Title: Martti Luther - Elämäkerta
Author: Meurman, Agathon
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Martti Luther - Elämäkerta" ***


MARTTI LUTHER

Elämäkerta


Kirj.

A. MEURMAN.


Kansanvalistus-Seura, Helsinki, 1901.

K. Malmström'in kirjapaino, Kuopio.



SISÄLLYS:

    I. Paavikirkko XV vuosisadalla.
   II. Ase taotaan.
  III. Kiirastulessa.
   IV. Opettajana.
    V. Luther reformaattorina.
   VI. Taistelutantereella.
  VII. Tunnustus maailmanvallan edessä.
 VIII. Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.
   IX. Reformatsiooni juurtuu.
    X. Augsburgin valtiopäivät.
   XI. Rauha myrskyssä.



I.

Paavikirkko XV vuosisadalla.


Kauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta,
muuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa
hengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli
lausunut: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli asettunut
kruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän
Pietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa
korkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja
ja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet
henkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen.
Politiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja
hänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että
hallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen
kapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten
kaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi.
Jokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa,
tunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon
seitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan.
Paavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja
vapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä.
Hän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä
vapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin
asianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen
mitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten
laitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa
oli Saksan "rehellinen ja uskonnollinen kansa" joutunut paavien
lypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan
ystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan
raha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä
vihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli
lujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen
uudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista
vuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon
nousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.

Paavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät
rahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka
verottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä
rikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä
tuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin
10,000 guldenilla. Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita
summia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen
villainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys.
Pappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti "kuten pörssissä ainakin".
Niitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen
kunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian
valittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin
papillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita
pappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat
kappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja,
tallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja
määrättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista
tointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään
kaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.

Minkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit
elivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat
sielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia
reformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät
he julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin
määrättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset
soturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut,
elivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin
ulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki
kertoi nauraen: "meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan
tulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä
suutelemattomana." Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa.
Nunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat
semmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä
luostareista suorastaan uskomattomia asioita.

Ja koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli
pyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa
papistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein
miehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa
rikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä
ainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden
ikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti
mitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi,
jommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä
irstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa
itselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle,
joka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa
ruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia
tosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa.
Niinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: "Epäilemätöntä
on, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi
viralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän
johtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo."

Valituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista
ja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse
kirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen
parantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua
myönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin
tehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon
tuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin
luostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan
ulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä
ymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten
hallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään
rohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja
kuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja
jolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä
Canossan linnassa. Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset
monella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä
kuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se
sitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin aikana ja sen jälkeen
vielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.

Ylläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta
uskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta
kurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla.
Kansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä
nöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat
olivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti
suorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin
kuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet
houkuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan
tarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin
pääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko
varsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen
elämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin,
se höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli
päähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin
ja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui
suorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi.
Maaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä kilpailla
kaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi.
Mikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena
kaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana
Jesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja
munkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen
ylösnousemisen johdosta.

Kristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut
unohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa
tuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä
oli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy
Mariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja
säännöllisesti luki "Avemariansa". Hänelle ilmestyi itse Kristus,
joka sanoi: "Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja
rakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla."
Pappi vastasi: "Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan." Myöskin
pyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä
yleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli
vielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse
kullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla
ja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä
Henrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla
pyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla
p. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista
paransi p. Ottilia.

Rukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku
aineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen,
vaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä
löytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa,
Kristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät
lukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri
kokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku,
sekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy
Marian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää
olleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu
Trierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle
uskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä
sairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin
aikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera
pyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle
lahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä
paavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset.
Vaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre,
olivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse
Rooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden
oli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä
varten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä
riemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti
vaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi
Clemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin
määräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä
että kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten
ja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten
puolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua
tavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi.
Siinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät
kai hurskaat vaeltajat.

Viisikolmatta vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat
jokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen
oli anekkikauppa omansa. Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta
tehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja
jo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta
maksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin
ostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan
ijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä
vaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.

Munkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi.
Niiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen
suussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus
heitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja
oppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä
siellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät
miehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä
yksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden
loiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla
suurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he,
semminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin
ripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi
kateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja
epäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin
kiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa
oman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen
luostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat
muodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä
sekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä
iloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen
mukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin,
niin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.

       *       *       *       *       *

Ihmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys
Jumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei
löydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa
työtä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä
rauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden
keino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle
ihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt
kirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa,
on murheellinen henki ja särjetty sydän. Pimeydessä vaeltaen etsivät
ihmiset Jumalaa, multa hän oli liian korkealla ja istui vaan
tuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen
muuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.

Ne, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät
muun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa,
mutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan
ja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas
eksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut
paluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa
nälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin
synnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia
kertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat
kuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli
sovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli
lihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun
esim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella,
tuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä
katumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia.
Merkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit,
itsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia,
jotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista
kaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina,
ruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi
tämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja
kirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että
flagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin
roviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee
pimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.

Kuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset
pyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien
anteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot
kävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja
vihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli
apu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa
hengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen
tauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis
tehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan
voinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin
pyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä
jäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa
kohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja
palveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi
ja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä
Brandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se
ihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi.
Paikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen
käyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo
milloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää
henkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta
Saksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä
samanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo,
kuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella
1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien
ja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin
ja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa
"pyhän veren" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja
rukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he
raivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten
ruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti
levisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat
isäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun
pakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa
eikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja
huonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi.
Tämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin,
kuten esim. "mustan jumalan äidin" luo Altottingissä 1489, "pyhän
veren" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 "pyhän Annan pään" luo
Dyrenissä.

Näin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta
tässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin.
Varsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin
kirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka
sai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen
liittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja
kirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen
kukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla,
jälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin
nimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä
kidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät
ihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan
sen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon
kerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä
se todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien
veri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen
hedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä
Piemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon
väärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin
yliopiston professori Juhana Wiclif. Hän vaikutti ei ainoastaan
opettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin
kirkon "antikristillisyydestä". Paavi sai häntä vastaan aikaan
oikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä
siksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä
huolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin
Lontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään
ei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa
jopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428
vihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman
vihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita
sanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan
hävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia
jälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka
eivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli
itse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s.
mystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti
uskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa
miettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja
koko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse
Jumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi
samaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman "Saksalaisen
teologiian". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna
terveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista
eivätkä siihen kyenneet.

Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se
menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen
talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin
yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon.
Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin
kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät
Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat
ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta
kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti
häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin
"interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään
kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss
muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä
lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike
levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja
tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen
kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli
antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta
Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala,
paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon
omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin,
joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne
polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen,
johon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta
hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja
kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä
kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa,
kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu
polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan
tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen
uskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo
oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan,
voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin
elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.

Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä
kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse
perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset.
Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut
vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen.
Jumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat
lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi
yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi
järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla
kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko
oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä
oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli
kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi
muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin
skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki
hengelliset kysymykset.

Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen
kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan
uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä,
yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli
säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet,
joita yleensä sanottiin "humanisteiksi", harrastivat etenkin vanhojen
kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan
raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän
luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita,
pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan
halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet
löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman
muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli
heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien
siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle
syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se
voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin
(eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat
opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta
syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin
historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan
Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla,
hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia
väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas,
ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin
puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä
oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta
hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden.
Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon
helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he
toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö.
Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin
kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se
satakertaisen hedelmän.

Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista
vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa,
tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi
isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan
tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut
oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli
kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla
tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus
sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan,
missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat
ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.

Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten
muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa
uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden
uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman
maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa
huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen
tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa
sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien
täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta,
kantavan kalastajan edessä.

Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi.
Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea
ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli
täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan
ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan
hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien
välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen
kunniansa hämmentyisi.

Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta
katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa
Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien
hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä
pyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala
katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.



II.

Ase taotaan.


Saksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku
isiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu,
sukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta
Zinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa
toimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti
nuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa
kotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa
oloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa
kovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen
aikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa
antamaan sijaa hellille tunteille.

Aineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen
aikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän,
mutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin,
sen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä,
pyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki
oli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska
niin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen
vakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä
hengen kaipuulle.

Marraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen
lapsi, vastainen "Saksan suurin mies", joka kasteessa sai nimen
Martti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti
perhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli
kaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara,
ja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui
vanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi
aikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään
hellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja
ruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino,
minkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään
anteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät
opettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen
kansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä
etsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin
Jumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän
käsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana
vanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa
armoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan
puhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.

Myöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän
menettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat
olivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella
ja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät
vanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se
on vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä
suljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän
saattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se
kuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista
iloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy
meidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa
juurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi
ja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä,
hän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa,
musiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui
katkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä
monenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme
tuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.

Martin jo varhain kehittyneelle tunne-elämälle eivät antaneet kotiolot
mitään tyydytystä. Sitä luuli hän löytävänsä kirkon helmassa. Syvään
tunkivat hänen sieluunsa juhlalliset virret, salaperäinen suitsutus,
juhlakulkueet ja nuo muut lukuisat mysteriot. Hän pääsi siellä
ajattelemasta rankaisevaa Jumalata. Kirkkohan oli anteeksi antava
äiti; siellä hän sai mielikuvituksessa seurustella hellien, aina
esirukouksillaan syntisiä auttavien naispyhimysten, neitsy Marian,
pyhän Annan y.m. kanssa. Siellä tapasi hän vihdoin sitä rakkautta,
jota hänen lapsensydämmensä kirkon ulkopuolella turhaan etsi; siellä
aavisti hän korkeampaa maailmaa, ja siellä heräsi hänessä hiljainen,
syvä halu päästä sen salaisuuksien perille. Siten tuli hänelle kirkko
_kirkkona_ hänen ensimmäisen tulisen rakkautensa esineeksi, ja kuinka
katkerasti ja kestäväisesti hänen täytyi taistella vapautuaksensa
siitä, sen todistaa hänen elämäkertansa. Kun hänen omatuntonsa
pakotti häntä vastustamaan erityisiä väärinkäytöksiä kirkossa, ei
hän mitenkään luullut loukkaavansa itse kirkkoa. Päinvastoin luuli
hän, että kaikki rehelliset kirkon vartijat kohta asettuisivat hänen
puolellensa puhdistamaan niitä tahroja, joilla pahanilkiset väärentäjät
olivat armasta äitiä heidän tietämättänsä saastuttaneet. "Olen paavin
huoneessa ja kirkossa kastettu", kirjoitti hän taistelunsa alkuaikoina,
"enkä tahdo unohtaa isäni huonetta, tahdon sitä suuresti kunnioittaa,
langeta sen jalkojen juureen, _kun minun vaan sallitaan uskoa Herraani
Kristukseen_." Yhtä vaikeata oli hänen erota niistä pyhimyksistä,
joiden rakkautta hän luuli lapsena nauttineensa ja vastarakkaudella
palkinneensa. "Ylen katkeralta tuntui minusta erota pyhimyksistä,
joihin olin niin syvästi mieltynyt ja hurmaantunut." Askel askeleelta
pakottivat itse kirkon vartijat häntä näkemään, että koko kirkko
päästään ja jäsenistään oli uudistettava. Se oli hänen suuri surunsa.

Seitsenvuotiaana pantiin pieni Martti kouluun. Ainoastaan kauhulla
saattoi hän myöhemmin muistella näiden ensimmäisten kouluvuosien
julmuutta. Opetusaineet olivat sisäluku, kirjoitus, vähän laskuoppia ja
uskontoa, latinan kieliopin alkeet ja kirkkolaulu. Senaikuinen opetus,
ainakaan tässä koulussa, ei tietänyt muusta kuin ajattelemattomasta
ulkoluvusta, eikä muusta opetus-välikappaleesta kuin vitsasta.
Kerrotaan, että Martti-poika saattoi yhtenä aamukautena tulla
viisitoista kertaa ruoskituksi. Jos oli koti ankara niin oli koulu
julma. Myöhemmin kertoi Luther "koulun helvetistä ja kiirastulesta,
kun kaikesta vavistuksesta, tuskasta ja voivotuksesta huolimatta ei
sittenkään opittu mitään". Seitsemän vuotta kesti tämä kidutus.

Isä ei kuitenkaan hellittänyt tuumasta hankkia Martillensa, jonka
lahjakkaisuus oli tullut huomatuksi, korkeampaa oppia. Suuria varoja
tosin ei ollut hänellä vieläkään, mutta siihen aikaan saivatkin
pojat varhain itse pitää huolta toimeentulostaan. Saksassa niin
kuin meilläkin oli "teininä" kulkeminen, s.o. kerjuu, muodostunut
varsinaiseksi elinkeinoksi koululaisille. Tosin oli semmoinen
elämäntapa vaarallisille viettelyksille altis; moni joutuikin jo
alusia haaksirikkoon, mutta ne, jotka pelastuivat, kehittyivät
lujaluontoisiksi ja itsenäisiksi.

Martin tuli nyt lähteä Magdeburgiin opintojansa jatkamaan. Hyviä
neuvoja ja varoituksia sai hän kyllä vanhemmiltaan lähtiessään
matkaan, mutta sitä vastoin varsin niukasti muuta evästä. Tottunut
oli hän kyllä köyhyyteen, ja kovia oli hän kaikkialla kokenut; se
kuiva leipä, joka hänelle ripoi laulaessaan ovien edustalla, riitti
siis kutakuinkin, eikä hänen mielensä siitä masentunut. Magdeburgin
koulu olikin onneksi toista laatua kuin se, josta hän oli lähtenyt.
Siinä todellakin tahdottiin kasvattaa ja opettaa. Mutta hän ei saanut
nauttia tätä opetusta enemmän kuin yhden vuoden, eikä se siis saattanut
suuria tuloksia tuottaa. Pysyväisimpänä muistona sieltä säilyi hänessä
Anhaltin ruhtinas Wilhelm, joka oli antautunut fransiskaanimunkiksi
ja kulki ovesta ovelle kerjäläissäkki selässään paastojen ja
katumusharjoitusten tähden lopen riutuneena. Näin sitä kai Jumalaa
lepytetään ja autuutta ansaitaan, arveli Luther.

Vanhemmat siirsivät nyt hänet Eisenachiin, joka oli heidän
kotipaikkaansa lähempänä, ja jossa hänellä oli sukulaisia äidin
puolelta. Leipäänsä täytyi hänen yhä kerjätä niinkuin ennenkin. Mutta
siellä kuitenkin ensikerta pilkisti pieni auringonsäde hänen synkkään
nuoruuteensa. Erästä varakasta kauppamiehen vaimoa, Ursula Cottaa,
ihastutti Lutherin kaunis lauluääni; rouvan tuli häntä sääli, ja Luther
sai perheessä aterioida, joskus asuakin. Muitakin suosijoita ilmaantui
hänelle, ja oppiminen kävi sujuvasti taitavien opettajien johdolla.
Neljä vuotta kävi Luther Eisenachin koulua, ja pidettiin silloin
erittäin etevänä oppilaana, kypsyneenä siirtymään Erfurtin yliopistoon.

Vuonna 1501 alkoi Luther opintojansa tässä yliopistossa, jolla oli
maine Saksan etevimpien joukossa. Vanha skolastiikki Aristoteleen
logikan pohjalla oli kyllä vielä valtiaana eikä kukaan uskaltanut
epäillä kirkonopin erehtymättömyyttä, vaikka siellä edellisen
vuosisadan keskivaiheella Jakob Jüterbockista ankarasti oli moittinut
kirkon turmelusta ja melkein samanaikainen Juhana Wessel evankeelisen
oppinsa tähden kuollut vankeudessa 1486. Mutta kaikki jäljetkin
näistä opettajista olivat jo kadonneet, ja näennäisesti horjumattomina
seisoivat taas kirkon muurit.

Isän tahdosta piti Lutherin antautua lainopilliselle uralle. Perheen
taloudellinen tila oli jo siksi parantunut, että Luther saattoi ilman
leipähuolia suorittaa opintojansa yhä suuremmalla menestyksellä, ensin
filosooffisessa tiedekunnassa, jossa hän 1502 saavutti ensimäisen
akadeemisen arvoasteen bakkalaureuksena. Vuonna 1505 vihittiin hän
maisteriksi. Nyt oli siis aika ruveta lainopin tutkimiseen, mutta
varsinaista halua siihen Luther ei tuntenut. Isänsä tahtoa olisi
hän kuitenkin noudattanut ja epäilemättä kohonnut jonkinlaiseksi
ruhtinaalliseksi kansleriksi, ellei korkeampi käsky olisi vienyt hänet
vallan toiselle ja aavistamattomalle uralle.

Lutherin erinomaiset luonnonlahjat, joita hän kehitti uupumattomalla
ahkeruudella, saivat sekä opettajia että opintotovereja ennustamaan,
että hänestä vielä koituisi Saksalle suuri mies. Mutta millä alalla?
Korkeat kardinaalivirat olivat melkein poikkeuksetta italialaisten
käsissä, ja tie niihin kävi tavallisesti luostarien kautta, jotka jo
olivat joutuneet valistuneempien ylönkatseen alle. Se mahdollisuus,
että Luther antautuisi laiskottelevaan munkki-elämään ei juolahtanut
kenenkään, kaikkien vähimmin isän, eikä suinkaan Lutherinkaan mieleen.
Kuka olisi voinut ajatella munkiksi tuota reipasta ja nerollista
maisteria, joka iloisesti seurusteli kumppaniensa kanssa ja elähytti
heidän iltamiansa laululla ja huilun soitolla, johon hän oli
harjaantunut omin neuvoin satunnaisen sairauden aikana. Hän oli, näet,
eräällä matkalla tapaturmaisesti loukannut tykytyssuonen reidessään ja
oli todellakin hengenvaarassa verenvuodon tähden. Mutta pyhimykset,
joita hän avuksensa huusi, pelastivat hänet sillä kertaa, niin ainakin
hän itse käsitti asian.

Tuon reippaan ja virkeän nuorukaisen iloisuuden alla piilei kuitenkin
sydämmen salaisessa sopukassa kalvava mato. Lapsuudesta saakka oli
hänessä, kuten näimme, uskonnollinen harrastus, ja kirkon komeita ja
salaperäisiä menoja rakasti hän. Mutta niiden takana vallitsi ankarana,
leppymättömänä tuomarina Jumala, joka säälimättä rankaisi kaikki
tekemiset ja laiminlyömiset. Jos jo hänen maallinen isänsä rankaisi
hänen rikoksensa, kuinka ankarasti eikö vanhurskas Jumala tuomitsisi
hänen syntejänsä. Viimeisen tuomion kauhut ja nuo peräytymättömät
sanat: "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen
tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä", ne
kajahtelivat hänen sydämmessään, ja ne yksin kajahtelivat pappien
saarnoissa. Kuinka äkkiarvaamatta tämä kauheuden päivä saattaa koittaa,
sen oli hän huomannut äsken hänelle sattuneesta tapaturmasta,
sitä oli hänelle taas muistuttanut erään hänen nuoren ystävänsä
äkillinen kuolema. "Mitä minun pitää tehdä autuaaksi päästäkseni",
se kysymys häämöitti hänelle iloisimmassakin seurustelussa. Hetkiä
oli, jolloin kumppanit semmoisissakin tilaisuuksissa huomasivat hänen
äkkiä muuttuneen miettiväksi ja alakuloiseksi. Syytä eivät tienneet,
arvelivat vaan, että nythän "muusikerimme", joksi he sanoivat häntä
soittotaidon tähden, on vaihtunut "filosoofiksi".

Eräänä päivänä saivat Lutherin ystävät kutsuu saapua hänen luoksensa
illanviettoon. Äsken kaupungissa raivonnut rutto oli vihdoin lakannut,
siinä kai aihe kutsuun. Isäntä vastaanotti vieraitansa entisellä
reippaudella ja ystävyydellä. Vilkasta olikin keskustelu; useat
kutsutuista olivat juuri suorittaneet yliopistokurssinsa ja olivat
astumaisillaan elämän avarammille aloille. Lutherista taas tiesivät
kaikki, että joko hän jäisi yliopistoon tahi antautuisi muille aloille
niin oli hänellä aina edessä valoisa ja kunniakas tulevaisuus. Tunnit
lensivät pois; keskusteluja höystettiin laululla ja soitolla. Mutta
lopulla näkyi isäntä muuttuvan vakavaksi jopa juhlalliseksi. "Jumala
on lähettänyt minulle käskynsä", sanoi hän. "Palatessani matkalta
Erfurtiin saavutti minua Thyringenin metsässä kauhea ukkosilma.
Toinen jyskäys seurasi toista, salamat risteilivät pääni yli, ja yksi
vihdoin iski maahan aivan jalkani juureen. Olihan tässä vihastuneen
Jumalan ääni ja viimeisen tuomion ennakkonäytös. Olin yksin eikä
suojaa missään, saattoihan salama iskeä minuun ja silloin seisoisin
ijankaikkisen tuomion edessä. Turhat ovat silloin rukoukset. Minä
vaivuin polvilleni maahan ja huudahdin: 'Auta, armias Anna, minä
rupean kohta munkiksi'." Toverien hämmästys ja suru oli tuskallinen. He
koettivat saada hänet luopumaan ajattelemattomasta lupauksestaan. He
kuvasivat hänen isänsä murheita ja suuttumusta, kuinka paljon yliopisto
ja vihdoin koko Saksa menettäisi. Mutta kaikki oli turhaa. "Päätökseni
on peruuttamaton. Täytyy luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen
ristin juureen. Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo,
ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan."

Synkällä mielellä palasivat toverit niin iloisesti alkaneista pidoista.
Kun he toisena aamuna palasivat Lutherin asuntoon, koettaaksensa eikö
mikään keino auttaisi, tapasivat he sen tyhjänä. Ainoastaan käärö, joka
sisälsi maisteri Martin maisteritakin, juhlapuvun ja maisterisormuksen,
jotka hän oli määrännyt lähetettäviksi vanhemmillensa, löysivät he
huoneen nurkassa. Erfurtin Augustiiniluostarin ovet olivat suljetut
Martti Lutherin takana, hän oli elinajaksensa sinne haudattu,
maailmalta ja isänmaaltaan kadotettu, niin silloin luultiin.



III.

Kiirastulessa.


Vanhemmat, yliopiston opettajat, toverit, kaikki päästyänsä iskun ensi
huumauksesta, olivat suutuksissa Lutherille, mutta semminkin munkeille,
jotka epäilemättä olivat kietoneet nuoren miehen pauloihinsa. Tuo
halveksittu munkkielämä oli siis vielä niin voimakas, että se saattoi
houkutella etevää oppinuttakin, ja tehdä hänestä laiskottelevan
tyhjäntoimittajan.

Meidän aikamme, jolle kaikki seuraavat tosiasiat ovat selvillä,
tunnustaa, että tuo käsittämätön, surkea tapaus oli suorastaan
Jumalan säätämä. Jos vihdoinkin kirkko oli puhdistettava, niin oli
välttämätön, että vastaisen reformaattorin täytyi oppia omassa
itsessään tuntemaan kirkon autuudenjärjestelmän koko onttouden ja
mahdottomuuden. Hänen täytyi taistella hikiin ja veriin, ansaituksensa
autuutta noudattamalla läpi koko asteikon kirkon kaikkia pienimpiäkin
katumustemppuja. Hänen täytyi joutua epäilyksen syvimpään kiirastuleen,
säilyttääksensä vastaisen elämän kiusauksissa sen sulouden ja
rauhan tunteen, joka valtasi hänet, kun hän vihdoin Jumalan armosta
sai kuulla lohduttavan päästösanan: "vanhurskas elää uskostansa",
syntisen synnit on Jesus Kristus sovittanut kuolemallansa, ja
ihminen pääsee hänen sovitustyöstään osalliseksi yksinomaan uskon
kautta. Oli ennen Lutheriakin moni moittinut kirkon väärinkäytöksiä,
semminkin anekkikauppaa, mutta he eivät olleet persoonallisesti niihin
tutustuneet yhtä perinpohjaisesti kuin Luther, ja heidän sanansa
haihtuivat ilmaan tahi tukehdutettiin tulella ja miekalla.

Keskiajan kuluessa oli luostarit vähitellen kaiken kurin puutteessa,
joutuneet täydelliseen siveelliseen rappiotilaan. Oli kyllä
silloin tällöin intoilijoita, jotka koettivat saada luostarien
alkuperäiset ankarat, säädökset noudatettaviksi. Mutta luostarien
ylijohtaja, kenraali, joka asui Romassa, ja jota kannattivat
provinsiaalit, paikallisten luostarien päälliköt, kokivat estää
kaikkia muutoksia. Saattoihan siitä joskus syntyä vaatimus opinkin
puhdistuksesta. Sittenkin liittyi viiteen semminkin useita
Augustiiniluostareita kongregatsiooneiksi, jotka ottivat alkuperäisiä
sääntöjä noudattaaksensa. Semmoista uudistusta harrasti erittäin
Juhana von Staupitz, joka 1503 valittiin augustiini-luostarien
kenraalivikaarioksi. Uusia sääntöjä vahvistettiin, joissa munkkeja
kehoitettiin ahkeriin opintoihin ja pyhiin raamatun hartaaseen
lukemiseen. Jonkinmoinen tieteellinen harrastus olikin huomattavissa
Augustiiniluostareissa. Yliopistossa tavattiin useita niiden jäseniä
sekä opettajina että oppilaina. Mutta lujasti pysyivät hekin
keskiajan kirkollisissa opeissa. Pääkappaleena oli pyhiin neitsyen
ja hänen pyhän äitinsä, Annan palveleminen, sekä ankara kirkkokurin
noudattaminen. Jumalan ihmeellinen johdatus, jonka yleensä huomaamme
Lutherin elämänvaiheissa, on nähtävä siinäkin, että hän joutui
Augustiiniluostariin. Jos hän olisi liittynyt esim. raakoihin
Dominikaaneihin, näiden ahkerien anekkikaupan harjoittajien ja kaikkien
paavillisten väärinkäytösten ehdottomiin puolustajiin, on epäiltävää,
olisiko ollenkaan Lutherin elämäntyö tullut suoritetuksi.

Luther oli nyt mielestään päässyt rauhan satamaan, pyhien miesten
seuraan, jossa hän sai maailman hälinästä erotettuna, yksinomaan
palvella Jumalaa, lepyttää häntä lihan kuolettamisella, ja omilla
hurskailla töillänsä ansaita ijankaikkisen elämän autuuden. Ensi
tehtävänä oli luostarisääntöjen kaikkinaisten ulkonaisten temppujen
harjoittaminen, miten kävellä, miten polvistua, miten suunnata katseet
maata kohden, oppia rukousnauhan rukoukset ja "avemariat". Mutta
ennen kaikkea vaadittiin ehdotonta alistumista ylempien tahdon alle,
nöyryyttä ja itsensäkieltämistä tietysti luostarisääntöjen käsityksen
mukaan. Ja vähimpään saakka tahtoi Luther noudattaa kovimmat ja
turhanaikaisimmatkin määräykset. Vastaisen Jumalansoturin täytyi käydä
tarkkaa rekryytti-koulua, voidaksensa, kun aika kypsyi, tuntea niitä
aseita, joilla Kristuksen evankeliumia vastustettiin.

