saadakseen selville, mitä heidän ympärillään oli
tapahtunut ja molemmat toivoivat ystävilleen menestystä.



XXIII LUKU.


    "Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi,
    niin murhe ja maailma häipyy pois.
    Et Luojasi tekoja moittia sa voi,
    Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois.
    On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa
    ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa;
    ei kuolo häntä kauhistaa voi."

                              _Faerie Queene_.

Päivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja
Kevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä
ainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli
keittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi
kevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin
saarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon.
Mabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua
miestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan
kuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä
hänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät
kasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle
hirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin
asentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä
ryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että
sadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä
oli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti
toverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle
niin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti
onkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista
oli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.

Nämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan
ja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea
inhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän
lysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa
esiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni
kutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien
ruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen
edustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän
olisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että
olisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui,
kuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.

"Kevät, Kevät!" huudahti Mabel, "tämä voittaa kaiken, mitä minä
milloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja
ilkeydestä."

"Tuskaroora paljo viekas", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän
mieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. "Ei tekee
sotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka,
sitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki."

Tämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä
ajatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen
minuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä
äänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän
laittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään
olisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta
hänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas
heittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella
tapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes
vilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle
vetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta
taas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien
rapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen
kauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa
asennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa.
Sankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten
tihutöitä.

Vuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä
ainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin
kaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin
kuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli
aikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen,
sillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen
kohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä
kersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi
kiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä
enteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren
elämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti
entistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien
häväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli
muuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan
myrskyä.

"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät", virkkoi Mabel poistuessaan
aukolta. "Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen
katsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää."

"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa,
kun ottaa päänahka."

"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei
_voi_ olla!"

"Suolavesi!" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.

"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et
voi antaa heidän tehdä pahaa _hänelle!"_

"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo
hänen tänne."

Sinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap
ja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei
heitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska
siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää,
ennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien
huomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen
neuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää
puhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen
majoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:

"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!" hän sanoi, "katsokaa jostakin
ampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla
kuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa
heitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet
päänahkamme."

Mabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin
tärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä
heräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.

"Puhu minulle, eno", hän sanoi suu aivan aukossa, "ja sano, mitä minun
tulee tehdä."

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" huudahti Cap, "sinun suloinen äänesi,
Magneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä
olit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän
tunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani.
Sinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa
sinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa,
onneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi
kerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön."

"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun
pitäisi avata ovi?"

"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole
joutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä
päästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä
olemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin
Haukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat
päättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos
olisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa
voin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä
hirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat
minut sieltä ulos narratuksi."

"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel", pisti väliin
majoitusmestari, "sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä
hän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me
olemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten
herrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän
puoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä
meidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he
karttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap
enempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen
jälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen
tai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee
arveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme,
ellette te avaa ovea ja pelasta meitä."

"Minä teen viisaimmasti jäämällä hirsilinnaan, kunnes saaren kohtalo on
ratkaistu" vastasi Mabel. "Vihollistemme ei minun vuokseni tarvitse olla
ollenkaan levottomia, sillä he tietävät, etten minä voi niitä
vahingoittaa, ja paljon mieluummin minä jään tänne, kuin antaudun
millään ehdolla villien armoille."

"Jos kysymys olisi vain teistä, Mabel, niin me kaikki nöyrästi
tottelisimme teidän toivomuksianne, mutta nämä herrat sanovat, että tämä
rakennus on suuresti heidän suunnitelmiensa tiellä ja tahtovat
välttämättä saada sen. Ollakseni teille rehellinen minä tunnustan, että
joutuessani enonne kanssa mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, minä
suuremman tuhon välttämiseksi kuninkaallisen armeijan upseerina tein
antautumissopimuksen ja lupasin jättää hirsilinnan ja koko saaren
voittajille. Se on kohtalomme tässä sodassa ja siihen meidän on
alistuttava. Avatkaa siis ovi, kaunis Mabel, ja antautukaa niiden
turviin, jotka osaavat antaa oikean arvon nuoruudelle ja kauneudelle.
Ainoakaan skotlantilainen kreivi ei voisi kohdella teitä paremmin kuin
tämä herra, joka tuntee kaikki hienon esiintymisen lait."

"Ei jättää hirsilinna", kuiskasi Kevät, joka seisoi Mabelin vierestä
tarkasti seuraten, mitä tapahtui. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa
päänahka."

Sankarittaremme oli ollut hetkisen kahden vaiheilla, avatako vai ei. Nyt
kun eno ja Muir olivat heidän vallassaan villit tiesivät, ettei
hirsilinnasta kukaan voisi heitä ampua ja jos he tahtoisivat, niin he
voisivat särkeä oven tai hakata aukon seinään. Ehkä olisi sittenkin
viisainta vapaaehtoisesti antautua armoille. Mutta nämä Kevään sanat
saivat hänet uudestaan epäröimään ja kun hän katsoi toista, tämän koko
olento ja ilmeet antoivat hänen sanoillensa tukea ja niin Mabel alkoi
luottaa yhä enemmän häneen.

"Ei vielä vanki", kuiskasi Kevät. "Antaa ne tekee ensin vanki ja sitte
vasta ottaa vanki. Puhuu kova; Kevät ei tohtii."

Mabel alkoi nyt puhua päättävämmin Muirille, sillä hänen enonsa näytti
pakosta pitävän suunsa kiinni ja ilmoitti horjumatta päättäneensä olla
antamatta heille hirsilinnaa.

"Te unohdatte antaumussopimuksen, neiti Mabel", sanoi Muir, "hänen
majesteettinsa palvelijan kunnia on kysymyksessä ja palvelijan kautta
joutuu myös hänen majesteettinsa nimi häpeään. Tehän tiedätte, miten
tärkeä on sotilaan kunniasana?"

"Tiedän kyllä, herra Muir, kyllin paljon käsittääkseni, että te ette ole
retken johtaja, eikä teillä siis ole oikeutta luovuttaa hirsilinnaa.
Olenpa vielä kuullut rakkaan isäni sanovan, että upseeri menettää kaikki
sitoumusoikeutensa sinä hetkenä, jona hän joutuu vangiksi."

"Luokkakateutta, kaunis Mabel! Se vahingoittaa kuningasta ja alentaa
retkikunnan arvoa yhtä paljon kuin häpäisee kuninkaan nimeä. Te muutatte
päätöksenne, kunhan saatte hetkisen miettiä näitä asianhaaroja."

"Ai", pisti Cap väliin, "se todellakin on asianhaara ja onkin kirottu
haara!"

"Ei välittää, mitä eno sanoo", virkkoi Kevät nurkastaan, johon oli
vetäytynyt asevarastolle. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Minä jään sinne, missä olen, herra Muir, kunnes saan joitakin tietoja
isältäni. Hän palaa kuitenkin ainakin kymmenen päivän kuluessa."

"Ah, Mabel, on turha yrittää narrata vihollista, joka sangen hyvin
tietää -- emme voi sanoa, miten, ehkäpä on saanut tiedon siltä
nuorukaiselta, jota suuresti epäilemme, että aurinko ei kertaakaan
laske, ennenkuin odotamme kersanttia tänne. Suostukaa siis ja alistukaa
siihen kohtaloon, jonka Luoja on meille määrännyt!"

"Herra Muir, te näytätte erehtyvän luulemaan, että tämä varustus on
huonompi kuin se todellisuudessa onkaan. Tahdotteko nähdä, miten minä
aion puolustaa sitä tarpeen tullen?"

"Sit'en voi tietee", vastasi majoitusmestari, joka aina murti
skotlanniksi, kun kiihoittui.

"Mitä sanotte tuosta sitten? Katsokaahan yläkerran ampuma-aukkoon."

Tuskin Mabel sai tämän sanotuksi, kun kaikkien silmät kääntyivät
sinnepäin ja huomasivat sieltä ojentuvan pyssyn piipun heitä kohti --
sillä Kevät oli taas tarttunut aseeseen, joka heitä niin suuresti oli
ennenkin auttanut. Tulos ei pettänyt odotusta. Tuskin olivat intiaanit
keksineet murha-aseen, kun he hyökkäsivät kukin taholleen ja
piilottautuivat pensaihin. Ranskalainen upseeri tarkasti piipun asentoa
ja huomasi, ettei se ollut ojennettu häntä kohden ja rauhallisesti hän
pisti nenäänsä nuuskaa. Kun ei myöskään Capilla eikä Muirilla ollut
mitään pelättävää, jäivät he paikoillensa.

"Olkaa viisas, kaunis Mabelini, olkaa viisas!" huudahti Muir, "älkääkä
turhan vuoksi härnätkö voittajia. Kaikkien Albionin kuninkaitten nimessä
kysyn teiltä, kuka on päässyt teidän luoksenne tähän puiseen linnaan.
Oletteko voinut taikakeinoja käyttää, sillä tämä käy yli meidän
ymmärryksemme?"

"Mitä te ajattelette Haukansilmästä, herra Muir? Eiköhän hänestä olisi
mahdollisimman suurta hyötyä tällaisen linnoituksen puolustamisessa?"
huudahti Mabel pistäen pienen hätävalheen, joka tässä tilaisuudessa oli
kuitenkin sangen anteeksi-annettava. "Mitä teidän toverinne ranskalaiset
ja intiaanit arvelevat Haukansilmän pyssyn tarkkuudesta?"

"Olkaa onnettomille armollinen, kaunis Mabel, älkääkä tehkö pilkkaa
kuninkaan palvelijoista! Jos Haukansilmä kuitenkin on hirsilinnassa,
niin antakaa meidän puhua hänen kanssaan ja pääsemme kyllä sovintoon.
Hän tuntee meidät ystäviksi eikä meidän tarvitse pelätä häneltä mitään,
kaikista vähimmän minulla on syytä pelkoon, vaikkakin kademieli joskus
voi saada unohtamaan tarpeellisen kunnioituksen, jos siten voi
vahingoittaa kilpakosijaa."

Vetoumus Haukansilmän ystävyyteen ei hämmästyttänyt ainoastaan
majoitusmestaria ja Capia, vaan myöskin ranskalainen upseeri, joka tähän
asti oli niin varmana seisonut paikoillaan, hätkähti ja vetäytyi syrjään
kuullessaan pelätyn nimen. Sellaisen kauhun oli tämä rautahermoinen mies
monivuotisilla sotaretkillänsä herättänyt vihollisissansa ja niin
suuresti kaikki kunnioittivat hänen hirvenkaatajaansa, että ranskalainen
upseerikin riensi pois niin pian kuin suinkin käskien vankien seurata
häntä. Mabelin mielen täytti rajaton ilo, kun hän näki vihollisten
hajoavan, mutta samalla koski häneen kipeästi, kun hän ei voinut enoansa
auttaa. Hän lähetti hänelle kuitenkin sormisuukon ampuma-aukosta ja
puhutteli häntä mitä viehättävimmillä lempinimillä, kun hän
vastahakoisen näköisenä toisten jäljessä löntysti pois.

Vihollinen näytti nyt ainakin toistaiseksi jättäneen enemmät yritykset
saada haltuunsa hirsilinnan, ja Kevät kertoi astuessaan alemma
yläkerrasta, josta hänellä oli parhain näköala joka puolelle, että
intiaanit laittautuivat syömään saaren etäisimpään osaan ja että Cap ja
majoitusmestari näyttivät jakavan heidän kanssaan kaiken tarjona-olevan
hyvän aivan kuin mikään ei heidän mieltänsä olisi painanut. Tämä
suuresti lohdutti Mabelia, ja hän alkoi nyt miettiä, olisiko hänen
todellakin antauduttava, vai koetettava päästä pakoon ja saatava sana
isälle, mikä kohtalo häntä täällä uhkasi. Kersanttia odotettiin takaisin
tänä iltana, ja Mabel hyvin tiesi, että hänen kohtalonsa ratkeaisi juuri
tulohetkenä.

Näin kului kolme tai neljä tuntia. Saari oli hautautunut täydelliseen
rauhaan ja hiljaisuuteen, ja päivä kallistui iltaan, eikä Mabel ollut
vielä mitään päättänyt. Kevät laittoi alakerrassa heidän vaatimatonta
illallistaan ja Mabel kiipesi yläkertaan, josta hän portaita myöten
pääsi katon rajaan. Siellä hän avasi luukun ja pääsi katolle ollen
kuitenkin saarelta katsojalta lehvien suojassa. Levoton tyttö ei
uskaltanut vapaasti näyttäytyä, sillä hän ajatteli, että voisi pistää
jonkun villin päähän lähettää kuula hänen ruumiinsa läpi. Niinpä hän
pisti vain päänsä reunahirsien yli ja kurkisteli lakkaamatta kaikkiin
väyliin odotellen, eikö ketään näkyisi.

Päivä laski vihdoin, mitään tietoa ei odotetuilta tullut ja Mabel
kiipesi kattoluukulle tarkastaakseen ympäristöä viimeisen kerran ja
toivoen, että retkikunta palaisi pimeän tullen, jolloin intiaanien
salainen väijytys ei voisi tulla niin turmiolliseksi kuin muuten, ja hän
toivoi voivansa antaa ystävilleen jonkin merkin uhkaavasta vaarasta. Hän
oli katsellut tarkkaan joka puolelle ja ajatteli juuri palata alas, kun
jokin kiinnitti hänen huomiotansa. Saaren asema oli sellainen, että
kahdeksan tai kymmenen salmea muiden saarten välitse oli näkyvissä, ja
muutamassa, joka oli tuuheimpien pensaitten ja kallistuvien puitten
peitossa, hänestä näytti olevan kanotti. Siinä epäilemättä oli joku
inhimillinen olento. Ajatellen, ettei hänen merkkinsä vahingoittaisi,
jos kanotissa olisi joku vihollinen, mutta hyödyttäisi, jos siinä olisi
ystävä, innokas tyttö heilutti pientä lippua, jonka hän oli valmistanut
isällensä, pitäen huolta, ettei hänen merkkinsä saaren toiselle puolen
näkynyt.

Mabel uudisti merkkinsä kahdeksan tai kymmenen kertaa turhaan ja alkoi
joutua epätoivoon, ettei hänen merkkiänsä huomattaisi, kun toinen teki
airollansa hänelle vastaan merkin ja tuli esille sen verran, että Mabel
tunsi hänet Chingackgookiksi. Siinä vihdoinkin oli ystävä -- ystävä,
joka tahtoi ja voi häntä auttaa. Siitä hetkestä hänen tarmonsa ja
neuvokkuutensa terästyivät. Mohikaani oli nähnyt hänet, ja varmaankin
myöskin tuntenut hänet, koska tiesi, että hän oli mukana: ja varmaankin
pimeän tullen ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen.
Että hän tiesi vihollisten läsnäolosta, siitä ei ollut epäilystäkään ja
sen saattoi myöskin helposti päättää hänen tavattoman varovista
liikkeistään; ja hänen viisauteensa ja neuvokkuuteensa saattoi luottaa,
sen Mabel kyllä tiesi. Hänen ainoa huolensa oli nyt Kevät, sillä Mabel
oli nähnyt hänen uskollisesti palvelevan heimoansa kaikessa, vaikka
olikin nyt auttanut häntä, ja hän varmaankin koettaisi estää päästämästä
hänelle vihamieliseen heimoon kuuluvaa intiaania hirsilinnaan,
päinvastoin hän koettaisi sitä estää ja jotenkin kutsuisi Nuolenpään
apuun. Ensimmäinen puolituntinen, joka kului Suuren Käärmeen
ilmestymisestä, oli tuskallisin aika Mabelin elämässä. Hän näki
toivomansa pelastuksen olevan käden ulottuvilla, mutta hän ei keksinyt
mitään keinoja toiveensa toteuttamiseksi. Hän tunsi Kevään neuvokkuuden
ja kylmäverisyyden samoin kuin hänen hyvyytensä ja naisellisuutensakin,
eikä hän voinut päästä muuhun tulokseen, kuin koettaa pettää toverinsa
ja puolustajansa. Soti kyllä kaikkia tämän rehellisen ja puhdassydämisen
tytön tunteita vastaan, kun piti keksiä keinoja, miten voisi pettää
sellaisen ystävän kuin Kevät oli, mutta hänen oman isänsä elämä oli
pelissä eikä toinen kärsisi mitään suoranaista vääryyttä, jos hän
koettaisi kaikin voimin auttaa hädässä-olevia heimolaisiansa.

Kun yhä pimeni, Mabelin sydän löi sitä kiivaammin ja hän laati
mielessään ainakin tusinan suunnitelmia, jotka hän yhden ainoan tunnin
kuluessa ehti myöskin hylätä. Kevät näytti aina olevan tiellä. Mabel
tiesi, että epäilemättä Chingackgook jonakin hetkenä ilmestyisi ovelle;
ja miten hänen silloin tulisi menetellä, sillä hänen valpas toverinsa
varmaankin koettaisi estää häntä avaamasta ovea? Aika kului kuitenkin:
hänen mohikaani-ystävänsä varmaankin saisi turhaan käydä ovella, eikä
hän kykenisi häntä auttamaan sisään. Delawarelaisen oli liian
uhkarohkeata jäädä kauaksi saarelle ja täytyi tehdä jokin varma päätös,
olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Ajateltuaan asiaa monta kertaa päänsä
ympäri Mabel tuli toverinsa luo ja sanoi niin kylmästi ja rauhallisesti
kuin ikinä voi:

"Etkö sinä pelkää, Kevät, että sinun heimolaisesi, luullessaan nyt
Haukansilmän olevan täällä, koettavat sytyttää hirsilinnan tuleen?"

"Ei ajattelee sellainen. Ei polttaa hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei
antaa päänahka."

"Kevät, sitä emme voi tietää. He piilottautuivat, kun minä sanoin, että
Haukansilmä on täällä meidän kanssamme."

"Säikähtää. Pelko tulee äkki, menee äkki. Pelko saa juoksee pois, järki
saa tulee takasin. Pelko tekee soturi hupsu, kuin nuori tyttö."

Tässä Kevät nauroi, kuten vain hänen sukupuolensa nauraa voi, kun
jotakin hyvin hupsua johtuu mieleen.

"Minä olen niin levoton, Kevät. Minä toivon, että sinä menet yläkertaan
ja tarkastat koko saaren, ettei vain mitään vehkeitä meitä vastaan ole
käynnissä. Sinä tunnet heimosi merkit paremmin kuin minä."

"Kevät menee, Lilja tahtoo, vaikka paljo hyvin tietää, että soturit
nukkuu nyt ja odottaa isä. Soturit syö, juo, nukkuu, kun ei taistelee
tai kiertää tiedustelumatkat. Silloin ei nukkuu, ei syö, juo -- ei
tuntee mikään. Soturit nukkuu nyt."

"Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta mene ylös, rakas Kevät, ja katso
tarkasti joka puolelle. Vaara voi tulla silloin, kun sitä vähimmin
odotamme."

Kevät nousi ja alkoi kiivetä portaita, mutta pysähtyi ensimmäiselle
puolapuulle. Mabelin sydän löi niin kovasti, että hän pelkäsi toisen
kuulevan sen jyskytyksen, ja hän luuli, että jokin hänen käytöksessään
oli ilmaissut ystävälle hänen todellisen tarkoituksensa. Osiksi hän
olikin oikeassa, sillä intiaanitar oli pysähtynyt miettimään, eikö
toinen ehkä ajatellut tehdä jotakin harkitsematonta yritystä. Ajatus,
että Mabel aikoi paeta, johtui ensiksi hänen mieleensä, mutta sen hän
hylkäsi tietäen, ettei kalpeanaamalla ollut mitään keinoja päästä pois
saarelta ja että hirsilinna hänelle oli kaikista turvallisin paikka.
Toinen ajatus oli, että Mabel oli ehkä saanut jonkinlaisen merkin isänsä
tulosta. Mutta sekin kiisi yhtä pian hänen aivoistansa, tiesihän hän,
ettei Mabel ymmärtänyt merkkejä hetikään niin hyvin kuin hän itse, ja
kun hän ei ollut mitään huomannut, ei mitään ollutkaan. Kun hän ei
mitään epäiltävää keksinyt, alkoi hän siis kiivetä ylös.

Juuri kun hän saapui toiseen kerrokseen, iski Mabelin mieleen onnellinen
ajatus, ja esittäen sen kiireesti, mutta hätäilemättä hän pääsi aimo
askelen lähemmäksi päämääräänsä.

"Minä menen ovelle kuuntelemaan", hän sanoi, "kun sinä, Kevät, olet
yläkerrassa, ja silloin me molemmat pidämme varamme, sinä ylhäällä, minä
alhaalla."

Vaikka Kevät tiesi, että tällainen oli turhaa varovaisuutta, koska
kukaan ei voinut päästä hirsilinnaan, ellei sisältäpäin autettu, hän ei
kuitenkaan asettunut ehdotusta vastaan, vaan antoi Mabelin tyynnyttää
levotonta mieltänsä, miten parhaiten osasi; ja kun tämä ehdotus oli
tehty suoruudella, tuli se ottaa vastaan ilman epäluuloa. Näin ollen sai
sankarittaremme näennäisen syyn asettua ovelle, kun toinen kiipesi
ullakolle. Välimatka näiden kahden välillä nyt oli liian suuri, että he
olisivat voineet mitään keskustella, ja kolme neljä minuuttia toinen
kurkisteli aukoista ja koetti nähdä, mitä saarella tapahtui, niin
tarkasti kuin pimeys suinkin salli, kun taas toinen kuunteli ovella
henkeä pidättäen aivan kuin keskittäen koko olentonsa kuuloelimiin.

Kevät ei korkealta paikaltansa mitään huomannut, sillä pimeys riisti jo
melkein kaiken toivonkin, että jotakin voisi nähdä. Mutta ei ole helppo
kuvata Mabelin tunnetta, kun hän luuli jonkun koettaneen avata ovea
ulkoapäin. Peläten, ettei kaikki olisi, niinkuin pitäisi ja antaakseen
Chingackgookin tietää, että hän oli lähellä, hän alkoi laulaa matalalla
ja värisevällä äänellä. Niin täydellinen oli hiljaisuus, että hento
sävel kiiriskeli ylös aina Kevään kuuluville, ja silmänräpäyksessä tämä
alkoi kavuta alas. Heti tämän jälkeen kuului ovelta kevyt koputus.
Mabelin kiihko kasvoi äärimmilleen, sillä hetkeäkään ei ollut hukata.
Toivo vahvisti hänen voimiansa ja vapisevin käsin hän alkoi avata oven
salpoja. Kevään mokkasiinin sipsutus kuului toisesta kerroksesta hänen
päänsä päältä, kun yksi ainoa salpa vasta oli avattu. Toinen salpa pääsi
juuri, kun Kevät ilmestyi alimmille portaille.

"Mitä sinä tekee?" huudahti Kevät vihoissaan. "Juokseeko sinä pois --
jättää hirsilinna? Hirsilinna hyvä." Molempien kädet tarttuivat
viimeiseen salpaan: toinen koetti avata ja toinen sulkea, mutta juuri,
kun se oli pääsemässä irti, vetäistiin ovea ulkoapäin, niin että salpa
putosi melkein paikoilleen. Epäilemättä olisi Kevät voittanut, ellei
toinen, vielä kovempi ponnistus ulkoapäin olisi kiskaissut irti
viimeistä koukkua, joka sitä piti kiinni, ja niin lensi ovi auki.

Aukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät
tikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen
sulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui
tikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli
Kevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän.
Tämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka
aukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt,
kun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.

"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli
valloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. "Oi, Haukansilmä,
miten on käynyt minun isälleni?"

"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen
kykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole
Nuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?"

