Title: Elias Lönnrot - Elämä-kerrallisia piirteitä
Author: Ahlqvist, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrot - Elämä-kerrallisia piirteitä" ***


ELIAS LÖNNROT

Elämä-kerrallisia piirteitä


Kirj.

AUG. AHLQVIST



Helsingissä, 1884.
G. W. Edlundin kustannuksella.

Helsingissä,
Suomalaisen kirjallisuuden Seuran kirjapaino,
1884.



Lukijalle.


Tämä elämäkerran tekele on saanut runkonsa muistopuheesta, jonka
tekijä piti siinä surujuhlassa, jonka Suomen Yliopisto 13:na p. toukok.
v. 1884 vietti suuren kansalaisen muistoa kunnioittaakseen. Se, minkä
puhuja tässä tilassa juhlakokouksen kuullen puhui, löytyy kaikki tässä
kirjasessa, ja sen lisäksi on siihen tullut vielä toinen mokoma ennen
ja jälkeen juhlaa kirjoitettua. Muutamia tietoja on tähän myöskin saatu
professori S.G. Elmgrenin muistopuheesta, jonka hän piti ruotsiksi
Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa huhtikuun 29:nä p. ja sitten myöhemmin
on painattanut.

Laveampaa elämäkertaa odottaessaan pitäköön Suomen yleisö nämät
piirteet ainoastaan väliaikaisena kertomuksena Elias Lönnrotin töistä
ja miehestä.

Helsingissä, kesäkuulla v. 1884.



Elias Lönnrotin muistoksi.


Elias Lönnrotin elinpäivä on päättynyt. Se oli pitkä, mutta vaikka
se olisi ollut kuinkakin pitkä, olisimme me kuitenkin suoneet sen
kestävän kauemmin: niin rakas oli hän meille, niin vaikea oli meidän
ajatella eroa hänestä. Mutta hänen ikänsä pituus ei ollut meidän
määrättävänämme, ja me nöyrrymme Korkeimman päätöksen edessä. Me
kaipaamme, mutta emme valita. Me kaihoksumme, mutta emme sure. Me
nureksimme, mutta emme napise. Me kiitämme Jumalata siitä, että hän
antoi niin lahjakkaan, niin jalon ja niin lempeän miehen syntyä Suomen
kansan lapsena ja salli hänen pitkän elinajan tehdä työtä meidän
eteemme. Kansa ei elä, enemmin kuin yksityinenkään ihminen, paljaaltaan
leivästä. Jo nuorukainen kuningas Salomo rukoili ennen muinoin, että
Herra antaisi hänelle, ei rikkautta ja maallisia etuja, vaan
"ymmärtäväisen sydämen". Ymmärrys ja äly ovat meidän aikoina yhtä
tarpeelliset kuin Salomon päivinä, ja myöskin yhtä harvinaiset; ne ovat
suurin lahja, minkä yksityinen ja hänen kauttansa koko kansa voipi
saada. Onnellinen se kansa, jonka tietäjinä ja taitajina on ollut
sellaisia miehiä kuin Runeberg ja Lönnrot!

Lönnrotin elämäkerta on, samoin kuin Runeberginkin, ulkonaisesti varsin
seikatoin ja yksinkertainen. Hän syntyy köyhässä kodissa,[1] tulee
pannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa, pääsee
ylioppilaaksi, elättelee henkeänsä kotiopettajana, suorittaa tutkinnot
tyydyttävästi, vaikka ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen
nuhteettomasti. Siinä melkein kaikki. Kansan suurimman miehen
elämäkerraksi olisi tämä, hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita
yrityksiä, myrskyäviä mielenliikunnoita puuttuva elämänjuoksu milt'ei
köyhäksi sanottava, ell'eivät tämän sankarin urostyöt olisikin henkistä
laatua, laatua semmoista, joka vaatii muistontekijän etsimään
viehätystä esityksellensä kokonaan toisenlaisista asioista kuin nuo
mainitsemani.

Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle,
s.o. noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen
kieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on
mahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista
ala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena
kirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, "Sionin virret",
"Hunajan pisarat", "Ilolaulu Jesuksesta" ja muutamia muita tämänlaisia
kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi tuskin
nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin Bunyanin
"Kristityn vaellus", ei muuta valtiollista teosta kuin "Europan
valdakundain tasavoiman vaarasta", ei muuta luonnontieteellistä kuin
Frosteruksen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", ei muuta
dramallista kuin "Korkia Weisu", eikä muuta nykyaikaisen runoelman
koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty, vaikka hyvin
ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös joku osa
asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa asiakirjoissa
kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien antamissa
papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu opetusta
Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä
koulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana
johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna
1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen
osviitan "neljästä tavallisimmasta laskukeinosta". Maantieteen alkeita
julkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Wiikkosanomiansa,
ja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty,
Tukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain
toista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut
uskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen "Tietosanomain" jälkeen,
jotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820
alkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen
lopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Wiikkosanomat, ja vasta v. 1833
ilmestyi Sanansaattaja Wiipurista.

Näin oli Suomen kieli Lönnrotin esiytyessä ikäänkuin viljelemätöin
erämaa kaikilla muilla aloilla kuin uskonopillisella, ja niinkin
innokasta nuorukaista kuin hän oli, taisi, haaveksiessa jotakin
toimintoa äitinkielen hyväksi, kaikkialla vallitseva äänettömyys ja
näennäinen paremman henkisyyden tarpeettomuus kyllä arveluttaa.
Äänettömyys ei kuitenkaan ollut kuoleman vaiti-olo. Yhteisen kansan eli
rahvan tiedottomuus ja tietoon pääsemättömyys muuten kuin ruotsin
kielen kautta alkoi kuitenkin vähitellen tulla kansalle itselleen
tukalaksi ja sen kielen ala-arvoisuus tuntua siitä halventavalta ja
luonnottomalta. Paremmat talonpojistakin tunsivat nämät epäkohdat
kipeästi. Tämä näkyy esim. Paavo Korhosen runosta "Suomen kielestä",
joka on kirjoitettu kolmannen vuosikymmenen loppupuolella ja jossa hän
vaatii tämän kielen viljelemistä sekä käyttämistä virka- ja
oikeuskielenä.

Kansa ei siis vielä ollut henkisesti kuollut. Muitakin enteitä ja
yrityksiä tapahtui vähää ennen Lönnrotin esiytymistä taikka juuri sen
ajalla, jotka toiselta puolen voivat elähdyttää nuorukaisen toiveita
äitinkielen tutkimisesta ja sivistämisestä. Arvidsson oli puhunut
pontevat sanansa suomalaisen kansallisuuden puoleen; v. Becker
toimittanut suomenkielistä viikkosanomata menestyksellä, jonka vertaa
ei millään tämänlaisella sanomalehdellä vielä ole ollut: Gottlund oli
Upsalassa (v. 1818) julaissut suomalaisia sananlaskuja latinaisen
käännöksen kanssa, ja sitten seuraavina vuosina Ruotsissa rehmänyt
siellä olevien Suomalaisten kansallisuuden eteen; v. Schröter niin
ihastunut meidän runoihin, että hän niitä ulosantoi ja käänsi Saksan
kielelle koko joukon. Edelleen olivat Judén ja Renvall (jälkimmäinen
ensin Mnemosynessä) kerinneet tutkia Suomen kielen runomuodollisia
seikkoja, ja Ignatius, Frosterus ja Hellenius ulosantaneet, eri kirjana
kukin, hengellisten virtten kokeita, joissa näiden tutkimusten tuloksia
oli enemmän tahi vähemmän onnistuneesti pantu käytäntöön. Tämän
lisäksi oli v. Becker Lönnrotin ylioppilasna ollessa julaissut kauan
tekeillä olleen kielioppinsa, jolla Suomen kielen tutkiminen otti
jättiläis-askeleen (Lönnrotin mukaan "7 peninkulman pituisen")
eteenpäin, ja Renvall kahta vuotta myöhemmin sanakirjansa, joka
alallansa oli yhtäläinen edistymys kuin v. Beckerin kielioppi
alallansa. Myöskin oli Sjögren tällä ajalla lähtenyt pitkälle
tutkimus-matkallensa, josta silloin tällöin saatiin tietoja ja jota
Lönnrot ja jotkut muut mahtoivat uteliaisuudella seurata. Mutta ennen
kaikkea oli Topelius kansan suusta keräämillänsä runoilla osoittanut,
mistä nurkkakivet ja perustus olivat saatavat ei ainoastaan runoudelle,
vaan myöskin koko kirjallisuudelle tämän sanan oikeassa merkityksessä.