Kun hänen sallittiin käydä luostarin ovesta ulos, sai äsken vihitty
maisteri uudestaan ottaa kerjäläisreppu selkäänsä, kulkea kumarruksissa
ja silmät maahan luotuina joka portin edessä almuja keräämässä. Mahtoi
olla noille taitamattomille munkeille mieleen, kun saivat tällä tavoin
nöyryyttää sitä miestä, joka äsken oli ollut yliopiston kunniana. Kun
häntä kerjuumatkallaan tapasi joku entinen toveri ehkä leipä kädessä
ja iloisesti tervehti häntä, ei hän saanut vastata sanaakaan, vaan
hänen tuli kumartaa maahan saakka ja kiittää. Luostarissa taas pantiin
hän suorittamaan alhaisemmat työt, puhtauden pidon y.m. Lisäksi tuli
säännöllinen viikkorippi, jolloin ripittävän tuli tunnustaa kaikki
syntinsä ja erittäinkin luostarisääntöjä loukkaavat rikokset ja
laiminlyömiset, jolloin hänelle määrättiin asianmukaisia, usein varsin
vaikeitakin rangaistuksia.

Mistään jatkuvista opinnoista ei voinut olla puhettakaan. Luther
ei ollut lähtenyt luostariin tullaksensa oppineeksi vaan pyhäksi.
Ja pyhyys oli saavutettava lihan kiduttamisella, paastoomisella,
rukouksilla ja ripityksillä. Täyttä totta teki hän, taivaan valtakunnan
oli hän pyhyydellään valloittava. Hän oli päiväkausia nauttimatta
mitään ruokaa, hän valvoi yöt lävitsensä, makasi kylmällä lattialla
ja joutui usein tainnoksiin, kunnes hän oli horjuvan luurangon
kaltainen. Tuskallisimpana oli hänelle sittenkin yhä kalvava omatunto
ja ijankaikkisen kadotuksen pelko. Yhä tunsi hän sydämmessään
"kiirastulen ja helvetin tuskat, semmoiset, joita ei voi mikään kynä
kuvata, eikä mikään kieli lausua, eikä kukaan uskoa, joka ei ole niitä
koettanut." Hän kyllä kävi ripillä joskus joka päivä. Mutta sitä
rauhaa ja sovitusta Jumalan kanssa, jota hän etsi, sitä hän vaan ei
löytänyt. "Epäilijänä menin alttarin luo, epäilijänä palasin sieltä;
kun tulin ripiltä, epäilin taas olinko oikein rukoillut ja olinko
oikein tunnustanut, sillä emmehän voi oikein rukoilla eikä meidän
rukouksemme tule kuulluksi ellemme ole puhtaat ja synnittömät niinkuin
taivaan pyhät." Hän oli tahtonut paeta syntiä, mutta synti asui hänen
sydännnessään eikä sitä torjunut munkkikaapu.


Luostariveljet ylistivät kyllä Lutherin pyhiä harjoituksia ja hänen
ylenpalttista luostarisääntöjen noudattamista. Mutta hänen sisällistä
taisteluansa eivät voineet käsittää, ja nähdessänsä hänen riutuneen
haahmonsa ja synkän olentonsa, arvelivat, että eiköhän tuo kurja
veli sittenkin ollut perkeleen riivaama. Osasivathan he itse ottaa
elämä iloiselta kannalta. Mutta Lutheria ei lohduttanut kiitokset
eikä häneen pystynyt moitteet. Pyhien harjoitustensa kautta hän ei
saavuttanut omantunnon rauhaa. Mutta karkeinkaan ruumis ei siedä
ylenpalttista kidutusta, ja ainoana seurauksena Lutherin pyhistä
harjoituksista olikin vaan koko elinajaksi turmeltunut terveys ja
alituiset ankarat sairaudenkohtaukset.

Koetusvuoden loputtua vihittiin Luther tavallisilla juhlamenoilla
munkiksi. Vaikka vastenmielisesti oli isäkin saapunut tilaisuuteen,
mutta ei mitenkään leppyneenä. Se ylönkatse, jolla hän arvosteli
munkkeja yleensä, ulottui nyt hänen poikaansa. Ei ollut hän enään
lahjakas maisteri vaan kurja munkki. Munkit puolestansa vakuuttivat,
että hän nyt vihittynä oli "kuin vakahainen lapsi, joka kasteesta
nostetaan". Mutta vihityn povessa riehui yhä tuli, jota vesi ei ollut
sammuttanut; usko, ehdoton usko puuttui.

Sen verran muuttui nyt Lutherin elämä, että hän sai omassa kojussaan
harjoittaa opintoja, ja ahkerasti hän niihin ryhtyi, mutta yhä
keskiajan skolastikojen mukaan, eikä kukaan vähemmän kuin hän epäillyt
Aristoteleen erehtymättömyyttä. Hän pysyi yhä intoilevana paavillisten
sääntöjen ja isien perimysoppien harrastajana. Myöhemmin sanoi hän:
"Niin syvästi oli minuun paavin arvo juurtunut, että pidin syntinä,
joka ansaitsi ijankaikkista kadotusta, jos sitä vähimmässäkään määrässä
epäilisin."

Joku apu oli välttämättömästi saatava. Mutta mistä? Hän oli
yliopistossa tavannut hyvin harvinaisen kirjan, pyhän raamatun, ja
olipa sen lukeminen sallittukin. Ehkä sieltä? Paljon lohduttavaa
ja suloista tapasi hän merkillisessä kirjassaan, ja koko palavalla
sydämmellään antautui hän sen tutkimiseen. Hän tutustui vähitellen
siihen niin, että hän tiesi millä sivulla olivat löydettävät hänen
mieleensä syvimmästi painuneet sanat. Jopa näytti munkkiveljille
arveluttavalta tuo alituinen raamatun lukeminen, häntä varoitettiin
tästä vaarallisesta ja tarpeettomasta työstä, koska raamattu yllyttää
ylpeyteen, ja kirkkoisät siitä jo ovat parhaat paikat teoksiinsa
poimineet. Mutta hän pysyi lujana. Hän luki kyllä, että Jumala ei
tahdo syntisen kuolemaa, mutta lukihan hän niinikään: "minä Herra
sinun Jumalasi olen kiivas Jumala", ja olihan Jumala Sinainvuorella
esiintynyt jylinässä ja leimauksissa, olihan taivaan tuli hävittänyt
Sodoman, ja vihollisen miekka muuttanut itse Jerusalemin raunioksi.
Jumala oli siis kauhea tuomari ja rankaisija. Luther oli nääntymiseen
saakka taistellut lepyttääksensä häntä, hän oli suorittanut ankarammin
kuin yksikään kaikki ne katumuksen työt, joita luostarisäännöt tiesivät
neuvoa. "Jos ikinä munkki voisi päästä taivaaseen töittensä tähden,
niin kyllä minäkin", sanoi hän myöhemmin. Mutta rauhaa sielullensa hän
turhaan odotti.

Luostarielämän yleisestä turmeluksesta huolimatta, vaikutti kuitenkin
Herran henki yksityisissä. Semmoinen oli Juhana von Staupitz, joka
nuoruudestaan saakka oli mieltynyt tieteeseen, löytämättä kuitenkaan
sitä sielunravintoa, jota hän kaipasi. Hän antautui siis munkiksi,
taisteli samoja taisteluja kuin Luther, mutta hänen silmänsä oli
raamattu aukaissut. Ajattelematta kirkon väärinkäytöksiä, pysyen
sen uskollisena poikana, eli hän sisällistä elämätänsä, ja jakoi
rikkaasta kokemuksestaan terveellistä oppia ja lohdutusta, missä hän
vaan huomasi sille otollista maaperää. Tämä mies oli vihdoin, kuten
kerroimme, kohonnut Augustiiniluostarien kenraalivikarioksi, ja siis
niiden tarkastajaksi. Tarkastusmatkoillaan saapui hän Erfurtiinkin.
Kaupungin Augustiiniluostarissa kiintyi hänen huomionsa kohta erääseen
nuoreen, ruumiillisesti riutuneeseen ja henkisesti masentuneeseen
munkkiin, kun tämä horjuvin askelein, silmät maahan luotuina, mykkänä
ja surullisena liikkui luostarin käytävissä. Hyvin tunsi hän omasta
kokemuksestaan sellaisen taudin syyt, ja tässä jos missään tarvittiin
taitavan lääkärin apua. Kohoittaen luostarin prioria kohtelemaan tuota
munkkia säälillä ja rakkaudella, kääntyi hän itse hänen puoleensa
ja koki isällisellä rakkaudella saavuttaa hänen luottamustansa ja
voittaa hänen ujouttansa. Pian hän siinä menestyikin ja tuttavalliset
keskustelut tulivat jokapäiväisiksi. Luther valitti, että hän yhä oli
tehnyt lupauksiansa Jumalalle, mutta että synti sittenkin oli hänessä
voitolla. "Niinhän minäkin", sanoi Staupitz, "olen tehnyt epälukuisia
valoja Jumalalle. Nyt en enää vanno. Ellei Jumala Kristuksen tähden
tee armoa oikeuden sijassa, niin en suinkaan, valoistani ja hyvistä
töistäni huolimatta, voi kestää Herran edessä, vaan täytyy minun
hukkua". Hän neuvoo Lutheria etsimään rauhaa sieltä mistä hän
itse on sen löytänyt: Kristuksen haavoissa, joista näemme Jumalan
armon. Sinä olet "Kristuksen lammas eikä kukaan riistä sinua hänen
kädestään. Jos tahdot kääntyä, älä puuhaa noissa kidutuksissa ja
katumusharjoituksissa, vaan rakasta Häntä, joka ensin rakasti sinua."

Mutta taas huudahti oppilas: "Voi minun syntiäni, voi minun syntiäni!"
"Tahtoisit siis olla maalattu syntinen" vastasi Staupitz, "ja tahtoisit
vaan maalattua vapahtajaa. Kristus on kuitenkin todellisten syntisien
tähden kuollut. Jos Jumala monenkaltaisten kiusausten ja taistelujen
kautta koettelee sinua, niin on se sentähden, että hän aikoo sinut
suureen tehtävään. Laiva on koeteltava ennen kuin se lähetetään
aavoille vesille."

Mahtavasti vaikuttivat kokeneen miehen sanat. Mutta Jumala tuo
tavaransa savisissa astioissa, että se ylenpalttinen voima pitää
oleman Jumalalta, ja ei meistä. Kun Staupitz oli lähtenyt, lankesi
Luther entisiin epäilyksiinsä, jotka taas vaivasivat häntä siihen
määrään, että hän sairastui hengenvaarallisesti, semminkin kun hänen
heikontunut ruumiinsa ei tehnyt vastarintaa. Siis tuli hänen nyt
astua sovittamattomana tuomarin eteen. Silloin kävi hänen kammioonsa
halpa munkki, joka tuskin oli oppinut muuta kuin uskontunnustuksen
sanat. Mutta mitä hänellä oli, sen hän antoi, ja luki Lutherille:
"Minä uskon syntien anteeksiantamista". Nuo yksinkertaiset sanat
vaikuttivat, ja Luther toisti: "Minä uskon syntien anteeksiantamista".
"Niin kaiketi", jatkoi munkki, "uskot kyllä, että David ja Pietari
ovat saaneet syntinsä anteeksi; sitähän uskovat perkeleetkin; mutta
meidän tulee uskoa, että Jumala antaa anteeksi meidänkin syntimme,
sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sanoo Vapahtaja." Vihdoin
pääsi valo pysyväisesti taisteluissa uupuneen miehen sieluun, ja
vastainen reformaattori nousi sille horjumattomalle kalliolle, josta
hänen äänensä oli kuuluva yli maailman. Sielun tuskista aiheutuivat
Lutherin ruumiillisetkin sairaudet, ja kun hän nyt tunsi itsessään
sielun terveyttä, toipui ruumiskin nopeasti. Mutta kaukana oli hän
vielä siitä, että hän olisi käsittänyt vastaisen tehtävänsä. Kuten
moni muu hiljainen kristitty katolisessa kirkossa, kuten Staupitzkin,
pysyi hän uskollisena kirkon poikana, kunnioitti paavia Kristuksen
käskynhaltijana, ja se mitä hän ei voinut kirkossa hyväksyä. sitä piti
hän paavin tietämättä tapahtuvina erehdyksinä ja väärinkäytöksinä.
Perinpohjaisemmin täytyi tämän hiljaisen, pelastusta Kristuksessa
etsivän munkin, oppia tuntemaan paavikunnan järjestelmää.

Oltuaan kaksi vuotta luostarissa oli hän papiksi vihittävä.
Rauhallisella mielellä saattoi hän nyt astua pyhään virkaansa, joka
oikeutti häntä muillekin ilmoittamaan iloista sanomaa, että Kristus
armosta antaa synnit anteeksi uskovaiselle ilman ihmisten keksimiä
katumustöitä. Eräälle ystävälle kirjoitti hän: "Jumala on mahtavasti
korottanut minut, minua onnetonta ja kaikin puolin kelvotonta syntisiä,
sulasta armostaan ja ansaitsemattomasta laupeudestaan kutsunut korkeaan
virkaansa; siis tulee minun, mikäli tomu voi, osoittaa kelvollisuuttani
niin jumalallisesta ja jalosta hyvyydestä, toimittamalla kaikesta
sydämmestä sitä virkaa, joka minulle uskottu on." Vihkiäisissä, jotka
toimitettiin tavallisella juhlallisuudella, oli isäkin poikansa
pyynnöstä mukana, ja näennäisesti leppyneenä lahjoitti hän äsken
vihitylle papille parikymmentä floriinia. Mutta juhlapäivällisillä
puhkesi kuitenkin ilmi hänen katkera mielialansa. Kun munkit kiittivät
erittäin ansiollisena tekona, että Luther oli astunut luostariin,
sanoi vanha Hannu pojalleen: "etkö ole myös kuullut, että täytyy
totella isää ja äitiä". Vihkiäisistä kertoo Luther itse, että kun
vihkivä pappi lausui siihen aikaan tavalliset sanat: "ota vastaan valta
uhrata elävien ja kuolleitten puolesta", oli hän kyllä levollisena
kuullut nämät sanat, jotka oikeuttivat häntä suorittamaan Jumalan oman
pojan tehtävän, mutta myöhemmin ne häntä kauhistuttivat. "Kun meitä
silloin maa ei niellyt, niin oli se väärin, ja ainoastaan suuri Herran
kärsivällisyys pelasti meidät."

Mutta Lutherin ei tullut viettää koko elämäänsä ahtaassa Erfurtin
luostarissa. Suurempia tehtäviä oli hänelle Herra uskonut. Luultavasti
Staupitzin kehoituksesta kutsui hänet Saksenin vaaliruhtinas, Fredrik
Viisas, professoriksi Wittenbergin äsken perustamaansa yliopistoon,
jonne hän siirtyi vuonna 1508.



IV.

Opettajana.


Luther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman
mainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut
aavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän
vaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin
synkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa
suorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja
dialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan.
Vastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa
evankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat
nämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena
hänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän
inhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi
voitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa
ilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen
oppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista.
Seurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen
arvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita.
Aluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta
alusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana
oli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti
se taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin
aavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita
kuuntelemassa.

Mutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme
kyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin
ja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään
Staupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. "Ei ole
vähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille", sanoi hän. Staupitz
kuitenkaan ei hellittänyt "Te tapatte minut, herra tohtori, minä en
kestä vuosineljännestäkään", valitti Luther. "Entä sitten", vastasi
Staupitz, "Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita
ja taitavia miehiä". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi
Augistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja
sillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei
käytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta.
Kristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa.
Wittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.

Pakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan
virtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota
hän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon
opeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena
ja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan,
sitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt
pyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut
tilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että
hän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan,
eihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa.
Hänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta
eletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava
puhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä
huomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka
tietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä
tuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se
sitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.

Paljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta,
ennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet
ruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata
ryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista
väärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa,
arveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen
juurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän
pyhällön.

Seitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa
kanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa.
Edustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.

Kauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin
kytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi
anto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla.
Matkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes
jouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla
runsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin.
Mutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta
tapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta
rikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla
katetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta
irstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin
rasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: "tämä on vastoin
lakia", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja
heidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija
kehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä
jatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita
poikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.

Vihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin
kaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa
valtaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: "Tervehdin sinua
pyhä Roma." Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi
kaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa
pyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja
mitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset
säädetyt hartaudenharjoitukset. "Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet,
voisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä
pelastaa heidät kiirastulesta." Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan
toisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan
riensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus
ikävystytti heitä suuresti. "Riennä, riennä", huudettiin hänelle,
"lopeta toki."

Kaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus
saatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea
porraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa
Jesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa
sitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan
nousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi
Lutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen
mieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: "vanhurskas
elää uskostansa". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin
anekkia ja häpesi taikauskoansa.

Augustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin
kirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua
oikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla
oli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen
ruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen
kerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä
ja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti:
"leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät." Itse
paavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus
ja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä,
jopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui
kristinuskosta, itse paavi vastasi: "tiedäthän kuinka paljon meitä on
hyödyttänyt tuo satu Kristuksesta."

Syvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan,
saksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään
siitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli
turmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi
yhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä
pelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle
aukaissut aarreaittansa.

Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli
saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa
kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä
lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin
peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen
ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin
toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli
saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä.
Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi
myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä
tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Helmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua,
syventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei
halunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli,
ja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi
ulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat
hänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä
aseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin
ja monasti esiintyi Lutherin elämässä. "Sinun täytyy nyt, ystäväni,
ruveta pyhän raamatun tohtoriksi", lausui hän eräänä päivänä. Luther
suorastaan kauhistui. "Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko
ja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita."
Mutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli
oikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut
vastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas
Bodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä.
Hyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska
siinä sanat kuuluivat: "minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa
evankeelista totuutta". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra
antoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä,
jonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. "Minä
olen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta".

Kaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa,
kirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa
raamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana
uskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä
tuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa
oikeaksi. "Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista,
valistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen
uusi päivä olisi koittanut oppiin nähden", kirjoitti Lutherin etevin
apulainen Melanchton. "Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä
Jumalan karitsan luo." Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui
perustuksissaan. "Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta
ja skolastikoita", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. "En pyydäkään
parempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi
naamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain
kirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut
ja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää
kukistuva." Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus,
mutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet
samoja teitä.

Saksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut
Lutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä
silmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta
etsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin
oli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän
semmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista,
mutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti
ja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi
hänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne
vastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli
vaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana
nautti hänen luottamustaan: "On monta asiaa, jotka miellyttävät
sinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä.
Maallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän
seitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana
salapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä
edessä." Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua
pyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther
arastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin
oli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä
hänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen.
Molemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti
kirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa
pysyi Spalatin koko elinaikanansa.

Niinkuin tuuli levittää kasvien siemenet laajoille aloille, niin leveni
Lutherin oppikin paikkakunnasta paikkakuntaan, ilman että kukaan vielä
aavisti siitä mitään vaaraa paavin kirkolle. Erinomainen tilaisuus
ilmaantui Lutherille levittää Jumalan sanaa itse luostareihin, kun
vaaliruhtinas lähetti Staupitzin matkoille hankkimaan pyhienjäännöksiä.
Luther silloin määrättiin virkaatoimittavaksi kenraalivikarioksi.
Semmoisena tuli hänen nyt tarkastaa Staupitzin piiriin kuuluvia
luostareita. Kuten tämä aikanaan oli tuonut lohdutuksen sanat
Lutherille, niin Luther nyt saarnasi luostarin vangituille hengille,
missä hän vaan tapasi lohdutusta kaipaavan sielun. Hän korjasi
väärinkäytökset ja epäjärjestykset, sovitti riidat, neuvoi ja
varoitti. Eikä sana suinkaan langennut kokonaan karuun maahan. Monesta
augustiinimunkista tuli vastaisuudessa puhdistetun uskon harras
tunnustaja ja levittäjä. Mutta Luther itse pysyi paavin ja kirkon
uskollisena palvelijana. Hän pyysi vaan valaista sieluja Jumalan
sanalla. Kirkon ja opin puhdistajaksi hän ei luullut kelpaavansa.
Ulkoa tulevat vaikutukset olivat, Lutherin vastustuksesta huolimatta,
vieneet hänet ulos hiljaisesta munkkikammiosta yliopiston opettajaksi,
saarnaajaksi, jumaluusopin tohtoriksi. Tarvittiin vielä väkevä työntäys
ulkoapäin, ennenkun hän nousi itse paavin ja kirkon väärinkäytösten
kukistajaksi. Luther oli ainoastaan Jumalan ase, ja Jumala piti huolen
siitä, ettei se; päässyt ruostumaan.



V.

Luther reformaattorina.


Terveestä talonpoikaissuvusta oli Luther lähtenyt, ja parhaat
talonpoikaisluonteen ominaisuudet tuntuivat hänessä läpi koko
hänen elämänsä. Varsinainen talonpoika on aina vanhoilla olija.
Suoranaisemmin kuin muut säädyt saa hän elatuksensa Jumalan kädestä,
ja suurten sortoa vastaan odottaa hän suojaa hallitsijaltansa. Hänen
johtava periaatteensa on sentähden: "Pelkää Jumalaa ja kunnioita
kuningasta!" Ei ole mikään aines revolutsiooneille vastenmielisempi
kuin talonpoika. Omassa ammatissaan huomaa hän, että ainoastaan kestävä
työ ja vähitellen tapahtuva parannus vie hänet perille.

Tämä luonne tuntuu varsin selvästi Lutherissa. Ei voi tosin
ajatellakaan vähemmän revolutsionääristä uudistajaa kuin
Luther. Sittenkin ovat jotkut historijoitsijat väittäneet hänen
reformatsiooniansa revolutsiooniksi, häntä itseä revolutsionääriksi,
syystä että uskonpuhdistuksen seurauksena oli mitä suuremmoisimmat
mullistukset. Erotus revolutsioonin ja reformatsioonin välillä ei ole
kuitenkaan siinä, kuinka suuria muutoksia toinen tahi toinen vaikuttaa,
vaan tavassa millä niitä pelille ajetaan.

Revolutsiooni kukistaa olevat olot väkivallalla, reformatsiooni pyytää
vaikuttaa yksinomaan vakaumukseen ja vaatii muutoksia ainoastaan sen
verran kuin valistunut vakaumus niitä hyväksyy. Tätä periaatetta
noudatti Luther omaan itseensäkin nähden. Ainoastaan hiljaisesti,
mikäli hänen vakaumuksensa selveni ja lujittui, ryhtyi hän levittämään
sitä muihin. Ei ole kukaan niin ratkaisevasti kuin hän vastustanut
väkivallan käyttämistä ei edes puolustukseksi, eikä ole kukaan niin
lujasti uskonut pelkkään sanan voimaan totuuden puolustuksessa.
Reformaattoriksikin tuli hän ainoastaan Jumalan välittömän johdon
kautta. Suurimmalla varovaisuudella liikkui hän pakosta askel
askeleelta eteenpäin, mikäli hän Jumalan sanan kautta huomasi sen
velvollisuudekseen. Näkee sentähden, että samat historijoitsijat, jotka
pitävät Lutheria revolutsionäärinä, samassa hengenvedossa syyttävät
häntä konservatismista ja seisahduksesta. Olemme koettaneet selvittää
mistä semmoinen ristiriita arvostelussa on kotosin.

Mutta yhtä arasti kuin Luther koetti säilyttää rauhaa, yhtä uljaasti,
sopiipa sanoa rajusti, heittäytyi hän taisteluun, niin pian kun hän
huomasi, että Jumalan kunnia ja hänen huostaansa uskottujen sielujen
autuus todellakin oli kysymyksessä. Sitä paitsi tunsi hän saksalaisena
sydämmessään katkerasti mitä onnettomuuksia vieras paavinvalta oli
hänen isänmaallensa tuottanut, kuinka paavit olivat Saksan keisareita
nöyryyttäneet, kuinka korkeimmat papilliset virat tuloineen joutuivat
muukalaisten käsiin, kuinka saksalaisten rahat virtasivat Romaan
paavien ja heidän sukulaistensa ja suosikkiensa irstaan elämän
kannattamiseksi. Uskonnollinen ja isänmaallinen mieli ovat aina
likimmästi yhdistetyt. Lutherista sentähden ei tullut ainoastaan
uskonpuhdistaja, reformaattori, vaan kansallissankari, kirjallisen
saksankielen luoja, ja kansanopetuksen isä koko protestanttisessa
maailmassa.

Meidän tulee nyt katsella niitä tapauksia, jotka syöksivät Lutherin
uusille urille.

Paavina oli vuodesta 1513 Leo X. Hän oli hienosti sivistynyt,
käytöksessään miellyttävä, suuri tieteiden ja taiteiden ystävä,
humanisti kiireestä kantapäähän. Hän rakasti huveja kaikenmoisia,
näytelmiä, metsästystä, herkullista pöytää ja komeata hovinpitoa.
Ainoastaan velvollisuuksistaan sielujen ylipaimenena hän oi tietänyt
eikä tahtonut tietää mitään. Hänen ylöllinen elämäntapansa, hänen
tuhlaavaisuutensa ja kuten tavallisesti, hänen sukulaisensa ja
suosikkinsa tyhjensivät hänen alituisesti vuotavaa kukkaroansa.
Tavalliset tulot eivät riittäneet, täytyi etsiä uusia lähteitä.
Lähimpänä ja tavallisesti tuottavimpana oli anekki-kauppa, ja siihen
päätettiin ryhtyä uudella tarmolla.

Samaan aikaan oli Mainzin vaaliruhtinaana ja kardinaalina 24
vuotias ruhtinas Albrecht Brandenburgista. Hän oli jotensakin samaa
ainesta kuin Leo X, maailmanmielinen, tavoiltaan kevyt, siis hänkin
aina rahantarpeessa ja velkaantunut semminkin rikkaalle Fuggerin
kauppahuoneelle. Hänessä oli kuitenkin, erotukseksi paavista,
jonkinmoinen arka omatunto. Luonteeltaan heikko, myönsi hän kyllä
sydämmessään kirkon väärinkäytökset, ja tavallaan hän suosikin Lutherin
oppia, jonka hän oli tullut tuntemaan hovisaarnaajansa Capiton kautta,
josta vastaisuudessa tuli yksi uskonpuhdistuksen etevimpiä edistäjiä.
Mutta mahdollinen uskonpuhdistus tulisi liian kipeästi koskemaan hänen
omaan asemaansa. Hän oli tuon rikkaan nuorukaisen kaltainen, joka tuli
Jesuksen luo, mutta lähti surullisena pois, kun hänen ehkä täytyi
luopua omaisuudestaan. Asema oli hänelle tällä hetkellä erityisesti
vaikea, kun Fugger, suurista koroista huolimatta, ei tahtonut enää
suoda luottoa, ja nyt oli juuri makseltava paaville virkavaltuuden
ja palliumin lunnaat noin 20,000 guldenilla. Fugger kekselijäänä
asioitsijana ehdotti, että hän ottaisi paavilta urakalle anekki-kaupan,
"saksalaisten synnit", niin kuin ivallisesti paavin hovissa sanottiin.
Tulot jaettaisiin paavin Albrechtin ja Fuggerin kesken. Paavi piti
asiaa erittäin hyvin keksittynä. Osakasten puolesta piti olla mukana
kassan valvojia.