"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä,
että vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut
minun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä
kerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty."

"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien
julmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki,
niinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi
meille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme
kolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja
mitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään
suvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä
menettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen
luodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo --
paljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme."

"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä
tapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen
ryhtyneeksi."

"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte;
mutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun
kersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren
Käärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme
kanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon
raskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me
erosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää
nähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä
nähnyt."

Mabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen
saapuvan hirsilinnaan.

"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien
suojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä
hyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä
lupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän
turvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä
lähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että
te olisitte kuolleitten joukossa!"

"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja
joutumasta vaanivan vihollisen käsiin?"

"Sama, minkä Luoja on antanut koiralle, että hän tietää, missä hirvi on
ja hirvelle, kuinka väistää koiraa. Ei, ei; tuo ruumiiden hirveä häväisy
voisi ehkä pettää 55:nnen sotureita, mutta ei niitä, jotka koko elämänsä
ovat metsissä viettäneet. Minä tulin sitä reittiä, johon saattoi nähdä
onkimaan asetetun ruumiin. Mutta vaikka pedot ovat asettaneet onnettoman
mahdollisimman luonnolliseen asentoon, eivät he kuitenkaan ole tehneet
sitä kyllin hyvin, että voisivat pettää tottunutta silmää. Ongenvapa oli
liian korkealla -- sillä 55:nnen miehet oppivat onkimaan Oswegolla,
vaikk'eivät olisi sitä ikinä ennen osanneet; ja sitäpaitsi mies istui
liian hiljaa odottaakseen nykäisyä. Lisään tähän vielä, ettemme
milloinkaan tule asemapaikoillemme sokeasti, ja olen maannut
linnoitusten edustalla kokonaisia öitä vain sen tähden, että vahdin
asemaa oli muutettu. Ei Suuri Käärme enkä minäkään anna noin ilmeisellä
tavalla pettää itseämme, vaikkakin tuollaiseen ansaan voisivat mennä
skotlantilaiset, jotka kykenevät taistelussa melkein vaikka mihin, mutta
eivät koskaan ole kyllin varuillaan, kun intiaanien vehkeistä on
kysymys."

"Luuletteko, että he voivat pettää minun isääni ja hänen miehiänsä?"
kysyi Mabel äkkiä.

"Ei, jos minä voin sen estää, Mabel. Te sanotte, että Käärme myöskin on
väijyksissä, ja siinä tapauksessa me kaksi kyllä onnistumme antamaan
hänelle ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta, vaikk'emme voikaan sanoa,
mitä reittiä hän aikoo tulla."

"Haukansilmä", sanoi sankarittaremme juhlallisesti, sillä ne
kauhunkuvat, jotka hän oli saanut nähdä, olivat tehneet kuoleman hänelle
tavallista kauheammaksi. "Te olette sanonut rakastavanne minua ja --
tahtovanne tehdä minut vaimoksenne?"

"Olen uskaltanut puhua siitä asiasta, Mabel, ja kersantti on ihan
äskettäinkin puhunut, että te olette tuumaan taipuvainen, mutta minä en
ole mies, joka haluan kiusata sitä, jota rakastan."

"Kuulkaa minua, Haukansilmä. Minä ihailen teitä, kunnioitan teitä ja
asetan teidät kaikkien muiden edelle. Pelastakaa minun isäni näin
kauheasta kuolemasta ja minä tahdon koko ikäni palvella teitä. Tässä on
käteni, jonka juhlallisesti lupaan teille, kun tulette vaatimaan sitä."

"Siunatkoon, siunatkoon teitä, Mabel! Tämä on enemmän kuin minä
ansaitsen -- enemmän kuin ikinä ansaitsen. Mitään lupausta ei kuitenkaan
tarvita siihen, että minä tekisin kaikkeni kersantin pelastamiseksi. Me
olemme vanhoja tovereita ja olemme toisillemme kiitollisuudenvelassa
elämästämme, vaikka minä pelkään, ettei isän toveruus ole mikään
erikoinen suositus tyttärelle."

"Te ette tarvitse muita suosituksia kuin omanne -- teidän rohkeutenne ja
uskollisuutenne. Kaikessa, mitä te teette tai sanotte, Haukansilmä,
minun sydämeni tahtoo -- ei, sen tulee -- teitä seurata."

"Tällaista onnea en voinut tänä iltana odottaa. Mutta me olemme Jumalan
kädessä ja hän suojaa meitä omalla tavallansa. Nämä ovat suloisia
sanoja, Mabel. Mutta niitä ei ollenkaan tarvita, että nykyisessä
tilassamme tekisin kaiken voitavani; ne eivät kuitenkaan vähennäkään
minun toimintatarmoani."

"Nyt me ymmärrämme toisiamme, Haukansilmä", lisäsi Mabel käheästi.
"Älkäämme siis viivytelkö hetkeäkään. Emmekö me voisi mennä kanottiin ja
kiiruhtaa isääni vastaan?"

"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti
saapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme
ilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä
jäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole
helppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä
puolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi
karkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän
tuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne
ennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa
häntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi
karata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin
suureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei;
minun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin
vaikea."

"Jääkää", mutisi Mabel -- "Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki,
mitä tahansa minun isäni pelastamiseksi."

"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani
teidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon
kersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt
edukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja
saisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie
varmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei
ole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen
tulevaisuutensa."

"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä."

"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on
mitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten
niittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee
virheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy
täydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää
kauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi."

"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut
selville näiden varustusten paikan", huomautti Mabel, jonka ajatukset
lakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada
selville, mitä seurauksia oli isälle oleva.

"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat
sen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään,
jotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on
ollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan
petosta."

"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!"

"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä
luonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu,
minä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea
ja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen."

"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin", sanoi Mabel kärsimättömästi.
"Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän
halukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän."

"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla,
luottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari,
kersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin
luulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei;
Vesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin
pyssylläni."

"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" huudahti Mabel tarttuen toisen
raudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. "Te
olette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen."

"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni
teidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada
teidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat."

"Me emme puhu siitä enää tänä iltana", Mabel vastasi niin pehmeällä
äänellä, että se melkein vapisi. "Meidän täytyy ajatella juuri tällä
hetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen
koko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme
nyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?"

"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me
hirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin,
kun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme
pois tikapuut, hän olisi ainakin vanki."

"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun
elämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että
hän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua."

"Te ette ymmärrä sitä heimoa -- Mabel -- te ette tunne sitä heimoa. On
kyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa
kuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän
vehkeitänsä. -- Mitä tuo on?"

"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta."

Haukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään
paon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin
seuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa
yli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä
sai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja
laskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen
kyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja
Haukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla
vihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi
saapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten
kuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet
epäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki
solahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla,
joka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli
seurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin
joudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn
pauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui
intiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel
hyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen
Haukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli
tohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän
ollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan
ja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.

"Se ei käy, Mabel", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen
hänen käteensä, "se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä
hyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan."

"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin
totutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa.
"Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo."

"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu -- ei kukaan vastaa
tuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan!
Mutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?"

Juuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta,
ikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai
kuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa
katkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin
syliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen
takaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa
tuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi
oven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy
oli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen
oli vain hetken työ.

Mabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi
vahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis
toimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja
palasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa
Haukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei
vihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen
henkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän
ja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä
johti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän
pöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.

"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!" sanoi Mabel värisevällä
äänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman
tuskassa. "Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai
vangittu!"

"Sitä me emme tiedä -- aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin
yksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon.
Kaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella
voittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä
hirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä
on, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän
aikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa
siihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä."

"Totisesti minä kuulen valitusta!"

"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli -- varsinkin naisten mieli -- on
kiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta.
Olen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia."

"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan."

Haukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut
erehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan,
sillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä
tarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista
valittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.

"Ei, ei, ei", sanoi Mabel kiihkeästi. "Tuo valitus ei ole teeskentelyä,
vaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen."

"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää
kynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta."

Hän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän
otettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin
lähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta
hän noudatti myöskin kuunnellessaan.

"Kuka siellä on?" kysyi Haukansilmä. "Valittaako siellä joku? Jos se on
ystävä, virka, ja luota meidän apuumme."

"Haukansilmä!" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat
kersantin ääneksi. -- "Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten
on käynyt minun tyttärelleni."

"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin
toivoa sinulle samaa!"

Molemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian
tuskaiseen valitteluun.

"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!" sanoi Mabel aivan kuin
tuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. "Haukansilmä, minun isäni
täytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä
tehdessämme."

"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden
laki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen
kykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä."

"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut
tyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten
turmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme
se pian."

Haukansilmää hämmästytti Mabelin äänen varmuus ja hän tunsi melkein
pettyneensä huomatessaan Mabelissa niin paljon tahdonlujuutta ja
mielenmalttia. Missään tapauksessa hän ei nähnyt olevan mitään syytä
viivytellä, vaan astui kiireesti ovelle ja alkoi avata salpoja. Hän teki
sen kuitenkin hyvin varovasti, mutta kun hän aikoi työntää sen auki,
tuntui kuin jokin olisi painanut sitä. Kun hän oli saanut sen melkein
selälleen, kersantin ruumis kaatui raosta poikittain kynnykselle. Kesti
vain hetkisen, ennenkuin Haukansilmä oli saanut hänet sisään ja oven
salpaan. Mikään ei nyt estänyt heitä osoittamasta jakamatonta huoltansa
haavoittuneelle miehelle.

Tänä kauhun hetkenä Mabel käyttäytyi sellaisella tarmolla, että se hänen
sukupuolelleen on melkein yliluonnollista. Hän otti tulen, toi vettä,
jolla kostutti isänsä polttavia huulia ja kehoitti Haukansilmää hakemaan
olkipatjan, jolle laitettiin vuode ja koottiin vaatteita päänaluseksi.
Tämä suoritettiin vakavasti ja tuskin virkettiin sanaakaan; Mabel ei
vuodattanut edes ainoatakaan kyyneltä, ennenkuin kuuli isänsä
kiittelevän häntä hänen huolestaan ja hellyydestään. Haukansilmä tutki
suurella huolella haavaa huomaten, että kiväärin kuula oli vaarallisesti
lävistänyt hänen ruumiinsa, ja samalla hänestä tuntui, kuin ystävän
tuska tarttuisi häneenkin.



XXIV LUKU.


    "Mä kyyneleillän' viillyttää
    sun tuskas tahtoisin.
    Ja kuolema sun puolestas
    mun onnen' ihanin".

                        _Moore_.

Kersantti Dunham ei lakannut tuijottelemasta kauniiseen tyttäreensä, kun
tuli sytytettiin. Hänet jätettiin alas, kun heillä ei ollut mitään
keinoa nostaa häntä toiseen kerrokseen, ja Mabel pysyi hetkeksikään
poistumatta hänen vierellään, sillä elämän kallistuessa loppuun me
alamme antaa yhä suurempaa arvoa niille, joista meidän ainiaaksi täytyy
erota.

"Jumalan kiitos, lapseni, sinä kuitenkin olet pelastunut niiden
murhaavilta luodeilta", virkkoi isä, ja hänen tuskansa näyttivät
hetkeksi lakanneen. "Sano minulle, miten asiat täällä ovat,
Haukansilmä?"

"Huonosti, kersantti, ikävä kyllä. Että tässä on ollut petos pelissä, ja
vihollinen on johdettu tänne, on yhtä varmaa kuin sekin, että me nyt
olemme täällä hirsilinnassa. Mutta --"

"Majuri Duncan oli oikeassa", virkahti kersantti laskien kätensä toisen
käsivarrelle.

"Ei siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte, kersantti -- juuri siinä
merkityksessä asia ei koskaan ole niin! Ei ainakaan minun mielestäni!
Tiedän, että luonto on heikko -- ainakin inhimillinen luonto, tarkoitan
-- emmekä voi lahjoillamme kerskua, olkaammepa sitten punaisia tai
valkoisia, mutta en usko, että näillä main sykkii uskollisempaa sydäntä
kuin on Jasper Westernin."

"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" virkkoi Mabel sydämensä pohjasta
kiitollisena, ja hänen vaihtelevat tunteensa puhkesivat kyynelvirtana
ilmoille. "Oi, kiitos, kiitos teille, Haukansilmä! Rehellinen ei koskaan
tahdo sortaa rehellistä! Urhoollinen puoltaa aina urhoollista!"

Isä katseli huolestunein ilmein tyttärensä silmiin, kunnes tämä peitti
kasvonsa esiliinaansa salataksensa kyyneleitänsä, ja sitten haavoittunut
käänsi kysyvän katseensa oppaaseen. Mutta tämän silmistä ei voinut lukea
muuta kuin suoruutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä, ja se tyynnytti
kersantin levotonta mieltä.

"Te muistatte, missä Käärme ja minä jätimme teidät", virkkoi
Haukansilmä, "eikä minun tarvitse kertoa, mitä ajattelin lähtiessäni,
sillä nyt on liian myöhä ruveta tehtyä katumaan, mutta jos minä olisin
jäänyt toisten joukkoon suuriin veneihin, tällaista ei olisi tapahtunut.
Muut saattavat olla yhtä hyviä oppaita -- ja epäilemättä ovatkin, mutta
luonto jakaa lahjojansa runsaammin toiselle kuin toiselle. Uskallan
otaksua, että Gilbert-parka, joka otti minun paikkani, sai menettää
henkensä sen erehdyksen vuoksi."

"Hän kaatui ihan minun vieressäni", vastasi kersantti hiljaisella,
surullisella äänellä. "Kaikki me olemme kärsineet erehdyksestämme."

"Ei, ei, kersantti, minä en tarkoita teitä, sillä miehiä ei ole
milloinkaan komennettu paremmin kuin tällä retkellä. En ole koskaan
nähnyt komeampaa ottelua, ja tapa, jolla kuljetitte venettänne niiden
haupitsin paukkuessa, olisi voinut olla opiksi itse Lundiellekin."

Kersantin silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen ilmestyi
sotilaallinen voitonriemu, vaikka sen pian hälvensivät myöhempien
tapausten muistot.

"Ei se ollut huonosti tehty, ystäväni", hän sanoi, "ja me valloitimme
heidän varustuksensa väkirynnäköllä."

"Se oli uljaasti tehty, kersantti, vaikka pelkään, että kun kaikki käy
ympäri, nuo lurjukset saavat haupitsinsa takaisin. Niin, niin; älkää
panko sitä kovin sydämellenne, koettakaa unohtaa kaikki ikävä ja muistaa
vain se, mikä on mieluista. Sehän on teidän viisaustiedettänne ja
myöskin uskontoanne. Jos vihollinen on saanut haupitsinsa takaisin, ovat
he saaneet vain omansa, emmekä me voineet sitä auttaa. Ne eivät ole
vielä saaneet hirsilinnaa eivätkä saakaan sitä, elleivät pimeän turvissa
onnistu sytyttämään sitä tuleen. No niin, kersantti. Me erosimme
Käärmeen kanssa noin kymmenen penikulmaa tästä virran alajuoksulla,
sillä me emme koskaan tule silmät kiinni edes omalle asemapaikalle. Mitä
Chingackgookille on tapahtunut, en voi sanoa, -- vaikka Mabel kertoi
juuri, ettei hän ole kaukana täältä, enkä minä vähintäkään epäile, että
se jalosydäminen delawarelainen täyttää uskollisesti velvollisuuttansa,
vaikk'emme voi häntä nyt nähdä. Huomatkaa, mitä sanon, kersantti:
ennenkuin tämä seikkailu loppuu, me saamme jonakin ratkaisevana hetkenä
huomata, että hän voi ystäviä hädässä auttaa. Ah, Käärme on viisas ja
taitava päällikkö, ja kuka valkoihoinen tahansa haluaisi omata hänen
lahjansa, vaikk'ei hänen pyssynsä olekaan ihan yhtä tarkka kuin
hirvenkaataja. Niin, kun minä lähestyin saarta, minä kadotin savun
näkyvistäni ja se sai minut olemaan varuillani, sillä minä tiesin,
etteivät 55:nnen miehet tässä suhteessa osaa olla kyllin varovaisia,
vaikkakin heille on selitetty, kuinka vaarallista se on. Tämän vuoksi
minä tavallista varovammin lähestyin saarta, kunnes huomasin onkimaan
asetetun onnettoman ja yhdellä silmäyksellä tajusin intiaanien
pirullisen-viekkaan juonen, kuten juuri kerroin Mabelille. Minun ei
tarvitse sanoa teille, kersantti, että minun ensimmäinen ajatukseni
koski Mabelia, ja huomattuani, että hän oli täällä, tulin tänne
elääkseni tai kuollakseni yhdessä hänen kanssaan."

Isä käänsi kiitollisen katseensa lapseensa, ja Mabel tunsi mielensä
masentuvan, sillä hänen ajatuksensa ei voinut irroittua siitä
varmuudesta, että hänen nyt täytyisi menettää isä ainiaaksi. Kun tämä
ojensi kätensä, tarttui Mabel siihen ja suuteli sitä itkien, ihan kuin
sydän olisi tahtonut haljeta.

"Mabel", virkkoi isä vakavasti, "Jumalan tahto tapahtukoon. On turhaa
koettaa pettää sinua tai itseäni; minun aikani on tullut ja minua
lohduttaa tieto, että saan kuolla, kuten sotilaan tulee. Lundie kyllä
menettelee oikeudenmukaisesti minua kohtaan, sillä hyvä ystävämme
Haukansilmä kertoo hänelle, mitä on tehty ja miten kaikki on tapahtunut.
Ethän sinä unohda meidän viimeistä keskusteluamme?"

"En, isä; ehkäpä minunkin aikani on tullut", huudahti Mabel, joka tunsi,
että kuolema tuottaisi suloista lohtua. "Minä en voi toivoa pääseväni
pakoon, ja Haukansilmä tekee viisaimmin, jos jättää meidät ja palaa
linnalle surullisine uutisinensa, niin kauan kuin hän voi sen tehdä."

"Mabel Dunham", sanoi Haukansilmä moittien, vaikka tarttui kohteliaasti
ja lämpimästi hänen käteensä, "tätä minä en ole ansainnut. Tiedän kyllä,
että olen villi, kömpelö ja ruma --"

"Haukansilmä!"

"Hyvä, hyvä; me unohdamme tämän. Te ette sitä tarkoittanut, ette voinut
ajatella sitä. Turhaa on ajatella nyt pakoa, sillä kersanttia ei voi
liikutella, ja hirsilinnaa täytyy puolustaa maksoi mitä maksoi. Ehkäpä
Lundie saa tiedon asemastamme ja lähettää meille apujoukon."

"Haukansilmä -- Mabel!" virkkoi kersantti, jota hirvittävä tuska oli
raadellut, niin että kylmä hiki kohosi otsalle. "Tulkaa molemmat minun
luokseni. Te ymmärrätte toisianne, toivon."

"Isä, älä puhu mitään siitä; kaikki on, niinkuin sinä toivot."

"Jumalan kiitos! Anna minulle kätesi, Mabel. Tässä Haukansilmä, ota se.
Minä en voi tehdä muuta kuin antaa sinulle tytön tällä tavalla. Minä
tiedän, että sinä tahdot olla hänelle hyvä puoliso. Älkää viivytelkö
minun kuolemani vuoksi, vaan antakaa vihkiä itsenne heti linnalle
päästyänne. Jos minun veljeni Cap elää, tahtoo hän tietysti heti palata
laivallensa, ja silloin ei lapsella ole ainoatakaan puolustajaa.
-- Mabel, sinun miehesi on minun ystäväni ja toivoakseni se tieto tuottaa
sinulle lohtua."

"Luottakaa tässä asiassa minuun, kersantti", keskeytti Haukansilmä,
"jättäkää tämä asia minun huolekseni viimeisenä toivomuksenanne, ja
kaikki käy niinkuin pitääkin."

"Luotan, luotan täydellisesti sinuun, sinä koeteltu ystävä, ja kehoitan
sinua menettelemään niinkuin menettelisin itse joka suhteessa. -- Mabel,
lapseni, anna minulle vettä; sinun ei koskaan tarvitse katua tätä yötä.
Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni! Jumala siunatkoon sinua ja ottakoon
sinut armosuojaansa!"

Tämä hellyys kohotti Mabelin tunteet korkeimmilleen ja hänestä tuntui,
ettei kirkon siunaus voisi heidän liittoansa pyhemmällä tavalla
vahvistaa. Paino hänen sydämellään oli kuitenkin raskas kuin vuori ja
suurelta onnelta olisi tuntunut saada nyt kuolla. Seurasi hetken
hiljaisuus, jonka jälkeen kersantti katkonaisin lausein kertoi lyhyesti,
mitä oli tapahtunut Haukansilmän ja Käärmeen lähdettyä. Tuuli oli
muuttunut myötäiseksi, ja muuttaen alkuperäisen suunnitelmansa jäädä
jollekin saarelle, hän oli päättänytkin jo tänä yönä saapua asemalle. He
varmaankin olisivat huomaamatta päässeet perille, elleivät muutamalla
lähimmistä saarista olisi laskeneet maihin, jolloin miesten ääni
varmaankin ilmaisi viholliselle heidän saapumisensa ja kehoitti heitä
pitämään varansa. He olivat lähestyneet ollenkaan aavistamatta uhkaavaa
vaaraa, vaikkakin olivat ihmetelleet, kun ei vahtisoturia näkynyt.
Miehet olivat jättäneet aseensa veneihin ja ottaneet vain tärkeimmät
tavaransa tuodakseen ne asuntoihinsa. Ammunta oli tapahtunut niin
läheltä, että pimeästä huolimatta se oli ollut sangen tuhoisa. Neljä tai
viisi sotureista oli kaatunut, vaikka jostakin erityisestä syystä
vihollinen ei ollut hyökännyt riistämään päänahkoja. Kersantti Dunham
oli kaatunut muiden mukana ja kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksyi
ulos hirsilinnasta. Tämä suloinen ääni oli herättänyt hänessä
isäntunteet ja antanut hänelle voimia vetäytyä varustuksen ovelle, jossa
hän seinän varassa nousi seisoalleen, kuten on jo mainittu.

Tämä yksinkertainen selitys oli uuvuttanut kersantin voimat, niin että
hän tarvitsi lepoa, ja kun hänen toverinsa ymmärsivät tämän, olivat he
vähän aikaa aivan hiljaa. Haukansilmä käytti tilaisuutta tutkiakseen
tilannetta ampuma-aukoista. Samalla hän tutki pyssyt, joita täällä
säilytettiin, sillä soturit retkillänsä käyttivät musketteja. Mutta
Mabel ei hetkeksikään jättänyt isänsä vuodetta, ja kun hän hengityksestä
päätti isänsä nukkuvan, hän lankesi polvilleen ja rukoili.

