Title: Emmalan Elli
Author: Leino, Kasimir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Emmalan Elli" ***


EMMALAN ELLI

Kirj.

Kasimir Leino



Porvoossa,
Werner Söderström,
1880.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



I.


Emmalaksi sitä kutsuttiin tuota punaiseksi maalattua mökin pahaista
mäkirinteessä maantien varrella. Sillä nimellä se oli käynyt aina siitä
päivästä asti, jolloin Ellin äiti tyttöineen siihen muutti ja seinämät
punamullalla punasi ja akkunalaudat valkasutti.

Oli sitä moni alussa oudostellut ja kyytipojaltakin kysässyt, kuka sen
tuon Tuuteron Antin mökin nyt oli ostanut ja tuolla lailla komistanut.
Vaan kun kyytipoikakaan ei muuta tiennyt, kuin että olipahan muudan
lapsen-saanut vaimonpuoli tuolta "alhaalta päin" ja että Emmaksi nuo on
tuota hokeneet, niin eivätpä ne kulkijatkaan siitä kovin paljo
viisastuneet.

Koettivathan ne kirkonkylälläkin kestikievarin isännältä ja
kauppamieheltäkin tiedustella, mikä ja mistä se Tuuteron mökin ostaja
oli, vaan lihjaan meni sielläkin yritys. Ei sitä sen paremmin tiedetty,
kuin että Emma sen nimi oli ja alhaalta kai se kotoisin oli, koskahan
se sieltä päin tänne tuli.

No, vaan ei suinkaan se kirjoittakaan?... Tottapa sillä lie muuttokirja
ollut, jossa nimi kyllä lyhentelemättä seisoo ja kotipaikka...

Oli kaiketi sillä se, eipähän ilman, ja minkäpähän muunkaan vuoksi
suoraan pastorin luo ajoi, sillä hevosella se tullut oli ... oikein
kyydillä! Ja pastorihan se oikeastaan taisi ollakin, joka sille
Tuuteron Antin mökin toimitti ... sen luona ne kaupat kumminkin oli
tehty ja ehdot sovittu. Tottapa sen pastori mahtaisi nimenkin tietää,
vaan mikäpä sitä varta vasten utelemaankaan...

Tähän ne saivat tyytyä matkustajatkin niin hyvin kuin kyläläisetkin,
sillä ei sitä pastoriltakaan tiedustelluksi tullut, Emmaksi sitä joka
paikassa näillä seuduin kutsuttiin tuota alhaalta päin tullutta ja
siitäpä se sitten mökinkin nimeksi Emmala johtui.

Kummallinen se muuton oli tuo "Emmalan emäntä." Ei se juuri työtä
tekevän näyttänyt -- olihan muka pastorin lapsille ja vallesmannin
rouvalle vähän ompelevinaan -- siinä kaikki! Vaan kylää se kyliä
laukkasi, enimmiten pappilassa, vaan joskus kauppiaassakin ja muualla,
kun kahven ostoon tuli. Ja tyttö sillä aina piti muassa olla ja sitä se
vasta hyväili ja hemmotteli, ett'ei tiennyt minkälaisiin vaatteihinkaan
Ellinsä ehittäisi. Läninkikin se piti olla helmoista ja takaa päin niin
helsingisti nypätty ja laskutettu, ett'ei vallesmanninkaan vanhimmalla
röökinällä hetikään sillä lailla, ja lyhyt se sitten oli, että iletti,
kun polviin asti paljas olis näkynyt, ell'ei sukanvarsilla toki olis
peitellä koittanut.

Millä se oikeastaan eli tuo Emma, sitä ei niin varmaan tiedetty.
Mutta tienannut se ei edes suoloikseenkaan, saatikka sitten
vihtoriiniröijyiksi ja puhvihameiksi. Oli sillä kellokin olevinaan ja
kultaisiksihan tuo periä väitti, vaan sekö tuon sanojakaan uskoi,
koskahan "kissankäpälää" ei näkynyt!...

Kievarin isäntä se usein uutisia kuuli, ja semmoisiakin, joita muut
eivät, postimies kun aina siitä kautta kulki ja se se kyllä maailman
asiat tiesi. Hänpä se nytkin kertoi, että pastorille joka kuukauden
päästä postissa rahakirje tuli tuolta alhaalta päin -- "ja Oulun
temppeli tuossa päälläkin näkyi seisovan", sanoi postimies, ja kun
kerran sen verran vihiä sai, niin kyllähän ne sitte loput selvesi,
jolla lie silmät päässä olleet; sillä ei suinkaan niitä pastori mistä
kantanut, eipähän se ennenkään ... ja näkihän sen siitäkin, kuka se
saakut sai, että Emmalan emännällä niihin aikoihin aina pastorille
asiaa oli ja kohta sen perästä kirkonkylälle ostoksilleen tuli. Niin
että saipa mistä tahansa, vaan omistaan se ei elänyt!...

Leutoa sillä elämä oli ja tytöllä kanssa, mutta sitä ne kyläläiset
katsastaa aikoivat, että kauankohan tuotakin hyvää kestää mahtaa, sillä
eihän se aurinkokaan aina samalta syrjältä paista ... ei ainakaan ennen
paistanut, mitä tuo nyt ruvennee tekemään.

Eikä se kovin kauan paistanutkaan, ei niinkään kauan, kuin kylällä
luultiin.

Omin varoinsa oli Emman tyttö jo kävelemään oppinut, ensin pirtin
poikki äitinsä luokse haikaroiden, vaan sitten kesäsydännä jo Emman
jälessä kirkollakin teputteli. Sievä lapsi se oli, se täytyi
kauppijaankin rouvan myöntää, ja niin sillä oli ylpeä käynnin tyyli,
että isommallekin olis välttänyt. Suuret ja kirkkaat olivat silmätkin
ja tukka tummissa suortuvissa.

Mutta mikä lie sitten tullut, koskahan Emmalassa elämä peräti muuttui
ja kauppamiehestäkin kahven haku väsäysi. Mattilan emäntä oli omin
silmin nähnyt, kun Emma Pyörteessä ruukilaisille oli kirkkovaatteensa
kaupannut ja silkkihuiviaankin tarjotellut, vaikk'ei ostajaa löytänyt.

Suorempi oli pikku Ellilläkin hameen helma, kun äitinsä jälessä taas
kirkolle ilmausi. Eipä nyt rimpsutkaan haittaavan näyttäneet. Sillä
kertaa oli kellonperät vielä Emmalla kaulan ympärillä ollut, vaan
Kautisten Liisa, joka varta vasten oli samalle penkille saarnastuolin
juureen tukkeunut, intti kiven kovaan, että hakasessa oli toinen pää
kiinni ollut eikä kelloa näkynytkään. Muistipahan se ennen aina
kelloaan kirkossa katsoa ja muiden nähden, vaan eipähän nyt...

Ei sieltä sen viikon aikana vielä erikoisia kuulunut Emmalastakaan
muuta, kuin että pastorissa se oli Emma käynyt ja kelkalla perässään
kangaspuita vetänyt. Pappilasta se oli loiminlangatkin saanut ja
kauppijaalta velkakaupalla kuteita hakenut.

"Täytyypähän sen mampsellinkin muiden ammattiin", ilvehti kievarin
isäntä, "Johan minä sanoin, että eipä se ennen päivä kauan samalta
syrjältä paistanut ... ja toteenpahan kävi, toteen kävi!..."

Hyvillään näytti kievarin isäntä olevan, kun oikein oli arvannut. Ja
hyvältähän se välistä tuntuu, jos vähäisessäkin voitolle pääsee, jos
varsinkin on kylällä puhunut ja ennustellut. -- --

-- "No oli se, uskokaapa jos tahanne!"

"Mikä oli? missä se oli, Liisa!"

"Vaskesta se oli, vaikka mitä puhutte. Kyllä kaiketi sen minä paremmin
näin, joka vieressä istuin!"

"No, saattoipa olla, enhän minä niin vastustakaan ... mutta mihinkään
tuo ne myöpi sitten?"

"Sitä en tiedä, vaan vaskesta sillä Emmalla nykyään näkyy 'kultasormus'
olevan, sen minä selvään erotin, kun se virsikirjan lehtiä käänteli. Ja
tottahan sen jokainen huomasi, että kellonperätkin olivat kadonneet ...
unohtuneet muka! ... menköön -- pellolle valeensa kanssa koko mokoma!..."

Ja Kautisten Liisa oli oikein kiihotuksissaan. "Ilkeävätkin vielä
vastaan janata, vaikka toinen vieressä istuu... Lie nuo silmät vielä
muillakin päässä ... ja semmoiset, kuin Mattilankin emännällä..." Tämän
kuiskasi Liisa Tuuteron Kaisalle, jolla oli vähän vanhaa känää Mattilan
emäntää vastaan siitä lähtein, kun siinä talossa oli piikana ollut.

Tosi kaiketi se sitten oli, mitäpäbän Liisakaan tuosta olis
valehdellut?

Eikä Emmaakaan hyvin usein kylän juoksussa enää tavattu. Ja kun joskus
kävi, niin kangasta sillä joka kerta kaupaksi oli ja hyvää olikin,
nelivartinen olletikin. Oli se Mattilaankin kerran tullut ja tyttökin
oli jälessä ollut. Mutta kovin näytti jo vaimo-parka nattauneelta ja
lamauneelta, eikä sitä korvakuulona uskoisikaan, kuinka ihminen
talvikaudessa muuttua saattaa, vaan kun omin silmin näkee, niin
mihinkäpä siitä päässeekään. Posketkinhan tuolla olivat niin luiseviksi
käyneet ja silmänkin alukset mustuneet.

Samaa sanoi Kautistenkin Liisa. Ja olipa se vähän siltäkin tuntunut,
että paloviinalle se oli heillä käydessään haiskahtanut, vaikka
"hoktnannia" ottaneensa oli sanonut, kun muka sydän-alaa niin oli
ellostellut ja ry'ittämäänkin ruvennut. Eihän tuo matka erin pitkä
Kapakka-Sussun luo ollut ja pianhan siellä kävi. Ry'ittänyt muka!
Kaikkiapas! Eipähän rykässyt kertaakaan heillä ollessaan, niin vielä
kai ... uskokoon sen valeita, joka tahtoo, vaan Liisa ei vielä niin
kouho ollut ... elköön luulkokaan!...

-- -- -- Muutamana iltapuhteena syystalvella, kun Tuuteron Antti
Emmalan luona oli sattunut käyräpuiden haussa olemaan, oli pastori
rouvineen mökin eteen ajanut ja jalkasessa veräjältä pirttiä kohti
käynyt. Mökissä oli silloin jo pimeä ollut, vaan lapsen kitinä sieltä
kumminkin oli kuulunut.

Tovin oli pastori koputtaa saanut ennen kuin sisästä oli karjastu:
"mikä siellä yösydännä semmoista ryskettä...?"

Siihen oli pastori vastannut, että hän se oli rouvineen Emmaa tullut
katsomaan ja työtä antamaan; vaan rouva ei ollut mitään virkkanut.
Hetkessä oli Emma oven auki riipassut ja siitä suun täydeltä haukkua
alkanut ... pastoria ja pasturskaa, että ne muka ovat hänen rahansa
pitäneet ja lakkariinsa tukkineet.

Rouva oli säikäyksestä ollut selälleen romahtaa, vaan pastori ei ollut
muuta virkkanut, kuin että "humalassahan se heittiö on!" ja mennessään
huoahtaen lisännyt: "Vaimo-raukka on ruvennut juomaan; häntä pitää
koettaa pelastaa." Veräjälle kun oli päässyt, oli vähällä potellilla
selkäluuhunsa ollut saada, vaan sivu se kumminkin oli mennyt ja lumeen
tupsahtanut. Vielä jälkeenkin oli Emma ovelta säkönyt ja vasta sitten,
kun hevonen jo oli näkyvistä kadonnut, oli hän suunsa tukennut ja
ovensa kiinni räikäsyttänyt.

Sen perästä ei Emmaa pastorin luona nähty eikäpä paljo muuallakaan. Jo
se nyt kylälläkin tiedettiin, mikä se elämän muutoksen oli Emmalassa
aikaan saanut; kievarin isäntä sen oli postilta kuullut ja häneltähän
se pian muillekin kuului, ett'ei rahakirjeitä "alhaalta päin" enää
tullutkaan ... ei silloin eikä koskaan jälestäkään. Niitä rahoja se
Emmakin siis oli tarkottanut ja pastorin syyksi humalapäissään sen
pannut. Kumma vaan, että se pastorikin kehtasi tuota Emman rykälettä
passata... Olisi hänen heittänyt omille hoteilleen ... oma syynsähän
tuo oli, mitä hän uskoo herrasmiehiä ja muita puotilaisia ... on se
ennenkin nähty, mikä siitä on tullut!

-- Kevättalvella kun rahtia vetää alettiin, oli Emma kauppijaan luona
käynyt ja mökkinsä päälle rahaa ottanut. Kaupungista oli sitten
rahtimiesten muassa viinalekkerin tuottanut ruokaryypyikseen muka,
mutta lie tuota mennyt särpimenäkin. Eivät ne matkamiehetkään Emmalan
sivu ajaa malttaneet, kun se kerran tiedoksi tuli, että nassakoittain
sinne viinaa tuotettiin.

Eihän tuo siltä mikä salakauppa ollut, jos lämpimikseen ryypyn otti
rahansa edestä ... ja jos kaksikin.

Talvikauden ne tuonne joen latvoille olivat tukkia vedättäneet ja kun
vedet aukesi ja jää lähti, niin eripä nousi elämä Pehkolankin kylässä.
Alkoi niitä sitten miehiä solua likeltä ja kaukaa, huonoa ja hyvää.
Nahkalaukut niillä tavallisesti selässä oli ja pieksuissa varret niin
pitkät, että housujen asian ajoivat.

Joen latvoilta ne yksitellen ja irrallaan myötävirtaa tukkeja alaspäin
uittelivat, vaan suvannoille kun tultiin ja aukeammille vesille, niin
silloin se vitsojen väännäntä alkoi ja lauttojen laitanta. Olihan se
nyt höyryaluskin saatu, joka tukkilauttoja järven yli vuovasi, ett'ei
miesten ja hevosten tarvinnut ankkurin kanssa rissata ja köyden avulla
eteenpäin kelata. Vaan työtäpä sitä siinäkin oli, että järvivesille
haalautua tukkinsa kanssa ja ennen kuin niin pitkälle tultiin, oli
monta kovaa koettu ja monet markat näille seuduin jääneet.

Ja hyväpä se näin rahattomana aikana olikin, että toki tukkityötä
piisasi. Eiväthän ne kyllä niin rapeasti tämmöisinä aikoina maksaneet,
kun tiesivät, että saapi niitä miehiä vähemmälläkin; mutta tyytyä
siihen nyt sai, sillä eihän sitä keskellä vuotta rengiksikään...
Kesämiehiähän ne jotkut ottivat, vaan hyvinpä nuo nekin vähän maksoivat
eikä sitä mielellään juuri olis ruokapalkoillekaan ruvennut.