Toimeen erittäin sopiva mies löydettiin dominikaanimunkki Tezelissä.
Ei ole tarvis laveammin kertoa tämän markkinahuijarin kaikkia
ilveilytemppuja, joilla hän, niin kuin paras kauppamies ainakin,
kehui tavaroitansa. Komeissa vaunuissa ja ratsumiesten vartioimana,
paavin, Albrechtin ja Fuggerin kassanhoitajien seuraamana, saapui
hän kaupunkeihin kellojen soidessa, papiston ja kansan juhlakulkueen
vastaanottamana. Kauppakoju aseteltiin itse kirkkoon paavin vaakunalla
koristelun punaisen ristin juurelle. Paavin valtakirja luettiin
juhlallisesti, ja itse annekkikirjassa sanotaan muun muassa: "Sen
apostoolisen vallan nojalla, joka minulle on uskottu, päästän minä
sinut kaikista synneistä ja rikoksista, joita sinä syystä tahi toisesta
lienet tehnyt, olkootpa ne vaikka kuinka suuret ja kuulumattomat,
niin että sinun kuollessasi se portti, jonka kautta astutaan
piina- ja kidutus-huoneeseen suljetaan, ja se portti, joka vie
paratiisiin, aukenee sinulle." Ja siihen kuuluva saarna meni tähän
tapaan: "Ei ole niin suurta syntiä, ettei anekki sitä sovita; jopa,
jos joku olisi, vaikka mahdotontahan se on, raiskannut pyhän neitsyn,
Jumalan äidin, niin maksakoon vaan, maksakoon runsaasti, ja se annetaan
hänelle anteeksi. Ei ole katumuskaan tarpeellinen. Anekki pelastaa
ei ainoastaan eläviä vaan kuolleitakin. Minä sanon sinulle, että
vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi takki, niin myy se, saadaksesi
nyt tarjona oleva armo. Herra Jumala ei ole enään Jumala, hän on
luovuttanut kaiken vallan paaville. Samassa hetkessä kun hopearaha
kilisee arkun pohjassa, pääsee sielu kiirastulesta ja liitelee
taivaaseen."

Ja tätä kauheata Jumalan pilkkaa uskoi taikauskoinen ja taitamaton
kansa. Väkeä tulvi joukottain uhriarkun ääreen. Eri säätyjä ja
eri syntejä varten oli eri taksa. Rikkaiden ja ylhäisten synnit
siivitettiin suuremmalla summalla; monivaimoisuudesta maksettiin 10
dukaattia, kirkkovarkaudesta ja väärästä valasta 9; murhasta 8 j.n.e.
Mutta voitiin kuitenkin tinkiä, "koska kaikki on sovellutettava terveen
järjen ja antajan varojen ja auliuden mukaan." Oli kuitenkin ihmisiä,
jotka epäilivät, vastustivat ja tekivät pilkkaa tuosta hävyttömyydestä,
mutta Tezel kauhealla äänellä uhkasi: minä julistan semmoiset pannaan.
Kukapa näin ollen olisi rohjennut julkisesti nousta häntä vastaan;
kiisteltiin vaan yksityisissä seuroissa ja kapakoissa.

Näistä hävyttömistä toimista oli Luther saanut kuulla vasta
yllämainituilla tarkastusmatkoillaan 1516. Häntä kyllä kauhistutti, hän
opetti ja varoitti. Jos paavilla on semmoinen valta, miksi hän siis ei
pelasta kadotettuja sieluja maksutta. Tarjosihan Kristus armolahjojansa
nimenomaan ilman rahaa. Kun Saksin vaaliruhtinas oli kieltänyt
anekkikaupan ruhtinaskunnassaan, arveli Luther, ettei asia suorastaan
koskenut häntä. Hänellä oli oma laumansa hoidettavana.

Tezel kuitenkaan ei aikonut jättää hyvää markkinapaikkaa käyttämättä.
Hän sentähden asetti kojunsa Jüterbockiin, joka oli Magdeburgin
piispan alueella, mutta lähellä Saksenin rajaa ja Wittenbergiä.
Vihollinen hyökkäsi siten ihan linnan muurien alle ja pakotti taas
Lutherin askeleen eteenpäin. Hän nousi saarnastuoliin, varoitti omasta
mielestään varsin varovasti, ei ihmispelosta eikä pelosta loukata
itse vaaliruhtinasta, joka oli saanut runsaita anekkianteita uutta
kirkkoansa varten Wittenbergissä, vaan vieläkin kunnioituksesta kirkkoa
kohtaan. "Minä olin", kirjoitti hän myöhemmin, "kiivain paavilainen ja
siksi romalaisten opinkappaleiden hurmaama, että kernaasti olisin ollut
avullinen jokaisen surmaamisessa, joka vähimmästikin rohkeni kieltäytyä
paavia tottelemasta." Mutta saarnat eivät pystyneet kaikkiin. Jotkut
Lutherin seurakuntalaisista, käydessään hänen luonansa ripillä,
tunnustivat usein itsensä syypäiksi törkeimpiin rikoksiin. Rippi-isä
nuhtelee ja varoittaa, mutta hämmästyksekseen sai hän vastaukseksi,
että heillä jo oli hankittuna Tezelin anekkikirja. Sittenkin kielsi
heiltä Luther synninpäästön. "Ellette käänny, täytyy teidän kaikkien
joutua kadotukseen." Nyt valittavat anekin-ostajat Tezelille, ettei
heidän rippi-isänsä tunnustakaan anekkikirjain pätevyyttä. Tezel raivoo
ja uhkaa polttaa jokaisen, joka puhuu hänen pyhää anekkiansa vastaan.
Susi raateli näin Lutherin omassa lammaslaumassa. Pitikö paimenen
piiloutua tai paeta. Vaikeneminen olisi ollut rikos Jumalaa ja Lutherin
valaa vastaan, puhuminen oli velvollisuus. Ja hän puhui vihdoin niin,
että kaikki korvat nousivat pystyyn.

Samoin kuin keskiajan ritareilla oli tapana pitää turnajaisia, joissa
tylsillä keihäillä koettivat syöstä toinen toisensa ratsun selästä,
samoin sen ajan oppineetkin vaativat väittelyyn jostakin tieteellisestä
kysymyksestä, jonka alustukseksi vaatija esitti niin sanottuja
teessejä. Tylsät olivat kyllä aseet, sillä tavallisena aineena oli
joku viisastelu Aristoteleen filosofiasta, ja voittajana oli se,
joka osasi siitä vetää kummallisimmat ja hämärimmät johtopäätökset.
Lutherkin oli tätä tapaa käyttänyt ja joskus lähettänyt teessejä
yliopistoihin ja luostareihin. Mutta ne koskivat vaan Jumalan suhdetta
ihmisiin ja hänen ijankaikkista pelastusneuvoansa. Vaikka ne eivät
miellyttäneetkään, niin koskivathan ne vaan teoloogisia riitoja; ne
saivat siis jäädä rauhaan.

Nytkin päätti Luther julaista teessejä, mutta tavalla, joka ei
sallisi niiden jäädä unohduksiin. Pyhäinpäivänä Marraskuussa 1517
oli Wittenbergin kirkko vihittävä ja paljon kansaa likeltä ja kaukaa
odotettiin saapuvan. Niin juhlallisesti kuin suinkin tahtoi Luther
koko maailman edessä heittää taisteluhansikkaansa Tezelin hävytöntä
menettelyä vastaan, ja yksin, jos siksi kävisi, astua taisteluun
jumalallisen totuuden puolesta. Varhain pyhäinpäivän aamulla naulasi
hän sentähden uuden kirkon ovelle paperin, sisältävän 95 teessiä
annekkikaupasta. Niissä lausutaan muun muassa: "Paavi ei voi eikä
tahdo päästää muista synninrangaistuksista kuin niistä, jotka hän
kanoonisen lain mukaan itse on määrännyt." "Anekkikauppiaat erehtyvät
kun sanovat, että ihminen tulee pelastetuksi ja autuaaksi paavin
anekin kautta." "Paavilla ei ole muuta valtaa kuin mikä on jokaisella
piispalla hiippakunnassaan ja pastorilla seurakunnassaan." "Kirkon
oikea ja todellinen aarre on Jumalan herrauden ja armon evankeliumi."
"Sentähden ovat evankeliumin aarteet verkko, jolla muinoin pyydettiin
ihmisiä; mutta anekin aarteet ovat verkkoja, joilla pyydetään
ihmisten omaisuutta." "Piispat ja papit ottakoot anekkikomisarjukset
kunnioituksella vastaan, mutta pitäkööt silmällä, etteivät saarnaa
omia unelmiansa paavin käskyjen sijasta." Luther on tahi tahtoo yhä
olla vakuutettuna siitä, että paavi tarkoitti jotakin ihan toista
kuin mitä anekkikauppiaat saarnasivat. Kun ripillä käypä tunnnusti
syntinsä rippi-isälle, määräsi tämä, asianhaarain mukaan, kirkollisia
rangaistuksia kirkon ja seurakunnan sovittamiseksi, esim. ylimääräisiä
paastoja, pyhiinvaellusta y.m. Mutta näitä rangaistuksia kävi
myös muuttaa raha-sakoiksi, ja semmoinen oli alkuperäinen anekki,
joka ei tuntunut aikalaisista erittäin oudolta, koska maallisenkin
lain mukaan rikokset, jopa murhakin, oli sovitettava sukulaisille
maksettavalla hyvityksellä. Mutta alkuperäinen anekki ei tietänyt
mistään Jumalan sovittamisesta ja syntien anteeksiantamisesta hänen
puolestansa. Se oli vasta paavien myöhempi keksintö rahainkokoamista
varten. Luther oli itse vielä epätietoinen siitä, eikö ollut anekki
alkuperäisessä tarkoituksessaan oikeutettu, kuten sakko oli oikeutettu
rangaistusmuoto. Sentähden puhuu hän tässä varovaisesti kuten aina
missä hänellä ei ollut varmaa vakaumusta. Vähitellen vasta selvisivät
hänelle kaikki paavinkirkon hämärät sokkelot. Kun hänen teessinsä
myöhemmin uudestansa painettiin, kirjoitti hän: "ne paljastavat
täydellisesti häpeäni, s.o. sen heikkouden ja tietämättömyyden, sen
pelon ja vavistuksen, millä minä alotin tämän taistelun. Olin yksin;
olin varomattomasti heittäytynyt tähän asiaan, myönsin paaville monessa
kohdassa, jopa jumaloitsin häntä!" Niin vakuutettu oli Luther, ettei
hän ollut loukannut oikeita sielunpaimenia, että hän lähetti teessinsä
itse vaaliruhtinas Albrechtille varsin nöyrällä ja kunnioitettavalla
kirjeellä, jossa hän ilmoittaa, että anekki-kauppiaat väärinkäyttävät
heille uskotun tehtävän, ja pyytää häntä, joka epäilemättä on heidän
vehkeistään tietämätön, kieltämään heidän vääriä selityksiänsä
anekista, sekä valittaa, että teille uskottuja sieluja, kunnianarvoisa
isä, opetetaan kuolemaksi eikä elämäksi.

Kuinka saattoi siis tuo oikeastaan varsin kesyt taisteluvaatimus
vaikuttaa niin suunnattoman mullistuksen? Paljoa terävämmillä aseilla,
nerolla ja sakenevalla ivalla oli Erasmus hyökännyt kirkon turmelusta,
munkkien törkeätä elämää ja kirkon muita väärinkäytöksiä jopa itse
paavivaltaa vastaan. Hän jo uskalsi vaatia raamatulle korkeimman
auktoriteetin ja toimitti painosta kreikkalaisen Uuden Testamentin.
Pontevasti vaati hän kirkon puhdistusta ja häneen liittyi humanistien
suuri joukko. Melkein kaikkea sitä, mitä vastaan Luther myöhemmin
taisteli, tapaamme jo Erasmuksessa. Mikä oli syy siihen, ettei
Erasmuksesta, jota hänen aikakautensa ylisti taivaaseen saakka ennen
kuulumattomana nerona ja oppineena, tullut kirkon reformaattoria. Itse
perustus, hengellinen voima, puuttui häneltä. Hän kyllä vaati kirkon
ulkonaista puhdistusta, mutta kirkon opista hän oli välinpitämätön.
Ihmisen synnin turmelusta hän ei tuntenut eikä siis kaivannut armoa
ja anteeksiantoa. Itse seisoen puolipakanallisella kannalla oli
hänen ideaalinsa hieno, hyveitä harrastava, sivistynyt yleisö.
Sentähden hänen sanansa, joita niin innokkaasti luettiin ja ihailtiin,
sittenkin haihtuivat tyhjään, ja itse vaipui hän vihdoin, kun myrskyt
nousivat, arkana katolisen kirkon suojelevaan helmaan. Hänen ja
Lutherin matka kulki kokonaan päinvastaiseen suuntaan. Erasmus alkoi
suurella rohkeudella mutta peräytyi pian arasti. Luther alkoi arasti
pelkästään sielunpaimenen velvollisuudesta, mutta seisoi horjumatta kun
hengellinen ja maallinen valta uhkasi tuhota häntä kaikella voimallaan.
Vaikka Luther löysi paljon omia ajatuksiansa Erasmuksessa, osasi
hän kyllä huomata hengen erilaisuuden. "Minä pelkään, ettei Erasmus
riittävästi esitä Kristusta ja Jumalan armoa; inhimillinen on hänelle
korkeampi kuin jumalallinen." Erasmus kirjoitti oppineita ja ylhäisiä
säätyjä varten, ja koki kaiken mokomin estää oppinsa leviämästä
kansaan, jotta ei rauha häiriytyisi. Luther kirjoitti seurakunnalle,
pelastusta etsiville sieluille Jumalan käskyläisenä, olkoot seuraukset,
mitkä tahansa. Eikä hänen sanansa turhaan rauenneet. Ne lausuivat ilmi
mitä jo aikoja sitten, vaikka hämärästikin, kyti mielissä. Kansa tunsi
niissä omat ajatuksensa, ja aivan kuin helpotuksen huokauksena kuului
kaikkialla: "Onhan vihdoin tullut se mies, jota olemme niin kauvan ja
kiihkeästi odottaneet."

Salaman nopeudella levisivät teessit Saksaan ja ulkomaihin, ja
kaikkialla nostivat ne suurinta huomiota, ihastusta tahi vastustusta.
Paavi Leo, taiteen harrastaja, ihmetteli munkin neroa; syvemmältä hän
ei käsittänyt asiata. Keisari Maksimilian, joka itse oli ajatellut
kirkon puhdistusta, lausui: "pitäkäät huolta tuosta munkista, saattaa
tulla se aika, jolloin minä häntä tarvitsen." Minä tarvitsen! Keisari
Maksimilian samoin kuin hänen jälkeläisensä luuli voivansa käyttää
Lutheria jonakin kahlekoirana, jota hän kyllä osasi itse pitää
kahleissa, mutta joka on hyvä usuttaa paavia vastaan, jos hän rupeaa
liian vaativaksi. Vaaliruhtinas Fredrik, yhä epäröivänä, joutui
hämille. Luther ei ollut antanut hänelle mitään tietoa aikomuksestansa,
jotta ei ruhtinas joutuisi vaaranalaiseksi. Nyt kun työ oli tehty, ei
hän tietänyt muuta kuin kehoittaa varovaisuuteen. Mutta kyllä olivat
teessit jo sytyttäneet tulen, joka riehui ympäri maailmaa. Missä kaksi
tahi kolme oli koossa, ei keskusteltu muusta kuin tuon rohkean munkin
esiintymisestä. Mikä hyväksyi, mikä moitti, mutta moni etsivä sielu oli
saanut kiinni johtavasta langasta. Johtopäätöksiä vedettiin rohkeasti
paljoa pitemmälle meneviä, kuin mitä Luther itse oli tarkoittanut.

Kaikessa tässä melussa oli Luther yksin viattomuudessaan varsin
levollinen. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että paavi, kardinaalit
ja piispat, olisivat hänelle kiitolliset, kun hän oli paljastanut
heidän alempien palvelioittensa väärinkäytöksiä. Itse urakoitsijalla,
Mainzin arkkipiispa Albrechtilla, jolle Luther oli kirjoittanut yllä
mainitun kirjeen, oli loistavan hovinsa pyörteessä muuta ajateltavana
kuin sielujen autuutta. Brandenburgin piispa, jonka alueeseen Luther
kuului, kirjoitti kyllä, ettei hän teesseissä huomaa mitään kirkon
oppia vastaan, mutta pyytää häntä rakkaudesta rauhaan ja piispansa
kunnioituksesta lakkaamaan kirjoittamasta siitä aineesta. Nöyrästi
vastaa Luther suostuvansa siihen; "tahdon mieluummin olla kuuliainen
kuin ihmeiden tekijä, vaikka voisinkin". Muut piispat olivat
välinpitämättömiä. "Tottahan paavi kurittaa moisen kerjäläisen."

Mutta Tezel, jonka kauppa saattoi joutua vaaraan, nosti kauhean melun.
Olihan anekin vastustaminen kapinaa itse paavia vastaan. Hänkin
julkaisi teessejä, mutta vähän niissä on itse asiaan kuuluvaa; paavin
valtaa ja erehtymättömyyttä niissä pääasiallisesti ylistetään, ja
uhataan kerettiläisiä roviolla ja ijankaikkisella kadotuksella. Sitä
samaa hän pauhasi saarnastuolistaan.

Muitakin vastustajia ilmaantui, niiden joukossa etevä ja oppinut
Eck, jonka vasta tulemme likemmin tuntemaan. Hän jo viittaa Lutherin
hussilaisuuteen, joka syytös parhaiten sai yhteisen kansan ymmärtämään,
että semmoinen kerettiläinen ilman enempää todistusta on kuoleman
ansainnut kapinoitsijana maallista ja hengellistä valtaa vastaan.
Tezelille Luther ei luullut tarvitsevansa vastata, mutta Eckille,
entiselle ystävälle, kirjoittaa hän: "Te sanotte, että paavi on
yht' haavaa ylimmäinen pappi ja keisari, ja että hänellä on valta
maallisella käsivarrella pakottaa kuuliaisuuteen. Janootteko murhaa?
Vakuutan teille, ettette pelota minua kerskaavalla röyhkeilyllänne eikä
suuri-äänisillä uhkauksillanne. Jos minut tapetaan, niin elää kuitenkin
Jesus Kristus, minun ja kaikkien Herra." Eräälle ystävälleen kirjoitti
hän: "Olen valmis sekä sotaan että rauhaan, mutta rauha on minusta
parempi."

Mainitsemista ansaitsee matka, jonka Luther tähän aikaan teki
Heidelbergiin, siellä pidettyyn kongregatsioonin yleiskokoukseen.
Matka oli kyllä vaarallinen Lutheria kaikkialla väijyvien vihollisten
tähden. Mutta vaaroja vastaan oli hän aina luja. Staupitzille kirjoitti
hän: "en ole kunnian enkä panettelun tähden alkanut, enkä lakkaakaan.
Jumala pitäköön huolta". Hän lähti sentähden ja sai kyllä ilokseen
huomata, että hänellä jo oli runsaasti ystäviäkin. Vainio orasti
silminnähtävästi. Kunnioituksella ottivat häntä matkalla vastaan ja
itse Heidelbergissa semmoisetkin miehet kuin piispa Lorenz von Bibra
ja pfalzkreivi Wolfgang. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli, että hänen
mainio esiintymisensä ja sydämmestä lähteneet sanansa herättivät
useita, jotka sittemmin tulivat uskonpuhdistuksen historiassa
tunnetuiksi: dominikaani Martti Bucer, Brenz, Schnepf y.m. Täälläkin
esitti Luther teessejä, jotka valaisivat ja miellyttivät.

Matka virkisti Lutheria sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ja tarpeen
se oli, sillä nyt oli tositaistelu tulossa.



VI.

Taistelutantereella.


"Mitä raivokkaammin he riehuvat, sitä enemmän edistyn minä", oli
Luther kirjoittanut. Niin kävikin. Lutherin teessit anekkikaupasta
tarkoittivat yksinomaan oppinutta väittelyä, johon häntä pakotti
huolenpito hänelle uskotuista sieluista. Ne tekivät sittenkin
valtaavamman vaikutuksen kuin mitä Luther oli aavistanutkaan, koska hän
luuli lausuneensa ajatuksia, joita kaikkien kristittyjen, semminkin
paavin piti hyväksyä. Tezelin ja Eckin hyökkäykset eivät vielä
aukaisseet hänen silmiänsä. Hän luuli vaan täytyvänsä selittää mitä
kenties oli alkuperäisissä teesseissä hämärää tahi puutteellista.
Selitykset lähetti hän täydellä luottamuksella Brandenburgin piispalle
erittäin nöyrällä kirjeellä, pyytäen häntä lähettämään ne paaville.
Kuinka kaukana hän oli kaikesta vallankumouksen aikomuksesta,
todistavat hänen kirjoituksensa paaville, jolle hän omisti
selityksensä. Hän näet sanoo heittäytyvänsä paavin jalkain juureen,
joka tehköön hänen kanssansa mielensä mukaan, ratkaiskoon hänen
elämästään tai kuolemastaan. Hänen ratkaisussaan lupaa Luther tunnustaa
Kristuksen ratkaisun. Jos hän ansaitsee kuolemata, niin on hän siihen
valmis Staupitzillekin kirjoittaa hän asiasta: "kaikki olen tehnyt
omalla uhallani; Kristus katsokoon, onko se, mitä olen tehnyt, hänen
vaiko minun asiani". Itse selityksissä sanoo hän muun muassa: "vähän
minä siitä pidän mitä paavia miellyttää tahi ei miellytä, hän on
ihminen niinkuin muutkin".

Jos paavi ja hänen palvelijansa olisivat antaneet tuon hiljaisen
sielunpaimenen rauhassa hoitaa seurakuntaansa ja oppilaitansa, niin
olisi luultavasti koko nyt herätetty liike ennen pitkää nukahtanut.
Mutta niidenkin täytyy suorittaa Jumalan aikomuksia.

Paavi itse ei olisi kai suuresti välittänyt tuosta juopuneesta
saksalaisesta munkista. Mutta hänen pontevammat neuvonantajansa,
etupäässä ennen mainittu Prierio, vaativat yhä ankarammin häntä
ryhtymään paavikirkon tehokkaimpiin keinoihin, pannaan-julistukseen.
kerettiläistuomioon ja rovioon. Ja vihdoin haastettiinkin Luther Romaan
siellä vastaamaan tuomioistuimen edessä. Keino oli varsin viekas.
Joko tuli Lutherin kieltäytyä tulemasta ja siten myöntää syytöksen
oikeaksi, tahi oli hän totteleva, ja siinä tapauksessa varmaan
surmaan syöksyvä. Luther tosin ei pelännyt niitä vaaroja, jotka häntä
kaikkialla ympäröitsivät, mutta tässä oli kysymyksessä suorastaan
Jumalan kiusaaminen. Hän ei olisi saanut maailman edessä tunnustaa
uskoansa, vaan mykkänä menehtyä Roman salaisissa vankiluolissa. Mutta
itse paavikin käsitti asian mahdottomaksi. Sen sijaan antoi hän
Saksan provinsiaalille, Gerhard Heckerille, kovan käskyn virkansa
menettämisen uhalla vangita ja tarkoin vartioida Lutheria. Sitäkin
tointa kohtasi mahdottomuus, ja Luther jatkoi, synkistä ukonpilvistä
huolimatta, kirjallista taisteluansa, tarttuen yhä kiivaammin kirkon
väärinkäytöksiin, Jopa rohkeni hän paavin pannasta saarnassa lausua:
"Autuas ja siunattu on se, joka epäoikeutetun pannan alla kuolee."

Samaan aikaan kun paavi hautoi väkivaltaisia tuumiansa Lutheria
vastaan, pidettiin Augshurgissa valtiopäivät 1518.

Nämä valtiopäivät muodostavat käänteen sekä Saksan valtiollisessa
elämässä että Lutherin sisällisessä kehityksessä. Keisari ja paavi
olivat sillä kertaa taas täydessä sovussa. Toinen tahtoi erittäinkin
saada varmuutetuksi keisarikruunun pojanpojallensa Kaarlolle,
loinen taas päästä saksalaisten kukkaroihin käsiksi uudella verolla
muka turkkilaissotaa varten. Mutta saksalaisille oli jo käynyt
selville, että noita veroja ei käytetty Turkinsotia ja vaan osaksi
Pietarin-kirkkoa varten. Saksalainen kansallistunne oli herännyt,
ja kiivaissa sekä puheissa että kirjoituksissa puhkee se ilmi Romaa
ja sen kätyreitä vastaan. Julkisesti sanotaan, että italialaiset
ainoastaan tahtovat omaksi tarpeekseen hyötyä saksalaisten hiestä ja
verestä. Sellaiset lauselmat käänsivät Lutherinkin ajatukset ulospäin,
maailman menoon. Munkkina ja kirkon uskollisena opetuslapsena oli hän
harrastanut ainoastaan oman ja hänelle uskottujen sielujen autuutta.
Kansallisia tunteita hänessä ei ollut huomattavissa. Kansan kielen
viljeleminen oli hänessä ensimmäisenä ilmauksena tästä uudesta
suunnasta. Nyt kehittyi se valtiollisellekin alalle. Staupitzille
kirjoittaa hän: "jos vastustajani vielä ärsyttävät minua loruillansa,
niin kyllä heille näytän, että Saksassa löytyy ihmisiä, jotka
ymmärtävät romalaisten konstit; ja toivon että se piankin tapahtuisi.
Jo kauvan, liian kauvan pettävät meitä romalaiset loppumattomilla
juoneillaan ja vehkeillään ja kohtelevat meitä tyhmyreinään ja
tolvanoinaan, eivätkä edes petä meitä hienosti vaan solvaavat meitä
julkisesti ja hävyttömästi." Eräässä latinankielisessä puheessa
sanoo hän tähän aikaan: "missä se valtio, joka ei olisi paljon
menettänyt? millä ruhtinaalla on vielä hänen peritty oikeutensa?
missä on se pappiskollegio, joka ei olisi saastutettu? Kuka on meille
tuonut törkeimmät paheet, petosta, väärän valan tekoa, testamenttien
houkuttelemista, riitojen ja oikeudenkäyntien virittämistä,
rauhallisten ihmisten säikähtämistä. Romalaisista syöpäläisistä
tuo kaikki on tulvannut maailman yli. Surkuttele aikakautemme
onnettomuutta, piispoja ja ruhtinaiden huolettomuutta, jotka sallivat
siten peijata alamaisiansa! Ajatelkaa saksalaisten vapautta."
Romalainen munkki oli nyt muuttunut saksalaiseksi kansalaiseksi. Hän
näki, ettei Roma ollut yhtäkään kansaa niin häpeällisesti nylkenyt,
solvannut ja sortanut kuin saksalaista; hänelle selvisi, että Jumala
oli kutsunut hänet taisteluun ei ainoastaan totuuden pyhän oikeuden
puolesta, vaan myös hänen petetyn ja rääkätyn kansansa puolesta.

Paavin lähettiläs Cajetan ei suinkaan jättänyt käyttämättä keisarin
suopeutta paavia kohtaan, saadaksensa Lutherinkin asia ratkaistuksi hän
vaali siis keisaria ryhtymään tehokkaisiin toimiin, joihin tämä kyllä
oli taipuvainen. Mutta toiselta puolen täytyi hänen myös arastella
Saksenin vaaliruhtinasta. Tuloksena oli, että Luther oli kutsuttava
Augsburgiin asiatansa selvittämään.

