Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Viimeinen ateenalainen
Author: Rydberg, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Viimeinen ateenalainen" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VIIMEINEN ATEENALAINEN

Kirj.

Viktor Rydberg


Tekijän luvan saanut suomennos ["Den siste Atenaren", suomennosta
korjannut O. E. Tudeer; runot suomentanut Kaarlo Forsman].



Otava, Helsinki, 1905.



SISÄLLYS:

Ensimäinen kirja.

  1. Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten
  2. Kohtauksia torilla
  3. Delfoi. Oraakelintiedustelijat
  4. Kryysanteus
  5. Hermionen yö temppelissä
  6. Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa
  7. Petros
  8. Pylväspyhimys
  9. Filosofin koti
 10. Filosofin koti (jatko)
 11. Rahel
 12. Murhenäytelmän alku
 13. Murhenäytelmä
 14. Kemut
 15. Muuan ylösnousemus kuolleista
 16. Uuden keisarin hallitessa

Toinen kirja.

  1. Vuoden kuluttua
  2. Petros ja Baruk
  3. Teodooros
  4. Yhtymys
  5. Epäilijä
  6. Karmides ja Rahel
  7. Clemens ja Eusebia
  8. Kryysanteus löytää poikansa
  9. Henki ja liha
 10. Myroon luona
 11. Ruumishuone
 12. Häät
 13. Jälkeisenä päivänä
 14. Suunionissa
 15. Suunionin sota
 16. Loppu

Viiteselitykset



ENSIMÄINEN KIRJA



ENSIMÄINEN LUKU.

Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten.


-- Kuinkas onkaan, Karmides: onko viinin jumalalla mitään poikaa?

-- Toden totta, Olympiodooros, on helpompi saada selkoa Ateenan koirien
kuin Olympoksen jumalien sukuluetteloista. Minkä tähden sitä kysyt?
Aiotko ruveta jumalaistarustoa tutkimaan?

-- En, Zeus auttakoon, sitä en ole koskaan ajatellut. Sen jätän
Kryysanteuksen ja hänen kauniin tyttärensä tehtäväksi. Arvelen
vaan, että jos sellainen poika on olemassa, niin vielä tänä päivänä
sepitän laulun hänen kunniakseen. Hänen liikanimensä ovat jo valmiit:
_aamukohmelon antaja, haluttomuuden ja katumuksen jumala, Olympoksen
ohimoseppä_. Oi, hyvä Karmides, ellei tämä surkea jumala ole vielä
syntynyt, niin hän mahtaa pian tulla ilmoille, tai kenties hän
suvaitsee, kuten isänsäkin, syntyä uudestaan: minun pääni, sen tunnen,
on hänet synnyttävä.

-- Miksei? Synnyttihän Zeuskin viisaudenjumalattaren päästään; minkä
tähden siis ei Olympiodooros...

-- Vallan niin. Enkä ihmettele, jos ohimoseppä, kuten jumalatarkin,
astuu ulos täysissä tamineissa ja hämmästyttää alasin kainalossa ja
vasara kädessä maailmaa.

-- Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo
jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä!
Suloista on sitä hengittää.

-- Aa!... Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana -- siinäpä
luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni.
Kuinka pitkä varjo on?

-- Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein
silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren
yli. -- Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo
ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.

-- Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. -- Hoi
Karmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle!
Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.

-- Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä
vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja
kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. -- Ylistetyt olkoot terävät
silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta
kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.

-- Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä
kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin
krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara
ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä.
Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen
viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni
ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.

-- Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon Annæus
Domitiusta! Hän on merkillinen mies...

-- Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.

-- En nyt tarkoita sitä ominaisuutta...

-- Voittiko hän viime yönäkin?

-- Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli
muutamia _caniculae_,[1] joiksi hän niitä sanoo.

-- Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi
ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos
ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa
mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi
vuonna löydän toisen Karmideen?)

-- Se, jota prokonsulissamme ihailen, -- jatkoi Karmides, -- on
hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala
kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa
repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla,
pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen
nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä
rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen
mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin
ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja.
Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois
päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin
vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun
valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, -- ja sitten hän palasi
juominkia jatkamaan.

-- No, entäs kirjeen sisällys?

-- Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos
taidat, luonnon arvoitusta!

-- Minä arvelen, että Julianus...

-- Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.

-- Kirottu ohimoseppä!... Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu
täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin
sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja
Britannian ostereista.

-- Vallan niin.

-- Entä Myroo ja Praksinoa?

-- Ne tulevat mukaan.

-- Ihanata!

-- Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin
kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.

-- Hyvä!

-- Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä
yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.

-- Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä
olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova
vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma!
Minä vihaan ... ai, tuo kirottu ohimoseppä! ... kaikkia muita juomia
paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta
tulee paimen -- uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai
Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä
Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan.
Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli

    poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras:
    metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa;
    paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta,
    kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar;
    paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse
    kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]

Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja
paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä
Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?

-- Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.

-- Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä.
Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu
ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen
kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.

-- Sen voit hyvin tehdä.

-- Niin toivon.

Molemmat nuorukaiset olivat nyt saapuneet Lyysiin seurustelusalin
edustalle. Se oli noita Ateenalaisten suosimia, maalauksilla
koristettuja tyyssijoja, joita kaupungissa oli enemmän kuin vuodessa
päiviä. Siellä oli jo väkeä kosolta; toiset astelivat keskustellen
pylvässuojamassa, toiset istuivat sen edustalla, palkistosta ripustetun
auringonteltan varjossa, nauttien aamiaistaan, viiniin kastettua
leipää. Kun Karmides ja Olympiodooros olivat virkistäneet itseään
pikarillisella lesbolaista, jäällä viilistettyä, he ohjasivat matkansa
torille.

Siellä oli vilkas tungos, sillä Akropolis-vuoren ja sen temppelien
varjo kävi yhä lyhyemmäksi ja vinommaksi ja muistutti siten ostajille
ja myyjille, että aika lähestyi, jolloin heidän täytyi poistua torilta.
Punalakkiset ja lyhytmekkoiset kalastajat haaviskelivat siirrettävistä
kalasäiliöistään hypähteleviä tonnikaloja, huutaen suurella
äänellä, että nyt oli täysikuu ja tavara parasta. Pikkukauppiaat
juoksentelivat ympäri tavaranäytteitä mukanaan; nuoret tytöt
tarjoilivat kukkakimppuja, seppeleitä ja köynnöksiä, kulkien pitkien
vaunurivien välissä, joissa -- sillä aikaa kuin niiden vetäjät, muulit
ja pienet virkut attikalaiset hevoset, söivät rehujansa niiden takana
-- sitruunat, persikat, viikunat, sipulit ja kaalikset houkuttelivat
silmää puoleensa. Toisista vaunuista puristettujen viinisäkkien
sisällys virtasi suihkuna ostajien astioihin. Vähän matkaa siitä, juuri
Tori-Hermeen suuren kuvapatsaan ympärillä, siis samassa paikassa kuin
Aristofaneenkin päivinä, kaupittelivat liha- ja makkaramiehet pilarien
ja köynnöksien muotoon asetettuja tavaroitansa, joiden ympärillä
ostajia vilisi. Näiden joukossa rikkaiden orjat pitivät suurinta ääntä,
sillä täällä, jos missään, määräsi kukkaron paino henkilön arvon.
Kaupat tehtyään orja poistui, täysinäinen kori pään päällä; köyhä
vapaasukuinen kansalainen taas hiipi matkaansa, niukasti punnittu
palanen manttelin alla, onnellisena, jos ei mikään reikä manttelissa
ilmaissut puhdasrotuisen Ateenalaisen alennustilaa. Kauempana, missä
tungos oli vähempi, seisoivat kipsitehtailijat, savenvalajat ja
lasikauppiaat keskellä osaksi tositaiteellisia teoksiansa; ja vielä
etäämpänä vilkkaimmasta ihmisten vilinästä, -- kunniaportin ympärillä,
jonka piti muistuttaa Kassandroksen ratsuväen tappiota -- oli loistavia
myymälöitä, joissa saariston ja Aasian kallisarvoiset kankaat,
Arabian ja Indian suitsutusaineet ja voiteet, juveeliteokset ja
ylellisyystavarat kaikenlaiset houkuttelivat luokseen hienosti puettuja
ostajia kumpaakin sukupuolta.

Karmides ja Olympiodooros, jotka, ennenkuin heidät tapasimme, olivat jo
ennättäneet kylpeä ja käydä hiustenkähertäjällä, yhtyivät nyt toisiin
nuoriin keikareihin, jotka, ollen jonkun kummallisen sallimuksen
määräyksestä hereillä näin varhain aamupäivällä ja pyrkien vain
lisäämään tungosta ja tyydyttämään uteliaisuuttaan, tungeskelivat
kauppoja hierovien ryhmien lävitse, milloin nyökäyttäen päätään
jollekin sievälle tytölle Skamboonidain kaupunginosasta, milloin
tarkastellen kaupaksi tuotuja naisorjia, joita tänne oli koottu suuri
joukko eri maista. Niissä saattoi silmä vapaasti katsella kaikkia
naisellisen hempeyden vivahduksia, mustasta etioopilaistytöstä
punehtuvaan syyrialais-impeen saakka. Maksoipa vaivan, ainakin siihen
tottumattomalle, katsella kauppamiehiäkin. Kirjavassa vilinässä
satojen muiden joukossa näkyi hoikka, vilkas Aleksandrialainen, joka,
vaikka oli syntynyt pyramidein juurella, kävi muinaishelleeniläisessä
puvussa ja tahtoi johtaa syntyperänsä maailman sivistyneimmästä
kansasta ja siis kysymykseen, mitä kansaa hän oli, olisi vastannut
olevansa makedonialainen Helleeni; roteva Illyrialainen, yllään
yksinkertainen villavaippa, josta ei kuitenkaan puuttunut hänen
vapaasukuisuuttansa todistava punainen reunustus; Persian rajamaitten
asukas, jonka saattoi tuntea suiposta karvalakista, kukkakankaisesta
nutusta ja nilkan kohdalta yhteen sidotuista avaralahkeisista
housuista; ylpeä Hispanialainen, jonka kirjava vaippa (kudottua
upeilua!), yhtä hyvin kuin Senecan murhenäytelmätkin, todisti hänen
kansalaistensa taipumuksesta prameuteen; pitkäpartainen Juutalainen
tummassa turkiksilla sisustetussa kauhtanassa; sekä, lopettaaksemme
viimeinkin valikoiman, veltostunut puolihelleeni Aasiasta kiharat
parfymeerattuina, kultarenkaat korvissa ja pitkäliepeinen kitooni yllä.

Peiraieuksen kadulta tuleva mies näkyi ohjaavan kulkunsa torin yli.
Kansanjoukko avautui vapaaehtoisesti hänen tieltään, ja kaikkien
lähellä olevien silmät kiintyivät hänen korkeaan, majesteetilliseen
vartaloonsa, jonka ympärille mantteli laskeutui plastillisiin
poimuihin, kun hän monen tervehtimänä kulki joukon läpi.

-- Kryysanteus! mutisi Karmides, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Kuka hän on? kuiskailivat muukalaiset seuraten häntä silmillään,
kunnes hän oli kadonnut vilinään.

Vastaukset kuuluivat: -- Kryysanteus, arkontti. -- Rikas Kryysanteus.
-- Filosofi Kryysanteus, pääpakana.

Viimeisen vastauksen lausui joku kristitty.

Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja
sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen
edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen
kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen
suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä,
puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin
rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka
heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli
aamupuvussaan, -- ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille
monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa
-- tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin
soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin
sydämeksi.

Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön
tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria
rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden
temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, -- pylvähistörivin,
joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä
pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas
aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin
ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja
sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä
rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä,
joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle
ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo
avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa
viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän
surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät
pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään
torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven
vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa
olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui
vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien
haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät
haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä
etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.

Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli
alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan
päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin
asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän
sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen
hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien
ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta,
joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan
tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut.
Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin -- niin
vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti -- ohjaten näiden
joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin
ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4]
filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi
roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka
olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä
kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen
keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa
muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat
ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon,
Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan
nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen
alttari, _Voiton_ alttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi
kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen
lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä
vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein,
kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima
sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen
vastaansanomatta, omaksui sanat: _credo quia absurdum_.[5] Sitä ennen,
ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen
opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia
vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa
aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla;
Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen
maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä
(_stoassa_), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä -- tuo
oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa
ylevämpiä olijoita.

Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida.
Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä
kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin
kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan
ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita
Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka
jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle
Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä
Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella
olevaa kaupunkia.



TOINEN LUKU.

Kohtauksia torilla.


Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa
Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen
ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla
kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse
Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen
vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä
tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa,
kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa
kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat,
keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä
vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka
tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan
oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta
liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin
lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa,
vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä,
millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös
pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen
hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä
emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä.
Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava
voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään
oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella
Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei
tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen
mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen
ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi
vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän
jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana.
Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun
sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon,
ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan
kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot
olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien
katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat
omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat
olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän
varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille,
iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan
ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut
juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän
taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille,
sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä
kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.

Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä
mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät,
jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän
auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas -- ja
tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta
kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili
alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen
jopa synkkä joukko -- naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa
vaipoissa -- vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä
vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset
virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa;
uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja
vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat
orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät.
Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn
malmin kutsuvista äänistä.

Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän
arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun
vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään
kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu
tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin
byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu
käsivarsi, milloin -- paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa --
kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan
Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä
odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin,
orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia
ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen,
polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten
kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö;
kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen
olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty
sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen
jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan
ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä,
hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät
olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta
ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.

-- Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: -- niiden näkö
pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi,
jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.

Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen
kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen
vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous,
oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin
moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin;
hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys
ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä
piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin
sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa,
silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota
traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä
voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.

Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa
suitsia ja katsahtaessaan torin yli, -- tuossahan on prokonsuli.

-- Missä?

-- Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja
puhelee siinä istuvan naisen kanssa.

-- Aivan oikein. Minä näen hänet.

-- Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. -- Minä tunnen sen.

-- Ahaa!... Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa,
Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan
kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.

-- Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.

-- Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa.
Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?

-- Ei, vastasi Karmides, -- väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on
kovin huikentelevainen...

-- Ja sinä olet uskollisuus itse!

-- Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi
uskonmuuttaja mielessä.

-- Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!... Tervetullut, sinä neljäs
Sulotarten joukossa!

-- "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!"
deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka
uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:

    Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuiman
    kahleist' auta, suo mitä suita pyytää
    rinnan hellä kaipaus: -- puolellamme
                        taistele, armas![6]

Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät
hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen
ja seurue lähti menemään.

Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka
tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli
pisteliäästi arvannut.

Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen
yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy
herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa
Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi
sanoilla _illustris_ ja _clarissimus_. Hänen sukutaulunsa, jossa
nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on
syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa.
Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä;
jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat
purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut
kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen
korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen
kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius
on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä
pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei
kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä
loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka
ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt
kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin
kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha,
kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi
Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi
elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa
jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät.
Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies -- siinä Annæus
Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä
viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat
yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen
antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen
selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein
syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas,
ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja
vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.

Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin
ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties
27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja
rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla
kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten
-- se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] -- piispa, tuo sydämiä
liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia
on puettu katumuksentekijän pukuun -- ja kuinka hyvästi se hänelle
sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka
vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen
muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta
tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä
junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen
väri äsken sataneeseen lumihankeen, -- puhumattakaan semmoisesta
viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka
vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa,
korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä
turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin,
on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat
yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa,
joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin
niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin
on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten
vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea,
sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin
kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä
pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä
hetkellä ei voinut tyydyttää.

-- Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen
silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan
marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti
Myroota): -- sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa.
Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?

-- Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta
Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella
äänellä: -- valtioasiat vievät minulta kohta hengen.

Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi
päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut
hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia
ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät
hänen huomiotansa puoleensa.

-- Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten -- sinulla on vielä se kauhea
paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet
kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!

-- Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja
pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni
siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia?
Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka
näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, --
oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa
jännityksessä.

-- Annæus rukka!... Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä
vaeltava nuorukainen.

Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen
puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri
nousi hevosen selkään.

-- Minä tiedän, jatkoi hän, -- mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset
tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä
saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan
toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on
kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa
ihmettelemme sitä.

-- Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen
ja vuorostaan uhaten sormellaan. -- Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään
valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?

-- Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, -- on
homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että
Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella
sokeudella vertoja?

-- Ah, käsittämätön sokeus ... ja kevytmielisyys sitte! säesti
prokonsuli. -- Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!

Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Annæus, jatkoi Eusebia, -- onko totta, että vääräuskolaisuuden pää,
Atanasios, on nähty näillä seuduin?

-- Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin
lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat
ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat
minua ... vähitellen.

-- Voi Annæus parka ja raukka!... Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia
ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa
Konstantinopolista?

-- Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani
etusormensa suulleen.

Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän
kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon,
jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja
hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen
perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.

-- No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.

-- Julianus... Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!

-- Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?

-- Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt
kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä
rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi
syvyyteen!

Kaunis katumuksentekijä pani kätensä ristiin ja lähetti kiitollisen
silmäyksen ylös taivaaseen.

Kun prokonsuli uskoi puolisolleen tämän tiedon, hän tiesi, että se
muutaman tunnin kuluttua oli salaa tunnustettu piispa Petrokselle.
Uutinen olikin tehty siihen sopivaksi.

-- Ja nyt, oma Annæukseni, olet kaiketi matkalla kirkkoon kiittämään
Herraa ja rukoilemaan vastaistakin onnea keisarin aseille?

-- Eusebia, siihen kehottaa sekä velvollisuuteni että haluni. Mutta
valtioasiat, voi minua, valtioasiat!

Prokonsuli katsahti ympärilleen ja antoi merkin eräälle miehelle, joka
oli pysähtynyt lähelle häntä.

-- Annæus parka! En tahdo sinua viivyttää.

-- Ihanaiseni! Sinun näkysi on onneni, mutta tosiaankin, minulla sattuu
nyt olemaan kiire ... ja sinunkin täytyy kiirehtiä, sillä tuolla näen
piispan ja papit.

Eusebia katsahti ulos kantotuolistaan. Hän etsi jotakuta pappien
joukosta, joka juhlallisessa jonossa asteli piispan perässä kirkkoon.
Luultavasti hän siellä näkikin kaivatun, sillä hänen mustien silmiensä
väike raukeni äkkiä kaihoisaksi hohteeksi, hänen poveansa kohotti
huokaus, ja haaveksien hän vaipui kantotuolinsa patjoille. Heti sen
jälkeen hänen kellonsa käski kantajia lähtemään liikkeelle.

Kohta kun prokonsuli oli yksinään, hän viittasi miehelle, joka oli
likellä odottamassa. Tämä pujahutti kirjeen hänen käteensä.

-- Missä? kysäsi prokonsuli.

-- Ateenan ja Korintoksen keskivälillä.

-- Mene!

Prokonsuli avasi piirustimellaan siteen, johon sinetti oli painettu, ja
katsahti hätäisesti otsakirjoituksen läpi:

_"... Petrokselle, Ateenan piispalle, veljellinen tervehdys ja rauha
Isältä, niinkuin myös Pojalta, joka on samanlaista, vaan ei samaa
olentoa kuin Isä!"_

Sen jälkeen hän pisti kirjeen vyölleen manttelinsa alle, järjesti
tämän ja yritti mennä, kun piispa Petros, joka ratsasti muulilla
pappiensa etunenässä, nyökkäsi päätään ja nosti kädessään olevata
ristiä merkiksi, että tahtoi puhutella prokonsulia. Toinen viittaus
käski pappeja vetäytymään syrjään. Prokonsuli kiirehti nopein askelin
molemmat suitsuttajat perässä kohtaamaan prelaattia puolitiessä.

Petros, homoiuusialaisten piispa, oli vielä parhaissa voimissaan.
Hän oli harteva, laiha ja jäntevä mies, pää pystyssä, jokaisessa
piirteessä tahdon voimaa. Sotaratsu olisi semmoiselle miehelle sopinut
paremmin kuin muuli. Petroksen otsa oli matala ja suora, katse terävä
ja vakoileva, kulmakarvat pitkät ja sangen kaarevat, nenä käyrä ja
jalomuotoinen, suu iso, vaan piirteiltään kaunis. Suuri oli erotus
tämän, kansan alhaisimmasta luokasta arvoonsa nousseen miehen, ja
ylimyksellisen Annæus Domitiuksen välillä! Akaian prokonsuli näytti
pieneltä ja naurettavalta, kun hän korskeassa juhlapuvussaan,
paljaspäisenä, pöhöihosena, kaksileukaisena, ihramahaisena, pohkeet
pyöreinä kuin naisella seisoi Petroksen, Ateenan piispan edessä. Vaan
erotus tasoittui, kun huomasi roomalaisen tyynen maailmanmiehenryhdin,
hänen vilkkaat, itsetietoiset silmänsä, hänen huuliensa hienon hymyn.

-- Loistava ja jalo herra, sanoi Petros äänellä, jonka ylpeä
päättäväisyys korvasi sanojen nöyryyden, -- saanko kunnian nähdä sinua
huomenna kattoni alla, vai sallitko vähäpätöisen palvelijasi samaan
aikaan tulla luoksesi? Ajat ovat pahat. Julianuksen mieletön yritys
on pelottavaan määrään rohkaissut sekä vääräuskoisten että pakanoiden
mieltä. Täällä on paljo, joka kehottaa meitä neuvottelemaan yhdessä.

Prokonsuli myönsi tämän ravistaen huolestuneen näköisenä päätään ja
kiirehti vakuuttamaan saapuvansa mihin tahansa, minne piispan suosio
ja hänen oma velvollisuutensa hänet kutsuisi. Tervehdykset lausuttua
Petros läksi taas liikkeelle muulinsa selässä, ja papit kulkivat
perässä. Prokonsuli läksi vastapäiseen suuntaan torin ylitse.

Epikuurolaisia, jotka äsken jätimme, tervehtivät suostumushuudoilla
heidän matkallaan pitkin Kerameikos-katua tutut ja tuntemattomat niissä
ihmisjoukoissa, jotka vilisivät seurustelusaleissa ja pylväskäytävissä.
Vaan paljo oli niitäkin, jotka tekivät ristinmerkin ja siirtyivät
toiselle kadulle, kun huomasivat tuon kevytmielisen seuran.

-- Pelkkiä puhdasrotuisia Ateenalaisia! Sydämelleni tekee hyvää nähdä
niitä, sanoi vanha nälkiintynyt kilpataistelija.

-- Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat
taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli
yllä ja taputteli käsiään.

-- Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee
leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan
kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka
sattui hänelle naapuriksi. -- Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros,
kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa.
Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja
kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä
runottaret löytävät korkeita suosijoita... Ja kun minulla sattumalta on
mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias
veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen
mielelläni jalolle vieraalle...

Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön
vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön
läheisyydestä.

-- Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija
toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä
ratsastajia, -- näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?

-- Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, -- näetkö pilveä Teeseuksen
temppelin yläpuolella?

-- En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.

-- No kuule sitten!

Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen
henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori
käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen
kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:

-- Olethan Batyllos, oliivikauppias?

-- Olen.

-- Sinua sanotaan hurskaaksi mieheksi; vaan kirkossa en sinua koskaan
näe. Mikä on syy siihen?

-- Olen oikeauskoinen. Herran huonetta ovat jo kauan saastuttaneet ne,
jotka ontuvat sanan totuuden ja Areioksen valheen välillä.

-- Sinä olet siis niitä, jotka särkevät ainoan kirkon ja hajottavat
Herran jäsenet. Ettekö näe koston päivän lähestyvän?

-- Martyyrien päivä, voiton päivä! vastasi ukko niin kovalla äänellä,
että kaikki ympärillä seisovat katsahtivat häneen. Homoiuusialainen
poistui.

-- Deemofilos, joko näet pilven?

-- Jo. Ilma on raskas. Näyttää tulevan ukkonen.

-- Oi, se on tervetullut, jos se vaan puhdistaa ilman.

-- Kunnon Kliinias, kuiskasi Deemofilos, -- huhu kertoo että Julianus...

-- Vaiti, mies! keskeytti häntä Kliinias samanlaisella äänellä ja
katsahti tuskallisena ympärilleen. -- Älä lausu hänen nimeänsä, jos
rakastat päätäsi. Keisari palkkaa satatuhatta vakoojaa. Muureilla on
korvat, kaislat kielittelevät, kuten Miidaan aikoina, vieläpä kuukin
voidaan manata alas kertomaan, mitä se on lukenut sinun silmistäsi.
Älä puhu, älä toivo, älä ajattele, jos vielä rakastat ruusuista päivän
valoa!



KOLMAS LUKU.

Delfoi. Oraakelintiedustelijat.


Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos
vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava -- ja
mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui
ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä,
jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta
luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa.
Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei
kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä
hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee,
kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä
ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson
seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa,
pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.

Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa
yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja
yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä
puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.

Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä
vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat
kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja
heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän
kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen
kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen
jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen
saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi
osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan
olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli
kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat
huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus,
jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava
ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua
kauhistuttavan luonnon kuvilla.

Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden
lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt
oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien
raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin
toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan
rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä
rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat,
vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa
pelon tunteelle.

Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta,
huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset
kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka
eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen
ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä
ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa
syventyneet ja -- mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse,
vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, -- kulmakarvojen
kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti
voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen
katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan
kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen
aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten
hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli
korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät
kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti,
ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve
vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten
tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti
kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma
sydämen hyvyyden merkki.

-- Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, --
vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden
sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla
kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys
heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin
aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka
tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan
näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut,
niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin,
alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha
kuuntelevien sydämiin...

Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla
onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita,
jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja
Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin,
vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.

Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.

-- Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin
yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää
virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen
päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.

-- Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta
etsii valoisampaa etäisyyttä... Hermione, jatkoi hän ja viittasi
vasemmalle, -- tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka
Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet
kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut.
Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä.
Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin
tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät
meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän
niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät
täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt
vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla
näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä
voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on
Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan
neron, voiman ja kauneuden voittoja.

Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin
kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten
pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli
maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen
käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa
molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa
hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.

Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin
oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen
jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä
synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan
runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen
vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi
ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa
aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi.
Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi
jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi
korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka
olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni
kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet
lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa
kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa;
ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat
hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli
puhunut Ateenan kansalle.

Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen
lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, --
vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja
Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.

Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän
kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita
Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa.
Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta?
He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia
oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia,
suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta.
Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti
laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi
heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä
Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut
side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei
Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas
oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja
taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne
kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän
taistelujensa ja voittojensa merkki.

Valkopukuiset vaeltajat -- isä tyttärineen -- astuivat rapistuneita
kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella
olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien
vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli
sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan
hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen,
jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän
yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla
poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen.
Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät
häntä kunnioittavasti.

-- Nimeni on Kryysanteus, -- ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on
tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi
lapsekseni.

-- Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. -- Oletteko
tulleet pyhää paikkaa katsomaan?

-- Emme, vastasi Kryysanteus, -- olemme tulleet muuta varten kuin
tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa.
Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.

Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. -- Etkö tiedä, sanoi hän,
-- että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on
ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.

-- Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. -- Mutta vaikka
Pyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.

-- _Apolloon on kuollut!_ vastasi Heerakleoon ja kiinnitti
Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa
lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen
outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka
mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä
tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin
käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon.
Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman
lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu
ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se
ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella,
mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän
-- ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan
arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti
silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla
äänellä:

-- Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä
kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?

-- Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?

-- Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja
pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin,
joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen
vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan
kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän
havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut
tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta,
sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen
silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan,
joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla
ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä
kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä
ja tyttäreni.

-- No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?

-- Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä
puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä
vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan
vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione
pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!

Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja
isänsä keskustelua, sanoi nyt: -- Kunnianarvoinen mies, täytä isäni
tahto!

Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:

-- Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi
samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja
ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä
minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten
jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi
kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on
yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin
tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä
menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja
tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian
vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä
valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä
en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin
omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan
sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja
sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät
tervetulleiksi kynnykseni yli.

Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä
temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa
toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja
hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän,
johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei
myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän
yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.

Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle
kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua
ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin
että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt
vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne
tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä
päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet
häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen
palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään
temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi
voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden
jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset
kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti.
Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut
mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan
Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa
palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli
monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin,
ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli
tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi
palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla,
vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.

Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa
ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka
oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola
oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään
vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen
hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä,
muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne,
turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan
arkontti ja hänen tyttärensä.

Hermione lausui: -- Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin
kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat
ottaneet nimensä?

Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista
vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: -- Kuulkaa oraakelin lauselmia,
jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui
tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:

    Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain,
    henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna;
    vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.

Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla
pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:

    Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus:
    kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.

-- Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, -- Porfyrios
mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.

-- Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta
viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.

-- Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:

    Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä
    kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty
    maailman puun joka lehtinen on, _yks'_ täydellinen vaan.

-- Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan
ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli
syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua
kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että
oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei
edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota
viisasta miestä Juudan maalla.

-- Hän oli, sanoi Kryysanteus, -- uskonnollinen henki, täynnä
jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri
ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että
tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan
ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt
elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja
aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti
vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen
omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin
että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa
häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli
mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on
meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan
vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi
ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin
rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on
kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen
perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen
juurilla, kiinni maailmanhengessä -- Apolloonissa, tai miksi häntä
tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän
puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu
monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena,
aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole
itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala,
hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon
lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että
taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin
toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.

Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli
kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione
kainosti puhua ja lausui:

-- Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää
sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas
voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla.
Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta
maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän,
kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan
suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?

Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja
suuteli häntä otsaan.

Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa
kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa
palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä
Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka
piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli
sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin
tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman
Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan
aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin,
ilmestystä odottamaan.

Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan,
sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä
kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.

Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin,
että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen
teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi
sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka
oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti
muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa
oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti
hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä
Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.

Heerakleoon sanoi:

-- Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen
elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin
tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon
sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin
vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen
ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle
selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni
ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat
henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan
seuraavan:[8]

Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran
Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun
laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta,
vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla,
kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja
huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus).
Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta
kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen
huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun
olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on
kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli
tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman
muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä,
niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun
laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni,
jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan
päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut!
Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen
huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari
Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen
menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.

Samankaltainen tapaus, jatkoi Heerakleoon, -- sattui grammatikko
Deemeetriokselle, kun hän kulki tutkimusmatkallaan ympäri Brittien
saaria. Tämän minä asetan yhteyteen sen huhun kanssa, joka Jeesuksen
aikana kiersi maailmaa ja herätti paljon huomiota Roomassa, että
nimittäin Foiniks-lintu uudestaan oli näyttäytynyt Egyptissä;[9]
samaan yhteyteen asetan myös senkin seikan, että samasta ajasta
alkaen ikuinen lamppu egyptiläisen Ammoonin temppelissä on tarvinnut
vuosittain vähemmän määrän öljyä kuin muinoin.[10] Sillä pienet
seikat, Kryysanteus, saattavat olla sangen suuren muutoksen merkkejä.
Mutta onpa olemassa selvempiäkin todistuksia, kuin nämä. Niitä
näen siinä, että ennustusvoima yhä enemmän ja enemmän katosi tältä
oraakelilta jo kauan aikaa ennen kuin kristityt tulivat mahtavaksi
lahkokunnaksi, ja että kaikki muut lukemattomat oraakelit vähitellen
itsestään vaikenivat; vieläpä siinäkin, että usko jumaliin on sammunut
yhä useampien sydämestä, ettei runoilijoita eikä taiteilijoita enää
elähytä sama innostus kuin ennen, ja että kauheita onnettomuuksia,
toinen toisensa kintereillä, tapahtuu ympäri maailman, vähentäen
ihmisten sukukuntaa. Koko meidän Hellaamme ei jaksa nyt, kuten näen
olevan kirjoitettuna, asettaa niin monta raskasaseista soturia,
kuin muinoin pieni Megara lähetti Persialaisia vastaan. Etkö huomaa
jotakin puuttuvan, joka muinoin on ollut, että joku käsi, joka muinoin
oli avoinna, nyt on puristunut nyrkiksi yli maailman? Voitko sanoa,
mitkä ne muurit olivat, jotka muinoin pitivät tuntemattoman idän
joukkoja heidän omissa rajoissaan, ja minkä tähden nämä muurit ovat
äkkiä kukistuneet? Mistä on tullut se kaihosa himo, joka on tarttunut
erämaan poikiin ja ajaa heitä, laine laineelta, murtumaan meidän
legioniemme rautaa vastaan? Eivätkö he lopuksi murra estettä ja tulvaa
meidän ylitsemme? Voitko sanoa, miks'eivät meidän metsämme eivätkä
lähteemme suhise kuten muinoin, minkä tähden luonnon vertauskuvat
äkisti ovat jäykistyneet hengettömiksi merkeiksi, joissa eivät
mitkään jumaluusvoimat ilmaannu? Tuo käsittämätön ja tajuamaton, joka
muinoin kävi henkäyksenä läpi esineiden, tuo jokin jota me kutsuimme
suureksi Paaniksi, joka ikäänkuin huilun säveleillä elähytti luonnon
yksinäisyyden, se on poissa. Se nousi kuin sumu maasta, kohosi aina
ylemmäksi ja katosi avaruuteen. Minulla sen tie on selvillä. Kun se
poistui Gaiasta (maasta), niin ääni, joka nousi Pyytoon maanraosta ja
Trofoonioksen luolasta, kävi yhä heikommaksi, sillä tuo käsittämätön
voima oli jättänyt maan syvyyden ja ikäänkuin häilyili nyt maanpinnan
yläpuolella, tunkeutuen ihmishenkiin. Siten minä selitän sen ilmiön,
että maailma yht'äkkiä tuli täyteen tietäjiä, sibylloja, velhoja,
loihtijoita, ilmestyksiennäkijöitä, taikureita ja ihmeiden tekijöitä,
joiden joukossa Apolloonios Tyanasta oli suurin. Ennen semmoiset
olivat melkein tuntemattomat, niitä oli aina vain yksitellen, nyt tuli
heitä maa tulvilleen. Kteesifoonista Heerakleen patsaihin asti kansat
näkivät heidän ihmetöitänsä, kunnes viimein tuo selittämätön voima
katosi ihmisistäkin. Nämä ilmiöt olen huomannut _varjossa_, ja niistä
päätän että suuri muutos on tapahtunut varjoa luovassa esineessä. Mutta
mikä tämä muutos on ja mistä se on tullut? Tätä kysymystä sieluni on
tutkinut ne pitkät vuodet, jotka olen täällä yksinäisyydessä viettänyt.
Ja kun olin tutkinut kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta ja koettanut
monta eri tietä, tunkeutuakseni salaisuuteen, niin minun täytyi
kuitenkin lopuksi pysähtyä siihen arveluun, joka jo mietiskelemiseni
ensi alussa tyrkkäytyi mieleeni, vaan jonka minä silloin hylkäsin
alhaisena ja epäfilosofisena. Ne luonnon lait (niin minä ajattelen),
jotka ovat vallitsemassa ihmismaailmassa, ovat henkimaailman lakien
varjoja ja niillä on niissä vastineensa. Se laki, joka käskee, että
ihmisen tulee syntyä, vanheta ja kuolla, on sen lain varjo, jonka
alaisia Olympoksen asukkaat olivat. He ovat, kuitenkin korkeammassa
merkityksessä kuin me, _syntyneet_ -- niinhän tarukin sanoo -- he ovat
vanhentuneet, ja he ovat kuolleet. Suuri Paan on kuollut, Apolloon on
kuollut, ne olennot, joita meidän isämme kunnioittivat, ovat kuolleet.
Älä hämmästy, Kryysanteus, minun sanojani! Niissä ei ole mitään
herjausta. Nuo hyvät ja jumaloitavat olennot, jotka täyttivät maailman
ihanuudella ja ilolla, jotka rakastivat puhtaita ja rehellisiä,
suojelivat yhteiskuntia ja rankaisivat rikollisia, he olivat
kuolevaisia kuin ihminen, heidän suojattinsa, ja _kuolemattomia_ kuin
hänkin. Oi, istuinhan minä jo nuorukaisena Apolloonin kuvan edessä ja
katselin tuntikausia hänen kasvojaan, ihastuneena niiden tyyneyteen ja
yliluonnolliseen ihanuuteen! Ja kuitenkin virtasivat kyyneleeni, sillä
mitä kauemmin häntä katselin, sitä haikeammin kuulti hänen kauneutensa
läpi surumielisyys, -- olympolainen ja yliluonnollinen, kuten hänkin
-- ja minä ihmettelin, oliko taiteilija tietäen pannut teokseensa sen
vivahduksen vai seuraako se välittömästi, ilman taiteilijan aikomusta,
korkeinta muodoissa kuvattavaa kauneutta.

Nyt tiedän mitä tuo vivahdus merkitsi: se oli kuolevaisuuden
tietoisuus. Olympoksen asukkaat olivat korkeampaa sukua kuin me: isämme
kutsuivat niitä jumaliksi, te filosofit kutsutte niitä oikeammalla
nimellä voimiksi tai demooneiksi. Niinkuin he ohjasivat ihmisen
ensimäistä kasvatusta, niinpä heidän omanakin kasvatuksenansa ja
alituisena tehtävänänsä oli: järjestää meidän sukuamme yhteiskunniksi,
opettaa niille oikeutta ja herättää niitä kauneutta rakastamaan. Tästä
toimesta heidät on kutsuttu pois; heitä ei enää ole olemassa meidän
kannaltamme katsoen, sillä he ovat palanneet takaisin siihen kohtuun,
joka heidät synnytti, moninaisuuden yksiöön, kaiken lähteeseen, kaiken
olevaisen keskukseen: ainoaan, totiseen Jumalaan. Kirottu olkoon se
ajatus, että ne jumalat, joiden polville hurskaat esi-isämme laskivat
rukouksensa, joita he tuskassaan huusivat avukseen ja onnensa päivinä
ylistivät, olivat vain tyhjiä mielikuvituksen tuotteita! Mutta että
he olivat kuolevaisia, siitä oli aavistus jo olemassa hämärässä
muinaisuudessa, ja sille antoi Heesiodos muodon kertoessaan veden
neidon, _naiadin_ lauseen:

    Yhdeksän väkevää miespolvea versovan nähdä
    saa lorusuu varis, seitsenkolmatta kiitävä hirvi,
    kolmen hirven ikää ikä kaarneen, kaarnehen aikaa
    yhdeksän elo Foiniksin, palavan tämän näämme
    kutrikkaat jymy-Zeun somat immet kymmenen kertaa.

Näin Apolloonin pappi puhui, lampun valon lekutellessa hänen
kuihtuneilla kasvoillaan. Hänen vieraansa oli häntä kuunnellut
tarkkaavaisena, vaan ei tahtonut nyt tehdä mitään muistutusta hänen
puheensa johdosta ja siten pidentää keskustelua, ehkä sentähden, että
yötä oli jo pitkältä kulunut ja vanhus tarvitsi lepoa.



NELJÄS LUKU.

Kryysanteus.


Lukija muistanee tämän kertomuksen alusta erään miehen, joka kauniina
aamuhetkenä meni Ateenan torin poikki, kun kaupan vilinä siellä
oli vilkkaimmillaan, ja jota silloin toiset sanoivat rikkaaksi
Kryysanteukseksi, toiset filosofi Kryysanteukseksi, toiset pääpakanaksi
Kryysanteukseksi. Juuri sen miehen lukija nyt näkee esiintyvän
Delfoissa ja häiritsevän viimeisen Apolloonin papin yksinäisyyttä. Nuo
kolme yllämainittua lisäystä hänen nimeensä olivat kaikki oikeutettuja,
viimeksimainittukin. Että Kryysanteus oli Ateenan rikkain mies, se ei
siihen aikaan vallan paljoa merkinnyt; enemmän merkitsi se, että jos
hän olisi vaihtanut Ateenan Tiberin varrella olevaan komeaan Baabeliin
tai sen nuoreen loisteliaaseen kilpailijaan Bosporoksen rannalla,
ja siellä viettänyt semmoista elämää, joka olisi soveltunut yhteen
hänen varojensa ja ajan tapojen kanssa, niin hän olisi tuhlaavaisella
ylellisyydellä voinut voittaa kaikki muut kuin keisarin suosikit
ja kristityt piispat, sillä emme puhu hovista itsestä emmekä sen
loistavasta komeudesta, joka luonnollisesti voitti kaikki, mitä
yksityinen sillä alalla saattoi aikaansaada. Vaan Kryysanteuksessa ei
ollut rahtuakaan sellaista kunnianhimoa. Hän jäi Ateenaansa, eikä syy
siihen ollut tuossa Cæsarin ylpeydessä, jota miellytti enemmän olla
ensimäisenä pienessä kylässä, kuin toisena Roomassa. Ateenassakin moni
hänet voitti komeudessa ja ylellisyydessä.

Mutta mihin sitten Kryysanteus käytti rikkauttaan, kun ei hänen
talossaan näkynyt hitustakaan sitä aasialaista ylellisyyttä, jolla
sen ajan rikkaat itsensä ympäröivät? Jokainen Ateenalainen tiesi
vastata tähän kysymykseen. He tiesivät, että hänen älynsä oli hakenut
tuhansia muita keinoja rahojen hävittämiseen. Hänen tuhlaamisensa
oli aivan omituista laatua. Ateenan seutu oli muinoin ollut kuuluisa
oliivipuistoistaan. Attikan vuorien rinteet olivat silloin olleet
oliivimetsien peitossa; -- tämä kaunis ja hyödyllinen puu oli, kuten
tietty, pyhitetty Pallas Ateenalle. Kryysanteuksen aikana näitä metsiä
oli tuskin enää olemassa, ja Attika oli siten menettänyt parhaimman
tulolähteensä. Kryysanteus tahtoi saada tämän lähteen uudestaan
uhkumaan, ja hän taisteli väsymättä jättiläistaistelua luontoa,
ihmisiä ja ajan oloja vastaan, hankkiakseen alastomalle vuorille
takaisin niiden kaunistuksen, niiden kurjille asukkaille toimeentulon.
Taistelua oli kestänyt kaksikymmentä vuotta, eikä Kryysanteus ollut
vielä väsynyt; hänen ponnistustensa verrattain vähäpätöinen menestys
oli häntä pikemmin kiihottanut kuin masentanut. Maatilukset Ateenan
ympärillä olivat kaupungin itsenäisyyden ja loiston aikana olleet
hyvin korkeassa hinnassa; nyt ne olivat suureksi osaksi autioita.
Kryysanteus osti sellaisia viljelemättömiä tiloja, pani vapaaksi
päästämänsä orjat vuokramiehiksi ja sai ilokseen nähdä viljan
lainehtivan siellä, missä ennen tuskin oli laidunta lampaille. Mutta
tämä ilo oli melkein hänen ainoa maavuokransa, sillä prokonsuli Annæus
Domitius tosin tiesi olevan totta, että "missä ei mitään ole otettavaa,
siellä keisari on menettänyt oikeutensa", vaan teki siitä toiselta
puolen sen oikean johtopäätöksen, että missä jotakin on otettavissa,
siinä keisari ei ole oikeuttaan menettänyt. Hänen menettelynsä tätä
johtopäätöstä käytäntöön sovittaessa oli yhtä johdonmukainen kuin
itse päätelmäkin ja johti kuin ympyrän kehää myöten aina takaisin
lähtökohtaan: ensin mainittuun totuuteen. Yksistään henkiraha teki
keisari Constantiuksen aikana 26 kultakolikkoa. Mitä Kryysanteus siis
saattoi tehdä? Hän tyytyi kohtaloonsa ja lohdutti itseänsä sillä, että
karu, kiviperäinen maa Ateenan ympärillä tuotti vielä laihoja, kun
sitä vastoin ihanassa Campaniassa 400,000 tynnyrinalaa -- kahdeksasosa
maakunnasta! -- oli joutunut autioksi keisarillisten virkamiesten
kiskomisien tähden. Vaan Kryysanteuksen tuhlaus ei rajoittunut
oliivi-istutuksiin eikä maanviljelykseen. Missä vaan torilla tai
kaduilla tapasi Ateenalaisen, joka verhosi puhdasrotuisuuttansa
ryysyisellä manttelilla, hän kysyi tältä tyhjäntoimittajalta: mitä
hyödyllistä osaat toimittaa? Tietenkin Ateenassa oli suuri joukko
retkaleita, joiden jaloa ylpeyttä tämä kysymys loukkasi, vaikka
se oli lausuttu mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa, ja kun he
kaukaa näkivät Kryysanteuksen tulevan, niin he hiipivät, päästäkseen
häntä tapaamasta, johonkin pylväskäytävään, seurustelusaliin tai
parturin luo: vaan monta oli niitäkin, joille vilpitön vastaus hänen
kysymykseensä oli tuottanut hyvän toimeentulon. Kryysanteus ei antanut
kellekään almuja, paitsi vanhuksille ja työhön kykenemättömille --
kristityt moittivat rikasta miestä sellaisesta sydämettömyydestä --
vaan hänellä oli ihmeteltävä kyky nähdä mihin ihmiset kelpasivat ja
käyttää niitä oikeaan paikkaan. Jonakuna päivänä kenties joku Kleoonin
jälkeläinen pääsi Kryysanteuksen avulla nahkurinverstaan omistajaksi;
toisen kerran ehkä joku Hyperboloksen jälkeläinen sai lainaksi rahoja
perustaakseen lampputehtaan. Niinpä elinkeinot, joista muinainen
Ateena oli kuuluisa, rupesivat uudestaan kukoistamaan. Skamboonidain
kaupunginosassa kaikui taas vasaran kalke ase- ja metallitehtaissa.
Kolyttoksessa valmistettiin taas verkoja ja kankaita, Peiraieuksessa
rakennettiin uudestaan laivoja. Kun Kryysanteus oli pannut asian
alkuun, niin liike jatkui itsestään ja kasvoi hänen avuttaan. Ne
summat, jotka hän oli pannut elinkeino-harrastuksen elvyttämiseen,
virtasivat takaisin hänen aulassansa olevaan kassakirstuun. Joskin
siis menestys tässä kohden peitteli hänen tuhlaustansa, niin se jäi
toisissa sitä alastomammaksi. Kryysanteuksella oli pitkän aikaa
ollut se päähänpisto, että tahtoi nähdä kaunotaiteiden elpyvän
uudestaan eloon omassa syntymäkaupungissaan. Feidias ja Parraasios
olivat teoksillaan saaneet aikaan, että taiteilija, oltuansa kansan
silmissä tavallinen käsityöläinen, muuttui Apolloonin innostuttamaksi,
ja semmoisena pyhäksi, kauneuden papiksi. Mutta Hellaan taide oli
sammunut Hellaan vapauden viimeisen loisteen keralla. Niitä, jotka
nyt käyttivät talttaa tai sivellintä, pidettiin, heidän omista
vaatimuksistaan huolimatta, käsityöläisinä -- kivenhakkaajina ja
värintuhrijoina, joita he todellisuudessa olivatkin. Vika oli heissä
itsessään, he kun tekivät taiteen halveksituksi, ja ajassa, joka
antautui taidetta ja sen harjoittajia halveksimaan. Jalosukuinen
nuorukainen ei enää saattanut ottaa käteensä talttaa eikä sivellintä,
vaikka Pallas Ateena itse olisi sen hänelle ojentanut. Pakanat
jumaloivat muinaisia taiteilijoitaan ja halveksivat uusia; kristityt
vihasivat sekä vanhoja että uusia. Asiain näin ollen se tehtävä,
johon Kryysanteus oli ryhtynyt, oli sangen vaikea. Siksipä koe
ei ollenkaan onnistunut, jos nimittäin otaksuu, että tarkoitus
ei ollut hävittää rahoja, vaan auttaa taidetta jaloilleen. Ne
maalaukset, jotka Kryysanteus oli ostanut nuorilta taiteilijoilta
ja auliisti maksanut, kaunistivat nyt hänen arentimiestensä seiniä;
ne kuvapatsaat, jotka sama kiihko oli pakottanut hänet itselleen
hankkimaan, oli kaikkityyni viety hänen maataloonsa ja asetettu
lehtoon, jossa kypressien varjot peittivät niiden hempeitä ja okaiset
ruusupensaat niitä vartioitsivat. Paha kyllä emme vieläkään ole
lopettaneet Ateenan arkontin rahantuhlaus-hullutusten luetteloa.
Meidän täytyy lisätä, että hän rakasti kirjallisuutta. Hänellä
itsellään oli kirjatehdas, josta maailmaan levitettiin niin hyvin
vanhojen klassillisten kirjailijoiden, kuin myöskin useitten uusien,
niinkuin Hierokleen, Porfyrioksen ja Iamblikoksen teoksia. Vähän
aikaa sitte hän oli kirjankustantajana kärsinyt suuren tappion, kun
näet keisari Constantius oli käskenyt polttamaan kaikki Porfyrioksen
teokset. Porfyrios oli nimittäin kirjoittanut kristinuskoa vastaan
-- Hierokles ja Iamblikos samoin. Yksistään sellaisten kirjojen
levittäminen riitti hankkimaan Kryysanteukselle pääpakanan lisänimen,
jolla Ateenan kristityt häntä kutsuivat, vaan josta hän ei vähääkään
ottanut loukkautuakseen. Sukua tämmöiselle kirjallisuuden suosimiselle
oli hänen rakkautensa teatteria kohtaan. Nuoruudessaan hän oli uhrannut
summia, joita emme julkea mainitakaan, antaakseen vain Ateenalaisten
vielä kerran katsella Sofokleen murhenäytelmää esitettynä muinaisella
loistolla. Hän itse oli palkannut näyttelijät ja hankkinut loistavat
näyttämölaitteet, hän itse oli harjoittanut köörit, joiden jäseniksi
Ateena hänen kehotuksestaan oli antanut parhaimman nuorisonsa. Kaupunki
lahjoittikin hänelle laakeriseppeleen ja teetti hänen kuvapatsaansa.
Vaan jälkimäinen oli taideteoksena arvoton olemaan muinaisajan
koraagien kuvapatsaiden rinnalla, ja laakeriseppele -- oliko se niin
suurten uhrausten arvoinen? Jätämme kysymyksen sikseen ja jatkamme
säälimättömällä ankaruudella arkontin heikkouksien luetteloa. Hänen
teatterirakkautensa ei rajoittunut murhenäytelmän rajoihin: se pani
joskus koturnin syrjään ja liehui huvinäytelmänkin alalle. Kryysanteus
oli löytänyt nuoren komediojen kirjailijan, ainoan lahjakkaan koko
Ateenassa. Kryysanteus häntä rohkaisi ja hankki hänelle tilaisuuden
saada huvinäytelmänsä esitetyiksi. Ne saivat katsojia tuhansittain.
Alussa ne olivat viattomia tai tekivät korkeintaan naamioituja,
hullunkurisia hyökkäyksiä prokonsulia Annæus Domitiusta vastaan. Vaan
kirjailijan rohkeus kasvoi hänen menestyksensä keralla. Kryysanteus
oli Pergamonissa vanhan filosofian opettajansa Aidesioksen vieraana,
kun hänen suosikkinsa viidentuhannen Ateenalaisen myrskyisten
riemuhuutojen kaikuessa saattoi näyttämölle ilvenäytelmän, jossa
karkein piirtein tehtiin pilaa keisari Constantinuksen alkuun panemista
ja hänen poikansa Constantiuksen jatkamista käännytyspuuhista, jotka
kohdistuivat sielujen ostamiseen pakanuudesta, juhlahameen ja 20
kultakolikon hinnalla kappaleelta. Seuraavana päivänä esitettiin
toinen saman kirjailijan sepittämä huvinäytelmä, joka kuvasi, kuinka
kristityt piispat suurin joukoin liehuivat uupumatta Europan ja
Aasian maanteitä pitkin, toisesta niin sanotusta kirkolliskokouksesta
toiseen, aivan hävittäen kyytilaitosta, etsiessään ainoata autuaaksi
tekevää uskoa. Petros, Ateenan piispa, lähetti heti patriarkka
Makedoniokselle Konstantinopoliin kertomuksen tapauksesta, ilmoittaen
Kryysanteuksen tuon rohkean vallattomuuden alkuunpanijaksi. Tällä
ei ollut aavistustakaan koko selkkauksesta, ennenkuin oli tullut
Ateenaan takaisin; hän paheksi kumpaakin huvinäytelmää, heti kun
oli saanut tietää niiden sisällyksen, -- ei oman turvallisuutensa
tähden eikä niiden kristinuskoa vastustavan hengen vuoksi, vaan koska
häntä inhotti nähdä asioita, jotka häntä surettivat, käsiteltävän
pilkalla ja pintapuolisella kevytmielisyydellä. Hänen luonteessaan
oli paljo roomalaista arvokkaisuutta, tuota _honestum_ ja _decorum_,
joka ei tahdo alentua pilkkaan; vaan Kryysanteuksen luonteessa se
oli yhtyneenä helleeniläiseen miellyttävyyteen ja johtui hänen
rajattomasta henkisen kauneuden ihailustaan. Seuraus hänen suosikkinsa,
huvinäytelmänkirjoittajan, kevytmielisyydestä tuntui koko roomalaisessa
maailmassa; tuli näet käskykirje, jossa julistettiin kaikki teatterit
suljetuiksi. Kryysanteus itse sai hämmästyksekseen keisarilta kirjeen,
joka oli samalla varoituksena ja suosionosotuksena. Dominus Augustus
alentui Ateenan kansalaiselle selittämään ankaraa käskyänsä ja kutsui
häntä hoviinsa Konstantinopoliin. "Makedonios", kirjoitti keisari
muun muassa, "haluaa hartaasti sinua nähdä. Hän tahtoo väitellä
sinun kanssasi, niinkuin toinen filosofi väittelee toisen kanssa, ja
toivoo saavansa sinut kääntymään". -- Kryysanteus vastasi keisarin
suosionosotukseen sanoilla, jotka ilmaisivat syvää, mutta kylmänlaista
kunnioitusta, eikä tullut, ja salli selittää poisjäämistänsä vaikka
pelkona, ikään kuin olisi muka välttänyt Makedonioksen valtaavaa
kaunopuheisuutta.

Kun tekee selkoa siitä tavasta, jolla Kryysanteus käytti rikkauttansa,
ei saa unohtaa, kuinka suurella auliudella hän piti huolta uhrien
komeudesta ja muista vanhan kansallisen uskonnon pyhistä menoista,
eikä myöskään, mitä huolta hän piti kouluista ja voimistelusaleista.
Kryysanteuksen ansio ehkä oli, että nuoriso ei vielä tykkänään ollut
hyljännyt näitä jälkimäisiä. Kun hän kulki Heeroodes Attikoksen
ylellisten termein (kylpylaitosten) läpi, oli hänen paljas olentonsa
elävä nuhde nuorisolle, joka täällä antautui lämpimien kylpyjen
veltostuttaviin nautintoihin, ja monesta nuorukaisesta, joka oli saanut
nauttia hänen hyväntahtoisuuttaan, tuntui vastenmieliseltä kun tuo
ankara viisaudenopettaja äkkiarvaamatta tapasi hänet siellä.

Kun kaikkeen tähän lisäämme sen toimeliaisuuden, jota häneltä kaupungin
ensimäisenä virkamiehenä vaadittiin, niin voisi luulla, että niin
moniin käytännöllisiin toimiin antautuneella miehellä ei olisi ollut
aikaa eikä halua filosofisiin tutkimuksiin ja tieteelliseen toimintaan.
On olemassa ihmisiä, joilla aina on ajan puute ja jotka eivät koskaan
saa mitään aikaan. On toinen laji ihmisiä, joiden aika riittää
kaikkeen ja joilla ei koskaan ole mitään kiirettä. Näitä jälkimäisiä
oli Kryysanteus. Kun nyt olemme oppineet tuntemaan hänen ulkonaisen
toimekkaisuutensa, niin mahtaapa ihmetyttää se seikka, että Kryysanteus
perusluonteeltaan ei ollut käytännöllinen, vaan sisäänpäin kääntynyt,
tutkimuksiin luotu, jopa haaveksivainenkin henki. Suuren omaisuutensa
hän peri nuorukaisena, istuessaan vielä uusiplatoonilaisen Aidesioksen
jalkojen juuressa Akadeemian poppelipuiden alla. Vastenmielisesti
hän vähensi tutkimukselle määrätyt tuntinsa täyttääksensä ne uudet
velvollisuudet, joihin hän katsoi uuden asemansa hänen saattaneen.
Vaan vastenmielisyys haihtui pian. Hän huomasi, että kullallansa
saattoi panna toimeen paljon hyvää ja suurta, toteuttaa paljon, jota
hän mitä hartaimmin oli toivonut siitä alkaen, kun poikana ensin oli
havainnut erotuksen muinaisuuden ja nykyisyyden välillä ja vertaus
oli täyttänyt hänen sielunsa katkeruudella. Hänen käytännöllinen
toimensa täydensi hänen sielunsa sopusoinnoksen. Hän saavutti sillä
monta suloista tyytyväisyyden hetkeä, ja vaihtelevaisuutensa kautta se
tuotti lisää jäntevyyttä hänen aatteellisiin tutkimuksiinsa. Hän piti
ulkonaista tointaan pyhänä, papillisena kutsumuksena, jonka tarkoitus
oli toteuttaa ihmiselämässä se, mikä on kaunista. Hän piti sitä
sielun koetuskeinona, joka salli sielun, jos se oli päässyt voitolle
koetuksessa, päästä puhdistettuna lopulliseen määräänsä: lepoon
Jumalassa. Se myöskin osaltaan auttoi parantamaan niitä haavoja, joita
kohtalo iski hänen perheonneensa. Hän oli kuoleman kautta kadottanut
rakastetun puolison ja salaperäisen tapauksen kautta ainoan poikansa.
Tämä oli kahden vuoden vanhana kadonnut kahden kristityn keralla, jotka
olivat Kryysanteuksen palvelusväkeä. Se oli tapahtunut kuusitoista
vuotta sitten. Hänen ainoa lapsensa oli nyt kaksikymmenvuotias
tyttärensä Hermione. Tämä oli hänen ilonsa ja ylpeytensä, hänen
auttajansa hänen töissään, hänen lohduttajansa synkkinä hetkinä. Hän
oli itse innokkaasti antautunut tyttärensä kasvatukseen, ja siitä
juuri tytön neitsyeellinen sielu ehkä sai sen miehevän totisuuden
vivahduksen, joka hänessä oli huomattavana. Olisipa luullut näkevänsä
tyynen, miellyttävän muinaiskuvan, kun astuessaan arkontin aulaan olisi
nähnyt pylvästen, marmorikuvien ja kukka-astiain ympäröiminä arkontin
tyttärineen: syvämietteisen, majesteetillisen miehen kumartuneena
tyttärensä yli, käsi hänen kaulallaan, tutkistelevan jotain
rakennus- tai istutuskuviota, jota tyttö piirustuspuikko kädessä hänelle
näytti, tai kuuntelevan vertauskuvallista selitystä, jonka tyttö oli
sommitellut jostain pyhästä jumaluustarinasta. Sillä tyttö, kuten
isäkin, harrasti innokkaasti isien uskoa, ja filosofin tytär rakasti
ajatusleikkejä, jotka filosofiaan olivat samassa suhteessa kuin
runoilijan selitys kukan luonteesta tiedemiehen selitykseen.

Aidesioksen jälkeen, joka aikaisin lähti Ateenasta, tuli
Kryysanteuksesta "kultainen rengas platoonilaisuuden ketjuun".
Kryysanteus luennoitsi joka päivä Akadeemian puutarhassa, ja hänellä
oli vielä jokseenkin suuri joukko oppilaita, osaksi Ateenalaisia osaksi
muukalaisia eri maailman osista. Hänen filosofinen järjestelmänsä,
joka oli paljon jättänyt pois Iamblikoksen teuurgisista lisäyksistä,
lähestyi taas Plootiinosta, vaan suunnitti tämän ajatusjuoksun myöskin
ulkomaailman puoleen, siis suuntaan, joka muutoin oli vierasta
uusiplatoonisuudelle ja näennäisessä ristiriidassa sen hengen kanssa.
Kryysanteus itse näytti tunnustavan tämän ristiriitaisuuden, sillä hän
lausui usein: -- kun tulen kuudenkymmenen vanhaksi, niin aion sulkeutua
omaan itseeni ja vaipua Jumalan katselemiseen.

Kryysanteuksen filosofista järjestelmää ei löydy mistään kirjasta,
sillä hän ei koskaan julkaissut sen erityiskohtia kirjallisena
kokonaisuutena. Vaan hänen opistaan ja opetuksestaan kasvoi
maailmanhistoriallinen hedelmä; yksi hänen oppilaitansa oli -- Julianus.

Julianus oli kahtena elämänsä jaksona nauttinut hänen opetustaan. Vanha
filosofi Aidesios oli kerran kirjoittanut Kryysanteukselle:

"Jätä Ateenasi ja tule luoksemme! Ei mikään saa estää sinua pyyntöäni
täyttämästä! Itse olen liian vanha, ja minun maaperäni on menettänyt
tuotantovoimansa, vaan sinun maahasi tahdon kylvää jalon siemenen,
joka on sukeutuva puuksi ja varjostava koko maan. Suuresti kummastuin,
kun tänään astui kynnykseni ylitse nuori Julianus. Sinä tiedät,
kuinka häntä hänen oman isänsä murhaaja on kasvattanut. Nikomeedeian
piispa Eusebios ei ole tahtonut tehdä hänestä eikä hänen veljestään
ruhtinaita, cæsareja ja sankareja, ei ihmisiäkään, vaan kristillisiä
pyhimyksiä. Macillumin linnan muurit, joiden sisällä nuo lapsiraukat
ovat viettäneet elämänsä, antoivat hänen ponnistuksilleen tukea.
Ja kukapa olisi muuta uskonut, kuin että ne olisivat menestyneet?
Polvistuivathan Julianus ja Gallus munkkien edessä, suutelivat
erakkojen ryysyjä ja lukivat evankeliumia kristitylle seurakunnalle
Nikomeedeian isossa kirkossa! No niin, Gallus on se, miksi häntä
tahdottiin tehdäkin. Hän on kristitty -- samaa laatua kuin Constantius
ja Constantinus. Vaan kun Julianus tänään astui minun kattoni alle,
niin hän syleili minua kyyneleet silmissä ja sanoi ikävöineensä minua,
sillä minun nimeni oli Macillumin muurien läpi tunkeutunut hänen
korviinsa. Hän otti kirjastostani esiin kirjan toisensa perästä ja
lausui ihastuksissaan niiden kirjoittajain nimet. En häntä alussa
ymmärtänyt. Sinä tiedät, että Eusebios auttoi keisaria, kun tämä
hävitti sukuaan säästäen ainoastaan nämät lapset. Vaan minä luulin,
että Julianus ei tietänyt Eusebioksen rikollisuudesta. Niin ei ollut
laita. Sen sain nähdä, kun Julianus tarttui käteeni ja sanoi: 'Minä
vihaan kristittyjä. Hän, joka minulle opettaa heidän uskontoaan, lemuaa
minun isäni vereltä. Minä heitän nyt sinun jalkoihisi sen naamarin,
joka on peittänyt inhoani häntä ja heitä kaikkia kohtaan. Hän tahtoi
pakottaa minun sieluni niihin kaavoihin, joilla hän ja hänenlaisensa
maailmaa kahlehtivat. Nyt olen vapaa. Aidesios, minä tunnen nuo papit,
jotka kirkonkokouksissaan määräävät, milloin milläkin tavalla, mitä
kristittyjen tulee uskoa. Heidän joukkonsa on hirmuinen, se on koottu
murhamiehistä, juonittelijoista, ulkokullatuista ja pölkkypäistä. He
raatelevat maailmaa ja toisiaan saivartaessaan sanoja, joissa ei ole
mitään ajatusta, vaan juuri sitä, jossa he kaikki ovat yksimielisiä,
inhoan kaikkein enimmin: he kaikki julistavat pannaan järjen vapauden,
he kaikki opettavat, että hallitsijan valta ja kansan orjuus ovat
Jumalan asettamia. Vapaus on lakannut olemasta todellisuudessa, vaan
nämä ihmiset karkoittavat sen ajatuksestakin. Aidesios, nyt voin oman
mieleni mukaan käyttää aikaani. Rakastan isieni uskoa ja tasavallan
mainehikkaita muistoja. Tahdotko opettaa minulle Platoonin viisautta
ja jumalaistarujen merkitystä? Tahdotko olla minulle isänä, koska
olen orpo?' -- Näin Julianus puhui. Hän jäi iltaan saakka talooni.
Hänellä on tulinen sielu, vaan sen tuli palaa tasaisella liekillä, joka
lupaa pysyväisyyttä. Hän on nuorukainen täynnä suuria voimia. Hänen
luonteensa on lempeä, rakastettava ja iloinen, mutta hänen kohtalonsa
on siihen sekoittanut vieraita aineksia. Tule hänen luokseen,
Kryysanteus, ja puhdista hänen sielunsa vihasta ja katkeruudesta! Opeta
häntä unohtamaan, mitä hän on kärsinyt, vaan rakastamaan ymmärryksellä
ja sydämellä, mitä hän nyt rakastaa ainoastaan sydämellä! Minä en sovi
hänelle. Minä voisin turmella näin ihanan työn, jos minä vapisevilla
käsilläni siihen ryhtyisin. Ikä on tehnyt minun kieleni kylmäksi ja
voimattomaksi. Vaan hänelle täytyy puhua tulikielellä. Eikö hänen,
joka rakastaa totuutta, tule sitä kuulla sen voittovoimassa? Eikö
niitä muistoja, joita hän rakastaa, pidä elvytettämän hänessä niiden
koko ihanuuteen? Voi minua, jos vanhuuteni viileys tukehduttaisi
hänen tulensa! Ei, minä en enää sovi hänelle. Sinun täytyy tulla, oma
Kryysanteukseni, ja luoda Julianuksessa tulevaisuuden. Olen sanonut
Julianukselle jättäväni hänet sinulle, ja me molemmin odotamme sinua
tulevaksi".

Kryysanteus totteli kutsumusta. Hän saapui Efesokseen, jossa Julianus
silloin keisarin käskystä oleskeli. Vakoilijat pitivät silmällä nuoren
ruhtinaan askeleita. Keisari piti urkkijoita hänen ympärillään, ja
Eusebios piti vaarin, ettei oppilaansa joutuisi uusiplatoonilaisten
filosofien seuraan. Kaksi näistä, -- kaunopuheliaisuutensa ja puhtaan
elämänsä maineen tähden kaikkein vaarallisimmat -- Maksimos ja
Libanios oli karkoitettu Efesoksesta. Julianus ja Kryysanteus voivat
sentähden ainoastaan salaa ja öisin tavata toisiansa. Vaan sitä
vastustamattomammin nämät yhtymiset vetivät nuorukaisen puoleensa.
Hän vertasi Eusebiosta, Constantiuksen pahaa henkeä, hovijuonien
ja kirkkoriitojen sielua, jonka käsistä tihkui verta ja kielestä
ulkokultaisuuden hunajaa, hän vertasi tätä kristinuskon opettajaansa
pakanalliseen filosofiin, jonka olennosta kirkkaasti kuvastui henki,
joka tutkimuksissaan ja elämässään sulosopuisesti pyrki kauneuden ja
totuuden alkulähteelle. Se ilma, jota hän hengitti Kryysanteuksen
läheisyydessä, hurmasi hänet: se oli mainehikkaiden muistojen,
runouden, filosofian ja mystiikan henki. Hän löysi täältä omat
ajatuksensa, mutta ei hajanaisina ajatuksina, vaan välttämättöminä
jäseninä järjen temppelirakennuksessa: hän taisi nähdä alustan,
johon ne nojautuivat, arkitravin (emäpalkin), jota ne kannattelivat.
Kryysanteus opetti nuorukaista halveksimaan hekumaa ja näkemään ilolla
kuolevaisuudessaan korkeamman olemisen ehdon. Julianus oli yhtaikaa
teräväjärkinen ja haaveksivainen. Molemmat nämä puolet yhdistyivät
myös uusiplatoonilaisessa filosofiassa -- antiikkisen Tutkimuksen
viimeisessä titaanisessa ponnistuksessa taivaan valloittamiseksi.
Kaikki yhdistyi enentääkseen Julianuksen ihastusta: opettajan
persoonallisuus, opin luonne, joka kuljetti dialektiikan kirkkaudesta,
läpi mystiikan hurmaavan puolihämärän, teuurgian aavehikkaasen
pimeyteen, vieläpä se tapakin, jolla oppia esitettiin, se kun tahtoi
vakuuttaa ainoastaan oman voimansa kautta. Ahkerasti he pitivät
salaisia yhtymisiään kolme kuukautta. Sen jälkeen Kryysanteus palasi
Ateenaan, jättäen jälkeensä oppilaansa sydämeen katoamattomia
kunnioituksen ja rakkauden tunteita.

Kaksi vuotta sen jälkeen tapahtui, että Gallus, joka Constantiukselta
oli saanut Cæsarin arvon, joutui suosijansa hurjan epäluulon uhriksi ja
siten yhtyi sukulaishekatombiin, jonka tämä oli teurastuttanut. Gallus
oli ponnistellut voimiaan lyhyellä hallitusajallaan saavuttaakseen
Caligulan ja Neron arvoisen maineen. Hänen veljensä Julianus, joka
oli pysynyt kokonaan erillään valtioasioista, pelastui ainoastaan
Constantiuksen puolison rukouksien vuoksi ja lähetettiin hovista
Ateenaan. Salaisella ilolla hän otti tämän maanpakotuomion vastaan.
Ateenassa hän asui Kryysanteuksen kodissa ja oli toisen kerran hänen
oppilaanansa. Kuusi kuukautta, Julianuksen elämän onnellisimmat,
hän oli viettänyt viisauden jumalattaren kaupungissa ja Akadeemian
lehdossa, kun keisarillinen käsky pakotti hänet palaamaan hoviin,
joka silloin oleskeli Milanossa. Sen jälkeen Kryysanteus ei ollut
nähnyt rakastettua oppilastaan, vaan hänen urotekojensa jyrinä
täytti pian maailman. Julianuksen johdolla Gallian legionat olivat
voittaneet allemannilaiset barbarit useissa verisissä taisteluissa.
Constantius oli ruvennut kadehtimaan hänen kunniaansa. Turhaan
hovilaiset laskivat pilaa "partaisesta apinasta, joka oli oppinut
sotataitoa Kryysanteukselta Ateenan puutarhoissa". Uudet sankarityöt
saivat pilkkaajat vaikenemaan. Strassburgin taistelukentällä polvistui
seitsemän germaanilaista kuningasta ja kymmenen ruhtinasta voittajansa,
tuon partaisen filosofin eteen. Muutamien päivien perästä sama
filosofi voitti Frankkien kuninkaan ja pelasti siksi kertaa Gallian
heidän hurjien joukkojensa tulvasta. Kahtena seuraavana vuonna
huhu kertoi tuon tuostakin uusista voitoista, jotka Julianus oli
saavuttanut barbarien oman maan sydämessä. Silloinpa Constantiuksen
kateuden ja epäluulojen mitta oli kukkurallaan. Hän päätti riistää
nuorelta sankarilta hänen sotajoukkonsa ja Gallialta sen puolustajan.
Julianuksen legionat saivat käskyn marssia -- Persiaan! Koko Gallia
päästi kuin yhdestä suusta tuskan huudon, sillä barbarit ryntäilivät
taas sen rajoja vastaan, ja keisarin käsky riisti siltä sen tuen ja
turvan. Legionat nostivat kapinan ja huusivat rakastetun sotaherransa
keisariksi. Historia, näiden päivien tapauksia kertoessaan, jättää
Julianuksen puhtaaksi jokaisesta tahrasta. Constantius hylkäsi
kaikki sovinnonpyynnöt. Kun meidän kertomuksemme alkaa, Julianus on
harvalukuisten, vaan voitollisten joukkojensa etunenässä matkalla
Konstantinopolia vastaan. Constantius kokoo itämaiden kaikki sotavoimat
uhatun valtaistuimensa ympärille. Lähestyvä sota ei ole ainoastaan
sota Julianuksen ja Constantiuksen välillä. Siinä on paljon enempi.
Maailmaa vapisuttavat toivo ja pelko. Julianus on jättänyt kohtalonsa
"kuolemattomien jumalien huostaan". Hän on julkisesti luopunut
kristinuskosta. Se kylvö, jonka Kryysanteus kylvi, on noussut oraalle.
Sota on muinaisajan sivistyksen ja kristinuskon välillä. Kaksi
aikakautta ryntää toinen toistansa vastaan aseet käsissä.

Ja kysymys, johon Kryysanteus tahtoo oraakelilta saada vastauksen,
kuuluu: _Kumpi voittaa, Julianusko vai Constantius?_



VIIDES LUKU.

Hermionen yö temppelissä.


Kolkko päivä seurasi sitä, jona Ateenalainen tyttärineen saapui
Delfoihin. Taivas oli pilvistä raskas. Iltapuolella satoi rankasti, ja
Korintolaisesta lahdesta töytäisi etelätuuli laaksoon, joka, aukeana
mereen päin ja pohjoista kohden aina kapeammaksi käyden, puserti
tuulenpuuskat seiniensä väliin, kunnes kohtisuora vuorimuuri sulki
niiltä tien ja pakotti ne taistelemaan perässä tunkevia seuraajia
vastaan. Täten luotuna tuulten temmellyspaikaksi Delfoin seutu on
kuuluisa niistä myrskyistä, jotka usein syksyisin ja talvisin siellä
raivoavat. Sellainen myrsky, kertovat tarinat, tuhosi kerran lauman
gallialaisia barbareja, jonka sinne oli houkutellut temppelin laajalta
kuuluisat aarteet.

Oraakelitemppeli kohosi kallioportaalla, jota korkeat vaarat suojelivat
etelätuulilta. Sinne, ulkopuolelle taistelun pahinta melskettä, kuului
vaan sen raivokas jyminä, kun tuulet painiskelivat vuoriseinämien
välillä ja ryntäilivät niihin ahtaisiin soliin, joiden kautta pääsivät
ulos jyrkänteiden ahdingoista.

Tällainen oli ilta, kun Hermione, päätettyään puhdistusmenot, astui
isänsä taluttamana Apolloonin temppeliin viettääksensä siellä yönsä.
Hänellä oli päässään laakeriseppele ja yllään pyytolaisen naispapin
puku.

Kryysanteus tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan. Hän seisahtui ja
sanoi: -- kääntykäämme takaisin!

Hän kuunteli tuulen vinkunaa ja toisti: -- kääntykäämme! Hermione
katsahti ylös iltapimeän ympäröimää temppelin pylväsriviä kohden,
jonka ylitse kiitävien pilvien jättiläisvarjot kiiriskelivät. Hän oli
kahdella päällä. Vaan kun Kryysanteus pani kätensä hänen vyötäisilleen
ja teki liikkeen palatakseen Heerakleoonin asuntoon, voimistui tytön
sydämessä se hartaudentunne, joka päivän hurskaudenharjoituksista ja
rukouksista oli jäänyt hänen poveensa, ja muistamalla miksi olivat
tulleet tyttö voitti heräämäisillään olevan pelon tunteen. Hän vastasi:

-- Lähestymmehän valon jumalaa, joka rakastaa ihmisiä. Ja valvothan
sinä, isä, tämän yön, ajattelet minua ja tulet aamun sarastaessa minua
noutamaan? Tehkäämme kuten olemme päättäneet! Kun olen voittanut
outojen olojen vaikutuksen, olen levollinen.

He jatkoivat matkaansa. Tuuli liehutteli Hermionen kiharoita, kun
hän käsi kädessä isänsä kanssa nousi temppelin portaille ja asteli
doorilaisilla pylväsriveillä koristetun etusuojaman lävitse. Siellä
pilkoitteli heitä vastaan himmeä valo puoleksi avonaisesta ovesta, joka
vei pyhän huoneen sisäosiin.

Helleeniläisen temppelin _naaos_ -- etusuojaman takana oleva sali,
rakennuksen keskikohta, jossa jumalan kuvapatsas seisoi -- oli aina
ikkunattomilla muureilla ympäröitynä, ja useimmiten katollinenkin,
varsinkin missä uskonnollisilla menoilla, niinkuin täälläkin, oli
salaperäinen luonne. Huoneen ainoana aukkona oli siis ovi, joka aina
antoi itään, jotta sen kautta nousevan auringon säteet pääsisivät
sisään etusuojaman pylväitten välistä. Missä ei tahdottu sitä
salaperäistä hämärää, joka soveltui hyvin sellaiseen paikkaan, siellä
paloi yöt päivät jumalan tai jumalattaren alttarilla korkeilla
jalustoilla seisovat lamput.

Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella
ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa
vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian
vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen
maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin
laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää
ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten
ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun
himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää
lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat
pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat
katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat
niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.

Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa
peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti,
sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen
mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana,
jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä
hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten
höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä
raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon
oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi
viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan
takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja
kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti
huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että
pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin
syliinsä ja sulki silmänsä.

Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli
oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.

Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin
sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku
inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua,
ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin
todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli
henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin
eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden
tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman
yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä.
Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman
etäällä -- ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä.
Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme
ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa?
Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä.
Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi.
Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä.
Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan
aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella,
järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä
ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen.
Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden
kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista,
kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut
erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä,
pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva,
jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota
ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota
silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja
katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden
kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen,
maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen
ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla
tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen
voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi,
sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön
näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat
totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle;
muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen
toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi
onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen
aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.

Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui
uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen
rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta.
Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän
muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia
läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä
suippokaaria.

Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan
yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian
kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja
pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti
ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille
mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden
meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen,
maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada
tietää.

Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista
ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien
hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi,
haltijoissa olo itse -- kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät
henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on
vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja
ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta
mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman
ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin,
aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin
olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos,
Iamblikos ja Kryysanteus![11]

_Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut
veljeni on?_ Näiden kysymyksien kehään -- jälkimäinen oli tytön
sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä --
koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi
astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan
juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin
hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina
kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei
tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan.
Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät
pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen
silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione
ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää
kuvausvoimaa taintumaan.

Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin
perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka
katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat,
jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen
ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen
luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys
itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti
vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän
vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle,
että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään
terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa.
Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi
jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen
pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan.
Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut
liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa,
suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli
naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan
hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin
askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja
ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja
ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä.
(Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut
tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai
hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja
jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin
puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin
rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.

Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta,
vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten
ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä.
Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja
läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin
kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta
kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti
seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka
käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se
ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä
joskus valekuolemassa.