Tätä seuraava puolituntinen oli kauhistavan juhlallinen ja hiljainen.
Haukansilmän mokkasiinin ääni tuskin kuului toisesta kerroksesta.
Silloin tällöin vain kolahti pyssynperä kevyesti maahan, kun hän
tarkasteli kaikki aseet, olisivatko ne ampumakunnossa. Paitsi tätä ei
kuulunut mitään muuta kuin haavoittuneen miehen raskas hengitys. Mabelin
sydän olisi halunnut puhua isälle, jonka hän oli niin pian menettävä,
mutta hän ei voinut häiritä hänen lepoansa. Dunham ei kuitenkaan
nukkunut. Hän oli siinä tilassa, jolloin maailma äkkiä menettää
viehätyksensä, sen todellinen ja kuviteltu onni ja suuruus tuntuu
tyhjältä ja tuntematon tulevaisuus täyttää aavistelevan mielen
värähtelevän-salaperäisellä odotuksella. Hän oli asemassaan ollut
säädyllinen mies, mutta sangen harvoin oli mieleen johtunut, että kerran
tulee eteen tämäkin hetki. Jos taistelun melu olisi kuulunut hänen
korviinsa, olisi loppu muodostunut toisenlaiseksi, sillä se olisi
kokonaan kahlinnut hänen mielensä. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden
vallitessa, tässä melkein asumattomassa hirsilinnassa, katosi kokonaan
voiton ja elämisen toivo, ja hän alkoi nähdä asiat niiden todellisessa
valossa ja antaa kaikelle oikean arvon. Hän olisi antanut kaiken
maailman aarteet saadakseen uskonnollista lohdutusta, mutta ei tiennyt,
mistä sitä nyt voisi etsiä. Hän ajatteli Haukansilmää, epäillen
kuitenkin hänen kykyänsä tässä asiassa. Hän muisti Mabeliakin, mutta
vetoumus lapseen tällaisessa tilanteessa tuntui sotivan
luonnonjärjestystä vastaan. Sitten hän tunsi sen edesvastuun, joka oli
joutunut hänen hartioilleen, ja mielessä heräsi katkera syyllisyyden
tunto, ettei ollut orpolapsen kehityksestä pitänyt kyllin uskollista
huolta. Kun nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, niin Mabel,
kuunnellessaan tarkasti hänen hengitystään, kuuli hiljaisen koputuksen
ovelta. Luullen, että tulija olisi Chingackgook, hän kiiruhti ovelle ja
vasta, kun oli avannut kaksi salpaa ja kohotti jo kolmatta, hän kysyi,
kuka siellä oli. Vastauksessa hän tunsi enonsa äänen ja tämä pyysi häntä
laskemaan hänet viivyttelemättä sisään. Hetkeäkään arvelematta Mabel
nosti viimeisen salvan, ja Cap työntyi aukosta huoneeseen. Kun hän astui
kynnyksen yli, Mabel kiireesti sulki oven, sillä kokemus oli tehnyt
hänet tässä asiassa jo melkoisen käteväksi.

Huomattuaan, missä tilassa hänen lankonsa oli, ja että he nyt kaikki
ainakin hetkellisesti olivat turvassa tämä hyväsydäminen merimies heltyi
melkein kyyneliin. Omasta tulostaan hän kertoi, että häntä oli
huolettomasti vartioitu, kun hänet ja majoitusmestari oli ensin
pakotettu juomaan viinaa, että he nukkuisivat odotetun kahakan aikana.
Muir oli jäänyt nukkumaan tai oli ainakin ollut nukkuvinansa, mutta Cap
oli rientänyt rantaan, löytänyt sieltä Haukansilmän kanotin ja
kiiruhtanut hirsilinnalle paetakseen yhdessä sisarensa tyttären kanssa.
Tarvitsee tuskin mainita, että hän muutti heti suunnitelmansa
huomattuaan lankonsa tilan ja nykyisen asemansa turvallisuuden.

"Pahimmassa tapauksessa, Haukansilmä", hän sanoi, "meidän täytynee
muuttaa purjetta ja antautua armoille. Miehistöllemme olemme kuitenkin
velkaa sen, että koetamme puolustaa tätä mahdollisimman kauan noita
riiviöitä vastaan -- kuten te sanotte, vaikka ne ovat villimpiä
vintiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan pinnalla kierrelleet --"

"Oletteko te päässyt niitten luonteesta selville?" kysyi Haukansilmä,
joka puhui yhtä mielellään mingojen tavoista kuin ystäviensä hyvistä
avuista. "Jos te olisitte joutunut delawarelaisten käsiin, huomaisitte
tavattoman eron."

"Minusta ne kaikki ovat kuin paholaisten kiljuva lauma, katselipa niitä
miltä puolelta tahansa. Suuri Käärme tietysti on intiaaniksi herrasmies
ja poikkeus kaikista muista. -- Kun nämä villit hyökkäsivät kimppuumme
ja tappoivat korpraali M'Nabin ja hänen miehensä, niinkuin he olisivat
olleet jäniksiä, pakenimme me muutamaan kallionkoloon, joita saarella on
niin runsaasti, ja siellä me olimme, kuin suljettuina laivan ruumaan,
kunnes nälkä ajoi meidät pois. Nälkä usein vaikuttaa sangen
ratkaisevasti ihmisten kohtaloihin. Minä pyysin majoitusmestaria
tekemään vastarintaa, sillä me olisimme voineet puolustaa itseämme pari
kolme tuntia niin vaikeata kuin se olikin, mutta hän vastusteli sillä
tekosyyllä, että villit eivät antaisi armoa, jos yksikään heistä
vahingoittuisi. Minun täytyi taipua, sillä ei ollut toivoa päästä
veneille, ja toiseksi meillä oli vastassa vihollinen, joka ei tunne
armoa, varsinkin, kun se neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestävän paaston
aikana oli ehtinyt oikein raivostua."

"Eno!" virkkoi Mabel murheellisella äänellä, "minun isäparkani on
pahoin, pahoin haavoittunut!"

"Totta, Magneetti, totta. Minä istun hänen vierellänsä ja koetan
lohduttaa niin paljon kuin voin. Ovatko salvat hyvin paikoillaan, tyttö,
sillä tällaisena hetkenä tahtoo olla rauhassa ja häiritsemättä?"

"Me olemme turvassa ulkoa uhkaavilta vaaroilta."

"Hyvä; mene sitten, Mabel, toiseen kerrokseen ja koeta rauhoittua, kun
Haukansilmä taas tutkii ampuma-aukoista asemaa. Sinun isälläsi voi olla
jotakin sanottavaa minulle yksityisesti ja siksi lienee hyvä, että
saamme jäädä kahden. Tämä on juhlallinen hetki ja minunlaiseni kokematon
ihminen ei aina voi tietää, mitä hän sanoo tai saa kuulla."

Vaikka Mabel ei voinutkaan ajatella, että eno kykenisi antamaan
uskonnollista lohtua kuolevalle sairaalle, hän kuitenkin otaksui, että
heillä ehkä oli jotakin salaista toisillensa kerrottavaa ja
viivyttelemättä hän totteli. Haukansilmä oli jo ennen astunut yläkertaan
tarkastelemaan ympäristöä ja langokset jäivät kahden. Cap istahti
kersantin vierelle ja vakavana hän tunsi hetken tärkeyden ja vaikean
tehtävänsä. Seurasi muutaman minuutin äänettömyys, jonka aikana merimies
kiihkeästi mietti, mitä sanoisi.

"Minun täytyy sanoa, kersantti Dunham", hän virkkoi häikäilemättömällä
tavallansa, "että tällä onnettomalla retkellä on monessa suhteessa
menetelty sangen taitamattomasti ja tällaisessa tilaisuudessa tunnen
velvollisuudekseni sanoa totuuden, enkä mitään muuta kuin totuuden.
Tässä suhteessa ei voi olla olemassa kuin yksi mieli, sillä vaikka
olenkin merimies enkä soturi, olen kuitenkin huomannut monia erehdyksiä,
joiden keksimiseen ei suurta kasvatusta tarvita."

"Mitä sinä tahdot, veli Cap?" virkkoi toinen heikolla äänellä. "Mikä on
tehty, on tehty, eikä sitä voi tekemättömäksi saada."

"Aivan totta, veli Dunham, mutta kuitenkaan ei ole liian myöhä katua.
Pyhä kirja sanoo meille, ettei koskaan ole liian myöhä katua, ja olen
usein kuullut, että tällainen on kaikista tärkein hetki. Jos sinulla on
mielessäsi mitään, lausu se peittelemättä julki, tiedäthän, että
ystävään voit luottaa. Sinä olit minun sisareni mies ja Magneetti-parka
on minun sisareni tytär, ja elämässä tai kuolemassa minä pidän sinua
omana veljenäni. Oli tuhat kertaa ajattelematonta, ettet veneinesi
pysähtynyt jonnekin ja lähettänyt kanottia tiedusteluretkelle. Siinä
tapauksessa olisit pelastanut joukkosi, eikä tämä onnettomuus olisi
meidän kaikkien osaksemme tullut. Niin se on, kersantti, me olemme
kaikki kuolevaisia ja jos sinä siirryt pois pikkuista ennen, välipä
tällä, me seuraamme kohta perässä. Sen tiedon täytyy lohduttaa sinua."

"Sen minä tiedän, veli Cap, ja toivon valmistuneeni kestämään soturin
kohtalon. Mutta Mabel-parka --"

"Niin, niin; sen minä tiedän, se on raskas pykälä. Mutta sinä et
tahtoisi ottaa häntä mukaasi, vaikka voisitkin, kersantti, ja siksi
olisi parasta koettaa tehdä ero niin keveäksi kuin suinkin. Mabel on
hyvä tyttö, ja sellainen oli hänen äitinsä ennen häntä. Äiti oli minun
sisareni ja minun kunnia-asiani on pitää huolta, että hän saa hyvän
miehen, jos me nyt saamme pelastetuksi elämämme ja päänahkamme, -- sillä
minä ajattelen, ettei kukaan halua liittyä sellaiseen sukuun, jolla ei
ole päänahkaa."

"Veli, minun tyttäreni on kihloissa, hänestä tulee Haukansilmän vaimo."

"Jaa, veli Dunham, kullakin on omat mielipiteensä ja oma tapansa
katsella asioita, ja minun mielestäni tämä avioliitto on kaikkea muuta
kuin mieluinen Mabelille. Minä en tahdo sanoa mitään miehen iästä, sillä
eihän nyt tarvitse olla poikakloppi tehdäkseen tytön onnelliseksi, vaan
viisikymmenvuotiaskin voi olla kelvollinen aviomieheksi. Enkä minä voi
sanoa mitään asianhaaroja, jotka suorastaan sotisivat liittoa vastaan,
vaikkakin asianhaarat näyttelevät hiton suurta osaa naimisasioissa. Minä
voin vielä senkin unohtaa että Haukansilmä tietää vähemmän kuin Mabel.
Sinä olet tutustunut tyttöön sangen pintapuolisesti että sinä voisit
hänen onnestaan päättää. Mutta jätä hänen itsensä ratkaistavaksi ja
vapaasti päätettäväksi, hän kyllä itse valitsee toverinsa ja luo
onnensa, joka hänelle parhaiten soveltuu."

"Hän on hyvä lapsi -- rakas, hyvä lapsi", mutisi kersantti ja kyynelet
täyttivät hänen silmänsä, "ja minun onnettomuuteni on, etten ole
tuntenut häntä ennemmin."

"Hän on hyvä tyttö ja tietää paljon enemmän kuin Haukansilmä, joka,
vaikka onkin järkevä ja kokenut mies tavallaan, ei kuitenkaan ymmärrä
jalompaa elämää paremmin kuin sinä avaruus-geometriaa."

"Ah, veli Cap! Jos Haukansilmä olisi ollut meidän kanssamme veneissä,
tämä onnettomuus ei olisi tapahtunut."

"Se on minunkin mielestäni varma, sillä hänen pahinkin vihollisensa
myöntää, että mies on erinomainen opas; mutta jos saa sanoa toden,
kersantti, sinä suunnittelit tämän retken häilyvälle pohjalle. Sinun
olisi pitänyt jäädä odottamaan ja lähettää tiedustelija, kuten jo
sanoin. Sitä asiaa kannattaa katua, ja sanon sen sulle, koska
tällaisessa tilanteessa aina puhutaan totta."

"Minun erehdykseni ovat kalliisti maksetut, veli, ja minä tunnen, että
Mabel-parka joutuu sen vuoksi kärsimään. En kuitenkaan usko, että
onnettomuus olisi tapahtunut, ellei olisi ollut pettureita. Minä
pelkään, että Jasper Vesikoira on kavaltanut meidät."

"Se on minunkin varma vakaumukseni, sillä tämä suolaton vesi ennemmin
tai myöhemmin perinjuurin turmelee purjehtijansa siveellisen tarmon.
Ollessamme luutnantti Muirin kanssa kolossamme tällä saarella
keskustelimme tästä ja tulimme siihen varmaan vakaumukseen, että ilman
Jasperin petollisuutta emme olisi joutuneet tähän onnettomuuteen. Niin,
niin, kersantti. On parasta, että rauhoitat mieltäsi ja ajattelet muita
asioita, sillä kun laiva on laskemassa outoon satamaan, on viisaampaa
miettiä ankkuripaikkaa siellä, kuin muistella seikkailuja, joita on
ollut matkan varrella. On olemassa muistikirja, johon kirjoitetaan
kaikki, ja loppusummassa näkyy, mikä puhuu meidän puolestamme, mikä
meitä vastaan. -- Mitä nyt, Haukansilmä? Onko jotakin tekeillä, kun te
hyökkäätte portaita alas kuin intiaani, joka luulee saavansa päänahan?"

Opas kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja viittasi Capia seuraamaan
häntä ensimmäiseen kerrokseen ja Mabelia tulemaan hänen sijaansa sairaan
luo.

"Meidän täytyy olla viisaita ja samalla rohkeita", hän kuiskasi. "Villit
yrittävät nyt tosissaan sytyttää hirsilinnan tuleen, kun tietävät, ettei
enää hyödytä mitään säästää sitä. Minä kuulen heidän äänensä. Nuolenpää
on heidän joukossaan ja kiihoittaa heitä toteuttamaan pirullisen
suunnitelmansa jo tänä yönä. Meidän täytyy siis, Suolavesi, olla
varuillamme ja myöskin tarpeen tullen toimia ripeästi. Onneksi meillä on
vettä, sillä se on tarpeen piirityksessä. Elleivät aavistukseni petä,
niin varmaankin pian saamme tietoja siltä kelpo pojalta -- Käärmeeltä,
-- joka on vapaudessa."

Cap ei antanut pyytää kahta kertaa, vaan pian hän oli ylemmässä
kerroksessa Haukansilmän kanssa, kun taas Mabel istahti hänen paikalleen
isänsä vaatimattoman sairasvuoteen viereen. Haukansilmä avasi muutaman
aukon, ensin asetettuaan kynttilän syrjään, ettei jäisi jonkun
petollisen kuulan maalitauluksi; ja odottaen heidän vaativan antautumaan
pysytteli siinä lähellä voidakseen heti vastata. Hiljaisuuden keskeltä
kuuluikin vihdoin herra Muirin ääni.

"Herra Haukansilmä", virkkoi skotlantilainen, "ystävä pyytää teitä
keskustelemaan kanssaan. Tulkaa vapaasti johonkin ampuma-aukkoon, sillä
teidän ei tarvitse pelätä mitään niin kauan kuin olette keskustelussa
55:nnen upseerin kanssa."

"Mitä te tahdotte, majoitusmestari, mitä te tahdotte? Minä tunnen
55:nnen ja uskon, että se on urhoollinen rykmentti, vaikkakin itse
oikeastaan kuulun 60:nteen, kuten useimmat ystävistäni delawarelaisista.
Mutta mitä te tahdotte, herra Muir? Teidän on täytynyt saada tärkeä
tehtävä, kun olette lähtenyt tähän aikaan yöstä ampuma-aukon luo, vaikka
tiedätte, että hirvenkaataja on sisäpuolella."

"Oh, te ette tahdo vahingoittaa ystävää, Haukansilmä, siitä olen varma,
ja se onkin minun ainoa suojani. Te olette oikeudenmukainen mies ja
olette tullut kuuluksi näillä rajaseuduilla rohkeudestanne ja terävästä
älystänne. Te sangen hyvin ymmärrätte, hyvä ystäväni, ettei hyödytä
mitään itsepäisesti koettaa pitää puoliansa vastoin kaikkia sodan
tapoja, kun kerran tilanne on tällaiseksi tullut, vaan kun vihollinen on
liian vahva, on silloin viisainta antautua sotavangiksi."

"Kiitän teitä tästä neuvosta, majoitusmestari, ja kai sen joku voisi
hyväksyäkin ja ehkä se olisi helpointa. Mutta minun luonteeni mukaista
ei ole antautua viholliselle ilman vastarintaa niin kauan kuin minulla
on tarpeeksi vettä, ruokavaroja ja ampuma-tarpeita."

"Minä en tahtoisi mitenkään väittää sitä vastaan, jos näkisin pienenkään
mahdollisuuden, että voitte puolustaa sitä. Ette taida tietääkään, että
herra Cap on kaatunut?"

"Eikä ole, eikä ole!" mörisi merimies muutamasta ampuma-aukosta. "Hitto
vie, luutnantti, minä voin vallan mainiosti, enkä aio lähteä näin
verrattomasta paikasta semmoisten raakalaisten valtaan, niin kauan kuin
voin estää sen. Tänne hirsilinnaan pääsyni on asianhaara, ja minä tahdon
käyttää sitä hyväkseni."

"Jos tuo on elävän ihmisen ääni", virkkoi Muir, "niin minä suuresti
iloitsen, sillä me kaikki luulimme, että te olitte kaatunut viimeisessä
kauheassa ottelussa. Mutta, herra Haukansilmä, vaikka olettekin yhtyneet
ystävänne Capin kanssa -- joka lienee suuri ilo -- minä tiedän kahden
päivän kokemuksesta, että piiritettynä on paha olla. Ja nyt tiedämme,
ettei kersantti Dunham voi tuoda apua, koska hän on kaatunut
komennettuaan viimeistä retkikuntaansa. Se oli Lundien tahto, vaikka
tällaisen retkikunnan komento olisi luonnollisesti kuulunut jollekin
upseerille. Dunham oli kuitenkin urhoollinen mies, olkoon se sanottu
hänen muistoksensa."

"Taaskin erehdytte, majoitusmestari; te erehdytte taas", virkkoi
Haukansilmä ääntänsä kohottaen. "Kersantti on myöskin turvassa
hirsilinnassa, ja koko perhe on siis koolla."

"Hyvä, minä iloitsen sen kuullessani, sillä me luulimme kersantin
kuuluvan kuolleihin. Jos kaunis Mabel on hirsilinnassa, älkää taivaan
tähden pidättäkö häntä hetkeäkään siellä, sillä vihollinen aikoo
täydellä todella sytyttää hirsilinnan heti tuleen. Te tunnette tulen
kauhean voiman ja teette viisaasti, jos luovutatte varustuksen ajoissa,
ennenkuin hautaatte itsenne ja toverinne sen raunioihin."

"Minä tunnen hyvin tulen voiman, majoitusmestari, ja tiedän, että sitä
voi käyttää muuhunkin kuin päivällisen keittoon, ei teidän näin myöhällä
tarvitse tulla sitä sanomaan. Mutta te lienette myöskin kuullut
kerrottavan pyssystä, jonka nimi on hirvenkaataja, ja se, joka uskaltaa
tulla asettelemaan palavia risukimppuja tämän rakennuksen seinustoille,
saa tuntea, mihin tämä pyssy kelpaa. Nuolilla ne eivät koskaan voi
sytyttää tätä, sillä katto ei ole tuohista, vaan hirsistä ja paksusta
kaarnasta, ja siellä on runsaasti vettä. Se on sitäpaitsi tasainen,
joten me hyvin voimme siellä liikkua eikä niin ollen ole mitään vaaraa
sieltä päin pelättävissä. Minä olen rauhallinen mies, kun ei kukaan tee
minulle pahaa, mutta varjele taivas, jos joku uskaltaa tulla panemaan
hirsilinnaa tuleen! Silloin minä sammutan tulen hänen verellään."

"Tuo on turhaa ja järjetöntä puhetta, Haukansilmä, sen myönnätte
itsekin, kun tarkemmin ajattelette asiaa. Puolustautuminen olisi nyt
hullua uhkarohkeutta, eikä oikea soturi koskaan antaudu sellaiseen."

"Kun nyt molemmat meistä ovat lausuneet ajatuksensa, enempää sanoja ei
tarvita. Jos villipedot aikovat todellakin pirullisen suunnitelmansa
panna täytäntöön, niin yrittäkööt heti, sittenpähän saamme nähdä, kuinka
käypi. He voivat polttaa puuta ja minä poltan ruutia. Jos minä olisin
intiaani, voisin paljonkin kerskua, mutta minun tunteeni ovat valkoisen
miehen, ja minä mieluummin toimin kuin puhun. Kuninkaan upseeriksi te
olette puhunut tässä asiassa ihan kylliksi, eikä meistä kumpikaan sen
vuoksi tahdo kantaa kaunaa teille."

"Haukansilmä, ette kai tahtone viedä Mabelia, kaunista Mabelia,
kanssanne onnettomuuteen?"

"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva
rakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan
kuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. _Te_ voitte luottaa
mingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne
tuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen
luonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa.
Puhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa."

Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei
kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän
kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä
hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi
kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli
täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke
ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys
todellakin oli alkanut.

Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia
eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen
hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän
oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon,
minkä se ansaitsi. Mutta -- isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle
tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen
silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen
kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että
sairas alkaa hourata.

"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa!
Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"

Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta
kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä
pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän
luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman
omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"

"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta -- "tämä on
oikeata intiaanien touhua -- kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt
ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt
ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain
tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä
meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole
haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein
tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta
tykinkuulasta."

Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä,
jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli
niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien
hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin
hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä
kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä
muuhun.

Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli
aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa
harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein
uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi
tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut
suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui
katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle
ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti
haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka
puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut
naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti
hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti
pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta
katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä
heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että
Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä
vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.

Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen
liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta.
Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja
se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen.
Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin
tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja
kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita
kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä.
Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen
varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän
ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi,
jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain
terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa
vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi
voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi
arvostelleet.

Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut
pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan,
sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun
hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt
ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua
katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua
vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan
yläpuolella.

Joku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois
suunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut
vain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti
pelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä
muistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes
liekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada
intiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on
lähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia
risujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti
tyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen
liekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit
valaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai
neljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä
pensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:

"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja
vaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista,
ne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät.
Onko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan
paikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan."

"Valmis olen!" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen
kysymykseen.

"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä
hetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa
komennusta."

Antaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa,
sillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin,
ojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen
minuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.

"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän", mutisi Haukansilmä itsekseen.
"Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea
paholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on
saanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä
täksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä."

Tällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän
oli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan
koko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä
hirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen
piilopaikan niin pian kuin suinkin.

"Kaatakaa nyt, herra Cap", sanoi Haukansilmä, "minä olen huomauttanut
noille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä
yönä ole tulipalon pelkoa."

"Helei!" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että
liekit heti paikalla tukehtuivat.

Tähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti.
Haukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että
kumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille
välttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja
vartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan
unohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.

Mabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon
meidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän
asti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli
vielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän
oli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi
tyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa
ilonpäivää näkevänsä.



XXV LUKU.


    "Yön tuuli nurkissa huminoi
    ja sade virtana juoksi,
    mut kirkkaana kajasti huomenkoi
    ja saapuivat ystävät luoksi."

                      _Wordsworth_.

Aamun sarastaessa kiipesivät Haukansilmä ja Cap katolle tutkimaan,
millaisessa tilassa heidän saarensa nyt olisi. Rakennuksen seinät olivat
paljon korkeammalla kuin katto, joten muodostui jonkunlainen suojamuuri,
jos pysytteli katon keskikohdalla, sillä tämäkin oli rakennettu
puolustusta silmällä pitäen. Ottaen tämän seikan huomioon molemmat
katselijat olivat jokseenkin varmassa turvassa lähiseudun luodeilta,
mutta heillä oli kuitenkin laaja näköala yli salmien ja saarien.

