Title: Antikristukxen ihmetyöt
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Antikristukxen ihmetyöt" ***


ANTIKRISTUKSEN IHMETYÖT

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suomensi Jaakko Suomalainen



WSOY, Porvoo, 1910.



    "Kun Antikristus saapuu,
    näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta.
    Silloin vallitsee suuri nälänhätä ja
    Antikristus kulkee maasta
    maahan ja jakaa leipää köyhille.
    Ja hän on saapa paljon puoltajia."

                                      Sisilialaisesta kansantarusta.



SISÄLLYS

Johdanto.

1. Keisarin näky. 2. Rooman pyhä lapsi. 3. Katusululla

Ensimäinen kirja.

1. Mongibello. 2. Fra Gaetano. 3. Kummisisko. 4. Diamante. 5. Don
Ferrano. 6. Don Matteon tehtävä. 7. San Pasqualen kellot. 8. Kaksi
canzonia. 9. Pako. 10. Sirokko. 11. San Sebastianon juhla.

Toinen kirja.

1. Suuren miehen puoliso. 2. Leipää ja leikkejä. 3. Aracoelin hylkiö.
4. Vanha kärsimyshistoria. 5. Rautainen rannerengas. 6. Fra Felicen
testamentti. 7. Ihmeen tapahduttua. 8. Jettatore. 9. Palazzo Geraci ja
palazzo Corvaja. 10. Falco Falcone. 11. Voitto.

Kolmas kirja.

1. Keidas ja erämaa. 2. Palermoon. 3. Kotiintulo. 4. Vain tästä
maailmasta. 5. Muuan Signorellin fresko.



JOHDANTO.


    "Kun Antikristus saapuu,
      näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta."



Ensimäinen luku.

KEISARIN NÄKY.


_Se tapahtui siihen aikaan_, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes kuninkaana Jerusalemissa.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli
maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut
luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta
eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei
saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä.
Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli
kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat
olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa
haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi
astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken
erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut.
Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi.
Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset
uskaltaneet levittää tuoksuaan.

Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet,
koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat
esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla
suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut
avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.

Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta
Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia.
Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet
keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat
hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut
heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat
sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä,
ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin
haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien
uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.

Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin
korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka
kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä
neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä.
Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä
yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat
kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta,
mitä tarvittiin uhraamiseen.

Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen
vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan
ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että
jotain erikoista oli tapahtumassa.

Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla
kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat
ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten,
että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle.
Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha
sibylla.

Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät
koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari
olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen.
"Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta
kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä
on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle,
hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että
tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"

He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen
ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta
hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion
äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön.
Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin
jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain,
hän, tällaisena yönä!

Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä
pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä.
Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina
kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja
kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa
täytyi olla tapahtumaisillaan.

Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat
keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti
henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen
ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan
tervehtimään hänen haltijaansa.

Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt
katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli
tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan
ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen
jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän
kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan
lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti
kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli
vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa
petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset
pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä
paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat
edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle
ihmisten viereen.

Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen
takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin
alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari
otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä
olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä
ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.

Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan
sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.

Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan
paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä,
joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin
huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti
katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen
leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia,
jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin
avaran aukean yläpuolella.

Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui
keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin
ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa
äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis
hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja
rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne
onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.

Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan
enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui
niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja
näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat
korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut.
Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu,
ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana
kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he
lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan
ihmeestä.

He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla
seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi
sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin
hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja
paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun
he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat
keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se
oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä.
Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän
enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle
vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin
sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien
säteilystä.

Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi
koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla,
voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta
hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat
heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet
tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa.
Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin
olkapäille.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta
hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he
huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala,
jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."

Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat
keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se
herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja
kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut
syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä
vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä
ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti
ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.

Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria.
Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän
osoitti kauas itään.

"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni
hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja
hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa
ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti
polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.

Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala,
jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"

Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.

Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä
alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä
muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli
sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko
maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:

    "Maailman uudistajaa
    Kapitoliumill' jumaloidaan,
    Kristusta, Antikristusta,
    vaan ei ihmistä kurjaa."

Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten
keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.

Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta
hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne
pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen _taivaan
alttari_, Ara coeli.



Toinen luku.

ROOMAN PYHÄ LAPSI.


_Kapitoliumin kukkulalla_ oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei
se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli
kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään,
lähestyykö vihollinen.

Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika.
Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli
näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen
vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta
kerran palveltavan Kapitoliumilla.

Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat
kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa
linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää
Antikristusta.

Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa
oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana
Kapitoliumilta.

He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä
ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi
tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä
Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he
liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten
kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.

Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?
Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."

Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu
mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."

Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia,
katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.

He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän
aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät.
Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan
kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."

He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että
uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman
ja väkivallan uudestisyntymys.

Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen
ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin
Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu
kuin Kristus oli ollut halveksittu.

Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä.
Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että
veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut
mitään rauhaa.

Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he
huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"

Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja
lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat
kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".

Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi,
etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille
raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen
tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä
lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit
näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä.
Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin
jälkeen.

Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä
Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku
munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä
lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun
kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt
vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa
oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa,
niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä
oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti
koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka
olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään
tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta
ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut
kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja
sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta
Kapitoliumilla."

Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen
itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen
pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän.
"Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki.
Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa
rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta.
Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."

Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti
säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten
suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta
palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt
hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa
suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun
valtakuntasi täytyy pysyä."

Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja
rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla
olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.

Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi
aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin
yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.

Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin
mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty
munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin
suurena kunniana Jumalan edessä.

Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä
voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä
kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.

Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi
Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut
voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan
hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja
myymään sen hänelle.

Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan
mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä
kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.

Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei
hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla
tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän
ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja
polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden,
kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen
tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin
kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.

Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta
englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli
aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun
munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja
värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut
värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä
rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla
maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän
kuvan kaltainen.

Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät
olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi
koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja
rannerenkaita ja jalokiviä -- mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia
-- ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen
oikean ja alkuperäisen.

Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun
valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän,
ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin
hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä
väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa:
'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."

Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi
Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.

Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi
avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti
olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin
sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki
palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän,
ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.

Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan
rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen
kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa
marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon
oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli
rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten
tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian
sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu
paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola
oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin
basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen
Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.

Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän
oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään
tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi
hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain
jäljennös."

Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun
tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille:
"Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain
tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja
kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään!
Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin
juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle
sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"

Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui
kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi,
tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt,
kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin
kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne
lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään
niin ihanassa."

Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja
puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi
seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo,
ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei
voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että
Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät
rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä,
missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin
luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin
nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin
terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko
luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki,
joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja
luulivat, että Antikristus oli tullut.

Mutta kun avattiin -- kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni
Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen
kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!

Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki,
että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut
yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon
köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta
rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.

Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka
hän oli joutunut yöhön.

Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit
jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen
hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.

Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa
sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet
hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa
lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman
pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"

Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin,
löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus:
"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.

Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:

"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin
ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta
juhlaa.

"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti
ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä
muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara
ohitse.

"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on
merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.

"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt
tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän
on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi
ollut tuo suuri ihmeittentekijä.

"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe
on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.

"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme
tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta
nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.

"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja
täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."

Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan,
astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat
korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta,
jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan
päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja
heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.



Kolmas luku.

KATUSULULLA.


_Kun rikas englantilaisnainen_ aamulla heräsi, huomasi hän kuvan
kadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän
arveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja
hän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.

Niin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka
veivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta,
sillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti
kuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen
taas saliinsa.

Mutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että
kruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen
kuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat
kirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: "Minun valtakuntani on
vain tästä maailmasta".

Silloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että
oikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.

Hän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä
omakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta,
sillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.

Mutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti
sitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.

Hän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten
kulki kuvakin ympäri koko maailman.

Ja kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin
vähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän
mikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka
messinkisormuksineen ja lasihelmineen.

Kun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut,
kuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle,
joka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. --

Kerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva
saapui Parisiin.

Kun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat
hurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja
ja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat
niitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin
ajopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.

Kun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan,
hyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä
ja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.

Kun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten
joukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista
matkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa
Aracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.

Väki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin,
että kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja
sille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.

Se kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä
kumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne
sanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: "Minun valtakuntani on vain
tästä maailmasta."

Mies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva
sai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja
asettivat sen sinne kuten lipun.

Katusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä
työmies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan.
Hän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä
oli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä
parantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja
miettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi
hän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.

Hän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen,
että se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin
ratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen
saavuttaisivat paremman aseman.

Niin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen
ympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän
kurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.

Mutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni
kuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun
korkeimmalla harjalla.

Joka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat:
"Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Viimein hänestä tuntui,
että sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen
silmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.

Hän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi
ampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli
etsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille.
Tuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.

Hän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: "Teidän
valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa
rikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää
kaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne
vertaisia.

"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö,
älköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.

"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta,
joka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

Kaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä
katusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas
aseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.

Pian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se
vallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat
kapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa
kaupungissa.

Silloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen
kadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei
kaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka
Aracoelista oli ulos heitetty.

Mutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa
uutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen
oppi.

Ja se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko,
niin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on
kokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.

Ja samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: "Minun valtakuntani on vain
tästä maailmasta."

Ja vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja
unohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman
koettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.

Se leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä
on monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa
kaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia
enemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen
aikojen.



ENSIMÄINEN KIRJA.

    "Silloin vallitsee suuri nälänhätä."



Ensimäinen luku.

MONGIBELLO.


_Palermossa_ eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen
nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi
ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään.
Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta
nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet
hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja
kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata
häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen
sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä
oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet
pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se
nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi!
Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa
hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa
pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa
signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja
hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen
ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat
mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu,
ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä
niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos,
siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt
kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä
kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli
ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli
lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka
olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon
oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen
matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli
täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka
iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan
sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli.
Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin
Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika
veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa
tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että
pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät
nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte
Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on
maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat
polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi
houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori
Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella,
tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia
myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät,
mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta,
aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli,
vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja
donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli
oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa
ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä
oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta
metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet,
vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin
kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että
niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa
suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli
jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi,
jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset
ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä
maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea
syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli
niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava
kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla,
kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli
valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi
olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja
punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin
pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika
ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita,
että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna
Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran
kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia,
ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota.
Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen
haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan
oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka
kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut
vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän
arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä
vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei
luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan.
Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan
samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi
siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa
tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa,
heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun
Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen,
aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin
Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se
kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi
vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä
kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän
katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen
verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano
todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä
kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli
myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä
otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä
oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja
kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna
Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi
pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta
enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat
pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava
voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä
tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut
olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa,
minusta tulee munkki." -- "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän
alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt
tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren
eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta
tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran,
puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat
siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa
arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista
kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman
kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja
noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin,
silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja
kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä
kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen,
kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet
päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä
kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei
ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi
ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi
ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä
oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa
ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se
muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa
pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään
muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti.
Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli
saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt
johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi.
Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein
uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy
mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän
tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan,
ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten
kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli.
Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada
sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan
pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai
makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro.
Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli
kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu
päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan
käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä
luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi?
Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei
donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi
sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen
kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin
Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.
Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.
Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki
talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin
Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi
korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten
se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän
väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei
ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta
ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu
kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja
vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta
senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi.
Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin
ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo
Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa
Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja
näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat
omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat
rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta
näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef
taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan
kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan
ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää
Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi.
Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja
kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne
ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut
mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät
molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu
sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan
vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut
siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei
huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa
oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa
vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri
sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla
pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä.
Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen
kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei,
siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen
puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen
mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin
se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä.
Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä
muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään
munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan.
Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari
kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän
alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa.
Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa
etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja
vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen.
Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta
saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen
aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli
seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän
oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä
oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä
piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja
toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli
laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä
saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi
kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan.
Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater
Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin
tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä
ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli
Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta
apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli
hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen
olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla
puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten
möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli
aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte
Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli
mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut
läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin
niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua.
Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä
siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet
tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki
riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla
heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä
Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano
itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi
maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!
Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle
Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata
parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että
hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta,
mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi
tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain
talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia
ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu
unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki.
Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli
suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä
sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan
voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että
senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä
halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna
Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen
siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef
oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta
Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka
ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko
suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin
paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven
ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi
sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano
saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.
Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen
tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi
entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa
Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin
koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit
ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä
houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi
vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen
täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän
kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän
kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi
nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin
takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne",
sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet
luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin
onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti
vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen
jälkeensä sulkeutunut.



Toinen luku.

FRA GAETANO.


Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin
onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli
tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä,
mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla,
joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna
Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei
saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen
torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui
raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon,
joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin
kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja
ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan,
että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen
läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän
tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja
painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata
kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen
saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä
puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa.
Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen,
siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa
johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin.
"Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui
kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin
tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi
tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina
täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän
kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi
huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä
erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti
Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan
kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet
päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä
ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna
Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello
merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen,
että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi.
Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa
pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja
söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren
ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta
erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja
elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä,
hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään
kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen
vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän
eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa
hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan
kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla
hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen
ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa,
mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa.
Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää
kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän
pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä
etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän
nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat
salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin
myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita.
Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti
häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka
surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka
hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan
donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi
hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä
Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli
lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa
ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan
kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi
takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi
Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater
Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut
liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin
edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan
polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi
polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen
vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa,
"sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan.
Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että.
hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna
Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja
huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan
tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja
Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja
kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta
kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja
huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan
suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät
pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä
koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen...

       *       *       *       *       *

Ah... Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa
ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla
kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta
donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme",
sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman
luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään
sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki
tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso
tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään
Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi
kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet
hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän
tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi
poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy
palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on
jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään
syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan
takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti
sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja
satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi
muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin
ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti
kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki.
Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja
isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin
voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä
päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin
putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta
vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin.
Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä
pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja
rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta
tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta
erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi
hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua
luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että
häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi
donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!
Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin
unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin
unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut,
sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon
toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja
ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti
hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani,
ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin
teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä
kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti.
Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä
äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan,
ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli
iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle
vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki
ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa
teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä
näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä.
'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse
lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti
sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin
palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia,
donna Elisa."



Kolmas luku.

KUMMISISKO.


_Sisilian_ jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja
enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen
ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka
kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen
tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan
ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies
haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja
että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen
uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän
hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin
kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa
rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret
saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta
näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset
lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen
kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas
kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle
maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön
typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli
punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa
kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän
oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa
oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä
tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan
Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä
oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli
puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli
kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja
ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin
saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he
kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.
Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere
Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat
lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren
tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin
pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret,
mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin
kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti
vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen
ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian
kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia
granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he
pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

    Sisko, sisko, sinä mun
    oman' olet, minä sun.
    Kotini sun kotisi,
    leipäni sun leipäsi.
    Sun on mainen onneni,
    taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina,
ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun
piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin
omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan
Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran
iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin
taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä.
Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä.
Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä
tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa
Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä.
Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa
oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi
Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan
donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin
ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä
suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan.
"Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen
kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat
silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello
kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne
Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta
vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun
mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli
pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli
huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello
kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli
koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun
taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan,
eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli
käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota
silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli
tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja
asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut
jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy
asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi
olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen,
oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri
tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt
kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti
eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut
koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan.
Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja
varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua
kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi
kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt
menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa
koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan
sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu!
Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi
hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.

"Ostakaa minulta sanomalehti, signora, ennenkuin lyötte!" sanoi poika.
Giannita osti sanomalehden ja alkoi lukea. Hän löysi heti selonteon
Palmerin jutusta.

"Koska juttu käsitellään tänään oikeudessa", kirjoitti sanomalehti,
"teemme siitä tässä selkoa".

Giannita luki lukemistaan. Hän luki uudelleen ja uudelleen, ennenkuin
ymmärsi. Eikä hänen ruumiissaan ollut yhtään ainoata lihasta, joka ei
olisi tärissyt kauhusta, kun hän viimein ymmärsi.

Hänen kummisiskonsa isä, jolla oli ollut suuria viinitarhoja, oli
joutunut perikatoon, sillä maakirput olivat hävittäneet hänen
tarhansa. Ja se oli kaikkein vähintä. Hän oli tyhjentänyt erään
hyväntekeväisyysrahaston varat, jotka olivat hänelle uskotut. Hänet oli
vangittu ja tänään tuotaisiin hänet oikeuden eteen.

Giannita rutisti kokoon sanomalehden, viskasi sen maahan ja polki sitä.
Parempaa ei ansainnut se, joka toi tuollaisia uutisia.

Hän oli aivan tyrmistynyt siitä, että juuri nyt sellaista piti sattua,
kun hän ensimäistä kertaa kahteentoista vuoteen tuli Cataniaan. "Herra
Jumala", sanoi hän, "onko tällä joku tarkoitus?"

Kotona Diamantessa ei kukaan ollut viitsinyt kertoa hänelle
koskaan, mitä tapahtui. Kohtalo oli tuonut hänet tänne juuri
oikeudenkäyntipäiväksi.

"Kuulkaas nyt, donna Alfari", sanoi hän, "tehkää mitä tahdotte, mutta
minun täytyy mennä oikeussaliin."

Giannitassa oli lujuutta. Mikään ei voinut häntä horjuttaa. "Ettekö
ymmärrä, että juuri tämän vuoksi eikä suinkaan teidän tähtenne Jumala
pani teidät ottamaan minut mukaanne Cataniaan?" sanoi hän Rosa
Alfarille.

Giannita ei hetkeään epäillyt, ettei tässä olisi ollut jotain
yliluonnollista.

Rosa Alfarin täytyi antaa hänen mennä, ja kyselemällä hän löysi
oikeuspalatsin. Hän asettui sinne katupoikien ja roskaväen joukkoon
kuulijainpaikalle ja näki cavaliere Palmerin syytettyjen penkillä.
Hän oli hieno herra, jolla oli vaalea pujoparta ja vaaleat viikset.
Giannita tunsi hänet.

Hän kuuli, että cavaliere Palmeri tuomittiin puoleksi vuodeksi
vankeuteen, ja hänestä tuntui yhä selvemmältä, että hän oli kuin
Jumalan lähettiläs. "Nyt tarvinnee kummisiskoni minua", ajatteli hän.

Hän meni takaisin kadulle ja kyseli palazzo Palmeria.

Tiellä muutamat vaunut ajoivat hänen ohitsensa. Hän katsahti niihin
ja näki vaunuissa istuvan naisen silmät. Samassa tuntui kuin joku
olisi sanonut hänelle, että siinä oli hänen kummisiskonsa. Hän, joka
ajoi, oli kalpea ja istui kumarassa ja hänellä oli rukoilevat silmät.
Giannita tunsi heti rakastavansa häntä suuresti. "Sinähän olet minut
niin monasti tehnyt iloiseksi", sanoi hän, "senvuoksi että olen sinulta
odottanut iloa. Nyt voin sen kenties palkita."

Giannita tunsi olevansa täynnä hartautta, kun hän nousi palazzo
Palmerin korkeita, valkoisia marmoriportaita, mutta äkkiä hänet valtasi
epäilys. "Mitä minä Jumalan mielestä voinen tehdä sen hyväksi, joka
on kasvanut tällaisessa loistossa?" ajatteli hän. "Unohtaako Herra
Jumala, että minä olen vain köyhä Giannita Diamantesta?"

Hän pyysi erään palvelijan viemään terveisiä signorina Palmerille,
ja sanomaan, että hänen kummisisarensa tahtoisi tavata häntä.
Hän hämmästyi, kun palvelija palasi sanoen, ettei häntä tänään
voitu vastaanottaa. Tyytyisikö hän tähän? Ei, ei ikinä! "Sanokaa
signorinalle, että minä jään tähän odottamaan koko päiväksi, sillä
minun täytyy saada puhutella häntä."

"Signorinan pitää muuttaa palatsista puolen tunnin kuluttua", sanoi
palvelija.

Giannita joutui suunniltaan. "Mutta minä olen hänen kummisisarensa,
hänen kummisisarensa, etkö ymmärrä sitä!" sanoi hän miehelle. "Minun
täytyy saada puhutella häntä!" Palvelija hymyili eikä liikahtanut.

Mutta Giannita ei voinut käsittää, että hänet käskettäisiin pois.
Hänhän oli Jumalan lähettämä. Tottakai palvelija sen ymmärsi, tottakai,
sanoi hän ja korotti ääntään. Hän oli tullut Diamantesta eikä ollut
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen. Aina eilispäivän iltapuolelle
kello neljään hän ei ollut ajatellutkaan tänne matkustamista. Miehen
pitäisi ajatella sitä! Aina eilisiltaan kello neljään.

Palvelija seisoi liikahtamatta. Giannita aikoi kertoa hänelle koko
jutun taivuttaakseen hänet, kun ovi avautui. Hänen kummisisarensa
seisoi kynnyksellä.

"Kuka puhuu täällä eilisestä kello neljästä?" kysyi hän.

"Muuan vieras, signorina Mikaela."

Nyt Giannita syöksyi esiin. Eihän täällä ollut ketään vierasta.
Täällä oli hänen kummisiskonsa Giannita Diamantesta, joka kävi täällä
kaksitoista vuotta sitten donna Elisan kanssa. Eikö hän muistanut
häntä? Eikö hän muistanut, kuinka he olivat jakaneet granatiomenan?

Signorina ei kuunnellut sitä. "Mitä tapahtui eilen kello neljä?" kysyi
hän hyvin levottomana.

"Silloin minä sain Jumalalta käskyn lähteä sinun luoksesi, kummisisko",
sanoi Giannita.

Toinen katsoi häneen kauhistuneena. "Tule tänne", sanoi hän ikäänkuin
peljäten, että palvelija saisi kuulla, mitä Giannita aikoi sanoa
hänelle.

Hän kulki kauas sisähuoneisiin, ennenkuin pysähtyi. Sitten hän kääntyi
niin nopeasti Giannitan puoleen, että tämä säikähtyi. "Sano se heti!"
huusi hän. "Älä kiusaa minua, sano se heti!"

Hän oli yhtä pitkä kuin Giannita, mutta hyvin toisellainen. Hän oli
hienompaa rakennetta ja hänellä, maailmannaisella, oli paljon hurjempi
ja kesyttömämpi ilme kuin maalaistytöllä. Kaikki, mitä hän tunsi, näkyi
hänen kasvoistaan. Eikä hän koettanutkaan salata sitä.

Giannita hämmästyi hänen kiivaudestaan niin, ettei heti tullut
vastanneeksi.

Silloin hänen kummisisarensa kohotti epätoivoissaan kädet päänsä
yläpuolelle, ja sanat tulvivat hänen huuliltaan. Hän sanoi tietävänsä,
että Jumala oli lähettänyt Giannitan tuomaan hänelle sanoman uusista
onnettomuuksista. Jumala vihasi häntä, sen hän tiesi.

Giannita löi kädet yhteen. Jumalako vihasi häntä, päinvastoin,
päinvastoin.

"Niin, niin", sanoi signorina Palmeri. "Niin se on." Ja kun hän pelkäsi
sitä sanomaa, jonka Giannita toisi, jatkoi hän puhettaan. Hän ei
antanut Giannitalle sananvuoroa, vaan keskeytti hänet alituiseen. Hän
tuntui olevan niin kauhuissaan siitä, mitä hänelle viime päivinä oli
tapahtunut, ettei hän lainkaan voinut hallita itseään.

Tottakai Giannita ymmärsi, että Jumalan täytyi vihata häntä, sanoi hän.
Olihan hän tehnyt niin kamalaa. Hän oli hyljännyt isänsä, pettänyt
isänsä. Oli kai Giannita lukenut neljännen käskyn. Sitten hän puhkesi
uudelleen kiivaisiin kyselyihin. Miksei Giannita jo sanonut, mitä
aikoi? Hän ei odottanutkaan mitään muuta kuin pahaa. Hän oli valmis.

Mutta Giannita-parka ei päässyt puhumaan, sillä niinpian kuin hän aikoi
alkaa, peljästyi Signorina ja keskeytti hänet. Hän kertoi Giannitalle
tarinansa, aivan kuin taivuttaakseen häntä olemaan armelias.

Giannitan ei tarvinnut luulla, että hänen onnettomuutensa oli
vain siinä, ettei hän enää saisi pitää omia vaunuja eikä aitiota
teatterissa eikä kauniita pukuja eikä palvelusväkeä tai ettei hänellä
ollut kattoakaan pään päällä. Ei sekään riittänyt, että hän nyt oli
kadottanut kaikki ystävänsä, niin ettei edes tiennyt, mistä pyytäisi
suojaa. Eikä siinäkään ollut tarpeeksi onnettomuutta, että häntä nyt
hävetti niin, ettei voinut katsoa ketään ihmistä silmiin.

Vaan se oli vielä paljoa pahempaa.

Hän oli istuutunut ja oli silmänräpäyksen hiljaa heilutellen ruumistaan
edes takaisin tuskissaan. Mutta kun Giannita nyt alkoi puhua, keskeytti
hän hänet.

Giannita ei voinut uskoa, kuinka hänen isänsä oli rakastanut häntä. Hän
oli aina antanut hänen elää loistossa ja komeudessa kuin ruhtinattaren
ikään.

Mikaela ei ollut koskaan tehnyt paljoa isänsä hyväksi, antanut hänen
vain keksiä mitä ihanimpia keinoja tyttärensä huvittamiseksi. Eikä hän
ollut mitään uhrannut, kun ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän ei
ollut koskaan rakastanut ketään niinkuin isäänsä, ja hänen oma kotinsa
oli ollut komeampi kuin kenenkään muun.

Mutta sitten kerran oli hänen isänsä tullut ja sanonut hänelle: "Minut
aiotaan vangita. On levitetty huhu, että minä olisin varastanut, mutta
se ei ole totta." Silloin hän oli uskonut isäänsä ja auttanut häntä
piiloutumaan karabiniereiltä. Ja ne olivat etsineet häntä turhaan
Cataniasta ja Etnalta ja koko Sisiliasta.

Mutta kun polisit eivät löytäneet cavaliere Palmeria, alkoi kansa
sanoa: "Hän on korkea herra, ja korkeat herrat auttavat häntä, muutoin
hänet olisi jo aikoja sitten löydetty." Ja sitten oli Catanian
prefekti tullut hänen luokseen. Hän otti hänet vastaan hymyillen, ja
prefekti tuli muka puhelemaan ruusuista ja kauneista säistä. Sitten
hän sanoi: "Tahtoisitteko, Signorina, vilkaista tähän pikku paperiin?
Tahtoisitteko lukea tämän pikku kirjeen, tahtoisitteko, Signorina,
panna merkille tuon pikku allekirjoituksen?" Hän tuijotti paperiin. Ja
mitä hän näki? Hänen isänsä ei ollut viaton. Hänen isänsä oli ottanut
toisten rahoja.

Kun prefekti oli lähtenyt, oli hän mennyt isänsä luo. "Sinä olet
syyllinen", sanoi hän isälleen. "Tee, mitä tahdot, mutta minä en voi
enää auttaa sinua." Oi, hän ei ollut tiennyt, mitä sanoi. Hän oli
aina ollut hyvin ylpeä. Hän ei ollut voinut kärsiä, että häpeäpilkku
tahraisi hänen nimensä. Hetkisen hän oli toivonut, että isä olisi ollut
kuollut, kernaammin kuin että tällaista olisi tapahtunut. Kenties hän
oli niin sanonutkin isälleen. Ei hän oikein tiennyt, mitä hän oli
puhunut.

Mutta tämän jälkeen oli Jumala hyljännyt hänet.

Hirveitä seikkoja oli tapahtunut. Hänen isänsä oli ymmärtänyt hänet
sananmukaisesti. Hän oli mennyt ilmiantamaan itsensä. Ja aina siitä
saakka, kun hän oli joutunut vankeuteen, ei hän ollut tahtonut nähdä
tytärtään. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä, ja ruoan, jonka hän
isälleen toimitti, lähetti tämä koskemattomana takaisin. Se oli
kaikkein kauheinta. Hän näytti luulevan, että hänen tyttärensä tahtoi
myrkyttää hänet.

Hän katsoi Giannitaan sellaisessa tuskassa kuin hän odottaisi
kuolemantuomiotaan.

"Miksi et sano minulle, mitä sinulla on kerrottavana?" tiuskaisi hän.
"Sinä tapat minut."

Mutta hänen oli mahdoton pakoittaa itseään vaikenemaan.

"Tiedä", jatkoi hän, "että tämä palatsi on nyt myyty ja ostaja on
vuokrannut sen eräälle englantilaiselle naiselle, joka muuttaa tänne
tänään. Mutta muutamia hänen tavaroitaan tuotiin tänne jo eilen, ja
niitten joukossa oli pieni Kristuslapsen kuva.

"Minä näin sen, Giannita, kun kuljin etehisen läpi. Ne olivat ottaneet
esille sen jostain matka-arkusta ja panneet sinne lattialle. Se oli
niin huonosti säilynyt, ettei kukaan välittänyt varoa sitä. Sen kruunu
oli kuhmuinen ja kapalo likainen ja kaikki koristukset, jotka sitä
peittivät, olivat ruosteisia ja vahingoittuneita. Mutta kun minä näin
sen makaavan lattialla, nostin sen ylös ja vein sisään ja asetin
eräälle pöydälle. Ja tätä tehdessäni johtui mieleeni, että minun
pitäisi anoa siltä apua. Lankesin polvilleni sen eteen ja rukoilin
kauan. 'Auta minua tästä suuresta hädästä!' sanoin Kristuslapselle.

"Rukoillessani tuntui minusta, että kuva tahtoi vastata. Nostin päätäni,
ja lapsi seisoi siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin, mutta muuan
pöytäkello alkoi juuri silloin lyödä. Se löi neljä kertaa, ja tuntui
kuin se olisi sanonut neljä sanaa. Tuntui siltä, että Kristuslapsi
vastasi nelikertaisen myönnytyksen rukoukseeni.

"Se antoi minulle rohkeutta, Giannita, niin että tänään ajoin
oikeuspalatsiin nähdäkseni isääni. Mutta hän ei kääntänyt silmiään
minuun koko sinä aikana, jonka hän seisoi tuomariensa edessä.

"Pidin varani, silloin kun hänet vietiin pois, ja heittäysin eräässä
kapeassa käytävässä hänen eteensä polvilleni. Giannita, hän antoi
sotamiesten viedä minut syrjään sanomatta minulle sanaakaan.

"Näetkö nyt, Jumala vihaa minua. Kun kuulin sinun puhuvan eilisillasta
kello neljästä, säikähdin. Kristuslapsi lähettää minulle uuden
onnettomuuden, ajattelin. Se vihaa minua, joka olen pettänyt isäni."

Tämän sanottuaan hän viimeinkin vaikeni ja kuunteli henkeä pidättäen,
mitä Giannita hänelle sanoisi.

Ja Giannita kertoi hänelle oman tarinansa.

"Oi, kuinka tämä on kummallista?" sanoi hän viimein. "Minä en ole
käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen ja sitten saan tulla tänne
aivan odottamatta. Enkä tiedä mistään mitään, mutta kohta kun astun
jalkani kadulle, saan tietää sinun onnettomuutesi. Jumala on lähettänyt
minulle käskyn, sanoin itsekseni. Hän on kutsunut minut tänne auttamaan
kummisiskoani."

Signorina Palmerin silmät kääntyivät levottoman kysyvinä häneen. Nyt se
tulisi se uusi isku. Hän kokosi kaikki voimansa kestääkseen sen.

"Mitä voisin nyt tehdä puolestasi, kummisisko?" sanoi Giannita.
"Tiedätkö, mitä ajattelin kulkiessani kadulla? Kysyn häneltä, tahtooko
hän lähteä Diamanteen, ajattelin. Siellä on muuan vanha talo, jossa
saamme asua halvalla. Ja minä ompelisin ja neuloisin, jotta voisimme
elättää itseämme. Kun olin kadulla, luulin, että se voisi käydä päinsä,
mutta nyt ymmärrän, että se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Sinä
vaadit elämältä muuta, sinä, mutta sano sentään, voinko tehdä mitään
hyväksesi! Älä sysää minua luotasi, sillä Jumala on minut lähettänyt."

Signorina kumartui Giannitaa kohti. "No?" sanoi hän tuskaisesti.

"Anna minun tehdä, mitä voin, puolestasi, sillä minä rakastan sinua",
sanoi Giannita ja vaipui polvilleen ja laski kätensä kummisiskonsa
vyötäreille.

"Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?" kysyi signorina.

"Toivoisin, että minulla olisi", sanoi Giannita, "mutta olenhan vain
köyhä raukka".

Oli ihmeellistä nähdä, kuinka nuoren signorinan kasvoissa piirteet
nyt pehmenivät, kuinka hipiä kävi helakaksi ja kuinka silmät alkoivat
säteillä. Nyt näkyi, että hän oli suuri kaunotar.

"Giannita", sanoi hän hitaasti ja tuskin kuuluvasti, "luuletko, että
tämä on ihme? Luuletko, että Jumala voi antaa ihmeen tapahtua minun
tähteni?"

"Voi kyllä", kuiskasi Giannita.

"Rukoilin Kristuksenkuvaa, että hän auttaisi minua, ja hän lähettää
sinut luokseni. Luuletko, että Kristuslapsi sinut lähetti, Giannita?"

"Luulen, hän se oli, hän se oli."

"Jumala ei siis olekaan minua hyljännyt, Giannita?"

"Ei, Jumala ei ole sinua hyljännyt."

Kummisisko itki hetkisen. Huoneessa oli aivan äänetöntä. "Kun sinä
tulit, Giannita, luulin, etten enää muuta voi kuin surmata itseni",
sanoi hän sitten. "En tiennyt, minne lähtisin, ja Jumala vihasi minua."

"Mutta sano nyt, mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä, kummisisko!"
sanoi Giannita.

Vastaukseksi toinen veti hänet puoleensa ja suuteli häntä.

"Onhan siinä jo kylliksi, että sinä olet pienen Kristuslapsen
lähettämä", sanoi hän. "Onhan siinä kylliksi, kun tiedän, ettei Jumala
ole minua hyljännyt."



Neljäs luku.

DIAMANTE.


_Mikaela Palmeri_ oli Giannitan kanssa matkalla Diamanteen. He olivat
astuneet postivaunuun kolmen ajoissa aamulla ja ajaneet sitä kaunista
tietä, joka kulkee Etnan alinta rinnettä kiertäen vuorta. Mutta oli
ollut aivan pimeä. He eivät olleet nähneet mitään ympärillä olevasta
seudusta.

Nuori signorina ei suinkaan tätä valittanut. Hän istui maahanluoduin
silmin suruunsa syventyneenä. Eikä hän silloinkaan, kun päivä alkoi
sarastaa, tahtonut nostaa silmiään vilkaistakseen ulos. Vasta sitten,
kun he olivat aivan lähellä Diamantea, sai Giannita hänet katselemaan
seutua.

"Katso nyt tuonne! Tuossa on Diamante, josta tulee sinun kotisi", sanoi
hän.

Silloin oli Mikaela Palmeri oikealla puolen tietä nähnyt mahtavan
Etnan, joka leikkasi taivaasta suuren palan. Aivan vuoren takaa kohosi
aurinko, ja kun auringonpyörän ylin reuna pisti esiin, näytti valkea
tunturivuori palavan ja lähettävän kipinöitä ja säteitä.

Mutta Giannita kehoitti häntä katsomaan toiselle puolen.

Ja toisella puolella hän näki sen monihuippuisen vuoriketjun, joka
ympäröi Etnaa kuin torneilla varustettu muuri, seisovan punertavana
auringon noustessa.

Mutta Giannita viittasi toiselle taholle. Ei hän sitä tarkoittanut, ei
sitä.

Silloin Mikaela laski silmänsä alemmas ja katsoi mustaan laaksoon.
Siellä maa välkähteli kuin sametti, ja valkoinen Simeto vaahtosi
laakson pohjalla.

Mutta ei hän vieläkään ollut kääntänyt silmiään oikealle suunnalle.

Sitten hän viimeinkin näki jyrkän Monte Chiaron, joka kohosi mustasta
samettipukuisesta laaksosta, loistaen punaisena aamuvalossa, ja
ympäröivät palmukruunut suojasivat sitä kuin auringonvarjostimet. Ja
sen huipulla hän oli nähnyt kaupungin torneineen, muurien ympäröimän,
ja sen kaikki ikkunat ja tuuliviirit säkenöivät.

Tämän nähdessään hän oli tarttunut Giannitan käteen ja kysynyt häneltä,
oliko siinä todellinen kaupunki ja asuiko siinä ihmisiä.

Hän luuli, että se oli joku taivaan kaupungeista ja että se häviäisi
kuin unennäkö. Hän oli varma siitä, ettei vielä kukaan ihminen ollut
kulkenut tuota tietä, joka laaksonseinämää kierteli suurissa kaarissa
Monte Chiarolle ja nousi polvitellen pitkin vuorta ja katosi synkkään
kaupunginporttiin.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi Diamantea ja näki että se oli oikea ja
todellinen kaupunki, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Häntä liikutti
se, että maailma vielä hänellekin näytti kaiken kauneutensa. Hän oli
luullut että se, oltuaan kaikkien hänen onnettomuuksiensa näyttämönä,
aina sen jälkeen tuntuisi hänestä harmaantuneelta ja kuihtuneelta ja
kasvavan vain ohdakkeita ja myrkyllisiä kukkia.

Hän saapui Diamanteen kädet ristissä, aivan kuin olisi tullut
pyhättöön. Ja hänestä tuntui, että tämä kaupunki saattoi tarjota
hänelle yhtä paljon onnea kuin kauneuttakin.



Viides luku.

DON FERRANTE.


_Pari päivää myöhemmin_ Gaetano seisoi työpajassaan ja leikkasi
viininlehtiä rukousnauhan helmiin. Oli sunnuntai, mutta Gaetanon
omaatuntoa ei painanut työnteko, sillä olihan tämä Jumalan kunniaksi.

Suuri levottomuus ja tuska oli hänet täyttänyt. Hän oli ruvennut
ajattelemaan, että sen ajan, jonka hän oli rauhassa viettänyt donna
Elisan luona, nyt täytyi olla loppumaisillaan. Ja hänestä tuntui, että
hänen pian piti lähteä maailmalle.

Sillä Sisiliaan oli tullut suuri köyhyys, ja hän näki hädän kulkevan
kaupungista kaupunkiin ja talosta taloon niinkuin ruton, ja se oli
tullut Diamanteenkin.

Sen vuoksi ei kukaan enää tullut ostamaan mitään donna Elisan puodista.
Ne pienet pyhimystenkuvat, joita Gaetano valmisti, seisoivat hyllyillä
tiheissä riveissä, ja rukousnauhat riippuivat suurissa tertuissa tiskin
alla. Ja donna Elisa oli kovin hädissään ja huolissaan, kun hän ei
voinut mitään ansaita.

Siitä Gaetano ymmärsi, että hänen täytyi jättää Diamante, lähteä
maailmalle, vaikka vaeltamaan, ellei ollut muuta keinoa. Sillä eihän
sellainen tuottanut Jumalalle kunniaa, että hän leikkasi kuvia, joilta
ei koskaan apua anottu ja sorvasi rukousnauhan helmiä, jotka eivät
koskaan liukuneet rukoilevan sormien välistä.

Hänestä tuntui, että maailmassa olisi jossain kaunis, vastarakennettu
tuomiokirkko, jonka seinät olivat jo valmiiksi muuratut, mutta joka
sisäpuolelta vapisi alastomuuttaan. Se odotti ja vartosi, että Gaetano
tulisi leikkauksilla koristamaan sen kuorituolit ja alttarikehyksen ja
saarnastuolin ja kirjatelineen ja pyhimyskaapin. Ja kirvelevin sydämin
hän ikävöitsi sitä työtä, joka häntä odotti.

Mutta tällaista tuomiokirkkoa ei ollut Sisiliassa, sillä siellä ei
suinkaan ajateltu minkään uuden kirkon rakentamista, vaan sen täytyisi
olla jossain hyvin kaukana, maissa sellaisissa kuin Florida tai
Argentiina, jotka eivät vielä olleet täpösen täynnään pyhiä rakennuksia.

Hän sekä vapisi että iloitsi ja oli ruvennut työskentelemään kahta
vertaa ahkerammin, jotta donna Elisalla olisi jotain myytävää sillä
aikaa, kun hän oli poissa ansaitsemassa hänelle suuria rikkauksia.

Nyt hän odotteli enää vain viimeistä merkkiä Jumalalta, ennenkuin
päättäisi lähteä. Hän odotti Jumalalta voimaa, jotta kykenisi puhumaan
matkahalustaan donna Elisalle. Sillä hän tiesi tämän seikan tuottavan
donna Elisalle niin suurta surua, ettei hän käsittänyt, kuinka
saattaisi edes puhua siitä.

Juuri hänen tätä ajatellessaan tuli donna Elisa työhuoneeseen. Silloin
Gaetano sanoi itsekseen, ettei tänään ollut ajattelemistakaan ilmoittaa
sitä donna Elisalle, sillä tänään hän oli iloinen. Hänen kielensä kävi,
ja hänen kasvonsa loistivat.

Gaetano rupesi muistelemaan, milloin hän viimeksi oli nähnyt donna
Elisan sellaisena. Aina siitä saakka, kun hätä-aika oli alkanut, oli
tuntunut kuin he eläisivät ilman päivänvaloa jossain Etnan luolassa.

Miksei Gaetano ollut tullut torille kuuntelemaan soittoa? kysyi donna
Elisa. Miksei hän koskaan tullut kuuntelemaan ja katsomaan donna
Elisan veljeä don Ferrantea? Gaetano oli aina vain nähnyt, kuinka
hän puodissaan seisoi suippolakki päässä ja lyhyt nuttu yllään, eikä
tiennyt, minkälainen mies don Ferrante oikein oli. Hän piti häntä
tietysti vanhana, rumana kauppiaana, jolla oli ryppyiset kasvot ja
karkea parta. Ei kukaan tuntenut don Ferrantea, ellei ollut nähnyt
häntä sunnuntaina soittoa johtamassa.

Tänään hänellä oli ollut uusi univormu. Hänellä oli ollut
kolmikolkkainen hattu ja siinä vihreän-punavalkea sulka, hopealla
kirjailtu kaulus, hopearipsiset olkalaput, hopeanyöri rinnalla ja
miekka kupeella. Ja kun hän oli noussut johtajakorokkeelle, olivat
rypyt tasoittuneet hänen kasvoiltaan, hänen vartalonsa oli kasvanut.
Häntä oli melkein voinut sanoa kauniiksi.

Kun hän johti Cavalleriaa, oli tuskin voinut hengittää. Mitä Gaetano
siitä arveli, että ne suuret torin varrella olevat talot olivat
hymisseet mukaan. Mustasta palazzo Geracista oli donna Elisa selvästi
kuullut erään rakkauslaulun, ja nunnaluostarista, siitä typötyhjästä,
oli kaunis hymni tulvinut yli torin.

Ja kun soitto hetkeksi pysähtyi, oli kaunis asianajaja Favara,
jolla oli yllään musta samettitakki ja päässään suuri ryövärihattu
ja kaulassa loistavan punainen liina, mennyt don Ferranten luo ja
viitannut kädellään avoimelle puolen toria, josta näkyi Etna ja meri.
"Don Ferrante", oli hän sanonut, "te kohotatte meidät taivaisiin
niinkuin Etna ja te johdatte mieleemme ikuisuuden niinkuin tuo ääretön
meri".

Jos Gaetano olisi tänään nähnyt don Ferranten, olisi hänen täytynyt
rakastaa häntä. Ainakin hänen olisi täytynyt tunnustaa, että don
Ferrante oli komea mies. Kun hän hetkeksi laski kädestään tahtipuikon
ja tarttui asianajajaa käsikoukkuun ja käveli hänen kanssaan edes
takaisin pitkin sileitä kiviä roomalaisen portin ja palazzo Geracin
välillä, oli jokaisen täytynyt nähdä, että hän hyvin saattoi kilpailla
kauniin Favaran kanssa.

Donna Elisa oli istunut kivipenkillä tuomiokirkon seinävierellä
sindacon puolison kanssa. Ja signora Voltaro oli aivan äkkiä sanonut,
katseltuaan vähän aikaa don Ferrantea: "Donna Elisa, teidän veljennehän
on vielä nuori mies. Hän saattaa milloin tahansa mennä naimisiin,
huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan."

Ja hän, donna Elisa, oli vastannut, että sitä hän rukoili taivaalta
joka päivä.

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan surupukuinen nainen tuli
torille. Ei koskaan oltu nähty mitään niin mustaa. Ei se riittänyt,
että leninki ja hattu ja hansikkaat olivat mustat, vaan huntu oli
niin tiheä, ettei saattanut luulla sen takana olevankaan valkeita
kasvoja. Santissima Dio, tuntui siltä kuin hän olisi heittänyt ylleen
paarivaatteen. Ja hän oli kulkenut hitaasti ja kumarassa. Oli melkein
peloittanut. Oli melkein luultu sitä kummitukseksi.

Ai, ai, koko tori oli juuri ollut täynnä iloa. Talonpojat,
jotka olivat sunnuntaita kotonaan, olivat seisoneet suurissa
joukoissa juhlapukeissaan ja punaiset huivit kierrettyinä kaulaan.
Talonpoikaisvaimot, jotka menivät tuomiokirkkoon, olivat vaeltaneet ohi
vihreissä hameissaan ja keltaisissa kaulaliinoissa. Pari matkustavaista
oli seisonut pilariaidan luona ja tarkastellut Etnaa, ja he olivat
valkeissa vaatteissa. Entä kaikki univormuihin puetut soittajat, jotka
olivat olleet melkein yhtä koreita kuin don Ferrante, ja kimaltelevat
soittimet ja kuvin koristettu tuomiokirkon pääsivu! Ja auringonpaiste
ja Mongibellon lumihuippu, joka tänään oli ollut niin lähellä, että
olisi melkein voinut tarttua kiinni siihen, kaikki se yhteensä oli
ollut verrattoman iloista.

Kun nyt tuo musta nais-raukka oli tullut kaiken tämän keskelle, oli
jokainen tuijottanut häneen, muutamat olivat tehneet ristinmerkin.
Ja lapset olivat hyökänneet raatihuoneen portailta, missä he olivat
ratsastaneet kaidepuulla, ja seuranneet häntä parin askeleen päästä.
Ja laiska Pierokin, joka oli maannut kaukana pylväsaidan luona, oli
noussut kyynärpäilleen. Torilla oli vallinnut sellainen hämmästys kuin
olisi tuomiokirkon musta madonna siinä kulkenut.

Mutta oliko kenenkään käynyt sääliksi tuo musta nainen, johon kaikki
tuijottivat? Oliko ketään liikuttanut se, että hän oli kulkenut niin
hitaasti ja kumarassa?

Oli kyllä, yhtä se oli liikuttanut, ja se oli don Ferrante. Hänen
sydämessään asui musiikki, hän oli hyvä ihminen ja hän oli ajatellut:
kirottuja olkoot kaikki rahastot, joita kootaan hätääkärsiville ja
jotka tuovat ihmisille vain onnettomuutta!

Tuossakin tuo Signorina Palmeri-raukka, jonka isä on varastanut jostain
hyväntekeväisyysrahastosta, nyt häpeää niin, ettei uskalla näyttää
kasvojaan. Ja näin ajatellen don Ferrante astui mustaa naista kohti ja
saavutti hänet aivan kirkon ovella.

Siinä hän oli tehnyt kunniaa ja sanonut nimensä. "Ellen aivan erehdy",
oli don Ferrante sanonut, "olette Signorina Palmeri. Tahtoisin esittää
teille erään pyynnön."

Silloin nainen oli säpsähtänyt ja astunut askeleen taaksepäin, aivan
kuin paetakseen, mutta sitten hän oli pysähtynyt.

"Se koskee sisartani, donna Elisaa", oli don Ferrante sanonut. "Hän
tunsi teidän äitinne, Signorina, ja häntä haluttaisi kovin tutustua
teihin. Hän istuu täällä tuomiokirkon seinävierellä. Sallikaa minun nyt
viedä teidät hänen luokseen!"

Ja sen enempää sanomatta don Ferrante oli ottanut naista käsikoukusta
ja tuonut hänet donna Elisan luo. Eikä nainen ollut vastustanut. Donna
Elisa olisikin tahtonut nähdä sen, joka tänään olisi voinut vastustaa
don Ferrantea.

Mutta silloin oli donna Elisa noussut seisomaan ja astunut mustaa
naista vastaan ja heittänyt syrjään hänen huntunsa. Ja hän oli
suudellut häntä molemmille poskille.

Mutta mitkä kasvot, mitkä kasvot! Kenties ne eivät olleet lainkaan
kauniit, mutta niissä oli silmät, jotka puhuivat aivan itsestään ja
jotka valittivat ja vaikeroivat, silloinkin kun koko kasvot hymyilivät.
Niin, Gaetano ei kenties tahtoisi leikata tai maalata madonnaa niitten
kasvojen mukaan, sillä ne olivat liian laihat ja liian kalpeat, mutta
varmaa oli, että Herramme tiesi, mitä teki, kun hän ei pannut niitä
silmiä punakkoihin ja pulleisiin kasvoihin.

Kun donna Elisa oli suudellut häntä, oli hän painanut päänsä donna
Elisan olkapäälle, ja pari lyhyttä nyyhkytystä oli vavahduttanut häntä.
Sitten hän oli hymyillen nostanut silmänsä. Ja tuo hymy tuntui sanovan:
"Oi, näyttääkö maailma tällaiselta? Onko se näin kaunis? Antakaa minun
nähdä se ja hymyillä sille! Uskaltaako todellakin tällainen onneton
raukka katsoa sitä? Ja joutua katsottavaksi? Voinko kestää sitä, että
minuun katsellaan?"

Kaiken tämän hän oli puhunut sanoitta, hymyllään vain. Sellaiset
kasvot, sellaiset kasvot!

Mutta tässä keskeytti Gaetano donna Elisan. "Missä hän on nyt?" sanoi
hän. "Minun täytyy myöskin nähdä hänet!"

Silloin donna Elisa katsoi Gaetanoa silmiin. Ja hän näki niitten
palavan kirkkaina, aivan kuin tulta täynnään, ja Gaetanon ohimoille
kohosi tumma puna.

"Saat hänet kyllä aikanaan nähdä", sanoi hän terävästi. Ja hän katui
jokaista sanaa, minkä oli puhunut.

Gaetano näki, että hän peljästyi, ja hän ymmärsi syyn. Hänen johtui
mieleensä nyt juuri sanoa donna Elisalle, että hän aikoi matkustaa
pois, matkustaa aina Amerikaan saakka.

Silloin Gaetano käsitti, että tuo vieras signorina varmaan oli hyvin
vaarallinen. Niin ehdottomasti uskoi donna Elisa, että Gaetano olisi
rakastunut häneen, että hän melkein iloitsi kuullessaan tämän aikovan
lähteä matkalle.

Sillä ei mikään hänestä ollut epämieluisempaa kuin köyhä miniä, jonka
isä oli varas.



Kuudes luku.

DON MATTEON TEHTÄVÄ.


_Tulipa sitten_ muuan iltapäivä, jolloin kirkkoherra don Matteo veti
jalkaansa vastakiilloitetut saappaat, pani päälleen vastaharjatun
soutaninsa ja laittoi kaapun mitä kauneimpiin poimuihin. Hänen
kasvonsa loistivat, kun hän kulki kujalla, ja kun hän jakoi siunauksia
ovenpielissä istuville vanhoille kehrääjä-vaimoille, teki hän sen
niin pehmeillä kädenliikkeillä, kuin olisi jakanut ruusuja.

Kuja, jota don Matteo asteli, kulki vähintäinkin seitsemän holvikaaren
alitse, aivan kuin jokainen talo olisi käynyt liittoon naapurinsa
kanssa. Se kulki pienenä ja kapeana vuorta ylös, oli puolittain
portaina, puolittain katuna, sen ojat olivat alati tulvillaan,
ja täynnään se oli aina appelsiininkuoria ja kaalinlehtiä, mihin
liukahtaa. Pyykkivaatteita riippui kuivamassa aina maasta taivaaseen
asti. Tuulenviima heilutti märkiä puseronhihoja ja esiliinannauhoja
aivan don Matteon kasvoihin. Ja se tuntui niin ilkeältä ja märältä,
aivan kuin ruumis olisi silitellyt don Matteota.

Kujan päässä oli pieni, synkkä tori, ja sen laidassa don Matteo näki
vanhan talon, jonka eteen hän pysähtyi. Se oli suuri ja neliskulmainen
ja melkein ilman ikkunoita. Siinä oli kahdet isot portaat ja niissä
mahdottoman korkeat astimet ja kaksi suurta ovea raskaine lukkoineen.
Ja sen seinät olivat mustaa laavaa, ja siinä oli ulkoparveke, jonka
tiilikivilattiaa peitti vihreä lima ja jossa oli niin tiheässä
hämähäkinverkkoja, että notkeat sisiliskotkin olivat vähällä tarttua
niihin.

Don Matteo tarttui portin-kolkuttimeen ja löi niin että jymisi. Silloin
kuului, kuinka kaikki akat pitkin koko kujaa alkoivat puhua ja udella.
Ja silloin näkyivät pesijättäret torialtaalla päästävän kädestään
pesinkiven ja kartun ja alkavan keskenään kuiskutella ja kysellä.
"Millähän asioilla don Matteo liikkunee?" sanoivat he. "Ja miksi don
Matteo kolkuttaa tuon vanhan talon ovelle, missä kummittelee ja missä
ei kukaan muu uskalla asua kuin tuo vieras signorina, jonka isä istuu
vankeudessa?"

Mutta nyt Giannita aukaisi oven don Matteolle ja vei hänet pitkin
monia käytäviä, joissa haisi home ja kosteus. Muutamissa paikoin oli
lattiasta irronnut kiviä, ja don Matteo saattoi nähdä kellariin saakka,
jossa suuria rottaparvia vilisi mustalla maapohjalla.

Kun don Matteo vaelsi tämän vanhan talon läpi, katosi hänen hyvä
tuulensa. Hän ei kulkenut ylisienkään portaitten ohi vaanimatta niitä
epäluuloisin silmin, ja kun hän kuuli rasahduksenkin, hätkähti hän.
Hän kävi alakuloiseksi ikäänkuin jonkun onnettomuuden edellä. Don
Matteo ajatteli sitä pientä, turbaanipäistä maurilaista, jonka oli
tapana näyttäytyä tässä talossa, ja ellei hän nyt nähnytkään sitä, voi
kuitenkin sanoa, että hän tavallaan tunsi sen läsnäolon.

Viimein Giannita avasi erään oven ja kirkkoherra astui huoneeseen.
Seinät olivat alastomat kuin tallissa, vuode niin ohut kuin nunnan ja
vuoteen yläpuolella riippui madonna, joka ei maksanut kolmea soldoa
enempää. Kirkkoherra pysähtyi katselemaan pientä madonnaa, kunnes
kyyneleet tahtoivat nousta silmiin.

Hänen siinä seisoessaan tuli sisään signorina Palmeri. Hänen päänsä
oli kumarassa ja hänen liikkeensä hitaita, aivan kuin hän olisi
haavoitettu. Kun kirkkoherra huomasi hänet, näytti hän tahtovan sanoa:
"Te ja minä, signorina Palmeri, tapaamme toisemme merkillisessä,
vanhassa talossa. Oletteko täällä tutkimassa vanhoja maurilaisia
seinäkirjoituksia tai etsimässä mosaiikkeja kellareista?" Sillä
kirkkoherra joutui hämilleen, kun hän näki signorina Palmerin. Hän
ei voinut ymmärtää, että tämä jalo nainen olisi köyhä. Hän ei voinut
käsittää, että hän asui pienen maurin talossa.

Hän päätti itsekseen, että hänen täytyi pelastaa signorina tästä
kummitushuoneesta ja köyhyydestä. Hän rukoili lempeältä madonnalta
voimaa pelastaa hänet.

Sitten hän sanoi signorinalle tulevansa don Ferrante Alagonan
pyynnöstä. Don Ferrante oli uskonut hänelle, että signorina Palmeri
oli hyljännyt hänen kosintansa. Miksi niin? Eikö signorina tiennyt,
että vaikka don Ferrante näytti köyhältä, kun hän seisoi puodissaan,
hän kai kuitenkin oli Diamanten rikkain mies. Ja don Ferrante oli
vanhaa espanjalaista sukua, jota oli pidetty suuressa arvossa sekä
kotimaassaan että Sisiliassa. Ja hänellä oli vielä corsolla suuri talo,
joka oli kuulunut hänen esi-isilleen. Signorinan ei olisi pitänyt antaa
kieltävää vastausta.

Don Matteo näki, kuinka hänen puhuessaan signorinan kasvot kävivät
aivan jäykiksi ja kalpeiksi. Hän oli vähällä heittää puheensa kesken.
Hän pelkäsi signorinan pyörtyvän.

Ja vain suurimmalla ponnistuksella signorina jaksoikin vastata. Sanat
eivät tahtoneet päästä huulilta. Tuntui kuin ne olisivat olleet liian
kamaloita ilmi lausuttavaksi. Kyllähän hän ymmärsi, sanoi hän, että don
Ferrante tahtoi tietää, miksi hän oli hyljännyt hänen kosintansa. Hän
tunsi olevansa siitä äärettömän liikutettu ja kiitollinen, mutta hän
ei voinut tulla don Ferranten vaimoksi. Hän ei voinut mennä naimisiin,
sillä hän toi myötäjäisinään häpeää ja pilkkaa.

"Jos te menette naimisiin jonkun Alagonan kanssa, rakas signorina",
sanoi don Matteo, "ei teidän tarvitse peljätä kenenkään kyselevän,
mitä sukua te itse olette. Alagona on kunniakas, vanha suku. Don
Ferrantea ja hänen sisartaan donna Elisaa pidetään yhä vielä Diamanten
ensimäisinä, vaikka he ovat kadottaneetkin kaikki sukunsa maatilat ja
ovat pakoitetut käymään kauppaa. Don Ferrante tietää kyllä, että vanhan
nimen loistoa ei himmentäisi naimisliitto teidän kanssanne. Älkää sitä
arastelko, signorina, jos muuten suostuisitte menemään naimisiin don
Ferranten kanssa!"

Mutta signorina Palmeri pysyi sanoissaan. Don Ferrante ei saisi mennä
naimisiin pahantekijän tyttären kanssa. Signorina istui kalpeana ja
epätoivoissaan ja näytti harjoitteilevan lausumaan tällaisia kauheita
sanoja. Hän sanoi, ettei hän tahtonut tunkeutua sukuun, joka tulisi
häntä halveksimaan. Hänen onnistui sanoa tämä jyrkästi ja kylmästi,
äänen värähtämättä.

Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä suuremmaksi kasvoi don Matteon
halu auttaa häntä. Kirkkoherrasta tuntui kuin hän olisi tavannut
kuningattaren, jolta oli valtaistuin riistetty. Hänessä leimahti palava
halu jälleen painaa kruunu tuon kuningattaren päähän ja kiinnittää
valtijattaren viitta hänen hartioilleen.

Senvuoksi don Matteo kysyi häneltä, eikö hänen isänsä pian päässyt
vankeudesta, ja sanoi ihmettelevänsä, millä tämä sitten eläisi.

Signorina vastasi, että hän elättää isäänsä kättensä töillä.

Don Matteo kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hän ajatellut, kuinka
hänen isänsä, joka aina oli ollut rikas mies, voisi kestää köyhyyttä.

Nyt signorina vaikeni. Hän koetti taivuttaa huuliaan vastatakseen,
mutta ei saanut ääntä kuuluville.

Don Matteo puhui puhumistaan. Signorina näytti yhä peljästyneemmältä,
mutta ei kumminkaan myöntynyt.

Viimein ei kirkkoherra enää oikein tiennyt, mitä keinoa koettelisi,
kuinka hän voisi pelastaa tuon nuoren signorinan tästä kummitustalosta,
köyhyydestä ja siitä häpeän taakasta, joka häntä painoi. Mutta
sitten sattuivat hänen silmänsä sängyn yläpuolella olevaan pieneen
madonnankuvaan. Nuori signorina oli siis uskovainen.

Silloin papillinen henki valtasi don Matteon. Hän tunsi, että Jumala
oli lähettänyt hänet pelastamaan tämän nais-raukan. Kun hän jälleen
puhui, oli hänen äänessään outo sävy. Hän tunsi, ettei hän suinkaan
omin voiminsa tässä puhunut.

"Tyttäreni", sanoi hän ja nousi seisomaan. "Teidän tulee mennä
naimisiin don Ferranten kanssa isänne tähden. Madonna tahtoo sitä,
tyttäreni."

Don Matteon olemukseen ilmestyi jotain valtavan vaikuttavaa. Sellaisena
ei kukaan ollut vielä nähnyt häntä. Signorina vapisi, aivan kuin joku
henki olisi hänelle puhunut, ja hän pani kätensä ristiin.

"Olkaa don Ferrantelle hyvä ja uskollinen puoliso", sanoi don Matteo,
"ja madonna lupaa minun kauttani, että teidän isänne saa viettää
suruista vapaan vanhuuden".

Silloin signorina ajatteli, että don Matteota johdatti korkeampi voima.
Jumala itse puhui hänen kauttaan. Ja hän vaipui polvilleen ja taivutti
päänsä. "Minä teen, mitä käskette", sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Mutta kun kirkkoherra don Matteo tuli ulos pienen maurin talosta ja
asteli pitkin kujaa, otti hän äkkiä esille messukirjansa ja alkoi
lukea. Ja vaikka pyykkivaatteet löivät häntä poskiin ja hän oli
kompastua pieniin lapsiin ja appelsiininkuoriin, katsoi hän ainoastaan
kirjaan. Hän kaipasi Jumalan suurta sanaa.