Ensimäinen tunne, joka tuntui tahdon lopullisen voiton jälkeen, oli
tuskallinen. Hermionesta tuntui kuin rautarengas olisi pusertanut hänen
päätänsä kokoon. Vaan tuska haihtui silmänräpäyksessä ja sen jälkeen
tuli ihmeellinen värileikki. Aivot olivat muuttuneet tulta purkavaksi
suihkulähteeksi, joka syöksi ilmaan häikäiseviä tähtivirtoja, joissa
kaikki värit sulivat yhteen tai seurasivat salaman nopeudella toisiaan.
Vähitellen värileikki hälveni ja sijaan jäi tuskallinen pimeys. Tätä
kesti kauan, vaan sen läpi tunkeutui viimein vieno hohde sydänalan
seuduilta. Ajatuksia ja tunteita virtaili pimentyneistä, kumeasti
työskentelevistä aivoista alas tähän kohtaan, ja kun tietoisuus oli
sinne kokoontunut, niin sen rajat laajenivat kokonaisen maailman yli.

Hermione oli leijailevinansa auteren kannattamana läpi äärettömien
avaruuksien. Taivas kaareili sinisenä ja puhtaana hänen ympärillään,
ilma, jota hän hengitti, oli juovuttavaa. Auer laskeutui ja jätti
hänet smaragdinvihreille niityille. Kallioita, joiden huipuilla lepäsi
valoisia pilvenhattaroita, kohosi maiseman perässä. Niiden välistä
syöksyi vesiputous alas virtaan, joka leveänä ja mahtavana juoksi
laakson läpi. Kaikilla esineillä, kaukaisimmillakin, oli kirkkaat
rajaviivat. Virrassa kiikkui vene, joka lähestyi kiireesti. Siinä istui
nuorukainen nojallaan laidan yli ja katseli alas veteen. Hermione
katseli hänen kasvojansa ja hänen sydämensä tunsi rakastetun veljen.

Hän tahtoi huutaa hänelle, vaan ääni kuoleutui soinnuttomaksi,
ikäänkuin ilma olisi täällä ollut liian hienoa kannattaakseen
inhimillisen sanan painoa. Hän tahtoi ojentaa käsivartensa veljeä
kohden, vaan ei voinut. Olipa kuin tämä hyödytön ponnistus olisi
vaikuttanut häntä ympäröiviin kuviin.

Värit vaalenivat, esineet sulivat sumuiksi.

Filippos, missä olet? Oi tule, tule isäsi ja siskosi luo!

Tämä rukousko muutti paikan toiseksi? Sumuista ilmaantui Ateenan
Tripodikatu. Hermione oli isänsä talon edustalla. Kadulla vilisi
ihmisiä. Hän tähysteli ihmisjoukosta veljeänsä. Joku aavistus sanoi
hänen olevan tulossa. Silloin hän näki jonon kristittyjä pappeja.
Etupäässä ratsasti Ateenan piispa muulilla. Tämä mies vaikutti
unimaailmassa niinkuin todellisessakin vastenmielisesti Kryysanteuksen
tyttäreen, ja huolimatta kauemmin häntä katsella, hän kääntyi ja
astui sisään. Vaan kuljettuansa eteisen läpi, hän ei tullutkaan
tuttuun saliin -- hän näki keltaisen hiekkatasangon, joka ulottui
taivaanrantaan asti. Aurinko paahtoi sietämättömän helteisesti. Aivan
lähellä tyttöä oli maassa purppuramantteli, jonka poimuista saattoi
arvata sen alla olevan ruumiin, ja manttelin vieressä oli valtikka
puoleksi hiekkaan hautautuneena. Matkan päässä näkyi ratsumiesjoukko
nelistävän tiehensä nopeilla hevosilla. Heillä oli korkeat päähineet ja
rengasrautapaidat, ja jousi riippui heidän olkapäillään.

Tämäkin näky haihtui sumuihin. Niiden seasta Hermione kuuli kolinaa ja
meluavia ääniä, jotka häntä pelästyttivät ja palauttivat lähemmäksi
todellisuutta. Hän näki itsensä taas Pyytian kolmijalalla. Apolloonin
kuva kumartui alas ja sulki hänet kylmiin käsivarsiinsa. Vaan kuvan
kasvot eivät olleet enää entiset; ne olivat erään nuorukaisen, jonka
Hermione jo kauan oli tahtonut unohtaa.

-- Karmides! huusi hän ja hypähti pystyyn istuimelta. Hänen silmänsä
aukenivat. Kaikki oli entisellään. Mutta olikohan tuo kaikua hänen
jättämästään maailmasta? -- temppeliportin edustalta kuului jyskettä,
johon sekautui ihmisääniä. Myrskyköhän se tuolla ulkona noin kohisi?
Ei, ovea tärisyttivät raskaat, määrämittaiset iskut, äänet puhuivat
toisella tavalla kuin tuuli. Hermione kuunteli, pyyhkäisi kädellään
otsaansa, kiharoitaan, pukuaan. Hän huomasi laakeriseppeleensä viruvan
jaloissaan. Hän vakuutti itselleen, ettei uneksinut. Pelästys teki
hänessä päätöksen: hän riensi huoneen perälle ja kätkeytyi sinne
alttarin taakse. Ovi aukeni, useita olentoja astui sisään. Hermione
näki sen ja painoi kätensä aaltoilevaa rintaansa vasten.

-- Joudu mies! Sisään vain! He, luulenpa, että olet pimeänarka, kuului
ääni sanovan ensimäisen takana, joka aristellen astui sisään lyhty
kädessä.

-- Täällä palaa lamppu, täällä palaa suitsutusta, jatkoi sama ääni.
Puhuja astui erään seuralaisensa sivulla muutaman askeleen ovelta, ja
useita muita kokoontui sen suulle.

-- Salli minun ilmoittaa, vastasi seuralainen, -- että täällä taitaa
vielä elää eräs vanha pappi. -- Hän se luultavasti, noudattaen vanhoja
tapoja...

-- No niin. Sytytä soihtu! Perkeleenpesässä on hämärä. Enemmän valoa!

Heti tämän käskyn jälkeen pihkasoihdun punainen, savuava ja loimottava
loiste lisäsi valaistusta.

Alttari, jonka taakse Hermione oli paennut, oli pylvään varjossa.
Sanomattomassa tuskassa tyttö tuijotti edessään tapahtuvaan
kohtaukseen. Vieraat miehet olivat kaikki aseellisia ja heidän päänsä
verhosi vaipan pussikaulus. Kun jonkun vaippa avautui, kimalsi sen
alta miekankahva soihdun valossa. Hän, joka äsken oli puhunut, oli
nähtävästi ylhäisin. Hän oli keskikokoinen, hänen liikkeensä kiivaat ja
komentavaiset. Hänen kasvonsa ja aseensa olivat vaipan peitossa.

-- Hah, hah! hän nauroi, ja hänen äänensä kaikui koleana ja
kammottavana, -- tahdommepa nähdä, kuinka laita on. Apodeemios ja
Eusebios, te olette häpeällisellä tavalla ryöstäneet Apolloonilta.
Kalut ja kilut! Tuskinpa tunnen täällä olevanikaan. Ja tuolla hän
seisoo itse! Kuva, kuvaa tarkoitan. _Hän itse!_ Katsokaamme, onko _hän_
olemassa!

-- Toimeen rivakasti!--mies meni Pyytian kolmijalan luo, ja potkaisi
sen kumoon. -- Tänne, miehet, ja nostakaa kivi pois! Joutuun! Me
tahdomme nähdä, onko Apolloon... Tahdomme todistaa valheiksi kaikki
nuo tarinat... Kuinka olikaan, Osius? Sanoit yhden papin elävän vielä
täällä?

-- Niin, _domine_, vastasi mies ja kumarsi syvään.

-- Hänet panemme aikanaan kidutuspenkille. Täällä _täytyy_ vielä olla
kätkettyjä aarteita. Kirjoita muistiin, Eusebios, minun ajatukseni,
niin ettemme sitä unohda... Mitä? Oletteko saaneet halvauksen vai
kuinka? Ettekö voi nostaa noin vähäpätöistä painoa, te orjat? Osius,
sinä uusi Goliat, auta heitä avaamaan manalan porttia!

Kun Osiukseksi kutsuttu mies oli yhdistänyt voimansa toisten miesten
kanssa, onnistui heidän sysätä syrjään se paasi, joka peitti
Pyytolaista aukkoa.

-- Osius, jatkoi _dominus_-nimellä puhuteltu, -- sinä olet oikea
Stentor, sinun äänesi on tempasin, jolla voi panna liikkeelle
kymmenentuhatta taisteluun järjestettyä palatiini-sotilasta. No, herätä
nyt Apolloon! Huuda, karju, sillä hän ehkä nukkuu tai on kuuro!

-- Herra, mitä tarkoitat?

-- Pässinpää! Houkkio! Etkö ymmärrä, että se on päähänpisto? Kautta
kaikkien enkelien, ihana päähänpisto! Noh, aukolle, asetu pitkäksesi
reunalle ja huuda alas helvettiin: Apolloon!

-- Ethän laske leikkiä, herra?

-- Voi sinua, jos pidät sen leikkinä! Kiiruhda!

Osius lähestyi uudestaan aukkoa, joka nyt ammotti leveämmällä kidalla.
Toiset miehet vetäytyivät ovea kohti ikäänkuin peläten, mitä piti
tapahtuman. Heidän herransa veti päähineensä pois kasvoiltansa, kenties
paremmin kuullakseen, ja antoi soihdun valaista vapaasti synkkiä,
kellankalpeita, teräväpiirteisiä kasvojaan.

Osius katsahti alas mustaan syvyyteen ja pikemmin puhui kuin huusi:
Apolloon!

-- Kovemmin! ärjäsi kalpeakasvoinen. -- Roisto, missä äänesi on?

-- Apolloon!!

Huudolle, joka tällä kertaa oli kunniaksi uudelle Stentorille, kävi
kuten ehkä ei kukaan läsnäolijoista ollut odottanut -- siihen tuli
vastaus. Maan sisuksista nousi ääni, kumea kuin kaukaisen ukkosen
jyminä. Tuntui kuin olisi joukko alhaalla luolissa kytkettyjä henkiä
herännyt kahleittensa tietoisuuteen sekä huoaten ihmetellyt, kuka
heidän lepoansa häiritsi. Kun maanalainen jymy lakkasi, vallitsi
temppelissä syvä äänettömyys. Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä.
Ainoastaan Osius osotti elonmerkkejä, sillä hän kauhistuneena peräytyi
syvyyden reunalta, jossa seisoi.

-- Mitä vielä! huudahti vihdoin kelmeäkasvoinen -- tuo oli ainoastaan
sinun äänesi kaikua, Osius, eikä muuta mitään. Sanotaan tuolla alhaalla
olevan peninkulmittain käytäviä ja saleja. _Se_ ääni ei ennusta. Hoi,
jatkoi hän ja astui aukolle, -- hohoi, sinä siellä alhaalla, kuka
tahansa oletkaan, mitä sanot Julianus kavaltajasta? Vastaa!

Sama kumea, maanalainen jyminä vieri vielä kerran heidän jalkojensa
alitse.

-- Te kuulette! Ei ymmärrettäviä sanoja ollenkaan! Ainoastaan muminaa,
silloinkin kun on kysymyksessä manalan paras ystävä. Ensin hän puhui
sujuvia heksametreja, tämä Apolloon, sitten hänen säkeensä tulivat
hiukan kankeiksi, sitten hän, runojumala, tyytyi proosaan, ja nyt hän
-- mumisee!

-- Kuinka hänen kieleltään tulvaa herjauksia, ajatteli Osius ja ehkä
monikin läsnäolijoista. -- Olemme kristittyjä, vaan meidän ei tule
kiusata pakanallisia voimia.

-- Apodeemios, mitä arvelet tästä pilasta? kysyi kelmeäkasvoinen
nauraen.

-- Puhtainta Attikan suolaa, herra!

-- Eikö maksa vaivaa sitä jatkaa?

-- Sinun armosi valmistaa meille rajatonta iloa.

-- Oraakelikirja, missä se on?

-- Luultavasti jommassakummassa sanktuarissa.

-- Sinne sukkelaan! seuratkaa minua!

-- Jumala auttakoon, hän liikutti silmiään ja viittasi kädellään,
kuiskasi joku aseellisista toiselle.

-- Kuka, kuka?

-- Apolloon ... kuvaa tarkoitan.

-- Voi! Tästä ei päästä hyvällä. Ja minä... Minä näin jotain valkoista
pilkoittavan tuolla pylvään vieressä. Jumala ja hänen enkelijoukkonsa
meitä suojelkoon!

Hän nyykäytti päätänsä sinne päin, jossa Kryysanteuksen tytär, enemmän
kuolleena kuin elävänä, oli vaipunut maahan suojelevan alttarin taakse.

Niillä kahdella miehellä, jotka kuiskutellen olivat näin keskustelleet
seuratessaan toisia opistodomosta kohden, oli vaipan alla
kaartincenturionien loistava asepuku.

Seisottiin toisen kammion edessä. Osiuksen onnistui lyhyen roomalaisen
miekkansa avulla murtaa auki lahonnut ovi, ennenkuin kelmeäkasvoinen
oli ennättänyt kahdesti kärsimättömyydestä polkea jalkaansa lattiaan.

-- Soihtu lähemmäs! kuului käskevä ääni kammion sisältä. -- Aarteita ei
ole täällä yhtään. Eusebios ja Apodeemios, sanon sen vielä kerran, te
olette ryöstäneet hävyttömästi...

-- Herra, täällä on!

-- Ha, näytäppäs! Paljastaan irtonaisia lehtiä! Ja kuinka paljo!
Apolloon on ennättänyt kerätä enemmän valheita omalletunnolleen kuin
luulinkaan. Ota niitä kourallinen, Eusebios. Siinä on kylläksi sitä
pilaa varten, jonka aiomme tehdä.

Miehet astuivat taas ulos kammiosta. Yhdellä heistä oli kädessä
joukko lehtiä, joihin oli kirjoitettu Delfoin Apolloonin muinoin
antamia oraakelivastauksia. Niitä oli säilytetty samalla huolella
kuin sibyllain ennustuksia. Vaan niitä ei oltu pantu kääryn eikä
kirjan muotoon. Ikivanhan, pyhiin kirjoituksiin nähden käytetyn tavan
mukaan ne oli koottu toisistaan irrallaan niinkuin olivat syntyneetkin
kenties piti tämän järjestyksen myöskin muistuttaa tarujen sibyllojen
tapaa kirjoittaa ennustuksensa puun lehdille, jotka he runoilijoiden
kertomusten mukaan heittivät virtaan tai hajoittivat tuuleen.

Kun joukko jälleen seisoi lampun alla, jonka valo oli tasaisempi
kuin loimottavan soihdun, niin kaksi miehistä otti käskystä päästään
kypärän, joka heillä oli huppukauluksen alla, ja antoi ne täytettäviksi
pyhästä kammiosta ryöstetyillä papereilla.

-- Ymmärrättekö minua nyt? sanoi kalpeakasvoinen. -- Me patustelemme
hiukan kleeromantiaa (ennustustaitoa arvanheiton avulla). Sinä,
Eusebios, otat Marcelluksen kypärästä Julianukselle...

-- Anatema hänen nimellensä! mutisivat kaikki yhtä suuta.

-- Ja minä otan Osiuksen kypärästä itselleni. Apolloon, missä tahansa
olet, Olympoksessa tai helvetissä, nyt vannotan sinua ohjaamaan meidän
kätemme oikeaan! Jos koskaan olet tulevia kohtaloita ilmoittanut, niin
tee se nyt!

Kelmeäkasvoisen ääni ilmaisi sillä hetkellä kaikkea muuta kuin pilaa.
Hän mutisi hampaittensa välissä jonkun manausluvun, pisti sitte kätensä
Osiuksen kypärään ja otti sieltä pergamenttiliuskan. Eusebios otti
samoin Marcelluksen kypärästä ja antoi näin sattumalta saadun paperin
herralleen.

Kelmeäkasvoinen katsahti ensin sitä oraakelilausetta, jonka sattuma
oli määrännyt Julianukselle, ja juonteet hänen synkissä kasvoissaan
näyttivät jäykistyvän -- sen jälkeen hän katsahti, itselleen määrättyä.
Ympärillä olijat katselivat häntä suurimmalla levottomuudella. Kesti
muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän avasi suunsa ja sanoi raukealla
äänellä:

-- Eusebios, ojenna käsivartesi!

Eusebios riensi tukemaan horjuvaa.

-- Constantius, herrani ja keisarini, hän huudahti.

-- Ei se ole mitään: Äkillinen väsähtyminen. Ankara ratsastus on
uuvuttanut voimani. Ystävät, lähtekäämme, lisäsi hän hetken kuluttua.
-- Ei kukaan kuolevainen saa tietää minun olleen täällä! Ennenkuin
lasken pääni levolle tämä perkeleiden pesä on oleva revitty pohjia
myöten.

Constantius, sillä hänpä se oli, Rooman vallan keisari, Constantinuksen
poika, lähti temppelistä nojautuen kamariherransa Eusebioksen
käsivarteen seuralaiset ympärillään. Apolloonin lehdossa odottivat
heidän hevosensa. Puolen tunnin perästä Delfoin laakso oli heidän
takanaan. Muutamia päiviä myöhemmin hän tarkasti Antiokeiassa sitä
sotajoukkoa, jonka kanssa oli marssinut Persian rajalta ryhtyäksensä
taisteluun Julianusta vastaan. Ellei ota lukuun hänen läheisimpiä
uskotuitaan, ei kukaan tiennyt, että hän niinä päivinä oli ollut poissa
palatsistaan.

Kun Kryysanteus noin tunti yllä kerrotun tapauksen jälkeen, päivän
sarastaessa, lähestyi temppeliä, löysi hän tyttärensä etusuojaman
rappusilta pää pylvääseen nojautuneena; aamukasteen kostuttamina,
tuulen hajoittamina tummat kutrit viruivat hänen marmorinvaaleilla
poskillaan.



KUUDES LUKU.

Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa.


-- Päivän selkeätä, vai kuinka, loistava ja jalo herra? Enkö ole
selvästi todistanut, että Atanasios on sofista tai oikeastaan ei
ollenkaan sofista, vaan sofistaa huonompi, sillä sofista tekee toki
näennäisesti oikeita johtopäätöksiä?

Tämä kysymys lausuttiin keskustelussa eli keskusteluntapaisessa
luennossa, joka eräänä kauniina iltana tapahtui sen kullasta
ja marmorista säteilevän kylpylaitoksen tepidariumissa, jonka
Heeroodes Attikos oli lahjoittanut Ateenalaisille. Tepidarium oli
marmorilattialla, seinämaalauksina ja kasettikatolla kaunistettu,
hämärästi valaistu sali, jonka hekumallisen lämpöisessä ja
sulotuoksuilla täytetyssä ilmassa kylpyvieraat oleskelivat ennenkuin
menivät kylpemään joko hikilöylyyn tai lämpimiin vesiin, ja johon he
palasivat tullakseen sen monimutkaisen hieronnan alaisiksi, joka oli
kylvyn viimeisenä ja herttaisimpana hekumana. Henkilö, joka lausui
yllämainitsemamme kysymyksen, seisoi lakanaan käärittynä ja selitti
asiata -- milloin oikea etusormi pitkän ja kapean nenän vieressä,
milloin piirrellen samalla sormella dialektisiä (ajatusjohto-opillisia)
viiruja vasempaan käteensä -- eräälle pienelle paksulle henkilölle,
joka lepäsi alastomana pronssisohvan pulleilla patjoilla. Tämän
ympärillä hääräilivät orjat, jotka kristalli- ja alabasteripulloista
valelivat hänen jäseniään öljyillä ja hajuvoiteilla, ja, perehtyneinä
kun olivat kaikkiin hieromistaidon salaisuuksiin, suorittivat toimensa
mitä suurimmalla hartaudella ja säntillisyydellä.

Kysymyksen saaja, joka virui kylvyn tuottaman nautinnon seitsemännessä
taivaassa, vastasi ainoastaan ähkyvällä äänellä, joka samalla kertaa
ilmaisi hetken hekumaa ja hänen kärsimättömyyttänsä, kun tuli
häirityksi ruumiillisen olemuksensa täydellisessä ja sekoittamattomassa
nautinnossa.

Mies kylpyraidissa piti tuota röhkivää ääntä suostumuksena ja jatkoi:

-- Että Origeneella joissakuissa kohdin oli vääräoppisia ajatuksia, ei
ole ainoastaan minun yksityinen mielipiteeni, vaan saatan minä tässä
kohden vedota Epifanioksen ja useiden muiden vakuutukseen. Atanasios
turhaan koettaa puhdistaa häntä. Neekeri ei tule valkeaksi, vaikka hän
yhdeksän kertaa päivässä kävisi kylmässä kylvyssä, lämpimässä kylvyssä,
hikikylvyssä, ja antaisi kaikkien näiden siunattujen kylpylaitosten
orjain hieroa itseään harjalla ja hohkakivellä. Neekeri on musta ja jää
mustaksi, loistava ja jalo herra Annæus Domitius, vai kuinka?

Vastauksena oli uusi ähkyntä ja kärsimätön irvistys.

-- Vaan palataksemme Atanasiokseen, jatkoi jumaluusoppia harrastava
kylpyvieras, -- niin voikohan ajatella mitään naurettavampaa ja samalla
hävyttömämpää kuin hänen väitteensä, että Nikaian kirkolliskokous
-- tuo surkeamuistoinen -- hyväksyessään sanan homouusios vahvisti
Antiokeian isien päätöksen, joka juuri hylkäsi saman vääräuskolaisen
sanan. Mitä Atanasios tekee selvitäkseen tästä pulmasta? Se
viisastelija sanoo, että molemmat kokoukset tarkoittivat samaa asiaa,
kun toinen hyväksyi saman sanan, jonka toinen hylkäsi. Nyt minä kysyn...

-- Ei, ei, ei, älä minulta kysy, äyhkäsi Annæus Domitius epätoivoisella
ponnistuksella. -- Minä hyväksyn jo ennakolta kaikki mitä olet
lausunut ja aiot lausua. Teetpä minulle palveluksen, jos väistyt vähä
syrjemmälle, sillä näethän että estät orjiani heidän toimissaan... Ah,
kuinka elämä on täynnä vaivoja! Karmides, silmäteräni, missä olet?

-- Täällä, rakastettava prokonsuli! kuului vastaus toiselta orjain
ympäröimältä sohvalta.

    Huat hanat haut
    Ista pista sista
    Domiabo elamnaustra.

-- Mitä sanot, rakas Annæus?

-- Ah, minä luen loitsua, jota vanha imettäjäni käytti leiniä
ja niukahdusta vastaan, vaan joka kenties auttaa kiusallista
suunsoittajaakin vastaan. Ainakin sietää sitä koettaa.

Mies kylpylakanassa tuli nähtävästi hyvin loukatuksi tästä keskustelun
käänteestä. -- Prokonsuli seurustelee irstailevien pakanain kanssa
vaan ei salli, että hänen köyhät seurakuntaveljensä lähestyvät häntä
kymmenen askeleen päähän. Hän on puolipakana ... ja muutoin aivan
liiaksi typerä käsittääksensä jumaluusoppia, mutisi hän itsekseen
kulkiessaan juhlallisin askelin edes takaisin tepidariumissa. Hän
katosi sen jälkeen pukuhuoneeseen, jonka äänihälinästä pian saattoi
erottaa hänen äänensä hajanaisissa sanoissa: Nikaia ... Origenes ...
Atanasios ... homouusion ... Antiokeia ... Paulos Samosatalainen j.n.e.

Jumaluusopista väitteleminen oli siihen aikaan sekä muodin että
tarpeen vaatima asia. Kirkolliskokousten sanakiistat eivät olisi niin
järisyttäneet maailmaa, kuin laita todella oli, ellei niitä olisi ollut
kannattamassa lukemattomat kansanjoukot. Yksinvalta oli tukehduttanut
kaiken valtiollisen harrastuksen; uusi valtiouskonto oli julistanut
pannaan filosofian; kirjallisuus ja taide olivat kuoleman kielissä;
aineellisen vaurastumisen harrastus oli sammunut sisäisten sotien ja
hallituksen ryöstönhimon tähden. Jokaisen kristityn täytyi valita
kantansa riitelevien lahkojoukkojen kesken, -- eihän itse pakanakaan
voinut olla tiedustelematta niitä syitä, jotka muuttivat suurien
kaupunkien kirkot verin tahratuiksi teurastushuoneiksi ja veivät
polttosoihdun Paflagonian ja Afrikan kaukaisimpiin kyliin. Jumaluusoppi
yksin vastasi tähän kysymykseen, ja jumaluusopin piti nyt vastaaman
_kaikkiin_ kysymyksiin, jotka tutkisteleva henki oli nostanut. Voiton
riemussa, kun vihdoinkin oli löydetty se ensimäinen perustus, jota
viisaustiede turhaan oli etsinyt itse järjestä, kaikki pyrinnöt
yhtyivät yhdeksi ainoaksi pyrinnöksi -- pyrittiin sillä soihdulla,
jonka ilmestyksen valo oli virittänyt, valaisemaan jumalalliset
ja inhimilliset salaisuudet. Eipä kummallista. Viisaustiede oli
hajoittanut vanhan kansanuskonnon, ja siten syntynyt lohduton tyhjyys
oli miljoonissa ihmissieluissa siksi tuntuva, että tuo pyrkimys esiytyi
äärettömällä voimalla. Jumaluusopin harrastaminen oli sen tähden ajan
tarve, ja missä sitä ei tunnettu tarpeena, siellä se oli muotiasiana.
Kaikki sai jumaluusopin värin: keisarin unet, hovijuonittelut, koulujen
kirjoitusharjoitukset, naisten rupatus, keskustelut toreilla ja
kaduilla, melu sirkuksessa, yksityiset riidat, sisälliset sodat. Vaikka
Annæus Domitius taisikin muinaisroomalaisella loitsuluvulla karkoittaa
luotaan kylpylakanaan käärityn olennon, niin oli hänellä jälellä
lukemattomia muita samanlaisia, sillä niitä vilisi kuin hyttysiä joka
paikassa, mihin säädyllinen kristitty voi astua jalkansa. Ja niitä
paikkoja olivat kylpylaitoksetkin, vaikka tosin moni kristitty lykkäsi
litaniaan puhtauden pakanallisen hyveen.

Kun Annæus Domitius ja Karmides olivat kestäneet kylpyorjain viimeistä
käsittelyä ja olivat niissä puvuissa, jotka heidän omat kokoussalissa
odottelevat orjansa olivat pitäneet valmiina, he sommittelivat
yhteisen ohjelman huomispäivän huvitusten varalle ja erosivat.
Karmides läksi muutamien muiden ystäväin keralla tepidariumin lähellä
olevaan kirjastoon, jossa Olympiodooros odotteli heitä lukeakseen
heille uusimman runokappaleensa: kevytmielisen kuvauksen Olympoksen
arkielämästä. Annæus Domitiusta ahdistivat nyt kuten aina valtioasiat.
Hän kiirehti piispan taloon, sillä Petros oli diakonilla ilmoittanut
hänelle toivomuksensa saada puhutella samana iltana Akaian prokonsulia.

Hämärä oli jo tullut, kun Annæus Domitius lähti kylpylaitoksesta.
Temppelien pylvähistöissä oli lamput pantu palamaan: soihtuja paloi
kaikkien yleisten rakennusten edustalla, jumalain ja sankarien
patsaiden ympärillä; kaduilla ja toreilla pilkoitti tuhkatiheässä
jalan kulkevien lyhtyjä. Annæus Domitius kääriytyi mantteliinsa.
Hänen otsassaan oli ryppyjä. Jo Karmides oli prokonsulissa älynnyt
jonkinlaista hajamielisyyttä, jotain välinpitämättömyyttä, kun
keskustelivat, miten huomispäivä parhaiten piti saataman hengiltä.
Todella prokonsuli ajattelikin sangen vakavia asioita. Joukko
pirullisia _Jos_- ja Mutta-ajatuksia raateli hänen aivojaan. Kas tässä
mitä hän ajatteli:

Kirottu kirje! Olenko, koskaan ennen saanut semmoista? Keisarin
hallitus antaa minulle oikeuden ottaa Kryysanteukselta pään, vaan ei
minua siihen velvoita. Kirje antaa minulle lahjan, jota en tahdo, ja
laskiessaan tuon filosofin pään minun helmaani, se kohottaa miekan
toisen pään päälle, joka on minulle äärettömästi kalliimpi, nimittäin
minun omani. Kuka tietää, kuinka kauan nykyinen hallitus pysyy
pystyssä? Tiedot sotakentältä ovat Julianukselle osaksi suotuisia,
osaksi epäsuotuisia. Otaksupas, että Julianus voittaa! Kuinka minun
silloin käy, jos olen pannut ystävältäni Kryysanteukselta pään
poikki? Julianus on hänen oppilaansa, ystävänsä ja ihailijansa.
Minun pääni on silloin ensimäinen, jonka uusi keisari hakkauttaa
olkapäiltä. Hän on armotta uhraava Senecan jälkeläisen platoonilaisen
varjolle. Kuinka minun käy, jos oman henkeni kaupalla olen säästänyt
Kryysanteuksen? Minusta tulee uuden keisarin rajattoman kiitollisuuden
kallisarvoinen esine. Hän tekee minusta Rooman prefektin, konsulin, ja
minun nimeni tulee kuolemattomaksi ikiajoiksi sekä renkaaksi aikojen
vuosisarjaan. Vielä tuhannen vuoden kuluttuakin täytyy koulupoikien
painaa muistiinsa, että se ja se merkillinen tapaus sattui vuonna
_Anno Domitio et Q.Q. consulibus_.[13] Mutta paha kyllä, tässä kohtaa
nyt toinen otaksuminen. Constantius voittaa! Kuinka minun kohtaloni
silloin muodostuu,- jos olen oikeuttani käsittänyt siksi, mikä se on:
varovasti annetuksi käskyksi? Pakanat, jotka vielä ovat mahtavat,
kiukustuvat, ja keisarillinen hallitus rientää työntämään koko syyn
toimeenpanijan niskoille. Siihen tarkoitukseen juuri kirjeen sanamuoto
on laadittu. Kirottuja olkoot nuo kavalat ketut keisarin ympärillä!
Jos sitä vastoin olen ymmärtävinäni käskyä väärin, niin se kaikkein
helpoimmassa tapauksessa tuomitaan taitamattomuudeksi; eikä olisi
mikään liian ankara arvostelu, jos sitä tulkittaisiin epäluottamuksena
keisarin onneen, oman pelastukseni keinona sen tapauksen varalta, että
kapinoitsija voittaa. Voi minua! mitä minun on tehtävä?

Sillaikaa kuin Annæus Domitius vuorotellen pyhimyksien ja Olympoksen
jumalien kautta kiroilee onnettomuuttaan, riennämme edellä piispan
palatsiin.

Tämän portin edessä seisoo, kuten tavallisesti tähän aikaan illasta,
joukko kerjäläisiä, jotka odotellessaan almujen jakamista järjestävät
repaleitansa niin, etteivät ne peittäisi itselyötyjä, kamalia haavoja.
Jos onnellisesti on päässyt tämän inhottavan joukon lävitse ja etehisen
kautta tullut aulaan, niin erottaa hämärässä pylvähistössä likinnä
sisäänkäytävää parven ihmisiä, jotka odottavat puheillepääsöä: osaksi
pakanoita, jotka tahtovat ilmoittaa päätöksensä kääntyä kristinuskoon,
osaksi oikeutta hakevia kristittyjä, jotka ovat katsoneet paremmaksi
lykätä riitansa Petroksen kuin maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Avonaisella pihalla ja niissä pylväskäytävissä, jotka ovat lähempänä
perässä olevaa virkahuonetta, näkyy kahden soihdun valossa pappiryhmiä,
jotka odottavat esimiehensä käskyjä: presbyterejä, diakoneja,
manaajoita ja esilukijoita, jotka kaikki keskustelevat kuiskutellen
viimeisistä uutisista uskonhylkyristä Julianuksesta, huhusta että
Atanasios on nähty Ateenan seuduilla, ja ennen kaikkea siitä
tärkeästä tiedosta, joka juuri samana iltana on saapunut piispalle
Konstantinopolista. Homouusialaisia on siellä kauheasti kuritettu, kun
väkisin tahtoivat estää pyhän Constantinuksen jäännöksien muuttamista
rappeutuneesta kappelista, jossa olivat levänneet, homoiuusialaisten
äsken rakentamaan kirkkoon. Joku presbyteri kuiskaa ympärillä
kuunteleville diakoneille, että sen mukaan mitä piispa Petros itse oli
hänelle kertonut, oli mainitun kirkon edustalla oleva kaivo tullut
täyteen vääräuskolaisten ruumiita, ja kaikki katuojat koko siinä
kaupunginosassa olivat olleet tulvillaan vääräuskolaisten verta. Siinä
oli enne siihen, minkä piti tapahtuman Ateenassakin -- niin kaikki
ajattelivat itsekseen.

Astumme virkahuoneeseen; se on pitkulainen sali, jonka keskellä
on suuri pöytä; sen ääressä kaksi pappia, piispan kirjureita, on
toimissaan, toinen kirjoittamassa, toinen rahoja laskemassa. Pöytään
nojautuneena, huoneen perään katsellen seisoo nuorukainen, joka
tuskin on poikavuotensa elänyt, puettuna esilukijan papilliseen
asuun. Ne, joita hänen suuret, kuumeentapaisesti kirkkaat silmänsä
tähystelevät, ja joiden keskustelua hän tarkkaavaisesti seuraa, ovat
kaksi korkeakasvuista, kunnioitusta herättävää miestä, jotka muodoltaan
sangen suuresti eroavat toisistaan: toinen on Petros, Ateenan piispa,
toinen Kryysanteus, pakanallinen filosofi.

Uusi taidesuunta, kristillinen, on virkahuoneen kaunistanut sen
tarkoituksen mukaisesti. Sitä valaisee kaksi _pharia_: maljan
muotoista, valettujen pylväiden päällä palavaa lamppua; vaan
ahtaan akkunan korkeus lattiasta tekee huoneen lampunvalossakin
synkän näköiseksi. Taivaansinisiksi maalatut seinät ovat meanderi- ja
arabeskikehyksillä jaetut pintaosiin, joissa kussakin on
eri kristillinen vertauskuva. _Kala_, joka muinaiskristillisen
symboliikin muistomerkeissä harvoin puuttuu, on kullalla maalattu
ovenpäälliseen.[14] Muissa seinäosissa näkyy _Karitsa ristineen_;
evankelistain merkit: _Enkeli, Leijona, Härkä ja Kotka_; hengen
_Kyyhky_, kaitselmuksen _Silmä_, valppauden _Kukko_, lujuuden _Kallio_,
rauhan _Öljylehvä_, voiton _Palmu_, ylösnousemuksen _Foiniks_-lintu,
ynnä useita muita, osaksi antiikista lainattuja vertauskuvia.
Peräseinässä on maalaus, joka kuvaa Kristusta Orfeuksena; hänellä on
frygialainen lakki päässä ja lyyra käsivarrella, ja hänen soittaessaan
jalopeurat ja tiikerit lepäävät hänen jalkainsa juuressa ja kirjavat
linnut kuuntelevat puusta, jonka alla hän istuu.

Taulun alla, mosaikki-pöydällä, johon Petros nyt keskustellessaan
Kryysanteuksen kanssa nojaa nyrkkiänsä, seisoo norsunluusta leikattu
kuva: Kristus nuorena, lyhyeen ihotakkiin puettuna paimenena, joka
silittelee jälleen löydettyä karitsaa; ihotakki on ylt'yltään
hohtokivillä peitetty. Nuori taide, jonka tuotteita nämä molemmat
teokset ovat, pysyy vielä sidottuna antiikkisiin aiheisiin; sen koko
omituisuus on tekotavan raakuudessa ja koreuden etsinnässä. Ei mikään
uusi kansanhenki ole vielä siihen vaikuttanut; itse asiassa se siis
vielä on muinainen taide, mutta mitä syvimmässä rappiotilassa.

Salin vastakkaisessa päässä seisoo kultainen risti ja sen lähellä
kassakirstu, joka paraikaa on avoinna.

Ne kaksi pappia, jotka istuivat työpöydän ääressä, eivät häiriytyneet
toimessaan. Säädyllisyys kielsi heitä silmäykselläkään ilmoittamasta
että keskustelu, joka kävi sangen virallisella ja kylmällä äänellä,
veti heidän huomiotansa puoleensa. Vaan heidän korvansa olivat
hörhöllään, eivätkä menettäneet sanaakaan siitä mitä tahtoivat kuulla.

-- Olet muutaman päivän ollut poissa Ateenasta, sanoi piispa
Kryysanteukselle.

-- Olen... Ja sinä olet ilmoittanut haluavasi keskustelua. Mitä tahdot
minusta?

-- Palasit juuri oikeaan aikaan saadaksesi tiedon eräästä
julistuksesta, jota ensimäinen kaupungin valituista virkamiehistä on
velvollinen ottamaan huomioon.

-- No niin. Sinunko on siitä minulle ilmoitettava?

-- On.

-- Silloin siis mahdat sen tehdä prokonsulin puolesta, sillä hänen
kauttaan keisari on tähän asti ilmoittanut tahtonsa Ateenan kaupungille.

Petros ei vastannut tähän huomautukseen, vaan kääntyi rahoja lukevan
presbyterin puoleen. -- Onko lasku lopussa? kysyi hän.

-- Lopussa on, korkeasti kunnianarvoisa isä, vastasi tämä, vetäen
kiinni kukkaron, johon oli pannut laskemansa hopearahat.

-- Clemens, rakas poikani, jatkoi piispa kääntyen nuoreen esilukijaan,
-- ota tämä summa ja ja'a se odotteleville veliraukoille. Minä tiedän,
että he mieluimmin ottavat almun sinun käsistäsi. Sano samalla
oikeudenhakijoille, että palaavat huomenna tavalliseen aikaan, ja
armonhakijoille, että he nyt pääsevät sisään.

Pappispukuinen poika vavahti kuin olisi herännyt syvistä ajatuksista
nimensä kuullessaan. Hänen katseensa oli lakkaamatta tähystellyt
Kryysanteuksen kasvoja. -- Ensi kerran hän näki Ateenan pääpakanan,
josta piispa niin usein, milloin harmissaan, milloin säälien oli
hänelle puhunut. Vaan se kuva, joka piispan sanojen johdosta oli
syntynyt nuorukaisen mielikuvitukseen tuosta tunnetusta filosofista, ei
ollut todellisuuden mukainen. Clemens tahtoi väkisinkin keksiä hänessä
jotain kovaa, röyhkeätä ja itserakasta tai pahanhengen tapaista. Siinä
työssä hän nyt tuli keskeytetyksi.

Kun Petros kääntyi pois Kryysanteuksesta, oli tämä katsahtaen salin yli
huomannut tuon nuoren papin. Clemens oli kalpea ja hoikka, vaan hänen
kasvoistaan säteili enkelinkaltainen puhtaus, joka tunkeutui kaunista
rakastavan Ateenalaisen sydämeen ja täytti sen säälillä. Hänestä tuntui
olevan julmaa kohtalon leikkiä, että noin hento ja rakastettava olento
oli jo puettuna pukuun, joka määräsi hänet luopumaan kaikesta sielun
itsenäisyydestä ja sydämen luonnollisimmista taipumuksista.

Clemens oli tuskin poistunut aulaan, kun ovi uudestaan aukeni
ulkoa ja vähäinen joukko miehiä ja vaimoja astui sisään. Ne olivat
armonhakijoita, se on pakanoita, jotka tahtoivat tulla kristillisen
seurakunnan yhteyteen. Vaikeata oli heidän ulkomuodostaan arvata, keitä
näistä ihmisistä oli tänne saattanut sydämen halu ja keitä maalliset
syyt. He näyttivät kaikki kuuluvan yhteiskunnan onnettomimpaan luokkaan.

Joukon keskellä näkyi mies, jolla oli mantteli ihonutun päällä; se
oli tosin ryysyinen vaan puhui paremmista päivistä. Hänen keveät,
vapaat liikkeensä erottivat hänet muutoinkin toisista, jotka ääneti ja
kunnioittavasti seisoivat ovella. Tämä mies oli vanhan ateenalaissuvun
viimeinen jälkeläinen, suvun, joka johti alkunsa Iifikrateesta. Hän
oli irstailemalla hävittänyt isäinsä perinnön. Hän astui kaksi askelta
esille saliin ja alkoi juuri tavallisella julkeudella esittää asiansa,
kun äkkiä huomasi Kryysanteuksen. Tätä hän oli kaikkein vähimmin
odottanut täällä näkevänsä. Kohtaus oli hänelle vastenmielinen ja
melkein sai hänet hämille. Mutta hän tointui pian, katseli salia muka
kummastellen ja huudahti:

-- Zeus auttakoon! tämäpä oli naurettava erehdys, oikea pieni Odysseia!
Sinun täytyy antaa anteeksi, kunnon piispa, minä en hae sinua, vaan
naapuriasi, oivaa ystävääni, muinaiskalujen kerääjää.

Näin sanoen hän pyörähti kantapäillään, tervehti hävyttömän
tuttavallisesti Kryysanteusta ja läksi huoneesta.

Petros kääntyi nyt armonhakijain puoleen ja sanoi painavalla äänellä:

-- Lapset, oletteko tulleet tänne päästäksenne vapaiksi pakanuuden
pimeydestä ja vangiksi ottaaksenne kaiken ajatuksen Kristuksen
kuuliaisuuden alle?

Tulokkaat myönsivät kysymykseen kumarrellen.

-- Hyvä, sanokaa nimenne ja asuntonne tälle presbyteriveljelle. Häneltä
saatte kirjallisen todistuksen, joka prokonsulin rahastonhoitajalle
näytettynä hankkii teille uudet juhlavaatteet. Niihin puettuina
tulette ensitulevana Jumalan lepopäivänä meidän pääkirkkoomme, jossa
käsien päällepanemisella vihimme teidät uuteen elämään, ja sen jälkeen
saatte mainitulta rahastonhoitajalta samalla todistuksella kymmenen
kultakolikkoa kukin. Presbyteri Gregorius, anna heille todistukset ja
teroita uudestaan heidän mieleensä, mitä heille sanoin!

Näin puhuttuaan Petros kääntyi pois armonhakijoista jatkaakseen
keskusteluaan Kryysanteuksen kanssa. Pakanuudesta luopuneiden
vastaanotto-toimitus oli tähän aikaan piispoilla jokapäiväisenä
toimena, joka ei vaatinut sen enempiä mutkia.

-- Sinä näet, sanoi Petros, -- samoin kuin nyt, virtaa joka päivä uusia
joukkoja ristin lipun ympärille. Sinun ja sinun joukkosi viisaus ei voi
virvoittaa janoovia sieluja, jotka ikävöivät elävän veden lähteelle.
Ihmisluonto, sanoo Tertullianus, on luonnoltaan kristitty: siinä on
heidän ikävöimisensä alkusyy, se voima joka pakottaa heidät tänne.

-- Toivon niin olevan.

-- Todellako?

-- Koska se poistaisi sen mikä siinä näytelmässä, johon näyt minut
kutsuneen, on halveksittavaa, vaikkei sitä, mikä siinä on surullista.

-- Me murramme raakaa malmia, yhdentekevää millä aseella, mutta teemme
sen jalostuttaaksemme sitä.

-- Mutta asiaan! Sinä puhuit julistuksesta, joka koskee Ateenan
kaupunkia. Tee keskustelumme mahdollisen lyhyeksi.

-- Kas tässä!

Petros otti pöydältä norsunluisen taulun ja antoi sen arkontille.
Sillaikaa kuin tämä luki, piispa tarkasti hänen kasvojansa ja huomasi
sen tuskallisen hämmästyksen, joka niissä ilmaantui.

Kryysanteus antoi taulun takaisin. Hänen kasvonsa ilmaisivat harmia ja
tuskaa, jota hän ei huolinut salata.

-- Julistus, sanoi hän, -- lahjoittaisi siis teille, kristityille,
sotajumalan temppelin, Ateenan kauniimpia, täynnä muistoja meidän
kunniamme ajoista. No, ei tämä ole ensi kerta kuin semmoista tapahtuu.
Lupaahan keisari palkinnon sellaisille kaupungeille, jotka repivät
alas ne rakennukset, jotka ovat rakennetut jumalallisille voimille,
sankareille ja ihmissuvun hyväntekijöille! Ja mitä teille lahjoitetaan,
sen te hävitätte, pannaksenne ihanan teoksen pirstaleista kokoon
turnutuksen, joka, totta tosiaankin, on sen iljetyksen arvoinen, jota
te sinne kokootte -- noita luurankoja ja pyhimysten lihasiekaleita,
noita kuoleman inhottavia jäännöksiä, joita te suutelette ja palvelette.

-- Herra armahda! Mikä herjaus! huokasi toinen kirjuri; toinen taas
teki ristin merkin. Nuori Clemens, joka keskustelun kestäessä oli
palannut, kohosi nojaavasta asennostaan, hänen poskilleen levisi
suuttumuksen puna, ja vaivalla hän hillitsi sen vihansanan, joka jo
pyöri hänen kielellään.

Vaan Petros hymyili ja sanoi:

-- Jos se voi sinua lohduttaa, niin tiedä, ettei tätä temppeliä
revitä. Toivon, että sitä voidaan käyttää, kun olemme vain raapineet
ja savuttaneet sen seinät, Tipsutelleet muurit pyhällä vedellä ja
poistaneet kaiken, joka muistuttaa sitä pahaa henkeä, jota te olette
siellä palvelleet.

-- Mutta, sanoi Kryysanteus kohottaen olkapäitään, -- julistuksen alla
näin nimen, jota en ole velvollinen tottelemaan. Kuka on Makedonios,
joka uskaltaa antaa toiselle, mikä ei ole hänen omaansa? Temppeli
aarteinensa, historiallisine muistomerkkeineen ja taideteoksineen
on Ateenan kaupungin. Meidän isämme ovat sen rakentaneet, ja heidän
jälkeläisensä tähän päivään asti sitä rikastuttaneet ja hoitaneet.
Kuinka siis yksi teidän papeistanne, Ateenassa aivan tuntematon
muukalainen, ottaa ryöstääksensä meiltä omaisuutemme?

-- Huomenna otamme sen haltuumme, vastasi Petros.

-- Meillä ei ole siis muuta keinoa, kuin valittaa keisariin.

-- Joka ei ole teille kallistava korvaansa.

-- Tiedän sen, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen, ja ahdistetusta
sydämestä virtaava veri paisutti hänen otsansa suonia.

-- Ja muutoin, jatkoi Petros, lue tämä!

Hän otti esille toisen, kultakankaaseen käärityn norsunluisen taulun,
jonka kehykset olivat kaunistetut törkeätekoisilla korkokuvilla,
kilpajuoksuilla ja muilla sellaisilla, joiden keskellä nähtiin
vuoden konsulien nimet, Taurus ja Fulgentius; tämän hän ojensi
Kryysanteukselle, joka silmäiltyään taulua sanoi:

-- Minä näen, keisari antaa tälle kummalliselle lahjalle vahvistuksensa.

-- Ja, kuten mainittu, huomenna otan sen haltuuni. Sinusta lahja on
kummallinen. Se on lievä sana sinun suustasi. Sinä tarkoitat enempää!
Vaan sinulla ja sinun puoluelaisillasi ei ole voimaa tehdä vastarintaa.
Filistealaisten valta on murrettu.

Kryysanteuksen mieleen juolahti Julianus. Filistealaisten valta ei
ollut vielä murrettu. Viimeinen taistelu oli jälellä.

Petros näkyi aavistaneen hänen ajatustansa, sillä kun Kryysanteus
kysäsi: -- Onko sinulla muuta minulle sanottavaa? niin hän sanoi:

-- Olen tänään saanut uutisia Julianuksesta. Tahdotko niitä kuulla?

Näin kysyen hän katsahti Ateenalaiseen voiton katseella, joka sai tuon
muutoin vahvan miehen vavahtamaan pelästyksestä. Sama tunne, joka
valtaa vaeltajan, kun hän levätessään tien vieressä tuntee kylmän,
koukertelevan käärmeen kätensä alla, pakotti Kryysanteuksen sanomaan
vaistontapaisesti: en. Hän järjesti manttelinsa, tervehti piispaa ja
muita huoneessa olijoita ja astui ovea kohti.

-- Jää hyvästi, filosofi! Ajattele vähäisyyttäsi Jumalan edessä ja
sielusi autuutta! puhkesi nyt sanomaan nuori esilukija, jonka silmät
koko ajan olivat olleet kiintyneinä Kryysanteuksen kasvoihin.

Tämä seisahtui ja loi nuorukaiseen ankaran tarkastelevan silmäyksen,
joka kuitenkin muuttui lempeäksi ja ystävälliseksi, kun hän esilukijan
kauniissa kasvoissa ei huomannut pilkkaa eikä ylpeyttä, vaan innon
suoruutta. Clemensin silmät olivat niin kirkkaat ja totiset. -- Hyvä
tarkoitus luo arvoa sinun nuorille huulillesi, sanoi Kryysanteus,
ennenkuin läksi.

Kun hän aulaan tultuaan ohjasi kulkunsa odottelevien pappien keskitse,
tunsi hän äkisti jonkun syleilevän itseänsä; soihdun valossa hän tunsi
syleilijän, joka ei ollut mikään vähäpätöisempi kuin Akaian prokonsuli.

-- Mitä näenkään? tämä huudahti; -- oma Kryysanteukseni! Olet siis
palannut Ateenaamme. Olen näinä päivinä etsinyt arkonttiani joka
paikasta enkä ole löytänyt mistään. Terve tuloa! Kolmasti terve tuloa!
Minä näen, jatkoi hän kuiskuttaen, -- olet ollut piispan puheilla.
Minäkin olen kutsuttu hänen luokseen. _Kutsuttu_ -- sinä ymmärrät
minua? Akaian prokonsuli juoksee papin määräyksiä. Mutta miksi ei
mukautuisi ajan oloihin, koska keisari niin tahtoo? Rakkaus pyhää
kirkkoamme kohtaan saa ihmeitä aikaan, ystäväni ... mutta sinä et sitä
ymmärrä, ja minä annan sen heikkouden sinulle anteeksi. Sinä et ymmärrä
jumaluusoppia, sinä. _Omnia vincit amor et nos cedamus amori_.[15]

Ja prokonsuli astui keikaillen virkahuoneen ovelle, jonka ostiarius
avasi selki selälleen hänen loistavalle ja jalolle persoonallensa.

Piispa vetäytyi korkean vieraansa kanssa erityiseen huoneeseensa, jonka
ylellinen komeus ikäänkuin tahtoi puolustaa itseään niillä pyhillä
muodoilla, joihin se oli pukeutunut: lattian kimaltelevista kivistä
kokoonpantu mosaikki kuvasi Gideonia, joka löi maahan epäjumalan
alttarit, kultahetaleisilla purppurapatjoilla kaunistettuihin
istuimiin ja leposohviin oli sovitettu pyhiä vertauskuvia norsunluusta
ja hopeasta, täysihopeaiset vaasit ja kandelabrit olivat paljaita
enkeleitä ja tabernaakeleita, seinäpilarien välit komeilivat apostolein
kuvilla.

Keskustelu alkoi siten, että piispa valitti sitä turvattomuutta
joka vallitsi Akaian maanteillä. Viime aikoina oli nimittäin usein
tapahtunut, että oli karattu hänen Konstantinopoliin ja Korintokseen
lähettämiensä sanansaattajien päälle ja kirjeet ryöstetty. Piispa
viittasi siihen, ettei tämä juuri ollut Akaian hallitusmiehelle
kunniaksi.

Annæus Domitius puolusti itseään aikojen yleisellä levottomuudella.
Olot olivat Akaiassa kuitenkin paremmat kuin useimmissa muissa
maakunnissa. Olihan Julianuksen kapinan tähden suurempi osa prokonsulin
alla olevista sotajoukoista vedetty Konstantinopoliin. Muut olivat
jaettuina sellaisiin paikkoihin, joissa ehdottomasti tarvittin
varusväkeä: Korintokseen, Ateenaan, Argokseen, Spartaan ja nyt viimeksi
Delfoihin, Delfoi parkaan, jota ahdistelivat nuo tuulen Hellaaseen
ajamat, Parnassos vuoren luoksepääsemättömiin rotkoihin turvautuneet
Donatistien joukkiot. Mitä siis prokonsuli voi tehdä?

Annæus Domitius jätti mainitsematta, että nuo piispalle lähetetyt
kirjeet, jotka olivat hävinneet, olivatkin joutuneet hänen, Annæuksen
haltuun. Ne kirjoitukset, joita hän aika ajoin sai keisarilliselta
hallitukselta, eivät millään muotoa, sen hän tiesi, voineet
luotettavuudessa vetää vertoja niille tuttavallisille kirjeille, joita
piispat omilla sanansaattajillaan, tavallisesti alemmilla papeilla,
lähettivät toisilleen. Niistä kirjeistä, jotka Petrokselle tulivat
Makedoniokselta, Annæus Domitius sai parhaat tiedot kapinan tilasta,
hovin vehkeistä ja niistä juonitteluista, joita siellä sommiteltiin
hänen oman persoonansa eduksi ja vahingoksi.

Prokonsulin lähettilästen ei ollut kuitenkaan onnistunut saada käsiinsä
erästä saman Makedonioksen kirjettä, joka juuri samana päivänä oli
tuotu Petrokselle. Tässä kirjeessä oli yhtä ja toista, jota prokonsuli
_omien_ lähteittensä kautta jo tiesi, mutta myöskin paljo, josta
hänellä ei ollut vähintäkään tietoa. Se oli kirjoitettu salakirjaimilla
ja ilmoitti Petrokselle muun muassa seuraavaa: -- -- -- -- "Keisarin
terveys, niin kirjoittaa minulle Eusebios, näyttää kovin horjuvalta.
Useat päivät hän oli suljettuna palatsiinsa, salli ainoastaan
Apodeemioksen ja kamariherra Eusebioksen tulla luokseen, vaan kielsi
ottamasta vastaan yksin _meidän_ Eusebiostamme, Nikomeedeian piispaa;
tämä seikka, se mainittakoon sivumennen, herätti mitä suurinta
levottomuutta oikeauskoisissa ja vaikutti alati väijyilevissä
atanasiolaisissa mitä rohkeimpia toiveita. -- Nyt hän on vihdoinkin
päästänyt ystävät luokseen, vaan he huomaavat hämmästyksekseen, että
häntä vaivaavat hirmuiset näyt ja hän puhuu kuin houreissa. Hurskasta
ruhtinasta, jonka sielu ennen oli vajonneena pyhiin tutkistelemuksiin
ja syvämielisiin mietteisiin jumalallisista salaisuuksista, vaivaa nyt
se kummallinen luulo, että häntä vainoo Delfoin Apolloon. Eusebios
on koettanut manata pois tätä perkelettä, vaan, paha kyllä, ilman
menestystä. Herra suojelkoon kaikkein pyhimmän majesteetin kalliin
elämän! Hänen kuolemansa voipi tulla hirmuiseksi onnettomuudeksi,
meidän ja totuuden perikadoksi, ellemme ryhdy toimiin tukeaksemme
tulevaisuuden varalta tilaamme. -- -- Atanasioksen puoluelaiset
hehkuvat vihaa ja raivoa; kärsimättömästi he odottavat sitä hetkeä,
jolloin Constantius, meidän tukemme, kutsutaan pois. Vielä, vaikkapa
vain muutamia päiviä, meillä on vallan miekka kädessämme. -- -- Sinä
tiedät mitä on tapahtunut täällä Konstantinopolissa. -- -- Se kuritus
oli ankara, vaan ei riittävä. -- Yleinen käsky lähetetään meidän
miehille, että kukin tehköön mitä voi, niin kauan kuin aikaa on".

Makedonios ei ollut allekirjoittanut tätä kirjettä, sillä valtiorikos
oli kirjoittaa keisarin terveydestä, jos kuvaili sitä heikoksi.

Prokonsulin valittaessa sotajoukkojen puutetta, joka esti häntä
pitämästä tarpeellisella voimalla Akaian järjestystä pystyssä, kysyi
häneltä Petros, kuinka paljo sotaväkeä nykyään oli Ateenassa.

-- Seitsemänsataa legionalaista ja viisikymmentä miestä Jovianolaista
kaartia, ilmoitti Annæus Domitius.

-- Pieni sotavoima tämänkaltaiselle kaupungille, huomautti piispa. --
Onhan legionalaisten päällikkö, Pylades, oikeauskoinen kristitty?

-- On.

-- Ja joukot muutoin luotettavat?

-- Ovat, herra piispa.

-- Jovianolaisten johtaja on kuitenkin pakana, vai kuinka?

-- On. Ammianus Marcellinus on auttamaton pakana, vaan kelpo sotilas.

-- Hyvä. Tällä hetkellä ei merkitse niin paljoa, että hän on pakana.
Onko joukoissa Atanasiolaisia?

-- Ei ainakaan päällikkökunnassa. Ne homouusialaiset, jotka siihen
kuuluivat, on poistettu. Muutoin, arvoisa Petros, sotakuriin
totutetuilla joukoilla, näiden kaltaisilla, ei ole mitään muuta
uskontoa kuin päällikön. Valitettavaa tai ei, se on kuitenkin totta.

-- Olot pakottavat minua ehkä vaatimaan maallisen vallan apua. Minä
toivon, että kaikki joukot annetaan minun käytettävikseni.

-- Sinulla on oikeus sitä vaatia. Pitääkö sen tapahtua vielä tänä
iltana?

-- Ei. Huomenna on kyllin aikaa.

-- Uskallanko kysyä syytä?

-- Sen saat hyvissä ajoin tietää.

-- Pyydän siis vaan kirjallista todistusta, että sinä olet vaatinut
käytettäväksesi Ateenassa olevat keisarilliset joukot.

Petros kirjoitti todistuksen heti, ja Annæus Domitius pisti sen
vyölleen.

Prokonsulin kasvoissa ilmautui salainen ilo. Hän aavisti mikä oli
tekeillä ja rupesi älyämään, kuinka hän käyttämällä tulossa olevia
tapauksia voi päästä ehein nahoin pulasta, johon oli Kryysanteusta
koskevan käskykirjeen kautta joutunut.

Kaupungin piti muutamien päivien kuluessa tulla veristen, hirvittäväin
kohtausten näyttämöksi. Sellaisten vallitessa saattaa paljo
tapahtua kenenkään huomaamatta. Prokonsuli ymmärsi, että asia koski
atanasiolaisia, vaan saattoihan erehdyksestä tai varomattomuudesta joku
pakanakin joutua mukaan. Pääseväthän sellaisissa tilaisuuksissa kaikki
intohimot valloilleen. Kaikkein vähimmän saattoi Annæus Domitius,
annettuaan kaikki joukot piispan käytettäviksi, estää saaliinhimoista
joukkoa ryöstämästä _rikkaan_ Kryysanteuksen taloa, tai hurjistunutta
joukkoa hyökkäämästä _vihattua_ Kryysanteusta itseään ahdistamaan.
Annæus Domitius aikoi muutoin hyvissä ajoin pudistaa tomun jaloistaan
ja muuttaa kauniin Eusebiansa keralla Korintokseen, jonne tärkeät,
välttämättömät valtioasiat tietysti häntä kutsuivat. Tuli sitten mikä
tahansa, niin Annæus Domitius tiesi, ettei mikään hallitus panisi
pahakseen, jos hän olikin käyttämättä oikeuttaan ottaa _kuolleen_
miehen pään, vaikka ei kukaan häntä palkitsisikaan siitä että hän sen
oli laiminlyönyt.

Sillä aikaa kuin Annæus Domitius näitä aprikoi, käänsi Petros
keskustelun juuri siihen henkilöön, jota hän ajatteli. Hän kysyi
kuiskuttaen, sillä hän tunsi presbyteriensä ja diakoniensa
harjaantuneen kuulon, -- hän kysyi, oliko prokonsuli saanut hovista
käskyn ottaa arkontilta pään.

Annæus Domitius vastasi tähän kysymykseen kieltämällä, hymyillen ja
leikitellen kaulaketjuillaan.

Petros huoahti helpottavan huokauksen, sillä piispa oli tosiaankin
_pelännyt_ semmoisen käskyn olemassaoloa.

-- Sitä parempi, hän sanoi. -- Häntä pidetään hovissa Julianuksen
hartaana puoluelaisena sekä rikkautensa ja vaikutusvaltansa vuoksi
vaarallisena. Pelkästä säälistä olen puhunut hänen puolestaan
Eusebioksen ja Apodeemioksen luona. Miehellä on kuitenkin hyvät
puolensa...

-- Epäilemättä.

-- Ja ehkä minun esitykseni ovatkin jotain vaikuttaneet. Mutta
kuitenkin on epävarmaa, eikö semmoinen käsky voi saapua vielä tänä
iltana, huomenna, milloin sitä vähimmin odottaa. Ja meidän kesken
sanoen (Petros alensi äänensä taas kuiskaukseksi), vaarallista on olla
rikas meidän päivinämme. Hovin eunuukit ... sinä ymmärrät minua?

Annæus hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hän ei ajatellut ainoastaan hovin
eunuukkeja, vaan myöskin sen piispoja. Sen jälkeen hän katseli omia
pulleita pohkeitansa ja kirosi hiljaa _alipilariustaan_,[16] sillä
hänen tarkka silmänsä huomasi vasemmassa sääressä ihokarvan, jota
mainittu orja ei ollut huomannut.

-- Mutta asia, jatkoi Petros, -- johon nyt tahdon tulla, on rukous
sinulle, loistava ja jalo herra, ja samalla kehotus, jonka sielunpaimen
antaa yhdelle laumansa lampaista. Ennenkuin taitat hiuskarvaakaan
Kryysanteuksen päästä, täytyy sinun siitä ilmoittaa ensin minulle.
Pyydän sinulta tämän korkeimpana ystävyytesi näytteenä, vannotan sinua
pyhän yhteisen kirkon nimessä, joka saisi kärsiä kovan, korvaamattoman
vahingon, jos sinä unohtaisit sen pyynnön, jonka täten lasken
sydämellesi ja muistoosi.

Prokonsuli vakuutti olevansa sangen onnellinen, jos hän niin vähäisessä
asiassa voi osottaa rajatonta kunnioitustaan ja alttiuuttaan Ateenan
piispaa kohtaan.

Kun Petros sen jälkeen oli hänelle näyttänyt keisarillisilta
ministereiltä tulleen kirjoituksen, joka oikeutti kristityt ottamaan
haltuunsa sotajumalan temppelin, ja prokonsuli oli luvannut ryhtyä
kaikkiin toimenpiteisiin, jotka asia vaati, oli keskustelu loppunut.

Annæus Domitius poistui, pitäen vaivoin salassa syvän harmin, jota
tunsi sen johdosta, että sellainen kirjoitus oli ensin lähetetty
piispalle eikä hänelle.

-- Nuo papit, niin hän ajatteli astuessaan ulos Kerameikos-kadulle, --
kasvavat kohta itse keisariakin korkeammiksi.



SEITSEMÄS LUKU.

Petros.


Kirjuri ja saapuvilla olleet papit olivat poistuneet.
Lykabeettos-vuoren yli noussut kuu valeli hohdettaan tyhjän aulan
länsipuoliseen pylväsriviin.

Petros oli yksin lukuhuoneessaan, sen ainoasta kapeasta ikkunareiästä
kuutamo paistoi sisään sekautuen lampun valoon, joka seisoi raskaalla,
pönkeämuotoisella pöydällä, ja jonka säteet varjostin suuntasi vieressä
olevaan avonaiseen kirjaan.

Lähellä pöytää seisoi samaan tyyliin tehty kaappi, joka oli
kirjakomeron alustana; komerossa oli muutamia nidoksia ja
papyruskääryjä.

Vastapäätä kirjakaappia riippui seinällä maailmankartta, joka oli
piirretty sen käsityksen mukaan, minkä Ptolemaios oli esittänyt
maiden ja merien paikoista. Kartalle piispa oli hienoilla vaan
selvillä musteviivoilla merkinnyt kristillisten emäkirkkojen alueiden
rajat: saattoi nähdä, kuinka itämaa oli jaettu Konstantinopolin,
Korintoksen, Antiokeian, Jerusalemin ja Aleksandreian patriarkkaattien
kesken, kuinka nämä tunkeilivat toisiansa sillä puolella maata,
ja kuinka kaikki muu oli yhtenä äärettömänä kokonaisuutena, johon
kuuluivat Italia, Afrikka, Mauretania, Hispania, Gallia ja Britannia,
keskuksenaan _Rooma_.

Paljas Rooman nimikin oli vielä mahti. Peläten niitä vapauden muistoja,
jotka siellä kummittelivat, oli ensimäinen kristitty keisari muuttanut
hovinsa uuteen pääkaupunkiin, jonka oli perustanut Bosporoksen
rannalle. Hän oli tuhlannut maailman aarteet, saadakseen luomaansa
pääkaupunkiin sellaisen loiston ja suuruuden, että se voisi kilpailla
vanhan Tiberin kaupungin kanssa, jos mahdollista voittaakin sen. Hän
oli riistänyt tuhannelta kaupungilta niiden taideteokset kaunistaakseen
niillä tätä ainoata. Hän oli kutsunut kaupunkiansa _Uudeksi Roomaksi_,
jotta uusi nimen kanssa perisi vanhan kaimansa arvon ja pyhyyden.

Vaan kansan silmissä oli vanha Rooma maailman pääkaupunki ja jäi siksi;
ja huolimatta Constantinuksen ponnistuksista uuden kaupungin arvo
perustui lopulta vain siihen tyhjään taruun, että muka puolet vanhoista
senaattori- ja patriisisuvuista oli muuttanut sinne ja asettunut
asumaan sen muurien sisäpuolelle. Niin suuri on muiston, nimen ja
tottumuksen voima.

Piispanpaikkana vanha kaupunki muutoin sai vielä suurempaa merkitystä
juuri keisarin poissaolon ja hovin etäisyyden kautta.

Kun Petros, seisoen kartan edessä, piirteli noita viiruja, seurasi
kättä ajatus, josta hän jo kauan oli ollut itsensä kanssa selvillä:
ettei Konstantinopoli, ei Aleksandreja, eikä mikään muu itämainen
patriarkanalue, vaan Rooma oli kutsuttu olemaan sen pappisvallan
alkukohta ja hallituspaikka, joka nyt suunnattoman polyypin tavoin
kurotteli päivä päivältä lisääntyviä, yhä pitemmäksi kasvavia
lonkeroitaan ympäri maan piiriä Skytien tasangoilta valtamereen asti.

Eikö uskottu yleisesti, että suuret apostolit Pietari ja Paavali olivat
kärsineet martyyrikuoleman Roomassa? Eikö Pietari ollut perustanut
sen kristillistä seurakuntaa, ja eikö häntä pidetty sen ensimäisenä
piispana?

Eikö Simoon, jolle Kristus antoi sen nimen, ollut kallio, jolle
hän oli rakentava seurakuntansa? Eikö mestari ollut juuri hänelle
sanonut: "ruoki minun lampaitani!" Eikö hän hänelle yksin antanut
taivaanvaltakunnan avaimia, näyttääkseen, mistä kirkko ja pappisvalta
oli löytävä keskustan -- selvästi osottaaksensa kirkon yhteyden,
piispallisen vallan yhteyden.

Eikö jo Cyprianus martyyri ollut Roomaa kutsunut Pietarin katedraaliksi
ja kristikunnan vastattavaksi lausunut tuon moni- ja suurienteisen
kysymyksen: "Kuka taitaa enää uskoa pysyvänsä Kristuksen kirkon
jäsenenä, jos hän irtautuu Pietarin piispakunnasta, jolle kirkko on
rakennettu?"

Ateenan piispa seisahtui, kuten satoja kertoja ennen öisissä
aprikoimisissaan, Ptolemaioksen kartan eteen ja toisti ajatuksissaan
näitä kysymyksiä. Ja hän jatkoi:

-- Jo Irenaeus tunnustaa Rooman etevämmyyden muiden piispanistuinten
rinnalla. Ylpeä Victor, rohkea Stephanus ovat jo kauan sitte koettaneet
sitä toteuttaa. Ja mikä on tärkeämpää: se on juurtunut niiden
äärettömien ihmisjoukkojen käsitystapaan, jotka asuskelevat laajoja
länsimaita. Heidän katseensa kääntyvät nyt jo pyhällä kunnioituksella
Rooman piispaan. Kansan käsitystapaan perustuu se voima, joka pitää
sitä ohjaksissa. Mitä se merkitsee, että itämaat, nämä hajanaiset,
veltostuneet itämaat kieltävät Rooman piispan ylivallan? Paha kyllä,
meillä on kurjempi herra, maallinen ruhtinas, joka väkisin tyrkyttää
meille vaihtelevia mielipiteitänsä ja tekee julkeaksi valheeksi sanat,
mitkä kirkonkokouksemme kirjoittavat säännöstensä alle: "Pyhän hengen
vaikuttamat". Paha kyllä, niitä on kauan vaikuttanut Constantiuksen
henki. Meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, että ainakin muutamissa
tapauksissa yksi meikäläisistä, verraton Eusebios, vuorostaan vaikuttaa
häneen. Mutta missä, ellei Roomassa, se voima voi kasvaa, joka pystyy
vapauttamaan kirkon maallisen ruhtinaan häpeällisestä orjuudesta ja
laskemaan maallisen vallan sinne, missä sen pitää olla, jos sen on
ollenkaan oltava olemassa, -- kirkon jalkain juureen?

Me tunnustamme, että Pyhän Hengen voima on käsien päällepanon kautta
jatkunut kirkossa meidän päiviimme saakka. Siinä opissa on Rooman
suuruuden kulmakivi, sillä Hengen voimaa ei voida erottaa Kristuksen
virasta, joka taivaanvaltakunnan avainten keralla on annettu Rooman
ensimäiselle piispalle ja hänestä käsien päällepanolla siirtynyt
jälkeläiseltä jälkeläiselle. Rooman piispojen keskeytymätön sarja
muodostaa siten valtasuonen, josta Pyhän Hengen voima elättävänä verenä
virtailee kirkollisen ruumiin kaikkiin osiin lukemattomien suonien ja
haaraantumisien kautta: Rooman kirkkoruhtinaasta hänen vihkimiinsä
piispoihin, niistä papiston alempiin luokkiin ja näistä kansojen
suuriin joukkoihin. Siten tämä maagillinen virta kulkee kädestä päähän
kastellakseen äärimäisiäkin seutuja. Ja sen tähden se, joka eroaa
kirkon ruumiista, on katkaistun jäsenen kaltainen. Hän sulkee itsensä
pois jumalallisen elämän ja vapahduksen armon osallisuudesta. Hän ei
saata omistaa itsellensä tätä armoa uskon kautta vapahtajaan. Armon saa
ainoastaan kirkon, pyhän Kolminaisuuden ruumiin yhteydessä.

_Ylevä oppi kirkosta ja tunnustuksen yhteydestä!_

Sinä kasvat pienestä, raamatussa tuskin näkyvästä sinapinsiemenestä
suuren suureksi puuksi, joka on varjostava koko maan. Sinä olet
rohkeampi kuin mikään ihmisajatus, eikä mikään inhimillinen viisaus
ole voinut keksiä vertaistasi. Ne keinot, jotka kavalimmat ihmisten
lapsista ovat keksineet luodaksensa vallan vertaistensa yli, ovat
mitättömät sinun rinnallasi. Kohdussasi kannat mahtavuuden, jonka
edessä maan kansat ja kuninkaat tulevat notkistamaan polvensa. Se
voima, jonka sinä voit antaa, on ulottuva, ei ainoastaan omaisuuteen,
henkeen ja ruumiiseen, vaan sieluihinkin. Sinä olet typistävä itse
ajatuksenkin siivet ja muuttava vapaan kotkan kamelikurjeksi, joka
kesynä ja suitset suussa ohjataan sille tielle, jota sen on lupa
vaeltaa. Sinä olet ottava käsiisi ihmisten kaikkein sisimpäin tunteiden
säikeet -- olet pelottava milloin tahdot, lohduttava milloin tahdot.
Sinun viittauksestasi veli on nostava aseen veljeänsä vastaan, äiti
kieltävä lapsensa ja lapsi äitinsä, sulho ja morsian ovat jättävät
toisensa ja salaavat tuskansa kyyneleet kuin olisi rikollinen tunne
ne synnyttänyt. Sinun viittauksestasi sodan ja vihan liekit sammuvat,
vihollinen sopii vihollisen kanssa, hallitsija nöyrtyy orjan edessä,
rauha vallitsee maan päällä...

Sinun ajatusjohtosi on muodostettu timanttisilmukoista, joiden rinnalla
filosofien päätelmät ovat hämähäkin kudontaa. Välttämättömyyden
vastustamattomalla voimalla olet pakottava maailman valtasi alle ja
paneva sen kahleisiisi. Ja se, joka ravistaa kahlettaan, on kuoleman
oma, hän pyyhitään pois Israelista, häneltä suljetaan inhimillisen
yhteiskunnan ja autuuden portit, hänelle sytytetään helvetin ikuiset
liekit.

Sinulta puuttuu ainoastaan yhtä: miestä joka kykenee sinua käyttämään.

Minä tunnen kaksi, jotka kykenisivät. Toinen on Atanasios, tuo
rautainen, taipumaton, ihmeellinen, kavala, hirmuinen vanhus,
oikeauskoisten verivihollinen ja vääräuskoisuuden ainoa, vaan
kukistumaton pylväs, uusi Prooteus, joka ollen aina sama ilmautuu
tuhansissa muodoissa, maanpakolainen, pannan alainen, vaunujen ja
ratsumiesten vainoama, joka ilmautuu, kun vähimmin sitä aavistaa, ja
katoaa ennenkuin on toinnuttu häntä kiinniottamaan, joka väijyilee
Konstantinopolissa keisarin oven edessä, kun häntä ajetaan takaa
Galliassa, jota vainutaan Roomasta, kun hän piilee munkkien joukossa
Egyptin erämaissa, ja joka ilmestyy ehkä tänne Ateenaan, samall'aikaa
kun Geoorgiosta värisyttää huhu, että hän on salaa Aleksandreiassa.

Kaikeksi onneksi ei Atanasios ole koskaan luonut katsettaan Roomaan.
Hän taistelee itselleen sitä hiippakuntaa, jonka hän niin usein on
omistanut ja kadottanut: Aleksandreiaa. Hän ei ole älynnyt Rooman
merkitystä. Kummallista kyllä!

Kummallista kyllä, -- ja kaikeksi onneksi! Sillä toinen mies, joka
Atanasioksesta muuten saisi ylivoimaisen kilpailijan, olen minä itse!

Petros astui pois kartan äärestä, heittäytyi nojatuoliin ja vaipui
suurenmoista tulevaisuudenkuvaansa ajattelemaan.

Hän oli sinäkin päivänä astunut askeleen rohkeata päämääräänsä kohti.
Rahoilla, jotka keisarillisesta rahastosta oli annettu Goottien
käännyttämistä varten, jota niinä aikoina hartahimmasti puuhattiin,
hän oli varustanut kahta lähetyssaarnaajaa, kahta nuorta pappia,
jotka oli kasvatettu sokeaan kuuliaisuuteen ja kiihotettu hurjiksi
homoiuusialaisiksi, ja lähettänyt heidät, ei barbarien luo, vaan
Roomaan saarnaamaan homoiuusionia ja levittämään Petroksen mainetta
Rooman seurakuntaan.

Se kirja, joka oli auki pöydällä lampun valossa, oli Tertullianuksen
teos _De Carne Christi_. Hän luki sitä ehkä vähemmin tiedonhalusta
kuin perehtyäkseen länsimaisen kirkon kieleen, latinaan, ja oppiakseen
tuon mestarin jylhästä, melkein rajusta, vaan voimakkaasta ja
valtaavasta esitystavasta käyttämään oikealla tavalla välttämätöntä
tuumansa toteuttamisen apukeinoa, -- tuuman, joka kiihoitti hänen
kunnianhimoansa ja hurmasi hänen mielikuvitustansa, vaan joka sen
ohessa tuntui hänestä jumalalliselta vapahdusaatteelta, jota hän muka
oli kutsuttu osaltaan toteuttamaan ihmissuvun pelastukseksi ajallisesta
ja ijankaikkisesta hädästä.

Vilpitön usko, jolla hän oli tähän aatteeseen kiintynyt, tulinen
into, jolla se hänet täytti, olivat ne painot, jotka hän itseänsä
tutkistellessaan pani toiselle vaakalaudalle ja jotka näyttivät
painavan paljoa enemmän kuin ne itsekkäät vaikuttimet ja ainoastaan
tarkoituksen kannalta katsoen puolustettavat keinot, jotka painoivat
toista vaakalautaa.

Tämä sisäinen sofistiikka oli menneinä aikoina vaatinut Petrokselta
monta unetonta yötä. Hän oli taistellut itsensä kanssa sitkeämmin
ja kiivaammin kuin ehkä useimmat. Mutta hän oli myöskin lujemmin ja
järkähtämättömämmin kuin enimmät muut asettunut taistelun loputtua
siihen asemaan, jonka oli taistelun tuloksena saavuttanut, sekä
vahvistanut sen.

Kuutamo, joka virtasi sisään ikkunasta, sattui nyt hänen kasvoilleen ja
sai hänet ajattelemaan lähempänä olevia tehtäviä. Hän soitti, ja muuan
pappispukuinen mies, joka näytti odottaneen tätä merkkiä, astui heti
sisään.

Tulija on tanakka, harteva mies, vaan niin lyhytkaulainen, että oudosti
muodostunut, mustakiharainen pää näkyi olevan välittömästi kiinni
olkapäiden välissä. Sangen matala otsa näkyi vaaleankeltaisena juovana
kahden yhtäsuuntaisen viivan, hiusrajan ja leveiden kulmakarvojen
välillä. Koska mies piti päätään hiukan kumarassa eteenpäin, niin
hänen pienet, mustat silmänsä olivat ylöspäin kääntyneinä, kun hänen
oli katsottava puhuttelijaa silmiin. Tämä seikka loi hänen kasvoihinsa
jotakin, jota hyväntahtoinen arvostelija saattoi selittää hurskauden ja
nöyryyden ilmeeksi.

Mies oli Petroksen paras uskottu, presbyteri Eufeemios.

Itse asiassa he tunsivat toinen toisensa sangen hyvin, vaan tuttavuus
ei saanut kuitenkaan Eufeemiosta, vanhinta presbyteriä, unohtamaan,
että Petros oli hänen esimiehensä. Eufeemios ei istuutunut ennenkuin
piispa oli osottanut tuolia ja tehnyt kysymyksen, johon hän nöyrällä
äänellä, lyhyesti ja selvästi, kuin punnituin sanoin, vastasi.

-- Olet kai tänään ollut Apolloonia-lesken luona? kysyi piispa.