Kävi navakka etelätuuli ja toisin paikoin vesi näytti vihreältä ja
vihaiselta, kun se taas aavemmilla seuduilla iloisesti hypellen kohosi
vaahtopäiksi laineiksi. Saari oli melkein soikio ja sen suurin pituus
oli lännestä itään. Tällä tuulella olisi sitä ympäröivissä salmissa
erinomaisesti saattanut purjehtia ja käyttää kaikkialla tuulta
hyväkseen. Sen Cap ensi silmäyksellä huomasi ja selitti toverillensa,
sillä molempien pelastuksen toivo oli siinä, että Oswegosta tulisi
heille apua. Yhä katsellessaan ja tutkiessaan kaikkia salmia Cap äkkiä
huudahti hauskalla, sydämellisellä tavallaan:

"Purje, hei!"

Haukansilmä käänsi heti katseensa samalle suunnalle kuin hänen
toverinsakin, ja siellä, toden totta, hän huomasi sen esineen, jonka
vanha merimies oli maininnut. Tältä korkealta paikaltansa he näkivät yli
läheisten saarien ja purjeet vilkkuivat puiden välitse, jotka suojasivat
lounaisrantoja. Laiva laski puolissa purjeissa, kuten Cap selitti, mutta
tuuli puhalsi niin voimakkaasti, että siitä huolimatta kiisi kuin
ilmojen lintu.

"Tulija ei voi olla Jasper", sanoi Haukansilmä pettyneenä, sillä hän ei
voinut tuntea ystävänsä kutteria valkoisesta purjeesta. "Ei, ei, poika
on kaukana täältä, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat
lähettäneet ystäviänsä auttamaan."

"Tällä kertaa te ystäväni olette huomannut väärin, jos ette milloinkaan
ennen", vastasi Cap, joka ei ollut menettänyt mahtipontisuuttaan
tässäkään vaaranalaisessa tilassa. "Olkoonpa vesi suolatonta tai
suolaista, tuo on kuitenkin Lokin pääpurje, sillä se on suipompi kuin
tavallisesti, ja huomaattehan, että siinä on uusi, siisti haarapurje ja
masto on nuoralla sidottu."

"Sitä minä en huomaa Lokin erikoiseksi tuntomerkiksi, sen tunnustan",
vastasi Haukansilmä, jolle kaikki purjeet olivat samanlaisia
haarapurjeita.

"Ettekö! Se hämmästyttää minua, sillä minä olen luullut, että teidän
silmänne voivat tunkeutua kaiken läpi! Minä puolestani näen tarkasti
mainitsemani tuntomerkit. Minun täytyy sanoa, arvoisa ystäväni, että
teidän sijassanne olisin sangen huolissani silmistäni, sillä niiden näkö
alkaa arveluttavasti himmentyä."

"Jos se nyt todellakin on Jasper, silloin minä en pelkää mitään. Silloin
me voimme Lokista ja hirsilinnasta pitää puoliamme kokonaista
mingo-heimoa vastaan. Jumala suokoon, ettei poika vain varomattomasti
laskisi maihin ja joutuisi niiden väijytyksen uhriksi, kuten kersantille
kävi!"

"Niin, siinäpä se vaara juuri onkin! Olisi pitänyt jo ennemmin laittaa
ankkurointipaikka vähän ulomma, sairashuone ja paljon muita varustuksia,
jos noille minkko-lurjuksille olisi antanut samanlaista arvoa kuin
oikeille vastustajille. Jos poika laskee maihin mihin paikkaan tahansa
tällä saarella, niin saamme varmasti pitää kutteria menetettynä. Ja eikö
meidän pitäisi kohdella Jasperia suorastaan ranskalaisten
sanansaattajana mieluummin kuin ystävänä? Minä tiedän, että kersantti
näkee asiat siinä valossa ja minusta näyttää, että koko tässä jutussa on
petos näytellyt suurta osaa."

"Saamme pian nähdä, saamme pian nähdä, herra Cap, sillä tuolla tulee
kutteri esille saarten välistä ja muutamassa minuutissa saamme
varmuuden. Välttämätöntä olisi voida varoittaa häntä jotenkin. Ei olisi
oikein, että hän joutuisi väijytyksen uhriksi ilman edelläkäypää
varoitusta."

Huoli ja epäilys estivät kuitenkin kumpaakin antamasta mitään
varoitusta. Ei ollut helppoa keksiä, miten se olisi ollut tehtävä, sillä
Lokki kulki tuulen yläpuolella sellaisella vauhdilla, ettei heille
jäänyt aikaa merkkien näyttämiseen. Sen kannella ei sitäpaitsi näkynyt
ainoatakaan elävää sielua, yksinpä sen ruorikin näytti olevan tyhjä,
vaikka sen liikkeet olivatkin yhtä varmat kuin joutuisatkin.

Cap seisoi ääneti ihaillen tätä harvinaista näytelmää. Mutta kun Lokki
tuli lähemmä hän huomasi, että peräsintä johdettiin ruoriköydellä,
vaikkakin peränpitäjä oli piilossa. Kutterin kantta ympäröivät melkoisen
korkeat reunat ja pian huomattiin, että miehistö oli piilottunut sen taa
suojaan vihollisen kuulilta. Tästä saattoi päättää, että miehistö oli
sangen harvalukuinen ja Cap kuuli tämän toverinsa selityksen pudistaen
pahaaennustavasti päätänsä.

"Se todistaa, että Suuri Käärme ei ole päässytkään Oswegoon eikä meillä
siis ole odotettavissa mitään apua linnasta", virkkoi Haukansilmä.
"Toivon, ettei Lundien olisi pälkähtänyt päähän pidättää Jasperia
toimestaan, sillä tällaisessa tehtävässä poika on kerrassaan verraton.
Me kolme muodostamme melkoisen sotajoukon -- te merimiehenä ymmärrätte
kutterin liikkeitä ja välitätte tietoja linnan ja laivaston välillä,
Jasper kykenee suorittamaan kaiken, mikä vesillä on mahdollista, ja
minä, jonka lahjat nyt tällaisessa tapauksessa ovat ainakin yhtä hyvät
kuin jonkun parhaimmankin mingon, voin myöskin jotakin tehdä. Minä
sanon, että meidän tulee miehekkäästi taistella Mabelin puolesta."

"Niin tulee ja niin me tahdomme", vastasi Cap sydämellisesti, sillä hän
alkoi tuntea, että hänen päänahkansa oli lujemmassa nyt, kun aurinko
nousi. "Minä pidän Lokin saapumista erikoisena asianhaarana ja alan
todellakin toivoa, että tuo Jasper Vesikoira sittenkin olisi yhtä
rehellinen kuin muutkin. Tämä Jasper on viisas nuorukainen, kuten te
väitätte, ja varmaankin olette oikeassa, sillä hän menettelee sangen
taitavasti tutkiessaan saaren joka puolelta, ennenkuin laskee maihin."

"Johan minä sanoin! Sanoinhan sen!" huudahti Haukansilmä ihastuksissaan.
"Tuolla on Käärmeen kanotti kutterin kannella. Päällikkö on päässyt
laivaan ja antanut oikeita tietoja asemastamme, sillä aivan toisin kuin
mingo, delawarelainen kertoo asiat oikein tai pitää suunsa kiinni."

"Eiköhän tuo liene kutterin kanotti", virkkoi aina epäuskoinen merimies.
"Vesikoiralla on aina kanotti mukanansa."

"On kyllä, Cap ystäväni, mutta jos te tunnette laivanne haarapurjeista
ja käärityistä mastoista, minäkin tunnen kanottini ja urani
rajaseutulaisen vainulla. Jos te voitte nähdä uuden kankaan purjeessa,
minä voin nähdä uuden kaarnan kanotissa. Tuo on Käärmeen kanotti. Se
kelpo poika on lähtenyt linnalle heti, kun on huomannut hirsilinnan
olevan piirityksessä, on tavannut Lokin ja tuonut sen tänne nähdäkseen,
eikö voisi jotakin tehdä. Luoja suokoon, että Jasper Western olisi
laivassa mukana!"

"Niin, niin; se saattaisi olla hyvä, sillä, olkoon petollinen tai
luotettava, poika osaa mainiosti kuljettaa alustansa myrskyssä, se
täytyy tunnustaa."

"Ja osaa myöskin koskia laskea!" sanoi Haukansilmä nykien
kyynärpäällänsä toverinsa kylkeä ja nauraen hiljaisella, sydämellisellä
tavallansa. "Meidän täytyy tehdä oikeutta pojalle, vaikka hän omin käsin
riistäisi meiltä päänahkamme."

Lokki oli päässyt niin lähelle, ettei Cap ehtinyt vastata. Näytelmä oli
nyt niin omituinen, että se ansaitsee oman kuvauksensa ja ehkä se voi
auttaa lukijaa saamaan selvemmän käsityksen siitä, mitä tahdomme
esittää.

Yhä kävi rivakka tuuli, joka oli kehittynyt melkein myrskyksi. Monet
hoikimmat puut taivuttivat latvansa melkein maahan tai hyökkäsi tuuli
niihin pyörittäen latvoja sellaisella voimalla kuin olisi tahtonut
vääntää ne solmulle.

Ilma oli täynnä lehtiä, sillä tänä myöhäisenä vuodenaikana niiden kannat
pääsivät helposti irti ja ne lensivät saarelta saarelle kuin
lukemattomat lintuparvet. Paitsi tätä elämää ympäristö lepäsi hiljaa
kuin hauta. Että villit vieläkin oleskelivat saarella, näki heidän
kanoteistaan, jotka 55:nnen veneitten vieressä olivat muutamassa
satamana käytetyn lahden poukamassa. Muuten ei heistä merkkiäkään
näkynyt. Lokin tulo oli niitä kauheasti hämmästyttänyt, mutta niin
täydellisesti he seurasivat tässäkin tilaisuudessa tapojansa, että
silmänräpäyksessä katosivat koloihinsa, joita saarella oli ylen
runsaasti, aivan kuin kettu luolaansa. Sama hiljaisuus vallitsi
hirsilinnassakin, sillä vaikka Haukansilmä ja Cap pitivät salmia
silmällä, he kuitenkin varovaisuuden vuoksi pysyttelivät muille
näkymättömissä. Ihmeellistä oli intiaaneista, ettei tuossa laivassa
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Kuinka kummassa se saattoi liikkua
noin täsmällisesti? Vaistomaisesti he alkoivat pelätä, että jollakin
noitakonstilla oli tuo laiva hankittu tuhoamaan heitä ja tekemään heidän
yrityksensä turhaksi. Yksinpä Nuolenpääkin, vaikka olikin tottunut
valkoisten vehkeisiin järven tällä ja tuolla puolen, kuvitteli, että
tässä piili jotakin kauheaa ja kaikista mieluimmin hän nyt olisi
tahtonut olla mantereella.

Sill'aikaa risteili kutteri edestakaisin kevyesti kuin liitävä lokki.
Milloin se oli keskellä salmea, milloin taas melkein hipaisi rantaa
keinuen aallokossa ja kiitäen niin, että vaahto kokasta loitolle
pärskyi. Vaikka purjeet oli kääritty puoliksi kokoon, oli sen vauhti
kuitenkin ihan tavaton ja pian se laski myöskin salmesta hirsilinnan
ohi. Cap ja Haukansilmä astuivat Lokin lähetessä esille selvemmin
nähdäkseen, mikä oikein oli tarkoitus, kun molempien suureksi iloksi
Jasper hypähti pystyyn ja hurrasi iloisesti kolmesti tervehdykseksi.
Huolimatta vaanivasta vaarasta Cap nousi reunahirsille vastaten
tervehdykseen samalla tavalla. Onneksi vihollisen huomio oli kiintynyt
muuhun ja siksi kaikki oli hiljaa, eikä ainoakaan pyssy lauennut.

Haukansilmä muisti kuitenkin samalla, mikä tehtävä heillä oli ja
huomattuaan ystävänsä huusi hänelle niin paljon kuin jaksoi:

"Auta meitä, poikaseni ja voitto on meidän! Tervehdipä niitä tuonne
niemen pensaikkoon ja ne lentävät parkuen toiseen piiloon kuin
kaakottavat kanat."

Osan siitä Jasper kuuli, mutta toisen puolen vei tuuli ihan
päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Pian kiisi kutteri ohi ja
katosi hirsilinnaa suojaavien tuuheitten puitten taa.

Kului pari minuuttia levottomassa odotuksessa, kun purjeet taas
ilmestyivät näkyviin tällä kertaa tuulen alapuolella. Sielläkin vihuri
kuitenkin oli kyllin luja tukemaan sen liikkeitä ja niin kutteri näytti
vaivatta puikkivan vastatuuleenkin ja ehkäpä aikovan kiertää taas tuulen
päälle. Kaikki tämä tapahtui kuin itsestään, purjeita ei liikuteltu ja
peräsintäkin näytti hoitavan salaperäinen, itsenäinen kone. Tarkoitus
lienee ollut tutkia seutua. Kun alus joutui samaan salmeen, josta se oli
tullut, käännettiin peräsintä äkkiä, niin että purjeet löyhinä
lepattivat ja alus pysähtyi. Kuullessaan kankaan vihurin kiskoessa
paukkuvan Cap ihastuksesta väristen virkkoi:

"Hänen majesteettinsa purjeet ovat erinomaiset, se täytyy tunnustaa;
samalla olkoon sanottu sekin, että poika hoitaa alusta aivan kuin hän
olisi saanut täydellisen merimieskasvatuksen. Hitto minut vieköön, herra
Haukansilmä, jos ollenkaan uskon, että tuo herra Vesikoira on kaiken
tuon oppinut näillä suolattomilla vesillä."

"Onpa niinkin, siinä ei epäilemistä. Hän ei ole koskaan nähnyt
valtamerta, vaan on valmistunut kutsumukseensa yksistään Ontariolla.
Minä olen aina uskonut, että hänellä on ihan synnynnäiset taipumukset
hoidella aluksia ja purjeveneitä ja suuresti olen häntä sen vuoksi
kunnioittanut. Petoksesta, vääryydestä ja kaksimielisyydestä, ystävä
Cap, Jasper Western on yhtä vapaa kuin mikä delawarelainen soturi
tahansa. Muuten jos tahdotte oppia tuntemaan oikein todella rehellisiä
ihmisiä, niin menkää asumaan delawarelaisten luo."

"Tuolta se nyt tulee niemen ympäri!" huudahti ihastunut Cap, kun Lokki
taas kiisi entistä vauhtiansa, "ja nyt me saamme nähdä, mitä se poika
oikein tahtoo. Hän ei suinkaan aikone koko ikäänsä kierrellä noissa
salmissa kuin ilakoiva tyttö joissakin tanssiaisissa."

Lokki laski nyt suoraan satamaa kohden ihan kuin ankkuroidakseen, kuten
katselijat hirsilinnan katolla luulivat. Villit taas tähystelivät sen
liikkeitä, niinkuin nälkäinen tiikeri, joka näkee pahaa-aavistamattoman
uhrinsa lähestyvän sen lymypaikkaa. Mutta Jasperin tarkoitus ei suinkaan
ollut laskea maihin: tuntien veden syvyyden ja rannan joka paikasta hän
saattoi laskea ihan rantaan kiinni ja päästä taas vapaasti väljille
vesille. Hän laski siis pienen valkamalahden pohjaan ja tarttuen
köysiin, joilla soturien veneet oli kiinnitetty, hän veti ne mukanaan
salmeen ja sitoi kutterin jälkeen. Kun intiaanit olivat sitoneet kaikki
kanottinsa Dunhamin veneisiin, ei heillä ollut nyt enää muuta keinoa
kuin uiminen päästäkseen saarelta ja he näyttivätkin silmänräpäyksessä
oivaltavan tämän tosiasian. Hyökäten koloistansa esille he täyttivät
ilman toivottomalla kirkunallaan ja paukuttivat turhaan pyssynsä
tyhjiksi. Kun he näin päättöminä peuhasivat, pamahti kaksi pyssyä
melkein yht'aikaa. Toinen kuului hirsilinnalta päin ja yksi irokeesi
tuiskahti aivot lävistettyinä maahan. Toinen luoti tuli Lokista. Se
lähti delawarelaisen pyssystä, mutta kun se ei ollut ihan yhtä varma,
kuin hänen ystävänsä hirvenkaataja, se ei surmannut, vaan teki maalin
sotatielle kelvottomaksi koko eliniäksi. Lokin väki hurrasi, ja villit
pakenivat taas koloihinsa.

"Tuo oli Käärmeen ääni", virkkoi Haukansilmä niin pian kuin toinen pyssy
laukesi, "minä tunnen hänen pyssynsä pamahduksen yhtä hyvin kuin oman
hirvenkaatajani. Se oli hyvä yritys, vaikk'ei se varmasti tappanut.
Niin, niin; Jasper ja Käärme vesillä ja te ja minä linnoituksessa, onpa
ihme, ellemme opeta noille mingo-riiviöille oikeata taistelutaitoa."

Koko ajan Lokki kuitenkin liikkui. Jasper vei saaliinsa laajimpaan
salmeen, jossa hän päästi ne mennä lekottelemaan myötävirtaan, ja kun
tuuli niitä auttoi, niin ne ajautuivat maalle vasta puolisen penikulman
päässä. Sieltä Lokki kääntyi ja ilmestyi taas toiseen salmeen.
Hirsilinnan varusväki huomasi nyt, että jotain erikoista oli tekeillä
Lokin kannella, ja juuri kun kutteri pääsi lähelle sitä paikkaa, johon
suurin osa vihollisista oli piiloutunut, lähetti Lokin ainoa haupitsi
oikean kuulasateen pensaikkoon. Viiriäisparvi ei olisi lähtenyt
sukkelammin lentoon kuin irokeesit, kun he odottamatta saivat tällaisen
rautaraesateen niskaansa; samalla kaatui taas yksi villi hirvenkaatajan
luodista ja toinen linkutti pakoon Chingackgookin pyssyn tervehtimällä.
Uudet piilot löytyivät kuitenkin pian ja kumpikin puoli näytti
valmistautuvan uuteen koetukseen. Mutta nytpä ilmestyi Kevät kantaen
kädessään valkoista lippua ranskalaisen upseerin ja Muirin seurassa ja
silloin aseet laskeutuivat itsestään, ja rauhanneuvottelut alkoivat.

Keskustelut alkoivat aivan hirsilinnan lähellä, niin että Haukansilmä
saattoi pitää silmällä, ettei vilppiä vihollisten puolelta harjoitettu.
Jasper myöskin ankkuroi aluksensa, mutta piti kuitenkin haupitsin
valmiina vihollisryhmää kohti kaiken varalta, niin että omat ja
viholliset tunsivat olevansa vartioituina. Chingackgook puolestaan pysyi
yhä piilossa enemmänkin intiaanitottumuksesta kuin epäluulosta.

"Te olette voittanut, Haukansilmä", huudahti majoitusmestari, "ja
kapteeni Sanglier on itse tullut keskustelemaan ehdoista. Te ette
suinkaan tahtone kieltää urhoolliselta viholliseltanne kunniallista
peräytymistä, sillä hän on taistellut vain kuninkaansa ja maansa
puolesta. Te olette itse liian uskollinen alamainen voidaksenne pitää
toisen maan alamaisen uskollisuutta vikana. Vihollinen on valtuuttanut
minut sopimaan, että se jättää saaren rauhaan, vangit vaihdetaan ja se
antaa pois ryöstämänsä päänahat."

Välimatkan vuoksi keskustelut piti suorittaa melkein huutamalla, joten
kaikki, mitä sanottiin, kuului sekä hirsilinnaan että kutterille.

"Mitä sinä sanot, Jasper?" huudahti Haukansilmä. "Sinä kuulet
ehdotuksen. Annammeko vintiöitten mennä ilman muuta, vai merkitsemmekö
heidät, kuten kylissä merkitään lampaat, että tunnemme heidät toisella
kertaa?"

"Mitä on tapahtunut Mabel Dunhamille?" kysyi nuorukainen vetäen otsansa
kurttuun, että sen saattoi huomata aina hirsilinnalle asti. "Jos he ovat
taittaneet hiuskarvankaan hänen päästään, niin koko intiaaniheimo saa
tuntea, mitä se merkitsee."

"Ei, ei; hän on turvassa alakerrassa ja hoitelee kuolevaa isäänsä, kuten
hänen sukupuolelleen soveltuu. Kersantin kuolemasta emme voi vaatia
heitä tilille, sillä sellaista aina sattuu sodassa; mitä taas Mabeliin
--"

"Hän on täällä", huudahti tyttö, joka oli kiivennyt katolle heti, kun
huomasi minkä suunnan asiat olivat saaneet. "Hän on täällä, ja pyhän
uskontomme ja Jumalan nimessä, jota voitostamme saamme kiittää, älköön
enää lisää verta vuodatettako! Sitä on jo tapahtunut ihan kylliksi. Jos
nuo miehet tahtovat mennä, Haukansilmä, jos he tahtovat rauhassa
poistua, Jasper -- älkää pidättäkö yhtään heistä. Minun isäni vetää pian
viimeisen henkäyksensä, ja parempi olisi, jos hän saisi sen tehdä
rauhassa koko maailman kanssa. -- Menkää, menkää ranskalaiset ja
intiaanit! Me emme enää ole teidän vihollisianne emmekä tahdo teille
mitään pahaa."

"Lörpötystä, lörpötystä, Magneetti!" pisti Cap. "Tuo kuulostaa
uskonnolliselta ja ehkäpä runolliseltakin, mutta se ei sovi yhteen
todellisuuden kanssa. Vihollinen on kyllä vieläkin valmis iskemään,
mutta Jasper ja Haukansilmä pitävät kyllä heitä aisoissa. Me voimme
saada henkirahat, päärahat ja kunniaa päälle päätteeksi, jos sinä nyt
puolisen tuntia pysyt vaiti etkä pyri välittämään."

"Hyvä", sanoi Haukansilmä. "Minä olen taipuvainen ajattelemaan Mabelin
tavalla. Tässä on liiaksikin vuodatettu verta, kun on täytynyt suojata
henkeänsä ja kuninkaan oikeuksia, ja kunnian vuoksi sellaista
saattaisivat tehdä rekryytit ja nuoret luutnantit, mutta eivät kokeneet
kristityt miehet. Oikeudenmukainen toiminta tuottaa miehelle aina
kunniaa ja vääryys halventaa häntä. Minusta on väärin tuhota edes mingon
elämä ilman pakottavaa syytä ja oikein kuunnella joka hetki järjen
ääntä. Niin, luutnantti Muir, antakaapa nyt kuulua, mitä teidän
ystävillänne ranskalaisilla ja intiaaneilla on puolestaan sanottavaa."

"Minun ystävilläni!" huudahti Muir hätkähtäen. "Ette suinkaan kutsune
kuninkaan vihollisia minun ystävikseni, Haukansilmä, sen vuoksi, että
onneton kohtalo on heittänyt minut heidän käsiinsä? Muutamat suurimmista
sotureista sekä vanhalla että uudella ajalla ovat olleet sotavankeina.
Samoin on ollut myöskin herra Cap, joka voi todistaa, emmekö tehneet
kaikkea voitavaamme päästäksemme pakoon onnettomuutta."

"Niin, niin", vastasi Cap kuivasti, "pako on oikea nimitys. Me juoksimme
koloomme ja piilouduimme niin täydellisesti, että olisimme voineet jäädä
sinne tähän hetkeen asti, ellei ponnisteleva vihollinen vatsassamme
olisi ajanut meitä leivän hakuun. Te hautauduitte niin sukkelaan kuin
kettu, ja mistä hitosta te sen kolon keksittekään niin äkkiä, sitä minä
suuresti ihmettelen. Oikea laiskajaakko ei mene laivalla piiloon
pikemmin, kun purjenuora on korjattava, kuin te kipasitte koloonne."