Sillä tuolla mustassa talossa kaikki oli näyttänyt niin varmalta ja
horjumattomalta, mutta kun hän astui ulos auringonpaisteeseen, alkoi
häntä painaa se lupaus, jonka oli antanut madonnan nimessä.

Don Matteo rukoili ja luki, ja luki ja rukoili. Suojelkoon taivaan
Jumala tuota naista, joka oli uskonut häntä ja totellut häntä, aivan
kuin hän olisi ollut profeetta!

Don Matteo kääntyi kulmasta corsolle. Hän törmäili aaseihin, jotka
kulkivat kotiaan päin kantaen seljässään matkustavia signorinoja,
tuuppaili talonpoikia, jotka palasivat työstä, kompastui vanhoihin
kehrääjäakkoihin ja sotki heidän pellavansa. Viimein hän saapui
pieneen, synkkään puotiin.

Se oli ikkunaton puoti vanhan palatsin nurkassa. Kynnys oli jalkaa
korkea, lattia kovaksi poljettua maata, oven täytyi aina olla
auki, jotta valoa pääsisi sisään. Tiski oli kuorma-ajurien ja
aasinkuljettajien piirittämä.

Ja tiskin takana seisoi don Ferrante. Hänen partansa oli takkuinen,
kasvot yhtenä ryppynä ja ääni kähisi kiukusta. Ajurit vaativat
suunnatonta hintaa niistä kuormista, jotka he olivat tuoneet Cataniasta.



Seitsemäs luku.

SAN PASQUALEN KELLOT.


Pian huomattiin Diamantessa, ettei don Ferranten puoliso, donna
Mikaela, ollut paljon muuta kuin lapsi. Näyttäköön hän vaikka kuinka
hienolta maailmannaiselta, hän oli sittenkin vain lapsi. Eikähän muuta
voinut odottaakaan, kun muisti, minkälaista hänen elämänsä oli ollut.

Maailmasta hän ei ollut muuta nähnyt kuin sen teatterit, museot,
tanssisalit, kävelyt ja kilpa-ajokentät, ja nehän ovat vain
leikkipaikkoja. Hän ei ollut koskaan saanut yksinään kulkea kadulla.
Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä. Hänelle ei oltu koskaan puhuttu yhtä
vakavaa sanaa. Hän ei ollut edes kertaakaan rakastunut kehenkään.

Kun hän oli muuttanut kesäpalatsiin, unohti hän surunsa yhtä helposti
ja kevyesti kuin lapsi. Ja hänellä näkyikin olevan lapsen leikkivä
mieli ja hän näytti osaavan muuttaa ja uudeksi luoda koko ympäristönsä.

Diamante, vanha likainen sarasenikaupunki, näytti donna Mikaelasta
paratiisilta. Hän sanoi, ettei hän lainkaan hämmästynyt, kun don
Ferrante tuli puhuttelemaan häntä torilla ja kun hän kosi häntä.
Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että sellaista tapahtuisi
Diamantessa. Hän oli heti nähnyt, että Diamante oli kaupunki, missä
rikkaat miehet etsivät köyhiä, onnettomia signorinoja tehdäkseen niistä
mustien laavapalatsiensa hallitsijattaria.

Ja hän pitikin kesäpalatsista. Perin vaalennut musliini, joka peitti
huonekaluja, kertoi hänelle tarinoita. Ja hän keksi syvän ajatuksen
kaikissa niissä rakkausnäytelmissä, joita seinätaulujen paimenet ja
paimentytöt esittivät.

Hän oli myöskin pian keksinyt don Ferranten salaisuuden. Hän ei ollut
suinkaan mikään tavallinen kauppias syrjäkadun varrelta. Hän oli
kunnianhimoinen mies, joka kokosi rahaa voidakseen takaisin ostaa
esi-isien maatilat Etnalla ja Catanian palatsin ja linnat sisämaan
vuorilta. Ja jos hän kulkikin lyhyessä takissa ja suippolakissa
kuin talonpoika, oli se vain senvuoksi, että sitä pikemmin pääsisi
esiintymään Espanjan grandina ja Sisilian prinssinä.

Mentyään naimisiin otti don Ferrante tavaksi joka ilta vetää päälleen
samettitakin, pistää kitaran kainaloonsa ja asettua kesäpalatsin
musiikkisaliin parvekkeen portaille laulamaan canzoneja. Hänen
laulaessaan uneksi donna Mikaela, että hän oli joutunut naimisiin koko
ihanan Sisilian jaloimman miehen kanssa.

Kun donna Mikaela oli ollut naimisissa pari kuukautta, pääsi hänen
isänsä vankilasta ja asettui asumaan kesäpalatsiin tyttärensä luo.
Hän viihtyi hyvin Diamantessa ja tuli pian kaikkien ystäväksi. Hän
keskusteli kernaasti mehiläistenhoitajien ja viinitarhojentyömiesten
kanssa, joita hän tapasi "Europan kahvilassa" ja hän huvittelihe joka
päivä ratsastamalla Etnan rinteelle etsimään muinaisjäännöksiä.

Mutta tyttärelleen hän ei suinkaan ollut anteeksi antanut. Tosin hän
asui tyttärensä katon alla, mutta kohteli häntä kuin vierasta naista
eikä koskaan näyttänyt rakastavansa häntä. Donna Mikaela pysytteli
syrjässä eikä ollut huomaavinaankaan. Hän ei enää voinut pitää isänsä
vihaa niin vakavana. Tuo vanha mies, jota hän rakasti, luuli voivansa
vuoden toisensa jälkeen aina vain vihata häntä! Hän eläisi lähellä
tytärtään, kuulisi hänen puhuvan, näkisi hänen silmänsä ja olisi hänen
rakkautensa ympäröimänä, ja jaksaisi sittenkin aina vain vihata häntä!
Oi, hän ei tuntenut tytärtään eikä itseään! Donna Mikaela istui usein
kuvittelemassa, kuinka kaikki tapahtuisi, kun hänen isänsä täytyisi
tunnustaa olevansa voitettu, kun hänen täytyisi näyttää tyttärelleen,
että hän häntä rakasti.

Eräänä päivänä, kun donna Mikaela seisoi verannallaan ja liehutti
liinaa isällensä, joka oli lähtenyt ratsastamaan pienellä,
tummanruskealla ponilla, nousi sinne puodistaan don Ferrante puhuakseen
vaimonsa kanssa. Ja don Ferrantella oli sanottavana se, että hänen oli
onnistunut lunastaa donna Mikaelan isälle jäsennyys Catanian "Pyhän
sydämen veljeskuntaan".

Mutta vaikka don Ferrante puhuikin hyvin selvästi, ei donna Mikaela
näyttänyt lainkaan häntä ymmärtävän.

Don Ferranten täytyi uudestaan kertoa, että hän oli eilen ollut
Cataniassa ja silloin hänen oli onnistunut hankkia cavaliere Palmerille
pääsy erääseen veljeskuntaan. Hän saisi tulla sinne kuukauden kuluttua.

Donna Mikaela kysyi vain: "Mikä on tarkoituksesi? Mikä on
tarkoituksesi?"

"Oi, voi", sanoi don Ferrante, "etkö käsitä, että minä olen voinut
kyllästyä ostamaan isällesi kallista viiniä mannermaalta, ja että minua
itseänikin haluttaisi kerran ratsastaa Domenicolla?"

Kun hän oli sanonut tämän, aikoi hän lähteä. Eihän ollut mitään
lisättävänä.

"Mutta sano toki ensin, minkälainen veljeskunta se on?" sanoi donna
Mikaela. -- "Minkälainen! Siellä asuu joukko vanhoja miehiä!" --
"Köyhiä vanhuksia?" -- "No, ei niin rikkaitakaan." -- "Ei kai niillä
ole yksityisiä huoneita?" -- "Ei, mutta hyvin suuret makuusalit." --
"Ja ne syövät peltiastioista kattamattomassa pöydässä?" -- "Ei, ovat ne
posliinia." -- "Mutta ei ole pöytäliinaa?" -- "Herra Jumala, jos pöytä
kerran on puhdas, niin!"

Hän lisäsi saadakseen vaimonsa vaikenemaan: "Siellä asuu peräti kunnon
väkeä. Saatan sanoa, ettei sinne aivan ilman epäilystä otettu cavaliere
Palmeria."

Sitten don Ferrante lähti. Hänen vaimonsa tuli hyvin alakuloiseksi,
mutta samalla hän suuttui. Hänestä tuntui, että don Ferrante oli
luopunut arvostaan ja säätyluokastaan ja muuttunut tavalliseksi
viheliäiseksi kauppiaaksi.

Hän sanoi aivan ääneen, vaikkei kukaan häntä kuullut, että kesäpalatsi
oli vain suuri ja ruma talonrähjä ja Diamante köyhä ja kurja kaupunki.

Eikä hän tietystikään antaisi isänsä muuttaa. Sen saisi don Ferrante
nähdä. Kun he olivat syöneet päivällistä, aikoi don Ferrante lähteä
"Europan kahvilaan" pelaamaan dominoa, ja hän etsi hattuaan. Donna
Mikaela otti hänen hattunsa ja seurasi häntä käytävään, joka kiersi
koko rakennuksen. Kun he olivat tulleet kyllin kauas ruokasalista,
ettei hänen isänsä voisi kuulla heitä, sanoi hän kiivaasti:

"Onko sinulla jotain isää vastaan?" -- "Hän käy liian kalliiksi." --
"Mutta olethan sinä rikas." -- "Kuka sinulle on sellaista uskotellut?
Etkö näe, kuinka minä saan ponnistella?" -- "Säästä sitten ennemmin
jossain muussa." -- "Rupean kyllä muussakin säästämään. Giannita on
saanut tarpeeksi lahjoja." -- "Ei, säästä jossain, joka koskee minua!"
-- "Sinua? Sinä olet minun vaimoni, ja sinun suhteesi pitää kaiken olla
ennallaan."

Donna Mikaela seisoi hetken äänetönnä. Hän ajatteli, mitä hän sanoisi
sellaista, joka säikähdyttäisi hänen miestään.

"Jos minä nyt olen sinun vaimosi, tiedätkö, miksi minä olen se?" --
"Tiedän kyllä." -- "Tiedätkö myöskin, mitä kirkkoherra minulle lupasi?"
-- "Se on kirkkoherran asia, mutta minä teen, mitä minun vallassani
on." -- "Olet kai kuullut, että minä erkanin kaikista ystävistäni
Cataniassa, kun sain tietää, että isäni oli pyytänyt heiltä apua eikä
saanut." -- "Sen tiedän." -- "Ja että minä muutin tänne Diamanteen,
jotta hän pääsisi näkemästä niitä ja häpeämästä niiden edessä?" --
"Eivät ne tulekaan veljeskuntaan." -- "Kun tämän kaiken tiedät, etkö
pelkää tehdä mitään isälleni?" -- "Pelkää? Ei, vaimoani minä en pelkää."

"Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?" kysyi nyt donna Mikaela. -- "Olet
kyllä", vastasi don Ferrante välinpitämättömästi. -- "Eikö sinusta ole
ollut hauskaa laulaa minulle? Eikö sinusta ole tuntunut hyvälle, että
minä olen pitänyt sinua Sisilian jalomielisimpänä miehenä? Eikö sinusta
ole ollut hauskaa, että minä olen viihtynyt tässä vanhassa palatsissa?
Miksi pitää tämän kaiken nyt loppua?"

Don Ferrante laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja varoitti häntä.
"Muista, ettet ole naimisissa minkään hienon herran kanssa Via
Etnealta!" -- "Kyllä muistan." -- "Täällä vuorella on toinen tapa.
Täällä tottelevat vaimot miestään. Emmekä me välitä kauneista sanoista.
Mutta jos me niitä tahdomme, tiedämme kyllä, kuinka me ne esille
saamme."

Kun don Ferrante puhui, säikähti hänen vaimonsa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli polvillaan miehensä edessä. Oli pimeä ilta,
mutta valaistuista huoneista tunki sen verran valoa, että don Ferrante
voi nähdä vaimonsa silmät. Palavassa rukouksessa ne, ihanina kuin
tähdet, katsoivat häneen.

"Ole armelias! Et tiedä, kuinka häntä rakastan!" Don Ferrante nauroi.
"Noin sinun olisi pitänyt alkaa. Nyt sinä olet minut suututtanut."
Donna Mikaela oli yhä polvillaan ja katsoi mieheensä. "Hyvä on", sanoi
tämä, "että tästälähin tiedät, kuinka sinun tulee käyttäytyä". Yhä oli
donna Mikaela liikkumatta. Silloin kysyi don Ferrante: "Minäkö sen
sanon hänelle, vai sanotko sinä?"

Donna Mikaelaa hävetti, että hän oli nöyrtynyt. Hän nousi seisomaan
ja vastasi arvokkaasti: "Minä sanon sen hänelle, muita en ennenkuin
viimeisenä päivänä. Mutta sinä et saa antaa hänen huomata mitään."

"En, en minä _saa_", sanoi hän matkien. "Kernaamminhan minä kuuntelen
lyhytaikaista voivotusta."

Mutta kun don Ferrante oli mennyt, nauroi donna Mikaela. Luuliko don
Ferrante voivansa tehdä, mitä tahtoi hänen isälleen? Hän tiesi kyllä,
kuka auttaisi.

       *       *       *       *       *

Diamanten tuomiokirkossa oli ihmeitätekevä madonnankuva, ja tällainen
on sen tarina.

Kauan, kauan sitten asui erakko luolassa Monte Chiarolla. Ja tämä
erakko näki unta, että Catanian satamassa oli laiva, jossa oli
lastina pyhimystenkuvia, ja niitten joukossa oli yksi niin pyhä, että
englantilaiset, jotka ovat rikkaampia kuin kaikki muut, olisivat
maksaneet siitä sen painon kultaa. Heti kun erakko heräsi unestaan,
lähti hän Cataniaan. Kun hän oli tullut sinne, huomasi hän uneksineensa
totta. Satamassa oli laiva, jolla oli lastina pyhimystenkuvia, ja
kuvien joukossa oli se pyhä madonna, joka kaikkia muita oli pyhempi.
Nyt rukoili erakko, ettei kapteeni veisi tätä kuvaa pois Sisiliasta,
vaan lahjoittaisi sen hänelle. Mutta kapteeni kielsi. "Minä vien sen
Englantiin", sanoi hän, "ja englantilaiset maksavat siitä sen painon
kultaa." Erakko rukoili yhä uudelleen. Viimein kapteeni antoi miestensä
ajaa hänet maihin, ja purjeet vedettiin ylös.

Näytti siltä, että Sisilia kadottaisi tuon pyhän kuvan, mutta erakko
laskeutui polvilleen eräälle rannan laavamöhkäleelle ja rukoili
Jumalaa, ettei niin kävisi. Ja mitä tapahtui? Laiva ei päässyt
lähtemään. Ankkuri oli nostettu, purjeet vedetty ja tuuli puhalsi,
mutta kokonaista kolme päivää laiva oli liikkumattomana, aivan kuin
kallio. Kolmantena päivänä tarttui kapteeni madonnankuvaan ja heitti
sen erakolle, joka yhä oli rannalla. Ja heti laiva lähti kiitämään
satamasta. Mutta erakko vei kuvan Monte Chiarolle, ja se on vieläkin
Diamantessa, missä sillä on oma kappeli ja alttarinsa tuomiokirkossa.

Tämän madonnan luo donna Mikaela nyt lähti rukoilemaan isänsä puolesta.

Hän löysi madonnan kappelin, joka oli rakennettu erääseen
pimeään tuomikirkon nurkkaukseen. Siellä olivat seinät kokonaan
muistoesineitten, hopeasydänten ja taulujen peitossa. Niitä olivat
lahjoittaneet kaikki ne, joita Diamanten madonna oli auttanut.

Kuva oli hakattu mustasta marmorista, ja kun donna Mikaela näki sen
seisovan komerossaan, korkeana ja tummana ja melkein kultaisen ristikon
peitossa, oli hän huomaavinaan, että sen kasvot olivat kauniit ja että
ne säteilivät lempeyttä. Ja hänen sydämensä täytti toivo.

Täällä oli taivaitten mahtava kuningatar, täällä oli hyvä Maria-äiti,
täällä se murheellinen, joka ymmärsi kaikki tuskat, täällä oli hän,
joka ei sallisi donna Mikaelan menettävän isäänsä.

Täältä hän heti saisi avun. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin polvistua ja
kertoa hätänsä, ja musta madonna auttaisi häntä.

Rukoillessaan tuntui hänestä, että don Ferrante varmasti jo tällä
hetkellä muutti mielipiteensä. Kun hän tulisi kotiin, astuisi don
Ferrante häntä vastaan ja sanoisi hänelle, että hän sai pitää isänsä.

Oli aamu kolme viikkoa myöhemmin.

Donna Mikaela astui ulos kesäpalatsista aikoen aamumessuun, mutta
ennen kirkkoon menoa tahtoi hän käydä donna Elisan puodissa ostamassa
vahakynttilän. Oli vielä niin aikaista, että hän oli peljännyt, ettei
puoti edes olisi auki, mutta se olikin, ja hän tuli hyvin iloiseksi,
kun nyt saisi lahjan mustalle madonnalle.

Puoti oli tyhjä, kun donna Mikaela astui sisään, ja hän aukaisi ja
sulki ovea, jotta kellon kilinä kutsuisi donna Elisan puotiin. Viimein
tuli joku, mutta se ei ollut donna Elisa, vaan muuan nuori mies.

Nuori mies oli Gaetano, jonka donna Mikaela tuskin tunsi. Sillä Gaetano
oli kuullut niin paljon puhuttavan hänestä, että hän pelkäsi kohdata
häntä, ja aina kun donna Mikaela oli tullut donna Elisan luo, oli
Gaetano sulkeutunut työhuoneeseen. Donna Mikaela tiesi hänestä vain
sen, että hän aikoi lähteä Diamantesta ja että hän lakkaamatta leikkasi
pyhimysten kuvia, jotta donna Elisalla olisi jotain myymistä, sillä
aikaa kun Gaetano ansaitsi suuria rikkauksia kaukana Argentiinassa.

Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi
oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu
eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta
iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.

Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti
nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian
palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut
musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä
pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van
Dyck.

Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä
sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä
näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi
vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista.
Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi
kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki
meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän
tulisi kotiin.

Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli
otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä
loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi.
Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.

Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka
suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut
heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja
noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole
ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on
maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon,
huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei
mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi
niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.

Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat
tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna
Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että
sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin
kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen
täytyi ryhtyä auttamaan.

Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.

Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja
asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut
voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa
kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.

Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän
hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi
sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San
Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin
ja pumpulin seasta.

Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan.
Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli
paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä
oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut
sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja
ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle
kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa
se.

Hän epäili. Hänestä tuo mies oli melkein liian lähentelevä.

Mutta Gaetano pyysi häntä katsomaan, kuinka hyvin kuvaili leikattu.
Näkikö hän, että pääenkelin siivet olivat pörrössä vihasta ja että
Lucifero painoi kyntensä hänen reiteensä? Näkikö hän, kuinka San
Michele syöksi keihäänsä viholliseensa ja kuinka hän rypisti otsaansa
ja puristi yhteen huulensa?

Hän tahtoi pistää tuon pikku kuvan donna Mikaelan käteen, mutta tämä
veti kätensä hitaasti pois. Hän näki kyllä, että kuva oli kaunis ja
voimallinen, sanoi hän, mutta hän tiesi, ettei se voisi auttaa häntä.
Hän kiitti Gaetanoa lahjasta, mutta ei tahtonut ottaa sitä vastaan.

Silloin Gaetano tempaisi kuvan käteensä, kääri sen paperiin ja
pumpuliin ja asetti taasen paikoilleen.

Eikä hän puhunut mitään donna Mikaelalle, ennenkuin kuva oli kääritty
ja asetettuna syrjäiseen paikkaansa.

Mutta silloin hän kysyi, miksi donna Mikaela tuli ostamaan
vahakynttilää, ellei hän ollut uskovainen. Oliko hänen tarkoituksensa
sanoa, ettei hän luottanut San Micheleen? Eikö hän sitten tiennyt, että
San Michele oli voimallisin enkeleistä ja että juuri hän oli voittanut
Luciferon ja syössyt sen Etnaan? Epäilikö hän tämän totuutta? Eikö hän
tiennyt, että San Michele taistelussa kadotti yhden siipisulkansa ja
että se löydettiin Caltaniseltasta? Tiesikö hän sen vai eikö tiennyt?
Vai mitä hän tarkoitti sillä, ettei San Michele muka voisi auttaa?
Uskoiko hän sitten, etteivät mitkään pyhimykset voineet auttaa? Ja
hän itse, Gaetano, seisoi kaiket päivät työhuoneessaan leikellen
pyhimyksiä! Tekisikö hän sitä, elleivät ne mihinkään kelpaisi? Luuliko
hän Gaetanoa petturiksi?

Mutta koska donna Mikaela oli yhtä harras uskovainen kuin Gaetano,
ajatteli hän, ettei tällä ollut oikeutta puhua noin, ja se kiihoitti
häntä sanomaan vastaan.

"Mutta sattuuhan kumminkin välistä, etteivät pyhimykset auta",
sanoi hän Gaetanolle. Ja kun tämä katseli häntä epäillen, sai hän
vastustamattoman halun todistaa väitteensä, ja hän kertoi, kuinka
hänelle oli madonnan nimessä luvattu, että jos hänestä tulisi don
Ferranten uskollinen puoliso, hänen isänsä saisi nauttia huoletonta
vanhuutta. Mutta nyt hänen miehensä tahtoi lähettää isän muutamaan
veljeskuntaan, joka oli köyhä kuin vaivaistalo ja ankara kuin vankila.
Eikä madonna ollut tätä estänyt, vaan se tapahtuisi kahdeksan päivän
perästä.

Gaetano kuunteli hyvin vakavana. Ja juuri se sai donna Mikaelan
kertomaan hänelle koko asian.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "kääntykää tuomiokirkon mustan madonnan
puoleen".

"Luuletteko sitten, etten ole rukoillut häntä?"

Silloin Gaetano punastui ja sanoi melkein vihassa: "Ette kai tahdo
sanoa, että olette turhaan kääntynyt mustan madonnan puoleen?"

"Olen rukoillut häntä turhaan nämä kolme viime viikkoa, rukoillut,
rukoillut häntä."

Kun donna Mikaela puhui tätä, saattoi hän tuskin hengittää. Häntä
itketti oma itsensä, sentähden että hän joka päivä oli odottanut apua
ja joka päivä pettynyt eikä kumminkaan tiennyt parempaa neuvoa kuin
uudelleen tarttua rukouksiinsa. Ja hänen kasvoistaan näkyi, että hänen
sielunsa eli uudelleen kaiken, mitä hän oli kärsinyt, kun hän joka
päivä oli odottanut rukoustensa kuulemista ja kun aika oli luistanut
hänen käsistään.

Mutta Gaetano ei tullut liikutetuksi, vaan seisoi hymyillen ja rummutti
muutamaan lasilaatikoista, jotka olivat tiskillä.

"Oletteko ainoastaan _rukoillut_ madonnaa?" sanoi hän.

Ainoastaan rukoillut, ainoastaan rukoillut! Mutta olihan hän
luvannutkin madonnalle jättää pois kaikki syntinsä. Hän oli mennyt
kujalle, jonka varrella hän ensin oli asunut, hoitamaan sitä sairasta
vaimoa, jolla oli haava jalassa. Hän ei koskaan mennyt kerjäläisen ohi
antamatta almua.

Ainoastaan rukoillut! Ja hän sanoi Gaetanolle, että jos madonna olisi
kyennyt auttamaan häntä, olisi sen pitänyt olla tyytyväinen hänen
rukouksiinsa. Hän oli viettänyt päiviä tuomiokirkossa. Ja sitä tuskaa,
sitä tuskaa, joka häntä ahdisti! Eikö sitä otettaisi huomioon?

Gaetano vain kohotti olkapäitä. Eikö donna Mikaela ollut koettanut
mitään muuta?

Mitään muuta! Mutta eihän koko maailmassa ollut mitään, jota hän ei
olisi koettanut. Hän oli antanut hopeasydämiä ja vahakynttilöitä. Hän
istui alituiseen rukousnauha käsissä.

Gaetano ärsytti häntä. Ei hän pitänyt minkään arvoisena sitä, mitä
donna Mikaela oli tehnyt, vaan kysyi yhä: "Eikö mitään muuta? Eikö
mitään muuta?"

"Mutta pitäisihän teidän ymmärtää!" sanoi hän. "Don Ferrante ei anna
minulle niin paljon rahaa. En voi tehdä enempää. Nyt viimeinkin on
minun onnistunut hankkia silkkilankaa ja silkkikangasta ommellakseni
alttariliinan. Pitäisihän teidän ymmärtää!"

Mutta Gaetano, joka kaiket päivät oli tekemisissä pyhimysten kanssa,
tunsi sen ihmeellisen voiman ja innon, jolla he olivat pakoittaneet
Jumalaa kuulemaan heidän rukouksiaan, ja hän hymyili pilkallisesti
donna Mikaelalle, kun tämä luuli voivansa pakoittaa madonnaa
vahakynttiläin liekillä ja alttariliinoilla.

Kyllä hän ymmärsi, vastasi hän. Kaikki oli hänestä selvää. Noinhan
aina kävi pyhimysparkojen. Koko maailma rukoili pyhimysten apua,
mutta harvat ymmärsivät, kuinka heidän tulisi menetellä, jotta heidän
rukouksensa kuultaisiin. Ja perästäpäin sanottiin, etteivät pyhimykset
pystyneet mihinkään. Kaikkia, jotka tiesivät, kuinka heidän tuli
rukoilla, autettiin.

Donna Mikaela nosti silmänsä innokkaasti odottaen. Gaetanon sanoista
tulvi sellainen voima ja vakaumus, ja donna Mikaela alkoi uskoa, että
tuo mies voisi opettaa hänelle oikean, pelastavan sanan.

Mutta Gaetano otti kynttilän, joka oli tiskillä donna Mikaelan edessä
ja heitti sen takaisin laatikkoon ja sanoi hänelle, mitä hänen tuli
tehdä. Hän kielsi häntä antamasta madonnalle lahjoja ja rukoilemasta
häntä ja tekemästä mitään köyhien hyväksi. Hän sanoi donna Mikaelalle,
että hän tulisi repimään rikki tämän alttariliinan, jos hän ompelisi
siihen enää pistettäkään.

"Näyttäkää hänelle, donna Mikaela, kuinka tärkeä tämä on teille!"
sanoi hän ja loi pakoittavalla voimalla häneen silmänsä. "Herra
Jumala, voinettehan keksiä jotain, joka osoittaa hänelle, että nyt
on kysymyksessä tosi eikä leikki! Voinettehan näyttää hänelle,
ettette tahdo jäädä elämään, ellei teitä auteta! Aiotteko edelleenkin
olla uskollinen don Ferrantelle, jos hän lähettää pois isänne?
Tietysti aiotte. Ellei madonnan tarvitse olla peloissaan siitä, mitä
saattaisitte tehdä, miksipä hän teitä auttaisi?"

Donna Mikaela vetäytyi taaksepäin. Gaetano astui nopeasti tiskin ääreen
ja tarttui kiinni hänen kappansa hihaan.

"Ymmärrättekö, teidän tulee näyttää hänelle, että voitte joutua
turmioon, ellette saa apua. Te heittäydytte syntiin ja kuolemaan,
ellette saa, mitä tahdotte. Sillä tavalla pyhimyksiä pakoitetaan."

Donna Mikaela tempautui irti hänestä ja lähti pois sanomatta sanaakaan.
Hän kiirehti pitkin kierteissä kohoavaa katua, saapui tuomiokirkkoon ja
heittäytyi aivan kauhuissaan maahan mustan madonnan alttarin ääreen.

Tämä tapahtui lauantai-aamuna, ja sunnuntai-iltana donna Mikaela näki
Gaetanon uudelleen. Sillä silloin oli kaunis kuutamo, ja Diamantessa
on tapana, että kuutamoiltoina kaikki lähtevät kaduille kävelemään.
Kohta kun kesäpalatsin asukkaat olivat astuneet ulos ovesta,
tapasivat he tuttuja. Silloin oli donna Elisa tarttunut cavaliere
Palmerin käsivarteen ja sindaco Voltaro oli liittynyt don Ferranteen
keskustellakseen vaaliasioista, mutta Gaetano astui donna Mikaelan
luokse, sillä hän tahtoi kuulla, oliko tämä seurannut hänen neuvoansa.

"Oletteko lakannut ompelemasta sitä alttariliinaa?" sanoi hän.

Mutta donna Mikaela vastasi, että hän oli koko eilispäivän sitä
ommellut.

"Siinä tapauksessa tosiaankin te itse turmelette asianne, donna
Mikaela?"

"Niin, nyt sitä ei enää voikaan auttaa, don Gaetano."

Donna Mikaela jättäytyi hieman jälkeen, niin että he pysyivät matkan
päässä muista, sillä hänellä oli jotain puhuttavaa Gaetanolle. Ja kun
he tulivat Porta Etnealle, kääntyi hän kulkemaan läpi portin ja he
astuivat niitä polkuja, jotka hiipivät Monte Chiaron palmulehtoihin.

He eivät olleet voineet kulkea ihmisvilinässä kaduilla. Donna Mikaela
puhui sellaista, että Diamanten väki olisi kivittänyt hänet, jos se
olisi kuullut.

Hän kysyi Gaetanolta, oliko tämä koskaan nähnyt tuomiokirkon mustaa
madonnaa. Hän itse ei ollut nähnyt häntä ennenkuin eilen. Madonna oli
kai senvuoksi asettunut niin pimeään nurkkaan, ettei kukaan voisi nähdä
häntä. Hänhän oli musta, ja hänen edessään oli ristikko. Ei kukaan
voinut häntä nähdä.

Mutta tänään oli donna Mikaela nähnyt hänet. Tänään oli ollut joku
madonnan juhlapäivä ja hänet oli nostettu esille komerostaan. Hänen
kappelinsa lattia ja seinät olivat verhotut valkeisiin mantelinkukkiin,
ja hän itse oli seisonut alhaalla alttarilla, tummana ja korkeana,
valkean kukkaloiston ympäröimänä.

Mutta kun donna Mikaela oli nähnyt hänet, oli hän joutunut epätoivoon.
Sillä kuva ei ollut minkään madonnan. Oi, häpeää, häpeää! Se oli
aivan selvästi vanha jumalatar. Joka vähääkään tiesi, ei saattanut
erehtyä. Hänellä ei ollut kruunua vaan kypärä; ei hänellä ollut lasta
käsivarrellaan vaan kilpi. Se oli Pallas Athene. Ei se ollut mikään
madonna. Ei, ei!

Että juuri täällä Diamantessa palveltaisiin sellaista kuvaa! Että juuri
täällä asetettaisiin esille sellainen häpäisijä ja sitä palveltaisiin!
Tiesikö Gaetano, mikä oli pahin onnettomuus? Heidän madonnansa oli niin
ruma. Se oli jo alkanut mureta eikä se koskaan ollut ollutkaan mikään
taideteos. Se oli niin ruma, ettei siihen voinut katsoa.

Että hän olikaan antanut noitten tuhansien muistoesineitten, jotka
riippuivat kappelissa, narrata itseään, että hän olikaan uskonut
kaikkia niitä taruja, joita siitä kulki! Ja tuhlannut kolme viikkoa
rukoilemalla häntä. Selväähän nyt oli, miksei hän ollut saanut apua! Se
ei ollut mikään madonna, se ei ollut mikään madonna!

He kulkivat sitä tietä, joka käy Monte Chiaron ympäri kaupunginmuurin
alapuolella. Koko maailma oli valkeana heidän ympärillään. Valkea sumu
seppelöi vuoren juurta, ja mantelipuut kaukana Etnalla aivan loistivat
valkeina. Väliin he itsekin joutuivat suuren mantelipuun alle, ja
heidän yllään kaartuivat sen kimmeltävät oksat, niin täynnä kukkia
kuin olisivat ne olleet hopeakylpyyn kastetuita. Kuunvalo oli niin
voimakas, että kaikki kadotti värinsä ja muuttui valkeaksi. Saattoi
melkein ihmetellä, ettei sitä tuntenut, ettei se lämmittänyt, ettei se
häikäissyt silmiä.

Donna Mikaela mietti ihmeissään, mahtoiko kuuvalo estää Gaetanoa
tarttumasta häneen ja heittämästä häntä Simetoon, kun hän häpäisi
mustaa madonnaa.

Gaetano kulki äänetönnä ja tyynenä donna Mikaelan vieressä, mutta
peljäten tämä odotti, mitä hän tulisi tekemään. Mutta vaikka hän kuinka
pelkäsikin, hän ei voinut vaieta.

Kaikkein kauhein oli hänellä vielä ilmaisematta. Hän sanoi, että hän
oli koko päivän koetellut ajatella oikeata madonnaa ja että hän oli
mieleensä johdattanut kaikki tämän kuvat, mitä hän oli nähnyt. Mutta
se oli ollut turhaa, sillä heti kun hän ajatteli säteilevää taivaan
kuningatarta, asettui väliin vanha musta jumalatar. Ja hän näki hänen
tulevan kuivettuneena ja toimeliaana vanhanapiikana ja himmentävän
kokonaan taivaitten suuren kuningattaren, niin että hänellä ei ollut
enää mitään madonnaa. Hän luuli, että oikea madonna oli suuttunut
häneen, koska hän oli uhrannut liian paljon sille toiselle, ja että
hän nyt kätki kasvonsa ja armonsa häneltä. Tuon väärän madonnan tähden
syöstäisiin nyt hänen isänsä onnettomuuteen. Nyt hän ei enää saisi
pitää häntä kotonaan. Nyt ei hän koskaan saisi häneltä anteeksi. Oi
Jumala, oi Jumala!

Ja kaiken tämän hän sanoi Gaetanolle, joka kunnioitti Diamanten mustaa
madonnaa enemmän kuin mitään muuta.

Gaetano tuli nyt aivan lähelle donna Mikaelaa ja tämä pelkäsi, että
hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Hän sanoi hiljaisella äänellä
ikäänkuin puolustaakseen itseään. "Minä olen mieletön. Tuska tekee
minut mielettömäksi. En nuku koskaan."

Mutta Gaetano oli astellut aivan äänetönnä eikä ajatellut muuta kuin
sitä, minkälainen lapsi donna Mikaela oli ja kuinka hän ei lainkaan
ymmärtänyt sovittautua elämän mukaan.

Ja ennenkuin Gaetano itsekään oikein tiesi, oli hän vetänyt hyvin
lempeästi donna Mikaelan puoleensa ja suudellut häntä, koska hän oli
semmoinen ymmärtämätön ja neuvoton lapsi.

Donna Mikaelan valtasi sellainen hämmästys, ettei hän edes ennättänyt
estää sitä. Eikä hän huutanut eikä paennut. Hän ymmärsi heti, että
Gaetano oli suudellut häntä niinkuin suudellaan lasta. Hän kulki vain
nopeasti edelleen ja alkoi sitten itkeä. Juuri tämä suudelma oli saanut
hänet tuntemaan, kuinka voimaton ja hyljätty hän oli, ja kuinka hän
kaipasi jotain, joka olisi vahva ja hyvä ja suojelisi häntä.

Olihan kauheata, että vaikka hänellä oli sekä isä että mies, hän oli
niin hyljätty, että tämän vieraan piti tuntea sääliä häntä kohtaan.

Kun Gaetano näki hänen vartalonsa vavahtavan äänettömistä
nyyhkytyksistä, tunsi hän itsekin vapisevansa. Voimakas ja raju
liikutus valtasi hänet.

Taas hän tuli aivan donna Mikaelan viereen ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Ja kun hän puhui, ei hänen äänensä ollut kirkas ja
varma, vaan käheä ja liikutuksen tukahduttama.

"Paetkaa minun kanssani Argentiinaan, ellei madonna auta teitä!"

Nyt donna Mikaela sysäsi hänet luotaan. Ja Gaetano tunsi heti, ettei
hän enää puhunut hänelle kuten lapselle. Donna Mikaela kääntyi ja lähti
takaisin kaupunkiin. Gaetano ei seurannut häntä, vaan jäi seisomaan
siihen tielle, missä hän oli suudellut häntä, ja hänestä tuntui ettei
hän koskaan eläissään voisi jättää sitä paikkaa. --

Kaksi päivää uneksi Gaetano donna Mikaelasta, mutta kolmantena hän tuli
kesäpalatsiin puhumaan hänelle.

Hän tapasi donna Mikaelan kattoterassilla ja sanoi heti, että tämän
piti paeta hänen kanssaan.

Hän oli ajatellut sitä siitä asti, kun he erosivat. Hän oli seisonut
työhuoneessaan ja mietiskellyt kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja nyt hän
oli päässyt selvyyteen.

Donna Mikaela oli ruusu, jonka ankara sirocco oli irti temmaissut
oksasta ja säälittä kieritellyt ilmassa, jotta se ruusu sitten saisi
sitä paremman rauhan ja suojan sydämellä, joka häntä rakasti. Hänen
pitäisi ymmärtää, että Jumala ja kaikki pyhimykset toivoivat ja
pyysivät, että he rakastaisivat toisiaan, muutoin eivät ne suuret
onnettomuudet olisi tuoneet donna Mikaelaa Gaetanon läheisyyteen.
Ja jos madonna kieltäytyikin auttamasta donna Mikaelaa, tapahtui
se senvuoksi, että hän tahtoi vapauttaa hänet siitä uskollisuuden
lupauksesta, jonka don Ferrante oli saanut. Sillä kaikki taivaassa
tiesivät, että hän oli hänen, Gaetanon. Häntä varten hänet oli luotu,
häntä varten hän oli kasvanut, häntä varten hän eli. Kun Gaetano
oli suudellut häntä kuutamoisella tiellä, oli hän tuntenut olevansa
kadotettu lapsi, joka kauan on harhaillut erämaassa ja nyt viimein
tullut kotiportille. Hänellä ei ollut mitään, mutta hän, donna Mikaela,
oli hänen kotinsa ja kotilietensä, siinä oli se perintöosuus, jonka
Jumala oli hänelle tarkoittanut, ainoa maailmassa, mikä oli hänen.

Senvuoksi Gaetano ei voinut jättää donna Mikaelaa tänne. Hänen täytyi
lähteä mukaan, hänen täytyi, täytyi.

Gaetano ei lainkaan ollut polvillaan donna Mikaelan edessä. Hän puhui
seisoaltaan, kädet nyrkissä ja silmäin leimutessa. Hän ei rukoillut
donna Mikaelaa, hän käski häntä lähtemään mukaan, koska hän oli
Gaetanon.

Ei ollut suinkaan synti viedä häntä pois, pikemminkin se oli Gaetanon
velvollisuus. Kuinka Mikaelan kävisi, jos Gaetano hänet jättäisi?

Donna Mikaela kuunteli häntä liikahtamatta. Hän istui äänetönnä pitkän
aikaa senkin jälkeen, kun Gaetano oli lakannut puhumasta.

"Milloin matkustatte?" kysyi hän viimein.

"Diamantesta lähden lauantaina."

"Ja koska lähtee laiva?"

"Se lähtee sunnuntai-aamuna Messinasta."

Donna Mikaela nousi ja astui pengermän portaita kohti.

"Isäni matkustaa Cataniaan lauantaina", sanoi hän. "Minä pyydän don
Ferrantelta, että saan saattaa hänet sinne." Hän astui pari porrasta
alemmas, aivan kuin ei aikoisi enää sanoa mitään. Sitten hän pysähtyi.
"Jos silloin tapaatte minut Cataniassa, seuraan teitä, mihin tahdotte."

Hän kiiruhti alas portaita. Gaetano ei koettanut pidättää häntä. Tulisi
kyllä aika, jolloin hän ei pakenisi häntä. Hän tiesi, että donna
Mikaelan täytyi ruveta häntä rakastamaan.

       *       *       *       *       *

Koko perjantai-iltapäivän donna Mikaela oli viettänyt tuomiokirkossa.
Hän oli tullut madonnan luo ja heittäytynyt epätoivoissaan maahan hänen
jalkoihinsa. "Oi, madonna mia, madonna mia! Tuleeko minusta huomenna
karannut vaimo? Saavatko ihmiset tosiaankin syytä sanoa minusta vaikka
mitä pahaa?" Ja silloin näytti kaikki hänestä yhtä hirveältä. Häntä
kauhistutti pakeneminen Gaetanon kanssa, mutta hän ei käsittänyt,
kuinka hän saattaisi jäädä don Ferranten luo. Hän vihasi niin yhtä kuin
toistakin. Ei kumpikaan näyttänyt voivan tarjota hänelle muuta kuin
onnettomuutta.

Hän näki kyllä, ettei madonna häntä auttaisi. Ja nyt hän viimein kysyi
itseltään, eikö hän joutuisi suurempaan kurjuuteen paetessaan Gaetanon
kanssa kuin jäädessään don Ferranten luo. Maksoiko vaivaa saattaa
itsensä häpeään kostaakseen siten miehelleen?

Ja saattoiko mikään olla inhoittavampaa kuin paeta miehen kanssa, jota
hän ei rakastanut?

Hän vääntelihe tuskissaan. Koko viikon oli kalvava levottomuus häntä
ahdistanut. Kauheinta oli, ettei hän koskaan voinut nukkua. Hänen
ajatuksensa eivät enää olleet selviä, terveitä.

Yhä uudestaan ja uudestaan hän aloitti rukouksensa. Mutta sitten hän
ajatteli: "Madonna ei voi auttaa minua." Ja hän lakkasi heti.

Silloin hän tuli ajatelleeksi entisiä surun aikoja ja hän muisti sitä
pientä kuvaa, joka kerran oli auttanut häntä, kun hän oli ollut yhtä
suuressa epätoivossa.

Hän kääntyi tulisella innolla rukouksissaan tuon pienen, köyhän lapsen
puoleen. "Auta minua, auta minua! Auta vanhaa isääni, ja auta minua
itseäni, etten lankeaisi pahuuden ja koston kiusaukseen!"

Kun hän tänä yönä pani maata, jatkuivat tuskat ja taistelut. "Kunpa
voisin vain nukkua edes yhden ainoan tunnin", sanoi hän, "niin
tietäisin, mitä tahtoisin".

Gaetanon piti lähteä matkalleen varhain seuraavana aamuna. Donna
Mikaela päätti viimein mennä puhuttelemaan häntä, ennenkuin hän
matkusti, ja sanoa hänelle, ettei hän voinut seurata mukana. Hän ei
jaksanut kestää sitä, että häntä pidettäisiin langenneena naisena.

Tuskin hän oli tämän päätöksen tehnyt, kun hän nukahti. Hän ei
herännyt, ennenkuin kello seuraavana aamuna löi kymmentä. Ja silloin
Gaetano oli jo matkustanut. Donna Mikaela ei saanutkaan sanotuksi
hänelle, että hän oli katunut.

Mutta sitä hän ei ajatellutkaan. Unessa oli jotain uutta ja outoa
tullut häneen. Hänestä tuntui, että hän yöllä oli elänyt taivaassa ja
hengittänyt autuutta.

       *       *       *       *       *

Mikäpä pyhimys tekisi ihmisille enemmän hyötyä kuin San Pasquale?
Eiköpäs satu joskus, että ihmiset puhelevat jossain yksinäisellä
paikalla metsissä tai vainioilla ja että he silloin joko puhuvat pahaa
jostain tai suunnittelevat jotain tyhmää? No, huomaa nyt, että juuri
kun he paraikaa puhuvat, kuulevat he viereltään rapinaa, niin että he
ihmetellen katselevat ympärilleen, nakkasiko joku kiven heitä kohti.
Ei kannata sen enempää katsella ympärilleen. Turhaa on juosta etsimään
kiven heittäjää. Sen lähettää San Pasquale. Yhtä varmaan kuin taivaassa
löytyy oikeutta, oli se San Pasquale. Hän kuuli, kuinka he puhuivat
pahaa ja heitti yhden kivistänsä varoittaakseen heitä.

Ja sen, jota harmittaa, kun hänen pahat juonensa häiriytyvät, ei pidä
lohduttautua sillä, että San Pasqualen kivet pian loppuisivat. Ne
eivät suinkaan lopu. Niitä on niin paljon, että niitä riittää maailman
viimeiseen päivään. Sillä tiedättekös, mitä San Pasquale teki, kun
hän kulki täällä maan päällä, tiedättekö, mitä hän ajatteli enemmän
kuin mitään muuta? San Pasquale huomasi kaikki pienet piikivet, jotka
olivat hänen kulkemallaan tiellä, ja keräsi ne pussiinsa. Te, herra, te
viitsitte tuskin kumartua ottamaan maasta soldoa, mutta San Pasquale
poimi jokaisen piikiven, ja kun hän kuoli, vei hän ne kaikki mukanaan
taivaaseen, ja siellä hän nyt istuu ja heittelee niillä kaikkia, jotka
ovat ryhtymässä johonkin sopimattomaan.

Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa hyöty, mitä San Pasquale ihmisille
tuottaa. Hänpä se juuri antaa merkin silloin, kun joku kohta joutuu
naimisiin tai kun joku kohta kuolee, ja hän voi antaa merkkejä
muullakin kuin kivillä. Randazzossa istui vanha Saraedda-äiti
tyttärensä tautivuoteen ääressä ja nukahti siihen. Mutta tytär makasi
tiedotonna ja oli kuolemaisillaan eikä kukaan voinut ilmoittaa
papeille. Miten heräsi äiti ajoissa? Miten hän heräsi, jotta saattoi
lähettää miehensä pappilaan? Ei mistään muusta kuin siitä, että tuoli
alkoi keinua edestakaisin ja natista ja narista, kunnes hän heräsi.
Ja sen teki San Pasquale. Kukapa muu kuin San Pasquale ajattelisi
semmoista?

Vielä on kerrottava yksi seikka San Pasqualesta. Tre Castagnissa eli
pitkä Kristofero. Ei hän ollut mikään huono ihminen, mutta hänellä oli
paha tapa. Hän ei voinut avata suutaan kiroomatta. Hän ei voinut sanoa
kahta sanaa, ellei toinen niistä ollut kirous. Ja luuletteko, että
vähääkään auttoi, vaikka vaimo ja naapurit kuinka varoittivat häntä?
Mutta sänkynsä yläpuolella oli hänellä pieni taulu, joka esitti San
Pasqualea, ja sen pienen kuvan onnistui auttaa häntä. Joka yö se heilui
edestakaisin kehyksissään, heilui kovaa tai hiljaa, aina sen mukaan,
kuinka hän oli päivällä kironnut. Ja mies huomasi, ettei hän saattaisi
nukkua yhtenäkään yönä, ennenkuin lakkaisi kiroamasta.

Diamanteen on San Pasqualelle rakennettu kirkko Porta Etnean
ulkopuolelle, vähän matkaa alaspäin vuorenrinnettä. Se on peräti pieni
ja halpa, mutta sen valkeat seinät ja punainen kupooli peittyvät
somasti mantelipuitten keskelle.

Senvuoksi, kohta kun mantelipuut keväällä ovat kukassa, on San
Pasqualen kirkko Diamanten kaunein. Sillä sen yli kaareutuvat kukkivat
oksat täpötäynnään valkeita, kimmeltäviä kukkia kuin loistavin puku.

San Pasqualen kirkko on hyvin onneton ja hyljätty, sillä siellä ei
enää koskaan voida pitää jumalanpalvelusta. Kun näet garibaldilaiset,
jotka vapauttivat Sisilian, tulivat Diamanteen, majoittuivat he San
Pasqualeen ja franciskaniluostariin, joka on kirkon vieressä. Ja itse
kirkkoonkin he veivät järjettömiä luontokappaleita ja pitivät siellä
niin hurjaa elämää naisten kanssa ja soiton remutessa, että sitä on
siitä saakka pidetty häväistynä ja saastutettuna eikä sitä ole koskaan
enää voitu avata jumalanpalvelusta varten.

Sen vuoksi muukalaiset ja ylhäinen väki huomaavat San Pasqualen vain
silloin, kun mantelipuut ovat kukassa. Sillä vaikka koko Etnan rinne
silloin onkin valkeanaan mantelinkukkia, seisovat kumminkin suurimmat
ja komeimmat puut vanhan, aution kirkon ympärillä.

Mutta Diamanten köyhä kansa käy San Pasqualessa läpi koko vuoden. Sillä
vaikka kirkko aina onkin suljettuna, mennään sinne kuitenkin anomaan
neuvoa pyhimykseltä. San Pasqualen kuva on juuri sisäänkäytävän suussa
suuren kivikatoksen alla, ja sen puoleen käännytään, kun tahdotaan
kysellä jotain tulevaisuudesta. Ei kukaan ennusta tulevaisuutta
paremmin kuin San Pasquale.

Nyt sattui, että juuri sinä aamuna kun Gaetano lähti Diamantesta,
olivat pilvet syöksyneet alas Etnalta, niin tiheinä kuin ne olisivat
olleet tomua, joka nousee lukemattomien sotajoukkojen jaloista, ja ne
täyttivät koko ilman kuin mustasiipiset lohikäärmeet ja ne syöksivät
sadetta ja purskuttivat sumua ja pimeyttä. Ja ilma Diamantessa tuli
niin sakeaksi, ettei voinut nähdä toiselle puolen katua. Sumu kasteli
kaiken, lattia oli yhtä märkä kuin kattokin, pihtipielet tihkuivat,
portaitten käsipuut helmeilivät pisaroita, sumu värisi etehisissä ja
huoneissa, niin että olisi voinut luulla niitten olevan täynnä savua.

Mutta juuri tänä aamuna aikaiseen, ennen sateen alkamista, lähti
Cataniasta muuan rikas englantilaisnainen suurissa matkavaunuissaan
tehdäkseen kierroksen ympäri Etnan. Mutta kun hän oli ajanut muutamia
tunteja, alkoi hirmuinen sade, ja kaikki kietoutui sumuun. Koska hän
ei tahtonut jättää näkemättä niitä ihania seutuja, joitten kautta hän
matkusti, päätti hän ajaa lähimpään kaupunkiin ja viipyä siellä, kunnes
rajuilma menisi ohi. Mutta se kaupunki oli juuri Diamante.

Tämä englantilaisnainen oli muuan miss Tottenham ja hän se juuri
Cataniassa oli muuttanut asumaan palozzo Palmeriin. Kaiken sen joukossa
mitä hän kuljetti mukanaan matkakirstuissaan, oli se Kristuksenkuva,
jota donna Mikaela edellisenä iltana avukseen oli huutanut. Sillä tätä
kuvaa, joka nyt jo oli vanha ja huonosti pidetty, englantilaisnainen
kuljetti aina mukanaan muistona vanhasta ystävästä, joka oli
lahjoittanut hänelle rikkautensa.

Mutta olisi voinut luulla, että San Pasquale tiesi, mikä suuri
ihmeittentekijä kuva oli, sillä hän näytti tahtovan tervehtiä tulijaa.
Samalla hetkellä, kun miss Tottenhamin vaunut ajoivat sisään Porta
Etneasta, San Pasqualen kirkonkellot alkoivat soida.

Ja ne soivat sitten koko päivän aivan itsestään.

San Pasqualen kellot eivät ole paljoa suuremmat kuin ne, joita
kartanoissa käytetään kutsumaan kotiin työväkeä, ja sellaisina ne
riippuvat pienen katoksen alla kirkon ulkopuolella, ja niitä soitetaan
vetämällä nuorasta, joka kulkee pitkin kirkon seinää.

Ei ole suinkaan raskasta saada kelloja soimaan, mutta eivät ne sentään
niin kevyitä ole, että ne voisivat heilua aivan itsestään. Se, joka
on nähnyt franciskaniluostarin vanhan Fra Felicen panevan jalkansa
nuorasilmukkaan ja alkavan polkea, käsittää kyllä, etteivät kellot voi
ruveta soimaan omasta voimastaan.

Mutta niin ne juuri tekivät tänä aamuna. Nuora oli tiukasti sidottu
seinäkoukkuun eikä kukaan sitä liikuttanut. Eikä kukaan ollut ryöminyt
katolle panemaan niitä liikkeeseen. Nähtiin selvästi, kuinka kellot
heiluivat edestakaisin ja kuinka kielet löivät malmilaitaan. Ei voitu
selittää, kuinka ne olivat alkaneet liikkua.

Kun donna Mikaela heräsi, olivat kellot jo soimassa ja hän makasi
kauan hiljaa ja kuunteli kuuntelemistaan. Hän ei ollut koskaan kuullut
mitään kauniimpaa. Hän ei tiennyt, että tämä oli mikään ihme, mutta hän
makasi ajatellen, että tämä oli ihanaa. Hän mietti ihmeissään, voivatko
tavalliset malmikellot tosiaankin soida sillä tavalla.

Eikähän voikaan tietää, minkälainen malmi sinä päivänä soi San
Pasqualen kelloissa.

Donna Mikaelasta tuntui, kuin kellot sanoisivat hänelle, että nyt
hänen piti olla iloinen, nyt hänen piti elää ja rakastaa, nyt häntä
odotti jokin suuri ja kaunis, nyt hän ei enää koskaan saanut katua eikä
koskaan olla surullinen.

Silloin hänen sydämensä hypähti kuin ylväässä tahdissa ja hän astui
juhlallisesti erääseen suureen linnaan. Ja kelle saattoi tämä linna
kuulua, kuka muu voi olla niin ihanan paikan omistaja kuin rakkaus?

Nyt sitä ei voi enää salata: kun donna Mikaela heräsi, tunsi hän
rakastavansa Gaetanoa eikä toivonut mitään parempaa kuin saada paeta
hänen kanssaan.

Ja kun donna Mikaela aukaisi ikkunaluukun ja näki harmaan aamun, heitti
hän sormisuukon ja kuiskasi: "Oi aamu, sinä alat päivän, jolloin minä
saan matkustaa, ja sinä olet kaunein aamu, mitä koskaan olen nähnyt, ja
niin harmaa kuin oletkin, tahtoisin hyväillä ja suudella sinua."

Mutta kelloista hän kuitenkin enimmän piti.

Siitä ehkä voikin päättää, että hänen rakkautensa oli voimakas,
sillä kaikkia muita kiusoittivat nuo kellot, jotka eivät näyttäneet
aikovankaan lakata soimasta. Ei kukaan välittänyt niistä ensimäisen
puolentunnin kuluessa. Silloin tuskin kuultiinkaan mitään soittoa,
mutta toisen ja kolmannen...

Älköön kukaan luulko, etteivät San Pasqualen kellot saaneet ääntään
kuuluviin. Niissä on aina kova kaiku ja nyt tuntui niitten ääni yhä
vain kasvavan. Pian kuului siltä, ettei ylhäällä sumussa ollut mitään
muuta kuin kelloja. Koko taivas tuntui riippuvan niitä täynnään,
vaikkei niitä voinut nähdä pilvien tähden.

Kun donna Elisa ensin kuuli tuon kaiun, luuli hän San Giuseppen pienen
kellon soivan ja sitten itse tuomiokirkon kellon. Senjälkeen hän oli
kuulevinaan dominikaniluostarin kellon yhtyvän joukkoon, ja viimein hän
tiesi varmasti, että kaikki kaupungin kellot soivat soimistaan, minkä
jaksoivat, kaikki viiden luostarin ja seitsemän kirkon kellot. Hän oli
tuntevinaan ne kaikki, kunnes hän viimein kysyi ja sai tietää, että
ainoastaan San Pasqualen pienet kellot soivat.

Ensimäisinä tunteina, kun ei vielä yleisesti tiedetty, että kellot
soivat aivan itsestään, huomattiin vain, että sadepisarat putoilivat
kellonsoiton tahdissa ja että kaikki, jotka puhuivat, saivat ääneensä
vahvan malmisoinnun. Huomattiin myöskin, että oli mahdotonta soittaa
mandolinia tai kitaraa, sillä kellojen kaiku sekoittui musiikkiin
ja teki sen korviahuumaavaksi, eikä myöskään saattanut lukea, sillä
kirjaimet hyppelivät edestakaisin kuin kehonkielet, ja sanat olivat
saaneet äänen ja lukivat itsensä aivan kuuluvasti.

Pian eivät ihmiset voineet katsella kukkia, jotka nuokkuivat pitkissä
varsissaan, sillä heistä tuntui, että ne heiluivat edestakaisin. Ja he
valittivat, että niihin oli tullut ääntä tuoksun sijasta.

Mutta toiset väittivät, että sumukin, joka ilmassa leijaili, häilyi
kellonsoiton tahdissa, ja he sanoivat, että kaikki seinäkellojen
heilurit liikkuivat sen mukaan ja että kaikki, jotka kulkivat ulkona
sateessa, koettivat tehdä samoin.

Ja tällaista oli silloin, kun kellot olivat soineet vasta pari tuntia
ja kun ihmiset vielä nauroivat niille.

Mutta kolmantena tuntina tuntui kellojen kaiku yhä kovenevan, ja
silloin tukkivat muutamat pumpulia korviinsa ja toiset peittäytyivät
tyynyihin. Mutta yhtä selvään tuntui, kuinka ilma tärisi
kellonlyönneistä ja ihmiset olivat tuntevinaan, että kaikki liikkui
tahdissa. Ja ne, jotka pakenivat ylös pimeään ullakkoon, huomasivat
kellojen äänen siellä olevan niin kirkkaan ja heleän, kuin se tulisi
taivaasta, ja ne, jotka pakenivat kellariin, kuulivat sen siellä niin
voimakkaana ja kumeana, kuin San Pasqualen kirkko olisi ollut maan alla.

Ja kaikki ihmiset Diamantessa alkoivat joutua kauhuihinsa, paitsi donna
Mikaela, jota rakkaus suojeli kaikesta pelosta.

Nyt ruvettiin ajattelemaan, että jotain sen täytyi merkitä, koskapa
juuri San Pasqualen kellot soivat. Ja kukin kyseli itseltään, mitä
pyhimys ennusti. Jokaisella oli oma pelkonsa ja jokainen luuli, että
San Pasquale ennusti juuri hänelle sitä, mitä hän kaikkein vähimmän
toivoi. Ja kullakin oli omallatunnollaan joku synti ja hän luuli nyt,
että San Pasquale soitti juuri siitä hänelle rangaistusta.

Mutta päivällisaikaan, kun kellojen kaiku yhä jatkui, tiedettiin
varmasti, että San Pasqualen soitto ennusti Diamantelle hirmuista
onnettomuutta. Ei saattaisi odottaa vähempää, kuin että kaikki ihmiset
kuolisivat vuoden kuluessa.

Ja kaunis Giannita tuli peloissaan ja itkien donna Mikaelan luo ja
valitti sitä, että juuri San Pasquale soitti. "Oi Jumala, kunpa se
olisi ollut joku muu kuin San Pasquale!"

"Hän näkee sieltä, että meille tapahtuu jotain kauheata", sanoi
Giannita. "Sumu ei estä häntä näkemästä niin kauas kuin hän tahtoo. Hän
näkee, että mereltä lähestyy vihollislaivasto. Hän näkee, että Etnasta
nousee tuhkapilvi, joka sataa meidän päällemme ja hautaa meidät."

Mutta donna Mikaela hymyili ja arveli, että hän kyllä tiesi, mitä San
Pasquale ajatteli. "Se on surusoitto kauniille mantelinkukille, jotka
sade nyt hävittää", sanoi hän Giannitalle.

Hän ei antanut minkään säikyttää itseään, sillä hän uskoi, että kellot
soittivat vain hänelle. Ne tuudittivat hänet unelmiin. Hän istui aivan
äänetönnä musiikkisalissa ja antoi ilon vallita sydämessään. Mutta koko
maailma hänen ympärillään oli vain pelkoa ja levottomuutta ja tuskaa.

Nyt ei kukaan enää voinut istua hiljaa työssään. Ei voitu ajatella
muuta kuin sitä suurta onnettomuutta, jota San Pasquale ennusti.

Kerjäläisille ruvettiin antamaan niin paljon lahjoja, etteivät ne
koskaan olleet saaneet enempää, mutta kerjäläiset eivät tulleet
iloisiksi, sillä he eivät luulleet saavansa elää huomista päivää.
Ja papit eivät suinkaan voineet iloita, vaikka he saivat niin monta
rippilasta, että heidän täytyi istua rippituolissa koko päivä, ja
vaikka lahja lahjan perästä ladottiin pyhimysten alttareille.

Eikä edes Vincenzo da Lozzo, kirjeittenkirjoittaja, iloinnut tästä
päivästä, vaikka hänen kirjoituspöytänsä raatihuoneen parvekkeella
aivan piiritettiin, ja hänelle olisi kernaasti maksettu soldo sanalta,
kun vain tänä viimeisenä päivänä olisi saatu kirjoitetuksi joku
jäähyväissana rakkaille poissaoleville.

Oli aivan mahdotonta pitää tänä päivänä koulua, sillä lapset itkivät
koko ajan. Mutta päivällisaikaan tulivat äidit, kauhusta kalpein
kasvoin, ja veivät pienokaiset mukaansa kotiin, jotta edes oltaisiin
yhdessä, jos jotain tapahtuisi.

Samoin oli kaikilla räätälien ja suutarien oppipojilla vapaapäivä.
Mutta poika-parat eivät uskaltaneet nauttia siitä, vaan istuivat
kernaammin paikoillaan työhuoneessa ja odottivat.

Ja soittoa jatkui yhä iltapäivälläkin.

Silloin nousi palazzo Geracin portinvahti, -- palatsissa ei enää
asu muita kuin kerjäläisiä, -- joka itsekin on kerjäläinen ja käy
puettuna mitä kurjimpiin ryysyihin, ja veti päälleen vaalean vihreän
samettilivrean, jota hän käytti vain pyhimysjuhlissa ja kuninkaan
syntymäpäivänä. Ja jokainen, joka näki hänen tuossa komeudessa
istuvan porttikäytävässään, tunsi pelon viiltävän sydäntään, sillä
nyt ymmärrettiin, ettei ukko odottanut minkään pienemmän herran kuin
perikadon saapuvan siitä portista, jota hän vartioitsi.

Ihmiset säikyttivät toisiaan aivan kauheasti.