-- Puoli tuntia sitte tulin hänen sairasvuoteeltaan.

-- Hän kuolee hyvästi valmistuneena?

-- Kyllä.

-- Ja hänen testamenttinsa?

-- On laillisesti tehty ja allekirjoitettu.

-- Ja sinä olet nyt jättänyt hänet yksikseen perillisten huostaan?

-- Gregorius tuli minun sijaani ja istuu nyt hänen vuoteensa vieressä.
Hän ei saa silmänräpäystäkään olla yksinään... Luultavasti hän sammuu
jo huomenna.

-- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! Hän oli aina hurskas
nainen. Odottaako ilolla ja rauhallisesti vapautumistaan?

-- Niin, ylistetty olkoon Jumala!

-- Ja testamentti?

-- On huomenna käsissäsi.

-- Ja sen sisällys?

-- Ah, korkeasti kunnianarvoinen isä, hän ei ole unohtanut kirkkoa
eikä sinua, rippi-isäänsä, eikä myöskään sukulaisiensa luonnollisia
vaatimuksia. Vieläpä hän on minuakin muistanut lahjalla, tuo hurskas
jalo vaimo, kalliimmalla ja arvokkaimmalla kaikista...

Piispa seisahtui. Synkkä varjo lensi hänen otsansa yli, ja hän
kiinnitti tuiman katseen presbyteriin.

-- _Sinuako?_ sanoi hän matalalla äänellä. -- No hyvä, toivotan sinulle
sydämestäni onnea.

-- Niin, vastasi Eufeemios nöyrästi ja hänen silmänsä katsoivat
hurskaasti ja vakavasti leveiden kulmakarvojen alta piispaa kasvoihin.
-- En ole todellakaan semmoisen onnen arvoinen, vaan kun Herra on
antanut sen minulle tapahtua, niin otan sen vastaan sydämellisimmällä
ilolla ja kiitollisuudella.

Piispan katse oli yhä kiinni presbyterissä, kun hän kuivalla äänellä
sanoi: -- Tee selvä testamentin eri kohdista!

-- Apolloonia lahjoittaa kirkolle kaupunkitalonsa, rakennuspaikan
Peiraieuksen kadulta ja maatalonsa, joka on Meliten portin edustalla,
sanalla sanoen kaiken kiinteän omaisuutensa. --

-- Tuota hurskasta, oivallista vaimoa! Tämä palkitaan hänelle
tuhatkertaisesti tuolla ylhäällä. Vaan jatka!

-- Sinulle, paimenelleen ja rippi-isälleen, hän lahjoittaa käteiset
rahansa sekä kaiken kultansa ja hopeansa...

-- Minä en ole semmoista hyvyyttä ansainnut, sanoi piispa käyden edes
takaisin lattialla, -- vaan jätä tämä ja jatka!

-- Sukulaisiaan, joita on vanha sisko, naimaton veljentytär ja
viisivuotias veljenpoika, hän on muistanut muulla irtaimistollaan, jota
ovat huonekalut, taloustarpeet ja naisorja.

-- Ja sinä itse? puuttui piispa hieman kärsimättömästi puheeseen ja
seisahtui uudestaan Eufeemioksen eteen ja mittaili häntä tutkivalla
silmäyksellä.

-- Mahdotonta on kuvata, miltä presbyterin kasvot näyttivät hänen
tuossa istuessaan kädet sylissä, pää kumarassa ja nuo kummalliset
silmät kulmakarvojen välistä luotuina ylöspäin Petrokseen. Nuo silmät
välkähtivät -- harmistako vai ilosta, on vaikea sanoa. Hän huokasi ja
vastasi:

-- Ah, rakas piispa, sinun halpa palvelijasi häpeää
ansaitsemattomuuttaan. Minä en voinut aavistaa sellaista onnea. Vaan
tuntisinpa sinut huonosti, jos luulisin sinun voivan ajatella, että
minä houkutuksilla tai muilla keinoilla olisin viekoitellut tuota hyvää
leskeä kirkolle tai sinulle vahingoksi vaan minulle itselleni eduksi...

-- No niin! keskeytti piispa; -- mitä lesken testamentti antaa sinulle?

Jälleen huoaten vastasi lyhytkaulainen luoden silmänsä alas:

-- Jalo Apolloonia on niiden vähäisten vaan sydämellisten huolien
palkinnoksi, joita olen osottanut hänelle hänen sairasvuoteellaan,
lahjoittanut minulle parhaimman aarteensa, -- kolme kristallipullossa
säilytettyä karvaa pyhän Polykarpos-martyyrin parrasta.

-- Sinä kadehdittava! huudahti piispa voimatta salata hymyään, joka
päilyi hänen huulillaan.

-- Olen todellakin kadehdittava, myönsi Eufeemios pureskellen kynsiään.

-- Minä tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi, jatkoi piispa, -- ellei
meidän olisi pyhä velvollisuus täyttää hurskaan Apolloonian testamentti
sanojen mukaan.

-- Ei, ei, minä en vaihda. Et saa vaatia minulta liikoja, isä! Minä en
vaihda.

-- Vaan nyt toiseen, sanoi piispa kirkastunein kasvoin kävellen
edestakaisin ahtaassa pitkulaisessa huoneessa. -- Sinun piti tänään
aamupuolella käydä juutalaisen Barukin luona.

-- Minä tapasin hänet kotona.

-- Ja saitko hänen ilmoittamaan, mitä tahdomme tietää?

-- Kyllä, muutamien verukkeiden jälkeen.

-- Minä teroitin mieleesi, kuinka sinun tuli menetellä, ja tunnen
muuten terävää älyäsi. Kuinka paljo Karmides on hänelle velkaa?

Eufeemios veti vaippansa alta paperin, jonka antoi piispalle. Tämä
silmäili sen läpi ja huudahti:

-- Hän on hirveä tuhlari. Tätä menoa ei voi kestää kauan.

-- Samoin sanoin minä Barukille.

-- Mitä se vaikutti?

-- Kun minä huomautin mahdollisuutta, että hänen vakuutensa saattoivat
olla riittämättömät turvataksensa häntä tappiosta, niin hän tuli
kalmankalpeaksi.

-- Vai niin?

-- Hän on kovasti ahdistava Karmidesta.

-- Oletko siitä varma?

-- Olen.

-- Oivallista, kunnon Eufeemios. Onko Karmidesta näkynyt tuon
matkustavan hekuma-filosofin Ateenagoraan seurassa?

-- On, hän ja muutamat muut Ateenan turmeltuneista nuorista pakanoista
on nähty yöllä tai aamuyöstä tulevan Ateenagoraan huoneesta.

-- Sepä hyvä. Tämä Ateenagoras on kylväjä ja hänen tiensä on vako,
josta kasvaa epätoivo ja omantunnon tuska. Vaan sato, niin tahtoo
Jumala, on usein puhtainta viljaa kristinuskon latoon. Jatkakoon sen
tähden tointansa! Herra kääntää pahan hyväksi.

-- Paha kyllä on prokonsulikin nähty Ateenagoraan...

-- Jätämme prokonsulin sikseen, poikani. Hänellä on vikansa, kuten
suuret ansionsakin. Palatkaamme Karmideeseen! Oletko hankkinut enemmän
niitä tietoja, joita pyysin, tästä nuorukaisesta?

-- Sangen vähän, isäni.

-- Annas kuulla!

-- Alkmeene puhuu välistä tuon kauniin orjapojan kanssa, jonka hän
osti...

-- Minä tiedän ... satumaisella hinnalla. Koko Ateena on puhunut siitä.
Eteenpäin siis! Mitä Alkmeene on saanut pojalta tietää?

-- Ainoastaan että hänen herransa on kauhean synkkämielinen kun
hän on yksin. Hän juo silloin juovuttavia viinejä eikä huoli niitä
sekoittaa vedellä. Onpa päiviä, joina hän sulkee itsensä huoneeseen
eikä salli kenenkään tulla näkyviinsä paitsi kamariorjansa. Hän hautoo
silloin surullisia ajatuksia ja juo lakkaamatta. Vaan muuten hän
kammoo yksinäisyyttä ja viettää päivänsä hurjissa seuroissa, joista
hän tavallisesti tuo kotiinsa nuo pahamaineiset naikkoset Myroon
ja Praksinoan, jotka hallitsevat ja vallitsevat hänen talossaan,
komentavat orjia, panevat toimeen juhlia, kääntävät kaikki ylösalaisin
ja tekevät pahimpia hullutuksia. Minun selkääni karmii, kun semmoista
elämää vaan ajattelenkin, isäni.

-- Eipä kummaa... Sinä mainitsit äsken nuoren tytön, joka on
kamarineitsyenä Kryysanteuksen tyttärellä. Mikä hänen nimensä on?

-- Alkmeene.

-- Oletko tänään tavannut hänet?

-- Olen. Hän puhui omantunnon vaivoista, kun täytyy salata uskonsa ja
mukautua isäntänsä talon pakanallisiin tapoihin.

-- Sinä kai rauhoitit häntä sillä vakuutuksella, että hän uhrautuu
hyvään tarkoitukseen?

-- Niin, ja lupasin hänelle synninpäästön sinulta itseltäsi.

-- Sen hän saa. Mitä hänellä oli tällä kertaa sinulle sanottavaa?

-- Hyvin vähä.

-- Eikö mitään heidän salaisesta poissaolostaan Ateenasta?

-- Alkmeene on koettanut tiedustella emännältään tätä asiaa. Se näkyy
olleen joku huvimatka vain.

-- Eikö niiden ystävien joukossa, jotka käyvät Kryysanteuksen talossa,
ole vielä ketään, jota Hermione erittäin suosii?

-- Ei. Hermione näkyy tarkoittaneen täyttä totta kun hän Alkmeenelle
kertoi aikovansa elää yksinomaan isällensä.

-- Entä Karmides...?

-- Kryysanteus on kieltänyt häneltä kynnyksensä.

-- Se on vanha juttu...

-- Ja Hermione on kieltänyt Alkmeenea hänen nimeään mainitsemasta.

-- Se merkitsee enemmän, mutisi piispa, -- vaan on, jos oikein arvaan,
hyvä merkki. Sellainen nainen ei unohda helposti. He ovat lapsuudesta
asti rakastaneet toinen toistansa ... ja Karmides, jos tahtoo, on
vastustamaton. Eufeemios, lisäsi hän ääneen, -- tämä Alkmeene ei näy
kelpaavan paikalleen.

-- Päin vastoin, puuttui Eufeemios varmasti puheeseen, -- hän on
tavattoman viisas ja sukkela.

-- Eikä kuitenkaan ole voinut päästä emäntänsä täyteen luottamukseen.

-- Minä annan hänelle uudet ohjeet...

-- Ja juuri Karmideeseen nähden!

-- Hyvä, isäni.

-- Eivätkö he koskaan ole löytäneet mitään jälkeä siitä pienestä
pojasta, Hermionen veljestä, joka kuusitoista vuotta sitte katosi
heidän talostaan?

-- Luultavasti eivät. Kryysanteus suree häntä yhä vielä. Hän on, kertoo
Alkmeene, vielä niiden rukousten esineenä, joita isä ja tytär joka
ilta lähettävät voimattomille jumalillensa, eikä Hermione koskaan ole
Alkmeenelle kertomatta, jos on yöllä nähnyt unta veljestään. Sillä se
on hänestä suloista unta.

-- Alkmeeneko tätä kertoo?

-- Niin, nämät ovat hänen sanojaan.

-- Et kai ole aamun jälkeen ollut Teodooroksen luona?

-- En, en sen jälkeen kuin vein hänelle ruoan.

-- Hänen uppiniskaisuutensa saattaa minulle raskasta huolta. Toivon,
että se keino, jota nyt käytämme, murtaa sen.

-- Hän oli aamulla vielä herjausta täynnä, hyvä isä.

-- Siitä on kulunut viisitoista tuntia. Ne ovat olleet hänelle pitkiä.
Hän on mahtanut malttaa mielensä. Kun huomenaamulla aikaisin käyt
häntä katsomassa, niin aseta vesiruukku ristikon eteen, niin että hän
näkee sen voimatta sitä saada. Jumala minua ... ellen lannista tuon
pakankurisen pojan kapinallista henkeä!

-- Aamen! mutisi Eufeemios.

-- Iltaa on kulunut pitkältä, mene nyt levolle, ystäväni. Vaan sano
ensin Clemensille, että minä olen valmis.

-- Hyvä on. Toivotan sinulle hyvää yötä, isä! Lyhytkaulainen katosi
ulos ovesta, joka vei peristyyliin.



KAHDEKSAS LUKU.

Pylväspyhimys.


Hetkinen sen jälkeen asteli kaksi kaapuihin käärittyä henkilöä aulan
poikki ja meni eteisen läpi ulos Kerameikos-kadulle. Ne olivat piispa ja
nuori esilukija.

Pitkä katu päättyi etelässä toriin ja pohjoisessa Dipyloniin eli
kaksoisporttiin, jonka edustalla kuuluisin hautausmaa, Ateenan Père
Lachaise oli. Kaksoisportin vasemmasta aukosta tultiin niin sanotulle
pyhälle tielle, joka vei Eleusiiseen; oikeasta käytävästä näki suoran,
jalavien ja platanien varjostaman tien, joka vei Akadeemiaan ja
platoonilaisten filosofien huviloihin.

Kadulla vilisi vielä kävelijöitä, joita lauhkea ilma ja ihana kuutamo
oli ulos houkutellut. Vasta Teeseuksen temppelin toisella puolen
väkitungos harveni, ja kauempana häiritsi hiljaisuutta ainoastaan
ohikäyvän patrullin aseiden helinä ja askeleiden töminä. Petros ja
Clemens valitsivat oikean käytävän, kulkivat vartioivan sotilaan sivu
ja kääntyivät, kuljettuaan kappaleen matkaa pimeässä lehtokujassa,
oikealle rautaisesta ristikkoportista, joka vei hautausmaalle.

Clemens teki ristinmerkin ja luki rukouksen astuessaan tähän
kristittyjen kammoamaan paikkaan. Oli kuitenkin ihana paikka, täynnä
kauneutta ja jaloja muistoja. Siellähän lepäsi Hellaan ja ihmiskunnan
suurimmat miehet ja ne tuhansittain tuhannet nuorukaista, joita
muinoinen Ateena oli kasvattanut kauneudessa ja ilossa aikaiseen
sankarikuolemaan. Temppelinkaltaisia muistomerkkejä ja katkenneita
pylväitä kohosi laakeri- ja kypressipuiden tummista ryhmistä, jotka
varjostivat yksinkertaisia muistokiviä tai puoleksi peittivät hiljaisia
komeroita, joista uurnat ja kuvapatsaat häämöttivät. Kerameikoksen
hautausmaa oli Ateenan historia marmoriin veistettynä.

Sen silloinen rappiotila, sen huono hoito, käytävillä kasvava
rikkaruoho, kallistuneet hautapatsaat kuluneine kirjoituksineen,
lohjenneet korkokuvat ja kaatuneet kuvapatsaat puhuivat nekin
aikakirjojen kieltä. Kaupungin muurin takaa, joka yhdeltä puolen
rajoitti paikkaa, katseli kaukaa alas hautausmaalle korkea Akropolis ja
sen jättiläissuuri Pallas Ateenan kuvapatsas, sen kykloopiset muurit,
sen temppelien pylväsrivit, kaikki kuun hopeoimina. Jos niissä eli
henki, niin se tunsi silloin mitä ihmissydän voi tuntea katsellessaan
menneisyyttä, kun suree kadonnutta kauneutta, kuollutta voimaa.

-- Isä, sanoi Clemens, jouduttaen Petroksen sivulla askeleitaan, -- ne
kuolleet, jotka täällä lepäävät, olivat pakanoita, mutta olihan heidän
joukossaan toki monta, jotka etsivät oikeata tietä?

-- Tietysti, vastasi Petros, heillä oli luonnollinen laki kirjoitettuna
heidän sydämiinsä.

-- Ja etkö usko, kysyi Clemens, luoden surumielisen katseen
marmoripatsaisiin, jotka häämöittivät lehtiryhmistä, -- etkö usko, että
Vapahtajan kuolema luetaan heillekin vanhurskaudeksi?

-- Minä uskon sen, vastasi piispa. -- Kun Kristus kuolemansa jälkeen
astui alas helvettiin, niin hän saarnasi siellä vapahdusta pakanoiden
sieluille.

-- Oi Jumalan hyvyyttä! Hän ei hylkää yhtään lapsistaan. Kadotetut
saavat palata hänen isälliseen syliinsä.

Nuorukainen huokasi syvään ja vaikeni. Petros sanoi:

-- Poikani, sinä ajattelet ehkä tällä hetkellä maallista isääsi, tuota
tuntematonta, joka antoi sinulle elämän?

-- Niin, sinä itse herätit sen ajatuksen, kun tänä iltana käskit minun
kirjoittaa testamenttini.

-- Sinä epäilemättä ihmettelet, että sinua siihen kehoitin.

-- Niin, mitä minulla on antamista? Tulinhan tyhjin käsin Antiokeiasta,
jossa sinun isällinen hyvyytesi hankki minulle tilaisuuden opintoja
harjoittaa ja siten valmistautua pyhään kutsumukseeni. Mitä minulla on,
senhän olen saanut sinulta. Sinä otit minut turviisi, kun olin avuton,
hyljätty, nälkään nääntymään jätetty lapsi. Oi, äiti raukkani, äiti
raukkani!

Clemensin valtasivat kokonaan hänen tunteensa, kun hän ajatteli
äitiänsä, jota hän ei tuntenut, vaimoa, joka oli voinut tehdä
luonnottomimman ja hirveimmän rikoksen: hyljätä hennon, avuttoman
lapsensa. Hän seisahtui ja purskahti itkuun.

Piispa tarttui hänen käteensä ja sanoi:

-- Rakas Clemens, koeta hillitä tunteitasi! Älä ajattele häntä enää!
Hän ei sitä ansaitse. Tiikerikin rakastaa sikiötänsä ja puolustaa sitä
kuolossakin.

-- Älä puhu niin, hyvä isä, rukoili nuori esilukija luoden kyyneleiset
silmänsä ylös. -- En tunne maailmaa enkä ihmisten sydämiä, mutta
ymmärrän kuitenkin, että äitini mahtoi olla kovin onneton, ennenkuin
niin hirveä päätös kypsyi hänen sielussaan. Etkös usko, että hänen
kyyneleensä vuotivat, kun hän minut jätti? Oi, aivan varmaan! Hän oli
raivostuneena sillä hetkellä eikä tiennyt mitä teki. Minä luulen,
minä olen varma siitä, että hän sitte piankin palasi takaisin siihen
paikkaan, johon hän oli minut jättänyt, ja oli epätoivoissaan, kun ei
löytänyt minua.

-- Usko niin, Clemens! Teet siinä oikein. Mahtoi todellakin olla niin,
huomautti piispa lohduttaen.

-- Oi, jospa saisin nähdä hänet, ajatteli Clemens pyyhkiessään
kyyneleensä, -- minä en nuhtelisi häntä, en! Vaan hän varmaankin
iloitsisi, että hänen poikansa elää, että Jumala on armahtanut hänen
poikaansa ja häntä.

Piispa jatkoi:

-- Minä käskin sinun tehdä testamentti, koska mahdollista on, että
sukusi tulee ilmi. Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Kuka tietää, vaikka
olisit suurten rikkauksien perillinen?

Clemens hymyili surumielisesti tälle rohkealle arvelulle.

-- Ajattele sitä mahdollisuutta! Testamentti on omassa hallussasi
ja jää sinne. Sinulla on valta hävittää se, jos et voi vastustaa
odottamattoman rikkauden houkutuksia ja jos kadut antaneesi
omaisuutesi minun käytettäväkseni kirkon hyväksi. Puhun nyt ainoastaan
mahdollisuuksista, poikani; vaan se, joka palavasti rakastaa kirkkoa,
saattaa toivoa mahdotontakin ja pitää silmällä kaikkea, mikä sitä voi
hyödyttää.

-- Ah, miksi selität syitäsi? Sinä olet yhtä hyvä, kuin viisas ja
harkitseva. Sen minä tiedän, ja siinä on kylläksi.

-- Ja ajattelin, jatkoi piispa lempeästi, -- ajattelin kuinka hartaasti
ikävöit eron hetkeä. Sinun ruumiillinen majasi on heikko, rakas lapsi.
Sinä et ole kutsuttu kauan elämään tässä maailmassa.

-- Sitä toivon ja ajattelen sitä ilolla.

-- Onnellinen se, joka saa asettua Herran jalkojen juureen, sill'aikaa
kuin toisten osana ovat talouden huolet! Vaan nekin ovat tarpeellisia.
Kirkko tarvitsee järjestäjiä ja puolustajia. Minä ikävöin kuten sinäkin
pois näistä moninaisista toimista, näistä riidoista ja taisteluista,
hiljaiseen miettimiseen, kärsivälliseen odotukseen. Vaan taistelu on
minun kutsumukseni, niin kauan kuin käteni jaksaa miekkaa heiluttaa,
sillä totuudella on monta ja vaarallista vihollista.

Näin keskustellen he olivat yhä kulkeneet eteenpäin. He astuivat
hautakentältä ulos vastapäisestä portista, kuin mistä olivat sinne
tulleet.

Heidän edessään oli nyt kirkkaassa kuun valossa tasanko, jonka oikealla
puolella oli jakso kukkuloita, joiden ylitse kaupungin muuri luikerteli
suunnattoman suurena vaaleanharmaana vyönä. Taustan sulkivat oliiveja
kasvavat kummut; niiden varjosta vilahti näkyviin joki, joka tuli
Lykabeettos-vuoren toiselta puolelta; se luikerteli hiljakseen korkean
kaislikon, yksinäisten salavain ja kypressiryhmien välissä ja heijasti
pinnastansa kuun taittuneen kuvan, kunnes matkallaan Keefiisos-jokeen
kätkeytyi ikivanhojen puiden taakse, jotka pitkänä tummana,
kaukaisuuteen katoavana rivinä osottivat mistä tie kävi Akadeemiaan.

Tasangon keskellä törrötti yksinäinen pylväs. Sen päällä näkyi liikkuva
esine, ihmisolennon näköinen.

Liikkuva esine oli todellakin ihminen -- kaljupää ukko, jolla oli
harmaa, aaltoileva parta. Hän oli polvillaan kumarassa alaspäin yli
syvyyden ja piteli kädessään köyttä, kuin olisi tahtonut mitata pylvään
korkeutta.

Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Pylvään juurella seisoi
kolme naista; kaksi niistä koetti sysätä toinen toistaan syrjään,
kilpaa ojennellen ylöspäin vasujansa, kiinnittääkseen ne rautakoukkuun,
joka oli nuoran alapäässä.

-- Hurskas Simoon, huusi toinen ukolle, -- tässä on vain leipä ja...

-- Pois tieltä sinä, huudahti toinen; -- kuinka sinä, vääräuskoinen,
uskallatkaan tarjota pyhälle, oikeauskoiselle Simoonille...

Edellisen tyrkkäys katkaisi tämän soimauksen.

-- Hyvä Simoon, minähän se olen, Tabita, Batylloksen, oliivikauppiaan
vaimo, joka niin usein tulen luoksesi...

-- Tässä on vain leipä, ja muutama tippa viiniä...

-- Myrkkyä hän sinulle tarjoo, Simoon! Minä olen Anastasia,
oikeauskoinen Anastasia... Pois tieltä sinä käärme!...

-- _Lama ragscha gojim!_ kuului ukon ääni, vihaisena ja jylisevänä. --
Kirotut lörpöt! Mitä siellä teette?

Nyt kolmas vaimo tuli ystävälleen avuksi ja tempasi korin Tabitalta.
Anastasia ehti kiinnittää omansa nuoraan, joka samassa vedettiin ylös.

-- Kas niin, huudahti Anastasia voitosta riemuiten Tabitalle, joka
sukkelasti korjasi maasta pienen viinipullonsa; se näet oli taistelussa
pudonnut korista ruohostoon, -- ähä, mitä sait vaivastasi? Sinä olet
vienyt pöllöjä Ateenaan ja heiniä Megaraan. Jollet ole, niin sano!

Ukko tyhjensi pylvään päällä ylöshinaamansa korin ja heitti sen
omistajalle takaisin.

-- Lentäkää pois täältä, te rääkkyvät harakat, huusi hän vihaisella ja
karkealla äänellä alas kiisteleville vaimoille, -- muuten ... muuten...

-- Tule, sanoi Anastasian ystävä ja tarttui hänen käteensä; -- emme saa
häiritä häntä kauemmin. Hän suuttuu, ja sinä tiedät, että hän silloin
puhuu hirmuisia sanoja.

Ukon uhkaus vaikutti sen, että riitelevät, vaihdettuaan vielä pari
sangen lyhyttä, vaan mehevää sanaa, lähtivät eri haaroille. Anastasia
otti tyhjän korinsa käsivarrelleen ja palasi seuralaisensa kanssa
kaupunkiin tehden suuren kierroksen välttääkseen pakanoiden hautoja.
Tabita täysine koreineen ohjasi alakuloisena askeleensa tasangon
perälle oliivikumpuja kohden, joiden välissä Batylloksen, hänen
miehensä, köyhä maja oli.

Noin neljä vuotta sitte Petros oli tullut Ateenan piispaksi. Pian sen
jälkeen hän oli käskenyt viedä pois yhden pylvään eräästä pakanain
temppelistä ja pystyttää sen kaupunginmuurin ulkopuolella olevalle
kentälle, ei tiedetty missä tarkoituksessa. Mutta kaksi nuorukaista,
jotka olivat matkalla Akadeemiaan kuuntelemaan Kryysanteusta, näki
hämmästyksekseen eräänä aamuna jonkun liikkuvan olennon tuon yksinäisen
patsaan päällä. Kummastellen he menivät lähemmäksi ja näkivät, että
siellä oli ukko, joka vuoroin laski polvilleen, nousi ja laski taas,
kasvot käännettyinä äsken noussutta aurinkoa kohti. Tätä hän teki yhä,
niin kauan kuin he häntä katselivat. Nuorukaiset jättivät siksensä
matkansa Akadeemiaan ja riensivät takaisin kaupunkiin kertomaan mitä
olivat nähneet. Huhu levisi uskomattoman nopeasti uteliasten ja
vilkasten kaupunkilaisten kesken, ja koko päivän virtasi kristittyjä
ja pakanoita sekaisin kaksoisportista tähystelemään uutta ilmiötä.
Oikein tungeskeltiin, ettei olisi tultu myöhään; tasanko tuli täyteen
kirjavaa kansaa: jalkamiehiä, ajavia, ratsastajia ja kantotuoleja,
kansalaisia ja muukalaisia, sotilaita, lapsia ja naisia. Vaan
kiire oli tarpeeton. Vielä puolenpäivän aikana tuo pitkäpartainen,
kauhean ruma, outo olento oli kummallisella paikallaan ja jatkoi
aina lyhyiden väliaikojen perästä yksitoikkoisia liikkeitään. Hän ei
näkynyt huomaavan niitä tuhansia, jotka vilisivät patsaan ympärillä ja
katselivat häntä sekavien tunteiden, uteliaisuuden, ihmettelyn, inhon
ja pelon valtaamina. Mutta hänen kasvonsa olivat silloin etelään päin
kääntyneinä, josta keskipäivän aurinko paistoi polttavin sätein.

Kuka hän oli? Taikauskoiset pakanain joukossa epäilivät, oliko hän
ollenkaan ihminen: he pitivät häntä kauheana enteenä, joka ennusti
hirveitä onnettomuuksia, tyhjänä haamuna, joka ilmestyi pian
kadotakseen. Vaan arvoituksen selitys löydettiin pian, kun illan suussa
kaupungin kristillinen papisto, piispa etunenässä, risteineen ja
lippuineen kulki pylvään luo, järjestyi sen ympärille, veisasi virsiä,
laskeutui polvilleen ja yhdellä suulla rukoili tuolta tuntemattomalta
siunausta. Aurinko oli silloin laskemaisillaan ja ukon kasvot
kääntyneinä länttä kohti; hänen paljas päälakensa näytti heliotropin
tavoin ikävöivän ja janoovan alenevan tulipallon viimeistä sädettä.
Vasta kun se oli kadonnut Aigaleoos-vuoren taa, hän katsahti alas
kokoontuneiden puoleen. Hänen silmänsä tuijottivat vertyneinä, hänen,
partansa riippui kuin pitkä, tuuhea naava alas pylväänpäältä. Hän
ojensi kätensä ja mumisi: minä siunaan teitä!

Pylvään päällä oleva mies oli kristitty askeetti, yksi noita
itsensäkiduttamisen kummituksia, joita väärin ymmärretty kristinusko
on synnyttänyt yhtä hyvin kuin Intian tyhjiinraukeamista opettavat
uskonnot -- yksi niitä sieluja, jotka hengen ja maailman vaatimusten
ristiriitaisuus oli särkenyt sydämen juuria myöten ja jotka pyrkivät
saavuttamaan hengen täydellisyyden murhaamalla luontonsa -- ehkä
yksi niitä, jotka, tahtoessaan perinjuurin hävittää lihalliset
taipumuksensa, eivät löytäneet muuta pelastuskeinoa kuin sen, että
synnintuskan rasittaman omantunnon kuluttavia liekkejä vastaan
asettivat ruumiillisia tuskia; he kiihottuivat kulkemaan yhä eteenpäin
sitä tietä, monistamaan tuskiansa ja keksimään mitä kummimpia keinoja
niiden enentämiseksi, koska heitä innostutti ihastelevan joukon
kunnioitus, pyhimyksen loistokehä tässä elämässä ja korkeamman
autuuden, selittämättömien riemujen ja käsittämättömän hekuman toivo
tulevaisessa.

Simoon pylväspyhimys -- niin häntä kutsuttiin -- oli jo avaralta
tunnettu kristityssä maailmassa. Pyhiinvaelluksia tehtiin idästä ja
lännestä hänen luoksensa; kaikki tahtoivat nähdä hänet ja saada häneltä
siunauksen. Hänen pyhimyskunniansa loiste kasvoi, kun Petros selitti
että hän, pylväsmies oli _tunnustaja_, yksi niitä harvoja vielä elossa
olevia, jotka ensimäisessä vainossa keisari Maximinuksen aikana olivat
sankarillisesti kestäneet kärsimyksiä uskonsa tähden. Mistä hän oli
tullut ei muutoin tietänyt kukaan, ellei piispa.

Mutta neljä vuotta, sen kaikki tiesivät, Simoon oli viettänyt
tuolla ylhäällä pylväänpäällä muutaman jalan pinta-alalla,
äkkijyrkkä yltympärillä, sekä joka päivä, auringon noususta sen
laskuun, ainoastaan määrätyt lomahetket poislaskettuna, jatkanut
polviennotkistuksiansa. Sanottiin, että hän lankesi polvilleen tuhannen
kertaa päivässä. Neljänä suvena aurinko oli siellä tyhjentänyt
kuumuuttansa hänen päälaelleen, neljän talven lumituiskut olivat
siellä riehuneet hänen ympärillään. Hänen pukunaan oli karhuntalja ja
köysi vyönä; hänen ainoana talouskalunaan oli nuora, jolla veti ylös
sen ruoan, jonka kaupungin hurskaat vaimot hänelle toivat. Hän oli
kristityn väestön ylpeys; molemmat suuret uskonlahkot, homouusialaiset
ja homoiuusialaiset, kiistelivät kunniasta saada lukea häntä
riveihinsä; molemmat pitivät häntä Ateenan suurimpana merkillisyytenä
ja kaunistuksena. Pakanat sitä vastoin kammoivat pylväsmiestä, kun
tämä oli lakannut olemasta heidän uteliaisuutensa esineenä. Hehän
uhrasivat kukkia ja suitsutusta elämän ja ilon jumaluusvoimille ja
seppelöivät niitä kauniita kuvia, joita taide oli niistä luonut.
Kristityt taasen polvistuivat pyhimystensä luurankojen eteen. Sen
tähden tuntui pakanoista aivan luonnolliselta, että kristityt vielä
hartaammin palvelivat tuota likaista, rumaa, hourupäistä ukkoa, jolla
toki oli luurankojen ja mumioiden rinnalla se etu, että hän oli _elävä_
epäjumala.

Ne pakanat, joiden uskonnollinen tunne ja kauneudentunto ei pakottanut
heitä inhoamaan häntä, katselivat häntä yhtä välinpitämättömästi kuin
tritoonia, joka vuosisatoja oli liehuttanut tuuliviiruaan Tuulien
tornissa Ateenan torin vieressä. Ne näyttivät olevan, pylväspyhimys ja
bronssitritooni, samaa ainetta, yhtä kestäviä auringon paahteessa ja
myrskyissä, yhtä lujasti juurtuneina ahtaasen korkeuteensa.

Mutta joskaan luonnonvoimat eivät vaikuttaneet Simooniin, niin hän oli
kenties toiselta puolen hyvinkin herkkä sille jumaloimiselle, joka
tuli hänen osalleen. Sellaisina päivinä näet, joina paljo vieraita oli
käynyt häntä töllistelemässä, hän kohteli lempeästi niitä hurskaita
vaimoja, jotka toivat hänelle leipää, viiniä ja vettä; jos hän sitä
vastoin päivällä oli ollut vähemmän huomion esineenä, niin hän syyti
heihin illalla auringonlaskun jälkeen -- sillä vasta silloin hän puhui
-- sekavia sanoja ja kamalia uhkauksia.

Yöt Simoon omisti itselleen. Hän tarvitsi sen tunnit kootakseen voimia
tulevan päivän vaivoihin. Kun hän puolenyön lähestyessä oli veisannut
iltavirtensä, ei kukaan saanut lähestyä hänen pylvästään. Hän näytti
häpeävän olevansa sen luonnonlain alainen, joka vaatii levon ja
liikkeen, unen ja valvonnan vaihtelua. Vaan vaikka hän nukkuikin,
niin se oli linnun kevyttä unta, sillä hänet herätti yksinäisen
yömatkalaisen askeleet ja hän oli aina valmis viskaamaan kauheita
ennustuksia hänen peräänsä. Sen tähden eivät kristityt eivätkä pakanat
mielellään kulkeneet pylväskentän kautta yöllä.

Kun nuo kolme naista oli poistunut, kuulivat piispa ja esilukija
lähestyessään, kuinka pyhimys, joka oli istahtanut syömään iltaistansa,
päästi kummallisen vaakkuvan äänen, johon tuli vastaus pienestä
lehdosta toiselta puolen jokea. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi
suuri, musta lintu kohoavan lehdosta, ohjaavan lentonsa pylvästä kohden
ja räpytellen lentelevän sen ympärillä, ikäänkuin olisi tahtonut vaan
ei uskaltanut laskeutua alas.

-- Tulehan, korppini! kuului pyhimyksen käheä ääni. -- Tule ja syö
iltasesi! No tulehan, tulehan, korppiseni, korppiseni!

Korppi vastasi näihin sanoihin surullisesti ja epäluuloisesti koikkuen,
vaan lenteli räpytteli yhä patsaan ympärillä, ja pyhimys seurasi häntä
kädellään, johon hän luultavasti oli pannut muutamia leipämuruja.

-- Älä ole arka! En ole enää vihainen sinulle. En väännä kaulaasi
poikki. No tulehan nyt, tule nyt!

Ääni, jolla nämät vakuutukset lausuttiin, näytti vaikuttavan korppiin.
Se laskeutui pylväänpään reunalle, vaan hypähti taaksepäin, liikutteli
siipiään ja parahti muutaman kerran käheästi kun Simoon ojensi kätensä
ottaakseen sen kiinni. Sen epäluulo ei siis vieläkään ollut poistunut.
Vaan kun Simoon oli luopunut yrityksestään ja kääntynyt pois jatkamaan
illallistaan, palasi vähitellen luottamus jälleen lintuun. Se tuli
lähemmäksi, hypähti viimein Simoonin polvelle ja salli tämän vapaasti
silittää sysimustaa, kiiltävää selkäänsä, sekä otti sangen ahnaasti
osaa pyhimyksen ateriaan.

-- Olet ollut poissa koko päivän, olet vihoissasi istua törröttänyt
tuolla puussa, sanoi Simoon ystävällisesti nuhdellen. -- Minä kuritin
sinua jotensakin ankarasti eilen, sen tein, vaan kylläpä sinä oletkin
niin tyhmä ja kovapäinen, että joskus raivostun ja tekee mieli vääntää
sinulta niskat nurin. Kaksi pitkää vuotta koulussa, etkä vielä osaa
lausua nimeä Elpiniike!

Simoonin korppi oli melkein yhtä kuuluisa kuin pyhimys itsekin.
Kristityt luulivat tietävänsä, että se oli yli sadan vuoden vanha, ja
huhu liikkui, että kun hurskaat vaimot, jotka asuivat kaksoisportin
likellä, eräänä päivänä olivat unohtaneet Simoonin, niin korppi oli
tuonut hänelle ravintoa, kuten muinoin tapahtui Eliaalle, suurelle
profeetalle.

Korppi kenties olikin vanha eräkäs, joku pitkäikäisen sukunsa
Metusala, joka oli jäänyt eloon aikalaistensa jälkeen ja vieraana
nuoremmalle korppimaailmalle viettänyt vuotensa Keefiisosjoen äyräiden
kallioissa ja lehdoissa yksin ja sureskellen, kunnes viimein löysi
uuden seuratoverin toisesta suvusta, ystävän, joka monessa kohden oli
hänen kaltaisensa ja johon häntä vähitellen veti se myötätuntoisuuden
side, se hellä, selittämätön voima, joka suo jokaiselle sydämelle,
yksinäisimmällekin, kylmimmällekin ja kuihtuneimmallekin esineen, johon
se saattaa vuodattaa sen hellyyden, johon vielä kykenee.

Pylväsmiehen ja hänen korppinsa tuttavallinen keskustelu keskeytyi,
kun edellisen tarkka korva keksi lähestyvien askeleita nurmikolta. Hän
oli istunut kasvot peräalan oliivipensaikkoihin päin. Nyt hän kääntyi,
asettui vatsalleen, ja hänen paljas päänsä pörhöisine partoineen näytti
patsaanpään lehtikoristeiden välistä julman, pensaikossa väijyvän
petoeläimen naamalta. Korppi oli asettunut hänen olkapäälleen.

Simoon oli harmissaan, kun hänen aterioimistaan häirittiin. Hän tosin
ei ollut vielä veisannut iltavirttänsä, vaan yötä alkoi jo kulua
pitkältä, ja hän tahtoi olla yksinään. Sentähden hän ärjyi jo kaukaa
tulijoille:

-- Menkää pois, menkää pois! Menkää, sanon minä! Vaan kun he yhtä hyvin
lähestyivät, niin hänen silmänsä säkenöivät ja hän aloitti pilkkaavalla
äänellä:

-- Tulkaa, lapseni! Tulkaa ja kuulkaa! Minkä tähden korva on pantu
päähän kiinni? Repäise korva pois, tyhmä ihminen, ja naulaa se
rintaasi...

Nämät sanat olivat sekavan rangaistussaarnan johdantona; sellaisilla
saarnoilla hänen oli tapa pelottaa yksinäisiä vaeltajia, jotka
sopimattomaan aikaan lähestyivät pylvästä. Vaan Simoon ei ennättänyt
jatkaa, sillä hänet keskeytti tuttu ääni, joka huusi:

-- Isä Simoon, älä suutu. Minä, Petros, täältä tulen.

-- Ahaa, sinäkö siellä olet, Petros, piispa ... piispa! Ahaa!

-- Olen täyttänyt toivomuksesi ja tuon nuoren Clemensini luoksesi.

-- Kuka Clemens on?

-- Sinä tiedät sen, isä.

-- Clemenskö? En.

-- Clemens, minun nuori ottopoikani, josta kerran puhuin sinulle ja
jota sinä halusit nähdä.

-- Ahaa! Nyt tiedän.

-- Hän tulee rukoilemaan sinulta siunausta.

Pylväsmies oli vielä hetken samassa asennossa ja kiinnitti silmänsä
piispan nuoreen seuralaiseen, joka nyt oli vetänyt kaapunsa päähineen
taaksepäin ja näytti pitkien, vaaleanruskeiden kiharoiden peittämän
päänsä. Sen jälkeen Simoon nousi polvilleen, pani arvellen kätensä
parralleen, katsahti vakoillen ympärilleen kaikille ilmansuunnille
ja tarttui sitten köyteensä, jonka toisen pään kiersi useita kertoja
pylväänpäästä ulkonevaan lehtikoristeeseen.

Korppi, joka oli unissaan, tuli levottomaksi tämän liikkeen johdosta,
räpytteli siipiään, kohosi ja lensi raskain siivin puoleksi
rappeutuneen kaupunginmuurin lähimpään kohtaan, istahti sinne
myrttipensaan suojaan ja pisti päänsä siiven alle.

Hiljaisuuden vallitessa kuului kaukaa sointuvia laulun ääniä, ja
joella, joka loisti kirkkaassa kuutamossa kuin sula hopea, näkyi vene
lähestyvän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä pyhimys tarttui molemmin käsin köyteen,
laskeutui alas pylväänpäältä ja liukui maahan.

Hän seisoi tai oikeammin, istui kyykkysillään pylvään vieressä
piispan ja esilukijan edessä. Olisi luullut että viimeksimainitun
kunnioitukseen pyhimystä kohtaan, nähdessään hänet näin läheltä, olisi
sekautunut kauhistusta. Aurinko oli paahtanut ja tuulet kuivanneet
tuon olennon luurangoksi, jota peitti mustanruskea nahka, minkä
alla suonet pingoittuivat kuin soittimen kielet ja liikkuivat kuin
yhteenpunoutuneet madot, sen vähäisen veren virtaellessa, joka vielä
levitti eloa kamalaan ruumiiseen. Silmät olivat syvällä kuopissaan,
ja niiden terien kehistä loisti ruskeanpunainen kiilto. Pyhimys istui
puoleksi polvillaan, sääret allaan, eteenpäin kumarassa, nojautuen
pitkiin karvaihoisiin käsivarsiinsa, joita karhunnahka ei peittänyt.

Petros kosketti kunnioittavasti hänen partaansa ja polviansa sekä
kuiskasi samalla hänen korvaansa:

-- Isä, varo kieltäsi.

Simoonin silmissä sekautui hurjaan loisteeseen älyn ja salaisen
ymmärtämisen ilme. Hän nyökkäsi päätään ja käänsi katseensa Clemensiin.

-- Tule luokseni! Älä pelkää! sanoi hän huomattavan hellällä äänellä.

Clemens totteli. Hän lähestyi mitä syvimmästi kunnioittaen ja kumarsi
päätään sanoen:

-- Siunaa minua, hyvä isä!

Kuu valaisi sillä hetkellä kaksia toisiansa lähestyviä kasvoja:
nuorukaisen, jotka olivat ihanat ja suloisen puhtaat, ja ukon, jotka
olivat äärettömän rumat ja kammottavat ... ne lähestyivät toisiansa
ikäänkuin selvemmin näyttääkseen sitä suunnatonta erotusta, joka
voi olla olemassa saman suvun erikoismuodostumien välillä, sillä ne
olivat niin erilaiset, niin toistensa vastakohtia, kuin perikuvallinen
ihmisyys eroaa lajistaan poikenneesta, siitä joka inhimillisyytensä
kadottaessaan on tullut kauheammaksi kuin kauheinkin hirviö, minkä
eläinkunta voi näyttää ... ja kuitenkin -- kuka olisi sitä aavistanut?
-- tuon enkelinkaltaisen nuorukaisen totinen, lämmin, sydämellinen halu
oli tulla samanlaiseksi, kuin tuo oli, tuo hirveä, eriskummallinen
olento, joka istui hänen edessään ja pani toisen kätensä hänen
kutrilleen, sivellessään toisen käden ryppyisillä pitkäkynsisillä
sormilla hänen poskeaan.

Clemensin mielestä voitti ilmiön kaiken kamaluuden pyhyys, jonka hän
siinä näki. Hänestä ukko oli ihana.

Sillaikaa Petros tunsi levottomuutta. Hän pelkäsi että pylväsmies
sanoisi jotain, jota ei olisi pitänyt sanoa. Hän kiirehti sen tähden
katkaisemaan kohtausta lausuen:

-- Hurskas isä, nyt olen tyydyttänyt toivosi saada nähdä nuorta,
suuresti rakastettua poikaani. Ja hänkin on saanut, mitä on ikävöinyt:
sinun siunauksesi. On aika jättää sinut rauhaan.

Pylväsmies nojautui toisella kädellään maahan; toisen hän nosti
silmilleen ikäänkuin kirkas kuutamo olisi häntä huikaissut.

-- Clemens, sanoi piispa, -- minulla on muutama sana tälle pyhälle
miehelle sanottavana. Mene edellä ja odota minua kaupungin portilla.

Tottuneena kuuliaisuuteen nuori pappi jätti vanhan pyhimyksen
kunnioittavasti hyvästi ja poistui tasangolle.

Hetkinen kului äänettömyydessä; Simoon laski kätensä silmiensä päälle.
Hän poisti niistä vieraan, jota moneen aikaan ei ollut niissä näkynyt
-- hellien tunteiden pusertaman kyyneleen. Sen jälkeen hän sanoi
katsahtaen ympärilleen:

-- Minkätähden Filippos lähti pois?

-- Älä lausu sitä nimeä, isä! rukoili Petros levotonna, vaikk'ei kukaan
voinut heitä kuulla. -- En uskaltanut antaa hänen viipyä täällä, sillä
sinä et voi varoa kieltäsi.

-- Oletpa oikeassa, sanoi ukko pannen molemmat kätensä päälaelleen.
-- Kun olen kauan laskeskellut polvilleni, tuntuu minusta niin
kummalliselta täällä ylhäällä. Minun aivoissani suhisee ja kohisee.
Vaan anna minun nähdä hänet jälleen!

Minä olen kyllä oleva varuillani. Hänen nimensä nyt ei ole Filippos,
vaan Clemens; hän ei enää ole Elpiniiken poika ... ei ole!

-- Oi, jatkoi hän itsekseen, -- kuinka hän on hänen näköisensä!
Elpiniike morsiuspuvussaan myrttiseppele päässään! Elpiniike
ruumisvaatteissaan selleriseppele otsallaan. Elpiniike ruumispuvussaan
... Elpiniike!

Simoonin rautaista rintaa kohotti syvä huokaus, joka kuului kuolon
korinalta; hän kääntyi ja painoi kylmään patsaaseen kamalat kasvonsa,
polttavan otsansa, poskensa, joka sai todistaa uuden ihmeen: kyyneleen.

-- Rauhoitu, isä! sanoi Petros, joka vasta nyt huomasi pyhimyksen
mielenliikutuksen. -- Etkö kuule? Tänne lähestyy ihmisiä. Joella tulee
vene. Älä anna kenenkään nähdä, että olet jättänyt paikkasi tuolla
ylhäällä.

Hänen sanoilleen antoivat tukea kitaran säveleet, jotka säestivät
eloisaa, heleätä ja soinnukasta laulua. Välistä sitä keskeytti nauru ja
iloiset, puhelevat äänet. Vene, josta nämät kuuluivat, läheni hiljaisin
ja tasaisin aironvedoin pitkin hopeoitua vedenpintaa.

Piispan sanat olivat omiaan palauttamaan Simoonin entiselleen, sillä
ne puhuivat hänen askeettiselle kunnianhimollensa. -- Hän suoristihe,
katsahti terävästi ja nopeasti joelle, tarttui köyteen, sovitti sen
patsaan varjopuolelle ja kiipesi ketterästi kuin apina paikalleen.
Sinne päästyään hän asettui tavalliseen asentoonsa, pisti päänsä
ulos pylväänpään lehtikoristeiden välistä ja sanoi tuttavallisella,
kärkkäällä äänellä:

-- Mahtoivatko nähdä minua, Petros?

-- Eivät, ole huoleti.

-- Petros, onhan Filippos kristitty?

-- Tietysti.

-- Onhan Filippos kastettu? Onhan Filippos pappi?

-- On.

-- Ihanaa, ihanaa! Niin minä tahdoinkin. Pieni karitsa, jonka
vapahdimme suden kynsistä! Pieni karitsa, jonka kannoimme oikean
paimenen luo! Petros, salli minun taas nähdä tuo pieni karitsa! Älä
pelkää, minä olen varova kieleni. Anna hänen tulla ennen auringon
laskua; sinä tiedät, etten puhu ennen auringon laskua.

-- Minä lähetän Clemensin tänne joka ilta leipää ja viiniä muassa.

-- Petros, sinä olet hyvä poika. Tuhatkertaisesti sinut siunaan, oma
hyvä Petrokseni! Vaan miten on laita? Tuo vihattuko se on, joka kelloja
soittaa kaupungissa?

-- Kryysanteusko? Häntäkö tarkoitat?

-- Niin. Eivätkö hän ja pakanat ole taas herroja kaupungissa?

-- Mitä sanot? Taivaan herra estäköön sellaisen ajan koskaan enää
tulemasta!

-- Vai vietättekö nyt joka yö martyyrien juhlaa?

-- Mikä on sinut saanut sellaista uskomaan, isä?

-- Eikö teillä kahtena viime yönä ole ollut kokouksia tuolla noin?
sanoi Simoon ja ojensi käsivartensa oliivilehtoja kohti. -- Enkö ole
kuullut uskovaisten virsien kaikuvan, ikäänkuin ne tulisivat syvältä
maan povesta? Onhan ajat kuin ennen, kun meitä vainottiin uskomme
tähden ja me vietimme Herran juhlaa luolissa ja hautakammioissa. Ihanat
ajat!

Ja pylväspyhimys alkoi veisata yhtä noita virsiä, -- alussa hiljaisella
äänellä, kuin olisi tahtonut osoitella niitä ääniä, joista oli puhunut
-- sitten yhä kovemmalla äänellä, kuin olisi tahtonut äänellään voittaa
niitä iloisia säveliä, jotka tulivat yhä lähenevästä veneestä:

    Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,
    Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,
              Hän kalvat, peitset pirstailee,
              Eteensä korskat vaipuvat;
              Vavisten maailma vaikenee,
              Kun sinkoo koston salamat.

    Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan,
    Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
              Hän seisottaa sotavaljakon;
              Sotatorven ääni vaikenee;
              Mies, orhi vaipuu hortohon.
              Kun Herra kerran vihjasee.

Petroksen kasvoissa ilmautui erinomainen jännitys. Hän näet,
kuullessaan pyhimyksen sanoja öisistä jumalanpalveluksista, luuli
havaitsevansa tärkeän uuden tiedon. Vaan kun tiesi, ettei mitään
hyödyttäisi, jos pyytäisi Simoonilta lisätietoja, ja kun sitäpaitsi
tiesi, ettei tämä suvainnut häiritsemistä, kun kerran oli ryhtynyt
laulamaan mielivirsiään, niin hän päätti lähteä hiljaisuudessa
tiehensä, semminkin kuin Clemens odotti kaupungin portilla ja yö oli jo
pitkälle kulunut.

Hän kulki hitain askelin tasangon yli, jolle hänen avaraan viittaan
puettu vartalonsa loi haaveellisen jättiläisvarjon. Ateenassa kulki
huhu, että joku oli nähnyt maassa varjon, ikäänkuin ihmisvarjon --
vaikkei ketään ihmistä eikä mitään muuta liikkuvaa esinettä ollut
näkyvissä -- hitaasti pitkin tasankoa lähestyvän kaksoisporttia ja
katoovan siihen. Ehkä oli kertojan mielikuvitus luonut sen varjon
kuun ohi liitelevästä pilvestä vain; tai kenties kuvastui huhussa
se salaperäinen, tukehduttava pelko, joka raskaan ilman kaltaisena
painosti kansaa. Vaan jokainen, joka tällä hetkellä olisi nähnyt
tuon yksinäisen vaeltajan liikkuvan kammotun pylvästasangon yli,
olisi saattanut joutua samankaltaisen aavistuksen valtaan ja tuntea
että onnettomuuden henki sen olennon ruumiiseen puettuna lähestyi
uinahtelevaa kaupunkia.

Simoonin voimakas, harras veisuu oli voittanut laulun, kitaransoiton ja
iloisen hälinän, joka äsken kuului; äänet olivat äkkiä vaienneet, ja
ainoastaan tasainen airojen kolina kuului veneen ladellessa valoisata,
tyyntä, kiemurtelevaa jokea pitkin, salavain ja kypressien keskitse.
Veneessä oleva iloinen seura oli lakannut nauramasta ja laulamasta ja
kuunteli nyt vaihtelevaisuuden vuoksi pylväsmiehen virttä.

Veneen kokka oli ruusuilla koristeltu; sen syrjillä riippuivat
kukkaköynnökset; kaksi poikaa, ihanaa kuin Hylas ja Ganymeedes,
liikutti airoja; Praksinoa, viehättävä hetaira, istui kuin ruhtinatar
perässä; Olympiodooros, tuo jumalallinen, vaan kiittämättömän tai
huonomuistisen jälkimaailman unohtama runoilija, loikoi huolimattomasti
hyllyvillä patjoilla pää Praksinoan polvilla; hymyillen, onnellisena
ja puolihumalassa hän salli henkensä leijailla kuun, tähtien ja
valkeiden pilvenhattaroiden parissa; Palladios, laulaja, joka juuri
oli tauonnut, istui hänen vieressään toinen käsi kitaran ympärillä ja
toinen viisitoistavuotiaan, mustasilmäisen syyrialaisen tanssijattaren
vyötäisillä, kuunnellen muka ihastuksissan pylväspyhimyksen karkeata
veisuuta; Karmides, kääriytyneenä monipoimuiseen mantteliin, oli yhtä
mukavassa asennossa kuin hänen ystävänsä Olympiodooros, vaan sen sijaan
että olisi valinnut yhtä suloisen päänalaisen Myroon polvilla, hän
oli, käsivarsi veneenpartaaseen nojautuneena, kumartunut veden yli ja
huvittelihe katselemalla kuun kuvaa alhaalla syvyydessä ja kastelemalla
sormenpäitään viileään veteen; Myroo oli ottanut seppeleen hänen
päästään, punoakseen orvokkeja ruusujen joukkoon, ja loi tuon tuostakin
kuten muukin seura katseen pylvästä kohti ja naurahteli tai ainakin
koetteli naurahdella aivan kuin muukin seura tuolle omituiselle,
käheälle veisuulle, joka kuitenkin vihloi luita ja ytimiä, sillä se
oli vakava, ja ne tunteet ja aatteet, joita se herätti ja lausui
ilmi, olivat jyrkkänä vastakohtana tälle suruttomalle ympäristölle,
hiljaiselle, äänettömälle seudulle, lempeälle taivaalle, ihanalle,
lumoavan valoisalle yölle.

Simoon näet lauloi jostakin, joka on viheliästä ja murtunutta, luodusta
olennosta, jolla ei ole osaa luomakunnan sopusoinnusta, jonka luut
näivettyvät, jonka jäsenet palavat synnintunnon kuluttelevassa tulessa,
joka ulvoo sydämensä tuskasta, nähdessään kuinka synnit vaahtopäisinä
myrskyaaltoina kuohahtavat hänen päänsä yli.

Simoon lauloi ankarasta ja hirmuisesta Jumalasta, jonka vihaa ei kukaan
voi tyynnyttää, joka muuttaa vuoret sijoiltaan, liikuttaa maata, niin
että sen patsaat vapisevat, sanoo auringolle: älä nouse, ja kahlehtii
tähdet; joka lähettää enkelinsä vihan maljat kädessä yli maailman,
hävittämään pakanoiden kaupungin, suuren Baabelin, tuon iloisen, joka
hohtaa silkiltä, kullalta ja purppuralta, niin ettei siellä kynttilän
valkeus enää loista, ei yljän eikä morsiamen ääni koskaan enää sen
sisällä kuulu...

Kun tämä oli loppunut, kaikuivat taasen kukilla koristetusta veneestä
kitaran säveleet, jotka säestivät seuraavaa dityrambia:

    Poiat ja neidot!
    Ruusukas, armas
    on elon aamu.
    Seudulla sen on
    ain' suvipäivä,
    siit' ilohetkein
    heiluva parvi
    käy hymyhuulin,
    leijuvi armas,
    siuhuvin siivin
    leyhyttelee.
    Sukkela retki
    on ihanaisten
    taivahan lasten,
    kun etä-ilmaan
    hohtelevaiseen
    kiitävät pois.
    Vaan oma teidän
    hilpeä parvi
    viemänä onnen
    joutuvi toiseen
    synkkähän suuntaan.
    Poika ja neito,
    rientele joutuun
    lentoa sarjan
    katkasemaan,
    noita Olympin
    lapsia armait',
    aurinkolaisia,
    karkelevaisia
    nautinnon   kahlei-
    sin sitomaan!
    Kas, miten vaaka-
    maljamme toinen
    väippyvi, siitä
    kun tyly Moira
    noukkivi aina
    riemujen niukat
    kultaset painot,
    heittävi aistein
    veltostuneiden,
    vaivojen, murheen
    raskahat lyijyt
    toisehen maljaan
    painuvahan!
    Kuin tulisoihtu
    nopsana lentää
    kourasta kouraan
    panathenaiain
    juhlana yöllä,
    niin ikinuoruu-
    den valosoihtu
    täytyvi teidän
    taaksenne jättää
    sielt' tuleville
    polville nuorten
    hehkeämmille.
    Itsiä teitä
    vanhuuden varjot
    synkeät vartoo,
    vartovi haudan
    hirveä yö.
    Nurmen ja posken
    kukkaset kuihtuu,
    kaunihit kutrit
    harvenevat, kuin
    syksyllä lehdot.
    Silmien säihky
    sammuvi niinkuin
    juhlien lamput.
    Reimana riennä,
    poika ja impi,
    impi ja poika,
    riemujen mettä
    juomahan!   Malja
    seppelin vyötä!
    Painele vasten
    hurmautunutta
    syöntäsi, sulho,
    neitoas, neito
    sulhoas sä!

Petros oli palannut palatsiinsa ja sanonut hyvää yötä nuorelle
esilukijalle, joka oli häntä odottanut kaupungin portilla ja nyt mennyt
makuusijalleen peristyyliin.

Petros oli taas yksinään lukuhuoneessaan. Vaikka hän koko päivän
oli ollut ankarassa työssä, ei hän tuntenut levon tarvetta. Hän
koetti kiinnittää tarkkaavaisuuttansa Tertullianuksen kirjaan, joka
oli avoinna pöydällä, ja hänen silmiinsä sattuivat seuraavat sanat,
nuo kummalliset, hurjan voimakkaat epäväitökset, joihin Usko oli
kirjoittanut vapauden- ja itsenäisyydenjulistuksensa Tietoa vastaan:

_"Jumalan poika on ristiinnaulittu. Se on häpeällistä ja sentähden ei
ole hävettävää."_

_"Jumalan poika on kuollut. Se on järjetöntä ja juuri sen vuoksi
uskottavaa."_

_"Ja haudassa oltuaan hän nousi ylös kuolleista. Se on varmaa, koska se
on mahdotonta."_ [17]

Vaan ei lukevan tahto eikä kirjan tulinen kaunopuheisuuskaan voineet
yhdistynein voimin karkoittaa niitä ajatuksia, jotka piispa oli tuonut
mukaansa kotiin. Hän jätti kirjan ja kulki kauan edestakaisin huoneessa.

Ennenkuin vihdoinkin meni makuukamariinsa, hän oli avannut
kirjasäiliönsä alla olevan kaapin oven, ottanut esiin pienen
hopeapullon ja suuremman lasipullon, tiputtanut muutamia pisaroita
edellisestä, jossa oli horrosjuomaa, jälkimäiseen, jossa oli mietoa,
viatonta viiniä, ja sen jälkeen pannut molemmat pullot takaisin
paikalleen ja kaapin lukkoon.

Kolme, neljä tuntia nukuttuaan, hän oli taas valveilla ja
ajatuksissaan. Hän jätti vuoteensa aamun koittaessa, juuri samaan
aikaan, kuin Eufeemios, lyhytkaulainen presbyteri, kumarassaan ja
viittaansa kääriytyneenä, lamppu ja avainkimppu toisessa ja saviruukku
toisessa kädessä, meni pienen pimeän pihan poikki peristyylin taakse
ja seisahtui erään kellarinoven eteen, jonka avasi suurella avaimella
asetettuaan ensin lampun rahille.

Palatsin vanha yövartija, joka yhtaikaa oli kirkonpalvelija ja piispan
palkollinen, istui nenää myöten karkeaan vaippaan kääriytyneenä samalla
penkillä mietteissään tuntilasinsa ja sarvilyhtynsä vieressä. Hän
kohotti suunsa vaipasta, kääntyi Eufeemioksen puoleen, ja sanoi:

-- Veli, on ollut ikävä yö. Olen kuullut sieltä alhaalta hänen
huokauksensa ja voivotuksensa, ja minun oli hirveän vaikeata olla
antamatta hänelle vettä. Mitä hän on tehnytkään?

-- Hän kieltää kirkon, vastasi Eufeemios, otti taas lamppunsa ja astui
alas kellarin portaita.



YHDEKSÄS LUKU.

Filosofin koti.


Akropoliin itäisen rinteen juurella kävi pohjasta etelään kaunis
Tripodikatu, jonka länsipuolinen huonerivi, alkaen Prytaanien
palatsista ja loppuen Perikleen Oodeioniin, oli keskeytymätön jakso
monumentaalisia rakennuksia. Itäisellä puolen oli yksityistaloja,
jotka olivat rakennetut keveään tyyliin ja ainoastaan yhden tai kahden
huonekerran korkuisiksi, jotteivät suuruudellaan vähentäisi edellisten
vaikutusta, sillä näitä laadittaessa, niinkuin yleensä helleenien
julkisissa rakennuksissa, oli enemmän pidetty silmällä jaloja muotoja
kuin suunnatonta kokoa.

Tripodikadun loistorakennuksista on vielä tänä päivänä jälellä
pyöreä, tornin tapainen, korintolaisilla puolipylväillä ympäröity
rakennus siroine palkistoineen, veistettyine kuvafriiseineen, jossa
on kuvattuna Dionyysos jumalan seikkailuja ryövärien kesken, sekä
kupukattoineen, jonka huippua kaunistaa akantus rehevine, kauniisti
länkäilevine lehtineen. Kivikirjoitus ilmoittaa, että tämän rakennuksen
piti ikuistaa se voitto, jonka Ateenalainen Lyysikrates ja hänen
heimokuntansa, akamantolainen, saavuttivat koorikilpailussa.

Tämä kaunis rakennus, kauneuden maailmassa saavutetun voiton
muistomerkki, on sittemmin vuosisatoja seisonut suljettuna erään
kapusiiniluostarin synkkien, likaisten muurien väliin -- ollen siellä
hymyilevän lapsuudenmuiston kaltaisena, joka vielä pysyy eleellä
sureksivassa, synkässä ja umpinaisessa sielussa. Munkit ovat käyttäneet
sitä kuritushuoneena ja vankilana. Kohtalo leikkii, kuten taiteilija,
väritaitteilla.

Vastapäätä tätä muistomerkkiä, toisella puolen katua, oli
Kryysanteuksen talo. Se oli ainoastaan kaksikertainen, mutta silti
sangen laaja; siinä oli paitsi aulaa ja naisten pihaa jokseenkin
suuri puutarha. Jos tarttui kullattuun pronssirenkaaseen, joka
porttia kaunisti, ja kolkuttamalla ilmoitti haluavansa päästä sisään,
niin tuli pian vanha hilpeä palvelija avaamaan, ja päästiin pitkään
hämärään eteiskäytävään, jota yöt päivät valaisi lamppu. Kun avasit
vastapäisen, tavallisesti kiinni olevan oven, avautui hämmästyttävän
kaunis, taivaan kirkkauden valaisema taulu eteesi. Seisoit avonaisessa
aulassa, jossa ioonilaiset, Pentelikosvuoren marmorista rakennetut
pylväsrivit valkoisina, keveinä helottivat tummanpunaisten seinien
taustaa vastaan ja kannattelivat ylemmän kerroksen ympäri kulkevaa
läpikorustollista parveketta. Aulan keskellä seisoi alttari aina
palavine suitsutuksineen, pylväskäytävä ympäröi sitä kolmelta puolelta;
siitä ovet veivät erilaatuisiin huoneisiin: vastaanottohuoneisiin,
vierashuoneisiin, makuukamareihin, kylpysuojiin j.n.e. Neljännellä
sivulla, vastapäätä sisäänkäytävää, oli kaksi suurempaa huonetta:
taidekokoelma ja kirjasto, joiden ovina oli ainoastaan sinipunertavat
esiriput, mitkä tavallisesti olivat syrjään vedettyinä, niin että
huoneiden seinämaalaukset ja mosaiikkipermannot heleine värileikkeineen
olivat nähtävinä. Näitä huoneita erotti leveä, eteisen ovea vastapäätä
oleva aukko, jotenka näkyala ulotettiin naisten pihaan; tätä kaunisti
kukkaisvaasien ympäröimä suihkukaivo ja se avautui puutarhaan, jonne
näköala päättyi varjoisaan, tuuheapuiseen lehtokujaan, mikä siellä
täällä oli harvempi, jotta auringon valo voisi sattua jollekin
kuvapatsaalle tai taittua lorisevan suihkukaivon helmisateeseen.

Sen jälkeisenä päivänä, jona Clemens yhdessä piispan kanssa oli
käynyt tervehtimässä kuuluisata pylväspyhimystä, noin kymmenennellä
tunnilla[18] sattui, että oven kolkutinta kiivaasti rämisytettiin.
Vanha portinvartija katsahti ulos pienestä aukostaan ja havaitsi,
että kolkuttaja oli iäkäs, köyhästi puettu mies. Kryysanteuksen
talon portinvartija oli monessa kohdassa toisenlainen kuin hänen
virkaveljensä. Ensiksikin hän ei ollut eunuukki, vaan onnellinen
perheenisä, jolla oli vaimo ja monta lasta; toiseksi hänen herransa
oli häntä varottanut olemaan kaikkia tulijoita kohtaan yhtä
kohtelias, ja kolmanneksi ei ollut hänen luonteensa mukaista ottaa
omakseen sitä nenäkästä käytöstä, joka, jos saamme uskoa vanhoja
huvinäytelmiä, sen ajan portinvartijoissa oli yleinen ominaisuus.
Mutta erityisesti hän rakasti ja kunnioitti kaikkia, joilla oli parta
ja filosofinmantteli -- sillä olihan hänen rakastettu herransa,
vaikkei käynytkään filosofinmanttelissa, filosofi -- ja tuon nyt
porttia kolkuttavan ukon laita oli juuri niin, että hänellä oli sekä
parta että filosofinmantteli, vaikka mantteli olikin karkeinta lajia.
Portinvartijamme kiirehti siis avaamaan.

-- Ketä haet? kysäisi hän.

-- Olenko tullut oikeaan paikkaan? Haen Kryysanteusta, arkonttia.

-- Tämä on Kryysanteuksen talo. Mutta hän ei ole kotona.

-- Milloin häntä odotetaan tulevaksi?

-- Siihen en voi antaa varmaa vastausta. Vaan jos sinulla on aikaa
odottaa häntä, niin olet tervetullut hänen kynnyksensä ylitse.

-- Kiitos.

-- Luulenpa näkeväni, että olet vieras kaupungissa ... ehkä kaukaakin
matkustanut?

-- Niin on.

-- Ehkäpä olet isäntäni vanha ystävä? jatkoi portinvartija, joka
hyväntahtoisuudessaan ei muistanut välttää uteliaisuuden varjoa.

-- En, vastasi vieras. -- Minä tunnen ainoastaan hänen maineensa.

-- Niin, kukapa ei sitä tuntisi? sanoi portinvartija ylpeästi. -- Mutta
sinä olet joka tapauksessa tervetullut. Minun herrani on iloinen, kun
näkee vieraita filosofeja talossaan.

Näin jutellen portinvartija oli sulkenut katuoven ja saattanut
vieraan vastakkaiselle ovelle. Hän avasi tämän, kehotti vierasta
astumaan aulaan, viittasi samalla nuorelle orjalle, joka oli
_atriensis_-palvelijana, ja palasi porttikammioonsa.

Okos, tuo nuori orja, portinvartijan poika, vilkassilmäinen ja
käytökseltään sievä nuorukainen, ilmoitti vieraalle, että saattoi
viipyä jotenkin kauan, ennenkuin isäntä tuli kotiin; oli siis
hänen, Okoksen, velvollisuus, näyttää vieraalle, mistä hän löytäisi
kylpyhuoneen, jos tahtoisi kylpeä, kirjaston, jos tahtoisi lukea,
eristetyn vierashuoneen, jos oli väsyksissä ja piti parempana levätä
siellä kuin aulan leposohvassa.

Vieras valitsi kirjaston. Hän opastettiin sinne, katseli hetken
kauniita maalauksia mutta pudisti päätänsä, otti paperikääryn ja
istahti mukavaan leposohvaan lukemaan. Kohta sen jälkeen astui sisään
poika, Okoksen nuorempi veli, ja asetti vieraan viereen pienen pyöreän
pöydän, jossa oli hedelmiä, hedelmähilloja ja kaksi kristallipulloa,
toisessa viiniä, toisessa puutarhan lähteestä äsken tuotua vettä.
Sitten poika meni ulos, vaan palasi heti takaisin mukanaan tuoreita
tuoksuvia kukkia, jotka hän pani entisten, -- niidenkin vielä
kuihtumattomien -- sijaan kukkaisvaasiin, joka seisoi huoneen
sisäänkäytävän uutimien alla. Pidettyänsä näin, talon tavan mukaan,
huolta tuntemattoman, sangen köyhän näköisen vieraan hauskuudesta, hän
poistui.

Kun portinvartija avasi tuntemattomalle vieraalle, hän ei ollut
huomannut, että tämä kolkuttaessaan vaihtoi tuttavallisen katseen
vanhan oliivikauppiaan Batylloksen kanssa, joka seisoi kadulla
kappaleen matkaa siitä nähtävästi hämmästyksissään, ja että vähän
matkaa Batylloksesta seisoi kaksi miestä, toinen niistä pappi, jotka
kuiskuttelivat keskenään ja tarkastelivat vierasta terävin silmin.

Nämät molemmat olivat Prytaanien palatsin kohdalla huomanneet vieraan,
kääntyneet takaisin ja seuranneet häntä lyhyen matkan päässä. Vieras,
joka oli teräväsilmäinen mies, oli huomannut olevansa heidän huomionsa
esineenä, vaan näyttämättä vähintäkään levottomuutta hän oli aivan
tyynesti jatkanut matkaansa, kunnes seisahtui Kryysanteuksen talon
edustalle.

Toinen noista kahdesta oli keisarillinen asiamies -- jonkinlainen
kirjeenkuljettaja ja samalla vakoilija -- joka edellisenä päivänä oli
tullut kaupunkiin tuoden kirjeitä prokonsulille.

-- Pyh, jatkoi asiamies keskusteluaan pappismiehen kanssa, kun menivät
katua myöten alaspäin -- sanot nähneesi hänet kaksi kertaa; minä sanon
että olen nähnyt hänet sata kertaa. Jos tämä ukko on Atanasios, niin
saat leikata nenäni pois rangaistukseksi, että se on vainustellut
niin huonosti. On kerrassaan naurettavaa! Mihin kaupunkiin tulenkaan
Europassa, Aasiassa tai Afrikassa, niin on Atanasios äsken ollut
näkyvissä. Kun mies vaan on outo jossain paikassa ja naamassa muutama
ryppy, niin on heti Atanasios, hän eikä kukaan muu. Hän on kuin
Jerusalemin suutari, jonka talonpojat väittävät näkevänsä jokaisessa
vanhassa retkaleessa, joka hiipii heidän kylänsä läpi.

-- No no, huomautti Eufeemios, -- minä en sanonut, että hän _on_
Atanasios, vaan että hän on hänen näköisensä. Eihän ole haitaksi pitää
silmänsä auki.

-- Silmät? Niin, niitä en unohda minä koskaan kotiin, ole varma siitä,
kunnianarvoinen presbyteri! Ja silmäni sanoivat minulle, että tämä ukko
on eilisen teiren poikanen Atanasion rinnalla.

-- Vaan tiedäthän että on keinoja, joilla voi muuttaa ... nuorentaa
ulkomuotonsa. Värjää tukkansa lixiviumilla, ja...

-- Kuulepas! keskeytti asiamies ja seisahtui. -- Katso minua tarkkaan!
Kuinka vanhaksi arvaat minua?

-- Noin viidenkymmenen vuotiaaksi, arvasi Eufeemios.

-- Hyvä ystävä, tänään olenkin viisikymmentä vuotta vanha. Huomenna
ehkä seitsemänkymmentä, ylihuomenna ehkä kaksikymmentä. Vaan muutoin
olen syntynyt kolmekymmentä vuotta sitten. Kannat heiniä Megaraan, jos
tahdot opettaa _minulle_, että sellainen taito on olemassa.

-- Enkelien joukot auttakoot! Sinä kummastutat minua, hyvä ystävä.
Sitäpä taitoa kannattaisi oppia. Rakas ystävä, en laske sinua,
ennenkuin olet minulle vähän sitä opettanut. Muutoin mitä tähän ukkoon
tulee, olet varmaan aivan oikeassa. Sen päätin heti siitä, että hän
meni pääpakanan taloon. Siihen ei Atanasios koskaan taipuisi, vaikka
kyllä voi kätkeytyä filosofinmantteliin ja kasvattaa pitkän parran.
Mies on epäilemättä filosofi, noita koiramaisia, karkeasta manttelista
päättäen. Vaan mitä tuohon kummallisen taitoon tulee, niin...

-- Se on aivan tarpeeton sinulle, huomautti asiamies nauraen, --
sillä kun et vaan unohda ottaa kaulaasi mukaasi ulos mennessäsi, olet
kylliksi tuntematon. Ha, ha, ha! Anna anteeksi! En tahdo loukata
sinua. Kun luonnostaan on sukkela, niin tulee tuollaisia kompia aivan
itsestään.

Jätämme molemmat keskustelijat, papin ja salaisen Atanasiolaisen, sekä
palaamme filosofin taloon. Vaan tällä kertaa emme pysähdy aulaan, jonne
jätimme salaperäisen vieraan, vaan menemme naisten pihaan asti.

Kuten aulaa, ympäröivät tätäkin ioonilaiset pylväät; ne kannattelivat
kuvapatsailla kaunistettua parveketta, jolle päästiin yläkerroksesta.
Lukuunottamatta joitakuita kulkupaikkoja, parveke oli täynnä
korukasveja ja verhottu hienolla, pihalle näkymättömällä verkolla,
jonka sisäpuolella lenteli laululintuja sekä toisia, joiden
metallinkiiltäviin sulkiin luonto oli tuhlannut kirkkaimmat värinsä.
Maa tai oikeammin lattia -- sillä näitä pihoja käytettiin useimmat
kuukaudet vuodessa asuntohuoneina, joilla oli taivas kattona -- oli
laskettu mustista ja vaaleankeltaisista kivistä, jotka muodostivat
neliökuvioita; mutta keskustassa oli nurmen ympäröimä suihkukaivo,
joka pudotteli säteitään marmorisäiliöön, leikkivien kupiido- ja
delfiini-joukkojen sekaan. Suihkukaivon läheltä tapaamme Kryysanteuksen
tyttären Hermionen ja muutamia vierailevia ystävättäriä.

Ilta on kaunis. Taivas kaareilee korkeana ja pilvettömänä tämän
viehättävän sopen yli, jossa kukat tuoksuvat ja lintujen laulu
sekoittuu suihkulähteen solinaan; kaupungin melu ei sinne kuulu.
Aurinko paistaa vielä itäiselle pylväsriville ja suihkuavan veden
korkeimpaan kaareen: lämpö on sellainen, että viileys suihkukaivon
lähellä miellyttää, vaan ettei enää halua sitä täydellistä siimestä,
jota läntinen pylväskäytävä tarjoo. Pöytä, jossa on tarjona keveitä
virvokkeita, kekseliään kreikkalaisen kokkitaiteen maukkaita tuotteita,
on, samoin kuin muutamat pitkät divaaninkaltaiset sohvat, joiden patjat
ovat päällystetyt tummanvihreällä sametintapaisella, hopeakirjaisella
kankaalla, asetettu lähelle allikkoa kukkaisvaasien väliin. Täällä
nuoret naiset lepäävät iloisesti ja tuttavallisesti pakisten, sillaikaa
kuin Alkmeene, Hermionen Heebennäköinen kamarityttö liitelee kukkien
välissä ja kastelee niitä uurnasta, jota hän tuon tuostakin käy
täyttämässä suihkukaivon vesisateista.

Puhdas taivas, jalo pylväsrakennus, kuvapatsaat ja kukkaisvaasit,
ilmoille suihkuava vesi, ja siinä kehyksessä tuo kaunis seura nuoria
naisia, puettuna yksinkertaisimpiin, siveimpiin ja aistikkaimpiin
pukuihin, mitkä koskaan ovat ympäröineet naisellista suloa, muodostivat
kirkaspiirteisen taulun, täynnä tyyntä kauneutta ja ihanteellista,
antiikinomaista runollisuutta.

Muinaishelleeniläinen puku oli tullut uudestaan käytäntöön ylhäisten
Ateenalaisten keskuudessa, joista entisyyden muistot nyt olivat
rakkaammat kuin koskaan, niinkuin ainakin sellaisina aikoina, jolloin
erilaisten maailmankatsomusten taistelu asettaa äärimäiset vastakohdat
toisen toisensa rinnalle. Hermionen pukuna oli lumivalkea kitooni
Egyptin sindonista, kiinnitetty soljella vasemmalle olkapäälle
sekä yläpuolelta jatkuva pitkinä päällyskaistoina, jotka kaulasta
laskeutuivat laskoksina rinnalle ja selälle ja melkein peittivät
vaaleansinisen kultaompeleisen vyön, joka piti kitoonin koossa
vyötäisillä, josta se pitkäliepeisenä, runsaina luonnollisina
poimuina ulottui sandaalien kaunistamien jalkojen päälle. Tämän
hameen hihat olivat sangen avarat, olkapäistä auki leikatut, ja
niitä piti harvaltaan kiinni pienet kultasoljet, niin että milloin
pieni käsivarsien vilahdus, milloin koko niiden kaunis pyöreä muoto
ja marmorintapainen, häikäisevä, vaaleaan ruusunpunaiseen vivahtava
iho tuli näkyviin. Jotta kitoonia olisi mukavampi pukea ylle, se oli
leikattu auki myöskin vasemman hihan alta vyötäisiin asti, vaan siinä
piti sitä kiinni tiheä rivi solkia. Harvaviivainen purppurareunustus
ympäröi lievettä ja enensi komeiden poimujen vaikutusta.