Enemmän kuin uhkaavat vaarat rasittivat Lutheria sisälliset epäilykset
ja taistelut. Hänelle selvisi yhä enemmän, että murros sen kirkon
kanssa, jossa hän oli kasvatettu ja jota, ainakin näennäisesti, kansa
tunnusti ja kunnioitti, oli tulossa. Oliko hän todella oikeassa, oliko
hän yksin järkevä? Sen suuren kysymyksen rinnalla olivat ajalliset
ja ulkonaiset salamat hänelle vähäpätöiset. Ja tavallansa vastasi
hänelle Jumala, suoden hänelle uskollisen ja taitavan ystävän nuoressa
Filip Melanchtonissa, joka juuri tähän aikaan kutsuttiin kreikan
kielen professoriksi Wittenbergiin. Luther ja Melanchton, nämät kaksi
luonteeltaan niin erilaiset henkilöt, täydensivät toinen toisiansa mitä
ihanammaksi kokonaisuudeksi; Luther väkevä, tuima kirjoituksissaan jopa
raju. Melanchton hiljainen, viehättävä, joskus liiankin myösperäinen,
kirjallisissa toimituksissaan oppinut, syvämietteinen ja klassillisen
stiilin mestari. Käsi kädessä kulkivat nämät miehet läpi koko elämänsä.
Lutherin tuimuus olisi ehkä vienyt auttamattomiin yhteentörmäyksiin.
Melanchtonin taipuvaisuus varmaankin pannut saavutetutkin voitot
alttiiksi. Toinen tuki, toinen hillitsi; Jumala tiesi mitä aseita hän
tarvitsi.

Syyskuun lopussa tuli Lutherille Wittenbergiin haasto saapua
Augsburgiin. Ystävien varoituksista huolimatta lähti hän matkaan.
"Augsburgissakin ja kesken kaikkia vihollisiansa hallitsee Kristus".
Lokakuussa joutui hän Augsburgiin ja ilmoitti tulonsa kardinaalille,
joka lupasi ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Vaaliruhtinas itse
oli jo lähtenyt valtiopäiviltä pois. Mutta hänen neuvonantajansa
suorastaan kielsivät Lutheria menemästä kardinaalin luo ilman keisarin
suojeluskirjaa. Sen saaminen viipyi, koska keisari oli lähtenyt
metsästysretkelle. Sillä aikaa koettivat kardinaalin italialaiset
kätyrit lupauksilla ja uhkauksilla pakottaa Lutheria peräyttämään
oppinsa. Ei tarvitse muuta kuin sanoa: "peräytän", niin aukenee
kirkon syli ja kaikki sen kunniapaikat. Mutta lupaukset ja uhkaukset
olivat yhtä turhia, ja kun vihdoin suojeluskirja oli saapunut, lähti
Luther kardinaalin luo. Lokakuun 12 p:nä säädetyn juhlamenon mukaan
tuli Lutherin ensin heittäytyä kardinaalin jalkain juureen, sitten
kohota polvilleen ja vasta kardinaalin käskystä nousta jaloilleen.
Vastaanotto olikin aluksi ystävällinen, mutta peräytymisen käsky
ehdoton. Luther pyysi tietää, missä kohden hänen oppinsa oli väärä.
Kardinaali vetosi paavin dekretaaleihin ja kirkolliskokouksiin. Luther
väitti että paavikin voi erehtyä, ja että dekretaalit ovat väärennyksiä
ja suorastaan raamattua vastaan. Näin ristiriitaisten periaatteiden
pohjalla ei voitu päästä yksimielisyyteen sittenkään kun Luther oli
kirjallisesti selittänyt kantansa. Mutta kardinaali ei kaivannut
selityksiä vaan alistumista, ja kun siitä ei ollut mitään toivoa,
kielsi kardinaali Lutheria enään tulemasta hänen silmiensä eteen.
Kun sitten tuli ilmi, että kardinaali paavin antaman valtuun nojalla
viritti ansoja saadaksensa Lutherin valtaansa, lähti hän yöllä 20 p.
Lokakuuta salaa Augsburgista. Näin pettyneenä kirjoitti kardinaali
vaaliruhtinaalle, kiittäen häntä uskolliseksi kirkon pojaksi, ja vaatii
häntä lähettämään Lutherin Romaan tahi ainakin karkoittamaan hänet
maastaan. Kirjeen lähetti vaaliruhtinas Lutherille, joka vastasi, että
Romaan lähettäminen olisi suora murha, mutta että tuskin vaaliruhtinas
voinee suojella häntä kun pannanjulistus saapuu, ja täytyy hänen kai
silloin paeta "epätietoista tahi oikeammin varsin tietty mihinkä, sillä
Jumala on kaikkialla". Hetkeksi luuli vaaliruhtinaskin parhaaksi, että
Luther pakenisi, ja ajateltiin Ranskaa. Sitä ennen tahtoi kuitenkin
Luther saada asiansa selvitetyksi omassa maassa ja vetosi juhlallisesti
yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli uusi loukkaus paavia vastaan, ja
uusi askel Lutherin puolesta ratkaisevaa loppua kohti.

Mutta nyt astui näyttämölle uusi henkilö, paavin kamariherra Kaarle
von Miltitz. Tämä lähetettiin Saksaan viemään vaaliruhtinaalle
paavin korkeimman kunniamerkin "kultaisen ruusun". Sen ohessa oli
hän varustettu valtuulla ja kirjeillä, joissa vaaditaan Lutheria,
"tätä turmeluksen jopa saatanan poikaa" jätettäväksi hänen haltuunsa
Mutta ihmeekseen sai Miltitz huomata kuinka yleisesti Saksassa jo
kannatettiin Lutheria. Väkivalta näytti hänestä mahdottomalta,
mutta häntä houkutti kunnia omilla tuumillaan saada kukistetuksi
tuo vaarallinen kapina paavin valtaa vastaan. "Kultainen ruusu"
jäi toistaiseksi antamatta, ja Miltitz ryhtyi omin päinsä toimeen.
Tammikuussa 1519 yhtyivät Miltitz ja Luther Altenhurgissa. Miltitz
puolestansa lupasi, että Lutherin asia alistetaan jollekulle Saksan
piispalle, ja Luther viimeisen kerran kirjoitti varsin nöyrän kirjeen
paaville, jossa hän vakuuttaa, ettei hän ole tahtonut kajota kirkon
eikä paavin valtaan. Vihdoin suostuttiin, ettei kummaltakaan puolelta
juhlistaisi riitakirjoituksia.

Mutta rauhan rikkoi mainio Eck. Hän oli, kuten tiedämme, asettunut
Lutheria vastaan, mutta riitaan sekaantui myös Karlstadt. Häntä vastaan
julkaisi Eck 12 teessiä, ja ehdotti suullista väittelyä. Teessit
koskivat hyvin vähän Karlstadtin väitteitä, mutta sitä suoranaisemmin
Lutherin oppia. Hänen kimppuunsa tahtoi Eck päästä, vaikka hän käytti
Karlstadtia väli-kappaleena. Mihin hän oikeastaan tähtäsi osoitti hänen
teessinsä, että paavi oli piispoista ylin ja että hän oli Pietarin
jälkeläinen ja Kristuksen yleinen käskynhaltija. Luther huomasi
hänelle asetetun ansan, mutta se pakotti häntä lopullisesti tutkimaan
paavinvallan perusteita. Mitä enemmän hän syventyi tähän aineeseen,
sitä selvemmäksi kävi hänelle, että eiköhän paavi ollutkin antikristus
itse tahi hänen apostolinsa. Eckin kirjoituksen johdosta päätti hän
vihdoin täydellä todella käydä käsiksi romalaiseen lohikärmeeseen,
jonka vuoksi hän keväällä julkaisi kirjan -"Paavin vallasta". Siinä
julkilausuu hän, että kirkko perustuu yksinomaan uskoon eikä tiedä
mistään muusta päälliköstä kuin Kristuksesta. Kirkko on pyhien
yhdistys, mutta paavin valta on vaan inhimillinen laitos. Näistä
perustotuuksista tulee hän sitten johtopäätöksiin, jotka kaikilla
aloilla kumoovat paavikirkon opit anekista, piispain nimittämisestä y.
m. Syystä kirjoitti hän Staupitzille: "Herra usuttaa ja ajaa minut,
en voi itseäni hallita; tahdon pysyä rauhassa, mutta minua syöstään
taisteluun."

Sillä välin kestivät valmistukset toimeen pantavaa väittelyä varten,
joka vihdoin alkoikin Leipzigissä 27 p. Kesäkuuta 1519. Eck ja
Karlstadt astuivat vastatusten tässä sanaturnauksessa. Ja semmoiseksi
se muodostuikin. Mies se, jonka kieli liukkaammin liikkui, ja joka
sanansutkauksissa voitti. Epäilemättä olikin Eck tässä urheilussa
Karlstadtia etevämpi. Jokainen ymmärsi, että tässä oli vaan
harjoitussota, ja että vasta Lutherin esiintyessä tulisivat miekat
täydellä todella välkkymään ja kuulat tuiskumaan. Ulko-muodoltaankin
edustivat taistelijat eri elämänsuuntia Eck pyyleänä, vallassa
olevan varmuudella ja varustettuna jyrisevällä äänellä kuvasi
hyvin mahtavaa katolista kirkkoa; Luther hoikka, ulkonaisten ja
sisällisten taistelujen murjoma, niin että hänessä sopi joka luu
lukea, oli vakavan uskontaistelijan perikuva. Mutta hänen ulkonainen
esiintymisensä oli arvokas, varma ja levollinen. Lukuisa kuulijakunta
istui jännityksessä odottaen mitä oli tulossa. Sivuseikkoina
käsiteltiin ensin varsinaiset opinkappaleet. Riennettiin taistelun
ratkaisevaan kohtaan, paavin vallan oikeutukseen. Eck esiintoi paavien
dekretaalit ja useiden kirkolliskokousten päätökset. Luther vetosi
raamattuun ja historiaan. Nicaean kirkolliskokous ei tietänyt mitään
paavista, eikä kreikkalainen kirkko koskaan ollut häntä tunnustanut.
Hätääntyneenä väitti Eck, että kreikkalaisen kirkon jäsenet kaikki
olivat kerettiläisiä eivätkä voineet autuaiksi tulla. Itsekin häveten
tätä röyhkeyttä ja parempien todistuksien puutteessa, lausui hän, että
Lutherin väitteet olivat suorastaan samoja kuin Wiclifin ja Hussin.
Se oli salamurhaajan eikä rehellisen taistelijan isku, ja Luther oli
kyllä selvillä siitä, mihin umpikujaan häntä oli ahdistettu. Kun
tiedämme mitä kauheita muistoja saksalaisissa liittyi Hussin nimeen,
ja kun Konstanzin kirkolliskokous oli hänet tuominnut ja ilmeisenä
kerettiläisenä polttanut, niin tulisi Luther, jos hän hyväksyy
Hussin oppeja, antamaan vastauksen vielä syrjään jätettyyn, ylen
arkaluontoiseen kysymykseen: saattavatko kirkolliskokoukset erehtyä.
Luther koetti aluksi estää taistelun siirtymistä tälle alalle, mutta
nyt, kuten ainakin, kasvoi hänen rohkeutensa vaaran mukaan. Olkoonpa
vaan, lausui hän vihdoin, että Wiclif ja Huss ovat esiintuoneet samoja
aatteita kuin minä; heissä tavataan kyllä runsaasti kristillisiä
totuuksia; ne, jotka niitä tuomitsivat vääriksi, olivat pelkkiä
ulkokullattuja.

Yleinen kauhu valtasi kuulijoita sekä vihollisia että ystäviä. Saksenin
herttua Yrjö, Lutherin vimmatuin vihollinen, hypähti ylös, ja huudahti
kädet puuskassa: Raivo ajaa hänet!

Mikä milläkin tavoin ilmoitti hämmästyksensä, mutta sana oli sanottu,
ja tästä lähin oli taistelu tuon yksinäisen munkin ja maailman valtojen
välillä oleva hengestä ja kuolemasta. Väittely, joka oli kestänyt 27
p:stä Kesäkuuta 15 p:ään Heinäkuuta, rupesi jo väsyttämään. Siitä
vähän, ketä ensi hetkellä liidettiin voittajana, tahi lisääntyikö
vihollisten joukko; julkilausuttu oli nyt, että kirkolliskokoukset
saattavat erehtyä, ettei paavi eikä kirkolliskokoukset ole kirkko,
jonka sitä vastoin muodostaa uskovaisten yhdistys, ja että evankeliumi
on ainoa auktoriteetti uskon asioissa. Tosin valittaa Luther, että
hänen nimeänsä yhä ahkerammin häväistään, mutta: "niinhän pitääkin
olla, minun täytyy vähetä, että Kristus pääsisi kasvamaan."

Jos vihamiehet lisääntyivätkin, niin sulkeutuivat ystävät rohkeammin
ja likemmin hänen ympärillensä. Hänen suuri asiansa oli joutunut
ulos avaraan maailmaan, yleisön tuomittavaksi. Se oli juuri hänen
vastustajiensa salakavalan, mutta heidän mielestään viisaan menettelyn
kautta, joutunut periaatteelliseksi yhteentörmäykseksi, josta
seurauksena oli, että rauhallinen sovinto olevan kirkon kanssa oli
käynyt mahdottomaksi. Periaatteet eivät tee kompromisseja. Uusi
rakennus oli rakennettava ja itse rakentaja oli löydetty. Luther
oli nyt tullut Saksan kansan suosituimmaksi mieheksi, vaikkapa ensi
hetkellä toiselta näyttikin. Tieto Leipzigin väittelystä levisi koko
valtakunnan yli ja sen rajojakin ulommaksi; jokaisen täytyi ratkaista
kantansa. Ei ollut sitä julkista tahi yksityistä paikkaa, missä ei
puhuttu ja kiistelty hänen asiastansa. Humanistienkin suuri joukko
riemuitsi, ei sentähden että Luther olisi heille ollut mitä hän oli
ahdistetuille omilletunnoille: sielujen pelastaja, vaan sentähden että
hän oli kaikuvammin kuin yksikään muu antanut ääntä sille vihalle ja
häpeäntunteelle, joka kuohui saksalaisten sydämmissä paavin ijestä
vastaan. Hiljainen Melanchtonkin huomauttaa: "hän on se mies, joka
pelastaa isänmaan romalaisista petkutuksista; joka yksin on rohjennut
paljastaa vuosisatojen erehdykset ja uudestaan saattanut valkeuteen
puhtaan kristillisen opin, jonka paavien jumalattomat opit ja koulun
mieletön viisastelu on tuhonnut." Yksinomaan Lutherin isänmaallista
kutsumusta ylistää humanistit semmoiset kuin Crotus Rubeanus, enimmin
tunnettu erään kokoelman "hämärämiesten kirjeiden" toimittajana, jolle
Lutherin hengellinen työ oli kokonaan vieras, mutta joka erittäin
terävällä ivalla ruoski munkkeja ja skolastiikia. Hän ihastuksella
tervehti entistä Erfurtin luostariin paennutta yliopistotoveriaan.
"Ensimmäisenä olet sinä, isänmaan isä, rohjennut vapauttaa Herran
kansaa väärästä harhauskosta, ja opettaa sille todellista jumalisuutta.
Jatka kuten olet alottanut, jälkimaailmalle esikuvana. Sillä ilman
jumalallista sallimusta sinä sitä et tee; sinuun kääntyvät Saksan
silmät ja ihastuen ottaa se sinulta vastaan Jumalan sanan." Semmoinen
oli todellinen tulos Leipzigin väittelystä.

Mutta Lutherin puolustukseksi ei tarjottu yksinomaan kynä. Saksan
ritaristossa oli kyllä niitä, jotka kernaasti olisivat palvelleet
häntä miekallaan. Eräs nuori ritari Ulrich von Hutten oli munkiksi
aijottu, mutta pakeni. Hän oli likeltä oppinut tuntemaan munkkielämää.
Rajuluontoisena hän ei viihtynyt missään paikassa eikä missään
toimessa. Hän vaelsi maat mantereet lävitsensä. Sairaaloisena,
puutetta ja kurjuutta kärsivänä, kehittyi hänen toimintahalunsa
tuliseksi hehkuksi, joka ei karttanut mitään vaaroja, kun hän "vapaan
ihmisyyden" puolesta pyysi uhrautua, ja tämän vapauden puolesta tuli,
hänen mielestään, ritariston ensirivissä taistella. Mutta raskaimmin
painoi sekä ritaristoa että kansaa pappisruhtinaat, jotka tuhlasivat
Saksan varoja ja palvelivat vierasta isäntää. Ritariston isänmaallinen
kutsumus oli siis taistella noita papillisia verenimijöitä ja
paavivaltaa vastaan. Rajulla mutta nerollisella kynällään koetti Hutten
valmistaa mielet semmoiseen taisteluun. Muuta hän ei Toistaiseksi
voinutkaan yrittää. Mutta vahvassa linnassaan asui hänen samanmielinen
ystävänsä, ritari Frans von Sickingen. Tämä oli tilaisuudessa antamaan
tehokkaampaa apua, ja kirjeessä Melanchtonille tarjoo hän 1520
suojapaikkaa Lutherille, jos häntä mikään vaara uhkaisisi.

Jos Luther olisi luullut tarvitsevansa ihmisten apua tahi olisi
siihen luottanut, niin kyllä se tällä hetkellä olisi voinut häntä
houkutella. Yhä kamalampia huhuja kuului Romasta, panna oli muka
jo tulossa jopa mahdollisesti interdikti Wittenbergille ja sen
yliopistolle. Vaaliruhtinaan hovissa oltiin huolissa, horjuttiin, ja
koetettiin milloin milläkin tavalla hillitä ja estää tuimaa taistelua.
Huttenille vastasi Luther: "tahdon luottaa ainoastaan Kristukseen eikä
kenenkään ihmisen turvaan". Mutta Huttenin kirjelmät, jotka hehkuivat
kansallisvihaa romalaisten sortoa vastaan, eivät jääneet kansaan
vaikutusta tekemättä. Luther kyllä tiesi vaaliruhtinaankin kautta Roman
uhkauksista, mutta uhmaavana ja taistelunhaluisena kirjoitti hän: "Jos
minä karkoitetaan Wittenbergistä käy asia vieläkin pahemmaksi; Saksan
Sydänmaissa eikä vaan Röhmissä on miehiä, jotka tahtovat ja voivat
suojella pakolaista. Roman raivoa, samoin kuin sen suosiota ylönkatson
minä. Kirotkoot ja polttakoot minun teoksiani; minä puolestani kiroon
ja poltan kaikki paavilliset lait, tätä kerettiläisyyden lohikäärmettä,
ja siitä nöyryydestä, jota tähän saakka turhaan olen osoittanut, on nyt
tehtävä loppu."

Siinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: "Saksan
kristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn
parantamisesta." Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä
ja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan
hänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin
Jerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut
kirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli
nyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu
ennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava
valtakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä
on usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on
Jumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä,
ettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä
asioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei
kukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin
on oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on
vastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin
kohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo
kouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan
leivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin
sukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit,
munkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota
vastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan
maallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn,
ovat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se
onkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.

Tätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä.
"Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja
semminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että
Jumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle
kansallemme kätensä." Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: "Tiedän
kyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää
mahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin
suuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää
muuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni;
mutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi
aukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan.
Mutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt
korvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen.
Ymmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan."

Mitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä
sotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen
sydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!

Eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä.
Lokakuussa ilmestyi uusi teos "Kirkon babylonilaisesta vankeudesta".
Siinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon
törkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja
joihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja
messun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta
ja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa
muodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista,
on siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin
muuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen
leivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo
hän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän
lisää: "Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen
kerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut
olemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä
pelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole
uusien uskonkappalten säätäminen."

Alttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten
romalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita
Kristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan
juureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset
opit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän
raamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther
yhtä ivallisesti kuin rohkeasti: "Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun
vastaisesta peräytymisestäni."

Ei ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon
kaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia
kirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan.
Kuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. "Se reformaattori,
jota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä
kiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin
astunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa
herättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!" "Koko Saksa", kirjoitti eräs
Rhenanus, "on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja
Antikristus ovat avonaisessa taistelussa." Kuka pääsee voitolle?

Eräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden
ja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän
sittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen
vapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset
tietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther
ankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka
häpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara
epäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään.
"Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään
suorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi,
opettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka
vähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä
se on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin)
edelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä." Luther
taisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen
kuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä
lukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä
ja sielunpaimenena: "Kristityn vapaudesta," jossa hän määrittelee
tätä vapaatta niin, että "kristitty on vapaa ja kaiken herra," ja
"kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen." Uskon
kautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja
palvelija. "Pieni on tiima kirja", sanoo Luther, "paperiin nähden,
mutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat." Se onkin
tosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu
on se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu
kyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa
mies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja
Lutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli
yhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että
kaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän
taistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen
suostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa
rakentava. Luther kyllä lausuu: "Sydämmessäni en ole sinusta luopunut
ja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi
puolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin
isä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä
on suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva
jumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on
kauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut
ja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta
edes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta." Vähän
siitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli.
Vallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo
entisestä rikkoutuneet välit.

       *       *       *       *       *

Epäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen
toimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck
oli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin
ryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan
keisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko
sen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista
munkkia? Keino oli koetettava.

Ainakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan
oli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien
juonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan
ja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra.
Niin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari
Augustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara
katolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon
eheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja
hengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta.
Täydellä todella Luther siis valitti: "Turha on oma voimamme. Ei voi
se meitä auttaa." Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa.
Jos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi
mikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle
juuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat
verrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja
Ranskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon,
tuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin
vasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin
toista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa,
ja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli
sille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä
vastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.

Voitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä
levittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä
vastaan. Juhlallisesti alkaa "bulla" Davidin 74 psalmin sanoilla:
"Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka
sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat." Kirouksia ja uhkauksia
vilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei
ole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän
kuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena
kerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi.
Kaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa
Luther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.

Mutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt "nuntius"
sai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä
kohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista
tahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin
Eckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki
kappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä,
Eckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä
ainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan
Tezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan.
Mutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi
se noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla
taipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja
kansan asiaa.

Pannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän
ei ollut siitä huolissaan. "Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä",
sanoi hän, "enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän,
joka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun,
kulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse
on lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme." Minä ylönkatson ja käyn
bullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin
arvoinen.

Mutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen
hoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden
kannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan
sitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän
sanoo: "kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota
väitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä."
Siinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan
totuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen
kirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:

"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia
ylempänä.

"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen,
ja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja
heittämään niitä suden kitaan.

"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun
tohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen
kristilliseen kirkolliskokoukseen."

Juhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin
kirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei
voinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt,
rohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta
vastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan
kirjan "Antikristuksen bullaa vastaan". "Kuinka monta erehdystä ja
petosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja
paavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta
sielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä
on kauheata ajatellakin."

Sisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi
itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä
Adelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä
häntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet
uskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus
sekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja
totuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: "minua
ilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten
toiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja
lakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät
tahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi
levitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava,
niin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille."

"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt,
sanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on
alkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan
kautta", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä
palokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.

Uhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori
keisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi
Aacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan
ruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa
liikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan.
Keisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta
epäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin.
Täytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin
vaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria,
ruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen,
joka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon.
"Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan
pelastusta", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan
vaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä
vaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen
vaaliruhtinas Juhana Fredrik. "Nuorten lasten suusta perustit sinä
voiman." Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. "Helppo on kirjoja polttaa,
mutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi
ei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan
sydämmissä." Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. "Nuo liekit
ovat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin,
jotka eivät osaa lukea." Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä
useampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan
ollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla
syillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla
suojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten
ja puolueettomien tuomarien edessä.

Sillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja
taistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon,
jota todellakin "ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea".

Paavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther
kerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja
kerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita
papit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan.
Olipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi
ajaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään
paavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että
paavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. "Meidän Herra
Jesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää
tuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se,
joka maailmassa on." Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat
herrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia
kirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan
tuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus,
jolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl.
9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä,
lähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista
maistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa
astui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon
kanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin
bullan, sanoen: "koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin
tuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli." Luther näytti
tällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka
ennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä
oli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen
riemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: "Koska viholliseni ovat
kirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan
mielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut
heidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä
alkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on
loppuun saatettava."



VII.

Tunnustus maailmanvallan edessä.


Hengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut
tuon saksalaisen talonpojan "rautaisesta nenästä ja vaskisesta
otsasta", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi
nyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.

Aleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä
suinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies,
jonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt
kirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta,
ja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä
saisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua
hänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään
oppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin
antaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa.
Jo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo
tammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja
vaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan
prelaateissa tuntunut oikeata intoa. "Nekin, jotka ovat paavilta
saaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät
Lutheria Jumalan miehenä", valitti itse Eck. Luther oli kyllä,
Erasmuksen sanojen mukaan, "hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa
vastaan", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli
omat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde
oikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina
varottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa
hellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se
kyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien
keskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa
tuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa
vastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun
alaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli
häntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari
Maksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka
olikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja,
varustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan
häntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin
bullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä
nöyrytys paaville!

Lutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin
suojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli
verrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin
levollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja
astua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan.
"Ellen voi tulla terveenä Wormsiin", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle,
"niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan
kutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön
asia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa
pätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa,
niin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse
evankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa
ja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole
hurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta
minua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän
Raamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan
hyväksi."

Maaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja
kutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. "Paavilaiset",
sanoi hän, "eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan
langettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan
Jumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava
minulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä
ylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani."

Huhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin
ja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi
sanoi hän Melanchtonille: "Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa,
rakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en
itse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta." Koko matka
muodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta
haaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa
osoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti
otti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit.
Kaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän
saarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.

Osat olivat todellakin ihmeellisesti muuttuneet. Luther kulki
pelotonna Wormsia kohden, mutta siellä vapisivat paavilaiset. Aleander
kierteli kaikkien mahtavien luona. "Aiotteko väitellä Lutherin kanssa?
Eikö tuon uhkarohkean miehen tarmo, hänen tuliset silmänsä hänen
valtaavat sanansa ja hänen suunsa salaperäinen henki riitä mielten
kiihoittamiseksi?" Mutta kaikesta huolimatta läheni tuo pelottava mies.
Mihin ryhtyä? Hänelle toimitettiin tieto, että keisarin julistuksen
mukaan Maaliskuun 10 p:tä oli käsketty ottamaan takavarikkoon kaikki
hänen julkaisemansa kirjat. Siitä piti hänen ymmärtää mitä hänellä oli
Wormsissa odotettavana. "Sittenkin saavumme Wormsiin kaikista helvetin
porteista huolimatta." Itse Spalatinkin varoitti: "Sinun käy samoin
kuin Hussin." Aina vaan sama vastaus: "Vaikka Huss poltettiin ei toki
totuus tullut poltetuksi. Jumalan nimessä tulen Wormsiin, vaikka siellä
olisi yhtä monta perkelettä kuin kattotiiltä." Uhkaukset ja varoitukset
eivät tepsineet, ehkä saataisiin mies viekkaudella ansaan. Keisarin
rippi-isä Glapio oli miettinyt uutta menetystapaa. Keskustellessaan
vaaliruhtinaan neuvoksen Bruckin kanssa, oli hän teeskennellyt suurta
myötätuntoisuutta Lutheria kohtaan. Luther on erittäin oppinut ja
jumalinen mies; hän on koskenut moneen kirkon haavaan. Jos hän vaan
peruuttaa mitä hän on kirjoittanut kirkon babylonilaisesta vankeudesta,
saadaan kyllä kaikki sovitetuksi; sitten ruvetaan täydellä todella
kirkon puhdistamiseen. Sentähden olisi varsin suotavaa, ettei Luther
tulisi Wormsiin vaan yhtyisi Glapion kanssa neuvotteluihin Sickingenin
linnassa "vanhurskaiden tyyssijassa", joksi sitä sanottiin, koska
Sickingen suojeli kaikkia Lutherin vainottuja puoluelaisia. Siellä
sovittaisiin pois kaikki riidat. Semmoinen oli Glapion tuuma, ja
ehdotuksellaan tarkoitti hän ensiksi saada kulumaan loppuun Lutherille
myönnetty suojelusaika; toiseksi koettaa eroittaa hänestä kansallisen
puolueen miehet, Sickingenin, Hulttenin y.m., jotka vähemmin huolivat
opista kuin Saksan kansan vapaudesta. Kun heille sen puolesta annettiin
lupauksia, niin kyllä ne helposti luopuisivat siitä, mikä oli Lutherin
sydänasia ja voima. Ebernburgin miehet todellakin menivät ansaan.
Kernaasti kieltäköön Luther babylonilaisen kirjansa, niin kaikki käy
hyvin, ja tuo heille kallis mies pääsee kaikessa tapauksessa hänelle
vaarallisesta Wormsissa käynnistä. Ducer riensi viemään Lutherille
tiedon tästä uudesta tuumasta, mutta sai sen kylmän vastauksen: jos
rippi-isällä on minulle mitään sanottavana, niin tapaammehan toinen
toistamme Wormsissa.