Näin oli kirjallisissa oloissamme toki lohduttavaisiakin ja suorastaan
kehoittavia puolia. Becker, Renvall, Sjögren, eivätkö ne olleet
sellaisia tutkijoita ja kirjoittajia, joiden jälkiä nuorukaisen, joka
tunsi itsessään olevan kykyä, teki mieli astumaan? Ja nuo virrensepät,
eivätkö heidänkin teelmänsä kiihoittaneet häntä, joka pienestä pahasta
oli kuullut laulua ja lukenut satoja arkkiveisuja, koettamaan voimiansa
heidän rinnallaan, ehkäpä voittamaankin heidät? Että Lönnrot oli
näiden miesten toiminnosta saanut täänkaltaiset liikutukset, on sitä
varmempi, kuin hän sitten miehenä, vaikka osittain puolta vuosisataa
myöhemmin, niin suurenluontoisella tavalla sekä sanakirjantekijänä
että virrenseppänä toteutti nuoruutensa halut ja toivot, ja
kielentutkijanakin niin hyvin kotikielen kuin likeisten sukukielten
aloilla kohosi v. Beckerin ja Sjögrenin vertaiseksi.

Mutta likimmästi ja ensiksi viehättivät häntä Topeliuksen jäljet, ja
tälle retkelle kiihoitti häntä v. Becker. "Ilman näittä kahdetta
miehettä", sanoo hän itse, "Kalevalan runot ehkä vieläkin olisivat
entisessä piilossansa; sillä kenpä ilman Topeliuksen johdotta olisi
arvannut niitä Wenäjän Karjalasta etsimään lähteä, ja kenenkä päähän
olisi juuri äkisti taitanut tulla niiden yhteen kutomisen ajatus, jos
v. Beckerin yritys ei olisi ajanut siihen?" Tällä yrityksellä
tarkoittaa Lönnrot (Kalevalan toisen laitoksen esipuheessa, siv. II)
v. Beckerin pitkää kirjoitusta Turun Wiikkosanomain I:ssä vuosikerrassa
"Wäinämöisestä", jossa tämä itsensä ja muiden keräämistä runoista
koettaa saada kokoon jonkunlaisen elämäkerran tästä epillisten
runojemme pääsankarista. Nähtävästi on tämä kirjoitus ollut
Lönnrotilla, kirjoittaessaan ensimmäistä teostansa "De Wäinämöine"
(1827), jonka hän sanoo (Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheessa,
siv. III) tehneensä "von Beckerin avulla" ei ainoastaan esikuvana vaan
myöskin pohjallisena ja isoksi osaksi lähteenäkin. Beckerin ajatus
saapuvilla olevista runoista kokoon panna Wäinämöisen elämäkerta on
siis pidettävä alkuituna Kalevalan aatteelle, johon aatteesen Lönnrot
näyttää tulleen vasta myöhemmin ja sitten kuin hän jo kauan oli
hautonut sitä mielipidettä, että eikö runoja "Wäinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme
mahtaisi siksikin löytyä, että heistä saisi pitempiäkin kertoelmia".
Hajallansa olevien epillisten runojen pienemmiksi sankari-epoksiksi
järjestäminen oli täten ajatuksessa syntynyt asia, ja siitä oli sitten
vaan askel, ehkä kyllä rohkea ja suuri, siihen aatteesen, että nämät
vähäis-epokset olisivat pidettävät osina eli episodeina suurta
kokonaista kansaneposta.

Mutta näin olen joutunut liiaksi edelle, tahtoessani osoittaa, mikä
osa Topeliuksella oli Lönnrotin johtamiseen kansanrunouden alalle, ja
v. Beckerillä hänen menetystapaansa epillisten runojen järjestämisessä.
Palatkaamme siis takaisin alummaksi.

Se aate, että ne laulut, jotka olivat syntyneet yhteisen kansan
sydämestä ja elivät sen huulilla -- n.k. kansanrunous -- olisivat
korjattavat ja ilmi saatettavat, ei siihenkään aikaan, jolloin Lönnrot
ilmautui, ollut uusi, olletikaan ei se ollut uusi täällä Suomessa. Jo
puolta vuosisataa ennen olivat Porthan ja hänen miehensä, joista etevin
tällä alalla oli Ganander, alkaneet kerätä kansanrunoutta. He näyttävät
kuitenkin enimmästi ottaneen huomioonsa vaan loitsurunot, joita
Ganander, voidaksensa saada aikaan semmoisenkaan teoksen kuin hänen
Mythologiansa on, olikin mahtanut tuntea paljon. Mutta epilliset runot
olivat niin sekaisin loitsurunojen kanssa, ett'eivät nekään voineet
jäädä näiltä tutkijoilta tuntemattomiksi, vaikka he eivät aavistaneet
niiden suurta merkitystä. Lauluille sitä vastaan eli lyyrillisille
runoille eivät he näy antaneen juuri mitään arvoa. Mutta heidän
jälkeläisensä tämän vuosisadan alussa eivät hylkineet näitäkään, vaan
korjasivat kaikki, mitä kansan suusta kuulivat.

Kansanrunouden arvo oli näet nyt paljon noussut. Ganander ja
Porthan olivat pitäneet sitä vaan lähteenä tiedolle esi-isäin
pakanallisista uskomuksista. Nyt ruvettiin sitä katsomaan heräävän
kansallisuus-aatteen kannalta. Muissa kansoissa oli tehty ja tehtiin
paraikaa samanlaista keräystyötä. Macpherson oli gaelilaisilla
kansanlauluillaan saavuttanut liiankin suuren huomion, Wuk
Stepanovitschin keräämiä servialaisia lauluja ei voitu kylliksi
ihailla, sitten kuin ne saksalaisessa käännöksessä olivat tulleet
Europassa tutuiksi, ja Afzeliuksen julkaisemat ruotsalaiset
kansanlaulut viehättivät mieliä ja lämmittivät sydämiä tälläkin puolen
Itämerta. Tämän lisäksi ruvettiin kansanrunoudelle antamaan suurempi
esteetillinenkin arvo. Nuo mainitut ja muut kansanrunous-kokoelmat
todistivat -- se huomattiin nyt -- sen ylistyksen todenperäiseksi,
jonka Herder kirjassaan "Stimmen der Völker in Liedern" oli antanut
kansanlaululle. Metsän peitossa ja pellon pientareella kasvavalla
kukkasella, sanoi monikin nyt, on useasti ihanampi karva, somemmat
juonteet ja suloisempi haju kuin puutarhurin kasvattamalla, vaikka tämä
onkin loistavampi, reheämpi ja muhkeampi.

Asiain näin ollen ei se ole kumma, jos niin kerkeä ja lämmin mieli kuin
Lönnrotin pian kokonansa viehtyi ja viettyi kansanrunouden puolelle.
Kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa otti hän laukun selkäänsä ja läksi
jalan syten runonkeruusen. Hän kulki sinne, jonne Topelius oli
neuvonut, ja me tiedämme, mitä hän sieltä löysi. Ensi kerralla
(v. 1828) käveli hän Kuopion lääniin kuuluvan Karjalan läpi; toisella
(v. 1831) kohosi hän pohjemmaksi, Kajaanin tienoihin. Näiden matkojen
tulokset tekevät "Kantele"-nimisen kokouksen neljä pientä vihkoista,
joissa erilajiset runot, epillis-myytilliset ja lyyrilliset, vielä ovat
sekaisin.[2] Kolmannella matkallansa (v. 1832) ulotutti hän keräämisen
Suomen Karjalasta rajan taakse Repolaan. Sillä välin piti hän
myöskin huolen lääketieteellisistä opinnoistansa, niin että hän jo
v. 1830 suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon ja v. 1832
lisensiaatti-tutkinnon, jonka viimeksi mainitun vuoden juhlallisissa
vihkiäisissä hän sai lääketieteen-tohtorin arvon. Samana vuonna sattui
niin onnellisesti, että piirilääkärin virka Kajaanissa tuli
avonaiseksi. Lönnrotin onnistui päästä sinne, ensin virkaa
toimittavaksi, ja seuraavana vuonna sen piirikunnan vakinaiseksi
lääkäriksi. Näin oli hän saapunut milt'ei toivettensa perille: hän oli
nyt itsessä runovaltakunnassa, ja juuri virka vaati hänen liikkumaan
kansan seassa. Tätä tekikin hän ahkerasti, viran puolesta kyllä, mutta
myöskin runojen vuoksi. Näitä varten sanoo hän ennen Kalevalan
ensimmäisen laitoksen ulosantoa näinä vuosina käyneensä neljä kertaa
rajantakaisessa Karjalassakin.

Täten tuli Kalevala pian valmiiksi. Sen esipuhe on annettu 28 p.
helmik. v. 1835.