"Ja ettekö te seurannut mukana? On tilanteita ihmiselämässä, jolloin
vaisto toimii terävämmin kuin järki --"

"Ja ihmiset sukeltavat maakoloihin", keskeytti Cap nauraen äänekkäällä
tavallansa ja hänen iloisuutensa tarttui Haukansilmäänkin. Yksinpä
Jasperkin, vaikka vieläkin huolissaan Mabelin tähden, hymyili.
"Sanotaan, ettei paholainen ota merimiestä, joka pyrkii ylös ja sama
taitaa koskea soturia sillä ehdolla vain, että hän pyrkii alas!"

Tämä hyväntuulen puuska, vaikkakin se oli Muirista kaikkea muuta kuin
miellyttävä, vei aika askelen rauhaa kohti. Cap kuvitteli sanoneensa
asian tavallista paremmin ja se sai hänet myöntymään muiden tahtoon
pääkohdissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kaikki saarella olevat villit
kokoontuivat ilman asetta noin sadan kyynärän päähän hirsilinnasta, ja
kun Lokin tykki piti niitä varalta, Haukansilmä astui ovelle ja määräsi
ehdot, joita vihollisen saaren takaisin luovuttamisessa oli
noudatettava. Asianhaaroihin katsoen ne eivät olleet kummallekaan
riitapuolelle vaikeat hyväksyä. Intiaanien tuli antaa kaikki aseensa,
vieläpä varovaisuuden vuoksi veitsensä ja sotakirveensäkin, sillä
luvultaan heitä vieläkin oli paljon enemmän kuin heidän vihollisiansa.
Ranskalainen upseeri monsieur Sanglier, kuten häntä tavallisesti
kutsuttiin ja hän itse halusi itseänsä nimitettävän, vastusti kaikin
voimin tätä pykälää, se kun halvensi hänen päällikkökunniaansa enemmän
kuin mikään muu, mutta Haukansilmä tiesi, ettei asestettuun intiaaniin
ollut luottamista ja sai tahtonsa kuuluville. Toinen pykälä määräsi,
että kapteeni Sanglierin täytyi vapauttaa kaikki vangit, joita he olivat
tarkasti vartioineet juuri Muirin ja Capin piilopaikassa. Kun nämä
miehet ilmestyivät esille, huomattiin, että neljä ei ollut ollenkaan
loukkaantunut: he olivat kaatuneet vain varovaisuudesta, kuten
tällaisessa sodassa usein tehtiin, ja kaksi vain oli saanut lieviä
haavoja, mutta eivät hekään olleet joutuneet palvelukseen kelvottomiksi.
Kun he toivat muskettinsa mukanaan, heidän tulonsa antoi Haukansilmälle
ylivoiman, sillä otettuaan kaikki vihollisen aseet hirsilinnaan, hän
miehitti sen nyt ja pani vahdin ovelle. Muut soturit olivat kuolleet,
sillä vaikeammin haavoittuneet oli heti tapettu, että saataisiin
ryöstetyksi himoittu päänahka.

Heti kun Jasperille oli ilmoitettu ehdot ja hän katsoi ne voivansa
hyväksyä ja huomattuaan aseman turvalliseksi, hän irroitti Lokin ja
laski sinne, mihin veneet olivat pysähtyneet ja tehden muutamia
risteilypolvia, toi ne tuulen suojassa olevalle rannalle. Siellä villit
astuivat heti niihin ja Jasper tarttui köyteen kolmannen kerran ja
laskien myötätuuleen vei niitä noin penikulman päähän saaresta.
Intiaaneilla oli vain yksi ainoa airo kussakin veneessä ja pitäen sillä
perää he saattoivat tuulen kuljettamina joutua Canadaan aikaisintaan
seuraavana aamuna.

Kapteeni Sanglier, Nuolenpää ja Kevät yksin jäivät saarelle, kun toiset
lähtivät. Ensinmainittu sanoi laativansa luutnantti Muirin kanssa
kirjallisen sopimuksen, koska herra Muir hänen mielestään nyt oli
retkikunnan laillinen johtaja. Nuolenpää vaimoineen -- kaikille muille
tuntemattomasta syystä -- ei tahtonut lähteä ystäviensä irokeesien
mukaan. Näille kolmelle jätettiin kanotteja paluumatkaa varten, kun he
katsoisivat sopivaksi lähteä.

Sill'aikaa, kun Lokki vei veneitä, Cap ja Haukansilmä valmistivat
aamiaista, sillä melkein koko joukko oli saanut olla ilman ruokaa
kaksikymmentäneljä tuntia. Sinä lyhyenä aikana, jonka Lokki viipyi
matkallansa, Haukansilmä pistäytyi myöskin kersantin luona lausumassa
Mabelille muutaman ystävällisen sanan ja antamassa ohjeita, joiden hän
luuli helpottavan kuolevan viimeisiä hetkiä. Mabelia itseänsä hän koetti
saada nauttimaan joitakin virvokkeita ja kun nyt ei enää ollut mitään
syytä turvautua hirsilinnaan, hän antoi kantaa sairaan tämän omaan
asuntoon, jossa tyttärellä oli mukavampi hoidellessaan isäänsä. Kun nämä
järjestelyt oli suoritettu, palasi Haukansilmä tulen ääreen, johon jo
koko seura, Jasper mukaan luettuna, oli kokoontunut.



XXVI LUKU.


    "Sen kuohuissa vain suru sua vartoo
    ja aaltoin loiske myrskyistä näin kertoo.
    Pian tyyntyy meri, laine lepoon käy
    eik' enää vaahtojuovat pinnallansa näy."

                                  _Dryder_.

Miehet, jotka ovat tottuneet tällaisiin taisteluihin, eivät kentällä
ollessaan salli hellempien tunteitten suurestikaan tekoihinsa vaikuttaa.
Siitä huolimatta jokaisen sydän oli Mabelin luona, eikä karkeinkaan
soturi syönyt tätä riemun ja rauhan ateriaa nauraen ja leikkiä laskien,
kuten olisi ollut asian laita, ellei kersantti olisi ollut niin huonossa
tilassa.

Saapuessaan toisten luo Haukansilmä tapasi Muirin, joka vei hänet
sivulle keskustellakseen kahdenkesken hänen kanssaan. Majoitusmestarin
koko olennossa esiintyi niin ylenmääräinen kohteliaisuus, että siinä
melkein saattoi huomata piilevän jonkun sotajuonen, sillä vaikkakaan
tiede ei voi tarkalleen päättää pään muodosta ja ruumiin rakenteesta,
millainen ihminen luonteeltaan oikein on, sattuu kuitenkin tilaisuuksia,
jolloin kasvot ilmaisevat luonteen selvemmin kuin mikään muu. Sen huomaa
erittäinkin silloin, kun niillä leikkii mairitteleva hymy, vaikk'ei ole
mitään hymyn syytä ja kieleltä vuotaa tarkoituksettomien sanojen tulva.
Sellainen oli tavallisesti Muirin esiintyminen ja siihen liittyi
skotlantilainen kohteliaisuus ja skotlantilainen äänenpaino, joka
saattoi aluksi suuresti miellyttää. Hänen menestyksensä riippui
kuitenkin siitä, että hän oli tuttu Lundien perheessä. Sen lisäksi
majuri -- kuten niin monet ihmiset -- huolimatta omasta
etevämmyydestään, täsmällisyydestään ja rehellisyydestään, oli
taipuvainen silloin tällöin kuuntelemaan tällaisen ihmisen laverruksia,
vaikkakin epäili niiden todellisuutta ja motiiveja. Tässä tapauksessa
neuvottelijat olivat niin erilaiset kuin kaksi ihmistä ikinä voi olla.
Haukansilmä oli yhtä vaatimaton kuin majoitusmestari oli konstikas, yhtä
rehellinen kuin toinen väärä ja yhtä suora kuin toinen kiero. Molemmat
harkitsivat asioita kylmästi ollen kumpikin urhoollisen rohkeita, vaikka
eri tavalla ja eri määrässä. -- Muir ei koskaan yrittänytkään olla
rohkea muuten kuin huomiota herättääkseen puhumattakaan siitä, että hän
olisi uskaltanut antautua johonkin vaaraan, kun opas taas käsitti pelkoa
jonakin aivan järjettömänä, joka ei kuulunut hänen luonteeseensa eikä
siitä hänen luulonsa mukaan voinut mitään hyvää seurata.

"Rakkahin ystäväni", alkoi Muir, "nyt näiden päivien esiintymisenne
vuoksi te olette seitsemänkymmentäseitsemän kertaa rakkaampi meille kuin
ennen -- sillä teidän ansionne on, että asiamme nyt ovat tällä kannalla.
On totta, ettei aiota teistä tehdä upseeria, sillä se kai ei olisi
teidän lahjojenne eikä toiveittenne mukaista, luulisin, mutta oppaana,
neuvonantajana, uskollisena alamaisena ja pyssymiehenä te olette
näyttänyt olevanne täydellinen. Epäilen, voiko Amerikan joukkojen
ylipäällikkö niittää niin suurta kunniaa, kuin te olette tällä retkellä
niittänyt, ja te voisitte nyt jo jäädä lepäämään laakereillanne ja
iloita saavutuksistanne lopun ikänne. Menkää naimisiin, mies,
viivyttelemättä ja nauttikaa ihanasta onnestanne, sillä teidän ei enää
tarvitse pyrkiä saavuttaaksenne suurempaa kunniaa kuin teillä jo on.
Ottakaa taivaan tähden Mabel Dunham omaksenne ja silloin teillä on
kotoista onnea ja kuuluisuutta."

"Kuinka, majoitusmestari, tämä neuvo tuntuu minusta uudelta kuulla
teidän suustanne. Minulle on sanottu, että te olisitte minun
kilpakosijani."

"Niin onkin, mies, niin onkin ja lisäksi vielä huomattava kilpakosija,
voin sanoa teille -- mies, joka ei ole koskaan turhaan kosinut, vaikka
onkin kosinut jo viisi kertaa. Lundie syyttää minua neljästä, mutta minä
kiellän sen luvun, sillä hänenkin laskutaitonsa saattaa joskus pettää.
Niin, niin, teillä on kilpakosijoita, mutta minua teidän ei enää
tarvitse sellaisena ajatella. Sydämestäni toivon, että onnistutte
aikomuksessanne Mabelin suhteen, ja jos meidän rehellinen kersanttimme
paranisi, puhuisin hänelle muutaman sanan puolestanne ja uskonpa, että
se auttaisi."

"Tunnen ystävyytenne, majoitusmestari, tunnen ystävyytenne, vaikka minä
en suuresti tarvitse kenenkään suosituksia, sillä me olemme kersantin
kanssa olleet kauan ystäviä. Te saatte pitää asiaa yhtä varmana kuin
mitä muuta tahansa näin sota-aikana, sillä Mabel ja hänen isänsä ovat
täydelleen määränneet kantansa tässä asiassa. Surullista on kuitenkin,
ettei kersanttiparka voi saada nähdä niin kauan toivomansa asian
toteutuvan."

"Mutta kuollessaan häntä voi lohduttaa tieto, että se kerran tapahtuu.
Jaa, jaa, Haukansilmä, eronhetkeä helpottaa suuresti tietoisuus, että
rakastetut jälkeläiset löytävät lohtua suruunsa. Kaikki rouva Muirit
ovat sitä vakuuttaneet kuolinvuoteellansa."

"Teidän vaimonne, majoitusmestari, ovat saaneet tuntea sen lohdutuksen."

"Osh, Haukansilmä! En olisi luullut, että te olette sellainen
koiranleuka! Niin, niin; suloiset sanat eivät pahenna ystävysten välejä.
Jos minä en voi kihlata itselleni Mabelia, te ette kuitenkaan voi saada
minua puhumaan muuta kuin hyvää hänestä -- samoin kuin teistäkin --
missä tilaisuudessa ja seurassa tahansa. Mutta voitte kai, Haukansilmä,
helposti ymmärtää, että kurja raukka, joka menettää niin ihanan
morsiamen, toivoo saavansa jostakin lohtua?"

"Luonnollisesti, se ei ole vaikeata, majoitusmestari", vastasi
yksinkertainen opas. "Minä tiedän, että Mabelin menettäminen saattaisi
olla minusta itsestäni äärettömän raskasta kantaa. Teidän on varmaan
hirveän vaikeata nähdä meidät naimisissa, mutta kersantin kuolema johtaa
ajatuksenne muuhun ja te saatte aikaa miehekkäästi vapautua koko
asiasta."

"Minä koetan, minä koetan kestää sen, vaikka kirveleekin sydäntäni, ja
te voitte auttaa minua, mies, antamalla minulle jotakin tehtävää. Te
ymmärrätte, että tämä retki on ollut sangen omituinen, sillä tässä minä
nyt olen vapaaehtoisena, minä, jolla on kuninkaan määräys, kun taas joku
minua paljon alempi komentaa retkikuntaa. Minua on pidetty toimettomana,
vaikka vereni kiehui, kun te taistelitte maanne kunnian ja kuninkaanne
oikeuksien --"

"Majoitusmestari", keskeytti opas, "te jouduitte niin pian vihollisen
käsiin, ettei teille sen paremmin voinut tehtäviä järjestää; seuratkaa
siis neuvoani ja puhukaa siitä niin vähän kuin suinkin."

"Se juuri on minunkin ajatukseni, Haukansilmä, emme puhu mitään siitä.
Kersantti Dunham, _minun edeltäjäni_ --"

"Mikä?" kysyi opas.

"Niin, kersantti ei voi hoitaa päällikkyyttä enää ja tuskinpa voidaan
näin tärkeän retken johtoa jättää jollekin korpraalille, ja minä olen
sen vuoksi ajatellut, että päällikkyys luonnollisesti kuuluu nyt
minulle, jolla on luutnantin valtakirja. Yksikään miehistä ei uskalla
sanoa sanaakaan vastaan ja mitä taas teihin tulee, teillä on nyt paljon
kunniaa, Mabel ja hyvä omatunto, että olette hyvin täyttänyt
velvollisuutenne. Kun tämä lienee teille kylliksi, niin en luule
kenenkään asettuvan tätä suunnitelmaa vastaan."

"55:nnen sotilaitten komennus kuuluu luonnostaan teille, luutnantti, se
on teidän oikeutenne -- otaksun -- enkä luule, että ainoakaan täällä
tahtoo väittää sitä vastaan, vaikkakin te olette ollut vankina ja voi
olla joitakin, jotka eivät voi tuntea täydellistä kunnioitusta entistä
vankia kohtaan. Mutta kuitenkin luulen, ettei kukaan täällä asetu
toiveitanne vastaan."

"Sitähän minäkin, Haukansilmä. Ettekä te suinkaan tahdo omia ansioitanne
ja vaatimuksianne suurennellen kertoa, että minä tämän onnettomuuden
aikana ehdotin hirsilinnan luovuttamista ja arvostelin yleistä asemaa."

"Turhaa, minun vaatimukseni ja ansioni, majoitusmestari! Lundie tietää,
mihin minä pystyn metsässä ja varustuksissa ja kenraali tietää sen
vieläkin paremmin. Minusta ei pelkoa. Kertokaa itse osanottonne ottaen
huomioon, ettei tehdä vääryyttä Mabelin isälle, joka on komentava
upseeri vielä tällä hetkellä."

Muir lausui ilonsa tästä järjestelystä ja lupasi tehdä oikeutta
kaikille, ja niin he lähtivät tulelle, johon toiset olivat kokoontuneet.
Täällä majoitusmestari ensi kertaa Oswegosta lähdön jälkeen alkoi vaatia
sitä kunnioitusta, johon hänen asemansa häntä oikeutti. Hän kutsui
viimeisen elossa-olevan korpraalin luoksensa ja sanoi, että hän
toistaiseksi tahtoo esiintyä virassa-olevana upseerina käskien tätä
samalla ilmoittamaan tämän muutoksen myöskin miehistölle. Tämä
hallituksen vaihdos pantiin toimeen ilman vastaväitteitä, sillä kun
kaikki tunsivat luutnantin lailliset oikeudet, ei kukaan totellessaan
mutissut vastaan. Lundien ja hänen suunnitelmansa kyllä olivat olleet
erilaiset ja nyt hän sanoi huomaavansa, että hänen kuitenkin nyt tulee
seurata omaa päätänsä. Tämä riitti sotilaille, sillä kersantti Dunhamin
haavoittuminen antoi kyllin selvän selityksen, jos selitystä olisi
kaivattu.

Koko ajan oli kapteeni Sanglier syönyt aamiaistansa kuin ahmatti, ottaen
kohtalonsa filosofin ja kylmäverisen veteraanin tyyneydellä vastaan,
esiintyen kuitenkin joka hetki vilkkaana ranskalaisena. Tämä mies oli
nyt ollut siirtomaissa kolmisenkymmentä vuotta ja Ranskan armeijassa
hänellä oli jokseenkin sama asema kuin Muirilla 55:nnessä. Hänellä oli
rautainen terveys ja kovettuneet hermot ja sentähden hän mainiosti
soveltui toimimaan villien retkien johtajana. Näin hän oli myöskin
kohonnut kapteenin arvoon ja toimiessaan villien kanssa pitkiä aikoja
hän oli omaksunut toveriensa tavat ja katsantokannat niin täydellisesti,
että vain ranskalaiselle sellainen on mahdollista. Villien retkiä
johtaessaan hän oli käyttäytynyt niin epäinhimillisesti, että häntä
pidettiin sivistyksen pahimpana vihollisena. Joskus hän kuitenkin
hillitsi villien pahuutta ja kiihkoa, ikäänkuin inhimillinen ääni hänen
sielussaan olisi hämärästi kaikunut. Lyhyesti: hän oli mies, jonka
kohtalo oli heittänyt sellaiseen asemaan, jossa luonne lakkaamatta tuli
esille, olipa kysymyksessä hyvä tai paha. Hänen nimensä liittyi
läheisesti kaikkiin kauhun töihin, mitä näissä siirtomaissa tapahtui.
Hän oli peto, joka nautti verenvuodatuksesta ja tunsi suurinta onnea
saada kiduttaa turvattomia ja avuttomia uudisasukkaita, lapsia ja
naisia, ja siksi hän oli saanut liikanimen Piisydän.

Kun Haukansilmä ja Sanglier tapasivat toisensa nuotion ääressä,
katselivat he ainakin minuutin ajan toisiansa puhumatta sanaakaan.
Kumpikin tunsi, että hänellä oli huomattava vihollinen edessään ja että
he molemmat olivat tavallaan sotilaita, mutta luonteiltaan ja
harrastuksiltaan ihan erilaiset. Toinen palveli rahasta, mutta toinen
siksi, että kohtalo oli asettanut hänet elämään erämaissa ja hänen
metsästysmaansa tarvitsivat hänen kättänsä ja kokemuksiansa. Halu kohota
nykyistä asemaansa ylemmä ei milloinkaan ollut häirinnyt Haukansilmän
rauhaa; hän ei ollut tuntenut edes kunnianhimoa siinä merkityksessä kuin
sitä tavallisesti ajatellaan, ennenkuin hän oli tutustunut Mabeliin. Sen
jälkeen hän oli joskus epäillyt itseänsä, asettanut Mabelin
ajatuksissaan niin korkealle, että toivo voida tarjota Mabelille hänen
arvoansa vastaava asema oli joskus tuottanut hänelle levottomia hetkiä,
mutta hänen luonteensa suoruus ja vaatimattomuus oli sangen pian
karkoittanut nämä ajatukset hänen mielestään, ja hänelle selvisi, että
nainen, joka ei arvelisi ottaa häntä mieheksensä, suostuisi myöskin
jakamaan hänen onnensa, vaikkakin se tarjosi vaatimattoman ulkonaisen
aseman. Hän kunnioitti Sanglieria urhoollisena soturina ja tiesi, että
häntä syytettiin paljosta, johon hän ei ollut tehnyt itseänsä
vikapääksi, sillä huhu usein liioittelee ja sotkee syyllisimmät ja
vähemmän syylliset sekaisin, mutta samalla hän ei voinut unohtaa hänen
itsekkäisyyttänsä, harkitsevaa toimintaa omaksi hyväksi ja kaikista
vähimmän sitä, että hän unohti "valkoiset lahjansa" ja vaihtoi ne
"punaisiin". Toiselta puolen Haukansilmä oli arvoitus kapteeni
Sanglierille. Jälkimmäinen ei voinut ymmärtää edellisen toiminnan syitä.
Hän oli usein kuullut oppaan suoruudesta ja rehellisyydestä, jotka
olivat usein johtaneet hänet täydellisesti harhaan, sillä suoruudella ja
avomielisyydellä valtiomies säilyttää salaisuutensa paremmin kuin
vaikenemisella ja kiertelyillä.

Kun molemmat sankarit olivat täten tuijotelleet toisiinsa, monsieur
Sanglier kohotti hattuansa, sillä raaka ja villi elämä ei ollut voinut
kokonaan hävittää hänestä sitä käytöksen hienoutta, johon hän
nuoruudessaan oli tottunut ja joka on ranskalaiselle ominaista.

"Monsieur Haukansilmä", hän virkkoi murtaen hullunkurisesti, vaikka
ystävällisesti hymyillen, "yks soturi kunnioittaa rohkeus ja la loyauté.
Te puhuu irokeesit?"

"Kyllä, minä ymmärrän niiden riiviöiden kieltä ja voin tulla toimeen
tilaisuuden sattuessa", vastasi totuutta-rakastava opas, "mutta se ei
kuulu niihin kieliin, joista minä pidän. Kenessä ikinä tapaatte
mingoverta, Piisydän, hänessä tapaatte samalla hirveän roiston. Olen
nähnyt teitä usein, mutta se on tapahtunut taistelussa ja minun täytyy
sanoa, että olen huomannut teidät etunenässä. Te olette kuullut
varmaankin usein meidän kuuliemme vinkuvan?"

"Ei mikään, herra, teidän kuula. Une balle teidän pyssy lähettämästä on
varma kuoli. Te tappo minun paras sotilaat tämän saaren päällä."

"Voi olla, voi olla, vaikka minä uskallan väittää, jos toden saa puhua,
että ne olivat mitä suurimpia lurjuksia. En tahdo moittia teitä, herra
Piisydän, mutta te kuljette hirvittävän huonossa seurassa."

"Te on, herra", vastasi ranskalainen, joka huonosti ymmärtäessään kieltä
luuli toisen lausuneen hänelle kohteliaisuuden, "liika hyvä. Mutta mitä
se merkitsee? Mitä se jeune homme tekee?"

Kapteeni Sanglierin käsi ja silmät saivat Haukansilmän kääntämään
katseensa toiselle puolen nuotion, jossa kaksi sotamiestä juuri oli
tarttunut raa'asti Jasperiin pannakseen Muirin käskystä hänen kätensä
rautoihin.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti opas syöksyen miesten luo ja antaen
heille sellaiset iskut, että he kepertyivät maahan. "Kellä on sydäntä
kohdella Jasper Vesikoiraa tällä tavalla? ja kenellä on rohkeutta
yrittää tällaista minun läsnä-ollessani?"

"Se tapahtuu minun määräyksestäni", vastasi majoitusmestari, "ja teen
sen omalla vastuullani. Te ette suinkaan uskalla asettua vastustamaan
kuninkaan virkamiehen määräyksiä?"

"Tällaista määräystä minä vastustan, vaikka kuulisin sen kuninkaan
suusta. Miten Jasper on tämän ansainnut? Eikö hän juuri ole pelastanut
meidän päänahkaamme, puolustanut meitä ja antanut meille voittoa? Ei,
ei, luutnantti. Jos tämä on ensimmäinen yritys näyttää arvovaltaanne,
niin minä olen myös ensimmäinen vastustamaan sitä."