Huhtikuun 16 p:nä kl. 10 a. ilmoitti muurinvartijan torvenkajahdus,
että toisten odottama, toisten pelkäämä mies oli tulossa. Keisarillinen
airut ratsasti vaunujen edessä täydessä juhlapuvussa. "Jumala on
oleva mukanani", huokasi Luther tultuansa kaupungin muurien sisälle.
Tuhansittain tunkeili kansaa kadulla saadaksensa nähdä Saksan
suurta kansanmiestä. Asuntonsa sai hän Johanniittimajassa eräiden
saksenilaisten aatelismiesten luona, ja kohta alkoi tervehtivien pitkä
sarja. Ylhäinen ja alhainen, papit ja maallikot tahtoivat kasvoista
kasvoihin nähdä miestä, joka yksin aikoi taistella maailmanvaltaa
vastaan.

Toisena aamuna sai Luther käskyn saapua kl. 4 j. p. p. keisarin
ja valtakunnan säätyjen eteen. Ohjelma oli yksinkertainen. Mitään
teoloogista väittelyä ei sallita; Lutherille tehtävät kysymykset olivat
ennakolta määrätyt. Entistä ahtaammalle kasaantui kansa kun Luther
valtiomarskin ja keisarillisen airueen saattamana lähti valtiosaliin.
Täytyi kiertoteitä kulkea ja väkisin estää kansaa syöksemästä saliin,
mutta kehoittavia huutoja kajahti ihmisjoukosta. Luther itse pääsi
vaivalla sisään. Kyllä häntä siellä kohtasi vihaiset katseet, mutta
moni lohduttavakin sana. Mainio sotapäällikkö Yrjö von Freundsberg
löi häntä olalle, lausuen: "Munkki raukka, kuljet semmoista tietä,
ja ryhdyt semmoiseen taisteluun, etten minä eikä moni muukaan
kuumimmallakaan tappotantereella ole moista nähnyt. Mutta jos hyvää
tarkoitat ja olet asiastasi varma, niin lähde Jumalan nimessä. Herra
ei hylkää sinua." Soveliaamminkin muistutti hänelle toinen: "Älkäät
murhehtiko kuinka teidän pitää puhuman; sillä teille annetaan sillä
hetkellä mitä teidän pitää puhuman."

Virkein mielikuvitus tuskin riittänee saattamaan eläväksi silmiemme
eteen seuraavan kohtauksen suuruutta. Mitätön munkki astui maailman
loistavimman kokouksen eteen, yhdistetyn hengellisen ja maallisen
suurvallan eteen. Kysymyksessä oli kyllä näennäisesti ainoastaan yhden
halvan miehen elämä, mutta todellisuudessa epäilemättä ihmishengen
vapauttamisen lykkääminen vuosisadoiksi. Oliko Luther pysyvä lujana,
nyt kun saatana puhui Jumalalle hänestä samoin kuin muinoin Jobista:
"ojenna sinun kätes ja rupee hänen luihinsa ja lihaansa, mitämaks hän
luopuu sinusta."

Historia kertoo, että Luther näytti häikäistyneeltä ja huumaantuneelta
kun kaikkien näiden korkeiden herrojen silmät olivat häneen tähdätyt.
Luultavasti, mutta hänen esiintymisensä ja vastauksensa olivat
täynnä ylevintä arvokkaisuutta. Juhlallinen hetki vaati tyyntä ja
vakavata miettimistä. Hätäileminen ei suinkaan ollut paikallaan.
Ensimmäisen kysymyksen hänelle esitti Eck: "Martti Luther! Hänen pyhä
ja suurivaltainen keisarillinen majesteettinsa on kutsunut sinut
valtaistuimensa eteen kysyäksensä sinulta kahta kohtaa, ensiksi: ovatko
nämät kirjat sinun kirjottamasi? (Pöydälle oli ladottu kasa Lutherin
kirjoja ja niiden nimet luettiin); toiseksi tahdotko peräyttää niiden
sisällys, vaan pysytkö siinä?" Luther vastasi: "Suurvaltaisin keisari!
armolliset ruhtinaat ja herrat! Teidän K. M. on minulle esityttänyt
kaksi kysymystä. Mitä ensimmäiseen tulee, täytyy minun tunnustaa
mainitut kirjat omikseni enkä tahdo sitä kieltää. Mutta mitä toiseen
tulee, niin, kun tässä on kysymys uskosta ja sielujen autuudesta ja
se koskee Jumalan sanaa, joka on korkein ja suurin aarre taivaassa
ja maassa, niin olisi minun puolestani ylen uskaliasta lausua mitään
ajattelematonta. Sillä voisinhan sanoa joko vähemmin kuin asia vaatii,
tahi enemmän kuin mitä totta on, kummassakin tapauksessa joutuen
Kristuksen langettaman tuomion alle: joka minun kieltää ihmisten
edessä, hänen minä myös kiellän minun isäni edessä, joka on taivaassa.
Sen tähden pyydän alamaisimmasti miettimisaikaa, että voisin vastata
Jumalan sanaa loukkaamatta." Miettimisaikaa myönnettiin hänelle,
ehdolla että hän vastaa suullisesti eikä kirjallisesti.

Valtioairut saattoi Lutherin majataloon takaisin. Uhkauksia ja
kehoitushuutoja vaihteli nytkin matkalla. "Valtiosäädyt ovat
tyytymättömät; paavin miehet riemuitsevat; Luther uhrataan", kuului
toiselta puolen. "Vai aikovat polttaa! mutta siitä ei tule mitään",
kaikui taas vastaan. Meteleitä ja tappeluita syntyi kaduilla.
Lutherin henki liiteli korkeammalla. "Kansan riehuessa", kirjoitti
hän ystävälle, "kirjoitan sinulle. Olen seisonut keisarin edessä,
olen tunnustanut itseni kirjojeni tekijäksi ja lupasin huomenna puhua
peruuttamisesta. Mutta jos vaan Kristus on minulle armoinen, en peruuta
ainoatakaan kirjainta."

Ratkaisevan sisällisen taistelunsa piti Lutherin nyt suorittaa, ennen
kun hän ihmiskunnan omantunnon vapauden edustajana tuli kaatua tai
voittaa. Rukous oli hänen elämänsä voima, ja nyt jos koskaan tuli
taivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa ja väkevän repiä sen itsellensä.
"Kuinka heikko on liha, ja kuinka mahtava saatana! Oi Jumala, oi
Jumala, auta minua maailman viisautta vastaan, sinun täytyy tehdä se.
Sinä yksin! Eihän tässä ole minun asiani vaan sinun. Minulla ei ole
omasta puolestani mitään tekemistä näiden maailman suurten herrojen
kanssa; minäkin mielelläni viettäisin hyviä ja rauhallisia päiviä.
Mutta asia on sinun, Herra; auta minua." Näin kuultiin Lutherin
kiihkeästi rukoilevan.

Rukouksen vahvistamana iloitsi hän, että hän nyt saa keisarin
ja valtiosäätyjen edessä tunnustaa Jesusta Kristusta. Samassa
järjestyksessä ja samanlaisen yhteenkasaantuneen ihmisjoukon läpi, joka
aaltoili ja pauhasi kuin meri, kulki Luther taas seuraavana päivänä
uuteen kuulusteluun. Hän sai kauvan odottaa, mutta Jumala oli nostanut
hänet kalliolle, jossa ihmisten hälinä ei enään koskenut häneen.

Luther astui keisarin eteen ja Trierin vaaliruhtinaan kansleri lausui
hänelle: "Martti Luther! Se miettimisaika, jonka olet pyytänyt,
on nyt loppunut. Vastaa siis H. K. M:tin kysymykseen, tahdotko
peruuttaa kokonaan tahi osaksi mitä olet kirjoittanut?" Nöyrästi ja
vaatimattomasti mutta selvästi ja kuultavasti vastasi Luther tähän
tapaan: "Olen jo tunnustanut kirjoittaneeni esillä olevat kirjat.
Ne eivät ole kaikki samanlaatuisia, toisissa olen niin selvästi,
yksinkertaisesti ja kristillisesti opettanut, että vastustajani,
jopa paavin bullakin myöntää, että toiset niistä eivät ainakaan ole
vahingollisia. Niiden peruuttaminen olisi totuuden kieltämistä.
Toisissa olen ahdistanut paavikuntaa ja niitä, jotka väärällä opilla,
pahalla elämällä ja pahentavalla esimerkillä ovat kristikuntaa sielun
ja ruumiin puolesta hävittäneet. Ei voi kukaan kieltää, ja uskovaiset
ihmiset valittavat, että paavin lait ja ihmisoppi vaivaavat ja
kiduttavat kristittyjen sydämmiä, jonka ohessa semminkin tämän Saksan
kansan omaisuus ja varat uskomattomalla tyranniudella niellään. Jos
tätä peruuttaisin, niin aukaisisinhan minä sekä ovet että akkunat
niin suurelle jumalattomalle menolle, niin että ne vielä vapaammin
raivoisivat ja riehuisivat. Suuri Jumala! mikä verho tulisikaan minusta
silloin kaikelle häväistykselle, petokselle ja tyranniudelle. Vielä
on minun kirjoissani semmoisia, joita olen kirjoittanut yksityisiä
henkilöitä vastaan. Mielelläni myönnän, että olen ollut kiivaampi ja
terävämpi kuin on sopivaa uskonnollisissa asioissa. Niitäkään en voi
sittenkään peruuttaa. Jos olen pahasti puhunut niin todistettakoon se
pahaksi." Luther oli puhunut kristikunnan nimessä, mutta myös Saksan
kansan nimessä kristikunnan puolesta.

"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä,
sen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava,
kaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja
puhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta
taivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden
vaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki
tämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen
ja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja."

Tungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti
väsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti
sanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: "Ellette jaksa, niin riittäköön
jo, herra tohtori." Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse
taivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.

Eck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan
sitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet
Wiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa
valistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin
hänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa.
Antakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: "vastaukseni
on oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä
sanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä
kirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet
keskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa,
koska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä
seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!"

Näin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti
kauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut
enään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi
Luther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja
mitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja
kaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen.
Mutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä.
Ylönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei
ylönanna häntä.

Jo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä
majataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät.
"Olen läväissyt, olen läväissyt" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta
kohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta
kunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille
lausunut: "hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja
säätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on."

Olihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin
vihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon,
ja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana,
sanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja
ystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa,
henkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa
yksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on
erehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin
hänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari
saisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii.
Paavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan
panna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko
valtakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther
jo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari
kuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. "Jos kunnia ja rehellisyys
ovatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma
tyyssija ruhtinaiden sydämmissä." Kaikissa tapauksissa oli Lutherin
suojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän
auttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että
keisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa,
ritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää
Lutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka
oli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa,
välittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.

Yhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää.
Lutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että
eihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota.
Keisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta
teoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada
munkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin.
Luther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei
enään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin,
myönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että
kirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa
varoitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi
erehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin
missä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän
prioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan
asiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen
ratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja
lähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä
varsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa
oli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa
Saksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan
luopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen
oppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen
valtiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin
hänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan
valtiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti
kalliimpi kirkon vapauttaminen sen "babylonilaisesta vankeudesta".
Hän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä
kertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin.
Neuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.

Huhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista
ja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla
kirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut.
26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se
tosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan
pannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia,
juottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi
apua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä
käyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt
hänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa.
Semmoinen oli Kristuksen jälkeläisen "julistus" ja kuuluisa Wormsin
edikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri
tähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja
saattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.

Mutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä
tuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi
Luther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi
Möhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä
Altensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko
ratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.

Kauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia.
Mikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas
vakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka
olivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului
kaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi
väkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset.
Nämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä
miestä. Aleander kirjoitti: "Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että
lyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme
hänet takaisin maanmiehilleen."

Mutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas
oli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan,
kunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin
välipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka
ryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan,
jossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa "junkkari Yrjön"
nimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu
pois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski
häneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti
tehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit
olivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta
synnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä.
Oliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos
kävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän
turmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden
kautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa,
ja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos
on hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa
selvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.

Kuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei
soveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän
muka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna
eli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt
niinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen
kädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava
kirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten
Albrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan.
Hätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan
Hallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni
saanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut
Luther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus "Hallen
epäjumalaa vastaan". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti
säikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu
sammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa
kirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo
siinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän
ei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin
lähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: "Olkoon
teidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti
sanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun
jumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä
teitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan
T.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa
nopean ja hyvän vastauksen." Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja
Albrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.

Mutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän
pakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi.
Uskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä
Jumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen
maailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen
nähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava
merkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen
oman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta
kesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta
painosta korjattiin huolellisesti.



VIII.

Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.


Sitten kun katoliset huomasivat, ettei Lutherin katoaminen
tuottanutkaan pahempia seurauksia, oli heidän riemunsa sekaantumaton.
Mahtavan uskonsankarin suu oli nyt ainaiseksi tukittu. Toivottiin
tuota pikaa saatavan hänen työnsä kaikki jäljet hävitetyiksi, ja,
kuten näimme, aikoi Mainzin arkkipiispa kohta ruveta entiseen
anekkikauppaansa.

Mutta toiselta puolen voitti uskonpuhdistus ja evankeliumin saarna
alaa yli koko Saksan ja melkein kaikissa Europan maissa. Wittenberg
ja sen yliopisto kulki etupäässä, mutta sittenkin huomattiin pian,
että Lutherin järjestävä ja ohjaava käsi oli poissa. Kiihkeämmät
rupesivat vetämään johtopäätöksiä Lutherin opista. Kun meillä on puhdas
oppi, miksi siis sallimme kirkon vääriä menoja, messua, alttarin
sakramenttia yhdessä muodissa, kuvia, pyhien palvelusta ja kaikenmoisia
uskonnollisia taikatemppuja? Pois nuo kaikki!

Karlstadt, levoton ja kunnianhimoinen, piti itsensä nyt kutsuttuna
astumaan Lutherin sijaan ja ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa paremmalla
vauhdilla. Jo oli eräs Feldkirch ensimmäiseni papeista rohjennut
mennä naimisiin, ja häntä seurasi pari muutakin. Luther ei ainoastaan
ihaillut heidän rohkeuttansa näin vaarallisella ajalla, vaan asettuen
heidän puolellensa julkaisi hän lisäksi teessejä, joissa hän sanoo
munkkien ja nunnien suoranaiseksi velvollisuudeksi jättää luostarinsa
ja elää kuten muutkin ihmiset perheellisinä ja omasta työstään.
Karlstadt astui nopeasti aukaistua tietä myöten. Kaikki paavin
laitokset ovat jumalattomia. Kalkin ryöstäminen maallikoilta on syntiä.
Älkäämme ijäti väitelkö, vaan käykäämme niinkuin Elias Haalin alttariin
käsiksi. Joulun edellisenä sunnuntaina julisti hän saarnastuolista,
että hän uuden vuoden päivänä aikoi halullisille jakaa sakramentin
molemmissa muodoissa. Niin pitkälle ei tahtonut kaupunginneuvosto
mennä, mutta Karlstadt ei hellittänyt, ja ehtoollisvieraita tulikin.
Messu, kirkon vahva muuri, oli siten kukistettu. Vähän aikaa sen
jälkeen meni Karlstadt naimisiin. Luostareissakin nosti Karlstadtin
uudistukset mielet kuohuksiin, semminkin Augustiiniluostareissa. Munkki
Zvilling Wittenbergissä rupesi itse luostarissa saarnaamaan messua
vastaan ja vaatimaan alttarin sakramenttia molemmissa muodoissa.
Syntyi varsinainen kapina prioria vastaan. Saksenin hovissa oltiin
taas levottomia ja vaadittiin yliopiston lausuntoa. Se kävi kuitenkin
Zvillingin eduksi. Siinä ehdotetaan näet, että messun väärinkäytöstä
täytyy ehkäistä, vaikkapa sallittaisiinkin toistaiseksi heikkojen
tähden yksityismessuja, mutta kaikessa tapauksessa oli kalkki annettava
maallikoille. Vaaliruhtinas tosin ei tahtonut sekaantua asiaan,
mutta varoitti ja kehotti menettelemään hiljaisesti kunnioitettavien
vanhojen tapojen hävittämisessä. Luostarissa täytyi priorin
lakkauttaa messu, mutta sekään ei enään riittänyt. Marraskuussa
heitti 13 munkkia kaapunsa, luopuen siten paavikirkon vakinaisesta
armeijasta ja sen lipusta, ja rupesi mikä evankeliumia saarnaamaan,
mikä yhteiskunnalliseen rehelliseen työhön. Tie oli raivattu, ja yhä
useammat sitä käyttivät.

Näin myrskyiseni! aikana ei ole ihmeellistä, että yliopiston nuoriso
menetti malttinsa ja antautui varsin moitittavaan tekoon. Joulukuun
3 p:nä syöksyi ylioppilaita ja porvareita kirkkoon, hävittivät
messukirjat, ajoivat pois papit, jopa uhkasivat rynnäköllä tunkea
fransiskolaisluostariin. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että
johtavat ylioppilaat olivat Erfurtilaisia. Luther myönsi kyllä
muutokset oikeutetuiksi, mutta moitti ankarasti, että niiden varjossa
väärinkäytettiin kristillistä vapautta. Wartburgista julkaisi hän taas
kirjoituksen: "Harras kehoitus kaikille kristityille varjella itseänsä
kapinasta ja metelistä".

Luther oli särkenyt ne pimeyden ja orjuuden kahleet, joissa
kristikuntaa vuosisatoja oli pidetty. Hän on vaatinut omantunnon
vapautta kristitylle Jumalan sanan horjumattomalla pohjalla.
Mutta luonnollisen ihmisen halut ja himot käyttävät ijankaikkiset
totuudetkin omiin tarkoituksiinsa. Vapaus muuttuu vallattomuudeksi,
vaarallisimmaksi aseeksi taantumiselle, "Mihin Jumala rakentaa
temppelinsä, sinne rakentaa perkele kappelinsa", sanotaan, ja
syyllisinä ovat muka temppelin rakentajat. Tämä surkea ilmiö
on huomattavana kaikissa syvemmälle menevissä uudistuksissa
sekä yhteiskunnallisella että henkisellä alalla, eikä sitä tässä
vuosisatojen suurimmassa reformityössä saattanut puuttua. Lutherin
painettu sana ei enään riittänyt vallattomuuden salpaamiseksi.

Wittenbergin neuvosto ryhtyi yliopiston suostumuksella
jumalanpalveluksen järjestämiseen uuden suunnan mukaan, mutta kun
se ei suostunut Karlstadtin vaatimukseen, että alttarit ja kuvat
hävitettäisiin, otti roistoväki omin neuvoin työn suorittaakseen.
Kirkoista ryöstettiin ja hävitettiin kaikki mikä muistutti entistä
jumalanpalvelusta. Kukin pappi menetteli oman mielensä mukaan,
ripistä ja paastosta ei pidetty enään väliä, mutta ei muustakaan
sielunhoidosta. 'Täydellinen anarkiia pääsi valloilleen. Ja jos
neuvosto olisikin vihdoin saanut kuria ylläpidetyksi, saapui
Karlstadtille ja hänen johtamalleen joukolle mahtavat liittolaiset.

Zwickaun kaupungissa kertoi eräs kankuri Nikolaus Storch, että enkeli
Gabriel oli ilmaantunut hänelle ja valinnut hänet siksi profeetaksi,
jonka tuli puhdistaa kirkko ja rakentaa pyhien seurakunta maan päällä.
Häneen liittyi entinen ylioppilas Markus Stübner ja kankuri Markus
Tuomas. Lahkokunnan varsinaiseksi järjestäjäksi tuli Tuomas Münzer.
Nämät profeetat kulkivat muinoisten tavalla ennustaen Saksalle Jumalan
kirousta ja hävitystä. "Herran päivä on tulossa ja maailman loppu on
käsissä". Näiden raivojen miesten pöyristyttävät kuvaukset vaikuttivat
vastustamattomasti mieliin, jotka jo entuudesta olivat yltiöpäisyyteen,
itsensä ruoskimiseen ja pyhiinvaellusraivoon tottuneet. Zwickaun
pappi Nikolaus Haussman oli tarmokas mies ja osasi pitää profeetat
aisoissa. Tietystikin pyyhkivät nuo pyhät miehet paatuneen kaupungin
tomun jaloistaan. Olihan heidän, Lutherin oikeiden oppilaiden,
oikea paikka Wittenberg. Joulukuun 27 p. saapui sinne kulkue Storch
johtajana. Varmoina asiastaan lähtivät päämiehet professorien luo.
"Me olemme Jumalalta lähetetyt opettamaan kansaa, olemme profeettoja
ja apostoleita, olemme lutherilaisia." Kuka on käskenyt sinua
saarnaamaan? kysyi Melanchton entiseltä ylioppilaalta. - Herra
Jumalamme! "Ne ovat outoja henkiä", arveli Melanchton epäröivänä,
"ei pidä sammuttaa Jumalan Henkeä, mutta myös ei antautua perkeleen
hengen vieteltäväksi." Karlstadtin kiihdyttämissä ihmisissä saivat
profeettain opetukset paljon jalansijaa. Itse vaaliruhtinas, joka sai
heistä tiedon, kirjoitti: "Maallikkona en voi tätä arvostella, mutta
Jumalaa vastaan en tahdo toimia." Luther yksin kohta alusta oli heistä
selville. "Palvelijainsa nöyryyttämiseksi on Jumala lähettänyt heille
tämän ristin, älköön kuitenkaan vaaliruhtinas ryhtykö heitä vastaan
väkivaltaisuuteen. Sanalla ovat ne kukistettavat."

Karlstadt itse oli kohta ilmitulessa. Zwickaun profeettain tultua
rupesi hän vieläkin raivokkaampiin yllytyksiin, ja uudestaan ryntäsi
kaupunginväki kirkkoihin hävittäen, ryöstäen. Nyt oli kristitty
ainoastaan se, joka pysyi pois ripistä, joka paastopäivinä söi lihaa,
ja joka hylkäsi kaikki kirkon vanhat menot perkeleen juonina. "Yksin
pyhät muodostavat kirkon". Mutta ei siinä kylliksi. Jos Jumala
välittömästi valaisee uskovaisia, miksi ovat opinnot tarpeellisia?
Sehän oli johdonmukaista, ja Karlstadt kehoittikin oppilaitaan
luopumaan opinnoistaan. Muutamat koulunopettajat suorastaan ajoivat
oppilaitansa pois. Ylioppilaistakin useat jättivät luentosalit
ja ulkomaan hallitsijat kutsuivat pois omia alamaisiansa tästä
turmeluksen pesästä. Sekasorto oli ylimmillään. Susi raivosi
lammaslaumassa. Sotajoukko oli hajallaan ja johtaja piiloutuneena
tiesi missä. Reformatsioonin vastustajat ilakoitsivat. Luther on
päästänyt vallattomuuden hengen irralleen, ja nyt raukee koko hänen
korttilinnansa.

Kuka voi kuvata Lutherin sieluntuskat! Kirkon ja valtion panna
painoi hänen ylitsensä, ja lisäksi oli hänen ruhtinaansa kovasti
kieltänyt häntä lähtemästä turvapaikastaan, koska ruhtinaan voima ei
riittäisi häntä suojelemaan. Mutta oliko mahdollista oman henkensä
pelastamiseksi jättää Jumalan asia hukkumaan? Sitä vartenko oli hän
uhmannut hengelliset ja maalliset vallat Wormsissa? Ei, taistelun
kuumimpaan tuiskuun täytyi hänen heittäytyä, järjestää rivit uudestaan,
kehoittaa, rangaista. Hän päätti lähteä ja kirjoitti vaaliruhtinaalle:
"Minuun ovat tapaukset Wittenbergissä siksi koskeneet, että ellen
olisi varma siitä, että meillä on puhdas evankeliumi, niin joutuisin
epätoivoon. Te tiedätte, tahi ellette tiedä, niin olkoon se teille nyt
sanottu, että olen saanut evankeliumin, en ihmisiltä vaan Jesukselta
Kristukselta. Olen ollut nöyrä, mutta kun nyt näen, että liiallinen
nöyryys vie evankeliumin halventamiseen, täytyy minun omantunnon
pakosta menetellä toisin. Teidän ruhtinaalliselle armollenne olen
tehnyt kylliksi, kun olen tänä vuonna pysynyt syrjässä. Perkele tietää
kyllä, etten ole tehnyt sitä arkuudesta. T.R.A. tietäköön, että minä
tulen Wittenbergiin korkeammassa suojassa kuin T.R.A----nne. En
aijo pyytäkään T.R.A----nne suojelusta; minä ehkä voinen paremmin
suojella T.R.A----nne kuin Te minua. Lisäksi: jos tietäisin, että
T.R.A. tahtoisi tahi voisi minua suojella, en tulisi laisinkaan. Tässä
asiassa ei saa eikä voi miekka suojella eikä auttaa. Jumalan yksin
täytyy tässä johtaa ilman inhimillistä huolta ja tointa. Siis, se joka
vahvimmin uskoo, se paraiten auttaakin voi, mutta T.R.A. on varsin
heikko uskossa. T.R.A. pyytää tietää mitä Teidän tässä asiassa tulee
tehdä. Siihen minä vastaan: T.R.A. on jo tehnyt liiaksi, eikä Teidän
pitäisi tehdä mitään. T.R.A. tulee vaaliruhtinaana olla esivallalle
alamainen, vaikka maallinen valta tahtoisikin vangita ja tappaa minut.
Jos T.R.A. antaa aukaista portit, eikä vihollisiini nähden, jotka
tahtovat minua vangita, riko vapaata, ruhtinaallista suojeluskirjaansa,
niin tulkootpa ne vaikka minua viemään, niin on T.R.A. osoittanut
velvollista kuuliaisuutta ilman T.R.A----nne huolta, tointa tahi
vaaraa. Älköön siis T.R.A. huolehtiko minun tulostani." Vaaliruhtinasta
liikutti tämä kirje, mutta hän vaati, että Luther vielä nimenomaan
ilmoittaisi, että hän oli palannut ilman vaaliruhtinaan lupaa. Sen
johdosta kirjoitti Luther vielä ennen lähtöänsä: "Olen valmis kestämään
T.R.A----nne epäsuosiota ja koko maailman vihaa. Wittenbergiläiset ovat
minun lampaitani, Jumala on ne minulle uskonut. Minun täytyy heidän
puolestansa mennä kuolemaan. Tämän tietäköön T.R.A. älköönkä epäilkö,
että taivaassa on päätetty toisin kuin Nürnbergissä (valtiopäivillä)."