Siihen vauhtiin nähden, jolla Lönnrot näyttää näinä aikoina tehneen
työtä, ja kuin tiedämme, että lyyrilliset runot olivat verrattomasti
keveämmät järjestää kuin epilliset olivat olleet, kummastuttaa se meitä
ensi katseella, että Kanteletar ei kohta seurannut Kalevalata, sillä
laulurunoja oli mahtanut keräytyä monta vertaa enemmän kuin epillisiä
ja loitsurunoja, joita runonkerääjä sai vaan harvassa olevilta
tietäjiltä, silloin kuin hyvissä runopaikoissa melkein joka toinen
nainen osasi laulaa hänelle tunnelauluja. Kummastuksemme hälvenee
kumminkin, kuin muistamme, että Lönnrot jo seuraavana vuonna rupesi
aivan toisenlaiseen kirjalliseen toimeen, nim. kuukauslehden
toimittamiseen. "Mehiläistä", se oli tämän lehden nimi, ei tosin tullut
ulos muuta kuin yksi painoarkki kuukaudessa, mutta virassa olevalle
toimittajalle, ilman minkäänlaisetta avutta muilta, oli senkin
valmiiksi saamisesta työtä, varsinkin kuin painaminen ja ulosanto
tapahtuivat Oulussa, jonne posti kulki vaan kerran viikossa. Tämän
lisäksi tulee, että Lönnrot loppupuolella vuotta 1836 ja alussa vuotta
1837 teki tavallista pitemmän matkustuksenkin, joka ulottui Lappiin
asti ja jolla laveampi kielentutkimuskin näyttää viehättäneen hänen
mieltänsä pois yksistään runonkeruusta. Näistä syistä ilmestyi
Kanteletar vasta viittä vuotta myöhemmin kuin Kalevala, eli v. 1840,
mutta silloin kaikki kolme osaa yhtenä vuonna, ensimmäinen osa siksi
suureksi juhlaksi, jonka yliopisto kaksisata-vuotisen olemisensa
riemusta tällöin vietti ja jossa Lönnrotkin oli läsnä.[3]

Syrjä- eli lisäsaaliina runoja kerättäessä saadaan sananlaskuja ja
arvoituksia, ja näitäkin oli Lönnrotille kertynyt mahdottoman paljo.
Eri kirjoina antoi hän nämätkin ulos, Sananlaskut v. 1842 ja
Arvoitukset v. 1844.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyy edellinen ja tärkein puolisko Lönnrotin elämätä ja
toimintoa, tärkein noiden meille verrattoman kallisten runo-aarteiden
tähden, jotka hän tällä ajalla onnellisesti oli saattanut ilmoille.

Kallistenko? ja vieläpä: verrattoman kallisten? Onko kansanrunoudella
tosiaankin niin suuri arvo kuin hoetaan? On ihan varmaan, ainakin
meidän kansamme kohdassa. Meidän tunteitamme ei ollut kukaan saattanut
ilmi, ei kukaan ollut laulanut meidän surujamme, murheitamme, ilojamme,
riemujamme; ei kukaan ollut yrittänyt kuvaamaan meidän ihanteitamme
miehestä, naisesta, sotasankarista, äitistä, perhe-elämästä j.m.s.;
eikä kellenkään ollut vielä onnistunut runopuvussa, millisessä hyvänsä,
käyttää Suomen kieltä edes välttävällä, saatikka viehättävällä,
taidolla. Tällöin ilmestyivät kansanrunomme, ja niissä olivat kaikki
nämät tehtävät tehdyt, ja tehdyt ihanimmassa muodossa sekä runsaimmassa
määrässä. Nyt vasta voi Suomen kansa ruveta tunnustelemaan henkistä
itseänsä, nyt vasta oikein rakastamaan kieltänsä, tätä kieltä,
jota oli sanottu niin törkeäksi, ett'ei sillä voisi mitään ylevämpää
lausua, ja niin kömpeläksi, ett'ei sitä voisi minkäänlaisessa
runopuvussa käyttää, mutta joka nyt kansan runossa esiytyi mitä
notkeimpana, mitä säännöllisimpänä, mitä soinnullisimpana runonverhona.
Tuskin yhdenkään muun kansan kirjallisuudessa on kansanrunous tehnyt
sitä vaikutusta kuin meidän kirjallisuudessamme. Muualla on
kansaneposten kieli vanhentunut, semmoinen, jota vaan oppineet
ymmärtävät, ja niistä ei siis olekaan muille nautintoa kuin oppineille;
ja lyyrilliset eli tunnerunot taas ovat useinkin murteellisia, muodossa
vaillinaisia tahi sisällykseltään vähäpätöisiä. Meidän, Kalevalassa ja
Kantelettaressa ilmestynyt, runoutemme sitä vastaan on niinkuin tänään
tekijänsä kädestä lähtenyttä, kaikki on siinä selvää, kaikki jokaisen
ymmärrettävää, kaikki jokaista viehättävää. Kalevala ja Kanteletar
eivät ole ainoastaan meidän runoutemme vanhanaikuiset nurkkakivet, vaan
ne ovat meidän varsinaista, meidän nykyistä kirjallisuuttamme ja tähän
asti sekä luultavasti kauan edeskin päin sen parahimmat kappaleet.

Tässä kohdin lienee sopivin koskettaa erästä seikkaa, jolla on suuri
tärkeys, silloin kuin runot ja Lönnrot ovat puheina. Se on runojen ja
Lönnrotin keskinäinen suhde.

Onko Lönnrot muuntanut runoja ja pannut niihin omiansa, tahi mitä muuta
tehnyt sitä varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa
hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä
toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen
murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan.
Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin
vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut
likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka
tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei
siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on
tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei
toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa
mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli
Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on
Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat
kaikki säkeet. Ne säkeet -- paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha
Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. -- jotka Lönnrot tahi
jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija
heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat
kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys,
jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma
ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa,
joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on
monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat.
Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat.
Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä
piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä
laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa
eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten,
asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti
parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme
episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi
yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne
_syntyneet_, vaan syntyivät _uudestaan_, s.o. tulivat lukemattomista
palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä
käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli
hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa
sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot
menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita
muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat
eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi
alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee
itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä
laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä
piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista
tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.

Tällaisia uudesta-tehtyjä yksityisiä mosaiikki-teoksia ovat nykyisen
Kalevalan episodit. Ja nämät eli vähäis-epokset ovat ne ainoat
lauluteokset, joita paraimmat runonlaulajat näyttävät pitäneen yksinä
kokonaisina. Tämän suuremmasta kokonaisuudesta ei heillä näy mitään
aavistusta olleen. Vähäis-eposten kokoonpaneminen suuremmaksi
kokonaiseksi s.o. nykyiseksi Kalevalaksi on yksistään ja kokonansa
Lönnrotin tekoa. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta punnitsemaan sitä,
oliko tämä kokoonpano tarpeellinen ja epilliselle runoudelle eduksi,
vai ei. Minä puolestani pitäisin vähäis-epoksista semmoisinansa yhtä
paljon kuin Kalevalastakin, mutta tiedän myös, ett'ei tämä ole
enemmistön mielipide. Eikä voitanekaan kieltää, ett'ei Kalevala
nykyisessä muodossaan olisi yhtä yhtenäinen epos kuin moni muu tämän
nimellinen tuote, ja meidän täytyy ihmetellä sitä paljasta taiteellista
vaistoa, jonka johdolla Lönnrot on liittänyt vähäis-epokset yhteen.
Sillä kaikeksi onneksi olivat esteetilliset teoriat hänelle ihan
tuntemattomat.

Tämä viimeksi mainittu seikka on suuresta arvosta, silloin kuin tulee
vastata kysymykseen: millä oikeudella ryhtyi Lönnrot ensinkin
yksityisten runojen sekä vähäis-eposten yhteenkutomiseen ja sitten
vielä tuohon paljoa rohkeampaan näiden kansan haaveksimien eposten
sovittelemiseen yhdeksi, suureksi epos-teokseksi?

Tämän kysymyksen edessä on moni Kalevalan ja Lönnrotin ystävä vavissut,
mutta ei koskaan Lönnrot itse. Ajatuksensa tästä asiasta on hän
lausunut eräässä ruotsinkielisessä kirjoituksessa (1849 vuoden
Litterarurbladissa, s. 16) Kalevalan toisesta laitoksesta, josta tähän
suomennan pääkohdan. "Sitä järjestystä", sanoo hän, "jossa
runonlaulajat itse laulavat runojansa, ei voi jättää aivan huomioon
ottamatta, vaikka minä sille en anna kovin suurta arvoa, koska he siinä
niin paljon poikkeavat toinen toisestansa. Juuri tämä eroavaisuus, että
runojen järjestys eri laulajilla oli erilainen, ja kuin monikertainen
samain runojen kirjaanpano eri laulajilta osoitti, että he useimmiten
lauloivat niitä kaksi tahi useampiakin jonkunlaisessa järjestyksessä,
mikä missäkin, vahvisti minussa sen jo ennen saamani mielipiteen, että
kaikki tämänlaatuiset runot ehkä voitaisiin panna yhteyteen keskenänsä.
Minä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan
järjestystä alkuperäisenä; selitin vaan järjestyksen tulevan ihmisen
synnynnäisestä halusta saattaa tietonsa jonkunlaiseen reilaan, ja
eroavaisuudet laulajain kesken riippuvaksi heidän erilaisista
luonteistansa. _Vihdoin kuin ei yksikään yksityinen laulaja
runontiedossa enää vetänyt vertoja minulle_, arvelin minä itselläni
olevan saman oikeuden, jonka luullakseni usein laulaja omistaa
itsellensä, nim. saada järjestää runot sen mukaan, kuin ne parahiten
sopivat toinen toisensa kanssa yhteen, taikka runon sanoilla