Reipasta joukkoa se muuten on tuo tukinlasku-väki. Ei niitä suru
painavan näyttänyt, kun ne keksi kädessä tukin päällä keikailivat ja
laulaen myötävirtaa viilettivät. Sai siinä pölkky parastaan panna ja
ympäri pyöriä, mutta elähän, että niillä jalat olis livistäneet tai
ruumis tasapainostaan horjahtanut. Nuorempia se kyllä välistä äkki
tapasi, että virrassakin saivat huppuroida ja porskuttaa, vaan opiksi
se heille oli ja varotukseksi.

Eivätkä ne köyhyyttään kesäissä aikana valittele nuo tukkipojat, vaikka
talvella sitten, kun kesän tienestit loppua alkavat, nälkä suolissa
viileksii ja Matti taskussa asuntoa pitää. Kuin olla niin olla, ne
sanovat ja yhtä mieltä ne siinä ovat, että tukkimiehellä pitää ruokko
olla hyvä. Voita ja viilipyttyä ne tavallisesti taloon tullessa kysyvät
ja kahven ja viinan ne laittavat vaikka kaupungista asti, jos eivät
likempää saa; maksoi, mitä maksoi, vaan olla sitä pitää.

Tänä kesänä sitä kaupungista asti ei haettukaan, siltä Emmalasta sitä
kyllä sai ja kahvea kanssa. Pyhäiltoina ne tavallisesti tanssit
laitettiin Mattilan pirttiin tai muualle, ja tanssipaikalta aina Emman
mökille ryypyille lähdettiin. Ei se tanssi mielestä muuten käynyt ja
niinpä ne tytötkin toisilleen kuuluivat puhuvan, että silloin ne pojat
lystimmillään olivat, kun paraiksi voiteessa olivat ... ei niin, että
pilalle asti, vaan noin uudella karvalla...

Joivat ne usein päihtymyksiinkin asti ja joskus tappeluakin hieroivat
Emmalan pirtissä korttia lyödessään, silläaikaa kun liedellä kahvipannu
pörräsi, että puolikuppiset kellonkaupan harjakkaisiksi saataisiin.
Vaan pian siitä kinasta tavallisesti loppu tuli, kun Emma kauhtua
kerkesi. Selkäpiitä myöten se oli Soivionkin Anttia luudan varrella
vedellyt, että läiki vaan ... eikä se herja pelätäkään älynnyt.

Mutta kun ne taas lie hyvälle tuulelle sattuneet, niin silloin ne
emäntääkin juottivat ja pikku Elliä polvillaan hypittivät ja
viinansekaisesta puolikuppisestaan väkiseltä hänenkin suuhunsa
kaatoivat. Ja Elli se silloin potki ja itki, minkä suinkin jaksoi, vaan
se niitä vasta nauratti ja yllytti vielä tupakankin savua silmiin
puhaltamaan. Tätä ei Elli koskaan sietänyt, sen ne kyllä tiesivät,
mutta eivät ne sentään hevillä heittäneet ennen, kuin Elli kynsimään ja
käsiselkiä puremaan rupesi, että viimein heretä täytyi ja loukkoon
viilettää koko tyttö.

Jos siihen rytäkkään äiti sattui ulkoa tulemaan, niin heti ne Ellin
päälle kieliä alkoivat, että kissanpentuko teillä on vai mikä, kun se
tuolla lailla kynsii. Eikä äitikään sen enempää tiedustellut, riipasi
vaan kolmisen varpua luudan tyngästä tuolta oven suusta, veti tytön
käsipuolesta karsinaloukkoon ja halustaan piiskasi, että hameetkin
pölisivät.

"Häh, vieläkö sinä...! häh, kynsitkö sinä...? häh, säilyykö sulta
ihmisten silmät, tyttö, häh, säilyykö ... mitenkä?"

Kokihan Elli huutonsa seassa luvatakin ja vakuuttaa, vaan ei se äiti
sitä vasten kysynytkään, että niihin vastata olis tarvinnut; muuten se
vaan tavan vuoksi ja jotakin sanoakseen äystäsi. Eikä tavallisesti
ennen lopettanut, kuin itse väsyi tahi joku tukkimiehistä suuttui ja
ärähti, että "täytistäkö se tuosta sikiöstä päiväkauden huudattaa?"

Siihen se sitten aina loppui siksi kerraksi ja Elli sai katua syntiään
karsinaloukossa eli kartanolla. Kovin se Elliä useinkin pisteli, kun
mielestään syyttömästi selkäänsä sai, vaan kun ulos pääsi ja joen
rantaan vedenvalamia kokoilemaan lähti, niin siellä se haihtui ja mieli
taas ennalleen tasausi. Jos joku tukkimiehistä vielä sattui rantaan
tulemaan ja linttakivillä voileipiä heittämään opetti, niin silloin oli
sovinto täydellinen eikä äskeistä enää muistanutkaan...

Vaati pysyi se joskus enempikin aikaa mielessä ja silloin Elli aina
uhitteli, että elkäähän huoliko, kunhan hänkin isoksi kasvaa ja äidin
pituiseksi, niin tulkaapa härnäämään ja tupakin savua silmiin
tuhauttelemaan! --



II.


Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen
Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.
Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron
Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä
kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.

Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi,
sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa
Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua
tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään... Olipa tuo missä
tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja
useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä
istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään
lämmittämässä.

Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä
ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut.
Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin
se vasta riemu riemulta tuntui.

Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia"
heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin
palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se
siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin
surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi
oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi
kulauttanut.

Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli
"kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin
mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että
hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja
silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä
pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen
mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.

Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä
saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut
kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi.
Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse
seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin
voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin
yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja
mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi
pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi
saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen
pakosta alas virtaa lipua ... ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa
osasi ja huovata ... ja uidakin teljon avulla!... Pian hän taas
rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.

"Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!" sanoi Tuuteron Matleena
kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.

"No mikä? Tokanko pää vai -- --?"

"Ei, ei sinne päinkään ... ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen,
vaan arvaapas!" Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta
ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.

"Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?"

"Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on ... ja
tiedätkö sinä mikä kirja?"

"Mistä sen minä ... vai Aapinenko olisi?"

"Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?"

"Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään ... mistä se minulla olis?"

Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli
raukka, jolla ei edes Aapistakaan ollut ... ei Aapistakaan!

Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä,
semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin
Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.

"Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?" Eikä äiti ollut
kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi
ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.

"Onpahan Tuuteronkin Matleenalla ... isänsä oli Oulussa käydessään
tuonut!" Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä
pöydän laitaa ruoputti.

"Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?... Minulla ei ole rahaa
Aapisiin ja muihin, kuulethan sen!"

Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin
päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo
ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.

"Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni",
murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia
kuivailemaan rupesi, "joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen
mieleenkin jääpi..."

Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa
tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin
lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään
joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää
piti. -- -- --

Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet
virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin
laitettu, ett'ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se
törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä
tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun
kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt
olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi
rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan
ja monikin mennessään lantin heitti.

Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen
veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla... Hyvinhän tuota aukomaan olis
joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi ... ei se äiti
kumminkaan koskaan antanut.

Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo
ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena
näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän
huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän
aukasuun... Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos
tahtoisi... Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi
Matleena.

Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin ... sitähän Elli
jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä
laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut
ja joka itsestään kiinni tulisi ... niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett'ei
muuta, kunhan auki jaksoi saada.

Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett'ei
äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla
kysähtämättä:

"Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?"

"Olipahan..."

Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän
pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi
lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori
kinkerissä antoi.

Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui
Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen
pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla
käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena
oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin
menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin
hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi...

Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne
sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä
kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin
poikansa Janne.

"Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?" kysyi
Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen
veräjän väänsi.

"Kirkolle se isänsä kanssa..."

Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan
lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo
olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan
taivutella ja jälkeensä katsoa.

Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein
veräjää auki vängätessä ... kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti.
Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella
varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi
ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään
antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli
katselevinaan ja muuta puhelevinaan ... ja oli niitä sellaisiakin,
jotka kiittämättä vaivat kuittasivat ... ei tainnut raukoilla lanttia
ollakaan!...

Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois
lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä
tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka
sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä
kyllä ruuna oli, ett'ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan
ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti
ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.

"Kenenkäs tyttö sinä olet?"

Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja
tiirottaa.

"Äidin!"

Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän
sitä sen kummemmaksi saanut.

"Äidin? Eikös isän?" ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida
ja naurahteli.

Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan
ollut isästä puhunut ... eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei
vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla
varpaalla hiekkaan reikää porasi.

"Kukas sinun äitisi on, tyttö?..."

"Tuossa se asuu vähän matkan päässä ... näkyy se tännekin ... tuo
punainen!..." Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin
sitä suuntaa katsovinaan.

"Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan", sanoi
pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.

"Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on ... ja Ellihän sinun nimesi
on?... Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki ... mihin se vei,
kun sillä lailla... Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi ... ja äitihän se
kuului juovan ... ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se
lapselleen antaa... Vaan minkäpä sille syrjäinen ... omansahan tuo on
ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!... Heh, tyttö, tuoss' on
puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi."

Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle
läppäsi. "Niin, niin, niinhän se käypi!..."

Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun
hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin
puolen, likeltä ja kaukaa... Kaa, kun oli kolotkin laidassa ... ja
vuosilukukin!... Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina
yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin
Emmalaa kohti hypähteli.

Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut ... ja Kantolan Saara, ...
niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis
ollut!... Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla
saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!

Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli
sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett'eikö hänellä isää
ollutkaan ... sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut
ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron
Matleenalla isä ... ja Kantolan Saaralla ... ja Kautisten Marilla ja --
niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli... Jako hänellä
ei?... Se on vale, mikä se hänen isättömäksi ... ja mistään tuon
Marikin oli tietävinänsä?... Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti
kaiketi sen paraiten tiesi!

Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi,
niin silloin se sanoiksi puhkesi.

"Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?"

Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.

Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja
näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin
kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti
pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.

"Kuka siitä sinulle on puhunut?"

Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt ... vai
suolako lie nyt niin kirmassut?

"Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi ... ja
sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin ... ja Mari se
hänelle kuului toimittavan, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää
ollutkaan!"

Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt,
mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli...

"Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on ... ihan
sama.".. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika
kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta
näytti, lisäsi hän vielä:

"Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on
maannut... Sama se heille on, ihan sama, ... ja on se semmoinen ollut,
kuin Kautistenkin Marilla ja muilla..."

Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle
kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja
rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä
enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään
olivat antaneet ... vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.

Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän
kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet ... muu se
ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän
jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli
sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo
aikoja on haudassa maannut?... Mahtaisi vähäisen älälle käydä
Marinkin!...

Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa
kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.

"Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja
kauan eläisit maan päällä!"

Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella
pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun
siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes
tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.

Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi
teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo
taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin
salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi
hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua
alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä ... ja
paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi,
kun ne veräjän sivu huhkasuttivat ... ja jälessäkin semmoinen pilvi
pelmusi, ett'ei ajajia paljo erottanutkaan.

Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin... Siihen ne
aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta
tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa
pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun
Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin
muista jälelle jäänyt, ... eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut
kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa "nenästä nokkaan" Kautisten
Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut...

Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä
hölkytteli, niin Elli jo huusi: "Äiti sanoi, että isä on jo aikoja
haudassa maannut ... eikä se muihin kuulu ollenkaan!..."

"Hääh?" Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli.
"Mitä sinä sanot, tyttö?"

Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois
jätti.

"He, he, he ... vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi
eukkoparka!... Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos
isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy... Eikä se äitisi ainoa
ole ... eikä se mahtaisi niin pahakaan olla ... kunhan se vaan ei --
joisi! -- -- Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä
vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole
milläsikään!"

Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen
hykähteli: "äidilleenpähän juorusi ... niinpähän teki! ... mahtoi se
äitiä ilettää vähän... Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he..."

Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin
ajella alkoi.

Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän
lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?... Ja
Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin
ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin
parempikin...

Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari
oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja
varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan... Oli se toki
vähemmästäkin!...

Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta
sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden
näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan
lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan
kämmenelle tyhjensi... Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli
markkasen näki ... ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa...

Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa
kirkonkylällekin, jos niikseen tuli... Oli heillä nyt molemmilla sen
verran, että katkesmuksen saivat ... ja vyöliinavaatteen ... ja
makeisia ja...

Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett'ei nukkumaan olis
malttanut ruvetakaan ... se nukunta se oli aina niin ikävää, että!...
Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni
tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä
edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti,
olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.

Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta
kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut...
Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett'ei olet ritisisi
eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos
tietäisi, että sängyn pohjalla ... ihan hänen vieressään oli
puolimarkkanen ja viisipennisiä ... tilkun sisässä!



III.


Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu
siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että
minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja
tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet,
että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä
saanut ... tulipalo-pakkasessakaan.

Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä
lähtein omat eväs-nassakkansa pitää ... peto heihin enää luotti, koska
Emmakin oli lipettinsä ottanut!... Ja uhemmin ne kylmettyneitä
kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä
hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi...

Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä,
mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi
heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa
saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt... Aina vaan yhtä
mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa
muisti: "Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett'ei sille hyvästi käy,
joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi ...
ja toteenpahan kävi ... toteen kävi!"

Eräänä lauantaina oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt
ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle
ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett'ei yhtä
sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!... Miten tuo lie niin
jäänytkin ... eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi.
Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän ...
tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan
sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.

Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä
Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa
taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa,
kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli
valmistunut.

Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett'ei järvitiellä
kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli,
niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis
ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä
ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut,
että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett'ei hän
tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei
kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä
myöten...

Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty
ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan
kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki.
Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun
aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua
alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan
eteisestä suksensa nouti.

"Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa ... on kai Mattilan emäntä
eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!..."

Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo
Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett' ei asian laita hyvin
ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja
lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty ...
tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään
ollut nähnyt... Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön
aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden
tasalle kinostanut...

Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk'ei hän asiaa vielä
oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina
pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi
maailmaan jäädä ... isättömäksi ... äidittömäksi näin pienenä .. ja kun
sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja
Kantolan Saara ja ... Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin
herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll'ei sekin olis
pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua,
että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan
lähteä...

Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän
laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat
hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta
sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja
köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä
kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt... Ja kun sitten
olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli
sylistä hangelle pyörähtänyt... Siitä oli Emma itseään lämmittää
koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.

Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun
Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku
Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki.
Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin
viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin ... ja äiti
paareilla riiheen vietiin ... tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli
hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään... Hyi, kuin se
pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!...

Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä
puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta
eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli
ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.

"Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille
siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä
hänelle laupeutta osota ... vaan kovasti lankeaa hänen vihansa
rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja
kadotuksen täydelliseksi tekee."

Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja
innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää,
joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä
hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan...
Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja
vertausten kautta!...

Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei
ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi
telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni
eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä
muuten oli äidittään oppinut...

Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa
jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja
suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää,
pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli
suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä
sille Ellikään voi... Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän
sai!...

Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä ... ja
Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet
viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että
reki oli lähteissä nurkkaan lentää. -- -- --

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi
Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta
soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli
Mattilan emännän mielestä ihan omiaan ... ja tottahan jotakin tehdä
piti, että edes ruokansa ansaitsi.

Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt
eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea ... ja hiihdellä, niin kuin
ennen oli saanut äidin eläessä tehdä... Pirtissä piti hikisenä
päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi
lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä
mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen
täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että
sydäntä helpottaisi ... ja aina se toki hiukan helpottikin!...

Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän,
sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan
vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan
käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina
istuivat ja vakavista asioista keskustelivat ... ja kahvea joivat.
Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk'ei varta vasten
kuunnellutkaan... Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja
lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?...

"Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?" kuului emäntä utelijaasti
kysyvän.

Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa
puhui ... mutta emännän ääni se paremmin kuului.

"Vai niin, vai niin ... semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!...
Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! ... revolverilla ja
omissa huoneissaan vielä!"

"Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä", pastori puhui innoissaan
äänekkäämmin, "juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen
velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt
taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle
otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian
kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan,
ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett'ei ohdakkeet ja rikkaruoho
nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!"

Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi
mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti,
että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.

Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin
hyllyltä "Möllärinsä" ottaisi... Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä,
pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä
he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.

Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi.
"Kymmenet käskysanat" ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät
neljänteen lipuivat... Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti
ja emännän huudahtukset... Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut,
ja kuka ... ja missä?... Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään
tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan
siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett'ei
heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä
hänessä tyhjää ruikuttaa ... iso tyttö ... ilman syytä, ja kun Elli ei
siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että
"mene pihalle mokoma uikuttaja ... ja muista tullessasi tuoda puita
takkaan!" -- -- --

Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja
puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas
kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään
joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden
piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo
siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.

Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus
potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin
hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja
käsiselkiä lämmittämään mieli.

Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo
sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi
kihahtanut ... ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti
kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin
paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää
poruutteli.

Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon
ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja
koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja
mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi...
Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta,
ett'eikö niitä näkyisi ... vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan
kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan...

Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo
seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja
ukisemaan rupesi... Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran
itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes
painuksiinkaan tullut... Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari
siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu ... mutta ei Elli hänen
lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas
rupesi ... vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti
liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a'ta...

Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla
kiistelevän näyttivät.

"Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului", sanoi Janne
ylpeästi.

"Elä valehtele ... minunpaan! ... kysytäänpä Reetalta!" Kalle se aina
Reetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.

"Kysy sinä Reetalta ... en minä lapsista!"

"Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten", pilkkasi Kalle.

"Pojat, olkaa toki hiljempaa... Erkki herää!" ... supatti Elli
säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.

"Herätköön melkeensä!... Mitä se minua piikittää."..

Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. "Eipä mahda
sinuun ... vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se
on syy, ett'en pottuja aikanansa kuorituksi saa ... hääh?"

"Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?... Olenko minä
sinua kuorimasta kieltänyt?" Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei
auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. "Tuletko
aukasemaan, Elli, vai mitenkä?"

"Kalle, soh! ... elä nyt lasta herätä!"

Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.

"Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!... Et
sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat ... aivan pirtin ovelle
se kuuluu."

"Enhän minä, Janne, mitenkään jouda ... kuulithan sen, että potut pitää
kuorituksi saada." Elli oli taas saanut pikku Erkin asettumaan ja
työhönsä ryhtyi.

"Kauanko noita nyt?... Tule nyt vaan, saatammehan sitten auttaa sinua",
lupaili Janne.

"Tokkohan rupeatte? Lupaatko sinäkin, Kalle?"

"No, jos tuota!..." äyhkäsi Kalle suu täynnä voileipää ja kylmää
pottuvoita.

Mielihän se Ellilläkin teki ja niin lähdettiin miehissä myllyjä
rantteelle katsomaan. Pirtin edessä jo kuunneltiin kuuluiko lorina
sinne asti. Kuuluihan se ... ihan selvään vielä, kummankohan se sitten
lie ollutkin. Rantteelle tullessa seisoi Reeta keppi kädessä puron
reunalla ja "tervahanhea" myötävirtaa kuletteli. Puron suussa oli
"Tervahovi" ja sinne kun päästiin, niin taas uudestaan aitovierestä
lähtein!...

"Heeluveei!... Pyhäkoskesta" ... riemuitsi Reeta ja kepin päällä lastun
palasta virran mukaan autteli.

Elli oli niin iloissaan, että sydän hypähteli. Tarkasti hän vesimyllyjä
katseli ja puheli ... ensin yläpuolelta "visinteerasi", sitten
alapuolelta ... hyppäsipä vielä toiseltakin puolen puroa ihmettelemään
Jannen mestarityötä.

"Olet sinä koko mestari, Janne!" täytyi vihdoin sanoa ja ihmetellen
Janneen katsahtaa.

Janne seisoi siinä niin mahtavana, kädet housuntaskuissa ja sääret
hajallaan niin kuin hänen oli tapansa tärkeissä tilaisuuksissa.

"No mitäs sinä minun myllystä sanot, Elli?" kysäsi Kalle hiukan
nyreissään, kun hänen teostaan ei muistettukaan.

Elli tarkasteli nyt Kalienkin työtä ... vaan ei se hänestä niin
hyvä ollut: siipikin oli väärässä ... ja muutenkin se oli
törkeämpi-tekoinen...

"Ole vaiti, sen ruotilainen! Kaikkipa tässä sitten ovat
tietävinäänkin!" sanoi Kalle niipastuksissaan ja rentona pirttiin päin
kävelemään lähti. "Tule nappipotasille pirtin kupeelle, Reetu", huusi
hän mennessään.

Reetu oli juuri saanut "tervansa hoviin" eikä hänellä mitään ollut
Kallen ehdotusta vastaan. Hän viskasi keppinsä puron rannalle ja juoksi
Kallen perään, joka "seinärahalla" ja "potasilla" voitettua
nappinauhaansa kädessään heilutteli ja viheltämään opetteli.

Nyt Ellikin muisti, että työ oli kesken ja pikku Erkki yksinään
pirttiin jäänyt.

"En minä enää jouda ... tule nyt potun raapuusen niin kuin lupasit,
Janne!" toimitti Elli ja lähtöä teki.

"En minä, kosk'ei Kallekaan", ynähti Janne istahtaen puron laidalle
'lussia' laittamaan jokiveneitä varten, ett'ei myllyjen kohdalla
tarvitsisi maata myöten vedättää.

"No, vaan lupasithan sinä!"

"Mikä sitten ... ei lupa taloa hävitä", tiuskasi Janne työstään. Elliä
suututti mokomat valehtelijat, mutta minkäpä hän niille teki? Pirttiin
hänen joutua täytyi ja sinne hän lähtikin juoksemaan, ett'ei Erkki
herätä kerkeisi, Pirtin kupeella sulalla maalla Kalle "potasilla"
Reetan kanssa oli eikä kuulevinaankaan ollut, kun Elli sivu mennessään
häntäkin potun kuorintaan tahtoi.

Oven kun aukasi, niin heti Erkin huuto korviin kävi... Erkki oli taas
päässyt alkuun ja Luoja ties', milloin hänet asettumaan sai. Ei hän
Ellin hussaamisesta ja heiluttamisesta mitään pitänyt, huuti vaan ja
potki, että Ellin täytyi hänet syliinsä ottaa ja siinä viihdytellä ...
mutta ei sittenkään ... vaikka mitä olis tehnyt!...

Kartanolta kuului hevosen hirnunta. Hyväpä se oli, että ne toki jo
tulivat... Erkki olikin varmaan jo nälissään ja äitiään odotti.

"Täytistäkö se tuosta lapsesta huudattaa? ... läkähtyyhän se", ärjäsi
Mattilan emäntä jo ovelta niin kovasti, että Elli koko olemuksen oli
käsistään pudottaa.

"Niin kuin se heräsi" ... sopersi Elli hämillään.

"Heräsi?" Ei emäntä siihen muuta virkkanut ... otti Erkin
käsivarrelleen ja toisella Ellin käsipuolesta pottusangon luo
heilautti, että kolisi. Sitten hän likemmäksi tuli ja katsoi, millä
kannalla kuorinta oli.

"Vielähän sinulla on puolet kuorimatta, tyttö; mitä sinä täällä
oikeastaan olet tehnyt sillä aikaa? ... hääh?"

"Lastahan minun on täytynyt..."

"Neen, koetahan tuossa valeella päästä ... rantteellahan tuo Jannen
kanssa puolen rupeamaa oli", sanoi Kalle sisään kompuroiden.

"Onko se tosi, Elli? ... eläkä nyt mutkaile, tyttö!"

"Kävinhän minä siellä, kun pojat kutsuivat" -- -- --

"Vai niin, vai siellä sinä päivän laukkaat ja sitten minulle toimitat,
että 'niin kuin heräsi' ... ja vielä valehtelet, luntus!" -- Emäntä
laski Erkin sängyn päälle, "Minä olen pastorille luvannut, että niin
pian kuin vilpin oireitakaan sinussa ilmestyy, ne juurta myöden pois
repiä ... eikä sinusta hyvällä äitivainajasi perintö näy
lähtevänkään."..

"Vieläkö sinä valehtelet, häh ... vieläkö, sanotko sinä ... häh,
vieläkö ... valehtelet, häh!" ja emäntä retuutti Elli-raukkaa, että
hiukset pitkin lattiaa pölisivät.

Kallestakin tuo jo ilkeältä kuului. "Kah, Erkki putoaa sängyn
päältä ... elkää enää, äiti, kah! jo putoaa!"

"Pidä suusi, Kalle, eläkä puoltele! Kyllä minä tiedän miten äpärästä
äidin viat otetaan", sanoi emäntä ja sormiensa välistä hiustukot
lieteen heitti ja Erkin luo kiiruhti. Erkki oli aivan äänettömäksi
tyrehtynyt kuullessaan toisen itkevän ja voivottavan, niin että pian
hänet emäntä taas nukkumaan sai.

Karsinaloukon rahille Elli taas istahti ja kapperasti puukon terä potun
kylkeen raaputti. Ei hän kumminkaan nyyhkämästä niin äkkiä heretä
saattanut ja vyöliinan nurkalla täytyi vesiä silmistä kuivailla.

"Oletko nyyhkämättä siinä, että lapsi saapi nukkua!" ärähti emäntä
Elliin tuimasti katsahtaen.

Väkisellä täytyi Ellin nyyhkytyksensä niellä, mutta nenän kautta se
sentään korahtelemaan mieli. Ja rinnan sisässä, tuolla rikkinäisen
karttuuniröijyn alla, se niin kuumalta tuntui ja katkeralta... Tuntui
siltä kuin taaskin olis tuo tuonoinen uhka noussut, että odottakaahan,
kunhan minäkin isoksi kasvan ... ja emännän kokoiseksi, niin tulkaapa
sitten tukasta repimään tuon vertaisen asian tähden ... melkein
syyttömästi!...



IV.


Pehkolassa oli ilmoisen ikänsä perittyjä esi-isäin tapoja pyhinä
pidetty. Niinpä se oli aina sekin tapa noudatetuksi tullut, että
keväällä maan sulattua ja koivun hiirenkorvalle jouduttua tanssit
ulkoilmassa pidettiin. Mistä astihan lie tavaksi tullut, mutta niin
kauan kuin vanhimmat ihmiset muistivat oli sitä säännöllisesti
noudatettu. Soiluan niemi se tavallisesti kokouspaikkana oli, siihen
kun paras pääsy oli ... veneellä ja jalkasessa.

Loistipa taaskin luonto heleän vihreässä verhossaan ja tummana laiteena
järven rantoja varjosteli. Koivut ne eivät vielä oikein paraillaan
olleet ... tuskinpa olivat lehdet vielä laskoksistaan oijenneet, mutta
sievältä ne siltä näyttivät tummempien kuusten ja vaalakkaampien
mäntyjen välissä.

Niemen takaa Kautisista päin laskea höllötteli kaksi venettä
laitatuulessa kolminurkka-purjeella. Iloisena istui Pehkolan nuoriso
ja joutessaan tuon tuostakin raikkaaksi lauluksi kajahutti. Paljo
siinä pilkkaakin toisistaan laskettiin, mutta ei kukaan närkästyä
kehdannut ... anteli vaan samalla mitalla toisille ja härnäili.

Perämiehenä huopari kädessä rentoili Purolan Aatu ja sahviaanireunaisia
kengänvarsiaan pitkin morsiameensa tiirotti.

"Onpa Aatulla nyt rahoja ollut, koska anturan varret on punaisen
vasikan nahkalla vuorannut!" ivaili Toivos-Juho pappilan karjakolle.

Mutta Aatupa vähätteli muiden kuiskeista -- tiesihän hän, että
kateeksihan niillä raukoilla vaan kävi. Siksipä hän vaan kahta
rennommaksi selkäkenoon ojensihe ja jalkansakin vielä veneen laidalle
nosti. Vahingossako lie takkikin auki pyörähtänyt, että verkaliivi
näkymään pääsi ja valkoinen rinta. Hentoihan tuon aukikin pitää, kun
liivin ylälakkarissa kevätmarkkinoilta tuotu ankkurikello pullotti ja
pronssi-perät auringon paisteessa välkähteli!

"Kummapa kuin Mattilan pojatkaan eivät vielä ole lähteneet ...
venekinhän tuo näkyy kuivalla kankaalla olevan", tuomasi Aatu
morsiamelleen, kun Mattilan pellon alatse laskettiin.

"Tokkopa tullevatkaan, Reetuhan kuuluu sairastavan."

"Niinhän se kuului tekevän, vaan saattaisivathan ne siltä tulla, kun
muuten halu lienee."..

"Ja onhan tuolla sekin Emmalan Elli ... alkaisi tuo hänkin jo kynnelle
kyetä", sanoi pappilan karjakko.

"Ellikö? Niinkö luulet, että Mattilan emäntä Elliä päästäisi ...
erehdys se on, Kaisa! Ja tuskinpa ne Mattilankaan pojat juuri
ruotilaisista."..

Kautisten Mari se oli, joka joka paikassa synnystään ylpeili ... olihan
muka isontalon tyttö, että kannattihan se toki! Vaan pappilan karjakkoa
se aina pisteli tuo Kautisten Marin röyhkeily eikä hän nytkään suutansa
tupessa malttanut pitää.

"Eihän ne kaikki ole Kautisissa kasvaneet ... mutta ihmisiä ne sentään
luulevat olevansa. On tuo Emmalan Elli mielestäni yhtä hönkä tyttö,
kuin eräs toinenkin ... ja vieläköhän tuolle Mattilankin Jannelle
parempi pitäisi olla? Eihän nuo ole kovin kummat hänenkään vanhukset
olleet."

"No, ei ne ruotilais-äpäröitä kumminkaan" ... virkki Kautisten Mari ja
ylpeästi niskojaan nakkasi.