Tuolla kulki talosta taloon Torino-raukka, joka kerran oli ollut
varakas mies, ja huusi, että nyt oli tullut aika, jolloin kaikki,
jotka olivat häntä pettäneet ja hänet köyhdyttäneet, saisivat
rangaistuksensa. Hän meni kaikkiin pikku puoteihin corson varrella ja
löi nyrkin tiskiin ja lupasi, että nyt saisivat kaikki kaupungissa
tuomionsa, koska olivat olleet mukana häntä pettämässä.

Ja yhtä säikyttävää oli se, mitä saatiin kuulla "Europan kahvilan"
pelaajajoukkiosta. Siellä olivat samat neljä peluria istuneet vuoden
toisensa jälkeen pelipöydässä, eikä oltu koskaan ajateltukaan, että
he voisivat tehdä mitään muuta. Mutta nyt he heittivät äkkiä kortit
käsistään ja lupasivat toisilleen, että jos he elävänä pääsisivät tämän
päivän kauhuista, he eivät enää koskaan niitä liikuttaisi.

Donna Elisan puoti oli täpösen täynnä ihmisiä, ja taivuttaakseen
pyhimyksiä ja kääntääkseen pois uhkaavan vaaran he ostivat kaikki
pyhät esineet, mitä hänellä oli myydä. Mutta donna Elisa ajatteli vain
Gaetanoa, joka oli poissa, ja hän luuli San Pasqualen ennustavan, että
Gaetano joutuisi matkalla perikatoon. Eikä hän iloinnut yhtään niistä
kaikista rahoista, joita hän ansaitsi.

Mutta kun San Pasqualen kellot yhä soivat koko iltapäivän, jaksettiin
tuskin elää.

Sillä nyt tiedettiin, että ne ennustivat maanjäristystä ja että koko
Diamante menisi raunioiksi.

Kujilla, missä talotkin näyttivät pelkäävän maanjäristystä ja
ahdistuvan yhteen tukemaan toisiaan, ihmiset siirsivät kadulle
sateeseen viheliäiset huonekalunsa ja pingoittivat niitten yli katoksi
sänkypeitteitä. Ja he kantoivat kadulle pienet lapsensakin kehtoineen
ja käänsivät laatikoita niitten päälle.

Sateesta huolimatta oli corsolla kumminkin sellainen tungos, että
siellä tuskin pääsi tunkeutumaan eteenpäin. Sillä kaikki tahtoivat
kulkea Porta Etnean kautta nähdäkseen, kuinka kellot heilumistaan
heiluivat ja ollakseen varmoja siitä, ettei kukaan liikuttanut nuoraa,
vaan että se oli tiukasti sidottu kiinni. Ja kaikki, jotka tulivat
sinne, lankesivat polvilleen tielle, missä vesi vuosi virtanaan ja rapa
oli pohjaton.

San Pasqualen kirkon ovet olivat kiinni kuten aina, mutta ulkopuolella
kierteli vanha harmaaveli Fra Felice rukoilijoitten keskellä kädessään
messinkilautanen ja otti vastaan lahjoja.

Vuoron perään kulkivat säikähtyneet ihmiset San Pasqualen kuvan luo
kivikatoksen alle ja suutelivat hänen kättään. Muuan vanha vaimo tuli
kantaen varovasti jotain, jota hän suojeli vihreän sateenvarjonsa
alla. Se oli lasillinen vettä ja öljyä, jossa keinui pieni lampunsydän
heikosti palaen. Sen hän asetti kuvan jalkain juureen ja kävi sitten
polvilleen sen eteen.

Vaikka monet ajattelivatkin, että pitäisi koettaa sitoa kellot kiinni,
ei kukaan uskaltanut ehdoittaa sitä. Sillä ei uskallettu vaijentaa
Jumalan ääntä.

Ei kukaan olisi myöskään tohtinut sanoa, että tämä saattoi olla vain
Fra Felicen keksintöä, jotta hän saisi rahoja kokoon. Fra Feliceä
rakastettiin. Sille olisi käynyt huonosti, joka olisi tällaista sanonut.

Donna Mikaelakin tuli San Pasqualen luo, ja hänellä oli isänsä
mukanaan. Hän kulki sinne pää pystyssä ja aivan pelotta. Hän tuli
kiittämään San Pasqualea, joka soitti hänen sieluunsa sen suuren
rakkauden. "Tänä päivänä alkaa elämäni", sanoi hän itsekseen.

Ei don Ferrantekaan näyttänyt pelkäävän, mutta katkera ja pahalla
tuulella hän oli. Sillä asianlaita oli se, että kaikkien piti käydä
hänen puodissaan sanomassa hänelle, mitä he ajattelivat ja kuulemassa
hänen arveluaan, koska hän oli yksi Alagonista, jotka niin monta vuotta
olivat johtaneet kaupunkia.

Koko päivän tuli kauhistuneita, vapisevia ihmisiä hänen puotiinsa. Ja
ne astuivat kaikki hänen luokseen ja sanoivat: "Tämähän on hirmuista
kellonsoittoa, don Ferrante. Kuinkahan meille käy, don Ferrante?"

Tuskin ainoakaan kaupungin asukkaista jätti pistäytymättä don Ferranten
puodissa kysymässä; neuvoa häneltä. Koko ajan kun soittoa kesti,
seisoivat ne tiskin yli kumartuneina ostamatta ainoallakaan soldolla.

Ugo Favarakin, luulosairas asianajaja, tuli puotiin ja kävi istumaan
tiskin taakse. Ja koko päivän näki don Ferrante hänen istuvan siinä,
aivan kalmankalpeana, aivan liikkumatta, kärsien kuulumattomia tuskia
sanaakaan sanomatta.

Mutta joka viides minuutti hyökkäsi sisään Torino il-Martello ja löi
nyrkin tiskiin ja sanoi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin don
Ferrante saisi rangaistuksensa.

Don Ferrante oli luja mies, mutta hän ei voinut välttää kellojensoiton
vaikutusta enempää kuin kukaan muukaan. Ja mitä kauemmin hän
sitä kuunteli, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, miksi kaikki
ihmiset syöksyivät juuri häiden puotiinsa. Tuntui siltä, kuin ne
tarkoittaisivat jotain erikoista, ikäänkuin ne tahtoisivat tehdä hänet
vastuunalaiseksi soitosta ja siitä pahasta, jota se ennusti.

Hän ei ollut sanonut sitä kenellekään, mutta hänen emäntänsä sen
kai oli levittänyt. Hän alkoi uskoa, että kaikki ajattelivat samaa,
vaikkeivät uskaltaneet sitä sanoa. Hän ajatteli, että asianajaja istui
odottamassa, että hän antaisi perään. Hän luuli, että koko kaupunki
tuli katsomaan, uskaltaisiko hän todellakin lähettää pois appensa.

Donna Elisa, jolla oli niin paljon työtä omassa puodissaan, ettei hän
itse voinut tulla, lähetteli lakkaamatta vanhan Pacifican kysymään
häneltä, mitä hän ajatteli kellonsoitosta. Ja kirkkoherrakin tuli
hetkeksi puotiin ja sanoi kuten kaikki muutkin: "Oletteko koskaan
kuullut tällaista hirmuista kellonsoittoa, don Ferrante?"

Ja don Ferrante olisi tahtonut tietää, tulivatko asianajaja ja don
Matteo ja kaikki muut tosiaankin vain soimaamaan häntä siitä, että hän
aikoi lähettää pois cavaliere Palmerin.

Veri alkoi jyskyttää ohimoissa. Huone pyöri välistä hänen silmissään.
Ja yhtämittaa tuli aina joku kysymään: "Oletteko kuullut tällaista
hirmuista kellonsoittoa?"

Mutta se, joka ei lainkaan tullut kysymään, oli donna Mikaela. Eihän
hän voinut tulla, koskei hän tuntenut mitään pelkoa. Hän oli vain
ihastunut ja ylpeä siitä, että nyt oli tullut se mahtava tunne, joka
täyttäisi koko hänen elämänsä. "Saan elää suurta ja voimakasta elämää",
sanoi hän. Ja häntä kauhistutti se, että hän tähän asti oli ollut vain
lapsi.

Hänen piti matkustaa postivaunuissa, jotka kulkivat Diamanten läpi
kello kymmenen illalla. Kun kello läheni neljää, ajatteli hän, että
hänen nyt täytyi ilmoittaa asia isälleen ja ruveta panemaan kokoon
hänen tavaroitaan.

Mutta ei tämäkään tuntunut hänestä vaikealta. Hänen isänsä tulisi pian
perästä Argentiinaan. Hän pyytäisi häntä odottamaan kärsivällisesti
muutamia kuukausia, kunnes he saisivat järjestykseen kodin, mihin
kutsua hänet. Ja hän tiesi varmaan, että hänen isänsä kernaasti soisi
hänen matkustavan pois don Ferranten luota.

Hän kulki suloisessa hurmauksessa. Ei ollut olemassa mitään, jota
olisi voinut pitää hirmuisena. Ei ollut olemassa mitään häpeää, mitään
vaaraa, ei, ei mitään.

Hän odotti vain saavansa kuulla postivaunujen ratinan.

Silloin hän kuuli ääniä portailta, jotka johtivat pihasta toiseen
kerrokseen. Hän kuuli raskaitten jalkojen tömistävän. Hän näki ihmisten
astuvan avoimessa pylväskäytävässä, joka kiersi ympäri talon ja jota
täytyi kulkea, päästäkseen huoneisiin. Hän näki, että ne kantoivat
keskellään jotain raskasta, mutta hän ei voinut saada selvää, mitä se
oli, sillä väkeä oli niin paljon.

Kalpea asianajaja kulki etunenässä. Hän tuli kertomaan donna
Mikaelalle, että don Ferrante oli ruvennut ajamaan Torinoa ulos
puodista, mutta silloin Torino oli iskenyt häntä puukolla. Ei se
ollut mitään vaarallista. Hänen haavansa oli jo sidottu ja paranisi
neljässätoista päivässä.

Don Ferrante kannettiin nyt sisään, ja hänen katseensa harhaili
ympäri huonetta, ei donna Mikaelaa, vaan cavaliere Palmeria etsien.
Kun hän näki hänet, ilmoitti hän vaimolleen sanaakaan sanomatta, vain
muutamalla käden liikkeellä, ettei cavaliere Palmerin koskaan tarvinnut
lähteä hänen talostaan, ei koskaan, ei koskaan.

Silloin donna Mikaela painoi kädet silmilleen. Oi, mitä, hänen isänsä
ei matkustaisikaan! Hän itsekin oli pelastettu. Ihmeen kautta hän oli
saanut avun!

Oi, nyt hänen täytyi olla iloinen, olla tyytyväinen! Mutta hän ei
ollut. Hän tunsi hirveintä tuskaa.

Hän ei päässytkään matkustamaan. Hänen isänsä saisi jäädä tänne,
ja silloin pitäisi hänen olla uskollinen don Ferrantelle. Hän sai
taistella ymmärtääkseen. Niin se oli. Hän ei voinut matkustaa.

Hän koetti selittää asiaa jollain toisella tavalla. Ehkäpä tämä oli
väärä johtopäätös. Hän oli mennyt niin sekaisin. Ei, ei, niin se oli,
hän ei voinut.

Häntä niin suunnattomasti väsytti. Hänhän oli matkustanut yhtä
mittaa koko päivän. Hän oli ollut jo pitkän matkan päässä. Eikä hän
nyt koskaan pääsisikään perille. Hän vaipui aivan lamaan. Hän oli
huumauksissa ja voimatonna. Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin levätä
sen loppumattoman matkan jälkeen, jonka hän oli suorittanut. Mutta eipä
hän kai saisi sitä koskaan loppuun suoritetuksi. Hän alkoi itkeä sitä,
ettei milloinkaan pääsisi perille. Koko elämänsä hän saisi matkustaa ja
matkustaa eikä koskaan perille pääsisi.



Kahdeksas luku.

KAKSI CANZONIA.


Seuraavana aamuna San Pasqualen kellojen soimisesta donna Elisa istui
puodissaan ja laski rahoja. Edellisenä päivänä, kun kaikki ihmiset
olivat olleet peloissaan, olivat tavarat menneet uskomattomalla
vauhdilla kaupaksi, ja kun hän tänä aamuna oli astunut puotiin, oli
hän ensin melkein säikähtänyt. Sillä koko puoti oli autio ja tyhjä,
medaljongit olivat poissa, vahakynttilät olivat poissa ja samoin kaikki
suuret rukousnauhakimput. Kaikki Gaetanon kauniit pyhimyskuvat oli
otettu alas hyllyiltä ja myyty, ja donna Elisaa oikein suretti, kun hän
ei enää nähnyt ympärillään suurta pyhien miesten ja naisten joukkoa.

Silloin hän veti auki rahalaatikon ja se oli niin täysi, että hän
tuskin jaksoi vetää sen. Ja kun hän laski rahojansa, itki hän, aivan
kuin ne kaikki olisivat olleet väärennettyjä. Sillä mitäpä hyödytti
häntä kaikkien noitten likaisten liiranseteleitten ja noitten suurien
pronssilanttien omistaminen, nyt kun hän oli kadottanut Gaetanon!

Oi, hän ajatteli, että jos Gaetano olisi viipynyt kotona vielä
päivänkään, ei hänen olisi tarvinnut matkustaa, sillä nyt oli rahoja
yllin kyllin.

Siinä istuessaan hän kuuli postivaunujen pysähtyvän portin edustalle.
Mutta hän ei edes nostanut silmiään, hän ei välittänyt siitä, mitä
tapahtui, kun kerran Gaetano oli poissa. Silloin ovi avattiin ja kello
soi hirveästi. Hän vain itki ja laski rahojaan. Joku sanoi: "Donna
Elisa, donna Elisa!" Ja siinä oli Gaetano.

"Mutta Herra Jumala, kuinka sinä olet kotona?" huusi donna Elisa.
-- "Sinähän olet myynyt kaikki kuvasi. Minun täytyi tulla kotiin
leikkaamaan sinulle uusia." -- "Mutta mistä sinä olet saanut sen
tietää?" -- "Olin postivaunua vastassa kello kaksi yöllä. Rosa Alfari
tuli siinä ja kertoi minulle kaikki." -- "Olipa hyvä, että menit posti
vaunua vastaan! Olipa hyvä, että päähäsi pälkähti mennä postivaunua
vastaan!" -- "Niin, eikös ollutkin hyvä!" sanoi Gaetano.

Ja vajaan puolentunnin kuluttua Gaetano seisoi taas työhuoneessaan, ja
donna Elisa, jolla ei ollut yhtään mitään tehtävää tyhjässä puodissaan,
tuli vähä väliä työhuoneen ovelle häntä katsomaan. Oi, oliko hän
tosiaankin siellä leikkaamassa pyhimystenkuvia? Donna Elisa ei voinut
päästää viittä minuuttia vierähtämään pistäytymättä häntä katsomassa.

Mutta kun donna Mikaela kuuli, että Gaetano oli palannut, ei hän
tuntenut mitään iloa, pikemminkin vihaa ja epätoivoa. Sillä hän
pelkäsi, että Gaetano tulisi kiusaajana houkuttelemaan häntä.

Donna Mikaela oli kuullut, että muuan rikas englantilaisnainen oli
tullut Diamanteen sinä päivänä, kun kellot soivat. Häntä liikutti
syvästi, kun hän sai tietää, että tulija oli juuri sen Kristuksenkuvan
omistaja. Pieni Kristuslapsi oli siis tullut, kohta kun hän oli häntä
avuksi huutanut! Sade ja kellonsoitto olivat hänen työtään!

Hän koetti nyt ilahduttaa sydäntään ajattelemalla, että hänen tähtensä
oli tapahtunut ihme. Täytyihän sen, että hän tunsi olevansa Jumalan
armon ympäröimä, olla hänelle paljon suuremmanarvoista kuin kaikki
maallinen onni ja rakkaus. Hän ei tahtonut päästää minkään maallisen
raastamaan itseään pois tästä Jumalan siunaamasta hurmauksesta.

Mutta kun hän kohtasi Gaetanon kadulla, katsoi tämä tuskin häneen,
ja kun hän tapasi hänet donna Elisan luona, ei hän tarttunut hänen
käteensä eikä edes puhutellut häntä.

Sillä vaikka Gaetano oli tullutkin kotiin sentähden, että hänestä
oli liian raskasta matkustaa ilman donna Mikaelaa, ei hän totisesti
vähääkään tahtonut kiusata ja houkutella häntä. Hän näki, että donna
Mikaela oli pyhimysten suojeluksessa, hän piti häntä niin pyhänä, että
tuskin uskalsi uneksia hänestä.

Gaetano tahtoi olla hänen läheisyydessään, ei rakastaakseen häntä,
mutta senvuoksi, että hän luuli donna Mikaelan elämän piankin loistavan
pyhistä töistä. Gaetano ikävöi ihmeitä, niinkuin puutarhanhoitaja
ikävöi kevään ensimäistä ruusua.

Mutta kun viikot kuluivat, eikä Gaetano koskaan koettanut lähestyä
donna Mikaelaa, alkoi tämä epäillä ja arvella, ettei hän lainkaan ollut
rakastanutkaan häntä. Hän sanoi itselleen, että Gaetano oli houkutellut
häneltä pakenemislupauksen vain näyttääkseen hänelle, että madonna voi
tehdä ihmeen.

Mutta jos asia oli niin, ei donna Mikaela ymmärtänyt, miksei Gaetano
jatkanut matkaa, vaan kääntyi takaisin.

Tämä teki hänet levottomaksi. Hän ei luullut voivansa hallita
rakkauttaan, ellei tietäisi, rakastiko Gaetano häntä. Hän punnitsi
puoleen ja toiseen ja tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi siitä, ettei
Gaetano koskaan ollut rakastanut häntä.

Tällaista ajatellessaan oli donna Mikaelan täytynyt istua pitämässä
seuraa don Ferrantelle. Tämä oli maannut kauan sairaana. Hän oli saanut
pari halvauskohtausta ja oli noussut tautivuoteesta murtuneena miehenä.
Hänestä oli äkkiä tullut vanha ja tylsä ja arka, niin ettei hän koskaan
uskaltanut olla yksinään. Hän ei enää seisonut puodissaan, hän oli joka
suhteessa toinen ihminen.

Häneen oli tarttunut suuri halu esiintyä ylhäisenä ja loistavana.
Näytti siltä, kuin don Ferrante-parka olisi tullut suuruudenhulluksi.

Donna Mikaela oli hyvin hyvä hänelle ja istui tunnittain
lörpöttelemässä hänen kanssaan.

"Kukahan se mahtoi olla", oli hänellä tapana sanoa, "joka kerran seisoi
torilla sulkahatussa ja nyöritakissa ja miekka kupeella ja joka soitti
niin, että sanottiin, että hänen soittonsa oli kohottavaa kuin Etna ja
mahtavaa kuin meri? Ja kuka se näki köyhän, mustapukuisen signorinan,
joka ei uskaltanut näyttää kasvojaan ihmisille, ja meni hänen luokseen
ja tarjosi hänelle käsivartensa? Kukahan se mahtoi olla? Voikohan se
olla don Ferrante, joka koko viikon seisoi rihkamapuodissaan suippo
lakki päässä ja lyhyt nuttu yllä? Ei, se on mahdotonta. Ei kai vanha
kauppias saattanut tehdä sellaista?"

Don Ferrante nauroi. Juuri näin hän tahtoi vaimonsa puhelevan hänelle.
Donna Mikaelan piti myöskin sanoa hänelle, mitenkä kävisi, kun
don Ferrante tulisi hoviin. Näin sanoisi kuningas ja näin sanoisi
kuningatar. "Vanhat Alagonathan ovat taas heränneet henkiin",
sanottaisiin hovissa. Ja kuka on kohottanut suvun? Ihmetellään ja
ihmetellään. Onko tuo don Ferrante, joka on sisilialainen ruhtinas ja
espanjalainen grandi, sama mies kuin se, joka seisoi rihkamapuodissaan
Diamantessa ja kiljui kuorma-ajureille? Ei, sanottaisiin, se ei voi
olla sama. Se ei missään tapauksessa voi olla sama.

Tästä don Ferrante piti ja hän tahtoi kuulla donna Mikaelan puhuvan
näin päivät päästään. Hän ei väsynyt koskaan, ja hänen vaimonsa oli
hyvin kärsivällinen.

Mutta eräänä päivänä, kun donna Mikaela parastaikaa istui
lörpöttelemässä, tuli sisään donna Elisa. "Käly, jos sinulla on
Pompeijin pyhän neitsyen legenda, niin lainaa se minulle!" pyysi hän.
-- "Mitä, aiotko sinä ruveta lukemaan?" kysyi donna Mikaela. -- "Taivas
varjelkoon, tiedäthän, etten minä osaa lukea. Gaetano sitä pyytää."

Donna Mikaelalla ei ollut Pompeijin pyhän neitsyen legendaa. Mutta sitä
hän ei sanonut donna Elisalle, vaan meni kirjahyllynsä luo ja otti
sieltä pienen kirjan, joka sisälsi sisilialaisia rakkauslauluja, antoi
sen donna Elisalle ja tämä vei sen Gaetanolle.

Mutta tuskin donna Mikaela oli tehnyt tämän, ennenkuin hän alkoi
ankarasti katua. Ja hän kysyi itseltään, mitä hän oli tarkoittanut
menetellessään näin, hän, jota pyhä Kristuslapsi oli auttanut.

Hän punastui häpeästä muistaessaan, että hän oli alleviivannut muutaman
pienistä canzoneista, erään, joka, kuului näin:

    Vastausta etsin verratonta.
    Kumarruin jo päivän, yönkin eteen,
    Linnun, pilvein teitä tutkin monta,
    Valoin lyijyn sulakuuman veteen,
    Kukan lehdet yksitellen raastoin,
    Naisen mustalaisen luoksein haastoin.
    Nyt mä teiltä, taivaan pyhät, kysyn:
    "Vieläkö ma armaan lemmittynä pysyn?"

Hän oli kyllä toivonut saavansa vastauksen tähän. Mutta hän oli
ansainnut sen, ettei mitään vastausta tullut. Hän oli ansainnut sen,
että Gaetano halveksi häntä ja piti häntä tungettelevana.

Eikä hän kumminkaan ollut aikonut tehdä mitään pahaa. Ainoa, mitä hän
oli halunnut, oli saada tietää, rakastiko Gaetano häntä.

Taas kului muutamia viikkoja ja donna Mikaela istui yhä don Ferranten
luona.

Mutta kerran oli donna Elisa houkutellut hänet ulos.

"Tule minun puutarhaani, käly, katsomaan suurta magnoliapuutani! Et ole
koskaan nähnyt mitään niin kaunista."

Hän oli mennyt donna Elisan kanssa kadun poikki ja tullut hänen
puutarhaansa. Ja donna Elisan magnolia oli kuin säteilevä aurinko, niin
että sen huomasi jo, ennenkuin oli nähnytkään. Kauas tuntui ilmassa
väräjävä tuoksu, ja kuului voimakas mehiläisten surina ja lintujen
viserrys.

Kun donna Mikaela näki puun, voi hän tuskin hengittää. Se oli hyvin
korkea ja suuri, säännöllisen kauniisti muodostunut, ja sen suuret,
lujat lehdet raikkaan tummanvihreitä. Mutta nyt se oli kokonaan suurten
heleitten kukkien peitossa, jotka tekivät sen loistavaksi ja koristivat
sen, niin että se näytti olevan juhlapuvussa -- ja siitä tuntui
virtaavan hurmaavaa iloa. Ja donna Mikaela oli kuin huumaantunut ja hän
tunsi, että outo, vastustamaton voima valtasi hänet. Hän veti puoleensa
muutaman noista jäykistä oksista, aukaisi sen kukan taittamatta sitä
irti ja alkoi neulalla pistellä kirjaimia terälehtiin. -- "Mitä
teet, käly?" kysyi donna Elisa. -- "En mitään, en mitään." -- "Minun
nuoruudessani oli nuorilla tytöillä tapana pistellä rakkauskirjeitä
magnoliakukkiin." -- "Ehkäpä niillä on vieläkin sama tapa." -- "Ole
varuillasi, minä luen kyllä sinun mentyäsi, mitä olet kirjoittanut." --
"Ethän sinä osaa lukea." -- "Onhan minulla Gaetano." -- "Ja Luca. On
kai parempi, että käännyt Lucan puoleen."

Mutta kun donna Mikaela tuli kotiin, katui hän. Näyttäisiköhän donna
Elisa todellakin kukkaa Gaetanolle? Ei, ei, donna Elisa oli liian
viisas. Mutta jospa Gaetano itse oli nähnyt hänet työhuoneensa
ikkunasta? Niin no, Gaetano ei vastaisi mitään. Mutta hän, donna
Mikaela, teki itsensä naurettavaksi.

Ei koskaan, koskaan hän enää tekisi mitään sellaista. Olihan hänen
parempi olla mitään tietämättä. Olihan parempi, ettei Gaetano
välittänyt hänestä.

Kuitenkin hän aina mietti, minkä vastauksen mahtaisi saada. Mutta ei
tullut mitään.

Ja taas kului viikko. Silloin don Ferrante sai päähänsä lähteä
ajelemaan iltapäivisin.

Kesäpalatsin vaunuliiterissä oli vanhanaikaiset juhlavaunut, jotka
varmasti olivat enemmän kuin satavuotiset. Ne olivat hyvin korkeat
ja niissä oli pieni ja ahdas vaunukori, joka kiikkui nahkaremmeistä
takapyörien välissä, ja nämä olivat niin suuret kuin myllyn vesipyörät.
Vaunut olivat maalatut valkoisella ja kullalla, vaatetetut punaisella
sametilla ja ovissa oli vaakuna.

Muinoin oli näissä vaunuissa ajaminen tuottanut suurta kunniaa, ja
kun vanhat Alagonat niissä olivat kulkeneet pitkin corsoa, olivat
ihmiset nousseet seisomaan kynnyksiltä ja tunkeutuneet porteille
ja kurkoitelleet verannoilta nähdäkseen niitä. Mutta silloin niitä
olivatkin vetäneet solakat berberiläiset hevoset, silloin oli kuskilla
ollut tekotukka ja palvelijalla kalunat, ja ohjakset olivat olleet
kirjailtua silkkiä.

Mutta nyt don Ferrante tahtoi valjastaa vanhat hevosensa juhlavaunujen
eteen ja panna vanhan puotipalvelijansa kuskiksi.

Kun donna Mikaela sanoi hänelle, ettei se käynyt päinsä, alkoi
hän itkeä. Mitä hänestä ajateltaisiinkaan, ellei hän iltapäivin
näyttäytyisi corsolla vaunuissaan? Senhän ylhäinen mies viimeiseksi
saattoi itseltään kieltää. Mistä kukaan tietäisi, että hän oli
aatelismies, ellei hän ajaisi edestakaisin katua vanhoissa Alagonan
vaunuissa?

Iloisin hetki don Ferranten elämässä hänen sairastumisensa jälkeen oli
se, kun hän ensimäistä kertaa läksi ajelemaan. Hän istui suorana ja
kumarteli ja viittaili hyvin armollisesti kaikille vastaantulijoille.
Ja Diamanten väki kumarsi ja tempasi hatun päästään, niin että se
lakaisi katua. Tottahan don Ferrantelle suotiin se ilo!

Donna Mikaela oli myöskin mukana, sillä don Ferrante ei uskaltanut ajaa
yksinään. Hän ei olisi kernaasti lähtenyt, mutta silloin don Ferrante
oli ruvennut itkemään ja huomauttanut, että hän meni naimisiin donna
Mikaelan kanssa silloin, kun tämä oli halveksittu ja köyhä. Hänen ei
pitänyt olla kiittämätön eikä unohtaa, mitä don Ferrante oli hänelle
tehnyt, vaan lähteä mukaan. Miksei hän tahtonut ajaa niissä vaunuissa?
Ne olivat komeimmat vanhat vaunut koko Sisiliassa.

"Mikset tahdo lähteä ajelemaan minun kanssani?" sanoi don Ferrante.
"Muista, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan! Etkö näe, ettei
edes isäsi sinua rakasta? Älä ole kiittämätön!"

Tällä tavoin hän oli pakoittanut donna Mikaelan istumaan vierelleen
juhlavaunuihin.

Mutta ei käynyt ollenkaan niin, kuin donna Mikaela oli odottanut.
Ei kukaan nauranut. Naiset niiasivat ja miehet kumarsivat niin
juhlallisesti, kuin vaunut olisivat olleet sata vuotta nuoremmat. Ja
donna Mikaela ei voinut huomata hymyä yksissäkään kasvoissa.

Eikä koko Diamantessa olisikaan kukaan voinut nauraa. Sillä tiedettiin
kyllä, minkälainen donna Mikaelan ja don Ferranten suhde oli.
Tiedettiin, kuinka don Ferrante rakasti häntä ja kuinka hän itki, kun
donna Mikaela hetkeksikään hänet jätti. Tiedettiin myöskin, että hän
kiusasi vaimoaan mustasukkaisuudella, polki mäsäksi hänen hattunsa, jos
ne sopivat hänelle eikä koskaan antanut hänelle rahoja uusien pukujen
ostamiseen, ettei vain kukaan muu huomaisi hänen kauneuttaan ja pääsisi
rakastumaan häneen. Mutta siitä huolimatta hän sanoi vaimolleen, että
tämä oli niin ruma, ettei kukaan jaksaisi katsoa häntä kasvoihin. Ja
kun kaikki tämä tiedettiin Diamantessa, ei ketään naurattanut. Kuinka
saattaisi nauraa donna Mikaelalle, kun hän istui lepertelemässä sairaan
miehen kanssa! Diamanten asukkaat olivat hurskaita kristityitä eikä
mitään raakalaisia.

Niin kulkivat juhlavaunut haalistuneessa loistossaan Diamanten corsoa
edestakaisin kello viiden ja kuuden välillä. Ja ne saivat Diamantessa
kulkea aivan yksinään, sillä siellä ei ollut ainoitakaan muita ylhäisiä
vaunuja, mutta tiedettiinhän, että samaan aikaan kaikki ajoneuvot
Roomassa kulkivat Monte Pinciolle ja Neapelissa Villa Nationaleen ja
Florensissa Cascineille ja Palermossa La Favoritaan.

Mutta kun vaunut kolmatta kertaa lähestyivät Porta Etneaa, kuului sen
toiselta puolen iloinen torventörähdys.

Ja portista vierivät sisään suuret, korkeat, englantilaismalliset
metsästysvaunut.

Kyllä kai nekin olivat vanhanaikaiset. Postimiehellä, joka ratsasti
oikeanpuoleista etuhevosta, oli nahkahousut ja kankipalmikkoinen
tekotukka. Koko ajopelit muistuttivat vanhoja postivaunuja, joissa
matkustajain osasto on kuskinistuimen takana ja joissa on korkea, kapea
katto ja siellä istuimia.

Mutta kaikki oli uutta, hevoset kauniita ja vahvoja eläimiä, vaunut
ja silat loistivat, ja ajelijoina oli muutamia catanialaisia nuoria
herroja ja naisia, jotka olivat tekemässä retkeä Etnalle.

Ja he eivät voineet olla nauramatta, kun he ajoivat vanhojen
juhlavaunujen ohi. He kumartuivat alas korkealta vaununkatolta, jossa
he istuivat, nähdäkseen niitä, ja heidän naurunsa kaikui hyvin kovana
ja kimeänä Diamanten korkeitten, äänettömien rakennusten keskellä.

Donna Mikaelan tuli äkkiä hyvin paha olla. Ajelijat olivat hänen
entisiä seuratovereitaan. Mitä he sanoisivatkaan kotia tultuaan? "Me
näimme Diamantessa Mikaela Palmerin." Ja ne nauraisivat ja kertoisivat,
nauraisivat ja kertoisivat.

Koko elämä tuntui hänestä äärettömältä kurjuudelta. Hän ei ollut mitään
muuta kuin hullun orja. Koko ikänsä pitäisi hänen vain löperrellä don
Ferranten kanssa.

Kun hän tuli kotiin, oli hän aivan näännyksissä. Hän oli niin väsynyt
ja voimaton, että tuskin vain jaksoi laahustaa ylös portaita.

Koko ajan don Ferrante ylisti onneaan, kun nuo ylhäiset ihmiset olivat
kohdanneet hänet ja nähneet hänen komeutensa. Hän sanoi vaimolleen,
että nyt ei enää kukaan välittäisi siitä, että tämä oli ruma tai että
tämän isä oli varastanut. Nyt tiedettiin, että hän oli ylhäisen herran
puoliso.

Iltapäivällä donna Mikaela istui aivan äänetönnä ja antoi isänsä
puhella don Ferranten kanssa. Silloin alkoi mandolini hyvin hiljaa
helistä kadulla kesäpalatsin ikkunan alla. Se oli vain mandolini ilman
kitaran tai viulun säestystä. Ei mikään voinut olla sen arempaa ja
kevyempää, ei mikään sen viehkeämpää ja liikuttavampaa. Ei saattanut
uskoa, että sen mandolinin kieliä liikutti ihmiskäsi. Se oli kuin
mehiläisten ja heinäsirkkojen ja seinäsirkkojen yhteinen konsertti.

"Taas on joku rakastunut Giannitaan", sanoi don Ferrante. "Siinä on
vasta nainen! Kuka hyvänsä näkee, että hän on kaunis. Jos minä olisin
nuori, rakastuisin minä Giannitaan. Hän osaa rakastaa."

Donna Mikaela vavahti. Don Ferrante oli oikeassa, ajatteli hän.
Mandolinin soittaja tarkoitti Giannitaa. Tänä iltana hän oli käymässä
kotona äitinsä luona, vaikka muuten hän nykyään asui kesäpalatsissa.
Sen donna Mikaela oli saanut aikaan, kun don Ferrante oli muuttunut
veltoksi.

Mutta donna Mikaela piti mandolininsoitosta, kelle se sitten olikin
aiottu. Se oli pehmoista ja lempeää ja lohduttavaa. Hän meni hiljaa
huoneeseensa voidakseen paremmin kuunnella pimeässä ja yksikseen.

Siellä lehahti häntä vastaan suloinen, voimakas tuoksu. Mitä se
oli? Hänen kätensä alkoivat vavista, ennenkuin hän löysi kynttilän
ja tulitikut. Hänen kirjoituspöydällään oli suuri, kokonaan auennut
magnoliankukka.

Yhteen terälehteen oli pistetty sanat: "Ken mua rakastaa?" Ja sen alla
seisoi: "Gaetano."

Kukan vieressä oli pieni valkoinen kirja täynnä rakkauslauluja. Ja
muuan pikku canzoneista oli merkitty:

    Rakkaudestan' ei kenkään tiedä.
    Salaa, ääneti se syntyi yössä.
    Unelmat vain mun saa luokses viedä,
    ain' oon aarteen vartioimistyössä.
    Kuolinvuoteelleni kiirehtäissä
    papin, vielä huulet kiinni suljen,
    ovi lukoss' on, ja avain käissä
    äänetönnä ijäisyyteen kuljen.

Soittoa jatkui. Mandolinissa on raittiin ilman ja auringonpaisteen
sävy. Jotain, joka sovittaa ja rauhoittaa. Pala ihanan luonnon
lohduttavaa suruttomuutta.



Yhdeksäs luku.

PAKO.


_Siihen aikaan_ oli Diamantessa vielä Aracoelista heitetty pikku kuva.

Englantilaisnainen, joka hänet omisti, oli ihastunut Diamanteen. Hän ei
ollut voinut jättää sitä.

Hän oli vuokrannut itselleen koko hotellin ensimäisen kerroksen ja
asettunut sinne kuin kotiinsa. Hän osti suurilla summilla kaikellaisia
vanhoja saviastioita ja vanhoja rahoja niin paljon kuin vain sai
käsiinsä. Hän osti mosaiikkiteoksia ja alttaritauluja ja pyhäinkuvia.
Hänelle pisti päähän, että hänen piti hankkia kokoelmaansa kaikki
kirkon pyhimykset.

Sitten hän sai kuulla Gaetanosta ja lähetti tälle sanan, että hänen
pitäisi tulla hotelliin.

Gaetano keräsi kokoon kaikki, mitä hän viime aikoina oli leikannut ja
otti ne mukaansa miss Tottenhamin luo. Englantilaisnainen oli hyvin
tyytyväinen hänen pikku kuviinsa ja tahtoi ostaa ne kaikki.

Mutta rikkaan englantilaisnaisen huoneet olivat kuin jonkun museon
romukammiot. Siellä oli kaikkea mahdollista ja kokonaan sikin sokin ja
epäjärjestyksessä. Siellä oli puoleksi tyhjiä matkakirstuja, siellä
riippui kappoja ja hattuja, siellä oli tauluja ja kaiverroksia, siellä
oli matka-käsikirjoja, aikatauluja, teeserviisejä ja spriikeittiöitä,
siellä oli tapparakeihäitä, messukirjoja, mandolineja ja vaakunakilpiä.

Ja tämä avasi Gaetanon silmät. Hän punastui äkkiä, puri huultaan ja
alkoi pakata kuviaan takaisin laukkuun.

Hänen silmänsä sattuivat erääseen Jeesuslapsen kuvaan. Se oli juuri se
Aracoelilta heitetty ja se seisoi nyt keskellä sitä epäjärjestystä,
huononpäiväinen kruunu päässä ja messinkikengät jalassa. Kasvoista
oli väri kulunut pois, sormukset ja koristukset olivat ruosteisia, ja
kapalo oli vanhuuttaan kellastunut.

Kun Gaetano näki tämän, ei hän tahtonut myödä kuviansa miss
Tottenhamille, vaan aikoi suoraa päätä lähteä tiehensä.

Kun englantilaisnainen kysyi häneltä, mikä hänelle oli tullut,
raivostui hän ja alkoi syytää moitteita.

Tiesikö hän, vieras nainen, että monet niistä esineistä, joita hänellä
oli ympärillään, olivat pyhiä?

Tiesikö hän, vai eikö hän tiennyt, että tuossa oli itse pyhä
Kristuslapsi? Ja hän oli antanut sen kadottaa kolme sormea toisesta
kädestä ja antanut kivien pudota kruunusta ja antanut sen maata tuolla
likaisena ja ruosteisena ja häväistynä. Ja jos hän noin käsitteli
Jumalan oman pojan kuvaa, millaiseksi hän sitten antaisikaan kaiken
muun turmeltua? Gaetano ei tahtonut myydä mitään hänelle.

Kun Gaetano raivosi tällä tavalla, ihastui miss Tottenham, hurmaantui.

Siinä oli totinen usko ja oikea, pyhä viha. Tämän nuoren miehen piti
tulla taiteilijaksi.

Englantiin, Englantiin hänen täytyi päästä! Hän tahtoi lähettää tämän
nuoren miehen suuren mestarin luo, ystävänsä, joka koetti uudistaa
taidetta, sen, joka tahtoi opettaa ihmisiä kaunistamaan kotinsa,
kaunistamaan kirkkonsa ja luomaan koko maailman kauniiksi.

Hän määräsi ja järjesteli, ja Gaetano antoi hänen puuhata mielensä
mukaan, sillä hän halusi nyt mieluimmin päästä pois Diamantesta.

Hän näki, ettei hän enää jaksaisi elää siellä. Hän luuli, että Jumala
itse johti hänet pois kiusauksesta.

Hän matkusti kaikessa hiljaisuudessa. Donna Mikaela tuskin tiesi koko
asiasta, ennenkuin hän oli poissa. Gaetano ei ollut millään ehdolla
uskaltanut mennä sanomaan hänelle jäähyväisiä.



Kymmenes luku.

SIROKKO.


_Tämän jälkeen_ kului rauhaisasti kaksi vuotta. Ainoa, mitä tapahtui
Diamantessa ja koko Sisiliassa, oli se, että ihmiset kävivät yhä
köyhemmiksi ja köyhemmiksi.

Tulipa sitten syksy, ja se aika läheni, jolloin viinisato oli
korjattava.

Ja siihen aikaan tavallisesti canzonit itsestään syntyvät huulille,
siihen aikaan virtaa mandolineista uusia ja kauniita sävelmiä.

Silloin lähtee nuori väki viinitarhoihin, ja siellä kestää työtä ja
naurua koko päivän ja tanssia ja naurua koko yön, eikä siellä enää
tiedetäkään, mitä uni on.

Silloin on kirkas ilmameri vuoren yläpuolella kauniimpi kuin koskaan
ennen. Silloin ilma vavahtelee sanasutkauksia, silloin lävistävät sen
tuliset silmäykset kuin salamat, silloin se ei saa lämpöä ja kirkkautta
vain auringosta, vaan myöskin nuorten Etnannaisten säteilevistä
kasvoista.

Mutta tänä syksynä olivat kaikki viinitarhat maakirpun hävittämät.
Eivät tunkeilleet rypäleitten poimijat köynnösten välille, eivät
kierrelleet naiset pitkissä riveissä korit pään päällä pusertimien luo,
eikä ollut öisin tanssia tasaisilla katoilla.

Eikä tänä vuonna edes kirkas, kevyt lokakuunilmakaan leijaillut
Etnanseutujen yläpuolella. Aivan kuin katoajan liittolaisena, tuli
Afrikan puolelta raskas, lamauttava erämaan tuuli ja toi mukanaan tomua
ja usvaa, joka pimitti koko tienoon.

Ei kertaakaan tämän syksyn kuluessa saatu tuntea raitista
vuoristotuulta. Lakkaamatta silloin puhalsi turmiota tuova sirokko.

Välistä se tuli kuivana ja täynnä hietaa ja niin polttavan kuumana,
että täytyi sulkea ovet ja akkunat ja pysytellä sisällä huoneissa,
jottei nääntyisi.

Mutta useimmiten se tuli lauhana ja kosteana ja painostavana. Eivätkä
ihmiset tunteneet koskaan rauhaa, suru ei heitä jättänyt yöllä eikä
päivällä, ja huolia kokoontui heille kuin lumikinoksia korkeille
tuntureille.

Ja levottomuus saavutti donna Mikaelankin, joka aina vain hoiteli
vanhaa miestään don Ferrantea.

Tänä syksynä hän ei kuullut kertaakaan naurua, ei kertaakaan laulua.
Ihmiset hiipivät toistensa ohi, niin täynnä vihaa ja epätoivoa, että
näyttivät olevan tukehtumaisillaan. Ja hän sanoi itsekseen, että ne
varmasti kuljeskelivat uneksien kapinasta. Hän ymmärsi, että niitten
täytyi tehdä kapina. Se ei kylläkään mitään auttaisi, mutta ei heillä
ollut muutakaan keinoa, mihin tarttua.

Syksyn alussa hän oli istunut verannallaan ja kuullut ihmisten
puhelevan kadulla. He puhuivat aina kadosta. Meillä on kato vehnästä
ja viinistä, vaara pyörii rikkiin ja oransseihin nähden, koko Sisilian
keltainen kulta on mennyt mitättömiin. Mistäs eletään nyt?

Ja donna Mikaela ymmärsi, että tämä oli kauheata. Vehnä, viini,
oranssit ja rikki, koko heidän keltainen kultansa.

Hän alkoi myöskin ymmärtää, että kurjuus oli suurempi kuin minkä
ihmiset jaksaisivat kestää, ja hän vaikeroitsi sitä, että elämän piti
muodostua niin raskaaksi. Hän kyseli, miksi ihmisiä pakoitettiin
maksamaan niin suunnattomia veroja. Miksi piti olla veroa palmupuista?
Nyt kaatoivat talonpojat viha sydämessä maahan nuo vanhat puut, jotka
niin kauan olivat huojuneet jalolla saarella. Ja miksi piti pantaman
vero ikkunoista? Mitä sillä tarkoitettiin? Tarkoitettiinko sitä, että
köyhän kansan piti ottaa pois ikkunansa, muuttaa huoneista kellareihin
asumaan?

Rikkikaivoksissa oli työlakkoja ja levottomuuksia, ja hallitus lähetti
joukkoja pakoittamaan kansaa taas työhön. Donna Mikaela ihmetteli,
eikö hallitus mahtanut tietää, ettei noissa kaivoksissa ollut mitään
koneita. Se ei ollut siis koskaan kuullut, että lapset laahasivat
malmin syvistä kaivoskuiluista. Se ei siis tiennyt, että nämä lapset
olivat orjia, se ei kai voinut ajatellakaan, että niitten vanhemmat
olivat myyneet ne työnantajille. Tai jos hallitus sen tiesi, miksi se
tahtoi auttaa kaivosten omistajia?

Kerran hän sai kuulla puhuttavan hirvittävän monista rikoksista.
Ja taas hän alkoi kyselynsä. Miksi annettiin ihmisten tulla noin
rikollisiksi? Ja miksi niitten kaikkien annettiin olla niin köyhiä ja
ryysyisiä. Miksi piti niitten olla niin ryysyisiä? Hän tiesi, että
sen, joka asui Palermossa tai Cataniassa, ei tarvinnut kysellä näin.
Mutta se, joka asui Diamantessa, ei saattanut olla pelkäämättä ja
kyselemättä. Minkätähden annettiin ihmisten tulla niin köyhiksi, että
he kuolivat nälkään?

Kesä oli tuskin vielä mennyt, syksyä ei ollut vielä pitemmälle
kulunut kuin lokakuun loppuun, ja nyt jo donna Mikaela alkoi nähdä
mielessään sen päivän, jolloin kapina puhkeaisi. Hän näki nälän
näännyttämien ihmisten hyökkäävän pitkin katua. Ne ryöstäisivät puodit,
ne ryöstäisivät ne muutamat rikkaat, joita kaupungissa oli. Tuo hurja
joukko pysähtyisi kesäpalatsin edustalle, kiipeäisi balkoneille ja
lasiovien taa. "Tänne vanhojen Alagonien jalokivet, tänne don Ferranten
miljonat!" Kesäpalatsihan oli heidän unelmiensa päämäärä! He luulivat,
että se oli täynnä kultaa kuin satujen linna.

Mutta kun he eivät mitään löytäisi, panisivat he tikarin hänen
kurkulleen, saadakseen hänet ilmaisemaan aarteet, joita hänellä ei
koskaan ole ollut, ja nuo ryöstönhaluiset joukot tappaisivat hänet.

Mikseivät suuret maanomistajat pysyneet kotonaan? Miksi ne ärsyttivät
köyhiä, viettämällä loistavaa elämää Roomassa ja Parisissa. Ei niitä
niin vihattaisi, jos ne pysyisivät kotona, eikä niin kalliisti ja
pyhästi vannottaisi kaikkien rikkaitten kuolemaa.

Donna Mikaela toivoi vain, että hän olisi voinut paeta johonkin suureen
kaupunkiin. Mutta sekä hänen isänsä että don Ferrante sairastuivat
tänä syksynä, ja heidän tähtensä hänen täytyi jäädä paikoilleen,
siihen missä oli. Ja hän tiesi, että hänet tapettaisiin sovitusuhriksi
rikkaitten synneistä köyhiä kohtaan.

Monena vuonna onnettomuuksia oli kasaantunut Sisilian varalle, ja nyt
niitä ei enää voitaisi pidättää. Nyt alkoi Etnakin uhata purkausta.
Rikinsavu oli öisin tulipunainen, ja maanjäristyksiä kuului Diamanteen
saakka. Kaikki loppuisi. Kaikki häviäisi kerrallaan.

Eikö hallitus sitten tiennyt tyytymättömyydestä? Oi, hallitus oli
viimeinkin saanut siitä tietää ja se oli asettanut komitean. Tuntui
hyvin lohduttavalta, kun eräänä kauniina päivänä komitean jäsenet
ajoivat pitkin Diamanten corsoa. Kunpa vain kansa olisi tiennyt, että
he tarkoittivat sen parasta! Kunpa eivät vaimot olisi seisoneet ovissa
ja syljeskelleet mannermaalta tulleitten hienojen herrojen jälkeen,
kunpa eivät lapset olisi juosseet vaunujen perästä huutaen: "Varas,
varas!"

Kaikki, mitä tehtiinkin, vain kiihoitti kapinaan. Eikä ollut ketään,
joka olisi voinut ryhtyä rauhoittamaan kansaa. Ei ollut yhtään
virkamiestä, jota olisi uskottu. Ne, jotka tyytyivät vain lahjojen
ottamiseen, olivat vähimmän halveksittuja. Mutta sanottiin, että monet
olivat Mafian jäseniä. Sanottiin, että ne tahtoivat vain anastaa
itselleen rahoja ja valtaa.

Mitä enemmän aika kului, sitä useammat merkit osoittivat, että
jotain hirmuista tulisi tapahtumaan. Sanomalehdistä luettiin, että
työläisjoukkoja kokoontui suuriin kaupunkeihin ja kuljeksi pitkin
katuja. Sanomalehdistä luettiin myöskin, kuinka sosialistijohtajat
matkustivat ympäri maan pitämässä kiihoittavia puheita. Heti selvesi
donna Mikaelalle, mistä kaikki levottomuus, tuli. Sosialistit ne
yllyttivät kapinaan. Heidän palopuheensa ne panivat mielet kiihkoon.
Kuinka niitten annettiin tehdä sellaista? Kuka oli sitten Sisilian
kuningas? Oliko hänen nimensä Da Felice vai Umberto?

Donna Mikaelan valtasi kauhu, josta hän ei millään näyttänyt pääsevän.
Hänestä tuntui, että juuri häntä vastaan oli liittouduttu. Ja mitä
enemmän hän kuuli sosialisteista, sitä enemmän hän niitä pelkäsi.

Giannita koetti häntä rauhoittaa. "Ei meillä täällä Diamantessa ole
mitään sosialisteja", sanoi hän. "Diamantessa ei ajatella kapinan
nostamista." Mutta donna Mikaela kysyi häneltä, eikö hän tiennyt,
mitä merkitsi se, että vanhat kehrääjävaimot istuivat synkissä
nurkissaan kertoellen suurista sankariryöväreistä ja Palermon
kuuluisasta kalastajasta Guiseppe Alesista, jota he sanoivat Sisilian
Masanielloksi?

Jos sosialistit vain saisivat kapinan alkuun, liittyisi siihen
Diamantekin. Koko Diamante tiesi jo, että jotain hirmuista oli
tulossa. Oli nähty suuren, mustan munkin kummittelevan palazzo Geracin
balkonilla. Kuultiin huuhkajien huutavan yöt läpeensä, ja muutamat
väittivät, että kukot lauloivat auringon laskiessa ja olivat ääneti
aamun sarastaessa.

Eräänä marraskuun päivänä Diamante äkkiä tulvahti täyteen kauheita
ihmisiä. Ne olivat karkeapartaisia miehiä, joilla oli petomaiset
kasvot, suuret kädet ja tavattoman pitkät käsivarret. Useimmilla oli
väljät, liehuvat liinapuvut, ja ihmiset olivat tuntevinaan niissä
kuuluisia roistoja ja vasta irtipäässeitä kaleriorjia.

Giannita kertoi, että kaikki nuo villit miehet asustivat sisämaan
autioissa vuoristoissa, mutta olivat kulkeneet Simeton poikki ja
tulleet Diamanteen, koska muuan huhu oli tiennyt kertoa kapinan jo
alkaneen. Mutta kun kaikki oli ollut rauhallista ja karabinierikasarmi
täynnä väkeä, olivat ne menneet matkoihinsa.

Donna Mikaela ajatteli nyt alituisesti näitä miehiä, uskoi, että
ne hänet kerran murhaisivat. Hän näki aina niitten liehuvat
liinapuvut ja niitten petomaiset kasvot. Hän tiesi, että ne vaanivat
vuorenonkaloissaan odotellen sitä päivää, jolloin kuulisivat
Diamantesta laukauksia ja kapinan melua. Silloin ne hyökkäisivät
kaupunkiin polttaen ja murhaten ja kulkisivat koko nälkäisen joukon
etupäässä ryöstön kenraleina ja johtajina.

Donna Mikaelan oli tänä syksynä hoidettava sekä isäänsä että don
Ferrantea, jotka makasivat sairaana kuukauden toisensa jälkeen.
Hänelle oli kuitenkin sanottu, ettei kummankaan tauti ollut lainkaan
hengenvaarallista.

Hän iloitsi suuresti siitä, että don Ferrante sai jäädä eloon, sillä
siihen perustui hänen ainoa toivonsa. Hän arveli, että ihmiset
viimeiseen saakka karttaisivat tekemästä väkivaltaa miehelle, joka oli
vanhaa, kunnioitettua sukua.

Istuessaan tautivuoteen ääressä, hän ikävöi monasti Gaetanoa, ja
lukuisat olivat ne kerrat, jolloin hän toivoi, että tämä olisi kotona.
Ei hän tuntisi tuskaa eikä kuolemanpelkoa, jos Gaetano taas seisoisi
työhuoneessaan. Silloin hänen sydämessään asuisi vain turvallisuus ja
rauha.

Nytkin, vaikka Gaetano oli niin kaukana, oli hän juuri se, jonka donna
Mikaela ajatuksissaan haki, kun kauhu oli tehdä hänet mielipuoleksi.
Hän ei ollut kuitenkaan saanut Gaetanolta koko aikana ainoatakaan
kirjettä, niin että hän välistä luuli, että tämä oli kokonaan unohtanut
hänet. Toisin ajoin hän taas varmaan tiesi, että Gaetano rakasti häntä.
Hän tunsi suurta pakkoa ajatella Gaetanoa, ja siitä hän ymmärsi, että
Gaetano ajatteli häntä ja kutsui häntä.

Tänä syksynä hän viimein sai Gaetanolta kirjeen. Oi, sellaisen kirjeen!
Donna Mikaelan ensimäinen ajatus oli polttaa se.

Hän oli noussut kattoterassille saadakseen yksinäisyydessä lukea
kirjeen. Täällä hän oli kerran kuullut Gaetanon rakkaudentunnustuksen.
Eikä se ollut millään lailla vaikuttanut häneen. Se ei ollut
lämmittänyt eikä peloittanut häntä.

Mutta toista oli tämä kirje. Gaetano pyysi, että donna Mikaela tulisi
hänen luokseen, hänen omakseen, antaisi hänelle elämänsä. Ja kun hän
luki sitä, säikähti hän omaa itseään. Hän tunsi, kuinka hän tahtoisi
huutaa ilmoille: "Tulen, tulen!" ja heti lähteä matkaan. Häntä veti
jokin, viittoi jokin pois.

"Olkaamme onnellisia!" kirjoitti Gaetano. "Me tuhlaamme aikaa, vuodet
vierivät. Olkaamme onnellisia!"

Hän kuvaili, kuinka he eläisivät. Hän kertoi hänelle muista naisista,
jotka olivat noudattaneet rakkauden ääntä ja tulleet onnellisiksi. Hän
kirjoitti yhtä houkuttelevasti kuin vakuuttavastikin.

Sittenkään eivät sanat häntä niin hurmanneet kuin se rakkaus, joka
kirjeessä hehkui ja paloi. Se nousi paperilta kuin huumaava suitsutus,
ja hän tunsi, kuinka se tunkeutui häneen. Tulinen kaiho siinä puhui
joka sanasta.

Nyt hän ei enää ollut Gaetanolle mikään pyhimys niinkuin ennen. Tämä
selveni hänelle niin valtaavan äkkiä parin vuoden vaitiolon perästä. Ja
donna Mikaelasta tuntui tuskalliselta, että se ihastutti häntä.

Hän ei ollut koskaan ajatellut rakkautta sellaiseksi. Miellyttäisikö
tällainen häntä? Hän huomasi kauhukseen, että se miellyttäisi.

Ja sitten hän rankaisi sekä itseään että Gaetanoa kirjoittamalla
ankaran vastauksen. Siinä oli moralia, moralia, ei mitään muuta
kuin moralia. Sen kirjoitettuaan hän oli ylpeä. Hän ei kieltänyt
rakastavansa Gaetanoa, mutta tuskinpa tämä löytäisi rakkaudensanoja,
kun ne olivat niin käärityitä varoituksiin. Eikä hän kai löytänytkään
niitä. Hän ei kirjoittanut senjälkeen.

Mutta nyt ei donna Mikaela enää voinut ajatuksissaan pitää Gaetanoa
turvana ja tukena. Nyt hän oli vaarallisempi kuin sisämaan rosvot.

Ja joka aamu saapui Diamanteen yhä synkempiä tietoja. Nyt alkoivat
kaikki hankkia aseita. Ja vaikka sellaisten omistaminen oli kielletty,
kantoivat kuitenkin kaikki niitä salaa.

Kaikki matkustavaiset lähtivät saarelta, mutta sensijaan lähetettiin
sinne Italiasta toinen tuhatlukuinen sotilasjoukko toisensa perästä.

Sosialistit puhuivat lakkaamatta. Ne olivat täynnään pahoja henkiä ja
jouduttivat onnettomuuden tuloa.

Viimeinkin kapinalliset olivat saaneet määrätyksi päivän, jolloin
myrskyn piti puhjeta. Koko Sisilia, koko Italia nousisi kapinaan. Se ei
ollut enää vain uhkausta, se oli todellisuutta.

Mannermaalta tuli sotilasjoukkoja yhä lisää. Ja useimmat olivat
neapelilaisia, joilla on ainaista kaunaa sisilialaisille. Ja nyt
tuli tieto, että koko saari oli julistettu piiritystilaan. Siellä ei
olisi enää tuomioistuimia, vain sotaoikeuksia. Ja kansa sanoi, että
sotamiehillä olisi oikeus ryöstää ja murhata, niin paljon kuin heitä
halutti.

Ei kukaan tiennyt, mitä tapahtuisi. Kauhu näytti tekevän kaikki
mielettömiksi. Sisämaan talonpojat rakensivat varustuksia vuorilleen.
Diamantessa seisoivat miehet suurissa ryhmissä torilla, seisoivat
päivät päästään menemättä työhön, Kauheilta näyttivät nuo miehet
tummissa viitoissa ja lerppahatuissa. Kaikki kai ne siinä hautoivat
mielessään sitä hetkeä, jolloin saisivat ryöstää kesäpalatsin.

Mitä lähemmäs tultiin kapinan puhkeamispäivää, sitä sairaammaksi kävi
don Ferrante. Ja donna Mikaela alkoi peljätä hänen kuolevan.

Don Ferranten kadottaminen näytti hänestä merkitsevän sitä, että hänet
oli edeltäpäin määrätty joutumaan turmioon. Kukapa hänestä sitten
mitään huolta pitäisi, kun hänen miehensä oli kuollut?

Hän hoiteli don Ferrantea. Hän ja kaikki sen naapuriston naiset
istuivat hänen vuoteensa ympärillä ääneti rukoillen.

Mutta eräänä aamuna noin kuuden aikaan kuoli don Ferrante. Ja donna
Mikaela suri häntä, sillä poissa oli nyt hänen ainoa turvansa ja
se ainoa, joka olisi voinut pelastaa hänet turmiosta. Hän tahtoi
kunnioittaa kuolemaa sillä tavalla, mikä vieläkin on yleistä
Diamantessa.

Hän verhotutti mustaan kuolinhuoneen ja suljetti kaikki luukut, ettei
iloinen päivänvalo pääsisi huoneisiin.

Hän antoi myöskin sammuttaa tulen liedestä ja lähetti sanan sokealle
laulajalle, jotta tämä tulisi joka päivä palatsiin laulamaan
valitusvirsiä.

Hän jätti cavaliere Palmerin Giannitan hoidettavaksi, voidakseen itse
istua äänetönnä kuolinhuoneessa sinne kiiruhtaneitten vaimojen joukossa.

Oli kuolinpäivän ilta, kaikki valmistukset olivat suoritetut ja
odotettiin vain valkoisten veljeskuntaa, jonka piti tulla viemään
ruumis pois. Huoneessa oli kuolonhiljaista. Kaikki naapuriston naiset
istuivat siellä liikkumattomina surun ilme kasvoilla.

Donna Mikaela istui kalpeana suuressa tuskassaan ja tuijotti
tahtomattaan paarivaatteeseen, joka oli heitetty ruumiin yli. Se
oli suvulle kuuluva paarivaate, jonka keskelle oli loistavana ja
jättiläissuuruisena kirjailtu perheen vaakuna, ja jonka reunaa
koristivat hopearivat ja paksut tupsut. Tämä paarivaate ei ollut
koskaan peittänyt ketään muita kuin Alagonia. Se näytti olevan siinä
levällään, jottei donna Mikaela silmänräpäykseksikään unohtaisi, että
hänen viimeinen tukensa nyt oli kaatunut ja että hän nyt oli yksinään
ja suojatta raivoavan kansan käsissä.

Nyt tuli joku ilmoittamaan, että vanha Assunta oli saapunut. Vanha
Assunta, mitä mahtoi vanha Assunta tahtoa? Niin, hän oli ylistysvirsien
laulaja, hänellä oli tapana laulaa kuolleista.

Donna Mikaela antoi Assuntan tulla huoneeseen. Hän tuli sellaisena kuin
hän oli joka päivä istuessaan kerjäämässä tuomiokirkonportailla, sama
paikattu leninki ja sama perin haalistunut huivi ja sama kainalosauva.

Pienenä ja kumaraselkäisenä hän ontui kirstun luo. Hänellä oli
kurttuiset kasvot, sisäänpäin painunut suu ja sammuvat silmät. Donna
Mikaela sanoi itsekseen, että siinä astui huoneeseen itse avuttomuus ja
heikkous.

Vanhus korotti äänensä ja alkoi puhua vaimon nimessä:

"Herrani on kuollut, ja minä olen yksin. Hän, joka korotti minut
vierelleen, on kuollut. Kuinka kauheata on, että kotini on kadottanut
hallitsijansa! -- Miksi ovat ikkunaluukkusi suljetut? kysyvät
ohikulkijat. -- Minä vastaan, en voi sietää päivänvaloa, sillä minun
suruni on suuri, minun suruni on kolminkertainen. -- Mitä, ovatko
valkoiset kantaneet pois niin monta suvustasi? Ei, ei kukaan minun
suvustani ole kuollut, mutta minä olen kadottanut mieheni, mieheni,
mieheni."

Vanhan Assuntan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaela
puhkesi valitukseen. Koko huone täyttyi mukaan yhtyvien vaimojen
valitusäänistä. Sillä ei mikään vahinko ole niin suuri kuin miehen
menettäminen. Ne, jotka olivat leskiä, ajattelivat sitä mitä olivat
kadottaneet, ja ne, jotka eivät vielä olleet, ajattelivat sitä
aikaa, jolloin he eivät enää voisi liikkua kaduilla, kun ei ketään
miestä ollut heitä saattamassa, jolloin he jäisivät yksinäisyyteen,
köyhyyteen, unohdukseen, jolloin he eivät olisi mitään, eivät
merkitsisi mitään, jolloin heistä tulisi maailman hyljättyjä lapsia,
koskei heillä enää ollut miestä, koskei enää mikään antanut heille
elämisen oikeutta.