    Itse loime loitsiaksi,
    Laikahtime laulajaksi

s.o. minä _pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin_."[4]

Tässä on yhtä selvä kuin ratkaiseva vastaus kysymykseen, millä
oikeudella Lönnrot kutoi Kalevalan osat yhteen ja sitten liitti nämät
osat kokoon. Hän asettui tavallisten runonlaulajien rinnalle; ja tämä
oli varsin oikein. Hän oli mielen yksinkertaisuudessa tahi, niin
sanoakseni, henkisessä viattomuudessa heidän vertaisensa; esteetilliset
edellyttämykset eivät haitanneet häntä enemmän kuin heitäkään. Hän
tosin ei ollut tuottelias runonteossa. Mutta tämäkin oli hyväksi, sillä
näin hän ei joutunut kiusaukseen panna omatekoista runoihin eikä tullut
epäluulon alaiseksi tämmöisestä panemisesta. Mutta toisannepäin oli
hänellä runojen suhteen yhtä herkkä nautintotunne ja yhtä hieno
kauneudenaisti kuin parahimmilla runonlaulajilla. Ja tämän lisäksi oli
hänellä hallussansa, ja vieläpä kirjoitettuna, paljoa enämpi runoja
kuin yhdelläkään muulla runontuntijalla. Täydellä oikeudella otti hän
siis, hänkin, asettaaksensa runoja jonkinlaiseen järjestykseen, ja
tämän yrityksen tuote on Kalevala! Meillä kaikilla on sama oikeus. Me
voimme hajoittaa Kalevalan vähäis-epoksiksi ja purkaa mielin määrin sen
yksityisiä paikkoja. Ainoastaan Marsyaan ja Zoilon haamut voivat meitä
tämmöisestä yrityksestä varoittaa!

Kalevalan ilmautuminen ei alussa näytä vaikuttaneen mitään innostusta
tahi suurempaa henkistä liikahdusta. Maamme sivistyneessä
kansanluokassa oli silloin vielä varsin vähä semmoisia, jotka olisivat
hyvästi osanneet Suomen kieltä, ja ainoastaan tällaiset voivat
Kalevalata lukea nautinnolla. Että meidän sivistyneissä oli niitäkin,
jotka pitivät runojen kokoonpanemista yhdeksi epokseksi tyhmänrohkeana
ja naurettavana yrityksenä, on tietty. Vasta sitten kuin Castrénin,
aikuiseksensa hyvästi onnistunut, ruotsalainen käännös v. 1841 tuli
ulos, kykenivät useammat täällä kotona ja uteliaat ulkopuolellakin
Suomea sitä lukemaan. Tämän käännöksen nojassa teki Rob. Tengström
täällä kotona ensimmäisen kokeen Kalevalan aatteelliseen käsitykseen ja
lausui kirjoituksessansa "Kalevalasta" (Fosterl. Album I, v. 1845)
aatteita, joilla nytkin vielä on arvonsa, muun muassa jo senkin, että
taistelu Sammosta on se sankarityö, jota tässä epoksessa lauletaan ja
joka sen oikea keskus on. Castrénin käännöksestä tuli J. Grimm'ikin sen
tuntemaan. Hän kirjoitti siitä pitkän esityksen ja arvostelun
(Hoefer'in ulosantamassa "Zeitschrift für die Wissenschaft der Sprache"
B. I, v. 1846), joka täällä meillä sitten käännettiin ruotsiksi
(Fosterl. Album II). Hänen mahtava lausumansa asetti Kalevalan sille
sijalle muiden parasten kansaneposten joukossa, jolla sen asema
sittemmin on vaan vahvistunut. Sama jalo tietäjä on myös ensimmäinen
oppinut, joka meidän sananlaskuille antoi oikean arvon.

       *       *       *       *       *

Lönnrot oli silloin, kuin hän sai Arvoitukset s.o. viimeisen noita
suuria kansan suusta korjaamiansa kirjallisuus-kappaleita ulos, vasta
42 vuoden vanha. Hän olisi tällöin jo voinut kuolla, tahi olisi hän
voinut panna kätensä ristiin ja heittäytyä lepäämään, ja olisi
kumminkin ollut ansiotyön suorittanut, jonkalaista ei yksikään Suomen
mies vielä ole tehnyt. Kaikeksi onneksi ei hän kuollut, eikä myöskään
pannut käsiänsä ristiin. Hänelle oli vielä suotu verrattoman pitkä
työaika siihen asti eletyn ijän lisäksi, ja siitäkin työstä, jonka hän
suoritti tällä elämänsä toisella puoliskolla, olisi kyllä tavallisen
kirjoittajan koko elinajallansa tekemäksi.

Onnellista oli se Lönnrotille, mutta vielä onnellisempaa suomalaiselle
kirjallisuudelle, että hän tähän aikaan eli vuoden 1844 alusta sai
virkavapauden, ei vähemmäksi kuin viideksi vuodeksi, ja vieläpä
semmoisen virkavapauden, jonka ajalla hän sai nauttia koko palkkansa ja
sijaisen palkkio maksettiin erittäin valtionvaroista. Hallituskin oli
siis huomainnut hänen toimintonsa vähintäänkin "hyödylliseksi".

Nytkös hän työhön ja matkoille! Jo vv. 1836-1837 oli hän ensi kerran
koskettanut Lapin kielen alaa. Vv. 1841-1842 matkusteli hän Castrénin
kanssa yhdessä kaikki Lapit läpi aina Arkangeliin asti, jossa hän erosi
matkakumppalistansa, eikä sitten sen kovemmin näillä ilmoilla enää
nähnyt häntä.[5] Lönnrot poikkesi sieltä eteläänpäin ja oleskeli
viimeksi mainitun vuoden kesän Wepsäläisten maassa Aunuksen läänissä.
Nyt tuon pitkän virkavapauden saatuansa läksi hän Inkeriin, Wiroon ja
Liivinmaalle, jolla matkalla hänen tietonsa ja näköpiirinsä arvaten
suuresti laajeni. Näiden matkojen hedelminä antoi hän ulos eri ajoilla
Wepsän kielestä ja Inarin Lapin murteesta arvokkaita tutkimuksia,
joita tässä ei ole tilaisuus enemmältä arvostella. Sitä ennen oli hän
Suomi-kirjassa julaissut pitkän ja syvällisen tutkimuksen meidän omasta
kielestä, jossa hän sekä äänneopin alalta että sanojen taivutuksesta
tuopi esiin joukon uusia havainnoita, jotka heti tulivat kirjakielelle
eduksi ja sittemmin ovat joutuneet kielioppi-kirjoihin. Lönnrotin muut
ansiot ovat ikään kuin häijäisseet hänen ansioitansa kielimiehenä.
Muiden suomalaisten kielentutkijain rinnalla, ennen Castrénia, on hänen
paikkansa niin korkealla, ett'eivät nämät likimaillenkaan vedä hänelle
vertoja. Hänen kielitietonsa perustuivat vanhoille latinan ja kreikan
kieliopeille, jotka kielet hän tunsi perusteellisesti. Vanhempana tuli
hän tuntemaan yleisen kielitieteenkin mietelmiä saksalaisen Beckerin
kirjoittamasta, yhteen aikaan suuressa arvossa olleesta "Organism der
Sprache" ja Diesenbachin teoksista. Tämän lisäksi tulivat nuo
vastamainitut länsisuomalaiset sukukielet, jotka hän tunsi kaikki
varsin hyvästi. Saksaa ja venäjätä sekä puhui että kirjoitti hän
keski-ijällänsä, vaikka ei virheettömästi. Hänen edellistensä Suomen
kielen tutkijain näköpiiri oli paljoa supeampi.

Lönnrotin kielitieteellisyyden puheina ollessa maininnen myöskin
yhdellä tielläni hänen Sanakirjansa, joka tosin tuli ulos paljoa
myöhemmin, mutta johon hän teki työtä luultavasti aina Kajaaniin
muuttamisestansa asti. Runojen, koillis-Suomen ja Wenäjän Karjalan
sanasto, joka muulle Suomelle suureksi osaksi oli outoa ja jota siis ei
Renvallin muuten kyllä oivallisessa sanakirjassa löytynyt, lienee sekä
kehoittanut että kiirehtänyt häntä tähän työhön. Sanakirja olikin niin
aikaiseen kuin v. 1849 jo niin valmis, että hän silloin aikoi ruveta
sitä painattamaan (kirje Rabbelle 1849 24/3). Vahinko olisi ollut
suuri, jos tämä aikomus olisi toteutunut, sillä epäilemättä lisäytyi
sanoja sitä enemmän, kuta kauemmin teos oli hänellä kätten alla. Ei hän
sitä kuitenkaan koskaan saanut mielensä mukaiseksi. Sanavarojen paljous
pakoitti hänet sen teossa käyttämään syrjäisten apua, ja näillä
arvattavasti ei ollut sitä tietoa ja taitoa, jota tämmöiseen työhön
tarvitaan. Lönnrot itse ei pitänytkään tätä teosta muuna kuin
ainekokouksena, josta vastainen tekijä voisi muodostaa oikean ja
säännöllisen sanakirjan.