Hermionen upea tummanruskea tukka ei ollut jaettuna, vaan laskeutui
vapaasti ja luonnollisesti, ikäänkuin kiharaisessa pojanpäässä.
Sitä piti koossa yksinkertainen, diadeerninkaltainen nauha, vaan
tämän alipuolella se jakautui otsan keskikohdalta pitkiin aaltoihin,
jotka lähestyivät hienopiirteisiä kulmakarvoja ja päättyivät pieniin
kierteisiin kutriloihin; takana taas hiukset pitkinä kiiltävinä
laineina valuivat kaulalle ja olkapäille.

Toisista läsnäolevista naisista oli kaksi puettu samaan tapaan kuin
Hermione, mutta valkoisen kitoonin päällä heillä oli toinen lyhyempi,
joka toisella oli sahramin-, toisella ametistin-värinen.

Kolmas oli kaunis mustanverevä nainen roomalaisessa puvussa. Hän oli
nuori Julia, Kryysanteuksen ystävän, jovianolaisen kaartin päällikön
Ammianus Marcellinuksen puoliso, saman, joka on tehnyt nimensä
kuolemattomaksi arvokkaan oman aikansa historian kautta.

Julia oli syntynyt Gallian pääkaupungissa Pariisissa, jonka nimellä ei
silloin vielä ollut niin maailmanhistoriallinen sointu kuin nyt. Hän
oli oleskellut siellä vielä sen jälkeenkin, kuin nuori cæsar Julianus
oli sinne muuttanut yksinkertaisen hovinsa. Hän osasi kertoa, ja kertoi
halustakin siitä hirveästä pelästyksestä, jonka allemannilaisten
barbarien rynnäkkö oli herättänyt Galliassa, yleisestä riemusta, kun
Julianus sankarillisesti oli maan pelastanut, siitä hyvinvoinnista,
menestyksestä ja turvallisuudesta, joita nyt saatiin nauttia hänen
oikeudenmukaisen, voimakkaan ja hyväntahtoisen hallituksensa suojassa
tuossa äsken niin kurjassa ja köyhtyneessä maassa. Sanalla sanoen:
Ammianus Marcellinuksen puoliso ihaili Julianusta, ja tästä ihailusta
koitui pian ystävyys hänen ja Hermionen välille. Ja tämä ystävyys tuli
yhä sydämellisemmäksi, kuta enemmän he oppivat tuntemaan toisensa, ja
sitä vielä vahvisti yhteinen kunnioitus vanhaa uskontoa kohtaan, sekä
yhteinen viisauden ja kauneuden rakkaus.

Ismeene ja Bereniike olivat Ateenasta kotoisin ja Hermionen
lapsuudenystäviä. Kuten Hermione, hekin olivat vielä Hymeenin siteistä
vapaat. Bereniike oli mustakutrinen impi, jolla oli henkevät kasvot ja
tyyni arvokkaisuus käytöksessä. Ismeene oli valkeanverevä, hymyhuulinen
ja lapsellisesti vallaton kuusitoistavuotias, jonka kasvoissa mitä
kirkkaimmin kuvastui iloinen, herkkätuntoinen ja oikkujen ohjaama
mieliala, ja jonka ryhti ja käytös suureen eloisuuteen yhdisti paljon
suloa ja viatonta miellyttämishalua.

-- Mitä pidit siitä pienestä laulusta, Julia? kysyi Ismeene, pannessaan
lyyran pois ja nostaessaan pienet jalkansa pehmeälle sohvalle, jonka
vehreällä pohjalla hänen sandaaliensa helmet kimaltelivat. -- Oletko
kuullut sitä ennen?

-- En, vastasi Julia; -- sen sävel on yksinkertainen vaan
unohtumattoman kaunis. Siitä päätän että se on hyvin vanha.

-- Olet oikeassa, sanoi Hermione, -- se on vesa Simoonideen viinipuusta.

-- Ja jos olisin laulanut sen mummon isoäidin aikana, lausui Ismeene,
niin olisi minulle naurettu, kun muka saatoin pitää niin vanhanaikaista
laulua kauniina. Näetkös, mummoni isoäidin aikana, silloinpa vasta
kuosi oli! Silloin naisilla oli tukkansa korkeana laitteena, joka
oli kuin Tuulien torni, ja miehillä oli kasvot kauneuslaastareilla
koristetut, jotka, tekivät heidät aivan vastustamattomiksi... Hyi
Alkmeene! Etkö näe, että siinä kukassa on perhonen? Luuletko, että
kukka on janoissaan silloin kun sitä noin kaunis pieni ihailija
suutelee? Odota, kunnes se on lentänyt pois! Se lentää pian, sillä
perhoset ovat huikentelevaisia ja uskottomia, Alkmeene, vaan hukuttaa
ne sen tähden olisi kuitenkin liian kova rangaistus ... etkö käsitä
sitä, sinä tyhmä tyttö?

-- Julia, sanoi Hermione, -- nyt on sinun vuorosi lukea meille se uusi
kappale, jonka olet kääntänyt meidän kieleemme roomalaisen Ovidiuksesi
teoksista. Runo Pyramuksesta ja Tisbestä oli niin kaunis, että
ikävöimme kuulla enempää samaa runoilijaa...

-- Ja sinun säkeesi ovat niin virheettömiä ja sujuvia, kuin olisi
helleeni sinun äidinkielesi, lausui Bereniike.

-- Minä tahdoin ainoastaan todistaa teille, sanoi Julia, -- että
me Roomalaiset emme aivan hyötymättä ole käyneet koulua teidän,
Helleenein, luona. Meidän onnistuu joskus jäljitellä teitä jotensakin
hyvin. Kas tässä, jatkoi Julia ja antoi Hermionelle pienen siron
käsikirjoituksen, -- tässä on käännnöskokeeni. Tällä kertaa runo
koskee Narkissos raukkaa. Sinä saat lukea sen, Hermione; itse en
uskalla, sillä kun viimein luin runon Pyramuksesta ja Tisbestä, niin
sattuihan silloin, että Ismeene, juuri kun onnetonten rakastavain
kohtalo houkutteli vedet hänen silmiinsä, purskahti nauruun, kun minä
latinanvoittoisesti lausuin yhden teidän vaikeita helleeniläisiä sanoja.

-- Voi, rakas Julia, anna anteeksi, mutta se kuului niin
hullunkuriselta, sanoi Ismeene ja rupesi vasten tahtoansa uudestaan
nauramaan, kun hän sitä vaan muistikin. Kappaleen liikuttava sisällys
ja Julian henkevä esitys toiselta puolen ja virheellisesti äännetty
sana toiselta puolen olivat olleet niin hupaisia vastakohtia.

-- Tuo itserakas Narkissos! jatkoi Ismeene. -- Tällä kertaa en ole
naurava enkä itkevä. Ei Ovidius etkä sinä, rakas Juliaseni, voi
kaikella taiteellannekaan houkutella minulta kyyneleitä semmoisen
narrin tähden, joka rakastui omaan itseensä.

-- Älä sano niin, lausui Bereniike, -- sehän oli hairaus, jolla Eroos
rankaisi häntä hänen kovuudestaan Eekoo raukkaa kohtaan. Mutta kuka voi
rakastaa sitä, jota ei _voi_ rakastaa? Kaikki onnettomat ansaitsevat
säälimistä, joko he sitten itse ovat syypäitä kohtaloonsa tai eivät.
Niin, minä luulen, että edelliset ovat onnettomampia ja sentähden
ansaitsevat vielä suurempaa osanottoa.

-- Oletpa oikeassa, hyvä Bereniike ... vaan itkeä Narkissosta, kas
sitäpä en tee, sanoi Ismeene heiluttaen viuhkaansa.

-- Ehkäpä, sanoi Julia, -- tässäkin tarussa on syvempi tarkoitus kuin
ainoastaan itserakkauden kuvaaminen. Älä tuomitse Narkissosta liian
äkkipikaa, Ismeene!

-- Hän ehkä saa Hermionesta kaunopuheisen asianajajan, lisäsi
Bereniike. -- Olen hyvin utelias kuulemaan kuinka sinä selität sen
tarun, hyvä Hermione. Kun sinä tulkitset meidän satujamme, ne minusta
eivät tunnu olevan ainoastaan kauniita, vaan myös pyhiä.

-- Oi, minun selitykseni ovat ainoastaan kokeita, vastasi Hermione, --
joita saapi aikaan minun vakaumukseni, että nämä tarut ovat korkeiden
totuuksien verhoja, samalla tavalla kuin meidän jumalankuvamme tekevät
aistin-alaiseksi näkymätöntä jumalaa ja hänen voimiansa. Ne kuvat
eivät ole pelkkää puuta ja kiveä. Erooksen ja Psyyken tarina ei ole
tavallinen rakkausjuttu. Minun on mahdoton lukea sitä tai muita,
aavistamatta vertauskuvan muotoon puettuja totuuksia. Ne kuultavat
niiden läpi, kuin helmi lähteen pohjasta, kuin sielu ihmisolennosta.

-- Mutta, sanoi Ismeene, -- eivätkö runoilijat ole noita kauniita
asioita itselleen ja muille keksineet?

-- Samoin sanovat kristitytkin, huomautti Julia.

-- Kristitytkö? huudahti Ismeene liehuttaen taas viuhkaansa.

-- He sanovat niin, jatkoi Julia, -- koska uskovat, että ainoastaan
heille on suotu jumalallista ilmestystä. Vaan mieheni Ammianus,
joka on tutkinut heidän kirjoituksiaan, kertoo minulle, että he
itsekin turvautuvat samaan vertauskuvalliseen selitystapaan kuin
mekin, koettaessaan saattaa omaksumiansa vanhoja juutalaisia taruja
sopusointuun oppinsa kanssa. He pitävät vertauskuvina, jotka muka heitä
tarkoittavat, Heprealaisten vaelluksen pois Egyptistä, vaskikäärmeen,
jonka Heprealaiset ripustivat ristille erämaahan, kastepisaroita,
jotka ilmestyivät jollekin lammasnahalle, jonka heprealainen sotilas
oli jossain tarkoituksessa levittänyt maahan, vieläpä muutaman
laulunkin, jonka joku Juudan kuningas kirjoitti jollekin vaimojensa
joukossa. Vaan erotus on siinä, että kristittyjen selitystapa on
paljoa mielivaltaisempi kuin meidän filosofiemme ja Hermionen, ja
että Juutalaisten taruilla ei ole vertauskuvien luontoa, kuten meidän
taruillamme; ne näet tahtovat olla oikeita historiallisia kertomuksia.

-- Mutta voihan kristittyjenkin selitystapa pitää paikkaansa, sanoi
Hermione; -- ajattelen näet, että jumalalliset totuudet kuvautuvat
historiallisissa tapahtumissakin, yhtä hyvin kuin runoilijoiden
mielikuvissa. Sinä, Ismeene, kysyit äsken, eivätkö runoilijat ole
sepitelleet tarujamme itselleen ja muille huviksi...

-- Niin minä kysyin, vastasi Ismeene, -- ja nyt sinun täytyy selittää
minulle se asia, Hermione.

-- Minä luulen, että moni runoilijoistamme on tarkoittanut jotakin
korkeampaa kuin huvittamista, että he ovat runoilleet pyytolaisen
laulajanhurmauksen valtaamina, että tarut ovat heitä vanhemmat ja
että he ovat luoneet niille vain kirkkaammat piirteet, heleämmät
värit. Mutta silloinkin kun runoilija on kirjoittanut ainoastaan
huvittaakseen, pitäen silmällä ainoastaan kauneutta, ei totuutta,
niin ei se seikka poista sitä mahdollisuutta, että totuus hänen
tietämättäänkin ilmaantuu hänen työhönsä ja ottaa asuntonsa niissä
muodoissa, jotka hän on luonut, kuten elonkipinä ilmestyi Pygmalioonin
kuvapatsaaseen. Runoilijan suhde teokseensa on silloin sama kuin
äidin siihen lapseen, jolle hän on antanut elämän. Äiti on lapsen
alkujuuri, mutta hän ei ole se, joka on luonut ajatuslait sen sieluun;
hän ei tiedä sen lahjoista, ei tunne sen hengen laatua, joka elää
pienokaisessa. Niin, minä luulen että on mahdotonta muodostaa mitään
kaunista, ilman että siinä ehdottomasti piilee ytimenä joku totuus,
jonka heijastuksena kauneus on. Tositaiteilijan kättä ei johda hän
itse, vaan korkeampi voima, ja mikä näyttää hänen mielikuvituksensa
oikulta, on joku jumalallisen luonnon laki. Siitä muistutti minua eilen
eräs juttu, jonka kuulin isäni ystävältä, matemaatikko Diofantokselta...

-- Diofantokseltako? Tuolta eriskummaiselta, hajamieliseltä ukoltako?
keskeytti häntä Ismeene.

-- Häneltä juuri.

-- Hän kuuluu olevan oikea velho, sanoi Ismeene. -- Sanovat, että
hän laskee, kuinka auringon, kuun ja tähtien täytyy kulkea, ja ettei
pieninkään tähtönen voi pujahtaa kulkemaan muulla tavalla, kuin tuo
kaljupää ukko sille määrää. Hän kuuluu olevan oikea hirmuvaltias tähtiä
kohtaan.

-- Mitä Diofantos sanoi? kysyivät Julia ja Bereniike.

-- Hän kertoi mitanneensa Iilissos-joen varrella olevan temppelin
pylväänpään kiekuran kieruviivat. Tämän kiekuran taiteilija on
piirustanut käsivaralta ilman muuta mallia kuin minkä hänen oma
mielikuvituksensa oli luonut. No niin: se on ihan täydellisesti sen
meriraakun kaltainen, joka on kauniin kaikista joita on löydetty
kaukaisilta rannoilta. Sama kieruviivan kaarre, sama kierteiden
väli. Diofantos, joka käyttää laskutaitoaan sekä taivaan että meren
syvyyden ihmeissä, kertoi, että kaikki raakunkuoret ovat muodostetut
kahden erilaisen matemaatisen lain mukaan, joista toinen synnyttää
ihmissilmälle kauniimpia viivoja kuin toinen. Hän jutteli samasta
asiasta paljon muutakin, joka tekee sen vielä ihmeellisemmäksi, vaan
jota minä en täydellisesti käsittänyt, siinä kun oli niin paljo
matematiikkaa... Vaan nyt, jatkoi Hermione, on aika ryhtyä Julian
käännökseen Ovidiuksesta.

Sillaikaa kuin Hermione teeskentelemättömästi ja miellyttävästi luki
tarua Narkissoksesta, Ovidiuksen "Metamorfoosit" (Muutokset) nimisestä
runoteoksesta, oli vieras, joka Kryysanteusta kotiin odottaessaan oli
viettänyt hetken kirjastossa, tullut naisväen pihaan ja lähestynyt
nuoria naisia; nähtävästi houkuttelivat häntä sinne kauniit kukkaset,
jotka olivat suihkukaivon ympärillä, sillä hän seisahtui niiden eteen
ja näkyi mielihyvällä hengittävän niiden tuoksua ja katselevan niiden
värejä.

Sen tarun johdannossa, jonka Julia oli kääntänyt ja Hermione
luki, kerrotaan, että Narkissos oli jokijumalan Keefiisoksen sekä
mustakutrisen luonnottaren Leeriopen poika, sekä että tietäjä
Teiresias, kun häneltä kysyttiin pojan tulevaisuutta, oli ennustanut,
että hän oli elävä korkeaan ikään ainoastaan siinä tapauksessa, ettei
hän koskaan oppisi tuntemaan _itseänsä_. Narkissoksesta kasvoi niin
kaunis nuorukainen, että kaikki, jotka hänet näkivät, ihastuivat hänen
kauneuteensa; mutta häntä itseään miellytti ainoastaan metsästys, ja
hän samoili joka päivä Aaonian metsiä haarasarvisten hirvien jälessä.
Muiden muassa, jotka olivat kylmäkiskoiseen nuorukaiseen rakastuneet,
oli myöskin Eekoo luonnotar.[19] Salaa tämä hiipi hänen jälessään,
missä tahansa hän kuljeskeli vuorilla ja metsissä, ja yhä vireämmäksi
leimahti hänessä lemmen liekki kuten soihdun tulikiveen

    tarttuu tuotuna luo tuli hehkuva hillimätönnä;

mutta paha kyllä, hän ei voinut edes ilmoittaa pojalle, mitä tunsi,
sillä joku vihastunut jumala oli pannut hänelle sen rangaistuksen,
ettei hän voinut puhua muuta kuin viimeiset sanat siitä mitä toinen
oli lausunut. Turhaan hän käytti niitä tilaisuuksia, jolloin sekin
pieni taito saattoi olla hänelle avuksi. Kun Narkissos huusi
metsästystovereilleen _tule!_ niin luonnotar toisti haikealla äänellä
_tule!_ -- mutta Narkissokselle. Kuten sanottu, se oli turhaa.
Ylenkatseellisesti kohdeltuna hän hiipi rotkosille vuorille, kääriytyi
puiden lehtiin ja riutui rakkautensa kuluttamana kokonaan, niin että
ainoastaan ääni jäi hänen olennostaan jälelle. Sen jälkeen häntä
ei enää voi nähdä, vaan kaikki saavat häntä kuulla. Kosto odotti
Narkissosta. Hän oli ainoastaan kuusitoistavuotias kun sattui tapaus,
joka toteutti Teiresiaan ennustuksen. Kuulkaamme Ovidiusta!

    Kirkas siell' lorisee hopeaa helakampana lähde.
    Paimen ei sameaks' sitä sotkenut, eikäpä vuohet
    tunturinurmen astelijat, ei muukana karja,
    ei sitä koskenut lintunen, ei peto, kirpova oks' ei.
    Ruohot, joit' elättää vesi hyllyvä, reunustavat sen,
    puut sitä suojelevat sulo-auringon sätehiltä.
    Kuumissaan, janost' uupuen siell' lepoaan haki poika,
    riistan-ajoon väsynyt, sulolähteen seutuhun mieltyin.
    Vaan kun virvokkeeks' kävi juomaan, niin jano toinen
    alkoi vaivata hänt', oma ilmiö päilyen veessä
    hurmasi hänt', eloton ole, tyhjän haamu ja varjo.
    Itseäns' ihmehtii ihaten hän, katse ja ryhti
    käy kiveks' istuissaan, hän on kuni marmoripatsas,
    katsoo tähteä kahta -- ne on omat säihkyvät silmät,
    tukkaa aaltoavaa Dionyysollen sopivaista,
    siljää poskea, suut' ihanaa, valo-olkia, vartta
    loistelevaa kuni lum', jost' uhkuvi purppuran väike.

Narkissoksen oli hänen oma kuvansa lumonnut. Ei nälän, ei unen
vaatimukset voineet irroittaa häntä siitä näystä. Hän valittaa metsille:

    Metsät, oi sanokaat, ketä kohtasi näin tyly lempi?
    Kylläpä tiedätten, monellen kun suojoa soitte.
    Oi salot, jotk' eläneet satamäärin vuosia ootte,
    voitteko muistaa toista ku riutui tautia moista?
    Voi, lumomielin nään -- mitä nään, mikä silmäni hurmaa,
    en sitä konsana saa: sepä hurjuus huimasi lempein.
    Vaan -- mist' yltyvi vaan raju hehkuni -- ei meri aava
    meit' erota, ei tunturitiet, ei teljetyt ukset,
    veen ohu kalvopa vaan! Halaustapa hartovi poika,
    sill' yhä kun vaan aaltoillen koen suikata suuta,
    näen, miten huulillaan hän suutelemaan mua pyrkii.
    -- -- -- -- -- --
    Helmani kun avajan, sylis aukee hellänä mulle;
    mun hymytessäin sie myhäjät, jopa kaihtavi itku
    silmiäs itkeissäin, ja mun viitteillein sinä viitot.
    Niin mikäl' ymmärtää sulohuultes viiruja voinen,
    kuiskelet vastuitas, joit' en saa konsana kuulla.
    Oi älyän: minä tuo oon! Et, kuva, mua petä ennään.
    Itseän' armastain yht'aikaa kuin palan poltan.
    Pyydänkö mie? vai muakohan pyyttään? vai mitä pyydän?
    Tuo mitä mielin on mun; oma aarrepa mun pani pulmaan.
    Tuska mun tarmoni syö. Jopa tunnen, ei elämästä
    mont' ole hetkeä mull', elon aamuna raukka ma riudun;
    raskas kuolo tok' ei ole, tuskani sammuvi kuoloon.
    Kunpahan, armas, vielä sä saisit viipyä täällä!
    Yhtenä sieluna nyt vaan kuolemme kumpikin ynnä.

Ne kyyneleet, joita tuo onneton vuodattaa, hämmentävät veden, ja kuvan
piirteet näyttävät hälvenevän. Silloin

    Tuskissaan pukuns' irroittaa ja sen laskevi maahan,
    marmorivalkoisin käsin rintaans' lyö alastonta.
    Rinnan runnellun iholl' leimahtaa puna vaisu,
    kuin omenan, punissaan joka puoleks' hohtavi, puoleks
    läikkyvi valkeissaan, tahi kuin rypälyt, jota peittää
    purppura hohdollaan, kuta kypsemmäks' sisu käypi.
    Tään kun huomasi hän nyt laineess' seljentyneessä,
    ei hän kestää voi enähän: kuin härmä mi päivän
    lämpöön päästyä pois suli, tai vaha keltanen hiljaa
    valkian eess' sulauu, niin riutuvi rakkauteen hän.

Eekoo, tuo halveksittu, suree häntä kuitenkin. Suruäänin hän toistaa ne
jäähyväiset, jotka Narkissos lausuu lähteen kuvalle ennenkuin

    uupuen kallistaa mehusaan hän ruohohon päänsä,
    sulkevi silmät, joit' omijans' ihanuus sulosutti.
    Vieläkin saatuahan hän varjojen maill' asuntonsa
    Tuonelan aalloissa peilailee, sisarensa Najaadit
    itkevät surkeillen katoaan, hänen uhraten tukkaans'.
    Vaan sulotarten Nymfien huutoja kertovi Kaiku.
    Laadittuaan rovion he nyt soihtuja, paaria tuovat;
    mutt' ei kuollutta lyötynytkään -- sijallaan oli kukka,
    kullankeltainen, kuvun keskellä valkea-lehdet.

Tämän kukan jälkeläisiä kutsutaan vielä tänään narsisseiksi, sen
nuorukaisen nimellä, jonka kuolemasta se sai alkunsa.

Kun oli hetkinen oltu vaiti, sanoi Julia:

-- No, Ismeene, ensin on sinun vuorosi lausua, mitä ajatuksia runo on
herättänyt sieluusi.

-- Minunko ajatuksiani? lausui Ismeene, ravistaen kutrejansa ja
näyttäen syvämietteiseltä. -- Niin, tiedätkös, minun päässäni on
pyörinyt paljo sangen huomattavia ajatuksia juuri tuosta Narkissos
raukasta. Ensiksikin kadun, että olen kutsunut häntä narriksi, sillä
narri ei kuole rakkaudesta -- ei edes rakkaudesta itseänsä kohtaan.
Toiseksi säälin Eekoon surullista kohtaloa. Hän toisteli valitushuutoja
tuon kuolleen ympärillä, joka oli hänet hyljännyt; hän toisti ne
varmaan tuskallisemmalla äänellä kuin oli ne kuullut. Hän ei tuntenut
mitään vihaa, ei mitään katkeruutta, ainoastaan rakkautta, rakkautta
viimeiseen hetkeen asti, tuo hyvä onneton Eekoo. Vaan kolmanneksi
pitäisi tämän opettaman tytölle, ettei hän tuhlaisi tunteitansa kylmään
ja välinpitämättömään esineeseen, vaan säästäisi ne kiitollisemmalle,
joka tuntee velvollisuutensa koettaa huokauksillaan ja palveluksellaan
niitä ansaita... Eekoo, eikö ole niin? huusi Ismeene aulaa kohti.

-- Niin! vastasi kaiku aulan pylväskäytävästä. Ismeene taputti käsiään
ihastuksesta ja jatkoi:

-- Neljänneksi koko onnettomuus syntyi siitä, että Narkissos eli
aikoina, jolloin ei ollut olemassa muita kuvastimia kuin lähteiden. Jos
Narkissos olisi, kuten minä, katsellut peiliin joka päivä aina pienestä
pitäen, niin hän olisi kyllä tottunut vähitellen kasvavaan soreuteensa
ja viehättäväisyyteensä... Minä en voi kieltää, että mielelläni
katselen itseäni peilissä, lisäsi Ismeene, ja asettui mukavasti sohvaan
molemmat käsivarret pään päällä ja katsellen suihkukaivon leikkiviä
säteitä.

-- Ismeene, sanoi Bereniike, -- on saanut kokonaista neljä ajatusta
Julian säkeistä...

-- Niin, keskeytti Ismeene, -- eikös siinä ollut jo hyvin paljo?

-- Tavattoman paljo, vastasi Bereniike nauraen; -- etenkin minun
täytyy se myöntää, sillä minulla ei ole ollut ainoatakaan ajatusta
niin selvää, että voisin sitä lausua. Oi, minä mahdan olla kovin
ajattelematon ja typerä, sillä kun kuulen jonkun tämänkaltaisen
kertomuksen, niin minä elän sen pinnalla, kiinnyn niin henkilöihin,
heidän tekoihinsa ja kärsimyksiinsä, elän niin väriloisteessa,
liikkeissä, muodoissa, etten voi havaita henkistä tarkoitusta,
vaikka tunnen että sitä on olemassa, että juuri se valaa sisästä
päin eloa ilmiöihin, levittää punaa ja vaaleutta niiden poskille,
luo niiden ympärille luonnon, jossa he esiytyvät, ja johdattaa heitä
vastustamattomasti lakiensa mukaan. Mutta mitä minä en voi, siihen sinä
kykenet, Hermioneni. Sinun selityksesi meidän taruistamme ovat olleet
minulle suloisia juomia, armas ystävä, joiden keralla olen imenyt
itseeni syvempää kunnioitusta isiemme uskontoa kohtaan.

-- Minun mietteeni menevät ehkä usein harhaan; ainoa, jota en itse
epäile, on aavistus, joka sanoo minulle että aistillisissa muodoissa
on läsnä jotakin korkeampaa, henkistä. Ja jos joskus löydän totuuden,
niin se on verrattava kuorta likinnä olevaan kalvoon, josta vielä on
pitkä matka sydämeen. Oi, teidän pitäisi kuunnella isäni luentoja
Akadeemiassa, jatkoi Hermione silmät loistavina ja pää pystyssä. --
_Häntä_ teidän pitäisi kuuleman! Mitä nainen on ajatusten maailmassa
miehen rinnalla? Saattaa olla että _nainen_ voi äkillisen aavistuksen
avulla päästä jonkun totuuden perille, johon _mies_ pääsee ainoastaan
kovien vaivojen, syvien aateperustelmien kautta; vaan näiden vaivojen,
ainoastaan niiden avulla saavutettu tulos on tieteen omaisuus,
todistettu totuus, eikä vaan todenmukainen mielijohde. Minun ajatukseni
ovat mielijohteita, ei muuta mitään. Mielijohteita on minulla paljo, ja
sinun säkeesi, Juliani, ovat synnyttäneet yhden uuden.

Narkissos, niin selitän tarua, on ihmishenki. Eräs jokijumala oli
hänen isänsä, ja eräs lähteen haltijatar hänen äitinsä. Joki ja lähde
kuuluvat maahan, vaan kuvastavat taivasta. Niin on ihmishenkikin
maasta syntynyt ja luonnon helmassa kasvatettu, vaan samalla se on
jumaluuden heijastus. Tietäjä Teiresias ennusti Narkissokselle pitkää
ja rauhallista ikää ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän oppisi
tuntemaan itseänsä. Samoin ilmoitti myöskin Jumala, heprealaisten
pyhän tarun mukaan, äsken luodulle ihmissuvulle, että heidän piti
menettämän onnelansa, jos maistoivat _tiedon_ puusta ja oppivat
erottamaan hyvän ja pahan. Ihmishenki, niin antavat tarut aavistaa,
niin opettavat filosofit, eli alussa luonnonvietin viatonta elämää:
ihminen oli täydellinen niinkuin kasvi ja eläin, onnellinen kuten
nekin, samoin kuin niitä ympäröi häntäkin luonnon äidillinen huoli,
joka loppumattomassa kierrossa johdatti hänet huvitukseen, kun hän sitä
ikävöi, lepoon, kun hän oli nauttinut, työhön, kun hän oli levännyt
kylliksi. Tätä taru tarkoittaa sanoessaan, että Narkissos kasvoi
kauniiksi ja että kaikki luonnon haltijat häntä rakastivat. Tämä oli
autuuden tila. Vaan ihminen oli määrätty toisenlaiseen autuuteen.
Hänessä oli voima, joka kerran oli tekevä hänet täysi-ikäiseksi ja
vievä hänet viattomuuden luontoiselämästä, alemman täydellisyyden
rauhaisasta onnelasta, tietämättömyyden ja orjallisuuden levosta
korkeampaan tilaan, joka on täynnä epätäydellisyyttä, vaivoja
ja huolia, jotta hän, taistellen itseänsä ja maailmaa vastaan,
_vapaana_ ja _järkevänä olentona_ raivaisi itsellensä tien takaisin
viattomuuden tilaan, jonka hän _epävapaana luonnonesineenä_,
suurilahjaisena eläimenä oli jättänyt. Hän on määrätty tottelemaan
siveellisyyden lakia, niinkuin hän ennen totteli viettiä. Hän on
ajettu pois luonnollisen viattomuuden onnelasta, jotta hän halki
okaisten seutujen, verisin jaloin saapuisi taivaaseen, siveellisen
viattomuuden onnelaan. Taru tarkoittaa tätä ihmisessä itävää,
levotonta vapauden voimaa, kun se lausuu, että Narkissos suureksi
päästyään tuli metsästäjäksi ja samoili metsissä huolimatta luonnon
haltijoista, jotka häntä rakastivat. Niiden joukosta taru mainitsee
ennen kaikkia Eekoo-luonnottaren, koska luonto ihmishengen suhteen on
itsenäisyyttä vailla; se ikäänkuin toistaa meidän viimeisiä sanojamme,
koska se saa värityksensä meidän oman mielialamme laadusta: näyttää
meistä valoisalta, kun itse olemme onnellisia, synkältä, kun oma
mielemme on valju, hirmuiselta ukkosessaan, myrskyissään, jylhissä
seuduissaan, kun niitä pelkäämme, ylevältä samoissa ilmauksissaan,
kun niitä ihailemme, säännöttömältä ja salaperäiseltä, kun emme opi
sitä ymmärtämään, säännölliseltä ja valaisevalta, kun otamme selkoa
sen laeista. Narkissos janoavana, se on ihmishengen ikävöiminen tietoa
ja valoa kohti. Narkissos nojautuneena lähteen yli, se on ihminen,
jonka sielussa perusaatteiden, ideain maailma ilmestyy. Lähde, jota
ei mikään paimen, ei mikään karja eivätkä putoavat oksat hämmennä, on
viisaus. Lähteen kuva on ihanne, joka jumalallisessa, katoamattomassa
kauneudessaan ilmaantuu kuolevaisen silmälle. Sillä on hänen omat
kasvonsa, koska jumalallista ei voi tehdä aistinalaiseksi muuten kuin
ihmisellisenä, ... koska jumalallinen asuu inhimillisessä, on juuri se
sisällinen ihminen, jonka on määrä taistelujen ja kamppausten kautta
kehittyä. Henki näkee itsensä, katselee itseään, ja sen valtaa ääretön
tuska ja ääretön ilo, sillä se huomaa kuinka korkea sen päämäärä
on, kuinka täydellinen se saattaisi olla ja sen tulisi olla. Ihanne
on häntä niin lähellä, vaan kuitenkin saavuttamattomana; hän kohtaa
todellisuuden kylmän veden kun hän tahtoo sitä suudella ja syleillä.
Hän ei sitä saavuta, ennenkuin taivaallinen ikävöiminen on kuluttanut
kaiken maallisen pois hänen olennostaan. Silloin hän sen omistaa
-- Jumalan luona. Hän on poissa -- Jumalan luona --, ja dryadit,
luonnottaret, jotka keräytyvät valittamaan kuolleen ympärille, eivät
löydä häntä, vaan kukan, uudestaan saavutetun viattomuuden vertauskuvan.

Hermionen ääni oli taipuva ja kaunis; vaikutusta lisäsi tyyneyden ja
lämmön omituinen, suloinen sopusointu. Ajatusten ryntäävä joukko,
mielikuvituksen lisääntynyt voima, sydämen vilkkaampi tykytys eivät
olleet jouduttaneet sanojen lausumista; ne kehittyivät kuin kultaisten
vitjojen silmukat toinen toisensa perästä ystävien kuultaviksi.
Filosofin tytär oli hurmaava tällä hetkellä; vakavuus lepäsi hänen
otsallaan, sielun ihastus sytytti miettiväisiin silmiin korkeamman,
henkevämmän loisteen ja valoi pyöreille, vaan vaaleille poskille
purppuraisen punan, joka muistutti iltaruskon kajastusta jäätasangolla;
hänen suunsa hymyili, hänen liikkeensä olivat tyyneitä kuten hänen
sanansakin; mitä jaloin ujous yhdistyi hänen ihanamuotoisen vartalonsa
tiedottamaan ylevyyteen ja arvokkaisuuteen, ja hänen antiikkinen
pukunsa oli ikäänkuin sen puhtaana, laantuvana kaikuna.

Kun hän oli vaiennut, oli pihalla kaikki hiljaa. Alkmeene oli
poistunut, linnut olivat lakanneet laulamasta, ainoastaan suihkukaivo
lorisi kuten ennenkin. Vaan vaitiolon katkaisi tuntematon ääni.
Karkeaan filosofinmantteliin puettu vieras seisoi nuorten naisten
edessä.



KYMMENES LUKU.

Filosofin koti.

(Jatko).


He näkivät hänen iäkkäät, ryppyiset kasvonsa ja kuulivat hänen lausuvan:

-- Antakaa rohkeuteni anteeksi, te nuoret naiset ja sinä Hermione,
filosofin tytär, jonka minä tunsin sanoistasi. Minä olen vieras,
joka äsken tuolla aulassa odottelin isääsi, vaan jota suihkukaivon
viileys ja kauniit kukat niin suuresti houkuttelivat, että uskalsin
tunkeutua tänne... Minun rohkeuteni lisäytyi nähdessäni, että täältäkin
on nyt poissa tuo kateellinen portti, joka vielä vähän aikaa sitte
kaikkialla erotti naisten ja miesten pihat toisistaan. Vahvan ja
kauniin sukupuolen väli muodostuu vapaammaksi, sydämellisemmäksi,
tasa-arvoisemmaksi, jos saan päättää omista kokemuksistani... Ja
tämän seikan rohkaisemana uskallan astua vielä rohkeamman askeleen
ilmoittamalla teille, että olen kuunnellut ja mielelläni tahdon yhtyä
keskusteluunne.

-- Sitä me toivommekin. Ateenan naiset kunnioittavat vielä
filosofinmanttelia. Istu joukkoomme.

-- Ukot mielellään pakinoivat. Älkää panko sitä heille pahaksi! Se
tulee iän mukana, jatkoi tuntematon leikillään. -- Vaan nyt pitemmittä
esipuheitta asiaan. Minäkin tahdon puhua Narkissoksesta. Hermionen
selitys siitä tarusta on minua hämmästyttänyt. Olen lukenut tarun
satoja kertoja aavistamattakaan, että siinä saattoi olla sellainen
ajatus. Mutta sama selitys on nyt johdattanut mieleeni toisen, lähellä
olevan selityksen, joka suoraan sanoen hämmästyttää minua vielä
enemmän. Vastaa minulle, Hermione, eikö jokijumala Keefiisos ollut tuon
nuorukaisraukan isä?

-- Oli.

-- Hänen uurnastaan virtaava joki, ... tarkoitan itse
Keefiisos-jokea ... missä se on?

-- Täällä Ateenan vieressä...

-- Minun isälläni on maatalo Keefiisoksen rannalla, lausui Ismeene. --
Terve tuloa sinne, hyvä filosofi.

-- Minä kiitän sinua. Vaan asiaan. Myönnät siis, Hermione, että
Narkissosta voi sanoa tavallaan Ateenalaiseksi?

-- Sen myönnän mielelläni.

-- Kun taru näin selvästi ilmoittaa hänen syntymäpaikkansa, piilee
siinä ehkä viittaus, ettei meidän tule pitää häntä minkään peräti
laajan ja yleisen käsitteen vertauskuvana. Saattaahan ainakin olla
syytä koettaa antaa hänelle suppeampi merkitys. Sinä, Hermione, teit
hänet _ihmiseksi yleensä_, koko meidän sukumme edustajaksi, minä
taas teen hänet Ateenalaiseksi vain. Edellisessä oli ehkä liikaa;
jälkimäisessä varmaan liian vähä. Menkäämme keskitietä ja tehkäämme
hänet Helleeniksi! Meillä on siihen oikeus, sillä Ateena on aina ollut
Hellaan sydän.

-- Hyväksytään! sanoi Hermione. -- Narkissos kuvaa Helleeniä!

-- Hyvä. Helleeni on, kuten Narkissos, luonnon lempilapsi...

-- Ainakin muinoin oli...

-- Yhden tekevä! Jatkakaamme nyt, kun olemme täydelleen samaa
mieltä! Narkissos on helleeniläinen henki, helleeniläinen elämän- ja
maailmankatsomus. Eekoo on, kuten itse selitit, luonto. Eekoo on
joutunut jonkun jumalan epäsuosioon ja häneltä puuttui sen jälkeen
täydellinen puhelahja. Tämä merkitsee, että luonto on langennut,
turmeltunut luonto, jolta on riistetty sen alkuperäinen eelysiolainen
kauneus ... sillä kauneus on luonnon kieli, jolla se puhuu
ihmissilmälle. Eekoon lemmitty ei suostu mihinkään siteisiin; hän on
tyly Eekoota kohtaan, ei huoli hänen kyyneleistään, huokauksistaan eikä
vihastaan. Niin myös helleeniläinen henki kohosi voitollisesti siitä
orjuudesta, jossa luonto piti muita kansoja: noita foinikialaisia,
jotka uhrasivat lapsiansa vihastuneille luonnonvoimille, noita
egyptiläisiä, jotka palvelivat krokodiileja, kissoja, härkiä ja koiria,
noita persialaisia, jotka yhä vielä palvelevat tulta. Onko sinulla
vielä mitään muistuttamista minun selitystäni vastaan? Sinulla,
Hermione, tai jollakulla ystävälläsi?

-- Jatka, pyysi Hermione. -- Me tuomme sitten esiin huomautuksemme.

-- No niin. Narkissos oli kuusitoistavuotias menehtyessään lähteen
ääressä. Eikö taru kerro niin, nuori runoilijatar? kysyi ukko Ammianus
Marcellinuksen puolisolta.

Julia myönsi.

-- Otaksukaamme, että nämä kuusitoista vuotta merkitsevät kuuttatoista
vuosisataa, ja katsokaamme kuinka tämä sopii... Kyllä, aivan
hämmästyttävän hyvästi; niin pitkä aika näet on kulunut Troian sodasta
tähän asti. Troian sodan aikakautta voidaan syystä sanoa Hellaan
syntymäajaksi; silloinhan Helleenit kerääntyivät yhdeksi kansaksi ja
helleeniläinen henki sai omituisen leimansa. Eikö niin?

-- Sinun sovittelusi ovat älykkäitä, sanoi Hermione katsellen vanhusta
vielä tarkkaavaisemmin.

-- Tuo sokea ja kuitenkin niin kauas näkevä Teiresias, jatkoi
filosofinmantteliin puettu vieras -- oli ennustanut, että Narkissos
tulisi onnettomaksi ja kuolisi, jos hän oppisi tuntemaan itsensä.
Kuinka tämä lienee sovitettava _meidän_ Narkissokseemme? Muistatteko,
nuoret naiset, mitä oli ja ehkä vieläkin on kirjoitettuna Delfoin
temppelin sisäänkäytävän päälle? Siinä olivat sanat: TUNNE ITSESI!

-- Se kirjoitus on siellä vielä nytkin, ilmoitti Hermione...

-- Ja se kirjoitus, sanoi ukko -- oli siis _Hellaan kuolemantuomio_.

-- Johtopäätös on oikea, kun lähtee siltä lähtökohdalta kuin sinä,
sanoi Hermione, joka tunsi vienon väristyksen ruumiissaan.

Juliaan, Bereniikeen, itse Ismeeneenkin tuntemattoman miehen viimeiset
sanat tekivät omituisen vaikutuksen. He katselivat häntä kummastellen,
ja Bereniike lausui epäillen:

-- Minä pyydän sinua selittämään väitettäsi, sillä en sitä ymmärrä.

-- Kykyni mukaan koetan tehdä sinulle mieleen. Helleenit olivat
kukoistusaikanaan lapsi-kansa; iloisia, onnellisia ja rakastettavia
lapsia; minkään epäilyksen häiritsemättä he antautuivat
katsomustavalle, joka antoi jokaiselle luonnon elottomalle esineelle
elämää ja persoonallisuutta. Heidän mielestään vuoret olivat
jäykistyneitä titaaneja, meren laineet sinihuntuisia impiä, pimeät
metsät Paanin ja huilua soittavien satyrien olopaikkoja, jokaisella
lähteellä oli najadinsa, joka puulla dryadinsa, jokainen luola oli
nymfin asunto: kedon kukalla, lehdon linnulla, taivaan tähdellä oli oma
satunsa, jota he kuiskutellen kertoivat, ja olivathan niiden kohtalot
inhimillisiä kohtaloita, joihin sydämen täytyi ottaa osaa. Niin, nuo
onnelliset, iloiset lapset -- lapset, jotka voittivat Maratoonin
kentällä ja Salamiin salmessa -- leikkivät yhä ihanassa maailmassaan
ja luulivat sen ikuiseksi; vaan tuntematon käsi oli jo kauan sitte
kirjoittanut sen tuomion noilla Delfoin sanoilla: _Tunne itsesi!_
niinkuin jo vakahaisen lapsen otsaan on kirjoitettu näkymättömillä
kirjaimilla: sinun pitää kuolla! Tuota iloista leikkiä oli kestänyt
kauan, kun Ateenan kadulta kuului ääni, joka toisteli nuo sanat: _Tunne
itsesi!_ Delfolainen käsky oli ottanut miehuuden yllensä ja saanut
nimekseen _Sookrates_. Filosofia -- ei tuo leikkivä lastenfilosofia,
joka ihmetteli, oliko maailma syntynyt tulesta vai kosteudesta -- vaan
aivan miehuullinen ja vakava filosofia huusi kuunteleville lapsille:
"Älä anna mielikuvituksiesi pettää itseäsi! Opi tuntemaan itsesi!
Tutki ajatuksesi lakeja! sinä itse olet maailman mitta. Ainoastaan
se, mikä pitää yhtä niiden kanssa, se yksin, joka on järjellistä,
on todellista!" -- Mihin he nyt joutuivat, najadit, jotka olivat
uurnoistaan vuodattaneet vettä laaksoon, dryadit, jotka olivat sinne
kylväneet kukkasia? He pakenivat, ja kukkaset ja tähdet vaikenivat,
vuoret olivat vuoria, laineet levotonta vettä, ei mitään muuta. Ja
vielä lisäksi: mitä oli kunnioitettu oikeana, se huomattiin vääräksi,
totuttujen tapojen pyhästä siteestä tuli tyhmyys, ruostunut, sietämätön
kahle, ulkonaisen lain timanttikirjoitus oli poispyyhitty, sillä
yksilö oli löytänyt lain omasta itsestään, ja itse Olympos kukistui
haudaten raunioihinsa hyödyttömät jumalat -- hyödyttömät, sillä järki
oli havainnut ne naurettaviksi, epäpyhiksi, olemattomiksi. Kaikki oli
kadonnut, paitsi ihminen itse ja filosofian lähde, josta hän katseli
kuvaansa. Kuten Narkissos, Helleeni istui tämän lähteen vieressä;
onnellisenako? Ei! Onnettomana, riutuen, epätoivoissaan! Hän istuu
siellä yhä vielä lyöden rintaansa ja syleillen lähteen kylmää vettä,
katsellen _alaspäin, alaspäin_, yhä vain _alaspäin_. Ja sillaikaa on
hänen ympärilleen puhjennut uusi luomakunta, hänen yli on avautunut
toinen, ikuinen, sädehtivä Olympos, eikä hän kuule taivaasta huutavaa
ääntä, joka kehottaa häntä: Katso _ylöspäin, ylöspäin!_ Valekuvasta
todelliseen! Sinä rakastat kaunista, täydellistä ihmistä. Hyvä,
tässä olen Minä, -- Minä itse, ei kuvani! Sinä veistit aavistustesi
mukaan jumalasi ihmisen kaltaisiksi. Minä olen tehnyt enemmän: Minä,
Ijankaikkinen, olen astunut alas maahan ihmisen muodossa. Täytettyhän
on, mitä aavistit ja toivoit. Tule syliini! Minä olen tosi Jumala
ja tosi ihminen, Minä olen Maailman Luoja, Ikivanha, Tutkimaton, ja
katso -- Minä olen myös sinun veljesi, sinun armas veljesi, Minulla
on ollut kuolemattomassa rinnassani kuolevainen, kärsivä sydän, joka
tykytyksiensä mukaan on laskenut ajan hetket -- ja minkä tähden? että
sinä tutustuisit Jumalaasi, kotiutuisit hänen helmaansa kuin lapsi
isänsä syliin. Tule rakkaani ja esikoiseni! Älä pelkää! Sinun velkasi
on pesty pois _minun_ verelläni. Minä en ole mikään hirmuinen Kohtalo.
Minä olen sinun isäsi, veljesi ja vapahtajasi!

Tuntematon filosofi oli puhuessansa tulisella innostuksella
näitä sanoja noussut ylös; hänen vartalonsa, jonka vuodet olivat
köyristäneet, oli ojentunut ja hänen äänensä kaikui hänen tietämättään
voimakkaana ja mahtavana, kuin hän olisi saarnannut tuhansille.

-- Vaan ei, jatkoi hän surullisella äänellä, -- Narkissos on kuuro
taivaalliselle äänelle, valehteleva kuva on hänet lumonnut, valhe hänet
vanginnut. Voi paatunutta, joka ei kuuntele _rukoilevaa Jumalaa!_ Hänen
viimeinen hetkensä on pian tullut, ja hänen tuomionsa julistettu.
Taru kertoo, että hän manalaistenkin asuntoihin astuneena vielä
katselee kuvaansa Styksin virran kalvossa. Taru puhuu totta. Hänen
rangaistuksensa tulee ikuiseksi. Ikuinen kaiho, ikuinen tuska, ikuiset
helvetin liekit! Voi, voi onnetonta!...

Vieras oli tuskin lausunut tämän hirmuisen varoituksen, kun hän jo
kääri manttelin ympärilleen, poistui hämmästyneiden naisien luota ja
läksi pois aulan lävitse. Samassa kuin hän astui portin läpi, joka
yhdisti aulan naisten pihan kanssa, astui sisään kaksi loistaviin
pukuihin puettua miestä, jotka lähestyivät suihkukaivon vieressä olevaa
ryhmää, yhtyivät siihen ja antoivat tauonneelle keskustelulle uuden
suunnan.

Toinen tulijoista oli Julian puoliso, kaartin päällikkö Ammianus
Marcellinus, toinen Akaian prokonsuli Annæus Domitius.

       *       *       *       *       *

Hermionen ympärille keräytynyt seura oli illan hämärtäessä hajautunut
ja jättänyt hänet. Hermione oli yksinään pienessä kammiossaan. Hän
odotti isäänsä kotiin. Kului tunti tunnin perästä. Taivaan tähdet
katselivat ohikulkiessaan altaanioven uutimien välistä kaihokkaisiin
unelmiin vajonnutta tyttöä. On olemassa mieliala, joka ei anna tilaa
selville ajatuksille, vaan jossa sielu tuntee itsensä kokonaisemmin,
koska se mieliala perustuu sen kokoutuneisiin mielivaikutteisiin.
Hermione oli kauan sellaisessa tilassa. Ihmissielu on taiteilija,
joka ei koskaan levähdä: sellaiset hetket ovat sen soitantoa; kun se
luopi selviä kuvia niin se käyttää talttaa tai sivellintä. Hermionen
epämääräisten unelmain joukosta esiytyi tapauksen muisto, joka
kaikesta mitä hän viime aikoina oli kokenut, oli syvimmin painunut
hänen sieluunsa, tuo myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt Delfoin
temppelissä. Pyhäkön auki murrettu ovi ja lattialle hajoitetut paperit
olivat todistaneet, että hänen sinä yönä saamansa ilmestykset eivät
kaikki olleet profeetallista laatua tai mielikuvituksen synnyttämiä.
Hermione katsoi ylös tähtiin, ja asetti ajatuksissaan niiden kirkkauden
ja muuttumattomuuden, taivaan tyynen korkeuden yhteen maan laaksoissa
vallitsevan vaihtelevan, levottoman, selittämättömän varjoelämän
kanssa. Hän ajatteli vielä niitä loistavia, mutta salaperäisiä kuvia,
joita ekstasi oli luonut hänen sielunsa silmien eteen. Filippos,
-- hänen kuvansa, hänen toisen minuutensa hän oli nähnyt keinuvan
tuon virran pinnalla, joka oli ajan virta, joka kuljetti häntä
levähtämätöntä vauhtia välttämättömyyden vastustamatonta vuolletta
myöten ijankaikkisuuden kaukaisiin maihin. Semmoisena kuin hän
hänet silloin näki, hän oli nähnyt hänet unelmissaan; sellaisena hän
näki hänet äitinsä kasvonpiirteissä, jotka siveltimen ikuistamina
kaunistivat huonetta, jossa Hermione nyt istui ajatuksiinsa vaipuneena.
Filippos oli isänsä ja siskonsa edellä rientänyt äitinsä luo -- sillä
tavalla Kryysanteus oli selittänyt näyn symboliikkaa.

Vastaus toiseen kysymykseen, jonka Kryysanteus oli asettanut
oraakelin tai oikeammin tyttärensä vastattavaksi, nimittäin oliko
Constantius vai Julianus voittava -- vastaus siihen piili maassa olleen
purppuramanttelin poimujen alla. Jollei sitä näkyä olisi katkaissut
tuo kummallinen ilmiö todellisuuden maailmasta, jolle temppelin ovi
murrettiin auki, niin olisi ehkä auringon paahtaman hieta-aavikon
yli kiitävä tuulenpuuska vienyt manttelin pois ja paljastanut sen
alla makaavan kaatuneen kasvot, taikka olisi Hermione vapisevin käsin
nostanut sen lievettä nähdäkseen Constantiuksen hänelle tuntemattomat
kasvot tai pahimmassa tapauksessa Julianuksen tutun, rakastetun muodon.
Nyt tämä ilmestys oli melkein yhtä hämärä kuin sen tulevaisuuskin, jota
sen piti valaista. Vaan mitä merkitsi hiekka-aavikko, kaukaisuudessa
kiitävät ratsumiehet korkeine lakkeineen ja olkapäillä riippuvine
jousineen? Nämä ratsumiehet, niin Kryysanteus oli sanonut, eivät
olleet muiden kuin Persian soturein kaltaisia. Aavikko oli kenties
löydettävissä Rooman ja Xerxeen uudesti syntyneen valtakunnan
tyhjäksi ryöstetyistä rajamaista. Constantius oli juuri sotaretkellä
Persialaisia vastaan, kun tieto Julianuksen kapinasta kutsui hänet
takaisin pelastamaan valtaistuintansa. Eikö siinä tapauksessa tuo
näky, joka merkitsi kuolemaa ja tappiota, lähimmin soveltunut
Constantiukseen? Kryysanteus ja Hermione uskoivat sen, koska sitä
toivoivat.

Niiden näkyjen merkityksestä, jotka Hermione oli sielunsa tajuttomuuden
syvänteistä manannut esiin, olivat isä ja tytär keskustelleet
vaeltaessaan temppelitietä takaisin, ja usein sen jälkeenkin.
Kryysanteus oli totisena, mieli jännitettynä kuunnellut Hermionen
kertomusta. Tätä ei vaikuttanut taikausko, vaan hänen ajatustapansa
johdonmukaisuus. Tämä saattaa näyttää kummalliselta meistä, sellaisten
isien pojista, jotka ovat suoneet ilmapumpulle, sähkökoneelle,
kemialliselle uunille ja vinokaideverkolle sijan taivaan tähtikuvioiden
joukossa. Me pelkäämme taikauskoa siihen määrään, että meitä epäilyttää
kaikki, joka on jokapäiväisen havainnon ulkopuolella, ja me kutsuisimme
selvintäkin filosofiaa mystiikaksi, jos se täyttä totta veisi meidät
yliaistilliseen maailmaan ja sulkisi oven perässään. Yleensä tyydymme
muutamiin perussääntöihin, jotka tosin kelpaavat pelastamaan meitä
vajoamasta takaisin hengen pimeyteen, vaan eivät kelpaa kuljettamaan
meitä eteenpäin valon tiellä. Olemme muka tehneet kylliksi
itsenäisyytemme puolesta, kun emme myö sieluamme sille uskolle, jota
lapsuudessa meille tarjotaan. Vaan se on heilurin itsenäisyyttä, joka
heiluu kahden yksipuolisuuden, Voltairen ja Cagliostron välillä. Olemme
kaukana noista helleeniläisistä filosofeista, jotka harjoittelivat
ajatusvoimaansa, kuin voimistelija jäseniänsä, turvautuivat järkeen,
kuten nämät jänteisiinsä, ja jotka, jalka lujana, käsivarsi voimaa
täynnä ja käsi _cestus_-hihnoihin käärittynä, olivat valmiit joko
voittamaan tai kaatumaan taistelussa ihmishengen itsenäisyyden ja
järjen oikeuden puolesta. Jolleivät tästä itsenäisyydestä löytäneet
tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen, jos silloin joku säälivä käsi
ojensi heille vangin tamineet haarniskaksi, niin he hylkäsivät sen, he
pitivät parempana taistella vapain jäsenin ja kaatuivat sankareina.
Jos sitä vastoin löysivät sellaisen tyydytyksen itsessään, jos
heidän ajatuksensa olivat hankkineet heille taivaan avaimet, niin he
astuivat sinne lapsen suojelushengen kanssa, iloitsivat tuon valoisan
salin ihanuuksista, puhuivat henkien kanssa henkien kieltä, eivätkä
välittäneet, ymmärsikö ulkomaailma heitä vai ei, tai pitikö se heidän
seurusteluaan näkymättömien kanssa pettäväisenä leikkinä tyhjien
varjojen kanssa.

Niihin näkyihin, jotka Hermionelle olivat ilmestyneet Delfoin
temppelissä, oli Karmideen kuva sekautunut. Hermione ei sitä
ihmetellyt, sillä hän ajatteli usein vasten tahtoaan nuorukaista.
Hänen sydämessään kyti vielä rakkaus _sitä_ Karmidesta kohtaan, jota
ei ollut enää olemassa, turmeltumatonta, hyveeseen ja viisauteen
pyrkivää nuorukaista kohtaan. Hän ei ollut vieläkään voinut sitä
tukehduttaa; olipa hetkiä, jolloin hän ei sitä tahtonutkaan. Karmides
oli varakasta, Kryysanteuksen perheelle läheistä sukua; hän oli jo
lapsena kadottanut vanhempansa ja oli sen jälkeen otettu Kryysanteuksen
taloon. Hermione ja hän olivat kasvaneet yhdessä. Kryysanteus, joka
oli kadottanut ainoan poikansa, näki pikku sukulaisessaan tämän
sijaisen, siirsi häneen koko isän hellyyden ja toivoi mitä parasta
lapsesta, jolle luonto oli niin runsaasti lahjoittanut kauneutta ja
vilkasta ymmärrystä. Helleeneistä oli käsittämätön ristiriita, jos
kauniin ulkomuodon alla ei piillyt rikkaita sielunlahjoja, jotka
olivat vaan kehitettävät. He eivät tahtoneet erottaa kauneutta ja
totuutta toisistaan, eivät suvainneet mitään juopaa luonnon ja hengen
välillä. Platoon, heidän ensimäinen ajattelijansa, oli ihanteellisen
kaunis mies; Sofokles, heidän suurin murhenäytelmänkirjoittajansa
samoin. Heidän filosofinsa hankkivat mieluimmin ympärilleen kauniita
nuorukaisia ja pettyivät harvoin vaalissaan. Sookrates, vaikka
itse oli tavattoman ruma, hyväksyi saman käsitystavan ja myönsi,
viitaten satyrimaiseen pystynenäänsä, että luonto oli hänen sieluunsa
kylvänyt monta paheiden siementä. Mutta hän lisäsi, että filosofia
oli tehnyt hänet paremmaksi. Helleenit myönsivät, että hengellä oli
hallitsijaoikeus luonnon yli; he näkivät, että pahe saattoi rumentaa
kauniin, että hyve saattoi ruman tehdä kauniiksi. Sookrateen oppilaat,
jotka rakastivat häntä aina haaveksimiseen asti, eivät nähneet hänen
satyrinenäänsä, kun hän puhui hyveestä, ja lopulta hän näytti heistä
kauniiltakin, koska jotain jumalallista niin usein kajasteli hänen
kasvoillaan.

Hermione oli helleeniläinen nainen, ja kaikki mikä oli häntä ympäröinyt
lapsuudesta asti, yksin ilmakin, jota hän hengitti, oli kehittänyt
hänen synnynnäistä rakkauttaan kaikkia kauneuden ilmauksia kohtaan.
Turhaan saarnasivat niinä päivinä sekä kristityt että myöskin monet
Helleenein viisaudenopettajat luonnon turmeluksesta ja aistien
kuolettamisesta; hän kyllä kuunteli näitä oppeja, ja ideain maailma,
jonka Kryysanteus oli avannut tyttärensä silmien eteen, oli hänenkin
mielestään ainoa täydellinen ja tavoittamista ansaitseva; vaan
katsoa tätä toista maailmaa syntiseksi ja halveksittavaksi, sitä
hän ei voinut. Hän rakasti taivaan tähtiä ja pilvenhattaroita, maan
vuoria, lähteitä ja metsiä, kukkia ja lintuja; häntä ihastuttivat
taideteokset, ja jokainen kirkas lapsen silmä todisti vääräksi sen
väitteen, että ihmissielu muka oli vihan lapsi ja alusta alkaen tuiki
turmeltunut. Mitään lisätodistusta hän ei tarvinnut, mutta hänellä
oli kyllä monta olemassa niissä tietäjissä, joiden elämä oli ollut
alituista edistymistä hyveessä, niissä rakastavaisissa, jotka olivat
kärsineet tehdäkseen toiset onnellisiksi, niissä sankareissa, jotka
olivat uhranneet itsensä kauniin ja toden puolesta. Tässä kaikessa
hän näki jumaluutta näkyväisessä ilmestyvänä. Tämän jumalallisen hän
näki jokaisessa jalossa muodossa, kuuli sen jokaisessa sointuvassa
äänessä. Kuvastimesta hän oli oppinut, että hänellä itsellänsä oli
miellyttävä ulkomuoto. Minkä tähden hän olisi salannut sitä itseltään
taikka muilta? Hän ei sitä olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Hän
oli kiitollinen tästä Jumalan ja luonnon antamasta lahjasta, ja sen
omistamisessa hän näki viittauksen, että tuli jalostuttaa sielunsa sen
arvoiseksi.

Hoitaa huonosti tätä kauneutta, leikata poikki viljavat kutrinsa tai
"pukea" vartalonsa rumentavaan pukuun, kuten moni kiihkokristitty
teki, se olisi hänestä ollut herjaus. Ja siitä hetkestä saakka --
tuosta unohtumattomasta -- jolloin hän tajusi rakkauden povessaan,
jolloin molemmat kasvintoverit ja leikkikumppanit punehtumatta,
joutumatta hämille, seuraten viattoman sydämensä kehotusta, ilmaisivat
ujon tunteensa ja lahjoittivat toisilleen sen tyynen, sanomattoman
autuuden, joka on ensimäisen rakkauden molemminpuolisuudessa -- siitä
hetkestä lähtien ei Hermione enää pitänyt itseään ainoana kauneutensa
omistajana; se oli hänestä aarre, jonka hän säilytti sen oikealle
herralle, jalolle ja puhtaalle nuorukaiselle, jolle oli lahjoittanut
sydämensä.

Kuinka usein he tämän rakkauden ensimäisinä päivinä, sen ensimäisenä
vuotena olivat toinen toiselleen lausuneet sitä, iloa, jota tunsivat
kauneuden lahjasta, jonka toinen toisessa havaitsi! Sielujen
sopusoinnusta, molemminpuolisesta kunnioituksesta (tuo kylmä sana, tuo
kankea juhlamantteli, johon puettuna mies lähestyy naista ja nainen
miestä tehdäksensä komplimanginsa ja ottaakseen haltuunsa toinen
toisensa!) sellaisesta he eivät koskaan puhuneet; myötätuntoisuutta,
kunnioitusta oli molemmissa, vaan he eivät tarvinneet niitä
verhoksi silmiensä halun, kauneudentuntonsa peittämiseksi, sillä
näissä ei heidän mielestään ollut mitään hävettävää. Ja kuinka
sellainen ajatus olisi juontunut Hermionelle mieleenkään, hänelle,
joka ei kuullut sointuvaa sanaa näkemättä tätä sanaa kauniiseen
ruumiilliseen muotoon puettuna, hänelle, jonka sielussa kuivan
logiikan päätelmätkin muuttuivat siivekkäiksi keijukaisiksi, jotka
leikkivät kukkaköynnöksillä, ja joka ei koskaan kuullut sanaa _Idea_,
kuvailematta sitä taivaalliseksi, loistavaksi immeksi!

Karmides oli ollut hänelle kaksin kerroin kallis hänen oman rakkautensa
ja niiden toiveiden vuoksi, joita hänen isällänsä, Kryysanteuksella,
oli nuorukaisesta. Kuten Hermione hoiti kukkiaan, vaali niitä, muutteli
niitä päivänpaisteesta varjoon, varjosta päivänpaisteeseen, samoin
Kryysanteus oli koettanut poistaa kaikki esteet sellaisen luonteen
kehittymisen tieltä, joka jo siemenenä ollessaan lupasi paljon. Hän
oli harjoittanut holhottinsa ajatusvoimaa ja jäseniä, oli koettanut
innostuttaa häntä suurilla esikuvilla, oli tahtonut karaista hänen
sieluansa kestämään tulevia kärsimyksiä yhtä hyvin kuin tulevia
viekotuksiakin, vaan toiselta puolen tehdä sen taipuvaksi ja herkäksi
kaikille hyville vaikutteille, avonaiseksi kuin puhetorvi sisälliselle,
jumalalliselle äänelle -- hän oli Karmideeseen kiinnittänyt ajatuksen
Platoonin opin tulevaisuudesta, toivonut hänestä jälkeläistä Akadeemian
oppituolille, uutta soturia kauneuden uskonnolle ja järjen vapaudelle,
kun hän itse oli mennyt pois.

Alussa Karmides oli näyttänyt toteuttavan nämä toiveet. Tultuansa
lailliseen ikään hän kihlasi Hermionen ja teki sitte Kryysanteuksen
suostumuksella matkan Syyrian, Egyptin ja Italian läpi. Kun hän
palasi Ateenaan, hänen tunteensa ja taipumuksensa näyttivät tykkänään
muuttuneilta. Hän ei viihtynyt Kryysanteuksen läheisyydessä. Hermionea
kohtaan hän oli vaihtelevainen ja kummallinen; milloin hän oli synkkä
ja salaperäinen, milloin puhkesi rakkaudenosoituksiin, jotka Hermionea
pelottivat, koska niissä ilmautui jotakin rajua ja luonnotonta;
milloin -- ja useimmin -- hän oli Hermionea kohtaan liehakoitseva,
tavalla, joka ehkä olisi viehättänyt Neapolin kaunottaria, vaan joka
Hermionesta tuntui alentavalta. Kärkäs huhu kertoi hänelle seikkailun
toisensa perästä, joissa Karmides oli ollut sankarina. Alussa hän
ei niitä uskonut; vaan Karmides itse teki minkä voi hävittääksensä
hänen unelmansa puhtaasta rakkaudesta ja maallisesta onnesta ja hänen
vakaumuksensa sulhonsa jalosta luonteesta ja korkeasta kutsumuksesta.
Turhaan Kryysanteus käytti ihmiskokemustaan ja hellää kaunopuheisuutta
saattaakseen kasvattipoikansa ja entisen oppilaansa takaisin sille
tielle, josta tämä oli luopunut. Heidän välinsä yhä kylmeni. Hermione
näki isänsä surun ja tunsi omansa syvemmin. Kristityt osottivat
Karmidesta näytteeksi siitä, kuinka pakanallinen filosofi osasi ihmisiä
kasvattaa. Hän kokosi ympärilleen Ateenan irstaimmat nuorukaiset, hän
oli samanmielisten ystäväinsä ja Ateenan hetairain ihastuksen tai
keinottelujen, vaan kaikkien muiden halveksimisen esineenä. Kun hän
viimeisen kerran näyttäytyi Kryysanteuksen talossa, tämä ei ollut
kotona. Hän tapasi Hermionen yksinään. Kyynelsilmin tämä nuhteli
häntä kaikesta siitä surusta, jonka hän oli hänelle ja hänen isälleen
saattanut. Karmides vastasi leikkiä laskien ja lähti. Pian sen jälkeen
Karmides antautui uuteen seikkailuun, josta puhuttiin enemmän kuin
hänen edellisistään, koska toisena osallisena siinä oli kaunis Eusebia,
Annæus Domitiuksen puoliso. Annæus otti asian niin perin tyyneltä
kannalta, että kristityt siitä saivat oivallista tukea selittäessään
suopeasti, että kaikki muka oli vaan joku käännytyskoe, johon hurskas
Eusebia oli ryhtynyt, kun oli huolissaan nuorukaisen, autuudesta. Vaan
kun huhu epäedullisemmassa muodossa saapui Hermionen korville, niin
hän, kuolettavasti loukkautuneena tunteissaan, lähetti kihlasormuksen
takaisin Karmideelle.

Että voisi rakastaa useammin kuin kerran, se oli Hermionesta
mahdottomuus. Nytkin, kun hän tahtoi unohtaa Karmideen, hän oli
vakuutettu, ettei sydämen vaisto eikä ensimäinen rakkaus koskaan voi
pettää. Hän luuli kadottaneensa hänet ainoastaan tämän elämän ajaksi.
Hän luotti tulevaiseen oloon, jolloin kaksi sielua, jotka alkuaan,
levätessään Jumalan aatteen helmassa, olivat olleet yksi, uudestaan oli
yhdistyvä, puhdistuneina niistä vioista ja erehdyksistä, jotka heidät
maan päällä olivat saattaneet erilleen. Tämä usko, jota hän elätteli
Platoonin kirjoituksia lukemalla, ja johon ehkä jokainen ihminen kerran
elämässään on turvautunut, lohdutti häntä, vaikka siihen sekautuikin
kaiho, kun hän sydämessään kuuli sen luonnollisen ikävöimisen ääntä,
joka käski yhtymään rakastettuun mieheen ja jatkamaan sitä jumalallista
elon kipinää, josta hän itse miehen ja naisen rakkauden kautta oli
tullut osalliseksi.

Koska Hermione oli kaunis ja viehättävä sekä tavattoman suuren
rikkauden perijä, oli hänellä paljo kosijoita, vaan naimatarjoukset,
joita rohkeimmat olivat uskaltaneet esitellä, hän oli hyljännyt. Hän
tyytyi siihen ajatukseen, että eläisi naimatonna. Kuten tarun nuoli,
joka yksin paransi tekemänsä haavat, voi rakkaus yksin parantaa
rakkauden haavat. Hermionella oli paljo rakastaaksensa. Hän rakasti
luontoa ja filosofiaa; hänestä oli rakasta levittää onnellisuutta
kaikille ympärilleen; etenkin hän rakasti isäänsä, jonka pyrintöjä
ja yksinäisyyttä vajoavan sivistyksen ja sorretun uskonnon sankarina
Hermione ymmärsi ja omisti omikseen. Kylpien tämän rakkauden
raittiissa aalloissa hänen sielunsa säilytti kirkkautensa, voimansa ja
terveytensä; hän oli sopusoinnussa itsensä kanssa, vaikka soinnokset
soivat kaihoa.

       *       *       *       *       *

Vähä ennen hämärän tuloa piispa Petros oli lähettänyt Clemensin
pylväspyhimys Simoonin luo ja pannut hänen mukaansa leivän ja
pullon viiniä. Pullo oli sama, jonka Petros edellisenä iltana niin
huolellisesti oli pannut lukon taakse. Sinä yönä ei Simoon veisannut
iltavirttänsä.

Kryysanteus palasi vasta puolenyön aikaan. Hän oli silloin nähnyt,
kuinka kristittyjen papisto otti haltuunsa sotajumalan temppelin.
Petros oli katsonut hyväksi panna asian toimeen semmoisella tunnilla,
jolloin ei tarvittu odottaa tarpeetonta huomiota ja väen keräytymistä.
Tribuuni Pyladeen johtama sotilasosasto oli seurannut pappeja
ja asettunut temppelin edustalle. Eräs virkamies luki portailta
keisarillisen julistuksen, joka antoi temppelin kristityille;
muutamat yökulkijaimet, jotka sattumalta menivät torin poikki ja
kummastellen seisahtuivat menoa katselemaan, saivat edustaa Ateenan
kansaa, jolle julistus oli kirjoitettu. Lukeminen loppui, kuten
tavallista, huudolla: eläköön keisari! Sotamiehet siihen yhtyivät
velvollisuudesta, papit sydämestään, Ateenan kansan satunnaiset
edustajat pakosta tai tottumuksesta. Vanhan kansalaisen, jonka suu oli
vaiti, vaan jonka sydän ehkä huusi: eläköön Julianus! pisti muuan hurja
sotamies kuoliaaksi. Vanhus oli lähtenyt ulos hankkimaan lääkärinapua
sairastuneelle tyttärelleen. Ennen kuolemaansa hän ehti laskea
Kryysanteuksen sydämelle, ei ainoastaan asiaansa, vaan myös leivättömän
kotinsakin; Kryysanteus riensi hankkimaan apua. Sen jälkeen julistus
naulattiin temppelin oveen, sotajumalan kuva ja alttari lyötiin kumoon
ja heitettiin ulos, maalaukset hakattiin rikki, temppelin aarteisto
pantiin takavarikkoon, arkisto historiallisine vuosikirjoineen
poltettiin, ja sen jälkeen pyhä risti, rauhan ja sovinnon merkki,
asetettiin sisäänkäytävän eteen, juuri murhatun vieressä olevaan
verilätäkköön.

Tämä tapahtui lamppujen ja soihtujen valossa, joita oli sytytetty
pylväskäytäviin ja torin kuvapatsaiden ympärille. Ylhäällä Akropoliilla
kuvautui viisauden jumalattaren jättiläispatsas öistä tähtitaivasta
vasten. Kenties sen vaskinen rinta kohosi sillä hetkellä.



YHDESTOISTA LUKU.

Rahel.


Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet
luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita
kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat
jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet
hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät
kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan
Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi
nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan
köyhiä jopa välistä _Gojiminkin_[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja
ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden
mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai
sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa
profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja
auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään
olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja
Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena,
suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei
ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä.
Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti
pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin
ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai
Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä
lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen
arvon -- raha-arvon --, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä
kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja
taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti
koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille
viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt
hänen sormiensa väliin.

Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään,
hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille
Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja
hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti
tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat
silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti
isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.

-- Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! -- saattoi vanha Ester
sellaisessa tapauksessa lausua.

-- Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, -- tämä huntuhan vallan
tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.

-- Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini
sattuu, sanoi vanha Baruk. -- Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa,
ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen
minä lupaan.

Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli
sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat,
nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan
syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin
suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei
olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran
oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären
arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat
tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö
kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut
mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli
tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä
selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.

Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä.
Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan
voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen
kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli
sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.

He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja
että tämä -- oi kauhistus! -- oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia,
jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei
voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.

Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynyt
Kryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.

On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan.
Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten
laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka
älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö
tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis:
kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä
innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen
samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin
laulaessa: _"Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi,
Israel!"_ ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa: _"Kuule Israel!
Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!"_ Silloin valtaa hänet isien
henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan
rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo
kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin
hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle,
aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa,
Barukin tyttären.

Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä
ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan
kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu
usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta
Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta
Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta
kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta
Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas
on rakastettunsa läsnäollessa ujo, -- kuin ujo rakastaja ainakin, ja
Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän
on Rahelin mielestä tolvana.

Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet
näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt,
koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka
rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta
Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan
telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä;
sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta,
hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides
sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet,
hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi
verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä
on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti,
yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, -- noita rohkeita,
ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja
hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari:
hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan,
vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan.
Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin
kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään,
kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä
toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on
tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia,
jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla
muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee,
jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin
onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on
jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi?
Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin
iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja
laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.

Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin
talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa
takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen
tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut
hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan
sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.

Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana
kotiin.

Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa
näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja
pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen
katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta,
joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan
synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin
vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se
lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.

Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa
kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee
mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata
ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa
siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein
kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat
ylös altaanille.

Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on
kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton,
hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla,
jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein
ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun
vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut
näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki
pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut
leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin
yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on
virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin
pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta
elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan
pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen;
hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa,
niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen
pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan
mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla
koristetut. Hän on vakuuttanut -- ja sepä tuntui Rahelista alussa
vallan uskomattomalta -- ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä
ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja,
sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä
silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset
ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina
hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi
Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.

Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli
semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen
ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin,
Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän
ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli
jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut
kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas
salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä
tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti.
Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime
yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän
kaupungissa.

Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia,
joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä
pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta
ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides
olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa
eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että
ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla
ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa.
Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin
Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi
Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle
merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen
keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi
hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman
kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa.
Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä
ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.

-- Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi
heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.

-- Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin
saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. -- Viisaus ja Rahel ovat minun
jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi
minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?

-- Ovat, vastasi Rahel ja tarkasteli ihastuksissaan kauniita kukkia,
jotka Karmides oli hänelle antanut.

-- Synagooga on oivallinen laitos. Minä pidän ihmisistä, jotka
kunnioittavat Jumalaansa. Vaan taidanpa syystä sanoa, että teidän
jumalanpalveluksenne on vallan liian lyhyt. Sen pitäisi kestää koko yö.
Koska vanhempasi tulevat kotiin?

-- Voi, tänä iltana he eivät viivy kauan.

-- Käyttäkäämme siis hetkeä meidän jumalanpalvelukseemme, sanoi
Karmides tarttuen tytön käteen ja veti hänet vienolla väkivallalla
sohvaan viereensä istumaan. -- Minun hartaushetkeni ovat ne, joina saan
katsella sinun silmiisi.

-- Hyi, sinä puhut kuin pakana, joka sinä oletkin... Vaan sanopas
minulle, Karmides, olethan filosofikin?

-- Mikä kysymys! sanoi Karmides nauraen. -- Totta kai minä filosofi
olen, vieläpä kaikkein parhaimpiakin.

-- Niin, kyllä sinä olet sangen oppinut, sen tiedän, mutta harrastatko
myös hyvettä?

-- Luonnollisesti. Oppi ja hyve ovat kaksoisia, jotka eivät koskaan
eroa.

-- Se on iloista kuulla, sillä eilen Joonas sanoi isälleni, että
viisaat ja jalot pakanat, sellaiset kuin...

-- Karmides?

-- Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin ... kuin Platoon oli
luullakseni hänen nimensä ... hyvin voidaan lukea valittuun kansaan,
vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.

-- Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.

-- Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä
tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole
vieras Israelin tyttärelle.

-- Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä
olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan
puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä,
jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan
toinen mieli kuin sinulla.

Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen
rintaansa.

-- Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko
jo oli vaipunut mereen, -- sama aurinko loistaa meidän molempien
silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme
sitten sanoa toisiamme vieraiksi?

-- Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala,
sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. -- Sinä iltana, jolloin
minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka ... jota sinulla ei ole
sormessasi... Karmides, missä sormus on?

-- Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.

-- Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt
sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. -- Vaan aioin sanoa
sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla
yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua
pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään
mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta
Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin
hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan
häntä paljoa oppineempi.

-- Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla
yhdessä.

-- Uskotko sen?

-- Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa
purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö
halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa
kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka
olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset
sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta
Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.

-- Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys
maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa
mielijohteillensa valtaa. -- Mutta, lisäsi Rahel arvellen -- en voi
jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.

-- He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä
varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä
sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä
takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?

-- Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy
sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.

-- Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän
yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!

-- No niin, kuten tahdot.

Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka
äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti
muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka
vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle
epämääräiset huolensa.

Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri
hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle,
oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä
katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku
vasaranlyönti läheisistä työpajoista.

Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla
ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta
ja läheni lähenemistään.

-- Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, -- mitä sinulla
on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat
pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten
taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja
kristittyjen kanssa?

-- Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee
taistelua, verenvuodatusta ... ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni
portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. -- Mutta mikä onkaan tapahtunut?
Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?

-- Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta
yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon...

-- Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahti
Rahel.

-- Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa,
vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten
Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys.
Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi
pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat
heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin
suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt
itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja ...
rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin
leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on
kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun
he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.

-- Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.

-- Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua
ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen
niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut
ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue
on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia
jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan
pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä
heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen
kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon
pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että
vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi,
jommoisia kristityt ovat keksineet... Atanasios se on ... oli siellä ja
saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa
pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen,
vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki
tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on
syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken.
Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo
valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi.
Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla.
Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään
kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo
käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas
siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua
kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä
sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä,
täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?

Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön
rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.

-- Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja
menet. Olet poissa, kun ehkä... Ei, minä en uskalla ajatella sellaista
hetkeä.

-- Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä
rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä
vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on
kitarasi, lapsi?

Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen
säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili.
Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja
uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun
Karmides pani kitaran kädestään.

-- Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. -- Sinun silmäsi
ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka
sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni,
sinä Itämaan tyttö!

Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen
ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.

Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti.
Hän oli oikea Prooteus[24] -- erilainen erilaisten naisten luona.
Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka
ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli
sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen
tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit
hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen
luona Karmides -- ei Eusebia -- oli olevinaan ujo, veikistelevä,
oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen,
niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka
tuotti heille kummallekin saman huvituksen.

Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee,
että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi
silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili
Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei
armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.

Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului
pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti
väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen,
tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin
ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se
kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.

Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia,
hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se
haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.

Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen
korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja
kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui
Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.

Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen
vanhempainsa puoleen.

-- Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi
heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy
ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä
en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!

Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös
altaanin portaista.

-- He tulevat! huusi hän.

-- Ketkä? Ketkä?

-- Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.

-- Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!

-- Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. -- Älä pelkää! Minä
olen oleva läheisyydessäsi.

Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan
katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides
kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel
seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen
huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan
vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan
käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli
varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.

Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai
kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän
kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi
kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan,
siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa,
pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien
menoa.



KAHDESTOISTA LUKU.

Murhenäytelmän alku.


-- Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä
vielä kylvää ruusuja maan päälle!

Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen,
joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se
hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon
hetki, se on: onnen varjoa -- tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli
siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten
antanut mennä menojaan.

Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia
huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori
suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja
kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.

Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla.
Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin
pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää
semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne
suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä,
mahtaviksi yksilöiksi.

Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen
kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät
ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä
katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti.
Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti
olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa,
vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut
käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön
silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten
tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama
harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan
karjuivat raivosta.

Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi
pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio,
ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei
yhtäkään ihmistä näkyvissä.

Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse
äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän
näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan -- synkän vihan vääntämiä
kasvoja.

-- Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!
Kuolema atanasiolaisille!

Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen
korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut,
koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja
valmistettua murhenäytelmää.

Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran
valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan
käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa
tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides
tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui
Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan
selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä
torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit
vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa
odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön
marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen.
Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty
virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.

Soihdut, jotka loistivat jonon päässä, lähestyivät, hurjat, raivokkaat
huudot täyttivät Pnyksin ja Areiopagin välin, ja torin pylväskäytävät
kajahuttelivat ne takaisin.

-- Kuolema vääräuskolaisille, atanasiolaisille, myrkyttäjille!

Kansanvirran ensimäiset aallot olivat saapuneet perille. Ne viskasivat
ihmistyrskyä maalauspylvähistön portaille, jossa Karmides seisoi
pylväänsä suojassa, ja levisivät nopeasti vesitulvan tavoin yli torin.
Soihtujen punerva hohde valaisi paareja, joita ei kannettu olkapäillä
vaan innokkaiden kantajien ylöspäin ojennetuilla käsivarsilla.
Kun toiset väsyivät, tuli silmänräpäyksessä toisia sijaan. Siten
merelläkin aalto jättää purjehtivan laivan toisen aallon kannettavaksi.
Paareilla lepäsi olento, tuskin ihmisen näköinen, sillä se oli Simoon
pylväspyhimys tai hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis oli alastomana.
Karhuntalja oli kokoon käärittynä hänen päänsä alla, joka oli käännetty
seuraavaa joukkoa kohti, niin että soihdut kohtisuorasti valaisivat
kamalia kasvonpiirteitä, ummistuneita silmiä joukon nähtäväksi.
Lähinnä paareja kävi muutamia pappeja kaapujen kaulukset alhaalla ja
päät paljaina. Kaksi heistä kantoi soihtua. Toisen vieressä näkyi
Eufeemios. He olivat -- vaiti, sillä ne tunnussanat, jotka he olivat
alussa antaneet, kaikuivat nyt joukon suusta hurjina huutoina, jotka
omasta jumustaan kehittyivät vakuutuksen voimaksi noissa raivostuneissa
tuhansissa. Papit olivat vaiti, vaan lähensivät tuon tuostakin soihdut
kuolleen kasvoille, näyttääksensä ne toistamiseen niin selvästi kuin
mahdollista. Ja joka kerta kajahtivat suuremmalla voimalla huudot:

-- Kuolema atanasiolaisille! Myrkyttäjille! Vääräuskolaisille!

Joukko oli vihdoin ennättänyt ohitse. Karmides yhdistyi jälkiparven
viimeisiin.

-- Kansalainen, mitä on tapahtunut? kysyi hän lähimmältä naapuriltaan.
-- Mikä saattaa kansan raivoon?

-- He ovat murhanneet Simoonin, tunnustajan ja pyhimyksen, vastasi
mies. -- Eikö sinulla ole korvia kuulla mitä kansa huutaa?

-- Minä kuulen heidän huutavan myrkyttäjiä ja vääräuskolaisia. Joku
atanasiolainen on siis myrkyttänyt tuon pyhän miehen?

-- Jokuko heistä? Ei, he kaikki ovat sen tehneet. Kaikki atanasiolaiset
ovat syyllisiä tähän murhaan. He eivät voineet kärsiä, että
oikeauskolaisilla oli niin pyhä veli kuin Simoon. He pelkäsivät koska
hän rukoili Jumalaa ja martyyrejä meidän puolestamme. Homouusialaiset
ovat jo vanhastaan myrkynvalmistajia. Eikö Atanasios ystävineen
myrkyttänyt Areiosta samana aamuna, kun tämän piti nauttiman pyhää
ehtoollista Konstantinopolin pääkirkossa? Eivätkö he monesti ole
myrkyttäneet oikeauskoisten ehtoollisviiniä? Voitko vielä epäillä,
nuo samat vääräuskolaisetko ovat murhanneet Simoonin? Kuolema
vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kostoa, kostoa!

Mies yhtyi väsymättä kajahteleviin huutoihin. Karmides poistui,
etteivät uudet joukot, joita yhä tulvasi lisää, tempaisi häntä
mukanansa. Kulkue meni torin poikki ja vetäytyi siitä kadulle, joka
kulki Akropoliin eteläistä rinnettä myöten. Siinä portissa, joka
oli vanhan Ateenan, "Teeseuksen kaupungin" ja uuden, "Hadrianuksen
kaupungin" rajana, syntyi hirveä tungos, kun joukko sen läpi
raivasi tiensä. Kun näillä seuduin asuvat homoiuusialaiset olivat
vielä joukkoon liittyneet, suunnattiin kulku, johtajat etunenässä,
kristittyjen pääkirkkoon, joka oli avonaisella paikalla, sen kadun
varrella, joka päättyi Dioomelan porttiin ja vei vanhaan gymnasioniin
Kynosargeeseen.

Kirkko oli valaistu, portit selki selällään.

Suuri sotamiesosasto oli asetettu kirkon lähelle. Muutamissa
silmänräpäyksissä se oli täpöisten täynnä ihmisiä. Vaan nämät olivat
kuitenkin vain pieni osa tuosta mahtavasta joukosta. Muu osa täytti
edustan ja lähimmät kadut. Petros oli pappiensa etunenässä pääovella
ollut ottamassa paareja vastaan. Nämä asetettiin monihaaraisten
kynttiläjalkain valaisemaan kuoriin; temppelin katto ikäänkuin tuntui
nousevan joukon raivokkaista huudoista. Kesken kaikkea papit alottivat
virren ja laskeusivat polvilleen pyhimyksen ruumiin ympärille.
Hurskaan veisuun kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Vaan nämä
yhtyivät siihen, ja se levisi leviämistään, paisui ja tunkeutui
tuhansien äänien kantamana joukkoon, joka seisoi ulkopuolella. Ja nyt
kaikki äänet yhtyivät virteen. Raivo oli saanut tahdin ja sävelen. Se
silloin helposti tyyntyy, vaan tilaisuuksissa tällaisissa se tyyntyy
hirmuiseksi tyyneydeksi, turmiollisemmaksi kuin sen edelläkävijä, koska
se kykenee järjestykseen. Niinpä kaikki kuuntelivatkin virren loputtua
Petroksen voimakasta ääntä, kun hän väkijoukolle lausui seuraavan
kehotuksen: -- Menkää rauhassa kotiin ja odottakaa huomispäivää,
jolloin Herra on näyttävä ihanan voimansa.

Kehotusta toistelivat papit joukolle, joten se kulki kuin sotapäällikön
huuto kansan lävitse.

Clemens ei ollut sinä iltana saanut mennä piispan kanssa kirkkoon;
hän oli käsketty pysymään kotona. Häntä lukuunottamatta oli piispan
palatsissa ainoastaan portinvartija sekä vanki, sama, jota on mainittu
nimellä Teodooros.

Tuntia ennen yllä kerrotun metelin alkua piispa oli lähtenyt
pääkirkolle. Clemens oli viettänyt sen tunnin lukemalla kirjaa,
jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle lahjoittanut ja joka selitti
kristillistä kuuliaisuutta.

"Sinun täytyy kaikissa kohdin kieltää itsesi. Sinun oma tahtosi on
sinun perkeleesi. Oma tahto ensimäiset vanhempamme langetti ja teki
sukumme syntiseksi, turmeltuneeksi suvuksi. Sinulla ei ole pahempaa
vihollista kuin oma itsesi. Opi siis tottelemaan, opi uhraamaan tahtosi
toisen tahdon alle. Jumala, Kaikkivaltias otti orjan muodon päällensä,
etkö sinä siis voisi antautua toista ihmistä palvelemaan ja olemaan
toisen orja? Opi nöyrtymään, sinä multa ja tuhka! Ole vaiti ja kärsi,
niin tulet autetuksi! Ole kiitollinen, ettet ole omassa vallassasi,
vaan että sinulla on maallisia herroja, sillä sinulle on turvallisempaa
totella kuin vastata omasta puolestasi."

Näin kirja puhui nuorelle esilukijalle. Eikä tässä langennut kylvö
kivistöön. Voiko ihmetellä että Constantinus suosi tämäntapaista
oppia? Suvustaan turmeltuneet antiikin tasavaltalaisten pojat pitivät
yksinvaltaa onnettomuutena ja ruhtinaan tottelemista kovana pakkona;
kristityt näkivät yksinvallassa pyhän asian ja sokeassa tottelemisessa
hyveen.

Mitä nuoreen esilukijaan tulee, niin nuo oppilauseet esiintyivät
hänelle korkeammassa valossa, jota ei luonut itse kirja, vaan hänen oma
taivaallista puhtautta ikävöivä sielunsa.

Kun hänen pienessä kamarissaan rupesi hämärtämään, niin hän meni ulos
aulaan ja jatkoi siellä innokasta, harrasta lukuaan. Mutta kun tähdet
alkoivat tuikkia läpi eeterin, niin hänen täytyi panna pergamentti
pois, sillä sen kirjaimia ei voinut enää erottaa. Niiden laita oli
samoin kuin ihmisten. Ne eivät merkinneet paljoa, jolleivät olleet
yhteydessä keskenänsä, vaan kun ne kadottivat tämänkin itsenäisyytensä,
kun hämärä tuli, joka hälvensi niiden omituisuudet ja teki ne toisen
toisensa kaltaiseksi, niin oli myös henki poissa, mikä niistä äsken
puhui.

Nyt vasta Clemens muisti, että se aika oli käsillä, jolloin hänen tuli
viedä Simoon pylväspyhimykselle leipä ja mitta viiniä, sillä eilisestä
saakka hän oli saanut sen toimen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Niin,
aika ei ollut ainoastaan tullut; tuo rakas lukeminen oli saattanut
hänet unohtamaan oikean hetken. Pahoillaan tästä vasten hänen tahtoansa
tapahtuneesta laiminlyömisestä hän veti kaapunsa ylleen ja meni
ottamaan koria, jonka palatsin kyökkimestari oli valmistanut häntä
varten. Juuri silloin hän kuuli sen ihmisjoukon metelin, jonka kulun
olemme kertoneet. Clemens ei siitä huolinut; hän ajatteli ainoastaan
velvollisuutensa täyttämistä. Vaan melu läheni nopeasti, sillä Simoonin
paarien ympärille, jotka juuri olivat päässeet kaksoisportista
sisään, ei ollut vielä keräytynyt suurempaa joukkoa, kuin leveälle
Kerameiokselle hyvästi mahtui. Portinvartija oli aukaissut eteisen oven
ja seisoi nyt kynnyksen edessä kuunnellen ihmeissään ja tähystellen
lähestyviä soihtuja.

-- Odota, sanoi hän Clemensille, -- odota kunnes saamme nähdä, mitä
tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä
huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin
lähdet.

Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä.
Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema
myrkyttäjille, atanasiolaisille!

Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle.
Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen;
hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä
lepäsi. Hän tunsi Simoonin.

Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon
hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset
ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!

Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin.
Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut
velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän
vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät
tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana
kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja
siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo
vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset,
joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että
kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen
kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi
olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka
äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut
joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens
oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä
ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot:
_myrkyttäjät_, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä
iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan
yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei
tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana
söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat
hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka
oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt
aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui,
ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat
verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä,
kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.

Sen jälkeen hän otti korin ja riensi takaisin aulaan. Niin kauan kuin
ihmisten huudot vielä kuuluivat hänen korviinsa, hän ei voinut koota
ajatuksiaan hakeaksensa puoltosyitä sitä pelkoa vastaan, joka oli hänet
vallannut. Levottomana hän kulki eteenpäin ja tuli palatsin peräpihaan.
Vanki, joka siellä oli kellarissa nääntymässä, oli tuskin kuullut hänen
askeleensa, ennenkuin hän pani kasvonsa kellariluukun aukkoon ja kysyi:

-- Kuka tulee?

-- Minä, Clemens.

-- Clemens, sano minulle, mitä kaupungissa tapahtuu? Tuhansien äänten
huudot ovat tunkeutuneet tänne alas. Minä kuulen ne vielä. Mitä tämä
merkitsee?

-- Teodooros, jotain hirveätä on tapahtunut. Minä tuskin voin sitä
kertoa. Minä itse vapisen.

-- Sill'aikaa kuin tyynnyt, niin hanki minulle hiukan vettä, Clemens.
Minun janoni on suurempi kuin uteliaisuuteni. Minut on vallan unohdettu
tänään.

-- Teodooros, minä en uskalla. Petros on meitä kieltänyt antamasta
sinulle vettä.

-- Minä sain kuitenkin muutamia pisaroita eilen illalla Eufeemiokselta.
Rikkoiko hän piispan käskyä? Sitä en uskoisi, sillä minä tunnen
Eufeemioksen.

-- Piispa on määrännyt vissin määrän päivältä kielesi kostukkeeksi. Et
saa uskoa, että hän aikoo kuolettaa sinut janoon. Hän tahtoo ainoastaan
masentaa uppiniskaisuutesi. Hän suree sinun luopumustasi, Teodooros.

-- Kuulethan, että Eufeemios on minut unohtanut. Kautta Jumalan, joka
elää taivaassa, minulle ei ole tänä pitkänä päivänä annettu pisaraakaan
vettä. Ja ruoka, jota minulle annetaan, on suolattua. Nälkä on
pakottanut minut sitä maistamaan. Kiiruhda, Clemens!

-- En uskalla, sanoi Clemens huoaten.

-- Poika, minä kärsin rikkaan miehen tuskat kiirastulessa. Voi sinun
nuorta kovettunutta sydäntäsi!

Teodooros poistui luukusta. Hän heittäytyi olkivuoteelleen ja painoi,
kuten ennenkin, kuivan kielensä kylmää kellarin muuria vastaan.

Äänettömyys, joka seurasi vangin sanoja, vaikutti valtaavasti nuoreen
esilukijaan. Teodooros oli vaieten antautunut tuskiinsa. Clemens kuuli
huokauksen, jonka nämä tuskat häneltä pusersivat. Enempää hän ei
kestänyt. Hän kiirehti takaisin aulaan ja Eufeemioksen kammioon, otti
avainkimpun ja ruukun, jonka sieltä löysi, täytti sen vedellä ja riensi
takaisin vankihuoneen luo. Hän avasi ulko-oven, astui muutaman portaan
alas ja seisoi sitten sisäoven edessä.

-- Sinäkö siellä, Clemens? sanoi vanki sisältä.

-- Niin, minulla on vettä. Täällä, täällä!

-- Kiitetty olkoon Jumala, joka liikutti sydämesi! Paina alhaalla
olevaa säppiä, niin ovi aukeaa!

Clemens hapuili ja löysi säpin. Hän vetäisi sitä. Samassa ovi aukeni,
ja hänen edessään häämöitti pimeässä vanki. Tämä oli hapuilematta
löytänyt vesiastian, niinkuin janoinen antilooppi haistaa lähteen
erämaassa.

-- Suloinen Jumalan anti! Nyt aavistan, mitä elämän vesi on hengelle.
Veli Clemens, minä en ole koskaan unohtava sitä, joka antoi minulle
tämän juoman. Veli, sinä olet ollut hyvin tottelematon, rikkonut
paljon, sillä olet antanut minulle enemmän kuin määrätty on; et ole
virvoittanut ainoastaan kieltäni vaan koko olentoni. Kuinka vanha olet?

-- Kahdeksantoista-vuotias.

-- En tahdo nähdä sinua, kun olet niin vanha kuin Eufeemios. Sinä olit
kyllä alussa suora ja kaunis taimi; vahinko että sinusta pitää tulla
väärä puu. Vaan täällä on pilkkosen pimeä ... menkäämme ylös katsomaan,
mitä kaupungissa tapahtuu. Tahdotko seurata minua?

-- Mitä teet? huudahti Clemens ja tarttui Teodooroksen käsivarteen.
-- Veli, etkö muista, että olet vanki? Tahdotko lähteä pois
vankihuoneesta? Aiotko paeta?

-- Tahtooko vanki paeta? Ettäs kysytkään! sanoi Teodooros jatkaessaan
matkaansa ylös rappusia.

-- Taivaan nimessä ... veli ... muista, että tämä on Petroksen
tahto ... muista, että teet minut onnettomaksi ... minä annoin sinulle
vettä juodaksesi ... ja sinä palkitset minua tällä tavoin!

-- Sinä erehdyt, Clemens. Kun sinä kiirehdit vettä tuomaan nääntyvälle,
ei se tapahtunut palkinnon toivossa...

-- Mutta sinä teet minut onnettomaksi.

-- Pyh, väärin tuntisin sinut, jos olet onneton tämän illan tähden, kun
vuoden päästä kohtaamme toisemme. Päästä käsivarteni, veli! Petroksen
tahto on voimakkaampi kuin sinun jäntereesi, mutta minun tahtoni on
taisteleva Petroksen tahtoa ja kaikkia muita samanlaisia tahtoja
vastaan. Katsopas Clemensini, kuinka helposti sinut voitan.

Teodooros nosti Clemensin käsivarsillaan ja kantoi hänet portaita ylös.
Sen jälkeen hän asetti taakkansa sen omille jaloille takaisin.

-- Tahtoisin kantaa sinut kauemmas, kauas täältä; vaan parempi olisi,
jos seuraisit minua vapaaehtoisesti. Ah, jospa kerran sen tekisit! Nyt
jää hyvästi, veljeni!

Teodooros lähti kenenkään estämättä. Tultuaan kadulle hän kohtasi
vaunut, joita seurasi kaksi soihdunkantajaa ratsain.

-- Tilaa Akaian prokonsulille! huusivat soihdunkantajat tiellä oleville
joukoille. Kun vaunut olivat ehtineet kaksoisportille, vastattiin
vartioivan legionalaisen huutoon:

-- Akaian prokonsulin vaunut.

Kansa sai siis tietää, että prokonsuli oli lähtenyt pois kaupungista.
Piispa Petrokselle ja arkontti Kryysanteukselle oli erityisesti
ilmoitettu, että tärkeä asia kutsui hänet Korintokseen.

Ennenkuin prokonsuli lähti Ateenasta hän oli piispan läsnäollessa
kuulustellut niitä atanasiolaisia, jotka oli vangittu pylväskentän
vierellä olevasta kalkkikivilouhoksesta, tuominnut heidät syyllisiksi
rikokseen, josta heitä oli syytetty, nimittäin salaisesta
jumalanpalveluksesta heidän tapansa ja oppinsa mukaan, sekä
allekirjoittanut heidän kuolemantuomionsa.

Kun Karmides puoliyön aikaan ohjasi kulkunsa kotia kohden, odotti häntä
ovella orja, joka piteli suitsista ratsua, prokonsulin kappadokialaista
Akilleusta. Orja antoi Karmideelle kirjeen, jonka tämä luki eteisen
lampun valossa. Sen sisällys oli seuraava:

"Annæus Karmideelle. Lempeä kohtalo sallikoon, että tämä kirje
joutuu omistajansa käsiin ja on tervetullut. Kunnon Lyysis kutsuu
sinua ystävällisesti huvilaansa. Sinun vuoteesi on valmiiksi tehty
hyllyvistä patjoista. Kauniimmat unet, mitkä koskaan ovat lähteneet
norsunluu-portista ulos ilahuttamaan nukkuvaa maailmaa, ovat kutsutut
tulemaan sinun vuoteellesi. Kun aamutähti aukaisee silmänsä, se on
näkevä kokoutuneina Karmideen ja Olympiodooroksen ja Deemoonaksin ja
Palladioksen ja Myroon ja Praksinoan, kaikki terveinä, säteilevinä ja
iloisina, kokoutuneina Annæus Domitius raukan ympärille, vahtijoukkona
niitä huolia vastaan, jotka viittaavat hänen prokonsularisiin
arvomerkkeihin ja katsovat olevansa oikeutettuja imemään hänen verensä."



KOLMASTOISTA LUKU.

Murhenäytelmä.


Homoiuusialainen väestö oli pitkin yötä kuljeksinut kiihkoissaan
ympäri katuja ja joukoittain seuraillut hajanaisia sotilasosastoja,
jotka vielä aamupuoleen kulkivat kaupungin eri osissa etsimässä ja
vangitsemassa vääräuskolaiskirkon etevimpiä jäseniä.

Moni näistä oli kuitenkin jo jättänyt talonsa, ja aamun koittaessa
seisoi enemmän kuin tuhat Nikaian kokouksen ja Atanasioksen opin
tunnustajaa aseissa Peiraieus-etukaupungissa. Kaikki, jotka olivat
voineet päästä pakoon sinne, olivat sinne kokoutuneet vaimoineen
lapsineen. He varustautuivat tehdäksensä vastarintaa satamakaupungin
koleimmissa, vuorisimmissa osissa. Joukko merimiehiä satamassa olevista
Aleksandreian laivoista oli heihin yhtynyt. Täällä oli atanasiolaisten
päävoima.

Kolyttoksessa asuvia atanasiolaisia oli kokoutunut toinen,
lukumäärältään paljoa pienempi joukko sen kummun kukkulalle, josta
tämä kaupunginosa oli nimensä saanut. Koko kumpu oli sokkelo ahtaita
katuja, jotka luikertelivat korkeiden, ränstyneiden talojen välitse.
Ne sotaväenosastot jotka, kansajoukot apunaan, olivat yöllä koettaneet
tunkeutua tähän kaupunginosaan, oli vastaanotettu kivenheitoilla
katoilta ja ikkunoista ja olivat tyhjin toimin vetäytyneet takaisin.

Aamun koittaessa homoiuusialaiset uudistivat hyökkäyksensä tämän
joukon kimppuun. Petros oli sitä varten lähettänyt sata legionalaista;
nämä olivat ainoastaan hyökkäysvoiman ytimenä; muuten siinä oli vain
vimmastunutta roistoväkeä.

Samat huudot, jotka kaikuivat edellisenä iltana, oli täälläkin
hyökkääväin sotahuutona. Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema
myrkyttäjille!

Hätyytetyt vastasivat huutaen: Kuolema vääräuskolaisille! Maahan
valekristityt!

Molemmin puolin taisteli vaimoja ja lapsia miesten rinnalla. Molemmin
puolin kaikki jotka saatiin vangiksi, ikään tai sukupuoleen katsomatta,
sanan varsinaisessa merkityksessä revittiin kappaleiksi.

Atanasiolaisten epätoivo korvasi heidän vähemmyytensä. Legionalaiset
peräytyivät kerta toisensa perästä. Vaan homoiuusialainen roistoväki
ryntäsi yhä hurjemmin jokaisen tappion jälkeen.

Aurinko nousi kätkeytyäkseen pian pilvien taa. Aamutaivas oli
lyijynharmaa, ja sateli kuurottain.

Taistelun meteli oli hetkeksi tauonnut. Homoiuusialaiset kantoivat alas
kuolleensa ja haavoitettunsa ja kuljettivat niitä pitkin pääkatuja.
Niiden näky vuodatti uutta öljyä raivoon. Mitä hirveimpiä kostonhuutoja
kaikui. Valmistautiin uuteen hyökkäykseen. Katukivitys revittiin irti;
naiset ja lapset täyttivät korit, tai niiden puutteessa nuttunsa ja
manttelinsa kivillä.

-- Eteenpäin! kuului kansan huuto harvenneelle sotilasjoukolle, joka
nojautuen keihäisiinsä tai sitoen haavojansa seisoi erään kujan suulla.

-- Minkä tähden viivyttelette? Semmoiset kurjat pelkurit! -- Meidän
pitäisi kivittää heidät, kirkuivat naiset.

Sotilaat odottivat apujoukkoja. Joku centurio oli rientänyt piispan luo
pyytämään vereksiä miehiä. Heti levisikin huhu, että palatiinit olivat
tulossa. Joukko rauhoittui nyt. Tahdottiin odottaa näiden pelättävien
sotilaiden saapumista. Niitä oli tosin Ateenaan sijoitettu ainoastaan
kourallinen miehiä, vaan ne olivat vanhoja valituita sotilaita,
suurimmaksi osaksi kookkaita barbareja: Gooteja ja Allemanneja.

Kun he vihdoin tulivat näkyviin marssien eteenpäin torilta tiheässä
joukossa, jonka keihäät ja kypärät näkyivät korkealla ympäröivien
joukkojen yli, niin heitä tervehdittiin suurilla ilohuudoilla. Heitä
oli centurio johtamassa. Heidän ylin päällikkönsä, tribuuni Ammianus
Marcellinus oli siksi päiväksi piispan suostumuksella luopunut
johtajantoimestaan.

Sillä välin piiritetyt atanasiolaiset olivat varustautuneet kestämään
uutta hyökkäystä. Kummun huipun ympärille oli ladottu kivi- ja
tiiliröykkiöitä; siihen asti aseettomina olleet olivat varustetut
rautakangilla, joita oli murrettu irti porteista, seipäillä,
kyökkiveitsillä ja mitä ikinä olivat saaneet käsiinsä, millä saattoi
heittää, lyödä tai pistää.

Aurinko kurkisti esiin pilvien välistä, kun kaikki kummulle vievät
kujat täyttyivät tummista lainehtivista joukoista, jotka tulivat
palatiinein ja legionalaisten perässä uudistaakseen taistelua.
Atanasiolaiset olivat virittäneet erästä sotavirttänsä, samaa, jonka
Simoon kerran kuuli kalkkikivilouhoksesta oliivikumpujen välistä.
Miehet, naiset ja lapset lauloivat:

    Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan,
    Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
              Hän seisottaa sotavaljakon;
              Sotitorven ääni vaikenee;
              Mies, orhi vaipuu hortohon,
              Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeiset sävelet sekautuivat ryntääjäin yleiseen sotahuutoon.
Joka suunnalta hyökättiin niin suurin joukoin, että katselija joka
hetki odotti näkevänsä atanasiolaisten pientä joukkoa tallattavan,
tukehutettavan niiden jalkojen alle. Ja kuitenkin pysähdytti eteenpäin
vierivät laumat hetkeksi se murhaava kivisade, jolla heidät otettiin
vastaan. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä jos etumaiset epäröivätkin,
niin he eivät voineet muuta kuin rynnätä eteenpäin tai heittäytyä
maahan perässätulevan, vastustamattomasti esiintunkevan joukon
tallattavaksi.

Piiritettyjen ala tuli siten aina ahtaammaksi, niinkuin saari, jonka
yli vesi alkaa kohota.

Palatiinit, joita kivisade ei hetkeksikään pidättänyt, vaikka se teki
heistä useat taisteluun kelpaamattomiksi, olivat jo ennättäneet perille.

Kaikki vastustus oli toivotonta. Atanasiolaiset näkivät kuoleman ja
martyyrikruunun silmiensä edessä. Vanhemmat syleilivät lapsiansa,
miehet vaimojansa. Sen jälkeen toiset kiirehtivät hyökkääjiä vastaan
kuollakseen taistellen surmattujen vihollisten keskelle. Toiset
jäivät omaistensa joukkoon ottaaksensa kuolemaa vastaan yhdessä
heidän kanssaan. Lapset kätkivät päänsä äitien syliin. Muutamat
panivat kätensä ristiin rukoillen, toiset pilkkasivat vihollisiansa
huutaen: vääräuskolaiset, valekristityt! Muuan ukko alkoi veisata
martyyrikruunusta, niiden autuudesta, jotka ovat kutsutut todistamaan
karitsan istuimen ympärillä.

Taistelu päättyi homoiuusialaisten täydelliseen voittoon. Vaan moni
niistä kookkaista barbareista, joilla oli palatiinein asepuku, kaatui
seipäiden ja rautakankien iskuista tai sai häpeällisemmän kuoleman
aseettomista käsistä.

Kun taistelu oli loppunut, jatkettiin murhaamista niin kauan kuin
vielä elon kipinäkään oli sammutettavana voitetuissa. Niiden ruumiit
muserrettiin tai revittiin rikki. Niiden päät hakattiin poikki ja
pistettiin voitonmerkeiksi keihäiden tai seipäiden neniin.

Sen jälkeen kajahti veren ja voiton juovuttamassa joukossa huuto:

-- Peiraieukseen!

Tuhannet äänet yhtyivät huutoon.

Laulaen ja rähisten, nuo hirvittävät voitonmerkit etunenässä, joukko
marssi kummulta alas ja suuntasi tiensä Peiraieukseen.

Petros, joka homoiuusialaisen papiston kanssa oli valinnut päämajakseen
pääkirkon, sai tiedon voitosta, jonka hänen laumansa oli saavuttanut
Kolyttoksella, juuri lähettäessään kahta centuriaa sotamiehiä
Peiraieukseen alkamaan hyökkäystä vääräuskolaisten sinne kokoontunutta
pääjoukkoa vastaan. Palatiinein piti tukeman tätä hyökkäystä.

Vaikka hirmumyrsky täten poistui varsinaisesta kaupungista, ei sen
kaduilla kuitenkaan vallinnut läheskään entinen rauhallisuus. Niillä
kuljeskeli ihmisjoukkoja, ja näiden välissä näkyi varallisempaan
väestöön kuuluvia perheitä, jotka jättivät kaupungin sijoittuakseen
maakartanoihinsa tai turvautuivat Akropoliiseen, jonka kummulle
puolenpäivän aikaan oli kokoontunut melkoinen joukko vanhan opin
ystäviä.

Pakanoiden asema oli pelottava tällaisissa tilaisuuksissa. He
muodostivat kyllä ulkopuolella olevan, vaan kummankin kristityn joukon
yhtä vihaaman tai halveksiman puolueen. Pieninkin aihe saattoi kääntää
heitä vastaan saman raivon, jolla kristityt raatelivat toisiaan.

Pyrkiessään kuljeskelevien joukkojen keskitse ja nähdessään niitä
verisiä kohtauksia, joissa nämä olivat toimivina henkilöinä,
heidän täytyi olla kuuroja jälestä kuuluville pilkkahuudoille ja
kärsivällisesti pitää hyvänään pahaa kohtelua, jota eivät voineet
välttää.

Huuto: Peiraieukseen! kulki sillä välin kadulta kadulle niiden mukana,
jotka kantoivat korjuuseen Kolyttoksella kaatuneita tai haavoitettuja
homoiuusialaisia, ja houkutti yhä enemmän taistelunhaluisia
kiirehtimään marssivan sotajoukon perässä.

Toiset kuljeksivat yhä ympäri varsinaista kaupunkia odotellen
kellojensoittoa, jonka piti ilmoittaa jumalanpalveluksen alkua
pääkirkossa. Tämän edustalla oli aamunkoitosta saakka seisonut
tiheä ihmisjoukko, joka näytelmän sotaisen osan tähden ei ollut
unohtanut toista, mieltä ylentävämpää, ja mieluummin tahtoi jättää
edellisen näkemättä kuin myöhästyä jälkimäisestä. Huhu kertoi, että
kalkkikivilouhoksessa vangitut, kuolemaan tuomitut atanasiolaiset piti
vietämän pyhälle ehtoolliselle. Sitä tahdottiin nähdä, tahdottiin
kuulla Petrasta, ja ennen kaikkea tahdottiin vieläkin kerran nähdä
pyhä, vääräuskolaisten, murhaama Simoon. Hänen maalliset jäännöksensä
olivat asetetut kuoriin alttarin eteen. Raajarikot ja sairaat tahtoivat
koskettaa niitä, saadakseen terveytensä takaisin; toiset odottivat että
joku ihmetyö tapahtuisi niiden kautta, kuten Egyptissä ja Aasiassa oli
monin paikoin tapahtunut toisten martyyrien lähellä; kaikki toivoivat
saavansa jonkun jäännöksen tuosta pyhimyksestä, muutaman karvan hänen
parrastaan, kynnen hänen sormestaan, siepaleen karhuntaljasta, joka
hänen ruumistaan oli elossa verhonnut.

Sillaikaa kun tämä joukko odottaa kirkon isoa porttia avattavaksi ...
toinen portti on koko yön ollut auki, vaan sitä vartioivat sotamiehet,
jotka eivät päästä sisään muita kuin piispan sanantuojia ... tapahtuu
seuraavaa Akarnain portin läheisyydessä.

Vanha Batyllos, oliivikauppias, oli, sillaikaa kun hänen vaimonsa
Tabita oli mökistä poissa vuohia lypsämässä, ottanut korinsa
käsivarrelleen ja lähtenyt kaupunkiin. Ukko oli tänään jonkinlaisessa
sielunhurmauksessa muistellessaan, mitä oli viime yönä saanut nähdä.
Atanasios oli ollut hänen kattonsa alla. Aleksandreian oikeudenmukainen
piispa, poljetun totuuden puolustaja, ahdistetun kirkon sankari,
hän, jota koko maailma vainosi, Atanasios oli ollut hänen talossaan
vieraana, istunut hänen pöydässään, taittanut hänen leipäänsä, juonut
hänen viiniänsä. Hän oli puhutellut Batyllosta kuin vertaistaan, ja
molemmat harmaahapsiset olivat huomanneet syntyneensä samana vuonna.
Vaan mikä erotus kuitenkin voimissa! Huolimatta harmaista kutreista,
ryppyisistä kasvoista, oli Batyllos luullut näkevänsä nuorukaisen, ja
hän näki siinä Jumalan hengen voiman, joka oli valinnut Atanasioksen
suureen työhönsä ja valoi häneen elämää elämän lähteestä. He olivat
lampun valossa keskustelleet oikeauskoisen seurakunnan tilasta
Ateenassa. Batyllos oli saanut luetella kutka olivat miehistä lujimmat
uskossa, Tabita samoin kutka naisista, miten he salaa kokoutuivat
kuulemaan vääristämätöntä sanaa, kuinka he elivät toistensa kanssa
sovussa ja kärsivällisyydessä. Useita nimiä mainittaessa Atanasios
oli osottanut tuntevansa henkilöt; hänellä mahtoi siis olla sellainen
muisti, johon mahtui ystäviä sadointuhansin, levinneitä kaikkiin
maailman kaupunkeihin. Sen jälkeen Atanasios oli kertonut, mitä
oli itse saanut kokea niinä kahtena päivänä, jotka oli oleskellut
kuuluisassa Ateenassa. Hän ei ollut kaupunkiin tultuaan levännyt,
ennenkuin oli päässyt Pnyksin kummulle ja juuri sille paikalle, jossa
apostoli Paavali oli mahtanut seisoa puhuessaan Perikleen kansalle
tuntemattomasta jumalasta; hän oli kuljeksinut kaduilla ja kujilla,
käynyt pakanoita ja kristityitä tervehtimässä. Hän oli maalausten,
kukkien ja vaasien keskellä löytänyt erään ihanan naisfilosofin ja
antanut hänelle aavistuksen natsarealaisesta filosofiasta. Ja tästä
kaikesta huolimatta hän ei ollut väsyksissä. Hän tiesi veljiensä
kokoutuvan kalkkikivilouhokseen, ja hän tahtoi hämmästyttää heitä
läsnäolollaan, puhua heille ja kehottaa heitä kestäväisyyteen. Kun
aika oli käsissä, hän oli Batylloksen ja Tabitan kanssa mennyt
kokoutuneiden veljien ja sisarien luo. Kalkkikivilouhos oli, kuten
tiedämme, lähellä Batylloksen asuntoa. Mikä sitten oli tapahtunut,
oli Batylloksen mielestä kuin unta. Hänen oli aina ollut kummallinen
olla noissa kielletyissä, hengenvaarallisissa, salaisissa yöllisissä
kokouksissa, vaan koskaan ei ollut tuntunut hänestä niin ihmeelliseltä
kun tällä kertaa. Hän muisti heikosti valaistun holvin, puolipimeässä
häämöittävät ihmisolennot, tukautetuin äänin veisatut virret,
kummastuksen surinan, joka seurasi vierasta, kun hän ilmautui puhujan
paikalle, taivaallisen suloiset sanat, jotka virtasivat hänen
huuliltaan ja panivat hälinän vaikenemaan, kunnes ihmetteleminen ja
aavistus ilmautuivat suusta suuhun kulkevassa kuiskauksessa: Atanasios!
Hän muistutteli kuinka tämä kuva äkisti muuttui, kuinka miehiä miekka
kädessä ja kypäri päässä tunkeutui seurakuntaan, kuinka lamput
sammutettiin, joten hämminki kasvoi yhä suuremmaksi pilkkopimeässä,
kuinka ahdingossa joku tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet ulos
kaivoksesta, kunnes hän seisoi omien oliivipuittensa keskellä, avaran
tähtitaivaan alla, ja huomasi, että mies, joka niin ihmeellisesti oli
pelastanut hänet ja itsensä, oli Atanasios!

Batylloksesta oli kaitselmuksen sallimaa, että Atanasios oli ilmestynyt
Ateenaan uskovaisten joukkoon juuri kun vaino leimahti tuleen. He
tarvitsivat lohdutusta, vahvistusta, innostuttamista kestääkseen sitä.
Hänen monien ystäviensä vangitseminen, pylväspyhimyksen kuolema,
meteli, joka raivosi kaupungissa, kaikki lisäsivät mielivaikutteensa
edellisten lisäksi ukon sieluun. Hän oli unenkaltaisessa tilassa, jossa
ihastus, mielenrauha ja lämpö sekoittui epämääräiseen ikävöimiseen.

Hänen tultuaan kappaleen matkaa Akarnain portista kaupunkiin, tuli
joukko miehiä ja naisia häntä vastaan.

-- Tuossa hän on! Tuossa hän on!

Joukko päästi hurjan ilohuudon nähdessään vanhuksen.

-- Oliivikauppias ja myrkyttäjä!

-- Hän se juuri antoi Simoonille myrkytetyn ruoan.

-- Ei, huudahti joku vaimoista, -- ei se hän ollut ... hän vain sen
valmisti ... vaan Tabita, hänen vaimonsa, antoi sen Simoonille. Minä
näin sen itse!

-- Kuuletteko? Anastasia on itse sen nähnyt!

-- Minä näin sen itse, sanon minä, kirkui sama naisääni.

-- Kuolema vääräuskoiselle! Me revimme myrkynvalmistajan kappaleiksi!

-- Antakaa olla hyvät ihmiset, kuului joku miesääni sanovan; --
antakaa sen olla yksinomaan naisten asiana! Antakaa naistenkin tehdä
jotakin Jumalan ja homoiuusialaisuuden kunniaksi! Tämä on juuri sopiva
vastustaja heille, tämä näin.

-- Hyvä, hyvä! Naiset esiin! Siitä tulee hauska näytelmä.

-- Yksi yhtä vastaan! kirkui eräs ryysyinen naishirviö, joka aamulla
oli ottanut tehokkaasti osaa Kolyttoksen tappeluun. -- Yksi sen voi
tehdä. Vaan peukalot alas, kun hän on saanut kylläkseen! Kuuletteko!

-- Kyllä, kun vaan näemme hänen etusormensa ilmassa.[25] Vaan ole
itse varuillasi! Älä pidä suutasi auki, sillä hän saattaa singauttaa
myrkytetyn oliivin kurkkuusi.

Tätä kömpelöä pilaa tervehdittiin naurunhohotuksilla.

Raivotar, joka oli käärinyt ihonuttunsa kokoon näyttääkseen
laihat käsivartensa, jotka oli punannut Kolyttoksella kaatuneiden
vääräuskoisten verellä, astui esiin joukosta, heitti jaloistaan
nauloitetut puusandaalinsa ja otti niistä toisen käteensä aseeksi.

-- Ole varuillasi! kirkui hän lähestyessään Batyllosta. -- Minä en
hyökkää sinun, vaan oliiviesi kimppuun.

Tämä lause tarkoitti miekkailijoiden kesken käytettyä pilaa, ja sitä
tervehdittiin uusilla naurunhohotuksilla.

Batyllos oli laskenut vasun jalkainsa viereen. Hän tuijotti hämärillä
silmillään joukkoon, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, hänen
huulensa liikkuivat ja päästivät seuraavat sanat:

-- Veljet Kristuksessa! Minä olen syytön siihen rikokseen, josta te
puhutte. En minä eikä vaimoni ole myrkyttänyt Simoonia.

-- Et sinä nyt seiso puhelavalla, huusi naishirviö. -- Ole varuillasi!
Ensimäinen isku on minun.

-- Seis! huudahti muuan mies kiiruhtaen esiin ja tarttuen raivottaren
käsivarteen. -- Anna hänen puhua suunsa puhtaaksi! Sinä et sano
myrkyttäneesi pyhimystä. Vanno se Jumalan kautta!

-- Kautta Jumalan Kaikkivaltiaan!

-- Ja samoin Pojan kautta, joka on _samanlaista_ olentoa kuin isä...

-- En, en, vaan Pojan kautta, joka on _samaa_ ijankaikkista
jumaluusolentoa. Minä vannon hänen kauttaan.

Nämä vainonalaisen kristityn puolueen tunnussanat saivat joukon
hurjasti huutamaan:

-- Tuossa sen kuulette! Iske maahan vääräuskoinen! Iske hänet maahan,
Kyyriaka!

Kyyriaka, se oli raivottaren nimi, heilutti raskasta sandaaliansa
ilmassa ja iski sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Batyllosta päähän,
niin että veri punasi ukon harmaat hapset ja valui hänen otsalleen.

Batyllos horjui lähimmän huoneen portaita kohti. Uusi isku kaasi hänet
maahan. Huolimatta Kyyriakan kielloista, -- hän näet tahtoi pitää
saaliin yksin, -- syöksähti nyt joukko, joka oli nähnyt verta, joka
puolelta esiin repimään palasiksi kaatuneen. Tämä oli maassa viruessaan
pannut kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili puoleksi tiedotonna
Stefanuksen rukousta murhaajiensa puolesta.

Näin tapahtuessa oli muuan kristittyjen papinkaapuun puettu mies
lähestynyt paikkaa kiirein askelin. Hän oli kuullut hurjat huudot ja
aavistanut, että jotain julmaa oli tekeillä. Nyt hän seisoi kaatuneen
vieressä, hänen äänensä kuului metelin keskeltä, käsivarsillaan hän
työnsi takaisin hurjimmat. Hänen äkkinäinen, ponteva esiintymisensä ja
puku, joka hänellä oli yllä, saivat todellakin joukon silmät kääntymään
uhrista häneen.

Joukko tunsi tulokkaan homoiuusialaisen papiston jäseneksi, joka
voimakkaassa puhetaidossa veti vertoja Petrokselle. Vaikka miehen
iho oli vaalennut ja hänen kasvonsa laihtuneet, niin hän tunnettiin
kuitenkin Teodoorokseksi.

-- Minä näen, mitä aiotaan, sanoi hän, nostaen haavoitetun portaille,
riisui kaapunsa ja pani sen haavoitetun pään alle. -- Te tahdotte
murhata tämän miehen. Mitä hän on tehnyt?

Äänettömyyden, joka silmänräpäykseksi seurasi tätä kysymystä, katkaisi
muuan ääni joukosta vastaten:

-- Hän on myrkyttänyt pyhän Simoonin. Hän on vääräuskolainen ja
myrkynvalmistaja. Hänen täytyy kuolla!

-- Niin, niin! karjuttiin yhtä suuta.

-- Ethän toki tahdo puolustaa vääräuskolaista ja myrkyttäjää, kirkui
toinen ääni. -- Sepä olisi kummallista oikeauskoisen papin puolelta.

-- Tässä me ainoastaan käytämme oikeutta, sanoi joukosta esiin astuva
mies. -- Olemme päättäneet että hänen täytyy kuolla. Sinulle emme
mitään pahaa tahdo, vaan jos sinä estät meitä, niin katso itseäsi.

-- Teitäkö estäisin? lausui Teodooros asettuen haavoitetun eteen, niin
että suojeli häntä tungeskelevalta joukolta. -- En minä tahdo estää
teitä, kun tahdotte vaan käyttää oikeutta. Kaukana siitä! Olen aina
rakastanut oikeutta ja suostun mielelläni kaikkeen mitä se vaatii. Vaan
oikeus vaatii järjestystä. Ei ketään saa tuomita tutkimatta. Missä on
siis tuomioistuin?

-- Tässä, vastattiin joukosta. -- Täällä me olemme itse tuomareita.

-- Hyvä. Tuomarit ovat tässä, syytetty tuossa. Mutta missä ovat
syyttäjä ja todistajat?

-- Tässä!

-- Mitä sanotte? Olisivatko tuomarit samalla sekä syyttäjiä että
todistajia? Tätäkö te kutsuitte oikeudeksi? Ei, ystäväni, sellainen ei
ole oikeutta; se on murhaa ja Jumalan laki sanoo: älä tapa.

-- Pyh, meillä on kyllä todistajia, sanoi joku miehistä. Missä
Anastasia on, joka omin silmin näki, kuinka tuon myrkynvalmistajan
vaimo antoi Simoonille myrkytetyn ruoan? Astu esiin, Anastasia! Me
tahdomme näyttää, ettei kansa tuomitse kuulustelematta.

-- Oikein, Artemoon, sanoi Teodooros puhujalle. -- Sinä olet näyttävä
ettet itse eivätkä toiset tuomitse kuulustelematta, niinhän sanoit?

-- Niin.

-- Ett'ette tahdo tahrata käsiänne viattomaan vereen?

-- Niin.

-- Että olette kristittyjä ettekä petoja ... onhan asian laita niin?

-- On.

-- Astu esiin, Anastasia! huudettiin joukosta. -- Esiin vaan! Todista
papille...

-- Niin että sitten tulee loppu lörpötyksestä, säesti Kyyriaka
kimakalla äänellä.

Anastasia, leski Dipylonin seudulta, astui epäröiden esille.

-- Sinä siis olet todistaja? kysyi Teodooros kiinnittäen terävän
katseensa Anastasiaan.

-- Olen.

-- Mitä siis näit? Puhu totta, sillä sinun sanoistasi riippuu tuon
raukan henki. Katso häntä ja sano, tahdotko hänen verensä pääsi päälle!

Batyllos oli avannut silmänsä. Hänen tietoisuutensa alkoi palata.

-- Ja vielä yksi kysymys, ennenkuin mitään sanot, jatkoi Teodooros, --
onko sinulla lapsia?

-- On, minulla on yksi poika...

-- Jota rakastat? Eikö niin?

-- Niin.

-- Jolle sinun äidinsydämesi ainakin joskus on rukoillut Jumalalta
onnea?

-- Niin, minä rukoilen joka ilta lapseni edestä, vastasi Anastasia
epävarmalla äänellä, joka ilmoitti hellempien tunteiden heräävän.

-- Muista siis, mitä Ijankaikkinen sanoo: "Minä olen kiivas kostaja,
joka rankaisen isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen
polveen." Puhu nyt! Mitä olet nähnyt, joka oikeuttaa sinut kutsumaan
tätä miestä myrkynvalmistajaksi?

-- Minä olen nähnyt, vastasi Anastasia epäröiden -- että hänen vaimonsa
joskus on vienyt ruokaa Simoonille.

-- Milloin näit sen viimeksi tapahtuvan?

-- Simoonin kuoleman edellisenä päivänä auringon laskiessa.

-- Ja sinä näit myös, että ruoka oli myrkytetty?

-- En, sitä en voinut nähdä.

-- Tässäkö on koko todistuksesi?

Anastasia oli vaiti.

-- Sanooko omatuntosi, että tämä todistus riittää tuomitsemaan
syytettyä syylliseksi? Katso häntä! katso häntä, tuota iäkästä miestä,
joka odottaa sanoistasi elämää tai kuolemaa! Ajattele poikaasi ja
vastaa nyt minun kysymykseeni!

Anastasia oli yhä vaiti. Hän oli kahdella päällä, hän taisteli itsensä
kanssa. Vaan kun hän joukosta takaansa kuuli uusia, kärsimättömiä,
uhkaavia huutoja ja pelkäsi verenjanoisen roistolauman syöksyvän
eteenpäin repiäkseen uhrin kappaleiksi ... kun hän näki murhanhimon
esineen, jonka puoleksi tiedoton katse tuijotti häntä silmiin, silloin
hän ei enää voinut vastustaa Teodooroksen sanojen vaikutusta ja omaa
parempaa luontoansa.

-- Ei, ei, minä en voi ottaa hänen vertansa omalletunnolleni. Minä
uskon, että hän on viaton ... en voi mitään todistaa... Hän on
viaton... Minä uskon sen ... kuulkaa, ystävät, minä uskon, että hän on
viaton ... eikä kukaan saa ottaa hänen henkeään, ennenkuin on ottanut
minun.

Näin Anastasia huusi. Hänen omatuntonsa ja naiselliset tunteensa olivat
heränneet. Huimaus, joka oli saanut hänet yhdistymään verenjanoisiin
joukkoihin, oli kadonnut. Hän katseli nyt kaikkea toisilla,
kirkkaammilla silmillä. Hän heittäytyi haavoitetun viereen ja tarttui
tämän käteen.

Voitto alkoi kallistua Teodooroksen puolelle. Silmänräpäystä oli
käyttäminen, jos tahtoi sitä saavuttaa.

-- Artemoon, sanoi Teodooros, -- sinä joka et tahtonut ketään tuomita
kuulustelematta, joka et tahtonut tahrata omaatuntoasi viattomalla
verellä, katso, todistaja puristaa syytetyn kättä ja tahtoo puolustaa
häntä kuolemaan saakka. Mitä sanot tästä todistuksesta?

-- Minä luulin hänen nähneen enemmän, vastasi mies. -- Mahdollista on,
että Batyllos on viaton. En olekaan häneen koskenut edes sormellani.

Artemoon ei ollut joukossa ainoa, jonka sydämessä miettimys ja
inhimillisemmät tunteet alkoivat saada jalansijaa. Vaan joukossa oli
toisia, joissa vainonhimon raivo upotti kaikki ajatukset, kaikki
tunteet verenjanoon; toisia taas oli, jotka kykenivät ajattelemaan
ainakin tähän suuntaan: mahdotonta on, että ne verituomiot, jotka
tänään olemme panneet täytäntöön, olivat vääriä; se on mahdotonta,
sillä se olisi hirmuista. Me olemme tehneet itsemme syyllisiksi niin
moneen julmuuteen; olemme murhanneet lapset äitiensä syliin; emme ale
säästäneet vanhuuden harmaita hiuksia. Jos omatunto meitä tästä kerran
syyttäisi ... ei, se olisi liikaa ... meidän menettelymme täytyy olla
oikeuden mukainen ... onhan meidän työmme tehty Herran nimessä, puhtaan
opin, tunnustuksen yhteyden hyväksi.

Näin ajattelevat alkoivat Teodooroksessa pelokkain silmin nähdä kukin
omaatuntoansa. He tahtoivat saada hänet vaikenemaan; ja vaikkeivät
itse, ruvettuaan näinkin pitkältä asiata ajattelemaan, enää olisi
voineet käydä tuon haavoitetun ukon kimppuun, niin olipa toisia, jotka
eivät olisi epäilleet uudella verikasteella todistaa hankkeittensa
oikeutta.

Sen tähden he huomauttivat tunkeutuen Teodooroksen luo:

-- Mutta hän on vääräuskolainen. Siinä on kyllin pätevä syy hänen
kuolemaansa. Laki itse tuomitsee vääräuskoiset kuolemaan, jos he
pitävät jumalanpalvelusta. Saahan viisikymmentä atanasiolaista
tänään lain tuomion mukaan kuolemansa kirveestä. Pyövelillä on
toimensa ja meillä samoin. Tänään kansa käyttää oikeutta. Tässä
olemme kaikki todistajina. -- Kaikki tietävät hänen olevan itsepäisen
vääräuskolaisen. Hän vannoi juuri, että Poika on samaa olentoa kuin
Isä. Siinä on kylläksi. Pois tieltä pappi! Katso itseäsi, jos estät
meitä!

-- Te olette siis päättäneet, että hänen täytyy kuolla? sanoi Teodooros
liikutuksesta vapisevalla äänellä. -- Te, jotka tunnustatte Kristuksen
nimeä, teidän ei ole yhtään sääli häntä?

-- Hän on vääräuskolainen!

-- Katso, hän on kuin se, joka ryövärin käden kaatamana makaa
tiellä. Kristityt, minä en puhu teille. Minä huudan Jumalalle,
että joku samarialainen, joku pakana kulkisi tästä ohitse! Hänen
silmänsä kyllä täyttyvät kyyneleistä, hän ei ole kysyvä onko tuo
onneton vääräuskolainen, vaan hän on ainoastaan näkevä, että hän on
hädänalainen veli; hän on sitova ne haavat, jotka te olette lyöneet, ja
kantava onnettoman käsivarsillaan taloonsa...

-- Pappi puhuu teidät pussiin, keskeytti Kyyriaka terävällä äänellä.
-- Kuuletteko? Hän väittää, että me olemme huonompia kuin pakanat
ja samarialaiset. Pitääkö meidän kärsiä semmoista? Hän väittää,
että veri, jota sinulla on tuossa kädessäsi, Tiimoteos, on viatonta
verta, että veri, jota on roiskahtanut sinun kasvoihisi, Alexios,
on viatonta verta; että veri, joka on punannut näitä käsivarsia
(Kyyriaka ojensi käsivartensa ilmaan), on viatonta verta. Ja sehän
kuitenkin tapahtui Kolyttoksella, ystävät, jossa vääräuskolaiset
löivät oikeauskoisia sadoittain kuoliaaksi! Näettekö, ystävät,
katsokaa tänne ... (Kyyriaka veti ihonutun alas luisevan kaulansa
ympäriltä) ... näettekö, että minun kaulani on veressä? Näettekö
haavoja tuossa? Ne ovat Kolyttokselta saatuja merkkejä, ne ovat
viattomien vääräuskolaishampaiden merkkejä, pienen pirullisesti
viattoman vääräuskolaiskakaran hampaiden. Hän tahtoi purra minulta
kaulan poikki, kun minä Jumalan ja homoiuusialaisuuden nimessä panin
hänen vääräuskolaisen äitinsä hengeltä. Kolyttoksella, ystävät, nuo
viattomat vääräuskolaiset ovat murhanneet teidän isiänne ja poikianne.
Siellä keisarin omat sotilaat taistelivat viattomia vääräuskolaisia
vastaan ja kantoivat taistelun loputtua mennessään noita viattomia
vääräuskolaispäitä keisarin omien keihäiden päissä. Keisari mahtaa olla
suuri pahantekijä, joka vainoo viattomia, ja te mahdatte olla paljaita
konnia, huonompia kuin samarialaiset, pakanat ja koirat, tai sitte on
tämä pappi valepappi, salainen atanasiolainen, joka ansaitsee kuoleman.
Oletteko pelkureja, miehet? Pitääkö ämmien kulkea teidän edellänne?
Käykää häneen kiinni! Iskekää hänet maahan! Hän kieltää tunnustuksen
yhteyden, sillä hän puolustaa vääräuskolaista! Yksi tunnustus, yksi
ainoa yhteinen kirkko, ystävät! Pappi pois, lyökää maahan valepappi!

Hänen sanansa olivat jälleen sytyttäneet raivon. Hurjimmat joukossa
ryntäsivät esiin heittäytyäkseen uhrin päälle. He tarttuivat
Anastasiaan, joka suojeli ukkoa omalla ruumiillaan, ja koettivat
riuhtaista hänet pois. Toiset ryntäsivät Teodooroksen kimppuun ja
työnsivät häntä taaksepäin; vaan voimakas ja neuvokas kun oli, hän
pääsi kerta toisensa perästä takaisin paikalleen, torjui Batyllokseen
tähdätyt iskut ja taisteli kuin oman henkensä puolesta, yksinään
ihmistennäköisten villipetojen ylivoimaa vastaan.

Silloin laukkasi keisarillisen kuriirin asuun puettu ratsastaja
kadun poikki. Hän tuli Akarnain portista. Kansa ei kuullut hänen
huutojaan, kun hän vaati tilaa. Hän ajoi hevosensa joukkoon. Hevonen
nousi takajaloilleen. Ratsastaja kirosi ja huimi miekkansa kahvalla
oikealle ja vasemmalle. Huomio kääntyi häneen. Teodooros käytti hetkeä
hyväkseen. Sen talon ovi, jonka portaiden edessä näytelmä tapahtui, oli
kiinni, vaan ei lukossa. Käsin työntämällä hän sai sen auki. Teodooros
otti Batyllosta kiinni kainaloista ja veti hänet eteiseen. Anastasian
vastarinta ja Artemoonin epäilyttävä menettely -- hän nimittäin
tarttui kiinni Batyllokseen ja sysäsi samalla syrjään likinnä seisovat
-- antoivat siihen sopivan tilaisuuden. Kun ratsastaja oli päässyt
sivuitse, niin pappi ja vääräuskolainen olivat kadonneet, ja ovi
teljetty heidän takanaan. Pääkirkon kellot alkoivat soida. Ne kutsuivat
jumalanpalvelukseen. Joukon, joka muutoin olisi rynnäköllä valloittanut
talon, täytyi valita. Hurjimmat, Kyyriaka etunenässä, koettivat murtaa
ovea auki, mutta enin osa hajautui ja kiirehti pois ehtiäkseen ajoissa
kirkkoon. Vielä yksi turha hyökkäys ovelle, ja muutamia kirouksia
mutisten jälelle jääneet riensivät samaan suuntaan.

Jumalanpalveluksessa oli homoiuusialaisia niin paljo kuin pääkirkkoon
saattoi mahtua. Vaan tämä oli ainoastaan pieni osa niistä laumoista,
jotka olivat liikkeellä. Samaan aikaan kuin äsken kerrottu kohtaus
tapahtui Akarnain portin lähellä, oli säännöllinen sotavoima, lukuisa
kansanjoukko apuväkenä, hyökännyt Peiraieukseen turvautuneita
atanasiolaisia vastaan. Rynnäkkö torjuttiin niin voimallisesti, että
päällikkö, uskaltaakseen uudestaan rynnätä, vaati centurian uutta
väkeä niiden neljän centurian joukosta, jotka tribuuni Pyladeen
johtamina seisoivat pääkirkon läheisyydessä eivätkä vielä olleet
ottaneet osaa taisteluun. Pylades lähetti pyydetyn centurian, vaan
määräsi samassa, ettei hyökkäystä saanut uudistaa. Tuli saartaa
atanasiolaisten hallussa oleva kaupunginosa etteivät saisi lisäväkeä,
joka saattaisi tehdä heidät vaarallisiksi, niin että voisivat ryhtyä
hyökkäykseen puolustuksen asemesta. Tämmöisessä odottavassa asemassa
tuli pysyä iltaan saakka. Piispan aikomus oli nimittäin järjestää
homoiuusialaisten joukot ja antaa niille aseet varastoista. Hän tahtoi
omassa persoonassaan ja papistonsa etunenässä itse tehdä ratkaisevan
rynnäkön vääräuskolaisia vastaan käyttäen oikeauskoisten kaikkia
koossaolevia ja järjestettyjä voimia.

Tämän määräyksen johdosta se taistelunhaluinen joukko, joka oli
kaupungista virrannut Peiraieukseen, tuli toimettomaksi. Rauhoitettuaan
mielensä illalla tapahtuvien sotakarkelojen toivolla se palasi
kaupunkiin Peiraieuksen roistoväen seuraamana ja kantaen edessään
Kolyttokselta saatuja hirveitä voitonmerkkejä. Inhottavaa oli nähdä
tuota joukkoa, kun se vyöryi eteenpäin vanhojen, puoleksi hajonneiden
muurien välissä, jotka yhdistivät Ateenan satamakaupunkiin. Virsiä
ja renkutuksia rääkyttiin sikin sokin, ja muun rähinän voittivat
väsymättömät huudot: Kuolema myrkyttäjille!

Vaan näihin huutoihin sekautui nyt ensi kerran toisia, aluksi vaan
muutamia harvoja ääniä, sen jälkeen useampia, ja lopuksi edellisille
voimassa vertoja vetäviä:

-- Kuolema pakanakoirille, epäjumalien palvelijoille!

-- Maahan kristinuskon viholliset! Kostoa pääpakanalle! Kryysanteus on
herjannut Kristusta! Kostoa pääpakanalle!

Niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat joukon kulkiessa kaupunkiin,
saattoi aavistaa että uusi aines oli yhtynyt ennen toimessa oleviin.

Joukko alkoi ryöstää. Myymälät, jotka olivat pitkissä pylväskäytävissä
molemmin puolin tietä, murrettiin auki ja tyhjennettiin.

Peiraieuksen-katu päättyi torille. Tänäpäivänä painoi raskas ja
pilvinen taivas tätä kaunista, muistorikasta paikkaa. Pylväsrivit
ja kuvapatsaat näkyivät ikävöivän sitä tyhjiinraukeamista, joka
on täydellinen, kun muoto on tomuna ja taivaan tuulet ovat tomun
hajoittaneet.

Nyt ne eivät olleet muuta kuin menneen ajan aaveita, eikä niillä ollut
mitään yhteistä senkaltaisten ihmisolentojen kanssa, kuin ne, jotka
muodostivat noita synkkiä, levottomia aaltoja, jotka tällä hetkellä
lähenivät.

Zeenoonin oppilaat olivat, tapansa mukaan, kokoutuneet
maalauspylvähistöön. Keskellä niitä myrskyjä, jotka pauhasivat läpi
koko maailman ja järkyttelivät sen kulmakiviä, keskellä niiden
joukkojen hurjaa ottelua, jotka olivat uhrannet ihmisyyden jumalalliset
lahjat, järjen ja tahdon, sen epäjumalan alttarille, jota sanottiin
Uskoksi, sille kastetulle Moolokille, jota sanottiin Tunnustukseksi,
ajelehtiaksensa sitten tahdottomina sinne tänne omien ja toisten
ihmisten hirvittävien intohimojen heitteleminä -- keskellä tätä
kaikkea näkyi vanhan stoalaisen filosofin ympärillä muutamia miehiä ja
nuorukaisia, jotka olivat kokoutuneet kuuntelemaan sanoja siveellisestä
itsensähallitsemisesta, siitä, kuinka tahto voittaa maalliset
taipumukset ja maallisen pelon, kuinka ihmissielu kykenee itsestään
jalostumaan ja tulemaan hyveen kautta Jumalan hengen tyyneyden ja
sopusointuisuuden puhtaaksi kuvaksi.

Tämä oppi, se se huokui suuruutta läpi pakanuuden, se se täytti
Pluutarkoksen sankarigallerian ylevien miesten paljoudella, joka,
vaikka olikin koottu ainoastaan kahdesta Välimeren maasta, kuitenkin
oli sellainen, että sen rinnalla kristillisen viljelyksen ensimäinen
vuosituhat, niin monta kansaa kuin se käsittikin, näyttää melkein
katovuodelta suuriin _ihmisiin_ nähden. Homoiuusialaisen roistoväen
kulkiessa ohitse kajahtelivat torilla sekalaiset huudot, ja niiden
joukossa: kuolema epäjumalien palvelijoille, pakanoille, kristinuskon
vihollisille! Torin kuvapatsaihin rähisi kivisade: siellä täällä
nähtiin tummia joukkoja kömpivän ylös jalustoille, nähtiin itse
patsaiden musertuvan nuijien ja kankien iskuista; vaan omituista
kyllä, pakanamiehet maalauspylvähistössä eivät joutuneet raivon
esineiksi: väki tyytyi viskaamaan heille muutamia pilkkasanoja. Heidän
tyyneytensä ei tosin mahtanut vaikuttaa murhanhimoiseen joukkoon;
vaan roistoväkikin oli perinyt kunnioituksen ja aran arvonannon Stoan
rautaisia miehiä kohtaan.

Joukot jakautuivat kaikille torilta lähteville kaduille. Vahvin
vetäytyi Tripodikadulle Kryysanteuksen taloa kohti.

Muuan mies, joka kauan oli astellut edestakaisin Perikleen Oodeionin
edustalla, poistui sieltä joukon lähestyessä. Hän kiirehti Pyladeen luo
ja kertoi hänelle mitä oli nähnyt ja kuullut. Heti sen jälkeen sama
mies istui hevosen selässä ja laukkasi pois kaupungista kaksoisportin
kautta.

Hän oli ainakin kymmenes lähetti, jonka Pylades sinä aamupäivänä oli
lähettänyt Lyysiin huvilaan.

Pylades oli aloittanut uransa Annæus Domitiuksen orjan vapautettuna
poikana. Valittuaan sotilassäädyn hän oli Annæuksen turvin noussut
jotensakin nopeasti siihen arvoon, joka hänellä nyt oli. Hänen
luonteensa, joka soveltui aikojen oloihin ja osasi niitä käyttää,
lupaili hänelle loistavaa tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin yhdistänyt
kohtalonsa Annæus Domitiukseen, kunnes se kypsänä omenana putoaisi
alas emäpuusta, joka sen oli kasvattanut. Tuleentumisaika ei ollut
vielä tullut. Pyladeella oli rohkeat toiveet Annæus Domitiuksen
tulevaisuudesta ja melkein rajattomat omastaan. Nykyjään hän oli
välikappele, jonka kelvollisuuteen ja uskollisuuteen prokonsuli saattoi
luottaa.

Se keisarillinen sanansaattaja, jonka äsken näimme saapuvan Ateenaan,
oli mennyt Annæus Domitiuksen palatsiin, vaan yhtä nopeasti lähtenyt
sieltä, ja prokonsulin uskollinen kamariorja oli ratsain seurannut
häntä. Hän oli tullut Akarnain portista ja muutama minuutti sen jälkeen
hän lähti Ateenasta kaksoisportin kautta.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kemut.


Hädässä ystävä tutaan. Karmides oli kestänyt sen koetuksen, johon
prokonsuli oli pannut hänen ystävyytensä.

Hän, Karmides, oli kuin olikin istahtanut kappadokialaisen Akilleuksen
selkään ja keskellä yötä ratsastanut Lyysiin huvilaan lieventämään
huolestuneen huolia.

Hänen saapuessaan vallitsi huvilassa syvä hiljaisuus. Unen lempeä
haltija vallitsi siellä, unikukkavaltikka kädessä. Vieraat nukkuivat,
kukin ovensa takana, pitkän aulan pylväskäytävässä. Tuo suuresti
rasitettukin nautti kaivattua lepoa. Karmides käski viedä itsensä
hänelle määrättyyn makuusuojaan, ja pian hänkin oli vaipunut unen
helmoihin. Hän näki unta Rahelista ja Hermionesta, verisistä
katutaisteluista, onnettomista nopanheitoista, velkojista ja
itsemurhasta.

Kointähti aukaisi silmänsä, ja keittiömaailmassa oltiin mitä
vilkkaimmassa liikkeessä. Noin kaksi tuntia myöhemmin Karmides heräsi
suloisen soiton säveliin. Niihin sekautui Praksinoan ääni; hän torui
naisorjaa, joka kähersi hänen tukkaansa. Karmideen kuunnellessa
näitä ääniä ja kiroellessa niitä kurjia unia, joita Annæus Domitius
oli tilannut vieraittensa varalle, tulivat orjat, jotka kantoivat
hänet kylpyyn. Kylpy oli hekumallinen, vesi kohtalaisen lämmintä ja
suloisilla hajunesteillä sekoitettu, hierojat mestareita taidossaan,
jotta olisivat voineet ukonkin jäseniin palauttaa nuorukaisen
notkeuden. Karmides tunsi nuortuneensa heidän käsissään ja tulleensa
kykeneväksi kaikkiin hekuman sankaritöihin. Kylvystä hän kannettiin
huoneeseen, missä useat eri taiturit odottivat häntä, partaveitsen,
käherryskamman, toalettisiveltimen taiteilijoita. Hän oli vaiti ja
uskoi itsensä tyynesti kohtalonsa lempeille haltijoille. Kaikki
taiteilijat suorittivat tehtävänsä hyvin. Partaveistä kuljetti mitä
kevein käsi, kutrit pehmensi ambrosia, ja ne järjestettiin à la Foibos
Apolloon, toalettisivellin teki viivan, joka lisää silmän kirkkautta.
Sen jälkeen Karmides pantiin kitooniin ja sandaaleihin ja osotettiin
kokoushuoneeseen.

Siellä häntä odottivat toiset vieraat, jotka kukin erikseen olivat
tulleet samanlaisen hoidon alaisiksi kuin hänkin. He eivät siis voineet
olla muuta kuin aamun pirteitä. Huolten lieventäminen oli jo hyvässä
alussa. Karmides kuuli jo kaukaa naurua ja iloisia ääniä.

Näin aikaisin aamulla alkavassa huvittelussa oli jotain tavatonta
ja kiihottavaa. Kaikki läsnäolijat esiytyivät aamupuvuissa; naisten
aamupuvut olivat erittäin läpikuultavia. Naiset olivat kahta laatua:
alituiset ja tilapäiset. Alituisia olivat Myroo ja Praksinoa;
tilapäisiä oli kaksi syyrialaista orjapoikaa, joille naisten kitooni
ja viimeisen kuosin mukaan laitetut kiharat sopivat hyvästi. Näiden
erilaisten naisien välillä ei huomannut mitään mustasukkaisuuden
merkkiä, vaan kyllä useita vahvan vetovoiman ja kasvavan
tuttavallisuuden oireita. Ja kun ei mikään epäsointu tältä taholta
häirinnyt iloisuutta, niin mistähän olisi epäsointua tullutkaan?

Tiedämme, että päivä on pilvinen, mutta vaikka aamuaurinko olisi
paistanut kuinka kirkkaasti tahansa, olisi tuskin ainoakaan säde
päässyt pujahtamaan salin paksujen ikkunaverhojen lävitse. Huonetta
valaisi juhlalamppujen hohde.

Eikä ollutkaan seurassa kahden kolmen tunnin kuluttua ketään, ellei
Annæus Domitius, joka muisti, että ulkona oli täysi päivä. Sitä eivät
vaikuttaneet ainoastaan lamput, vaan paljoa enemmän suloiset petolliset
viinit, joilla ahkerasti täytettiin seppelöityjä pikareja.

Keskustelu kävi tietysti yhä vilkkaammaksi, yhä tirhakkaammaksi.
Karmides oli sen alkanut haukotuksella, joka oli viimeinen levottoman
yön jälki; Olympiodooros runolla aamun ja aamuruskon kunniaksi,
etupäässä sen aamuruskon, joka heloitti noiden neljän naisen poskilla.

Annæus Domitius, valtiollisten tointen rasittama mies, ei ollut
epäkiitollinen, kun vieraat ahkeroivat hajoittaaksensa hänen
huoliansa. Hänen iloisuutensa kasvoi samassa määrässä kuin toistenkin.
Huomautettakoon että Annæus Domitius selvien ihmisten joukossa
oli prokonsuli, ylimys ja roomalainen; yksin hänen harras nuori
ystävänsä Karmideskin saattoi ainoastaan hurjien juopumusten sumuista
muistaa fauninkaltaista Annæus Domitiusta. Vaan sellainenkin Annæus
Domitius oli olemassa ja odotteli ainoastaan mukavaa tilaisuutta ja
sopivaa seuraa heittääksensä pois naamarin ja ilmestyäksensä koko
hullunkurisuudessaan. Hovimiehessä piili luontoperäinen ihminen, joka
irti päästettynä remahti hullunkurisimpaan, hillittömimpään iloisuuteen.

Ne lähettiläät, jotka Pylades lähetti huvilaan, otti vastaan eräs
orja, ja niiden tuomat salakirjoitustaulut vietiin prokonsulille. Tämä
luki ne, pyyhki styluksellaan niistä kirjoituksen pois, joi ja laski
leikkiä. Taulujen sisällys ei näyttänyt jättävän vakavaa ajatustakaan
hänen lihaville, kiiltäville ja hymyileville kasvoilleen.

Hän joi, maisteli pikarit valmiiksi Myroolle ja Praksinoalle, nauroi,
kertoi lemmenjuttuja ja laski leikkiä sitä törkeämmin, mitä enemmän
viini ja iloisuus näytti vaikuttavan hänen vieraittensa mielialaan.

Puna, joka rusotteli hänen poskillaan, nousi vähitellen otsalle ja
valoi paljaalle päälaelle lämpimän, hehkuvan hohteen. Hänen päänsä oli
kypsän, turpean viinirypäleen näköinen. Vaan tämä faunin ilmestymisen
enne ei ilmaantunut ennenkuin toiset vieraat alkoivat sanoissa ja
teoissa käyttää niin suurta vapautta, että lamput olisivat sammuneet,
jos niillä olisi ollut rahtuakaan häpeän tunnetta.

Soitanto, jota näkymättömät taiteilijat toimittivat, näytti noudattavan
sen hengen vaikutuksia, joka seurassa vallitsi. Se oli alussa suloinen
ja vieno, vaan muuttui yhä vilkkaammaksi. Myroo, Praksinoa ja
syyrialaiset orjat, jotka olivat tanssijoita viraltaan, eivät voineet
rytmiä vastustaa; he hypähtivät pystyyn ja lensivät toistensa ympäri
tansseissa, jotka yhdistivät bajadeerin leijuvaisia liikkeitä bakkantin
hurjaan kiihkoon.

Nuoret miehet, jotka sohvillaan loikoen katselivat tanssia, eivät
voineet vastustaa haluansa, vaan yhtyivät hekin siihen. Jonkun salaisen
keinon avulla, jonka ainoastaan prokonsuli ja juhlan näkymättömät
palvelijahenget tunsivat, soitanto oli prokonsulin tahdon alaisena.
Se alkoi soittaa kalabista, Helleenein cancan'ia, tanssia, jota
Ateenalaiset harvoin tanssivat paitsi tällaisissa tilaisuuksissa.
Annæus Domitius oli viskannut luotaan ruususeppeleen, joka siihen
asti oli kaunistanut hänen otsaansa, ja pannut sen sijaan tuuhean
murattiseppeleen; hänkin yhdistyi toisiin. Hän ja Praksinoa hyppelivät
vastakkain. Seileenos[26] oli valmis. Hänen mahtava vatsansa, jonka
olisi luullut olevan raskas kuorma, näkyi olevan hänelle yhtä hyväksi
avuksi kuin ilmarakko uimarille. Hän liikkui kantapäillään, pani kädet
vatsansa päälle, naksautteli sormillaan, oli väsymätön keksimään
hullunkurisia eleitä; niihin hän osasi sovittaa sellaisen ketteryyden,
teeskennellyn totisuuden ja miellyttävien liikkeiden tavottelemisen,
että kokonaisuus herätti mitä rajuimman iloisuuden ja kaikki
hämmentyi yhteiseen remakkaan nauruun. Tanssi seisahtui hetkeksi,
Annæus Domitiuksen kasvot osottivat koomillista närkästystä; hän oli
olevinansa loukattu, heittäytyi sohvalle, pyyhki hikistä päälakeansa ja
tyytyi sen jälkeen nauttimaan tanssista katselijana.

Kaiken tämän kestäessä hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hetkiksi
olleet poissa Ateenasta ja siitä, mikä siellä tapahtui. Niiden
tietojen nojalla, jotka Pylades hänelle lähetti, hän saattoi askel
askeleelta seurata asioiden kehittymistä Ateenassa. Mitä enemmän
aamupäivää kului, sitä vaikeampi oli Annæus Domitiuksen -- viinistä ja
seurasta huolimatta -- hillitä kärsimättömyyttään, joka alkoi muuttua
todelliseksi levottomuudeksi, vaikkapa hän tiesikin, että Pylades oli
toimittanut kaikki niin hyvin kuin mahdollista.

Pyladeen viimeisessä kirjeessä oli ollut seuraavat rauhoittavat sanat:

"Piispa on hyväksynyt ehdotukseni ja sallii aseiden levätä
Peiraieuksessa iltaan asti. Roistoväki on siis meidän käytettävänämme.
Meidän miehet ovat sekoittuneet joukkoon, ja varmaan tämä kohta marssii
takaisin kaupunkiin. Kryysanteus on talossaan, jonka hän on avannut
turvapaikaksi monille atanasiolaisille. Tästä saadaan uusi syy siihen,
mikä joka tapauksessa on tapahtuva".

Kuten sanottu, nämä sanat olivat omiaan Annæus Domitiusta
rauhoittamaan. Vaan hän pelkäsi vieläkin, että valmistettu isku
tulisi liian myöhään, ja liian myöhään se tulisi, kun Petros
jumalanpalveluksen jälkeen saisi kätensä vapaiksi ja voisi lähettää
pappinsa joukon itseoikeutetuiksi johtajiksi. Nämä varmaan kääntäisivät
vaaran pois Kryysanteuksesta ja suuntaisivat roistoväen raivon muuanne.

Tanssin ilojen perästä tulivat pöydän. Huvilan archimagirus
(mestarikokki) oli osoittanut taitoa, joka auttoi pysyttämään seuran
mielialaa ylimmillään. Pirteä puhelu sysäsi syrjään pelikuutiotkin,
jotka jälkiruokaa syötäessä pantiin esille. Vieraita palvelivat valitut
orjapojat, joiden pitkiä kutreja Olympiodooros käytti pyyhinliinanaan,
kun ruokalajien välillä kuivasi hyvänhajuisella vedellä valettuja
käsiään. Keskustelu ei ollut ainoastaan hurjan iloinen; se oli
suorastaan jumalaton. Turhaan Annæus Domitius muistutti näennäisen
totisesti että hän oli kateekuumeni, että muka piti säästettämän
hänen uskonnollista tunnettaan ja jumaluusopillista vakaumustaan;
kristittyjen kolmipäiselle jumalalle naurettiin, samoin vanhalle
leininsyömälle Zeus-jumalallekin. Pilkalla ei ollut rajoja, ja jos
Olympoksella vielä olisi ollut ukonnuolta, niin hurjat herjaukset
olisivat sen vetäneet seuran niskoihin.

Irvisteltiin tyhmälle sielun kuolemattomuuden uskolle ja ylistettiin
sitä viisasta oppia, joka käskee elämään niin kauan kuin elää. Pöydässä
oli yhdeksän henkeä, huudettiin kymmenettä, luurankomiestä. Ja
luuranko, joka oli käsillä, koska häntä ei koskaan saanut puuttua hyvin
varustetussa ja vieraanvaraisessa talossa, jos vieraat häntä vaativat
esille, luuranko tuotiin sisään ja sai paikan vieraiden joukossa,
pehmeällä leposohvalla pöydän vieressä. Häntä seppelöitiin, pikari
pantiin hänen suulleen ja häntä pilkattiin, kun ei voinut juoda.