       *       *       *       *       *

Oli päästy jo pitkälle joulukuuta, joulun ja uudenvuoden välisiin
päiviin.

Yhä oli sama kapinan vaara ja yhä kuultiin samoja hirveitä huhuja.
Kerrottiin, että Falco Falcone oli koonnut kokonaisen ryöväriliiton
kivilouhokseensa ja että hän vain odotteli sitä päivää, jolloin kapinan
piti alkaa, hyökätäkseen Diamanteen ja ryöstääkseen sen.

Kerrottiin myöskin, että monessa pienessä vuoristokaupungissa kansa
oli noussut kapinaan, repinyt maahan tulliasemat kaupunginporteilla ja
karkoittanut tullimiehet.

Tiedettiinpä vielä kertoa, että sotajoukko-osastot kulkivat kaupungista
toiseen, vangitsivat kaikki, joita epäiltiin, ja ampuivat niitä
sadoittain.

Jokainen sanoi, että täytyi taistella. Eihän kukaan voinut antaa
noitten italialaisten murhata itseään yrittämättä vastarintaa.

Koko ajan donna Mikaela oli sidottu isänsä tautivuoteeseen, niinkuin
ennen don Ferranten. Hän ei päässyt pakenemaan Diamantesta ja tuska
kasvoi hänessä niin, että hän lopulta oli pelkkää vapisevaa kauhua ja
pelkoa.

Viimeinen ja raskain kaikista tuskansanomista, mitä hän oli saanut, oli
koskenut Gaetanoa.

Sillä vain viikko oli kulunut don Ferranten kuolemasta, kun Gaetano
oli tullut kotiin. Ja se ei ollut suinkaan herättänyt kauhua donna
Mikaelassa, vaan se oli ilahduttanut häntä. Hän oli riemuinnut siitä,
että hänen, lähellään oli viimeinkin joku, joka voi häntä suojella.

Samalla kertaa hän päätti, ettei hän lainkaan ottaisi vastaan Gaetanoa,
jos tämä tulisi häntä tapaamaan. Hän tunsi kuuluvansa vielä kuolleelle.
Hän tahtoi kernaimmin olla näkemättä Gaetanoa koko vuoteen.

Mutta kun Gaetano oli ollut kotona kahdeksan päivää, käymättä
kesäpalatsissa, kysyi donna Mikaela hänestä Giannitalta. "Missä Gaetano
on, onko hän kenties jo matkustanut, koskei kukaan puhu hänestä?"

"Oi, Mikaela", vastasi Giannita, "mitä vähemmän Gaetanosta puhutaan,
sitä parempi se hänelle".

Hän kertoi donna Mikaelalle, niinkuin olisi kertonut suuresta häpeästä,
että Gaetanosta oli tullut sosialisti.

"Hän on kokonaan muuttunut Englannissa ollessaan", sanoi hän. "Ei hän
rukoile enää, ei Jumalaa eikä pyhimyksiä. Hän ei suutele kirkkoherraa
kädelle, kun hän tapaa tämän. Hän sanoo kaikille ihmisille, ettei
niitten enää pidä maksaa tullia kaupunginportilla. Hän yllyttää
talonpoikia jättämään vuokramaksut suorittamatta. Hänellä on aseita
mukanaan. Hän on tullut kotiin saadakseen täällä kapinan syttymään,
auttaakseen roistoja."

Giannitan ei tarvinnut sanoa enempää. Donna Mikaelan hyyti suurempi
kauhu, kuin koskaan ennen.

Tätä siis olivat syksyn tukahduttavat päivät ennustaneet. Hänen juuri,
Gaetanon, piti pudistaa salama pilvistä. Ettei hän ollutkin odottanut
tätä jo kauan sitten.

Siinä oli rangaistus ja kosto. Juuri hänen, Gaetanon, piti saada
onnettomuus alkamaan.

Näinä viime päivinä hän oli ollut rauhallisempi. Hän oli kuullut, että
kaikki sosialistit ympäri saarta oli vangittu. Ja kaikki ne pienet
kapinaliekit, joita oli syttynyt kaukaisissa vuoristokaupungeissa
oli nopeasti tukahdutettu. Oli melkein näyttänyt siltä, että kapina
raukeaisi tyhjiin.

Mutta nyt oli tullut viimeinen Alagona, ja kansa seuraisi häntä.
Noihin mustiin ryhmiin torilla tulisi liikettä. Liinapukuiset miehet
kulkisivat poikki Simeton. Falco Falconen ryöväriliitto kiipeäisi
esille kivilouhoksestaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana Gaetano puhui torilla. Hän oli istunut torikaivon
luona ja katsellut, kuinka ihmiset tulivat hakemaan vettä. Kahteen
vuoteen hän ei ollut saanut nähdä, kuinka hennot tytöt nostivat raskaat
vesiruukut päänsä päälle ja poistuivat tanakoin, juhlallisin askelin.

Mutta kaivolle eivät tulleet ainoastaan nuoret tytöt, sinne saapui
kaikenikäistä kansaa. Ja kun hän nyt näki, kuinka köyhiä ja onnettomia
useimmat olivat, alkoi hän puhua heidän kanssaan tulevaisuudesta.

Hän lupasi heille, että paremmat ajat pian koittaisivat. Hän sanoi
vanhalle Assuntalle, että tämä tästä lähtein saisi jokapäiväisen
leipänsä tarvitsematta keltään ihmiseltä pyytää ainoatakaan armonpalaa.
Ja kun Assunta sanoi, ettei hän ymmärtänyt, kuinka se voisi tapahtua,
kysyi Gaetano häneltä melkein vihassa, eikö hän tiennyt, että nyt oli
tullut aika, jolloin ei yksikään vanhus eikä yksikään lapsi jäisi
hellyyttä ja suojaa vaille.

Hän viittasi vanhaan tuolintekijään, joka oli yhtä köyhä kuin Assunta
ja senlisäksi hyvin sairas, ja hän kysyi Assuntalta, luuliko tämä,
että enää voitiin kestää köyhäinhoidon ja sairashuoneitten puutetta.
Eikö hän saattanut ymmärtää, ettei tällaista voinut jatkua? Eivätkö he
jokainen kyenneet ymmärtämään, että tästä lähtien pidettäisiin huolta
köyhistä ja sairaista?

Hän näki myös muutamia lapsia, joitten hän tiesi elävän pääasiallisesti
joenäyräiltä ja tienvieriltä keräämistään krasseista ja suolaheinistä,
ja hän lupasi, ettei tästä lähtien kenenkään tarvitsisi nähdä nälkää.
Hän laski kätensä lasten pään päälle ja vannoi niin juhlallisesti, kuin
olisi ollut Diamanten ruhtinas, ettei niiltä enää puuttuisi leipää.

He eivät tienneet mitään täällä Diamantessa, sanoi hän, he olivat
ymmärtämättömiä, he eivät käsittäneet, että uusi, siunattu aika oli
tullut, he luulivat, että vanha kurjuus saisi aina vain jatkua.

Sillä välin kun hän näin lohdutti köyhiä, oli yhä useampia kokoontunut
hänen ympärilleen, ja hän hyppäsi äkkiä pystyyn, asettui kaivonkehälle
ja alkoi puhua.

Kuinka he saattoivatkaan, sanoi hän, yksinkertaisuudessaan luulla,
ettei mitään parempaa tulisi? Tyytyisivätkö ihmiset, jotka omistavat
koko maan, siihen, että sallivat vanhusten nähdä nälkää ja antavat
lapsista kasvaa heittiöitä ja pahantekijöitä?

Eivätkö he tienneet, että vuorissa ja meressä ja maassa oli aarteita?
Eivätkö he olleet koskaan kuulleet, että maa oli rikas? Luulivatko he,
ettei se voisi elättää lapsiaan?

Älkööt mutisko keskenään ja sanoko, että oli mahdotonta järjestää oloja
toisin. Älkööt luulko, että piti löytymän rikkaita ja köyhiä. Oi, he
eivät tienneet mitään! He eivät tunteneet maa-äitiänsä. Luulivatko he,
että hän vihasi jotain heistä? He olivat siis käyneet pitkälleen ja
kuulleet maan puhuvan? Olivat nähneet hänen kirjoittavan lakeja? Olivat
kuulleet hänen langettavan tuomioita? Ja hän oli käskenyt muutamat
näkemään nälkää ja toiset menehtymään ylellisyyteen? Niinkö?

Mikseivät he aukaisseet korviansa ja kuulleet niitä uusia oppeja, jotka
kulkivat kautta maailman? Eivätkö he tahtoneetkaan mitään parempaa?
Rakastivatko he sitten ryysyjänsä? Tyytyivätkö he suolaheinään ja
krasseihin? Eivätkö he tahtoneet saada kattoa päänsä päälle?

Ja hän sanoi heille, ettei merkinnyt yhtään mitään, vaikka he
kieltäytyivätkin luottamasta siihen uuteen aikaan, joka oli
koittamassa. Se tulisi heidän luokseen kuitenkin. Eihän heidän
tarvinnut aamuisin nostaa aurinkoakaan merestä. Uusi aika tulisi heidän
luokseen niinkuin aurinkokin, mutta mikseivät he tahtoneet olla sitä
vastaanottamassa? Miksi he sulkeutuivat pimeyteensä ja pelkäsivät tuota
uutta valoa?

Hän puhui kauan näin, ja yhä enemmän ja enemmän Diamanten köyhää väkeä
keräytyi hänen ympärilleen.

Mutta mitä kauemmin hän jatkoi, sitä kauniimmaksi muodostui hänen
puheensa, sitä kaikuvammaksi kävi hänen äänensä.

Loistavan kirkkaisiin silmiin ilmestyi tulta, ja kansasta, joka häneen
katseli, hän oli kaunis kuin nuori ruhtinas.

Hän oli kuin joku oman sukunsa muinaisista, mahtavista herroista,
joilla oli voimaa lahjoittaa kaikille avaran maansa ihmisille onnea
ja kultaa. He uskoivat häntä, kun hän sanoi, että hänellä oli onni
annettavana heille. Heitä lohdutti ja ilahdutti se tunne, että heidän
nuori herransa rakasti heitä.

Kun hän oli lopettanut, alkoivat he riemuita ja huusivat hänelle, että
he tahtoivat seurata häntä ja tehdä, mitä hän käski.

Hän oli saanut heidät valtoihinsa tuossa tuokiossa. Hän oli niin kaunis
ja niin ihana, etteivät he voineet vastustaa häntä. Ja hänen uskonsa
oli sellainen, että se hurmasi ja pakoitti.

Sinä yönä ei Diamantessa ollut ainoatakaan köyhää, joka ei olisi
uskonut, että Gaetano lahjoittaisi hänelle suruttomia ja onnellisia
päiviä. Sinä yönä siunasivat häntä kaikki ne, jotka asuivat liitereissä
ja ulkohuoneissa. Sinä yönä he kävivät nälkäisinä maata varmasti
uskoen, että huomenna, heidän herätessään, seisoisi heidän edessään
valmiiksi katettuja pöytiä, notkuen ruokien paljoutta.

Sillä Gaetanon puheessa oli sellainen voima, että hän saattoi vakuuttaa
vanhalle, että tämä oli nuori ja palelevalle, että tämän oli lämmin. Ja
jokainen tunsi, että sen täytyi tapahtua, mitä hän lupasi.

Hän oli uuden ajan ruhtinas. Hänen kätensä olivat anteliaat, ja ihmeet
ja siunaukset vuotaisivat Diamantelle, nyt kun hän oli tullut takaisin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä auringon laskiessa Giannita tuli sairaan huoneeseen
ja kuiskasi donna Mikaelalle: "Paternòssa on kapina syttynyt. Siellä
on ammuttu jo monta tuntia, ja se kuuluu tänne asti. Cataniaan on jo
lähetetty viesti sotaväelle. Ja Gaetano sanoo, että täällä puhkeaa
myöskin. Hän sanoo, että kaikissa Etnankaupungeissa puhkeaa kapina
yhtaikaa."

Donna Mikaela viittasi Giannitalle, että tämä jäisi hänen isänsä luo ja
meni itse kadun poikki donna Elisan puotiin.

Donna Elisa istui tiskin takana ompelukehyksensä ääressä, mutta ei
tehnyt työtä. Suuret kyyneleet tippuivat yhtämittaa, niin että hänen
oli täytynyt lakata ompelemasta.

"Missä Gaetano on?" sanoi donna Mikaela kiertelemättä. "Minun täytyy
puhutella häntä."

"Siunatkoon Jumala puheesi!" vastasi donna Elisa. "Gaetano on
puutarhassa."

Donna Mikaela kulki pihan poikki muurin ympäröimään puutarhaan.

Puutarhassa oli monta käytävää, jotka kulkivat kapeina ja mutkitellen
penkereeltä toiselle. Siellä oli myöskin joukko lehtimajoja ja
luolia ja lepopaikkoja. Ja siellä kasvoi niin tiheässä jäykkiä
agaveja ja pensasmaisia vaivaispalmuja ja kankealehtisiä fiikuksia ja
rododendroneja, ettei saattanut nähdä kahta askelta eteensä. Donna
Mikaela sai kauan kulkea noita lukemattomia käytäviä, ennenkuin hän
löysi Gaetanon. Ja mitä kauemmin hän kulki, sitä kärsimättömämmäksi hän
kävi.

Viimein hän löysi Gaetanon puutarhan kaukaisimmasta päästä, siltä
alimmalta penkereeltä, joka ulottui kaupungin muurista pistävän
vallisarven tasalle. Siellä Gaetano puuhasi kaikessa rauhassa meisseli
ja vasara kädessä pienen pystykuvan ääressä. Kun hän huomasi donna
Mikaelan, tuli hän vastaan kädet ojennettuina.

Donna Mikaelalla oli tuskin aikaa tervehtiä häntä. "Onko totta", sanoi
hän, "että te olette tullut kotiin saattaaksenne meidät turmioon?"
Gaetano, nauroi. "Sindaco on käynyt täällä", sanoi hän. "Kirkkoherra on
käynyt täällä. Tuletteko nyt tekin?"

Donna Mikaelaa loukkasi se, että hän nauroi ja puhui sindacosta ja
kirkkoherrasta. Merkitsi kai hänen tulonsa toki toista ja enempää.

"Tahdotteko sanoa minulle", kysyi hän jäykästi, "onko totta, että tänä
iltana täällä puhkeaa kapina?" -- "Ei", sanoi Gaetano, "ei täällä
mitään kapinaa puhkea". Ja hän sanoi sen sellaisella äänellä, että
donna Mikaelan kävi melkein sääli häntä.

"Te tuotatte donna Elisalle hyvin paljon surua", puhkesi hän sanomaan.
-- "Ja teille myös, eikö niin?" sanoi Gaetano kevyt iva äänessä. "Minä
tuotan teille kaikille paljon surua. Minä olen tuhlaajapoika, minä
olen Juudas. Minä olen se vihanenkeli, joka ajan teidät ulos tästä
paratiisista, missä syödään heinää."

Donna Mikaela vastasi: "Ehkä meistä tämä nykyinenkin on parempaa kuin
joutua sotamiesten ammuttavaksi." -- "Tietysti, parempi on kuolla
nälkään. Siihenhän on totuttu." -- "Ei ole liioin hauskaa joutua
roistojen murhattavaksi." -- "Mutta miksi Herran nimessä annetaan
löytyä roistoja, ellei tahdota joutua niitten murhattavaksi?" -- "Niin,
tiedänhän", sanoi donna Mikaela yhä kiivaammin, "että te tahdotte
hävittää kaikki rikkaat".

Gaetano ei vastannut heti, vaan puri huultaan, ettei kiivastuisi.
"Sallikaa minun puhua teille, donna Mikaela", sanoi hän viimein.
"Antakaa minun selittää."

Samassa hänen kasvonsa saivat kärsivällisen ilmeen. Hän puhui
sosialismista, selvästi ja yksinkertaisesti, niin että lapsenkin olisi
pitänyt ymmärtää.

Mutta donna Mikaela ei likimainkaan voinut seurata. Ehkä hän olisi
voinut, mutta hän ei tahtonut. Hän ei tahtonut juuri silloin kuulla
puhuttavan sosialismista.

Hänestä oli alkanut tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän oli nähnyt
Gaetanon. Maa oli alkanut keinua hänen jalkojensa alla. Jotain ihanaa
ja autuasta oli tunkeutunut häneen ja hurmannut hänet kokonaan.
"Jumalani, häntähän minä rakastan!" sanoi hän itsekseen. "Totisesti
häntä!"

Ennenkuin hän oli nähnyt Gaetanon, oli hän varsin hyvin tiennyt,
mitä hänen piti sanoa. Hän oli aikonut viedä Gaetanon takaisin hänen
lapsuutensa uskoon. Hän oli aikonut osoittaa hänelle, että tuo uusi
oppi oli inhoittava ja hirmuinen. Mutta sitten tuli rakkaus. Se sai
hänet hämmentymään ja teki tuhmaksi. Hän ei voinut vastata mitään. Hän
vain istui kummeksien sitä, että Gaetano saattoi puhua.

Ihmetellen hän mietti, mahtoiko Gaetano nyt olla kauniimpi kuin ennen.
Ei donna Mikaela ennen ollut niin hämmentynyt nähdessään hänet. Hän ei
ollut koskaan ollut näin ihastunut. Tai oliko se siinä, että Gaetanosta
nyt oli tullut vapaa, voimakas mies? Häntä peloitti, tuntiessaan, ettei
hän voisi vastustaa tuota miestä.

Hän ei uskaltanut väittää vastaan. Hän ei edes uskaltanut puhua, jottei
puhkeaisi itkuun. Jos hän olisi rohjennut puhua, ei hän olisi puhunut
politikasta. Hän olisi sanonut Gaetanolle, mitä hän oli kokenut sinä
päivänä, jona kellot soivat. Taikka hän olisi pyytänyt saada suudella
hänen kättään. Hän olisi sanonut Gaetanolle, kuinka hän oli uneksinut
hänestä. Hän olisi tahtonut sanoa, että ellei hänellä olisi ollut näitä
unelmia, hän ei olisi jaksanut elää. Hän olisi pyytänyt saada suudella
Gaetanon kättä kiitollisuudesta, koska hän juuri tältä kaikkina näinä
vuosina oli saanut elämisen voiman.

Ellei mitään kapinaa puhjennut, miksi Gaetano puhui sosialismista? Mitä
liikutti sosialismi heitä, jotka istuivat kahden donna Elisan vanhassa
puutarhassa. Hän katseli pitkin muuatta puutarhan käytävää. Luca oli
asettanut sen kahden puolen puukaaria, ja niitä myöten kiertelivät nyt
köynnösruusun hennot vesat täynnään pikku nuppuja ja kukkia. Kaikki
kysyivät aina ihmetellen, mihin tuota käytävää myöten tultiin. Ja sitä
myöten tultiin pienen, säittensyömän amorinin luo. Vanha Luca ymmärsi
asiat paremmin kuin Gaetano.

Heidän siinä istuessaan aurinko laski, ja Etna kävi aivan
ruusunpunaiseksi. Tuntui siltä kuin Etna olisi punastunut harmista
katsellessaan donna Elisan puutarhaan. Juuri auringon laskiessa,
kun Etna punaisena hohti, donna Mikaela tavallisesti oli ajatellut
Gaetanoa. Olivathan he ikäänkuin molemmat häntä odottaneet. Ja he
olivat molemmat mielessään kuvitelleet, kuinka kävisi, kun Gaetano
tuli. Hän, donna Mikaela, oli vain peljännyt, että Gaetano olisi
liian tulinen ja hurjan raju. Ja nyt hän puhui vain noista kauheista
sosialisteista, joita donna Mikaela inhosi ja pelkäsi.

Gaetano puhui kauan. Donna Mikaela näki, kuinka Etna vaaleni ja kävi
pronssinruskeaksi, ja sitten tuli pimeys. Donna Mikaela tiesi, että
tulisi kuutamo. Siinä hän istui aivan hiljaa toivoen kuutamolta apua.
Itse hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli täydelleen Gaetanon vallassa.
Mutta kun kuutamo tuli, ei sekään auttanut. Gaetano jatkoi puhettaan
kapitalisteista ja työväestä.

Silloin donna Mikaelasta tuntui, että kaikkeen tähän oli vain yksi
selitys. Gaetanon oli täytynyt lakata rakastamasta häntä.

Äkkiä hän muisti jotain. Se oli tapahtunut kahdeksan päivää sitten.
Samana päivänä Gaetano oli tullut kotiin. Silloin donna Mikaela oli
astunut Giannitan huoneeseen, mutta kulkenut niin hiljaa, ettei
Giannita kuullut sitä.

Hän oli silloin nähnyt Giannitan seisovan hurmaantuneena korkealle
ojennetuin käsin ja ylöspäin käännetyin kasvoin. Ja käsissään hänellä
oli valokuva. Milloin hän sen vei huulilleen ja suuteli sitä, milloin
hän nosti sen päänsä yläpuolelle ja katseli sitä ihastuneena. Ja
valokuva oli ollut Gaetanon.

Kun donna Mikaela oli nähnyt tämän, oli hän vetäytynyt takaisin, ääneti
niinkuin oli tullutkin.

Ja hän oli silloin vain säälinyt Giannitaa, jos tämä rakasti Gaetanoa.
Mutta nyt, kun Gaetano yhä puhui sosialismista, nyt tämä tapaus muistui
hänen mieleensä.

Nyt hän alkoi uskoa, että Gaetanokin rakasti Giannitaa. Hänen mieleensä
muistui, että he olivat lapsuudentovereita. Gaetano oli kenties kauan
rakastanut häntä. Ehkä hän oli tullut kotiin mennäkseen naimisiin
Giannitan kanssa. Donna Mikaela ei voinut sanoa mitään, hänellä ei
ollut mitään valittamisen oikeutta. Tuskin kuukausi sitten hän oli
kirjoittanut Gaetanolle, ettei tämä saanut rakastaa häntä.

Gaetano kumartui nyt hänen puoleensa, tapasi hänen katseensa ja
pakoitti hänet viimeinkin kuuntelemaan.

"Teidän täytyy ymmärtää, teidän täytyy nähdä ja ymmärtää, donna
Mikaela. Täällä etelässä me tarvitsemme juuri uudestisyntymistä,
herätystä, sellaista kuin aikoinaan kristinusko. Ylös orjat, alas
herrat! Tarvitaan auraa, joka kääntää esiin uusia yhteiskuntakerroksia!
Meidän täytyy kylvää uuteen maahan, vanha on jo mehuttomaksi imetty.
Vanhoilla pintakerroksilla on vain heikko, kurja kasvuvoima. Antakaa
pohjakerrosten päästä päivän valoon, ja saatte nähdä toista!

"Käsitättekö, donna Mikaela, miksi sosialismi elää, miksei se ole
hävinnyt? Siksi, että se tuo mukanaan uuden sanan. 'Ajatelkaa maata',
se sanoo, niinkuin kristinusko toi tullessaan sanan: 'Ajatelkaa
taivasta.' Katsokaa ympärillenne! Ajatelkaa maata, onhan siinä kaikki,
minkä me omistamme. Asettukaamme tänne niin, että tulemme onnellisiksi!
Miksi, miksi ei ole näin ajateltu aikaisemmin. Senvuoksi, että me
olemme niin paljon puuhailleet siinä tulevaisessa. Jättäkäämme rauhaan
se tulevainen! Maa, maa, donna Mikaela! Ah, me sosialistit, me
rakastamme sitä! Me rukoilemme pyhää maata, halveksittua äiti-parkaa,
joka kantaa surua senvuoksi, että hänen lapsensa tahtovat nousta
taivaaseen.

"Uskokaa minua, donna Mikaela", sanoi hän. "Kaikki on suoritettu
muutamassa vuodessa. Silloin ovat marttyyrit vuodattaneet vertaan,
silloin ovat apostolit saarnanneet, silloin on joukko joukon jälkeen
kääntynyt. Me, maan oikeat pojat, saamme voiton. Ja hän aukenee eteemme
kaikessa suloudessaan. Hän tuo meille kauneutta, tuo nautintoa, tuo
tietoa, tuo terveyttä."

Gaetanon ääni alkoi väristä, ja kyyneleet kimaltelivat hänen
silmissään. Hän meni penkereen reunalle, ojensi kätensä kuin
syleilläkseen kuun valaisemaa maata. "Sinä olet niin häikäisevän
kaunis", sanoi hän, "niin häikäisevän kaunis".

Ja donna Mikaela oli hetkisen tuntevinaan hänen surunsa kaikesta siitä
tuskasta, joka mateli tämän kauneuden pinnan alla. Hän näki elämän
paheineen, kärsimyksineen kuin likaisen joen täynnä löyhkävää saastaa,
kiemurtelevan tämän kimmeltävän kauneusmaailman halki.

"Eikä kukaan voi sinusta nauttia", sanoi Gaetano, "ei kukaan rohkene
sinusta nauttia. Sinä olet kesytön ja täynnä pahuutta ja oikkuja. Sinä
olet epäluotettava ja vaarallinen, sinä olet harmi ja tuska, sinä olet
puute ja häpeä, sinä olet sortamisen pakko, sinä olet kaikkea, mitä
kauhu voi nimittää, senvuoksi, etteivät ihmiset ole tahtoneet tehdä
sinusta parempaa.

"Mutta sinun aikasi tulee", sanoi hän riemuiten. "Vielä he kerran
kääntyvät sinun puoleesi koko rakkaudellaan. Eivätkä turvaudu unelmaan,
joka ei mitään anna eikä mitään voi."

Donna Mikaela keskeytti hänet äkkiä. Hän alkoi yhä enemmän peljätä
häntä.

"On siis totta, ettette menestynyt Englannissa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Kerrotaan, että se suuri mestari, jonka luo miss Tottenham teidät
lähetti, on sanonut, että te..."

"Mitä hän on sanonut?"

"Että te kuvinenne sovitte Diamanteen, muttei muualle."

"Kuka sellaista sanoo?"

"Niin luullaan, koska te olette niin muuttunut."

"Koskako minä nyt olen sosialisti?"

"Miksipä olisitte se, jos te olisitte menestynyt?"

"Ah, miksi...? Te ette tiedä", jatkoi hän nauraen, "että englantilainen
mestarini oli itsekin sosialisti. Te ette tiedä, että juuri hän on
saanut minuun nämä mielipiteet..."

Hän keskeytti eikä jatkanut sananvaihtoa. Hän meni penkille, jolla oli
istunut donna Mikaelan tullessa ja toi sieltä pienen pystykuvan. Hän
ojensi sen donna Mikaelalle ikäänkuin sanoen: "Katsokaa itse, oletteko
oikeassa!"

Donna Mikaela otti sen ja piti sitä kuun valossa. Se oli mustasta
marmorista tehty mater dolorosa. Hän näki sen aivan selvästi.

Ja hän tunsikin sen. Kuvalla oli hänen omat piirteensä. Se hurmasi
hänet silmänräpäykseksi. Seuraavassa hänet valtasi kauhu. Hän, Gaetano,
joka oli sosialisti, joka ei uskonut, hän rohkeni luoda madonnan! Ja
oli antanut kuvalle hänen piirteensä! Gaetano kietoi hänetkin syntiinsä!

"Minä olen tehnyt sen teille, donna Mikaela", sanoi hän.

Oi, koska se oli hänen omansa! Donna Mikaela heitti sen yli muurin. Se
putosi jyrkälle vuoritielle, poukahti yhä syvemmälle, iski irti kiviä
ja iskeytyi kai itsekin palasiin. Viimein kuului loiskahdus alhaalta
Simetosta.

"Mikä oikeus teillä on veistää madonnoja?" kysyi hän Gaetanolta.

Tämä seisoi ääneti. Hän ei ollut koskaan nähnyt donna Mikaelaa
sellaisena.

Samalla hetkellä kun donna Mikaela rupesi vastustamaan, muuttui hän
ylhäiseksi ja uhkeaksi. Kauneus, joka hänessä alituiseen tuli ja meni
kuin levoton vieras, loisti nyt hänen kasvoillaan. Hän näytti kylmältä
ja taipumattomalta, naiselta, joka oli ihana voittaa ja valloittaa.

"Te uskotte siis Jumalaan, koska veistätte madonnoja?" sanoi hän.

Gaetano hengitti kiivaasti. Nyt oli hän vuorostaan hervotonna. Hän oli
itse ollut uskovainen. Hän tiesi, kuinka hän oli haavoittanut donna
Mikaelaa. Hän näki, että oli kadottanut hänen rakkautensa. Hän oli
aukaissut kauhean, loppumattoman kuilun heidän välilleen.

Hänen täytyi puhua, hänen täytyi voittaa donna Mikaela puolelleen.

Hän alkoi taas, mutta hiljaa ja kangertaen.

Donna Mikaela kuunteli hetkisen. Sitten keskeytti hän hänet melkein
säälien.

"Kuinka teistä tuli sellainen?"

"Minä ajattelin Sisiliaa", sanoi Gaetano myöntyvänä.

"Ajattelitte Sisiliaa", kertasi donna Mikaela mietteissään. "Ja miksi
tulitte kotia?"

"Tulin kotiin nostattamaan kapinaa."

Tuntui siltä, kuin he olisivat puhuneet vilustumisesta, jostain
taudista, jonka Gaetano oli itselleen hankkinut, ja jonka aivan
helposti saattoi parantaa.

"Te tulitte kotiin viedäksenne meidät turmioon", sanoi donna Mikaela
ankarasti.

"Olkoon niin, olkoon niin", myönsi Gaetano. "Voittehan nimittää sitä
siksi. Ja kun kaikki menee näin, on teillä kai oikeuskin siihen. Oi,
kunpa en olisi saanut vääriä tietoja, kunpa en olisi tullut viikkoa
liian myöhään! Mutta onhan meidän sisilialaisten kaltaista antaa
hallituksen joutua edelle? Kun tulin, olivat johtajat jo vangitut,
saari neljänkymmenen tuhannen soturin miehittämä. Kaikki turhaa!"

Hänen sydämessään kaikui merkillisen tyhjältä, kun hän sanoi tuon
"kaikki turhaa". Ja tämän tähden, josta ei mitään saattanut tulla, hän
oli murskannut onnensa. Hänen mielipiteensä ja periaatteensa tuntuivat
hänestä kuivilta hämähäkinverkoilta, joihin hän oli kietoutunut. Hän
tahtoi repäistä itsensä irti saadakseen omaksensa donna Mikaelan. Hän
oli ainoa todellinen, ainoa, minkä hän tunsi omakseen. Niin oli hänestä
ennen tuntunut. Ja se tunne tuli takaisin nyt. Donna Mikaela oli ainoa
maailmassa.

"Paternòssa taistellaan kuitenkin tänään."

"Siellä on syntynyt joku riita kaupunginportilla", sanoi hän.
"Ei se ole mitään. Kunpa olisin voinut sytyttää koko Etnan, koko
kaupunkien seppeleen Etnan ympäriltä! Silloin meitä olisi ainakin
ymmärretty. Meitä olisi kuunneltu. Nyt ammutaan maahan vain joitakin
talonpoikaisjoukkoja, jotta saadaan nälkäisiä suita vähän vähenemään.
Meille ei suoda ainoatakaan myönnytystä."

Hän reuhtoili verkossaan. Uskaltaisiko hän astua donna Mikaelan eteen,
sanoa hänelle, että tämä kaikki oli vähäarvoista? Eihän hänen tarvinnut
ajatella pohtikaa. Hän oli taiteilija, hän oli vapaa. Ja hän tahtoi
saada Mikaelan omakseen.

Tällä hetkellä tuntui, kuin ilma olisi värähtänyt. Laukaus vyöryi läpi
yön, toinen, kolmas.

Donna Mikaela tuli Gaetanon luo ja tarttui häntä ranteeseen. "Onko tuo
kapinaa?" kysyi hän.

Laukaus jyrähti toisensa jälkeen. Sitten kuului huutoa ja melua.
Kansajoukko hyökkäsi alas katua.

"Se on kapinaa, sen täytyy olla kapinaa. Oi, eläköön sosialismi!"

Gaetanon valtasi riemu. Hän uskoi taas aatteeseensa. Donna Mikaelankin
hän tahtoi voittaa. Naiset eivät ole koskaan kieltäytyneet kuulumasta
voittajalle.

Molemmat kiiruhtivat sanaakaan sanomatta puutarhan läpi portille.
Siellä Gaetano alkoi huutaa ja kirota. Hän ei päässyt ulos. Ei ollut
avainta. Hän oli suljettuna puutarhaan.

Hän katsahti ympärilleen. Kolmella sivulla korkea muuri, neljännellä
äkkisyvyys. Ei mitään pääsyä. Mutta kaupungista kuului hirvittävä melu.
Kansajoukot syöksyivät edestakaisin, laukaukset ja huudot viilsivät
ilmaa. Kiljuntana kaikui: "Eläköön vapaus, eläköön sosialismi!" Gaetano
ryntäsi porttia vastaan. Hän melkein ulvoi hänkin. Hän oli vanki. Hän
ei päässyt mukaan.

Donna Mikaela riensi hänen luokseen niin nopeasti kuin voi. Nyt, kun
hän oli kuullut Gaetanon puhuvan, ei hän ajatellutkaan pidättää häntä.

"Odottakaa, odottakaa!" sanoi hän. "Minä olen ottanut avaimen."

"Te, te!"

"Minä otin sen, kun tulin. Päähäni pisti, että voisin sulkea teidät
tänne, jos aikoisitte nostaa kapinan tänä yönä. Tahdoin pelastaa
teidät."

"Mitä hulluuksia!" sanoi hän ja tempasi avaimen.

Avaimenreikää etsiessään hän sai vielä aikaa sanoa jotain.

"Miksette tahdo pelastaa minua nyt?"

Donna Mikaela ei vastannut.

"Ehkäpä senvuoksi, että teidän Jumalanne saisi tilaisuuden syöstä minut
turmioon."

Donna Mikaela oli yhä vaiti.

"Ettekö uskalla suojella minua hänen vihaltaan?"

"En, en uskalla", sanoi hän hiljaa.

"Te uskovaiset olette kauheita."

Gaetano tunsi, että donna Mikaela jätti hänet. Hänen intonsa jäähtyi ja
hänen rohkeutensa lannistui, kun ei donna Mikaela tehnyt ainoatakaan
yritystä pidättääkseen häntä. Hän väänsi avainta edestakaisin saamatta
porttia auki, herpautuneena siitä, että donna Mikaela seisoi hänen
takanaan kalpeana ja kylmänä.

Äkkiä hän tunsi donna Mikaelan käsivarret kaulallaan ja huulten etsivän
hänen huuliaan.

Samassa aukeni portti, ja Gaetano syöksyi ulos. Hän ei tahtonut saada
donna Mikaelan suudelmia, jotka vain vihkivät hänet kuolemaan. Hänestä
oli donna Mikaela aavemaisen kammottava vanhassa uskossaan. Hän syöksyi
pois kuin paeten.



Yhdestoista luku.

SAN SEBASTIANON JUHLA.


_Kun Gaetano oli syöksynyt pois_, seisoi Mikaela kauan aikaa donna
Elisan puutarhassa. Hän seisoi siellä aivan kivettyneenä eikä tuntenut
mitään eikä ajatellut mitään.

Silloin hänelle äkkiä johtui mieleen, etteivät Gaetano ja hän olleet
ainoat maailmassa. Hän muisti isänsä, joka makasi sairaana ja jonka hän
oli unohtanut niin moneksi tunniksi.

Hän meni portista corsolle, ja se oli autio ja tyhjä. Melua ja
laukauksia kuului vielä kaukaa, ja hän arveli itsekseen, että Porta
Etnean luona kai taisteltiin.

Kesäpalatsin päätyyn valoi kuu kirkkainta hohdettaan ja häntä
ihmetytti, kun tähän aikaan ja tänä yönä balkonin ovet olivat auki ja
ikkunaluukut sulkematta. Ja vielä enemmän hän kummasteli sitä, että
portti oli selkoseljällään ja puodin ovi aivan auki.

Kulkiessaan porttiholvin läpi, ei hän siellä nähnyt vanhaa Piero
porttivahtia. Pihalyhtyä ei oltu sytytetty, eikä ainoatakaan ihmistä
näkynyt kartanolla.

Hän astui portaita myöten pylväskäytävään, ja hänen jalkansa
sattui johonkin kovaan. Se oli pieni pronssimaljakko, jonka paikka
tavallisesti oli musiikkisalissa. Muutamia portaita ylempää hän löysi
veitsen. Se oli puukko, jonka pitkä terä oli tikarin tapainen. Kun hän
nosti sen maasta, tipahti terältä pari tummaa pisaraa. Hän ymmärsi,
että sen täytyi olla verta.

Ja niinpä hän ymmärsi, että se, mitä hän koko syksyn oli peljännyt,
oli nyt tapahtunut. Roistot olivat käyneet kesäpalatsissa ryöstämässä.
Ja kaikki, jotka olivat voineet, olivat sieltä paenneet, mutta hänen
isänsä, joka ei päässyt vuoteeltaan, oli nyt varmasti murhattu.

Hän ei saattanut tietää, eivätkö rosvot vieläkin olleet talossa.
Mutta nyt, kun hän oli joutunut keskelle suurinta vaaraa, katosi
hänen pelkonsa, ja hän kiiruhti eteenpäin ajattelematta, että hän oli
yksinään ja suojatonna.

Hän astui läpi käytävän ja tuli musiikkisaliin. Siellä kulki poikki
lattian leveitä kuun valojuovia ja keskellä yhtä tällaista juovaa
makasi pitkänään joku ihminen.

Donna Mikaela kumartui liikkumattoman ruumiin ylitse. Se oli Giannita.
Hänet oli murhattu, hänellä oli suuri, ammottava haava kaulassa.

Donna Mikaela asetti ruumiin suoraan, pani sen kädet ristiin ja sulki
sen silmät. Siinä hän sai kätensä vereen ja tuntiessaan miten se oli
haaleata, tahmeaa, alkoi hän itkeä. "Oi, hyvä rakas sisareni", sanoi
hän aivan ääneen, "sinun nuori henkesi on vuotanut pois tämän veren
mukana. Koko elämäsi olet rakastanut minua ja nyt olet vuodattanut
veresi puolustaessasi minun taloani. Senkötähden Jumala on ottanut
sinut pois luotani, että Hän tahtoi rangaista minua kovuudestani?
Senkötähden olet jättänyt minut, etten suonut sinun rakastavan sitä,
jota itse rakastin? Oi, sisko, sisko, etkö voinut rangaista minua
lempeämmin?"

Hän kumartui ja suuteli kuolleen otsaa. "Ethän usko sitä", sanoi hän.
"Tiedäthän, että olen aina ollut sinulle uskollinen. Tiedäthän, että
rakastin sinua."

Hän muisti, että vainaja oli nyt erinnyt tästä maailmasta ja ettei
hän katumusta ja ystävyyden vakuutuksia enää tarvinnut. Ja hän luki
pari rukousta ruumiin ääressä, koska ainoa, mitä hän saattoi siskonsa
puolesta tehdä, oli hurskailla ajatuksilla tukea Jumalan luo pakenevan
sielun matkaa.

Sitten hän kulki edelleen, pelkäämättä enää mitään omasta puolestaan,
mutta kauhulla ajatellen, mitä hänen isälleen oli mahtanut tapahtua.

Kun hän viimein oli kulkenut juhlakerroksen monien suurten salien
läpi ja seisoi sairaan huoneen ovella, hapuilivat hänen kätensä kauan
lukkoa, ja kun hän sen löysi, ei hänellä ollut voimia kiertää avainta.

Silloin hänen isänsä huusi huoneestaan kysyen, kuka tuli. Kun hän kuuli
isänsä äänen ja ymmärsi, että tämä eli, tuntui hänestä, että kaikki
hänessä vapisi ja murtui ja kadotti kyvyn totella hänen tahtoaan.
Samalla kertaa hänen aivonsa ja sydämensä pettivät eivätkä lihakset
voineet pitää häntä pystyssä. Hän ennätti vielä ajatella tämän kaiken
johtuvan viime aikain kauheasta mielen jännityksestä. Ja omituisen
vapautumistunteen valtaamana hän vaipui pitkälliseen pyörtymykseen.

Donna Mikaela heräsi tainnoksista aamupuoleen. Silloin oli paljon
tapahtunut. Palvelijat olivat tulleet esiin piilopaikoistaan, ja he
olivat hakeneet donna Elisan. Hän oli ottanut hoitoonsa hyljätyn
palatsin, lähettänyt hakemaan polisia ja toimittanut sanan valkoisten
veljeskunnalle. Ja nämä olivat kantaneet Giannitan ruumiin hänen
äitinsä asuntoon.

Kun donna Mikaela heräsi, huomasi hän makaavansa sohvalla isänsä
kamarin viereisessä huoneessa. Hänen luonaan ei ollut ketään, mutta hän
kuuli donna Elisan puhuvan isänsä huoneessa.

"Poikani ja tyttäreni", sanoi donna Elisa nyyhkyttäen, "olen kadottanut
sekä poikani että tyttäreni".

Donna Mikaela koetti nousta, mutta ei voinut. Hänen ruumiinsa oli vielä
horroksissa, vaikka sielu olikin jo valveilla.

"Cavaliere, cavaliere", sanoi donna Elisa, "voitteko sitä ymmärtää?
Muutamia Etnan roistoja hiipii Diamanteen. Muutamia roistoja, jotka
ampuvat tullikamaria ja huutavat: 'Eläköön sosialismi!' Ja tämän ne
tekevät ainoastaan peloittaakseen ihmisiä kaduilta ja houkutellakseen
karabinierit Porta Etnean luo. Joukossa ei ole mukana ainoatakaan
diamantelaista. Roistot vain ovat toimeenpanneet kaiken päästäkseen
ryöstämään miss Tottenhamin ja donna Mikaelan taloihin, kahden naisen,
cavaliere! Ja mitä ne oikeastaan ajattelivat, nuo herrat upseerit,
jotka istuivat sotaoikeutta? Luulivatko ne, että Gaetano oli liitossa
roistojen kanssa? Eivätkö ne sitten nähneet, että hän oli herrasmies,
oikea Alagona, taiteilija? Kuinka ne ovat voineet tuomita hänet?"

Donna Mikaela kuunteli kauhistuneena, mutta koetti kuvitella
mielessään, että hän vielä näki unta. Hän oli kuulevinaan, kuinka
Gaetano kysyi, uhrasiko hän hänet Jumalalleen. Ja hän oli itse
vastaavinaan, että hän teki sen. Nyt hän varmaan uneksi siitä, miltä
tuntuisi, jos Gaetano tosiaankin olisi vangittu. Mitään muuta tämä ei
voinut olla.

"Mikä onnettomuuksien yö tämä on?" sanoi donna Elisa. "Mikä se
kiertelee ilmassa ja tekee ihmiset hulluiksi ja sekapäisiksi? Olettehan
nähnyt Gaetanon, cavaliere. Onhan hän aina ollut kiivas ja tulinen,
mutta ei hän ole ollut mieltä vailla, ei hän ole ollut järjetön ja
hullu. Mutta tänä yönä hän hyökkäsi suoraan sotamiesten syliin. Te
tiedätte, että hän aikoi nostaa kapinan, tiedätte, että hän oli tullut
kotiin nostamaan kapinaa. Ja kun hän kuulee ammuttavan ja huudettavan
'eläköön sosialismi', käy hän villiksi ja hurjaksi. Hän luulee, että
kapina on puhjennut ja hyökkää pitkin katua päästäkseen mukaan. Ja
hän huutaa koko ajan minkä jaksaa 'eläköön sosialismi'. Ja sitten hän
kohtaa suuren parven sotamiehiä, kokonaisen sotajoukon. Sillä ne olivat
menossa Paternòhon, mutta kuulivat matkalla ampumista ja poikkesivat
tänne katsomaan, mitä oli tekeillä. Ja Gaetano ei enää osaa eroittaa
sotilaslakkia. Hän luulee, että ne ovat kapinallisia, hän luulee, että
ne ovat taivaan enkeleitä ja hyökkää niitten keskelle ja vangitaan.
Ja nämä, jotka sitä ennen ovat ottaneet kiinni kaikki roistot, kun ne
olivat hiipimässä tiehensä myttyineen, tarttuvat nyt Gaetanoonkin. Ja
ne kulkevat kaupungin läpi ja huomaavat, että kaikki on rauhallista,
mutta ennenkuin ne lähtevät pois, tuomitsevat ne vankinsa. Ja Gaetano
saa samallaisen tuomion kuin muutkin, hän samallaisen kuin ne, jotka
ovat tehneet murtovarkauksia ja surmanneet naisia! Eivätkö ne ole
kadottaneet järkeänsä, cavaliere?"

Donna Mikaela ei voinut kuulla, mitä hänen isänsä vastasi. Hän tahtoi
itse tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta hän oli yhä kivettyneenä eikä
voinut liikahtaa. Olikohan Gaetano ammuttu?

"Mitä ne tarkoittavat sillä, että tuomitsevat hänet yhdeksänkolmatta
vuoden vankeuteen?" sanoi donna Elisa. "Luulevatko ne, että hän voi
elää niin kauan, tai että kukaan, joka häntä rakastaa, voi elää niin
kauan? Hän on kuollut, cavaliere, kuollut minulta kuten Giannitakin."

Donna Mikaelasta tuntui, että vahvat kahleet sitoivat hänet, jottei
hän päässyt kuulemasta. Tämä oli hänestä pahempaa kuin olla sidottuna
häpeäpaaluun ja saada raippoja.

"Koko vanhojen päivieni ilo on nyt minulta viety", sanoi donna Elisa.
"Sekä Giannita että Gaetano! Minä odotin aina, että he menisivät
naimisiin keskenään. Se olisi sopinut niin hyvin, kun he molemmat
olivat minun lapsiani ja rakastivat minua. Mitä varten minä nyt elän,
kun minulla ei ole lainkaan nuorta väkeä ympärilläni? Monesti olin
hyvin köyhänä siihen aikaan, kun Gaetano tuli luokseni, ja minulle
sanottiin, että minun olisi parempi olla yksin. Mutta minä vastasin:
'Se ei tee mitään, ei mitään, kun vain saan nuorta väkeä ympärilleni'.
Ja minä ajattelin, että kun hän kasvaa suureksi, hän ottaisi itselleen
nuoren emännän ja sitten he saisivat pikku lapsia, eikä minun
tarvitsisi koskaan istua yksinäisenä ja hyödyttömänä vanhuksena."

Donna Mikaela tuli ajatelleeksi, että hän olisi voinut pelastaa
Gaetanon, mutta ei ollut tahtonut. Mutta miksei hän ollut tahtonut?
Se näytti hänestä nyt aivan käsittämättömältä. Hän rupesi mielessään
luettelemaan kaikkia niitä syitä, joitten tähden hän oli antanut
Gaetanon syöksyä turmioon. Hän oli jumalankieltäjä ja sosialisti ja
hän oli aikonut nostaa kapinan. Ja tämä oli painanut enemmän kuin
kaikki muu, silloin kun hän oli avannut Gaetanolle puutarhanportin. Se
oli painanut enemmän kuin hänen rakkautensakin. Nyt hän sen ymmärsi.
Tuntui siltä, kuin vaakakupillinen höyheniä olisi painossa voittanut
vaakakupillisen kultaa.

"Uljas poikani", sanoi donna Elisa, "uljas poikani! Hänestä oli tullut
jo suuri mies siellä Englannissa, ja hän tuli kotiin auttaakseen meitä
köyhiä sisilialaisia. Ja nyt ne ovat tuominneet hänet kuin roiston.
Kerrotaan, että ne olivat vähällä ampua hänetkin, niinkuin ne toiset.
Ehkäpä olisikin ollut parempi, että ne olisivat tehneet sen, cavaliere.
Olisi ollut parempi saada peittää hänet kirkkomaahan, kuin tietää hänen
olevan vankilassa. Kuinka hän voi kestää kaikki kärsimyksensä? Hän ei
voi kestää, hän sairastuu, pian hän kuolee."

Kun hän sanoi tämän, riuhtaisihe donna Mikaela irti huumauksesta ja
nousi sohvalta. Hän hoiperteli huoneen poikki ja tuli isänsä ja donna
Elisan luo yhtä kuolonkalpeana kuin murhattu Giannita-parkakin. Hän oli
niin heikko, ettei hän uskaltanut astua keskelle lattiaa, vaan pysähtyi
ovensuuhun ja nojasi pihtipieleen.

"Minä se", sanoi hän, "donna Elisa, minä se..."

Sanat eivät tahtoneet tulla hänen huuliltaan. Hän väänteli käsiään
epätoivoissaan, kun ei voinut puhua.

Donna Elisa oli heti hänen luonaan. Hän kiersi kätensä donna Mikaelan
ympärille tukeakseen häntä, välittämättä siitä, että tämä koetti
työntää häntä luotaan.

"Antakaa minulle anteeksi, donna Elisa", sanoi hän tuskin kuuluvalla
äänellä. "Minä sen tein."

Donna Elisa ei juuri kuunnellut hänen puhettaan. Hän huomasi, että
donna Mikaelalla oli kuumetta ja luuli hänen hourailevan.

Donna Mikaelan huulet liikkuivat ja hän näytti tahtovan sanoa jotain,
mutta sai vain muutamia sanoja kuuluville. Oli mahdotonta ymmärtää,
mitä hän tarkoitti. "Hänelle, samoinkuin isällenikin", sanoi hän kerran
toisensa perään. Ja sitten hän sanoi jotain sellaista, että kaikki,
joita hän rakasti, hän syöksi turmioon.

Donna Elisa oli saanut hänet istuutumaan tuolille, ja siinä donna
Mikaela suuteli hänen vanhoja, ryppyisiä käsiään ja pyysi häneltä
anteeksi.

Kyllä, kyllä, donna Elisa antoi hänelle anteeksi.

Donna Mikaela katsoi terävästi hänen kasvoihinsa kuumeisilla silmillään
ja kysyi, oliko se totta.

Kyllä se oli totta.

Silloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten
hän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen
anteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna
Elisaa. Voiko hän antaa anteeksi?

"Kyllä, kyllä", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut
ymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.

"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", sanoi donna Mikaela. "Minä
tiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos
saat sen tietää."

"Annan varmasti sinulle anteeksi", sanoi donna Elisa.

He puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna
Elisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai
peitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja
lääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski
päänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.

       *       *       *       *       *

Donna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa
ajattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli
tottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että
Gaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen
turvallisuuden ja onnen tunne. "Mitäpä siitä, mitäpä siitä", sanoi hän,
kun kohtasi vastoinkäymisen. "Gaetano rakastaa minua." Gaetano oli aina
hänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana
kaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse
elämän henki.

Heti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen,
kirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että
Gaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt
sitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut
pelastaa häntä.

Hän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei
lainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin
vapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.

Hän pelkäsi Gaetanoa. Tällä oli, kirjoitti hän, sellainen valta
häneen, että jos he joutuisivat toistensa omiksi, tekisi hän hänestä
sosialistin ja jumalankieltäjän. Senvuoksi donna Mikaelan täytyi aina
elää hänestä eroitettuna, pelastaakseen sielunsa.

Mutta hän pyysi ja rukoili, ettei Gaetano kaikesta tästä huolimatta
lakkaisi häntä rakastamasta. Hän ei saanut lakata, ei saanut! Hän saisi
rangaista donna Mikaelaa millä muulla tavalla hyvänsä, kunhan vain ei
lakkaisi rakastamasta häntä.

Hän ei saanut tehdä niinkuin donna Mikaelan isä. Kenties Gaetano olisi
tehnyt oikein sulkiessaan sydämensä donna Mikaelalta, mutta hän ei
sittenkään saisi sitä tehdä. Hänen täytyi olla armelias.

Kunpa hän tietäisi, kuinka donna Mikaela rakasti häntä, kunpa tietäisi,
kuin hän hänestä uneksi!

Ja hän kertoi Gaetanolle, että tämä oli itse hänen elämänsä.

"Täytyykö minun kuolla, Gaetano?" kysyi hän.

"Ei siis riitä, että mielipiteet ja opit meidät eroittavat. Ei riitä,
että ne ovat vieneet sinut vankeuteen. Pitääkö sinun lakata minua
rakastamastakin, sen vuoksi, että ajattelemme eri lailla?

"Oi, Gaetano, rakasta minua! Eihän se mihinkään johda, sinun
rakkaudessasi ei ole mitään toivoa, mutta rakasta minua, minä kuolen,
ellet rakasta."

Tuskin donna Mikaela oli lähettänyt tämän kirjeen, kun hän jo alkoi
odottaa vastausta. Hän luuli saavansa myrskyisen ja suuttuneen kirjeen,
mutta hän toivoi, että siinä olisi yksi ainoa sana, joka osoittaisi
hänelle, että Gaetano rakasti häntä.

Mutta hän odotti useampia viikkoja saamatta Gaetanolta mitään kirjettä.

Ei auttanut se, että hän joka aamu seisoi ulkokäytävässä odottamassa
kirjettä ja teki postinkantajan melkein murheiseksi, kun tämän aina
piti sanoa, ettei hän tuonut mitään kirjettä.

Kerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle
annettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä,
sanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta,
ehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät
silmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä
läpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin
kaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään
hyötyä?

Hän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta
tullut.

Silloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä
mahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano
oli lakannut rakastamasta häntä.

Mitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua
huoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.

Päivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena,
vieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja
loisto.

Muutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää
voinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä
kulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän
näki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän
ei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino,
mutta sitä ei kuulunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä,
valmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on
tammikuun lopulla.

Se oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu
vietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys
olivat painaneet mielet lamaan.

Mutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia
vielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit
nääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä
loistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.

Ja Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan
päivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja
koristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla
ja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.

Valmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin
ja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja
valmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.

Ainoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi.
Donna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna
Mikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. "Kuinka voit vaatia, että
minä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?" sanoi
hän. "Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä
peittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee."

Mutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja
hän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan
pyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä,
kuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen
tapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin
ja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä
olisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin
kiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.

Kun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti
koristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen
lippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen
alkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin
kaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren
muotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä,
jotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista.
Aivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja
kynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään,
olisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin.
Kellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua,
eikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä
pyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.

Samalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko
katua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä
pyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla
pienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa
kunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä,
jotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.

Joka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet
kunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva
keltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin
peitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli
jäykkiä köynnöksiä.

Siellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan
voinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa.
Kaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli
crocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta
ikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt
pyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.

Ja näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana
kuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan
diamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja
ja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja
ne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita
laulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia
pyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt
onnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.

Väkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua
kaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa,
kansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja
puodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja
porstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa.
Niillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.

Kadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset
puhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka
veivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja
siellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä,
särkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta
kirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat
kaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.

Tämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta
kesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi
seisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. "Minä en tahdo
kuolla", sanoi hän itsekseen. "Tahdon koettaa elää."

Hän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi,
että elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa.
"Jollei se minulle onnistu", ajatteli hän, "jollen voi löytää
huvitusta, silloin täytyy minun kuolla".

Mutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka
oli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän
oli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n
rintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat
Gaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin
kuvaansa.

Kohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri
sen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.

"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela", sanoi mies, "ostakaa Gaetano,
jonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!"

Donna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.

Mutta "Europan kahvilassa" lauloi isännän poika canzoneja. Hän
oli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari
Gaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt.
kuulla juuri hänestä.

Kun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän
kuuntelemaan.

"Oi, Gaetano Alagona!" lauloi nuori mies. "Laulut ovat mahtavia. Minä
vapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin.
Se solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän
luoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja
sitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja
ylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin
mahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana
kuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät
yhteensäkään voisi sitä pidättää."

Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä
käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.

Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että
häntä niin rakastettiin", sanoi hän.

"En minäkään", mumisi donna Mikaela.

"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin
ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä
ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin
hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."

Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere
ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai
jatkaa puhettaan.

"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan
kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja
sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu
työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina
siitä saakka kun hän oli noin pieni."

Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli
niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.

He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha
Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta
koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka
oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.

Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San
Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi,
kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"

Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.

"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".

Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt
hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin
katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela
tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle.
Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu
koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San
Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea
ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.

Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin
kahdeksankymmenvuotias mummo.

Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en
laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen
puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla,
että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita
muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen
maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."

Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa,
tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen
donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen
samalla, tahtoiko hän murhata hänet.

Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän
heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet
ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.

Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia
noita köyhiä.

Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata
häntä!

Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi
hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki
lopussa.

Mutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni
Kristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä
loistossaan. Hän näki sen selvästi.

Donna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli
sitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen.
Mutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun
tämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä
ympäri kuin mitäkin museoesinettä.

       *       *       *       *       *

Oli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli
antanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin
että hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta
kymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille
kuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä
aivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.

Kun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi,
jossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä
väkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.

"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri.
Tuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän
puhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.

Donna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta
kuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki,
kauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.

Aivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti
olevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä
hetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.

Tuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja
kultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen
pientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka
liekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli
viehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.

Torilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri
timanttiseinä loisti aivan riittävästi.

Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi
heijastanut tulipalon lieska.

Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että
donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka
ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella.
Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä
nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja
hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut
kärsiä niin hirmuista tuskaa.

Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut.
Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea
itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista
suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan
lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.

Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui
kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin
vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne
rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut
häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten
rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä
käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen
hänen puolestaan.

Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit
vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San
Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka
aikoivat kilpailla.

Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen
tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana
improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli
Diamanten raatihuoneen vartijan poika.

Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä
näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen
morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan
siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään
tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.

Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että
tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa
oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun
kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.

Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San
Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden
sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen
perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas
roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä,
ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja
hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt
Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä
kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja
verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät
levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.

"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.

"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa
palmikostaan".

Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi
ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa
kalisivat pelosta.

Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi
improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan
oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain
muitten esitysten kertaamista.

Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä
valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman
väriä.

"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä
aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"

Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse
oli nähnyt.

Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt
pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin
parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan
Diamanten kapinallisia.

Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan
villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.

Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä
hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja
hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja,
niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat
sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.

Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin
nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen
vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi
muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu,
jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.

'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön
ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä
olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun
vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse,
jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.

Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat
ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi
ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja
hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli
varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän
oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala
hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet
kahden naisen asunnosta'.

Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli
Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui
silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä,
ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko
hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa
hänen rakkaansa oli?

Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat
astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen.
Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa
vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano
oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he
häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että
hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.

Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään
ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.

"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi
hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla
torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen,
kulki silloin ruumissaatto.

"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen
äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja
selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen.
Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen,
joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten
vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano
oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen
kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.

"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi:
'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän
teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."

Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna
Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää
vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin
viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.

Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin
tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.

Mutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän
tunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos
rakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä
noitten hänen murhaajiensa kanssa?'

Silloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut
nyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä,
kuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen
toisensa jälkeen.

'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä
noitten kanssa?'

Ja aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään
tekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt
hänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta
vapauttaakseen hänet.

Mutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.

Ja Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa,
jotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva.
Se oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä
kaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan
upseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen,
putosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.

Don Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan
käsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi
jotain lukenut siitä.

Hän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen.
Seuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.

Donna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva!
Siinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?

Gandolfo jatkoi: "Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat
kaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.

"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät
loistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä
oli kadonnut kaikki viha.

"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän
henkensä säästettäisiin.

"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi,
että korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta
ne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain
tämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'

"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui
niin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän
elämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin,
että muutamat korkeista herroista itkivät.

"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano
olisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän
heille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö
teidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'

"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä
hän vieritti heidän hartioilleen.

"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.

"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'

"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole
paljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen
jättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen
tuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla
jotain, vaikkei paljoa.'

"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!'
oli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'

"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli
täytynyt tuomita hänet.

"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta
vankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka
äsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'

"Ja sitten en häntä enää nähnyt", sanoi pikku Gandolfo, "sillä
vahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.

"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat
murhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä
jotain hänen hyväkseen.

"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän
auttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en
osannut."

Tähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin.
"Anna anteeksi, etten osannut", huusi hän, "ja auta häntä kuitenkin!
Tiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen
tähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut
puhua sinusta, ja sinä et auta häntä."

Donna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku
Rosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen
luokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja
sanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan,
ei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli
häneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja
kaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja,
jotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä,
kirkkaassa valossa.

"Viva Gaetano, viva Gandolfo", huusi kansa.

Ja pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja
ja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen
hänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi
keskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat
pitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli
korkein siunaus.

Hän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo
pieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä.
Kun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: "Nyt tapahtuu hänen tahtonsa,
joka äsken kannettiin ohi", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon
luulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.

Ja tästä kuolleesta hän oli sanonut: "Minä rakastan häntä!"

Veri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet
vuosivat. "Se on elämää, elämää", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän
tahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. "Elämä on
taas tullut luokseni. En kuolekaan."

Pienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli
antanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä
alakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.



TOINEN KIRJA.


    "Antikristus kulkee maasta maahan
    ja jakaa leipää köyhille."



Ensimäinen luku.

SUUREN MIEHEN PUOLISO.


Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa
Diamanten ympärillä.

Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut
tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja
asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.

Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo
mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä
näkisi kaikkialla.

Niitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä
kannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten
yläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.

Ja jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin
kellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän
uneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.

Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä
merkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää
saisi nähdä häntä.

Hänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei
kaatuisi, ja hän sulki silmänsä.

Siinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.

Hän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa
etehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri.
Silloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on
nuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä
laudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.

Hän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät
kaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä
nähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse
näyttämään niitä.

Nuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri
ajattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla
unhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin.
Mies vastaa: "Diamantesta." -- "Onko se kaukanakin?" -- "Neljä tuntia
menee postivaunuilla." -- "Entä junalla?" -- "Diamanteen ei ole
rautatietä, signorina." -- "Teidän täytyy rakentaa." -- "Meidän? Me
olemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat
meille rautatien!"

Sen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja
ojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta
siitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.