"Ei juuri ruotilaisia, vaan yksiäpä ne huutolaisetkin ... sama virka,
sama virka!..." nauroi karjakko, sillä nyt hän sen vasta oikein muisti,
että Mari Mattilaan miniäksi pakkausi. "Tehdään ruojalle kiusaa
palanen, koskahan aina on tässä rönkyilemässä", kuiskutteli hän Soivion
Ellille.

"Mitä huutolaisia? Ahoniemen Tervolastahan Mattilan emäntä on ... niitä
Ison Jussin tyttöjä", puuttui Purolankin Aatu taas puheesen, "tiedänhän
minä ... ja hyvinkin tarkkaan!"

"Tiedäpä jos tahasi, vaan tiedetään se täälläkin, että Mattilan isäntä
ennen vanhaan kontti selässä lautamiehen vasikoita vahtasi ... eikä
ollut silloin sen kummempi kalu kuin huutolainen!..." Karjakko otti
punaruusuisen karttuunihuivinsa, joka olkapäille oli livahtanut,
heilautti sen kaksin kerroin ja päähänsä kiivakasti sitasi. "Kysykääpä
Niittyniemen vaarilta ... kyllä se ne ajat muistaa kuin eilisen
päivän!"

Mari ei enää puhunut mitään, punaltihan vaan päätänsä epäilevästi.

"Taisipa särellä sappeet käydä!... Hyvin se toki sietikin, sillä joka
paikassa se on muita ihmisiä panettelemassa. Mattilan miniäksihän se
mieli tekisi, näkyy se päällekin päin, vaan kukapa tuonkaan vielä
tiennee?" ... naureskeli Soivion Elli karjakolle.

Kotvilleen ei sitten puhuttukaan mitään -- noin yleisesti. Tytöt ne
kyllä toisessa päässä venettä supattivat ja toisinaan nauruun
purskahtelivat, mutta ei sitä poikain puolelle kuulunut, mille ne
nauroivat. Eikä se monikaan siitä piittaavan näyttänyt ... kaivoi vaan
povilakkaristaan punaletkaisen, keltakoppaisen piippunykänsä ja
nahkaisen tupakkakukkaronsa takintaskusta veti. Vakavana hän piipun
kopan kukkaroon upotti, etusormellaan täyteen paineli ja tarjosipa
vielä likimmäisille kumppaleillekin: "Heh, onko sitä piippua?"

Olihan niillä useammilla piiput muassa ... ja pian öyhkysikin
savupilvi nenäin alla ja kesäiseen ilmaan hajausi. Purolankin Aatulle
alkoi aika pitkäksi käydä ... täytyi hänenkin toisella kädellä
"syöskomin-koppainen peslapiippunsa" savuamaan laittaa. Rennoksi hän
sitten selkäkenoon ojentautui ja henkisavut saatuaan hampaittensa
välistä vihelteli:

Rosvo, rosvo olit sinä, kun varastit mun kultani: Minä luulen
rallallaaa j.n.e. -- -- --

       *       *       *       *       *

Tuolla Mattilan luhdin kynnyksellä pihlajan varjossa istui
Emmalan Elli, entinen ruotilaistyttö. Matin päivän aikoina hän jo
ruotilais-ijästä oli päässyt ja viistoista täyttänyt, vaan kun
paikkaakaan ei ollut tiedustelluksi tullut ja emäntä oli Mattilaan
vielä Kekriin asti jäämään pyytänyt, niin ei ollut Ellilläkään
lähdetyksi tullut. "Kerettäneenhän tässä vielä palkoista sopia", oli
emäntä vielä sanonut ... ja niille puheillepa se oli jäänyt.

Siinä hän nyt istui kynnyksellä sukankudelma kädessä, vaikka sunnuntai
oli. Kalisten siinä tikut liikkuivat ja vikkelästi sormetkin
sukkelehtivat, vaan ei se tainnut ajatus kumminkaan kudelmassa olla.
Tuossa oli pellon alatse vasta edellimmäinen vene Soiluan niemelle
luijottanut ... ja se se taisi olla, joka se paremminkin ajattelutti...

Taas kajahti järveltä säveleitä ... viulun luikkaita säveliä ne nyt
olivat. Elli vetäsi huivin enemmän silmilleen, ett'ei auringon kilo
solasta katsoessa häikässyt. Sielläpähän juuri nuotta-ulkujen kohdalla
toinen vene höllötteli valkeissa purjeissa ... ja korkealla kokkakaaren
päällä istui peli-Jussi viuluineen "Porilaista" kallella päin vedellen,
minkä jaksoi ja kerkesi. Kesken jäi Ellin sukankudelma siksi aikaa,
kuin pirtin ja aitan solasta venettä näkyi, vaan sitten hän taas
huokasten työhönsä ryhtyi ja peli-Jussin soitantoa kuunteli.

Paraiksi hän taas oli työhönsä kerennyt, kun emäntä pihan poikki häntä
kohti mustissaan tulla keputteli ... silkkihuivi oikein kiilteli
ilta-aurinkoa vasten ja uusi musliinihame kävellessä kahisemaan mieli.

"Kovinpa sinä nyt olet ahkeraksi ruvennut, Elli! ... et taida enää
lepopäivääkään muistaa? Hyvähän se on, että ihminen ahkera on eikä
kylää juokse, mutta saattaisihan sunnuntai-iltoina Raamattua lukea eli
virsikirjaa... Ja liekö noilla sukillasikaan semmoinen kiire?"

"Janne näitä kiirehti ... mihin huomenna lähtenee?"

"Vai niin, no, kudo häntä sitten, koska niillä semmoinen hätä on."

Emäntä yritti jo lähteä, vaan muutaman asian vielä muisti.

"Tuonne pirtin loukkoon minä jo eväskontin laitoin, että sinäkin
huomen-aamulla saat Likopurolle niitynperkkaajien luo lähteä, ... ja
kontin laitaan pistin kukkaroon särvinrahoja, jotka saat isännälle
viedä... Mutta katsokin, ett'et tielle tiputa!..."

Tanhuan kautta emäntä kujalle oijusti ja kujan suusta jalkatietä
myöden Kautisiin aikoi. Kautisten emäntä se aina niin höyli oli ja
puhelijas ... ja missäpä hän talossa lie tälläkin kylällä sen selvempi
kahve ollut, kuin Kautisissa?... Oli se emäntä pari kertaa sikuria
myllymiehen kanssa kauppijaasta tuottanut, vaan äkin niistä hommista
oli loppu tullut, kun vaari oli tiedon saanut. Kartanolle oli
sikuripötkyt viilettänyt ja emännälleen sanonut, että "jos tässä
talossa ei kahve selviltään juotane, niin ollaan sitten ilman
kerrassaan!..." Ja siihenpä se oli sikurin pito loppunut.

Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.

"Saipa se 'pitkän nenän' kerrankin toki ... onkin se aina
muistuttelemassa ... milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei
koskaan tehdä arvaa!"

Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista
Elli taas kyynärpään varassa kuunteli... On niillä taas siellä aika
remakat ... ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne
Kantolankin Pertti mennä ... ja Saara, missäpä he muuallakaan?... Ja
siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus ... vaan mitäpä
tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan
Pertti ... ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin
katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti...

Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa,
ett'ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa
kymmenissä.

"Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?" ... kysäsi hän ja Ellin eteen
pysähtyi.

"Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan", virkkoi Elli vähän
ivallisesti.

"Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä ... en minä sitä
niin meinannut."

"Pyhä tai arki ... yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuo
Luojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja -- äpäristä!"

Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein
käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin
kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi
painaa.

Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä
olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt.
Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan
seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.

"Näitkö sinä kyläläisiä, Elli? Kolme venettä laski tuosta meidän pellon
alatse ... edellimmäisessä näkyi Purolan Aatu perässä istuvan, kuka
lie jälkimmäisessä ollut? ... ja Toivos-Juho näkyi kanssa olevan ja
pappilan karjakko Aatun veneessä. Näit kaiketi sinä sen, joka nyt vasta
tästä laski, ja lienethän toki viulun äänen kuullut?"

"Eihän sillä peli-Jussilla huono-ääninen viulu ole", sanoi Elli
välinpitämättömästi.

"No ei, sitä minä aina olen sanonut, että selvä-äänisempi se Jussilla
on, kuin Lepikön Kustulla!..."

Janne nakkausi nurmikolle aitan viereen ja heinän korrella muurahaista
tavotteli seivästääkseen.

"On niillä siellä taas aika iloinen ilta, kun Tuovilankin kylältä
olivat aikoneet tulla, vaikk'eivät ennen suinkaan koskaan ole olleet...
pelimanninkin olivat luvanneet tuoda tullessaan, että useampi olisi!
Mahtaa siellä Soiluan niemellä multa pölistä tämän yön seutuna!..."

"Eikö tuolla pölisse.".. Elli ei pitkältä vastaamaan ruvennut; vihaksi
kävi koko puhelu ja toimessaan hän kudelmaansa neuloi.

"Ei mahda sinulla mieli tehdä, Elli?" kysäsi Janne häneen katsahtaen.

"Mikäpä tuonne niin erittäin.".. Ikävähän sinne oli, vaan kun sinne ei
kumminkaan päässyt, niin samapa se oli, mitä sanoi. "Sinulla tuonne
paremminkin yty lienee?"

"Ei tuo juuri ytykään ... onhan tuon kumman ennenkin nähnyt! ... vaikka
sama tuo olis, jos kumppalin saisi." Janne oikaisihe kentälle oikein
pitkälleen ja järvelle päin katseli. "Eikä ole tuosta Reetustakaan ...
päätä kuului särkevän ja vilustavan yhä niin kuin ennenkin!"

"Ei suinkaan se Reeta toki, vaan onhan tuo Kalle toiseksi."

"Kalle oli jo puolisilta Kantolaan lähtenyt ja eikö tuo sieltä pitäen
lie mennyt jo ... Pertin kanssa!"

Elli ei siihen mitään virkkanut. Kyllähän hän jo melkein ymmärsi, miksi
Janne näin kautta rantain puheli ... ja olihan tuolla Perttikin, niin
että olisihan tuonne ehkä saanut lähteäkin. Mutta ei hän sentään
ymmärtävinään ollut, kutoi vaan niin kuin ennenkin ja vanhan tavan
mukaan aina langan tikun yli heitti.

"Etkö lähde, Elli, mukaan, niin käydään hänessä mekin? Petoako sinä
tuosta kudelmastakaan ... ei sillä semmoista hätää ole!" sanoi Janne
äkkiä.

"Minäkö mukaan? Hupsuatko sinä, Janne? ... vähemmästäkin tässä
myötäänsä torataan, saati sitten kylänjuoksusta."

"Kovahan se äiti kyllä on, tosi se on... Vaan nyt ei torata, usko
minua, Elli, ja jos äiti yrittelisikin, niin puhukoon minulle."

"Sinulle? Johan nyt uskaltaisit emännälle vastustella? Eikä se toki
kannattaisikaan tämmöisen hetaleen vuoksi ... mokomankin ruotilaisen!"
Oikein kyynelet Ellille silmiin herahtivat.

Janne hyppäsi seisoalleen. "Elä nyt myötäänsä tuota vatkuta, Elli!
Taidettiinhan sitä ennen pienempinä välistä siitäkin nykkiä, vaan nehän
ovat menneitä asioita ... eihän toinen ole toistaan kummempi
syntyessään -- eikä kuollessaankaan!"

"Niinhän sinä nyt sanot, Janne, vaan erilainen se sinustakin on
isontalon tyttö, niin kuin Kautisten Mari, ja tämmöinen
ruotilaiskutale."..

"Eiköstä vaan vielä ... mitä kummempi se Marikaan olisi? ... ihminen
kuin ihminen! Heitä nyt vaan joutava kinastaminen pois, Elli, ja
lähdetään mekin."

"Eipä siellä minusta ... kaikki vaan vierastelisivat ja siitä
mahtailisivat, että tuonkin tänne päästä piti!"

"Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani
tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat." Janne oli oikein
innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli
taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon
liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron
Matleenan kanssa polskaroidessa.

"No olisiko tuonne sitten?" ... sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, "ei
sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!"

Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja
portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli
hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja
airoja hakemaan.

"On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on,
että se ruodille joutui ... ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi
se hänkin muiden seuraa ja huvitusta ... nuorihan tuo on hänkin vielä!"

Janne otti purjeen ja airot olalleen. "Huoparit nuo näkyvät olevankin
venehuoneella! -- Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin
kanssa tulen. Mahtaa Kautisten Marin harmajat silmät oudosti paistaa ja
malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he
paljo herjailemaan, niin -- -- en tosiaankaan tiedä, mutta siitä
tuntuu, ett'en alallani pysyisi... Eipä sillä, että minä hänestä juuri
niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä ... nuorihan tuo on ja --
hm! -- niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!"

Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun
Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä
ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa
siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja
tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että
monenkin tytön olis kateeksi käynyt.

"Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?" kysyi Janne kummissaan,
kun Ellin näki kontti selässä tulevan.

"Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse
kahakäsin kulkea", sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan
laski.

Ei se oikein Jannen mieleen ollut ... nauroivathan ne, kun kontin
kanssa. -- -- Vaan samahan tuo sentään oli ... ja niin lykkäsi hän
veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene
laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.



V.


"Osaatko sinä ranseesia, Jussi?"

"Eikö vielä! ... mistäpä ne semmoiset herrastanssit?..."

"Entäs Hollolan polskaa? ... sama se on, kunhan on."

"Olenhan minä sitä joskus ... mitenkäs se alkoikaan?" Jussi veteli
muutamia rallatuksia, vaan ei alkua muistanut; "mitenkä se alusta?..."

"Tiilu-rallal lallal-lallaa-lali-luli-lei -- -- sillä nuotilla sen
alkaa pitäisi."..

Purolan Aatu se oli, joka kerrassaan riivaunut oli tanssin intoon ja
hommasi nyt oikein ranseesiksi pistää, niin kuin kasarmillakin ollessa
joskus tehtiin. On häntä joskus muka herroiksikin!...

Polkat ja "kalopit" oli jo pantu ja vanhan tavan mukaan olis "purppuri"
seurannut. Vaan sitä ei Purolan Aatu tahtonut: pannaan oikea
herrasranseesi, oli hän sanonut eikä siinä auttanut vastustelukaan.
Koettivathan ne Tuovilan kyläläiset yhdestä suusta selvittää, "etteivät
he mokomia vikuroimisia ja herrasrenkutuksia osaa", vaan Aatu oli
kerran kimpaunut eikä hänelle hyvästä apua ollut!

"Piti näet saada morsiamelleen niitä kasarmin luikerruksia näyttää",
nauroi pappilan karjakko tyttöjoukolle.