"Tuopa kuuluu tottelemattomuudelta", vastasi Muir, "mutta Haukansilmältä
minä voin sietää paljon. On totta, että Jasper näyttää auttaneen meitä
tässä asiassa, mutta emme saa unohtaa, mitä aikaisemmin on tapahtunut.
Eikö majuri Duncan itse varoittanut kersanttia hänestä, ennenkuin me
lähdimme Oswegosta? Emmekö ole omin silmin nähneet todistuksia, että
meitä on petetty? ja eikö ole luonnollista ja melkein välttämätöntä
luulla, että tuo nuorukainen on kavaltaja? Ah, Haukansilmä, teistä ei
tule suurta valtiomiestä eikä suurta kapteenia, jos te uskotte liian
paljon ulkonaisiin asianhaaroihin. Varjelkoon! Varjelkoon, ellen usko,
kuten te itse, Haukansilmä, usein sanotte, että tekopyhyys on vielä
yleisempää kuin kateus ja kuuluu myöskin inhimilliseen luonteeseen."

Kapteeni Sanglier kohautti olkapäitänsä; sitten hän käänsi katseensa
vakavasti Jasperista majoitusmestariin ja majoitusmestarista Jasperiin.

"Minä en välitä teidän kateudestanne tai tekopyhyydestänne enempää kuin
inhimillisestä luonteestannekaan", vastasi Haukansilmä. "Jasper
Vesikoira on minun ystäväni. Jasper Vesikoira on urhoollinen poika,
kunniallinen poika ja uskollinen poika, eikä ainoakaan 55:nnen soturi
saa edes Lundien omasta määräyksestä sormellaankaan kajota häneen, jos
minä voin sen estää. Teillä voi olla määräysvalta sotureihinne nähden,
mutta Jasper ja minä emme ole vähimmässäkään määrässä teidän
mielivallastanne riippuvaisia, herra Muir."

"Bon!" äännähti Sanglier kiihkeästi seurattuaan keskustelua.

"Ettekö halua harkita järkeviä syitä, Haukansilmä? Te ette suinkaan
unohtane epäilyksiämme ja päätelmiämme ja on muitakin syitä ja
asianhaaroja, jotka todistavat olettamuksemme oikeiksi. Tässä on pieni
kangaskaistale, jonka Mabel löysi muutaman puun oksasta vähän ennen kuin
vihollisten hyökkäys alkoi ja jos otatte vaivaksenne tarkastaa, niin
huomaatte, että se on leikattu Lokin purjeesta. Todistuskappaleet eivät
voi koskaan olla sitovammat."

"Ma foi, c'est un peu fort, ceci", murisi Sanglier hampaittensa välistä.

"Turha on puhua minulle lipuista ja merkeistä, kun minä tunnen sydämen",
väitti Haukansilmä. "Jasperilla on rehellisyyden lahja ja se on liian
ihana lahja, että sitä voitaisiin venytellä sinne ja tänne, kuten mingon
omaatuntoa. Ei, ei; pitäkää kätenne erillään tai me saamme nähdä, kuka
taistelee paremmin, -- tekö ja nämä muutamat 55:nnen miehet, vai Käärme,
hirvenkaataja ja Jasper laivamiehineen. Te liioittelette voimaanne,
luutnantti Muir yhtä paljon kuin koetatte vähentää Vesikoiran
luotettavaisuutta."

"Tres bon!"

"Hyvä, Haukansilmä, te pakotatte minua puhumaan selvemmin. Kapteeni
Sanglier tässä ja tämä uljas tuskaroora ovat sanoneet minulle, että tuo
onneton poika on kavaltaja. Kuultuanne tällaisen todistuksen te ette voi
estää minua ryhtymästä tarpeen vaatimiin toimenpiteihin."

"Scélérat", mutisi ranskalainen.

"Kapteeni Sanglier on urhoollinen soturi eikä voi mitenkään todistaa
väärin rehellistä merimiestä vastaan", virkahti Jasper. -- "Onko täällä
joku petturi, kapteeni Piisydän?"

"Niin", lisäsi Muir, "antaa hänen sitten puhua, koska te, onneton
nuorukainen, niin haluatte, että saadaan kuulla totuus! Toivon vain,
että voisitte välttää viimeistä rangaistusta, kun sotaoikeus kokoontuu.
-- Miten on asia, kapteeni? Onko, vai eikö ole petturia meidän
joukossamme?"

"Oui -- on, herra, -- bien sur."

"Liian paljo vale!" karjaisi Nuolenpää syvimmällä äänellänsä ja armotta
iski nyrkillänsä majoitusmestaria rintaan. "Missä minun sotilaani? Missä
yenkeesit päänahka? Liian paljo vale!"

Majoitusmestarilta ei puuttunut kokonaan rohkeutta eikä kunniantuntoa.
Hän ymmärsi väärin tuskarooran todellisen tarkoituksen, mutta
puolustaakseen kunniaansa hän peräytyi pari askelta ottaakseen
kiväärinsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat vihasta ja hänen
katseensa ilmaisi kyllin selvään hänen aikomuksensa. Mutta Nuolenpää oli
häntä nopeampi: vilkaisten kiiluvin silmin ympärilleen hän pisti kätensä
vyönsä alle, josta veti esille piilottamansa puukon ja hyökäten
majoitusmestarin luo iski sen päätä myöten hänen rintaansa. Kun
majoitusmestari lysähti polvillensa ja sitten kaatui, kasvoillaan
odottamattoman kuoleman kauhu, otti Sanglier tyynesti nuuskaa ja sanoi
kylmästi:

"Voilà l'affaire finie; mais", olkiaan kohauttaen, "ce n'est qu'un
scélérat de moins."

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei sitä voitu estää, ja kun Nuolenpää
kiljahtaen hyökkäsi metsään, ei ainoakaan valkoihoinen tointunut häntä
jäljestä ajamaan. Chingackgook kuitenkin oli valmiimpi, ja tuskin oli
pensas sulkeutunut Nuolenpään jälkeen, kun se taas avautui
takaa-ajavalle delawarelaiselle.

Jasper Western puhui sujuvasti ranskaa ja Sanglierin sanat ja käytös
suuresti ihmetytti häntä. "Puhukaa, monsieur", hän sanoi englanniksi,
"_olenko_ minä kavaltaja?"

"Le voilá", vastasi kylmäverinen ranskalainen, "tuo on meidän tiedustaja
-- asiamies -- ystävä -- ma foi -- c'était un grand scélérat -- voici."

Puhuessaan Sanglier kumartui ruumiin yli ja kaivoi majoitusmestarin
taskusta esille rahakukkaron. Hän tyhjensi sen kentälle ja sieltä tuli
runsaasti ranskalaisia kultarahoja, joita soturit kilvan kokosivat.
Heittäen halveksien kukkaron luotaan hän kävi syömään keskeytettyä
aamiaistaan niin kylmäverisen tyynesti, että parhainkin
intiaanipäällikkö olisi kadehtinut sitä mielenmalttia.



XXVII LUKU.


    "Ainoa ikuisesti kukoistava
    kukka on hyve; aina arvonsa
    säilyttävä kalleus -- totuus."

                        _Cowper_.

Kun soturit kantoivat Muirin ruumiin syrjään ja käärivät suureen
takkiin, palasi Chingackgook ääneti tulen luo paikoilleen ja molemmat,
sekä Sanglier että Haukansilmä, huomasivat, että tuore verinen päänahka
riippui hänen vyössään. Kumpikaan ei kysynyt mitään, vaikkakin edellinen
näytti tyydytyksellä ottavan vastaan varmuuden Nuolenpään kuolemasta.
Hän söi kylmästi soppaansa, niinkuin ei olisi koko aamiaisen aikana
mitään merkillistä tapahtunut. Hänen käytöksessään oli jonkinlaista
ylpeyttä, joka erosi intiaanin kohtaloonsa alistuvasta tyyneydestä,
mutta ilmaisi samalla täydellistä itsehillintää, luonteen lujuutta ja
synnynnäistä kylmäverisyyttä. Haukansilmän tunteet olivat vallan
toisenlaiset, vaikkakin ulkonainen esiintyminen oli samanlaista. Hän ei
ollut pitänyt Muirista, jonka viekkaus ja liukaskielisyys kokonaan erosi
hänen tavoistansa, mutta häntä oli kuitenkin järkyttänyt toisen
äkillinen kuolema ja tämän petollisuuden paljastuminen. Saadakseen
täydellisen selvyyden viimeksimainitusta, hän kääntyi heti, kun ruumis
oli korjattu, kapteeniin, ja alkoi lähemmin udella, kuinka tämä asia
oikein oli. Sanglierilla ei nyt, kun petturi oli kuollut, ollut mitään
järkevää syytä salata asian todellista laitaa, ja niin hän jutteli
seuraavaa, joka selittää lähemmin kuvaamiamme tapauksia.

Heti kun 55:s oli tullut näille main, oli Muir vapaaehtoisesti
tarjoutunut vihollisen palvelukseen. Tarjousta tehdessään hän oli
kehunut läheisestä suhteestaan majuri Duncaniin, joten hänellä olisi
mahdollisuus antaa kaikkia tarvittavia tietoja. Hänen tarjouksensa
hyväksyttiin ja monsieur Sanglier oli usein keskustellut hänen kanssaan
Oswegon läheisyydessä, olipa kerran viettänyt valepuvussa kokonaisen
yönkin itse linnassa. Nuolenpää kuitenkin välitti tavallisesti sanomia,
ja se nimetön kirje, jonka majuri Duncan oli saanut, oli Muirin
kirjoittama. Hän oli lähettänyt sen Frontenaciin, jossa se jäljennettiin
ja lähetettiin takaisin Oswegoon. Sitä tuomassa oli Nuolenpää ollut
silloin, kun hän joutui Lokille kiinni. Tarvitsee tuskin lisätä, että
oli välttämätöntä uhrata Jasper, että majoitusmestari olisi pelastunut
ja että viimeksimainittu juuri oli ilmaissut saaren aseman viholliselle.
Se käteentuntuva syy, joka oli kätkettynä hänen kukkaroonsa, oli
vaatinut häntä lähtemään tälle retkelle, ja hän oli antanut merkin,
milloin päällekarkaus voisi parhaiten tapahtua. Muirin taipumus toiseen
sukupuoleen oli hänen heikkoutensa ja hän olisi voinut naida Mabelin
yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin, joka vain olisi suostunut ottamaan
hänet. Mutta hänen ihastuksensa Mabeliin perustui siihen, että hän siten
sai sopivan tilaisuuden lähteä epäilyksiä herättämättä kersantti
Dunhamin retkikunnan mukaan. Tämän kaiken kapteeni Sanglier
peittelemättä tunnusti ja erittäinkin sen, joka koski Mabelia, sanoi
tietävänsä varmaan, koska oli kuullut sen Muirilta itseltään, eikä hän
voinut olla pilkallisesti nauramatta kuvaillessaan onnettoman
majoitusmestarin toimia.

"Kas niin", sanoi kylmäverinen soturi tarjoten Haukansilmälle jäntevän
kätensä lopettaessaan kertomuksensa. "Te on honnête ja se on beaucoup.
Te ottaa vakooja kuin ottaa paha rohto, vaikka te halveksii sen.
Touchez-là."

"Minä puristan teidän kättänne, kapteeni, sillä te olette laillinen ja
luonnollinen vihollinen", sanoi Haukansilmä, "ja miehekäs vihollinen sen
lisäksi. Mutta majoitusmestarin ruumiin ei tule koskaan häväistä
englantilaista maata. Minä olin ajatellut viedä sen Lundielle, että hän
saisi tämän siellä siunata, mutta nyt hän saa levätä paikalla, jossa hän
viheliäistä ammattiansa harjoitti ja tuo petoksensa olkoon hänen ainoa
hautapatsaansa. Kapteeni Piisydän, minä luulen, että tällainen
seurustelu kavaltajien kanssa luonnostaan kuuluu sodan menoon, vaikka
minä en sitä ikinä ole voinut hyväksyä ja olen iloinen, että tämä asia
on teidän omallatunnollanne eikä minun. Mikä kauhea synninmyyrä! Hoippua
puolelle ja toiselle, pettää isänmaansa, ystävänsä ja Jumalansa! --
Jasper, poikaseni, lausuisin sinulle muutaman sanan täällä vähän
syrjässä."

Haukansilmä vei nyt nuorukaisen vähän sivulle ja puristaen kyynelsilmin
hänen kättänsä virkkoi:

"Sinä tunnet minut, Vesikoira, ja minä tunnen sinut, eivätkä nämä seikat
vähimmässäkään määrässä ole muuttaneet minun mieltäni. En koskaan
uskonut heidän puheitaan, vaikkakin ne joskus näyttivät hyvin vakavilta,
sen myönnän; niin, ne olivat vakavia ja panivat joskus minutkin
ajattelemaan. En kuitenkaan hetkeäkään sinua epäillyt, sillä minä tunnen
sinut, eivätkä sinun taipumuksesi sovellu sellaiseen; mutta se minun
täytyy tunnustaa, etten minä epäillyt majoitusmestariakaan."

"Ja hänellä oli hänen majesteettinsa valtakirja, Haukansilmä!"

"Se ei ole niin kovin suuri asia, Jasper Western -- se on varsin
vähäarvoinen. Mutta hänellä oli Jumalan valtakirja tehdä oikein ja
kohdella rehellisyydellä kanssaihmisiään. Kuinka kauheasti hän onkaan
pettänyt meitä?"

"Ja sanoi rakastavansa sellaista olentoa kuin Mabel, vaikka ei
rakastanut!"

"Se oli hyvin paha. Pojalla täytyi olla inhoittavaa mingoverta
suonissaan. Mies, joka voi naista sillä tavoin kohdella, on epäilemättä
sekarotuinen, sillä Jumala on luonut heikomman sukupuolen sitä varten,
että palkitsisimme heidän rakkautensa hellyydellä ja uskollisella
palveluksella. Tuolla on kersanttiparka kuolinvuoteellaan. Hän on
antanut tyttärensä minulle vaimoksi, ja Mabel, suloinen tyttö, on
suostunut siihen. Nyt minun tulee huolehtia kahden hyvinvoinnista; on
aina otettava lukuun kahden luonteen vaatimukset, mutta onpa sitten
kaksi sydäntäkin iloitsemassa. Sinä et usko, Jasper! Joskus minusta
tuntuu, etten minä ole kyllin hyvä sille suloiselle lapselle."

Vesikoira saattoi tuskin hengittää kuullessaan nyt ensi kerran tämän
uutisen ja vaikka hän salasi kaikki mielenliikutuksen ilmeet, valahtivat
hänen kasvonsa kuitenkin kuolemankalpeiksi. Kuitenkin hänen onnistui
vastata, ei vain lämmöllä, vaan myöskin tarmolla:

"Älä sano niin, Haukansilmä, sinä olet kylliksi hyvä kuningattarelle."

"Kyllä kai, poika -- jos sinun luulosi minun hyvyydestäni pitäisivät
paikkansa. Voinhan minä kaataa hirven, tai tarvittaessa mingonkin yhtä
hyvin kuin joku toinenkin, ja voin erehtymättä kulkea tuskin huomattavia
metsäpolkuja ja lukea tähtiä, kun muut eivät mitään ymmärrä. Epäilemättä
Mabelilla aina on kylliksi hirveä, kalaa ja kyyhkysiä, mutta saako hän
kylliksi tietoja maailman menosta, uusia ajatuksia ja miellyttävää
keskustelua, kun tulee tosi eteen ja me molemmat näytämme oikean
olemuksemme."

"Jos sinä näytät oikean olemuksesi, niin maailman arvokkain nainen on
onnellinen sinun kanssasi. Siinä suhteessa sinulla ei ole syytä mitään
pelätä."

"No, Jasper, luulenpa, että sinä ajattelet niin -- ei, minä tiedän, että
sinä ajattelet, sillä luonnollisesti ystävykset ajattelevat toisistansa
niin, koska he aina liioittelevat niiden hyviä ominaisuuksia, joita he
rakastavat. Jos minä voisin mennä sinun kanssasi naimisiin, minä
epäilyksittä antautuisin sinulle kokonaan, sillä sinä olet katsellut
aina kaikkea, mitä minä teen tai suunnittelen, ystävällisin silmin.
Mutta nuori impi varmaan tahtoo ottaa miehekseen sellaisen, joka on
saman ikäinen eikä mies, joka kelpaisi melkein hänen isäksensä ja joka
ehkä voi peloittaa häntä. Minä ihmettelen, Jasper, ettei Mabel ole
mieltynyt sinuun mieluummin kuin minuun."

"Mieltynyt minuun, Haukansilmä!" vastasi nuori mies koettaen selvittää
äänensä kavaltamatta itseänsä. "Mitä minussa on, joka voisi miellyttää
Mabelin-laista tyttöä? Minussa on kaikki, mitä sinä pidät itsessäsi
vikana, mutta ei mitään niistä jaloista ominaisuuksista, jotka saavat
kenraalit rakastamaan ja kunnioittamaan sinua."

"Kaikki tapahtuu itsestään, me saamme sanoa, mitä haluamme. Minä olen
opastanut monen monta naista metsien läpi ja keskustellut linnoissa
heidän kanssansa, mutta minussa ei milloinkaan ole syttynyt sellaista
tunnetta, kuin nähdessäni ensi kerran Mabel Dunhamin. On kyllä totta,
että kersanttirukka sai minut ensiksi ajattelemaan tytärtänsä, mutta
tutustuessani häneen ymmärsin, ettei olisi tarvinnut puhua hänestä
edeltäpäin sanaakaan ja minä kuitenkin olisin ajatellut häntä yötä
päivää. Minä olen kestävä, Jasper -- niin, minä olen hyvin sitkeä ja
minä olen luja, kuten te kaikki tiedätte, mutta nyt luulen, että
sydämeni murtuisi, jos minä menettäisin Mabelin."

"Me emme puhu enää siitä, Haukansilmä", sanoi Jasper vastaten ystävänsä
kädenpuristukseen ja lähtien hiljakseen tulelle päin, niinkuin mies,
jolle on yhdentekevää, minne kääntyä -- "me emme puhu siitä enää. Sinä
olet Mabelin arvoinen ja Mabel ansaitsee sinut; hänen isänsä on valinnut
sinut hänen mieheksensä eikä kenelläkään ole oikeutta asettua
vastustamaan sitä. Mitä taas majoitusmestariin tulee, on hänen
valheellinen rakkautensa Mabeliin suurempi rikos kuin hänen petoksensa
kuningasta kohtaan."

Nyt he olivat niin lähellä tulta, että oli välttämätöntä vaihtaa
keskustelunaihetta. Onneksi saapui nyt joukkoon myöskin Cap, joka oli
koko ajan ollut lankonsa kuolinvuoteen ääressä eikä tiennyt mitään
viimeisistä tapauksista. Suurin osa hänen tavallisesta reippaudestaan
oli hävinnyt ja koko hänen esiintymisensä oli nyt hiljaista ja
miettivää, melkeinpä nöyrää.

"Kuolema", hän virkkoi, kun oli päässyt kyllin lähelle, "on surullinen
asia; se korjaa parhaimmankin meistä. Kersantti Dunham, joka epäilemättä
on kelpo soturi, on niin kiintynyt elämään, että tahtoisi kaikin mokomin
saada elämänsä lankaa jatketuksi, ja erittäinkin hän näyttää rakastavan
elämää tyttärensä vuoksi. Minä puolestani toivoisin, että hän
valmistuisi mieluumminkin sille pitkälle matkalle, jolle hänen
välttämättä on lähdettävä."

"Ette suinkaan tahdo kuolettaa kersanttia, ennenkuin hänen aikansa on
tullut?" vastasi Haukansilmä nuhdellen. "Elämä on vanhallekin rakas ja
olen nähnyt muutamia, jotka vasta erotessaan osaavat antaa sille oikean
arvon."

Todellisuudessa ei kuitenkaan mikään ollut kauempana Capin ajatuksista
kuin toivo jouduttaa lankonsa loppua. Hän oli tuntenut rakkaaksi
velvollisuudekseen koettaa lievittää kersantin tuskia ja tehdä hänen
loppunsa niin onnelliseksi kuin suinkin. Hämmästyen vähän, että hänen
sanoilleen oli voitu antaa sellainen merkitys, hän hieman nolona kävi
selittämään lähemmin ajatustensa juoksua: "Te olette liian vanha ja
kokenut, Haukansilmä, kurittaaksenne miestä, joka hajamielisyydessään
lausuu ajatuksensa hieman epäselvästi. Kersantti Dunham on minun lankoni
ja ystäväni -- niin läheinen ystävä, kuin soturi voi ikinä olla jollekin
merimiehelle ja minä rakastan ja kunnioitan häntä suuresti. En ollenkaan
epäile, ettei hän olisi elänyt, kuten kelpo miehen tulee eikä suinkaan
ole mitään pahaa toivoa jonkun pääsevän kotiin taivaaseen. Niin, me
olemme kuolevaisia, paraskin meistä -- sitä te ette voi kieltää ja
meidän pitäisi oppia olemaan ylpeilemättä nuoruudestamme ja
kauneudestamme. Missä on, Haukansilmä, majoitusmestari? Pitäisin
soveliaana, että hän menisi lausumaan jäähyväiset kersantille, joka
poistuu vain vähän ennen meitä."

"Te olette puhunut enemmän totta, herra Cap, kuin pitkiin aikoihin
ennen. Vielä suuremman totuuden olisitte lausunut, jos olisitte sanonut,
että pahinkin meistä on kuolevainen, sillä se on totta ja sillä on
terveellisempi vaikutus kuin lauseella, että parhainkin meistä on
kuolevainen. Mitä taas majoitusmestariin tulee, ei hänen jäähyväisensä
kersantille saata tulla kysymykseen, sillä hän on lähtenyt edeltä
sanomatta jäähyväisiä itselleen taikka muille."

"Ette lausu ajatuksianne ihan yhtä selvästi kuin tavallisesti,
Haukansilmä. Tiedän, että meidän ajatuksemme tällaisena hetkenä ovat
vakavat, mutta ei meidän silti tarvitse puhua merkkien eikä
tunnustähtien kautta."

"Elleivät sanani ole kyllin selvät, ajatukseni ovat. Lyhyesti, kun
kersantti on valmistellut itseänsä pitkälle matkalle, kuten
hänenlaisensa tunnollisen ja rehellisen miehen sopii, majoitusmestari on
eronnut äkkiä ja kiireesti ja matkustanut ennen häntä, ja vaikka minun
asiani ei olekaan tuomita, ajattelen kuitenkin, että he matkustavat niin
eri teitä, etteivät koskaan toisiansa kohtaa."

"Selittäkää tarkemmin, ystäväni", sanoi hämmästynyt merimies katsellen
levottomasti ympärilleen etsien Muiria, jonka poissaolo häntä suuresti
ihmetytti. "Minä en näe majoitusmestarista vilahdustakaan, mutta pidän
häntä kuitenkin niin miehenä, ettei hän juokse pakoon ilman muuta nyt,
kun voitto on saatu. Jos taistelu vielä jatkuisi, asiahan olisi silloin
aivan toinen."

"Tuolla takin sisässä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä", vastasi opas
kertoen lyhyesti, miten luutnantin kuolema oli niin äkkiä tullut.
"Tuskarooran ase näyttää olleen myrkytetty", jatkoi Haukansilmä. "Minä
olen nähnyt monia taisteluja ja useita villien äkillisiä hyökkäyksiä,
mutta milloinkaan en ole nähnyt sielun eroavan ruumiista
odottamattomammin, tai miehen olleen vähemmän valmistuneen kuolemaan.
Hän kuoli valhe huulillaan ja näyttää kuin henki olisi eronnut kokonaan
pahan vallassa."