Kun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut
tai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista.
Olihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa
myymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta
mantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.

Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano.
Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli
kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.

Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie
Catanian ja Diamanten välille.

Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen
käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.

Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että
Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli
kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi
rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja
viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät
sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.

Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka
tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää
tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.

Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta
se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli
ensimäinen tehtävä.

Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo
ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti
silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" --
"Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." -- "Se on sinun
tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." --
"Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" -- "En mitään."

Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.

"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?" -- "En, en tahdo."
-- "Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?" -- "Sen, joka noin äsken
on kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään."

Donna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä
suuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset
ymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi
Diamanten.

Mutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi
kuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.

Hän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa
vaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen
suunnitelmiinsa.

Mihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä,
liian köyhiä.

Sindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät
saisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri,
ei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet.
Ei yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli
mennyt, naurettiin hänelle.

Vai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi
olla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa
saattaisi nainen järjestää sellaiset?

Mutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat
häneen.

Hän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen
puotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja.
Hän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla
myyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan,
mutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan
istuutua odottamaan.

Silloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion
puolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen
sukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan
huulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että
osasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari
Pamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja
hän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.

Mestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon,
niin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja
tahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi
ulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota.
Hän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari
taas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli
donna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan
kasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin
ettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna
Concetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari
Pamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista,
eikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle,
vaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon
nauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.

Kun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa
saisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin
päivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.

Mutta kun mestari Pamphilio oli lakannut puhumasta, meni donna Mikaela
hänen luokseen ja pyysi hänen apuaan. Ja mestari Pamphilon oli hyvin
vaikea kieltäytyä niitten tuhansien rukousten vuoksi, joita näytti
tulvivan donna Mikaelan silmistä. Mutta donna Concetta tuli hänelle
avuksi. "Mestari Pamphilio", sanoi hän, "kerro donna Mikaelalle
Guglielmo ilkeästä". Ja mestari Pamphilio kertoi.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "tiedättekö, että Sisiliassa oli kerran
kuningas, jonka nimi oli Guglielmo ilkeä. Hän oli niin ahne, että hän
vei alamaisiltaan kaikki heidän rahansa. Hän käski, että kaikkien,
joilla oli kultarahoja, piti jättää ne hänelle. Ja hän oli niin ankara
ja niin julma, että kaikkien täytyi totella häntä.

"No niin, donna Mikaela, nyt tahtoi Guglielmo ilkeä saada tietää, oliko
joku piiloittanut kultarahoja taloonsa. Senvuoksi hän lähetti yhden
palvelijoistaan Palermon corsolle taluttamaan kaunista hevosta. Ja mies
tarjosi hevosta kaupaksi ja huusi kovalla äänellä: 'Myydään yhdestä
kultarahasta, myydään yhdestä kultarahasta!'

"Muttei kukaan voinut ostaa.

"Se oli kumminkin hyvin kaunis hevonen, ja muuan Palermon nuori herra,
herttua Montefiascone, ihastui siihen kovin. 'En voi koskaan enää
iloita, ellen saa tuota hevosta ostetuksi', sanoi hän hovimestarilleen.
'Signor duca', sanoi hänen hovimestarinsa, 'minä tiedän, mistä voitte
saada kultarahan. Kun teidän herra isänne kuoli ja hänet vietiin
kapusinien luostariin, pistin minä vanhan tavan mukaan kultarahan hänen
suuhunsa. Voittehan ottaa sen, signor!'

"Sillä tietäkää, donna Mikaela, ettei Palermossa haudata kuolleita
maahan. Ne viedään kapusinien luostariin ja munkit ripustavat ne
hautakammioihinsa. Oi, kuinka monta riippuukaan niissä huoneissa! Niin
monta ylhäistä naista, puettuina silkkiin ja hopeaharsoihin, niin monta
korkeata herraa, ritarimerkit frakissa ja niin monta pappia, kaapu
luurangon päällä ja kalotti pääkallossa.

"Nuori herttua teki neuvon mukaan. Hän lähti kapusinien luostariin, otti
kultarahan isänsä suusta ja osti sillä hevosen.

"Mutta ymmärrättehän, että kuningas oli lähettänyt palvelijansa ja
hevosen corsolle vain sitävarten, että saisi tietää, oliko kellään
vielä rahoja. Ja nyt vietiin herttua kuninkaan eteen. 'Kuinka on
mahdollista että sinulla vielä on kultarahoja?' sanoi Guglielmo ilkeä.
'Sire, se ei ollut minun, se oli isäni.' Ja hän kertoi, mistä hän oli
saanut rahan. 'Totta tosiaan', sanoi kuningas. 'Olen unohtanut, että
kuolleilla vielä oli rahoja!' Ja hän lähetti palvelijansa kapusinien
luostariin ja otatti kaikki rahat kuolleitten suista."

Tähän lopetti vanha mestari Pamphilio kertomuksensa. Ja nyt kääntyi
donna Concetta vihaasäihkyvin silmin donna Mikaelaan. "Juuri te olette
taluttamassa hevosta", sanoi hän.

"Minäkö, minäkö?"

"Te juuri, donna Mikaela. Nyt sanoo hallitus: 'Diamantelaiset
rakentavat rautatien. Nehän ovat rikkaita. Ja se lisää meille veroja.
Ja taivas tietää, ettemme jaksa maksaa sitäkään veroa, jolla meitä nyt
jo rasitetaan, vaikka kävisimme ryöstämässä esi-isämmekin."

Donna Mikaela koetti rauhoittaa häntä.

"Ne ovat lähettäneet teidät saadakseen tietää, onko meillä vielä
rahoja. Te olette rikkaitten urkkija, te olette hitossa hallituksen
kanssa. Nuo Rooman verenimijät ovat teidät ostaneet."

Donna Mikaela käänsi hänelle selkänsä.

"Minä tulin puhumaan teille, mestari Pamphilio", sanoi hän ukolle.

"Mutta minä teille vastaan", pisti donna Concetta, "sillä tämä on
vastenmielinen pyyntö ja sellaisen hoidan minä. Minä tiedän mikä on
suuren miehen puolison velvollisuus, donna Mikaela."

Donna Concetta vaikeni, sillä tuo hieno nainen loi häneen niin
kateellisen katseen, että hänen kävi sääli donna Mikaelaa. Niin,
taivas, olihan ollutkin eroa miehissä, don Ferranten ja mestari
Pamphilion välillä.



Toinen luku.

LEIPÄÄ JA LEIKKEJÄ.


_Diamantessa_ näytetään matkustajille kahta palatsia, jotka ovat
raunioiksi sortumaisillaan, vaikkeivät koskaan ole olleet valmiita.
Niitten suurissa ikkuna-aukoissa ei ole puitteita, korkeita seiniä ei
yhdistä katto ja suuret portit ovat laudoilla ja oljilla suljetut. Nuo
molemmat palatsit ovat aivan vastapäätä toisiaan kahden puolen katua,
molemmat yhtä puoli tehoisina ja yhtä rappiolla. Niissä ei ole mitään
rakennustelineitä, eikä kukaan voi päästä niihin sisään. Ne näyttävät
olevan rakennettuja vain kyyhkysiä varten.

Kas tämmöistä niistä kerrotaan.

Mitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän
kulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo.
Hän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.

Naiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen
suljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan
oikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun
hän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on
kaikkien naisten laita.

Mutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita
korkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja
kymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain
halutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut
joutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.

Olihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli
englantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin
ensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko
Diamante ei olisi riittänyt hänelle.

Totisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän
oli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon
täytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan
torille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja
lakaisemaan joka päivä!

Kun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen
ovensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla.
He olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa
palvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin,
voidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, _hän_ ratsastaisi
sillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja
kodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä
hänet Randazzoon tai Nicolosiin.

Me olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja
sokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat
valkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.

Hän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen
ympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata
etsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia
muutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten.
Korallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen
ympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan
Dionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja
jokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien
pimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla
ilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.

Olihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet
ja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli
kaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut
englantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo
Favaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut
suuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan
murtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan.
Hän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.

Diamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia
kauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei
kukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs.
Kohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi
hänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti
mantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä
olivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän
rupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja
hallita kuningaskuntaansa.

Ei koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa
tässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi
signore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan
joka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin
vetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään
kaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla
ehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.

Mutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan
ja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!

Hän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli
kreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku
entisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan
kuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?

Hän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin
portailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli
postitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella
kasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee
kreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä,
ja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet
pommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja
vanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.

Tuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein
Diamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa
kehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin
suuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen
mandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta.
Kaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa
pään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää
päivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja
jolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja
saapuneet kestiin.

Siinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan.
Kellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa
englantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.

Hänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori
täynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä
ne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut
koko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä
oli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja
jakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä
kylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.

Niin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä
oli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset
vuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San
Pasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä
Diamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka
paljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella,
tarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.

Mutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä
Signorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta
vallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä.
Hän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli
jäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.

Tänään, kun hän antoi köyhille ruokaa, muuttui hän kuin toiseksi
ihmiseksi. Meidän jalolla saarellamme asuu ritarillista väkeä. Koko
tuossa köyhien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi antanut hänen
huomata, että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä. He osoittivat hänelle
kunnioitusta, mutta osoittivat kuin naiselle ainakin. He istuutuivat
pöytään kuin vertaisensa luona. He kohtelivat häntä kuin vieraat
kohtelevat emäntäänsä. Tänään kunnioitan minä sinua tulemalla luoksesi,
huomenna kunnioitat sinä minua tulemalla minun luokseni. Sillä lailla,
eikä muuten.

Hän seisoi raatihuoneen korkeilla portailla ja näki sieltä
jokaiseen pöytään. Ja kun vanha tuolintekijä, joka istui pöydän
päässä, oli saanut lasinsa täyteen, nousi hän seisomaan, kumarsi
englantilaisnaiselle ja sanoi: 'Juon teidän terveydeksenne, signorina.'

Niin he tekivät kaikki. He panivat käden sydämelleen ja kumarsivat
hänelle. Olisi kenties tehnyt hänelle hyvää, jos hän olisi saanut
sellaista ritarillisuutta osakseen aikaisemmin elämässään. Miksi olivat
hänen kotimaansa miehet päästäneet hänet unohtamaan, että naiset ovat
sitä varten, että niille osoitettaisiin kunnioitusta?

Täällä ne kaikki näyttivät kuin palavan hiljaisesta jumaloimisesta.
Niin meidän jalolla saarella kohdellaan naista. Mitä kaikkea hän saikin
heiltä siitä ruuasta ja viinistä, jonka hän lahjoitti! Hän sai heiltä
nuoruutta ja keveän mielen ja sydämeen sen tiedon, että häntä kannatti
kadehtia. He pitivät hänelle puheita. 'Jalomielinen signorina, te,
joka olette tullut meren poikki meidän luoksemme, te, joka rakastatte
Sisiliaa', ja sen semmoista. Hän näytti osaavan punastua. Hän ei
enää salannut, että hänellä oli hymykin. Kun he olivat puhuneet,
alkoi englantilaisen signorinan suun ympärillä vavahdella. Hän kävi
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Sitä hän juuri tarvitsi.

Siellä oli muuan aasipoika, joka tavallisesti vie englantilaisia naisia
Tre Castagniin ja aina ennen eroa rakastuu niihin. Nyt hänen silmänsä
äkkiä aukenivat. Eiväthän hento, siro ruumis ja hieno hipiä olleet
ainoat jumaloimisen arvoiset, vaan myöskin väkevyys ja voima. Aasipoika
pudotti äkkiä veitsen ja kahvelin, nojasi kyynärpäät pöydänreunaan ja
jäi katselemaan häntä. Ja samoin tekivät kaikki muutkin aasipojat. Se
levisi kuin rutto. Tuliset silmäykset alkoivat polttaa englantilaista
signorinaa.

Eivätkä ainoastaan köyhät häntä ihailleet. Asianajaja Ugo Favara tuli
hänen luokseen ja kuiskasi, että englantilaisesta signorinasta oli
tullut hänen maa-raukkansa ja hänen itsensä kaitselmus. 'Kunpa olisin
ennen kohdannut sellaisen naisen kuin te', sanoi hän.

Ajatelkaa vanhaa lintua, joka on monta vuotta istunut häkissään ja
käynyt pörröiseksi ja menettänyt höyhenistään kaiken loiston! Ja sitten
saapuu joku ja asettaa kaikki entiselleen ja silittää loiston näkyviin.
Ajatelkaa tällaista, signore!

Entäs se neapelilainen poika! Hän otti esille mandoliininsa ja alkoi
laulaa siinä istuessaan. Tiedättehän, kuinka hän tavallisesti laulaa,
tiedättehän, kuinka hän vääntelee suurta suutaan ja käyttää rumia
sanoja. Tavallisimmin hän on kuin irvistävä naamari. Mutta oletteko
huomannut, että hänen silmissään asuu enkeli? Enkeli, joka näyttää
itkevän lankeemustaan ja olevan täynnä kaikkea jumalaista hulluutta.
Ja tänä iltana hän oli vain enkeli. Hän nosti päätään kuin pyhässä
innostuksessa, veltto ruumis kävi jänteväksi ja ylväs elonvoima kohotti
häntä. Kuolonkalpeat posket saivat väriä. Ja hän lauloi, lauloi niin,
että näkyi, kuinka säveleet tulikärpästen lailla lähtivät hänen
huuliltaan ja täyttivät ilman riemulla ja tanssilla.

Kun yö tuli, lähtivät kaikki kreikkalaiseen teatteriin. Se oli juhlan
huippu. Mitä olikaan englantilaisella signorinalla siellä tarjottavana!

Hänellä oli venäläinen laulajatar ja saksalainen varietetaiteilija.
Hänellä oli englantilaisia painijoita ja amerikkalainen taikuri. Mutta
mitä tämä oli kaikkeen muuhun verraten, hopeanhohtavaan kuutamoon
ja itse paikkaan ja muistoihin verraten! Köyhistä tuntui, kuin he
olisivat olleet kreikkalaisia ja sivistyksen kannattajia, kun he taas
saivat istuutua oman vanhan teatterinsa kalliopenkeille ja näyttämön
kaatumaisillaan olevien pylväitten välistä katsella verrattoman ihanaa
panoraamaa.

Köyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.
Ne eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.
Esiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus
ylistyssanoja.

Joku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä
jumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä
silmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka
se hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.

Siitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan
hän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan
arkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän
oli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä
rakastivat.

Hän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle
näyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia
uhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan
kaikkea mahdollista kunniaa.

Se riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea
maan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.

Se olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri
sivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui
voitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa
juuressa.

Hän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla
miellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt
täällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista
säveltä myöten.

Tietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän
oli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän
oli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan
ilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset
tunsivat joka säveleen.

Siellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä
irvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin
englantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa
niin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa
käsiään.

Sitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä
ne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla
kärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna
Tura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei
ainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei
ainoatakaan puhdasta ääntä!

He olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että
he olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten
olisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta
saataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he
saisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja
kaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun?
Eiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.

Englantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi
voidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti
tapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun.
Hän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.

Kun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen
suosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja
kuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän
naurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se
tarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä
näytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.

Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla
köyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä
kerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis!
Da capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän,
englantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi
myrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki
heidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet
lavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti
käydä esiin petojen nieltäväksi.

Myrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka
alkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin
peloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän
antaisi myöten.

Hän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten.
Sääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat
pitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden
että pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen
muukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä
peloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.

Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja
vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa
elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.

No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa
kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili
tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.

Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni
naimisiin hänen kanssaan.

Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei
taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten
kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla,
vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.

Hänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä
itsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan
muuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko
hän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai
senvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen
vaimon tulee olla.

Mutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat
rakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa
tehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.



Kolmas luku.

ARACOELIN HYLKIÖ.


_Kun donna Mikaela_ sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan
häväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen
mielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina
tuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat
olleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi
selkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista,
mutta köyhien tähden... Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi
lepyttääkseen hänet.

Kun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä
kuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär
matkustaisi.

Hotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat
vanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat
istuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet
polvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia
englantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.

Mutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa
ja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden.
"Signor Dio" mutisi hän, "minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän
tapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja
heittäydyn Etnaan".

Hotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi
nostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan
taivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.

"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?" sanoi hän. "Auttakoon
Jumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että
se neapelilainen poika -- hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden -- on
jo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat
tehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!"

Emäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen,
ja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna
Mikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui
raha-asioista signor Favaran kanssa.

Mutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss
Tottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan
ääneen sanovan: "Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos
te lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En
olisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt..."

Hän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla
enempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor
Favaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.

Kun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan
franciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä,
ettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois
koko talosta.

"Fra Felice", huusi hän, "te tulette kiistelemään suuren
hyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa
hänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää
tiehenne!"

Fra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän
sivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet
suoraan kadulle.

Fra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan.
Sisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä,
jotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat.
Sitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan
polaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja
sellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.

Mutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan
kolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella
kunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä
tartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.

Hän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun
hän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa
ja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista,
joita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut
tänään aikaa ajatella Fra Feliceä.

Ukko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli
käynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän
jäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä
pystyssä.

Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen
kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin
ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan
piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli
yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.

Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin
suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt
hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli
tehnyt?

Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa
franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä
seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.

Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun
luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit
muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut
käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.

Jos sinne muutti maallikoita, näytti Fra Felicestä sitä
tarpeellisemmalta, että ainakin yksi munkki jäi paikoilleen. Kukapa
muutoin pitäisi huolta kellonsoitosta tai valmistaisi lääkkeitä
talonpoikaiseukoille tai jakaisi leipää luostarin köyhille? Ja Fra
Felice valitsi itselleen kopin eräässä luostarin syrjäisessä nurkassa
ja kulki luostariin ja sieltä pois, niinkuin hän aina oli tehnyt.

Kauppias, joka luostarin omisti, ei käynyt siinä koskaan. Hän ei
välittänyt vanhasta luostarirakennuksesta, hän oli vain tahtonut
saada omakseen viinitarhat, jotka siihen kuuluivat. Niinpä Fra Felice
hallitsi yhä vanhaa luostaria ja hän se muurasi paikoilleen alas
lohkeilleet pienat ja rappaili uudelleen seinät. Yhtä monta köyhää
kuin menneinä päivinä, ruokittiin luostarissa nytkin. Ennustuslahjansa
tähden Fra Felice sai niin suuria almuja kierrellessään Etnan
kaupungeissa, että hänestä olisi tullut rikas mies; mutta kaikki meni
luostarille.

Vielä suurempaa huolta kuin luostarista, oli Fra Felice pitänyt
luostarin kirkosta. Sen olivat sodan aikana saastuttaneet veriset
tappelut ja muu riettaus, niin ettei siinä enää voitu messua lukea.
Mutta ei hän tätäkään saattanut ymmärtää. Se kirkko, jossa hän oli
lupauksensa tehnyt, oli hänen mielestään aina yhtä pyhä.

Hänen suurin surunsa oli se, että kirkko oli joutunut aivan rappiolle.
Hänen oli täytynyt nähdä, kuinka englantilaiset olivat tulleet ja
ostaneet saarnastuolin ja messupöydän ja kuorituolit. Eikä hän ollut
voinut estää Palermon museoherroja viemästä kruunuja ja tauluja
ja messukasukoita. Hän ei ollut voinut tehdä mitään pelastaakseen
kirkkoaan, vaikka kuinka hartaasti olisi toivonut. Mutta hän vihasi
noita kirkonryöstäjiä, ja kun donna Mikaela nyt näki hänet noin
suuttuneena, luuli hän, että miss Tottenham oli tahtonut riistää
häneltä joitakin hänen aarteitaan.

Mutta asia olikin päinvastoin niin, että kun Fra Felicen kirkko nyt oli
aivan tyhjä, eikä kukaan enää tullut sitä ryöstämään, oli hän alkanut
miettiä keinoja, millä saisi sen taas koristetuksi, ja hän oli iskenyt
silmänsä rikkaan englantilaisnaisen pyhäinkuva-kokoelmaan. Köyhien
juhlassa, jolloin miss Tottenham oli ollut hyvä ja lempeä kaikille,
oli Fra Felice uskaltanut pyytää häneltä hänen kaunista madonnaansa,
jonka puku oli samettia ja silmät kuin taivas. Ja hänen pyyntöönsä oli
suostuttu.

Tänä aamuna Fra Felice oli lakaissut ja tomuttanut kirkon ja asettanut
kukkia alttarille, ennenkuin oli lähtenyt kuvaa hakemaan. Mutta kun hän
oli tullut hotelliin oli englantilaisnainen muuttanut mieltään eikä
lainkaan luvannut antaa hänelle kallisarvoista madonnaa. Sen sijaan hän
oli lahjoittanut hänelle pienen, repaleisen ja likaisen Kristuslapsen
kuvan, jota vailla hän arveli huoletta voivansa olla.

Oi, millaista iloa ja odotusta Fra Felice oli tuntenutkaan, ja sitten
hänet oli kokonaan petetty! Hän ei ollut voinut tyytyä tällaiseen,
vaan oli kerran toisensa perästä tullut takaisin pyytämään sitä toista
kuvaa. Se oli niin kallisarvoinen kuva, ettei hän olisi voinut ostaa
sitä kaikella sillä rahalla, mitä hän sai kerjätyksi koko vuonna.
Viimein suuri hyväntekijätär oli ajattanut hänet ulos, ja juuri tämän
jälkeen donna Mikaela oli tavannut hänet.

Kun he kulkivat pitkin katua, alkoi hän puhella ukon kanssa ja
houkutteli tämän kertomaan koko jutun. Ukolla oli kuva mukanaan ja
keskellä katua hän pysähtyi, näytti sitä donna Mikaelalle ja kysyi,
oliko hän nähnyt viheliäisempää olentoa.

Donna Mikaela katsoi hetken hämmästyneenä kuvaa. Sitten hän hymyili ja
sanoi: "Lainatkaa minulle kuva pariksi päiväksi, Fra Felice!"

"Ottakaa se ja pitäkää se", sanoi ukko. "Kunpa se ei enää koskaan
tulisi minun silmieni eteen!"

Donna Mikaela vei kuvan kotiinsa ja laitteli sitä kahtena päivänä. Kun
hän sitten lähetti sen Fra Felicelle, loistivat sen vastakirkastetut
koristukset, sillä oli uusi, puhdas kapalo, se oli uudestaan maalattu
ja kruunussa kimaltelivat kirkkaat, moniväriset kivet.

Se oli niin kaunis, tuo Aracoelin hylkiö, että Fra Felice asetti sen
kirkkonsa tyhjälle pääalttarille.

       *       *       *       *       *

Oli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja leveää
merta tuskin eroitti. Oli tosiaankin hyvin aikaista. Kissat
kuljeskelivat vielä katoilla, savua ei noussut uuninpiipuista, ja sumut
kierivät laakson pohjassa jyrkän Monte Chiaron ympärillä.

Silloin vanha Fra Felice tuli juosten kohti kaupunkia. Hän juoksi niin,
että oli tuntevinaan vuoren tärisevän jalkojensa alla. Hän juoksi niin
nopeasti, etteivät heinänkorret tienvarrelta ennättäneet pirskahuttaa
kastetta hänen kaavulleen, niin nopeasti, etteivät skorpionit
ennättäneet nostaa pyrstöään ja pistää häntä.

Ukon juostessa hulmusi kaapu valtoinaan hänen ympärillään ja nuora
heilui solmimattomana takana. Avarat hihat löyhyivät kuin siivet,
ja raskas päähine hyppi edestakaisin seljässä, aivan kuin se olisi
tahtonut kiirehtää häntä.

Tullimies kaupunginportilla, joka vielä istuallaan nukkui, heräsi ja
hieroi silmiään, kun Fra Felice syöksyi ohi, mutta ei ennättänyt tuntea
häntä. Katukivet olivat kasteen liukastamat, kerjäläiset makasivat
korkeitten kiviportaitten vierellä jalat huolimattomasti ojennettuina
kadulle, valvonnasta perin väsyneet dominonpelaajat kulkivat kotiinsa
kahvilasta unissaan hoippuen. Mutta Fra Felice kiiti eteenpäin, hän
vältti kaikki esteet.

Ja talot ja niitten pääovet, torit ja holvikkaat solain suut jäivät
vanhan Fra Felicen taakse. Hän juoksi puoliväliin corsoa, ennenkuin
pysähtyi.

Hän pysähtyi erään pitkän talon eteen, jossa oli monta raskasta
balkonia. Hän tarttui portinkolkuttimeen ja jyskytti, kunnes muuan
rengeistä heräsi. Eikä hän rauhoittunut ennenkuin renki oli hakenut
esiin neitsyeen ja neitsyt herättänyt signoran.

"Donna Mikaela, Fra Felice on tuolla alhaalla! Hän tahtoo välttämättä
puhua teidän kanssanne."

Kun donna Mikaela viimeinkin tuli Fra Felicen luo, läähätti tämä vielä
hengästyneenä, mutta silmissä oli tulta ja poskilla pienet kalvakat
ruusut.

Kuvasta, kuvasta nyt oli kysymys! Kun Fra Felice aamulla oli soittanut
neljänsoiton, oli hän mennyt kirkkoon katselemaan sitä.

Silloin hän oli nähnyt, että suuria kiviä oli irtautunut holvista aivan
kuvan yläpuolelta. Ne olivat pudonneet alttarille ja rikkoneet sen
päällystän, mutta kuva oli jäänyt paikoilleen. Ja sorasta ja pölystä ei
ollut mitään varissut kuvan päälle, vaan se oli aivan vahingoittumaton.

Fra Felice tarttui donna Mikaelan käteen ja sanoi, että hänen täytyi
lähteä mukaan luostariin katsomaan ihmettä. Hänen pitäisi saada nähdä
se kaikkein ensimäiseksi, sillä hän oli pitänyt huolta kuvasta.

Ja donna Mikaela seurasi häntä hänen luostariinsa halki harmaan kolakan
aamun, ja sydän tykytti innosta ja odotuksesta.

Kun hän oli tullut sinne ja nähnyt, että Fra Felice oli puhunut totta,
kertoi hän tunteneensa kuvan heti kun oli sen nähnyt ja tienneensä,
että se oli ihmeitätekevä. "Hän on suurin ja lempein ihmeittentekijä",
sanoi hän.

Fra Felice astui kuvan luo ja katsoi sitä silmiin. Sillä kuvalla ja
kuvalla on suuri ero, mutta vanhan munkin viisauteen kuuluu osata
eroittaa, millä kuvalla on voimaa, millä ei. Nyt näki Fra Felice, että
tämän kuvan silmät olivat syvät ja loistavat, aivan kuin niissä olisi
ollut henki ja että hänen huulillaan eli salainen hymy.

Silloin Fra Felice lankesi polvilleen, risti kätensä ja ojensi ne kuvaa
kohti. Ja hänen vanhoja, ryppyisiä kasvojaan kirkasti suuri ilo.

Heti tuntui Fra Felicestä, että hänen kirkkonsa seinät olivat peitetyt
tauluilla ja purppuraverhoilla, valo säteili alttarilta, laulu kaikui
lehteriltä, ja koko lattian täyttivät polvistuneet, rukoilevat ihmiset.

Kaikki ihanuus, mitä uneksia voi, tulisi nyt hänen köyhän, vanhan
kirkkonsa osaksi, kun siinä oli yksi suurista, ihmeitätekevistä kuvista.



Neljäs luku.

VANHA KÄRSIMYSHISTORIA.


_Diamanten kesäpalatsista_ lähti tähän aikaan monta kirjettä Gaetano
Alagonalle, joka istui Comon vankilassa. Mutta kirjeenkantajan laukussa
ei ollut koskaan kirjettä Gaetanolta kesäpalatsiin.

Sillä Gaetano oli astunut elinkautiseen vankeuteensa, aivan kuin
se olisi ollut hauta. Ja sitä ainoata hän pyysi ja toivoi, että se
lahjoittaisi hänelle haudan unhoituksen ja rauhan.

Hän tunsi olevansa kuin kuollut ja sanoi itselleen, ettei hän tahtonut
kuulla jälkeenjääneitten valituksia ja vaikerruksia. Eikä hän tahtonut
pettyä toivomaan eikä antaa hellien sanojen houkutella itseään
ikävöimään sukulaisia ja ystäviä. Eikä hän tahtonut kuulla mitään
siitä, mitä maailmassa tapahtui, kun hän ei kumminkaan kyennyt ottamaan
siihen osaa ja ohjaamaan sitä.

Hän hankki vankilaansa työtä ja leikkasi kauniita taideteoksia, kuten
aina oli tehnyt. Mutta koskaan hän ei ottanut kirjettä vastaan, ei
ketään päästänyt puheilleen. Hän arveli siten pääsevänsä tuntemasta
onnettomuutensa koko katkeruutta. Hän luuli voivansa oppia elämään
eheän elämän neljän ahtaan seinän sisälläkin.

Mutta näin ollen donna Mikaela ei koskaan saanut häneltä sanaakaan
vastaukseksi.

Viimein donna Mikaela kirjoitti vankilan johtajalle ja kysyi, elikö
Gaetano vielä. Ja tämä vastasi, että se vanki, josta hän oli kysynyt,
ei koskaan lukenut ainoatakaan kirjettä. Hän oli pyytänyt päästä
kaikista ulkomaailmaa koskevista tiedoista.

Senjälkeen donna Mikaela ei enää kirjoittanut. Sensijaan hän jatkoi
työskentelyä rautatiensä hyväksi. Hän tuskin uskalsi mainita siitä
Diamantessa, mutta siitä huolimatta hän ei ajatellut mitään muuta. Hän
itse neuloi ja valmisti koruompeleita ja antoi kaikkien palvelijainsa
tehdä pieniä huokeita esineitä, joita hän voisi kaupata myyjäisissään.
Puodista hän valitsi vanhaa rihkamaa arpajaisia varten. Hän pani
Pieron, porttivahdin, laittamaan värillisiä lyhtyjä, hän sai isänsä
maalaamaan kylttejä ja ilmoitustauluja ja hän antoi kamarineitsyensä
Lucian, joka oli kotoisin Caprista, laittaa korallista kaulaketjuja ja
näkinkenkärasioita.

Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan varma, tulisiko ainoatakaan ihmistä
hänen juhlaansa. Kaikki olivat häntä vastaan, ei kukaan tahtonut häntä
auttaa. Ne eivät edes pitäneet siitäkään, että hän näyttäytyi kadulla,
että hän puhui raha-asioista. Sellainen oli sopimatonta hienolle
naiselle.

Juuri silloin vanha Fra Felice koetti auttaa häntä, sillä hän rakasti
signoraa, kun tämä oli koristanut hänelle kuvan.

Kerran kun donna Mikaela valitti sitä, ettei hän saanut ketään uskomaan
tämän rautatierakennuksen tärkeyttä, otti hän kalotin päästään ja
osoitti kaljua päälakeansa.

"Katsokaa minua, donna Mikaela!" sanoi hän. "Yhtä kaljuksi tekee tämä
rautatie teidän päänne, jos jatkatte, niinkuin olette alkanut."

"Mitä tarkoitatte, Fra Felice?"

"Donna Mikaela", sanoi ukko, "eikö olisi hulluutta ryhtyä vaaralliseen
yritykseen ilman yhtään ystävää ja auttajaa?"

"Olenhan minä koettanut saada ystäviä, Fra Felice."

"Niin, ihmisiä!" sanoi ukko. "Mutta mitä apua on ihmisistä? Jos joku
lähtee kalalle, donna Mikaela, tietää hän, että hänen pitää pyytää
avukseen San Pietroa, jos joku aikoo ostaa hevosen, voi hän anoa San
Antonio Abbaten apua. Mutta jos minä tahdon rukoilla teidän rautatienne
edestä, en tiedä, kenen puoleen kääntyisin."

Ja Fra Felicen tarkoituksena oli sanoa, että donna Mikaelan pitäisi
valita joku suojeluspyhimys rautatielleen. Hän tahtoi, että donna
Mikaela valitsisi sen kruunupään lapsen, joka seisoi hänen vanhassa
kirkossaan, rautatiensä ensimäiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Hän
sanoi, että jos signora vain tekisi niin, ei hän varmastikaan jäisi
apua vaille.

Donna. Mikaela tuli niin liikutetuksi, kun joku tahtoi auttaa häntä,
että hän heti lupasi rukoilla San Pasqualen lapselta menestystä
rautatiellensä.

Mutta Fra Felice hankki suuren kollehtilaatikon ja maalautti siihen
suurilla, selvillä kirjaimilla: "Lahjoja Etnanrautatielle." Ja hän
kiinnitti sen kirkkoonsa kuvan alttarin viereen.

Tästä oli kulunut vain yksi päivä, kun don Antonio Grecon puoliso,
donna Emilia, tuli vanhaan, hyljättyyn kirkkoon kysymään neuvoa San
Pasqualelta, joka on kaikista pyhimyksistä viisain.

Syksyn kuluessa oli nimittäin don Antonion teatterin ruvennut käymään
huonosti, kuten oli odotettavaakin tähän aikaan, jolloin kaikilla oli
rahanpuute.

Don Antonion päähän oli silloin pälkähtänyt koettaa tulla toimeen
pienemmillä teatterikustannuksilla kuin ennen. Hän oli jättänyt pois
pari lamppua ja entiset suuret ja komeasti maalatut ilmoituslehdet.

Mutta se oli ollut suurta hulluutta. Eikähän sovikaan sillä
hetkellä, jolloin ihmiset menettävät halun käydä teatterissa, ruveta
lyhentelemään prinsessojen silkkilaahustimia ja säästämään kuninkaitten
kruunujen kultauksessa.

Ehkei se ole niin vaarallista muussa teatterissa, mutta
nukketeatterissa on enemmän kuin arveluttavaa ryhtyä muutoksiin.
Ja se johtuu siitä, että nukketeatterissa käy enimmäkseen vain
pojannulikoita. Aikaihmiset saattavat ymmärtää, että välistä täytyy
säästää, mutta lapset tahtovat aina nähdä kaikki samallaisena.

Yhä vähemmän ja vähemmän tuli katsojia don Antonion teatteriin ja hän
jatkoi säästämistään. Sitten pisti hänen päähänsä, ettei hän tarvinnut
niitä kahta sokeaa viulunsoittajaa, isä Eliaa ja veli Tommasoa, jotka
tavallisesti soittivat väliaikoina ja sotakohtauksissa.

Nämä sokeat, jotka ansaitsivat paljon laulamalla surutaloissa ja jotka
juhlapäivinä kokosivat rahasumman toisensa jälkeen, olivat kalliit
palkata. Don Antonio eroitti ne ja hankki posetiivin.

Mutta siitä tuli hänen onnettomuutensa. Kaikki Diamanten oppipojat
ja puotipojat lakkasivat käymästä teatterissa. He eivät tahtoneet
istua kuulemassa posetiivia. He lupasivat toisilleen, etteivät menisi
teatteriin, ennenkuin don Antonio oli ottanut takaisin soittoniekkansa.
Ja he pitivätkin lupauksensa. Don Antonion nuket saivat esiintyä
tyhjille seinille.

Nämä nuoret pojat, jotka muutoin kernaammin luopuivat illallisestaan
kuin teatterista, jäivät ilta illalta pois nukkenäytännöstä. Ne olivat
varmoja siitä, että don Antonion viimein täytyisi asettaa kaikki
ennalleen.

Mutta don Antonio on taiteilijasukua. Hänen isällään ja veljellään on
nukketeatteri, hänen lankonsa, kaikki hänen sukulaisensa ovat siinä
ammattimiehiä. Ja don Antonio ymmärtää taidettaan. Hän osaa muuttaa
ääntään aivan rajattomasti, hän osaa samalla kertaa ohjata kokonaista
nukkesotajoukkoa ja hän osaa ulkoa tekstin kokonaiseen näytelmäjaksoon,
joka perustuu Carolus Magnuksen kronikaan.

Ja nyt don Antonion taiteilijaylpeyttä oli loukattu. Hän ei tahtonut
myöntyä ottamaan sokeita takaisin. Hän tahtoi, että hänen teatterissaan
käytäisiin hänen vuokseen eikä musikanttien.

Hän muutti suunnitelmaa ja alkoi esittää suuria, loistavasti
näyttämöllepantuja kappaleita. Mutta kaikki oli turhaa.

Löytyy muuan näytelmä, jonka nimi on "Paladinin kuolema" ja joka
kuvailee Rolandin taistelua Roncevalin luona. Se vaatii sellaista
koneistoa, että nukketeatterin täytyy olla kaksi päivää suljettuna,
jotta se voitaisiin asettaa käyntiin. Yleisö rakastaa sitä niin,
että sitä tavallisesti näytellään kaksinkertaisilla hinnoilla ja
täydelle huoneelle kokonainen kuukausi. Nyt don Antonio järjestytti
tämän näytelmän, mutta hänen ei tarvinnut esittää sitä, hän ei saanut
katsojia.

Tämä mursi don Antonion. Hän koetti saada takaisin isä Eliaa ja veli
Tommasoa, mutta nämä tiesivät nyt, minkä arvoisia he hänelle olivat. He
vaativat palkkoja sellaisia, että hän olisi joutunut perikatoon niitä
maksaessaan. Oli mahdotonta päästä mihinkään yksimielisyyteen.

Pienessä asunnossa nukketeatterin takana elettiin kuin piiritetyssä
linnoituksessa. Ei ollut muuta tehtävää kuin nähdä nälkää.

Donna Emilia ja don Antonio olivat molemmat nuoria, iloisia ihmisiä,
mutta nyt he eivät enää koskaan nauraneet.

Ei heitä hätä niin paljon ahdistanut, mutta don Antonio oli ylpeä mies
eikä voinut kestää sitä ajatusta, ettei hänen taiteensa enää kyennyt
houkuttelemaan katsojia.

Silloin lähti, kuten sanottu, donna Emilia San Pasqualen kirkkoon
rukoilemaan pyhimykseltä hyvää neuvoa. Hänen tarkoituksensa oli ollut
rukoilla yhdeksän rukousta sen suuren kivikuvan edessä, joka seisoi
kirkon ulkopuolella, mutta ennenkuin hän oli ruvennut rukoilemaan, oli
hän huomannut, että kirkon ovi oli auki. "Minkätähden San Pasqualen
kirkonovi on auki?" sanoi donna Emilia. "Sitä ei ole sattunut minun
päivinäni." Ja hän astui kirkkoon.

Siellä sisällä oli vain Fra Felicen rakas kuva ja suuri
kollehtilaatikko. Ja kuva loisti niin kauniina kruunussaan ja
sormuksissaan, että donna Emilia viehättyi menemään aivan hänen
luokseen. Mutta kun hän näin tuli katsoneeksi kuvaa silmiin, näytti
tämä hänestä niin suloiselta ja lohduttavalta, että hän laskeutui
polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä. Ja hän lupasi, että jos kuva
tahtoisi auttaa häntä ja don Antoniota heidän hädästään, panisi hän
kaikki yhden illan tulot siihen suureen laatikkoon, joka oli naulattu
kuvan viereen.

Lopetettuaan rukouksensa, donna Emilia piiloutui kirkon oven taakse
ja koetteli kuunnella, mitä ohikulkijat puhuivat. Sillä jos kuva
tahtoi häntä auttaa, antaisi se nyt hänen kuulla jonkun sanan, joka
ilmoittaisi, mitä hänen oli tekeminen.

Hän ei ollut seisonut siinä kahtakaan minuuttia, ennenkuin vanha
Assunta tuomiokirkon portailta asteli siitä sivuitse donna Pepan ja
donna Turan seurassa. Ja hän kuuli Assuntan sanovan juhlallisella
äänellään: "Sinä vuonnahan minä ensi kerran näin esitettävän Vanhan
kärsimyshistorian." Donna Emilia kuuli sen aivan selvästi. Assunta
sanoi tosiaankin "Vanhan kärsimyshistorian".

Donna Emiliasta tuntui, ettei hän koskaan ennättänyt kotiinsa asti.
Hänestä tuntui, etteivät jalat jaksaneet kuljettaa häntä kyllin
nopeasti. Tie tuntui tulleen moninkerroin pitemmäksi. Kun hän
viimeinkin näki teatterinnurkan ja sen katon alla punaiset lamput ja
suuret kuvitetut ilmoituslehdet, tuntui hänestä, että hän oli kulkenut
monta peninkulmaa.

Kun hän astui sisään don Antonion luo, istui tämä nojaten suurta
päätään käsiinsä ja tuijottaen pöytään. Surullista oli katsella don
Antoniota. Näinä viime viikkoina hänen tukkansa oli ruvennut lähtemään.
Päälaella oli se niin ohutta, että nahka kuulsi läpi. Mikäpä ihme se
oli, kun hänellä oli sellaisia huolia kannettavanaan! Donna Emilian
poissa ollessa hän oli ottanut esille kaikki nukkensa ja tarkastanut
ne. Sitä hän nyt teki joka päivä. Hänen oli tapana istuutua katselemaan
sitä nukkea, joka esitti Armidaa. Eikö hän sitten enää ollutkaan kaunis
ja viehättävä, saattoi hän puhella itsekseen. Ja hän koetti kohentaa
Rolandin miekkaa tai Kaarle suuren kruunua. Donna Emilia näki, että
hän taas oli kullannut keisarikruunun, kai ainakin viidennen kerran.
Mutta sitten hän oli lopettanut työnsä kesken ja vaipunut synkkiin
mietteisiin. Hän oli nyt huomannut, ettei vika ollut kultauksen
puutteessa, vaan uusien aiheitten.

Kun donna Emilia astui huoneeseen, ojensi hän kätensä miestään kohti.

"Katso tänne, don Antonio Greco", sanoi hän, "minulla on käsissäni
kultamaljoja täynnä kuninkaanviikunoita!"

Ja hän kertoi, kuinka hän oli rukoillut ja mitä hän oli luvannut ja
minkä neuvon hän oli saanut.

Kun hän sanoi tämän, hypähti don Antonio seisaalleen. Kädet riippuivat
jäykkinä pitkin ruumista ja hiukset nousivat pystyyn. Hän joutui
sanomattoman kauhun valtaan. "Vanha kärsimyshistoria", huusi hän,
"Vanha kärsimyshistoria!"

Sillä Vanha kärsimyshistoria on mysterio, jota aikoinaan näyteltiin
kautta koko Sisilian. Se tunki syrjään kaikki muut oratoriot ja
mysteriot ja sitä esitettiin joka vuosi joka kaupungissa parin
vuosisadan aikana. Vuoden suurin päivä oli se, jolloin Vanha
kärsimyshistoria esitettiin. Mutta nyt sitä ei enää näytellä. Nyt se
elää vain kansan muistossa kuin satu.

Muinoin sitä näyteltiin kyllä nukketeatterissakin. Mutta nyt on ruvettu
pitämään sitä jo liian kuluneena ja vanhanaikaisena. Sitä on tuskin
näytelty kolmeenkymmeneen vuoteen.

Don Antonio alkoi kiljua ja huutaa donna Emilialle, että tämä tuli
kiusaamaan häntä mielettömyyksillä. Hän vastusti donna Emiliaa
kuin pahaa henkeä, joka koetti saada hänet valtoihinsa. Tämä
oli hämmästyttävää, sydäntäviiltävää, sanoi hän. Mistä hän oli
saattanutkaan saada sellaisen sanan korviinsa? Mutta donna Emilia
seisoi tyynenä ja antoi hänen riehua. Hän sanoi vain, että se mitä hän
oli kuullut, oli Jumalan tahto.

Don Antoniokin rupesi pian talttumaan. Tuo suuri ajatus valtasi
hänet vähitellen. Ei mitään oltu Sisiliassa niin paljon rakastettu
ja näytelty. Ja asuihan yhäti samaa kansaa tällä jalolla saarella.
Rakastivathan he samaa maata, samoja vuoria ja samaa taivasta, joita
heidän esi-isänsäkin olivat rakastaneet? Mikseivät he voisi rakastaa
Vanhaa kärsimyshistoriaakin?

Hän taisteli vastaan, niin kauan kuin jaksoi. Hän sanoi donna
Emilialle, että se kävisi liian kalliiksi. Mistä hän saisi
pitkätukkaiset ja parrakkaat apostolit? Hänellä ei ollut ehtoolliseen
sopivaa pöytää, hänellä ei ollut sellaista koneistoa, joka tarvittiin
kulkuetta ja ristinkantamista varten.

Mutta donna Emilia huomasi, että hän antaisi perään, ja ennen iltaa hän
lähti kuin lähtikin Fra Felicen luo ja lupasi tälle uudestaan panna
yhden illan tulot pienen kuvan kollehtilaatikkoon, jos tämä keino
osoittautui oivaksi.

Fra Felice kertoi lupauksesta donna Mikaelalle ja tämä iloitsi ja
samalla kertaa pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi.

Ympäri kaupungin levisi tieto, että don Antonio aikoi esittää Vanhan
kärsimyshistorian, ja hänelle naurettiin. Don Antonio oli menettänyt
järkensä.

Olisi kyllä kernaasti katseltu Vanhaa kärsimyshistoriaa, jos olisi
saatu nähdä se sellaisena kuin se ennen aikaan näyteltiin. Olisi
kernaasti nähty esitettävän sitä niinkuin Acissa, jossa kaupungin
ylimykset olivat kuninkaina ja palkkasotureina ja käsityöläiset
hoitivat juutalaisten ja apostolien asiat, ja jolloin vanhasta
testamentista oli lisätty niin monta kohtausta, että näytelmä kesti
koko päivän.

Kernaasti olisi myöskin uudelleen eletty Castelbuocon ihanat
päivät, jolloin koko kaupunki oli muuttunut Jerusalemiksi. Siellä
näyteltiin mysteriota niin, että Jeesus tuli ratsastaen kaupunkiin
ja portille siroteltiin hänen tielleen palmunoksia. Siellä esitti
kirkko Jerusalemin temppeliä ja raatihuone Pilatuksen palatsia.
Siellä lämmittelihe Pietari tulen ääressä kirkkoherran pihalla,
ristiinnaulitseminen tapahtui vuorella kaupungin yläpuolella ja Maria
etsi poikansa ruumista sindacon puutarhan luolista.

Kun tällaiset seikat olivat muistossa, kuinka olisi voitu tyytyä
katsomaan suurta mysteriota don Antonion teatterissa!

Mutta tästä huolimatta don Antonio työskenteli innokkaasti valmistellen
näyttelijöitä ja järjestellen suurta koneistoa.

Ja kas, muutaman päivän kuluttua tuli kylttimaalari, mestari Battista,
ja lahjoitti hänelle ilmoitustaulun. Hänestä oli ollut hauska kuulla,
että don Antonio aikoi näyttää Vanhan kärsimyshistorian. Hän oli nähnyt
sen nuoruudessaan ja iloinnut siitä suuresti.

Nyt seisoi siis suurilla kirjaimilla teatterin nurkalla: "Vanha
kärsimyshistoria eli Jälleen ylösnoussut Aadam, murhenäytelmä kolmessa
näytöksessä, kirjoitti cavaliere Filippo Orioles."

Don Antonio mietti vain mielessään, mille kannalle yleisö asettuisi.
Mutta aasipojat ja oppipojat, jotka kulkivat hänen teatterinsa ohi,
lukivat ilmoitustaulun pilkallisesti nauraen. Don Antoniosta näytti
kaikki hyvin synkältä, mutta hän työskenteli kumminkin uskollisesti
edelleen.

Kun määrätty ilta tuli ja kärsimyshistoria piti esitettämän, ei kukaan
ollut sen levottomampi kuin donna Mikaela. "Auttaako pieni kuva minua?"
kysyi hän lakkaamatta itseltään.

Hän lähetti neitsyeensä Lucian vakoilemaan. Seisoiko poikaparvia
teatterin ympärillä? Näyttikö siltä, että väkeä tulisi? Voisihan Lucia
mennä kysymään donna Emilialtakin, joka istui pilettiluukulla, miltä
näytti.

Mutta kun Lucia palasi, ei hän tuonut lainkaan toiveita tullessaan.
Teatterin ulkopuolella ei ollut ollenkaan ihmisiä. Pojat olivat
päättäneet musertaa don Antonion.

Kahdeksan ajoissa ei donna Mikaela enää jaksanut istua kotonaan
sellaisessa jännityksessä. Hän sai cavaliere Palmerin lähtemään
kanssaan teatteriin. Hän tiesi kyllä, ettei oikea signora ollut koskaan
astunut jalkaansa don Antonion teatteriin, mutta hänen täytyi nähdä,
kuinka kaikki päättyisi. Hänen rautatielleen olisi huimaavan suuri etu,
jos don Antonio onnistuisi.

Kun donna Mikaela saapui teatteriin, oli kello muutamia minuutteja
vailla kahdeksan. Eikä donna Emilia ollut myynyt ainoatakaan pilettiä.

Mutta hän ei ollut alakuloinen. "Käykää sisään, donna Mikaela!"
sanoi hän. "Me esitämme sen joka tapauksessa. Se on niin kaunista.
Don Antonio esittää sen teille ja teidän isällenne ja minulle. Se on
kauneinta, mitä hän koskaan on näyttänyt."

Donna Mikaela astui pieneen teatterisaliin. Se oli surupuvussa,
niinkuin suuret teatterit aina olivat ennen maailmassa, kun Vanha
kärsimyshistoria esitettiin. Mustat, hopeareunaiset verhot ympäröivät
näyttämöä. Ja pienet penkit olivat mustaan puetut.

Kohta kun donna Mikaela oli astunut sisään, näkyi eräästä pienestä'
kulissin reiästä don Antonin pensasmaiset kulmakarvat. "Donna Mikaela!"
huusi hän, niinkuin äsken juuri donna Emilia. "Me näyttelemme
kuitenkin. Se on niin kaunista. Se ei ollenkaan kaipaa katsojia."

Samassa tuli donna Emilia itse, aukaisi oven ja piti sitä niiaillen
selkosen seljällään. Sieltä tuli kirkkoherra don Matteo.

"Mitäs arvelette minusta, donna Mikaela?" sanoi hän nauraen. "Mutta
ymmärrättehän, tämähän on Vanha kärsimyshistoria. Minä näin sen
nuoruudessani Palermon suuressa ooperassa, ja luulenpa, että juuri tämä
vanha kappale teki minusta papin."

Kun ovi seuraavan kerran avautui, astuivat sisään isä Elia ja
veli Tommaso, viulut kainalossa ja hakivat tutut paikkansa niin
rauhallisina, kuin ei heillä koskaan olisi ollut mitään riitaa don
Antonion kanssa.

Ovi aukeni taas. Sisään tuli pieni mummo solatieltä pienen maurin talon
yläpuolelta. Hän oli surupuvussa ja teki ristinmerkin astuessaan sisään.

Hänen jälkeensä tuli neljä viisi muuta vanhaa mummoa, ja donna Mikaela
katsoi aivan närkästyneenä, kuinka he vähitellen täyttivät teatterin.
Hän tiesi, ettei don Antonio olisi tyytyväinen, ennenkuin olisi saanut
takaisin oman yleisönsä, ennenkuin sai näytellä itsepäisille, rakkaille
pojilleen.

Äkkiä hän kuuli myrskyn kohauksen tai ukkosen jyrinän. Ovet
selkoseljälleen, ja kaikki kerrallaan sisään! Pojat tulivat. He
istuutuivat vanhoille paikoilleen niin varmoina kuin olisivat saapuneet
kotiinsa.

He katselivat toisiansa hieman häpeissään. Mutta heidän oli ollut
mahdotonta nähdä toisen vanhan mummon toisensa perästä menevän heidän
omaan teatteriinsa katsomaan heille varattua kappaletta. Heidän oli
ollut ratki mahdotonta nähdä koko kadun täyden vanhoja kehrääjiä
vitkalleen vaeltavan kohti teatteria. Ja niin he olivat hyökänneet
sisään.

Mutta tuskin tuo nuori väki oli päässyt paikoilleen, ennenkuin se
huomasi joutuneensa kurittajan käsiin! Oi, Vanha kärsimyshistoria,
Vanha kärsimyshistoria.

Ei sitä esitetty niinkuin Acissa tai Castelbuocossa. Ei sitä esitetty
niinkuin Palermon ooperassa, sitä näyttelivät vain nukkeraukat
liikkumattomin kasvoin ja jäykin jäsenin, mutta vanha näytelmä ei ollut
kadottanut voimaansa.

Donna Mikaela huomasi sen jo toisessa näytöksessä ehtoollisen aikana.
Pojat alkoivat vihata Juudasta. He huusivat hänelle uhkauksia ja
herjaussanoja.

Kun kärsimyshistoriaa jatkui, ottivat he hatut päästään ja panivat
kädet ristiin. He istuivat aivan hiljaa, kauniit, ruskeat silmät
suunnattuina näyttämölle. Silloin tällöin helmeili pari kyyneltä!
Silloin tällöin puristui käsi vihasta nyrkkiin.

Don Antonio puhui väräjävin äänin, donna Emilia oli polvillaan
sisäänkäytävällä. Don Matteo katseli lempeästi hymyillen pikku nukkia
ja muisteli Palermon ihanaa näytelmää, joka oli tehnyt hänestä papin.

Mutta kun Jeesus vangittiin ja piinattiin, häpesivät nuoret omaa
itseään. He olivat myöskin saattaneet vihata ja vainota. He olivat
olleet samallaisia kuin nuo farisealaiset, kuin nuo roomalaiset.
Hävetti ajatellessakin. Kunpa don Antonio antaisi heille anteeksi!



Viides luku.

RAUTAINEN RANNERENGAS.


_Donna Mikaela_ muisteli usein muuatta köyhää pientä ompelijatarta,
jonka hän oli nuorena nähnyt Cataniassa. Hän oli asunut palazzo
Palmerin viereisessä talossa ja oli aina istunut porttikäytävässä
työnsä ääressä, niin että donna Mikaela oli nähnyt hänet tuhat kertaa.
Hänellä oli ollut tapanaan istuskellessaan laulaa ja hän oli varmaankin
osannut vain yhden ainoan canzonin. Aina, aina hän oli laulanut samaa
laulua.

"Leikkasin kiharan mustista hiuksistani", oli hän laulanut. "Päästin
valloilleen mustan, kiiltävän palmikkoni ja leikkasin kiharan
hiuksistani. Tein sen iloksi ystävälleni, joka murheissaan on. Oi,
armaani istuu vankilassa, armaani ei enää koskaan kierrä hiuksiani
sormiensa ympäri. Lähetän hänelle kiharan hiuksistani, jotta hän
muistaisi niitä pehmoisia kahleita, mitkä eivät koskaan enää häntä
sido."

Donna Mikaela muisti hyvin tämän laulun. Se oli aivan kuin kaikunut
kautta koko hänen lapsuutensa ja ennustanut hänelle sitä kärsimystä,
joka häntä odotti.

       *       *       *       *       *

Donna Mikaela istui tähän aikaan useasti San Pasqualen kirkon
kiviportailla. Hän näki silloin merkillisten seikkain tapahtuvan
kaukana monitaruisella Etnalla.

Pitkin mustaa laavamaata kiisi rautatiejuna vastalasketuilla,
kiiltävillä kiskoilla. Se oli juhlajuna. Tien varrella liehui lippuja,
vaunut olivat seppelöidyt ja istuimet peitetyt purpuratyynyillä.
Asemilla seisoi ihmisiä ja he huusivat juhlainnoissaan: "Eläköön
kuningas, eläköön kuningatar, eläköön uusi rautatie!"

Hän kuuli sen niin hyvin, hän oli itse mukana junassa. Oi, hän sai
niin suurta, suurta kunniaa osakseen! Hänet kutsuttiin kuninkaan
ja kuningattaren eteen, ja he kiittivät häntä uudesta rautatiestä.
"Pyytäkää meiltä jotain suosionosoitusta, ruhtinatar!" sanoi kuningas,
mainiten häntä tuolla arvonimellä, jota Alagonan suvun naiset muinoin
olivat kantaneet.

"Sire", vastasi hän, niinkuin vastataan saduissa, "lahjoittakaa vapaus
viimeiselle Alagonalle!"

Ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Kuningas ei voinut kieltää häneltä
sitä rukousta, kun hän oli rakentanut tämän hyvän rautatien, joka oli
tuova rikkautta koko Etnalle.

       *       *       *       *       *

Kun donna Mikaela nosti kättään, niin että hiha solui alemmas, näkyi
hänen ranteessaan ruostunut rautarengas. Hän oli löytänyt sen kadulta,
tunkenut kätensä siltä läpi ja nyt hän kantoi sitä aina. Kun hän vain
näki sen tai kosketti sitä, kalpeni hän, ja hän unohti koko maailman
ympärillään. Mutta hän näki vankilan, sellaisen kuin Foscarin Venedigin
dogepalatsissa. Se oli pimeä, ahdas kellariluola, valo hämärsi hieman
ristikkoisesta reiästä, ja seinästä lähti suuri kimppu kahleita, jotka
käärmeen lailla kiertyivät vangin jalkojen, käsien ja kaulan ympärille.

Kunpa pyhimykset tekisivät ihmeitä! Kunpa ihmiset ponnistelisivat!
Kunpa hän itse pian saisi sellaista kiitosta, että voisi vangilleen
pyytää vapautta! Hänen vankinsa kuolee, ellei hän kiiruhda.
Jäytäköön rautarengas lakkaamatta hänen rannettaan, jottei hän
silmänräpäykseksikään häntä unhoittaisi!



Kuudes luku.

FRA FELICEN TESTAMENTTI.


_Kun donna Emilia_ avasi pilettiluukun ja rupesi myymään pääsylippuja
Vanhan kärsimyshistorian toiseen näytäntöön, seisoi ulkona pitkä jono
piletinostajia, illalla oli teatteri niin täpösen täynnä, että ihmisiä
pyörtyi tungoksessa ja kolmantena iltana saapui matkustajia sekä
Adernòsta että Paternòsta katsomaan rakasta murhenäytelmää. Don Antonio
aavisti, että voisi esittää sitä koko kuukauden kaksinkertaisilla
hinnoilla ja pitää kaksi näytäntöä illassa.

Oi, kuinka onnellisia he olivatkaan don Antonio ja donna Emilia, ja
kuinka kernaasti ja kiitollisina he panivatkaan kaksikymmentäviisi
liiraa pienen kuvan kollehtilaatikkoon!

Diamantessa herätti tämä tapaus suurta hämmästystä, ja monet tulivat
donna Elisalta kysymään, luuliko hän pyhimysten tahtovan, että donna
Mikaelaa piti auttaa.

"Oletteko kuullut, donna Elisa", sanottiin, "että San Pasqualen
Kristuslapsi auttoi don Antonio Grecoa, kun hän lupasi yhden illan
tulot donna Mikaelan rautatien hyväksi?"

Mutta kun näin kysyttiin donna Elisalta, sulki tämä suunsa ja
näytti sellaiselta, ettei hän osannut ajatella mitään muuta kuin
koruompelustaan.

Fra Felice tuli itse hänen luokseen ja kertoi, mitkä kaksi ihmettä kuva
jo oli tehnyt.

"Signorina Tottenham oli hyvin tuhma, kun hän luopui kuvasta, joka on
sellainen ihmeitten tekijä", sanoi donna Elisa.

Samaa ajattelivat kaikki. Signorina Tottenhamillahan kuva oli ollut
monta vuotta, eikä hän ollut huomannut mitään. Ei se varmastikaan
voinut tehdä ihmeitä. Tämä oli vain sattuma.

Oli onnetonta, ettei donna Elisa tahtonut uskoa. Hän oli nyt ainoa
Alagona Diamantessa. Ihmiset mukautuivat hänen ajatukseensa, enemmän
kuin itse tiesivätkään. Jos donna Elisa olisi uskonut, olisi koko
kaupunki tahtonut auttaa donna Mikaelaa.

Mutta donna Elisa ei voinut uskoa, että Jumala ja pyhimykset tahtoivat
auttaa hänen kälyänsä.

Hän oli pitänyt häntä silmällä aina San Sebastianon juhlasta asti.
Kohta kun joku puhui Gaetanosta, kalpeni hänen kälynsä ja näytti
hyvin tuskaiselta. Hänen kasvonpiirteensä kävivät samallaisiksi kuin
syntisen, jota omantunnon tuskat kalvavat.

Donna Elisa istui eräänä aamuna tätä mietiskellen, ja se valtasi hänet
niin, että hän antoi neulan levätä. "Donna Mikaela ei ole mikään
Etnannainen", sanoi hän itsekseen. "Hän pitää hallitsevien puolta ja
iloitsee siitä, että Gaetano on vankilassa."

Ulkona kadulla kannettiin samassa suuria paareja. Niille oli pinottu
kasa kirkonkoristuksia. Siinä oli kynttiläkruunuja ja alttarikaappeja
ja pyhäinjäännössäiliöitä. Donna Elisa silmäili niitä hetkisen, sitten
hän alkoi taas miettiä.

"Hän ei sallinut minun koristaa Alagonan taloa San Sebastianon
juhlaksi", ajatteli hän. "Hän kai ei tahdo, että pyhimys auttaisi
Gaetanoa."

Kaksi miestä työnsi nyt ohitse rämiseviä käsikärryjä. Niillä oli
kokonainen vuori punaisia seinäverhoja, runsaasti kirjailtuja alttarin
esirippuja ja alttaritauluja leveissä, kullatuissa kehyksissä.

Donna Elisa huiskaisi kädellään, aivan kuin karkoittaakseen kaiken
epäilyksen. Se mitä oli tapahtunut, ei voinut olla mikään todellinen
ihme. Tottakai pyhimykset tiesivät, ettei Diamantella ollut varoja
hankkia rautatietä.

Nyt ajoivat ohitse keltaiset työkärryt, jotka olivat täpötäynnä
nuottipitimiä, messukirjoja, rukousjakkaroita ja rippituoleja.

Donna Elisa heräsi mietteistään. Hän katsoi ulos rukousnauhojen
välistä, jotka riippuivat ikkunan kiekuroissa. Tuossahan vietiin jo
kolmatta kuormaa kirkonkapineita. Ryöstettiinkö Diamantea parastaikaa?
Olivatko sarasenit hyökänneet kaupunkiin?

Hän asettui ovelle nähdäkseen paremmin. Taas kannettiin paareja, ja
niillä oli rautapeltisiä suruseppeleitä, hautatauluja, joissa oli
pitkät kirjoitukset ja vaakunakilpiä, sellaisia, joita kirkkoihin
ripustetaan vainajien muistoksi.