Tällä välin pöydänkattaja tuli sisään, kuiskasi jotakin herransa
korvaan ja poistui.

Annæus Domitius nousi, otti kauhan ja löi sillä voimakkaasti isoon,
keskellä pöytää jälkiruoan herkkujen seassa seisovaan juomamaljaan,
kunnes sai pirullisella melulla seuran kuuntelemaan.

Hän pani pois murattiseppeleen, rupesi totisen ja arvokkaan näköiseksi
ja sanoi:

-- Lapset, lausuin äsken sanasen teologisesta vakaumuksesta.
Se sana oli vakava, niin vakava, että se ei voinut muuta kuin
jäädä huomaamattomaksi vieraaksi niiden leikkisäin siivellisten
lemmenjumalien joukossa, jotka räpyttelevät teidän huuliltanne.
Minä rakastan iloa, lapseni, vaan älkää unohtako, että olen kirkon
oppilas! Minulle itselleni sen muistuttaa tämän laihan, hiljaisen,
sanattoman, juhlallisen vieraan tulo, jonka lihattoman otsan olette
seppelöineet niityn ruusuilla, ja jonka suulle, minkä kuolema on
sulkenut ja mädännys jälleen avannut, olette panneet kuohuvan pikarin.
Hän on vaiti ja puhuu kuitenkin kahdenlaista kieltä. Teille, maailman
lapsille, hän sanoo: nauttikaa, kun aika on, sillä kerran olette yhtä
kuoppasilmäisiä, lihattomia, kylmiä ja mykkiä kuin minä. Minulle
hän puhuu toista kieltä. Tyhjistä silmäonteloista näen katseen,
joka kysyy minulta: mitä sinä täällä teet? Lapseni, tämä kysymys on
nuhteleva ja uhkaava kirkon oppilaalle. Se ei minua pelota, vaan se
pakottaa minut poistumaan. Minä kunnioitan iloa ja tunnustan huvin
kuninkaalliset oikeudet. Minä tunnustan ne silloinkin kuin se raivoaa
tyrannin tavoin. Minä tunnustan ne, vaan lähden, kuten Paetus,
neuvoskamarista, kunnes se taas pitää valtikkaansa mahtuneella kädellä.
Minä poistun, jottei minun tarvitsisi nostaa kapinaa. Täten tyydytän
myös tunteeni kristinopin oppilaana ja teologisen vakaumukseni. Minä
menen, palatakseni, kun keskustelu, joka minusta nyt näyttää olevan
_male praecinctum_, huonosti vyötetty, on järjestänyt kitooniansa
häveliäämpiin poimuihin. Tällä tavalla ratkaisen sen suuren probleemin,
jonka olen pannut koko elämäni tutkimuksien päämääräksi, kuinka
nimittäin tulee yhdistää elämänilo kirkon oppilaan velvollisuuksiin,
kuinka noudattaa niitä sääntöjä, jotka minulle uskoni antaa, sama
usko, jota korkea ja pyhä majesteetti, Constantius Augustus, keisarini
ja herrani, niin hartaasti tunnustaa, ja jonka sentähden täytyy olla
korkeammalla kuin mihin mitkään vastaväitteet ulottuvat -- kuinka,
sanon minä, tulee yhdistää nämä velvollisuudet niin hurmaavan seuran
nauttimiseen kuin teidän.

Annæus Domitius oli puhunut. Hän tyhjensi pikarinsa ja poistui.

-- Dionyysoksen kautta, mainio tekosyy, kun tahtoo mennä nauttimaan
oksetinta![27] huudahti Karmides.

-- Siinäpä syy. Oikein arvattu! Aivan niin! huusivat toiset.

-- Suloinen Myrooseni, jatkoi Karmides, -- kun hän puhui huonosti
vyötetystä kitoonista, niin ei kai suinkaan tarkoittanut sinun
kitooniasi?

-- Ei, hän tarkoitti Praksinoan, lausui Olympiodooros; -- Praksinoa,
sinä et ollenkaan osaa järjestää kitooniasi; minä tahdon nyt heti
opettaa sinulle sekä hyvin häveliäät että vähemmin häveliäät
poimut, niin että täst'edes voit erottaa ne toisistaan sekä olla
loukkaamatta niin hyvin kirkon oppilaan tunnetta, kuin hänen teologista
vakaumustaankin.

-- Praksinoa, lausui Karmides, -- älä ota Olympiodoorosta opettajaksi!
Hänen taitonsa kitoonin järjestämisessä ei ole luultavasti suurempi
kuin hänen taitonsa epigrammien sepustamisessa. Pane joku kitooni
ystävämme luurankomiehen ylle, ja anna Olympiodooroksen siinä näyttää
häveliäämmät ja vähemmin häveliäät poimut!

-- Huu, tuota pilaa! huudahti Myroo. -- Palladios, anna mulle pikari,
että saan huuhtoa sen viinillä alas.

-- Kas tässä! Maljasi, armaani! Karmides, mikä aika meillä on?

-- Aikako? Kuka puhuu täällä ajasta? Jätä se sana ihmisille. Se ei
kuulu meille, kuolemattomille jumalille.

    Vankkana aina Olympi on, tuo jumalain ikilinna
    rauhasa. Myrskyt ei sitä horjuta, ei sade kasta,
    ei pyry peittele; vaan sitä piirittää valosampi
    ilma ja päällitsen yhä aaltoilee valohohto.
    Siell' ikiautuitten ilo pauhaa päivästä päivään.[28]

-- Hyvät ystävät, jatkoi Karmides, ojentaen jäseniään sohvalla, --
sopikaamme kaikki siitä, että olemme jumalia ja onnellisempia kuin
jumalat. Lopullisesti kaikkityyni riippuu sopimuksesta. Miksi emme
siis tekisi itseämme onnellisiksi ja kuolemattomiksi?

-- Sovittu! Kuolemattomuutemme malja!

-- Koska olemme jumalia, hyvät ystävät, niin emme suinkaan ole
uteliaita. Muutoin kysyisimme ehkä: miltä tällä hetkellä Ateena
näyttää? Mutta minä arvaan, ettei meistä kukaan putoa niin typerästi
alas Olympoksesta kurjalle maapallolle. Siis, Ateenan malja! Se
kadotkoon maan päältä!

-- Ja vieköön velkojamme mukaansa!

-- Ateenako? Mitä Ateena on? Maapallon malja! Hajotkoon se sitte
atomeiksi! Se kadotkoon jalkaamme alta!

-- Myroo, tässä on tilaa sohvalla vieressäni! Pane tähän pitkällesi,
maan kadotessa altamme. Valitettavasti, Myroo, et sinä oikeastaan
ole se, jota minä haluan syliini, kun nyt liitelen yläilmojen läpi
tyhjiinrauenneen maailman ylitse. Vaan se ei merkitse mitään: pimeässä
kaikki erotukset katoavat. Lamput sammuksiin!

-- Kysyn vielä kerran, mikä aika meillä on, änkytti Palladios
juovuksissa kuten toisetkin, -- sillä kun nyt olen jumala, niin tahdon
olla säädyllinen jumala, jolla on hyvän porvarin kotitavat ja joka
sammuttaa lamppunsa puoliyön aikana, ei koskaan ennen ja harvoin
myöhemmin. Mikä aika on, kysyn minä?

-- Puoliyö on jo ohitse.

-- No hyvä, lamput pois! Missä Praksinoa on?

-- Ei yhtään nenäkkäitä kysymyksiä! vastasi Olympiodooros. -- Onhan
luurankomies paikallaan, Palladios. Keskiyö on ohitse. Minun on uni.
Lamput pois!

-- Ei, ei, tanssitaan! Miksi soitto on tauonnut? Soittakaa kalabista,
kalabista!

-- Kuka pyytää kalabista?

-- Luurankomies.

-- Anna minulle tuoreempi seppele!

-- Ota luurankomieheltä!

-- Kalabista! Minä teen karkelon nuoren syyrialaiseni kanssa. Kalabista!

-- Täytä pikarini!

-- Ota luurankomiehen!

-- Orjat, lamput sammuksiin!

-- Orjat, soittakaa kalabista!

-- Lamput pois!

-- Kalabista, kalabista!

Kun huutoja ja yhä sekavammaksi käynyttä puhelua oli kestänyt sillä
tavoin hetkisen, palasi Annæus Domitius vieraiden luo. Häntä oli
aulassa odottanut keisarillinen lähetti. Se kirje, jonka tämä oli
tuonut, oli pistettynä Akaian prokonsulin vyöhön. Tällä hetkellä hänen
kasvoissaan ja olennossaan oli jotain, jota ei niissä ennen ollut
näkynyt, jotain joka oli äsken kadonneen Seileenoksen suora vastakohta.

-- Hyvät ystävät, sanoi hän, -- kohtalo oli suojelusjoukkoani
väkevämpi. Virkavelvollisuuteni kutsuu minut Ateenaan, jossa hirveä
meteli huuhtelee katuja verellä...

-- Pyh, anna kristittyjen repiä kappaleiksi toinen toisensa! keskeytti
häntä joku vieraista.

-- Toinen toisensako? Niin, toinen toisensa ja teidät! Kaupungissa
kaikuvat nyt huudot: kuolema epäjumalien palvelijoille!

-- Pyh, huutakoot vaan!

-- Ateena palakoon!

-- Anna heidän rauhassa tappaa meidän velkojamme! Mitä se sinuun koskee?

-- He kai huutavat myös: kuolema juutalaisille, jotka
ristiinnaulitsivat meidän Jumalamme!

-- Kuolema juutalaisille! Kuolema koko ihmissuvulle!

-- Lamput pois!

-- Kalabista, kalabista, te orjat!

Ainoa seuran jäsen, joka otti korviinsa prokonsulin sanat, oli
Karmides. Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti:

-- Hevonen ja mantteli! Minä lähden sinun kansaasi kaupunkiin!

-- Ystävät, huusi Annæus Domitius keskellä melua, -- Akaian prokonsulin
ei sovi sallia Ateenan palaa, jos hän voi tulen sammuttaa, vaikkapa
tekisi sen omalla verellään. Ateena, tuo mainio, muistorikas! Ateena,
tieteen ja taiteen emo! Ateena, keisarin silmäterä! Hyvät vieraat,
minun täytyy jättää teidät... tulkaa kaupunkiin jälessä ... siellä
jatkamme juhlaa. Täällä on ainoastaan kaksi maljaa jälellä. Pystyyn,
ja pikarit käteen! Pystyyn, sinä tylsä, välinpitämätön, turmeltunut
nuoriso! Pystyyn jokainen, ken vielä rakastaa isiensä muistoa! Pikarit,
pikarit! Vanhojen, ikuisesti nuorten jumalien malja!

-- Kuules kirkon oppilasta!

-- Vaiti, täällä ei ole ketään kirkon oppilasta. -- Jumalien malja!

Hän tyhjensi pikarinsa. Karmides katseli Annæus Domitiusta
kummastellen. Hän tunsi hänet ja aavisti äkkiä hänen käytöksestään,
hänen ryhdistään, hänen äänestään, että jotain erinomaista oli
tapahtunut tai oli tulossa.

-- Viimeinen malja, mutta kaikkein etevin! huusi Annæus Domitius
tarttuen suureen keskellä pöytää seisovaan maljakkoon. -- Pohjaan,
tyhjentäkää se pohjaan maailman herran, Rooman keisarin, Julianus
Augustuksen onneksi!

Syntyi kuolon hiljaisuus. Karmides tarttui Annæus Domitiusta
käsivarteen ja kuiskasi:

-- Tiedätkö, mitä sanot? Tai mitä on tapahtunut?

-- Vaiti, vaiti! Hän on juovuksissa. Hän puhuu meiltä pään poikki!
Kirous! Orjat ovat kuulleet hänen huutonsa. Olemme hukassa!

Vieraat olivat äkkiä selvinneet. He kuiskuttelivat ja katselivat
toisiaan pelästynein silmin.

-- Mitä? huudahti Annæus Domitius. -- Mitä tämä äänettömyys merkitsee?
Seisonko kapinallisten joukossa? Minä vannon Julianuksen nimen kautta
laskevani kaikkien teidän päänne jalkoihini, vieläpä ennen auringon
laskua, jos kieltäydytte juomasta laillisen keisarimme onneksi. Eläköön
_sanctissima majestas, dominus Augustus Julianus Imperator, pontifex
maximus, pater patriae, restitutor orbis!_

Hän nosti maljan huulilleen ja paiskasi sen tyhjänä lattiaan. Samassa
silmänräpäyksessä ovi aukeni ja ääni sanoi: -- Hevosesi on esillä.

-- Tässä on miekkasi ja sadevaippasi.

Kamariorja kiinnitti miekan herransa vyöhön ja manttelin hänen
olkapäilleen.

Annæus Domitius riensi ulos, nousi Akilleuksensa selkään ja ratsasti
pois.

       *       *       *       *       *

Tiellä tuli häntä vastaan viimeinen Pyladeen lähettiläs. Prokonsuli
seisautti hevosensa ja katsahti kirjetauluun, jossa olivat seuraavat
sanat:

"Lukuisa kansanjoukko lähestyy Tripodikatua, kun tätä kirjoitan.
Huudetaan että Kryysanteus on pilkannut Kristusta." Annæus Domitius
joudutti hevostaan.

-- Pylades hiiteen! Kymmenentuhatta keihästä roistoväen niskaan! Jos
nyt tulen liian myöhään pelastamaan Kryysanteusta! Oi, Akilleukseni,
jospa sinulla nyt olisi siivet! Kirottu lihavuuteni! Tässä tulee
ratsastaa itselleen konsulin virka tai taittaa niskansa yrityksessä.

       *       *       *       *       *

Kun Annæus Domitius ratsasti Tripodikadulle, niin se oli täynnä ihmisiä.

Vaan nämät olivat niin hiljaa, että häntä kummastutti. Mitä se
merkitsi? Oliko hän tullut liian myöhään?

Ylhäällä Akropoliin ylimmällä rinteellä seisoi joukko pelokkaita
katselijoita, Kryysanteuksen uskonveljiä. Annæus Domitius kirosi heidän
pelkuruuttaan; he olivat ehkä nähneet, liikahtamatta paikaltaan, kuinka
Kryysanteuksen taloon oli rynnätty, hän itse ja hänen tyttärensä,
pakanain rakastama Hermione, revitty kappaleiksi raivokkaiden
kristittyjen käsissä. Ja kuitenkin olisi päätteliäs joukko äkkiä
hyökäten tuolta ylhäältä voinut musertaa alhaalla kadulla olevan yhteen
sullotun väen.

Prokonsuli oli vetänyt kaapunsa taaksepäin, jotta kansa hänet tuntisi.
Raivattuaan itselleen kappaleen tietä kansan läpi ja tultuaan lähelle
arkontin taloa, missä ahdinko oli suurin, hän näki portin edessä
ratsumiehen sotilaiden ympäröimänä, joiden keihäät ja kypärit näkyivät
joukon yli. Ratsumies oli Pylades.

-- Tilaa Akaian prokonsulille! Mikä on tekeillä? Mitä tämä väentunkeilu
merkitsee? Tilaa keisarin nimessä!

Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka
kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen
käskykirje tai hallituksen julistus.

-- Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi
homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. -- Eläköön
Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!

Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa
kadulta:

-- Vääräuskolaiset ulos! Kuolema pakanoille!

Se äänettömyys, joka kansan kesken oli vallinnut prokonsulin tullessa,
oli vaan ollut tilapäinen. Oltiin kuunneltu pappia, joka juuri
sillä hetkellä oli lopettanut puheensa kansalle. Pappi oli kadonnut
Kryysanteuksen talon ovesta.

-- Annæus Domitius! mutisi Pylades, kun matkan päästä huomasi hänet. --
Hänkö täällä? Mitä tämä merkitsee?

Vaan kun tribuuni pian sen jälkeen älysi, mitä prokonsuli piti
kädessään, valtasi hänet epämääräinen aavistus.

Hän ratsasti prokonsulia vastaan läpi joukon, joka prokonsulin
ympärillä oli vaiennut havaittuaan kunnioitusta vaativan taulun. Olihan
se keisarin, tuon Jumalan voidellun, tahdon julistaja. Sillä välin
jatkuivat kauempana yhä kovemmin huudot: Vääräuskolaiset ulos!

-- Pylades, kuiskasi prokonsuli hätäisesti tarttuen tribuunin
käsivarteen, -- mitä on tapahtunut? Tulenko liian myöhään? Mitä on
tehty Kryysanteukselle?

-- Loistava ja jalo herra; tulet päin vastoin liian aikaiseen...

-- Pian, vastaa mulle, onko hän elossa?

-- Tuumamme täytyi viivyttää viime hetkessä...

-- Viivyttääkö? Mikä tuuma on viivytetty?

-- Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen,
rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle...

-- Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan
siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?

-- Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen,
juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa
minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan,
kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin
ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä ... ja me olemme täällä
puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä...

-- Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!

-- Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, -- minä alan ymmärtää...

-- Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä.
-- Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on
tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko
häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?

-- Loistava ja jalo herra!...

-- Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan
piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen
sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin
lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin
valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden.
Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla.
Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja
kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?

-- Suurin osa Peiraieuksessa...

-- Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?... Ja muut?

-- Asetetut pääkirkon luo...

-- Mitä perkelettä ne tekevät pääkirkon luona? Ei ainoatakaan miestä
tarvita pääkirkolle. Sinä kutsut paikalla tänne sen voiman, joka on
asetettu pääkirkon luo, panet huudot vaikenemaan, muistutat kansaa
kapinalaista ja kuritat niskoittelevat. Pylades, jatkoi Annæus Domitius
alentaen ääntänsä, -- tänään sinä perustat tulevaisuutesi...

-- Ahaa... Minä aavistan...

-- Vaiti!

-- Lähetän heti centurion kutsumaan tänne lisäväkeä.

-- Ja minä menen puhumaan Ateenan arkontin kanssa...

Prokonsuli astui alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset eräälle
sotilaalle. Juuri silloin tuli pappi ulos. Hän näytti huolestuneelta.
Kun hän huomasi prokonsulin, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän
huudahti:

-- Sinä tulet kuin Herran enkelin lähettämänä, jalo herra!
Kuten kuulet, vaativat oikeauskoiset arkonttia antamaan ulos ne
vääräuskolaiset, jotka ovat turvautuneet hänen taloonsa. Hänen
vastauksensa on minulle vaikea esittää kansalle. Hän sanoo antavansa
ulos vääräuskolaiset, mutta ainoastaan maallisille ja laillisille
viranomaisille, kun kansa ensin on poistunut...

Prokonsuli katkaisi hänen puheensa.

-- Sinäkö olet välittäjä Kryysanteuksen ja näiden ihmisten välillä...

-- Olen; minun korkeasti kunnioitettava piispaisäni on...

-- Oletko välittäjänä Ateenan arkontin ja näiden karjukitojen välillä?

-- Hänen ja oikeauskoisten välillä, loistava herra.

-- Laillisen viranomaisen ja kapinoivan kansanjoukon välillä? Vannon
kautta Jumalan ja keisarin, että sinut hirtetään millä köydellä vain
sattuu kansankiihottajana ja kapinoitsijana, ellet paikalla korjaa
luitasi täältä ja laita niin, että roistoväki seuraa sinua.

Tämän keskustelun aikana huudettiin yhä: vääräuskolaiset ulos! Eläköön
prokonsuli! Kuolema pakanoille!

Pappi seisoi ällistyksissään ja seurasi silmillään prokonsulia, kun
tämä eteisen kautta astui aulaan.

Siellä ei suinkaan vallinnut sellaista hämminkiä, kuin olisi saattanut
odottaa. Pylväskäytävässä, joka suojasi virtailevalta sateelta, oli
Hermione, ympärillään lukuisa seura: filosofeja ja reetoreja Ateenan
yliopistosta, useimmat Akadeemian oppilaat, sotatribuuni Ammianus
Marcellinus ja muutamia Ateenan etevimpiä kansalaisia perheineen.

Niille vainotuille kristityille, jotka olivat löytäneet turvapaikan
Kryysanteuksen luota, oli huoneen ylikerta luovutettu. Talon kaikki
mies- ja naispalvelijat olivat koolla naisten pihassa.

Annæus Domitiuksen tulo sai aikaan suuren ja iloisen hämmästyksen. Ja
sitä vielä enensi hänen esiytymistapansa. Kryysanteuksen, joka oli
mennyt häntä vastaan, hän sulki sydämellisesti syliinsä. Sen jälkeen
hän tervehti seuraa, kiirehti Hermionen luo ja nosti hänen kätensä
huulilleen.

-- Ja me, jotka luulimme sinun olevan Korintoksessa! huudahti
Kryysanteus.

-- Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus ...
voinpa sanoa: jumalallinen ääni ... olisi kutsunut minua takaisin
Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella
hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme
on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden
uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua
järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi
kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille
ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen
raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona
läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme.
Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi
nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme,
Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on
uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.

Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti
ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos
ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin,
Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa,
joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana
elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta -- jotka siinä tapauksessa,
jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi
Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton.
Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä
sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän
vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä,
kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu
sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen
keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan,
toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen
Kryysanteuksen puoleen:

-- Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi.
Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan
sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?

-- On. Tahdotko, että annamme heille aseet?

-- Sinä lausuit ajatukseni.

-- Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti.
Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille ja
Julianukselle.

-- He seuraavat sinua, johtajaansa ... siinä on kylläksi. Onpa
oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.

-- Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään.
Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?

-- Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi,
lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen
hovimiehet tekivät Julianuksesta, -- sillä sinähän opetit keisarillemme
sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi.
Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat...
Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja
kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, -- älä pelkää, jalo Hermione. Me
menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä
Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!

Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen
kanssa.

Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen
kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi
aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen
ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut
asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades
sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut
uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.

Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka
olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja
surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä
olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.

Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi
hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa
prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat
heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli,
kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin
rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle.
He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille
ainoastaan muutaman hikipisaran.

Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset
saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus,
tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn
raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun
suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne
täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös
pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin
rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön
prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa
selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli
keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:

-- Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt
isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas
sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet
keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti,
kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi.
Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa
keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa
ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa
Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!

Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot
ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet
ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!

Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon.
Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua
hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista
uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois --
yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta
Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.

Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden
vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi
hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin
raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät
kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin
puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset -- ja niitä oli
paljoa enemmän -- ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka
tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken
voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään
vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin
asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko
tainneetkaan olla niin erilaisia -- että juopa niiden välillä ei
suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin
puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat
vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri
huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai
keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta
saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä
ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä
vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään.
Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen
rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi
pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten
tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia
katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään
epäjärjestystä.

Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus
Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä
pääkirkkoon.



VIIDESTOISTA LUKU.

Muuan ylösnousemus kuolleista.


Pääkirkkoon kokoutuneilla homoiuusialaisilla ei ollut vähintäkään
aavistusta siitä, mikä kaupungissa oli tapahtunut. Tapauksia saattaa
tapahtua, niin kohtalorikkaita ja kuitenkin niin äkkinäisiä, että se,
mikä äsken oli jokapäiväisen elämän keskuksena, seuraavana hetkenä on
sen kehän ulkopuolella ja seisoo ikä-loppuna keskellä uusia oloja.
Pääkirkkoon oli kokoutunut joukko uskovaisia, hartaita tai uteliaita
homoiuusialaisia, ja ne tunteet, jotka heidät olivat sinne tuoneet,
eivät suinkaan olleet jäähtyneet temppeliholvin alla. Kaikki mitä oli
nähty ja kuultu, mitä yhä vielä nähtiin ja kuultiin, oli päin vastoin
kiihottanut nuo tunteet huimaukseen saakka.

Kun astui kirkon pääportista sisään, niin tuli keskimäiseen
pitkäänlaivaan. Sitä muodostivat mahtavat, antiikkisista temppeleistä
otetut pylväät, jotka holvikaarien yhdistäminä kannattivat
kolmikupuista kattoa. Sivulaivojen ylipuolella olivat naisten parvet.
Perällä oli korkeammalle rakettu kuori alttareineen. Tämän edessä,
keskimäisen kuvun alla, missä kirkon pitkä- ja poikkilaiva tulivat
ristiin, oli aitaus ja siinä kaksi tuolia, toinen evankeliumin lukijaa,
toinen saarnamiestä varten. Koko avarassa huoneessa vallitsi hämärä,
paitsi kuorissa, jonka korkeista ikkunoista tulvaili valovirtoja
ruumislavalle, jolla Simoon pylväspyhimys lepäsi.

Ruumislavan ympärille oli asetettu suitsutusastioita, joista
hyvänhajuiset savupilvet nousivat ilmaan ja ympäröivät pyhimystä,
kohoellessaan hiljakseen kuorin kupua kohti.

Kirkon mosaikkipermanto, parvet, pylväiden jalustat, ikkunakomerot,
kaarisarjanteiden ulkonemat olivat ihmisiä täynnä. Ainoastaan kuorissa
ja pienellä alalla lähinnä aitausta oli väljempi tila, ne kun oli
varattu pappeja ja pyhiä menoja varten.

Jotensakin lähelle aitausta, vastapäätä saarnastuolia, oli asetettu
salaisesta jumalanpalveluksesta kuolemaan tuomitut vääräuskolaiset.
Siellä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, varakkaita kansalaisia
ja köyhiä orjia. Heidän käsivartensa olivat sidotut selän taakse ja
muutamat sotamiehet vartioitsivat heitä.

Tämä paikka oli vääräuskolaisille valittu sen tähden, että saarnaaja
aikoi kääntää puheensa juuri heille, ja jotta heillä alituisesti olisi
silmien edessä se mies, joka heidän sanottiin murhanneen.

Heidän mestauksensa piti tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen.

Tämän joukon ja lavalla makaavan ruumiin puoleen jakaantuivat
seurakunnan katseet. Kun suitsutuspilvet harvenivat ja paljastivat
Simoonin kalpeat kasvot, tuntui oikeauskoisista, kuin hänen huulensa
aukenisivat syytöstä oikeaksi todistamaan, kuin hänen kasvojensa
juonteet vääristyisivät murhaajia pelottaakseen. Odotettiin ihmettä.
Kuiskailtiin, että Petros aikoi huutaa taivaan avukseen, jotta ihme
tapahtuisi homoiuusialaisen totuuden todistukseksi ja vääräuskoisten
kääntymiseksi viimeisessä ratkaisevassa hetkessä.

Hymni ja rukoukset, joilla jumalanpalvelusta oli alotettu, olivat
loppuneet. Clemens, nuori esilukija, oli vapisevin äänin lukenut
Messiasta koskevan luvun Danielin kirjasta ja kappaleen evankeliumia.
Sitten oli piispa noussut saarnastuoliin.

Hän selitti ensin sovitusoppia, semmoisena kuin sitä siihen aikaan
molemmat suuret kristityt lahkot käsittivät. Esivanhempiemme
lankeemuksen kautta olivat kuolema ja perkele saaneet vallan maailman
yli. Ihmissuku oli joutunut saatanan ja hänen enkeliensä haltuun ja
palveli niitä pakanallisina jumalina. Jumala viisaudessaan oli nähnyt
tämän edeltäpäin, ennenkuin loi maailman, ja armossaan määrännyt
ihmissuvulle vapahtajan. Tästä Jumalan aikomuksesta perkele ei tiennyt.
Kristus astui alas maailmaan orjan muodossa, antautui kuoleman
alaiseksi sovittaakseen veriuhrillaan Jumalan, antautui perkeleen
alaiseksi lunastaakseen vanhurskaalla ja synnittömällä sielullaan
syntisten ihmisten sielut. Mutta kun hän astui alas helvettiin, niin
hän teki sen ainoastaan saarnatakseen pakanain sieluille vapahduksesta.
Perkele huomasi itsensä petetyksi, viekkaudella voitetuksi. Hän oli
ryhtynyt täydellisesti vanhurskaaseen henkeen, Jumalan ainoaan poikaan.
Tämän kautta Jeesus sai vallan hänen ylitsensä ja voi vapauttaa hänen
hallussaan olevat ihmiset. Siten perkele oli voitettu ja Aatamin lapset
vapahdetut.

Sitten piispa rupesi esittämään Kristuksen persoonaa. Apostoli Paavalin
kirjeistä hän sai todistuksia homoiuusialaisuuden järkähtämättömästä
totuudesta, ja tämän totuuden varmemmaksi vahvistamiseksi ei hän
epäillyt käyttää päätelmätaitoa, koska ymmärrys on hyvä lahja, kun sitä
käyttää vain kulloinkin vallitsevan opin palvelukseen eikä sitä väärin
käytä muiden mielipiteiden puolustukseksi.

Aikaansaatu sovitus, niin Petros edelleen julisti, on jokaisen
saatavana, mutta ainoastaan oikeauskoisen kirkon helmassa, kun
uskolla omistaa itselleen Jumalan pojan vanhurskauden. Perkele ei ole
enää maailman yksinvaltias ruhtinas, mutta hän on yhä vielä mahtava
kuningas, joka alituisesti taistelee kirkkoa vastaan; kirkossa näet
on Kolminaisuus olennoituna. Ja hän menestyy taistelussaan. Pyhät
kirjoitukset todistavat selvästi, että hänen valtakuntansa, kun ajan
täyttyminen lähestyy, on taas oleva vahvempi valtakunta, kunnes Kristus
tulee uudestaan, kukistaa sen, tuomitsee hyvät ja pahat, oikeauskoiset
ja vääräuskoiset, sekä perustaa tuhatvuotisen valtakunnan.

Siinä taistelussa perkele ottaa aseekseen ihmisen ymmärryksen. Tähän
hän puhaltaa harhahengen, joka viettelee ihmistä pois kirkon mahtavasta
taikapiiristä. Tämän ulkopuolella ihminen joutuu hänen valtoihinsa. Ja
aika mahtaa olla lähellä täyttymistään, sillä vääräuskolaisuus leviää
hirveätä vauhtia maailmassa. Antikristus on jo tullut. Luomiskirja
todistaa, että langenneet Jumalan pojat, pahat henget, ovat lähestyneet
ihmisten tyttäriä. Antikristus on perkeleen ja maallisen naisen poika.
Hän käy ympäri maailmassa, tulee kirkolliskokouksiin, pukee papin
vaatteet ylleen ja kutsuu itseään kristillisellä nimellä Atanasiokseksi.

Saarnaajaa keskeyttivät alussa usein kohisevat suosionhuudot ja
kättentaputukset. Vaan nämät lakkasivat puheen kestäessä, sillä
Petroksen ääni tuli niin läpitunkevaksi, hänen kaunopuheisuutensa
niin valtaavaksi, että tuntui ikään kuin hän olisi lainannut
salaman loisteen ja haudan pimeyden siihen kuvaan, jonka hän
esitti seurakunnalle Antikristuksen riehunasta ja viimeisten
aikojen harhailuista. Kuuntelijat vapisivat. Tuhansittain vaaleita,
pelästyneitä kasvoja oli kääntyneenä puhujaa kohden. Hänen suunsa oli
noiden tuhansien katseiden polttopisteenä. Kun puhe tuon tuostakin
hetkeksi seisahtui, vallitsi kirkossa kamala hiljaisuus, kuten
luonnossa ukkoseniskun jälkeen, ja ihmiset alhaalla kirkon laivojen,
ylhäällä parvien puolihämärässä näyttivät kivettyneiltä.

Clemens, joka oli puhujan läheisyydessä, oli laskeutunut polvilleen.
Hänen kyyneleiset silmänsä katselivat lakkaamatta kahleissa olevia
atanasiolaisia. Hänen katseensa surkuttelivat heidän lankeemustaan ja
kehottivat heitä kääntymään.

Petros kääntyi sen jälkeen läsnäoleviin atanasiolaisiin. Hän kehotti
heitä luopumaan perkeleestä ja siitä kerettiläisestä harhaopista,
jonka tämä oli heille opettanut. Hän pyysi heitä ajattelemaan,
että heidän kohtalonsa heti oli oleva ratkaistu ijankaikkiseksi,
että kuolema odotti heitä kirkon muurien ulkopuolella. Hän tarttui
tuntilasiin, joka seisoi hänen vieressään, ja muistutti heitä, että
heidän lasinsa pian oli juokseva loppuun, -- silloin oli oleva liian
myöhäistä. Hän viittasi hirveään haamuun, joka lepäsi alttarin edessä
mustaan verhotulla ruumislavalla, häneen, jonka he olivat murhanneet
-- ja hänen henkensä kautta, joka nyt julisti Jumalan kunniaa ja
homoiuusialaisuuden totuutta kaikkien enkelein, pyhimysten ja
veritodistajain kanssa, jotka seisovat karitsan istuimen ympärillä, hän
manasi heitä palaamaan ainoaan autuaaksi tekevään uskoon.

Hänen näin puhuessaan sidotut vääräuskolaiset mutisivat toinen
toiselleen: -- Rohkeutta, rohkeutta! Ole vahva uskossa! Vapahdus
lähestyy!

-- Vaimo, älä vapise, kuiskasi muuan mies viereiselleen naiselle. --
Katso häntä! Häntä tuolla kulmapylvään vieressä! Ei mitään pelkoa hänen
nähdessään! Hän on oleva meidän voittomme todistaja.

Erään risteyksessä olevan pylvään vieressä seisoi mies, jonka silmät
alati olivat olleet vangituissa. Nämät olivat tunteneet hänet
vieraaksi saarnaajaksi, joka oli esiytynyt kalkkikivilouhoksessa
-- Atanasiokseksi. Kun Petros saarnasi, he eivät kuunnelleet hänen
puhettansa. Atanasioksen huulilta virtaili sanoja, kuulemattomia
kaikille muille, vaan ei heille. Häntä he kuuntelivat.

Ja kun Petros korkealla äänellä kehotti heitä kääntymään
homoiuusialaisoppiin, niin he vastasivat korkealla äänellä kuin yhdestä
suusta: emme.

Tätä kieltoa seurasi kumea hälinä seurakunnan puolelta; hämmästyttiin
kuinka uppiniskaisia he olivat.

Hetken vaitiolon jälkeen Petros sanoi surullisella ja vakavalla äänellä:

-- Herra ei ole salliva, että hänen oppiansa pilkataan. Hän pitää
tähdet kädessään, taivas ja maa ovat hänelle alamaiset, luonnon
voimat ovat hänen orjiaan, hänellä on valta elämän ja kuoleman
ylitse. Ihmeiden kautta hän on ilmestynyt meidän esi-isillemme,
ja se voima, joka uudestaan sytytti elämän Nainin lesken poikaan,
joka herätti Latsaruksen ja teki merkkejä apostolien kätten kautta,
virtaa katoamattomana pyhän Hengen kanssa hänen kirkkonsa lävitse.
-- Kristityt, rukoilkaa innostuksella Jumalalta ihmettä, jotta nuo
hairahtuneet sielut tulisivat palautetuiksi pois kadotuksen tieltä!
Rukoilkaa, että minä, hänen vähäpätöinen palvelijansa, olisin
välikappale, joka ilmaisee hänen kirkkautensa! Rukoilkaa, kuten Elias,
kun hän ojensi itsensä kolmasti kuolleen nuorukaisen päälle ja huusi:
Herra, salli hänen sielunsa tulla häneen jällensä! Rukoilkaa, niinkuin
hän, ja me tulemme kuulluiksi, yhtä varmaan kuin Eliaskin!

Petros kumartui alas ja seurakunta hänen kanssaan. Kuolon hiljaisuus
vallitsi kirkossa. Kuolemaan tuomitutkin rukoilivat -- rukoilivat, että
kuollut nousisi todistamaan heidän viattomuutensa ja heidän vainotun
oppinsa totuuden.

Kun Petros vihdoin nousi, oli siinä merkki seurakunnalle nostaa päänsä.
Henkeä pidätellen odotettiin, mitä piti tapahtuman.

Juhlapukuiset papit kokoutuivat Petroksen ympärille ja astelivat
alttaria kohti. He asettuivat ruumislavan ympärille. Vanhin presbyteri
toi esiin ristin ja asetti sen ruumiin jalkapäähän. Piispa oli
asettunut päänpuoleen.

Pää-sisäänkäytävän yläpuolella olevassa parvessa aloittivat
näkymättömät laulajat juhlallista, vienoäänistä hymniä.

Petros pani kädet ristiin rinnalleen ja näytti rukoilevan. Sen jälkeen
hän laski toisen kätensä kuolleen otsalle, toisen hänen sydämelleen,
nosti silmänsä korkeuteen ja sanoi:

-- Herra kaikkivaltias! Anna tänään kaikkivaltiutesi ilmestyä sinun
nimesi kunniaksi ja sinun totuutesi todistukseksi! Herra kaikkivaltias,
älä salli uskomme joutua häpeään!

-- Aamen, aamen! säesti seurakunta.

Tämän jälkeen Petros kumartui kuolleen yli ja huusi suurella äänellä:

-- Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan
elähyttämään tätä majaa, jonka se on jättänyt! Pyhän Kolminaisuuden
nimessä manaan sinun henkesi uudestaan puhumaan tämän mykistyneen suun
kautta! Hänen nimessään, joka taittoi kuoleman odan ja särki haudan
portit, manaan sinua, Simoon -- herää!

Lausuttuaan nämä sanat hän vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. Muut
papit jakautuivat kummallekin puolelle. Laulu oli lakannut parvella.
Henkeään vetämättä kukin odotti mitä piti tuleman.

Suitsutusastiasta nousevien pilvenhattaroiden välistä näkyivät kuolleen
liikkumattomat kasvot. Niihin olivat katselijoiden silmät naulatut.
Kukin luuli näkevänsä, mitä mielikuvitus houkutteli näkemään: milloin
toisen, milloin toisen palaavan elinvoiman merkin -- silmäluomen
liikkeen, suun vävähdyksen pitkän, rinnalle ulottuvan parran alla --
vaan seuraavassa silmänräpäyksessä näköhairaus oli poissa.

Kivettynein piirtein, liikkumatonna hän makasi siellä. Mahtava Kuolema
ei huolinut uskovaisten palavista rukouksista. Hävityksen valta ei
aikonut jättää saalistaan; se asetti sen lain, jonka aikojen alussa oli
saanut, rukouksen voimaa vastaan, ja Luomakunnan Herra näkyi epäröivän.

Kuitenkin, nyt vääntyvät kuolleen kasvonpiirteet tavalla; jonka olisi
luullut synnyttävän kauhistusta, ellei tuo raju lihasten liike olisi
kieltämättömästi ilmoittanut, että rukoukset ovat kuullut, että elämä
palaa jäykistyneisiin jäseniin, että odotettu ihme on toteutuva uskon
ja totuuden voitoksi. Kasvojen veltto iho vuoroin pingoittuu, vuoroin
painuu syvempiin ryppyihin, silmät aukenevat, ja niistä tuijottaa
lasimainen katse, jossa kuolema ja tiedottomuus vielä vallitsevat,
vaan jossa äkisti välkähtää ikäänkuin tulen leimaus, jälleen sytytetyn
elämän heijastus. Kirkkoon leviää runsaasta suitsutuksesta huolimatta
poltetun lihan käry, löyhkäävä katku, jonka kaikki tuntevat ja kaikki
pitävät kuolon pakenevan pahan enkelin henkäyksenä. Simoonin käsivarret
liikkuvat paarinpeitteellä, hänen päänsä kääntyy, hän nousee istumaan,
katselee ympärilleen, panee kätensä silmilleen, kuten unesta heräävä,
ja hänen huulensa liikkuvat.

Vaan jos hän puhuu, niin sitä ei kuulu, sillä seurakunnan riemuhuudot
vapisuttavat kirkkoa.

Petros astuu kuolleista herätetyn luo ja panee korvansa hänen suulleen.
Sen jälkeen papit tarttuvat ruumislavaan, nostavat sen olkapäilleen ja
kantavat Simoonin papiston erityiseen huoneeseen.

Petros kehottaa seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Herraa. Hän vaipuu
polvilleen ja johtaa seurakunnan rukoukset. Voitonhymniä lauletaan:
riemuvirttä Kristuksen voitosta kuoleman yli.

Kun virsi on loppunut, ilmoittaa Petros, mitä kuolleista herännyt oli
kuiskannut hänen korvaansa: hän oli todistanut homoiuusialaisuuden
totuuden sanoilla, joita kerran voi kuulla, vaan ei enää toistaa; ne
oli maahan palaavan veritodistajan henki tuonut karitsan istuimelta.

Sidottujen vääräuskolaisten joukosta kuului ääni, joka huusi: -- Sinä
valehtelet. Herra on sinut rankaiseva.

Heihin ihme oli tehnyt yhtä syvästi järkyttävän vaikutuksen kuin
homoiuusialaiseen seurakuntaankin. Vaan he pitivät sitä _omien_
rukouksiensa seurauksena, ja heillä oli se vakaumus, että Simoonin
huulet olivat todistaneet _heidän_ oppinsa totuuden. He puolestaan
olivat sovittaneet Petrokseen kaikki, mitä tämä oli sanonut
Atanasioksesta, eivätkä pitäneet kummallisena seikkana sitä, että
sellainen vääräuskolainen, joka väärensi Moosesta ja profeettoja, oli
valmis väärentämään myöskin haudasta nousseen kuolleen sanoja.

Atanasioksen ja Nikaian kirkolliskokouksen puolustajat, nuo vangitut
ja kuolemaan tuomitut, eivät siis suostuneet luopumaan uskostaan. He
olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Seurasihan sellaista kuolemaa
martyyrikruunu, jota parempaa ei voinut tavoitella, palkinto, jonka
edestä niin moni oli ihastuneena heittäytynyt kuoleman syliin.

Petros, hallitsevan kirkon oikeuksien ja velvollisuuksien kannattaja,
oli siis turhaan käyttänyt vakuuttamisen aseita. Jälellä oli väkivallan
käyttäminen. Vääräuskolaisten piti ennen mestaustaan nauttia pyhää
ehtoollista, ja tämän täytyi heidän sielujensa vapahduksen vuoksi
tapahtua homoiuusialaisten kirkonmenojen mukaan.

Pitkäveteisin juhlallisin sävelin kaikui kirkossa veisuu Jumalan
karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit. Petros ja vanhin
presbyteri astuivat alttarikehykseen. Ehtoollisleipä pyhitettiin. Pyhä
pöytä odotti vieraitaan.

Ja sotamiehet toivat vieraat esille muutaman kerrassaan kädet taakse
sidottuina. Vangit ponnistelivat vastaan, koettivat repiä rikki
kahleensa puolustaakseen itseään, ja kun se ei onnistunut, niin he
heittäytyivät lattiaan, joten heidät täytyi laahata alttarille. Sydäntä
särkevät huudot ilmaisivat heidän epätoivonsa. Ja niihin sekautui
tuo mieltä liikuttava veisuu: -- Oo Jumalan karitsa, joka pois otat
maailman synnit!

Kun heidät oli vedetty alttarikehälle, nostivat sotamiehet heidät
pystyyn. Petros käski heidän polvistua. He eivät totelleet. Sotamiesten
täytyi taivuttaa väkisin heidän polvensa ja painaa heidät alttarin
kehään.

Kun Petros ojensi heille leivän, he pusersivat huulensa ja hampaansa
yhteen. Persoonallisuus käytti viimeistä keinoa sulkeakseen pyhän
alansa ulkonaiselta väkivallalta.

Vaan tätä keinoa vastaan oli vastakeino, joka oli äsken keksitty
ja tullut jo ahkerasti käytetyksi, viimeiseksi Konstantinopolissa
patriarkka Makedonioksen toimesta.

Tuotiin muuan kapine, jolla vastahakoisten suut murrettiin auki ja
leipä työnnettiin heidän nieluunsa.

Ensimäinen, jolle tämmöistä väkivaltaa tehtiin, tunsi tuskin huulensa
vapaaksi tuosta kamalasta koneesta, ennenkuin hän koetti sylkeä leivän
ulos. Vaan kun tämä ei onnistunut, niin hän löi päänsä kivipermantoon
ja puhkesi valitushuutoihin.

Tämän näytelmän aikana kaikui pitkin holveja yhä laulu Jumalan
karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit.

Kuorissa seisovien pappien joukossa ilmaantui levoton liikunto. Heidän
joukossaan näkyi mies, jonka tulo oli heitä hämmästyttänyt ja joka
nyt, vaikka häntä koetettiinkin estää, kiiruhti alttarille. Mies
oli Teodooros. Hänen kasvojaan huuhtoivat kyyneleet, vaan kun hän
nyt korotti äänensä, niin se kajahti voimakkaasti harmin ja tuskan
kiihottamana.

Toimitus keskeytyi. Ennenkuin Petros oli ennättänyt tointua, oli
Teodooros puhunut. Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sen opin nimessä,
joka tahtoo pyhittää ihmisen, vaan ei kuolettaa hänen olentonsa
pyhintä ominaisuutta, hän käski Petroksen irroittaa vankien siteet,
käski piispaa ja seurakuntaa heittäytymään tomuun ja huutamaan armoa
Jumalalta, jonka vihan he kokosivat päällensä; muutoin oli hän,
Teodooros, varustautuva Eliaan hengellä ja voimalla kutsuaksensa tulen
taivaasta heidän päällensä.

Hänen näitä hehkuvia sanoja lausuessaan kuului aseiden kalsketta kirkon
sivukäytävästä, ja ennenkuin Petros ennätti antaa merkkiä hurjanrohkean
puhujan vangitsemiseksi, olivat hämmästyneen ja kauhistuneen
seurakunnan silmät kiintyneet joukkoon, joka kypäri päässä ja keihäs
kädessä astui kuoriin ja asettui alttarin ympärille.

Sotilaiden etunenässä nähtiin Akaian prokonsuli.

Petros ällistyi sanomattomasti tämän nähdessään. Hän keskeytti toimensa
alttarilla ja astui Annæus Domitiusta vastaan.

-- Sinäkö täällä, poikani? Mikä on saanut sinut näin odottamattomasti
tulemaan? kysyi piispa vaaleten, vaan malttiaan menettämättä.

-- Minut ovat tänne kutsuneet ne hirveät metelit, jotka alkoivat täällä
minun lähdettyäni. Minä kysyn sinulta, Petros, kuka on pannut ne alkuun?

-- Minä en tiedä mistään metelistä; tiedän vain rangaistuksesta,
jonka murhanhaluiset vääräuskolaiset itse ovat vetäneet päällensä.
Vaan täällä ei ole paikallaan, että sinä kysyt ja minä vastaan.
Tahdon tietää, mikä tuo sinut tänne näiden kaikkien keralla. On
täytynyt tapahtua jotakin erinomaista. Poikani, oletko saanut tietoja
Konstantinopolista tai Antiokeiasta?

-- Olen, herra piispa, kummaltakin suunnalta. Vaan tässä paikassa ei
mielestäni sovi sellaisista asioista laajasti keskustella.

-- Olet oikeassa. Sano lyhyesti uutisesi!

-- Ne ovat sitä laatua, että ne täytyy ilmoittaa sekä sinulle että
seurakunnalle. Jos sinä sen vuoksi sallit minun puhua kansalle...

-- Täälläkö? En, poikani. Mitä ajatteletkaan? Jos sinulla on jotakin
seurakunnalle ilmoitettavana, niin sen täytyy tapahtua minun suuni
kautta.

-- No hyvä, sano seurakunnalle, että keisari, mielipahoissaan niistä
intohimoista ja jumaluusopillisista erimielisyyksistä, jotka raatelevat
maailmaa, on päättänyt asettaa sulun kirkkoriitojen raivon eteen;
että hän on säätänyt koko maailmalle, uskonvapauden ja määrännyt,
että jokainen, olkoon se sitte patriarkka, piispa, presbyteri tai
maallikko, joka tästä lähtien teologisista tai muista syistä tekee
toiselle väkivaltaa, on rangaistava tavallisena pahantekijänä. Sano
seurakunnalle, että keisari kovan sakon uhalla on kieltänyt käyttämästä
sanaa "vääräuskolainen", ja että sinun täytyy heti irroittaa ne
kahleet, joilla nämät onnettomat ovat sidotut, koska Akaian
prokonsuli on läsnä toimittaaksensa muussa tapauksessa ... sanon sen
pahoillani ... toimittaaksensa muussa tapauksessa sinut itsesi
kahlehdittavaksi.

-- Pysähdy, lausui Petros, -- sanasi ovat outoja sinun suussasi.
Niin ei puhu oikeauskoinen paimenelleen. Mikä tahansa lieneekin
tapahtunut ... ja minä aavistan pahinta ... niin olen minä näiden
muurien sisäpuolella piispa ja sinä kirkon oppilas. Mene, asetu
kuulijoiden joukkoon! Siellä on sinun paikkasi. Kirkon portin
ulkopuolella olet Akaian prokonsuli, vaan et täällä. Täällä olisi
sinun oikea paikkasi kastettujen takana. Jos keisari on säätänyt
uskonvapauden, niin se keisari ei ole Constantius, vaan joku toinen.
Vaan uskonvapaus vaatii, ettei mitään jumalanpalvelusta saa häiritä, ei
mitään pyhää paikkaa häväistä. Mitä sinulla on ilmoittamista saat
ilmoittaa jumalanpalveluksen loputtua. Silloin tahdomme myös katsoa,
onko maailma todellakin muuttunut niin, että joku virkamies
rankaisematta saa polkea lain jalkojensa alle, saa anastaa itselleen
päällikkyyden keisarin sotajoukkojen yli, johon hänellä ei ole oikeutta,
ja irroittaa vangit, jotka hän itse on kuulustellut, huomannut
syyllisiksi ja tuominnut kuolemaan.

-- Petros, sinun tulee huomata, ettei täällä ole aikaa puhua vaan
toimia, lausui Annæus Domitius ja kiirehti ryhtymään järjestävällä
kädellä sen sekasorron selvittämiseen, johon ympäristö oli
joutumaisillaan.

Prokonsulin ja aseellisen joukon tulo oli tapahtunut ikäänkuin
Teodooroksen rukouksien vaikutuksesta. Itse hän oli siitä varma, ja
samalla kuin ne kourat, jotka olivat häneen tarttuneet temmatakseen
hänet syrjään, päästivät hänet sen hämmästyksen hervaisemina, joka
syntyi kun sotamiehet tulivat kuoriin, hän ojensi itse kätensä ja
osoitti tulokkaita, koska nämät hänen mielestään todistivat että
Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja päättänyt panna rajan niille
hirmutöille, jotka tapahtuivat hänen nimessään. Kokoutuneiden
homoiuusialaisten kesken syntyi mitä suurin hämminki. Moni seisoi
ihan tyrmistyneenä; toiset tunkeutuivat esiin kuullakseen, mitä oli
tekeillä -- mitä prokonsulin tulo ja menettely merkitsivät; toiset
taas karkasivat Teodooroksen kimppuun, joka rohkein käsin oli alkanut
päästellä erään vangin kahleita. Legionalaiset koettivat pitää
seurakuntaa loitompana. Heidän ja joukon välillä syntyi käsikahakoita,
joista uhkasi tulla verisiä kohtauksia. Sekavat huudot täyttivät koko
kirkon.

Juuri tällä hetkellä Akaian prokonsuli astui esiin keskelle kuoria ja
vaati hiljaisuutta.

Häntä auttoivat pappien ja sotilaiden yhteiset ponnistukset sekä kansan
oma uteliaisuus.

Kun kirkossa oli saatu aikaan jonkunmoinen hiljaisuus, julkaisi Annæus
Domitius ne manaussanat, jotka yksin saattoivat ainakin hetkeksi
asettaa myrskyn. Hän ilmoitti, että keisari Constantius oli mennyt
isiensä luo, ja että senaatti, kansa ja legionat olivat keisariksi
ja Rooman valtakunnan herraksi julistaneet hänen sukulaisensa cæsar
Julianuksen. Hän ilmoitti, että uuden keisarin ensimäinen sana oli
ollut omantunnon vapaus, hänen ensimäinen käskynsä, jota tuhannet
lähettiläät saattelivat roomalaisen maailman kaikkiin ääriin, että
jokainen alamainen, kansalainen tai orja, joka kantoi kahleita uskonsa
tähden, oli vapautettava, ja että jokainen, joka tästä lähtien uskon
nimessä uskalsi häiritä järjestystä ja persoonallista turvallisuutta,
oli pantava kahleisiin ja tavallisena rikollisena jätettävä oikeuden
haltuun.

Näitä sanoja seurasi ensin hämmästyksen hiljaisuus, sitte,
kirkon syrjäisemmistä osista, missä ei kukaan voinut erottaa
majesteetinrikkojaa muista, harmin ja tyytymättömyyden kiljahdus.

Tämä kiljahdus uudistui, kun sotilaat Annæus Domitiuksen viitattua
päästivät vangitut atanasiolaiset kahleista. Kohta kun nämä tunsivat
kätensä vapaiksi, he syleilivät toisiaan ja kiittivät Jumalaa.

-- Vaadi seurakuntaasi vaikenemaan, käski Annæus Domitius Petrosta, --
taikka olet heidän rikosveljensä. Tällä tavallako keisaria tunnustetaan?

Piispa nousi saarnastuoliin, kehotti olemaan hiljaa ja piti
odottamattomasti saapuneen sanoman johdosta seurakunnalleen puheen
raamatunlauseesta: Antakaat keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle
kuin Jumalan ovat.

Hänen sanansa olivat, kuten aina, hyvin valittuja ja silloisissa
oloissa rohkeitakin. Hän ylisti edesmenneen keisarin ominaisuuksia
ja hänen suuria ansioitaan oikeauskoisen kirkon suojelijana. Hän
surkutteli sitä, että kuolema oli taistelevalta seurakunnalta riistänyt
tämän mahtavan miekan, eikä arkaillut ennustaa, että se aika, joka
nyt oli alkanut, oli tuleva kovaksi ajaksi, koetusten ajaksi; vaan
hän kehotti kuulijoitaan pysymään uskollisesti totisessa sanassa
ja luottamaan vastoinkäymisissä siihen Jumalaan, joka tänään niin
voimallisesti oli ilmestynyt heidän ruumiillisille silmilleen.

-- Mitä hän tarkoittaa sillä ilmestyksellä? tiedusteli prokonsuli
viereisiltään, ja sai heti tietää, että piispa sinä päivänä oli
herättänyt Simoon pyhimyksen kuolleista.

Annæus Domitius tahtoi nähdä kuolleistanousseen.

Eufeemios kertoi hänelle, että Simoon juuri oli viety piispan palatsiin.

Prokonsulin seurassa tulleisiin sotamiehiin tämä uutinen, joka
heti levisi heidän joukossaan, oli tehnyt syvän vaikutuksen. Vaan
Annæus Domitius, joka epäili kaikkea eikä mitään, aina mielialan ja
asianhaarain mukaan, ei sinä päivänä ollut herkkä uskomaan ihmetyön
todistusvoimaan. Se ainoastaan kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Hän
päätti kirkosta lähteä piispan palatsiin katsomaan ylösnoussutta.
Tarkemman kertomuksen ihmetyön menosta hän epäilemättä oli saava
hurskaalta Eusebialtaan, joka nyt istui ylhäällä parven kunniasijalla
ja varmaankin oli hyvin hämmästyksissään Annæuksen äkillisestä
ilmestymisestä pääkirkkoon.

-- Pyh, hän sanoi eräälle centuriolle, -- Apolloonios Tyanasta ja
Simoon Magus ovat myös herättäneet kuolleita. Se on taidetta, jota
nykyään harjoitetaan menestyksellä. Meidän päivinämme kuoleminen
ja herättämättä jääminen on epäsuotuisa sattumus, huono heitto,
_caniculæ_, eikä muuta mitään.[29]

Sillä välin mies, jonka atanasiolaiset olivat nähneet kirkon
risteyksessä kulmapylvään vieressä, ja jonka näkö oli rohkaissut
kuolemaan tuomittuja, oli tunkeutunut joukon läpi, joka erotti hänet
kuorista, ja lähestynyt prokonsulia. Annæus Domitiuksen huomio kiintyi
häneen heti kun hän näki sen hiljaisen vaan selvän kunnioituksen, jota
atanasiolaiset hänelle osoittivat.

Mies vaihtoi Akaian prokonsulin kanssa muutaman sanan, ja kun hän pian
sen jälkeen Annæus Domitiuksen rinnalla uskonveljiensä ympäröimänä
lähti kirkosta, oli nimi, jonka hän oli ilmoittanut omaksensa, lentänyt
läpi sotilasrivien, tullut pappien korviin, levinnyt seurakuntaan, niin
että kaikkien silmät olivat hänessä kiinni ja häntä seurasi äänten
hälinä, jotka lausuivat nimeä _Atanasios_.



KUUDESTOISTA LUKU.

Uuden keisarin hallitessa.


Saman päivän illalla, jona yllä kerrotut tapaukset sattuivat,
Kryysanteus sai keisari Julianukselta käsikirjeen, jota seurasi
virallinen kirjoitus Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.

Temppelien oviin ja heimosankarien patsaihin kiinnitettyjen julistusten
kautta Ateenalaiset kutsuttiin seuraavaksi päiväksi yleiseen
kansankokoukseen kuulemaan keisarin kirjoitusta. Pnyksin kumpu,
sama jolla Ateenan kansa suuruutensa aikana keskusteli sodasta ja
rauhasta, sisällisestä politiikastaan, palkinnoista ja rangaistuksista,
näytelmistä ja juhlista, sai jälleen nähdä kansankokouksen. Useita
tuhansia juhlapukuisia kansalaisia saapui kokoukseen; Annæus Domitius
keisarillisten virkamiesten etunenässä tuli paikalle juhlallisessa
saatossa; seppelöity, purppurapukuinen uhripappi toimitti kansan
katsellessa suitsutusuhrin taivaallisille voimille, Julianus
tunnustettiin keisariksi, ja sen jälkeen Kryysanteus nousi Deemosteneen
puhujalavalle ja luki Julianuksen kirjeen Ateenan kansalle ja
neuvoskunnalle.

Tämä kirje, kaunopuheisuuden näyte, joka olisi täysin sopinut
tasavallan aikojen suurille ja nerokkaille kansanjohtajille, selitti
ne seikat, mitkä olivat pakottaneet Julianuksen tarttumaan aseisiin
Constantiusta vastaan. Julianus jätti Ateenan kansan ratkaistavaksi,
oliko hänen töissään ja tarkoitusperissään sen mielestä mitään
moitittavaa. Tämän nöyrän vetoamisen tarkoitus ei ollut hyväillä
Ateenalaisten turhamaisuutta. Julianuksella oli sydämen asiana, että
kansan omatunto hyväksyi hänen tekonsa, ja hänestä, joka luonteeltaan
oli Helleeni ja haaveksi helleeniläisen muinaisuuden ihannetta, oli
Ateena vielä hänen valtakuntansa tärkein kaupunki, koska se oli
loistavien muistojen kaupunki, vanhan opin ja filosofian linnoitus.

Kun keisarillinen kirje oli esitetty, luki Akaian prokonsuli uuden
keisarin ensimäisen asetuksen, joka julisti yleisen uskonvapauden
hallituksen hyväksymäksi ja kansan noudatettavaksi perussäännöksi.
Sitte Kryysanteus nousi puhujalavalle ja, hänen puhuttuaan, useita
toisia filosofeja ja reetoreja, jotka innostuneina kuvailivat
sitä uutta ja onnellisempaa aikakautta, mitä Julianuksen
valtaistuimelle-noususta saattoi odottaa, sekä kehottivat kansaa
ansaitsemaan onneansa ja tekemään sitä pysyväiseksi samojen hyveiden
kautta, jotka kaunistivat heidän isiään.

Kun sitte oli sovittu niistä juhlallisuuksista, joilla
hallitsijavaihdosta piti vietettämän, hajoitettiin kansankokous. Riemu
ja ihastus levisi kaupungin läpi juhlapukuisten joukkojen keralla,
jotka astelivat alas Pnyksiltä.

Julistus uskonvapaudesta sisälsi kuitenkin kohdan, joka tuntui
ainakin kiihkoisemmista kristityistä sietämättömältä. Julistus kielsi
käyttämästä sanoja vääräuskolainen ja epäjumalien palvelija ja sääsi
samalla, että ne, jotka menettelivät väkivaltaisesti toisin ajattelevia
kohtaan, olivat rangaistavat tavallisina rikollisina. Vanhan opin
tunnustajat saivat luvan tai oikeammin käskyn avata temppelinsä; ne
rasittavat verot ja pakkolait, jotka Constantiuksen itsevaltainen into
ja hänen suosikkiensa ahneus oli heille säätänyt, poistettiin. Kaikki
piispat ja papit, jotka Constantius oli ajanut maanpakoon tai pannut
viralta pois, saivat seurakuntiensa suostumuksella ryhtyä jälleen
virkoihinsa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen Kryysanteus matkusti Julianuksen
kutsumuksesta tyttärineen Konstantinopoliin. Akaian prokonsuli
seurasi heitä. Samana päivänä, jona he saapuivat uuteen Roomaan,
keisari tarkasti ne itämaiset legionat, jotka olivat siellä koossa.
Nämä sotilaat olivat suurimmaksi osaksi kristityitä. Juuri heidän
aseillaan Constantius oli aikonut tuhota vanhan opin viimeisen
pelastusyrityksen. Nyt Julianuksen ateenalaiset vieraat saivat katsella
omituista näytelmää. Julianus oli noussut komealle valtaistuimelle,
jonka ympärillä olivat Rooman ja tasavallan ikivanhat tunnusmerkit.
Sen läheisyydessä oli kaksi jumalille pyhitettyä alttaria, joilla
sotilaiden, jos heidän vakaumuksensa salli, tuli rivittäin
ohimarssiessaan uhrata muutama suitsutusjyvä. Useimmat sen tekivät;
ainoastaan harvat jättivät sen tekemättä, vaikka tämä uhri oli samaa
kuin julkinen kääntyminen vanhaan oppiin. Gallian legionat olivat jo
ennen luopuneet ristin lipusta ja nostaneet vanhat sotaliput, joissa
oli sanat _Rooman Senaatti ja Kansa_. Keisarilliset virkamiehet
seurasivat joukottain legionain esimerkkiä. Tämmöinen näytelmä saattoi
toiselta puolen ilahuttaa vanhan opin ystäviä, vaan toiselta puolen
se oli omiaan saattamaan heidät epäilemään ihmisluontoa ja inhoamaan
ajan kurjuutta. Kristinusko näytti aikovan väistyä ilman väkivaltaa.
Oli ikäänkuin ihmiskunta olisi heittänyt pois naamarin. Uskossa vahvat
vetäytyivät yksinäisyyteen, ja aurinko paistoi ihmislaumoille, joissa
ne, jotka hurskaasta vakaumuksesta tai tasavaltaisen vapauden varjon
rakkaudesta pysyivät esi-isiensä uskossa, katosivat onnenonkijoiden
joukkoon, jotka olivat yhtyneet samaan oppiin saavuttaakseen keisarin
suosion ja yksityisiä etuja.

Legionain luopuminen ei ollut ainoa kristillistä kirkkoa alentava
näytelmä, jonka Kryysanteus ja hänen tyttärensä saivat nähdä
Konstantinopolissa. Julianus oli kutsunut palatsiinsa niiden
erilaisten kristillisten puolueiden johtomiehet, jotka olivat
olemassa pääkaupungissa tai sen ympäristössä, kehottaakseen heitä
elämään rauhassa ja sovussa keskenään. Kokouksessa oli paljo väkeä:
siinä näkyi äsken vallinneen homoiuusialaisen puolueen pappeja ja
äsken tulella ja miekalla vainottujen, keskenänsä yhtä vihamielisten
tunnustusten, homouusialaisten, novatianolaisten ja muiden pappeja.
Jos Julianuksen aikomus oli huvitella itseään ja vieraitaan näkemällä
kristittyjen pappien turmelusta ja pahaa sisua, niin hän kyllä saavutti
tarkoituksensa. Itse keisarillinen majesteetti ei voinut järjestystä
ylläpitää, yhtä vähän kuin häpeä siitä, että pakanallisten filosofien
silmien edessä käyttäydyttiin halpamaisesti. Kokouksen jäsenet
kirkuivat toinen toistaan kovemmin, haukkuivat toisiaan tärkeimmillä
herjaussanoilla, syyttivät toisiaan mitä hirveimmistä rikoksista.
Julianus huusi toistamiseen turhaan:

-- Mutta kuulkaa toki minua, te kristityt papit! Ovathan meidän
vihollisemmekin, Germanian barbarit, Frankit ja Allemannit minua
kuulleet!

Julianuksella ja Kryysanteuksella oli joka päivä tuttavallisia
keskusteluja, joissa he neuvottelivat siitä, miten vanha oppi parhaiten
voitaisiin puhdistaa, saattaa sopusointuun ajan vaatimusten kanssa,
ja mitenkä siinä kehitettäisiin selviksi ne periaatteet, joista he
toivoivat ihmissuvun parannusta. Molemmilla oli se vakaumus, että
nämä periaatteet jo olivat vanhassa opissa olemassa ja että ne olivat
riittäviä ihmisen onnen aikaansaamiseen. Julianus, joka valtaistuimelle
noustessaan oli kieltäytynyt ottamasta arvonimeä _dominus_ eli
itsevaltias, ja alkanut jo ympäröidä valtaansa kaikilla muinaisen
vapauden tunnusmerkeillä, uneksi Rooman tasavallan palauttamista ja
toivoi kasvavan suvun tarkoituksenmukaisen kasvatuksen kautta saavansa
aikaan roomalaisessa maailmassa, mitä Mooses neljäkymmenvuotisen
vaelluksen kautta erämaassa tahtoi saada aikaan Israelissa: vapaan,
raittiin ja jalon kansantietoisuuden, jonka tieltä orjuuden henki
poistuisi. Kryysanteuksessa paloi sama innostus. Tarkoituksensa
saavuttamiseksi he tekivät suunnitelmia, joiden rohkeus ja syvälle
menevä tarkoitus olisi kai heiltä riistänyt jokaisen toiveen niiden
toteutumisesta, elleivät olisi luottaneet taivaan apuun, aikeittensa
puhtauteen ja siihen suunnattomaan valtaan, joka oli Rooman imperatorin
käsissä. Julianus oli ainoastaan kolmikymmenvuotias, täynnä voimaa ja
viisautta, neroa ja innostusta. Mitä Kryysanteus ei voinut häneltä
odottaa?

Väkivaltaisiin keinoihin eivät aikoneet turvautua, niitä käyttämästä
kielsi sekä periaate että varovaisuus. Ne tapaukset, joiden keskellä
he elivät, olivat opettaneet Julianukselle, että maallinen miekka voi
yhtä vähän juurittaa pois erehdystä kuin totuutta. Hän tahtoi kenties
myös maailmalle esikuvaksi osoittaa mitenkä vanhan opin tunnustajat
harjoittivat lempeyttä, niiden kauhistavien julmuuksien rinnalla,
joihin kristityt valtansa päivinä olivat tehneet itsensä syyllisiksi.

Julianus oli päättänyt määrätä kaikkiin Rooman valtakunnan maakuntiin
miehiä, joiden piti nuorisoa kasvattamalla auttaa häntä suuren
päämäärän toteuttamisessa. Kryysanteuksen kanssa neuvoteltuaan hän
valitsi ne papit ja filosofit, jotka näyttivät sopivimmilta näihin
virkoihin. Kryysanteus itse sai käskyn vaikuttaa Akaiassa, ja hän otti
ilolla vastaan tämän luottamustoimen. Ateenaan palatessaan hän toi sen
virastoille keisarillisen käskykirjeen, joka samaan aikaan levitettiin
valtakunnan muihinkin maakuntiin. Tässä käskykirjeessä Julianus
ensiksikin ilmoitti mitä hänellä oli mielessä vanhan opin papistoon
nähden. Hän määräsi, että papit joka kaupungissa olivat valittavat
säätyyn tai varallisuuteen katsomatta sellaisten kansalaisten
joukosta, jotka ennen muita olivat hyvässä maineessa viisautensa
ja ihmisrakkautensa vuoksi. Heidän pyhät toimensa vaativat sekä
ruumiillista että henkistä puhtautta, ja kun he lähtevät temppelistä
ryhtyäkseen tavallisen elämän puuhiin, pitää heidän ahkeroida, että
kansalaishyveissäkin ovat kansalaistensa esikuvia. Papin opintojen
tulee olla sopusoinnussa hänen kutsumuksensa kanssa. Jos hän tuntee
taipuvansa epikuurolaisten tai epäilijöiden mielipiteisiin, niin hänen
tulee luopua virastansa; muussa tapauksessa hänen tulee sitä ahkerammin
tutkia Pyytagoraan, Platoonin ja stoalaisten filosofiaa, koska nämä
opettavat, että maailmaa johtaa taivaallinen kaitselmus, joka on kaiken
ajallisen siunauksen lähde ja valmistaa ihmissielulle tulevaisen
rangaistuksen ja palkinnon tilan. Käskykirje sääsi, että kutsumukseensa
kelpaamattomat papit piti erotettaman.

Samassa julistuksessa Julianus ilmoitti, että hän tahtoi olla
osallisena siitä kunniasta, jonka kristityt olivat saavuttaneet
järjestämällä armeliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä suurenlaisen
mittakaavan mukaan. Erittäin hän muistutti Ateenalaisille, että
heidän isänsä olivat ensimäiset, jotka laittoivat yleisiä sairas- ja
elätystaloja köyhille, ja hän kehotti heitä ottamaan uudestaan
käytäntöön tätä heidän isiensä tapaa, ajan vaatimusten mukaisesti.

Lopuksi hän sääsi, että ne allegoriset selitykset, joita filosofit
olivat laatineet vanhoista jumaluustaruista, olivat koottavat ja
käytettävät yleisenä koulukirjana nuorison opetuksessa, ja että
vihkiminen Eleusiin salamenoihin oli oleva köyhille kansalaisille ja
orjille maksuton.

Rappeutuneiden temppelien korjaamiseen ja uusien rakentamiseen
Julianus määräsi suuria rahasummia. Hän käski samalla kristittyjen
omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan tai korjata sellaiset
temppelit, jotka he olivat hävittäneet tai vahingoittaneet vanhan opin
harrastajilta.

Juutalaiset, joita edellisen hallituksen aikana oli monella tavalla
vainottu, otettiin erityisesti keisarin turviin. Hän salli heidän
palata Jerusalemiin ja päätti Rooman valtiorahaston varoilla
rakennuttaa uudestaan Jerusalemin temppelin sen entiseen loistoon.

Järjestettyään valtakunnan hoidon ja turvattuaan sen
rauhan uskonlahkolaisten keskinäistä vihaa vastaan, hän lähti
Konstantinopolista sotaretkelle, ahdistamaan Rooman valtakunnan vanhaa
vihollista Persiaa, joka hänen edeltäjänsä aikana oli hävittänyt ja
valloittanut Rooman rajamaita.

       *       *       *       *       *

Konstantinopolista palatessaan Kryysanteus kävi tyttärineen Delfoin
vanhassa oraakelitemppelissä. Julianuksen tarkoitus oli, että sen piti
saada takaisin entinen komeutensa ja että pyytolainen oraakelipalvelus
oli asetettava entiselleen; hän oli uskonut tämän tuuman
Kryysanteukselle toteutettavaksi. Talvi oli varistanut lehdet vanhasta
Apolloonille pyhitetystä lehdosta ja heittänyt lumivaipan laaksoon.
Kryysanteus ja Hermione tulivat autioon temppeliin. Sen viimeinen
pappi, vanha Heerakleoon, jonka majassa Kryysanteus tyttärineen
kerran oli ollut vieraana, oli kuollut; hänen palvelijattarensa oli
muuttanut läheiseen kaupunkiin. Kun Kryysanteus ja Hermione jättivät
temppelin -- viimeksi mainittu vajonneena temppelissä viettämänsä yön
muistoihin -- he huomasivat miehen, joka hiljakseen nousi laakson
toista jyrkännettä ylös ja katosi kallion taakse. Hänellä oli kypärä
päässä, miekka sivulla, vaan vaatteina oli hänellä ankarasta pakkasesta
huolimatta ainoastaan eläimen talja vyötäisillä. Kaupunkiin saavuttuaan
Kryysanteus kuuli, että Parnassoksen rotkoihin pesiytynyt rosvojoukko
vielä jatkoi ympäristössä tuhotöitään.

Kaupunkilaiset luulivat tietävänsä, että rauhanhäiritsijät olivat sitä
kristittyjen lahkoa, jota nimitettiin donatolaisiksi. Heitä vastaan
oli Constantius julistanut hävityssodan, ja monivuotisten vainojen
kestäessä he olivat vaipuneet äärimäiseen villiyteen. Paettuaan
poltetuista kylistään erämaihin tai luopääsemättömiin vuoriseutuihin,
he olivat järjestyneet rosvojoukoiksi, jotka häiritsivät Afrikan
maakuntia ja muitakin seutuja Välimeren toisellakin puolen, mihin
heidän hajanaisia parviaan oli päässyt pakoon.

Mitä niihin donatolaisiin tuli jotka häiritsivät Delfoin seutuja, niin
niitä oli alussa ollut ainoastaan vähäinen joukko, vaan vähitellen
oli heihin liittynyt karanneita orjia ja sotamiehiä sekä kaikenlaisia
pahantekijöitä. Eikä siinä kylläksi. Parnassoksen rotkojen yksinäisesti
asuvien paimenten ja maanviljelijäin joukosta he olivat saaneet monta
uskonsa harrastajaa, ja nämät eivät olleet epäilleet jättää perheineen
mökkiensä rauhaa ja köyhyyttä, ottaakseen osaa uskonveljiensä
metsäläiselämään.

Kryysanteus päätti käydä näiden donatolaisten luona. Kaupunkilaiset
neuvoivat häntä luopumaan vaarallisesta tuumasta, vaan hän piti päänsä.
Hermione tahtoi seurata häntä; hän sai luvan. Saatuaan oppaan, joka
tunsi vuoriseudun, he lähtivät sinne. Kauan ei viipynyt, ennenkuin
heitä vastaan tuli muutamia ryysyihin puettuja, vaan hyvin aseilla
varustettuja miehiä, jotka heitä pidättivät. Ihmetellen heidän
rohkeuttaan miehet olivat lähestyneet heitä, eivät ryöstääkseen, vaan
kysyäkseen heidän asiaansa ja heidän matkansa tarkoitusta.

Kryysanteus ilmoitti heille, mitä he eivät siihen asti olleet
tietäneet, että keisari Constantius oli kuollut ja valta siirtynyt
Julianuksen käsiin, joka ei harrastanut mitään kristillistä tunnustusta
vaan tunnusti vanhaa oppia, sekä että hän, Kryysanteus, tuli heidän
luokseen keisarin nimessä ilmoittamaan, että yleinen uskonvapaus
ja esteetön uskonnon harjoitus oli säädetty Rooman valtakunnassa.
Aseelliset miehet kuuntelivat epäluuloisina Kryysanteuksen sanoja, vaan
hänen toivomustansa noudattaen opastivat hänet joukon pääpaikkaan,
jossa hän voi puhua sen kokoontuneille jäsenille.

Donatolaiset olivat valinneet olopaikakseen vaikeakulkuisen,
myrskyiltä suojassa olevan rotkon, jonka lohkeilleet seinät tarjosivat
heille luonnolliset asunnot. Niitä he olivat mahdollisuuden mukaan
parannelleet yhteensovitetuilla puunrungoilla. Tällaisissa asunnoissa,
joista ei ollut riittävää suojaa talvipakkasta eikä lumipyryä vastaan,
oleskeli enemmän kuin neljäsataa miestä, ja myös monta naista ja lasta.
Pienen matkueen tulo herätti suurta kummastusta. Kansa keräytyi sen
ympärille. Puoleksi alastomissa miehissä, ryysyihin kääriytyneissä
vaimoissa ja lapsissa näkyi kaikissa villeyden ja julmien
kieltäymyksien jälkiä. Ainoastaan aseita oli heillä yllin kyllin ja
monta laatua, nauloitetusta nuijasta -- donatolaisten lempiaseesta,
jolle he olivat antaneet nimen _Gideon_ tai _Israelilainen_ --
kypäreihin, keihäisiin, miekkoihin ja kilpiin asti, jotka he olivat
sotasaaliina tuoneet kotiin voitettuaan legionalaisia.

Kryysanteus ilmoitti uudestaan tullensa keisarin nimessä ilmoittamaan
heille, että saivat anteeksi, mitä olivat rikkoneet laillista
järjestystä vastaan, ja että heidän persoonansa ja uskonnollinen
vakaumuksensa oli turvassa, jos tahtoivat palata yhteiskunnan helmaan.
Helpottaakseen tätä palaamista hän lupasi heille riittävän alueen
Attikan eteläisimmästä osasta, josta oli asuinpaikkoja annettu myös
heidän rauhallisemmille uskonveljilleen novatianolaisille.

Siksi kunnes valmistavat toimet tämän asutuksen aikaansaamiseksi
olivat suoritetut, Kryysanteus lupasi pitää huolta siitä, että heidän
seurakuntansa saisi kaikki, mitä tarvittiin elämän ylläpitämiseksi,
jos he puolestaan juhlallisesti lupasivat olla häiritsemättä seutua
partioretkillään.

Kun donatolaisten papit ja vanhimmat olivat hyvän aikaa neuvotelleet,
he ilmoittivat suostuvansa keisarin tarjoumukseen ja ottavansa sen
kiitollisuudella vastaan. Kuitenkaan eivät vielä tahtoneet antaa
sitovaa lupausta, ennenkuin olivat ottaneet selkoa, miten maailma
itse asiassa oli muodostunut heidän vuoristonsa ulkopuolella. Tässä
tarkoituksessa eräs heidän vanhimpansa oli tarjoutunut seuraamaan
Kryysanteusta, jotta sitte voisi palatessaan ilmoittaa omaisilleen,
mitä oli nähnyt. Kryysanteus suostui ehdotukseen ja palasi Delfoihin
donatolaisten lähettilään, ryysyisen, pitkäpartaisen, villisilmäisen
ukon seurassa.

Sovintopuuhan onnistuminen ilahutti suuresti Delfoin asukkaita, sillä
donatolaiset olivat olleet heidän vaikeana vitsauksenaan. Näiden
lähettiläs palasi pian takaisin vuorilleen ja vahvisti Kryysanteuksen
ilmoituksen totuuden. Kryysanteus sopi Delfoin virastojen kanssa,
että elintarpeita toimitettaisiin donatolaisille, ja kolme heidän
vanhimpaansa seurasi häntä matkalla Ateenaan ryhtyäkseen itse
valmistaviin toimiin uutta asumusta varten.

Ateenassa Kryysanteus ja hänen tyttärensä otettiin vastaan riemulla
ja juhlilla. Annæus Domitius, joka keisarilta oli saanut monta
suosionosoitusta (vaikka konsulinvirkaa ei sentään kuulunut), oli
kiiruhtanut Ateenaan takaisin ja yleisessä kansankokouksessa ehdottanut
ja vastustuksetta saanut päätetyksi, että oli pystytettävä kuvapatsas
keisarin ystävälle ja opettajalle, Ateenan ensimäiselle kansalaiselle.