Ja hän tuli Wittenbergiin Maaliskuun 7 p:nä, ystäviensä suurimmaksi
iloksi, mutta ei sinä tuimana Lutherina, joksi olemme hänet
oppineet tuntemaan taistelun tulessa. Jo toisena päivänä astui hän
saarnastuoliin, laupeana isänä ja opettajana. Hän varoitti ja neuvoi,
mutta ei koskenut sanallakaan äskeisiin meteleihin, vielä vähemmin
niiden toimeenpanijoihin. Ei ollut koskaan Lutherin omituinen valta
ihmismielien yli ilmaantunut niin suurenmoisena ja ylevänä kuin näinä
päivinä. Seurakunta, joka oli odottanut toista, otti nöyrästi opetuksen
vastaan; rauhanrikkojat olivat hämillään. Ne pyysivät keskustelua
Lutherin kanssa, johon hän vastenmielisesti suostui. Mitään sovintoa
siinä tietysti ei saatu aikaan, mutta profeetat huomasivat, että heidän
valtansa oli murtunut, ja Karlstadtkin alistui. Myrsky tyyntyi, ja
rauha oli palautettu. "Minkälainen on tämä? sillä tuulet ja meri ovat
hänelle kuuliaiset!"

Reformatsiooni sai nyt jonkun aikaa levollisesti hengittää. Kaikkialla
Saksassa, semminkin vapaissa valtiokaupungeissa esiintyi evankeliumin
hengen valaisemia miehiä rohkeasti saarnaamassa puhdistettua oppia.
Wittenbergissä järjestettiin jumalanpalvelus vähitellen, sen
mukaan kuin mielet vakaantuivat, evankeliseen suuntaan. Edellinen
hävitys muuttui säännölliseksi reformatsiooniksi. Osia Lutherin
raamatunkäännöstä valmistui nopeasti ja levisi huimaavalla vauhdilla,
vaikka sen lukemista pannan uhalla kiellettiin. Melanchton järjesti
evankelisen opin tieteelliseen muotoon mainiossa kirjassaan "Loci
communes". Missä olivat nyt nuo mahtavat hengelliset ja maalliset
vallanpitäjät, missä ne salamannuolet, joilla evankeliumia ja
sen saarnaajia oli uhattu? Ne olivat takertuneet valtiollisiin
sokkeloihinsa. Paavi juonitteli tapansa mukaan, ja keisari kävi
yhtämittaisia sotia valtansa levittämiseksi. Nyt kuten aina, milloin
uskonpuhdistus oli vaarallisimmassa kohdassaan, hämmensi Jumala
vastustajien toimia.

Yhtä omituinen kuin odottamaton vastustaja nousi nyt tätä
verrannollista rauhaa rikkomaan. Englannin kuningas Henrik VIII,
kunnianhimojen ja elämässään irstas nuorukainen, ei tyytynyt
turnauksissa voittamiinsa laakereihin, vaan päätti hänkin heittäytyä
teoloogiseen turnaukseen Wittenbergin munkkia vastaan. Aluksi
poltettiin erinomaisella juhlallisuudella Lutherin kirjat. Sitten
julkaisi kuningas leimuavan kirjan Lutherin harhaoppeja vastaan,
puolustaen katolisen kirkon seitsemää sakramenttia. Suurimmalla
halveksimisella puhuu hän tuosta miehestä, "joka näkyy olevan
synnytysvaivoissa, mutta synnyttää vaan ilmaa, joka verhoo
mielettömyyksiinsä ylpeiden sanojen pöyhkeilevään vaippaan,
niinkuin apinaa puetaan purppuraan." Mutta kaikeksi varmuudeksi
vetoo hän, katolilaisten tapaan, rovioon, jotta tämä kyykäärme
kauhealla kuolemallaan kerrankin hyödyttäisi maailmaa. Ihastus tästä
erinomaisesta teoksesta oli katolilaisissa ääretön, ja paavi antoi
kuninkaalle arvonimen "Uskon puolustaja".

Taisteluhenki Lutherissa leimahti ylimmilleen. Mitä mahtavammalta ja
vaarallisemmalta vastustaja näytti, sitä terävämmäksi Luther luuli
täytyvänsä hioa miekkansa. "Turhaa olisi nöyrtyä, peräytyä, rukoilla ja
koettaa rauhallisia keinoja. Aina tapaatte Lutherin karhuna tiellänne
ja jalopeurana poluillanne. Sen evankeliumin edessä, jonka minä, Martti
Luther, saarnaan, täytyy sittenkin munkkien, ruhtinaiden, perkeleiden,
kuoleman, synnin, sekä kaiken sen, joka ei ole Kristuksesta, kukistua
ja hävitä." Luther opetti vanhurskautta uskosta ilman töitä. Hänen
vastustajansa syyttivät häntä löyhän siveys-opin ja irstaisuuden
puoltajaksi. Ankaran moraalin ja hyvien töiden asianajajina esiintyivät
paavit ja kardinaalit, joiden irstas elämä on maailmanmainio, ja
tällä kertaa kuningas, jonka verinen väkivaltaisuus on historian
ilettävimpiä. Tänä päivänäkin vielä ovat uskonvanhurskauden vastustajat
ja hyvien töiden puolustajat usein semmoiset, joiden elämä vähimmin
vastaa evankeliumin vaatimuksia. Luther oli nyt saanut uuden
verivihollisen, joka tosin ei enään esiintynyt kirjailijana, mutta sitä
vastoin kiivaimpana väkivaltaisuuksiin yllyttäjänä.

Turhaan olivat paavikunnan suurmiehet teroittaneet kynänsä
uppiniskaista munkkia vastaan, turhaan itse Englannin oppinut kuningas
rynnännyt kirjalliselle taistelutantereelle uskon puolustajana.
Eiköhän vihdoin saataisi vuosisadan suurin nero, oppineiden kuningas
Erasmus, pukeutumaan loistavaan haarniskaansa? Tietystikään hän ei
tahtonut mitenkään joutua epäluulon alaiseksi mistään yhteydestä
pannaan julistetun miehen kanssa, jonka kirjoja hän oli rohjennut lukea
ainoastaan paavin erityisellä luvalla. Mutta sittenkin uhiteltiin häntä
aina syytöksellä lutherilaisuudesta. Hänkö muka ei olisi oikeauskoinen!
Hänkin ehkä joutuisi pannan alle! Miehuus ei suinkaan löytynyt niiden
omaisuuksien joukossa, jotka kaunistivat suurta Erasmusta. Kun häntä
maailman mahtavat kehoittivat esiintymään, valittaa hän surkeasti niitä
vaaroja, joihin hän joutuu. Häntä ehkä kivitetään, eikä hän löydä
kustantajaakaan. Mutta oja siellä, allikko täällä, olivathan sittenkin
maailman mahtavat hänen puolellaan.

Hän tarttui siis kynään. Mutta koko hänen luovauskonsti oli tarpeen
törmäyksen välttämiseksi toiselta puolen kaiken sen hyvän kanssa,
mitä hän ennen oli Lutherista sanonut, toiselta puolen kirkon kanssa.
Hän valitsi aineeksensa kysymyksen "Vapaasta tahdosta", joka ei ollut
suoranaisesti yhteydessä päivän polttavien kysymysten kanssa. Hän
liikkuu vaan pinnalla, myöntää, ettei hänellä ollut asiasta varmaa
vakaumusta; asia ei kuulu yksinkertaisen kansan alaan; paljon on
itsessään hyvää, mutta määrätyssä tilaisuudessa sopimatonta, kuten
viini kuumetta sairastavalle; hän tahtoo välttää äärimmäisyyttä ja
pysyä keskitiellä. Mutta ennen kaikkea koettaa hän olla koskematta
kirkon oppiin ja sen arjimpiin kohtiin. Kaikin mokomin älköön kukaan
syyttäkö häntä, kirkon uskollista poikaa, kerettiläisyydestä.

Lutherin luontoiselle miehelle, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa
ja totuuden kanssa, oli semmoinen kurja luikerteleminen ainoastaan
ilettävä, mutta vastauksessaan "Epävapaa tahto" heittää hän entisen
tuiman kirjoitustapansa, pysyen tieteellisessä todistelemisessa. Ne
suuret seuraukset, joita oli odotettu Erasmuksen esiintymisestä,
raukesivat kokonaan tyhjään. Evankeliumi levisi paikasta paikkaan
rohkeiden julistajien kautta ja vainoista huolimatta. Saksassa
tyydyttiin vielä vangitsemisiin tai karkoituksiin, mutta
Alankomaissa, joka oli lähempänä keisaria ja joka sittemmin tuli
niin kuuluisaksi Alban herttuan kymmentuhansittain viritettyjen
rovioiden kautta, sai evankeliumi ensimmäiset veritodistajansa.
Kaksi nuorta augustiinimunkkia, Esch ja Voes, poltettiin kaikella
kirkon juhlallisuudella. Luther viritti kanteleensa, josta vasta
lähti seurakuntien vielä nykyään käytetyt ylevimmät sota-,
kiitos- ja lohdutusvirret, ylistääksensä heidän kuolematansa mieltä
innostuttavassa, kansanlaulun muotoon rakennetussa laulussa:
"Lähetyskirje kristityille Hollannissa", kiittäen Jumalaa siitä, että
vihdoin on jotakin hedelmää niitetty Herran sanan kylvöstä.

Paavi Leo X kuoli 1521, ja häntä seurasi paavina Hadrian VI, joka
ainakin oli elämässään nuhteeton, mutta sen ohessa mitä kiihkoisin.
Seuraavana vuonna kokoontuivat valtiopäivät Nürnbergiin varsin
uhkaavilla enteillä. Vihamieliset ruhtinaat vaativat Wormsin
ediktin ankaraa toimeenpanoa. Nythän tiedetään niissä Luther on
tavattavissa. Paavin nuntsius semminkin osoittautui verenhimoiseksi.
Mutta toiselta puolen näkyi myös kuinka uskonpuhdistus oli voittanut
alaa. Nürnbergin kirkoissa saarnasivat rohkeasti evankeliumia etevät
miehet, semmoiset kuin Osiander. Tuo oli nuntsiuksesta ylen julkeata;
hän vaati uppiniskaisten pappien ja munkkien vangitsemista, johon
valtiopäivät suostuivat. Mutta Nürnbergin kaupungin neuvosto päätti
panna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Valtiopäivillä ilmoiteltiin nyt
nuntsiukselle, ettei käy päinsä vangita vapaakaupungin pappeja, ja kun
hän tahtoi omalla uhallaan toimittaa vangitsemisen, uhkasi itse Mainzin
arkkipiispa lähteä pois. Asia raukesi.

Roman ylenpalttinen röyhkeys vaikutti taas käänteen valtiopäivien
mielipiteissä, ja uudestaan laadittiin valituskirja kaikista kirkon
väärinkäytöksistä paaville lähetettäväksi. Suuttumus nousi romalaisissa
ylimmilleen. Paavi kirjoitti itse vaaliruhtinaalle: "Olemme kauvan
odottaneet, olemme tahtoneet nähdä eikö Jumala aikonut johtaa sieluasi
ja pääsetkö sinä saatanan pauloista. Avaa silmät ja näe kuinka syvälle
olet langennut" j.n.e. Vaaliruhtinas, joka varoi sodan syttymistä,
kysyi neuvoa Lutherilta. Tämä vastasi: "Ei saa mikään ruhtinas ruveta
sotaan ilman sen kansan suostumusta, jonka kädestä hän on, valtansa
saanut. Kansa ei tahdo taistella evankeliumin puolesta, koska se ei
ole uskovainen. Älkööt ruhtinaat tarttuko miekkaan; he ovat kansojen,
s.o. uskottomien ruhtinaita." Nürnbergin valtiopäivät lopetettiin ilman
muuta päätöstä, kuin että Wormsin edikti oli kaikkialla noudatettava,
mutta sen ohessa, että uudet valtiopäivät kutsuttaisiin kokoon
Spejeriin lopullisesti ratkaisemaan uskontokysymystä. Paavin puolue
raivostui. Siis maallikoita ratkaisemaan uskonnollisia asioita, jotka
kuuluvat yksinomaan paaville! Heillä ei ollut muu neuvona kuin roviot,
ja niitä sytytettiinkin yhä useampia, tavallisella seurauksella, että
marttyyrin veri kostutti evankeliumin vainiota. "Missä ikinä Aleander
sytyttää rovion, siellä hän nähtävästi kylvää kerettiläisiä", sanoi
Erasmus.

Varoittaen oli Luther näiden vainojen johdosta kirjoittanut: "Jos
ruhtinaat asettuvat totuutta vastaan, syntyy siitä meteli, joka syöksee
turmioon hallitsijat, papit ja kansan. Kansalaissota uhkaa ruhtinaiden
päitä." Yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat siksi kurjat, ettei
semmoinen ennustus ollut vaikea. Ruhtinaat ja ritarit olivat
alituisissa sodissa milloin keskenään milloin ulkovaltioita vastaan,
ja niitä varten välttämättömät verot rahassa ja veressä puserrettiin
yksinomaan alhaisesta kansasta. Moni ritarilinna oli suorastaan
rosvoluola, josta harjoitettiin julkista maantieryöstöä. Kaikki äänet,
jotka vaativat yhteiskunnallisten olojen parantamista, tukehutettiin
tahi jäivät tehottomiksi. Semmoinen toivoton tila ei voinut olla tuon
tuostakin nostamatta raivoisaan kapinaan onnetonta rahvasta, niin
epätoivoinen kuin olikin sen taistelu. Keskiajan katsantokannan mukaan
saivat sellaiset aseelliset kapinat usein jonkinmoisen hengellisen
liikkeen muodon. Semmoisista mainitsemme vaan n.s. "Kenkäliiton"
Spejerissä 1503 ja 1513, ja "Köyhän Kuntzin" kapinan Wyrtembergissä
1514. Ne kyllä tukehutettiin vereen ja vastaisia purkauksia luultiin
mahdolliseksi estää vieläkin ankarammalla sorrolla. Mutta luonnollisena
seurauksena oli, että toiselta puolelta kapinatkin kävivät yhä
hurjemmiksi ja hävittäväisemmiksi, kun rahvas ei enään toivonut mitään
parannusta, vaan pyysi ainoastaan tyydytystä kostollensa sortajien
veressä.

Kun Lutherin mahtava huuto hengellistä ja maallista sortoa vastaan
kaikui Saksan yli, ei ollut vältettävissäkään, että se sytyttäisi uutta
tulta epätoivoisessa kansassa, joka ei voinut käsittää sitä vapautta,
jota Luther opetti. Olemme jo nähneet kuinka väärin Zvickaun profeetat
käyttivät Lutherin vaatimaa kristityn ihmisen vapautta vallattomuuden
harjottamiseksi. Ne kyllä Wittenbergistä karkoitettiin, mutta silti
eivät olleet kukistetut. Karlstadt oli jättänyt professoripaikkansa
1523 ja siirtynyt Orlamünden seurakunnan papiksi. Siellä sai hän kansan
kannatusta ja riehui entistä hurjemmin, hävitti alttareita ja kuvia,
ja luuli kaiken kirkollisen järjestyksen kumottua rakentavansa oikean
pyhien seurakunnan. Lutherin kanssa riitaantui hän täydellisesti ja
kirjoitti ahkerasti Wittenhergiläisiä vastaan, joita hän nyt kuvasi
paavilaisia pahemmiksi ja evankeliumin väärentäjiksi. Kiihtyneissä
mielissä iti semmoinen kylvö. Luther päätti lähteä paikalle, saarnasi
ja puhutteli Karlstadtia. Mutta myrkky oli jo liian syvään tunkeutunut.
Sana ei enään pystynyt. Luther samoin kuin kaikkien aikojen aatteen
sankarit, sai nyt kokea, että sama kansa, joka eilen huusi "hosianna",
tänä päivänä on yhtä innokas huutamaan "ristiinnaulitse". Kun hän lähti
Orlamündestä, solvasi väestö Saksan kansallissankaria vihamielisillä
huudoilla, jopa loan ja kivien heittämisellä. Erasmus salaisella ilolla
kirjoitti: "Nyt korjaamme kylvösi hedelmät".

Pahemmin kuin Karlstadt raivosi Tuomas Münzer saarnaajana Allstedtissä.
Hänelle, joka oli yksinomaan "hengen" johtama, oli pyhä raamattu ihan
tarpeeton, mutta sittenkin saarnasi hän raamatullisten lauseiden
peitossa sosialistisia ja kommunistisia oppeja, yllyttäen avonaiseen
kapinaan ei ainoastaan kirkkoa vaan kaikkea maallista esivaltaa ja
yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänestä oli Lutheria mahdottomampi
taivuttaa Jumalan Hengen alle kuin turkkilaisia ja pakanoita. Luther
puolestaan sanoi: "minulle on erittäin ilahuttavaa, että nämät
villihenget kehuvat ei olevansa meikäläisiä. Henki heitä ajaa, sanovat
he, ja minä sanon: huono on se Henki, joka ei tuota muita hedelmiä
kuin luostarien ja kirkkojen ryöstöä; sitä voivat aikaansaada maailman
suurimmat konnatkin. Mutta saarnatkoot vaan ujostelematta ja reippaasti
miten voivat ja ketä vastaan tahtovat, sillä Jumalan sanan täytyy aina
olla sotatamineissa. Törmätkööt henget vapaasti vastakkain. Mutta jos
joku ryhtyy väkivaltaan, pantakoon häntä vastaan väkivalta". Jalompaa
luottamusta totuuden voimaan ja voittoon ei ole kukaan osoittanut kuin
Luther näissä onnettomissa oloissa, mutta semmoinen luottaminen on
oikeutettu ainoastaan kun totuus on Jumalasta.

Münzer pian ryhtyikin väkivaltaan ja menetti siten oikeuden käyttää
vapaata sanaa, jota Luther hänelle oli vaatinut. Seurakuntalaistensa
johtajana hävitti hän Allstedtin läheisyydessä olevan rukoushuoneen
ja oli sen johdosta pakotettu lähtemään maasta, jolloin hän tuli
Schweitziin saakka kaikkialla saarnaten kapinaa ja mullistuksia.

Varsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin
seuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa
1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain
varsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla.
Merkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: "Jos erehdymme, todistakoon
hän sen pyhästä raamatusta". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin
maltillinen. "Teissä on syy", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille.
"Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää
uskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille
onnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa
ylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos
vielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa
talonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista.
Talonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua."
Talonpoikia varoittaa hän kapinasta. "Paavi ja keisari ovat liittyneet
minua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä
enemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on
evankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut
enkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan
ja luottanut hänen mahtavaan käteensä."

Mutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse
hän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua
sortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään
peto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin
kapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa
ja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat
linnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi.
Sekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä
tarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli
perikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne
uskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän
vastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria
liikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin
nostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa
tulipaloa?

Ei voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä.
Tässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea
yhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli
Lutherin vaieta. Hänen kirjansa "kapinallisia talonpoikia vastaan" on
kieltämättä raju, jopa julma. "Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan;
ne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia
tekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista
niin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa,
auttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja
tappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa
kuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä."

Lutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista
sanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään.
Mutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen
entiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin,
niin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan
on, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa
luoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi
supistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä
täytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut
mitään hyvää koitua.

Vihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija,
Yrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin
ja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa
piiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa.
Verisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia
vastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen
vaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta
armahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut
Mutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta
raivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.

Surullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin
porvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi,
mutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten
myöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä
Münzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin "pyhät" viettivät
mitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin
reformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta
maailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin
saaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. "Eteenpäin; älkää
säästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset,
mutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä." Vaara
oli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen
sotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa
tietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi
suru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik
Viisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran
ehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti
lisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä
keisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. "Ah!"
huudahti hän tuskissaan, "kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi
Jumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä
muuta hyvää." Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu
pois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa.
Tuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut,
sanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan.
Lutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther
vangituksi itse Wittenbergissä. "Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin
kuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa
keskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään", kirjoitti Luther.

       *       *       *       *       *

Ulkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana
huolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton
kirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja
rohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus
hämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat.
Kaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä
tingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain
jättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä
Wittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin.
Ensimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan
ahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet
sielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään.
Vastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois
ja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja
hyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin
pormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von
Bora.

Luther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän
siteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran,
heitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi
iloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki
sieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: "tahdon nyt
nähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta". Vaaliruhtinas
lahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua.
Tulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja
"saatanan" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli
hänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat
kaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa;
yksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko
maailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi
kasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna
vallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin
viimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen
uhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini.
Kovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin
kun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua
työtänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525
vihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset
nousivat ylimmilleen. "Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin
syntyy Antikristus", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: "Jos se
ennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan
syntynyt joukottain." Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29
p:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti
lähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän
16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei
ollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin
avioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin
uuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta
luopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen
maailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo:
pelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto
on Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on
kristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.

Reformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä
ja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä
jokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin
tapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret
ovat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin
seurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka
välittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut
ainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa.
Hengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi,
että maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja
muut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja
opinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus.
Lutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat
suoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden
pohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava
itse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison,
poikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut
vanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen "Saksanmaan
kaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä
kouluja". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa "Pienen
Katekismuksensa", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole
voineet vähentää, sekä opettajia varten "Suuren Katekismuksen".



IX.

Reformatsiooni juurtuu.


Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta
sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä
ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi",
asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti
kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin
maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen
luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan.
Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan
liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa
murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi
Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo
innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari
Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse
Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi
herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin
pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä
ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa.
Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.

Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin
kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi
yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja
rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien
kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään
väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia
onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin
ensi valtiopäiviin.

Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai
vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta
hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja
Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen
voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen.
Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen
sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia
Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin
voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin
apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen
kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka
luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta,
hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan
neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan
Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava
toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat.
Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä
1526.

Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen
kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen,
ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo
esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden
hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili
niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä
toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa
uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta.
Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi
kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on
annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan
saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia
yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla
oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman
isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä
tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.

Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan
neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä
kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle
vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian
tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka
suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen
"uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana
hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun
hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua."
Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa
kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää
Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he
jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan
saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti;
laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen
sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen
sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää
kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä
tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen
määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman
ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa
Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun
valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen
aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua
ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.

Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä
riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista
kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät
yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet.
Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein
yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan
ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.

Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat
talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet
kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää.
Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa,
hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot
mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei
luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin
pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin,
joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli
kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen
voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän
etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän
kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä
jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista
uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo
alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan
Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin
johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet
vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui
hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti
terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja
kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi
loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla
puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen
toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin
paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys:
"Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian
tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut
olla muuta kuin laimea.

Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin
Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa
suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan
ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät
kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki
enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti
syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi
nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton
ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset,
mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien
kuulijoiden läsnäollessa.

Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin,
julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt
peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle
alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä
muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on
taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa
yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien
päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset,
ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin
olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään
tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia
ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat
ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen
alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että
missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki
kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä
voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa
se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua
ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin.
Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa
jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten
itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli
reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin
vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden
leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole
oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä
voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten
kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen
istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös
oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen
ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän
salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen
puolellaan.

Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen.
Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand
ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan
muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa
johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan,
jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut
yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on
kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien
puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan,
jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta
Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen
kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa
saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi
Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän
kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle
lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta
se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä
historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen
nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan
varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi,
siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja
protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys,
sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta
kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että
aineellisesti.

Selvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden.
Aina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin
mokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin
kokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther
alituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: "hiljaisuudella tulette
autetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette". Luther
oli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. "Herramme Kristus, joka
tähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä,
auttaa ja neuvoo kyllä vastakin."

Protestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa
yksinomaan "Herraamme Kristukseen". Keisari oli ylimmällä valtansa
huipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn
häväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi,
niin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat
keskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada
ne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut
laveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi,
johon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit,
jotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan
saataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa,
niin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras
kristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen
näkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa
taistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti
heitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli
varsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa
otollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä
uskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen,
jonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti
poistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli
että Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi
oli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa.
Etuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin
ja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin
välillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa,
sekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan
se erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu.
Todistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta
puolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut:
"Tämä on minun ruumiini", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi,
mitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen
epäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen.
Mutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin
itsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen
totuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme
nähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä
viedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin "itsepäisyys"
olisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli
sovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: "Teillä on toinen
henki kuin meillä." Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla
hetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein
epäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei
miekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala
johtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä
osoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa "ilman maakreiviä".

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden
puute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan.
"Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä,
ja muistakaamme, että olemme veljiä", pyysi Zwingli. Itse lempeä
Melanchton vastasi: "Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte
kuitenkin olla veljinämme", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: "Te ette
kuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme."
Semmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan,
mutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. "Karttakaamme puheessa
ja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon
itsekukin mielipiteensä", sanoivat Zwingliläiset. "Siihen suostumme,
ja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden", vastasi Luther.
Tämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien
pyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa
luterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat
yksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden
tasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin
jonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka
ei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä
pohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: "Kun oli
kysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana
oppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio." Tämä
lujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei
hyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa
ilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi
mieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä
saattaa sovittaa Herran sanat: "Sinä olet sanottava Petrukseksi,
paasikallioksi."



X.

Augsburgin valtiopäivät.


Valtiopäivät olivat käsketyt kokoontumaan Augsburgiin 1530. Entistä
uhkaavampana lähestyi Italiasta Saksan rajalle Espanjan kuningas Saksan
keisariksi nyt paavin käden kautta voideltuna. Keisari puolestansa
oli suudellut paavin tohvelia ja vannonut käyttävänsä kaiken voimansa
paavillisen vallan ja romalaisen kirkon puolustukseen. Kaikki voima
oli hänen kädessään, kaikki ulkomaalaisetkin viholliset olivat hänen
jalkainsa juureen langenneet.

Evankeelisten kauhistus oli syystä yleinen. Itse vaaliruhtinas
taipui jo uhkarohkeaan yritykseen, hän päätti koota sotavoimansa ja
sillä estää keisaria pääsemästä Tyrolin vuorisolien kautta Saksaan.
Hessenin maakreivi oli vähällä saada nähdä alituiset toivomuksensa
toteutuneiksi. Mutta Luther oli taas toista mieltä: "Ruhtinaiden
alamaiset ovat ensikädessä keisarin alamaisia, eivätkä ole oikeutettuja
miekka kädessä häntä vastustamaan. Jos keisari hyökkää meitä vastaan,
älköön meitä suojelko häntä vastaan kukaan ruhtinas tahi mikään
sotajoukko. Jumala on uskollinen, hän meitä ei hylkää." Toinen kysymys
oli, pitikö evankeelisten ruhtinaiden ollenkaan lähteä heille selvästi
viritettyyn ansaan? Muutamat, maakreivi niiden joukossa, neuvoivat
olemaan lähtemättä, Luther kehoitti lähtemään, ja se neuvo pääsi
voitolle. Luther omalla tavallaan rakensi hänkin sotajoukkonsa. Tältä
ajalla on hänen yhtä jalo kuin vahvauskoinen virtensä: "Jumala onpi
linnamme". Sillä hetkellä ei ollut tyhjä sana eikä pelkkää kerskausta
se: "jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, jää
meille kuitenki Jumalan valtakunta". Mitä vakavin tosi oli kyllä
edessä, ja saman Jumalan suojassa lähtivät ruhtinaat, Luther ja
Melanchton seurassaan, matkalle Augsburgiin. Mutta Luther kiellettiin
tulemasta itse kaupunkiin; ei tahdottu enään toistaa suurta tapausta
Wormsissa. Hänen täytyi asettua likeiseen Koburgin linnaan valvojana ja
neuvonantajana.