Cap kuunteli tätä suu auki ja yskähteli muutamia kertoja, niinkuin mies,
joka epäilee omia ajatuksiansa.

"Teidän elämänne on epävarmaa ja epämukavaa täällä suolattomien vesien
partailla ja villien parissa", hän virkkoi, "ja mitä pikemmin minä voin
nämä seudut jättää, sitä onnellisempana itseni pidän. Nyt kun te
kerrotte tätä, minäkään en voi olla ihmettelemättä, että mies
vihollisten hyökätessä juoksi koloonsa sellaisella kiireellä ja
vaistolla, ettei hän minuun tehnyt ollenkaan upseerin vaikutusta, mutta
silloin en sitä ehtinyt sen tarkemmin selvitellä, koska minulla oli
hirveän kiire häntä seuratessani. Jumala varjelkoon! Jumala meitä
varjelkoon -- petturi, valmis myymään maansa -- ja vielä ranskalaisille
lurjuksille!"

"Valmis myymään kaikki: maan, sielun, ruumiin, Mabelin ja meidän
päänahkamme, ja hän on kaikin puolin menetellyt samalla inhoittavalla
tavalla kuin ostajatkin. Kapteeni Piisydämen maamiehet usein
harjoittavat sellaista kauppaa."

"Juuri heidän tapaistaan -- valmiita antamaan, kun eivät voi voittaa ja
juoksemaan pakoon, kun ei ole tilaisuutta kumpaankaan."

Monsieur Sanglier kohotti hattuansa ja hymyili pilkallisesti tälle
huomautukselle. Mutta Haukansilmä oli liian rehellinen ja
oikeudenmukainen jättääkseen vastaamatta tähän syytökseen.

"Jaa, jaa", hän virkkoi, "minun mielestäni ei ole kovin suurta eroa
englantilaisen ja ranskalaisen välillä, sanottakoonpa mitä tahansa. He
puhuvat eri kieliä ja palvelevat eri kuningasta, se myönnettäköön, mutta
molemmat ovat inhimillisiä ja käyttäytyvät tilaisuuden sattuessa kuin
ihmiset."

Kapteeni Piisydän, kuten Haukansilmä häntä nimitti, kohotti uudestaan
hattuansa ja hymyili, mutta hymy oli nyt ystävällinen eikä ivallinen,
kuten äsken, sillä hän tunsi, että toisen tarkoitus oli hyvä, vaikk'ei
hän täydellisesti ymmärtänytkään toisen puhetta. Viisaan tyyneydellä hän
lopetti aamiaisensa välittämättä, mitä Cap suvaitsi ajatella tai sanoa.

"Minun asiani täällä oli keskustella majoitusmestarin kanssa", Cap
virkkoi vastattuaan hymyillen vangin mykkään puheluun. "Kersantin loppu
on lähellä ja ajattelin, että hän tahtoisi antaa ennen eroansa joitakin
tietoja lähimmälle päällikölleen. Se on nyt kuitenkin liian myöhäistä,
ja kuten sanotte, Haukansilmä, luutnantti on todellakin lähtenyt ennen."

"Niin on, vaikkakin toista polkua. Komennus kuuluu nyt luonnollisesti
korpraalille, vaikkakin hänen joukkonsa on pieni ja surkeassa kunnossa.
Jos jotakin tärkeätä ilmestyy, me kaikki yhdessä päätämme siitä.
Ajattelen kuitenkin, ettei meillä ole muuta tehtävää kuin haudata
kuolleemme ja polttaa hirsilinna ja asumukset, sillä ne ovat vihollisen
alueella, joskaan ei laillisesti, niin kuitenkin vihollinen pitää tätä
nyt omanaan, eikä näitä varustuksia voi jättää heidän käytettäväkseen.
Ei tule myöskään kysymykseen, että me edelleenkin käyttäisimme niitä
tukikohtana, kun ranskalaiset tietävät, missä tämä saari on. Se olisi
samaa kuin asettua suden luolaan. Tämän työn me Käärmeen kanssa otamme
tehdäksemme, sillä me olemme yhtä tottuneet peräytymään kuin
hyökkäämäänkin."

"Kaikki tuo on, niinkuin olla pitääkin, hyvä ystäväni; ja nyt minun
lankoni luokse. Vaikka hän onkin sotilas, me emme, minun mielestäni, voi
antaa hänen erota ilman lohdutuksen sanaa jäähyväisiksi. Tämä on ollut
onneton retki joka suhteessa, vaikka sellaista kai voi odottaa, kun
ajattelee tätä aikaa ja näitä riidanalaisia erämaita. Meidän täytyy
kuitenkin menetellä parhaamme mukaan ja koettaa auttaa sitä kelpo miestä
kohottamaan ankkurinsa turmelematta ruoriansa. Kuolema on kuitenkin
kaikesta huolimatta vakava asianhaara, herra Haukansilmä, voimmepa
sanoa, että se on tärkeimpiä kysymyksiämme, joka tulee kerran meidän
kaikkien eteen."

"Puhutte totta, puhutte aivan totta, ja juuri siitä syystä minä pidän
kaikista viisaimpana olla joka hetki valmiina. Olen usein ajatellut,
Suolavesi, että onnellisin on se, jolla on kaikista vähimmän
selvitettävää silloin, kun kutsu tulee. Sellainen luulen minä olevani:
olen metsästäjä, tiedustelija ja opas; ja vaikka en omista kämmenen
leveyttä maata, minä iloitsen kuitenkin, niinkuin minä olisin rikkaampi
kuin Albanian suurimmankin tilan omistaja. Siintävä taivas pääni päällä
saa minut ajattelemaan viimeistä metsästysretkeäni, ja minä astun
kuivilla lehdillä yhtä vapaasti, kuin minä olisin koko metsän herra ja
omistaja. Mitä muuta sydän voisi toivoa? En sano, etten rakastaisi
mitään, mikä on maasta, sillä kyllä minä rakastan, vaikk'en kovin
suuressa määrässä. Minulla on muutamia hyvärotuisia koiranpenikoita,
vaikka meidän täytyy nyt olla erossa, koska ne ovat liian äänekkäitä
tovereita näin sotaretkillä, ja sitten minä luulen, että minun on sangen
vaikeata erota hirvenkaatajastani; mutta minä en näe mitään järkevää
syytä, miksi meitä ei voitaisi panna samaan hautaan, sillä me olemme
molemmat hiuskarvalleen kuusi jalkaa pitkät. Näiden lisäksi minulla on
vielä muutamia matkustajilta saamiani pieniä esineitä ja Käärmeen
lahjoittama piippu, jotka minä pyydän panemaan pussiin ja pääni alle,
kun käsky tulee, ja niin minä olen valmis lähtemään millä hetkellä
tahansa."

"Samoin minäkin", vastasi merimies heidän astellessaan sille asunnolle,
jossa sairas oli, mutta innostuksissaan kokonaan unohtaen sen ikävän
tehtävän, jota suorittamaan he olivat matkalla. "Juuri niin minäkin
ajattelen. Kuinka usein olenkaan tuntenut ollessamme joutumaisillamme
haaksirikkoon mielihyvää siitä, ettei alus ole minun! 'Jos se hukkuu',
minä olen sanonut itselleni, 'minäkin voin kyllä hukkua, mutta minun
henkeni elää eikä minulle tule aineellista vahinkoa', ja se tuottaa
lohtua. Eikö olekin kumma, että mies lukitessaan muutamia dollareita
kirstuunsa tavallisesti lukitsee sinne myöskin sydämensä? Haukansilmä,
mies ilman sydäntä on saman arvoinen kuin kala, jonka ilmarakko on
mennyt rikki."

"Sitä minä en varmasti tiedä, mutta mies ilman omaatuntoa on onneton
luontokappale, siitä annan sanani pantiksi ja sen voi myöskin jokainen
huomata tutustuessaan mingoihin. Minä en paljoa välitä dollareista,
mutta voin kyllä uskoa, että mies, jolla on niitä arkullinen, voi kyllä
lukita sydämensä niille seuraksi samaan arkkuun. Viime rauhan aikana
minä metsästin kaksi kesää peräkkäin ja kokosin turkiksia niin paljon,
että melkein alituiseen ajattelin niitä. Ne ovat sittemmin mielestäni
unohtuneet, mutta nyt minusta on mieluista, että silloin tuli kerätyksi,
voinhan niiden avulla tehdä Mabelin elämän miellyttäväksi."

"Te olette filosofi, Haukansilmä, ja siitä huolimatta voitte olla
kristitty ihminen."

"Minä saattaisin suuttua silmittömäksi mieheen, joka uskaltaisi väittää,
että minä en ole kristitty, herra Cap. On kyllä totta, että
hernhutilaiset eivät tehneet kristityksi minua, kuten niin monta
delawarelaista, mutta minä olen saanut kristillisyyden samalla kuin
valkoiset lahjani. Minusta valkoiselle miehelle on yhtä vähän eduksi
olla olematta kristitty kuin punaiselle olla uskomatta onnellisiin
metsästysmaihinsa. Huolimatta siitä eroavaisuudesta, mikä on tavoissa ja
siitä erilaisesta tavasta, miten kukin hengen luulee kuoleman jälkeen
elävän, delawarelaiset ovat hyviä kristittyjä, vaikkeivät ikinä olisi
nähneet ainoatakaan hernhutilaista. Samoin on hyvä kristitty myöskin
hyvä delawarelainen. Käärmeen kanssa me usein puhumme näistä asioista,
sillä hän on suuresti mieltynyt kristinuskoon --"

"No, hitto olkoon!" keskeytti Cap. "Ja mitä hän kirkossa tekee ensin
kerättyään vyöhönsä niin monta päänahkaa kuin suinkin."

"Älkää muodostako turhia luuloja, ystävä Cap, älkää omaksuko vääriä
otaksumia. Nehän ovat vain nahkakappaleita ja niiden ottaminen riippuu
kasvatuksesta ja luontaisista taipumuksista. Katsokaa ympärillenne ja
sanokaa minulle, miksi te näette punaisen soturin tuolla, mustan täällä
ja toisissa paikoin valkoisia armeijoita. Nämä ja paljon muuta on
järjestetty jostakin syystä, eikä meidän tule paeta tositapahtumia ja
kieltää totuutta. Ei, ei; jokaisella ihonvärillä on omat taipumuksensa,
omat lakinsa ja omat tapansa eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita
toista niiden vuoksi, vaikk'ei hän niiden tarkoitusta ymmärrä."

"Te olette varmaan lukenut hirveän paljon, Haukansilmä, nähdäksenne
asiat noin selvässä valossa", vastasi Cap, johon toverinsa
yksinkertainen selitys oli voimakkaasti vaikuttanut. "Kaikki tuo on
minulle nyt päivän selvää, vaikk'en ollenkaan ole ennen tullut sitä
ajatelleeksi. Mihin lahkoon te kuulutte, ystäväni?"

"Mitäh?"

"Mihin lahkoon te olette liittynyt? Minkä kirkon te olette itsellenne
omistanut?"

"Katsokaa ympärillenne ja päättäkää itse. Minä olen kirkossa nyt. Minä
syön kirkossa, juon kirkossa, nukun kirkossa. Maa on Herran temppeli ja
minä odotan Häntä päivittäin, tunnittain enkä koskaan kadota
yksinkertaista toivoani. Ei, ei; minä en kiellä vertani enkä väriäni,
vaan minä olen kristittynä syntynyt ja samassa uskossa tahdon kuolla.
Hernhutilaiset miellyttävät minua suuresti, ja eräs kuninkaan
kappalainen puhui sangen vaikuttavasti minulle kerran, vaikka ne ovatkin
sellaista joukkoa, jotka harvoin intoa herättävät, samoin puhui minulle
myöskin eräs roomalainen lähetyssaarnaaja, kun minä johdin häntä erämaan
läpi viime rauhan aikana. Mutta kaikille olen vastannut samalla tavalla,
että minä olen jo kristitty enkä halua tulla hernhutilaiseksi, en
paavinuskolaiseksi enkä kuulua Englannin valtiokirkkoon. Ei, ei; minä en
tahdo kieltää vertani enkä syntyperääni."

"Minä luulen, että teidän puheenne voisi valaista kersantille matkaa
kuoleman virran karikoitten yli, Haukansilmä. Hänellä ei ole ketään
muuta kuin hentoinen Mabel, ja tämä on, kuten tiedätte, paitsi hänen
tyttärensä, kaikesta huolimatta tyttöhuitukka ja lapsi."

"Mabel on hento ruumiiltansa, Cap ystäväni, mutta tällaisissa asioissa
hän epäilemättä on voimakkaampi kuin useimmat miehet. Mutta kersantti
Dunham on minun ystäväni ja teidän lankonne ja siksi on luonnollista,
että me molemmat menemme hänen luokseen ja viivymme siellä yli
eronhetken. Minä olen ollut monen ihmisen kuolinvuoteen ääressä, herra
Cap", jatkoi Haukansilmä pysähtyen ja ottaen toisen takin napista kiinni
-- "minä olen nähnyt monen viimeisen ilmeen ja kuullut heidän viimeisen
hengityksensä, sillä kun taistelun melu on ohi, on aikaa tutkistella
sitä onnettomuutta, mikä on kohdannut ja millä tavalla mikin ottaa sen
vastaan. Toiset käyvät tietänsä yhtä tyhminä ja tietämättöminä, kuin he
eivät olisikaan saaneet Jumalalta järkeä eikä ylhäistä asemaa elämässä,
kun taas toiset eroavat niin iloisina, kuin saisivat jättää raskaan
taakan hartioiltansa. Minä luulen, että järki sellaisena hetkenä on
kirkas, ystäväni, ja menneet tapaukset palaavat mieleen niinkuin kaikki
muistoa himmentävä sumu olisi haihtunut."

"Sen minäkin olen huomannut, Haukansilmä. Sellaisen todistajana minäkin
olen ollut ja uskonpa, että se on tehnyt minut paremmaksi. Muistan erään
hetken, jolloin luulin, että minun aikani oli tullut: masto kaatui
hirveällä vauhdilla ja pelkäsin, etten pääsisi pois alta. Minä en ole
ollut kovin suuri syntinen, Haukansilmä ystäväni -- tarkoitan, etten ole
harjoittanut sitä suurimmassa määrässä, vaikkakin täytyy sanoa, ellen
tahdo totuutta kieltää, että minua, kuten kaikkia muitakin vastaan,
voidaan löytää yhtä ja toista pientä, mutta en ole koskaan ollut
osallisena merirosvouksessa, valtiopetoksessa, murhapoltossa tai muussa
sellaisessa. Emme nyt puhu salakuljetuksesta emmekä muusta sellaisesta
pienestä, sillä minä olen merimies ja kullakin ammatilla on omat heikot
puolensa. Uskallanpa sanoa, ettei teidänkään toimenne ole kiusauksia
vailla, niin kunnioitettava ja hyödyllinen kuin tehtävänne onkin."

"Monet oppaista ja tiedustelijoista ovat aika lurjuksia ja, kuten nyt
majoitusmestari, ottavat maksua molemmilta puolilta. Minä toivoakseni en
kuulu niihin, vaikka voikin joutua useinkin kiusaukseen. Kolmesti minä
olen elämässäni joutunut koetukseen ja kerran minä annoin vähän perään,
vaikka toivonkin, ettei se raskauta minun viimeistä hetkeäni. Minä,
nähkääs, minä löysin metsästä nahkakimpun, jonka tiesin muutaman
ranskalaisen sinne jättäneen. Hän metsästi meidän puolella, johon
hänellä ei ollut oikeutta. -- Siinä oli kaksikymmentäneljä mitä ihaninta
majavannahkaa. Kiusaus oli sangen suuri, sillä tiesinhän, että laki
olisi oikeastaan ollut minun puolellani, vaikka olikin rauhan aika.
Mutta silloin johtui mieleeni, ettei sellainen laki ollut meitä
metsästäjiä varten ja ajattelin, että miesparka oli voinut suunnitella
koko tulevaisuutensa ottamalla huomioon sen rikkauden, jonka hän ensi
talvena myydessään näistä saisi, ja minä jätin ne sinne, missä ne
olivat. Moni meikäläisistä sanoi minulle, että tein väärin, mutta se
rauhallinen uni, joka virkisti seuraavana yönä mieltäni, sanoi, että
minä olin tehnyt oikein. Toinen koe oli, kun löysin pyssyn, joka oli
ainoa näillä main yhtä hyvä kuin hirvenkaataja. Ottamalla sen omakseni
tai piilottamalla sen minä olisin kerta kaikkiaan tullut ensimmäiseksi
pyssymieheksi samalla kuin omistin parhaimman aseen. Silloin minä olin
nuori enkä millään tavalla huomattu, kuten myöhemmin on tapahtunut, ja
nuorenahan jokainen tahtoo olla erinomainen. Mutta Jumalan kiitos! Minä
voitin tuon halun ja voitin myöskin kilpailijani linnassa
ampumakilpailuissa, jolloin kenraali oli katselijana, vaikka hänellä oli
hänen erinomainen pyssynsä!" Tässä Haukansilmän puhe keskeytyi nauruun,
voitonriemu vieläkin loisti hänen silmistään ja päivettyneille kasvoille
kohosi voimakas puna. "Seuraava ottelu paholaisen kanssa oli kaikista
vaikein. Kerran minä, nimittäin, tapasin muutamassa metsäsaunassa kuusi
mingoa nukkumassa. He olivat panneet aseensa ja ruutisarvensa syrjään,
niin että minä olisin ne vaivatta voinut ottaa itselleni herättämättä
heitä. Mikä erinomainen tilaisuus se olisikaan ollut Chingackgookille,
joka olisi nutistanut puukollaan ne kaikki toisen toisensa perästä ja
ripustanut kuusi päänahkaa vyöhönsä vähemmässä ajassa kuin minulta menee
tähän kertomiseen. Ah! Hän on erinomainen soturi tuo Chingackgook ja hän
on yhtä rehellinen kuin urhea ja yhtä hyvä kuin rehellinen!"

"Ja mitäs te teitte silloin, herra Haukansilmä?" kysyi Cap, joka
kiihkeästi halusi kuulla lopun, "minusta tuntuu, että te menettelitte
silloin hyvin onnellisesti tai hyvin onnettomasti."

"Se kävi sekä onnellisesti että onnettomasti, kuinka sen nyt ottaa.
Onneton se oli siksi, että olin langeta kiusaukseen, mutta onnellinen
sentähden, että kaikki päättyi hyvin. Minä en taittanut hiuskarvaakaan
heidän päästään, sillä valkoihoinen ei ota päänahkaa, enpä edes ottanut
ainoaakaan heidän pyssyistään. Minä tahdoin voittaa itseni, kun tiesin,
että mingot eivät ole minun lemmikkejäni."

"Päänahkojen suhteen olitte epäilemättä oikeassa, kelpo ystäväni, mutta
aseet ja varastot teidän olisi pitänyt takavarikoida ilman muuta."

"Ehkäpä olisi, ehkäpä olisi; mutta silloin mingot eivät olisi oppineet
ymmärtämään, että valkoinen mies ei voi hyökätä aseettoman ja nukkuvan
vihollisen kimppuun. Ei, ei; minä menettelin, kuten käskee omatuntoni,
värini ja uskontoni. Minä odotin, kunnes he heräsivät ja lähtivät
sotaretkillensä, silloin olen antanut heille senkin edestä, niin että
vain yksi heistä palasi kotaansa -- ja sekin vaivaisena -- kertomaan
retkistänsä. Kuten siis näette, ei mitään menetetty sen kautta, että
minä tein oikein."

Cap ei puhunut mitään, ihmettelihän vain ystävänsä horjumatonta
oikeudentuntoa, vaikkei voinutkaan täydellisesti ymmärtää hänen
menetelmiensä perussyitä. Innostuksissaan he olivat pysähtyneet
keskustelemaan, mutta nyt he olivat kuitenkin joutuneet niin likelle
sairaan lepopaikkaa, ettei enää käynyt jatkaminen tätä keskustelua, vaan
kumpikin mielessään valmistui ottamaan viimeiset jäähyväiset eroavalta
ystävältänsä.



XXVIII LUKU.


    "Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt
    ja kuolee kukat kovan hallan alla.
    Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt
    kuin sammuu illan rusko taivahalla."

                                _Spenser_.

Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein
sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne
kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko
syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten
tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja
paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin -- olkaammepa nyt
kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme
itämaitten innostaviin kuvitelmiin -- kaikille on toki yhteistä se
varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on
kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi,
mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun
hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja
tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema
on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu
turhalta.

Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli
tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän
ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä
sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita.
Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja
kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää
mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän
lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt
pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka
kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole
avannut sitä totuudelle ja valolle.

Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken
juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja
Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti",
hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat
lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä,
joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. -- Jos minä olisin
sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. -- Minun äitini
usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan
sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto
varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin
tuntein kuin minä."

Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos.
Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut
hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti
Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia.
Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen
ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen
katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli
ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä,
Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat
sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli
polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä
rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia
huuliansa.

"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi
Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä
liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa
kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli
toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa
kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen.
Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei
ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime
aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun
ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä
vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen
on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja
rauhallisin mielin."

"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."

"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit
lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt
aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun
tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."

"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."

"Isä! Minun rakas, rakas isäni!"

"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä
purjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa
häntä niin paljon kuin voimme."

"Sanoitko sinä mitään, Mabel?" kysyi Dunham kääntäen päätänsä
tyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko
ruumistansa.

"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet
tehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön."

"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi
saattaa olla oikeassa."

"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän
tuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä
päivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että
Mabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi,
sillä kyllä kirja on oikein pidetty."

"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain
Vapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut,
että toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin
ansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun
täyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen
sovintotyö!"

"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat", kuiskasi Haukansilmä
Capille hiljaa; "luottakaa siihen, Mabel on oikeassa."

"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta
väärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan
juuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen
syvimmälle paikalle."

"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin
kuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa."

"Sen olen ennenkin kuullut", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. "Ah,
Mabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!"

"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas,
rakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!"

"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper -- neuvokaa
minulle rukouksen sanat."

Cap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut
mitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei
tunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan
ilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä
hyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa.
Jasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin
tuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän
hätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä
vaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa
he tuntevat voimiensa heikkouden.

"Isä", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille
kasvoillensa tyynen ilmeen, "minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun,
itseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta
heikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta."

Hänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista.
Ääneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan.
Kieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen
vanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi
jostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko
olemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.

Mabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen -- mutta siihen ei liittynyt
liioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja
hänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä
oli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti
esikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista
sanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän
kuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden
sisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä
sekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen
rukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen,
ettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat
hänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne
olisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat
lausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se
vaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella
pidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat,
jotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina
esille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.

Mutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta
miehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus.
Kielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava
lapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa
saivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista
kaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä
sopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka
hädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista
osallisiksi.

Tämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri
yksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi
sellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on
takertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi
pääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman
hänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus
ei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien
tunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja
sankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja
uskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt
raa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri
Mabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi
sanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut
lisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen
rukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin
rukouksen sisällys.

Vaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen -- ilmeinen, sillä hän
seisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan
vaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen
sielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa
puristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi.
Kun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari
kolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen,
eikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa
kääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset
nousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan
niistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus
sateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui
koko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli
sankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.

Kersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti
rukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.

"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!"
hän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. "Tämä
tuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!"

"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä
olin vielä lapsi."

Kersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi
täyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti
hänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti
useita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa
kanssa.

"Mabel, lapseni!" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein
haudan takaa, -- "Mabel, minä jätän sinut." Henki tällaisena hetkenä
näyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. "Minä jätän
sinut, lapseni; missä on sinun kätesi?"