Siinä seisoi nyt Pehkolan ja Tuovilan nuori väki ja Purolan Aatun
komentoja odotti. Oli heistä jotkut ennenkin ranseesia vilskuttaneet,
mutta useat eivät, eivätkä edes nähneetkään... Peli-Jussikin oli alkuun
päässyt ja kaikki he sen hyvin tiesivät, että se poika kun kerran lie
ralliin osaunut, niin tuli sieltä sitten, että helisi vaan! "Kas nyt,
pojat, tällä lailla.".. Purolan Aatu astua teppaili ja mielissään oli,
kun täällä kotikylässään ensimmäissä olla sai ja muita opetella.
Kallelleen oli lakki vasemmalle korvalliselle lipunut ja leveä
sahviaanireunus kengänvarsissa silmiä huikasi. Ja takki kun auki oli ja
kahden puolen heilahteli, niin liivikin näkymään pääsi ja kellon perät
vilahtelemaan ja kilajamaan...

"No vedähän, Jussi, vaan Hollolaista! Sama se on, sama se on...
rallattakaahan lisäksi!"

Jussi veti, että silmät sirralleen kävivät ja niin ne rallattivatkin,
että korvia särki ... miehenpuolet karkeammasti ja kehnommasti
töryyttäen, vaimonpuolet kimakammasti ja paremmin nuotilleen
luikasuttaen. Kangas oikein jytäjämään mieli ja yhtenä pilvenä pelmusi
hiekka tyttöjen humahtelevissa hameenliepeissä. Korvalliselle
muuttuivat poikain lakit ja lipuipa monen tytön huivikin niskemmaksi,
että otsat paljaiksi jäivät ja hiusten jakaus näkyi. Mikä sen tiesi
menikö se edes osapuillekaan ranseesin mukaan -- ei ainakaan siltä
näyttänyt -- mutta toimessaan vaan oli Purolan Aatu morsiamineen. Eikä
hän sitäkään huomannut, että kaikki hänelle selän takana nauroivat ja
pilkkaa tekivät.

"Nyt tulee kalopaati, pojat! Vaan elkää luulkokaan, että se sama on,
kuin kaloppi ... ei sinne päinkään! Soitahan, Jussi, jotakin, polkkaa,
Porilaista eli mitä tahansa, niin minä näytän teille Maija-Liisan
kanssa, minkälainen se kalopaati on!"

Jussin ei polkan rallia hapuilla tarvinnut ... selvästi hän niitä veti,
vaikka kuinka monta ... vaikka "engelsmannia"!...

"Kas näin, pojat, katsokaahan! ei tämä niin maailman vaikeata ole, kuin
sen syrjästä luulisi..."

Aatu viittasi vastapuolella olevalle Soivion Antille, että tekisi vaan
niin kuin hänkin teki, ja porhalti sitten Maija-Liisan kanssa kangasta
pitkin, että pikku kivet syrjille pirisivät. Pian se toisillekin
selvesi, ett'eihän tuossa muuta ollut kuin käydä ja kääntyä koko
kalopaatissa ... osasihan tuota vaikka kuka, kun sen perille kerran
pääsi!

Taas veti Jussi, että silmät sirralleen kävivät, pää kallistui
vasemmalle kädelle viulun puoleen ja jalka vakavana tahtia tallasi.
Hiki juoksi jo tanssijainkin poskilta kuin tulvavirta ja äänikin tahtoi
monelta pojalta sortumaan ruveta, mutta rallattaa sitä sentään piti,
vaikk'ei olis kuin kurkkuperässä pikkuisen kihissyt!

Tuolta järveltä päin oli tällä välin purjevene tulla viilettänyt, mutta
ei sitä kukaan ollut huomannut. Niemen suojaan kun oli päästy, laski
Janne purjeen alas, sillä ilman aikojaan se siinä vaan olis lepattanut
ja joku tuulenpuuska ehkä vastaankin vielä puhaltanut. Soutamalla he
sitten loppumatkan tulivat ja vaikka airot aika lailla lonkuttivatkin,
ei sitä kankaalla pyörijät kuuntelemaan joutaneet.

Kovasti sykähteli Ellin sydän metsäpolkua myöden rannasta kävellessä
Jannen perässä. Mielipä se Jannestakin niin somalta tuntumaan, kun
aukean laitaan ruvettiin pääsemään ja viulun vingutus sekä rallatus
selvästi alkoi kuulua. Ei se juuri pelottanutkaan ... mistäpähän
sekään?... Vaan muuten se niin kummalliselta tuntui Ellin kanssa,
entisen ruotilaisensa kanssa, tämmöiseen väkijoukkoon tulla. Niin, ja
tuollapahan oli Kautistenkin Mari ... saapas nähdä, millä silmällä se
sekin kilmistellä alkaa ... ja Purolan Aatu se jos parinkaan ryypyn
vanhaksi päässee, niin sillä ei ole aikaa herjalla!... Mutta
koettakoonhan kovin mahtailemaan ruveta, niin -- -- jaa, jaa, sittenhän
se nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla!...

Viimeistä "tuuriansa" Purolan Aatu mennä hihkasi ... semmoista, jossa
pojat toisen ja tytöt toisen kuja-aidan muodostavat ja sitä sitten
tyttöineen porhalletaan niin kuin "kalopaatissa." Kuta uhemmasti siinä
meni, sen hauskemmalta se tuntui ... ja jos silmiinkin vettä kihosi ja
huivi päästä lensi, niin silloin se nauratti ... itseään ja muita, vaan
muassa täytyi kumminkin mennä rehjata ja viejän olkapäästä kiinni pitää
koettaa.

Viimeinen pari jo vuorollaan ympäri vihkasi ja sitten taas "vikuroida
piti", niinkuin se Aatun suussa kuului. Hiki helmeili otsallekin ja
oikein hiusten päistä poskille tippui, kun tämäkin vihdoin oli
lopetettu ja Aatu korkealla äänellään huusi: "No tytöt, joko piisaa vai
otetaanko vielä 'tukki-tuuri'?"

Maija-Liisakin läähätti, että läkähtyä oli ja hänen täyteläinen, pullea
povensa teki parastaan tutkistellakseen sauma-ompeleita. Samapa oli
pappilankin karjakolle työksi tullut ja hän uhkasi heittää koko
lerkutuksen sikseen, jos ei Aatu jo lopettaa älyisi. Hän vähätteli
mokomista herskaapin vikuroimisista, joista tolkku-ihminen ei oikealla
selville päässyt!...

"Eikä enää ... johan tuota vähemmässäkin, Aatu!..." huusi
Toivos-Juhokin vuorostaan Purolan Aatulle ja hian suulla kasvojaan
kuivasi.

Aatua nauratti ... naurattipa oikein tosi-imelästi: sitähän hän oli
juuri tarkottanutkin, että ne tuolla lailla... Mielellään hän vielä
olisi "tukki-tuurinkin" ottanut, jos ei jo Maija-Liisakin olis
vastukseksi heittäynyt; täytyi kuin täytyikin jättää se toiseen
kertaan. Vaan Perttulin pyhänä hän sen ottaa päätti, vaikka mikä olis
ollut ... ei siinä auttanut täytinenkään!...

Peli-Jussi pani vielä loppulirityksiään niin kuin urkuri virttä
lopettaissaan. Parit hajosivat ja tytöt kilvalla rantaan tuulottelemaan
lähtivät ja jähdyttelemään. Pojista toiset nurmikolle pitkälleen
heittäysivät ja siinä hengästyksissään rotjottivat, toiset taas
vesakkoon katosivat Soivion Antin tuomille kaupunki-viinoille, jotka jo
viikkokauden olivat tätä hetkeä odottaneet.

Sinne yritti muiden muassa Purolankin Aatu, vaan mennessään Mattilan
Jannen huomasi ja häneen kääntyi.

"Kah, onhan täällä Jannekin, vaikka jo luultiin, ettet tulekaan",
hönkäsi Aatu ja kättä olkansa takaa paiskasi.

"Ei se ollut ensiksi ai'e tullakaan, kun Reetukaan ei jalkeille
kyennyt ... vaan tuli sitä sentään lähdetyksi."..

"Hyvä se, hyvä se, mutta myöhäänpä tulit, kun et ranseesiin kerennyt...
Yksinäsikö sinä tulit, Janne?"

"Enkä ... sainhan minä sitten kumppalinkin!" sanoi Janne ja Elliin
katsahti, joka Kantolan Saaran kanssa jo oli puheihin ehtinyt.

"Oliko sinulla kumppalikin? ... kuka sitten?" Aatu katsahti ympärilleen
ja paikalla Ellin huomasi, vaikka ei näkevinään ollut.

"Ellin kanssa me tulimme", sanoi Janne tanakasti. "Ellin? Minkä
Ellin?..." Aatu oli vielä ympärilleen katsastavinaan, vaan ei
sittenkään muka Elliä huomannut. "Eikös se Soivion Elli tullut jo Antin
kanssa?" mahtaili hän.

Janne arvasi heti, mistä tuuli kävi ja miksi Aatu ei Emmalan Elliä
näkevinään ollut. Vaan siitä hänen mielensä vasta miehistyikin ...
koettakoonpahan suoraan herjata, koettakoonpahan, niin -- -- -- ja
Jannella jo käsnyrkiksi kouristui.

"Ei kuin tuon Emmalan Ellin kanssa", sanoi hän ja rauhalliseksi
tekeytyä koetti, vaikka vanha Aatami lihan ja nahkan välissä kutkusi.

"Vai oli sinulla semmoisiakin, kuin herrassekalia", äännähti Purolan
Aatu ylpeästi kannoillaan pyörähtäen ja toisten jälkeen vesakkoon päin
alkoi astua letkutella.

Pahasti muljahtelivat Jannella silmävalkuaiset ja sitä vailla se oli,
ett'ei jo kiehahtanut, vaan vielä hän kumminkin itsensä hillitsi eikä
perään lähtenyt. "Ryökäle!" murahti hän vaan ja Kantolan Saaraan päin
kääntyi, "vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään..."

Kääntyessään huomasi hän, että toinenkin oli Aatun sanat kuullut,
sillä hehkuvan punaisena karotti Elli raukka ja Saaralle nauraa
koetti, joka arveli muka päällekin päin näkyvän, että Elli oli ikänsä
hyvillä päivillä ollut. Hätäkös se semmoisessa isossa talossa kuin
Mattilakin! ... ei ollut monella sellaisia suuruspaikkoja ja toimeen
täytyi tulla sittenkin...

"Terve, terve Saara! Mitäs sinne Kantolaan kuuluu?" Janne ei ilennyt
Elliin katsoakaan ja mielipahaansa Saaran kanssa tuulotteli.

Mutta Ellin korvissa se yhä soi tuo Aatun herjaus: herrassekalia! Ei
hänelle koskaan oltu isän todellista nimeä sanottu eikä säätyäkään,
mutta olihan hänellä muistissa, mitä pastori kerran oli Mattilan
emännälle pirtinperäkammarissa puhunut eli paremminkin, mitä emäntä oli
huudahtanut!... Ikäkautensahan hän kuulla oli saanut, ett'ei hän aivan,
eikä hetikään, toisten rinnalle kyennyt, vaan kehnompi oli ja avioton
äpärä! Tuo Aatun sana se sentään niin paljon entisiä aatteita herätti
ja mieltä katkeroitti niin ... niin, että itkeä olis tahtonut,
jos ilennyt olisi... Vaan se se kun yli meni, niin silloin se
päinvastaiseksi löi; aina hän oli alla kynsin saanut olla ja muiden
haukuttavana ja höperö sitä huokailemaan ruvennut, mutta tästä lähtein
ei ... ei puhettakaan! Lie tuolla elämällä muitakin puolia, kuin
katkeruus ja kärsimys, jos vaan ne oikein valita älysi ... ja nyt
päätti Elli koettaa!

"Saara, hoi! Mitäs te jo olette tanssineet täällä? Tokko te meille
Jannen kanssa mitään enää jätitte, vai?..." Ja Elli oli äkkiä niin
virkeäksi muuttunut, silmät ikään kuin säkenöivät ja ääni niin
kummallisen iloiselta kajahti, että Jannekin ihmetellen häneen päin
käännähti.

"Mitäkö jo tanssineet olemme, sitäkö kysyt, Elli?" kysähti Saara, joka
ei mitään huomannut.

"Sitä, sitä, että kuulla saisi kannattiko tänne enää tullakaan -- näin
tanssihaluisten, kuin mekin Jannen kanssa!" Elli nauroi niin helakasti,
että Saaraakin naurattamaan rupesi.

Jannea ei naurattanutkaan ... hän vaan nurkkasilmällä Elliin sihtasi.
"Petoko tuolle tytölle niin äkisti? Vie minut täytinen, jos ymmärrän
koko heitaletta ... eipä se ennen tuolla lailla..."

Olisihan hän ehkä muutakin Ellin naurussa huomannut, kuin riemastusta,
jos syvemmälle olis nähnyt, mutta syvälle eivät Jannen rehelliset
silmät pystyneetkään.

"'Polkat' ja 'kalopithan' ne jo pantiin ja teidän tullessa juuri -- --
niin, mitä se lie ollutkin? Se häntä lie ennen nähnytkään, saati vielä
tanssia osannut!... Vaan jotakin herskapin tanssia se kuului olevan,
sanoi Purolan Aatu, joka sen kasarmilla alaupseerina ollessaan oli
oppinut; siellä näet joskus oikein herroiksikin vikuroitiin!" nauroi
Kantolan Saara kaivaen taskustaan punaisella langalla paltetun
kirkkonenäliinansa, jota virsikirjan vieressä luhdin arkun pohjalla
talletti.

Vähitellen siihen muutkin tytöt rannasta saapuivat jäähdyttelemästä ja
useimmat niistä Ellille "hyvän päivän" tekivät ja kättelemään tulivat.
Mutta Kautisten Mari se ei Elliä edes huomaavinaankaan ollut, vaikka
ihan likeltä meni ja Mattilan Jannen pakinoille pakkausi. Vaan ei
Ellikään tästä piittaavan näyttänyt eikä muutamain tyttöjen
silmäniskuista ja naurun pihauksista ... eikö lie niitä kuullutkaan?...

Muiden tyttöjen kanssa hän vaan puheli ja leikkiä löi ja nauratteli,
että Kantolan Saarakin lopussa kummastella alkoi. Jokohan tuo valmiista
miniän virasta Pehkolan Mattilassa on hyvillä mielin? Mutta elähän
vielä, lapsi kulta, ei sinne niin veräjät selällään ole, kuin eräät
luulevat ... on siellä vielä akkakin avain lakkarissa!...

Tuolta vesakon sisästä alkoi tällä välin aika porinaa, vihellystä ja
rallattelemista kuulua. Tuli sieltä joitakuita jo poiskin, niin kuin
Kantolan Pertti ja Toivos-Juho, mutta yhä viipyivät Purolan Aatu,
Soivion Antti ja peli-Jussi. Kantolan Pertti se heti Ellin keksi ja
kättelemään tuli ja kertoi Mattilan Kallen heidän renkinsä kanssa
Laitokarilta ahventen iltasyöntiä koettamaan menneen, Kallekaan kun ei
juuri tanssista välittänyt.

"Eiköhän jo polkaksi panna, pojat! Täällä näkyy olevan joukossa
semmoisiakin, jotka koko iltana eivät ole askelta vielä hypätä
saaneet!"

"Niin vainenkin, Pertti, pidä sinä minun puoltani", huusi Elli silmää
iskien.