Kalevalan uudesta-laittamisen aate oli luultavasti jo alussa 5:ttä
vuosikymmentä syntynyt Lönnrotin mielessä. Uusia epillisten runojen
katkelmia oli vähän väliä ilmautunut, ja sitten kuin ylioppilas
D.E.D. Europaeus vuodelta 1845 Kajaanista käsin rupesi matkustelemaan
runonkeruulla ja ulotutti matkansa aina Äänisjärvelle ja Wienanlahteen
asti, tuli kokonaisia aarteita vielä ilmi, muun muassa myöskin koko
Kullervo-epos. Muitakin runonkerääjiä oli liikkeessä, joiden matkat,
samoin kuin Europaeuksenkin, Suom. Kirjallisuuden Seura, nyt
varakkaammaksi tultuansa, enimmäksi osaksi kustansi. Ei näidenkään
saaliit olleet vähäiset. Lönnrot itse voi rauhassa istua Kajaanissa ja
kutoa ja järjestää kokoon, mitä hänelle nuoremmat lähettivät. Keväällä
v. 1849 sai hän kaikki valmiiksi ja samana vuonna tuli uudennettu
Kalevala ulos. Sen edut vanhan laitoksen rinnalla ovat niin tunnetut,
ett'ei niistä tarvitsisi tässä puhua, jos aikakin ja tilaisuus sen
sallisivat.

Yhdessä Kalevalan kanssa mainitsen Loitsurunotkin. Tämmöisiä oli
kokoutunut niin paljo, ett'eivät ne kaikki mahtuneet Kalevalaan. Ne
olivat erittäin toimitettavat, ja kaikeksi onneksi kerkesi Lönnrot
senkin tehdä, vaikka vasta vanhoilla päivillänsä. Loitsemisesta ja
sillä parantamisesta oli hän jo kauan sitä ennen lausunut ajatuksensa;
sen teki hän lääketieteen-tohtorin väitöksessänsä "Om Finnarnes magiska
medicin" ("Suomalaisten loitsu-lääkityksestä") v. 1832, jonka hän
uudestaan tehtynä kymmentä vuotta myöhemmin julkasi Suomen
Lääkäriseuran kirjoissa. Loitseminen vanhempaan aikaan, ja vielä noin
40 vuotta takaperin Wenäjän Karjalassa, ei ollut sitä turhanpäiväistä
sopotusta ja taijantekoa, jolla kuljeksivat puoskarit, salvajat ja
mustalaiset nyt pettävät herkkäuskoista kansaa. Loitsija oli "tietäjä",
oikea schamani, paikkakunnan älykkäimpiä miehiä ja siveellisesti
korkealla kannalla seisova. Tunnettu on, että arvossa pidetyn lääkärin
samoin kuin sielunpaimenenkin paljas mies henkisesti, sairaan mielen
kautta, vaikuttaa hänen ruumiilliseen tautiinsakin. Loitsija oli sekä
lääkäri että papintapainen. Jo olennollansa vaikutti hän edullisesti
sairaasen, joka hänessä näki itseänsä jalomman ihmisen. Kuin tämän
lisäksi tuli "haltioissa" lausutut sanat, jotka runouden innostuksella
ja runopuvullisesti viehättävässä muodossa paljastivat taudin syyt eli
"synnyn" ja sitten häätivät sitä sairaasta pois, niin on arvattava,
että tämä henkisesti rauhoittui, ja se taas voi monestikin vähentää
ruumiinkin kipua, esim. kuumeessa. Silminnähtävästi on monessakin
loitsurunossa tämä juuri tarkoituksena. Kuin esim. "tulen sanoissa"
pitkä säesarja läpeensä puhutaan hyystä ja jäästä, niin löyhähtelee
niistä ikäänkuin kylmää sairaan päälle ja tämän, ehkä vaan henkisesti,
tunteminen jäähdyttää ruumistakin. -- Tähän suuntaan on Lönnrotin
mielipide loitsulla parantamisesta, ja jokainen, joka vaan on nähnyt
oikean tietäjän loitsevan, myöntää mielellään, että Lönnrotin ajatus on
oikea.

Virkavapauden ihanat päivät päättyivät joulukuun viimeiseen päivään v.
1848. Tällä ajalla oli hän saanut Kalevalan toisen laitoksen melkein
ihan valmiiksi ja sanakirjan likelle painokuntoista asua, tutkinut
sukukieliä Suomen lahden eteläpuolella sekä ulosantanut Paavo Korhosen
runot ja erään ruotsalais-suomalais-saksalaisen kielikirjan (tulkin).
Käsikirjoituksena oli myöskin valmiina "Lukemisto"-niminen teos, joka
oli oleva jonkunlainen antologia suomalaisesta kirjallisuudesta, vaan
jonka painattamis-puuhat sitten keskeytyivät. Mutta täten Lönnrot ei
vielä ollut likimaillenkaan tehnyt kaikkea, mitä oli aikonut; hän
toivoi vielä voivansa, suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmiiksi
saatuansa, tehdä ruotsalais-suomalaisenkin sanakirjan, täydellisen
suomalaisen mytologian, vertailevan kieliopin Suomen, Wiron, Wepsän ja
Lapin kielistä y.m. Samalla oli hän vierautunut lääkärin virkaan
kuuluvista toimista. Asian näin ollen otti hän rohkean askeleen. Hän
lähetti asian-omaiseen paikkaan hakemuksen, jossa hän pyytää, että
hänelle annettaisiin ero virasta ja samalla myöskin sellainen
elinkautinen eläkeraha, että hän häiriytymättä voisi teeskellä noita
vastamainittuja teoksia. Tälle hakemukselle antoi lääkintölaitoksen
päällikkö lämpimän puoltamuksen ja keisarillinen senaatti ehdotteli
myöskin sen myöntämistä, mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä
vastaus, joka näkyy perustuneen kenraali-kuvernöörin esitykseen
asiasta.[6]

Tämä vastoinkäyminen mahtoi kyllä aluksi karvastella Lönnrotin
mieltä, mutta pian lienee hän kuitenkin lohtunut, olletikin kuin
lääkintölaitoksen päällikkö näyttää omin neuvoinsa antaneen hänelle
lyhemmän virkavapauden, sillä muuten ei hän tällöin olisi voinut
olla Laukossa, jossa hän päätti Kalevala-työn ja josta lähetti
käsikirjoituksen tänne. Saatuansa tämän suuren teoksen käsistänsä,
hengähti hän vähän, ajatteli vähän omaakin tilaansa ja huomasi, kuinka
yksitoikkoinen ja sulotoin hänen elämänsä oli, hänen näin yksinänsä
eläessään. Sanalla sanoen, hän päätti naida ja jo heinäkuussa samana
vuonna toi hän nuorikon Oulusta kotoonsa.[7] Muutenkin vahvisti hän
itsellensä vakavamman kodon sillä tavoin, että osti Kajaanissa
talonpaikan, johon rakensi pulskat huoneukset. Seuraavana keväänä
syntyi hänelle Eliaksen päivänä poika, jolle tietysti annettiin tämä
nimi, mutta josta isän suureksi suruksi ei tullut pitkä-ikäistä.