Kryysanteus kutsui kansankokouksen kokoon ja ilmoitti sille keisarin
uudistustuumat. Ihastuneet kansalaiset lupasivat puolestaan kaikin
voimin edistää suuren yhteisen tarkoitusperän saavuttamista.
Vanhan opin papistoa puhdistettiin, ja etevimmät kansalaiset
kilpailivat saadakseen itselleen täten avonaisiksi tulleita virkoja;
uhripalvelukset laitettiin kuntoon uudistetulla komeudella, kouluja
rakennettiin kaikkien kansanluokkien lapsille, armeliaisuuslaitoksia
perustettiin, suuri enemmistö koki palata yksinkertaisempaan ja
ankarampaan elämänjärjestykseen, yksin nuorisoakin näytti elähyttävän
siveellisempi henki; muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta
se luopui ylellisistä ja meluavista huvituksistaan ja kiirehti
gymnasioiden karkaiseviin leikkeihin ja filosofien oppisaleihin. Kaikki
näytti osoittavan, että uusi, parempi aika oli tullut.



TOINEN KIRJA



ENSIMÄINEN LUKU.

Vuoden kuluttua.


-- Aleksandros, sanoi Karmides nuorelle kamariorjalleen, -- minä
matkustan pois enkä taida niinkään pian palata. Milloin, sitä en tiedä
itsekään. Jos siis Baruk juutalainen tulee huomenna viemään sinut pois,
niin avaa tämä kirje ja näytä se hänelle.

Aleksandros oli kummastuneen näköinen, sillä hänen herransa ei
päivän kuluessa ollut puhunut sanaakaan mistään matkasta, eikä
valmistuksiinkaan sitä varten oltu ryhdytty. Mutta vielä enemmän
häntä pelotti se odottamaton tieto, että Baruk aikoi tulla häntä
pois viemään. Mitä tämä merkitsi? Oliko hänen herransa, joka siihen
asti oli ollut niin hyvä Aleksandrosta kohtaan ja tyytyväinen hänen
palvelukseensa, nyt äkkiä suuttunut häneen ja myynyt hänet Barukille,
rikkaalle kauppiaalle, joka aluksillaan kuljetteli orjia kaikkiin
maanosiin, vieläpä barbareillekin, joiden luona, kuten luultiin, orjat
teurastettiin verenjanoisten jumalien alttareilla?

-- Sinä näytät murheelliselta, poikani. Älä ollenkaan pelkää! Anna
minulle pikari viiniä ja mene sitte maata!

-- Herra, kysyi Aleksandros alakuloisella äänellä, -- oletko myynyt
minut Barukille?

-- Kuinka sellaista voi mieleesi juolahtaa? Noh, rauhoittuaksesi saat
tietää, että kirje, jonka sinulle annoin, on vapautuskirjasi. Sinä olet
vapaa, poikani, vapaa kuin taivaan lintu. Et ole enää orja. Ymmärrätkö
minua?

Aleksandroksen kasvot kirkastuivat.

-- Vapaa? Oi, mitä sanotkaan? Olisiko tämä vapautuskirjani? huudahti
hän käännellen ja katsellen kirjettä. -- Onko se mahdollista?

-- Se on varmaa.

Aleksandros tarttui Karmideen käteen ja suuteli sitä.

-- Hyvä on, sanoi Karmides vetäen kätensä takaisin. -- Vaan sinä
unohdat pikarin. Riennä!

-- Vapaa! toisti orjapoika ihastuksissaan. -- Vaan millä olen ansainnut
tämän hyvyyden? Oi, herra, kuinka sinua palkitsen...

-- Pikari! Joudu! huusi Karmides. Aleksandroksen oli vaikea pitää
aisoissa kiitollisuudentunnettaan. Mutta Karmideen uudestaan viitattua
hän riensi ulos ja palasi heti, täysi pikari kädessä.

Karmides tyhjensi sen.

Aleksandros kysyi epäillen:

-- Enkö saa seurata sinua matkallesi?

-- Se on tarpeetonta. En tarvitse sinua.

-- Minne aiot matkustaa?

-- Ei mitään utelemista! Mene matkaasi!

-- Vaan, vaikka olen vapaa, sallit kai minun jäädä taloosi ja olla
lähelläsi? uskalsi Aleksandros lisätä. Hänen kasvoillaan loisti
vilpitön uskollisuus.

-- Jätä minut rauhaan kysymyksinesi!... Kuitenkin, jatkoi Karmides
nähtyään surua Aleksandroksen kasvoilla, -- pysähdy, tahdon sanoa
sinulle jotain. Olot määräävät meidät eroamaan, ystäväni. Huomenna
Baruk on tämän maatalon omistaja. Ensi yönä matkustan Ateenasta,
ja voipi käydä niin, ettet enää näe entistä herraasi. Sen tähden
annoin sinulle vapautesi. Sinun asiasi on nyt katsoa, kuinka käytät
vapauttasi päästäksesi maailman läpi. Seuraa luontoasi ja tartu
onnea, kun voit, kutreista kiinni! Kas siinä neuvoni, helppo antaa,
vaikeahko loppuosassaan seurata. Mutta siinäpä juuri elämisen taito
onkin, Aleksandros. Olen huomannut, että olet tiedonhaluinen, että
silmäilet kirjojani, että sinussa on ainakin grammatikusta, jollei
juuri filosofia. Mene huomenna Kryysanteuksen taloon. Pyydä päästä
hänen tyttärensä Hermionen puheille. Sano hänelle olleesi Karmideen
kamariorja, sano hänelle, että Karmides sinuun kiinnitti hieman
sydäntänsä, vaan että sinulta nyt puuttuu sekä ruoka että ruoska. Sinä
osaat kirjoittaa. Pyydä Hermionea hankkimaan sinulle paikka isänsä
kirjainkopioitsijain joukossa. Sinun kasvosi ovat Kryysanteuksen ja
Hermionen kaltaisten ihmisten luona hyvä suosituskirje; he ilomielin
täyttävät toivosi. Kryysanteus panee eteesi kirjan, jota kopioidessasi
voit perehtyä hänen tieteeseensä, jos kirjoittaessasi ajattelet.
Hän on järjestävä asiat niin, että voit kehittää sieluasi samalla
työllä, jolla ansaitset leipäsi. Ja jos hän huomaa sinun käyttäneesi
tilaisuutta hyvin, niin hän tekee sinut kopioitsijasta oppilaakseen,
vie sinut ulos Akadeemiaan ja antaa sinulle paikan ylimysten ja
roomalaisten senaattorien poikien joukossa. Silloinhan on onnesi
taattu, Aleksandros. Sinusta tulee samaa, mitä keisari Julianus on,
Kryysanteuksen oppilas. Sinusta tulee keisarin koulutoveri, poikani,
ja sinusta tulee filosofi, joka on täynnä pilviä ja aatteita, sumuja
ja käsitteitä. Nyt ei minulla ole enää muuta sanottavaa, kuin että
tuot manttelini ja sytytät lampun kirjastoon. Hyi, kyyneleet pois,
Aleksandros! Sinä olet ruma kun itket. Mene matkaasi!

Hetken perästä Aleksandroksen poistuttua Karmides meni makuukamarinsa
vieressä olevaan pieneen kirjastoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
niissä näkyi synkkä päättäväisyys. Löydettyään kääryn, jota etsi, hän
pani lampun sohvan viereen, laskeutui pitkälleen, avasi kirjan, mutta
unohti lukemisen ja vajosi omiin ajatuksiinsa.

-- Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tytölle ... vain muutama rivi ...
puhdistaakseni itseni ... päästäkseni häntä enää ajattelemasta.

Hän nousi, jätti kirjan ja istahti kirjoittamaan: "Karmides tervehtii
Rahelia viimeisen kerran. Tein sen, johon velvollisuuteni minua
kehotti ja jonka kautta me molemmat toivoimme niiden siteiden, jotka
meidät ovat yhdistäneet, tulevan vahvistetuiksi. Epäilemättä tiedät
jo, että tein sen turhaan. Kun tänään pyysin isältäsi kättäsi, niin
lian kävi harmista ja kummastuksesta sanattomaksi. Sinäkö, pakana,
sinä, kevytmielinen, irstas, lopen köyhtynyt Karmides! Siinä oli hänen
vastauksensa. En tarvinnut siihen mitään selitystä; oli riittävää
nähdä se katse joka sanoja seurasi. Valitettavasti, Rahelini, isäsi on
oikeassa. Meidän välillämme on juopa, jonka yli ei voi astua. Olkoon
kohtalo aina sinulle lempeä! Mitä minuun tulee, niin olen viisaasti
kyllä laittanut itseni kyllästyneeksi samalla aikaa kuin köyhtyneeksi.
Mitä se minua surettaa, ettei minulla ole kultakolikkoa huvin hinnaksi,
kun en edes tahdo koko maailman huvituksia lahjaksikaan? Elämä on
minusta kuin puserrettu appelsiini, jonka kuoren viskaan luotani. Minä
lähden maahan, jossa yhtä vähän vaivaa ilo kuin tuska, yhtä vähän pelko
kuin toiveet, luultavasti eivät myöskään ajatukset. Vaan jos siellä voi
ajatella ja muistaa mennyttä, niin saattaa tapahtua, että jonkun kerran
tahdon siihen jumalalliseen rauhaan, jota siellä nautitaan, yhdistää
ajatuksen sinusta."

-- Hyvä, ajatteli Karmides, nyt on siitä päästy. -- Mitä muuta
olen voinut tehdä tyttö raukalle, kuin mitä olen tehnyt? Olenhan
minä, antaakseni hänelle onnen suloisen harhaluulon, teeskennellyt
intohimoa, joka jo kauan sitten on sammunut. Onneton se hetki oli,
jolloin hänen tummat silmänsä saattoivat minut suunniltani. Hänestä
on minulla ollut enemmän päänvaivaa, kuin kaikista muista naisista
yhteensä. Hänen hellyyttään, hänen mustasukkaisuuttansa, hänen
tulevaisuudenpelkoaan, hänen onnetonta herkkätunteisuuttansa, joka
ilmestyi tuhansissa muodoissa minun vaivakseni, tätä kaikkea olen
kestänyt kärsivällisyydellä, jolla ei ole vertaa.

Hän rakastaa minua! Tällä hetkellä on suloista sitä ajatella.
Aleksandroksenkin kyyneleet miellyttivät minua. Minua rakastaa siis
todellakin kaksi ihmistä! Poislähtöni tuottaa siis tuskaa kahdelle
olennolle! Onhan siinä lohdutusta ihmisluonnolle!

Kadota maailmasta ja jättää jälkeensä tyhjyys, jossa ei ole mitään
tunteita, se on inhottava ajatus. Tyhjyys edessäni ja takanani, ja
näiden ammottavien kitojen välillä kamala kuolonvävähdys! Ei, ei;
ainakin takanani jotakin!

Toivoin jonkun aikaa Rahelin kanssa voittavani omakseni hyvän osan
hänen isänsä rikkauksista. Mitä olisi silloin tapahtunut? Olisin
matkustanut Bajæseen parantamaan merivedessä elinvoimiani. Olisin
taas alkanut nauttia -- joksikin ajaksi ja pikemmin tavasta kuin
nuorekkaasta halusta -- olisin sen jälkeen joutunut lääkärin huostaan
ja hartaasti pyytänyt häntä tekemään kuolemattomaksi kurjaa olemista.

Epikuuroksen oppi on kurjin, minkä ihmisen aivot ovat keksineet. Minä
inhoan pelkurimaista oppia, joka käskee nauttimaan kohtuullisesti,
että saisi nauttia kauemmin. He pyytävät nautintoa, vaan sekoittavat
siihen kuitenkin liiallisuuden seurausten pelon -- ja sentähden he
eivät löydä, mitä etsivät. He sekoittavat jumalien viiniin ihmisluonnon
kurjimman sakan, joka on pelko. Sellainen sekoitus minua ällötti. Minä
hain sekoittamatonta nautintoa ja kuljin tietäni, katsomatta oikealle
tai vasemmalle.

Elämän toinen näytös on ihana. Ensimäinen on mitätön, kolmas
ikävä, neljäs kurja. Minä olen aina kammonnut vanhuutta. Tekijän
hyväntahtoisuus ilmaantuu, hänen neronsa kustannuksella, siinä että
viides ja viimeinen näytös voidaan sovittaa kappaleeseen mihin kohtaan
vain tahtoo. --

Nämä mietteet veivät Karmideen ajatukset jälleen kirjaan, jonka
oli avannut. Se oli tutkistelu kuolemasta. Sellaisia teoksia oli
helleeniläisessä kirjallisuudessa monta. Eräiden oppisuuntien filosofit
pitivät lohdutuskeinoja kuolemaa vastaan tärkeinä siveysoppinsa osana.

Niinkuin matkalainen ainakin, Karmideskin tahtoi edeltäkäsin tietää
jotakin siitä maasta, jonne oli päättänyt lähteä.

Kirjoittaja esitti ensin kysymyksen, onko ihmisen onnelle parempi
karttaa huolellisesti jokaista ajatusta kuolemasta, vaiko aikoinaan
siihen tottua, ettei joutuisi kauhun valtaan ja kadottaisi
tasapainoaan, kun tuo välttämätön lähestyy. Hän mainitsi kuolemaa mitä
lempeimmillä hyväilynimillä -- se oli suloinen unelmaton uinahdus,
unen veli, Maa-emon syliin palaaminen, hyvän Luonnon itsensä määräämä
ruumiimme hajoaminen ja sen aineiden yhdistyminen ystävällisten
alkuainesten kanssa -- ja hän ihmetteli, että moni oli pitänyt
edellistä keinoa parempana kuin jälkimäistä. Onhan se rauha, jota
sen kautta luullaan saavutettavan, ilmeisessä vaarassa joka hetki,
sillä luonto avaa hautoja eteemme tuhansittain, eläviä ja tuntevia
olentoja hukkuu lukemattomia joka silmänräpäyksessä. Mikä hirmuinen
tuska mahtaa vallata sen, joka ei terveessä tilassaan, hermojen vielä
vahvoja ollessa, ole oppinut sietämään kuoleman ajatusta, kun vihdoin
tauti häneen tarttuu, kun se edistyy, kun lääkäri epäilee, kun lääkäri
hänet hylkää! Ainoastaan pelkurit ja ajattelemattomat ihmiset voivat
siis valita tämän epäluotettavan ja vaarallisen keinon rauhansa
säilyttämiseksi. Kuitenkin kirjoittaja myönsi että maan jaloimpienkin
ja urhoollisimpienkin kansojen, Helleenien ja Roomalaisten, mielestä
kuolema oli kauhun sana, jota laki kielsi mainitsemasta uhrijuhlissa ja
muissa juhlallisissa kokouksissa, ja säädyllisyys yksityisseuroissa.
Tästä näkyy, jatkoi kirjoittaja, kuinka syvälle ihmisluontoon
kuoleman kammo on juurtunut. Tämä kammo täytyy voittaa, jottei sielun
kirkkaus himmentyisi mitä jokapäiväisimmistä tapauksista. Sen tähden
kirjoittaja oli yhtä mieltä kaikkein helleeniläisten filosofien
kanssa siinä, että ihmisen, joka rakastaa sielunsa rauhaa, tulee niin
aikaisin kuin mahdollista tottua ajattelemaan kuolemaa ja tutkia mitä
kuolema oikeastaan on. Hän muistutti Epikuurosta, joka tuskallista
sairautta kituessaan ja lopun jo lähetessä kirjoitti ystävälleen, että
hänen sielunsa ilo voittaa ruumiin tuskat ja että hänen viimeinen
päivänsä on hänen onnellisimpansakin. Moni saa, ajatellessaan sielun
kuolemattomuutta ja tulevaisen elämän iloja, sellaisen rohkeuden, joka
ei ole kukistettavissa. Kirjoittaja ei kuitenkaan katsonut viisaan
arvolle sopivaksi hankkia voimaa mistään, joka mahdollisesti voi olla
erehdys. Voimaa täytyy jokaisen löytää itsestään. Hän kysyi, eikö siinä
ole kylläksi lohdutusta, että on elänyt ja elämässään toimittanut
jotakin hyödyllistä, kun tähän jälkikatsahdukseen saattaa liittää sen
onnekkaan ajatuksen että saapi yhdistyä maan kanssa, joka tuottaa ja
elättää kaiken hyvän ja kauniin, että ruumiin hajoamisen kautta vielä
kuolemankin jälkeen voi hyödyttää niitä vertaisiaan, joita elämässä on
rakastanut?

Kirjailija luetteli ja kuvaili monta seikkaa, jotka saattoivat tehdä
ihmisen, huolimatta hänen syvälle juurtuneesta kuolon kammostaan,
siitä välinpitämättömäksi, jopa oman elämänsä viholliseksikin. Niiden
joukosta hän ei unohtanut hekumoitsijoita, jotka olivat tyhjentäneet
riemujen maljan sakkaan asti. Moni niistä oli kuoleman pelosta
syöksynyt sen syliin ja pitänyt tyhjiinraukeamista parempana kuin siitä
ajattelemista.

Tämä kuvaus oli niin voimakas, että se saattoi nostaa hiukset pystyyn
lukijan päässä ja siirtää hänet kuvailtujen joukkoon.

Kirjoittaja puhui laveasti tyhjiinraukeamisesta. Hänen havaintonsa
pitivät yhtä Pluutarkoksen ajatuksien kanssa siinä, että kuolemanpelon
syy useimmissa ihmisissä ei varsinaisesti ole siinä, että ajatellaan
itse kuolemankamppauksen tuskia, eikä myöskään Tartaroksen eli helvetin
hirmukuvissa, vaan juuri siinä, että ajatellaan _tyhjiinraukeamista_.
"Halvaantukoon käteni ja jalkani, peittäkööt äkämät ruumiini, pankoot
tuskani hampaani kalisemaan ja kitisemään; kun vaan _elämän_ saan
pitää, olen tyytyväinen, vaikka riippuisin ristiin naulattuna", sanoo
Mæcenas. Ja moni ihminen ajattelee hänen tavallaan. Ihmishenki,
niinkuin koko luonto, kauhistuu tyhjyyttä. Se voi suostua, jopa
pyrkiäkin muuttumattomuuden tilaan, lakkaamattomaan lepoon, johon
ei suru eikä ilo, ei toivo eikä pelko ulotu, vaan sellainen tila ei
vielä ole tyhjiinraukeamista. Se pukeutuu suloisen, unelmattoman unen
haamuun, jonka syvyydessä piilee mahdollisuus herätä uudestaan ja joka
jähmettyneen pintansa alla kätkee miellyttävän levon tunteen. Vaan
missä kaikki muutoksen mahdollisuus on poissa yhdessä sen kanssa, joka
olisi muutoksen alainen, missä ei ole edes minkäänlaista _olemista_,
missä mielikuvitus sukeltaa äärettömään tyhjyyteen, hapuillen turhaan
ikuisesta pimeydestä joitakin atomeja, joista voisi muodostaa itselleen
tuon käsittämättömän kuvaa, siinä ammottelee tyhjiinraukeamus.

Karmides heitti kirjan luotaan ja nousi. Hänen sieluelämänsä oli viime
aikoina ollut kuin koneisto, jota joku ulkonainen paino piti käynnissä;
hän oli veltostunut, häviöön joutunut, toivoton, siinä kaikki mitä hän
tiesi itsestään, eikä hän tahtonut elää, koska se tulevaisuus, joka
häntä odotti, oli tyhjä kaikesta muusta, paitsi kieltäytymyksistä.
Vaipua yhteiskunnan lokaan, kun ennen oli loistanut ylellisissä
piireissä ja ollut tähtenä nautinnonhimoisen nuorison keskuudessa,
hiipiä ympäri ryysyinen mantteli yllä, niiden pilkan ja säälin
esineenä joihin oli tuhlannut rikkautensa, ylenkatsottuna vaeltaa
ennenaikaista ranseentumusta, häpeällistä vanhuutta kohden, tämä kaikki
oli kuvautunut kamalin värein hänen mielikuvituksessaan. Tämmöisen
kohtalon hän taisi välttää vapaaehtoisella kuolemalla. Sitä hän oli jo
kauan katsonut elämänsä lopuksi. Vapaaehtoinen kuolema sisältyi hänen
filosofiaansa, eikä hänestä ollut tuntunut vaikealta tyytyä siihen
ajatukseen. Päin vastoin oli itsemurha tuntunut hänestä sopivalta
loppukohtaukselta elämän huvinäytelmässä; se oli vain suurentava
kokonaisuuden vaikutusta. Sammua keskellä elämänsä loistetta, jättää
maailma, niin kauan kuin hän vielä häikäisi sen silmiä ja näytti sen
mielestä kadehdittavalta ja onnelliselta, nuoruutta uhkuvana, kauniina,
terveenä ja naisten hellyyden esineenä riistää itsensä irti huvitusten
helmasta ja rientää haudan syliin, siinähän oli ainoa kuolema, joka
saattoi sopia Karmideelle!

Sen enempää ei Karmides ollut ajatellut kuolemasta. Hän katsoi sitä
välttämättömäksi asiaksi ja tahtoi käyttää tätä välttämätöntäkin
tavalla, joka kutkutteli hänen ylpeyttään. Kuitenkin, kun hänen
ajallinen onnensa uhkasi kallistuvan rakennuksen tavoin kukistua hänen
päällensä, hän oli lykännyt päivästä päivään päätöksensä toteuttamisen.
Nyt oli sentään viimeinen päivä tullut. Jos hän tämän yli eli, niin hän
oli elänyt liiaksi, ja muutamia tunteja viivytettynä kuolema tulisi
yhtä häpeälliseksi, kuin jos se häntä odottaisi pitkän ylenkatseessa ja
kurjuudessa vietetyn elämän loppuna.

Hän oli siitä syystä kylmästi ja tyynesti päättänyt, että tämä yö oli
oleva viimeinen.

Vaan tällä hetkellä, kun hän viskasi kirjan luotaan, hän tunsi, mitä ei
ennen ollut tuntenut -- epäröimistä. Se kauhu, jonka tyhjiinraukeaminen
herättää ihmisluonnossa ja jonka tuo tuntematon kirjailija oli niin
voimakkaasti ja sielutieteellisesti tarkkaan kuvaillut, oli häneenkin
tarttunut.

Hän asteli muutaman kerran lattian poikki koettaen turhaan poistaa
väristystä, joka kulki hänen jäsenissään. Sitte hän lähti huoneesta,
heitti manttelin olkapäilleen ja kiirehti ulos.

Mustina ja sekaisina ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän ei
kyennyt niitä hallitsemaan eikä järjestämään miettiäksensä tyynesti
asemaansa ja taistellaksensa järjen perusteilla sen vietin ponnistuksia
vastaan, joka käskee kunkin olijan ylläpitää olemuksensa.

Tässä tilassa ollen hän vaelsi eteenpäin, katsomatta minne meni. Vasta
kaupungin läheisyydessä ympäristö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän
näki Kaksoisportin ja kuuli hälinän Kerameikos-kadulta, jolla lukuisat
jaloittelijat ihailivat vilvakkaan tähtiyön kirkkautta.

Hän seisahtui, sillä tämmöisessä mielentilassa hän ei tahtonut
näyttäytyä kellekään eikä nähdä ketään. Hänen takanaan oli hautausmaa.
Hän kääntyi ja meni sinne.

Portilla seisautti hänet kaksi vastaan tulevaa miestä. Hänen,
ohimennessään toinen heistä pani kätensä hänen olkapäälleen ja lausui
hänen nimensä.

Vastenmielisesti hämmästyen Karmides pysähtyi, katsahti mieheen ja
tunsi hänet Petrokseksi, homoiuusialaisten piispaksi.

-- Clemens, sanoi tämä seurassaan olevalle nuorukaiselle, -- mene
edelläni kaupunkiin. Olen heti jälessäsi kotona.

Piispa ja esilukija tulivat pylväskedolta, vietyänsä Simoon
pyhimykselle illallista. Simoon oli kuolleista herätyksensä jälkeen
uudestaan noussut pylväälle ja eli tavallista elämäänsä. Jos
mahdollista, katseltiin ja ihmeteltiin häntä vielä enemmän kuin ennen.

-- Mitä sinulla voi olla minulle sanottavaa? kysyi Karmides.

-- Paljo, vastasi Petros, -- jos sinulla on aikaa kuulla minua.

-- Sitäpä ei minulla ole...

-- Muutamassa minuutissa voi sanoa paljon. Minne aiot? Saatan tehdä
seuraa ja tiellä sanoa sanottavani.

-- Etkö tahdo lykätä keskustelua toiseen kertaan?

-- Silloin voisi olla myöhäistä...

-- Olet oikeassa. No, minusta on samantekevää, minne menemme.

-- Valitkaamme siis ensimäinen paikka, jossa voimme rauhassa
keskustella. Tässä lähellä on sellainen paikka.

He istahtivat eräälle penkille kypressien alle.

-- Mitä sinulla on sanottavaa? kysyi Karmides.

-- Jotakin, joka tuntunee sinusta kummalliselta ja rohkealta, vastasi
Petros. -- Me tunnemme toisiamme niin vähän, ja kuitenkin saat kuulla,
että tahdon sekaantua asioihin, jotka minua eivät ollenkaan koske ja
sinua aivan läheisesti...

-- Hyvä on. Anna vaan kuulua, mikä sinulla on sanottavana.

-- Hyvä ystäväni, olen monena yönä nähnyt unta sinusta, viimeksi viime
yönä, ja silloin niin elävästi, että tänään tunsin vastustamattoman
halun puhua kanssasi. Olisin tullut luoksesi, ellen olisi kohdannut
sinua täällä. Mitä sinä yleensä ajattelet unista?

-- Petros, tänä iltana ei minulla ole halua filosofeerata. Lyhykäisesti
sanoen: minä uskon sellaisten ilmestysten tulevan vatsasta, sinä
luultavasti taivaasta. Mitä unta näit?

-- Olen kolmena yönä nähnyt sinun seisovan kuilun partaalla, ja
pelastin sinut putoamasta siihen.

-- Ja tätäkö tahdoit minulle kertoa?

-- En, tahdon myös sanoa sinulle, että uskon eräänlaisia unia todeksi.
On unia, jotka itse vastustamattomasti todistavat totuutensa. Minulla
on tällä hetkellä se vakaumus, että Kaitselmus on määrännyt minut
sinulle pelastuskeinoksi perikadosta.

Karmides tuli tarkkaavaiseksi. Petros jatkoi:

-- Olen kysynyt itseltäni: mikä on se onnettomuus, joka uhkaa
Karmidesta? Ja kuinka voin häntä auttaa? Onhan paljo, mikä erottaa
meitä, mikä kieltää minulta hänen luottamuksensa. Meidän tiemme eivät
ole tähän asti koskaan sattuneet yhteen, minun elämänkatsomukseni on
kokonaan toinen kuin hänen, meidän maailmankokemuksemme äärettömän
erilaisia. Hän ei ymmärtäisi, jos puhuisin hänelle sydämeni syvyydestä;
hän ei ehkä tahtoisi edes kuulla minua. Kun kysyin, mikä onnettomuus
saattaisi uhata Karmidesta, niin en keksinyt mitään muuta vastausta
kuin tämän: hänen onnettomuutensa on se, mitä hän itse pitää onnenaan,
ja turhaan saat koettaa muuttaa katsantokantaa, mikä ikäänkuin perustuu
hänen vereensä, hänen nuoruuteensa, niihin lahjoihin ja etuihin, joilla
luonto on hänet varustanut, ja jotka kutsuvat häntä huvituksiin,
nautintoihin, aistien hurmaukseen. Tässä sinä et voi mitään; ainoastaan
aika voi jotain saada matkaan. Kerran ehkä tulee se päivä, jolloin
hän inhomielin työntää nautintojen pikarin luotaan, vaikka ihaninkin
käsi sen ojentaisi. Silloin hän malttaa mielensä itsestään. _Sinä_ et
voi mitään toimittaa... Vaan uni tuli uudestaan. Sinä olit heittäytyä
syvyyteen; et mennyt silmät kiinni sen reunalle; menit avoimin silmin,
sinä näit sen, sinun kasvosi olivat pimeät ja synkät, kuten nyt ovat,
ja kuitenkin, kun tartuin käteesi, pysähdyit kernaasti, ja minä saatoin
helposti viedä sinut pois vaaran läheisyydestä. Sellainen oli minun
viimeinen uneni.

-- Minä, joka uskon unia todeksi, jatkoi Petros, -- koska meidän pyhät
kirjamme antavat minulle siihen syytä, ja koska monet monituiset
kokemukset tukevat sellaista uskoa, minä tunsin itseni siten
vakuutetuksi niin hyvin siitä, että se vaara joka sinua uhkaa on
aivan lähellä ja että itse tunnet sen läsnäolon, kuin siitäkin, että
todellakin voin sinut pelastaa, ja että sinä mielelläsi annat minulle
luottamuksesi, joka tätä tarkoitusta varten on minulle välttämätön.
Olenko erehtynyt?

-- Luultavasti.

-- En sitä usko. Sinä olet tällä hetkellä onneton, Karmides...

-- Äh!

-- Ja tarvitset auttajaa. Aika on jo tullut, jolloin nautintojen malja
ilettää sinua...

-- Siinä olet oikeassa...

-- No niin, siinähän on jo pieni alku siihen luottamukseen, jonka
toivon voittavani. Minun tarvitsee tuskin tietää enempää, sillä näillä
sanoilla olet jo ilmoittanut, että seisot elämäsi käännekohdalla,
että olet alkava toista rataa, joka on oleva niiden ihanien lahjojen
arvoinen, joilla Kaitselmus on sinut varustanut, ja jotka oikein
käytettyinä varmaan valmistavat sinulle tulevaisuuden, täynnä onnea ja
kunniaa...

-- Sinä saat minut hymyilemään...

-- Sinä epäilet sellaista tulevaisuutta, ja kuitenkin tähänastinen
elämäsi inhottaa sinua. Vaan tämähän on epätoivoa?

-- Entä sitte?

-- Sinä, jolla on nuoruuden hullutukset takanasi ja elämän paras osa
edessäsi! Onko terveytesi turmeltunut? Sinun nuori luontosi voittaa
sen takaisin. Onko omaisuutesi hävinnyt? Sinä hankit uuden. Vai
ulottuvatko sinun epätoivosi juuret syvemmälle? Karmides, on olemassa
pettämätön sielun lääke, samoin kuin on olemassa sairaus, joka vie
todelliseen terveyteen, todelliseen elämään. Oi, jospa sinun sairautesi
olisi sitä laatua! Minä tarttuisin käteesi ja veisin sinut lääkärin
luo. Kenties niin onkin -- ja silloin minä onnittelisin itseäni --
vaikka et ole itse luonut katsettasi sisäänpäin, omaan sydämeesi. Ehkä
sinun itsetutkimustasi hämmentävät maalliset ajatukset, ehkä pelkäät
ajallista toimeentuloasi. Tämä pelko karkoitetaan. Ennen et kuule
minua, enkä sitä ihmettele, sillä hulluutta on saarnata hukkuvalle.
Ensin hän vedetään ylös syvyydestä; sitte vasta saarnataan. Siis,
jos omaisuutesi on tuhlattu, jos pelkäät velkamiehiäsi, köyhyyttä ja
nöyryytystä, niin anna minulle luottamuksesi. Minä voin ehkä auttaa
sinua.

-- Sinäkö?

-- Minä.

-- Jos nyt olisit arvannut oikein, voisitko torjua iskun, joka odottaa
minua auringon ensi kerran noustessa?

-- Se ei ole mahdotonta.

-- Tiedän että olet erinomainen mies, Tyanan Apolloonios kristittyjen
joukossa, että olet herättänyt kuolleita ja tehnyt muita ihmeitä.
Olisinpa siis melkein taipuisa uskomaan että tässäkin tapauksessa
sinulla on mahdollisuus...

-- Oi, älä vertaa mitä ei tule verrata! Pysykäämme asiassa! Otaksutaan,
että Baruk on velkojasi, että tarvitset lykkäystä...

-- Petros, kuinka tämän tiedät?

-- Oh, tiedän enempääkin, paljoa enempää. Otaksutaan, sanon minä, --
että tarvitset häneltä lykkäystä. Siinä tapauksessa voit huoleti mennä
kotiin maata. Minä lupaan että Baruk on oleva kärsivällinen.

-- Petros, puhutko täyttä totta? Voitko pitää mitä lupaat?

-- Minä voin luvata ja pitää enemmänkin. Asia riippuu sinusta itsestäsi
ja siitä luottamuksesta jonka minulle osoitat.

-- Mutta mitä tällä kaikella tarkoitat? Mitä syitä sinulla on menetellä
näin?... Mutta oli miten oli, minä jätän nämä kysymykset sikseen.
Olkoot syyt mitkä tahansa. Tilani on toivoton, sen tunnustan ... ja jos
pelastat minut sillä tavalla kuin tahdon pelastua...

-- Niin että kaikki käy hiljaisuudessa, niin ettei ylpeytesi
loukkaudu...

-- Sano kopeuteni tai ylpeyteni ... sanat eivät vaikuta mitään
asiaan ... minä lasken kohtaloni sinun käsiisi ja saat tehdä minusta
mitä tahdot ... vaikka minun on mahdoton arvata missä määrin voisin
osoittaa sinulle kiitollisuuttani vastapalveluksella.

-- Minä en vaadi mitään sellaista ... ainoastaan sinun luottamuksesi.
Tällä luottamuksella saavutan kaiken muun, ja mitä tahdon saavuttaa on
sinun onnesi. Nyt ensi aluksi: tahdotko huomenna käydä luonani hämärän
tultua, kun olen palannut työstäni? Olet ehkä nähnyt minun vetävän
kiviä Afroditen temppeliin. Se on nyt minun jokapäiväinen tehtäväni,
ja minä otan ilolla osaa ahdistettujen uskonveljieni vaivoihin. Kun
Israel oli vahva, kukistimme epäjumalien alttarit, meidän täytyy nyt
rakentaa ne uudestaan, mutta, kuten toivomme, repiäksemme kerran maahan
samat kättemme työt. Sinä et löydä minua nyt piispan palatsista, joka
on muutettu köyhäinhuoneeksi, vaan eräästä Skamboonidain mökistä. Ken
tahansa osoittaa sinut kysyttyäsi minun vaatimattomaan asuntooni.
Keskustelemme siis huomenna asiasta tarkemmin.



TOINEN LUKU.

Petros ja Baruk.


Keisari Julianukselta oli tullut käsky, että kristittyjen tuli omalla
kustannuksellaan rakentaa uudestaan ne temppelit, jotka he edellisen
keisarin aikana olivat repineet maahan vanhan opin tunnustajilta.

Ateenassa tämän käskyn seuraukset olivat raskaat, sillä ei ainoastaan
Petros, vaan edellisetkin piispat olivat olleet innokkaita vanhojen
jumalien alttarien hävittäjiä; siinä toimessa oli heitä tukenut
keisarillinen valta, joka osaksi oli hyväksynyt sellaisen väkivaltaisen
menettelyn, osaksi jättänyt sen rankaisematta.

Constantiuksen kuoltua olivat myös ne runsaat purot kuivuneet,
jotka valtion rahastosta olivat juosseet oikeauskoisten piispojen
raha-arkkuihin.

Ateenassa oli tosin paljo kristittyjä, vaan suurin osa heistä kuului
siellä köyhimpään väestöön, ja lisäksi he olivat siellä jakautuneina
kahteen leiriin, joista se, jota Constantiuksen aikoina vainottiin,
oli suurempi. Tämä puolue oli piispansa kautta -- sillä heilläkin oli
nyt oikeus pitää piispaa -- valittanut Kryysanteukselle ja Akaian
prokonsulille, että heidän täytyi kärsiä rangaistusta semmoisista
väkivallan töistä, joihin he olivat syyttömät. Atanasiolaiset
eivät olleet repineet maahan mitään temppeliä; miksi piti heitä
kohtaamaan sellaisten tekojen seuraukset, joita eivät he, vaan heidän
vastustajansa homoiuusialaiset olivat harjoittaneet?

Heidän valituksensa oli havaittu oikeutetuiksi ja heidät oli vapautettu
osaa ottamasta temppelin rakennukseen. Koko kuorma oli siis laskettu
homoiuusialaisten niskoille, homoiuusialaisten, joiden rivit sitä
paitse olivat harvenneet useiden luopumisten kautta.

Ankaruus, jolla Kryysanteus valvoi ja joudutti työtä, teki taakan kahta
raskaammaksi.

Tänä kärsimyksien ja vastuksien aikana, jonka homoiuusialainen
seurakunta sai kestää, Petros oli näyttänyt ansaitsevansa sen
paikan, jolle seurakunta oli hänet korottanut. Nurisematta hän
oli jättänyt entisen piispanpalatsin, joka oli Ateenan kaupungin
omaisuutta, ja muuttanut Clemensin kanssa asumaan vähäiseen taloon
Skamboonidain kaupunginosaan. Väsymättä hän oli mukana töissä, järjesti
päivätyövelvollisuuden seurakuntansa jäsenten kesken ja oli aina
valmis astumaan itse sen sijaan, jonka sairaus tai muut seikat estivät
tehtäväänsä suorittamasta. Hänen näki nyt joka päivä työtätekevien
miesten, naisten ja lasten joukossa vetävän kiviä Afroditen
temppelille. Alempi papisto innostui piispansa esimerkistä ja seurasi
sitä.

Illalla puheltuaan Karmideen kanssa, Petros kävi seuraavana aamuna
Barukin luona.

Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia
matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen
ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa
pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu
ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus
ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen
kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän
oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti
tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla
komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.

Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin
jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen
sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana
koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan
toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli
valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat,
joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät
antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja
Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan
sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei
ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet
kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja,
naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien
kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat
köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat
soraa hopea- ja purppuramantteleissa.

Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan
ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen
lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi
temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että
hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella
vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat
uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja
ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle
kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.

Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren
summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti
ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten
lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen
päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt
hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen
uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun
hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä
Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat
temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.

Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen
työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut
huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja
kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa,
joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla -- ja rabbi Joonas vakuutti
todella olevankin -- joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista
lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista
piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä,
että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ
oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin
tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi
iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten
kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset
jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle;
vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän
tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan,
että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa
kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.

Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan
Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi
ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa
Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa
siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän
paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt
isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen
tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin
ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille
kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat
sen nähneet omin silmin.

Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää
silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi
Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.

Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia
kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän
kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi
ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides,
antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli
molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan
suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.

Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.

Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan
sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä
syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti
tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle,
ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi
joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka
hänellä velkojana oli velalliseen nähden.

Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna,
vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään
ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan
kuin laava.

Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi
kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren
pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin
vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää
talossa.

Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin
ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä
tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä
tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli
syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti
saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen
tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi -- eikä hänellä
ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.

Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin
hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli
niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi
silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli
useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli
kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä
ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin
sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan.
Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti
Karmidesta.

Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen
änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä,
peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt
sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen
neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa
yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.

Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi
häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos
Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä
velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa,
isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat
kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset
murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen;
silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt
hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana
vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.

Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin
isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan
kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä
tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli
hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan
Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli
pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen
ja Karmideen välillä.

Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin
matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen,
jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä
herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin
kivulloisen Esterin haltuun?

Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna,
kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan
kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa
edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa
puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman
päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet
sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut
rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin
se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun
velkoja oli juutalainen.

Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi
kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus
oli lakannut, jonka valta oli murtunut.

Piispa halusi salaista keskustelua. Kauppias suostui. Petros alkoi
puhua Karmideesta. Baruk tiesi, että Petros osanotolla seurasi tämän
persoonaa ja raha-asioita; minkä tähden, sitä hän ei tietänyt eikä
ollut koskaan huolinut sitä aprikoida.

-- Minä tiedän, sanoi Petros, -- että aiot ryhtyä ankariin
toimenpiteisiin saadaksesi saatavasi tuolta kevytmieliseltä
nuorukaiselta...

-- Niin juuri.

-- En sitä ihmettele. Sinulla on siihen oikeus, ja useimmat sinun
sijassasi tekisivät samoin. Myöntää täytyy myöskin, että Karmides
on se, joka kaikista vähimmin ansaitsee säälimistä, jos sääli sanaa
ylipäänsä löytyy velkojan sanakirjassa.

-- Ei minun sanakirjassani ainakaan, huomautti Baruk. -- Sana laupeus
siellä kyllä löytyy, vaan minä en käsittele koskaan raha-asioita
laupeudentöinä enkä laupeudentöitä raha-asioina.

-- Oikein. Minä käsitän, että kauppiaan täytyy tehdä ero näin
erilaisten asiain välillä. Eikä minun tarkoitukseni ollutkaan vedota
laupeuteesi, kun tulin puhumaan sinulle Karmideesta. Sitä paitsi hän
olisi liiaksi ylpeä ottaaksensa sitä vastaan, vaikka ankaruus, jos sitä
tällä hetkellä käytät, on hävittävä koko hänen tulevaisuutensa.

-- Se on paha se, mutta nyt aion todellakin olla ankara, niin ankara
kuin mahdollista.

-- Minä katson asiaa samalta järjelliseltä puolelta kuin sinäkin,
jatkoi Petros, -- vaan erotus on siinä, että minä näen pitemmälle kuin
sinä.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan että, jos panet täytäntöön, mitä aiot tehdä Karmideelle,
niin et läheskään saa kaikkia hänelle lainaamiasi rahoja...

-- Oh, sen tiedän, keskeytti Baruk kohottaen olkapäitään, -- se tieto
on tuottanut minulle unettoman yön, vaan nyt aion tyytyä kohtalooni.

-- Ja teet hänet kykenemättömäksi vastaisuudessa maksamaan sinulle.

-- Saatpa minut hymyilemään. Milloinkahan hän siihen kykenisi? Sinä
puhut hänen tulevaisuudestaan kuin jostakin suuresta ja loistavasta.
Minä en siitä anna ropoakaan. Rukoilkoon jokainen Kaikkivaltiasta
varjelemaan ihmistä sellaisesta tulevaisuudesta! Ei tarvitse
ennustushenkeä nähdäkseen, minne päin se kallistuu.

-- Vaan jos oletkin erehtynyt? Jos Karmides jonakuna päivänä onkin
Ateenan rikkain mies?

-- Tarkoitat, että hän saa perinnön? Minä olen hankkinut varmat tiedot
hänen suvustaan ja hänen toiveistaan sillä taholla. Valitettavasti
nekään eivät ole obolin arvoisia. Hän on saanut kaiken perintönsä
kerrassaan. Kohtalo ei tahdo enää mättää kultahiekkaa siihen seulaan.

-- Tässä ei ole puhetta perinnöstä vaan avioliitosta.

-- Avioliitosta? huudahti Baruk kummastuneena. -- Naimisista, ja
rikkaista myötäjäisistä? Sitäkö tarkoitat?

-- Juuri sitä.

-- Hm, silloin hän kai aikoo _minulta_ saatavilla myötäjäisrahoilla
maksaa velkansa minulle, ajatteli Baruk. -- Hyvä piispa, lisäsi hän
ääneensä ja miettiväisenä, -- kuka olisi sitte tuo rikas perillinen,
jota Karmides kosii?

-- Hän ei minun tietääkseni kosi vielä ketään.

-- Sitte minä tiedän enemmän kuin sinä, ajatteli Baruk. -- Mutta, sanoi
hän ääneensä, -- en ymmärrä sinua. Karmides, sanot, ei kosi ketään, ja
kuitenkin puhut minulle naimisista, johon hän on menevä.

-- Vuoden ja päivän kuluessa hän nai Ateenan rikkaimman miehen tyttären.

-- Ateenan rikkaimman miehen tyttären? toisti Baruk ihmeissään. --
Mahdat siis tarkoittaa Kryysanteusta ja hänen tytärtään Hermionea?

-- Niin.

-- Kuinka sen tiedät?

-- Voin ainoastaan toistaa sen, minkä sanoin.

-- Olet mahtanut ennustustaidon avulla nähdä tämän tulevaisuudesta,
sanoi Baruk totisena, sillä hän oli varma siitä, että kristitty
piispa, joka oli voinut herättää ihmisen kuolleista, oli mitä
likeisimmässä yhteydessä pahojen demoonillisten voimain kanssa. Baruk
oli taikauskoinen, kuten hänen kansalaisensa yleensä, joissa taikausko
siihen aikaan oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin kristityissä ja
pakanoissa.

-- Kuitenkaan, jatkoi Baruk, -- ei ennustuksesi näytä ollenkaan
todennäköiseltä. Minä tiedän, että Karmides ja Hermione ovat olleet
kihloissa, vaan edellisen kevytmielisyys on tehnyt tästä liitosta
lopun. Huhu on kauan kertonut että Kryysanteus on kieltänyt Karmideen
tulemasta taloonsa, ja lisäksi tulee mitä äsken kuulin puhuttavan, että
Kryysanteus vaatii hänet Ateenasta karkoitettavaksi, koska hän turmelee
nuorisoa huonoilla esimerkeillä.

-- Kaikkea tätä korvaa se varma asia, että Hermione rakastaa häntä.

-- Onko todellakin niin laita? Kyllä minä parhaiten tiedän, että nuoria
naisia hurmaa kaunis pinta, vaan luulin kuitenkin, että Hermione oli
poikkeus suvustaan...

-- Sinun tulee muistaa, että Hermione ja Karmides ovat
kasvinkumppaneja, että he olivat määrätyt toisilleen jo ensimäisistä
nuoruudenvuosista saakka. Vielä sinun tulee muistaa, että Hermione,
kihlauksen purkautumisen jälestä, on hylännyt kaikki naimatarjoukset.
Eikö tämä viittaa siihen, että hän vielä rakastaa Karmidesta, vaikka
tämä ei ole osoittautunut hänen rakkautensa arvoiseksi? Ja jollei tämä
ole sinusta kylliksi pätevä todistus, niin tahdon uskoa sinulle sen,
että vielä hiljakkoin hänen oma suunsa on ilmaissut hänen sydämensä
taipumuksen.

-- Nytpä jotakin sanot! Asia näyttää lähempää katsottaessa kyllä
uskottavalta. Vaan tytön isä ei ole koskaan suostuva...

-- Isä suostuu kaikkeen, mitä tyttö haluaa. Suurin vaikeus on
Karmideessa itsessä. Kaikki riippuu hänen käytöksestään, sillä vasta
elämäntapansa parannettuaan hän saattaa toivoa saada takaisin Hermionen
kunnioituksen.

-- Aivan oikein. Vaan tässähän meitä kohtaa mahdottomuus!

-- Ei, ei mikään mahdottomuus, vaan näennäinen vaikeus. Sinä tunnet
nuorukaisten tavan. Niiden täytyy saada riehua kylliksensä. Mitä
hullummin he ovat eläneet, sitä perinpohjaisemmin he useinkin
vakaantuvat.

-- Sellaista tosin tapahtuu. Mutta ... Karmides vakaantuneena! Se
tuntuu minusta mahdottomalta.

-- Minä tunnen Karmidesta paremmin kuin sinä. Minä takaan, että
sellainen muutos tapahtuu, jos vaan sinä et tee sitä mahdottomaksi.
Hänen kohtalonsa langat ovat meidän molempien käsissä. Hän on vaeltanut
tietä, joka vie turmeluksen kuiluun, ja seisoo nyt sen partaalla.
Se, mitä hän tähän asti ei ole tahtonut nähdä, se ammottaa nyt hänen
jalkojensa edessä, ja hän näkee sen. Jos hän ei vielä ole kääntynyt
takaisin, niin syy on sinussa, sillä sinä olet hänen takanaan, sinä
olet hetken yksinvaltias, ja sinä kukistat hänet tai jätät hänelle
paluutien auki. Jos muserrat hänen ylpeytensä, niin hän on kadotuksen
oma. Kaikki aavistavat hänen olevan rutiköyhän, vaan kukaan ei sitä
tiedä, sillä hän on aina tähän päivään asti osannut salata asemansa
sellaisella elintavalla, joka saattaa ihmiset uskomaan, että Intian
rikkaudet ovat hänen käytettävinään. Mutta siitä huolimatta hän on
täynnä tuskaa ja valmis ryhtymään mihin epätoivoiseen tekoon tahansa.
Jos hänet syökset kuiluun, niin et voi arvata seurauksia; jos jätät
hänelle tien auki, niin hän on rientävä kohden tulevaisuutta, joka
avosylin häntä odottaa ja tarjoaa hänelle turvallisuutta ja sen kanssa
kaikkea, mitä hän voi pyytää. Jos hän rikkauksia uudestaan hallitessaan
palaa entiseen elintapaansa, niin se on seikka, joka ei koske
meitä kumpaakaan. Minulle on kylläksi, että Hermione tulee hänen
puolisokseen ... se on minun tarkoitusperäni ... ja sinulle riittäköön,
että hän viimeiseen oboliin maksaa velkansa sinulle. Sinä olet itse
valmistava hänelle siihen tilaisuuden. Jätä hänet rauhaan, ja hän on
puolen vuoden kuluttua toisen kerran kihloissa rikkaan Kryysanteuksen
tyttären kanssa, vuoden päästä tämän puoliso ja koko Kryysanteuksen
omaisuuden perillinen.

Baruk oli tarkkaavaisesti kuunnellut Petroksen esitystä. Vanhassa
kauppiaassa oli, sen jälkeen kun eilispäivänä oli joutunut keskusteluun
Karmideen kanssa ja saanut selkoa hänen ja Rahelin välistä, syttynyt
tuima viha Karmidesta vastaan. Hän miltei onnitteli itseänsä siihen,
ettei Karmides kyennyt velkojaan maksamaan, koska tämä antoi hänelle
koston tilaisuuden. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi taipumusta katsomaan
asiaa toiseltakin kannalta. Hänen oli valittava: toiselta puolen
hänen täytyisi kadottaa suuri summa rahaa ylenkatsottujen Gojimien
tuhlaajapoikaan ja saada harmia onnistumattomasta rahakeinottelusta;
toiselta puolen hän saattoi voittaa takaisin koko pääoman sovittuine
korkoineen -- kolmekymmentä, jopa viisiviidettä sadalta! Jälkimäiseen
houkutteli häntä suuresti se, että hän viisaudella, edeltäpäin
arvaamalla ja kärsivällisyydellä saattoi parantaa auttamattomasti
menetetyksi katsotun asian ja muuttaa odotetun raskaan tappion
loistavaksi voitoksi. Olihan aina ollut hänen ylpeytenään olla
nuoremmille kauppiaille kansalaistensa joukossa loistava esimerkki
huolellisuudessa, kauasnäkeväisyydessä ja asianhaarojen käyttämisen
kyvyssä; nämä ominaisuudet olivat tähän asti aina tehneet onnen hänen
seuralaiseksensa. Hänen nuoremmat ammattiveljensä arvelivat jo, että
hän saisi Karmideesta tappiota; nyt hän voisi luultavasti osoittaa
heille, että oli nähnyt kauemmaksi kuin he -- että hän Karmideeseenkin
katsoen oli tietänyt mitä teki, kun toiset luulivat hänen menetelleen
kaikkein sokeimmin ja varomattomimmin.

Vaan Barukilla oli toinen, tällä hetkellä houkuttelevampikin syy
suostua Petroksen pyyntöön. Hän uskoi Karmideen kykenevän mihin
epätoivoiseen tekoon tahansa. Hän oli tyttärensä turvallisuuden
puolesta niin levoton, että hän, kun piispa astui hänen kynnyksensä
yli, juuri kysyi itseltään, uskalsiko poistua Ateenasta ja lähteä
halutulle matkalle Jerusalemiin vaiko ei. Jos oli totta, mitä Petros
oli hänelle kertonut -- ja mitään epäilyksen syytä hänellä ei ollut
-- niin oli keino keksitty, ja apu tullut oikeassa silmänräpäyksessä
ikäänkuin taivaasta. Karmides oli epäilemättä lakkaava laskemasta
koukkujaan Rahelin eteen, niin pian kuin oli saanut viittauksen paljoa
suuremmasta onnesta, joka häntä odotti ja oli helpommin saavutettavissa
toisella taholla. Barukin pieni viaton karitsa oli oleva turvassa
tuolta ahnaalta sudelta, kun tämä katuvaisen syntisen haamussa meni
vaanimaan toista saalista. Tämähän oli aivan mainiota.

Ja vaikka Rahelin tunne todella olisikin hetkellistä mieltymystä
syvempää laatua, niin tyttö oli kukistava sen, ellei ennen, niin
ainakin sitte kun hänen tuulentupansa olivat hajonneet, kun oli
havainnut, että Karmideen lemmenvakuutukset olivat tyhjää lorua,
ja että Karmides, heti sen jälkeen kun oli kosinut Rahelia, rupesi
kääntämään tuumansa Hermionen puoleen. Rahelin silmät olivat aukenevat
ainakin silloin, kun hän sai kuulla saman Karmideen, jota hän oli
rakastanut, olevan kihloissa Hermionen kanssa.

Näistä syistä ei viipynyt kauan, ennenkuin Baruk oli tehnyt
päätöksensä. Hän lupasi Petrokselle olla ainakaan puoleen vuoteen
Karmidesta ahdistamatta. Vieläpä antoi ymmärtää että hän ehkä suostuisi
antamaan Karmideelle jonkun lainankin, jahka vain oli ruvennut näkymään
varmoja oireita sellaiseen asioiden kulkuun, kuin Petros oli kuvaillut.

Saman päivän iltana, jona Petros oli käynyt kauppiaan luona, hän istui
taas päivätyön päätyttyä majassaan Skamboonidaissa. Hänen suojansa
sisustus oli köyhä; sitä valaisi ainoastaan tavallinen savesta valettu
lamppu. Ainoa, mikä huoneessa muistutti entistä piispanpalatsia, olivat
kirjat ja Kristuksenkuva, vaan tältäkin oli riistetty jalokivet.
Piispan vaatimattomassa asunnossa majaili myös hänen kasvattipoikansa,
nuori Clemens. He olivat äsken syöneet niukan illallisensa, jonka
heidän emäntänsä oli valmistanut. Tämä oli hurskas leski ja
homoiuusialaisen uskon tunnustaja. Petros, joka lepäsi sohvalla lampun
vieressä, avasi Tertullianuksensa. Clemens, joka oli valmis mennäkseen
ulos, puki kaapun ylleen.

-- Sano terveisiä pojalleni Eufeemiokselle, sanoi Petros -- älkääkä
viehättykö pitkälle yöhön kopioimaan pyhän Johanneksen ilmestyskirjaa.
Olet tänään ollut rakentamassa pakanain temppeliä ja olet varmaan
väsyksissä, hyvä Clemens.

-- En ole suuresti väsyksissä, vaan mieleni on täynnä katkeruutta,
isäni. Hirveätä on, että meidän kristittyjen tulee rakentaa temppeliä
pakanain epäjumalille. Rakennammehan huonetta pahoille hengille,
perkeleille!

-- Keisari tahtoo niin, Clemens. Meidän täytyy.

-- Ei, enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän pitäisi
kieltäytyä sitä tekemästä ja ennemmin antaa keisarin tappaa meidät.

-- Poikani, me alistumme, koska esimiehemme sen vaativat, ja voimme sen
tehdä, koska olemme voitosta varmat. Meidän rakennuksistamme ei tule
epäjumalain temppelejä, vaan kirkkoja.

-- Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Clemens ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. -- Jos vaan pidämme kiinni siitä toivosta, niin voimme
tehdä työtä siunauksessa eikä kirouksessa. Se on totta; tästä
rakennuksesta tulee kerran, kun olemme saaneet kristityn keisarin,
kirkko. Ja tämähän voi piankin tapahtua, jos se on totta, mitä
Eufeemios on sanonut, että monet meikäläisistä ympäröivät uskonhylkyriä
Julianusta ja odottavat ainoastaan tilaisuutta lähettääkseen hänet
syvyyden kuiluun.

-- Onko Eufeemios sanonut niin?

-- On.

-- Sellaiset sanat ovat kovin epäviisaita. Minä varoitan Eufeemiosta
niin puhumasta. Sinä et saa kuunnella sellaisia puheita, vielä vähemmin
niitä toistella.

-- Mutta olisiko väärin tappaa uskonhylkyri, joka vainoo meitä ja
tahtoisi juurittaa seurakunnan pois maan päältä?

-- Clemens, olen huomannut, että viime aikoina olet tehnyt kysymyksiä,
joilla sinun ei koskaan pitäisi ajatuksiasi vaivata. Varo itseäsi,
sillä jos kerran on alkanut kysellä, niin pysähtyy harvoin, ennenkuin
on pannut kaikkein pyhintä kysymyksen alaiseksi.

-- Jumala varjelkoon minua siitä!

-- Jumala varjelkoon sinua löyhistä, harhailevista ajatuksista!
Sinun tulee ajatella velvollisuuksiasi ja niitä kirjoja, jotka annan
käteesi. Ne vastaavat kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat tarpeellisia ja
sallittuja. Pidä huolta sielustasi äläkä huoli muusta! Oletko viime
päivinä nähnyt Teodoorosta?

-- Olen, melkein joka päivä, isä. Hän näyttää pyrkivän minun
läheisyyteeni ja seuraavan askeleitani.

-- No?

-- Minä vältän häntä.

-- Sinä et saa kuunnella, mitä hän sanoo.

-- Olen sen hänelle sanonut.

-- Teit väärin siinäkin, sillä minä olen kieltänyt sinua vastaamasta
ainoallakaan sanalla.

-- Anna minulle anteeksi, isä. Sanoin hänelle ainoastaan, etten tahdo
enkä saa kuunnella häntä, ja pyysin häntä jättämään minua rauhaan siitä
lähtien.

-- Teodooroksesta näet, poikani, mihin ylpeys ja viisasteleminen
johtavat. Hän halveksi minun neuvoni, luotti järkeensä eikä lukenut
pyhiä kirjoituksia nöyrällä hengellä, ei kunnioittaen kirkon isien
ajatuksia eikä kokousten selityksiä, jotka Jumala itse on antanut,
vaan luottaen omaan viisauteensa. Ja seurauksena oli hänen sielunsa
turmio. Hänen erehdyksensä ovat pahemmat kuin itse atanasiolaisten.
Hän väittää ettei kokouksilla ole oikeutta säätää kuinka pyhien
kirjoitusten sanat ovat tulkittavat, hän kieltää kirkon ja Kristuksen
perustaman pappissäädyn, hän puhuu, kuten useat vääräuskolaiset ennen
häntä, kristittyjen yhteisestä pappiudesta, ja tämän kaiken ohessa hän
liehakoi pakanoiden edessä, koska he ovat mahtavat, hän seurustelee
filosofien kanssa ja käy joka päivä Kryysanteuksen talossa.

-- Olen unohtanut kertoa, isä, mitä minulle tänään tapahtui työssä
ollessani, sanoi Clemens. -- Kryysanteus tuli, kuten hänen on tapana...

-- Niin, hän katselee iloksensa meidän vaivojamme, sanoi Petros. --
Suokaamme hänelle tämä lyhyt ilo!

-- Hän tuli, tuo vihattava, ja tänään oli hänen tyttärensä mukana.
Mutta kuinka tuo tytär sentään näyttää hyvältä, lempeältä ja totiselta,
hyvä isä!

-- Sinä siis katselit häntä tarkkaan?

-- En, vastasi Clemens punastuen. -- Olet käskenyt minun kääntää
silmäni pois nuorista naisista, ja niin tein silloinkin...

-- No niin?

-- Vaan hän tuli itse luokseni ja puhutteli minua...

Petron kasvoissa näkyi hieman levottomuutta kun tämän kuuli. Hän pani
kirjan pois kädestään ja nousi.

-- Sinä seisoit siis lähellä häntä? keskeytti hän.

-- En, minun työpaikkani oli jokseenkin kaukana kadulta, vaan hän kulki
meidän veljiemme keskitse luokseni, ja hän pani kätensä olkapäälleni,
kun käännyin pois.

-- Oi, olet siis taas rikkonut käskyni! Enkö ole sanonut sinulle,
Clemens, että sinun tulee pitää ulkona ollessasi kasvosi kaavun
peitossa?

-- Isä, olinhan työssä!

-- Se on totta. Minä unohdin sen.

-- Aurinko oli korkealla taivaalla, sillä puolipäivä oli käsissä ja
raataminen kovassa helteessä näännytti meitä kaikkia. Minulla oli
ylläni ainoastaan lyhyt työmekkoni, kun tämä tapahtui, ja kuitenkin
vuoti minusta hiki virtoina, sillä olin ponnistellut kovasti, ollakseni
esimerkkinä veljille, kuinka työnjohtajaa pitää toteltaman...

-- Se oli oikein, Clemens. Mutta mitä Hermione sinulta tahtoi? Mitä hän
sanoi?

-- Hän kysyi, mikä nimeni on, kuinka vanha olen...

-- Ah!

-- Missä olen syntynyt ja ketkä ovat vanhempani...

-- Ja sinä? Mitä vastasit?

-- Vastasin, että nimeni on Clemens, että piispa Petros on isäni, ja
kun hän sanoi minua _pojaksi_, sanoin hänelle että olen _pappi_.

-- Ja sitten?

-- Hän hymyili oikaisulle, vaan minä sanoin hänelle vakavasti, että
hänen pitäisi kääntyä ja ajatella sielunsa autuutta. Sen jälkeen
käännyin pois ja jätin hänet.

-- Oliko siinä kaikki?

-- Oli.

-- Kiitetty olkoon Jumala! ajatteli Petros. -- Tästä minun tulee oppia
olemaan varovaisempi vastedes. En ole enää, salliva, että Clemens ottaa
työhön osaa. -- Poikani, sanoi hän ääneensä, -- sinä jäät Eufeemioksen
luo yöksi. Vaan älä vallan kauan valvo kopioimistyössä, sillä sinun
täytyy nukkua ja saada voimia...

Clemens toivotti piispalle hyvää yötä ja poistui.

Kun hän kulki alas Skamboonidaista, hän meni erään naisen ohitse, joka
hänet nähtyään kääntyi ja puhutteli häntä epäröivällä äänellä:

-- Näen kaavustasi, että olet kristitty pappi. Oletko
homoiuusialaisuuden tunnustajia? Anna anteeksi, että viivytän sinua
tällä kysymyksellä!

Clemens pysähtyi. Hän näki edessään, nuoren sievännäköisen tytön, joka
vaatteista päättäen oli jonkun rikkaan talon orja.

-- Minä tunnen sinut nyt, sanoi tyttö, joka näytti sangen
huolestuneelta. -- Olet esilukija Clemens. Mikä onni, että kohtasin
sinut! Minun aikomukseni oli hakea piispaa, vaan olen epäröiden
kulkenut tätä katua useita kertoja ja aina kääntynyt takaisin hänen
oveltaan. En rohjennut astua sisään, vaan en myöskään uskaltanut mennä
kotiin, ennen kuin olin saanut puhua hänen tai sinun kanssasi. Olipa
hyvä, että tapasin sinut!

-- Mitä minusta tahdot?

-- Oi, olen kovin onneton, valitti nuori naisorja. -- Minulla on ankara
emäntä, ja tänä iltana, kun hän oli poissa, satuin rikkomaan hänen
kalliimman toalettirasiansa. Hänen on tapana rangaista minua ankarasti
pienimmästäkin virheestä ... ja tätä taideteosta hän piti niin suuressa
arvossa. En hirvinnyt odottaa hänen kotiintuloaan, vaan kiiruhdin
pois ... enkä nyt tohdi palata, ellet sinä seuraa minua kotiin ja hanki
minulle hänen anteeksiantamustaan. Oi, älä kiellä tätä, hurskahin veli!
Minun emäntäni on niin ankara, hän on julma, kun hän suuttuu, vaan
muutoin hän on hyvä ja jumalaapelkääväinen ja harras oikeassa
opissa ... ja jos sinä, joka olet pappi, tulisit minun kanssani kotiin,
niin hän sinun pyynnöstäsi kyllä antaisi minulle anteeksi.

Tyttö tarttui hänen käteensä. Clemens veti sen pelästyneenä takaisin;
hän ei ollut vielä koskaan ollut naista näin lähellä. Vaan häntä
säälitti orjaraukka ja hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä hänen
rukoukseensa.

-- Onko emäntäsi talo kaukanakin? kysyi hän.

-- Ei, hyvä veli.

-- Minä tulen kanssasi.

-- Olen sinulle ikuisesti kiitollinen.

Tyttö vei Clemensin Kerameikos-kadun poikki erääseen kujaan, jossa
pysähtyi prokonsulin palatsin takaportin eteen.

Portti vei naisten pihalle. He astuivat sisään; mitään portinvartijaa
ei näkynyt. Tyttö pyysi Clemensiä odottamaan ja pujahti sisään eräästä
pylvähistön ovesta. Hän palasi ja vei Clemensin käytävää pitkin sen
toiseen päähän, jossa oli ovi. Sitä osoittaen hän kuiskasi: -- tuossa!
Astu sisään! Hallitsijattareni on kotona.

Clemens avasi oven ja huomasi olevansa kullankiiltävässä, hyviä hajuja
tuoksuvassa naiskamarissa. Peräsohvalla lepäsi nainen, jonka yllä oli
keveä pitseistä tehty puku. Ilmeisesti hämmästyneenä vieraan tulosta
hän nousi ja katseli tullutta kummastelevin silmin.

Clemens tunsi naisen Annæus Domitiuksen puolisoksi, kauniiksi
Eusebiaksi, ja sitä rohkeutta, jota hänen asiansa oli hänessä
virittänyt, seurasi hämmästys. Ujona ja neuvottomana hän seisoi kauniin
naisen edessä, jonka äänessä mitä suurin ihmettely ilmautui, kun hän
kysyi:

-- Sinäkö se olet, nuori esilukija? Mikä tuo sinut tänne näin
myöhäisellä hetkellä?



KOLMAS LUKU.

Teodooros.


Kryysanteuksella oli Peiraieuksen, satamakaupungin lähellä maatalo,
jossa Hermione usein vietti suven kauniit päivät.

Päärakennus oli mäen kukkulalla; toiselta puolen näki meren ja vilkkaan
sataman, toiselta puolen viljavan, viinitarhojen ja oliivilehtojen
ympäröimän laakson. Kummun eteläpuolinen rinne aleni penkerittäin;
penkereet olivat puutarhataiteen kaunistamat ja iäkkäiden puiden
varjostamat.

Täällä Hermione eräänä iltana istui lehtimajassa. Hänen ystävänsä
Ismeene ja Bereniike olivat juuri jättäneet hänet yksin. Hän oli sen
jälestä tullut tänne, jossa hän mielellään vietti yksinäiset hetkensä,
koska tätä paikkaa oli rakastanut Elpiniike, hänen äitinsä, ja koska
se Hermionelle muistutti lapsuuden leikkejä kasvinveljen kanssa, hänen
ensimäisen ja ainoan rakkautensa suloisimpia päiviä. Hän oli ottanut
mukaansa yhden Platoonin teoksen -- Faidoonin, -- vaan muistojen tenho
ja illan rauhallinen kauneus valtasivat hänen ajatuksensa niin että
kirja unohtui avaamatta.

Meri välkkyi laskeuvan auringon hohteessa. Kaksi alusta näkyi
lähtevän satamasta ja purjeet levällään laskevan ulapalle. Ne olivat
ne kaksi laivaa, jotka Baruk oli varustanut Jerusaleminmatkaa
varten. Peiraieuksen vilkkaan liikkeen hälinä sekautui, etäisyyden
heikontamana, lintujen viserrykseen, joka kuului puiden latvoista, ja
huilun säveleihin, jotka kohosivat laaksosta kummun toiselta puolelta.

Kun aurinko läheni ilmanrantaa, häiritsi Hermionen yksinäisyyttä
tulollaan mies, joka oli puettuna sellaiseen kaapuun, kuin kristittyjen
pappien oli tapana käyttää. Hän lähestyi tuttavallisesti Kryysanteuksen
tytärtä ja istahti aivan hänen lähelleen; selvästi näkyi ettei hän
ollut vieras näillä paikoin.

-- Teodooros, sanoi tyttö, -- ole tervetullut!

-- Arvasin että löytäisin sinut täältä, sanoi nuori pappi, -- ja
ohjasin kulkuni sen vuoksi tänne, ennenkuin aloin etsiä sinua ylhäältä
talosta. Kaunis ilta ja halu väitellä sinun kanssasi ovat houkutelleet
minut ulos kaupungista. Minä voin tuoda terveisiä isältäsi. Näin hänet
Pnyksissä, jonne kansa on kokoutunut toimittamaan uutta arkontinvaalia.
Tähän aikaan siellä on kova ottelu, ja kenties ratkaistaan voitto juuri
tällä hetkellä.

-- Pelkäätkö sitten, ettei isäni tulee uudestaan valituksi? kysyi
Hermione.

-- Hänellä on keisarin suosio mahtavana apuna. Todennäköistä on sen
vuoksi, että Kryysanteus voittaa.

-- Mitä sanot? Tarvitsisiko hän keisarin suosiota voittaakseen?
Minä tiedän, että isäni viime aikoina on hankkinut itselleen monta
vihollista Ateenalaisten joukosta; vaan kansan enemmistö mahtaa
kuitenkin pitää uskollisesti hänen puoltaan.

-- Tahdon halusta uskoa sen, vaan en ole siitä kuitenkaan varma.

-- Mutta sellainen kiittämättömyys olisi mahdotonta, huudahti Hermione.
-- Uhraahan hän kaikki heidän hyväkseen. Jospa vain tietäisivät, mitä
huolia hän saa kantaa heidän tähtensä, kuinka lämpimästi hän harrastaa
heidän parastaan, kuinka hän elää ainoastaan sille asialle, jota
Julianus ja aikamme jaloimmat miehet tahtovat toteuttaa, oi, silloin
he eivät voisi muuta kuin rakastaa häntä. Oletko huomannut, Teodooros,
että isäni alkaa tulla harmaisiinsa? Se ei tule iästä, tiedätkös, vaan
huolista ja taukoamattomasta ajattelemisesta. Rakas isä parkani!

-- Niin, jos tämä ansaitsee vihaa, mikä sitte ansaitsee kiitollisuutta
ja rakkautta? sanoi Teodooros. -- Vaan sinä et saa päättää
sanoistani pahinta, Hermione. Kryysanteus tuntee siksi aikaansa ja
ihmisluonnetta, että hän varmaan on alusta alkaen aavistanut sen
vastustuksen jonka nyt saapi kokea. Ihastuksen aika ei voinut olla
pitkä. Käypi hyvästi laatuun kuvailla ihanteita ja asettaa ne ihmisten
nähtäviksi; kaikki ihastuvat, sillä kaikki tuntevat selvemmin tai
hämärämmin oman ihmisluontonsa perikuvan; vaan jos koettaa niitä
toteuttaa, Hermione, jos voimakkaalla ja säälimättömällä kädellä
tarttuu todellisuuten muodostaakseen siitä jotakin todempaa ja
kauniimpaa, niin herättää kaikki hitauden, tottumuksen ja pahuuden
voimat raivoisaan vastustukseen. Silloin syntyy taistelu, joka ei
pääty, ennenkuin ihanteen sankari on voittanut tai sortunut. Viimeinen
tapaus on tavallisempi, Hermione, jopa on asioiden luonteen ja Jumalan
maailmanjärjestyksen mukaista, että niin pitää oleman. Sillä ihanteen
sankari on hänkin ihminen, täynnä virheitä ja erehdyksiä, jotka tekevät
vastustuksen oikeutetuksi. Mitähän, jos Julianus ja Kryysanteus
olisivat monessa kohden väärässä? Jos he tahtoisivat palauttaa
aikaa, joka on kuollut ja jonka _tulee_ olla kuollut, aikaa, joka
etäisyydestään kangastaa heidän silmiinsä semmoisella loisteella, jota
sillä itse asiassa ei ole koskaan ollut? Mitähän, jos heidän pyrintönsä
vastustaisivat ihmiskunnan todellista hyvää, eivätkä sitä edistäisi?

-- Sitä ei saata ajatella, sanoi Hermione, -- sillä järki ja totuus
ovat kaikkina aikoina sisällisessä olennossaan olleet samat ja
jäävätkin samoiksi ainaiseksi.

-- Tosi kyllä. Ei mikään aika ole ollut järjetön eikä valheellinen.
Vaan onhan sinulla, kuten minullakin, se vakaumus, että Jumala
ilmestyy maailman kulussa ja ihmissuvun kohtaloissa. Mitähän tämä
ilmestys olisikaan, jollei se ole siinä, että hänen kirkkautensa ja
täydellisyytensä esiytyvät eri vivahduksissa yhä selvemmin niille
olennoille, jotka ovat luodut hänen kuvikseen? Te tahdotte uuteen eloon
elvyttää uskoa ja kunnioitusta vanhoja jumalia kohtaan. Mahdotonta
on, että tämmöinen epätoivon yritys onnistuu. Se on epätoivoinen,
sillä se sisältää itsessään valheen. Ah, siinä on teidän heikkoutenne.
Miksi sekoitatte tuota kaatunutta jumalamaailmaa taisteluunne tapojen
parantamisen, ajatuksen oikeuden ja kansalaisvapauden puolesta?
Mitä on Zeuksella, tuolla uskottomalla aviomiehellä, tekemistä
siveellisyyden tai järjen kanssa, -- hänellä, kadehtijalla, joka
kiinnitti Promeeteuksen kallioon, sen tähden että tämä antamalla tulen
lahjan tuli ihmiskunnan hyväntekijäksi? Mitä on noilla jumaloiduilla
hirmuhaltijoilla, joille te olette antaneet sijan Olympoksessa,
mitä heillä on tekemistä vapaudenhengen ja ihmisarvon kanssa? Nuo
rikolliset, riettaat jumalat, ansaitsevatko he suitsutusuhrinsa ja
alttarinsa? Ovatko he sellaisia jumalia, joihin voi panna toivonsa
elämässä ja kuolemassa? Totta on: te tahdotte pestä pois nuo rumentavat
pilkut heidän kasvoistaan. Te tuomitsette herjaajiksi ne runoilijat,
jotka ovat puhuneet heistä pahaa. Vaan kun olette saaneet poistetuksi
nämät piirteet, mitä jää heidän omituisuudestaan jälelle? Ei mitään.
Heistä tulee vain persoonattomia, ainoasta iankaikkisesta Jumalasta
lähteviä voimia.

-- Semmoisina heitä pidämmekin, huomautti Hermione. -- Meidän
filosofimme sanovat, että useampien jumalien palveleminen on saanut
alkunsa ihmisten heikkoudesta, joka on jakanut täydellisyyden
ominaisuudet monille.

-- Mutta miksi niin ollen kiellätte sen Jumalan, joka on ilmestynyt
teidän filosofienne johtopäätelmille? Sen tähden ettei rahvas häntä
käsitä, sanotte kaiketi. Niin, hän on todellakin käsittämätön, jos
hän, kuten monet teidän filosofeistanne ovat luulleet, on ainoastaan
tuo tutkimaton, kaikista ominaisuuksista tyhjä olioissa oleva yksiö,
olento, joka ei välitä ihmisten kohtaloista; vaan jos hän on hyvä,
kaikkiviisas ja rakkaudesta rikas kaitselmus, niin voi hänet käsittää
yksinkertaisinkin, vieläpä hän on juuri se, jota oppimattomimmat
sydämet ovat kaikkina aikoina ikävöineet.

-- Te valistuneet pakanat, jatkoi Teodooros, -- olette ylpeitä
ylimyksiä; te puhutte toisesta uskosta valittuja henkiä, viisaita
ja ajatukseltaan voimallisia varten; toisesta taas rahvasta varten.
Te tahdotte sydämen itsellenne ja heitätte kansalle kuoren. Tätä
käsitystä vastaan on sama rahvas itse noussut, ja sen vastaväite on
Kristinusko. Te ette tahtoneet kukistaa alttareita, ette järkyttää
yksinkertaisten uskoa, ette hajoittaa heidän harhakuviaan, jotka teidän
arvelunne mukaan tekivät heidät onnellisiksi. Teidän joukossanne oli
sellaisiakin, jotka valtion, järjestyksen tähden tahtoivat tukea vanhaa
taikauskoa, luullen että sen poistuttua kaikki luhistuisi raunioiksi.
Ikäänkuin valhe olisi se vahva side, joka pitelee maailmaa koossa!
Silloin julistettiin kansan alhaisimmista piireistä, kalastajamökeistä
ja työpajoista, samat käsittämättömät totuudet, jotka te olitte panneet
talteen omaksi varaksenne. Tämä epäilemättä hämmästytti viisaita. Se
oli mullistus ja niin kansanvaltainen, Hermione, niin vapaasuuntainen
kuin ajatella voi. Se julisti yhden jumalan kaikille, yhden viisauden
kaikille. Se julisti, että korkea ja alhainen, imperator ja orja
ovat veljiä, saman isän lapsia, samaan perintöön osallisia. Pois
Roomalainen, Helleeni ja barbari! Olemme _kaikki ihmisiä_. Pois herra
ja orja! Olemme kaikki vapauteen luodut, todelliseen vapauteen, joka
saavutetaan voitokkaalla taistelulla, kun taistellaan Jumalan avulla
hirmuvaltaisia pahoja taipumuksiamme vastaan! Pois tuo korkein ja
vaikeimmin ylipäästävä kaikista muureista, jotka erottavat ihmisen
ihmisestä -- se joka erottaa vanhurskaat kadotetuista! Ei kukaan
ole enää niin vanhurskas Jumalan edessä, ettei hän olisi syntinen,
ei kukaan niin langennut, ettei hän voisi jälleen nousta! Pois
itsetyytyväisyys samoin kuin epätoivokin! Itseensätyytyväisen
ylpeys nöyryytetään ja nöyrän luottamus kohotetaan, sillä taivaassa
on suurempi ilo yhdestä katuvaisesta syntisestä kuin kaikista
vanhurskaista koko maan piirissä. Tämä, Hermione, on kristillisyyden
oppi, nämät ovat ne totuudet, joita Jesus Natsarealainen julisti.
Sano minulle, etkö huomaa mitään erotusta hänen ja ihmeitätekevän
Apolloonioksen välillä? Apolloonios herätti kuolleita ja teki
ihmetöitä, jotka näyttivät Jesuksen ihmetöiden kaltaisilta; mutta
mitä nämä olivat verrattuina Natsarealaisen suurimpiin ihmetöihin,
jotka ovat hänen oppinsa ja elämänsä? Onko teidän Cæsareillanne,
jotka te olette korottaneet jumaliksi, suurempi oikeus siihen nimeen,
kuin Natsarealaisella? Te pelästytte meidän sanojamme, kun väitämme,
että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja kuitenkin on
oma järkenne teille ilmaissut, kuinka välttämätön Jumalan ihmiseksi
tuleminen on, ja teidän jumaluustarunne, joista monta voi täydellä
syyllä kutsua ennustukseksi, viittaavat siihen, ennustavat sen. Eikö
teidän taruissanne puhuta eräästä jumalasta, Dionyysos Zaagreuksesta,
korkeimman jumalan rakkaimmasta pojasta, joka astui alas maahan,
taisteli pahoja voimia vastaan, kärsi tuskallisen ruumiillisen kuoleman
ja tämän kuoleman kautta, josta hän jälleen nousi ylös, tuli ihmissuvun
vapahtajaksi? Kuka tämä Dionyysos Zaagreus on, muuta kuin unelma, jonka
isänne ovat uneksineet tulevasta Kristuksesta? Entä ne joukot, jotka
toivioretkeläisinä vaelsivat Eleusiiseen, -- luuletko että niitä vei
sinne ainoastaan korkeamman tiedon ikävöinti jumalallisista asioista?
Ei, he tiesivät varsin hyvin, ettei mysterioihin vihkiminen tehnyt
ketään syvämietteiseksi filosofiksi. He kiirehtivät sinne, siksi että
uskoivat saavansa pelastusta sieluilleen. Meidänkin päivinämme, sen
jälkeen kun Julianus on uudestaan avannut mysterioiden temppelin, moni
äskenvihityistä on kummastellen kuunnellut, kuinka siellä pimeässä ja
salaisuudessa julistetaan samoja oppeja, joita kristinusko saarnaa
päivän valossa yksinkertaisempina ja puhtaampina, ja moni on Eleusiistä
palatessaan ikävöinyt, että saisi vaihtaa uneksitun Dionyysoksen
todelliseen. Promeeteus laulaa, kallioon naulattuna, vanhojen jumalien
kukistumisesta ja korkeammasta maailmanjärjestyksestä. Teidän tarunne
tunnustavat selvän selvästi monin paikoin oman riittämättömyytensä
ja, kuten juutalaisten pyhät kirjat, ennustavat Messiaan tuloa.
Opettavathan uusplatoonilaiset filosofit viisaustieteenkin kannalta
Jumalan ihmiseksi tulemista. Hekin puhuvat _sanasta_, jonka kautta
kaikki on luotu; hekin sanovat uskon, toivon ja rakkauden hurskauden
perustukseksi. Vaan kun he sitten opettavat, että Jumalan ajatukset
ovat olijoita ja esineitä, niin eikö ole väärä johtopäätös siinä että
he käsittävät Jumalan ihmiseksitulemisen ainoastaan filosofisena
ajatuksena, eivätkä todellisuutena, joka yhdessä ihmisessä on
tullut ruumisoloiseksi? Ah, filosofinen ajatus ei riitä antamaan
epätoivoiselle sielulle rauhaa eikä autuutta.