"Kyllä, kyllä ... vaan mihinkäs se pelimanni?... Jussi hoi, tuletko jo
pois sieltä vesakosta, vai -- --?"

"Ei se sanonut tulevansa niin kauan, kuin tippakaan vielä lie potellin
pohjalla", säesti Toivos-Juho.

"Sepähän nähtänee eikö tule", ja Pertti alkoi hölkätä sitä kohti, josta
loilotus kuului ja pullojen helinä.

Kotvasen viipyi Pertti ... ei mahtanut vähällä saada eroamaan. Vaan
vihdoin rämähti yksi, kaksi, kolme ... pulloa männyn kylkeen ja kohta
sen perästä ilmestyi vesakosta Purolan Aatu ja Soivion Antti, kädet
ristissä toistensa olkapäillä, ja jälessä kompuroi peli-Jussi Pertin
avulla.

Yhä enemmän oli Jussin silmät sirralleen käyneet, silmäluomet kelluivat
niin höllästi ja jalatkin mielivät livahtelemaan miehen alla. Mutta
rentona rehenteli Purolan Aatu punareunaisissa anturakengissään ja
kahakäteen heilahtelivat nuo komeat ankkurikellon perät, kun hän
Soivion Antin kanssa käsikaulassa tuli ja karkealla äänellään lauloi:

    "Kaksi oli meitä kaunista poikaa
    Luisuan lammen takaa.
    Hei hoffalarii, hei hoffalarii
    Tuolta Luisuan lammen takaa!"

Koetti Anttikin jälki-vetäsyyn yhtyä, mutta tuiki oli kieli jo hitaaksi
käynyt, koskahan ei Aatun mukaan kerennytkään, vaan vasta jälestä päin
vakaisesti toisteli:

    "Niin, Luisuan lammen takaa!"

"No, Jussi, vetelepä nyt oikein räikeä polkka, että jalat vertyvät",
sanoi Kantolan Pertti ja koivun oksalta soittokojeet Jussille kouraan
toimitti.

Vakavana Jussi viulun käsiinsä otti ja mättäälle sitä virittämään
istahti, Leveämmän komopuolen hän syliinsä asetti ja tappeja väänsi ja
peukalollaan kieliä päryytti. Tämä se oli juuri Jussin mahtavimpia
hetkiä, kun koko tyttö- ja poikajoukko häntä odotti ja hänen
pimputustaan katseli. Sitä Jussi nytkin sekavassa päässään ajatteli,
että "minä tässä sentään komeetantti olen ja" -- vaan silloin hän
sattuikin kovin varomattomasti erästä nappulaa vääntämään ja altti
vonkuen poikki pärskähti. Tytöt kaikki nauraa hohottamaan rupesivat ja
pilkkailemaan, että jopa nyt kaupunkiviinat Jussia pyöryttävät, kosk'ei
sormetkaan isäntäänsä tottele, ja Kantolan Saarakin ivaten sanoi: "Jopa
Jussilta kesäsydännä kynnet kylmettyivät!"

Soivion Antti, joka äänetönnä mietteissään oli edes ja takasin,
vasemmalle ja oikealle letkahdellut ja Purolan Aatun kanssa Jussin
hommaa katsastanut, heräsi kuin unesta ja äskeiseen nuottiin vetäsi:

    "Niin, kynnet kylmettyivät!"

Antille nyt tyttöjoukko vuorostaan mahtailemaan rupesi, mutta ei Antti
siitä milläänkään ollut: työnsi vaan tupsulakkinsa takaraivalle ja
unisilla silmillään tyttöihin tiirotti. Ja peli-Jussi kaivoi tyynesti
paperikäärön liivinsä taskusta ja uutta alttikieltä viuluunsa asetella
alkoi.

"No, tulleeko siitä tolkkua, Jussi?" kysyi Kantolan Pertti, jolle jo
aika pitkäksi rupesi käymään.

"Kunhan minä tämän herjan tämminkiin saisin, niin äkin tässä..." ja
Jussi veteli kielten yli vasemman käden peukalolla ja oikealla
kädellään nastoja yhä väänteli.

Jo huomasi Purolankin Aatu Mattilan Jannen ja mahtavana hänen eteensä
juppaili. Korvalliselle oli hattu valahtanut ja tuuheana pörrötti
toiselta syrjältä ruskea tukka. Jannen eteen Aatu rehevänä asettui ja
käheästi laulavinaan oli, että:

    "Silkkitäkillä peitettynä
    Se minun kultani makaa,
    Hei hoffalarii, hei hoffalarii
    Että minun kultani makaa."

Soivion Antti, joka jo mättäälle oli istahtanut ja päätänsä polvien
väliin taivutteli, koetti taaskin "hoffalariihin" jouduttautua, vaan
myöhästyikin ja vasta perään ynisi:

    "Niin minun kultani makaa!"

"Niin se talon-tyttö tekee, Janne!" sanoi Purolan Aatu ja verestävin
silmin sekä netkahtelevin polvin Mattilan Janneen tuijotti.

Taas yritti Jannella sappi kiehahtaa ja veret poskille karahtivat, vaan
ei hän kumminkaan jäsentään järkähyttänyt. "Vielähän tässä illan päälle
litviiki tehdään..." Eikä hän ollut Aatua kuulevinaankaan, vaan
peli-Jussin puoleen kääntyi.

Tämäkin oli jo kojeensa "tämminkiin" saanut ja vakavana ensimmäisiä
kokeita veteli. Pää vasemmalle viulun puoleen taipui ja oikea jalka
hiukan nurmelle oikesi, että paremmin kävisi tahdin polenta. Pian oli
Jussikin ralliin päässyt ja kun se poika kerran lie sille puulle
kerennyt, niin meni se sitten, että helisi vaan...

"Pois pojat tieltä, että polkata saattaa", hihkasi Kantolan Pertti,
joka jo Elliä pyöritteli, että tanner jymähteli. Pian ne toisetkin
omansa löysivät eikä siinä pyytäessä paljo kursasteltukaan:
tyttöjoukkoon vaan mentiin ja silmää iskein jollekulle sanottiin, että
"tule tanssaamaan!..." Ja silloin sitä lähdettiin, aikansa pyörittiin
ja väsyttyä toisistaan erottiin ... harvoin taisi edes kiitostakaan
kuulua...

Purolan Aatu se tämän kylän paraita tanssureita oli ja Kantolan Pertti.
Maija-Liisansa kanssa se Aatu nytkin hypähtelemään lähti ... ensin
vähän aikaa samalla sijalla hetkutteli edes takasin ja sitten
ympäriinsä pyörähteli ja toisinaan jalkopohjillaan kovemmasti
nurmikkoon tömäytti. Vaan tuimana kuin tuulijaispää vihkasi Kantolan
Pertti Ellin kanssa laidasta laitaan ja vähäisen vaan aukean päässä
hetkutellessaan henkeään veti.

Kirkkaina kimmeltivät Ellin suuret sini-silmät ja riemusta säkenöiden
ne Pertin olkapään yli katselivat. Peli-Jussin vieressä hajalla säärin
seista jörötti Mattilan Janne ja silmillään Elliä seurasi. Ei hänestä
tanssi nyt maistavan näyttänyt ... sen synkemmäksi vaan mieli kävi,
kuta kauemmin Pertti Elliä pyöritti. Ja kauan se jaksoikin tuo Kantolan
Pertti yhteen pohtiin ja saman tytön kanssa!... Täytyi hänen kuitenkin
viimein lopettaa ja hikisenä hän Jannen eteen Ellin hurautti.

"Tuoss' on tyttösi, Janne, ... käy toimeen eläkä mörkönä seiso!"

Vaan ei tehnyt Jannella nyt mieli ... mikä sen liekin niin kerrassaan
tympässyt? Syrjä-kareessa hän vaan Elliin muljautteli, joka kivelle oli
istahtanut ja huivin nurkalla kasvojaan kuivaili. Rauhassa hän ei
kumminkaan tätä saanut tehdä, sillä Pertti oli jo muille pojille
kehunut, että "tuo Emmalan Elli se vasta hyvästi tanssii!" ... ja heti
piti poikain itsensä koettamaan päästä, oliko Pertin puheessa perää vai
piloillaanko se...

Perä siinä oli ... hyvästi se heitale tanssi ja niin keveästi sitten,
ett'ei väsyis vaikka iltakauden veis! Eikä se ollut rumakaan tuo
Emmalan Elli, nyt varsinkin he sen huomasivat, kun Elli huivinsa oli
näreen oksalle viskannut, joten tumman ruskeat palmikkonsa vapaina
heilahtelivat ja poskensa hehkuvan punottavina loistivat.

"Vilkasepa tuohon Mattilan ruotilaistyttöön, Aatu, niin täytyy sinunkin
tunnustaa, ettei se tyttö ole työkirveellä tehty", kuiskasi Toivos-Juho
Purolan Aatun korvaan.

Aatu oli jo rohkeimmillaan ... aivan niin kuin silloinkin kasarmille
kaupungilta palatessa, jolloin komppaniaan päällikkö portilla
vastatusten tuli eikä Aatu hänelle "kunniaa" viitsinyt tehdä...
Samalla lailla se nytkin päässä humisi ja jalkoja syrjittään aina
nostattelemaan mieli. Hetkisen hän Ellin perään tirrotti eikä mitään
virkkanut, vaan sitten Maija-Liisaan päin kääntyi ja silmää iski:
"Katsohan, Maija, kun minäkin röökinätä viuhattelemassa käväsen!"

Elli oli juuri Mattilan Jannen luo seisahtunut, Janne se yhä vaan
äänetönnä törötti, kädet housuntaskuissa, ja syrjittäin Elliin
vilkuili. "Petoko tuolle tytölle? ... eipä se ennen tuolla lailla ...
eikä niin tanssistakaan?... Ja silmätkinhän tuolla päässä palavat, kuin
minkähän ahjohiilet!..."

Purolan Aatu astua vippaili juuri aukean poikki Elliä kohti ja monikin
katsoi, että mitähän se nyt aikoi. Heti Ellikin arvasi millä mielin
Aatu tuli ... ihan se ilkeyksissään, ruottio, ihan ilkeyksissään! Mutta
elähän nuolase ennen kuin tipahtaa, ajatteli Elli itsekseen; hänessä
olikin tänä iltana kummallinen uhka noussut ... ei hän mistään
piitannut, ei ihan mistään ... kunhan kerrankaan ilota sai ja hyppiä,
että vastakin muistelemista olisi ... ja hauskuutta!...

"Saisiko ... tuota noin ... talonpoikakin herrasröökinätä?..." Ja
Purolan Aatu ruopasi sahviaanivarsisella kengällään, että multa pölähti
ja kohauttipa vielä otsahetuleilla varustettua lippulakkiansakia.

"Eipä ne kaikki kasarminkaan karkulaiset."..

Ylpeästi Elli kannoillaan pyörähti eikä Aatuun edes katsonutkaan.
Makeaan nauruun pärähtivät likellä olijat ja Kantolan Pertti oikein
ilkkuen Aatulle huusi:

"Pidä hyvänäsi, Aatu, että vastakin muistat!..."

Vaan oikealla peli-Jussin vieressä seisoi se, joka kaiken paraiten
kuuli ja näki. Kädet taskuissa ja sääret hajallaan hän seisoi eikä
paikaltaan hievahtanut, mutta kovin leimusi jo silmistä tuli ... ja
korvissa huuhkasi ... verikö lie ollut, joka niin korviin kuhahti? ...
ja melkein kuin viemasi...

"Ylpeitäpä nykyaikana äpä -- --! ... kuka s--na siellä?" Ja ennen kuin
Aatu kääntyäkään kerkesi, kumahteli hänen takaraivaansa voimakkaita,
vakaisia nyrkiniskuja ... yks', kaks', kolme ... että pää tärähteli ja
lakki kenttään kirposi.

Kerralla taukosi tanssi. Kaikki ryntäsivät tappelupaikalle. "Mikä se
on?... Kuka se alotti?... Mistä ne riitausivat, hääh?" kyseltiin joka
taholta. Mutta ei siinä kukaan oikeata vastausta tiennyt antaa:
"syyttömästi kai se Mattilan Janne ... ei suinkaan Aatu mitään hänelle
tehnyt!" Kaikki olivat niin hätäyksissään ett'eivät mihinkään kyenneet.
Vaan peli-Jussi, jonka sirrallaan olevat silmät vähitellen soiton
aikana olivat umpeen vetäytyneet, vaikka sormet yhä työtä tekivätkin ja
kieliä koskettivat, ei enää väsymystään vastustella jaksanut, vaan
Soivion Antin viereen köllähti ... ja nukahti...

"Erottakaa, erottakaa! ... tappaahan ne toisensa!" Elli se oli, joka
vihdoinkin toimettomuudesta tointui ja väliin tunkeutua yritti.

Vaan siihen ei ollut enää hyvä mennä. Purolan Aatu oli jo
kääntymään päässyt ja raivoissaan asetta kopeloi. "Mistä p--nasta minä
puukkoa? ... antakaa puukko, pojat, eli seiväs edes!" ... kähisi hän ja
kiviä maasta hapuili. Mutta käteen sattuikin peli-Jussin viulu, joka
kiven juureen oli jäänyt... Kerran se ilman halki hurahti ja Jannen
päälakeen palasiksi pärskähti ... ihan tuhanneksi muruksi, ett'ei kuin
kielet vaan varteen kiinni jäivät!...

Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä ... vaan
kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä
hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.

"Tuoss' on herras-sekalia!" kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti
puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti... Aatu horjahti suulleen
nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi...

"Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!... Aatu rakas Aatu!"
Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti,
"mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto,
ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!... Voi, voi... Herra
Jumala meitä siunatkoon!..."

Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei
hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun
äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut,
vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja
puukon pois riistivät ... ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä
rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan
rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin ... ja vaikka Maija-Liisa hänen
nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä
ikinä kerkesi...

... Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki
ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän
muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin
miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti
peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi ... eikä hänkään koko
tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen
rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut ... ei
muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi...

       *       *       *       *       *

Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa
rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa.
Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli
rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin
lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes
ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin
vuoden aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan
näyttäysi.

Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä
pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi
hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta
päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi
olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin
luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä
huomannut.

Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui
yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se
oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi -- nukahtanut!
Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli
uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään
saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että
silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun
muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan
vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö ...
niemelle tulo ja tanssin huimaus ... ja Purolan Aatu ... ja aina kun
Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun
pohti ... niin katkera, niin sanomattoman katkera!?...

... Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne
kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka
Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen
tuimasti kironnut ... ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle
haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen...

Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi
tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä
käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli
niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle,
ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja
kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.

"Onhan tuota ennenkin tapeltu ... ja pahemmastikin ... eikä ne nyt aina
kuolemaksikaan."..

Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään
pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.

"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? ... eipähän silläkään muuta
ollut... Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? ... keltähän
tuon maksunkin saanee ... käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis
saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon
sentään Harakka-Matilta ... siksi aikaa..."

Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja
mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.