Toukokuun kuluessa saapuivat vaaliruhtinas ja muut ruhtinaat
Augsburgiin. Keisari viipyi. Hänen luottamusmiehensä Gattinara
puolusti lieviä toimia ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista.
Hänestä oli evankeelisilla jonkinmoinen toive, mutta jo ennenkun
keisari saapui kuoli hän, ja silloin ympäröitsivät keisaria yksinomaan
reformatsioonin pahimmat viholliset. Evankeeliset näkivät ainoan
pelastuksensa lujassa pysymisessä Jumalan sanassa. Sitä saarnasivatkin
vaaliruhtinaan ja maakreivin etevimmät teoloogit useissa Augsburgin
kirkoissa. Tämä katolisten silmissä kuulumaton röyhkeys nosti heidän
suuttumuksensa ylimmilleen. Tieto siitä lähetettiin keisarille, joka
ankarassa kirjeessä vaati saarnojen lakkauttamista. Semmoinen oli siis
ensimmäinen koetuskivi, joka evankeelisten ruhtinaiden uskonvarmuuden
täytyi kestää. Luther neuvoi alistumaan. Mutta vaaliruhtinaan
neuvos Bruck oli toista mieltä. "Keisarin käsky on ainoastaan alku
evankeliumin täydelliseen kukistamiseen. Jos myönnymme, niin hän
vihdoin kokonaan musertaa meidät." Vaaliruhtinas antoi tämän johdosta
kieltävän vastauksen. "Meidän saarnamme eivät sisällä muuta kuin
Jumalan selvää totuutta, ja se on meille nyt enemmän kuin koskaan
tarpeen."

Mitä evankeelisten oikeastaan piti Augsburgissa tehdä? Voimaa heillä
ei ollut, oikeutta eivät voineet odottaa. Ei siis muuta kuin Jumalan
nimessä julkisesti ja selvästi "vastata jokaista, kuin heidän toivonsa
perustaa tutkistelee". Tämä tehtävä uskottiin Melanchtonille, koska,
kuten Luther sanoi: "hänen oma äänensä oli liian karkea". Tavattomalla
hienoudellaan osasikin Melanchton suorittaa arkaluontoisen työnsä. Hän
loi sen maailmanhistoriallisen asiakirjan, joka on tunnettu Augsburgin
tunnustuksen nimellä, johon vastaisissa riidoissa aina vedottiin, ja
joka on koko luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi hyväksytty. Tällä
kertaa ollen pois itse taistelutantereelta, johti Luther asiain menoa,
kuten ylin sotaherra ainakin, verrattain turvallisesta paikasta. On
oikein sanottu, että hän, samoinkuin Moses, joka piti Jumalan sauvaa
korkeuteen ylennetyissä käsissään Israelin sotiessa Amalekia vastaan,
Koburgin vuorella ylennetyin käsin piti korkeudessa sitä Jumalan lippua,
joka Augsburgissa taistelevien masennettuihin mieliin loi uutta
rohkeutta pysymään lujina luottamuksessaan Jumalan johtoon ja oikeaan
asiaansa.

Protestanteilla oli kyllä syytä levottomuuteen. Kerrottiin keisarin
lausuneen: "En piittaa ruhtinaista mitään, menettelen mieleni mukaan",
ja hänen huoviensa röyhkeys ja väkivalta näkyi antavan tukea pahimmille
aavistuksille. 15 p. Kesäkuuta saapui vihdoin keisari, mutta kaikkien
ihmeeksi esiintyi hän varsin ystävällisenä. Väkivallan politiikista
oli hetkeksi luovuttu; aiottiin koettaa, eivätkö houkutukset ja
mielistelyt auttaisi. Keisari kutsui sentähden vaaliruhtinaan ja
maakreivin yksityiseen huoneeseensa, ja pyysi heitä rauhan vuoksi
kieltämään saarnaamisen. Aina vaan rauhan vuoksi! Se teki ruhtinaiden
aseman vaikeaksi, mutta sittenkin vastasi aina uhkarohkea maakreivi:
"ennen kuin sallin ottaa minulta Jumalan sanan, ja ennen kuin kiellän
Jumalani, polvistun T. M:tinne eteen ja annan pääni katkaista." Mitä
semmoiselle tekee! Ruhtinaiden lujuutta koetettiin vielä toisellakin
tavalla. Suuri hengellinen juhlakulkue oli pantava toimeen, ja entisen
tavan mukaan tuli kaikkien edusmiesten ottaa siihen osaa. Kuningas
Ferdinand lähetti kutsun siihen: keisari odottaa, että te huomenna
seuraatte häntä juhlakulkueessa, ellei hänenkään niin ainakin Jumalan
kunnian tähden. Pitkin yötä jatkuivat välittelyt, uhkaukset ja
neuvottelut, mutta lopuksi kieltäytyivät ruhtinaat. Välit kävivät yhä
katkerammiksi, eikä se suinkaan parantanut niitä, että evankeeliset
vielä esteettömästi saarnasivat. Semmoiset olivat enteet, ennen kuin
valtiopäivien varsinaiseen työhön ruvettiin.

Valtiopäivien juhlallinen avaus tapahtui Kesäkuun 20 p:nä. Esitykset
koskivat nytkin turkinsotaa ja uskonnollista asiaa. Siinä tuli
vaaliruhtinaan käydä etupäässä, ja tosikristittynä valmisti hän
itsensä siihen hartailla jokapäiväisillä rukouksilla. Hän oli
kieltänyt tarttumasta miekkaan, hänen täytyy siis vedota korkeampaan
suojelukseen. Vapautuaksensa tuskallisesta asemastaan, toivoi hän,
että uskonnonriita ensin otettaisiin esille. Mutta katolilaisilla oli
toiset tuumat. Melanchton oli alusta saakka osoittanut heikkoutta
ja taipumusta myönnytyksiin rauhan vuoksi. Keisarin sihteeri Valdez
tuli Melanchtonin luo ystävälliseen neuvotteluun. Mitä vaaditte?
Melanchton vastasi: jos sallitaan pappien naida, kalkki maallikoille
ja yksityiset messut kielletään, niin kyllä muusta sovitaan. Ensi
työntäyksessä oli siis Melanchton antautunut mitä arveluttavimpaan
tinkimiseen. Riemu oli suuri katolisten puolella, ja ohkaistuna jatkoi
Valdez käyntejänsä Melanchtonin luona. Antakaa lyhyt ja sävyisä esitys
teidän opistanne, karttakaamme julkisia väittelyjä ja sovitaan asiat
kahden kesken. Melanchton olisi kyllä puolestansa suostunut näihin
yksityisiin neuvotteluihin, mutta hänen horjuessa, pysyivät ruhtinaat
lujina; he vaativat saavansa julkisesti tehdä selkoa uskostaan,
niinkuin heitä julkisesti oli syytettykin. Sitä ei voinut keisari
kieltää, vaikka hänen neuvoksensa kyllä pelkäsivät, että tästä koituisi
uusi Wormsinpäivä. Uskontunnustuksen esille tuominen määrättiin
Kesäkuun 24 p:ksi. Sitä ennen oli se allekirjoitettava, Melanchtonin
mielestä ainoastaan teoloogein. Mutta vaaliruhtinas sanoi: "minä
tahdon, kruunustani huolimatta, tehdä mitä oikeaa on, tahdon tunnustaa
Herraa". Toinen ruhtinas sanoi: "Olen eläessäni suorittanut monta
matkaa muiden mieliksi; nyt, jos Herrani Jesuksen kunnia sitä vaatii,
olen valmis panemaan matkalle henkeni ja varani, ja kurottamaan käteni
ottaakseni kuolemattoman kruunun ijankaikkisuudessa." Uskon-innostus
oli ruhtinaissa lämpöinen ja yleinen. Kaupungeista allekirjoittivat
ainoastaan Nürnberg ja Reutlingen.

Kun muut maallikot olivat näin mielessään rohkeat, oli sitä vastoin
Melanchton tuhannessa tuskassa. Hän hyöri kaikkialla ja hiipi paikasta
paikkaan rakentaaksensa sovintoa, hän näki ainoastaan vastustajien
ylimielisyyden; mutta Lutherin voitonvarmuutta ja evankeelisten
yleistä alttiiksi antamusta, niitä hän ei nähnyt. Katoliset syyttivät
häntä petollisuudesta, evankeeliset arkuudesta ja häilyväisyydestä.
Lutherilla oli täysi työ häntä tukiessa ja rohkaistessa. Hän kirjoitti
kerran: "Minä vihaan suuresti sinun syviä huoliasi, jotka sinua
kalvaavat. Jos asiamme on väärä, hyljätkäämme se, jos se on oikea,
miksi teemme hänet, joka on käskenyt meitä pelkäämättä lepäämään,
valehtelijaksi hänen omiin lupauksiinsa nähden. Kristus elää ja
hallitsee, mitä siis pelkäät. Saatana ei voi enempää kuin tappaa meitä."

Kesäkuun 24 p. kokoontuivat valtiosäädyt uskontunnustuksen kuulemista
varten. Mutta sitä koettivat katoliset estää. Muita asioita otettiin
esille, ja kun ne vihdoin olivat suoritetut, vastattiin keisarin
puolesta, että jo oli liian myöhäinen aika. Oli kylläksi, että
tunnustus jätetään kirjallisesti. Tarkoitus oli tietysti, että
asiakirja kaikessa hiljaisuudessa pistettäisiin viheriäisen veran alle.
Mutta siihen eivät evankeeliset ruhtinaat voineet suostua. Ne olivat
tulleet julkisesti koko maailman edessä tekemään selkoa uskostansa, ja
sitä vaativat he nyt. Siihen vihdoin antoi keisari myönnytyksensä.

Seuraavana päivänä oli kokous määrätty pidettäväksi ei valtiosalissa
vaan linnankirkossa, johon mahtui tuskin parisataa henkeä. Turha
varovaisuus! Uskontunnustus oli kyllä pian kaikuva kaukaisimpiin
sopukkoihin. Vaaliruhtinaan kansleri Bayer luki nyt evankeelisten
jalon emansipatsioonikirjan kaikuvalla äänellä. Lukemisen jälkeen,
joka kesti pari tuntia, jätti Bayer kopion keisarille, joten raskas
kuorma oli pudonnut tunnustajien sydämmiltä. Luther kirjoitti:
"Riemuitsen ylenpalttisesti, kun olen saanut elää niin kauvan, että
Kristusta julkisesti ylistetään niin kunniakkaassa kokouksessa ja
niin loistavien tunnustajain kautta." Jälkimaailma riemuitsee tänä
päivänä vielä hänen kanssaan. Moneen katoliseenkin teki tunnustuksen
säveä ja vakava sisällys vaikutuksen. Ensihetken hämmästyksen jälkeen
ryhtyivät katoliset uusiin vehkeisiin. Aavistaen sitä, kehoitti Luther
evankeelisia kohta lähtemään pois Augsburgista. Hän syystä pelkäsi,
että opinkappaleet lykätään syrjään poliittisen rauhan tähden, silloin
kuin lujuus oli ainoa pelastus. "Kaiketikin asetetaan meitä vastaan
taas keisarin tuomio", kirjoitti hän rohkaisevasti Melanchtonille.
"Kristus tulee, ja kenenkä oikealla kädellä? Ei suinkaan keisarin, vaan
itse Jumalan. Älä pelkää. Kristus on kaikkien kuningasten kuningas ja
kaikkien herrojen herra. Jos hän tämän arvonsa menettää Augsburgissa,
niin menettää hän sen koko maailmassa." Niin Luther. Mutta Melanchton
yhä valitti: "jos meillä ennen ei ollut monta ystävää, niin nyt ei ole
yhtäkään. Epälukuiset vaarat ympäröivät meitä".

Totta onkin, että reformatsioonin tuimimmat viholliset saivat yhä
valtaavamman vaikutuksen keisariin ja asiain menoon. Käytettiin
semmoista puhetapaa, että vastaus uskontunnustuksen mustiin kirjaimiin
on laadittava punaisilla kirjaimilla (luterilaisten verellä). Aluksi
tyydyttiin kuitenkin mustiin. Vastauksen laatiminen annettiin 20:lle
raivokkaimmalle Paavilaiselle, ja niiden lausunnon nojalla tulisi
kaiketi keisari uudistamaan Wormsin ediktin ja sitten miekalla
kukistamaan vastahakoiset.

Melanchton tuskaili. Tinkikäämme! Tyytykäämme vaan siihen, että kalkki
myönnetään maallikoille ja että papit saavat naida. Sillä perustuksella
ryhtyi hän uudestaan sovinnon hieromiseen. Kuinka pitkälle hän oli
menossa näkyy hänen kirjeestään paavin legaatille, jonka kanssa hän
pyysi saada yksityisesti neuvotella. "Ei yksikään opinkappaleemme
poikkee romalaisen kirkon opista; me kunnioitamme romalaista piispaa
ja otamme häntä totelluksemme, kunpa vaan hän ei hylkää meitä. Jumalan
avulla jäämme Kristukselle ja romalaiselle kirkolle uskollisiksi".
Siihen siis piti Lutherin jättiläistyö Melanchtonin mielestä supistua
"rauhan tähden". Luther kyllä varoitti: "Kristusta ja Belialia ei käy
sovittaminen. Minä ainakaan en peräydy hiuskarvaa. Mitä enemmin meiltä
vaaditaan, sitä vähemmin pitää teidän myöntää."

Mutta tällä kertaa ei pelastanut asiata Luther, vaan itse Jumala.
Katoliset luulivat nyt olevansa kokonaan voitolla. Maallinen voima
oli heidän puolellaan, Melanchton oli mennyt satimeen. Jos olisivat
suostuneet vaikkapa vaan näennäisiin myönnytyksiin, olisivat kaiketikin
pelastaneet paavinvallan, johon Melanchton ei tahtonut koskea, ja
sen ohessa vähitellen kaikki muutkin väärinkäytökset. Luther oli
epätoivon partaalla. Kaikki uhrataan valtiollisen rauhan tähden, ja
oppi syrjäytetään. Mutta Jumala löi taas katoliset sokeudella. Ollen
näin kaikin puolin voitolla päättivät he olla mitään vähintäkään
myöntämättä. Protestantit vihdoin huomasivat, etteivät muut
myönnytykset kuin ehdoton alistuminen tuottaisi toivottua rauhaa.

Pitkällisen työn perästä valmistui katolisen valiokunnan vastaus
protestanttien uskontunnustukseen. Se olikin koko paksu kirja. "Huonot
kirvesmiehet tuhlaavat paljon aineita", sanoi Luther. Mutta se oli
siksi törkeä, ettei keisarikaan voinut sitä hyväksyä. Ruvettiin
korjauksiin. Sillä aikaa koetettiin taas uhkauksilla ja lupauksilla
vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Hänkin sai kestää taistelunsa maailman
houkutuksia vastaan. Mutta hän voitti. "Jumala on tehnyt minun, raukan,
vaaliruhtinaaksi; heittäydyn hänen helmaansa, tehköön minulle tahtonsa
mukaan", sanoi hän.

Katolisten korjattu vastaus luettiin valtiosäädyille Elokuun 3 p:nä.
Keisari ilmoitti pfalzkreivin kautta, että hän huomasi vastauksen
evankeliumin mukaiseksi, jonka vuoksi hän vaati protestantteja
luopumaan erehdyksistään, muutoin tahtoi hän osoittaa, että hän
jaksaa puolustaa kirkkoa. Protestantit pyysivät saada käsiinsä luetun
vastauksen, jotta voisivat puolestansa siihen vastata, ja monien
mutkien jälkeen ne sen saivatkin, mutta ehdolla etteivät siihen vastaa.
Tähän ehtoon eivät suostuneet protestantit. Eihän enään ollut muuta
keinoa kuin miekkaan tarttuminen. Katoliset ruhtinaat olivat valmiit
liittoutumaan ja Henrik VIII:nelta pyydettiin toivottua apua.

Nämät juonet ja välittelyt olisivat saattaneet venyä jos kuinka
pitkälle, ellei Hessenin maakreivin menettely olisi pakottanut
pikaiseen ratkaisuun. Hän oli siksi kyllästynyt loppumattomiin
rettelöihin, että hän, ystävien ja vihollisten tietämättä, lähti
kotia. Nyt olivat valtiopäivät kokonaan neuvottomia, semminkin kun
maakreivi oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän
houkutusten eikä uhkausten tähden luovu Jumalan sanasta; sen puolesta
lupaa hän taistella, vaikka se maksaisi hänelle hänen omaisuutensa,
lapsensa, alamaisensa ja henkensä. Eipä ihmekään, että katoliset
kuvittelivat, että hän jo oli sotajoukolla Augsburgin porttien edessä.
Niin kärkkäitä kuin oltiinkin väkivaltaisuuteen, masentuivat mielet
toden tullessa, ja päätettiin taas ruveta välittelyihin Melanchton oli
tietystikin ensimmäinen rauhan keinoja keksimässä, ja nöyrtyi melkein
armonpyyntöön. Josko eivät olleetkaan muut teoloogit yhtä myösperäisiä,
suostuivat he kuitenkin uusiin neuvotteluihin, jopa viimeisessä
tingassa paavin vallan tunnustamiseen, kunpa vaan saavat pitää puhtaan
oppinsa. Kansleri Bruck oli nyt se, joka esiintyi arvokkaampana, mutta
keskusteluja ei hänkään kieltänyt.

Eri valiokunta asetettiin tätä varten, jossa oli muiden muassa
jäseninä Melanchton ja Eck. Helppo on käsittää kuinka siinä asiat
ajettiin. Katoliset tekeytyivät varsin suopeiksi, ja Melanchton piti
tätä kovana rahana. Valiokunnan ulkopuolella olevat evankeeliset
pelkäsivät pahinta, ja heidän kesken huhuttiin jo yleisesti, että
Melanchton pettää tahi tulee petetyksi. Askel askeleelta peräytyi hän,
jopa hyväksyi yksityisen messunkin. Luther vastusti tarmonsa takaa.
Peräytykäämme mahdollisuuden mukaan. Mutta meidän vallassamme ei ole
hyväksyä sitä, mikä ei ole Jumalan sanaa. Hänen mielestään oli sovinto
mahdollinen ainoastaan, jos paavi luopuu paaviudestaan!

Sillä perustuksella oli tietystikin sovinto mahdoton, ja mihin
muuhun suostuttiinkin, niin oli se molemmin puolin ainoastaan
näennäistä. Mihinkään tuloksiin ei päästy; evankeeliset viittasivat
vihdoin annettuun uskontunnustukseensa ja vaativat yleistä
kirkolliskokousta. Luther kehoitti lähtemään pois. "Teillä on
tunnustus, teillä on evankeliumi; keskustelut ovat tarpeettomat."
Kun ei noilla kinastuksilla päästy mihinkään, päätettiin uudestaan
vedota uhkauksiin. Keisari kutsui valtiosäädyt 22 p. Syyskuuta
valtiopäivien lopettajaisiin. Siinä luettu päätös uhkasi suorastaan
väkivallalla ja sodalla. Mutta armosta suotiin evankeelisille kuuden
kuukauden katumusaika Huhtikuun 15:nteen päivään, kohtuullinen aika
sotavarustuksia varten. Samassa tilaisuudessa jätettiin Melanchtonin
kuuluisa "Apologiia", Augsburgin uskontunnustuksen puolustus,
keisarille, joka kuitenkaan ei ottanut sitä vastaan. Kyllästyneenä
lähti vaaliruhtinas samana päivänä Augsburgista. Kaikista uhkauksista
huolimatta eivät Augsburgin valtiopäivät tuottaneet muuta tulosta, kuin
että Jesus Kristus oli uudestaan tunnustettu maailman edessä, mutta ei
enään yksinäisen munkin vaan evankeelisen kirkon jäsenten, ruhtinaiden,
saarnaajien ja maallikkojen kautta.



XI.

Rauha myrskyssä.


Jo Augsburgissa oli keisari ollut aikeissa tuottaa Italiasta muutamia
ratsurykmenttejä protestanttien kukistamiseksi, ja Englanninkin
kuninkaalta toivoi hän kannatusta. Valtiopäiväpäätös oli niinkuin
näimme kokonaan uhkaava. Wormsin edikti oli taas pantava toimeen, ja
niskoittelevat saatettavat kanteenalaisiksi; rovioita sytytettiin yhä
useammin. Sota oli kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa. Sitä varten
olivat katoliset Aachenissa, jossa keisarin veli Ferdinand, meille
jo tunnettu uskonpuhdistuksen väkivaltaisin vastustaja, kruunattiin
romalaiseksi kuninkaaksi, rakentaneet liiton protestanttisuuden
kukistamiseksi. Vastapainoksi olivat evankeeliset Schmalkaldenissa
niinikään liittoutuneet puolustukseksi. Valtiollinen taivas oli siten
raivokkaiden myrskyjen vallassa, ja salama saattoi minä hetkenä tahansa
lähettää tuhoavat nuolensa kansan yli.

Mutta Lutheria eivät pelottaneet enään kuten ennen Tyringenin metsässä
mitkään salamaniskut. Sisällisesti oli hän saavuttanut täydellisen
rauhan. Ne koettelemukset ja kiusaukset, jotka ennen rasittivat
häntä, kun hän epäili työnsä oikeutusta, olivat kokonaan haihtuneet.
"Kristus elää ja hallitsee", ja Luther luuli voivansa synkeimmissäkin
oloissa ikäänkuin pysyä syrjästä katsojana. Tosin vaivasivat häntä yhä
ankarammin ruumiilliset kärsimykset, jotka joskus saattoivat, hänet
haudan partaalle, mutta aina keskeyttivät hänen työnsä. Päänkivistys
ja korvien humina vaivasivat häntä viikkokausia, tainnoskohtaukset
tapasivat häntä tuontuostakin, ja erittäin kovia tuskia kärsi hän
kivitaudista. Mutta mikä on sen kestäessä ruumiillisia tuskia, joka
tietää ne Isästä lähteneiksi ja pitää kuolemaa ijankaikkisen elämän
porttina! Jälkimaailma ei voi käsittää, kuinka Luther tällaisissa
oloissa oli mahdollinen suorittamaan kaikki ne kirjat ja kirjoitukset,
joita hän tukuttain antoi julkisuuteen, ja hoitamaan sitä ihmettävän
laveaa kirjeenvaihtoa, jota hän ylläpiti pienten ja suurten kanssa,
lohduttaen, rohkaisten, neuvoen ei ainoastaan hengellisissä asioissa
vaan suurissa valtiollisissa kysymyksissäkin.

Jonkinmoisen selityksen siihen saamme Lutherin perhe- ja kotioloista.
Rakkaassa "Käthe'ssään" oli hän löytänyt vaimon, "kalliimman kuin
kaikkein kallein päärly", kuten Salomon sanoo. "Hänen miehensä sydän
uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä". "Käthe-herra",
joksi Luther joskus pilalla sanoi vaimoansa, ansaitsee kyllä tulla
mainituksi miehensä rinnalla. Hellyydellä hoiti hän rakasta ukkoansa
terveenä ja sairaana; vaimonsa terveessä, hilpeässä luonteessa löysi
Luther uutta voimaa synkkinä hetkinään, ja kovimmissakin elämän
koetuksissa seisoi Katarina hurskaana ja rohkeana miehensä rinnalla.
Suuttumatta otti hän taloon sitä lakkaamatonta virtaa kaikenlaatuisia
ihmisiä, jotka likeltä ja kaukaa etsivät tyyssijaa Lutherin aina
avoimessa kodissa. Siellä kasvatettiin useat Lutherin sisaren lapset,
sinne pakenivat luostareistansa lähteneet nunnat ja uskonsa tähden
karkoitetut saarnaajat, kuten esim. Agricola, joka suuren perheensä
kanssa arvelematta asettui pitkiksi ajoiksi Lutherin luo. Kun
rutto 1539 raivosi Wittenbergissä ja Luther tapansa mukaan, muiden
paetessa, jäi paikoilleen, korjasi hän pelkäämättä kuolleiden orvot
saastutetuista kodeista taloonsa. Useita kuukausia sai hän luonaan
hoitaa Brandenburgin vaaliruhtinaan Joachimin sairasta puolisoa
Elisabethia, jonka hänen miehensä oli karkoittanut Elisabethin
evankeelisen uskon tähden. Että sitä paitsi Lutherin talo ja pöytä oli
tuttaville ja virkakumppaneille tarjona, on luonnollista. Ja kaikkiin
täytyi Katarinan, kuuden lapsen äidin, ajan, ruokavarain ja kotona
pannun oluen riittää. Kuten kelpo emännällä ainakin oli tarkka huoli
pidettävä karjasta ja sioista, sitten kun hän oli saanut haltuunsa
muutamia luostariin kuuluvia maakaistaleita. Mitä senlaatuista
Wittenbergissä sopi pitää, ei riittänyt Katarinan toimihalulle. Hän
hankki itselleen lisäksi maatilan, jossa hän joskus viihtyi ja toimi
viikkokausia. Kyllä kaikkiin tähän tarvittiin "Käthe-herran" luja,
mutta samassa hellä käsi.

Rauhallinen satama oli Katarinan miehelleen valmistama koti, jossa
hän ulkonaisten myrskyjen raivotessa löysi kotilieden lämmön ja
levon. Kiitollisena lausuikin Luther Käthestään: "hän on ollut
minulle ei ainoastaan aviovaimo vaan palveleva piika". Mutta siitä
karkeasta taistelijasta, jona Luther esiintyi ulkomaailmassa, ei tapaa
perheen-isässä yhtäkään piirrettä. Hellänä oli hän aviopuolisona,
isänä lapsi lastensa kanssa, katseli ja johti heidän leikkejänsä.
Eräs aikalainen kertoo: "Hänen vakavuutensa on siksi yhdistetty
iloon ja ystävällisyyteen, että tekee mieli asua hänen luonansa,
sillä näyttää siltä ikäänkuin Jumala tahtoisi levittää suloisen ja
riemullisen evankeliuminsa ei ainoastaan hänen opetuksensa vaan hänen
esiintymisensäkin kautta." Luonnon ihailijana ja luotujen niinkuin
kauniin soiton ja laulun ystävänä pysyi hän koko elinaikansa.
Ystävien parissa ja pöydän ääressä puhkesi valloilleen hänen
rikas leikillisyytensä lähde, ja keveässä muodossa ilmilausui hän
usein syvimpiä totuuksia. Liiaksikin innostuneet ystävät luulivat
velvollisuudekseen panna paperille ja säilyttää jälkimaailmalle
jokaisen heidän suuren sankarinsa sanan, ja niin syntyivät
"Lutherin pöytäpuhelut", joita sitten voitonhimoiset kirjailijat ja
kirjankustantajat ovat väärentäneet ja lisänneet, toivoen Lutherin
nimellä varustettujen kirjojen aina löytävän ostajia.