Uudessa ja mukavassa kodossansa Kajaanissa ei hän kuitenkaan saanut
olla kuin muutamia vuosia. Siihen aikaan toteutui näet viimeinkin se
kauan eleillä ollut toivomus, että Yliopistoon saataisiin Suomen kieltä
varten erityinen professorinvirka. Se päivä, jolloin Keisarin
Majesteetti antoi suostumuksensa tämmöisen viran säätämiseen, oli 22 p.
Maalisk. v. 1850. Syyt tähän olivat enemmän käytännöllisiä kuin tieteen
edistystä puoltavia. Vuoden 1841 kouluasetus oli nim. määrännyt
kouluissa opittavien aineiden joukkoon suomenkin, mutta heti nousi
valitus siitä, ett'ei löytynyt opettajia, jotka olisivat tieteellisesti
kyenneet opettamaan tätä kieltä. Sen ohessa oli kirkollisenkin
hallinnon puolelta hallitukselle tullut valituksia siitä, että
papistoon tuli paljo suomen osaamattomia nuoria miehiä, joista ei
voinut olla opettajiksi kansalle. Hallitus halusi auttaa nämät puutteet
siten, että määrättäisiin useampia stipendiumeja Suomen kielen
oppimisen kehoittamiseksi, ja kääntyi tällä mielellä Yliopiston
konsistorin puoleen. Tämä katsoi (v. 1847) professorinviran säätämisen
parhaaksi keinoksi mainittujen puutteiden poistamiseen, ja tästä
seurasi tuo edellämainittu keisarillinen päätös. Kohta sen tietyksi
tultua kysyi ystävä Rabbe Lönnrotilta, aikoiko hän hakea kohta
avonaiseksi ilmoitettavata Suomen kielen Professorin virkaa. Hän
vastaa kieltävästi ja sanoo kehoittaneensa Castrénia hakemaan tätä
virkaa, lisäten että hän pitää siihen itseänsä sopivampina Castrénia,
v. Beckeriä, Aleks. Ingmania, Akianderia ja Kellgreniä, ja sitten
vasta, jos ei yksikään näistä tahtoisi virkaan ruveta, suostuisi hän
sitä hakemaan. Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän tämän samaisen
asian johdosta muun muassa: _crede mihi, bene qui latuit, bene vixit_
(usko minua, joka on hyvästi pysynyt alhaisessa tilassa, on
onnellisesti elänyt). Castrén haki ja sai viran, ja tästä ei ollut
kukaan iloisempi kuin Lönnrot, joka näin sai jäädä Kajaanin
Tusculanumiinsa entiselleen. Mutta tämä hänen ilonsa ei kestänyt kauan.
Hänen ja koko Suomen suureksi suruksi kuoli Castrén, yhden ainokaisen
vuoden oltuansa professorina. Nyt kääntyivät kaikkein silmät Lönnrotin
puoleen. Hän taas toivoi v. Beckerin tahi jonkun muun hakevan virkaa,
mutta kuin tätä ei tapahtunut ja kuin muiden kehoitusten ohessa
ylioppilaatkin Lönnrotille tehdyssä adressissa, jonka edusmiehet
kaikista osakunnista olivat allekirjoittaneet -- o niitä hyvän sovun
aikoja! -- anomalla anoivat hänen muuttamaan tänne, painui vaaka
tieteen eduksi ja Lönnrot lähetti hakemuksen sisään. Vasta keväällä
v. 1854 asetettiin hän säännöllisesti virkaan, joka sitten oli hänen
hallussansa 8 vuotta. Tärkeimpänä luento-aineenansa piti hän, niinkuin
luonnollista olikin Kalevalan, jota hän esitti kahdella luentotunnilla
viikossa, kaiken aikaa, jonka hän oli virassa. Hän käänsi tekstin
ruotsiksi ja antoi tämän lisäksi niin laveita selityksiä, ett'ei
kerinnyt enemmän kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisilla kahdella
tunnilla oli hänellä aineina eräsnä vuonna suomen kielioppi, toisena
taas suomalainen mytologia; ensi vuonna käänsi hän näillä tunnilla
muutamia epistolia alkukielestä suomeksi. Enimmin kuitenkin esitti hän
luentojensa toisena aineena uusien oppisanojen sepittämistä eri
tieteissä. Tällöin syntyivät tuo mestarillinen terminologia
kasviopissa, hänen kääntäessään Hartmanin Floraa, tällöin monilukuiset
oppisanat oikeustieteen, kieliopin ja muilla aloilla. Tätä ennen
oli hän tehnyt oppisanoja runousoppia ja luvunlaskua varten;
vanhempana auttoi hän tässä katsannossa myöskin metsätiedettä. --
Tutkinnonpitäjänä oli hän lempeä ja vähän vaativa, ehkä liiaksikin.
Konsistorin jäsenyys ei häntä huvittanut, vaikka hän ei laiminlyönyt
tämän viraston kokouksia.

Lönnrotin työnteon-voima ja hänen teostensa sekä paljous että laajuus
ovat kyllä ihmettelyn arvoiset, vaikka ne kuitenkin voipi selittää, ken
tuntee ne ehdot ja olot, joilla ja joissa hän sai tehdä työtänsä.
Luontaisesti oli hänellä erinomaisen terve ruumis. Vuoteen omana hän
tuskin lienee ollut koskaan muuttoin kuin neljätoista vuotta takaperin,
jolloin hän taittoi jalkansa,[8] ja viimein kuolinvuoteellansa. Tätä
raitista ruumista koki hän harjoittamallakin pitää hyvässä kunnossa.
Nuorena ja keski-ijällänsä oli hän hyvin ahkera kylmän veden kylpijä;
talvella hän hiihteli paljon, kesällä taas teki jalkamatkoja ja souti
mielellään. Tänne muutettuansa oli hän ahkera voimistelija ja saavutti
tässä semmoisen taidon, että hän vielä viimeisenä vuonnansa
professorina tankoa myöten kapusi ylös meidän voimistelusalin korkean
kumun lakeen. Tämän ohessa oli hän kohtuullinen ruuvissa ja juomissa,
vaikka ei suinkaan hyvän aterian ja hyvän lasin vihaaja. Ainoa
nautintoaine, jota hän rakasti tavallista enemmän, oli kahvi; sitä voi
hän juoda koska hyvänsä ja milt'ei kuinka paljon tahansa; ei missään
tarjottu parempaa kahvia kuin hänen kodissansa. Ruumiin puolesta oli
hän siis mitä parahimmin varustettu työntekijäksi. Edullinen oli hänen
virkansakin työnteolle. Siihen aikaan, jolloin hän oli piirilääkärinä
Kajaanissa, elivät ja kuolivat ihmiset, ainakin siinä seudussa,
enimmästi ilman lääkärin avutta. Eikä hänkään erittäin kehoittanut
heitä sitä häneltänsä hakemaan, vaikka hän kyllä oli valmis lähtemään
sairaan luokse, kuin pyydettiin. Ainoastaan viralliset matkat ottivat
aikaa, olletikin niin teittömässä maassa kuin Kajaanin piiri siihen
aikaan oli. Mutta vapaatakin aikaa jäi kuitenkin paljo, tehdä sitä
työtä, jota hän enimmin rakasti. Tämän lisäksi tulivat monet pienemmät
virkavapaudet, joita lääkintö-laitoksen päällikkö ei väsynyt hänelle
antamasta, ja se pitkä viiden vuoden virkavapaus vv. 1844-1848, jolla
hallitus niin tuntuvasti edisti Kalevalan toisen laitoksen ja muidenkin
hänen teostensa joutumista. Hänen pitkä ikänsä on myös otettava lukuun,
kuin on kysymys hänen tekemänsä työn paljoudesta, sillä sen kautta tuli
hänen työkautensa melkein toista vertaa pitemmäksi kuin tavallisen ijän
eläneiden kirjoittajain. Mutta oli hänellä itsellänsäkin paljo ansiota
paljosta kerkeämisestänsä. Itse sanoi hän tämän syyksi sitä, ett'ei hän
sekautunut päivän kysymyksiin eikä ryhtynyt mihinkään hänen työstänsä
syrjässä oleviin toimiin tahi puuhiin. Ajasta otti hän myös tarkan
vaarin. Piirilääkärinä ollessansa piti hän matkoillansakin aina jonkun
työn kanssansa. Jos kestikievarissa tuli odottaa hevoista, tahi
soutajia venematka-paikoilla ei ollut saapuvilla, tahi jos paha ilma
keskeytti matkanteon, aukasi hän laukkunsa ja rupesi kirjoittamaan.
Näin ei keskeytys tullut ikäväksi, työkin edistyi aina jonkun askeleen
eteenpäin ja lausuma _nulla dies sine linea_ (ei yhtään päivää piirtoa
tekemättä), jota hän koki noudattaa, tuli toteutetuksi. Tämmöistä
matkatyötä on esim. Kantelettaren 3:n osan esipuhe, joka on annettu
"Matkalla Sotkamon pitäjässä" silloin ja silloin.

       *       *       *       *       *

Lönnrotin ansiot Suomen kielen edesauttamisesta ovat useinkin tulleet
väärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat
lukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita
ansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on
Kalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa
inhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja
sananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin
runoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja
vielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi
kirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet
kirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka
useinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita
lausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä
voitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle
kirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on _nyt_ jokaisen sivistyneen
Suomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä
murteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli
myöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden
käyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden
katoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena
vahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön
joudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä
tutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen
taivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa
ruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen
käyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita
sepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä
kaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta
suomalaisen proosan "isäksi" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa.
Sillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna,
olipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot -- paitse
virrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän -- jättänyt jälkeensä
käsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua
jo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen
(paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän
proosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin
semmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys
olisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi
proosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi
puhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ,
jonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan
tarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti,
kirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua
toisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset
participi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain
klassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan.
Tämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin
hänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen
Beckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä "Muistelmia
ihmisen elosta kaikkina aikoina"). Osoittaakseni, mitä tällä
kreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa
proosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita "Muistelmista".
Niin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.

Tätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset)
jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki
jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton
senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua,
lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki
järsimään (s. 4).

Eräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.

Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin
sanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen
kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin
lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä
ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja
unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu
kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä
olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys
huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä
Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän
kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille
olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden
neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona
(s. 58).

Myöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa
luonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja
yksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja
kauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä
edelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa
Lönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa.
Se oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin
vielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen
kirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin
määräten, _oululaisuus_, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti
t:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi
siinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin
sanoissa: _sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy_ (pysyi),
_tapahtu_ (tapahtui). "Muistelmien" lopulla tulee vielä tuokin
oululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim.
_oikiasa pääsä_, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin
suomentama.

Vaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava
proosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy,
välillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle,
jolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa
nykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon
kuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia
liikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa
uudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos
edellistä laatua on Salamniuksen tunnettu "Ilolaulu Jeesuksesta";
itä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän
vuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa
kansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli
talonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan
tavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k.
arkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin
virsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan
joku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini
(k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi
siinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä
jälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15
käännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita
Ehrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän
sivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse
runousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on
ensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta
poikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole
typistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta
perustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja
outoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille
aivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten
kieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin
näissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä
kuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi
"Muistelmien" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen
kuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta
runomuodosta. Mutta laulurunossa! "Laulussa kuin korko poljetaan",
sanoivat laajuuden vastustajat, "saavat sanat kokonaan luonnottoman
äänen ja tulevat ymmärtämättömiksi." "Niinpähän vanhassa runossakin",
sanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, "koron
polkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja
näiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren
nautinnon." Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli
sekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle,
ei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin
nykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes
rauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen
vaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä
runonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä
yksinomaisesti, viljeli, nim. _virsissä_, ei hänkään polje korkoa
muualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin
sovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.

Lönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus
v. 1863 asetti uuden komitean tekemään suomalaisen virsikirjan
ehdotusta, ja Lönnrotkin tuli tämän komitean jäseneksi. Pian oli hän,
vaikka ijältänsä jo seitsemännellä kymmenellä, kaikista virein komitean
töissä. Uusien, omien virsien teosta kieltäytyi komitea jo alussa, ja
piti korkeinna toivomuksenansa niistä kallisarvoisista virsiaarteista,
joita jumalisempina ja uskovaisempina aikoina kuin meidän on syntynyt
ruotsin, tanskan ja saksan runoutten alalla, onnellisesti valita ja
taitavasti kääntää Suomen seurakunnalle sopivia virsiä. Tämmöiseen
työhön olikin Lönnrot ihan omansa. Hänessä eli uskonnollinen hartaus,
jumalanpalveluksessa kävi hän mielellään, toimittipa sitä itsekin
oikein tuomiokapitulin luvalla monta vuotta Sammatin silloin
papittomassa kirkossa, ja tunsi kirkollisen ja raamatunkielen hyvin.
Tämän lisäksi tuli, että hän paremmin kuin kukaan muu tunsi suomalaisen
runoudenkin kielen ylipäänsä. Ei siis kumma, että komitean tehtävä
enimmäkseen joutui Lönnrotin hartioille. Sen muut jäsenet kyllä
suorittivat myöskin osansa alkutyöstä. Mutta yhteis-istunnoissa
sai hän usein tehdä niihinkin korjauksia, ehkä hekin toisinaan
keksivät semmoisia Lönnrotin virsiin. Komitean olinaikaa kesti
yhteensä kahdeksan vuotta, ja tällä ajalla kiihtyi vaan Lönnrotin
virrentuottamisen into, niin että hän komitean toisesta ehdotuksesta,
jota hän ei kaikin paikoin hyväksynyt, v. 1872 antoi oman laitoksensa,
nimellä "Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi", joka
sisältää 413 virttä, saman määrän kuin vanhakin virsikirja, jonka
sijaan se oli aiottu. Hänen tuotteliaisuutensa tällä alalla ei tauonnut
vielä tähänkään. Yhä korjaeli hän entisiä virsiänsä ja laittoi uusia.
Vielä kuolinvuoteellansakin harrasti hän tätä työtä; viimeiset rivit,
valitettavasti niin vapisevalla kädellä kirjoitetut, ett'ei niitä voi
lukea, on hän piirtänyt paria kolmea päivää ennen kuolematansa. Vuotta
ennen tätä sai hän tilaisuuden antaa 1872 vuoden virsikirjastansa
uudennetun laitoksen, nimellä "Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja",
johon hän otti 500 virttä; tämän komean painoksen varusti sen
kustantaja herra kirjankauppias G.W. Edlund myöskin nuoteilla. Tähän
laitokseen on Lönnrot tehnyt tarkan luettelon virsien alkuperäisistä,
muukalaiskielisistä kirjoittajista, ja toisessa luettelossa osoittaa
hän, mikä komitean jäsen minkin virren on laittanut suomenkieliseen
asuun. Tämän mukaan on kirjan 500 virrestä 136 Lönnrotin käsialaa.
Näistä ilmoittaa hän saaneensa noin pari kymmentä arkkiveisuista eli
"arkkivirsistä", joiksi hän kutsuu arkkiveisuja hengellisestä
sisällyksestä; noin puolikymmentä on hän varustanut kysymysmerkillä,
joka tietää, että Lönnrot ei ole muistanut niiden lähdettä eli
alkuperäistä; ja 6 virttä seisoo ilman muutta osoituksetta kuin hänen
nimimerkkinsä; ne ovat siis Lönnrotin itsensä tekemiä. Luku 136 ei
kuitenkaan ilmoita hänen laittamiensa virsien oikeata määrää. Se on
lisättävä ainakin puolella niitä likemmäksi 70 virttä, jotka ovat
merkityt L:llä, professori von Essen'in merkillä, sillä enimmät näistä
ovat syntyneet Lönnrotin ja von Essen'in yhteistyöllä edellisen luona
Sammatissa. Ja näinkin saatu lukumäärä on vielä lisättävä jollakulla
satasella semmoisia virsiä, jotka jäivät käyttämättömiksi niihin
sanomalehtiin tahi virsivihkoihin, joissa hän ne ensin julkasi.
Lönnrotin kynän kautta kulkeneita virsiä on siis lähemmäksi 300. Hänen
omatekoisista virsistänsä ovat n:o 139 ja n:o 140 kaksi kaunista
loppiaisvirttä, n:o 200 ja n:o 210 proosallisia evankeliumi-virsiä,
n:o 376 välttävä ehtoovirsi, ja n:o 492 on, merkillistä kyllä,
valtiopäivä-virsi.

Vaikka Lönnrot siis ei itsestänsä tuottanut ja keksinyt tämänkään
runolajin alalla paljon, niin ansaitsee hän Suomen kansalta ikuiset
kiitokset siitä uutteruudesta ja taidosta, jolla hän saattoi muiden
tekemiä virsiä Suomen kielen pukuun.

Edellisistä uudemmista virrenteon-yrityksistä eroavat ne siten,
että niissä on tuota _cantabile_, joka kaikessakin laulurunoudessa,
mutta enimmin virsissä, on välttämätöintä, tahi, toisin sanoen, että ne
ovat helpot laulaa ja täysisäkeiset, olematta kuitenkaan pitkäpiimäiset
niinkuin "Uudet Wirret". Niistä eroavat ne siinäkin, että maallinen
kansanrunous on kielessä ja runopuvussa tehnyt niihin edullisen
vaikutuksen; täältä tullutta on esim. alkusointu, jonka käyttämistä
virsissään Lönnrot ei ollenkaan ole kamoksunut, missä se helposti
tarjoutui. Vanhan virsikirjan typistetyt ja pahoin ruhjotut sanat eivät
voineet muuta kuin kauhistaa häntäkin, jonka korva oli tottunut vanhan
runon täyteläisyyteen; häntä ei siis minkäänlainen runomitan ahtaus
voinut saada käyttämään muita lyhennyksiä kuin luvallisia. Runojen
muistamisen ei hän antanut viehättää itseänsä yleisen hengellisen
kielen alalta, ja sanojen käyttämisessä oli hän niin varova, että monta
monituista kertaa eri ajoilla muunteli jotakuta vaikeampaa paikkaa,
kunnes se täydellisesti vastasi hänen arkatuntoisuutensa vaatimukset.
Mitä Lönnrotin virsien sisällykseen tulee, jätän minä sen muiden
arvosteltavaksi, jotka tämän ymmärtävät paremmin tehdä kuin minä,
huomauttaen näille vaan sen, että sisällyksensä saivat hänen virtensä
enimmäksi osaksi semmoisista virsiteoksista, jotka hän tapasi yleisesti
hyväksytyissä ulkomaisissa virsikirjoissa, ja että Lönnrot ei
suinkaan pilannut alkuperäisiä teoksia antaessaan niille suomalaisen
puvun. Osoittaakseni, kuinka ihanalta virsi voipi kuulua Suomen
kielellä otan tähän lopuksi alku-puolen virttä 168 ("Kristuksen
taivaasen-astumisesta"), käyttäen sekä 1872 että 1883 painosta, siitä
syystä, että Lönnrot jälkimmäisessä on tähän virteen tehnyt muutoksia,
joista muutamat ovat parannuksia, mutta toiset minusta tuntuvat
huononnuksilta. Täten kuuluvat tämän virren neljä ensimmäistä värsyä
näin:

    Jo, Jesus, Isäs kunniaan
    Sä olet meiltä mennyt.
    Ja tänne vähäks ajaks vaan
    Mä olen jälkees jäänyt
    Waeltamahan vieraana
    Wiel' isän' maasta kaukana.

    Se isänmaa on ylhäällä,
    On taivahassa aina,
    Ei siellä suru sydäntä,
    Ei murhe mieltä paina,
    Ja Herran kirkkaus ainiaan
    Sen täyttää ihmevalollaan.