"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän... Antti,
juutastako se siinä?..."

Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan
nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin
oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi
hänelle tapahtumasta mitään puhunut -- liekkö muistanutkaan? -- ja
"kerkiääpä tuo vielä!" ... ajatteli hän ehkä.

Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan
veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen
koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän
Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä
pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat
ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta
minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin
mieli teki!

Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää
kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan
kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes
nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen
kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja
itkeä nyyhkytteli ja vihdoin -- nukahti! --

Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas
tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen
heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto
niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset
tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.

"Minä se olen syypää kaikkeen ... mitä minä lähdinkään ihmisten
pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!..."

Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka!
Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä
tämänkin ... ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran ... ja
ainoastaan Ellin vuoksi!... Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata
aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi ... emäntä
häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet
huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut,
mutta olihan maailmaa muuallakin ... ja tottahan terve ihminen työllään
aina elää!... Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja
ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina ... ja parempi
siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa
Mattilassa huutolaisena!

Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron
Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan
neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä
siellä palvellut!... Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle
sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi.
Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän
lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi
luultaisi ... ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti
rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.

"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle
niin hyvä ... ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka
vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy ... olen minä sen
ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin
sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy ... oikein se kohta
on -- kaunis!..."

Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului
lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu
oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit
olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun
sirpaleita ympäri kenttää ollut.



VI.


Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni
häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan,
vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle ... ei hetikään, hyvä, jos
luukuihin, tuskin sitäkään.

Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä
silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se
silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita
tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä
ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin
tulipalon jälkeen.

Mahtoi siellä olla uutta ja outoa ... oikeinpa sinne pelotti mennä noin
aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena
se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna
Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi.
Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.

Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja
kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän
tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle
alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja
viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa
sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin
se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja
suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan
turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo
pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!...

Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett'ei muuta ollut kuin
kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun
sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa
tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan ... mikä se tuokin kötykkä
on?

Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä
tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän
astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö
yksinään ... olisi ehkä äitikään ollut...

-- -- Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm'in kartano! Ei sitä
sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki
tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että
pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki
olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja
keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo
joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä
hiljalleen astuskelevan ... paperossi niillä useimmalla hampaissa oli
ja kepit kädessä.

Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta
ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet
perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli
lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies,
varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin
kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea
keppi.

Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin
suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä
kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli
hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.

"Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin
tietämään?" kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että
Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.

"Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?" rohkesi hän, kumminkin
hiljaa kysästä.

"Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista
minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on
ja ujo vielä ... täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!"

Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin
hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? -- Vaan nuori
herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa
maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:

"Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu
huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten
ilmoissa ... aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te
olette aikoneet vai -- --?"

"En minä vielä mihinkään... Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan
saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut
muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.

"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?"
Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja
kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.

Nuorta herraa hykäytti vähäisen ... tuolleko lie maisteriviralleen
hymähtänyt?...

"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt,
missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja
ja keppiänsä pyörähytti.

"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte
puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän
hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta
alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä
punaisempana kadulle lähti.

Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan
juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja
niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.

Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti
tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita
hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui
korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka
silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se
mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin
isäntämäiseltä...

"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen
katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.

"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan
hievahtamatta oveen päin puhui.

"Työtä minä olisin vailla ... en minä siitä välittäisi, minkälaista se
on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja
muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.

"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo
työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te
olette kotoisin?"

"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."

"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa ... ja leivän
puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. -- Mikäs se on
nimenne?"

"Elli!"

"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se
maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!...

"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen
kelpaisikohan tuo.

"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin... Mutta rupeatteko te rouvimpaankin
työhön, esim. tiilen kantiin?"

"Mihin tahansa, sama se on!"

"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa
rakennustyötä tässä oikealla... Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin
kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti
siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs,
ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."

Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse
perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin"
vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa
takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. --

       *       *       *       *       *

Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on
silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata
käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he
tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.

Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja
tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai
päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät
seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa
viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut ... aina ne ne
paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään
olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda
nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut
koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne
tiilikokojen päälle ... eli telineiden väliin... Vaan ei ne pudonneet
eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat
ja sitten takasin kääntyivät.

Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa
napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin
näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja
röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja
terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.

Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin
vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin
käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein
oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan
emäntä ja -- Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt
sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli
herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.

Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään
työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin
mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta
verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen
olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan
akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin
muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän
silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle
yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski -- Burmanska hänen nimensä
oli -- vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt
ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään
vastustella.

Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin.
Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi;
ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se
äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin,
mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo
kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä
muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja
sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.

Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä,
keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja
imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin
savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se
tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi ... osasihan se, joka oli
Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.

Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja
isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä
ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja
oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.

Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä
kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja
aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo
ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen,
mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo
todellakin tosi olla ... ja sepä se taas mietteitä toi. -- --

Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli.
Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän
seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja
iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen
Elliä tervehti.

"Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?" sanoi hän ja
nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.

"Eihän tuo palelekaan ... vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä
olla saanut." Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin
höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta
tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten
välähtelivät.

"No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi", nauroi
konttoristi ja keppiään pyöritteli; "poispahan on huivikin joutanut
hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät
ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se
komistaisi, niin kies'auta tekisikin!"

Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret
poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett'ei
ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon
vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut ... eihän se
omassa vallassa ollut.

Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan
kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli
seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.

"Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta
erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein..."
ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein
piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se,
joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin...

Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä
kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan
paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan
silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.

"Kuulkaapa! -- mikä se olikaan nimenne?"

"Elli ... Emmalan Elli!" lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle
vastatessaan oli hän huomannut, ett'ei Elli yksistään kelvannut.

"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan
mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos
tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin
savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa
vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi,
Elli!..."

Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se
oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät
ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt,
vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista
hiussuortuvaakin ... näin takaakin päin, -- -- --



VII.


Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai
tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa
niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli --
tupakinlehtiä!... Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin
hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi
sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka
hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin
paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle...? Olisihan
noita muitakin ollut ... ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan
se ... ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan
Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain,
silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja
huivitonna...

Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti
hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat
nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi
höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi.
Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.

Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä
puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään
näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta
tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja
varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin
lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.

Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli
ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä,
vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti,
kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä
malttaneet.

Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään
olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta
toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin
siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt,
mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan
pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen
oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta
päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä
teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!...

Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin
oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten
kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina
seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin
silminkin nähnyt ... niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut,
vaikka olevinaan oli ja tekeysi.

Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan
kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin
hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli
ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se... Niin silloin sitä Annia
naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä... "Kyllähän se yskä
ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään ...
ja pyytämättä ... noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi ...
ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!..." ja Annia nauratti niin
imelästi.

Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että
pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti
suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan ... eikä hävennytkään, ja
ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, "nenästä nokkaan."

Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että
"rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!... Ei muka ole
mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista
tytöistä..."

Elli suuttui niin, ett'ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin
kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo
Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi ... ja semmoisiakohan nuo
muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? -- Mutta pulska mies se vaan oli
tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita
sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin
käynyt ja Pariisissakin!...

       *       *       *       *       *

Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan
työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus
sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa.
Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt
ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään
mokomia!... Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä
siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett'ei kuin istui ja
puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.

Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne
noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi ... ei
varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä
oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta.
Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali
hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett'ei kopsetta
kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin
asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön
tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett'ei
kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä ... siksi juuri, että
sievimmoilleen!

Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä
ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja
ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar' olis
tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis
elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä...

Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja
konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja
varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja
hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se
muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä
entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne
sovinnon maksulla päässyt! -- --

Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein
seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt
siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille
enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut
millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.

Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin
vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti
välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!

Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin,
ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi
se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä
tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois
muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten
kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein
vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä
konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.

Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä
silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä
tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin
kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti.
Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka
ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut
ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut
hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.

Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille
se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä,
niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä
taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!

Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän
kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi ... ja mistähän se oli itselleen
sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi
Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin
sitäkään!

Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen
tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu
silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on
kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä
kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.

"Hyvää iltaa, Elli!"

"Hyi, mikä se...? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että
sydän hypähti.

"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä
mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"

Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti
nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli
säikähtänyt.

"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä ... ja kun tuolla lailla hattu
silmillä..."

"... Ja kaulus pystyssä, eikö niin? -- Tästä kulki juuri tuttuja, ja
kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa
käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli."

Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt
muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja
patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin.
Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle
herrasmiehelle!

"Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?" Konttoristi kääntyi
Ellin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.

"Olipahan tuonne ... kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan,
jotka tänä iltana kuuluvat olevan!..."

Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan ... hän
varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä
vilkastui vaan.

"Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin ... ja varmaankin
täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett'en minä
tanssipaikkoja tiedä ja ett'en minä jo ennestäänkin niitä tunne?...
Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!...?"

Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti.
Ja kylläpä ne Ellinkin ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä
herkesi. Olispa nyt Kautisten Mari katsomassa ja Mattilan emäntä ja
muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan
samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston Anni! siltä raukalta
silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein
pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä
sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä
kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä "kansan
tansseissa" käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka
minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka
oli niin paljo maailmaa nähnyt!...

"No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole
niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä
maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!"

Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla
ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos
noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka
kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli
ja pahasisuinen ihminen! -- -- --

Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä
sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä
huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä
vasten pää oli ollut, ihan noin, noin ... noin, ja aina piti Ellin
sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin
pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat
katselleet ja keskenään kuiskineet, että "kuka se tuo on, joka se tuon
herran kanssa...?" Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli
paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi
ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!

Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä
työksi tullut, ett'ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo
muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja
varotellut... Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain
jälessä laukkasi ja tansseissa ... liekö tuo asevelvollinen edes
sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä
ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän
jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista
konttoristista!...

Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin
muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat
ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? ... mutta
sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä
nytkään ... naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan
sama!...

Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa
vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan
täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais,
mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä
tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja
väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.

Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa
myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos
hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia
ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan
luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli
heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta
tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!

Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki
näyttämään, ett'ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset
ja koko maailma nauraisi ... ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä
sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin...

Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja
itkeä niin, niin hirveästi ... niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi
kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina
pilkattiin ja hävästiin?... Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän,
joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä
ollut, eikä äitiä paljo ollut ... eikä isää ollenkaan ... eikä
mitään!...

Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä
helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä
vedellä silmiään virutella alkoi, ett'eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan
itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi
muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista ...
tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee
tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett'eivät tytöt luulisi
hänen heidän puheitaan pelänneen...

Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan
ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana
käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, --

Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä
tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat
juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se
vaan nauroi, että "mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse
asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi", ja sitten se rupesi leikkiä
lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku
itsestään tyrehtyi.

Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki
ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten
kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat...

... Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo
vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun
oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti
heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät,
vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.

Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat
Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään
tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli
elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat
niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai
hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet...

Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he
lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan,
niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä
paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja
koskeen tuijottivat.

Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi
tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen
herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden
vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi
väkistenkin pois päästä ... ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan
pois ... kauas ... kauas!...

Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan
tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin ... veri
kerrassaan päähän syöksähti ... ja hermot jäseniä niin kummasti
tempoivat, että voimat vei ... ja samalla tahdonkin...



VIII.


Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän
onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen,
siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja
akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti,
kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja
taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan
iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen
matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli
semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan
nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä
sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella!
Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on
samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo
varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja
välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja
heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja
huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi;
erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä
ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos
vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta
olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä
tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!...

... Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen
lauluja kuullut ... eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin
olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin
sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.

Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja
kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi
huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen
erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli
ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani
riisuessaan ... mutta tyhjähän se olikin!

Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet
olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta
töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja
ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät,
niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti...

Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä
silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja
vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta
tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne
naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli
taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin
oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.

Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä
ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli
kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet.
Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten
lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein
vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.

Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin
oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett'ei
saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja
makaamaan heittäytyä, vaikk'ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan
rauhaa. -- --

Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht'äkkiä ovellensa
koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi;
olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen
vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran
ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:

"Kuka siellä?"

"Vanha tuttu!" vastattiin ulkopuolelta.

Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska
se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi
ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.

"Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?" ja mies otti lakkinsa päästä ja
ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi
nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän
nenän ja harmajat, uskolliset silmät.

"Kah Jannehan se on, Mattilan Janne ... ja sieltä asti ... näin
keväällä! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?"

Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen... Muuten
hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies
täälläkin työllään eläisi ... ja oli hänellä ollut vähän muutakin
asiaa.

No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä
tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, ... ja mitäpä hänellä juuri
muutakaan niin tärkeää?...

Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä
sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan
ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja
niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut.
Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin
asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa
semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä
itseltään kuuli omasta suusta -- mistä lie hän puhunutkin patruunan
pojista ja konttoristeista valehdellut!... Ei Janne sitä kyliä Ellistä
uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua
ilkesivät... Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina
ollut niin hyvä!...

Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä
niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä
oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka
jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti
ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.

Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän
Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä
tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset
ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä
häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta
olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä
liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja
muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen
ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja
mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä
muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.

Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat
karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle
vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi
tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi,
sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa
tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset
ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan
välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä
päin ja kenossa kauloin käveli.

Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin
minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.

Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut
korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota
sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut
mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!...
Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja
rohkeaksi, ett'eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin
ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä,
ett'ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä
korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!...

Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi
ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.

"Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun
puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos
Matleenan puheet tosiakin olisivat vai -- --?"

"Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin,
ett'en minä heidän puheistaan piittaa ... en hölyn pölyä, ja sillä
hyvä!..." Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä
polveaan vasten rapsahutellen.

Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa.
Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt
viiliä ... ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!...
Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka
semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään
nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla,
jos -- -- -- ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli
voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.

"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli..."

"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja
äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti,
"kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"

"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi
ollut..."

"... Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin
aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten
tuntea annettiin ... ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi
tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa ...
ha, ha, haa ... ja ottihan se toki emäntä kulta!..." Elli nauroi niin
kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi
selkärankaa viiltänyt.

"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan
niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon.
Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä
muistanet, niin -- -- ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen,
niin -- -- -- enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä
tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin
lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä
tuo sanoisi.

Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa
peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa
Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan ... liekö oikein kuullut? Kotvasen hän
sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä
suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.

"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun ... ei ensinkään ja tuskinpa
minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään
ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä
minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä,
Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta
ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän
omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema
kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä
eikä kaivata ... ja se se parasta -- meikäläisille!"

"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä... Ehkä sinä
kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa ... eihän minulla
kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne
päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa
asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.

Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot
entiselleen jäykistyivät.

"Kuulithan mitä jo sanoin ... ei milloinkaan tule puhettakaan meidän
välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen
uskoa!"

Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.

"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin..."

Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei
milloinkaan! Pane se mieleesi ja -- heitä minut jo rauhaan!"

Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä
Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan
sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä
virkkoi:

"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään
väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla --
tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin
elä ole milläsikään ... kyllä se tietää, mitä tekee! ... hyvästi,
Elli!"

Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen
katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä
tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse
hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta
yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen
kanssa ... menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti
aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!...

Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja
pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan
tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. -- -- --



IX.


Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän
oli matkustanut kauas, kauas... Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja
kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta
hymyilivät!...

Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja
rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla
näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen
katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä
likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä
lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin
näki, että ne tiesivät...

Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää
milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin
väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti
raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa,
entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.

Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän
pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän
saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun
ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui,
niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin
onneton, ett'ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos
kuinkin hakisi ... niin ei!...

Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen
välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett'ei mistään olis huolinut,
ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei
olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt ... ei vaikka! ja vähitellen se yhä
kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt,
ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että
saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita
vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen
luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!... Mitähän jos
itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut
lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin
mitähän sitten sanoisivat?...

Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää
naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat
ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä
heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi,
niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut
koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen ... tuhanneksi
muruksi ... ympäri huonetta...!

Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä
palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika
kului eikä tulla alkanut, niin -- yhä tummemmaksi muuttui toivo ja
tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein
käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja
autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa
puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä
pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! --

Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka
Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se
suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun
iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan
pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi
Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen
ensin illaksi ja sitten koko yöksi ... ja sinä yönäkös puheltiin ja
selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.

Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi
samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt ... ei se
kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä
pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään
korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä
rupesikaan silmiään päästänsä suremaan ... heittäysi muiden mukaan ja
semmoiseksi kuin luultiin, ett'ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa.
Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille
valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja
nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa
ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille
alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät
sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne
aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka
käyttäytyä osasi! -- -- --

Eräänä iltapäivänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja
ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana ... tuonne torin
laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä
tarvinnut, ett'ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se
tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.

Tuuteron Matleenasta ei Elli mitään ollut pitkään aikaan kuullut ...
poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt
sekin Mattilan Janne, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se
oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä
se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!

Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian
näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja
vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin
kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies
kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin
näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat
ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.

"Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?" kysäsi Koiviston Anni
vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa
seurasi.

"Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on
rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli
lyönyt." Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt,
jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.

"Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin
katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?" Anni kääntyi Elliin
päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.

Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein
värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi
hätäillä että "mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla
katsot?" niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.

"Ei minulla mitään hätää, ei mitään ... tuli vaan semmoinen kumma
kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää
kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin ... minä en
voi oikein hyvästi!..."

Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa
kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan
rupeavan, ett' ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä
vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun
kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän
tunnusti.

Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä
vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat
niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan
Jannen pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat
tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat -- ja kun avaimen
vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan
portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne
kuulumattomiin kadonnut...

-- -- -- Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa
tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä,
ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt
kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja
kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan
torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin
ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa
se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli
eikä ajatella saattanut ... eikä joutanutkaan!

Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja
silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta
hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut
nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät ...
rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat
ja iloista leikkiä nauraen löivät.

Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli
pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann'in
puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin
mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin ... joi niin, että
syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja
osoteltiin.

Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä
tanssistakaan ei tau'ota olis tahtonut ... ei hetkeksikään, vaan
myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle --
kuollut!

Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja
omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä
konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset
kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa
uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto
hävisi ... saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi ... ja kukapa
se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!...

Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä
auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet
mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin
raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että
puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi ... ja siitä
kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti
poskia poltti.

Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että
nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin
valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös
päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän
viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett'ei mistään
mitään tiennyt ... ja siihen nukkui ... niin raskaasti, niin raskaasti,
ett'ei untakaan edes nähnyt!...



X.


Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman
kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen
hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä
kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti ... ja todellakin!
olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen
päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja
pajupensaston sisästä.

Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään
selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi
vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.

"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies
naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.

Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.

"Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä!
Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne
taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!"

Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry'itti, Mutta kun sittenkään ei
vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.

"Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä
turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja
eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!"

Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut,
mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän
hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui
vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett'ei myöhästyisi.

Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett'ei
asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen
osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä
kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.

"Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä
syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista
täällä siedetä."

Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja
kammariinsa takaisin meni.

Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten
hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä
näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta
toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon
tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona
kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen illan riehunnoista
ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin
hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle
mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett'ei kohota enää
voinutkaan ... ei milloinkaan!...

       *       *       *       *       *

Muurarin lesken luo tuonne "Vaaralle" päin oli Elli jälleen muuttanut,
kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua
kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan
kun vaan huolen piti.

Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä
rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä
ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin
työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.

Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin
vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin
päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja
vaatteita paukutteli.

Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina
se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan
annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä
kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin
laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia
vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin
puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei
millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa
lokattivat.

Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa
lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan
kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin
ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.

Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla
röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi
ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän
ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan
työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.

Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä
kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja
väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina
lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja
leukoja lokatti.

Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa
panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja
kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä
väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.

Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä
paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja
kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin
oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.

Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen
loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin
laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.

Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin
kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin
jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä
sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja
katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja
jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille
nauroivat.

Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan
hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen ... ja kaksikin
ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan.
Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja
päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. -- --

Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se
enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla
kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin
huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta
olla.

Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja
varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä
palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei
päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet.
Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin
hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa
juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen
vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla
kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni -- kun ei ajatellut! Eikä
hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!...

Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa
ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä
kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein
äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain
perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä
ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä,
köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna
ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.

Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen
turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja
nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja
yhteiskunnan silmissä.

Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli
kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt.
Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä,
jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.

Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän
tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että
hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön,
viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan
hylkyläiseksi.

Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti
paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi,
ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.

Ja tulevan se näyttikin.

Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein
täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi
ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis
päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen
solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka
mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin
menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään
rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten
jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja
usvaisemmaksi. -- --

Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo
sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti
valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi
koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja -- vastuksensa.
Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan
likelläkään.

Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli
poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja
tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.

Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen.
Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä
istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt ... istui vaan ja helmassaan
jotakin vaatemyttyä piteli.

Äkkiä liikahti vaatemytty ja heikko kitinä kuului. Silloin Ellikin
havausi, nosti lapsen -- sillä lapsi se oli, hänen rikoksensa hedelmä
-- rinnoilleen ja siihen sitä rajusti painoi. Kerran kirahti se vielä,
sitten oli kaikki hiljaa ... ei ovikaan lonkahtanut.

Kuin käärme olis pistänyt, hyppäsi Elli sijaltaan ja tulitikkuja
uuninsyrjästä kopeloi, jossa niitä tavallisesti pidettiin. Pian seisoi
hän palavan päreen kanssa lattialla ja käärönsä sisällystä paljasteli.
Ei auennut hänellä huulet eikä vierähtänyt kyynel, kun hän
pärevalollansa pikkuisen, kytyräselkäisen raukan näki, jonka huulet
mustansinerviksi oli karahtaneet ja sydän sykkimästä herennyt. Mutta
nuo suuret sinisilmät olivat avoimiksi jääneet ja eteensä surkeasti
katselivat.

Hän, Elli, oli siis lapsensa murhannut! Heikko se oli ollut ja
kytyräselkäinen raukka, eikä siitä ikinä oikeaa eläjää olisi tullut.
Mutta murha se oli sittenkin ja kauhea rikos sekä ihmisten että Jumalan
edessä!...

Vielä kerran hän tempasi pienokaisen syliinsä ja suuteli ja lämmitti
sitä, vaan se ei ääntänyt, se oli kuollut. Kun tämä oikein Ellille
selvesi, kun hän huomasi, että hän tuolta raukalta oli elämän
riistänyt, silloin tuntui taas kuin verisuonet toinen toisensa perästä
olis ratkenneet ja päälakea kohti tulvanneet ja viimeisenkin jären
kipinän huuhtoneet, että kaikki meni niin sekasin ... ja harmajaksi ...
eikä tekojaan hillitä voinut eikä sanojaan...

Hurjana paiskasi hän päreen lattiaan, ja polki jalallaan karstan
tuhanneksi muruksi ja lapsen syliinsä sivalsi ja ulos laiturille
syöksähti.

Laiturin päässä hän vielä hetkeksi pysähtyi ja raivoisasti, älyttömästi
ympärilleen tirrotti. Sitten hän pienokaisensa kämmenilleen siirti ja
laiturin päästä tuonne mustaan lorisevaan virtaan viiletti, että vesi
porskahtavan pimeässä kuului.

Laiturin päähän istualleen lyhnistyi onneton äiti ja synkkänä lapsensa
perään tuijotti. Ei muistanut hän enää missä hän oli eikä mitään
tajunnutkaan... Kaikki oli niin sekavaa ... ja raskasta ... ja
harmajaa ... ja mielipuolen eloton katse paloi silmissä niin kolkosti
ja surkeasti...



XI.


Kevät oli tullut, lumi sulanut. Linnut lauloi ja luonto loisti. Ei
näkynyt noista syksyn kellertävistä lehdistä jälkeäkään, uudet,
raittiit viheriöitsivät entisten sijalla ja suruttomasta elämästään
aikansa nauttivan näyttivät. Ja tuo vähäinen puronen, joka kaupungin
halki juoksevinaan oli, oli taas talven kylmästä toipunut ja hyppien ja
loiskien virkoamisestaan iloitsi.

Tuolta Wikholm'in patruunan muhkeasta kivirakennuksesta tulvasi
häikäisevä valovirta. Kaikki akkunat loisti ja joka likemmäksi tuli,
kuuli kumean, tahdikkaan soiton. Pataljonan soittokunta se oli, joka
siellä miehissä iloa lietsoi ja virkeyttä veltostuneihin ylimyksiin.

Lieskasi siellä monen säädyllisen ylimysneidonkin silmät, kun kepeänä
kuin höyhen salin ympäri mennä huikasi valssin pyörteessä. Mielellään
silloin poskensa nuoren herran olkapäälle laski ja tulikuumaa henkeä
hengitti ja -- nautti, vaikka hienommasti.

Nuo lumivalkoiset kätöset, joita kainaloihin asti täällä tanssisalissa
nähdä sai, ne ne niin viehättävästi viittailivat ja osottelivat. Ja
rinta, joka väkisten oli kahleihin pakotettu ja lujalle köytetty, se se
sittenkin kapinoida uskalsi ja tunteista aaltoili ja vapauteen pyrki.
Mutta ahtaalle oli se nyöreillä ahdistettu ja yhtä ahtaalle muukin
käytös ja puheet rajotettu. Iloitsevinaan sitä kumminkin oltiin ja
hurmauksissa hyppivinään ja nauravinaan ja nauttivinaan!

Ja isäntä, tuo vasta Helsingistä koteutunut nuori patruuna, joka nyt
taloa hallitsi, se se vasta iloinen oli ja kaikkein mieleen. Sirona ja
sorjana hän pyörähteli pikimustassa juhlatakissaan ja morsiantaan
hyväillen puhutteli ja vieraille hymyili. Heti hänelle tie aukesi, jos
sakeimpaankin herrajoukkoon yhtymään sattui, sillä kaikkihan toki
pohatan tieltä väistyivät ja häntä kohtaan kohteliaisuuttaan osottaa
halusivat. Ei sitä tiennyt, milloin apua tarvitsi ja hyvä se silloin
oli, että hyvissä kirjoissa oli rahamiesten luona!

Eikä ollut morsiankaan sulhastaan huonompi. Hieno kuin suvenkorento ja
vaalea ja sievoiset punapilkut poskipäillä, semmoinen hän oli, kun hän
valkeassa, muodikkaasti pönkitetyssä harsohameessaan hentona ja kevyenä
lattialla väikkyi. Ja hyvillään se hänkin olevan näytti ja sydämmestään
riemuitsevinaan ja hurmauneena olevinaan oli, mutta teeskellyltä ja
kivulloiselta se näytti ja niin heikkohermoiselta.

Mahtavana seisoi soittokunnan johtaja ja valkohansikkaisella kädellään
alammaisilleen viittasi. Ja voimakkaasti helähti torven sävelet ja
laimenneita mieliä kannusti ja hermoja kutkutti. Eikä kauan viipynyt
ennenkuin riemu ylimmilleen nousi ja leikki ja nauru tulvaili viinin,
samppanjan ja soiton yllytyksestä.

Puheita pidettiin, maljoja juotiin, eläköötä huudettiin; ja syytähän
toki olikin, sillä sorjempaa ja luontevampaa (ja onnellisempaa?)
pariskuntaa, kuin Wikholm'ln nuori patruuna morsiamineen lienee harvoin
tavattu. --

       *       *       *       *       *

Mutta houruhuoneessa lasaretin luona istui kolkossa, kivisessä
kammiossaan Emmalan Elli eikä muun maailman menosta mitään tajunnut.

Vuoteellaan hän istui kyynärpäinsä varassa ja ajatuksissaan
käsiselkiään katsasteli. Näinpä hän enimmän aikansa vietti ja elämäähän
se sekin oli olevinaan. Usein hän lapsestaankin hourasi ja
ensimmäisestä unelmastaan, konttoristista, ja siinä luulossa elävän
näytti, että vielä se tulee, vaikka odotuttaa ... vielä se tulee ...
ehkä jo huomenna ... nyt yhden nukunnan jälkeen tai ylihuomenna...

Ja kun puita sisään tuotiin ja uuni lämmitä pantiin, silloin hän aina
yhden kasahalon valtasi ja sitä polvillaan liekutti ja lauloi:

    Elä yksin äitiäsi
    Syytä lapsi-kulta,
    Vaikka piennä elämäsi
    Riistikin hän sulta.
    Syytä siitä maailmata,
    Onnen suosituita,
    Isättömän, jotka sääti
    Huonommaksi muita.

Sitten hän taas laulamasta herkesi ja kasahalkoa käsissään hypitteli.
Mutta äkkiä hänelle jotakin mieleen johtui ja silloin hänen silmänsä
tulta löivät ja halko romahtaen nurkkaan lensi.

Raivoisasti, älyttömästi hän sen perään katsoi ja katkerasti huoahtaen
takasin vuoteellen vaipui. Ja taas istui hän entisessä asemassaan, pää
käsien varassa ja hajanaisia jalkineitaan tarkasteli...

    Ei oo aina kohtaloonsa
    Ihmis raukka syynä,
    Usein viat vanhemmitten,
    Köyhän olot syynä,

kuului hän itsekseen hyräjävän. Yhä syvemmälle painui pää ja vihdoin
kämmeniltä alas luiskahti ja silmälleen oli viedä. Ei se kumminkaan
vienyt, vaan entisessä asemassaan Elli taas kohta nuokkui ... ja
välistä itki, kun jotakin surullista oli muistavinaan ... ja toisekseen
nauruun pärähti, kun tanssit muisti ... ja Koiviston Annin ... ja
konttoristin!...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Emmalan Elli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.