Lutherista ihmisenä antavat meille herttaisen kuvan pari hänen
kirjettänsä Koburgin vuorilinnasta, "korppien ja varisten
valtakunnasta", joksi hän sitä sanoi, aikana jona hän kärsi tuimia
ruumiillisia ja sielullisia tuskia. Kun valtiopäivien varsinaiset työt
lykkäytyivät päivästä päivään, kirjoitti hän eräälle ystävälleen:

    "Me täällä olemme jo täydessä keskustelussa. Täällä voisit saada
    nähdä kuninkaita, herttuita ja muita suuria herroja, jotka
    vakavasti tuumivat valtakunnan asioista ja uupumattomalla äänellä
    huutavat oppejansa ja päätöksiänsä ilmaan. He eivät asu noissa
    loukoissa, joita te kunnioitatte palatsin nimellä; taivas on heidän
    kattonsa, viheriöivät puut heidän kirjava ja vapaa lattiansa,
    ja maan ääret heidän seinänsä. He kammoksuvat kullan ja silkin
    mieletöntä prameutta; he eivät piittaa juoksijoista ja tamineista;
    heillä kaikilla on sama puku, sama väri ja sama ulkonäkö. En ole
    nähnyt enkä kuullut heidän keisariansa; mutta jos heitä oikein
    ymmärrän, ovat he päättäneet tänä vuonna käydä leppymätöntä sotaa --
    maan parhaita hedelmiä vastaan. Voi, hyvät ystävät! Siinähän ovat
    papistit ja sofistit edessäni, kokoontuneina taistelurintamaan,
    että saisin kuulla heidän lörpötystänsä ja rääkynäänsä. - - Mutta
    pila sikseen, ja sittenkin tarpeellinen pila, irtaantuakseni niistä
    ajatuksista, jotka ryntäävät minuun."

Toinen kirje on hänen pojallensa Hannulle.

    "Armo ja rauha Kristuksessa, rakas poikani! Mielelläni näen, että
    luet hyvin ja rukoilet ahkerasti. Tee niin, poikaseni, ja jatka
    samoin. Kun tulen kotiin tuon sinulle kauniit markkinatuliaiset.
    Tunnen ihanan yrttitarhan monine lapsineen, jotka siellä käyvät
    kultaisissa pienissä takeissa noukkien puiden alta kauniita omenia,
    päärynöitä, kirsimarjoja, suuria keltaisia ja punaisia luumuja;
    he laulavat, juoksevat ja ovat iloisia; onpa heillä myös pienet,
    kauniit hevoset, kultaiset ohjakset ja hopeaiset satulat. Silloin
    kysyin yrttitarhan omistajalta, ketkä ovat nämät lapset. Ja hän
    vastasi: he ovat semmoisia lapsia, jotka kernaasti rukoilevat,
    oppivat ja ovat hurskaita. Silloin sanoin: hyvä mies, minulla
    on myös poika, pieni Hannu Luther, eikö saisi hänkin päästä
    yrttitarhaan, että hänkin saisi syödä moisia kauniita omenia ja
    ratsastaa moisilla pienillä hevosilla ja leikkiä näiden lasten
    kanssa? Kyllä, vastasi mies, jos hän kernaasti rukoilee, oppii ja
    on hurskas, niin saa hänkin tulla yrttitarhaan, ja Lippus ja Jost
    (Hannun leikkitovereita) myöskin, ja kun kaikki tulevat tänne,
    saavat he huiluja ja kitaroita, saavat tanssia ja ampua pienillä
    Joutsilla -- --. Sano terveisiä Leena-tädille ja anna hänelle
    suutelo minun puolestani.

                                  Rakas isäsi Martinus Luther."

Semmoinen oli tuo tuima Luther yksityisenä ihmisenä ja perheenisänä.
Hänelle oli onnellinen oma koti sinä "vahvana linnana", jossa hän
nautti rauhaa ja virkistystä ulkomaailman pauhinasta huolimatta. Hänen
asemansakin oli jossakin määrin muuttunut. Hän ei enään ollut yhtä
paljon kuin Wormsissa ja Augsburgin valtiopäiviin saakka sotamies
kuumimmassa tulessa. Hän oli enemmän neuvonantaja ja johtaja, ei
ainoastaan hengellisenä vaan valtiollisenakin. Vielä sai hän kokea
sen surun, että vaaliruhtinas Juhana kuoli 16 p. Elokuuta 1532. Hänen
poikansa ja seuraajansa, Juhana Fredrik, oli tosin nuori mutta vakava
ja vilpitön kristitty, ja Luther oli yhä hänen syvimmän kunnioituksensa
esineenä ja neuvonantajanansa valtiollisissakin kysymyksissä.
Usein kyllä osoittautui entinen munkki tarkkanäköisemmäksi kuin
varsinaiset valtiomiehet. Kun Augsburgin valtiopäivien aikana keisari,
paavi ja Ranskan kuningas yhteisillä voimilla päättivät kukistaa
kerettiläisyyttä, kirjoitti Luther pilallisesti: "Paavi on kyllä _in
nomine domini_ (Herran nimessä) luvannut panna henkensä ja tavaransa
alttiiksi keisarin puolesta samoinkuin ranskalainenkin _par ma foi_
(kunnian sanallaan). Tosin mitä pyhin liitto, mainio kappale _non
credimus_ (emme usko) pykäleessä. Mutta olen tri Martti Lutherilta
itseltään kuullut, että jos paavi ja ranskalainen rupeavat sydämmestään
hyviksi keisarillisiksi, niin tahtoo hän panna toisen silmänsä ja
korvansa alttiiksi. Sillä herra _par ma foi_ ei voi unohtaa onnettomuutta
Pavian luona, ja herra _in nomine domini_ on ensiksikin italialainen,
joka jo on liiaksi; toiseksi florensilainen, joka on pahempi;
kolmanneksi äpärä, joka on itse perkele, eikä vihdoin voi olla niin
kovin iloinen Roman ryöstöstä, kuin miksi hän teeskentelee." Luther
tiesi todeksi mitä hän raamatussaan oli lukenut, ettei liittoihin ole
luottamista.

Kun ei ole tarkoituksena seurata reformatsioonin kaikkia vaiheita
Augsburgin valtiopäivien jälkivuosina, otamme tähän ainoastaan muutamia
eri kohtauksia, jotka likemmin liittyvät Lutheriin persoonallisesti.
Valtiopäiväpäätös oli mitä uhkaavin, ja kun katoliset Tammikuussa 1531
kokoontuivat romalaiseksi kuninkaaksi valitun Ferdinandin kruunaukseen
Aachenissa olivat he jo tuumineet kaikkien katolisten liittoa
evankeelisia vastaan.

Edellisessä on kerrottu evankeelisten puolustusliitosta
Schmalkaldenissa. Lutherin järkähtämättömänä vakaumuksena pysyi,
että uskon asioissa Jumalan sanan julistaminen oli taistelussa ainoa
oikeutettu ase. Mutta selvästi näkyi, että keisari aikoi vedota
miekkaan. Lutherille asetettiin kysymys, missä määrin vastustus oli
luvallinen. Hänen mielipiteensä oli, että ainoastaan väkivallan
torjuminen on luvallinen, ja siinä kohden menetelkööt ruhtinaat
omantuntonsa mukaan. Säilyttääksensä rauhaa niin kauvan kuin
mahdollista, julkaisi hän "varoituksen rakkaille saksalaisille".
Tähän saakka sanoo hän rukoilleensa rauhan puolesta. Jos sota
sittenkin syttyy, ei hän sitä kapinaksi tahdo sanoa, sillä paavilaiset
menettelevät ilkeydestä ja vastoin jumalallista oikeutta. Jos siis
keisari kutsuu sotaan evankeelisia vastaan, älköön kukaan antako
siihen itseänsä käyttää, muutoin tulee hän osalliseksi ja syypääksi
"sielunmurhaan", ja on avullisena tuhoamaan kaiken sen hyvän, jota
evankeliumi on tuottanut. Lutherin hartaat rukoukset saivat rauhan
säilytetyksi hänen kuolemaansa saakka. Mutta tuskin oli hän silmänsä
ummistanut viimeiseen uneen, kun miekat jo välkkyivät ja kesti
veritöitä melkein lakkaamatta koko vuosisadan kuluessa.

Alituisista sairauskohtauksistansa huolimalta teki Luther uupumatonta
työtä saarnaajana ja kirjailijana, aina valmiina taisteluun millä
taholla vihollinen ilmaantuikin. Uudestaan kastavat haaveilijat
eivät suinkaan olleet Münzerin kanssa kukistetut. Päinvastoin
tunkivat he aina jälissä kaikkialla missä vaan evankeliumillinen
liike sai jalansijaa, eikä siis kumma, että heitä pidettiin
suoranaisesti Lutherin reformatsioonin tuotteena. Hollannista tulleet
uudestaankastajat, räätäli Johana Leideniläisen johtamina, olivat
samoinkuin Münzer Myhlhausenissa päässet valtaan Mynsterissä, ja
uudistivat siellä kaikki kymmenen vuotta myöhemmin, 1535, jo tunnetut
epäjärjestykset "viimeisten aikojen pyhien" tapaan. Luther kyllä
kääntyi ankarasti heitä vastaan, mutta ilman menestystä. Heidätkin
täytyi kukistaa aseellisella voimalla. Tuskallista oli Lutherille, että
Zwingliläistenkään kanssa ei saatu lopullista sovintoa aikaan, kaikista
kokouksista, keskusteluista ja neuvotteluista huolimatta.

Kaikesta herttua Yrjön vastustuksesta huolimatta tunki evankeliumi yhä
enemmän Sakseniin, ja sen mukaan kiihtyi siellä vainokin. Vainotut
kääntyivät Lutherin puoleen pyytäen neuvoa. Tämä vastasi yksityisessä
kirjeessä, jossa hän ankarasti moitti herttuata, ja sanoi, että niiden,
jotka Jumalan sanan mukaan ovat vakuutetut, että pyhä ehtoollinen
on nautittava molemmissa muodoissa, tulee ennemmin panna henkensä
ja tavaransa alttiiksi kuin kieltää Kristusta. Kirje tuli yleisesti
tunnetuksi, suuri joukko luterilaisia karkoitettiin Leipzigistä,
ja herttua syytti Lutheria kapinan nostamisesta. Vaaliruhtinaan
kehoituksesta vastasi Luther kirjasella, jossa hän tapansa mukaan
ei säästänyt kovia sanoja herttuata vastaan, lohduttaen lämpimästi
vainottuja. Ettei mistään kirjoista ollut apua, sehän oli luonnollista.
Mutta ihmeellisesti johti Jumala tässäkin omiensa kohtaloa. Herttua
Yrjö pysyi yhä evankeliumin ankarimpana vihollisena ja vainoojana.
Hänen maahansa ei pitänyt sen päästä. Eivätkä mitkään Jumalan
varoitukset saaneet tätä paatunutta Faraota pehmenemään. Hänen vanhin
poikansa Juhana kuoli 1537 lapsetonna; nuorempi oli heikkomielinen ja
kuoli hänkin. "Yrjö herttuan täytyy kuivettua kuin kirottu viikunapuu",
lausui Luther. Herttuakruunun perillinen oli nyt Yrjön veli, Freibergin
herttua Henrik, joka jo aikoja sitten oli liittynyt evankeelisiin.
Estääksensä evankeelista ruhtinasta pääsemästä hänen perillisekseen,
oli Yrjö-herltua hankkeissa jättää maansa Itävallan huoneelle, mutta
ennenkun välittelyt olivat loppuun saatetut, kuoli herttua Huhtikuun 17
p:nä 1539. Uusi ruhtinas ryhtyi kohta maansa reformeeraamiseen. Itse
Luther saapui Leipzigiin, ja suunnaton ihmisjoukko otti hänet vastaan.
Toukokuun 23 p:nä saarnasi hän tuhansille. Vaaliruhtinaan vaunuissa
lähti hän paluumatkalle. Tämä muisti nyt, että Luther joskus oli
sanonut, että kyllä hän joskus vielä saarnaa Leipzigissä. Jumalalle ei
ole mikään mahdotonta.

Erittäin tuskalliseen asemaan joutui Luther Hessenin maakreivin
tähden. Tämä oli 20-vuotiaana nainut Saksenin herttuan Yrjön tyttären
Katarinan. Mutta pian kyllästyi hän puolisoonsa ja, häpeällisesti
rikkoen aviollisen uskollisuutensa, rupesi julkisesti elämään
salavuoteudessa erään Margareta von der Sale'n kanssa. Hänen
omatuntonsa kyllä soimasi häntä, eikä hän muutamiin vuosiin rohjennut
nauttia Herran ehtoollista. Kun hän vaarallisesti sairastui, ilmoitti
hän lääkärillensä kovat omantunnon vaivansa ja luuli voivansa parantaa
elämänsä ainoastaan siten, että hän ottaisi Margaretan toiseksi
vaimokseen. Siitä kuulusteli hän paitsi valtioviisasta Buceria myös
Wittenbergiläisiä teoloogeja Lutheria ja Melanchtonia. Emme voi tässä
kertoa kaikkia tämän tuskallisen välittelyn vaiheita. Lopputuloksena,
oli että häntä neuvottiin vihityttämään itsensä salaisesti Margaretan
kanssa, joka tapahtuikin muutamien, niiden joukossa Melanchtoninkin,
läsnäollessa. Lutherin osanottoa tähän surkeaan kauppaan ei saa
kaunistella eikä puhdistaa. Itsekin kärsi hän, mutta poikkeaminen
oikealta tieltä on sittenkin oikeutetun moitteen alainen, ja tuotti
se, kuten luonnollista on, varsin tuntuvia haittoja evankeeliselle
liikkeelle. Merkillisempiä tapauksia oli Naumburgin hiippakunnan
evankeliseeraus. Sikäläinen piispa, pfalzkreivi Filip, kuoli 1541.
Vaaliruhtinas määräsi hänen seuraajakseen tunnetun evankeelisen
opettajan Nikolaus von Amsdorffin, jonka sitten Luther juhlallisesti
vihki ensimmäiseksi evankeeliseksi piispaksi.

Kuinka halukas keisari olikin tarttumaan aseisiin, esti sitä kuitenkin
milloin sodat Turkkia, milloin ranskalaisia vastaan. Koetettiin
sentähden uusia sovituskeinoja semminkin Regensburgin valtiopäivillä
vuonna 1542. Riideltiin ja sovittiin yhdestä ja toisesta, mutta
myönnettiin, ettei päästä mihinkään ilman Lutherin suostumusta.
Keisari taipui siihen määrään, että lähetettiin juhlallinen lähetystö
Wittenbergiin kuulustelemaan Lutherin mieltä. Vastoin tapaansa vastasi
Luther johonkin määrin epäselvästi ikäänkuin suostuen, mutta samassa
osoittaen, että sovinto oli mahdoton juuri katolilaisten puolelta.
Niin kävikin. Mitä likemmäksi päästiin toisiansa ainakin näennäisesti,
sitä jyrkempinä esiintyivät katoliset, ja sovintoyritykset raukesivat
nyt kuten ennenkin tyhjiksi. Sen pitemmälle ei päästy vastaisillakaan
valtiopäivillä.

Lutherin oppi kaikista vastustuksista ja inhimillisistä erehdyksistä
ja heikkoudesta huolimatta voitti kyllä alaa. Mutta itse oppi-isän
ruumiilliset voimat heikkenivät heikkenemistään. Henkiset voimat
pysyivät kuitenkin ihmeellisesti virkeinä. Lukuisia uusia kirjoja
julkaisi hän, milloin vaan tarve vaati, yhtä tuoreita ja pontevia
kuin milloinkaan; hänen kirjevaihtonsa oli yhtä ahkera kuin ennenkin,
saarnaajana esiintyi hän aina kun sairauden tuskat suinkin sallivat,
ja luentojansa suoritti hän, lopettaen Moseksen ensimmäisen kirjan
selitykseen Marraskuussa 1545. Kuulijoillensa lausui hän silloin:
"Siinä nyt on rakas Genesis. En jaksa enään, olen heikko, rukoilkaa
puolestani, että Jumala minulle soisi hyvän, autuaan ero-hetken." Eikä
hän enään mitään luentoa pitänyt.

Se kirkkokurin ja yleisten tapojen löyhtyminen, jota hän Wittenbergissä
huomasi, suretti häntä suuresti. Semmoisetko ovat evankeliumin saarnan
hedelmät! Varoituksista ja neuvoista ei tullut mitään parannusta.
Kuten ainakin oli tapojen turmelus yhä suurempi mitä ylemmäksi
yhteiskunnallisella asteikolla noustiin. Luther ei suinkaan peitellyt
ruhtinaiden eikä virkamiesten syntejä. Mutta ärtyneenä ja sairaana
kun hän oli, halusi hän vetäytyä pois maailman melusta ja asettua
johonkin rauhalliseen sopukkaan. Amsdorfin ystävällisestä kutsumuksesta
lähti hän Heinäkuussa 1545 Naumburgiin virkistysmatkalle. Sieltä
kirjoitti hän vaimolleen: "Mielelläni tekisin niin, ettei minun
enään tarvitsisi palata Wittenbergiin. Tahdon siis maleksia ympäri
maailmaa ja mieluummin syödä kerjäläisleipää kuin kiduttaa viimeiset
päiväni Wittenbergin säännöttömässä menossa." Missä määrin tämä
oli hänen todellinen aikomuksensa on vaikea sanoa. Ainakin nosti
se hälytystä sekä yliopistossa että vaaliruhtinaan hovissa, joiden
puolesta lämpimästi kehoitettiin häntä jäämään, eikä siirtymisestä
mitään tullut. Naumburgista lähti Luther Merseburgiin, jossa hän vihki
piispaksi Anhaltin ruhtinaan Yrjön. Leipzigin ja Torgaun kautta palasi
hän Elokuun puolivälissä Wittenbergiin. Matkallaan oli hän, mikäli vaan
voimia riitti, saarnannutkin.

Lutherin kotiseuduilla Mansfeldissa harjoitti semminkin kreivi
Albrecht raskasta sortoa alamaisiansa kohtaan, ja oli sitä paitsi
kiihkeässä riidassa veljensä Gebhardin kanssa. Luther oli useampaan
kertaan nuhdellut ja varoittanut veljeksiä. Mutta nyt kutsuttiin
hän persoonallisesti kotiseutuunsa sovittamaan perheriidat. Luther
lähtikin matkaan Lokakuussa, mutta samaan aikaan ryntäsi Henrik
Braunschweigiläinen asevoimalla maahan valloittaaksensa sitä. Yritys
torjuttiin, mutta sovinnon hieromisiin ei ollut aika otollinen.
Tammikuussa lähti Luther uudestaan matkalle Mansfeldiin 3:n poikansa
parissa. Matka oli vaivaloinen, semminkin oli kulku Sale-joen poikki
ajojään tähden vaarallinen. Kylmettymisestä sairastui Luther, mutta
parani odottamattomasti pian ja saarnasi Eislebenissä Tammikuun 31
p:nä. Hänen varsinainen tehtävänsä, sovinnon rakentaminen Mansfeldin
kreivien suvussa, edistyi varsin hitaasti juristien vehkeiden
tähden, arveli Luther. Vasta Helmikuun 16 p:nä saatiin vihdoin
sovinto aikaan. Suuresti iloitsi siitä Luther, joka jo Joulukuussa
oli kreivi Albrechtille kirjoittanut, että hän mielellänsä astuisi
hautaansa, kunpa vaan hän sitä ennen näkisi rakkaat maansa hallitsijat
yksimielisinä. Hyvillään siitä, että hän oli saanut rauhan palautetuksi
kotiseudullaan, tahtoi hän mitä pikimmin lähteä paluumatkalle. Mutta
seuraavana päivänä oli hän huononvoipa; toipui kuitenkin siksi, että
hän tavallisessa seurassaan söi illallisensa iloisesti jutellen
vakavia ja pilojakin. Makuuhuoneeseensa mennessään kohtasi häntä
ankara rinnanahdistus. Apua annettiin minkä voitiin, ja sairas nukkui
sohvallaan kl. 10:neen. Silloin nousi hän ja astuessaan makuuhuoneeseen
lausui: "Sinun käsiisi annan minä henkeni; sinä olet minut lunastanut,
uskollinen Jumala. Rukoilkaa Herramme Jumalamme ja Hänen evankeliuminsa
puolesta, sillä paavi kovasti ahdistaa häntä." Pari tuntia nukahti
hän, mutta heräsi yhä kovempaan rinnanahdistukseen. "Voi Herra Jumala,
kuinka minua kivistää. Kaiketi minä tänne Eislebeniin, jossa olen
syntynyt ja kastettu, jäänkin." Lähimmäiset ja lisäksi itse kreivi
Albrecht vaimonsa kanssa saapuivat sairasvuoteelle. Hänen viimeisen
rukouksen kirjoitti paperille eräs läsnäolija. "Oi taivaallinen Isäni,
Jumala ja Herramme Jesuksen Kristuksen Isä, sinä kaiken lohdutuksen
Jumala, kiitän sinua, että olet minulle ilmaissut rakkaan poikasi
Jesuksen Kristuksen, johon minä uskon, ja jota olen saarnannut ja
tunnetuksi tehnyt, jota minä olen rakastanut ja ylistänyt. Rukoilen
sinua, Herrani Jesus Kristus, suo minun uskoa sieluraukkani sinun
haltuusi. Oi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis
ja minä temmataan tästä elämästä, niin tiedän varmaan, että tulen
olemaan ijankaikkisesti sinun luonasi, ja ettei kukaan riistä nyt minua
sinun kädestäsi. Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra,
Herra, joka kuolemasta vapahtaa." Useampaan kertaan huudahti hän: "Isä,
sinun käsiisi annan minä henkeni." Vähitellen vaikenivat rukoukset
ja loppu lähestyi. Silloin kysyi häneltä Jonas Justus: "Kunnioitettu
Isä, tahdotteko te kuolla sen Kristuksen uskossa ja siinä opissa, jota
olette saarnannut?" Luther vastasi selvästi: "Tahdon", ja se oli hänen
viimeinen sanansa. Hänen henkensä oli löytänyt oikean isänmaansa.
"Kuolema, kussa on sinun otas? Helvetti, kussa on sinun voittos?"

       *       *       *       *       *

Vaaliruhtinaan käskystä oli Luther haudattava Wittenbergiin, vaikka
Mansfeldin kreivit toivoivat saada laskea hänen ruumiinsa kotiseudun
maahan. Sitten kun ruumis 19 p:nä oli siunattu Andreaankirkossa,
saatettiin se seuraavana päivänä kaupungista suurella juhlallisuudella,
itse Mansfeldin kreivi ratsuväen johtajana, vahvan ihmisjoukon
seuratessa ja kirkonkellojen soidessa. Yhtämittaisessa juhlakulussa
saatettiin ruumis Wittenbergiin, johon se saapui 22 p:nä aamulla.
Yliopisto ja porvaristo oli Elsterportilla vastaanottamassa.
Juhlakulun johtajina olivat molemmat Mansfeldin kreivit ratsuväkineen.
Ruumisvaunujen jälessä ajoi leski pienissä vaunuissa, sen perässä pojat
ja sukulaiset, vihdoin yliopiston jäsenet, kaupungin neuvosto ja kansaa
mikä jaloille kykeni. Linnankirkossa saarnasi Bugenhagen, jonka jälkeen
Melanchton piti lämpimän muistopuheen vainajasta. Ruumis haudattiin
saarnastuolin läheisyyteen.

Suurta surua ja pahoja tulevaisuuden aavistuksia nosti tieto Lutherin
kuolemasta kaikissa evankeelisissa. Hänen valtaava persoonansa
oli saanut pahimmat torjutuiksi, miekat tupessa pysymään. Himojen
hillitsijä, mahtava rukoilija oli poissa, mikä enään voisikaan estää
kauvan kokoontuneita polttoaineita ilmi tuleen syttymästä! Niin
kävikin. Monta kuukautta ei kulunutkaan ennenkuin n.s. Schmalkaldenin
sota oli täydessä käynnissä.

Romalaiset olivat ilmi-ilossa. Heidän pahin vihollisensa, ja, kuten
luulivat, evankeelisen liikkeen ainoa tuki oli murtunut. Nyt saivat
rauhassa häväistä suuren miehen muistoa, joka häpäiseminen kyllä on
jatkunut meidän päiviimme saakka. Mutta tahtomattansakin on itse
katolinen kirkko suuressa määrässä puhdistunut Lutherin reformatsioonin
kautta.

Usko kilpenään ja rukous ainoana aseenaan seisoi Luther pelotonna
Jumalan sanan vankalla kalliolla hänen työtänsä ja henkeänsä
uhkaavimpien vaarojen hetkinä. Rukouksillaan tukki tämä uskonsankari
jalopeurojen suut, asetti myrskyt, pidätti miekat. Hänen voimansa
salaisuus oli siinä, että se Jumala, jolle hän esitti tarpeensa,
huolensa ja tuskansa, oli hänen edessään niin elävänä persoonana kuin
ikinä maallinen isä lapsensa edessä. "Vaikka vanhat kronikoitsijat
eivät saakaan meitä uskomaan, että Luther Wartburgissa viskasi
mustetolpponsa perkelettä vastaan, jonka hän luuli elävänä näkevänsä
edessään, - niin on kuitenkin totta, että hän siellä taisteli
perkeleen kanssa. Ne valtaavat tapaukset, joissa hän oli ollut
mukana, se suunnattoman suuri edesvastaus, joka painoi häntä, hänen
täydellinen yksinäisyytensä ja pakollinen toimettomuutensa, hänen
sieluntuskansa alotetun työn kohtalon tähden, ruumiilliset kärsimykset,
tämä kaikki oli kyllä omansa herättämään hänen sielunsa syvyydessä
uinailevan synkkämielisyyden. Ihmekö siis, että hän luuli näkevänsä
helvetin voimat ruumiillisessa muodossa. Kevytmielinen pila nauraa
hänen perkeleenuskoa. Mutta Luther oli itse taiteellisesti luova
persoonallisuus, kova kuin timantti, eikä mikään kylmän, värittömän
ajattelemisen mies, ja hänen maailmankäsityksensä oli kyllä hänen
sisimmän olentonsa kaltainen: hän ei taistellut kristillisen totuuden,
vaan Herran Kristuksen puolesta; ei raamattukirjan, vaan siinä elävän
Jesuksen Kristuksen puolesta; ei paavilaitoksia, vaan Antikristusta
vastaan; ei valhetta, vaan perkelettä vastaan. Se joka surkuttelee
tämän miehen 'taikauskoa', se joka paheksuu, ettei hän pysähtynyt
aistimaailman ilmausten kynnykselle, vaan mursi auki henkimaailman
portit, se on liian pieni käsittämään Lutherin suuruutta."

Valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset kasaantuivat hänen
ympärilleen, mutta kuinka houkuttelevilta ne näyttivätkin hänen työnsä
menestymiselle, eivät ne sittenkään eksyttäneet häntä; jokaisen
ajatuksen siitä, mikä saattoi näyttää maallisten etujen kannalta
hyödylliseltä, hylkäsi hän ratkaisevasti. Historia todistaa, että
hänen pysymisensä yksinomaan uskonnollisella pohjalla ja hänen
vastustajiensa alituinen takertuminen valtiollisiin vehkeisiin pelasti
reformatsioonin epätoivoisimmiltakin näyttävistä vaaroista. "Luther
ei palvellut lihaa, vaan henkeä, hän ei tahtonut hallita ruumista,
vaan sielua; hän ei ollut mikään yhteiskunnallisen emansipatsioonin
taistelija, vaan omantunnon vapauttaja, ei mikään kansanvapauden
vartija, vaan evankeliumin, pyhän hengen, rakkauden ja uskonnon väkevä
suojelusmuuri." Mutta kaikki tämä, omantunnon vapaus, yhteiskunnallinen
emansipatsiooni, kansanvapaus, ne ovat suljetut uskonnolliseen
uudistukseen, niinkuin sydän on suljettu pähkinän kuoreen. "Etsikäät
ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät
teille annetaan."

"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitaisitte
sanoa tälle vuorelle: siirrä sinut tästä sinne." Epäuskoinen pudistaa
päätänsä, mutta loistavammin eivät ole nämät sanat toteutuneet
milloinkaan kuin Lutherin reformatsioonissa. Lutherin usko siirsi
keskiajan järkähtämättömältä näyttävän alppivuoren ihmiskunnan
hartioilta, raivaten tien avonaiseksi uudelle edistymisen aikakaudelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Martti Luther - Elämäkerta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.