Donna Elisa kysyi kantajilta ja sai tietää, mitä oli tapahtumassa.
Santa Lucia in Gesun kirkkoa tyhjennettiin parastaikaa. Sindaco ja
kaupunginneuvosto olivat päättäneet, että se muutettaisiin teatteriksi.

Kapinan jälkeen oli Diamanteen saatu uusi sindaco. Se oli muuan
nuori mies Roomasta. Hän ei tuntenut kaupunkia, mutta tahtoi
kumminkin kernaasti tehdä jotain sen hyväksi. Hän oli ehdoittanut
kaupunginneuvostolle, että Diamante hankkisi itselleen teatterin
samalla tavoin kuin Taormina ja muut kaupungit. Muutettaisiin
vain yksinkertaisesti joku kirkoista teatteritaloksi. Viidessä
kaupunginkirkossa ja seitsemässä luostarikirkossa oli kai enemmän kuin
tarpeeksi, niistä riittäisi kyllä joku toiseenkin tarkoitukseen.

Tuossa oli nyt esimerkiksi jesuittain kirkko, Santa Lucia in Gesu.
Luostari, joka sitä ympäröi, oli jo muutettu kasarmiksi, ja kirkko oli
melkein kokonaan hyljätty. Siitä tulisi mainio teatteri.

Näin oli uusi sindaco ehdoittanut, ja kaupunginneuvosto oli sen
hyväksynyt.

Kun donna Elisa sai kuulla, mitä oli tapahtumassa, heitti hän ylleen
viitan ja hunnun ja lähti Luciankirkkoon sellaisella kiireellä, kuin
riennetään kuolevan luo.

"Kuinka käy nyt sokeitten?" ajatteli donna Elisa. "Kuinka ne voivat
elää ilman Santa Lucia in Gesun kirkkoa?"

Kun donna Elisa tuli sille pienelle hiljaiselle torille, jonka
ympärille jesuittain pitkät, rumat luostaritalot oli rakennettu, näki
hän leveillä kiviportailla, jotka ulottuvat vii koko kirkon pääsivun,
rivin risaisia lapsia ja takkuisia koiria. Ne olivat kaikki sokeitten
kuljettajia, ja ne itkivät ja vinkuivat minkä jaksoivat.

"Mikä teillä kaikilla on?" kysyi donna Elisa. -- "Ne tahtovat viedä
meiltä kirkkomme", valittivat lapset. Ja silloin ulvoivat koirat vielä
surkeammin kuin ennen, sillä sokeitten koirat ovat melkein kuin ihmisiä.

Kirkon ovella donna Elisa kohtasi mestari Pamphilion vaimon, donna
Concettan. "Oi, donna Elisa", sanoi hän, "ette ole koskaan eläissänne
nähnyt mitään näin kauheaa. Parasta on, ettette mene sisään."

Mutta donna Elisa kulki edelleen.

Kirkossa hän ei ensin nähnyt mitään muuta kuin valkoisen pölypilven.
Mutta pilven läpi jyrisivät vasaraniskut, sillä muutamat työmiehet
olivat juuri irroittamassa muuatta suurta kiviritaria korkealta
ikkunakomerosta.

"Herra Jumala", sanoi donna Elisa, "ne irroittavat Sor Arrigoa!" Ja hän
ajatteli, kuinka turvallisena tämä oli maannut komerossaan. Joka kerran
kun hän oli nähnyt hänet, oli hän toivonut saavansa olla yhtä kaukana
levottomuudesta ja muutoksista kuin vanha Sor Arrigo.

Luciankirkossa oli vielä suuri hautapatsas. Se kuvasi vanhaa jesuittaa
makaamassa marmorisella sarkofagilla ruoska kädessä ja päähine
vedettynä syvään silmille. Hänen nimensä oli pater Succi ja Diamantessa
oli tapana peloitella lapsia hänellä.

"Uskaltavatkohan ne liikuttaa pater Succiakin?" ajatteli donna Elisa.
Ja hän haparoi halki kalkkitomun kuoriin nähdäkseen, olivatko ne
uskaltaneet siirtää pois vanhan jesuitan.

Mutta pater Succi makasi vielä paikoillaan kivisellä vuoteellansa.
Hän makasi siinä synkkänä ja ankarana, jollainen hän oli ollut
eläissäänkin, ja saattoi melkein luulla, että hän vielä eli. Jos siinä
olisi ollut tohtori ja lääkepullopöytä ja vuoteen vierellä palavia
kynttilöitä, olisi saattanut luulla, että pater Succi makasi sairaana
kirkon kuorissa odotellen viimeistä hetkeänsä.

Sokeat istuivat hänen ympärillään, niinkuin sukulaiset, jotka
kokoontuvat kuolevan luo, huojutellen ruumistaan sanattomassa surussa.
Siellä olivat molemmat naiset hotellin pihalta, donna Pepa ja donna
Tura, siellä oli vanha Saraedda äiti, joka söi armoleipää sindaco
Voltaron talossa, siellä oli sokeita kerjäläisiä, sokeita laulajoita,
sokeita kaikenikäisiä ja -säätyisiä. Kaikki Diamanten sokeat olivat
siellä, ja Diamantessa on uskomattoman paljon niitä, jotka eivät enää
näe päivänvaloa.

Kaikki nämä istuivat pitkät ajat ääneti, mutta välistä puhkesi joku
heistä tuskanhuutoon. Välistä haparoi joku heistä munkin, pater Succin
luo ja heittäytyi ääneensä itkien hänen päälleen.

Vielä enemmän kuolinhuoneen kaltaiseksi teki tämän se, että kirkkoherra
ja franciskaniluostarin pater Rossi kulkivat siellä koettaen lohdutella
murheisia.

Donna Elisa tuli hyvin liikutetuksi. Oi, niin monta kertaa hän oli
nähnyt nämä ihmiset pihallaan iloisina, ja nyt piti hänen kohdata
heidät tällaisessa kurjuudessa! He olivat houkutelleet hänet
vuodattamaan ihania kyyneleitä, kun he olivat laulaneet suruvirsiä
hänen miehelleen signor Antonellille ja hänen veljelleen don
Ferrantelle. Ei hän totisesti olisi tahtonut nähdä heitä tällaisessa
hädässä.

Vanha Saraedda äiti rupesi puhumaan donna Elisalle.

"En tiennyt mitään, kun tulin", sanoi mummo. "Jätin koiran portaille
ja astuin ovesta sisään. Sitten ojensin käteni nostaakseni syrjään
ovipeitteen, mutta ovipeite oli poissa. Nostin jalkani, aivan kuin
kynnyksen takana kuten ennenkin olisi ollut porras, mille polkea,
muttei ollut mitään porrasta. Ojensin käteni ottaakseni vihkivettä,
laskeusin polvilleni kulkiessani pääalttarin ohi, ja koetin kuunnella
sitä pientä kelloa, joka aina soi, kun pater Rossi tulee pitämään
messua. Donna Elisa, ei ollut ollenkaan vihkivettä, ei alttaria, ei
kello soinut, ei ollut mitään."

"Oi, raukkoja, raukkoja!" sanoi donna Elisa.

"Sitten kuulen, kuinka taotaan ja hakataan eräässä ikkunassa. 'Mitä
teette Sor Arrigolle?' huudan minä, sillä kuulen heti, että se on Sor
Arrigon ikkuna.

"'Viemme hänet pois', vastaavat ne.

"Samassa tulee kirkkoherra don Matteo, ottaa minua kädestä ja selittää
kaiken. Minä melkein suutun kirkkoherralle, kun hän sanoo, että tätä
tehdään teatteria varten. Ne tarvitsevat meidän kirkkomme teatteriksi!

"'Missä on pater Succi?' sanon heti. Ja hän vie minut pater Succin luo.
Hän saa viedä minut, sillä itse en osaa. Kun ne ovat ottaneet pois
kaikki tuolit ja rukousjakkarat ja matot ja korokkeet ja irtoportaat,
en osaa. Ennen kuljin täällä yhtä hyvin kuin tekin."

"Kirkkoherra hankkii teille toisen kirkon", sanoi donna Elisa. --
"Donna Elisa", sanoi mummo, "mitä sanotte? Sanokaa yhtä hyvin, että
kirkkoherra antaa meille näkömme! Voiko don Matteo antaa meille kirkon,
jossa näemme, niinkuin näimme tässä? Ei yhdenkään tarvinnut tuoda
opastaan tänne sisään. Tuolla donna Elisa, oli muuan alttari, kukat
sillä olivat punaisia kuin Etna auringon laskiessa, ja me näimme sen.
Laskimme kuusitoista vahakynttilän liekkiä pääalttarilla sunnuntaisin
ja kolmekymmentä juhlapäivinä. Saatoimme nähdä, kuinka pastori Rossi
toimitti täällä sisällä messua. Mitä teemme toisessa kirkossa, donna
Elisa? Siellä emme voi mitään nähdä. Ne ovat uudelleen sammuttaneet
silmäimme valon."

Donna Elisan sydän kävi niin lämpimäksi, kuin sulaa laavaa olisi
vuotanut sen yli. Varmasti tehtiin näille sokeille suurta vääryyttä.

Sitten donna Elisa meni don Matteon luo.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi hän, "oletteko puhunut sindacolle?"

"Oi, oi, donna Elisa", sanoi don Matteo, "koettakaa te puhua hänelle,
minun puheestani ei tule apua".

"Teidän korkea-arvoisuutenne, sindaco on muukalainen, ehkei hän ole
kuullut puhuttavan sokeista."

"Signor Voltaro on käynyt hänen luonaan, pater Rossi on käynyt hänen
luonaan ja minä myöskin, minä myöskin. Hän vastaa vain, ettei hän voi
muuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto on päättänyt. Tiedättehän, donna
Elisa, kaupunginneuvosto ei voi peruuttaa mitään. Jos se on päättänyt,
että teidän kissanne lukee messun tuomiokirkossa, niin se ei voi sitä
muuttaa."

Äkkiä syntyi kirkossa liikettä. Suuri, sokea mies astui sisään. "Isä
Elia", kuiskasi don Matteo, "isä Elia".

Isä Elia oli vanhin siinä sokeitten laulajien ammattikunnassa, joka
tänne tavallisesti kokoontui. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja
parta ja hän oli kaunis kuin joku pyhistä patriarkoista.

Kuten kaikki muut, meni hänkin pater Succin luo. Hän istuutui hänen
viereensä ja nojasi otsansa kirstuun.

Donna Elisa meni isä Elian luo ja puhutteli häntä. "Isä Elia", sanoi
hän, "teidän pitäisi mennä sindacon puheille".

Ukko tunsi donna Elisan ja vastasi hänelle karkealla vanhuksenäänellään.

"Luulette siis, että minä olen odottanut, kunnes te sanoisitte sen
minulle. Ettekö käsitä, että ensimäinen ajatukseni oli mennä sindacon
luo."

Hän puhui kovaan ja selvästi, niin että työmiehet lakkasivat
kolkuttelemasta luullen jonkun ruvenneen saarnaamaan.

"Olen sanonut hänelle, että me sokeat laulajat muodostamme
ammattikunnan ja että jesuitat avasivat meille kirkkonsa jo kolmesataa
vuotta sitten ja antoivat meille oikeuden kokoontua tänne, jotta
voisimme valita uusia jäseniä ja kuulla uusia lauluja.

"Ja minä sanoin hänelle, että meitä kuuluu tähän ammattikuntaan
kolmekymmentä ja että pyhä Lucia on meidän suojeluspyhimyksemme ja
ettemme me koskaan laula kadulla, vaan aina pihoissa ja huoneissa
ja että me laulamme pyhäintaruja ja sitäpaitsi suruvirsiä, muttei
ainoatakaan kevytmielistä laulua ja että jesuitta pater Succi avasi
meille kirkon senvuoksi, että sokeat ovat meidän Herramme laulajoita.

"Minä sanoin hänelle, että muutamat meistä ovat recitatoreja, jotka
osaavat esittää vanhoja lauluja, mutta toiset ovat trovatoreja, jotka
keksivät uusia. Sanoin hänelle, että me tuotamme iloa monelle ihmiselle
tällä jalolla saarella. Kysyin häneltä, miksei hän salli meidän jäädä
eloon. Sillä koditon ei voi elää.

"Sanoin hänelle, että meillä on tapana vaeltaa kaupungista toiseen
ympäri koko suuren Etnan, mutta Diamanten Luciankirkko on meidän
kotimme ja täällä meille luetaan messu joka aamu. Miksi hän tahtoo
kieltää meiltä Jumalan sanan lohdutuksen.

"Sanoin hänelle, että jesuitat muuttivat kerran mieltään ja aikoivat
ajaa meidät pois kirkostaan, mutta se ei onnistunut heille. Vaan me
saimme varakuninkaan kirjeen, jossa meille annettiin ikuisiksi ajoiksi
oikeus pitää kokouksiamme Santa Lucia in Gesun kirkossa. Ja minä näytin
hänelle kirjeen."

"Mitä hän silloin sanoi?"

"Hän nauroi minulle".

"Eikö kukaan muista herroista voi teitä auttaa?"

"Minä olen käynyt heidän luonaan, donna Elisa. Koko aamun minua on
lähetetty Herodeksen luota Pilatuksen luo."

"Isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen äänensä, "oletteko unohtanut
huutaa avuksi pyhimyksiä?"

"Minä olen rukoillut sekä mustaa madonnaa että San Sebastianoa että
Santa Luciaa. Minä olen rukoillut niin monia, kuin olen tainnut nimeltä
mainita."

"Mitä luulette, isä Elia", sanoi donna Elisa alentaen vieläkin ääntään,
"autettiinko don Antonio Grecoa senvuoksi, että hän lupasi rahoja donna
Mikaelan rautatietä varten?"

"Ei minulla ole mitään rahoja annettavana", sanoi ukko lohdutonna.

"Ajatelkaahan kumminkin sitä, isä Elia", sanoi donna Elisa, "kun olette
niin suuressa hädässä. Voisittehan koettaa luvata Kristuksenkuvalle,
että te itse ja kaikki, jotka kuuluvat teidän ammattikuntaanne,
puhutte ja laulatte rautatiestä ja kehoitatte ihmisiä auttamaan sitä,
jos saatte pitää kirkkonne. Emmehän tiedä, auttaako se, mutta täytyy
koettaa kaikkea mahdollista, isä Elia. Eihän lupaaminen maksa mitään."

"Minä lupaan vaikka mitä teidän tähtenne", sanoi ukko.

Hän nojasi taas sokean päänsä mustaan kirstuun, ja donna Elisa ymmärsi,
että hän oli antanut lupauksen saadakseen olla rauhassa suruineen.

"Minä vien teidän lupauksenne Kristuksenkuvalle?" sanoi hän.

"Tehkää kuten tahdotte!"

       *       *       *       *       *

Mutta samana päivänä oli vanha Fra Felice noussut viiden aikaan
aamulla ja alkanut lakaista kirkkoansa. Hän tunsi olevansa täysin
reipas ja terve, mutta parastaikaa lakaistessaan tuntui hänestä, kuin
San Pasqualella, joka kivipusseineen seisoi kirkonoven ulkopuolella,
olisi ollut jotain sanottavaa hänelle. Hän astui portaille, mutta
San Pasqualella ei ollutkaan mitään asiaa. Aurinko vain solui juuri
esiin Etnan takaa ja sen säteet kiitivät alas synkkää vuorenrinnettä
kimallellen kuin harpunkielet. Kun säteet saapuivat Fra Felicen vanhaan
kirkkoon, muuttivat ne sen ruusunpunaiseksi. Ruusunpunaisiksi kävivät
myös vanhat, barbariset pylväät, jotka kannattivat katosta kuvan
yläpuolella, ja San Pasquale kivipusseineen, ja Fra Felice itsekin.
"Mehän näytämme nuorilta poikasilta", ajatteli ukko, "meillä on vielä
pitkä jono vuosia elettävänämme".

Mutta kun hänen piti mennä takaisin kirkkoon, tunsi hän ankaraa
rinnanahdistusta, ja hänen mieleensä välähti, että San Pasquale oli
kutsunut hänet luokseen sanoaksensa jäähyväiset. Samassa hänen jalkansa
kävivät niin raskaiksi, että hän vaivoin jaksoi liikuttaa niitä. Hän
ei tuntenut lainkaan kipua, mutta sensijaan väsymystä, jonka täytyi
merkitä kuolemaa. Hän jaksoi tuskin panna pölyharjan sakastin oven taa,
sitten hän hoippui kuoriin, paneutui korokkeelle pääalttarin eteen ja
kietoi kaapun ympärilleen.

Hänestä tuntui, kuin Kristuksen kuva olisi nyökännyt hänelle päätään ja
sanonut: "Nyt tarvitsen sinut, Fra Felice." -- Hän nyökäytti vastaan
maatessansa siinä. "Olen valmis, en petä sinua."

Fra Felice vain makasi ja odotti, ja se oli hänestä niin kaunista. Hän
ei ollut koskaan elämässään ennättänyt tuntea, kuinka väsynyt hän oli.
Nyt hän viimeinkin saisi levätä kyllikseen. Kuva pitäisi kyllä kirkon
ja luostarin voimassa hänettäkin.

Hän makasi hymyhuulin ajatellen sitä, että vanha San Pasquale oli
kutsunut hänet ulos sanoakseen hänelle viimeisen kerran hyvää huomenta.

Siinä Fra Felice makasi myöhäiseen päivään ja melkein koko ajan
puoleksi uinuen. Ei ketään ollut hänen luonaan ja hänestä tuntui,
ettei käynyt päinsä näin vain hiipiä kuolemaan. Hänestä tuntui, että
hän tavallaan kuin petti. Tämä herätti hänet kerran toisensa perästä.
Hänenhän pitäisi kutsua papit luokseen, mutta eihän hänellä ollut, ketä
lähettää niitä hakemaan.

Maatessaan tuntui hänestä, että hän kutistui kokoon yhä enemmän ja
enemmän. Joka kerran kun hän heräsi tuntui hän mielestään pienemmältä,
ikäänkuin hän vähitellen kokonaan häviäisi. Nyt hän varmaankin voisi
kääriä kaapunsa neljä kertaa ympärilleen.

Hän olisi kenties saanut kuolla aivan yksikseen, ellei donna Elisa
olisi tullut rukoilemaan sokeitten puolesta pikku kuvaa. Donna Elisa
oli tullessaan hyvin omituisessa mielentilassa, sillä hän toivoi kyllä,
että köyhät saisivat apua, muttei kumminkaan toivonut, että donna
Mikaelan asia edistyisi.

Astuessaan kirkkoon, hän näki Fra Felicen makaavan korokkeella alttarin
juurella, ja hän astui munkin luo ja laskeutui polvilleen hänen
viereensä.

Fra Felice käänsi silmänsä häneen ja sanoi käheällä äänellä hymyillen
heikosti: "Minun täytyy kuolla." Mutta sitten hän oikaisi: "Minä saan
kuolla."

Donna Elisa kysyi, mikä häntä vaivasi ja tarjoutui toimittamaan apua.

"Istuutukaa tähän?" sanoi Fra Felice ja yritti raukeana pyyhkäistä
hihansuulla pölyä korokkeelta.

Donna Elisa sanoi, että hän tahtoisi tuoda papit ja armeliaisuussisaret.

Ukko tarttui hänen hameeseensa ja piti häntä paikoillaan.

"Tahdon ensin puhua teidän kanssanne, donna Elisa."

Hänen oli vaikea puhua ja hän hengitti kiivaasti joka sanan välillä.
Donna Elisa istuutui hänen viereensä odottamaan.

Hetkisen vanhus makasi läähättäen, sitten hänen kasvoilleen kohosi
puna, hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hän puhui helposti ja
innokkaasti.

"Donna Elisa", sanoi Fra Felice, "minulla on muuan perintö jätettävänä.
Se on huolestuttanut minua koko päivän. En tiedä, kelle sen antaisin."

"Fra Felice", sanoi donna Elisa, "älkää sellaisesta huolta tehkö. Ei
ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tarvitsisi hyvää lahjaa."

Mutta kun Fra Felice nyt oli paremmissa voimissa, tahtoi hän, ennenkuin
määräsi perinnöstä, puhua donna Elisalle siitä, kuinka hyvä Jumala oli
ollut häntä kohtaan.

"Eikö Jumala ole osoittanut minulle suurta armoa, tehdessään minusta
polaccon?" sanoi hän.

"On kyllä, se on suuri lahja", sanoi donna Elisa.

"Vaikka saa olla vain pieni, pieni polacco, on se suuri lahja", sanoi
Fra Felice, "varsinkin se on ollut hyödyllistä sen jälkeen kun luostari
lakkautettiin ja kun toverit ovat poistuneet tai kuolleet. Se merkitsee
sitä, että pussi on leipää täynnä, ennenkuin on ojentanutkaan kätensä
kerjätäkseen. Se merkitsee sitä, että aina kohtaa iloisia kasvoja ja
saa syvän kumarruksen tervehdykseksi. En tiedä mitään sen suurempaa
lahjaa köyhälle munkille, donna Elisa."

Donna Elisa ajatteli, kuinka Fra Feliceä oli kunnioitettu ja
rakastettu, sentähden että hän oli osannut ennustaa, mitkä numerot
arpajaisissa voittaisivat. Eikä hän voinut kieltää hänen olevan
oikeassa.

"Jos vaelsin tietä päivänhelteessä", sanoi Fra Felice, "tuli
paimen luokseni ja saattoi minua pitkät matkat suojellen minua
päivänvarjollaan. Ja kun tulin työmiesten luo viileisiin
kivilouhoksiin, jakoivat ne leipänsä ja papuliemensä kanssani. En ole
peljännyt ryöväreitä enkä karabiniereitä. Tullimies kaupunginportilla
ei ole ollut huomaavinaankaan, kun olen kulkenut sivuitse pusseineni.
Se on ollut hyvä lahja, donna Elisa."

"Onpa niinkin", sanoi donna Elisa.

"Eikä se ole ollut vaikea virka", sanoi Fra Felice. "He puhuttelivat
minua ja minä vastasin heille, siinä kaikki. He tiesivät, että joka
sanalla on oma numeronsa ja panivat merkille, mitä minä sanoin, ja
pelasivat sen mukaan. Minä en tiennyt, kuinka se kävi, donna Elisa, se
oli Jumalan lahja."

"Köyhä väki tulee teitä kovasti kaipaamaan, Fra Felice", sanoi donna
Elisa.

Fra Felice hymyili. "Eivät ne välittäneet minusta sunnuntaina, eikä
maanantaina, kun silloin juuri äskettäin oli ollut arpominen", sanoi
hän. "Mutta ne tulivat torstaina ja perjantaina ja lauantaiaamuna,
koska joka lauantai arvotaan."

Donna Elisa alkoi käydä levottomaksi, kun kuoleva ei ajatellut mitään
muuta kuin tätä. Äkkiä sukelsi hänen mielessään esiin yksi ja toinen,
joka oli kadottanut arpajaisissa ja hän muisti monta, jotka olivat
panneet menemään koko onnensa. Hän tahtoi johtaa kuolevan ajatukset
pois noista syntisistä arpajaisista.

"Te sanoitte, että tahdoitte puhua testamentistanne, Fra Felice."

"Mutta minun on niin vaikea tietää, kelle annan perinnön, kun
minulla on niin monta ystävää. Annanko sen niille, jotka leipoivat
minulle makeita leipiä, vai niillekö, jotka tarjosivat minulle
papuja, tuoreessa öljyssä ruskotettuja? Vai lahjoitanko sen
armeliaisuussisarille, jotka hoitivat minua, kun olin sairas?"

"Onko teillä paljonkin lahjoitettavana, Fra Felice?"

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Fra Felice tuntui taas käyvän huonommaksi, hän makasi äänetönnä,
raskaasti hengittäen.

"Olisin myöskin tahtonut antaa sen kaikille kierteleville
munkkiraukoille, jotka ovat menettäneet luostarinsa", kuiskasi hän.

Ja sitten hetkisen mietittyään: "Olisin myöskin tahtonut antaa sen
Rooman vanhalle, hyvälle miehelle. Hänelle, tiedättehän, joka meistä
kaikista pitää huolta."

"Oletteko niin rikas, Fra Felice?" sanoi donna Elisa.

"Kyllä siitä riittää, donna Elisa, kyllä siitä riittää."

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hetken, sitten hän sanoi:

"Tahdon antaa sen kaikille ihmisille, donna Elisa."

Hän sai uusia voimia siitä ajatuksesta, hänen poskillaan näkyi taas
heikko puna, ja hän kohosi kyynärpäänsä varaan.

"Katsokaa tätä, donna Elisa!" sanoi hän pistäen kätensä kaavun sisään
ja vetäen esille sinetöidyn kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.

"Menkää viemään tämä sindacolle, Diamanten sindacolle."

"Tässä, donna Elisa", sanoi Fra Felice, "tässä ovat ne viisi numeroa,
jotka ensi lauantaina voittavat. Ne on minulle ilmoitettu ja minä olen
pannut ne paperille. Ja sindaco saa ottaa nämä numerot ja naulauttaa
ne roomalaiselle portille, missä kaikki tärkeä kuulutetaan. Ja hänen
pitää ilmoittaa kansalle, että tämä on minun testamenttini. Tämän minä
lahjoitan kaikille ihmisille. Viisi voittavaa numeroa, koko viisiryhmä,
donna Elisa!"

Donna Elisa otti kirjekuoren ja lupasi antaa sen sindacolle. Eihän hän
voinut muutakaan tehdä, sillä Fra Felice-paralla ei ollut enää monta
hetkeä elettävänään.

"Kunhan nyt tulee lauantai", sanoi Fra Felice, "silloin monet
ajattelevat Fra Feliceä. -- 'Pettääköhän vanha Fra Felice meidät?'
kyselevät he itseltään. 'Voisikohan olla mahdollista, että voitamme
koko viisikon?'

"Lauantai-iltana arvotaan Catanian raatihuoneen balkonilla, donna
Elisa. Silloin he kantavat esille arpajaispyörän ja pöydän, ja
arpajaisherrat tulevat ja se pieni, kaunis lastenkodin lapsi. Ja numero
toisensa perästä lasketaan onnenpyörään, kunnes ne kaikki sata ovat
siellä!

"Mutta väkijoukko seisoo alhaalla vavisten odotuksesta, niinkuin meri
vapisee myrskytuulessa.

"Kaikki diamantelaiset ovat siellä ja ne seisovat aivan kalpeina
eivätkä oikein uskalla katsoa toisiaan kasvoihin. Ennen he ovat
uskoneet, mutta nyt eivät. Nyt he ajattelevat, että vanha Fra Felice on
pettänyt heidät. Kukaan ei uskalla toivoa pikkuistakaan.

"Silloin vedetään ensimäinen numero, ja se on se oikea.

"Oi, donna Elisa, he hämmästyvät niin, että osaavat tuskin riemuita.
Sillä he odottivat kaikki, että he pettyisivät. Kun toinen
numero vedetään, tulee haudanhiljaisuus. Sitten vedetään kolmas.
Arpajaisherrat ihmettelevät, kun kaikki on niin hiljaista. 'Tänään ne
eivät voita mitään', sanovat he. 'Tänään saa valtio suuren voiton'.
Vedetään sitten neljäs numero. Lastenkodin lapsi vetää kierretyn
paperin pyörästä, merkitsijä avaa sen ja näyttää numeron. Alhaalla
kansan joukossa tuntuu melkein kaamealta, ei uskalleta hiiskua
sanaakaan sellaisessa onnessa. Vedetään viimeinen numero. Donna
Elisa, ne huutavat, ne kirkuvat, ne heittäytyvät toistensa syliin, ne
nyyhkyttävät. Ne ovat rikkaita. Koko Diamante on rikas".

Donna Elisa oli pitänyt käsivarttaan Fra Felicen pään alla ja tukenut
häntä, sillaikaa kun hän oli läähättäen puhunut tämän kaiken. Nyt
painui pää äkkiä raskaana alas. Vanha Fra Felice oli kuollut.

       *       *       *       *       *

Donna Elisan ollessa vanhan Fra Felicen luona, olivat monet Diamanten
ihmiset ruvenneet huolehtimaan sokeitten puolesta. Eivät juuri miehet,
useimmat miehet olivat työssä vainioilla, vaan naiset. Ne olivat
tulleet suurissa joukoin Santa Luciaan lohduttamaan sokeita, ja
viimein, kun sinne oli kokoontunut noin nelisensataa naista, oli heidän
päähänsä pälkähtänyt mennä puhuttelemaan sindacoa.

He olivat kulkeneet torille ja huutaneet sindacoa. Hän oli tullut
raatihuoneen balkonille, ja he olivat rukoilleet sokeitten puolesta.
Sindaco oli ystävällinen ja kaunis mies. Hän oli vastannut heille
hyväntahtoisesti, mutta ei ollut tahtonut taipua. Hän ei voinut
peruuttaa sitä, minkä kaupunginneuvosto oli päättänyt.

Mutta naiset olivat päättäneet, että se piti peruutettaman, ja he
jäivät torille. Sindaco meni takaisin raatihuoneeseen, mutta he
seisoivat vain torilla huutaen ja rukoillen. He eivät luvanneet
poistua, ennenkuin hän oli myöntynyt.

Tällä välin saapui donna Elisa, aikoen antaa sindacolle Fra Felicen
testamentin. Hän oli syvästi murheissaan kaikesta kurjuudesta, mutta
samalla hän tunsi jonkullaista katkeraa tyydytystä siitä, ettei hän
ollut saanut apua Kristuslapselta. Hän olikin aina arvellut, etteivät
pyhimykset tahtoneet auttaa donna Mikaelaa.

Olipa se totisesti kaunis lahja, minkä hän oli saanut San Pasqualen
kirkossa! Paitsi sitä, ettei se kyennyt auttamaan köyhiä, saattoi
se vielä viedä turmioon koko kaupungin. Nyt menisi kaikki se, mitä
ihmisillä vielä oli, arpojenmyyjälle. Siitä tulisi vain yhtämittaista
lainaamista ja panttaamista.

Sindaco otti heti vastaan donna Elisan ja oli yhtä levollinen ja
kohtelias kuin aina, vaikka naiset huusivat torilla, sokeat valittivat
odotushuoneessa ja väkeä oli juossut hänen luonaan koko päivän.

"Miten voin palvella teitä, signora Antonelli?" sanoi hän. Donna Elisa
katseli ensin ympärilleen ihmetellen, kelle sindaco puhui. Sitten hän
kertoi testamentista.

Sindaco ei säikähtänyt eikä ihmetellyt. "Tämä on hyvin
mieltäkiinnittävää", sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen paperin.

Mutta donna Elisa piti lujasti kiinni kirjekuoresta ja kysyi:
"Signor sindaco, mitä aiotte tällä tehdä, aiotteko naulauttaa tämän
roomalaiselle portille?"

"Aion, mitä muuta voin tehdä, signora. Sehän on kuolleen miehen
viimeinen tahto."

Donna Elisa olisi tahtonut sanoa hänelle, mikä kauhea testamentti tämä
oli, mutta hän hillitsi itsensä puhuakseen sokeista.

"Pater Succi, joka sääsi, että sokeat saisivat olla hänen kirkossaan,
on myöskin kuollut mies", pisti hän väliin.

"Signora Antonelli, alatteko tekin nyt tuon virren?" sanoi sindaco
aivan ystävällisesti. "Olihan se erehdys, mutta miksei kukaan sanonut
minulle, että sokeat oleskelivat Luciankirkossa? Nyt, kun se kerran on
päätetty, en minä voi purkaa päätöstä. En voi."

"Mutta heidän oikeutensa ja kirje, signor sindaco!"

"Heidän oikeutensa eivät merkitse mitään. Ne koskevat jesuittain
luostaria, mutta eihän enää ole olemassa sellaista luostaria. Ja
ajatelkaas, signora Antonelli, miten minun käy, jos annan perään."

"Teitä rakastetaan hyvänä miehenä."

"Signora, luullaan silloin, että minä olen heikko mies, ja raatihuoneen
edustalle keräytyy joka aamu neljäsataa työmiehenvaimoa kerjäämään
milloin sitä, milloin tätä. On nyt vain kestettävä yksi päivä. Huomenna
on kaikki unhoitettua."

"Huomenna!" sanoi donna Elisa. "Koskaan me emme tätä unhoita."

Sindaco hymyili, ja donna Elisa näki, että hän luuli tuntevansa
Diamanten kansan paremmin kuin hän, donna Elisa.

"Ja te luulette, että tämä painaa kovin heidän sydäntään", sanoi
sindaco.

"Luulen, signor sindaco!"

Silloin sindaco naurahti. "Antakaa minulle tuo kirjekuori, signora!"

Hän otti sen ja meni balkonille.

Hän alkoi puhua naisille. "Olen juuri äsken saanut kuulla", sanoi hän,
"että vanha Fra Felice on kuollut ja että hän on jättänyt testamentin
teille kaikille. Hän on merkinnyt paperille viisi numeroa, joitten
pitäisi voittaa ensi lauantain arvonnassa, ja hän lahjoittaa ne teille.
Kukaan ei ole niitä vielä nähnyt. Ne ovat tässä kirjekuoressa, ja se on
avaamaton."

Hän vaikeni hetkeksi, jotta naisilla olisi aikaa ajatella sitä, mitä
hän oli sanonut.

Heti paikalla he alkoivat huutaa: "Numerot, numerot!"

Sindaco viittasi heitä vaikenemaan.

"Ajatelkaa", sanoi hän, "että Fra Felicen oli mahdotonta tietää, mitkä
numerot ensi lauantaina vedettäisiin.

"Jos näihin numeroihin luotatte, voitte kaikki hävitä. Eikä meillä ole
varaa tulla vielä köyhemmäksi kuin mitä jo olemme täällä Diamantessa.
Pyydän teiltä senvuoksi, että annatte minun hävittää testamentin, niin
ettei kukaan saa sitä nähdä."

"Numerot", huusivat naiset, "numerot esiin!" "Jos saan hävittää
testamentin, lupaan teille", sanoi sindaco, "että sokeat saavat
takaisin kirkkonsa.".

Torilla vallitsi hiljaisuus. Donna Elisa nousi oikeussalissa tuoliltaan
ja tarttui molemmin käsin sen selkänojaan.

"Saatte valita kirkon tai numerot", sanoi sindaco. "Taivaan Jumala",
huokasi donna Elisa, "hänhän on itse paha henki kiusaamaan köyhää
kansaa tällä lailla".

"Olemme ennenkin olleet köyhiä", huusi nyt muuan nainen, "voimme olla
köyhiä edelleenkin".

"Emme valitse Barrabasta Kristuksen sijasta", huusi toinen.

Sindaco otti tulitikkulaatikon taskustaan, raapaisi tulen ja vei sen
hitaasti testamenttia kohti.

Naiset seisoivat äänettöminä ja antoivat Fra Felicen viiden voittavan
numeron haihtua ilmaan. Sokeitten kirkko oli pelastettu.

"Tämä on ihme", kuiskasi vanha donna Elisa, "he uskovat kaikki Fra
Feliceen ja antavat hänen numeroittensa palaa! Tämä on ihme."

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä donna Elisa istui taas puodissaan koruompeluskehyksensä
ääressä. Hän näytti vanhalta istuessaan siinä ja hänessä oli jotain
sortumaisillaan olevaa ja murtunutta. Ei istunut siinä tavallinen donna
Elisa, vaan köyhä, iäkäs, hyljätty nainen.

Hän veti neulan väsyneesti kankaasta ja kun hänen piti pistää se
takaisin, teki hän sen hitaasti ja välinpitämättömästi. Hänen oli
vaikea estää kyyneleitä putoamasta koruompeleelle ja turmelemasta sitä.

Donna Elisa oli saanut kestää suuren surun. Tänään hän oli kadottanut
Gaetanon ainiaaksi. Ei ollut enää pienintäkään toivoa hänen
takaisinsaamisestaan.

Pyhimykset olivat menneet vastustajien puolelle. He tekivät ihmeitä
auttaakseen donna Mikaelaa. Ei kukaan voinut väittää, ettei se ollut
ihme, mikä oli tapahtunut. Eivät olisi Diamanten köyhät naiset voineet
seista hiljaa, sillaikaa kun Fra Felicen numerot paloivat, ellei heitä
ihme olisi sitonut.

Ja kun hyvät pyhimykset näin tahtoivat auttaa donna Mikaelaa, joka
ei pitänyt Gaetanosta, teki se erään ihmisparan niin vanhaksi ja
toivottomaksi.

Ovikello kilisi kiivaasti ja donna Elisa nousi vanhaan tapaansa. Donna
Mikaela tuli. Hän oli iloinen ja astui donna Elisaa vastaan ojennetuin
käsin. Mutta donna Elisa kääntyi pois. Hän ei voinut puristaa noita
käsiä.

Donna Mikaela oli riemuissaan. "Oi, donna Elisa, sinä olet auttanut
minun rautatietäni. Mitä sanoisinkaan? Miten sinua kiittäisin?"

"Säästä kiitoksesi, käly!"

"Donna Elisa!"

"Jos pyhimykset tahtovat antaa meille rautatien, tapahtuu se kai
sitävarten, että Diamante tarvitsee sitä eikä senvuoksi, että he
rakastavat sinua."

Donna Mikaela peräytyi. Nyt hän viimein luuli ymmärtävänsä, miksi donna
Elisa oli vihainen hänelle. "Jospa Gaetano olisi kotona!" sanoi hän.
Hän seisoi siinä painaen kättään sydämelleen ja valittaen. "Jos Gaetano
olisi kotona, ei hän sallisi sinun olla noin julma minua kohtaan."

"Gaetanoko ei sallisi?"

"Ei, hän ei sallisi. Vaikka oletkin vihainen minulle, sentähden että
rakastin häntä mieheni eläessä, et uskaltaisi soimata minua siitä, jos
hän olisi kotona."

Donna Elisa kohotti hieman kulmiaan. "Luulet, että hän saisi minut
vaikenemaan tällaisessa asiassa", sanoi hän ja hänen äänensä oli perin
kummallinen.

"Mutta, donna Elisa!" Donna Mikaela tuli aivan hänen luokseen ja
kuiskasi: "Onhan mahdotonta, aivan mahdotonta olla häntä rakastamatta.
Hän on kaunis, kuuletko. Hän voittaa minut ja minä pelkään häntä. Sinun
täytyy antaa minun rakastaa häntä."

"Täytyykö?" Donna Elisa katsoi maahan ja puhui hyvin lyhyeen ja
käheällä äänellä.

Donna Mikaela joutui suunniltaan. "Minua hän rakastaa", sanoi hän. "Ei
Giannitaa, vaan minua. Ja sinun pitäisi pitää minua tyttärenäsi, sinun
pitäisi auttaa minua, sinun pitäisi olla hyvä minulle. Ja sensijaan
sinä asetut vastaan. Sinä olet julma. Et salli minun tulla luoksesi
puhumaan hänestä. Kuinka kaipaankaan ja työskentelenkään, en saa sitä
sinulle sanoa."

Donna Elisa ei voinut kestää kauempaa. Olihan donna Mikaela todellinen
lapsi, nuori, ajattelematon ja vapiseva kuin linnun sydän. Juuri
sellainen, josta täytyi pitää huolta. Donna Elisan täytyi syleillä
häntä.

"Enhän tiennyt sitä, sinä tuhma lapsi-raukka", sanoi hän.



Seitsemäs luku.

IHMEEN TAPAHDUTTUA.


_Sokeitten laulajain_ ammattikunta piti kokoustaan Luciankirkossa.
Ylinnä kuorissa istui kolmekymmentä sokeaa vanhusta jesuitta-isien
leikkauksilla koristetuissa kuorituoleissa. Köyhiä olivat useimmat
heistä, useimmilla oli kerjäläispussi ja kyhmysauva vierellään.

Vakavaa ja juhlallista oli sokeitten parvessa. He tiesivät, mitä
merkitsi olla tämän pyhän laulajakunnan jäseniä, tämän ihanan, vanhan
Academian.

Kirkon suupuolesta kuului silloin tällöin hillittyä humua. Siellä istui
odottamassa sokeittentaluttajia, lapsia, koiria ja vanhoja mummoja.
Välistä rupesivat nuoret metelöimään toistensa ja koirien kanssa, mutta
se tukahdutettiin ja hillittiin heti.

Ne sokeista, jotka olivat trovatoreja, nousivat toinen toisensa perästä
seisomaan ja sanelivat uusia säkeitä.

"Nouse nyt, pyhän Etnan kansa", lausuivat he, "ihmeitten vuoren
ihmiset, oi, nouskaa, hallitsijattarellenne tuokaa uusi koristus!
Hän toivoo kahta pitkää nauhaa kauneuttansa kohottamaan, kaksi
pitkää rautaista nauhaa hän tahtoo mantteliinsa kiinnittää. Nämä
hallitsijattarellenne tuokaa ja hän palkitsee teidät rikkaudella, antaa
kultaa raudan asemesta. Lukemattomat aarteet tuo mahtava lahjoittaa
niille, jotka häntä nyt auttavat".

"Lempeä ihmeittentekijä on keskeemme tullut", sanoi toinen. "Köyhänä,
huomaamatonna hän seisoo vanhassa, tyhjässä kirkossaan, ja peltinen on
hänen kruununsa, lasia timanttinsa. 'Minä en uhria tahdo, oi köyhät',
sanoo hän, 'mulle ei temppeliä, oi kurjat! Teidän onneanne kaitsen. Kun
rikkaus säteilee teidän majoistanne, loistavat mulla oikeat kivet, kun
hätä kauas karkkoaa maasta, saan minä jalkaani kultaiset kengät, helmiä
täydet.'"

Aina sitä myöten kun säe toisensa, jälkeen sanottiin, hyväksyttiin se
tai hyljättiin. Sokeat arvostelivat hyvin ankarasti.

Mutta seuraavana päivänä, he lähtivät vaeltamaan kautta Etnan ja
lauloivat rautatietä kansan sydämeen.

       *       *       *       *       *

Kun Fra Felicen testamentin ihme oli tapahtunut, alkoivat ihmiset antaa
lahjoja rautatietä varten. Donna Mikaela oli pian koonnut noin sata
liiraa. Silloin matkustivat donna Mikaela ja donna Elisa Messinaan
katsomaan höyryraitiotietä, joka kulkee Messinan ja Pharon välillä.
Heillä ei ollut suuria ajatuksia. He tyytyisivät höyryraitiotiehen.

"Mitä varten rautatien pitää olla niin kallis?" sanoi donna Elisa.
"Sehän on niinkuin tavallinenkin tie, vaikka siihen pannaan sitten
kaksi rautakiskoa. Mutta insinörit ja hienot herrat tekevät tien
niin kalliiksi. Älä välitä insinöreistä, Mikaela! Anna meidän kunnon
tientekijöittemme, Giovannin ja Carmelon, rakentaa rautatiesi!"

He tutkivat tarkkaan Pharoon vievän höyryraitiotien ja toivat kaiken
mahdollisen tiedon tullessaan. He mittasivat, kuinka pitkä oli kiskojen
väli, ja donna Mikaela piirusti paperipalalle, kuinka raiteet asemilla
kulkivat ristiin rastiin. Se ei ollut niin vaikeaa. He olivat varmoja
siitä, että selviytyisivät itsekseen.

Tänään tuntui siltä, ettei ollut mitään esteitä. Eihän ollut vaikeampaa
rakentaa asemataloa kuin tavallistakaan taloa, sanoivat, he. Eikä
sitäpaitsi tarvittaisikaan enempää kuin pari asemataloa. Pieni koju
riitti useimpiin pysähdyspaikkoihin.

Kun he vain voisivat olla muodostamatta yhtiötä, ottamatta
palvelukseensa hienoja herroja ja tekemättä sellaista, mikä maksaa
rahaa, saataisiin rautatie kyllä pystyyn. Ei se tulisi niin kalliiksi.
Maan he kyllä saisivat ilmaiseksi. Korkeat herrat, joitten omaa oli
maa Etnalla, ymmärtäisivät kyllä, kuinka suuren hyödyn he voisivat
saada rautatiestä ja antaisivat sen vapaasti kulkea alueittensa läpi.
He eivät pitäneet tarpeellisena radan viitoittamista edeltäkäsin. He
alkaisivat Diamantesta ja rakentaisivat vähitellen Cataniaan saakka.
Piti vain alkaa ja sitten lisätä joka päivä pieni pala. Eihän se ollut
niin vaikeata.

Tämän matkan jälkeen he ryhtyivät rakentamaan tietä omin päin. Don
Ferrante ei ollut jättänyt donna Mikaelalle suurta perintöä, mutta
onneksi oli hänelle kuulunut suuri ala laavan peittämää autiomaata
Etnan rinteellä. Tänne alkoivat Giovanni ja Carmelo raivata tilaa
uudelle rautatielle.

Kun yritys alkoi, oli rautatienrakentajilla vain sata liiraa.
Mutta testamentille tapahtunut ihme oli täyttänyt heidät pyhällä
mielettömyydellä.

Miten oivallinen rautatie siitä tulisikaan, miten oivallinen!

Sokeat laulajat olivat osakkeitten kerääjiä, pyhimyksen kuva antoi
rakentamisluvan, ja vanha puotirouva, rouva Elisa, oli insinöörinä.



Kahdeksas luku.

JETTATORE.


_Cataniassa_ oli kerran "pahasilmäinen" mies, jettatore. Hän oli
melkein peloittavin jettatore, mitä Sisiliassa on ollut. Heti kun hän
näyttäytyi kadulla, kiiruhtivat ihmiset taivutetuin sormin tekemään
suojelevan merkin. Eikä sekään useimmiten auttanut. Se, joka oli hänet
kohdannut, sai varustautua ottamaan vastaan surkean päivän. Hänen
ruokansa oli pohjaanpalanutta ja hänen hieno, vanha hyytelömaljansa
rikki. Hän saisi tietää, että hänen pankkiirinsa oli lakkauttanut
maksunsa, ja että se pikkuinen kirjelippu, jonka hän oli lähettänyt
ystävänsä puolisolle, oli joutunut vääriin käsiin.

Useimmiten oli jettatore pitkä, hoikka mies ja hänellä on kalvakat,
vilkuilevat silmät ja pitkä nenä, joka riippua lerpattaa ylähuulen
päällä. Jumala on pannut papukaijan nenän merkiksi jettatoreen. Mutta
kaikkihan vaihtelee, ei mikään säännöllisesti uudistu. Tämä jettatore
oli pieni mies, ja hänen nenänsä kuin San Michelen.

Tästä juuri seurasi, että hän teki paljon enemmän pahaa kuin tavallinen
jettatore. Kuinka monta vertaa useammin meitä ruusu pistääkään kuin
nokkonen polttaa!

Jettatoren ei koskaan pitäisi kasvaa aikaihmiseksi. Hän on onnellinen
vain niinkauan kuin hän on lapsi.

Silloin hänellä vielä on äiti-kultansa, ja tämä ei koskaan näe tuota
pahaa silmää, hän ei koskaan ymmärrä, miksi hän joka kerran pistää
neulalla sormeensa, kun hänen poikansa tulee ompelupöydän ääreen.
Hän ei koskaan pelkää suudella häntä. Vaikka hänen talossaan on aina
sairaita ja palvelusväki muuttaa yhtenään ja ystävät vetäytyvät pois,
hän ei koskaan huomaa mitään.

Mutta sittenkun jettatore on astunut ulos maailmaan, on hänen monasti
perin vaikea tulla toimeen. Täytyyhän ihmisten ensi kädessä ajatella
omaa itseään, eihän kukaan saata turmella koko elämäänsä olemalla hyvä
jettatorea kohtaan.

Löytyy paljon jettatoreja, jotka ovat pappeja.

Eikähän se ole mikään ihme: susihan iloitsee, jos se saa repiäkseen
monta lammasta. Jettatoret eivät milloinkaan voine tehdä enemmän pahaa
kuin pappeina. Miten mahtanee käydä niitten lasten, jotka he kastavat
ja niitten morsiusparien, jotka he vihkivät.

Se jettatore, josta tässä puhutaan, rupesi insinöriksi ja
aikoi rakentaa rautateitä. Hänet määrättiinkin eräälle valtion
rautatierakennuksista. Eihän valtio voinut tietää, että hän oli
jettatore. Mutta oi, sitä kurjuutta! Kohta kun hänet oli määrätty
radalle, tapahtui pelkkiä onnettomuuksia. Kun piti tehtämän leikkaus
jonkun kukkulan läpi, sattui vieremä vieremän perästä, kun piti silta
rakennettaman, murtuminen toisensa jälkeen. Kun piti räjähdytettämän
kalliota, tappoivat sinkoilevat kivisirut työmiehiä.

Ainoa, joka ei koskaan vahingoittunut, oli insinöri, jettatore.

Mutta ne raukat, jotka tekivät työtä hänen johdollaan! He laskivat joka
aamu sormensa ja jäsenensä. "Huomenna me olemme kenties kadottaneet
teidät", sanoivat he.

Ilmoitettiin yli-insinörille, ilmoitettiin ministerille. Ei kumpikaan
heistä tahtonut välittää valituksista. He olivat liian viisaita ja
oppineita uskoakseen pahaan silmään. Pitäkööt työmiehet paremmin
varansa työskennellessään. Heidän oma syynsä oli, että saivat kärsiä
onnettomuuksia.

Ja soravaunut kaatuilivat ja lokomotivit räjähtelivät.

Eräänä aamuna kuiskailtiin, että insinöri oli poissa. Hän oli kadonnut,
eikä kukaan tiennyt, miten hänen oli käynyt. Oliko joku ehkä pistänyt
hänet kuoliaaksi? Ei, ei, kukapa olisi uskaltanut murhata jettatoren!

Mutta hän oli tosiaankin kadonnut, eikä kukaan nähnyt häntä senjälkeen.

Muutaman vuoden kuluttua alkoi sitten donna Mikaela ajatella
rautatiensä rakentamista. Ja saadakseen siihen rahoja tahtoi hän pitää
myyjäiset suuressa franciskaniluostarissa Diamanten ulkopuolella.

Siellä on luostarinpiha, jota ympäröivät mahtavat, vanhat pilarit.
Donna Mikaela järjesteli pieniä myymälöitä, pieniä arpajaisia ja pieniä
huvittelupaikkoja holvikäytäviin. Hän pani venetsialaisia lyhtyjä
riippumaan pylväästä pylvääseen köynnösten tavoin. Hän asetti suuria
tynnöreitä Etnaviiniä luostarikaivon ympärille.

Työskennellessään siellä donna Mikaela puhui usein pikku Gandolfon
kanssa, josta Fra Felicen kuoltua oli tullut luostarin vartija.
Kerran hän antoi Gandolfon näyttää hänelle koko luostarin. He kävivät
kaikkialla ullakosta kellariin saakka. Ja kun hän näki nuo lukemattomat
pienet kopit ja niitten ristikkoikkunat ja kalkilla rapatut muurit ja
kovat puupenkit, sai hän kumman päähänpiston.

Hän pyysi, että Gandolfo sulkisi hänet johonkin koppiin ja jättäisi
hänet sinne viideksi minuutiksi.

"Nyt olen vanki", sanoi hän jäätyään yksikseen.

Hän koetteli ovea, hän koetteli ikkunaa. Hän oli tosiaankin telkien
takana.

Tältä tuntui siis vankina olo! Neljä alastonta seinää ympärillä,
hiljaista kuin haudassa ja kylmää kuin haudassa.

"Nyt tahdon tuntea sitä, mitä vanki tuntee", ajatteli hän.

Mutta samassa hänet valtasi kokonaan se ajatus, ettei Gandolfo ehkä
tulisikaan päästämään häntä pois. Ehkä hänet kutsuttaisiin muuanne,
ehkä hän sairastuisi ankarasti, ehkä hän kompastuisi ja loukkautuisi
kuoliaaksi jossain pimeistä käytävistä. Paljon saattoi tapahtua
sellaista, ettei Gandolfo pääsisikään tulemaan.

Eikä kukaan tiennyt, missä donna Mikaela oli, kukaan ei osaisi etsiä
häntä tästä syrjäisestä kopista. Jos hänet jätettäisiin tänne vain
yhdeksikin tunniksi, tulisi hän hulluksi kauhusta.

Hän näki edessänsä nälän, pitkällisen nälän. Hän kamppaili jo tuskan
loppumattomissa tunneissa. Oi, miten hän kuuntelisi askeleita, miten
hän huutaisi!

Hän jyskyttäisi ovea, hän raapisi länsillään seinien muurisavea, hän
koettaisi purra poikki ikkunan ristikkoa.

Kun he viimein löytäisivät hänet, makaisi hän kuolleena lattialla, ja
kaikkialla näkyisi merkkejä siitä, kuinka hän oli koettanut päästä pois.

Miksei Gandolfo tullut? Nyt hän oli täällä ollut ainakin neljänneksen,
puoli tuntia. Miksei hän tullut?

Hän uskoi varmasti olleensa telkien takana kokonaisen tunnin, kun
Gandolfo tuli. Missä hän oli viipynyt niin kauan?

Hän ei ollut viipynyt ensinkään. Hän oli vain ollut poissa viisi
minuuttia.

"Herra Jumala, tältä tuntui siis istua vangittuna, tällaista oli
Gaetanon elämä!" Hän hyrskähti itkuun, kun taas näki yllään aukean
taivaan.

Kun he hetken kuluttua seisoivat avonaisella parvekkeella, näytti
Gandolfo hänelle paria ikkunaa, joissa oli luukut ja vihreät
auringonvarjostimet.

"Asuuko tuolla joku?" kysyi donna Mikaela. "Asuu, donna Mikaela."

Gandolfo kertoi, että siellä asui muuan mies, joka ei koskaan lähtenyt
ulos muuta kuin yöllä, mies, joka ei koskaan puhutellut ketään.

"Onko hän hullu?" kysyi donna Mikaela.

"Ei, ei, hän on yhtä viisas kuin te tai minä. Mutta hän sanoo, että
hänen täytyy pysyä piilossa. Hän pelkää hallitusta."

Donna Mikaelan mieltä alkoi suuresti kiinnittää tämä mies. "Mikä hänen
nimensä oli?" sanoi hän.

"Minä nimitän häntä signor Alfredoksi."

"Millä lailla hän saa ruokaa?"

"Minä sitä laitan hänelle", sanoi Gandolfo.

"Entä vaatteita."

"Minä nekin hankin hänelle. Minä vien hänelle myöskin kirjoja ja
sanomalehtiä."

Donna Mikaela kulki hetken äänetönnä. "Gandolfo", sanoi hän sitten
ja antoi hänelle ruusun, joka oli hänellä kädessään. "Pane tämä
tarjottimelle, kun ensi kerran viet ruokaa vankiraukallesi!"

Senjälkeen donna Mikaela lähetti melkein joka päivä jonkun pikku
esineen luostarin miehelle. Milloin kukan, milloin kirjan, milloin
pari hedelmää. Se tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän leikitteli
mielikuvituksellaan. Hänen onnistui melkein kuvitella mielessään, että
hän lähetti nämä kaikki Gaetanolle.

Kun tuli myyjäispäivä, meni donna Mikaela aikaisin aamulla luostariin.
"Gandolfo", sanoi hän. "mene vankisi luo kysymään häneltä, eikö hän
tahdo tulla tänä iltana juhlaamme".

Gandolfo toi pian vastauksen. "Hän käskee sanomaan teille paljon
kiitoksia, donna Mikaela", sanoi poika. "Hän lupaa tulla."

Donna Mikaela hämmästyi, sillä hän ei ollut luullut, että
mies uskaltaisi tulla. Hän oli tahtonut vain osoittaa hänelle
ystävällisyyttä.

Jokin pakoitti donna Mikaelan nostamaan silmänsä. Hän seisoi luostarin
pihalla ja yhdestä rakennuksesta avattiin ikkuna hänen yläpuoleltaan.
Donna Mikaela näki keski-ikäisen, miellyttävännäköisen miehen seisovan
ikkunassa ja katselevan häntä.

"Tuolla hän on, donna Mikaela!" sanoi Gandolfo.

Donna Mikaela oli onnellinen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
vapauttanut ja pelastanut tämän miehen. Ja oli siinä vielä muutakin.
Ihmiset, joilla ei ole mielikuvitusta, eivät voi sitä ymmärtää. Mutta
donna Mikaela kulki koko päivän vavisten ja odottaen. Hän ajatteli
vain, miten hän pukeutuisi. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi
odottanut Gaetanoa.

Mutta donna Mikaela sai pian toisenlaistakin tekemistä. Koko päivän
virtasi onnettomuuksien joukko häntä vastaan.

Ensimäinen oli vanhan Etnanryövärin, Falco Falconen kirje.

    "Rakas ystävä, donna Mikaela!

    Koska olen kuullut, että sinä aiot rakentaa rautatien pitkin Etnaa,
    tahdon ilmoittaa sinulle, että minun suostumuksellani se ei koskaan
    tule tapahtumaan. Sanon sen sinulle nyt heti, jottet tuhlaisi
    enempää rahaa etkä vaivaa tähän yritykseen.

    Kuuluisa, korkeasyntyinen signora, olen nöyrä palvelijasi

                                                 _Falco Falcone_.

    Passafiore, sisarenpoika, on tämän kirjoittanut."

Donna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui,
että tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut
sitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.

Hetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He
neuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista
maata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas
laavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai
tuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan
lujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät
saisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.

Donna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä
ei ollut aikaa ajatella sitä.

Kohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.

Diamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä.
Nämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan
rautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he
sanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko
rautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie,
niinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.

Oi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela
tunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.

"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?" sanoi hän
alakuloisena.

Eikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa.
Diamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat.
Pilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka
oli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.

Kuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi
kiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään
muita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.

Itku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt
hänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?

Donna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka
nojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi
hänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli
oppinut pelkäämään jo lapsena.

Donna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. "Seuratkaa minua, signor!"
sanoi hän ja kulki edellä.

Hän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten
hän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen
täytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.

Hän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon
ovella ja astui sisään.

Siellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni
öljylamppu.

Kun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä
hän ei olisi tahtonut nähdä häntä.

Kuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon
jalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille.
Ehkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.

Mutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki
väärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla
päästä hänestä.

Donna Mikaela oli kulkenut läpi koko kirkon ja seisahtui nyt
katselemaan Kristuksenkuvaa. Hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa
miehelle, joka häntä seurasi.

Hän muisti, millaista sääliä hän äskettäin oli tuntenut tätä miestä
kohtaan, sentähden, että tämä istui vankina, niinkuin Gaetanokin. Hän
oli iloinnut niin suuresti, kun oli voinut houkutella hänet takaisin
elämään. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän lähettää hänet jälleen
vankilaan?

Hän muisti sekä isänsä että Gaetanon. Tulisiko tästä kolmas, jonka
hän...

Hän seisoi äänetönnä taistellen itsensä kanssa. Viimein jettatore alkoi
puhua.

"Kas niin, signora, eikö ole totta, että olette saanut tarpeeksenne
minusta?"

Donna Mikaela teki kieltävän liikkeen.

"Ettekö toivo, että palaan taas koppiini?"

"En ymmärrä teitä, signor."

"Ymmärrätte kylläkin. Teille on tänään tapahtunut jotain hirmuista. Te
olette nyt aivan toisennäköinen kuin eilen."

"Olen hyvin väsynyt", sanoi donna Mikaela kiertäen.

Mies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden
esille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina
heidän välillään.

"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?" -- "Koetan
uudestaan huomenna." -- "Ettekö sitten ole tuntenut minua?" -- "Olen,
olen nähnyt teidät ennen Cataniassa." -- "Ettekö pelkää jettatorea,
te?" -- "Ennen kyllä, lapsena." -- "Mutta nyt, ette nyt pelkää?"
Donna Mikaela jätti vastaamatta. -- "Pelkäättekö itse?" sanoi hän. --
"Sanokaa totuus", sanoi toinen kärsimättömänä. "Mitä aioitte sanoa
minulle, kun toitte minut tänne?"

Donna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa
jotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen
mieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän
katsoi Kristuksenkuvaan. "Vaaditko sinä sitä?" tuntui hän kysyvän.
"Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on
sama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni."

"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin", sanoi hän.
-- "Niin, näettekös, ette uskalla." -- "Aion rakentaa rautatien,
tiedättehän?" -- "Tiedän." -- "Tahtoisin, että te auttaisitte minua."
-- "Minäkö?"

Nyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän
ihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.

"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän,
ettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan
parempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte
sulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne."

Mies katsoi häneen melkein ankarasti. "Tiedättekö te, mitä sanotte?" --
"Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö." -- "Juuri niin, liian rohkea
pyyntö."

Ja sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.

"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin". Donna
Mikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut
itseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti
kestää ystävällisenä. -- "Minun juhlani on pian täydessä käynnissään",
sanoi hän luottavasti.

"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!" sanoi mies. "Viimeinen, josta ihminen
lakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa
itsestään."

"Miksi pitäisi sitten?"

Mies teki liikkeen, aivan kuin häntä tuskastuttaisi donna Mikaelan
luottamus.

"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa", sanoi hän, "rauhoituin
helposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on
levinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet
taikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus
kohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on
esiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse
sitä uskoa."

"Se on niin järjetöntä", sanoi donna Mikaela.

"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta
tuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin
erääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä
luin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut
ratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan
epätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on
tapahtunut? kysyin. -- Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. --
Oi, sitä kurjuutta.

"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin
kaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut.
Kysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä
vaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä
kurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun
satuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? --
Kissa, signor? -- Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan
minulta maitoa. Missä se nyt on? -- Se tarttui rotanloukkuun. -- Mitä
sanotte, Fra Felice? -- Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se
saanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. --
Mitä siitä sanotte, donna Mikaela?"

"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?"

"Minähän olen jettatore."

Donna Mikaela kohautti olkapäitään. "Tuollaista hulluutta!"