    Ehk' eivät sinne silmäni
    Nyt kannatakaan vielä,
    Niin kuitenkin mun ääneni
    Jo nytkin kuullaan siellä;
    Ja usein, kuin mä huokaan vaan,
    Jo vastauksen sieltä saan.

    Myös usein uskon silmillä
    Saan sinne tähtäellä,
    Ja toiste toivon siivillä
    Likemmä liidätellä;
    Mut sitten taasen katoaa
    Pois edestän' se riemun maa.

       *       *       *       *       *

Mutta mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi
kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan,
maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen.
Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin
runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten
määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on
mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri
mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden
ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin
vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin
jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan
pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin
lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä,
karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on
_rakkaus_, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja
täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten
ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä
olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa
ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat joilla nämät
omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat
ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi
ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten
ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset
mellastavat elämän turhuuden-markkinoilla. Näitä valituita oli
Lönnrotkin.

Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen
pitkällinen sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana
vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin[10] silloisen
kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle
toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että
hän vielä keski-ijällänsäkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja
siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät
ijäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden
pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekin on
annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut
raha-avuillakin, ja minkämuotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot
eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan-virasta erotessaan näytä
olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi
ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa
painatti I:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt
hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja
nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden
ja ahneudenkin muodossa heidän vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo
luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päin vastoin oli
hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta
on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista
varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt
avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä
tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin
vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa,
joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania,
muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi
pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään. Polvila, se
oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet
Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on
näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka
päivä, kuin ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella
hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja
tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku
myötäseuraava henkilö palautti venheen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot
sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa
näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi
hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä
Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa
aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa
kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten
kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti
hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä
syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi
miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,
silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,
muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin
torpassa.

Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä
neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.
Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo
Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin
varatoin, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin
tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa
hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman
poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi
näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kuin tapaturmainen
kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot
täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän
rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen
huolta; v. 1849 kirjoittaa hän nim. ystävällensä Rabbelle tänne
Helsinkiin, että Rabbe laittaisi hänen täällä (luultavasti
palveluksessa) olevan sisarensa kätilöimen oppiin. Tämä sisar taisi
olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui
hyviin varoihin.

Hyväsydämisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa
pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä
silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja
hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan
riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin-kulloin yritti
joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei
vastannut, piti toisenkin pian tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä
menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla
aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta
(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen
auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakin. Töistänsä
ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan
antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkään. Kuinka vähän hän
teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän
niihin pannut nimeänsä, Esipuheiden alla vaan tavataan hänen
kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E.L. Ainoastaan Sanakirjassa on
tästä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,
ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt
mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.
huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista
edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että
kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,
ei liene moitittava.[11] Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta
juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla me
kaksi vuotta takaperin (keväällä v. 1882) emme voineet olla viettämättä
sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea
piinaviikko.

Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen
tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat
olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan
kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden-uskoansa ei hän
koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen
kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta
oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys
Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan
onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä
päästä elämästä.

Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen
edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea
tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin venhe hänen
virtaa laskiessaan törmäsi vedenalaiselle kivelle ja kaatui. Tämä
tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna, luultavasti v. 1839. Hän oli silloin
ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan venheellä kaupunkiin
päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo
nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja
ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle,
turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta
myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen
puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä
luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin
toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. --
Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita
surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan
puolisonsa[12] ja sitten, pitemmillä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme
tytärtä.[13] Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut
hänen esikoisensa vuoden vanhana pois.

Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat,
näkyy parahiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa
v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi
lasta. "Olen kokenut itseksi", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä,
"sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei
auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet,
sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi
lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle
hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa
tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon,
mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"[14]

Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti
suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein
aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen
mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin
hän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut
jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri
sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä
keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja
tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita
hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli
nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,
olletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin
häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.
Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian
ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä
myöskin se _incognito_ (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne
_qui-pro-quo't_ (erhetykset), jotka siitä seurasivat.

       *       *       *       *       *

Tällainen oli meidän rakas opetus-isämme.

Hänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen
terveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka
tähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen
nukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin
kirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli
saattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset
olivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin
oli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä
olevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut
lähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista
ja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja
kukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin,
nim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta
yliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn
seppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä
on mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa
kansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä
edusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun
Tuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri
Osakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran
kuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto
yhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa
keväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni
vähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin
oli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja
lämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän
vaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä
pantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut
Suomen köyhimpiä lapsia!

    Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
    Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin:
    Waan Sun henkesi heelmät
    Meille ainainen aarre on.

    Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa',
    Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:
    Ei sun muistosi muutu,
    Eikä unhotu ansiotyös'.

    Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön,
    Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai,
    Mutt' ei laulut Homeeron
    Unhotuksihin jääneet, ei.

    Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur',
    Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie,
    Lemmin sankarin uljaus
    Unhoon Suomessa eivät jää.

    Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur'
    Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa,
    Äitin-rakkauden töitä,
    Tiedon tenhoa ihmehtii.

    Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
    Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös
    Niinkuin Alppien huippu
    Loistaa laajojen maiden taa'.



Viiteselitykset:


[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa
Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen
vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja
rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen
saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle
kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka
oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n
huhtik.) nimen _Eliaksen_, jolloin kastaminen tapahtui.

[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran_ perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli
"Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä
tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että
tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän
kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta
kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät
kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin
nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p.
Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran
perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä
(kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.

[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä
runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset
laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli
tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua"
(laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa.
Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli
se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut
puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin
oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä
viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.

[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.

[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen,
joka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa
pitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä
kuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla
vasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä
ei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs
katselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä
uteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa
käteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi
hänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin
luona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana
aamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli
ollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä
oppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina
tarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän
myöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän
kirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava.
Tämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä,
jotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät
mukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla
voi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden
tupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli
yhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka
kautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi
käsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.

[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman)
että Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja
400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä
neljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas
Aleksander Menschikoff.

[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen
tytär.

[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa
Perttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari
sitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana,
ilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin
hänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin
ollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana
ollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei
mitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä
virsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan
terveeksi. Oli se luonne, oli se mies!

[9] Alussa menetteli hän liian vapaasti oppisanojen sepitsemisessä.
Täten tehtyjä ovat esim. _tiedoitsema_ filosofia, _tähtilöimä_
tähtitiede, _maidelma_ maantiede j.m.

[10] Kotiopettajan paikan yliopisto-kaupungissa. Semmoinen on helposti
arvattavista syistä ylioppilaalle paljoa edullisempi kuin
kotiopettajana olo maalla tahi muissa kaupungissa.

[11] Ulkomaalla huomaittiin hänen arvonsa jo aikaiseen. Niin kutsuttiin
hän jo v. 1850 Berlinin tiede-akatemian kirjeenvaihtaja-jäseneksi,
kunnia, jota kukaan muu Suomalainen tuskin lienee saanut.
Sitten kutsuttiin hän samanlaiseksi jäseneksi v. 1859 Unkarin
tiede-akatemiaan ja v. 1876 Pietarin samanlaiseen akatemiaan.
Ruotsista annettiin hänelle Pohjantähden ritarinristi v. 1865.
Erinomaisen kunnian-osoituksen sai hän v. 1872 Preussistä,
kun hän hän kutsuttiin _Pour-le-mérite_-ritarikunnan jäseneksi.
Arvataksemme oikein tämän kunnioituksen arvon tulee meidän tuntea
tämän ritarikunnan omituinen laitos. Siinä ei saa yhden ajoin olla
useampia kuin 55 jäsentä, joista 30 saksalaista ja 25 ulkomaalaista,
ja siihen otetaan sekä tiedemiehiä että taideniekkoja. Kuin joku
ritari kuolee, määrää kuningas, kummastako luokasta, tiedemiestenkö
vai taideniekkojen, uusi ritari on valittava. Jokainen ritari
lähettää tällöin sen miehen nimen, jonka hän katsoo ansainneimmaksi,
ritarikunnan kanslerille, ja tämä sitten lähettää kaikki vaaliliput
kuninkaalle, joka nimittää enimmät äänet saaneen ritariksi.

[12] Hän kuoli 21 p. heinäk. v. 1868.

[13] Heidän nimensä olivat _Maria, Elina ja Thekla_. Ainoastaan yksi
tytär, vanhimman jälkimmäinen, _Ida_ jäi vanhukselle hänen elämänsä
lopun iloksi ja suloksi.

[14] Kuin Herra G.W. Edlund otti tämän kirjoituksen kustantaaksensa eri
kirjasena, päätti hän paitse kuvia teettää siihen myöskin mukauksen
Lönnrotin käsialasta. Täksi valittiin juuri se kirje kokonaisuudessaan,
josta ylläoleva ote on otettu. Mukauksen näkee lukijan tähän vihkoseen
liitettynä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrot - Elämä-kerrallisia piirteitä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.