"Tässä, rakkahin isä -- ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!"

"Haukansilmä", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon
Jasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä
omaansa, "ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle -- kuten -- te
molemmat tahdotte. Jumala -- siunatkoon -- siunatkoon teitä molempia!"

Tänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja
parin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä
molempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut
todellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa.
Kohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen
lämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne
hänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli
tapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.

Ystävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein
toiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja
Haukansilmä puhui. "Kaikki on lopussa, Jasper", hän virkkoi -- "nyt on
kaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on
tapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet
että näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa
olla sinun tai minun!"

"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?"

"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun
huomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus -- totisesti -- se on
juhlallinen luottamus."

"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa
sinulle sellaista", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.

"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä
en ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias -- todellakin luulen, että
minä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu
minuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne
unohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita."

"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel
Dunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi
jalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut."

"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin
suhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät
katsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär." Jasper
Vesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska,
mutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. "Miehet ovat
kateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus
minä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit
mieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä
sittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä."

"Me emme puhu siitä, Haukansilmä", keskeytti Jasper lyhyesti ja
kärsimättömästi, "sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella
ketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta
vaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille
vesille."

"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä
rajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja
linnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi
vedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä
nyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen,
mitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen
ottanut lukuun sinut, poika, -- sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun
Mabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin
haluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla
on ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon
olen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka,
johon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä
kuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja
minä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo
jonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole
onnellisempia kuin me neljä."

"Sinä unohdat, ystäväni", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja
puristaen sitä ystävällisesti hymyillen, "ettei minulla ole sitä
neljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen
suuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan
sinua ja Mabelia."

"Kiitos, poika -- minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä
sinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan
toinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa,
kuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta.
Hän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan
hirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta
tuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden
virkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän
äänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin
kantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä.
Katkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo
kerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin
joko jossakin onnettomuudessa -- tai toinen oli hänet minulta vienyt."

"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä
onkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta --
niin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?"

Sanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta
olisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas.
Ne tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin
syvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa.
Haukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin
poissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti
selvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun
paljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla
selvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on
silloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli
niin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että
kaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon
onnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen
mieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi
ihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten
intohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja
luonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille.
Ensimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja
tuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden
ehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä
saattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja
hän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten
tunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti
hänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen
rungolle istahtaen itse viereen.

Tänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden
voimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman
rikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta
hän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan
ystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen
salata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita
varmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi,
hän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.

"Jasper", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut
saada soimaan kaikki kuulijansa hermot, "tämä _on_ hämmästyttänyt minua!
Sinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun
turhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä
kuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin,
minä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa
sellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä
asia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin
ettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme."

"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia,
mutta Mabel ei rakasta minua -- hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä,
ja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa
unohtaa teidät molemmat."

"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut.
Mutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän _minusta?_ Mistä sinä
sen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!"

"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä
naimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?"

"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa
tunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita.
Oletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että
sinun tunteesi häneen ovat sellaiset?"

"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista
vääryyttä."

"Minä uskon sinua, poika -- minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit
lähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa
tapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä
mielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän
välillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?"

"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle
kaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle
velkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten
nuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä,
vaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat
ymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista."

"En minä, Jasper, en minä", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden
tunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa
merkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia
kertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. "En minä, Jasper, siitä
minä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella
ystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli
ikinä voi kertoa."

"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua,
Haukansilmä?"

"Ei, Jasper, -- ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle,
ettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että _hän_
ei ole kyllin hyvä _minulle_, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja
ihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret,
hennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja
menetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos
hän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi
minä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin."

Kuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta
ystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi
täysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon
sykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että
olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan
mustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä
ihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.

"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita",
lisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja
joka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain
lisäisi hänen suruansa. "Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen
poikansa kanssa -- ennenkuin poika kaatui -- tällä tavalla; mutta minä
en ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen -- ja
kaikista vähimmän Mabel Dunham."

"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta,
hymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus
tervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään
Mabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun
ajatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut
Mabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on
mennyt."

"Jasper", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja
arvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän,
"meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois
tältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin
puhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä
isä jätti huolenpidon tyttärestään minulle."

Jasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset
erosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia
velvollisuuksia.

Iltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut
leposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel
itki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa
kuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava
päiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju,
että he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni
Sanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna
kersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli
tyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen
samalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa.
Molemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki
toisessansa katkeran vihollisen.



XXIX LUKU.


    "Päätä hän käänsi leikiten vaan
    ja hymynhäivä huulilla karkeloi.
    Mut poika tunsi piston rinnassaan:
    Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."

                       _Laila Rookh_.

Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet
niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut
aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi
isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen
kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut
nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä
antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa
saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja
joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi
tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja
koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja
lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa
aina menettelee.

Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli
suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel
oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset -- tuskallinen ja sydäntäsärkevä
ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan,
saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme.
Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja
viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä
odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä
toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle
rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa
aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta.
Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa
ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.

"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni",
hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni
jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä
vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa
minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on
voimaa siihen."

Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret
aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän
omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla
olemassa.

"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella
avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa
hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi
tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin
esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja
pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa
juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin
hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi
mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin
kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."

Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta
kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi
kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa
vielä hymyilläkin.

"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus,
ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän
onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä
hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."

"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen
lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te
ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka
sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän -- on
totisesti -- ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin
muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on
opastanut toista metsien läpi."

Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti
hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.

"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi,
Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei
kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin
hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."

"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on
meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että
minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni
-- niin, minulla oli monet epäilykseni -- hän lopulta sai minut siihen
ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat.
Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs
asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän
tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein
ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä,
mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on
saatavissa."

"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä
keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää
kieltä."

"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin
toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."

"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman
kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen
olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin
ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä
käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita
mielenliikutuksen ilmeitä.

"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin
unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin
toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä,
liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset
omatessamme ne."

"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme
kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten
täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen
sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä
tavallisella:

"Mitäh?"

"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset
huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."

"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka
johtaa tekemään oikeutta -- vaikka se onkin _tuskallista_, kuten
sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen.
Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira
ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut
lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."

"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä
on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne
mitään."

"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen
hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.

Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi
pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan
heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis
kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta.
Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja
salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja
valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa
eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä
puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka
pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.

"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan
tällaista puheeksi?"

"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen
puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä
hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti
ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku.
"Niin, minun _täytyy_ olla villi, sitä minä en voi kieltää."

"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te
ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein
henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa
tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja
ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen
ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä
suuremmassa määrässä kuin teillä."

"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen
nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen
taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta
meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä
teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä
niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä
mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän
puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista
ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään,
ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut,
unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä
ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja
kuulla teidän äänenne helinää -- jos te olisitte kaiken tämän tiennyt,
olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"

Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi
tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi
kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan
punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut
ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan
kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin
Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä
aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan
silmiltä.

"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea
ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa.
Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät,
ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia
asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän
mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin
puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät
nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona,
mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta
kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän
luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän
naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että
joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte
asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein
salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen
eikä hänen kanssansa."

"Jasper!"

"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa
nyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä
yhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että
hän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä
se ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä
sydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa
teille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole
teidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne
samalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää
lapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa
vapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän
onneanne enkä mitään muuta."

Mabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien
kosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko
olennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.

"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?" hän kysyi. "Enkö minä isäparalleni ole
jo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?"

"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on
saanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia
kohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme
teitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin
minun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta,
muuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme
edessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi,
mitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en
luule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä,
karhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se
Luojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen,
joka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään
ruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että
puhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en
ole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi
teitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne
ystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon
myöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki
sellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies
saa valittaa -- kaikki seikat lukuun otettuina -- on hänen ulkomuotonsa.
Kun kaikki on selvillä -- minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani --
Mabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias -- niin olen
ihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni,
ellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni."

"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!" huudahti sankarittaremme
tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan
kunnioittaen ja hellyydellä, "te teette vääryyttä itsellenne; te
unohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne
minua!"

"Nyt, tässä on Jasper", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa
itseänsä harhaan, "hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin
kanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen
lisäksi hän on oppinut -- puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja
muutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea -- voi ymmärtää teitä
kaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata."

"Miksi kaikkea tätä?" keskeytti Mabel kärsimättömästi. "Miksi puhua
siitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?"

"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä
tuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut
kaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän
viimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa
tavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle,
kuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja
miten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle -- sillä vaikka te
voisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin
seuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta
kenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi -- niin hän sai --
puhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän
liikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä
siitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne,
sydämenne lämmöstä ja jaloudesta --"

"Jasper!" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli
hillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen
voiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin
avuton lapsi -- "Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?"

Vesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava
keskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on
helppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa
ja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja
ajatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella
kiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa
tuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli
saattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.

"Oi, Jasper!" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta,
"Haukansilmä!"

Vesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun
vuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille
suunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut
hienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita
minuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa,
tietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa
vaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja
vakavin ilmein.

"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä
ja kuulemisella ilman korvia", hän virkkoi päästyään niin likelle, että
hänen puheensa saattoi kuulla. "Niin, nyt minä ymmärrän -- ymmärrän --
sitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi
kuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva --
että minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta
hän _tahtoi_ sen toisin."

Jasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä
ihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden
tunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat
tunsivat, että he voisivat erota toisistansa -- sielussaan uusi, ihana
onnensa -- palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea
kuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan
Mabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja
onni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että
lempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen
kasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli
häneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi
omituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen
ilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi
polttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon
suloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin
tointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki
voimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:

"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat
taipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja,
jolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon,
ettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut,
raskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä
tahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä _tunnen_ sen ja se on
yhtä hyvä kuin jos _kuulisin_ sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin,
Mabel. -- Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika."

"Tunnin!" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri
syöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. "Toden totta, siitä ei ole
tuntia, Haukansilmä?"

"Tunnin!" huudahti Jasperkin samana hetkenä. "Ei, ei, kelpo ystäväni,
siitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!"

"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin
kokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa
minuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä.
Kaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä
onnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt
ja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa
keskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne -- miten hyvää
sillä tahtonettekin tarkoittaa -- voi muuttaa minun mieltäni. -- Niin,
Jasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä
uskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä
olisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos
oikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa
kersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te
sanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä
järjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on
suloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa,
kun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä,
kuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen
minulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus
ja villien pelosta --"

"Haukansilmä!"

"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus
minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina
teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja
palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta
ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin
nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani -- ja niin mielelläni
olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti
Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu
sitäkään, että olen tutustunut sinuun --"

"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että
olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en
koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."

"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen
häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla
pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista
päivää -- että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin
lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä
kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin,
mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani,
sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni
oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää
teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten
asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että
nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä
niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää
hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo
kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä
hakemaan."

"Jättää hyvästit!" huudahti Mabel.

"Hyvästit", kertasi kaikuna Jasper, "et suinkaan aikone jättää meitä,
ystäväni?"

"Se on parasta, Mabel -- se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja
kaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi
niin pian kuin suinkin -- ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin
vuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä
tulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel",
hän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, "ja suudelkaa
minua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. -- Sitten
erotkaamme."

"Oi, Haukansilmä!" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen
uudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi,
että sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin
rintaan. "Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian
meille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan
meidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?"

"Kyllä, niin se on", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, "minä koetan
ajatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin
vaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille;
aika on teidän mennä laivaan."

Tapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he
saapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli
vakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat
kyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.

"Siunatkaa minua, Haukansilmä!" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen
jalkojensa juureen. "Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!"

Tämä oppimaton, mutta jalosydäminen olento teki, niinkuin toinen pyysi,
ja auttaessaan häntä veneeseen hän näytti kyyneliin hukuttaneen
tuskansa, vapautuen siitä niinkuin joku katkaisee jäykän ja häiritsevän
kanteleen kielen. Ennenkuin he lähtivät, hän otti Jasperia kädestä ja
vieden hänet hieman syrjään puheli:

"Sinä olet helläsydäminen ja luonteeltasi taipuvainen, Jasper, mutta me
olemme molemmat raakoja ja villejä verrattuna tuohon hentoon, rakkaaseen
olentoon. -- Vaali häntä huolellisesti äläkä anna hänen milloinkaan
tuntea miesluonteen karkeutta. Sinä ajan kuluessa opit häntä
ymmärtämään, ja Luoja, joka hallitsee metsää ja merta ja joka rakastaa
hyvää ja vihaa pahaa, suokoon teille onnea ja kasvattakoon teitä kohti
täydellisyyttä."

Haukansilmä antoi ystävällensä merkin poistua ja seisoi paikallaan
pyssyynsä nojaten, niin kauan kuin kanotti laski Lokin viereen. Mabel
itki kuin sydän olisi pakahtunut eikä kääntänyt silmiänsä siitä
aukeamasta, jossa Haukansilmä seisoi hievahtamatta, ennenkuin kutteri
kääntyi niemen taa, jolloin saari kokonaan katosi näkyvistä.
Heittäessään viimeisen silmäyksen hän näki jäntevän miehen seisovan
paikallaan kuin hän olisi pystytetty niiden monien järkyttävien
tapausten muistomerkiksi, joiden todistajana hän oli ollut.



XXX LUKU.


    "Oi, suo'os mun kanssasi hengittää
    sitä ilmaa, min henkesi pyhittää!
    Ja vaikka se tietäni johtaisi minne,
    eloon tai kuoloon, sua seuraan sinne."

                                  _Moore_.

Haukansilmä oli tottunut yksinäisyyteen. Mutta kun Lokki kokonaan katosi
näkyvistä, hän oli menehtyä ikävään. Milloinkaan ennen hän ei ollut
tajunnut, että hänen täytyy elää eristettynä muusta maailmasta. Nyt hän
oli kuitenkin vähitellen tottunut elämään muiden kanssa ja omistanut
sivistyneen yhteiskuntaelämän tapoja, joihin liittyi ihana toivo
suloisesta kotionnesta. Kerta vilahduksella oli nyt kaikki kadonnut ja
hänet oli jätetty yksin, ilman toveria ja ilman toivoa. Vieläpä
Chingackgookkin oli jättänyt hänet, vaikkakin vain joksikin ajaksi, ja
hän tunsi, että hän nyt eli elämänsä vaikeinta ja ihmeellisintä aikaa.

Hän seisoi pyssyynsä nojaten, kuten edellä on sanottu, hievahtamatta
paikaltaan vielä kauan sen jälkeen, kun Lokki oli kadonnut näkyvistä.
Jäsenet näyttivät ainaiseksi paikoilleen kangistuneen ja vain sellainen
mies, jonka jänteret olivat lujat kuin rauta, saattoi niin kauan pitää
saman marmoripatsaan aseman. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, olivat
hänen askelensa hitaat ja raskaat, niinkuin hänen hartioillensa olisi
laskettu koko maailman kuorma.

Oli merkillistä, että tämän ihmeellisen olennon ajatukset ja elimet
pysyivät aina täydellisesti kurissa ja hän tajusi velvollisuutensa,
näyttäytyipä sitten elämä miltä puolelta tahansa. Tässäkään tapauksessa
eivät nämä ominaisuudet häntä pettäneet. Vaikka hänen ajatuksensa olivat
Mabelin luona ja hän muisteli yhä hänen kauneuttaan, sitä, että tyttö
piti Jasperista enemmän kuin hänestä, hänen kyyneleitään ja eroansa,
hänen askelensa kuitenkin johtivat häntä sinne, missä Kevät tuskansa
murtamana viipyi miehensä haudalla. Seuraava keskustelu tapahtui
tuskarooran kielellä, jota Haukansilmä sujuvasti osasi, mutta koska sitä
ymmärtävät vain ne, jotka sitä erikoisesti ovat tutkineet, me otamme
vapauden kääntää sen vapaasti englanniksi.

Kevät oli päästänyt tukkansa hajalleen ja peittänyt sillä kasvonsa.
Vuoroin hän istui kivellä, joka oli nostettu Nuolenpään haudasta,
vuoroin taas makasi ja piehtaroi haudan mullassa tajuamatta vähintäkään
toisen läsnäolosta. Hän luuli, että kaikki olivat lähteneet, eikä
Haukansilmän mokkasiinin hiljainen sipsutus ollut muuttanut tätä
ajatusta.

Haukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun
hän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli
kärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt
miehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.

"Kevätkaste", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja
lämpö, "sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään."

"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!" vastasi vaimo. "Nuolenpää on
mennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan
Keväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat
häntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä
haudalla."

"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta
vastaan. Uskothan sinä Manitouhun?"

"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on
jättänyt hänet yksin kuolemaan."

"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut
punaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja
saanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää
valkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät,
me parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo
sinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen
petollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa
sinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan."

"Nuolenpää oli suuri päällikkö", vastasi vaimo ylpeästi.

"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta,
Kevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii,
mutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän."

Haukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät
kuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa
hän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli
valmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan
ruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden,
jolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa
ystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä
koetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen
vähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä
turvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä
oli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä
yönsä.

Kuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi,
ettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat
pudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.

Näihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja
luottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä
etäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen.
Hiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen
hellyydellä ja vaistolla.

"Kiitos, Kevät, kiitos!" sanoi opas, "se on hyvin tarkoitettu, vaikka
hyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme
täältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut
kuulemaan järjen ääntä."

Kevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä
haudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne
vieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat
hänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla
lepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen
puolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja
että he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen
ajatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras
usko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä
hänen miehensä ehkä oli rikkonut.

Aamulla kaikki kolme jättivät paikan -- Haukansilmä vakavana ja
hillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät
nöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan
kanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä
ja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten
sousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi
ilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien
intiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin
kesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi
vihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.

Päivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen
lahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat,
että siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin
koristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi
levännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja
kodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin,
oli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja
sydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook
oli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut
sydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti
hymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän
oli.

"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?" kysyi opas vihdoin kuiskaten,
sillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä
kysymystä.

"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen
meitä."

"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen
sydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt
käsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?"

"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap
jätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä
mitään ystävästäsi Suolavedestä."

"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja
minä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin.
Nauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?"

"Hän teki molempia, ystäväni; mutta --"

"Niin, sehän on heidän tapaistaan -- he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä.
Oi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein,
mitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli
minua tuona ihanana hetkenä?"

"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu
sinusta joka päivä -- ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta,
niinkuin me."

"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper.
Chingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää
sitä enää -- kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti.
Niinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni
nähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa."

Jasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi
entisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin,
että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli
sydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä
vierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku
tottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä
luottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen.
Jälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret
vaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän
loi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista,
jotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli
hartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä
katse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta
keskusteltavaan asiaan.

Vihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli
jo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti
erämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun
Haukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti
hyvästinsä.

"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova", hän
nauroi, "mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä."

"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan" keskeytti sankarittaremme
kiihkeästi.

"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan
murheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin
voimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa,
samoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä,
joka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on
tekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei
olisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu
mitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen
nähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi
kantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel -- en
koskaan suutele enää teitä. -- Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä,
poika, purista sitä -- ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. --
Ja nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin", -- estäen
Mabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä -- "teidän
ei pidä tehdä niin --"

"Haukansilmä", kysyi Mabel, "koska me taas kohtaamme toisemme?"

"Sitä olen itsekin ajatellut -- niin, minä olen ajatellut sitä. Jos
kerran tulee se aika, jolloin voin kohdata teitä sisarenani tai
lapsenani -- ehkä on parempi sanoa lapsenani, sillä te olette kyllin
nuori voidaksenne olla minun tyttäreni -- silloin minä palaan, sillä
suuresti keventäisi sydäntäni saada nähdä teidän onnenne. Mutta jos minä
en voi, hyvästi! hyvästi! -- Kersantti oli väärässä -- niin, kersantti
oli väärässä!"

Tämä oli viimeinen, mitä Jasper Western ja Mabel Dunham koskaan kuulivat
hänen lausuvan. Hän poistui, niinkuin sanat olisivat panneet hänet
nyyhkimään, ja oli pian ystävänsä rinnalla. Heti kun tämä huomasi hänen
lähestyvän, hän nosti taakkansa selkäänsä ja alkoi astella uraa pitkin
odottamatta, että toinen olisi häntä puhutellut. Mabel, hänen miehensä
ja Kevät katselivat Haukansilmän jälkeen toivoen, että tämä tekisi
jonkun jäähyväismerkin tai katsoisi kerran jäljelleen, mutta hän ei
kääntänyt päätänsä. Kerran tai kahdesti he luulivat hänen päänsä
järähtävän, niinkuin sitä olisi puistanut sisäinen katkeruus ja tuska,
ja käsi heilahti, niinkuin hän olisi tiennyt, että häntä katseltiin:
mutta voimakkaat askelet, joiden jäntevyyttä jäytävä suru ei ollut
voinut heikontaa, veivät hänet yhä etemmä uraa pitkin, kunnes hän katosi
metsän varjoisaan poveen.

Ei Jasper eikä hänen vaimonsa koskaan enää tavanneet Haukansilmää. Pari
vuotta he vielä viipyivät Ontarion rannoilla, mutta sitten Capin
hartaista pyynnöistä suostuivat muuttamaan New Yorkiin, jossa Jasperista
tuli hyvinmenestyvä ja kunnioitettu kauppias. Kolmesti vuosien kuluessa
Mabel sai lahjaksi kallisarvoisia turkiksia ja hänen tunteensa sanoivat
hänelle, mistä ne tulivat, vaikk'ei minkäänlaista lappua ollut mukana.
Kerran, ollessaan jo monen nuorukaisen äiti, matkusti Mabel poikineen,
joista vanhin esiintyi hänen ritarinaan, mohokkien asumaseuduilla.
Siellä hän huomasi eräässä tilaisuudessa yksinkertaisesti puetun miehen,
joka tarkasteli etäältä häntä niin kiihkeästi, ettei hän voinut olla
kyselemättä tarkemmin tuosta miehestä. Silloin hänelle kerrottiin, että
mies oli kuuluin metsästäjä näillä main -- tämä oli vallankumouksen
jälkeen -- luonteeltaan jalo ja puhdas, oikeudenmukainen ja omituinen,
joka ei sisäiseen maailmaansa ketään päästänyt, ja täällä häntä
sanottiin Nahkasukaksi. Sen enempää rouva Western ei saanut tietää,
vaikkakin tämän oudon ja omituisen metsästäjän näkeminen tuotti hänelle
unettoman yön ja muutamiksi päiviksi heitti surunhäivän hänen vieläkin
kauniille kasvoillensa.

Se kaksinkertainen vahinko, jonka Kevät oli kärsinyt menettäessään
miehensä ja heimonsa, vaikutti häneen, kuten Haukansilmä oli ennustanut.
Hän nukahti eräänä iltana Mabelin majassa järven rannalla, ja Jasper vei
hänen ruumiinsa Tuhatsaarille, jossa hautasi hänet Nuolenpään viereen.

Lundie vietti vihdoin häät nuoruutensa lemmityn kanssa ja palasi
kotiseuduillensa karaistuneena ja jäykkänä soturina. Hänen nuorempi
veljensä on säilyttänyt hänen nimensä meidän aikoihimme asti, sillä hän
peri veljensä arvon ja aseman, jonka hän kuitenkin pian vaihtoi tuntien
taipumustensa vetävän häntä merille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haukansilmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.