"Jonkun ajan kuluttua heräsi minussa uusi elämänhalu. Silloin naputti
Gandolfo ovelleni ja pyysi minua teidän juhlaanne. Miksi en menisi?
On mahdotonta uskoa tuottavansa onnettomuutta vain näyttäytymällä.
Tuntui aivan juhlalta, donna Mikaela, jo se, kun sai laittautua
kuntoon, ottaa esille mustat vaatteensa, harjata ne ja pukea päälleen.
Mutta kun saavuin juhlapaikalle, oli se autio, sade virtasi, teidän
venetsialaiset lyhtynne olivat vettä täynnä. Ja te itse näytitte siltä
kuin olisitte kohdannut koko elämän onnettomuudet yhtenä päivänä. Kun
katsoitte minuun, kävitte kauhusta tuhkanharmaaksi. Kysyin joltakin:
Mikä on signora Alagonan oma nimi? -- Palmeri. -- Oi, Palmeri, hän on
siis Cataniasta, hän on tuntenut jettatoren."

"Niin se on totta, minä tunsin teidät."

"Te olette ollut hyvin ystävällinen, hyvin hyvä, ja minua surettaa se,
että olen turmellut juhlanne. Mutta nyt lupaan, että pysyn erilläni
sekä teidän juhlastanne että teidän rautatiestänne."

"Miksi teidän pitäisi pysyä erillänne?"

"Minä olen jettatore."

"Minä en usko sitä. Minä en voi sitä uskoa."

"Enhän minäkään usko. Kyllä, kyllä minä uskon. Katsokaas, sanotaan,
ettei jettatorea voita kukaan muu kuin se, joka on yhtä suuri pahassa
kuin hän. Kerran, sanotaan, katsoi jettatore peiliin, ja hän kaatui
kuoliaana maahan. No niin, minä en koskaan katso peiliin. Minä uskon
sen siis itse."

"Minä en usko. Luulen melkein, että uskoin, kun näin teidät tuolla
ulkona. Nyt en usko."

"Antaisitte minun kenties työskennellä rautatiellänne?"

"Antaisin tietysti, jos vain suostuisitte."

Mies tuli taas aivan lähelle donna Mikaelaa, ja he puhuivat muutamia
lyhyitä lauseita. "Tulkaa tänne valoon, tahdon nähdä teidän kasvonne."
-- "Te luulette, että minä teeskentelen." -- "Minä luulen, että te
olette kohtelias." -- "Miksi minun pitäisi olla kohtelias teille?"
-- "Onko tuo rautatie teille minkään arvoinen." -- "Siitä riippuu
elämäni onni." -- "Kuinka niin?" -- "Sen pitää hyödyttää erästä, jota
rakastan." -- "Oikein syvästikö?" Donna Mikaela ei sanonut mitään,
mutta mies luki vastauksen hänen kasvoistaan.

Hän notkisti polvensa donna Mikaelan eteen ja kumarsi päänsä niin
syvään, että saattoi suudella hänen hameensa helmaa. -- "Te olette
hyvä, te olette hyvin hyvä. En koskaan tätä unohda. Ellen olisi se,
mikä olen, kuinka kernaasti rupeaisinkaan palvelukseenne!"

"Teidän _täytyy_ auttaa minua!" sanoi hän. Ja häntä liikutti niin
miehen onnettomuus, ettei hän enää peljännyt tämän vahingoittavan häntä.

Mies hyppäsi pystyyn. "Sanon teille jotain. Ette voi kävellä yli
lattian kompastumatta, jos minä katson teihin."

"Lorua", sanoi hän. "Koettakaa!"

Ja hän koetti. Mutta hän oli oikein peloissaan. Siitä saakka, kun
hän otti ensimäisiä askeleitaan, ei hän ollut tuntenut itseään niin
epävarmaksi. Mutta sitten hän ajatteli: "Jos tämä olisi Gaetanon
tähden, kestäisin kyllä."

Silloin se kävi.

Hän kulki edes ja takaisin yli kirkonlattian.

"Pitääkö minun tehdä se kerran vielä?" Mies nyökäytti päätään.

Siinä astuessaan donna Mikaelan johtui mieleen:

"Kristuslapsi on ottanut häneltä pois kirouksen, jotta hän auttaisi
minua." Hän kääntyi äkkiä ja tuli taas miehen luo.

"Oi tiedättekö, te ette ole mikään jettatore."

"Enkö ole?"

"Ette, ette!" donna Mikaela tarttui miestä olkapäihin ja pudisti häntä.
"Ettekö näe sitä, ettekö ymmärrä? Se on otettu teiltä pois."

Pikku Gandolfon ääni kuului käytävästä kirkon ulkopuolelta. "Donna
Mikaela, donna Mikaela, missä olette? Olemme saaneet niin paljon väkeä,
donna Mikaela. Kuulkaa, kuulkaa!"

"Eikö sada enää?" kysyi jettatore epävarmalla äänellä.

"Ei sada, kuinka voisi sataa? Kristuksenkuva on ottanut pois teiltä
kirouksen, jotta auttaisitte hänen rautatietään."

Mies horjui ja hapuili käsillään ilmaa. "Se on poissa. Uskon
tosiaankin, että se on poissa. Äsken sen vielä tunsin. Mutta nyt..."

Hän aikoi taas heittäytyä donna Mikaelan jalkoihin.

"Ei minun eteeni", sanoi donna Mikaela, "hänen, hänen eteensä!" Hän
osoitti Kristuksenkuvaa.

Mutta mies heittäytyi sittenkin donna Mikaelan jalkoihin. Hän suuteli
hänen käsiään ja hyrskivässä itkussa kertoi, kuinka ihmiset olivat
vainonneet ja kammonneet häntä ja kuinka paljon kurjuutta elämä tähän
asti oli hänelle tuottanut.

Seuraavana päivänä jettatore lähti Etnalle viitoittamaan rautatietä.
Eikä hän ollut sen vaarallisempi kuin kukaan muukaan.



Yhdeksäs luku.

PALAZZO GERACI JA PALAZZO CORVAJA.


Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen
kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo
molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.

Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron
korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon
alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.

Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista
pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen
kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni
ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa
kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi
parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia
marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin,
hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot
niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja
niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.

Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa,
mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin
suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin
mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi
mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen
helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät
mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla
kuin Palermon sarasenilinnassa.

Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun
palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset
kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti
koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan
marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata
tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin
oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.

Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua
molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui
tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni
ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci
taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci
vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle
ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.

Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki
itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän
naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan.
Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit
vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia
saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien
taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit
olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci
sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua
kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.

Palazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa,
jottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten
luvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat
ja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät
saaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa
piti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä
pitkät sarvet kuin Corvajien.

Saattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen
vihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan
Corvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.

Nyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit
ja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja,
ja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä
kaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää
risaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka
asuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.

Eikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä
merkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan
tyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on
suurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine
ikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.

Mutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä
aikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin
heidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä
jakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa
korkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat
Corvajan kannattajista.

Vielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin
corvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli
lampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja
pyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna
on corvajalaisten suojelija.

Geracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja
ihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on
vain heittiöitä ja taskuvarkaita.

Donna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli
hänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet
muuta kuin panna vastaan.

Corvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat
kateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet
siitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se
oli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi
koko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä
rautatiellä.

Muutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa
vihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan
sitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti
teräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä
monta huolta kuin sitronassa oli neuloja.

Sitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi.
Mutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden
linjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas
seuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna
rikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.

       *       *       *       *       *

Monte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori.
Molemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia.
Toisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä
vuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat
luhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä
terassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.

Torin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan
pengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä
lumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä.
Se oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.

Kerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua
naista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään.
Molemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään
ihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.

Pian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen
naisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi
kertomaan heille satuja. "Kerrotaan, että ... ja olipa kerran..." puhui
hän.

Niin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut
ruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen
sotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he
saivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta
lintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet,
jotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata
ne.

Vanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen,
mutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että
maatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan
kaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he
huomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan.
Molempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja
lerppahattuja.

Äkkiä vanha nainen sanoi lapsille: "Rakastatteko Kristuslasta?" --
"Rakastamme, rakastamme!" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat
silmänsä säteilivät. -- "Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?" --
"Tahtoisimme."

Nainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa
helyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät
jalassa. "Tässä hän on", sanoi hän. "Olen ottanut hänet mukaani
näyttääkseni teille."

Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin
nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille
lentosuukkoja.

"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.

"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.

Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen
ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen
ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.

"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.

Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli
istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli
vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa
sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän
sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."

Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli
sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien
corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt,
voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan
voittaa puolelleen nekin.

Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten
hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.

"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin,
jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin
palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä,
jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."

Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään
paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella.
"Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"

Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten,
niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä
tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa.
Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.

Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri,
otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.

"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs.
"Ota ja tee sille, mitä voit!"

Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää
työmiestä.

Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle
nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi
ivaten polvilleen ja nauroi.

Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa,
joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan
päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan
musertaa koko tuo vihattu puunukke.

Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä
vetänyt kuvaa pois.

Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti
voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi
tarvinnut, kuokka kohotettuna.

"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"

Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.

"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.

"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.

Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu
vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista
yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja
naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja
vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas
pengerportaita.

Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri
riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi
kiihkeästi: "Jos tuo _pienokainen_ teidän käsissänne voi estää tämän
tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."

Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään.
Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan
ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä,
jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.

Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet
karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin
käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta
kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.

"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan
ajattele meitä."

Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä
huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko
hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.

Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä
kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli
yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa
ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon
köyhään naiseen niinkuin sisareen.

"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.

Karabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.

Ei, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.

Lapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet
lapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.

Karabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti
vakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta
niille muille. "Ninetta on lapsen äiti", sanoi hän, "tiedättehän
te sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli
naimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa
takaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole
kovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan
kahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa
Ninettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on
täytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan
lapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi", sanoi hän
väkijoukkoon vedoten.

Mutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.

"Ninetta on Geraci", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä
seisoi kiinteänä.

"Kun tulimme tänne hakemaan lasta", sanoi polisi, "emme löytäneet
sitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan,
ja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti
meille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme
Ninettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.

"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla
vahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin
huutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. --
'Francesco, vastasi tyttö heti.

"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi
Ninettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken
näin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä
istui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja
kaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin
minä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole
Marcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen
mitään oikeutta."

Silloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka
pakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä
liikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli
antanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä
olisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La
Feluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää
kuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika
rakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen
oikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet
erota hänestä.

Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero
uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti
kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli
nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi
minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko
sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."

Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan
minua!" Hän viittasi kuvaan.

Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi
aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia",
kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen
säpsähtäen. -- "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette
niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet
tahdo."-- "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. -- "Minä tiedän yhden,
joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta
viedään lapsi", lisäsi hän.

Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi,
kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat
kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän,
mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen
uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".

"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen.
"Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit
Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli
Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi
hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala,
kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano
kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä
annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. -- Kun sinä
tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän
emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni
kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja
sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."

Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan.
Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois.
Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki
karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan
tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi
sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!'
Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain
ulkopuolella!

Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.

Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain
häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma
keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista,
niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.

Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan.
Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin
sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut
eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä
edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat
loukanneet miehensä kunniaa.

Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä
olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi
tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi
mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta
se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi
minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin
rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen,
kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin
olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli
verikoira.

Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei
kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin
läpipääsemättömästä muurista.

Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen
kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön
vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain
taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei
ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.

Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti
vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta
menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin
poistuisi.

Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski
sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua
suojelkoon!" sanoi hän.

Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa.
Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin
jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin
petoeläin ennen hyppyä.

Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin
hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.

"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt
mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän
muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina
päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa
hänelle.

"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut
kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"

Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä
syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.

Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin
solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja
asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja
hänet saatiin kiinni.

Hän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti
kiinni. "Oi, antakaa minun tehdä se!" huusi hän. "Hänen tähtensä!"

Mutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian
lapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.

"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!" sanoi hän. Hän oli hämillään,
mutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat
enemmän kuin hänen sanansa. "Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt
niin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi
vahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia."

Hän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti
kotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten
paronien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen
tietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.

Kun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään
hänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta
donna Mikaela suuteli Marciaa. "Rukoile onnessasi minun puolestani,
Marcia-sisko!" sanoi hän.



Kymmenes luku.

FALCO FALCONE.


_Nyt ovat sokeat laulajat_ viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten
rautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka
ilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa
kaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat
ihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on
tehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla,
ilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat
luovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.

Näinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat
kiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten
räjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan
köyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he
ovat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen
ja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä,
niin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat,
luulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti
laavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.

Mutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas,
Falco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut
Etnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don
Ferranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti
uhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan?
Miksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä
kottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia
syvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna
Mikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi
vaatia rautatierakennuksen lopettamista?

Donna Mikaela sanoo itsekseen: "Onko Falco Falcone unohtanut sanansa,
vai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?"

Ja kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: "Milloin syöksyy Etnan
tuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva?
Milloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?"

Kun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon
hänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor
Alfredoa.

Juuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan,
pieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea,
että se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi
palaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa
talon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä
pistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat
yhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.

Tässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain
köyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia
ylpeyttä.

Falcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina
synnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa
halveksivat häntä.

Tämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan,
siroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan,
kuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen?
Synnyttäisikö hän pojan vai tyttären?

Joka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi
syntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne
yhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan.
Seuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. "Ehkä laskin eilen
väärin", sanoi hän.

Kun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että
hän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan.
Kun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi
syvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen
kylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta
kadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä
oikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen
äitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.

Se olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat.
Falcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan
päivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet
rinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: "Luulenpa
tuoneeni maailmaan sankarin".

Hän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä.
Mutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia
lukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen
kirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa
on silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten
sanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä
Ba.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä
jätti hänet rauhaan. "Sinusta tulee kuitenkin suurmies", sanoi hän.

Falco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei
viitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä
hänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä
saattoi odottaa tappelua.

Falcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja
joita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti
kyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli
liian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun
isä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut
koskaan, että hänestä tehtiin pilaa. "Minun vanhin poikani on etevin
teistä kaikista", sanoi hän.

Kun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: "Falco on ylpeä. Hän pitää
kunnianaan hävittää rautatien."

Ja tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä,
kun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.

Kokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin
muutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen
työhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja
hän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli
iloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi,
kun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja
valmiissa vuoteessa pehmeät patjat.

Oli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat
kotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä,
sillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet
tulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat
valmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki
kotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä
nurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen
sormellaan maalattiaan. -- "Mitä täällä on tapahtunut?" sanoivat
veljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle.
"Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi." -- "Aikovatko he ottaa
meiltä talon pois?" huudahtivat veljet. -- "Ne aikovat ottaa meiltä
kunnian ja leivän."

Ja hän kertoi: "Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri
Gasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle
kaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä
on ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.

"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan
minä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli
Pepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois."

"Mitä Pepa oli tehnyt?" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.

"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora
Gasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. -- 'En', sanoi
hän, 'tyttö ei ole rehellinen.' -- 'Pepa on saanut leivän signor
Gasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' -- 'En minä
häneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin
vasta ensi maanantaina.' -- 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin
köyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' -- 'En', sanoi hän,
'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin
sen piian.' -- 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet
meiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja
huusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois."

"Mitä tässä nyt on tehtävä?" sanoi Nino. "Pepan täytyy hankkia
itselleen toinen palveluspaikka."

"Nino", sanoi Zia-äiti. "Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille
sanonut Pepasta ja signor Gasparosta."

"Kuka voisi estää naisia juoruamasta", sanoi Nino.

"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille
ruokaa", sanoi Turiddo.

"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa
leipää, jotta tämä sitten..."

"Äiti", keskeytti Nino tulipunaisena. "Minä en aio panettaa itseäni
kalereille Pepan tähden."

"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä" sanoi Zia-äiti.

"Nino", sanoi silloin Pietro, "meidän täytyy lähteä kaupungille
hankkimaan ruokaa".

Tällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.

Hetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada
ostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin.
Mutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä
käynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.

"Beppo", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut
Falco, "käykö viininkorjuu hyvin?" Ja hän odotti, ettei toinen mitään
vastaisi.

Mutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti,
kuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että eilen murhattiin meidän
vuokraajamme?" -- "Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä."
Ja hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.

"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?"
-- "Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on."

"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora". Ja nyt
veti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. "Näin
leikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan."

Mutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt
edes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.

Tämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.

Ja kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. "Falco on rohkea",
sanotaan. "Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain
aiheestansa."

Silloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.

Falco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon,
joka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin
hänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä
tahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat
aivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla
ympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja
vuoret, näkivät aina Etnalle saakka. "Nyt on oikea hetki", sanoi Falco
Biagiolle. "Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen", sanoi
Biagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi
auttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian
lopussa. "Me tapamme sinut", sanoivat he. Silloin hän suostui.

Mutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri.
Jalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen
luo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti
ajatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin
turve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta
pääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat
vuorten rotkoihin.

Kun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat
mukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa
heidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja
hänet ammuttiin.

Ja väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. "Falco on
säälimätön", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään
rautatietä.

Ja tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä
ihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.

Kerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt.
Kerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.

Muuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.

Kun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja
suuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut
ympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa
rosvopäällikkö.

Silloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän
asti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän
tarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli
heitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli
ankara.

Zia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä
tuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän
tiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon,
mutta sen vanhan, don Giovannin. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi
Nino hänelle, "minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa". --
"Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?" sanoi don Giovanni. --
"Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä", sanoi Nino.

Silloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi
aikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. "Ethän voine
vaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani", sanoi
don Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. "Mutta
varokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!" sanoi hän.

Seuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia
maksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei
juuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa
seljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. "Mitä tämä tarkoittaa, don
Giovanni?" -- "Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan
hankkia. Armahda minua!"

Falco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. "Teidän
korkea-arvoisuutenne", sanoi Falco, "teitä on yritetty pettää". Hän
pyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen
vanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja
Falco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. "Hei, Nino!"
sanoi Falco nauraen. "Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?"
-- "Joko sinä sen tiedät?" sanoi Nino. "Minä aioin juuri kertoa sen
sinulle."

Mutta nyt Falco muuttui ankaraksi. "Nino", sanoi hän, "kirkkoherra
on minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää
häneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti." Samassa hän nosti pyssyn
poskelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin
puoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. "Nähkää
nyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon
kiristysyrityksestä!"

Ja tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut
ryövärinä vasta viisi vuotta.

"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä", sanotaan, kun tätä kerrotaan,
"koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?"

Ja vielä muistuu mieleen jotain.

Ninon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso
löysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli
hänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta
sen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut
kaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo
suuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut
lapsuudenkotinsa ohi.

Mutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään
San Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä
tuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki
hänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa
miehensä murhaajaa.

Tätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni,
ajatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua
paikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään
rautatienkin.

Eikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä
takaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet
Falcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.

Sitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista,
joka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti
Falcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco
oli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat
vahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy
kädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa.
Hän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. "Oletko
nähnyt Falco Falconea?" -- "Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja
lähetti terveisiä teille..." -- -- "Diavolo!" -- "Hän oli nähnyt teidät
tuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään
sitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli
ajaa häntä takaa." -- "Diavolo, Diavolo!" -- "Mutta jos vielä tämän
jälkeenkin koetatte..." -- "Diavolo, Diavolo, Diavolo!"

"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin,
että hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei
tarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?"

Ja työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan:
"Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin
vapisevat hänen edessään."

He muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän
enää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu
enimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että
hän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.

Hän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän
tilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja
rauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka
maksavat hänelle veroa.

Mutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien
ystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.

Ja ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli
päällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä
rinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa.
Niccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu
leikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.

Niccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa
herraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla.
"Minne sinä ratsastat, Niccola?"

Niccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet
tarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. "Et saa ratsastaa
markisin luo, Niccola." - "Enkö saa?" -- "Et, ratsasta kotiisi."

Lähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he
tulivat perille, sanoivat miehet: "Vie meidät nyt pellolle!" Ja he
menivät työmiesten luo. -- "Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut
veronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä." Pelto
leikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella
laidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset
voudit.

Tätä muistellessa ei pelko vähene. "Falco pitää sanansa", sanotaan.
"Hän tekee sen, minkä on uhannut."

Ei kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki
muut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy
uskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.

Vähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa
ja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat
joutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä
vankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.

Sanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että
englantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos
hän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät
karabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista
ryöväreistä.

Hän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan
ja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän
matkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä
ristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja
Margherita viettivät hopeahäitään.

Tällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan,
sanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän
tahtoo.

Tiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan
hopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: "Kun minä olen elänyt
Etnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon
kanssa."

Ihmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno
ajatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan
Mongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen
oli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa
Falco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.

Kysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja
vastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet:
_Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä_.

Heidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat
tehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee,
juhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor
Alfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.

       *       *       *       *       *

Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta.
He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat
varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.

He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä
kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet
sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä,
jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä
tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin
kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo
Indian.

Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että
niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat
kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä
makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia
persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.

Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa
seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän
sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei
se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat
yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.

Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä,
joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä
ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin
rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat
siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.

Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan
niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja
Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet
hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren.
Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden
välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla
sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.

Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa.
Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään
tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes
kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.

Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja
hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan
partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu
tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.

Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien
ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi
rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään
sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin
kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.

Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä,
vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista.
Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole
kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä
työskentelivät.

Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu.
"Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se
punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa."
Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa
päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."

Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää,
Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että
suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."

Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi
vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.

Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa
mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco
on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin
käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja
suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.

Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta
kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei
toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen
tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa
on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio,
tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on
ollut.

Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen
pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät
kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen
nopeasti Mongibellon huipulle.

He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta
kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii
tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he
kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä
arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä.
Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.

He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja
kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja
kastanjoitten.

Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He
eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta
sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua,
niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista
metsämaata.

Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä.
Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta
heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on
ruvennut kernaasti juttelemaan.

Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta
hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa
alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan
eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista
lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen
urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät
Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto
himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia
kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli
suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli
kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa
juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin,
ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä
vuorenhuippu.

Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä
kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon
valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja
Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!

Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö.
Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu
alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren
tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas,
rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva
tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että
tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita?
Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin
Etnalla?

He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota
välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon.
Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä
päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he
ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata
heidän jalkojensa alla.

Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla
sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin
portille.

Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion
juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien
liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa
Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään
nousta kukkulalle.

Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo
aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan
Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli
koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo,
ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.

Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle
ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään
päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä
tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi
_hänen_ suuruutensa.

Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.

Kun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään.
Kun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta
pimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi
elämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään
niin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.

Mutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo
hän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.

       *       *       *       *       *

Paternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein
suuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja
vankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa
asua maalla yksikseen.

On Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla
värttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista
vetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.

Hän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta
on siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät
mitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat
kieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa
ruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän
liikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan.
Ensimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme
kiemurtelee häntä kohti.

Hän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen
hänelle ja pyytää maccaroneja.

"Maccaronit ovat tulella", sanoo donna Silvia. "Istu odottamaan, niin
saat himoruokaasi."

Kerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he
alkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.

"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan
rautatiellä?" sanoo kerjäläinen.

Donna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.

"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa
teille."

"Kostakoon, jos tahtoo", sanoo donna Silvia. "Mutta minä en rupea
tottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun
isäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja
ammuttiin."

Sen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.

Mutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä
heilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen
edessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin
käärme.

Donna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon
Nino-veljen puolison, sanovan. "Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen
vuoden kuluttua?" oli häneltä kysytty. -- "Miksi en tuntisi miestä,
jolla on käärmevarjo?" oli hän vastannut. "Siitä hän ei pääse koko
elämässään."

Donna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco
Falcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat
työssä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako
hän hänet?

Koko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.

Mutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee
pieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii
taskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää
koiralle.

Koira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen
vielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.

Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran
perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen
luokseen. -- "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei
anna sitä. -- "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet
yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. -- -- "Saapa nähdä, saapa nähdä",
sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen
avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco
koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä,
niin että verta vuotaa.

Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän
koiranne on terve?" sanoo hän.

"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." -- "Entä tuo,
joka juoksi pihalla?" -- "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte",
sanoo donna Silvia.

Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään
pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että
koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on
sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta
kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu
pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä
kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.

Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä
seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen
balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt
palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen
mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä
lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee
jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen
sitä käsissään.

Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt
olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies
ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu
huoneen pimeimmässä nurkassa.

Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka
hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee
silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.

Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee
herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo
hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa.
"Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä
voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna
Mikaela, aioin vain herättää teidät."

Siinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän
nyyhkii. -- "Rakas signora, rakas signora!" sanoo hän. -- "Sytyttäkää
tuli, että näen, missä olette!" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee
tulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää
tulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan
ovensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä
hän pyssynsäkin balkonille. -- "Nyt kai ette enää pelkää, signora?"

Mutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: "Signora, minä
olen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei
enää aio hävittää teidän rautatietänne."

"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?" sanoo donna Mikaela.

Silloin mies vastaa melkein itkien: "Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä
olisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!"

Ja hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon
huipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt
se oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli
riittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.

"Falcon aika on jo mennyt", sanoo Passafiore. "Hän kävelee syvällä
kivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei
ole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava
hänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut
myrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei
minkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä
vähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. -- 'Ei
niistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu
koira'."

Donna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. "Mitä tahdot minun tässä
tekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen
Falco Falconen luo?"

Passafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.

Donna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden.
Falcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut
hänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.

Äkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan
lähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.

Hän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on
kysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on.
Falco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore
kuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä
kivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät
Falcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut
päähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin,
ajatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli
muka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta
taistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei
ollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen.
Hän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo
mennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko
elämä on pilalla.

Passafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä
ja ymmärtää hänet.

Hän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja
avionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan
San Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi
varmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan
rautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut
Mongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt
tahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä
takaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?

Passafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä
käsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen
pimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan
mielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja
kuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä
lailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.

"Passafiore", puhkeaa hän sanomaan, "mitä toivot? Minä teen mitä ikänä
voin. En pelkää enää. En yhtään pelkää."

"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan
luo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo
tehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta
tänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi
hän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa
juuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän
minun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan
ja rukoilen sitä'."

"No?" kysyy donna Mikaela.

"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut
suostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu
häntä', sanoi hän."

Passafiore on yhä polvillaan.

"Onko Falco jo käynyt kirkossa?" kysyy donna Mikaela.

Passafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään
epätoivoisena. "Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain
sen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin." Ja Passafiore
ponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän
tunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä
ollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut
vanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: "Jos Caterina sallii minun
mennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen
ja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden
kuvan luo." Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan,
joka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten
hän ei lähtisi.

Kun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän
ei uskalla kohottaa silmiänsä.

Mutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on
kääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että
Falco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa.
Hän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: "hiljaa" kuin nöyrä,
tottelevainen lapsi:

"Passafiore, minä seuraan sinua."

Sitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän
ei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä
vuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät
ihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa
hänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna
Mikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä,
vaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma
itse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.

Jo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän
on tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen
oma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä
lähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on
vienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina
ikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä
paljon ole tarvinnut pyytääkään.

"Hän saa huoletta mennä kirkkoon", sanoo hän. "Minä olen odottanut
häntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon."

Pian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio
seuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja
heikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.

Vanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole
liikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on
kirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee,
että hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä
kostonhimonsa.

Viimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. "Tahdon nähdä, onko
hänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa."

Mutta hän on lempeä ja ystävällinen. "Vie pois pyssy, jos tahdot" sanoo
hän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.

Viimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa,
ja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän
muistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden
leimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa
Caterinassa melkein sääliä.

"_Hän_ auttaa minua", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja
Biagiolle. "Hän on luvannut auttaa minua."

Ryövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy
ensiksi saada puhua heille onnestaan.

"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän
auttaa minua."

Toverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.

Falco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee
itsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo
kiemurtelee ja polveilee tiellä.

"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi", sanoo hän.

Miehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.

Caterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä
itseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn
ja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä,
mutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään.
Kaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai
hänestä voiton.

"Caterina, Caterina!" huutaa sisarentytär.

"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä _mennä_
kirkkoon", vastaa vanhus.

Vanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:

"Hänen piti tulla aivan terveeksi!"



Yhdestoista luku.

VOITTO.


_Hämärässä muinaisuudessa_ asui Sisilian saarella suuri filosofi
Empedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja
viisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.

Empedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän
piti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että
vieraat huudahtivat hänelle: "Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet
jumala!"

Yöllä Empedokles ajatteli: "Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä
maan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset
ja heikkous sinut saavuttavat." Ja hän nousi Etnan huipulle ja
heittäytyi palavaan kraateriin. "Kun ei kukaan löydä ruumistani",
ajatteli hän, "sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo".

Mutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta
huvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille
ja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että
Empedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin
kuolemattomien joukkoon.

Mutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan
unohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on
saattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet,
sillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia
kuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.

Donna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että
hänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa
Domenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin
muinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja
suuri reppu seljässä.

Joka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle
Domenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri
Etnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän
poikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata
niissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli
halveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä
vanhanaikaista rahaa.

Donna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena.
Hän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään,
saisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.

Mutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään _tämän_
yrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä.
Näytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään
oli sellaisia puuhia.

Eikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän
mistään, joka koski hänen tytärtään.

Kerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela
äkkiä puhua rautatiestä.

Hän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.

Isän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian
ja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä,
niinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin
rautatie.

Falcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta
itsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki
pyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea
kansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin
kaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu
tänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.

Donna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä
uhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä
mahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi
kyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.

Oli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä,
että hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen
autuuden maailma odotettavanaan.

Tänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja
onnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen,
jotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat
hänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten
ennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä
olikaan Jumala!

Ja tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen
isänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.

"Onpa se varsin kummallista", sanoi hän vain.

"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?"

"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani."

Donna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen
kärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen
suruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!

Ja hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut
häntä aina isän vangitsemisesta saakka.

"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla", sanoi hän hyvin
lempeällä äänellä, "olet kai joskus joutunut Gelaan?"

Cavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. "Gelaan,
Gelaan?"

"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä,
aivan sen juurella", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman
viattomana. "Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen
haara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee
kuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä,
eikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole
tosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?"

Cavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. "Tutkimukset ovat
vieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren
filosofin huvilaa Gelasta."

"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka", sanoi donna Mikaela
itsepäisenä. "Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia.
Siat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin
rajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset,
sillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen
kuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata,
kellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen
joka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia,
lääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan
unhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut
puhuttavan Gelasta?" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.

Cavaliere Palmeri pudisti päätään. "Nimen kai minä olen kuullut?"

Donna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui
isänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen,
sellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.

"Empedokles raukka", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa
veitikkamaisuutta. "Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna
näkyville kengän."

Cavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.

"Mikaela", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten
puolustautua.

Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken.
"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten
oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä,
ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat
he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia
amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti
ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat
osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui
muuan, joka opetti heille sen."

"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että
hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin
ei olisi mitään huomannut.

"_Joku saapui_", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli
tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän
viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti
mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät
kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."

"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere
Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.

"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela
tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun
kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan.
Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia
maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."

Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti,
ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan
syytettynä varkaudesta.

Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu
veitikkamaisuus.

"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän.
"Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua
ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen
esimiehille ja sihteereille."

Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela
nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.

Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole
oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan
likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja
syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala,
puhumattakaan hänen -- --"

Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.

"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä?
Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."

Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.

"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen
'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt
korskuu."

"Kuulehan nyt. tyttö!"

Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt
hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.

"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei
ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."

Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.

"Tyttö, tyttö!"

"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta
liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit-- --."

Nyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset
hypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha
herra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. "Niin totta kuin olet
tyttäreni, vaikenet nyt."

"Tyttäresi", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli
silmänräpäyksessä poispyyhkäisty, "olenko sitten tyttäresi? Gelan
lapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä -- -- --"

"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?"

Molemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän
silmiinsä.

"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä", kuiskasi donna Mikaela.

Cavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi
hitaasti, hän ei uskonut silmiään.

"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee", sanoi cavaliere nuristen, "en
saa minuuttiakaan olla itsekseni".

"Huvilaako etsimässä?"

"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet
tänään ensimäisen kerran ollut hurmaava."

Kun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja
huudahdus, että isä melkein säikähti.



KOLMAS KIRJA.


    "Ja hän on saapa paljon puoltajia."



Ensimäinen luku.

KEIDAS JA ERÄMAA.


_Keväällä_ 1894 ruvettiin rakentamaan Etnanrataa, syksyllä 1895
se valmistui. Se lähti merenrannasta, kiersi vuoren laajassa
puoliympyrässä ja palasi taas merenrantaan.

Junat tulevat ja lähtevät joka päivä, ja Mongibello on kukistettu
ja sallii sen tapahtua. Ihmettelevät muukalaiset matkustavat poikki
mustien, kiemurtelevien laavavirtojen, halki vaikeitten mantelimetsien
ja läpi synkkien, vanhojen sarasenikaupunkien.

"Katsokaa, katsokaa, tällainenkin maa on olemassa!" sanovat he.

Vaunuissa istujista aina joku kertoo siitä ajasta, jolloin
Kristuksenkuva oli Diamantessa.

Se oli aika se, oli totisesti! Joka päivä kuva teki uusia ihmeitä.
Ei niitä kaikkia osaa kertoa, mutta hän sai kaiken Diamantessa niin
iloiseksi, kuin olisivat päivän hetket olleet karkeloivia neitosia.
Luultiin, että aika oli pannut tiimalasin täyteen kimmeltävää
kultasantaa.

Jos joku olisi kysynyt, kuka siihen aikaan Diamantea hallitsi, olisi
vastattu: Kristuksenkuva. Kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan.
Ei kukaan ottanut emäntää, ei ostanut arpoja, ei rakentanut taloa
kysymättä häneltä neuvoa.

Moni puukonpisto jäi antamatta kuvan tähden, moni vanha riita
sovittiin, moni katkera sana sai pysähtyä huulten taakse.

Jokaisen täytyi tulla hyväksi, sillä huomattiin, että kuva suosi
niitä, jotka olivat rauhallisia ja avuliaita. Niille hän antoi ilon ja
rikkauden hyviä lahjoja.

Jos nyt maailma olisi ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt, niin
Diamantesta olisi pian tullut rikas ja mahtava kaupunki. Mutta
sensijaan hävitti se osa maailmaa, joka ei uskonut Kristuksenkuvaan,
kaiken hänen työnsä. Ei auttanut, vaikka hän siroitteli ympärilleen
kuinka paljon onnea tahansa.

Verot aina kasvoivat ja veivät kaiken rikkauden. Ja sitten tuli Afrikan
sota. Kuinkapa kukaan saattoi iloita, kun pojat, rahat ja muulit piti
lähettää Afrikaan? Eikä sotaa käyty onnellisesti, tappio seurasi
toistaan. Kuinka kukaan saattoi olla onnellinen, kun isänmaan kunnia
oli menossa?

Varsinkin rautatien valmistuttua huomattiin, että Diamante oli kuin
keidas suuressa erämaassa. Keidas on alttiina erämaan lentohiekalle ja
ryöväreille ja pedoille. Niinpä Diamantekin. Keitaan täytyisi levitä
yli koko erämaan, ennenkuin se olisi turvassa. Diamante alkoi ajatella,
ettei se saattanut olla onnellinen, ennenkuin koko maailma rukoili sen
Kristuksenkuvaa.

Vaan kävikin niin, että kaikki, mitä Diamante toivoi ja halusi, jäi
siltä saamatta.

Niinpä toivoi donna Mikaela ja koko Diamante Gaetanoa takaisin. Kun
rautatie oli valmistunut, matkusti donna Mikaela Roomaan anomaan
Gaetanon vapauttamista, mutta turhaan. Kuningas ja kuningatar olisivat
kyllä tahtoneet auttaa häntä, mutta eivät voineet. Tiedättehän,
kuka silloin oli ministerinä. Hän hallitsi Italiaa rautakouralla.
Luuletteko, että hän olisi sallinut kuninkaan vapauttaa jonkun
kapinallisen sisilialaisen?

Toivottiin myöskin hartaasti, että Diamanten Kristuslapselle
osoitettaisiin sitä kunnioitusta, joka sille kuului, ja donna Mikaela
pyrki sen vuoksi Vatikanin vanhan miehen puheille. "Pyhä isä", sanoi
hän, "saanhan kertoa teille, mitä on tapahtunut Diamantessa Etnan
rinteellä?" Ja kun hän oli kertonut kaikista kuvan ihmetöistä, rukoili
hän, että paavi määräisi San Pasqualen vanhan kirkon puhdistettavaksi
ja vihittäväksi ja järjestäisi erikoisen pappiskunnan Kristuslapsen
palvelusta varten. Mutta donna Mikaela sai kiellon Vatikanista kuten
Quirinalistakin.

"Rakas ruhtinatar Mikaela", sanoi paavi, "niitä tapauksia, joista
puhutte, ei kirkko uskalla laskea ihmeitten joukkoon. Mutta älkää
senvuoksi suinkaan joutuko epätoivoon. Jos Kristuslapsi tahtoo, että
sitä palveltaisiin teidän kaupungissanne, saamme vielä uuden merkin. Se
näyttää Meille tahtonsa niin selvästi, ettei Meidän tarvitse epäillä.
Ja antakaa anteeksi, tyttäreni, vanhalle miehelle, että hänen täytyy
olla varovainen!"

Kolmattakin seikkaa oli Diamantessa toivottu. Oli odotettu, että
viimeinkin saataisiin jotain tietoja Gaetanosta. Donna Mikaela matkusti
aina Comoon saakka, jossa Gaetanoa pidettiin vankina. Hänellä oli
mukanaan suosituskirjeitä Rooman kaikkein ylhäisimmiltä, ja hän uskoi
varmasti saavansa puhua Gaetanon kanssa. Mutta vankilanjohtaja lähetti
hänet vankilanlääkärin luo.

Tämä kielsi häntä tapaamasta Gaetanoa. "Tahdotte nähdä sitä vankia.
Ette saa. Sanotte, että hän rakastaa teitä ja luulee teidän kuolleen.
Antakaa hänen luulla! Hän on jo taipunut odottamaan kuolemaa. Hän ei
enää kärsi kaipauksesta. Tahdotteko, että hän saa tietää teidän elävän
ja rupeaa taas ikävöimään? Tahdotteko sitten surmata hänet? Sanon
teille yhden seikan. Jos hän alkaa ikävöidä takaisin elämään, kuolee
hän kolmessa kuukaudessa."

Hän puhui niin. Ja donna Mikaela ymmärsi, että hänen täytyi jättää
Gaetano näkemättä. Mutta mikä pettymys, mikä pettymys se olikaan!

Kotia tultuaan hänestä tuntui samalta kuin siitä, joka on uneksinut
niin elävästi, ettei herättyäänkään voi päästä eroon unelmistaan. Hän
ei saattanut käsittää, että kaikki hänen toiveensa olivat häpeään
joutuneet. Hän hämmästyi itsekin huomatessaan kerran toisensa perästä
ajattelevansa näin: "Kun olen pelastanut Gaetanon." Mutta eihän hänellä
nyt enää ollut pienintäkään toivoa Gaetanon pelastumisesta.

Hän ajatteli milloin yhtä milloin toista yritystä, mihin ryhtyisi.
Rupeaisiko hän ojittamaan tasankoa, vaiko louhimaan Etnasta marmoria?
Hän epäili ja mietti. Ei mikään hänen mieltään tarpeeksi kiinnittänyt.

Sama haluttomuus, joka oli tarttunut donna Mikaelaan, levisi yli koko
kaupungin. Huomattiin, että kaikki, mikä oli sellaisten ihmisten
varassa, jotka eivät uskoneet Kristuksenkuvaan, meni myttyyn ja
epäonnistui. Etnanrataakin hoidettiin huonosti. Jyrkissä nousuissa
tapahtui alituiseen onnettomuuksia. Ja piletit olivat liian kalliita.
Kansa rupesi taas turvautumaan postivaunuun ja kuormarattaisiin.

Donna Mikaela ja muutkin alkoivat ajatella, että Kristuksenkuva pitäisi
viedä ulos maailmaan. He lähtisivät näyttämään ihmisille, kuinka hän
lahjoittaa terveyttä ja varallisuutta ja iloa kaikille, jotka tahtoivat
olla rauhallisia ja ahkeria ja auttaa lähimäisiään. Kun ihmiset näin
saisivat oikein nähdä sen, kyllä he varmaan kääntyisivät.

"Tuon kuvan pitäisi seista Kapitoliumilla maailmaa hallitsemassa",
sanoi Diamanten väki.

"Kaikki, jotka meitä nyt hallitsevat, ovat kunnottomia", sanoi kansa.
"Hallitkoon meitä ennemmin pyhä Kristuslapsi."

"Kristuslapsi on mahtava ja armelias. Jos hän hallitsisi, tulisi
köyhistä rikkaita ja rikkaillakin olisi tarpeeksi. Hän tietää kyllä,
ketkä oikeutta harrastavat. Jos hän pääsisi valtaan, saisivat ne, joita
nyt hallitaan, istua tuomarinistuimella. Hän kulkisi silloin kautta
maailman kuin kirkasteräinen aura, ja se mikä nyt hedelmätönnä makaa
syvällä, kantaisi silloin sadon."

Mutta ennenkuin nämä kauan haudatut suunnitelmat ennätettiin panna
täytäntöön, saapui maaliskuun ensimäisinä päivinä 1896 sanoma Aduan
taistelusta. Italialaiset oli lyöty, ja monta tuhatta heistä oli
kaatunut tai vangittu.

Muutaman päivän perästä tapahtui Roomassa ministerivaihdos. Ja se mies,
joka nyt nousi valtaan, pelkäsi sisilialaisten vihaa ja epätoivoa.
Hyvittääkseen heitä, hän vapautti muutamia noista vangituista
sosialisteista. Ne viisi, joita luultiin kansan eniten kaipaavan,
pääsivät vankilasta. Ne olivat Da Felice, Bosco, Verro, Barbato ja
Alagona.

Oi, donna Mikaela koetti olla iloinen, kun hän sai tietää tämän. Hän
koetti olla itkemättä.

Hän oli luullut, että Gaetano istui vankeudessa, jotta Kristuksenkuva
saisi murtaa hänen vankilansa muurit. Jumalan armo hänet oli sinne
vienyt, jotta hänen olisi pakko taivuttaa päänsä Kristuksenkuvan edessä
ja sanoa: "Minun Herrani ja minun Jumalani."

Mutta nyt ei ollutkaan kuva häntä vapauttanut. Hän palaisi samallaisena
pakanana, kuin ennenkin oli. Sama ammoittava kuilu jäisi aina vain
heidän välilleen.

Hän koetti iloita. Riittihän se, että Gaetano oli vapaa. Mitä sen
rinnalla donna Mikaela itse ja hänen onnensa merkitsi!

Mutta niin kävi kaiken, jota Diamante oli toivonut ja halannut.

Suuri erämaa oli hyvin julma keidas-raukkaa kohtaan.



Toinen luku.

PALERMOON.


_Viimeinkin, viimeinkin,_ kello on yksi yöllä. Ne, jotka pelkäävät,
että uni pettää heidät, nousevat vuoteeltaan, pukeutuvat ja lähtevät
kadulle.

Ja ne, jotka ovat torkkuilleet tähän saakka kahvilain pöytien ääressä,
hyökkäävät pystyyn kuullessaan askelten kaikua katukivitykseltä. He
pudistavat ruumiistaan uneliaisuuden ja kiiruhtavat ulos. He liittyvät
nopeasti kasvavaan ihmisvirtaan, ja hidas aika alkaa kulkea hieman
nopeampaan.

Puolitutut henkilöt puristavat toistensa kättä sydämellisen lämpimästi.
Näkyy, että kaikkien mielessä vallitsee sama riemu. Ja kävelyllä on
mitä omituisinta väkeä: vanhoja yliopiston professoreita ja ylhäisiä
aatelismiehiä ja hienoja naisia, jotka muulloin eivät jalkaansa kadulle
laske. Kaikki he iloitsevat samalla lailla.

"Herra Jumala sentään, että hän tulee, että Palermo nyt saa hänet
takaisin!" sanovat he.

Palermolaiset ylioppilaat, jotka eivät koko yönä ole poistuneet
päämajaltaan Quattre Cantilta, ovat hankkineet itselleen tulisoihtuja
ja kirjavia lyhtyjä. Niitä ei pitänyt sytyttää ennenkuin neljän
ajoissa, jolloin odotettu saapuisi, mutta noin kahden maissa alkoi yksi
ja toinen koetella, paloiko hänen tulisoihtunsa hyvin. Silloin kaikki
sytyttävät omansa ja tervehtivät valoa vivahuudoilla. Ei saata seista
pimeässä, kun sellainen ilo liekehtii sydämessä.

Hotelleissa herätetään matkustajat ja heitä kehoitetaan nousemaan
vuoteeltaan. "Tänä yönä on Palermossa juhla, oo signori!"

Matkustajat kysyvät, ketä juhlitaan. "Erästä sosialisteista, jonka
hallitus on päästänyt vankeudesta. Hän saapuu tänä aamuna höyrylaivalla
Neapelista." -- "Mikä hän on miehiään"? -- "Hänen nimensä on Alagona,
ja kansa rakastaa häntä."

Kaikkialla on puuhaa pitkin yötä tuon odotetun tähden. Muuan
vuohipaimen Monte Pellegrinolta laittelee juuri pieniä bellisvihkoja
sitoakseen ne vuohiensa kaulanauhoihin. Ja kun hänellä on vuohia sata
ja jokaisen kaulassa on nauha, niin... Mutta hänen täytyy ennättää.
Hänen vuohensa eivät voi huomisaamuna marssia Palermoon, elleivät ne
ole päivän kunniaksi koristettuja.

Ompelijattarien on täytynyt olla työssä puoliyöhön saakka, jotta
saisivat valmiiksi kaikki ne uudet leningit, mitä seuraavana aamuna
tarvittiin. Ja kun joku sellainen pikku ompelijatar on lopettanut
työnsä toista varten, täytyy hänen ajatella itseäänkin. Hän pistää pari
sulkaa hattuunsa ja kohentaa rosetin kyynärän korkuiseksi. Tänään hänen
täytyy olla kaunis.

Kokonaiset talorivit ovat juhlavalaistuksessa. Siellä ja täällä
suhahtaa raketti ilmaan. Leikkipommit räjähtelevät ja paukahtelevat
joka kadunkulmassa.

Kukkaismyymälät pitkän Via Vittorio Emanuelen varrella tyhjentyvät
kerran toisensa perästä. Aina vain enemmän ja enemmän tarvitaan
valkeita oranssinkukkia! Koko Palermo on täynnään oranssin suloista
tuoksua.

Piazza Bolognan pronssikeisari, ruma Kaarle viidesparka, joka on
äkäinen ja laiha ja kurja kuin San Giovanni erämaassa, on jollain
tutkimattomalla tavalla saanut käteensä kukkavihkon. Kun ylioppilaat,
jotka seisovat Quattro Cantilla, aivan lähellä, kuulevat siitä,
marssivat he järjestetyssä kulkueessa keisarin luo, valaisevat häntä
soihduillaan ja kohottavat vanhalle itsevaltiaalle vivahuudon. Ja muuan
heistä ottaa käteensä hänen kukkavihkonsa antaakseen sen suurelle
sosialistille.

Sitten ylioppilaat lähtevät satamaan.

Paljon ennenkuin he ovat sinne päässeet, sammuvat heidän soihtunsa,
mutta siitä he eivät välitä. He tulevat kaulatuksin ja laulavat täyttä
suuta ja välistä keskeyttävät laulun huutaen: "Alas Crispi! Eläköön
Bosco!" Sitten laulu taas pääsee vauhtiinsa, mutta keskeytyy uudelleen,
sillä ne, jotka eivät osaa laulaa, syleilevät ja suutelevat laulajia.

Järjestöjä ja ammattikuntia marssii niistä kaupunginosista, joissa
samaa käsityötä on harjoitettu enemmän kuin tuhannen vuotta. Tuolla
tulevat muurarit soittokuntineen ja lippuineen, tuolla tulevat
mosaiikkityöntekijät, tuolla tulevat kalastajat.

Kun yhdistykset tulevat vastakkain, tervehtivät ne toisiaan lipuilla.
Välistä ne pysähtyvät pitämään puheita. Silloin puhutaan niistä
viidestä vapautetusta, viidestä marttyyrista, jotka hallitus nyt
viimeinkin on jälleen lahjoittanut Sisilialle. Ja koko kansanjoukko
huutaa:

"Eläköön Bosco! Eläköön Da Felice! Eläköön Verro! Eläköön Barbato!
Eläköön Alagona!"

Mutta jos joku, joka on kyllästynyt katujen pauhuun, menee Palermon
satamaan, pysähtyy hän ja huudahtaa: "Mikä ihmeen paikka tämä on?
Madonna santissima, mihin olen joutunut?"

Sillä hän on odottanut, että satama olisi vielä autio ja pimeä.

Mutta monenlaiset seurat ja yhdistykset ovat ottaneet haltuunsa
kaikki Palermon sataman veneet ja purret. Nämä kulkevat satamassa
edestakaisin, tiheässä riippuu niissä venetsialaisia lyhtyjä, ja joka
silmänräpäys suhahtaa niistä ilmaan suuria rakettikimppuja.

Karkeille tuhdoille on levitetty komeita mattoja ja verkakankaita, ja
niillä istuu naisia, kauniita Palermon naisia, puettuina helakkaan
silkkiin ja läikkyvään samettiin.

Nuo pienet alukset lipuvat vedessä, milloin taajoin joukoin, milloin
eroten toisistaan. Suurista laivoista kohoavat mastot ja raakapuut
täynnään pikku lippuja ja lyhtyjä, ja pienet sataman höyrylaivat
kulkevat edestakaisin, savupiiput kukilla koristettuina.

Kaiken tämän alla vesi läikkyy ja kuvastaa ja heijastaa, niin että
jokaisen lyhdyn valosta kasvaa kokonainen valovirta, ja airoista
tippuvat vesihelmet muuttuvat pisartelevaksi kullaksi.

Mutta sataman ympärillä seisoo satatuhatta, sataviisikymmentä tuhatta
ihmistä, ilosta mieletönnä. He suutelevat toisiaan, he kohottavat
ilohuutoja, ja he ovat niin riemuissaan, niin riemuissaan. Heidän
ilollaan ei ole ääriä. Monen heistä täytyy aivan itkeä.

Tulenvälkkeessä on iloa! Hyvä on, että voidaan sytyttää tulia. Tuolla
leimahtaa äkkiä suuri liekki Monte Pellegrinon vuorelta, aivan
sataman yläpuolelta. Sitten nousee mahtavia liekkejä kaikkialta
siitä monihuippuisesta vuorimuurista, joka ympäröi kaupunkia. Monte
Falconella liekehtii, San Martinolla, Tuhanten vuorella, jonne
Garibaldi marssi.

Mutta kaukana merellä kulkee suuri höyrylaiva, Neapelista tullen, ja
laivalla on Alagona, sosialisti.

Hän ei saata nukkua yöllä. Hän on noussut hytistään ja astelee kannella
edestakaisin. Ja sitten tulee kapteni hytistään pitämään hänelle
seuraa. Mutta hän ei voi puhua kaptenin kanssa. Hän ajattelee, että hän
pian on Sisiliassa. Oi, Palermo, Palermo!

Hän on istunut vankeudessa enemmän kuin kaksi vuotta. Ne ovat olleet
kaksi tuskan ja kaipauksen vuotta. Ja onko niistä ollut mitään hyötyä?
Juuri sitä hän tahtoisi tietää. Onko tuottanut mitään hyötyä se,
että hän on ollut aatteelleen uskollinen ja mennyt vankeuteen? Onko
Sisilia ajatellut häntä? Ovatko hänen kärsimyksensä saaneet aatteelle
ainoatakaan kannattajaa?

Hän on kysynyt kaptenilta, mutta tämä ei tiedä mitään sellaisesta. Hän
puhuttelee Alagonaa kuten tavallista matkustajaa. Kapteni ei tiedä
mitään siitä, minkä puolesta hän taistelee.

Mutta nyt hän astuu kaptenin luo, tarttuu häntä ranteeseen, vie hänet
reilingin ääreen ja kysyy, näkeekö hän mitään tuolta kaukaa etelästä.
Kapteeni katsoo pitkin merta hyvillä silmillään ja näkee vain yön,
vain mustan yön merellä. Hän ei näe lainkaan, että tulenhohde kajastaa
taivaanrannalla.

Gaetano kulkee yli kannen ja kysyy matrooseilta, eivätkö he näe
kultaista kajastusta tuolla edessä päin taivaanrannalla.

"Se on Palermo", sanovat merimiehet. "Sen kohdalla kajastaa aina yöllä
tuollainen valo."

Eihän se mitenkään voi koskea häntä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei
häntä varten ole voitu mitään tehdä. Eihän hän saata vaatia, että
kaikki ihmiset olisivat kerrallaan muuttuneet sosialisteiksi.

Mutta hetken kuluttua hän ajattelee: "Jotain erikoista lienee sentään
kysymyksessä, kaikki matroosit keräytyvät nokkaan."

"Palermo palaa", sanovat merimiehet.

Niin, sitähän se saattoi ollakin. Kun hän oli niin kauheasti kärsinyt,
oli hän odottanut, että jotain olisi tehty häntä varten.

Mutta sitten merimiehet huomaavat vuorilla loimuavat tulet.

Ei se voi olla tulipaloa. Nyt täytyy olla jonkun pyhimyksen juhla. He
kyselevät toisiltaan, mikä päivä nyt olisi.

Hän koettaa myöskin uskoa, että siellä on jotain sellaista. Hän kysyy
kaptenilta, onko nyt joku juhlapäivä. Heillähän on niitä niin monta.

He tulevat yhä lähemmäksi. Suuren kaupungin kumea juhlapauhu kuuluu
heidän korviinsa.

"Koko Palermo laulaa ja soittaa tänä yönä", sanoo joku.

"Ehkä Afrikasta on saatu voitonsanoma", sanoo toinen.

Ei kukaan tule ajatelleeksikaan sellaista, että se olisi hänen
tähtensä. Hän siirtyy laivan perään, ettei näkisi mitään. Hän ei tahdo
tehdä pilaa omasta itsestään toivomalla mitään. Kuinkapa koko Palermo
loistaisi juhlavalaistuksessa köyhän sosialistin vuoksi!

Silloin joku merimies tulee hakemaan häntä. "Älkää seisoko siellä!
Tulkaa katsomaan Palermoa! Jonkun kuninkaan täytyy tulla sinne tänään.
Tulkaa katsomaan Palermoa!"

Hän alkaa miettiä. Ei, ei hän luule, että mikään kuningas vierailisi
Sisiliassa juuri nyt. Mutta eihän hän tohdi uskoa, kun ei kukaan
muukaan -- -- --

Äkkiä päästävät kaikki höyrylaivalla olevat kovan huudon. Se kuuluu
melkein hätähuudolta. Suuri huvipursi on laskenut aivan heitä kohti ja
liukuu nyt laivan sivuitse.

Koko pursi peittyy kukkiin ja säteilee valoa. Laidan ulkopuolella
viiltävät punaiset ja valkeat silkkiverhot. Kaikki ihmiset siellä
ovat punaisissa ja valkeissa. Gaetano seisoo höyrylaivan kannella ja
tähystää, mitä tämä kaunis sanansaattaja tullessaan tuo. Silloin purje
kääntyy toiselle laidalle ja sen valkealta pinnalta häntä vastaan
hohtaa: "Eläköön Alagona!"

Siinä on hänen nimensä. Ei minkään pyhimyksen, ei kuninkaan eikä
voittoisan kenraalin! Ketään muuta höyrylaivalla olijoista eivät
tarkoita nämä kunnianosoitukset. Hänen nimensä, hänen nimensä!

Huvipurresta lasketaan ilmaan muutamia raketteja. Kokonainen
tähtitaivas sataa alas. Sitten se purjehtii pois.

Hän saapuu satamaan. Ja riemu pauhaa ja hurmaus ja eläköönhuudot ja
kunnianosoitukset. Ihmiset sanovat: "Emme käsitä, kuinka hän saattaa
kestää tämän."

Mutta heti kun hän on joutunut keskelle kunnianosoituksia, tuntee hän,
ettei hän lainkaan niitä ansaitse. Hän tahtoisi heittäytyä polvilleen
näitten sadanviidenkymmenen tuhannen ihmisen eteen, jotka häntä
jumaloivat, ja rukoilla heiltä anteeksi, ettei ole mihinkään kyennyt
eikä mitään tehnyt heidän hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Aivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä
Palermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista
yrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä
ja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen
tähden.

Hän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota
tunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä
päättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat,
kaihoisat, tuskaa täydet silmät.

Sillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna
Mikaelassa kumma taistelu. "Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen
täällä", ajattelee hän, "voisinko, voisinko...

"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa,
voisinko..."

Siellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan
ollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä
tämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia,
vaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan
onnelliseksi. "Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen
ympärillään", ajattelee hän. "Voisinko, voisinko..."

Hän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi.
Kulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu
varmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.

"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien
tunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä?
Voisinko?"

       *       *       *       *       *

Kohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut
ja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen
normannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.

Hän astuu sinne sisälle ja katsoo nyt silmästä silmään kauneinta
Kristuksenkuvaa, mitä inhimillinen taide on luonut. Ylinnä kuorissa hän
istuu, tuo siunaava Kristus, kimaltelevissa mosaiikkikoristuksissaan.
Hän on mahtava ja salaperäinen ja majesteetillinen. Lukemattomat ovat
ne, jotka pyhiin vaeltavat Monrealeen saavuttaakseen rauhan katsomalla
hänen kasvoihinsa. Lukemattomat ovat ne, jotka kaukaisista maista
ikävöivät hänen luokseen.

Maa huojuu sen alla, joka ensimäistä kertaa näkee hänet. Hänen silmänsä
pakoittavat muukalaisen polvet notkistumaan. Tietämättään kuiskaa
katsoja: "Sinä, Jumala, olet Jumala."

Ympäri temppelin seiniä säteilevät ihanissa mosaiikkitauluissa maailman
tapahtumat. Ne johtavat ainoastaan häneen. Niitten tehtävänä on vain
sanoa: Koko menneisyys on hänen. Koko nykyisyys kuuluu hänelle. Ja
samoin koko tulevaisuus.

Elämän ja kuoleman salaisuudet kätkeytyvät tuohon päähän.

Siinä asuu se henki, joka ohjaa maailman kohtalot.

Siitä säteilee se rakkaus, joka vapahtaa maailman.

Ja donna Mikaela huutaa hänen puoleensa: "Sinä Jumalan poika, älä
eroita minua sinusta! Älä anna kellekään ihmiselle voimaa eroittaa
minua sinusta!"



Kolmas luku

KOTIINTULO


_Aivan ihmeellinen_ seikka on kotiintulo. Matkalla ollessa ei saata
kuvitellakaan, että se olisi niin ihmeellistä.

Messinaan saavuttaessa tulee ensin melkein kärsimättömäksi. "Eikö tämä
olekaan mitään muuta?" sanoo itsekseen. "Tämähän on samallainen maa
kuin muutkin."

Ja kun kulkee läpi kaupungin, on yhä kärsimätönnä. Jotain olisi pitänyt
tapahtua, jotain sattua tällä välin. Kunpa ei olisi tarvinnut tavata
samaa hätää, samoja rääsyjä, samaa kurjuutta kuin lähtiessä.

Tosin huomaa, että kevät on tullut. Fiikunapuissa on taas lehdet,
viinivesat levittelevät rönsyjään, jotka kasvavat kyynäränpituisiksi
parissa tunnissa, ja monenmoiset herneet ja pavut ovat levällään
sataman vihannespöydillä.

Jos heittää silmäyksen kukkuloille kaupungin yläpuolella, näkee, että
harmaat kaktuskasvit, jotka kiipeilevät vuorenjyrkänteillä, ovat
tulipunaisten kukkien peitossa. Niitä on puhjennut kaikkialle kuin
pieniä, loistavia liekkejä. Näyttää siltä kuin kaktukset olisivat
olleet täynnä tulta, joka nyt on leimahtanut esiin.

Mutta kuinka kaktus kukkineekin, on se sittenkin yhtä harmaa ja
tomuinen ja hämähäkinkinojen vallassa. Kotiintulija sanoo itselleen,
että kaktus on Sisilian kaltainen. Kuinka monta kevättä se joutuneekin
kukkimaan, sittenkin se aina on harmaa köyhyyden maa.

On mahdotonta käsittää, että kaikki on pysynyt ennallaan ja
samallaisena. Mikseivät Scylla ja Charybdis ole ruvenneet pauhaamaan,
kuten muinaisina päivinä? Miksei Girgentitemppelin kivijättiläinen ole
noussut pystyyn jäykkine jäsenineen? Miksei Selinuntin temppeli ole
kohonnut raunioistaan? Miksei koko Sisilia ole herännyt?

Kun kulkee Messinasta edelleen pitkin rantaa etelään, tuntee
yhä kärsimättömyyttä. Näkee, että talonpojat aina vain kulkevat
kynnöstyössä puuauroineen ja että heidän hevosensa ovat yhtä laihoja ja
kurjia ja pilalle-ajetuita.

Niin, kaikki on ennallaan. Auringonpaiste laskeutuu maahan kuin
värisade, pelargoniat kukkivat tienvarsilla, meri läikkyy pehmeän
sinervänä ja hyväilee rantaa.

Jylhiä, mahtavahuippuisia vuoria kohoaa pitkin matkaa. Etnan luminen
laki häämöittää kaukaa.

Äkkiä huomaakin, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa.
Kärsimättömyys katoaa. Sensijaan iloitsee tulija kukkivasta maasta
ja vuorista ja merestä. Ihana maa vaatii meidät takaisin kuin jonkun
harhaan joutuneen osansa. Ei ennätä ajatella muuta kuin turpeita ja
kiviä.

Viimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä
jumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota
koti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä
oli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä
tuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja
hymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. "Tule rakastamaan minua
uudelleen", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä,
että saa sitä taas rakastaa.

Oi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie
kaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö
ollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain
muurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli
lapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!

Äkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään.
Muistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan.
Ei ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan.
Kaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan
se viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina
tähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja
yhdentekevää.

Mutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole
aivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte
Chiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut
kaupungin muurista.

Seisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei,
agavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan
kivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on
ollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon
viheriään paikkaan mantelipuitten vähin.

Ei koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.

Joka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?

Niin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa
itkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.

Eipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.

Muutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä
välinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt,
viitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut,
tuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan
povesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa
jälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä
kotia äiti-raukan luo.

Ja kun sinne on saapunut, tuntee, että onkin ikävöinyt jokaista kiveä,
jokaista ruohonkortta.

       *       *       *       *       *

Aina siitä asti, kun Gaetano astui puotiin, on donna Elisa ajatellut:
"Nyt minun pitää puhua hänelle Mikaelasta. Ehkei hän edes tiedä,
että tämä elää." Mutta sitten hän lykkää sen tuonnemmaksi hetki
hetkeltä. Eikä syynä ole ainoastaan se, että hän tahtoo vähän aikaa
pitää Gaetanoa yksin itseään varten, vaan hän tietää, että kohta
kun hän mainitsee Mikaelan nimen, Gaetano joutuu rakkauden tuskiin
ja kurjuuteen. Sillä Mikaela ei lainkaan tahdo mennä naimisiin
hänen kanssaan, sen hän on tuhansia kertoja sanonut donna Elisalle.
Hän tahtoi vapauttaa hänet vankeudesta, mutta ei tahdo ruveta
vapaa-ajattelijan puolisoksi.

Vain puoli tuntia haluaa donna Elisa pidättää Gaetanon itseään varten,
vain puoli tuntia.

Mutta niin pitkää aikaa hän ei saakaan istua käsi Gaetanon kädessä ja
tehdä hänelle tuhansia kysymyksiä, sillä ihmiset ovat saaneet tietää,
että Gaetano on tullut kotiin. Äkkiä on katu täynnään kansaa, joka
tahtoo nähdä hänet. Donna Elisa on lukinnut oven, sillä hän tietää,
ettei saa hetkenkään rauhaa, kohta kun tieto Gaetanon tulosta on
levinnyt. Mutta se ei paljoa auta. Ihmiset koputtavat ikkunaan ja
jyskyttävät ovelle. "Don Gaetano", huutavat he, "don Gaetano!" Gaetano
tulee nauraen portaille. He heiluttavat lakkejaan ja huutavat eläköötä.
Hän syöksyy keskelle joukkoa ja syleilee toista toisensa perään.

Mutta eivät he tätä tahtoneet. Hänen täytyy nousta portaille pitämään
puhetta. Hänen pitää kertoa heille, kuinka kauheasti hallitus on häntä
kohdellut ja kuinka paljon hän on saanut kärsiä vankilassa.

Gaetano nauraa yhä ja asettuu portaille. "Vankilassa?" sanoo hän.
"Mitäpä sieltä olisi kerrottavaa? Minä olen joka päivälliseksi saanut
lientä, ja sitä ette te kaikki voi itsestänne sanoa."

Pieni Gandolfo heiluttaa lakkiaan ja huutaa hänelle: "Nyt on
Diamantessa paljon enemmän sosialisteja kuin lähtiessänne, don Gaetano."

"Kuinkapa muuten voisi ollakaan?" vastaa Gaetano. "Kaikista ihmisistä
pitää tulla sosialisteja. Vai onko kenties sosialismissa mitään kamalaa
ja hirmuista? Sosialismi on ihanneruno. Se on ihanneruno omasta kodista
ja iloisesta työstä. Ja sitä runoa jokainen ihminen on sepitellyt
lapsuudestaan saakka. Koko maan piiri, täynnänsä..."

Hän keskeyttää, sillä hän on sattunut luomaan silmänsä kesäpalatsia
kohden. Siellä seisoo donna Mikaela eräällä balkonilla katsellen häntä.

Gaetanolle ei vilahda mieleenkään, että se olisi harhanäky tai aave.
Hän näkee heti, että siinä on todellinen ja elävä donna Mikaela.

Mutta juuri senvuoksi... Ja sitten senvuoksi, että vankila oli vienyt
häneltä voimat, niin ettei häntä voi pitää täysin terveenä...

Häntä hävettää kauheasti, kun hän ei jaksa pysyä pystyssä. Hän hapuilee
ilmaa käsillään, koettaa saada tukea ovenpielestä, mutta turhaan. Jalat
liukuvat alta, hän kaatuu pitkin portaita ja pää jysähtää ankarasti
kiveen.

Siinä hän makaa aivan kuin kuolleena.

Kaikki hyökkäävät auttamaan, kantavat hänet sisään, juoksevat hakemaan
välskäriä ja lääkäriä, antavat määräyksiä, puhelevat ja ehdoittavat
tuhansia keinoja.

Donna Elisa ja Pacifica saavat hänet viimein kannetuksi yhteen
makuuhuoneista. Luca ajaa ihmiset pois ja asettuu vartioimaan lukittua
ovea. Donna Mikaelan, joka muitten mukana oli tullut sisään, oli hän
kaikkein ensimäiseksi käsipuolesta taluttanut ulos. Hän ei ainakaan
saanut jäädä sisään. Luca oli itse nähnyt, kuinka Gaetano oli kaatunut,
aivan kuin olisi saanut iskun takaraivoonsa, kun hän näki donna
Mikaelan.

Sitten tulee lääkäri ja yrittää kerran toisensa perästä saada Gaetanoa
virkoamaan. Se ei onnistu, hän makaa aivan jäykkänä. Tohtori arvelee,
että Gaetano on kaatuessaan saanut vaarallisen iskun päähänsä.

Hän ei ole varma, onnistuuko hänen lainkaan saada Gaetanoa virkoamaan.

Pyörtyminen sinänsä ei tietysti mitään merkinnyt, mutta isku
kiviportaan kovaa syrjää vastaan...

Talon sisässä puuhataan innokkaasti. Mutta ulkona seisovat raukat eivät
voineet muuta tehdä kuin kuunnella ja odottaa.

Siinä he seisoivat koko päivän donna Elisan oven edessä. Siinä
seisoivat donna Concetta ja donna Emilia. Ei ole entisinä aikoina
heidän välillään vallinnut suurtakaan ystävyyttä, mutta tänään he
seisovat vierekkäin suremassa.

Moni tuskainen silmä tähystelee läpi ikkunain donna Elisan huoneisiin.
Pieni Gandolfo ja vanha Assunta tuomiokirkon portailta ja köyhä
tuolintekijä seisovat väsymättä koko iltapäivän. On kauheaa, että
Gaetanon pitää kuolla juuri nyt, kun he ovat saaneet hänet takaisin.

Sokeat seisovat siellä aivan kuin odottaisivat saavansa Gaetanolta
näkönsä, ja sekä Geracin että Corvajan köyhät ovat tulleet kuulemaan,
kuinka käy heidän nuoren herransa, viimeisen Alagonan.

Hän heille hyvää tahtoi, ja suuri oli hänessä voima ja kyky. Olisipa
hän vain saanut elää...

"Jumala on vetänyt pois suojelevan kätensä Sisiliasta", sanovat he.
"Hän antaa kaikkien, jotka tahtovat auttaa kansaa, joutua turmioon."

Koko iltapäivän ja illan ja aina myöhään yöhön kansajoukko seisoo donna
Elisan talon edustalla. Täsmälleen kello kaksitoista aukaisee donna
Elisa puodinoven ja astuu portaille. "Voiko hän paremmin?" huutavat
kaikki hänelle. "Ei, ei hän paremmin voi."

Silloin kaikki hiljenee, mutta viimein kysyy yksinäinen, vapiseva ääni:
"Voiko hän huonommin?" -- "Ei, ei, ei hän huonomminkaan voi. Hän on
ennallaan. Tohtori istuu hänen luonaan."

Donna Elisa on heittänyt ison mustan huivin ylleen, ja hänellä on
lyhty kädessä. Hän astuu portailta kadulle, missä ihmiset istuvat tai
makaavat aivan toisissaan kiinni. Hän kulkee hiljaa eteenpäin.

"Onko Gandolfo täällä?" kysyy hän.

"Olen, donna Elisa." Ja Gandolfo tulee hänen luokseen.

"Lähde mukaan avaamaan minulle kirkkosi."

Kaikki, jotka kuulevat donna Elisan sanovan tätä, ymmärtävät, että
hän on menossa San Pasqualen Kristuslapsen luo rukoilemaan Gaetanon
puolesta. He nousevat pystyyn ja tahtovat seurata häntä.

Donna Elisaa liikuttaa tämä osanottavaisuus. Hänen sydämensä avautuu
kokonaan.

"Minä kerron teille jotain", sanoo hän, ja hänen äänensä vapisee
kovasti. "Olen nähnyt unen. En käsitä, kuinka voi sattua, että nukahdin
tänä yönä. Mutta kun istuin sängyn vieressä ja olin suurimmassa
tuskassa, nukahdin. Ja tuskin olin uneen vaipunut, kun näin edessäni
Kristuslapsen kruunussa ja kultakengissä, sellaisena kuin se seisoo
tuolla San Pasqualen kirkossa. Ja se sanoi minulle näin: 'Ota
miniäksesi se vaimoraukka, joka minun kirkossani nyt polvillaan
rukoilee, niin Gaetano paranee'. Se ennätti vain sanoa tämän, kun
heräsin, ja avatessani silmät, olin näkevinäni Kristuslapsen katoavan
seinän läpi. Ja nyt minun täytyy mennä sinne katsomaan, onko siellä
ketään.

"Mutta nyt kuulette kaikki lupaukseni, että jos siellä San Pasqualen
kirkossa on joku nainen, minä teen niinkuin kuva on käskenyt. Vaikka
se olisi köyhin kulkurityttö, otan minä hänet hoitooni ja teen hänet
miniäkseni."

Kun donna Elisa on tämän sanonut, lähtee hän ja kaikki ne, jotka ovat
odottaneet kadulla, San Pasqualen kirkkoon. Kaikki nuo köyhät ihmiset
värisevät odotuksesta. Ne voivat tuskin olla hyökkäämättä donna Elisan
edelle katsomaan, onko kirkossa ketään.

Entä, jos siellä onkin joku mustalaistyttö, joka on tullut yöksi suojaa
hakemaan! Kukapa muu voisi yöllä olla kirkossa kuin joku köyhä, koditon
raukka? Kauhean lupauksen on donna Elisa tehnyt.

Viimein he ovat saapuneet Porta Etnealle, ja sitten käy kulku nopeasti,
nopeasti alas mäkeä. Mutta, taivas varjelkoon, totisesti on kirkonovi
auki! Siellä on siis varmasti joku.

Lyhty tärisee donna Elisan kädessä. Gandolfo tahtoo ottaa sen, mutta
hän ei anna. "Jumalan nimeen, Jumalan nimeen", mutisee hän astuessaan
kirkkoon.

Ihmiset tunkeutuvat hänen perässään. Ne ovat vähällä ovessa pusertaa
toisensa kuoliaaksi, mutta jännitys pidättää kaikki äänettöminä. Ei
kukaan virka sanaakaan. Kaikki katsovat pääalttariin päin. Onko siellä
ketään? Onko siellä ketään? Pieni, kuvan yläpuolella riippuva lamppu
valaisee kurjan heikosti.

Onko siellä ketään?

On, siellä on joku. Siellä on nainen. Hän rukoilee polvillaan ja on
kumartanut päänsä niin syvään, ettei voi nähdä, kuka hän on. Mutta nyt,
kun hän kuulee takaapäin askeleita, oikaisee hän pitkän, alaspainuneen
kaulansa ja kohottaa silmänsä. Se on donna Mikaela.

Hän peljästyy ensin ja säpsähtää, aivan kuin aikoisi paeta. Donna Elisa
peljästyy myöskin, ja he katsovat toisiinsa, niinkuin eivät olisi
ennen tavanneet. Mutta sitten sanoo donna Mikaela ihan hiljaa: "Tulet
rukoilemaan hänen puolestaan." Ja väki näkee, kuinka hän siirtyy hieman
syrjään, jotta donna Elisa pääsisi aivan kuvan eteen.

Donna Elisan käsi vapisee, niin että hänen täytyy laskea lyhty
lattialle, ja hänen äänensä on käheä, kun hän sanoo: "Eikö täällä ole
tänä yönä käynyt ketään muuta kuin sinä, Mikaela?" -- "Ei, ei ketään
muuta."

Donna Elisan täytyy nojata seinään, jottei kaatuisi, ja donna Mikaela
huomaa sen. Heti hän on pystyssä donna Elisan luona ja kiertää kätensä
hänen ympärilleen. "Käy istumaan, käy istumaan!" Hän vie hänet alttarin
reunalle ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. "Onko hän niin heikko?
Rukoilkaamme hänen puolestaan."

"Mikaela", sanoo donna Elisa, "minä luulin, että saisin täältä avun".
-- "Saat nähdä, että sen saatkin." -- "Näin unta, että kuva tuli
luokseni, että hän tuli luokseni ja sanoi, että minun pitäisi tulla
tänne." -- "Onhan hän auttanut meitä monta kertaa ennenkin." -- "Mutta
hän sanoi minulle näin: Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka nyt
polvillaan rukoilee minun alttarini ääressä, niin poikasi paranee." --
"Mitä sanoit hänen käskeneen?" -- "Minun pitäisi ottaa miniäkseni se,
joka täällä polvillaan rukoili." -- "Ja sinä tahdoit tehdä sen? Ethän
tiennyt kenet tapaisit!"

"Matkalla tein lupauksen -- ja ne, jotka seurasivat minua, kuulivat
sen -- että kuka ikänä hän lieneekin, minä otan hänet syliini ja vien
kotiini. Ajattelin, että se olisi joku köyhä, jota Jumala tahtoi
auttaa." -- "Köyhäpä siellä olikin." -- "Tulin niin murheiseksi, kun
näin, että täällä olitkin sinä."

Donna Mikaela ei vastaa, hän katsoo kuvaan. "Tahdotko sinä sitä?
Tahdotko sinä sitä?" kuiskaa hän tuskissaan.

Donna Elisa jatkaa valitustaan. "Minä näin hänet niin selvästi, eikä
hän ole koskaan ennen pettänyt. Ajattelin, että joku köyhä, jolla ei
ollut myötäjäisiä, oli rukoillut häneltä miestä. Semmoista on ennen
tapahtunut. Mitä minä nyt teen?"

Hän valittaa ja vaikeroi. Hän ei voi päästä siitä ajatuksesta, että
sen piti olla joku köyhä nainen. Donna Mikaela käy kärsimättömäksi.
Hän tarttuu donna Elisan käsivarteen ja pudistelee häntä. "Mutta donna
Elisa, donna Elisa."

Donna Elisa ei kuule häntä, hän jatkaa valitustaan. "Mitä minä nyt
teen, mitä minä nyt teen?"

"Mutta tee miniäksesi se vaimo-raukka, joka täällä polvillaan rukoili,
donna Elisa!"

Donna Elisa nostaa silmänsä. Minkälaiset kasvot ovatkaan hänen
edessään! Niin hurmaavat, niin viehättävät, niin hymyilevät!

Mutta hän saa nähdä ne vain hetkisen. Donna Mikaela kätkee ne kohta
donna Elisan vanhaan, mustaan leninkiin.

Donna Mikaela ja donna Elisa kulkevat yhdessä kaupunkiin. Katu tekee
mutkan, niin etteivät he voi nähdä donna Elisan taloa, ennenkuin ovat
aivan lähellä. Kun se viimeinkin tulee näkyville, huomaavat he, että
puodin ikkunat ovat valaistut. Neljä suurta vahakynttilää seisoo
palamassa riippuvien rukousnauhojen välissä.

Molemmat naiset puristavat toistensa kättä. "Hän elää", kuiskaa toinen
toiselle. "Hän elää."

"Et saa puhua hänelle siitä, mitä kuva käski sinun tekemään", sanoo
donna Mikaela donna Elisalle.

Puodin edustalla he syleilevät toisiaan ja menevät kumpikin kotiinsa.

Hetken kuluttua Gaetano tulee puodin portaille.

Hän seisoo tuokion hiljaa ja vetää sisäänsä raikasta yöilmaa. Silloin
hän näkee, kuinka tummassa palatsissa kadun toisella puolen syttyy
tulia.

Gaetano hengittää kiivaasti ja läähättäen. Häntä näyttää melkein
peloittavan mennä kauemmaksi. Äkkiä hän hyökkää eteenpäin kuin se,
joka kulkee väistämätöntä onnettomuutta kohti. Kesäpalatsin ovi
on lukitsematta, hän harppaa kaksi porrasta kerrallaan ja sysää
koputtamatta musiikkisalin oven auki.

Sillä välin donna Mikaela on miettinyt, tuleeko Gaetano nyt yöllä
vaiko vasta aamulla. Äkkiä hän kuulee hänen askeleittensa kaikuvan
käytävässä. Kauhu valtaa hänet. Minkälainen Gaetano nyt on? Donna
Mikaela on niin uskomattoman paljon ikävöinyt häntä. Onko Gaetano nyt
tosiaankin sellainen, että koko tämä kaipaus vaimenee?

Ja eikö enää mitään muureja nouse heidän välilleen? Voivatkohan he
nyt kerrankin sanoa toisilleen kaikki? Puhuvatko he rakkaudesta eikä
sosialismista?

Kun Gaetano avaa oven, koettaa donna Mikaela mennä häntä vastaan, mutta
ei voi. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän istuutuu ja peittää silmät
käsillään.

Hän odottaa, että Gaetano sulkisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä,
mutta sitä hän tietystikään ei tee. Gaetano ei ole tottunut tekemään
sitä, mitä hänen odotetaan tekevän.

Kohta kun hän oli jaksanut pysyä pystyssä, oli hän pannut vaatteet
päälleen ja lähtenyt donna Mikaelan luo. Oikeastaan hän nyt tullessaan
aivan kuohuu ilosta. Hän olisi toivonut, että donna Mikaelakin olisi
ottanut asian iloiselta kannalta. Gaetano ei tahdo tulla liikutetuksi.
Hänhän oli pyörtynyt aamupäivällä. Eihän hän kestänyt mitään.

Hän seisoo hiljaa donna Mikaelan vieressä, kunnes tämä taas on
tyyntynyt. "Teillä on heikot hermot", sanoo hän. Siinä on tosiaankin
kaikki, mitä hän sanoo.

Donna Mikaela ja donna Elisa ja kaikki ihmiset ovat varmoja siitä, että
hän on tullut sulkemaan donna Mikaelan syliinsä ja sanomaan, että hän
rakastaa häntä. Mutta juuri siksi se on Gaetanosta mahdotonta. Muutamat
ihmiset ovat ilkeitä. Heidän luonteensa on sellainen, että he aina
jättävät tekemättä juuri sen, mikä heidän pitäisi tehdä.

Gaetano alkaa kertoa hänelle matkastaan. Hän ei puhu sanaakaan
sosialismista. Hän puhuu pikajunista ja konduktöreistä ja omituisista
matkatovereista.

Donna Mikaela istuu paikoillaan häneen katsellen. Hänen silmänsä
kerjäävät ja kerjäävät yhä innokkaammin. Gaetano tuntuu olevan iloinen
ja onnellinen nähdessään hänet. Mutta miksei hän saata sanoa sitä, mitä
hän on tullut sanomaan.

"Kuljitteko Etnan rataa?" kysyy donna Mikaela. "Kuljin" vastaa Gaetano
ja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei
tiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.

Gaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu
donna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna
Mikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen
näköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet?
Hän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä
lähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti...
On niin somaa kiusata häntä.

Mutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen
kuin olisi naittanut oman tyttärensä.

Ne ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla
olisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne
alkavat huutaa:

"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!"

Donna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska.
Kylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.

Hän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi
hiljaa.

Kun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä
donna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.

Donna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta
sitten hän vetää sen takaisin. "Ei, ei", sanoo hän.

Gaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä
donna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään
siitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.

Heidän välinsä ei varmastikaan tarvinnut olla samallainen kuin
tavallisten rakastuneitten. Olihan tuo mies antanut hänen elämälleen
kaiken arvon monen vuoden aikana. Puhuipa hän nyt rakkaudesta tai ei,
se oli yhdentekevää. Donna Mikaela tahtoi kumminkin sanoa Gaetanolle,
mitä tämä oli hänelle ollut.

Ja nyt, juuri nyt. Täytyy pitää kiinni hetkistä, kun on kysymyksessä
Gaetano. Donna Mikaela ei uskalla päästää häntä menemään.

"Ette saa lähteä vielä", sanoo hän. "Minulla on jotain sanottavaa
teille."

Hän nostaa Gaetanolle tuolin, istuutuu itse vähän hänen taakseen.
Gaetanon silmät ovat kovin iloiset tänään. Ne häiritsevät häntä.

Sitten hän alkaa puhua. Hän levittää Gaetanon eteen elämänsä suuret,
salaiset aarteet. Kaikki nämä sanat on Gaetano sanonut hänelle ja
saanut hänet uneksimaan kaikki nämä unet. Hän ei ollut päästänyt mitään
unohtumaan. Hän oli koonnut ja säästänyt ne. Siinä oli ollutkin koko
hänen köyhän elämänsä rikkaus.

Alussa hän puhuu nopeasti kuin ulkoläksyä lukien. Häntä peloittaa
Gaetano. Hän ei tiedä, pitääkö tämä siitä, että hän puhuu. Sitten hän
uskaltaa katsahtaa häneen. Gaetano on nyt totinen eikä enää yhtään
ilkeä. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee, ikäänkuin tahtoisi painaa
mieleensä jokaisen tavun. Äsken olivat hänen kasvonsa sairaaloiset ja
harmaankalpeat, mutta äkkiä on kaikki muuttunut. Nyt ne alkavat loistaa
kuin kirkastetun kasvot.

Donna Mikaela kertoo kertomistaan. Gaetanon ilmeestä hän näkee olevansa
itsekin nyt kaunis. Ja täytyyhän hänen nyt ollakin kaunis! Saahan hän
viimeinkin sanoa Gaetanolle kaikki. Hän saa sanoa, kuinka rakkaus
häneen syttyi ja kuinka se sitten on aina hänessä elänyt. Viimeinkin
hän saa sanoa, kuinka Gaetano on ollut hänelle kaikki kaikessa.

Sanat eivät voi sitä ilmaista kylliksi. Hän tarttuu Gaetanon käteen ja
suutelee sitä.

Gaetano sallii sen tapahtua. Hän ei liikahdakaan. Väri hänen
kasvoissaan ei tummene, mutta se käy heleämmäksi, läpinäkyvämmäksi.
Donna Mikaelan mieleen muistuu, kuinka Gandolfo oli sanonut, että
Gaetanon kasvot tulivat niin valkeiksi, että ne loistivat.

Gaetano ei keskeytä donna Mikaelaa. Tämä kertoo rautatiestä, puhuu
ihmeistä, joita tapahtui toinen toisensa perään. Gaetano katsoo välistä
häneen säteilevin silmin. Hän ei lainkaan tee pilkkaa donna Mikaelasta.

Donna Mikaela ajattelee ihmetellen, mitä mahtaa liikkua Gaetanon
mielessä. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin se, mitä donna Mikaela
sanoo, ei olisi hänelle uutta. Hän tuntuu ennestään tietävän kaiken.
Olikohan se rakkaus, jota Gaetano sydämessään tunsi donna Mikaelaa
kohtaan, samallainen kuin tämän rakkaus häntä kohtaan? Oliko se
yhteydessä Gaetanon sielun jaloimman puolen kanssa? Sekö oli ollut
Gaetanon elämän ylläpitävä voima? Sekö oli antanut siivet hänen
taiteelleen? Sekö oli saanut hänet rakastamaan köyhiä ja sorrettuja?
Valtaako se nyt jälleen hänet, saako se hänet tuntemaan, että hän on
taiteilija, apostoli, ettei mikään ole hänelle liian korkeaa?

Mutta kun Gaetano aina vain vaikenee, ajattelee donna Mikaela, ettei
hän kenties tahdo sitoa itseään. Hän rakastaa donna Mikaelaa, mutta
tahtoo kenties pysyä vapaana miehenä. Ehkä hän käsittää, ettei donna
Mikaela sovi sosialistin puolisoksi.

Donna Mikaelan veri alkaa kiehua. Hän ajattelee Gaetanon kenties
luulevan, että hän istuu siinä kerjäämässä hänen rakkauttaan.

Hän on kertonut Gaetanolle melkein kaiken, mitä on tapahtunut tämän
poissaollessa. Nyt hän äkkiä keskeyttää kertomuksensa.

"Olen rakastanut teitä", sanoo hän, "rakastan teitä aina ja luulen
toivovani, että te sanoisitte minulle kerran vielä, että rakastitte
minua. Se tekisi eron helpommaksi kantaa."

"Tekisikö?" sanoo Gaetano.

"Voinko tulla puolisoksenne?" sanoo hän, ja hänen äänensä värähtää
harmista. "En pelkää enää, kuten ennen, teidän oppejanne, en pelkää
teidän köyhiänne, tahtoisin kääntää maailman ylösalaisin, minä,
samoinkuin te. Mutta minä olen uskovainen. Kuinka minä voin elää teidän
kanssanne, ellette te tahdo siinä suhteessa seurata minua? Tai ehkä
te houkuttelisitte minut epäuskoon? Silloin olisi maailma minulle
kuollutta. Kaikki kadottaisi merkityksensä, arvonsa. Minusta tulisi
kurja, viheliäinen ihminen. Meidän täytyy erota."

"Meidän!" Gaetano kääntyy donna Mikaelaan. Hänen silmänsä alkavat
hehkua kärsimättömyyttä.

"Nyt saatte lähteä", sanoo donna Mikaela aivan hiljaa, "minä olen
saanut sanoa teille, mitä tahdoin. Olisin toivonut, että teillä olisi
ollut jotain sanottavaa minulle. Mutta ehkä näin onkin parempi.
Älkäämme tehkö eroa vaikeammaksi kuin sen tarvitsee olla."

Gaetanon toinen käsi tarttuu äkkiä ja lujasti donna Mikaelan käsiin,
toinen pitää hänen päätään hiljaa. Sitten hän suutelee häntä.

Mieletönkö hän oli, donna Mikaela, kun luuli että Gaetano antaisi
minkään, minkään maailmassa heitä eroittaa!



Neljäs luku.

VAIN TÄSTÄ MAAILMASTA.


_Kun hän kasvoi_ sanoivat kaikki ihmiset: "Hänestä tulee pyhimys,
pyhimys."

Hänen nimensä oli Margherita Cornado. Hän asui Girgentissä, joka on
Sisilian etelärannalla, suurella kaivosalueella. Kun hän vielä oli
lapsi, oli hänen isänsä kaivostyömies, mutta sai sitten vähän periä,
niin että voi lakata työskentelemästä.

Margherita Cornadon kodissa Girgentissä oli pieni, ahdas ja viheliäinen
kattoterassi. Kapeat ja jyrkät portaat sinne veivät ja matalan oviaukon
kautta täytyi kömpiä. Mutta maksoi kyllä vaivan kiivetä sinne. Sieltä
ylhäältä ei näkynyt ainoastaan kattojen paljous, vaan ilma kaupungin
yläpuolella kimalteli täynnään Girgentin kirkkojen torneja ja päätyjä.
Ja jokainen pääty ja jokainen torni oli kuin värähtelevä huippu,
jossa kuvat kimmelsivät ja akkunaparvekkeet seista törröttivät ja
telttakatokset loistivat.

Ja kaupungin ulkopuolella näkyi avara kenttä, joka hiljalleen laskeutui
merta kohti, ja kenttää vartioi vuorten puoliympyrä. Koko kenttä hohti
punervana, meri oli emaljinsininen ja vuorten rinteet olivat keltaisia.
Se oli täydellinen hehkuva itämaa väriloistossaan.

Mutta sinne näkyi paljon muutakin kuin tämä. Vanhoja temppeleitä oli
siellä täällä pitkin laaksoa. Muurinraunioita ja omituisia vanhoja
torneja siellä oli. Se oli oikea satumaailma.

Lapsena Margherita Cornadolla oli tapana viettää suurin osa päivästä
siellä ylhäällä. Mutta hän ei koskaan katsellut huikaisevaa maisemaa.
Hänen mieltänsä kiinnitti muu.

Isä oli usein kertonut hänelle elämästä Grotten rikkikaivoksissa,
joissa hän kävi työssä. Istuessaan ilmavalla terassilla Margherita
Cornado kuvitteli aina kuljeksivansa noissa pimeissä maanalaisissa
käytävissä ja hapuilevansa eteenpäin synkissä kaivoksissa.

Hän ei koskaan saanut pois mielestään sitä kurjuutta, joka vallitsi
kaivoksissa, varsinkin hänen täytyi ajatella lapsia, jotka kantoivat
malmin maanpinnalle. "Nuo pikku vaunut" oli heillä nimenä. Se sana
pyöri aina hänen mielessään. Raukat, raukat nuo pikku vaunut, nuo pikku
kaivosvaunut!

Aamuisin ne saapuivat ja seurasivat kukin isäntäänsä kaivokseen. Kun
tämä oli hakannut tarpeeksi malmia, nosti hän kaivosvaunun hartioille
malmikorin, ja sitten alkoi nousu. Matkalla niitä yhtyi useampia, niin
että lopulta syntyi pitkä jono. Ja ne alkoivat laulaa:

    "Tuskin ja vaivoin yks' kerta on mennyt.
    Yhdeksäntoista kun jaksaisi ken nyt."

Kun he viimein pääsivät päivän valoon, tyhjensivät he malmikorinsa ja
viskautuivat maahan levähtämään hetkiseksi. Useimmat hoipertelivat
rikkipitoisten vesilätäkköjen äärelle, joita oli kaivoksen suuaukon
ympärillä, ja joivat löyhkävää vettä.

Mutta pian niiden täytyi lähteä taas takaisin ja ne keräytyivät
kaivoksen suulle. Laskeutuessaan huusivat ne: "Herra ja Jumala,
armahda, armahda, armahda!"

Joka matkalta, minkä nuo pikku vaunut tekivät, kävi niiden laulu
yhä surkeammaksi. Ne huokailivat ja itkivät madellessaan eteenpäin
kaivospolkua.

Nuo pienet vaunut uivat hiessä, malmikorit söivät haavoja heidän
hartioihinsa. Ylös ja alas kulkiessaan he lauloivat:

    "Seitsemän jäljellä ompi.
    Kuolema ois helpompi!"

Koko lapsuutensa ajan Margherita Cornado oli sydämessään surkutellut
näitä pienokais-parkoja. Ja juuri senvuoksi, että hän aina ajatteli
heidän onnettomuuttaan, luultiin, että hänestä tulisi pyhimys.

Eikä hän unhoittanut heitä suuremmaksikaan tultuaan. Kohta kun hän oli
päässyt täysikasvaneeksi, lähti hän Grotteen, jossa useimmat kaivokset
olivat, ja kun nuo pikku vaunut tulivat päivänvaloon, tarjosi hän
heille kaivoksen suulla raikasta, puhdasta vettä. Hän kuivasi hien
heidän kasvoiltaan ja hoiteli haavoja heidän hartioissaan. Paljoa
hän ei heidän hyväkseen voinut tehdä, mutta pian tuntui noista pikku
vaunuista, etteivät he voisi kestää työssä sitä päivää, jona Margherita
Cornado ei tulisi heitä hoivaamaan.

Mutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli
hyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen
insinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.

Pari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten
kaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa
myötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä
olisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi.
Eihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.

Pari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli
Margheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät
kattoterassille saadakseen olla rauhassa.

"Margherita", sanoi mummo, "sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja
ihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka
elävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen."

Margherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.

"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän
pyytää sinulta neuvoa."

"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza", sanoi tyttö.

"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on
Racalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että
palkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa
köyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka."

Mummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan
liian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään
päivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui
maanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään,
niinkauan kuin oli maan alla.

"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri
kymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan
Oresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes
sanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä.
Silloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä."

Santuzza pysähtyi tässä.

"Entä sitten?" kysyi Margherita.

"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä
tämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä
kurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään
poikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että
poika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. -- Ja nyt hän on kuollut.
Minun pojanpoikani on kuollut, Margherita."

Margherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain
kaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar,
se lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla
itkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.

"Miksi sallitaan sen miehen elää!"

Mummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti
esiin veitsen. "Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen
kysymystä", sanoi hän.

Margherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen
takaisin sanaakaan sanomatta.

Sitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat
poikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta
hän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten
kaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä
Girgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.

Alettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin
ankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia,
ei ketään saatu pettämään toveriaan.

Silloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka
oli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut
Racalmutoon.

Hän teki tämän, vaikka nyt oli saanut kuulla, että hänen sulhasensa oli
syypää kaikkeen, mistä Santuzza oli puhunut. Hän teki tämän, vaikka
itse oli langettanut sulhasensa tuomion suutelemalla veistä.

Mutta tuskin hän oli ilmiantanut Oresteen, ennenkuin hän alkoi katua.
Vihlovat omantunnon tuskat valtasivat hänet.

Jossain muussa maassa ei hänen tekoaan olisi katsottu rikokseksi, mutta
Sisiliassa se pidetään semmoisena. Sisilialainen kuolee kernaammin kuin
esiintyy ilmiantajana.

Margherita Cornado ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Hän tunsi
sydämessään alituisen vihlovan katumuksen, hänessä asui ikuinen tuska.

Ei häntä ankarasti tuomittu, sillä tiedettiin, että hän oli rakastanut
murhattua, ja oltiin sitä mieltä, että Santuzza oli menetellyt liian
julmasti häntä kohtaan. Ei kukaan puhunut hänestä halveksivasti eikä
kukaan lakannut tervehtimästä häntä.

Mutta häntä ei auttanut se, että toiset hänelle olivat lempeitä. Tuska
asui hänen rinnassaan ja vaivasi häntä kuin polttava haava.

Orestes oli tuomittu elinkaudeksi kalereille. Santuzza oli kuollut pari
viikkoa senjälkeen, kun pojan tuomio langetettiin. Margherita ei voinut
rukoilla anteeksi ei toiselta eikä toiselta.

Hän turvautui pyhimyksiin, mutta ne eivät tahtoneet häntä auttaa.
Tuntui siltä, ettei millään maailmassa ollut voimaa vapauttaa häntä
omantunnon tuskien kauheasta ahdistuksesta.

Tähän aikaan oleskeli Girgentin seuduilla kuuluisa franciskanimunkki,
pater Gondo. Hän saarnasi saadakseen osanottajia Diamanteen tehtävään
pyhiinvaellusretkeen.

Se ei huolettanut pater Gondoa, ettei paavi vielä ollut julistanut
San Pasqualen Kristuksenkuvaa ihmeitätekeväksi. Hän oli matkoillaan
tavannut sokeita laulajia ja kuullut heidän kertovan kuvasta. Ihania
öitä hän oli istunut isä Eliaan ja veli Tommason jalkain juuressa, ja
iltaruskosta päivän sarastukseen saakka kuunnellut heidän kertomuksiaan
kuvasta.

Ja nyt tuo suuri saarnamies oli alkanut ohjata kaikkia murheellisia
tämän voimakkaan ihmeittentekijän luo. Hän kehoitti ihmisiä, etteivät
he antaisi otollisen ajan käyttämättä kulua. Kristuslasta, sanoi hän,
ei oltu tähän asti Sisiliassa paljoa rukoiltu. Nyt oli tullut aika,
jolloin hän tahtoi, että häntäkin palveltaisiin. Ja sitä varten hän oli
antanut ihmeen toisensa jälkeen tapahtua tuon pyhän kuvan kautta.

Pater Gondo, joka novisiaikansa oli ollut Aracoelin luostarissa
Kapitoliumilla, kertoi kansalle siitä Kristuslapsen kuvasta, joka
siellä oli, ja niistä tuhansista ihmeistä, joita se oli suorittanut.
"Ja nyt tahtoisi tämä hyvä lapsukainen, että sitä palveltaisiin
Sisiliassa", sanoi pater Gondo. "Älkäämme epäilkö enää, vaan
kiiruhtakaamme sen luo. Nyt näinä päivinä on taivas lempeä. Olkaamme me
ensimäiset, jotka tunnustamme kuvan! Olkaamme kuin itämaitten paimenet
ja viisaat miehet, menkäämme sen pyhän lapsen luo, kun se vielä makaa
olkivuoteellaan viheliäisessä luolassa!"

Margherita Comadoon syttyi uusi toivo, kun hän kuuli tätä. Hän oli
ensimäinen, joka kuuli pater Gondon kutsun. Sitten liittyi häneen
muitakin. Neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa kulki pater Gondon johdolla
sisämaan vuorisen erämaan halki Diamantea kohti.

He olivat kaikki hyvin köyhiä ja onnettomia. Mutta pater Gondo antoi
heidän vaeltaa laulaen ja rukoillen. Pian heidän silmänsä alkoivat
säteillä, aivan kuin Betlehemin tähti olisi kulkenut heidän edellään.

"Tiedättekö", sanoi pater Gondo, "miksi Jumalan poika on suurempi
kuin kaikki pyhimykset? Sentähden, että hän antaa sielulle autuuden,
sentähden, että hän antaa synnit anteeksi, sentähden, että hän
lahjoittaa ihmishengelle autuaan levon Jumalassa, sentähden, että hänen
valtakuntansa ei ole tästä maailmasta."

Kun hänen pieni joukkonsa näytti väsyneeltä, rohkaisi hän sitä
kertomalla niistä ihmeistä, joita kuva oli tehnyt. Sokeitten laulajien
kertomukset kasvoivat raikkaiksi hedelmiksi ja virkistäväksi viiniksi.
Nuo köyhät kulkijat Sisilian vuorisissa erämaissa taivalsivat kevein
askelin, ikäänkuin olisivat vaeltaneet kohti Natsaretia katsomaan
puusepän poikaa.

"Hän ottaa meiltä kaiken kuormamme", sanoi pater Gondo. "Kun tulemme
takaisin, on sydämemme kevyt, sillä tuska on poissa."

Ja vaeltaessaan halki kuivettuneen, päivänpolttaman erämaan, missä
ei ainoakaan puu varjoa suonut ja missä vesi oli katkeraa suolasta
ja rikistä, tunsi Margherita Cornado, että hänen sydämensä tuskat
vaimenivat.

"Se taivaan pieni kuningas ottaa pois kärsimykseni", sanoi hän.

Eräänä toukokuun päivänä pyhiinvaeltajat saapuivat viimein Diamanten
vuoren juurelle. Siinä loppui erämaa. He näkivät ympärillään
olivilehtoja ja raikasta vehreyttä. Vuori säteili, kaupunki kimmelsi.
He tunsivat tulleensa paikkaan, jota varjosi Jumalan armo.

He vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja
riemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä
vastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen
sävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten
väki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.

Heitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät
he olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen
ihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta,
että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.

Kun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä
jo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat
häntä ja rohkaisivat häntä. "Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa
kaikkia", sanoivat he. "Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut."

Kaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät
heidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he
kohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.

Mutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista
tuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään
ennen kaikkia muita...

Kun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San
Pasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella
pääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä,
jotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen,
hyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi
hänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa
hänet.

Margherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma
taistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat
hänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan,
että hänet täytyi sitoa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat
ja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä
monet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat
ensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet
huomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma
siitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä
laulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja
vaihtui syvään valitukseen.

Ymmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat
tulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha.
Matkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa
heille mitään lohdutusta.

Pater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku
kuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa
ajateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten
surut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän
oli heissä herättänyt.

Äkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy.
Kuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he
vain horjuisi, saisivat he avun.

Hän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja
astui kohti alttaria.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen
laulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän
ojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. "Niin
siinä seisoo, niin siinä seisoo", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun
kädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.

Siitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin
hylkiö.

Mutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa
mukaan:

"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä." Hän kertoi
heille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin
Kristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty
Antikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.

"Muistan vielä vanhan veli Simonen", sanoi pater Gondo. "Hän ei koskaan
näyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti
ovikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'

"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta
kuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman
koirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi."

Kun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä
ottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.

"Lukekaa nyt tämä!" sanoi hän. Ja hän pani kruunun kiertämään kädestä
käteen. Ihmiset seisoivat vahakynttilät kädessä ja valaisivat niillä
kruunua. Ne, jotka osasivat lukea, lukivat, toiset näkivät ainakin,
että siinä oli joku kirjoitus.

Ja jokainen, jonka kädessä kruunu oli käynyt, sammutti heti
vahakynttilänsä.

Kun viimeinen kynttilä oli sammunut, kääntyi pater Gondo
toivioretkeläisiin, jotka olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Minä
olen johtanut teidät tänne", sanoi hän heille, "jotta löytäisitte sen,
joka antaa sielulle rauhan ja avaa sille Jumalan valtakunnan, mutta
minä olen johtanut teitä harhaan, sillä tuolla ei ole mitään sellaista
annettavanaan. Hänen valtakuntansa on vain tästä maailmasta.

"Sisar-raukkamme on tullut mielipuoleksi", jatkoi pater Gondo,
"senvuoksi, että hän tuli tänne toivoen taivaallisia armotöitä. Hänen
järkensä murtui, kun hän rukoili tuota eikä hänen rukoustaan kuultu.
Tuo kuva ei voinut kuulla häntä, sillä tuon valtakunta on vain tästä
maailmasta."

Hän vaikeni hetkiseksi ja kaikki katsoivat häneen aivan kuin kysyen,
mitä heidän tuli ajatella kaikesta tästä.

Sitten hän kysyi hiljaa kuten ennenkin: "Saako kuva, jonka kruunussa
seisovat sellaiset sanat, kauempaa häväistä alttaria?"

"Ei saa!" huusivat pyhiinvaeltajat. Diamanten väki seisoi äänetönnä.

Pater Gondo otti kuvan käsiinsä ja kantoi sen suoraksi ojennetuin
käsivarsin halki kirkon, ovea kohti.

Mutta kuinka hiljaa ja nöyrästi pater olikin puhunut, hänen silmänsä
olivat koko ajan, ankaroina ja vangitsevina, katsoneet kansajoukkoon.
Eikä siellä ollut ainoatakaan, joka ei olisi alistunut ja nöyrtynyt
hänen tahtonsa voimasta. Jokainen oli tuntenut olevansa masentunut ja
kykenemätönnä vapaasti ajattelemaan.

Kun pater Gondo tuli lähelle ovea, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Vielä viimeinen vangitseva silmäys kulki yli kansajoukon.

"Kruunu myöskin", sanoi pater Gondo. Ja se tuotiin hänelle.

Hän painoi kruunun kuvan päähän ja kulki sen kivikatoksen alle,
joka suojeli San Pasqualen kuvaa. Hän kuiskasi sanasen parille
pyhiinvaeltajalle ja nämä kiirehtivät pois. Pian he palasivat tuoden
sylissään oksia ja halkoja. Ne he laskivat pater Gondon jalkoihin ja
sytyttivät tuleen.

Kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, olivat tunkeutuneet ulos. He
seisoivat kirkon edustalla, yhä vain masentuneina ja tahdottomina.
He näkivät, että munkki aikoi polttaa heidän rakkaan, ihmeitätekevän
kuvansa, eivätkä he ryhtyneet vastarintaan. He eivät itsekään tienneet,
mikseivät he koettaneet pelastaa kuvaa.

Mutta kun pater Gondo näki tulen syttyvän ja tiesi että kuva nyt oli
kokonaan hänen vallassaan, oikaisi hän itsensä ja hänen silmänsä
salamoivat.

"Lapsi-raukat", sanoi hän lempeästi ja kääntyi diamantelaisten puoleen.
"Hirmuinen on se vieras, jota olette luonanne pitäneet. Mutta kuinka on
mahdollista, ettette ole ennen huomanneet, kuka hän on?

"Mitä pitää minun teistä uskoa?" jatkoi hän ankarammin. "Te sanotte
itse, että kuva on antanut kaiken, mitä olette rukoilleet. Ei ole
siis Diamantessa ketään, joka näinä vuosina olisi rukoillut syntien
anteeksiantamusta ja sielulleen rauhaa.

"Voiko sellainen olla mahdollista? Diamanten kansalla ei ole ollut muuta
rukoiltavaa kuin arpajaisnumeroita ja hyviä vuosia ja jokapäiväistä
leipää ja terveyttä ja rahoja. Ei mitään muuta se ole anonut kuin
tämän maailman hyvyyttä. Ei ainoankaan ole tarvinnut rukoilla osakseen
taivaallista armoa.

"Niinkö tosiaankin? Ei, sehän on mahdotonta", sanoi pater Gondo
iloisesti, aivan kuin toivo olisi hänet äkkiä täyttänyt. "Minä itse
olen erehtynyt. Diamanten kansa on ymmärtänyt, etten heittäisi kuvaa
tuleen kysymättä Ja tutkimatta tätä seikkaa. Se odottaa, vain minun
vaikenevan, jotta se saisi astua esiin todistamaan.

"Nyt monet tulevat luokseni sanomaan: 'Tämä kuva on tehnyt minusta
uskovaisen', ja monet sanovat: 'Häneltä minä olen saanut syntien
anteeksiantamuksen', ja monet sanovat: 'Hän on avannut silmäni, jotta
olen saanut katsoa taivaan ihanuuteen.' He astuvat esiin sanomaan
tämän, ja minä vaikenen ja häpeän ja saan kantaa kuvan takaisin
alttarille ja tunnustaa, että olen erehtynyt."

Pater Gondo vaikeni ja hymyili kansalle kehoittavasti. Kuulijajoukon
valtasi kiivas levottomuus. Monet tuntuivat aikovan astua esiin
todistamaan. He ottivat pari askelta, mutta pysähtyivät.

"Minä odotan", sanoi pater, ja hänen silmänsä rukoilivat ja kerjäsivät
väkeä tulemaan.

Mutta kukaan ei tullut. Tuska viilsi kansajoukkoa, kun se ei voinut
todistaa rakkaan kuvansa eduksi. Mutta ei kukaan tehnyt sitä.

"Lapsi-raukkani", sanoi pater Gondo syvästi suruissaan. "Teidän
keskellänne on seisonut Antikristus, ja te olette olleet hänen
vallassaan. Olette unohtaneet taivaan. Olette unohtaneet, että teillä
on sielu. Te ajattelette vain tätä maailmaa.

"Ennen sanottiin, että Diamanten väki oli Sisilian hurskainta. Mutta
toisinpa taitaakin olla. Diamanten asukkaat ovat maailman orjia. Ehkäpä
he vielä ovat uskottomia sosialisteja, jotka rakastavat vain tätä
maailmaa. Sellaisiahan heidän täytyy olla. Onhan heidän keskellään
ollut Antikristus."

Kun kansaa näin syytettiin, näytti se viimeinkin tahtovan nousta
puolustautumaan. Suuttumuksen mutina kulki rivistä riviin.

"Kuva on pyhä", huusi yksi. "Kun hän tuli, soivat San Pasqualen kellot
koko päivän."

"Saattoivatko ne soida vähempää aikaa varoittaessaan kansaa sellaisesta
onnettomuudesta", vastasi munkki.

Hän jatkoi syytöksiään yhä kiivaampana. "Te olette
epäjumalanpalvelijoita, ettekä kristityitä. Te palvelette tätä
sentähden, että hän auttaa teitä. Mutta pyhyyden hengestä teissä ei ole
mitään."

"Hän on ollut hyvä ja armelias kuin Kristus", vastasi kansa.

"Eikö juuri siinä olekin onnettomuus piillyt?" sanoi pater Gondo ja
nyt oli hän äkkiä käynyt kauheaksi vihassaan. "Hän on ottanut ylleen
Kristuksen muodon viedäkseen teidät harhaan. Juuri sillä tavalla hän on
saattanut kutoa verkkonsa teidän ympärillenne. Juuri jakamalla teille
lahjoja ja siunaustaan hän on houkutellut teidät ansaansa ja tehnyt
teistä maailman orjia. Vai eikö tämä ole totta? Voiko ehkä joku astua
esiin väittämään vastaan? Vai oletteko ehkä kuulleet, että joku, joka
ei satu olemaan täällä läsnä, olisi rukoillut kuvalta taivaan armoa?"

"Hän on ottanut voiman jettatorelta", sanoi muuan.

"Sehän juuri, joka on yhtä suuri pahassa kuin jettatore, voi tämän
voittaa!" sanoi pater katkerana.

Sitten ei enää koetettu kuvaa puolustaa. Jokainen yritys näytti vain
pahentavan asiaa.

Monet katsoivat ympärilleen nähdäkseen donna Mikaelaa, joka myös oli
saapuvilla. Hän seisoi keskellä ihmisjoukkoa, kuuli ja näki kaiken,
mutta ei tehnyt mitään kuvan pelastamiseksi.

Sillä kun pater Gondo oli sanonut, että kuva oli Antikristus, oli hän
säikähtänyt, ja kun pater Gondo oli osoittanut, että Diamanten ihmiset
olivat rukoilleet vain tämän maailman hyvyyttä, oli hänen kauhunsa
kasvanut. Hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään.

Mutta samassa kun munkki oli sanonut, että he kaikki olivat joutuneet
Antikristuksen valtaan, nousi jokin hänen sisässään vastarintaan. "Ei,
ei", sanoi hän, "niin se ei voi olla". Jos hänen pitäisi uskoa, että
joku paha voima oli hallinut häntä niin monena vuonna, menettäisi hän
järkensä. Ja hänen järkensä alkoi puolustautua.

Silloin murtui hänessä usko ylenluonnolliseen niin äkkiä, kuin katkeaa
liiaksi pingoitettu viulunkieli. Hän ei voinut enää seurata mukana.

Hänen ajatuksensa tutkivat nyt äärettömän nopeasti kaiken sen
ylenluonnollisen, jonka hän itse oli saanut kokea, ja ne tuomitsivat
sen. Oliko siinä yhtään ainoata varmaa ihmettä? Hän sanoi itselleen,
että siinä oli vain sattumia, sattumia.

Tämä oli samallaista kuin vyyhden uudestaan viipsiminen. Ja omista
kokemuksistaan hän siirtyi toisten aikojen ihmeisiin. Nekin sattumia.
Mielikuvitusta. Kenties valhetta suurin osa.

Tuo raivoava munkki syytti edelleen kansaa kauhein sanoin. Donna
Mikaela koetti kuunnella, päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
Mutta hänestä tuntui vain, että kaikki, mitä tuo mies sanoi, oli
mielettömyyttä, oli valhetta.

Mutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli
muuttumassa siinä seistessään?

Hänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi
kirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat
donna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa
donna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen
sanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä
voitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia
pelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.

Mutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat
edelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden
säteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen,
ettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta
sanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut
taivaasta maan päälle.

"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan", sanoi hän ja pani kätensä ristiin
kuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja
tärkeimmän.

"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja", sanoi pater
Gondo. "Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan
pois."

Donna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. "Voitko
antaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi
raastetun olennon elämälle?" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli
ylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat,
kuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien.
Gaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna
Mikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.

Donna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä
hän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon
ympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä
uudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä
usko ja tämä ilo vallata hänetkin?

Hän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään
arvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi
kuin tällä hetkellä.

Pater Gondo kumartui tulta kohti.

"Sanon teille kerran vielä?" huusi hän, "jos yksikään ainoa astuu esiin
ja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta
tätä".

Silloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa.
Siihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.

"Gandolfo, Gandolfo", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet
vierellään.

"Mitä, donna Mikaela?"

"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!"

Munkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei
kukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä
eteenpäin.

Pater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.

Huomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen
kasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante
tästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta
sielujen herran.

Donna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä
kiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten
sielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin
tapahtui.

"Näetkös, Antikristus", sanoi pater Gondo uhaten, "ettei kukaan ole
ajatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. -- Sinun täytyy
kadota."

Sitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.

Mutta kuva oli maannut siinä vain silmänräpäyksen, kun Gandolfo tarttui
siihen.

Hän tempasi sen pois, kohotti sen korkealle päänsä päälle ja lähti
juoksemaan.

Pater Gondon pyhiinvaeltajat syöksyivät hänen jälkeensä, ja kiihkeä ajo
kävi pitkin Monte Chiaron jyrkänteitä.

Mutta pieni Gandolfo pelasti kuvan.

Tiellä ajoivat suuret raskaat matkavaunut. Gandolfo, jonka takaa-ajajat
olivat saavuttamaisillaan, ei tiennyt parempaa neuvoa, vaan heitti
kuvan vaunuihin.

Sitten hän antautui levollisena. Ja kun takaa-ajajat nyt aikoivat
syöksyä vaunujen jälkeen, hillitsi hän heidät. "Varokaa itseänne,
signora vaunuissa on englantilainen."

Siinä ajoi signora Favara, joka viimeinkin oli väsynyt Diamanteen ja
matkusti nyt uudelleen avaraan maailmaan. Ja hän sai ajaa rauhassa. Ei
yksikään sisilialainen uskalla ahdistaa ketään englantilaisnaista.



Viides luku.

MUUAN SIGNORELLIN FRESKO.


_Viikkoa myöhemmin_ pater Gondo oli saapunut Roomaan. Hän pääsi
Vatikanin vanhan miehen puheille ja kertoi tälle, kuinka hän oli
löytänyt Kristuksen haamuun kätkeytyneen Antikristuksen, kuinka tämä
oli kietonut Diamanten asukkaitten mielen maallisiin ja kuinka hän
oli aikonut polttaa hänet. Hän kertoi vielä, ettei hän voinut saada
kansaa palaamaan Jumalan luo. Sensijaan koko Diamante oli langennut
epäuskoon ja sosialismiin. Ei kukaan huolehtinut sielustaan, ei kukaan
ajatellut taivasta. Pater Gondo kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä näille
ihmis-raukoille.

Vanha paavi, joka oli viisaampi kuin kukaan muu, ei nauranut pater
Gondon kertomukselle, vaan tuli syvästi murheiseksi.

"Olet menetellyt väärin, olet menetellyt hyvin väärin", sanoi hän.

Hän istui hetkisen ääneti ja miettivänä, sitten hän sanoi: "Et ole
nähnyt Orvieton tuomiokirkkoa?" -- "En, pyhä isä." -- "Mene sitten
katsomaan sitä", sanoi paavi "ja kun palaat sieltä takaisin, saat
kertoa minulle, mitä olet nähnyt".

Pater Gondo totteli. Hän lähti Orvietoon katsomaan sen pyhää
tuomiokirkkoa. Kahden päivän kuluttua hän palasi taas Vatikaniin.

"Mitä olet nyt saanut nähdä Orvietossa?" kysyi häneltä paavi.

Pater Gondo kertoi, että hän yhdessä tuomiokirkon kappelissa oli
löytänyt Luca Signorellin freskoja, jotka esittivät _Viimeisten aikain
tapahtumia_. Mutta hän ei ollut katsellut Viimeistä tuomiota eikä
Kuolleitten ylösnousemusta. Koko hänen huomionsa oli kiintynyt siihen
suureen tauluun, jota kirkonvartija nimitti _Antikristuksen ihmetöiksi_.

"Mitä näit siinä?" kysyi paavi.

"Näin, että Signorelli oli maalannut Antikristuksen yhtä köyhäksi ja
yksinkertaiseksi mieheksi kuin Jumalan poika oli vaeltaessaan täällä
maan päällä. Näin, että hän oli kuvannut hänet Kristuksen kaltaiseksi
ja antanut hänelle Kristuksen kasvot."

"Mitä muuta näit?" sanoi paavi.

"Ensimäiseksi näin freskossa, kuinka Antikristus saarnasi niin, että
rikkaat ja mahtavat laskivat aarteensa hänen jalkainsa juureen.

"Toiseksi näin, että sairas kannettiin Antikristuksen luo ja hän paransi
sen.

"Kolmanneksi näin marttyyrin, joka uskoi Antikristukseen ja poltettiin.

"Neljänneksi näin suuressa seinämaalauksessa, että ihmiset kiiruhtivat
mahtavaan rauhan temppeliin, ja pahuuden henki syöstiin alas taivaasta,
ja taivaan salamat surmasivat kaikki väkivallantekijät."

"Mitä ajattelit, kun näit tämän kaiken?" kysyi paavi.

"Kun näin tämän, ajattelin: Tuo Signorelli on ollut mieletön.
Tarkoittaako hän, että Antikristuksen aikoina paha voitetaan, ja tämä
maailma tulee autuaaksi kuin paratiisi?"

"Näitkö vielä mitään muuta?"

"Viidenneksi näin taulussa kuvattavan, että papit ja munkit ladottiin
suurelle roviolle ja poltettiin.

"Ja kuudenneksi ja viimeiseksi näin, että paholainen seisoi
Antikristuksen vieressä kuiskaten hänen korvaansa ja neuvoen, miten
hänen piti menetellä ja puhua."

"Mitä ajattelit, kun tämän näit?"

"Sanoin itsekseni: Tuo Signorelli ei ole ollut mieletön, vaan profeta.
Totisesti Antikristus tuleekin Kristuksen haamussa ja tekee tästä
maailmasta paratiisin. Hän tekee sen niin kauniiksi, että ihmiset
unohtavat taivaan. Ja siitä tulee maailman vaarallisin kiusaus."

"Ymmärrätkös nyt", sanoi paavi, "että se, mitä minulle kerroit, ei
ollut mitään uutta? Kirkko on aina tiennyt, että Antikristus tulisi
täynnään Kristuksen hyveitä."

"Tiesittekö senkin, pyhä isä, että hän tosiaankin oli tullut?"

"Kuinkapa voisin olla täällä Pietarin istuimella vuoden toisensa
jälkeen tietämättä, että hän on tullut?" sanoi paavi. "Näen,
kuinka syntyy joku kansanliike, joka melkein palaa rakkaudesta ja
vihaa Jumalaa. Näen, kuinka uusi toivo onnellisesta maailmasta saa
marttyyrejä. Näen, kuinka he saavat uutta iloa ja uutta voimaa noista
sanoista 'Ajattele tätä maailmaa', aivan samoin kuin he ennen saivat
sitä sanoista 'Ajattele taivasta'. Tiesin, että hän, josta Signorelli
ennusti, oli tullut."

Pater Gondo kumarsi äänetönnä.

"Ymmärrätkö nyt, minkätähden olet menetellyt väärin?"

"Pyhä isä, valaise minulle minun syntini."

Vanha paavi nosti silmänsä. Hänen kirkas katseensa lävisti sen
sattumusten verhon, joka peittää tapahtumia, ja näki sen, mikä
piiloutuu tuon verhon taa.

"Pater Gondo", sanoi hän, "tiedätkö, mikä oli se lapsi, jota vastaan
sinä Diamantessa taistelit, lapsi, joka oli armelias ja ihmeitätekevä
kuin Kristus, tuo köyhä, halveksittu lapsi, joka voitti sinut ja jota
sinä sanot Antikristukseksi? Etkö tiedä, mikä hän on?"

"En, pyhä isä."

"Entä hän, joka Signorellin taulussa paransi sairaita ja hellytti
rikkaitten sydämet ja kaatoi maahan väkivallantekijät, hän, joka muutti
maan paratiisiksi ja vietteli ihmiset unohtamaan taivaan? Etkö tiedä,
kuka hän on?"

"En, pyhä isä."

"Kukapa hän muu voisi olla kuin Antikristuksen oppi, sosialismi?"

Munkki nosti silmänsä kauhuissaan.

"Pater Gondo", sanoi paavi ankarasti, "kun pitelit sylissäsi kuvaa,
tahdoit polttaa sen. Minkätähden? Mikset osoittanut hänelle rakkautta
ja vienyt häntä pienen Kristuslapsen luo Kapitoliumille, josta hän on
lähtenyt?

"Mutta näin te teette, te kerjäläismunkit. Te voisitte ottaa sen suuren
kansanliikkeen käsivarsillenne, siiloinkun se vielä on pieni kuin
kapalolapsi ja te voisitte viedä sen Jeesuksen jalkain juureen, ja
Antikristus saisi nähdä, että hän on vain Kristuksen jäljennös ja
tunnustaisi hänet herrakseen ja mestarikseen. Mutta niin ette tee. Te
heitätte Antikristuksen opin polttoroviolle, ja pian se vuorostaan
heittää sinne teidät."

Pater Gondo vaipui polvilleen. "Ymmärrän, pyhä isä. Minä menen etsimään
kuvaa."

Paavi nousi majesteetillisena. "Älkää etsikö kuvaa, antakaa hänen
käydä kulkuansa kautta aikojen. Me emme häntä pelkää. Kun hän hyökkää
Kapitoliumia kohti päästäkseen maailman valtaistuimelle, otamme Me
hänet vastaan ja Me viemme hänet Kristuksen luo. Me sovitamme taivaan
ja maan. Mutta te teette väärin", jatkoi hän lempeämmin, "kun te
vihaatte häntä. Te olette silloin unohtaneet, että sibylla pitää häntä
yhtenä maailman uudistajista. 'Maailman uudistaja Kapitoliumill'
jumaloidaan, Kristusta, Antikristusta.'"

"Pyhä isä, jos hän parantaa tämän maailman onnettomuudet, eikä taivas
kärsi vahinkoa, niin en vihaa häntä".

Paavi hymyili hienointa hymyään.

"Pater Gondo, suo minunkin kertoa eräs sisilialainen tarina. Kerrotaan,
pater Gondo, että kun Herramme paraillaan loi maailmaa, tahtoi hän
kerran tietää, oliko vielä paljon työtä jäljellä. Ja hän lähetti San
Pietron katsomaan, oliko maailma valmis.

"Kun San Pietro tuli takaisin, sanoi hän: 'Kaikki itkevät ja
nyyhkyttävät ja valittavat.'

"'Silloin ei maailma ole vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"Kolmen päivän kuluttua lähetti Herramme San Pietron uudelleen maan
päälle.

"'Kaikki nauravat ja riemuitsevat ja leikkivät', sanoi San Pietro, kun
hän palasi.

"'Ei ole maailma vielä valmis', sanoi Herramme ja loi edelleen.

"San Pietro lähetettiin kolmannen kerran.

"'Toiset itkevät ja toiset nauravat', sanoi hän palattuaan.

"'Silloin on maailma valmis', sanoi Herramme.

"Ja niin se onkin ja sellaiseksi se jää", sanoi vanha paavi. "Ei kukaan
voi vapauttaa ihmisiä heidän suruistaan, mutta se saa paljon anteeksi,
joka synnyttää heissä uutta voimaa kantamaan niitä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Antikristukxen ihmetyöt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.