Ajattele, Hermione, murhaajaa, joka kauhistuen herää vihan
hurmauksestaan ja näkee verisen uhrin jalkojensa juuressa. Hän on
tehnyt rikoksen, joka ei ole sovitettavissa. Hänen katumuksensa,
hänen epätoivonsa, hänen päänsä, vaikkapa hän sen vapaaehtoisesti
laskisi lain miekan alle, ei voi surmattuun palauttaa henkeä. Ajattele
vielä hirveämpää, sielun murhaajaa, viettelijää, joka, asetettuna
hyväntapaisen ja toivehikkaan lapsen holhoojaksi, turmelee sen luontoa,
kehittää sen pahoja taipumuksia, syöksee sen lihallisuuden liejuun ja
näkee suojattinsa viimein hukkuvan siihen. Ajattele häntä, kun hän
on herännyt näkemään minkä kauhean työn hän on tehnyt. Silloin tulee
katumus, jota ei mikään filosofinen ajatus voi estää päättymästä
epätoivoon ja ikuiseen kadotukseen. Eivätkö semmoiset tarvitse
täyttä vakaumusta siitä, että persoonallinen vapahtaja on olemassa,
joka heidänkin tähtensä, että hekin saisivat syntinsä anteeksi, on
kantanut Jumalan vihan ja lain kirouksen? Se askel siis, Hermione,
mikä viepi sinun uskostasi minun uskooni, on askel ajatuksesta elävään
todellisuuteen, verhotusta totuudesta verhottomaan ja ilmoitettuun.

Keskustelua jatkui kauan tähän suuntaan. Teodooros ei ensi kertaa
puhunut Hermionen kanssa kristinopista. Hän oli jo kauan käyttänyt
siihen jokaista tilaisuutta, ja niitä tarjoutui monta, sillä Teodooros
oli, vaikka olikin kristitty ja pappi, melkein jokapäiväinen vieras
Kryysanteuksen talossa. Heidän kesken oli syntynyt ystävyys,
joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen; siksi erilaiset
uskonnolliset mielipiteet eivät sitä häirinneet. Ne eivät olleet
estäneet Teodoorosta tarjoamasta apuansa Kryysanteukselle, kun tämä
keisarin tarkoituksia toteuttaakseen alkoi perustella vaivais- ja
sairastaloja Ateenaan ja Akaian muihin kaupunkeihin. Teodooros ei
näyttänyt välittävän tässä kohden uskonveljiensä arvosteluista;
hänestä tuli pääpakanan innokkain auttaja kaikessa, mitä hän katsoi
hyväksi ja hyödylliseksi, ja hän kuunteli tyynesti niitä soimauksia
vääräuskolaisuudesta ja luopumuksesta, joita kristityt aivan yleisesti
syytivät häntä vastaan. Hän kävi uusissa kouluissa eikä pelännyt
astua filosofien luentosaleihin, jossa hän kuitenkin monen mielestä
oli tukala vieras, sillä hän ei tyytynyt kuuntelemaan, vaan nousi
itsekin vuorostaan puhujalavalle puolustamaan kristinoppia. Suuresti
kummastelivat sivistyneet kuulijat, kun saivat nähdä kristityn papin,
joka tyyneesti kuunteli vastustajain ajatuksia ja lämpimästi mutta
rauhallisesti selitteli omiaan. Menipä hän usein Akadeemiaankin
väittelemään julkisesti Kryysanteuksen ja hänen oppilaittensa kanssa.
Jos hän siellä toisena päivänä voitettiin -- sillä siellä hän löysi
mestarinsa väittelytaidossa -- niin hän palasi toisena päivänä uudet
todistusperusteet mukana; hän sai aina keskustelun ja ajatustenvaihdon
vilkkaaksi, lopulta häntä kaivattiin, jos hän jäi pois, ja nuoret
akadeemialaiset alkoivat pitää häntä seuransa jäsenenä, kristittynä
platoonilaisena.

Vaikkei hän saanutkaan mitään kääntymystä aikaan, niin hän hankki
kuitenkin kunnioitusta kristinopille ja kylvi ehkä monen siemenen,
jonka vasta tulevaisuudessa piti itämän.

Akadeemian puutarhoissa, samoin kuin yksityisissä keskusteluissaan
Hermionen kanssa, hän koetti, vastoin kristittyjen käsitystapaa,
näyttää, etteivät vanha ja uusi oppi seisoneet vihollisina toisiansa
vastaan, ettei ollut toisella puolen perkeleen ja pimeyden valtakunta,
toisella puolen Jumalan ja valon, vaan että niiden suhde oli kuin
myöhemmän kehitysasteen suhde aikaisempaan, miehuuden nuoruuteen,
ennustuksen täyttymiseen. Hän soi vanhalle sivistykselle kaiken sille
tulevan kunnian ja myönsi sitä mieluummin järjen oikeuden, koska
hänen ajatuksensa mukaan Jumalan yhteys ja sovituksen tarpeellisuus
siinäkin oli ilmestynyt. Vaan järjen filosofian rinnalla hän puhui myös
uskonnollisen tunteen filosofiasta, ja antoi jälkimäiselle etuoikeuden
ja eri mielipiteiden välillä ratkaisevan äänen, koska, se nojautuu
erehtymättömään vaistoon, joka löytää totuuden nopeammin ja varmemmin
kuin mikään päätelmätaito.

Hän pyysi nuoria filosofeja lukemaan kristinopin pyhiä kirjoja, jolloin
saisivat nähdä, että nämä kirjoitukset, samalla kuin ne selvästi
lausuvat ne perustotuudet, jotka ovat ainoat, joille ihmisyys voi
perustaa Herran arvoa vastaavan temppelin, kuitenkin kaikissa muissa
kohdin jättävät mitä vapaimman tilan ajatuksen työlle ja kannustavat
sitä tutkimaan jumalallisia asioita, eivätkä suinkaan sido eivätkä
kahlehdi sitä.

Samaa hän esitteli tänä iltana Hermionelle. Hän veti manttelinsa
alta esiin kirjakääryn ja pani sen tytön käteen. Se oli Johanneksen
Evankeliumi. Hartailla pyynnöillä hän sai Hermioneen lupaamaan,
ettei hän etuluuloisesti työntäisi tätä kirjaa syrjään, vaan lukisi
ja tutkisi sitä. Sen jälkeen heidän piti keskustella enemmän sen
sisällyksestä.

Hermione huomautti, että hedelmistä täytyi tuomita puuta, sekä että
viime ajan kokemukset olivat hirveällä tavalla osoittaneet, että
kristinuskon edustajat koettivat levittää mitä kauheinta henkistä ja
maallista orjuutta ja että kristittyjen keskinäinen väli, kaukana
siitä että olisi todistanut rakkauden ja suvaitsevaisuuden olevan
vallitsemassa, pikemmin muistutti petoeläinten vihaa, julmuutta
ja verenjanoa. Siihen Teodooros vastasi, että semmoiset surkeat
ilmiöt johtuivat aivan toisesta lähteestä, ettei papistolla,
kirkonkokouksilla, lahkokunnilla ja opinkappaleilla ollut mitään
yhteyttä kristinuskon kanssa, vaan että ne olivat päinvastoin sen
suurimpia ja vaarallisimpia vihollisia. Hairaus oli syntynyt, kun
tahdottiin sovittaa filosofian ankaria käsitemääräyksiä uskoon. Vaan
tämän kautta syntyneistä verisistä ja hirmuisista taisteluista hairaus
oli sitä selvemmin tuleva ilmi. Teodooros kutsui puoluetaisteluita ja
niiden onnettomuuksia kristinopin synnytystuskiksi, hän pyysi Hermionea
lukemaan ainoastaan lähdekirjoja: silloin hän oli näkevä, ettei
Jesuksen opissa ole kristittyjen virheiden ja maailman onnettomuksien
alkujuuri, vaan yksilöjen sydämien ilon ja autuuden juuri.

Kun Hermione moitti kristittyjä siitä että halveksivat ihmisen
kauneudentunnon ja hurjasti havittelivat taiteen teoksia, niin
Teodooros vastasi, että koska kauneuden harrastus on luojan istuttama
ihmiseen, niin sen täytyy kerta päästä voimaan kristityissäkin. Eikö
Tuukyydides, sanoi hän, kerro, että Ateenalaiset mahtavan vihollisen
lähestyessä kaatoivat kumoon pylväänsä ja muistopatsaansa ja käyttivät
niitä linnoituksiksi? He tekivät niin, eikä kukaan ole syyttänyt heitä
raakuudesta. Kristityt eivät voi vihata taidetta, vaan ainoastaan niitä
satunnaisia muotoja, joissa se vielä ilmaantuu heidän silmälleen. --
Hermione, jatkoi Teodooros ja osoitti kädellään laskevaa aurinkoa, joka
purppuroi taivaan ja meren, -- onhan luonto, jonka keskellä me elämme,
Jumalan kauneuden heijastus. Jos mihin käännämme silmämme, näemme
ympärillämme kauneutta. Ihminen on vajotettu kauneuden mereen, ja hänen
täytyy panna silmänsä kiinni, ellei tahdo sallia sen vallata häntä.
Luuletko, että kauneus on mitään katoavaista, että kuvastin, jota sielu
pitää luonnon edessä, voi koskaan pudota ja särkyä kuten tavallinen
peili? Ei, kuvastin on sielu itse, kauneudenvietti on katoamaton, ja
vaikka hävitettäisiin kaikki, mitä taide tähän asti on luonut, on
hävityksestä kohoava uutta ja korkeampaa.

Kun Teodooros lopetti keskustelunsa Hermionen kanssa, oli hämärä
jo tullut. Koska oli epävarmaa, milloin Kryysanteus oli palaava
kaupungista, niin Teodooros ei voinut odottaa hänen tuloaan; hän
toivotti Hermionelle hyvää yötä ja lähti kulkemaan Peiraieusta kohti,
kärkkäästi haluten kuulla arkontinvaalin päätöstä.

Tieto kansankokouksen päätöksestä oli jo ennättänyt levitä
satamakaupunkiin.

-- Kansalainen, sanoi Teodooros ensimäiselle, jonka kohtasi kadulla, --
olet luultavasti ollut kansankokouksessa?

-- Olen.

-- Kuka on uusi arkontti?

-- Kryysanteus on valittu uudestaan, vastasi mies harmissaan.

-- Vai niin; sitä tulosta olin tuskin odottanut.

-- Tuskin minäkään.

-- Ketä sinä äänestit, hyvä ystävä?

-- Kryysanteusta.

-- Ja kuitenkin olet toisen leirin miehiä, ellen erehdy.

-- Sinä erehdyt. Minä olen hänen puoltajoitansa, vaikka minulla on
häntä vastaan paljon muistuttamista. Hän käyttäytyy kuin yksinvaltias
Ateenan vapaata kansaa kohtaan. Hän rasittaa meitä veroilla, jommoisia
ei tähän asti ole vielä kuultukaan. Meidän, kansalaisten, täytyy
elättää kaikki kaupungin sairaat ja köyhät. Meidän täytyy kustantaa
kouluja, ei ainoastaan omille lapsillemme, vaan myös orjaimme lapsille.
Onko koskaan kuultu semmoista? Se on kauheata vääryyttä, Teodooros,
ja minä ihmettelen, ettemme mieluummin ole muuttaneet erämaahan kuin
kärsineet tätä.

-- Ja vaikka näin valitat Kryysanteuksesta, annoit tänään äänesi
hänelle.

-- Niin, hän sai melkein kaikkien läsnäolevain äänet; mutta en tahdo
sanoa, että vaali siltä on laillinen.

-- Mitä tarkoitat?

-- Kun meidän piti ryhtyä umpiäänestykseen, astui esiin Karmides...

-- Karmides, oliko hän kansankokouksessa? keskeytti Teodooros
kummastellen.

-- Oli, ensimäisen kerran, ja luultavasti vaan huvikseen ja
saattaakseen aikaan häiriötä. Oli miten oli; hän nousi, puhui kansalle
ja ehdotti avonaista äänestystä salaisen asemesta.

-- Ja sitten?

-- Kryysanteuksen pieni joukko vastasi hyvä-huudoilla. Muut olivat
vaiti. Äänettömyyttä pidettiin tietysti suostumuksena. Avonainen
äänestys alkoi. Helposti voit arvata tuloksen.

-- En. Miksi ei avonaisella äänestyksellä olisi sama tulos kuin
salaisellakin?

Kansalainen hymyili sääliväisesti yksinkertaiselle kysymykselle.

-- Ymmärräthän, sanoi hän, -- ettei juuri kukaan tahdo julkisesti
nousta Kryysanteusta vastaan, joka on rikas ja mahtava ja jonka takana
on keisari. Salaisessa äänestyksessä ei Kryysanteus olisi saanut sataa
ääntä tuhannesta; nyt ei ollut kymmentä tuhannesta häntä vastaan.
Sellainen maailma on, hyvä ystävä.

-- Hyvä, kiittäkää onneanne, että on näin tapahtunut! Kryysanteus
on teidän jaloin ja paras kansalaisenne. Siinä kuvapatsaassa, jonka
vuosi sitte hänelle pystytitte, on kirjoitus: "Ateenan ensimäiselle
kansalaiselle." Jos hän jo silloin ansaitsi sen nimen, niin hän
ansaitsee sen nyt tuhansin kerroin.

-- Pyh! Imartelua! sanoi mies kohottaen olkapäitään, tervehti
Teodoorosta ja jatkoi matkaansa.

       *       *       *       *       *

Noin tunti sen jälkeen kun Teodooros oli lähtenyt maatalosta,
Kryysanteus saapui sinne kaupungista. Hermione sai ilokseen kuulla,
että vaali oli päättynyt loistavasti hänen edukseen. Teodooroksen
epäilykset eivät siis olleetkaan toteutuneet, Ateenalaiset eivät
olleet osoittautuneet kiittämättömiksi. Vaan Kryysanteuksen otsalla
näkyi kuitenkin synkkämielisyyden ja huolen merkkejä. Hän aavisti,
että vaalin tulos oli johtunut Karmideen tekemästä ehdotuksesta.
Hän oli huomannut viime aikoina monessa kohden välinpitämättömyyttä
kansalaisissaan, oli usein kokenut ainakin hitaisuuden vastustusta;
hän alkoi tajuta, että hän seisoi melkein yksinään ja että hänen
työllään ei ollut mitään lujaa perustusta kansan ajatuskannassa. Vaan
hän ei tahtonut heittää toivoaan tarkoitusperänsä saavuttamisesta.
Hän luotti nuoreen sukupolveen, joka oli kasvava Julianuksen luomien
yhteiskuntalaitosten vaikutuksen alaisena, sen hengen johdolla,
joka hänestä virtasi. Ja ikäänkuin aavistaen ettei Julianuksen ura
ollut pitkäksi mitattu, Kryysanteus käytti tarkkaan minuutitkin ja
työskenteli kuumeentapaisella malttamattomuudella. Juuri siksi hän ei
tahtonut päästää valtaa käsistään; yksityisenä kansalaisena hän olisi
voinut vaikuttaa paljon, vaan ei samaa kuin nyt.

Vasta kun hän istui rakastetun Hermionensa vieressä tuo synkkä pilvi
katosi hänen otsaltaan, Hermionen soittaessa kitaraa ja laulaessa
laulua, joka oli ollut Elpiniiken lempisävel. Illallisen aikana Okos,
nuori orja, portinvartijan poika, toi äsken tulleen kirjeen. Se oli
Ammianus Marcellinukselta, joka paraikaa oli Julianuksen kanssa sodassa
Persialaisia vastaan. Kryysanteus luki ja Hermione kuunteli silmät
loistavina kertomusta, jonka Ammianus oli kirjoittanut Julianuksen
urostöistä. Ne vetivät vertoja Aleksanterin mainetöille, elleivät
niitä voittaneet; roomalaisen sotakunnian loistavimmat päivät olivat
palanneet: keisarin esimerkki oli tehnyt jokaisesta roomalaisesta
soturista sankarin. Persialaiset olivat tulleet voitetuiksi taistelussa
toisensa perästä. He olivat kutsuneet virrat avuksensa, rikkoneet
sulut ja panneet veden alle ne avarat tasangot, joita pitkin legionat
marssivat. Vaan tämänkin esteen voitti sotilaiden into, jota päällikön
henki elähytti. Hän kulki jalkasin sotajoukon etunenässä, rohkaisi
alakuloisia ja otti omin käsin osaa töihin. Vedet oli johdettu
takaisin uomiinsa ja kokonaisia metsiä kaadettu veden uurtamien teiden
korjaamiseksi. Sotajoukko lähestyi Persian pääkaupunkia. Perisabor,
toinen järjestyksessä Persian kaupungeista, hyvin linnoitettu ja
lukuisalla miehistöllä varustettu, oli valloitettu rynnäköllä.
Perisaborin jälkeen oli tullut Maogamalkan vuoro; se oli Persian
lujin linnoitus ja ainoastaan kaksi peninkulmaa pääkaupungista.
Kaupungin turvana, niin kirjoitti Ammianus, oli kuusitoista tornia,
syvät juoksukaivannot ja kaksinkertaiset muurit, ja sitä oli kaikkina
aikoina pidetty voittamattomana. Vaan Julianus kaivatti salakäytävän
muurien alta, ja samalla aikaa kun piiritystornit vierivät eteenpäin ja
heittokoneet viskelivät kivimöhkäleitä, oli valittu joukko tunkeutunut
maanalaista käytävää kaupunkiin; tämän miehistö luopui aseistaan
tai lähti pakoon. Nyt Rooman sotajoukko seisoi aivan pääkaupungin
läheisyydessä.

Siihen iloon, jonka Ammianuksen kirje vaikutti Kryysanteuksessa ja
hänen tyttäressään, sekaantui levottomuutta ja pelkoa, kun hän kuvaili,
kuinka uhkarohkeasti Julianus pani alttiiksi oman persoonansa. Siinäkin
kohden hän näytti ottaneen Aleksanterin esikuvakseen. Perisaborin
luona Julianus oli johtanut rynnäkköä yhtä linnoitusporttia vastaan;
sillaikaa kuin sotilaat yrittivät murtaa tätä, olivat viholliset
muurien sakaroista lennättäneet keihäs- ja kivisateen purppurapukuista
johtajata vastaan. Maogamalkassa oli kaksi persialaista rynnännyt
väijyksistä häntä tappaakseen. Julianus torjui kilvellään heidän
raivoisat iskunsa, tappoi toisen vihollisen omalla kädellään ja pakotti
toisen pakenemaan, ennenkuin lähellä työskentelevät roomalaiset
soturit ehtivät apuun. Ammianus kertoi useita samanlaisia tapauksia ja
valitti, että tuskin päivääkään kului, jona ei keisari olisi antautunut
vaaroille alttiiksi, joista hän ainoastaan ikäänkuin ihmeen kautta
pelastui.

Kun Hermione meni makuusuojaansa, jossa hänen kamarityttönsä Alkmeene
häntä odotti ollakseen apuna riisuutumisessa, paistoi noussut kuu
avonaisen ikkunan ulkopuolella olevien köynnöskasvien välistä
niin houkuttelevasti pieneen huoneeseen, ja yötuuli toi ulkoa
niin suloisia tuokseita, että Hermione, kuunnellessaan Alkmeenen
kuvausta yön ihanuudesta, viehättyi viettämään vielä hetken ulkona,
ennenkuin meni levolle. Alkmeene sitoi vaipan emäntänsä hartioille
ja laittautui seuraamaan häntä; vaan Hermione sanoi tahtovansa olla
yksinään. Kamaritytön häntä silmillään seuratessa hän ohjasi kulkuansa
yksinäiselle lempipaikalleen.



NELJÄS LUKU.

Yhtymys.


Kun Hermione oli yksin, niin hän vaipui polvilleen ja rukoili, silmät
luotuina tuikkailevaa tähtitaivasta kohden, että se viisaus ja
kaikkivalta, joka on luonut nuo lukemattomat taivaan valot ja ohjaa ne
niiden teillä, suojelisi Julianusta sodan vaaroissa ja antaisi hänelle,
valtakunnan keisarille ja isälle, pitkän, onnellisen ja siunauksista
rikkaan elämän.

Yön tyyni kauneus, tuikkaileva taivaankansi, hiljainen, aava meri,
kevään tuulahduksista huoahtelevat lehdot saattoivat tytön tuntemaan
korkeimman olennon läsnäolon hänen ympärillänsä ja hänen sielussansa.

Saattoiko tässä luonnossa, joka oli näin täynnä kauneutta, jonka
suuri rakennusmestari oli tehnyt näin ihanaksi, saattoiko siinä
olla sokeilla, säännöttömillä voimilla sijaa, eikö sama rakkaus ja
edeltänäkevä viisaus johtanut ihmissuvunkin elämää ja kohtaloja? Ne
autuaat tunteet, jotka rukouksen vaikuttamina virtasivat läpi Hermionen
sielun, muuttivat tämän kysymyksen autuaalliseksi ja rauhoittavaksi
vakaumukseksi. Jumala ohjaa sukumme kohtalot; tosi ja hyvä on voittava
valheen ja pahan, -- korkein onni, minkä kuolevainen voi saada, on
olla niiden joukossa jotka taistelevat hyvän asian puolesta; hänen
taistelunsa ei ole koskaan hyödytön, hän voittaa, vaikka hän kaatuukin,
hän voittaa kuolemallaankin.

Julianuksen kuvan ympärille Hermione kokosi nämä ajatukset. Vaan se
kuva poistui, hän ei tietänyt kuinka, toisen edestä, joka äkkiä seisoi
hänen henkensä silmäin edessä. Se oli kaunis mies, jonka kasvoista
säteili ylimaailmallinen lempeys ja puhtaus, jonka silmät, Hermionen
sieluun kiinnitettyinä, näkyivät katseeseensa koonneen ja tehneen
inhimilliseksi korkeimman olennon käsittämättömän rakkauden. Hänellä
oli, niinkuin Apolloonilla, seppele otsallaan, mutta seppele ei
ollut kierretty laakereista, vaan orjantappuroista, ja veripisaroita
herahteli hänen valkealle otsalleen. Hän ojensi käsiään -- niistäkin
vuoti verta syvistä haavoista, mutta hän hymyili ja sanoi: katso,
minäkin olen voittanut kuolemallani.

Kuinka tämä kuva nousi hänen sieluunsa? Hermione tunsi Natsarealaisen,
josta Teodooros oli puhunut niin syvästi innostuneena; olihan
Teodooroksen onnistunut hänessä herättää Natsarealaista kohtaan, ei
ainoastaan sitä kunnioitusta, jota hänen täytyi tuntea suurta teuurgia,
taivaan rakastamaa ihmistä kohtaan, vaan myös korkeampaa tunnetta,
jonka lämmössä hän aavisti ja pelkäsi rakkauden koittoa.

Hän pelkäsi sitä, sillä kristinuskon nimi oli hänelle vastenmielinen.
Hän oli lapsuudestaan saakka oppinut ja hänen oma maailmankokemuksensa
oli häntä pakottanut yhdistämään siihen ruman, alhaisen, julman ja
tyhmän mielikuvat. Ne molemmat keisarit, joilla siihen asti oli
ollut kristityn nimeä, olivat olleet kavalia, valapattoisia miehiä,
jotka olivat raivonneet omaa sukuansa samoin kuin alamaisiaankin
vastaan. Kristittyjen papit saarnasivat järkeä ja vapautta vastaan;
kristittyjen elämä tuntui hänestä heiluvan kahden äärimäisyyden
välillä: milloin heittäytyivät hurjasti hekumiin ja paheisiin, milloin
taas yhtä hillittömästi antautuivat lihan kuolettamiseen inhottavan
itsensäkiduttamisen kautta. Kummassakin tapauksessa ilmautui rumuus
koko ilettäväisyydessään, ja rahvaan suuressa enemmistössä siihen yhtyi
mieltymys ryysyihin ja likaisuuteen. Oppi luonnon lankeemuksesta oli
hänestä valhetta, koska näki luonnon kauneuden; väite ihmisluonnon
perinpohjaisesta turmelluksesta tuntui hänestä yhtä alhaiselta kuin
vaaralliseltakin. Hermione piti tämän opin hedelminä sitä hirveätä
epäsointua, sitä itsensähillitsemisen puutetta, sitä yksipuolisuuksien
valtaan joutunutta, uskonkiihkoon ja kaikenlaisiin intohimoihin
antautunutta elämää, josta kristitty kirkko antoi niin lukuisia
esimerkkejä -- jyrkkiä vastakohtia niille tyynille, sopusointuisille
jalostuneen ihmisyyden kuville, joita helleeniläinen filosofia oli
luonut, ja joista Julianus oli niin ylevä esimerkki.

Mutta olihan se Kristus, josta Teodooros saarnasi Hermionelle,
kokonaan toinen kuin se henki, joka ilmestyi kristittyjen elämässä,
katsantotavoissa ja keskenäisissä riidoissa. Hänhän oli ihanin ja
täydellisin olento ihmishaamussa. Olihan hänen oppinsa yksinkertaisinta
ja kuitenkin korkeinta, mitä ihmisen huulet olivat puhuneet. Tuntuihan
hänen jumalaihmisyytensä Hermionestakin järjen välttämättömästi
vaatimalta, ja se sana, jonka hän oli julistanut, se kutsumus, jonka
hän oli kuolemallansa täyttänyt, jumalallisen viisauden ja rakkauden
täydellisimmältä ilmaukselta.

Mitä hänen siis tuli uskoa, mitä tehdä? Seurustelu Teodooroksen
kanssa oli kylvänyt epäilyksen hänen sieluunsa. Hän tunsi sen syvästi
tällä hetkellä, kun rukouksen innostus oli kadonnut. Hän painoi otsan
käteensä ja ajatteli isäänsä, hänen harmahtavia hiuksiansa, sitä
taistelua, jossa hän taisteli ensi rivissä. Voiko Kryysanteuksen tytär
luopua hänestä? Tämä ajatus pelotti häntä. Pitikö hänen siis karttaa
seurustelua Teodooroksen kanssa? Ei, sitenhän hän olisi tunnustanut
olevansa heikompi, sehän olisi rikos totuutta vastaan, joka käskee
kuuntelemaan jokaista syytä ja ottamaan vaarin niitä, joita ei voida
kumota. Vaan hän päätti ensi kerralla olla paremmin varustettu
puolustukseen. Sitä kirkkaampana oli totuus silloin astuva esiin
vastakkaisten ajatusten taistelusta. Hermione aikoi kuunnella isänsä
luentoja ja varustautua kaikilla niillä perusteilla, joita nerokas
keisari oli esittänyt äsken kirjoittamassaan teoksessa kristinoppia
vastaan. Nämä hän aikoi silloin sovittaa omaan ajatusrakennukseensa.
Niistä oli uudestaan tuleva tasapainoa tähän rakennukseen, ja niiden
tukemana Hermione oli pelotta kuunteleva kristittyä nuorukaista, jota
kohtaan hän tunsi lämmintä sisarellista kiintymystä.

Näitä ajatuksia seurasivat toiset. Hermione ei ollut koskaan
yksinään muistamatta veljeään ja rakastettuaan, jotka hän molemmat
oli kadottanut, vaan jotka hän toivoi löytävänsä uudestaan toisessa
elämässä.

Kuinka hän oli hämmästynyt, jopa pelästynytkin ensi silmänräpäyksessä,
kun hän Afroditen temppeliä rakentavien kristittyjen joukossa havaitsi
nuorukaisen, jonka kasvonpiirteet muistuttivat Elpiniikeä, hänen
äitiänsä, ja sitä kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut
Filippoksesta? Vasta kun hän oli lähemmin katsellut nuorta pappia,
katosi jossain määrin tämä yhtäläisyys ja sen kanssa myös suloinen ja
samalla kirveltävä näköhairaus. Hän ei kuitenkaan voinut unohtaa nuorta
esilukijaa, ja ellei hänen viimeinen keskustelunsa Teodooroksen kanssa
olisi kääntynyt siihen suuntaan, johon se kääntyi, niin hän olisi tältä
jo kysellyt nuoren Clemensin elämänvaiheita.

Kryysanteus oli kertonut hänelle, että Karmides otti osaa
kansankokoukseen ja äänesti häntä. Tämä kummastutti Hermionea. Mitä se
merkitsi? Hän tiesi, että Karmides ja hänen kevytmieliset ystävänsä
pilkkailivat Kryysanteuksen pyrinnöitä, samoin kuin he nauroivat
kaikelle, mikä oli heidän oman hurjan, nautinnonhimoisen elämänsä
ulkopuolella. Oliko mahdollista, että Karmides oli muuttunut? Oi,
kun tämä ajatus oli kerran syntynyt, niin hän ei enää tahtonut siitä
luopua, niin epätodennäköinen kuin se olikin.

Äkkiä Hermione kuuli askeleiden lähestyvän, ja hänen ajatuksensa
häiriytyivät, juuri kun ne olivat muuttumaisillaan kaihoisaksi
haaveiluksi. Hän luuli Alkmeenen tulevan ja nousi mennäkseen häntä
vastaan.

Vaan samalla hetkellä näkyi lehtimajan suussa mies, tumma mantteli
yllä. Kuutamo valaisi hänen vaaleita, vaan kauniita kasvojaan. Hermione
tunsi Karmideen.

Hän joutui hämilleen, kun näin odottamatta ilmestyi hänen ajatustensa
esine. Karmideskin näytti hämmästyneeltä. Syntyi lyhyt äänettömyys,
joka loppui, kun Karmides vakavalla ja kunnioittavaisella äänellä
lausui:

-- Hermione, älä pelästy. Sattuma on tuonut minut tänne, enkä
aavistanut tapaavani sinua näin myöhäisellä hetkellä. Muutoin olisin
pysytteleinyt kaukana tältä seudulta. Vaan kun kohtalo nyt on niin
säätänyt, että olen sinut tavannut, niin uskallanko lähestyä sinua?
Rohkenenko pyytää sinua jäämään ja kuulemaan muutaman sanan Karmideen
huulilta?

Karmideen äänessä ja hänen kasvoissaankin oli jotakin, minkä Hermione
luuli ainaiseksi niistä kadonneen, ja mikä muistutti hänelle entistä
Karmidesta. Terveyden ruusut olivat lakastuneet hänen poskiltaan,
ja hänen katseensa oli synkkä, vaan siitä huolimatta hän oli tällä
hetkellä itsensä näköinen, semmoisena, kuin hän oli, kun Kryysanteus
vielä kutsui häntä rakastetuksi oppilaakseen. Hän näytti olevan sama,
vaan nousseena pitkällisestä sairaudesta.

Hermione voitti hämmästyksensä ja sanoi:

-- Minä tahdon kuulla sinua, Karmides.

Ja kun näiden sanojen jälkeen syntyi uudestaan äänettömyys, jonka
kestäessä Karmides näkyi epäröivän, mitä tehdä tai mitä sanoa, niin
Hermione lisäsi, istahtaen ja tarjoten hänelle istumasijan läheltään:
-- Sinun tulosi saattoi minut ensi hetkessä hämille, sillä en odottanut
sinua, ja on pitkät ajat siitä kun viimeksi näimme toisemme. Kaunis
yö on houkutellut minut viettämään tämän hetken, vaikka se onkin
myöhäinen, ulkona. Ja sama kaunis yö on houkutellut sinut ohjaamaan
askeleesi tälle paikalle, josta näet kuutamon kultaaman meren, ja jossa
voit mieleesi johtaa niin monta lapsuuden muistoa. Eikö niin?

-- En tiedä onko yö kaunis vai ei, sanoi Karmides, istahtaen Hermionea
vastapäätä ja heittäen manttelinsa taaksepäin. -- Minä en näe luonnon
kauneutta. Näen kuun kumottavan, tunnen yön hiljaiseksi ja seudun
rauhalliseksi, siinä kaikki. Vaan lapsuuden muistot ... sinä mainitsit
ne. Kenties ne juuri toivat minut tänne. En tiedä sitä itse, vaan sen
tiedän, että nämä muistot ovat ruvenneet minua vaivaamaan... Salli
minun puhua vapaasti itsestäni, Hermione! Kätke vastenmielisyytesi ja
kuule mitä sanon! Sitten jätän sinut ja kartan läheisyyttäsi.

Tahdon kysyä sinulta: onko niillä oikeutta kiusata minua, näillä
muistoilla lapsuudestani, isäsi hyvyydestä ja sinun rakkaudestasi?
Olenko hairahtunut pois elämäni tarkoituksesta ja tuhlannut
onneni? Olenko ollut kiittämätön isällesi? Olenko saattanut
sinulle tuskaa? Sinä älyät, mitä minä kyselen itseltäni. Kuule
nyt myös vastaväitteitäni tällaisiin kysymyksiin. Isäsi kasvatti
minua rakastamaan viisautta ja kauneutta. Hän istutti minuun halun
kumpaankin. Minä tahdoin olla viisas, tahdoin käsittää Jumalaa ja
maailmaa ja itseäni, tahdoin järjestää elämäni hänen oman esikuvansa
mukaiseksi, ja olin onnellinen luullessani voivani sen tehdä.
Vaan lopulta huomasin etten ole luotu sukeltamaan viisaustieteen
pohjattomaan mereen: jos totuus on sinne kätkettynä, niin en ainakaan
minä ollut kykenevä sitä sieltä nostamaan. Tämä havainto jäähdytti
intoni ja masensi toivoni. Minusta olisi tullut huono platoonilainen
filosofi, vaan minä tahdoin olla jotakin kokonaista ja täydellistä.
Kryysanteus opetti minut rakastamaan kauneutta. Valitettavasti voin
ainoastaan sinun piirteissäsi, Hermione, ajatella jotain kaunista.
Rakastin sinua ja ilmaisin sen jonakin onnettomana hetkenä. Sinun
vastarakkautesi teki minut onnelliseksi vähäksi aikaa ... ja se on
ainoa suloinen aika elämässäni. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin
havaitsin, ettemme ole toisillemme luodut. Ymmärsin selvemmin ja
selvemmin, että sinä olet minua etevämpi, et ainoastaan sydämen,
vaan myöskin ajatusvoiman puolesta. Rakkauteeni sekautui ihmettelyä,
ihmettelyyni nöyryytystä. Olen itserakas ja kopea; mutta vaikk'en olisi
kumpaakaan, vaikka olisin nöyrin ihmisolennoista, niin en sittenkään
tahtoisi olla yhdistettynä puolison kanssa, joka veisi minusta voiton
kaikessa, ja jonka silmissä ei minulla olisi mitään, jossa voisin olla
etevämpi häntä tai joka pakottaisi häntä minua kunnioittamaan. Sinun
etevämmyytesi tunne teki minut onnettomaksi, Hermione, jäähdyttämättä
rakkauttani. Mitä minulla silloin vielä oli ja mikä hankki itselleni
arvoa omissa silmissäni, se oli se siveellinen ihanne, joka isäsi
opissa oli minulle ilmestynyt, ja halu toteuttaa sitä omassa
elämässäni. Tämä ihanne seisoo vielä nytkin silmieni edessä, vaan
halu sitä toteuttaa katosi, kun näin, etten sitä voinut saavuttaa ja
että siinäkään eivät voimani riittäneet. Ja jos vielä poikavuosinani
rakastin sitä sen itsensä tähden, niin kunnioitin sitä kuumaverisenä
nuorukaisena ainoastaan sinun tähtesi, Hermione, ollakseni tahraton
ja moitteeton sinun silmissäsi. Vaan kun tahto kerran oli sortunut
taistelussa kiusauksia vastaan, niin mikä oli minulla enää jälellä?
Tyydyttää kunnianhimoani ottamalla osaa valtioelämään? Oi, Hermione,
siihen vaadittaisiin, että jonkinlainen valtioelämä olisi olemassa
meidän päivinämme. Olla itse hallitsija olisi ehkä miellyttänyt minua,
vaan olla hallitsijan välikappale, -- siihen en tuntenut mitään
taipumusta. Vaan minulle aukeni toinen ura, ruusuinen ja helppo
kulkea. Sillä saatoin saavuttaa jonkunmoisen täydellisyyden ja voittaa
vertaiseni. Siitä tulin kyllä pian selville, päästyäni lähemmin
maailmaa tuntemaan. Nyt olen vaeltanut sitä uraa sen määrän päähän
asti. Se päättyy erämaahan. Ääretön matka erottaa meidät toisistamme,
Hermione. Se tuska, jonka olen saattanut sinulle, on epäilemättä jo
aikoja sitten parantunut. Tyynesti voit siis punnita sen, minkä olen
nyt tuonut sinulle esiin sisällisestä elämästäni. Huomaat, että koetan
puolustaa itseäni ja työntää osan kuormastani kohtalon niskoille.
Jos olen siinä väärässä, niin sinun tuomiosi tulee kaiketi kovin
ankaraksi. Vaan kuinka sinun järkesi tuomitseekaan, niin minä vetoan
sydämeesi, Hermione, sillä sydämeltäsi kasvatusveljesi toivoo saavansa
anteeksiannon ja unohduksen. Hermione vastasi:

-- Jos tarvitset minun anteeksiantoani, niin ei meitä erota mikään
ääretön matka. Annan sen sinulle mielelläni.

-- Sinä sanot sen niin kylmällä äänellä, Hermione, sanoi Karmides. --
Sinun anteeksiantosi kylmentää sydäntäni, eikä lämmitä sitä.

-- Mitä muuta haluat kuin anteeksiantoa ja unohtamista?

-- Ei, lausui Karmides kiihkeästi, -- minun ei pitäisi toivoa mitään
tai sitte kaikkea. Minun tulisi vaatia, että rakastaisit minua kaikesta
huolimatta, mitä olen tehnyt sammuttaakseni rakkautesi, että luopuisit
sielusi etevämmyydestä ja tulisit heikoksi naiseksi, joka ei voisi
erottaa sydäntään arvottomastakaan, kun kerran on oppinut häntä
rakastamaan. Sellaisia naisia on olemassa, Hermione, vaan ei minulle.
Mistä olen löytävä hänet, joka tahtoo tarttua käteeni ja seurata minua
minne menen, onneen tai turmioon, korkeuteen tai kurjuuteen, autuuteen
tai iankaikkisiin tuskiin?

Karmideen sanat todistivat taistelusta, joka raateli hänen sieluaan.
Hänen kasvoistaan Hermione voi lukea samaa. Hän katseli niitä, ja
kaihokkaat tunteet täyttivät hänen mielensä. Nuo kalpeat kasvot olivat
katoamattomasti piirretyt hänen sieluunsa. Karmides oli onneton, hän
katui, ja hän oli kääntyvä tieltään takaisin, jos hänen rakastettunsa
ojentaisi hänelle auttavan käden. Ja hän oli, ylpeyden ja epätoivon
hänessä taistellessa, lausunut vaatimuksen, joka oli uhmailevainen,
mutta ilmaisi, että hänen olentonsa pohjassa asui vielä hänen
ensimäinen rakkautensa.

Hermione tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Pitikö hänen työntää hänet
luotaan? Silloin hän olisi menetellyt naisellisen ylpeyden vaatimuksen
mukaan, joka tässä jos missään olisi ollut oikeutettu, mutta hän
olisi kieltänyt sydämensä, joka tunsi rakkautta, hellyyttä, sääliä ja
iloa sen mahdollisuuden ilmestyttyä, että Karmideen katumuksessa ja
sieluntaistelussa oli tie hänen parantumiseensa.

Hän vastasi:

-- Rukoile jumalilta sellaista puolisoa itsellesi, Karmides.

-- En tahdo rukoilla mahdotonta, sanoi Karmides. -- He eivät voi
minulle antaa häntä.

-- Tee itsesi ainoastaan heidän lahjansa arvoiseksi, ja sinä et ole
jäävä osattomaksi. Jumala näkee että olet onneton, Karmides, ja hän,
joka on maailman sydän, on antava sinulle mitä sydämesi halajaa.

-- Luuletko niin, Hermione? sanoi Karmides. -- Luuletko, että minäkin
voin vielä nousta ja toivoa?

Hän kätki kasvot käsiinsä. Missä aikeissa hän olikin tullut tänne --
tällä hetkellä hän oli vilpitön ja totteli niitä valtaavia tunteita,
jotka pulppusivat esille hänen paremman luontonsa lähteistä. Hänet
oli todella huonommuuden ja ala-arvoisuuden tietoisuus vieroittanut
Hermionesta, kun hänet ensi kerran oli voittanut nautinnonhimo ja
veren viettelys. Hän oli sen jälkeen turruttanut nuoruutensa rakkauden
hurjassa irstailemisessa, vaan ei ollut koskaan voittanut sitä. Rakkaus
astui esiin uudella voimalla, sen jälkeen kuin Petros viittauksella,
ettei Hermione ollut vielä häntä unohtanut, oli haihduttanut ne
syyt, joiden perustuksella hänen ylpeytensä oli koettanut kieltää
yksipuolisen ja toivottoman taipumuksen olemassaolon. Ja nyt rakkaus
oli leimahtanut ilmituleen, Hermionen läheisyydessä, hänen ihanien,
lempeiden ja tyynien kasvojensa edessä.

Karmides tunsi hennon käden tarttuvan omaansa ja poistavan sen hänen
otsaltaan.

Hän katsahti ylös. Hermione seisoi hänen edessään, ja hänen silmissään
kimalteli kostea hohde.

Karmides katsahti syvälle noihin silmiin. Hän tahtoi päästä
vakaumukseen, ettei se minkä näki ollut silmänhairausta. Kun Hermione
hiljaa veti kättään takaisin, niin hän tarttui siihen nopeasti.

-- Karmides, sanoi Hermione, -- ylistetyt olkoot jumalat! Olen löytänyt
sinut jälleen.

-- Hermione!

Karmideen silmiä hämärsi kyynel, vaan se suloinen hymy, joka näkyi
tytön kasvoissa, heijastui hänen omistaan. Hiljaisuus vallitsi,
jota ei kukaan tahtonut häiritä. He katselivat toisiaan ja tunsivat
tällä hetkellä ainoastaan pitkän, tuskallisen eronajan ja autuaan,
odottamattoman yhtymisen.

-- Armas veli, sanoi Hermione vihdoin, -- sinun tulee nyt unohtaa
surusi ja olla onnellinen.

-- Ah, minun suruni! Sano: hairahdukseni, Hermione!

-- Ja sinun tulee iloisella luottamuksella rukoilla jumalilta sitä
puolisoa, jota sydämesi toivoo, joka kieltäytyy kaikesta, seuratakseen
sinua onneen tai onnettomuuteen, korkeuteen tahi alhaisuuteen. Minäkin
tahdon rukoilla jumalilta tätä kaikkein parasta lahjaa uudestaan
löydetylle Karmideelleni.

-- Oi, tee se, Hermione. Jumalat kuulevat sinua.

-- Puhun isälleni tästä kohtauksesta...

-- Ah, isäsi vihaa minua, ja hänellä on siihen syytäkin...

-- Ei, minä näytän, ettei hän sinua vihaa. Kerron hänelle
yhtymisestämme, eikä ole kauan viipyvä, ennenkuin hän etsii sinut ja
tuo sinut takaisin siihen pesään, josta lensit pois.

-- Milloin saan nähdä sinut uudestaan?

-- Pian ja tästä lähtien usein, Karmides.

-- Ehkä huomenna?

-- En tiedä. Tahdon puhua isäni kanssa. Ensi kerralla tapaamme toisemme
avonaisesti hänen kasvojensa edessä...

-- Siihen voi mennä aikoja, Hermione, vaan nyt tarvitsen sinun
läsnäoloasi. Ja jos isäsi kieltää, mikä sitten tapahtuu? Olemmeko
silloin uudestaan erotetut? Voihan käydä niin, että hän ajaa minut pois
luotasi, ettei edes tahdo kuulla puhuttavan Karmideesta.

-- Hän ei tee niin.

-- Mutta _jos_, toisti Karmides ... -- kuinka saan sitten
taas tilaisuuden nähdä sinut? Minulla on niin paljo sinulle
sanottavaa ... ja minun on vaikeata jättää sinut, kun en tiedä,
onko se kenties ainaiseksi.

Levottomuus, joka ilmautui näissä sanoissa, ja ääni, jolla ne
lausuttiin, hyväilivät Hermionen korvaa.

-- Me näemme toisemme uudestaan joka tapauksessa, sanoi hän. -- Tämä
paikka on lempipaikkani ja auringonlaskun hetki on lempihetkeni. Tiedät
siis, mistä voit minua etsiä... Katso, Karmides, kuinka kuu on noussut
korkealle, sillaikaa kun olemme puhelleet! Alkmeene, joka odottaa
minua, mahtaa olla hyvin uninen. Ehkä hän on minua etsimässä. Hyvää
yötä, Karmides! Merkitse tämä ilta valkealla kivellä ja uneksi tänä
yönä lapsuutesi unelmia!

Karmides painoi Hermionen kättä rintaansa. He vaihtoivat vielä
sulopuheisen, vaan sanoin selittämättömän katseen. Karmides laski tytön
käden hitaasti pois omastaan, kääntyi ja meni. Hermione näki hänen
katoavan puiden varjoihin. Itse hän lähti lehtimajasta ja suuntasi
askeleensa taloon; autuaat tunteet laajentelivat hänen poveaan ja hänen
silmänsä kohosivat ilosta hurmautuneina ja kiitollisina sen äärettömän
temppelin tähtikupua kohden, jossa sovintojuhla nyt oli vietetty hänen
rakastettunsa kanssa.

Alkmeene odotti uskollisesti makuukamarissa emäntäänsä. Nuori
kamarityttö näytti torkkuvan unen horroksessa lampun vieressä,
kyynärpää yöpöytään nojautuneena, kun Hermione astui sisään. Vaan
nostaessaan silmiänsä hän katseli salavihkaa tutkien emäntänsä kasvoja,
eikä hänen ollut vaikea huomata niiden loistoa.

-- Karmides on siis onnistunut, ajatteli tyttö. -- Senhän sanoinkin
piispalle.

Riisuttaessa Hermione puheli tavallista iloisemmin ja tuttavallisemmin
kamarineitsyensä kanssa.

-- Mutta sano minulle, Alkmeene, sanoi hän, -- miksi annat tuon kunnon
Okoksen huokailla turhaan? Luuletko, etten ole sitä huomannut? Et ole
niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan kuin olet olevinasi, Alkmeene.

-- Mitä puhut, hyvä emäntäni! sanoi tyttö punehtuen, irroittaessaan
otsasidettä Hermionen tukasta.

-- Okos on hyvä nuorukainen, Alkmeene. Isäni ja minä pidämme häntä
suuressa arvossa.

-- Minä luulen, että Okos vaan tekee pilaa minusta, väitti
kamarineitsyt. -- Ei saa uskoa semmoisen jokaista sanaa. Silloin
pettyisi usein.

-- Voi, sinä hupakko! Etkö näe, että kiusaat häntä teeskennellyllä
kylmyydelläsi? Hyi semmoista teeskentelyä! Vaan et ole läheskään niin
yksinkertainen kuin olet olevinasi. Vai tahdotko, että minä sanon
Okokselle, että hänen hellyytensä tosin huvittaa Alkmeenea, vaan ettei
Alkmeene voi rakastaa häntä vastavuoroa?

-- Älä kaikin mokomin, hyvä emäntäni! Sitä et saa sanoa hänelle.

Hermione puhui alhaalla laaksossa olevasta kauniista vuokratalosta,
jonka Kryysanteus oli määrännyt Okokselle ja hänen isälleen Meedeelle,
vanhalle portinvartijalle, jonka varmaankin nyt monen vapaaehtoisen
palvelusvuoden perästä tekee mieli avata ja sulkea omaa oveansa ja
paistattaa aurinkoa omalla kynnyksellään.

Alkmeene taas puhui emäntänsä kauniista kiharoista, joita oli ilo
järjestellä, ja hänen kauneudestaan, joka tänä iltana oli tavallista
häikäisevämpi.

Hermione kuunteli tällä kertaa kärsivällisesti, jopa nähtävästi
mielissäänkin hänen sanojaan.

-- Minä ajattelen Eusebiaa, sanoi Alkmeene, -- ja ihmettelen hänen
sokeuttaan. Hän tahtoo olla sinua kauniimpi, Hermione, ja hän kadehtii
sinua, sen tiedän.

-- Kuinka sen tiedät?

-- Minä puhelen usein hänen ensimäisen kamariorjattarensa kanssa.
Eusebia tahtoo aina tietää, kuinka olit puettu, kun sinua viimeksi
nähtiin Kerameikoksella. Ja kun se hänelle sanotaan, niin hän
huudahtaa: kuinka huono aisti noilla Ateenan naisilla on! Ja
kuitenkin hän apinoi sinun hiuksiesi asentoa ja jokaista kitoonisi
poimua. Häntä harmittaa, ettei ole voinut saada täällä Ateenassa
käytäntöön roomalaisia vaatekuosia. Voi, minun täytyy nauraa, kun
ajattelen ensimäisiä päiviä, jotka hän vietti kaupungissamme. Hän
tahtoi hämmästyttää Ateenalaisia, se on varmaa ja totta. Ja kyllä
hän herättikin huomiota, kun ilmestyi eriskummallisessa kukillisessa
silkkihameessaan; häntä oli kaksi orjatarta tukemassa, ja edellä kävi
orja, joka ilmoitti: tässä on epätasainen kivi tielläsi ... tästä katu
menee ylöspäin ... tästä katu menee alaspäin ... ikäänkuin hän itse
olisi ollut sokea eikä voinut nähdä, askeltakaan eteensä.

-- Minä muistan tuon kaiken, Alkmeene.

-- Se oli paljasta pöyhkeyttä, haltijattareni.

-- Ei, sitä ei se ollut, Alkmeene. Eusebia oli tottunut roomalaisiin
tapoihin. Naiset käyttäytyvät niin Roomassa.

-- Mutta onhan se rumaa ja naurettavaa.

-- Sitä en tahdo kieltää. Ainoastaan tottumus voi tehdä sellaisia
tapoja siedettäviksi.

-- Mutta eikö se ollut pöyhkeyttä, että Eusebia, kun Ismeene tervehti
häntä kadulla, ei itse vastannut, vaan antoi orjattarensa vastata
tervehdykseen?

-- Sekin on tavallista Roomassa.

-- Ismeenestä se oli niin hassua, ettei hän voinut olla kääntymättä
Bereniiken puoleen ja nauramatta ... sillä Ismeene on hyvin herkkä
nauramaan, kuten tiedät. Vaan Eusebia näki sen eikä sitte enää koskaan
voinut kärsiä Ismeeneä.

-- Olen kuullut siitä puhuttavan.

-- Mutta tiedätkös, miksi Eusebia lakkasi käyttämästä kukallisia
vaatteitaan? Näetkös, kun koulupojat näkivät hänet kadulla, niin he
osoittivat häntä sormellaan ja huusivat toinen toiselleen: katsos,
kevät on jo tullut.

-- Ateenan koulupojat tulevat häijyydessä isiinsä... No niin Alkmeene,
en tarvitse sinua enää. Mene nyt levolle, uninen tyttöseni.

-- Toivotan sinulle suloisia unia, haltijattareni.

-- Minä toivotan sinulle samaa.

Alkmeene poistui. Hermione oli pian sen jälkeen siirtynyt iloisten
unien valtakuntaan.



VIIDES LUKU.

Epäilijä.


-- Mitäkö lajia filosofeja minä olen? Niinkö kysyit, vanha
kunnianarvoinen portinvartija? Minä kuulun kaikkein syvämietteisimpään
oppilahkoon. Minä olen epäilijä... Teidän ei tarvitse tietää
enempää. Ja samalla kuin epäilen, riittääkö tämä pikarillinen viiniä
sammuttamaan janoani, epäilen myös, lieneekö sinulle, hyvä Okos ...
Okoshan sinun nimesi oli? ... vastenmielistä heti täyttää se uudestaan,
kun sen nyt tyhjennän. Maljanne, hyvät ystävät! ... Kryysanteuksen
viini on hyvää. Kas tuossa saat tyhjän pikarin, Okos! Kiidä, sinä nuori
Ganymeedes, täyttämään se reunoille uudestaan. Eipä satu joka päivä,
että saatte kunnian nähdä filosofia näin tuttavallisena jäsenenä teidän
muutoin kaikin puolin kunnioitettavassa piirissänne. Linnunpaisti on
hyvää, rakas kokki, vaan minä epäilen, tokko sinä voit laittaa kurkea
niin taitavasti, kuin ystäväni ja oppilaani, muinaiskalujen-kerääjän,
kokki. Älä loukkaudu huomautuksestani, kunnon kokki. En väitä sitä
varmuudella, sillä ylipäätään ei voi mitään varmuudella sanoa. Minä
ainoastaan epäilen, ymmärräthän.

Puhuja oli Iifikrateen jälkeläinen, sama nuori mies, joka kerran tuli
Petroksen luo armonhakijana, vaan silloin, tavatessaan odottamatta
Kryysanteuksen, äkisti huomasi tulleensa väärään paikkaan ja oikeastaan
aikoneensa ystävänsä muinaiskalujen-kerääjän, piispan naapurin luo.

Nuori mies, tuttu nimellä Kimoon, oli nyt puettu karkeaan mantteliin
sitä kuosia, jota filosofit käyttivät, ja oli vuoden aikaa ollut
käymättä parturilla, niin että, -- luonto kun oli lahjoittanut hänelle
hyvän parrankasvun, -- häntä nyt kaunisti kunnioitusta herättävä parta.
Nämä merkit näyttävät, että hän oli tehnyt päätöksensä, lakannut
tuumimasta kirkonoppilaan asemaa ja pyhää kastetta ja sen sijaan
ruvennut tieteiden tiedettä aprikoimaan. Hän oli nyt kuin olikin
ryhtynyt filosofiaan ja, kuten olemme kuulleet, epäileväiseen.

Luonto ja ystävyys olivat yhteisesti auttaneet kelpo Kimoonia
edistymään filosofiassa -- luonto, joka, kuten mainittu, oli
lahjoittanut hänelle vahvan parrankasvun, ja ystävyys, joka
muinaiskalujen-kerääjän persoonassa oli antanut hänelle tuon karkean,
vaan eheän manttelin. Ei kuitenkaan saa käsittää asiata niin,
että ainoastaan parta ja mantteli tekivät Kimoonin ajattelijaksi.
Hän oli myös perehtynyt logiikkaan; olihan hänen ystävänsä
muinaiskalujen-kerääjä tuohon anteliaisuuteen viehättynyt, kun
kerran ällistyen kuuli, kuinka sukkelasti Kimoon osasi tehdä mitä
eriskummallisimpia sarvipäätöksiä ja krokodiilipäätöksiä. Mantteli
ja parta olivat vain ulkonaisia merkkejä, jotka hän oli hankkinut,
saavuttaakseen sen kunnioituksen, johon hänen persoonansa oli
oikeutettu.

Kimoon oli kuitenkin siksi ujo tai siksi kateellinen viisautensa
puolesta, ettei esiytynyt julkisissa oppisaleissa. Hän ei myöskään
seurustellut tiedetoveriensa kanssa, joko siksi että hän heitä
halveksi, tai siksi että he eivät tahtoneet häntä tiedetoveriksi
tunnustaa. Vaan jos hänen kynttilänsä puuttui oppisaaleista, niin hän
kävi sitä ahkerammin varakasten kunnon käsityöläisten luona, joilla oli
kutakuinkin hyvä ruoka ja mukiin meneviä viinejä. Sellaisten isäntien
luona hän ei suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. Hän kummastutti
heitä syvämietteisellä puheella ja näppärillä johtopäätöksillä, ja
jollei logiikka pystynytkään heidän päähänsä, niin hän hankki itselleen
heidän kunnioituksensa puhumalla loistavasta suvustaan ja siitä
läheisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja keisari Julianuksen
välillä. Keisari, niin hän vakuutti, oli yleensä filosofien ystävä,
vaan erittäin filosofi Kimoonin. Keisari oli tarjonnut Kimoonille
palatsin Konstantinopolissa ja satatuhatta kultakolikkoa, vaan Kimoon
oli hylännyt lahjan, koska hän periaatteesta rakasti köyhyyttä eikä
tahtonut erota Ateenassa olevista hyvistä ystävistään.

Kimoonin seurustelu ei kuitenkaan kokonaan rajoittunut hyvästi toimeen
tulevien käsityöläisten piiriin. Ollen yläpuolella kaikkia etuluuloja,
hän toiselta puolen, kun hänen nimittäin oli kova nälkä, alensi itsensä
yksin orjainkin, eritoten varakasten talojen kokkien seuraan; toiselta
puolen ei ollut harvinaista että häntä nähtiin nuorien epikuurolaisten
vieraana, vieläpä prokonsuli Annæus Domitiuksenkin luona, tämän
tuttavallisissa juomingeissa, kun ei parempaa noljattajavierasta ollut
saatavana, jota kohtaan seura saattoi tyhjentää halunsa tehdä pilaa ja
kujeita.

Sellaisissa tilaisuuksissa Kimoon osoitti, että hänellä oli todellisen
filosofin mielenmaltti. Se pilkka, jonka esineenä hän silloin oli, ei
koskaan järkyttänyt hänen tyyneyttänsä, vielä vähemmin hänen nälkäänsä
ja janoansa.

Kimoon käveli mielellään kaupungin ihmisistä vilisevissä
pylväskäytävissä, vaan teki myöskin kernaasti pieniä vaelluksia
vapaan luonnon helmassa. Tänään hän oli satamakaupungista lähtenyt
huvikävelylle Kryysanteuksen viehättävän maatalon läheisyyteen,
kun hänet yllätti sade, joka antoi hänelle aiheen etsiä suojaa sen
katon alta. Hän olisi kuitenkin luultavasti pitänyt parempana kestää
rajuilman taivasalla, ellei olisi tietänyt, että sekä Kryysanteus
että Hermione olivat kotoa poissa. He olivat lähteneet kaupunkiin,
jossa Kryysanteus aikoi pitää julkisen esitelmän uskonnosta. Hän ja
hänen oppilaansa olivat nimittäin sopineet siitä, että vanhan uskonnon
menoihin oli yhdistettävä sama tapa, joka niin tehokkaasti oli
edistänyt ja yhä edisti kristinoppia: julkiset uskonnolliset puheet.

Huvilan palvelusväki kohteli Kimoonia sillä ystävyydellä, jota hän
oli odottanut. Filosofinmantteli teki asianmukaisen vaikutuksensa
vanhaan Meedeeseen ja muihin palvelijoihin. Kimoon kysyi Kryysanteusta,
ja hänelle sanottiin, minkä hän jo tiesi, että Kryysanteus oli
kaupungissa. Hänen toiveensa saada suojaa rajuilmaa vastaan, ja hänen
viittauksensa, että jalankulkija filosofi saattoi tarvita jotain
virkistävää, otettiin heti varteen. Kiiruhdettiin kattamaan pöytä
muutamaan pylvähistöön, ja se tuttavallisuus jolla vieras kohteli
ympäristöään, hänen puheliaisuutensa ja se hilpeä mieliala, joka tuli
näkyviin kun hän oli muutaman kerran tyhjentänyt pikarinsa ja antanut
sen uudestaan täytettäväksi, oli koonnut useat mies- ja naisorjat hänen
ympärilleen.

Oltiin jo melkein illan suussa. Taivasta peittivät pilvet, joita
mereltä käyvä tuuli ajeli, ja sadetta tuli yhä virtoinaan.

-- Niitä on siis filosofeja, kysyi vanha Meedes tiedonhaluisesti, --
jotka sanovat itseään epäilijöiksi?

-- On kyllä. Ne ovat syvämietteisimmät kaikista filosofeista, vastasi
Kimoon, lintupalasta pureskellen.

-- Sitte mahtaa minun herrani Kryysanteus olla sen oppilahkon miehiä,
sanoi ukko, -- koska ne ovat viisaimmat.

-- Ei, ilmoitti Kimoon, -- sinun herrasi on tosin sangen viisas, sangen
syvämietteinen, ehtinyt sangen pitkälle tieteessään, vaan meidän miehiä
hän ei ole.

-- Vai niin. Mutta mitä te sitte oikeastaan epäilette?

-- Me epäilemme kaikkea, hyvä ukko, sitäkin, epäilemmekö.

-- Zeus auttakoon, sepä oli kummallista, huomautti Meedes.

-- Hyvä ystävä, se kuuluu kummalliselta sinun epäfilosofisille
korvillesi, sanoi Kimoon, hakien silmillään Okosta, joka viipyi pikarin
kanssa, -- vaan itse asiassa se on hyvin luonnollista, vieläpä ainoa
katsantokanta, joka sopii todellisesti viisaalle. Koetan tehdä sen
sinulle käsitettäväksi, vaikka minun täytyy siihen tarkoitukseen uhrata
perusteellisuus selvyyden vuoksi. Ymmärrätkö esimerkiksi, ettet näkisi,
ellei sinulla olisi silmiä?

-- Kyllä, vastasi Meedes, -- sen kyllä ymmärrän, minähän olen hiukan
hämäräsilmäinen vanhuuttani.

-- Ja ettet voisi kuulla, ellei sinulla olisi korvia?

-- Kyllä senkin ymmärrän.

-- Ja ettet voisi haistaa, maistaa etkä koskettamisella tuntea, ellei
sinulla olisi nenää, suulakea ja tuntoisia jäseniä?

-- Senkin ymmärrän. Kyllä tunnen, että minulla on jäsenet, minulla kun
on leini vasemmassa sääressä.

-- No niin, sitte mahdat myös käsittää, että yksinomaan nuo viisi
aistia -- näkö, kuulo, haisti, maisti ja tunto -- antavat meidän
tietää, että ympärillämme on maailmaa?

-- Hm, niin.

-- Mutta jos aistit usein pettävät meitä, eikö meidän silloin tule
epäillä niiden todistuksia?

-- Mitä tarkoitat?

-- Eikö satu usein, että näkee väärin?

-- Sattuu. Kun on huonosilmäinen niinkuin minä, niin...

-- Vaikka olisit kirkassilmäinen kuin kotka, niin se sattuisi sinulle
sittenkin, hyvä ukko. Silmät valehtelevat lakkaamatta. Ne saavat meidät
uskomaan, että on olemassa avaruus. Ne uskottavat meille, että on
liikkumattomuutta ja liikettä ja eri nopeuksia. Sekin on valhe. Sillä
jos kysymme järjen johtopäätöksiltä, niin saamme sen vakaumuksen, että
itse Akilleus, niin nopeajalkainen kuin olikin, ei olisi koskaan saanut
kiinni hitaasti kömpivää kilpikonnaa, jos tämä kerran olisi päässyt
vähäsenkin edelle.

-- Hm, sepä oli sangen kummallista, huomautti Meedes. Etköhän nyt laske
leikkiä meidän tietämättömyydestämme, hyvä filosofi?

-- En, Zeus ja Pallas Ateena auttakoot! Minä en tee pilaa, vakuutti
Kimoon, alkaen käydä käsiksi piirakkaan. -- Järki kumoo, mitä aistit
todistavat. Jos minä nyt puolestani väittäisin, että aistit ovat
petollisia, niin voi joku toinen samalla oikeudella väittää, että päin
vastoin järjen johtopäätökset ovat vääriä...

-- Niin, tiedätkös, sen minä ennemmin uskon, selitti Meedes. -- Sillä
jos minä ja poikani Okos juoksisimme kilpaa, niin on minulla se täysi
vakaumus, että Okos juoksee minun ohitseni. Ja että minä välistä lepään
ja välistä liikutan itseäni, kyllä se on varmaa, hyvä filosofi.

-- Älä keskeytä minua, sanoi Kimoon. -- Tahdon tehdä tämän asian
sinulle selvemmäksi. Sinun täytyy toki myöntää, että usein näkee
väärin, kuulee väärin j.n.e.?

-- Niin, sen myönnän.

-- Aistien todistukset ovat siis ainakin epävarmat, joskin välistä
ovatkin oikeat?

-- Olkoon menneeksi!

-- Kun nyt myönnät, että aistit ovat epäluotettavat, ja samoin toiselta
puolen väität, että järjen johtopäätökset ovat vielä epäluotettavammat,
niin kysyn sinulta, mikä on luotettavaa?

-- Hm, sitä en tiedä.

-- No niin, sitte sinun täytyy myös myöntää, että meidän täytyy epäillä
kaikkea, koska epäluotettavat aistit ja epäluotettava järki ovat ainoat
tietolähteemme.

-- Mutta enhän minä voi epäillä, onko minulla leini vasemmassa
sääressä? muistutti Meedes. -- Minä tunnen sen, Zeus auttakoon,
kaikkien ilmanmuutosten edellä. Kysypäs Okokselta, eikö minun leinini
tänään ennustanut sadetta.

-- Mikä leini on, hyvä ystävä? kysyi Kimoon.

-- Mikäkö leini on? Se on jotain, joka pistää vasemmassa sääressäni,
niin että välistä tekisi mieli voivotella kuin lapsi.

-- Mikä se sitte pistää?

-- Mikä se pistää, sitä en tiedä.

-- Katsos nyt, eikö meidän tule epäillä, mitä emme tiedä, koska meidän,
kuten äsken todistin, täytyy epäillä sitäkin, minkä luulemme tietävämme?

-- Hm, hyvä filosofi ... vaan leini on sääressäni joka tapauksessa,
epäilin taikka en.

-- Sanoit, että leinisi asustaa vasemmassa sääressäsi. Etkö niin?

-- Vallan niin. Voitko ehkä antaa minulle lääkkeen sitä vastaan?

-- Kaikkein paraimman lääkkeen, hyvä ystävä, sillä minä tahdon opettaa
sinua epäilemään onko leiniä olemassakaan. Mistä tiedät, että sinulla
on sääret, hyvä ystävä?

-- Ha, ha, ha! Anna anteeksi, hyvä filosofi! Vaan nyt minun täytyy
nauraa sinulle. Kuinka voisin käydä, ellei minulla olisi sääriä!

-- Minä viittasin äsken siihen, että kaikki liike on näennäistä. Sinun
sääriesi olemassaoloa ei suinkaan todista se, että luulet käyväsi.
Mutta, huomautat kai, näenhän sääreni, ja tunnen säärieni olevan
olemassa. Tähän minä vastaan muistuttamalla uudestaan, että näkö ja
tunto, kuten muutkin aistit, antavat epäluotettavia todistuksia. Sitä
paitsi et näe, että sääret ovat _sinun_; näet ainoastaan parin sääriä,
jotka näyttävät olevan kaikkialla, missä itse luulet olevasi; et tunne,
että sääret ovat _sinun_, vaan tuntosi sanoo sinulle ainoastaan, että
on olemassa joku sääripari, olivat ne sitte sinun tai eivät sinun.
Siis sinun täytyy ensiksi todistaa, että todellisuudessa on olemassa
eräs pari sääriä, jotka sinä sanot omiksesi, ja toiseksi, että nämä
sääret ovat todella sinun. Edellisen kysymyksen ratkaisemiseksi ei
sinulla ole muuta kuin epäluotettavien aistien todistukset; mutta
vaikka tässä tapauksessa hyväksyisimmekin ne, niin ei sinulla ole
jälkimäisen kysymyksen ratkaisemiseksi mitään muuta todistusta kuin
piintynyt ja mahdollisesti aivan väärä luulo. Vaan vaikka tämänkin
todistuksen hyväksymme, niin sinun on vielä todistaminen, että on
olemassa oikea ja vasen -- sillä vasemmassa sääressähän sanoit leinisi
olevan. Sinun tulee minulle määritellä _oikea_-käsitettä ja samoin myös
_vasen_-käsitettä. Jos sen teet, niin sinun on vielä todistaminen,
että näillä käsitteillä on perää todellisuudessa. Vaan sitä ei voi
todistaa, yhtä vähän kuin voi todistaa, että on olemassa moninaisuutta
oliokunnassa. Syvämietteinen Parmenides opetti, että kaikki on yhtä
ja että tämä yksi on ikuinen ja katoamaton, muuttumaton ja ääretön.
Tähän päätökseen hän tuli ajattelemalla; vaan kun ajatteleminenkin
on epävarmaa, niin on kai mahdollista, että on olemassa moninaisuus,
ja tältä kannalta saattaa kyllä otaksua, että on olemassa oikea ja
vasen, että sinulla on sääret, Meedes, että näitä sääriä on kaksi,
toinen oikea ja toinen vasen sääri; mutta se on ja jää ainoastaan
otaksumiseksi, epävarmaksi ja epäiltäväksi mielipiteeksi. Teet
parhaiten jos tykkänään jätät sen syrjään, koska tämä järjetön,
tyhjälle perustettu mielipide ainoastaan on sinulle vastukseksi ja
vaivaa sinua luulettelemalla sinua että tunnet jotakin olevaista tai
olematonta, jota sanot leiniksi. Maljasi, ystäväni!

Syvämietteinen Kimoon tyhjensi pikarin, jonka Okos oli pannut hänen
eteensä, ja kävi sen jälkeen uudestaan hyvältä maistuvan piirakan
jäännösten kimppuun.

-- Hm, tuo menee minun ymmärrykseni ylitse, mutisi Meedes. -- Sepä oli
kummallista filosofiaa. Vaan, sanoi hän ääneensä, -- jos epäilet, onko
minulla leiniä sääressä, niin epäilet kai myös, syötkö tällä hetkellä
piirakkaa vai etkö, ja sinusta saattaa olla yhdentekevää, vaikka
otankin sen pois vallan nenäsi alta.

Vanha Meedes tempasi piirakkavadin käteensä ja oli hyvinkin ylpeä
tämänlaatuisesta vastatodistuksesta, kun näki, kuinka Kimoon joutui
siitä hämilleen ja kuinka ahnaasti hän katseli vatia.

-- Hyvä ystävä, sanoi Kimoon hetken äänettömyyden perästä, -- minä
tosin epäilen söinkö piirakkaa, ennenkuin sillä tavalla häiritsit minua
siinä; vaan suuri erotus on epäilemisen ja kieltämisen välillä. Minä en
suinkaan kiellä sitä. Ja jos se kenties olikin luulettelua, niin se oli
kuitenkin miellyttävä luulettelu, jonka minä suurimmalla mielihyvällä
sallin pettää itseäni. Pyydän sinua sen tähden, Meedes, miettimään,
menetteletkö oikein ja sopivasti, jos riistät isäntäsi ystävältä
suloisen harhaluulon, johon hänellä Kryysanteuksen talon vieraana on
pyhät oikeudet.

Tämä syy sai Meedeen panemaan piirakan takaisin epäilevän Kimoonin
eteen, joka kiirehti uudella innolla vajoamaan miellyttävään
harhaluuloonsa.

Nyt tarttui Okoskin puheeseen tukeakseen isäänsä Meedestä.

-- Hyvä filosofi, hän sanoi: -- otaksutaanpas, että juoksen pääni
seinään, niin että tunnen kalloni olevan haljeta. Olisiko sekin
luulettelua, se?

-- Tietysti, vastasi Kimoon; -- sinä juokset luuletellun pään jotakin
luuleteltua vastaan, jota sanot seinäksi, ja tunnet tämän luulettelun
johdosta tuskallisen tunteen, joka taas vuorostaan ei ole muuta kuin
luulettelua.

-- Dionyysos auttakoon, olisipa sangen kummallista, jos olisi niin kuin
sanot. Mutta jos lyön pääni niin kovasti seinään että kuolen?

-- Älä tee sitä, sanoi Kimoon, -- sillä siten teet pahaa itsellesi.
Kaikella mitä tässä olen sinulle sanonut, hyvä Okos, olen ainoastaan
tahtonut näyttää, että täytyy epäillä kaikkea, vaan olla mitään
kieltämättä. Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että sinulla todellakin
on pää, ja että on olemassa jokin, jota voit sanoa seinäksi, ja että
sinä voit tehdä liikkeen, jolla muserrat toisen toista vastaan. Tuo
kaikki on mahdollista, ja silloin sinä tulet tilaan, jota sanotaan
kuolemaksi, ja jota, olkoon se luuleteltu tai todellinen, kuitenkin
jokainen ymmärtäväinen ihminen kammoo.

Meedes, joka arveli filosofin nyt rupeavan puhumaan ymmärrettävästi,
kysyi, kammoiko Kimoonkin kuolemaa.

-- Kyllä, hyvä ukko, älä sitä kummeksi. Kaikki elollinen kammoo
tyhjiinraukeamista.

-- Tyhjiinraukeamista? Mitä sinä puhut tyhjiinraukeamisesta? Eihän
ihminen raukea tyhjäksi kuoleman kautta? väitti Meedes ja kiinnitti
hämärät silmänsä pelokkaasti viisaan Kimoonin huuliin.

-- Jos jätämme filosofisen kannan ja asetumme tavalliselle, jonka
mukaan voi olla olemassa jotakin, jota sanotaan elämäksi, ja jotakin,
jota sanotaan kuolemaksi, niin täytyy minun sanoa sinulle, hyvä ystävä,
että kuolema minun ja useimpien viisasten ajatuksen mukaan ei ole muuta
kuin täydellinen tyhjiinraukeamus.

Kimoon oli nyt lopettanut ateriansa ja oikaisihe mukavasti sohvalleen,
keskustelua kuuntelevien orjien ympäröimänä.

Nämä, jotka alussa olivat nauraneet ja huvikseen kuunnelleet hänen
mielipiteitään, alkoivat nyt, kun puhelu tuli vakavammaksi ja kääntyi
kysymykseen, joka koski heitä kaikkia, kokoutua häntä lähemmäksi,
kuunnellakseen tarkkaavaisesti, mitä hänen viisautensa mahtoi heille
ilmoittaa.

Sadetta jatkui, ja hämärä oli alkanut. Joku orjista sytytti lampun ja
asetti sen erään pylvään suojaan pylvähistöön, jossa seura oli koolla.

-- Hyvät ystävät, sanoi Kimoon, -- sielu on tuon lampun kaltainen,
jonka liekki häilyy viimasta. Ellei sitä tuuli jo ennen sammuta, sammuu
se kerran itsestään, kun sen öljy on palanut loppuun. Sinulla, vanha
Meedes, lisäsi Kimoon, -- ei näy olevan paljo öljyä lampussasi jälellä.

Tämä huomautus ei Meedestä miellyttänyt. Ukko ei ollut vielä läheskään
kyllästynyt elämään.

-- Oh, vastasi hän, -- et sinä ole mitannut öljymittaani. Ja mitä
ikääni tulee, niin en ole vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta.
Minä voin nähdä monen nuorukaisen syöksyvän hautaan ennen minua.

-- Varmaa on, että sinä haudassa ainakin unohdat leinisi, sanoi Kimoon.

-- Suuri kiitos. Mutta minä mieluummin pidän leinini ja elän.

-- Luulin ihmisen olevan sinun iälläsi perin väsynyt elämään.

-- Hoh, mitä enemmän saa, sitä enemmän tahtoo; ja mitä vähemmän on
jälellä, sitä rakkaammaksi käy jäännös. Se pitäisi sinun tietämän, joka
olet filosofi.

-- Taidat olla oikeassa, Meedes. Vaan sano minulle, miksi pelkäät
kuolemaa? Pelkäätkö kolmipäistä koiraa?

-- Oh, toinen portinvartija mahtaa kai olla kohtelias toista kohtaan.
Kerberosta en pelkää.

-- Vai pelkäätkö matkaa manalan joen yli? Sanotaan vanhan Karoonin
ruuhen nyt vuotavan ja olevan lahonnut.

-- Hoo, varjoja, joita hän kulettaa, ei mahda painaa lihavuus. Ruuhi
lienee kylläksi hyvä sellaiselle lastille, ja kun kerran on kuollut
täällä ylhäällä, niin ei taida enää veteen hukkua siellä alhaalla.

-- Hyvin sanottu, huomautti Kimoon. -- Vaan sinä, Okos, mitä sinä sanot
kuolemasta ja manalasta?

-- Minäkö? Minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella.
Muutoin mahtaa kyllä olla kamalata tuolla maan alla. Minä en sinne
ikävöi.

-- Sitä en ihmettele. Mikähän lienee orjan odotettavana, kun se
kohtalo, joka manalassa odottaa sankareja ja puolijumalia, on niin
kurja? Muistatteko, mitä Akilleuksen varjo sanoi Odysseukselle?

-- Emme, mitä se sanoi?

-- Homeeros kertoo sen seuraavasti:

    Oi, älä kaunistaa koe kuoloa, oiva Odysseus!
    Päiväki-miehenä muokkaisin minä peltoa ennen
    Toiselle köyhällen, joka tuskin sais elatustaan,
    Kuin Manalaisten tahtoisin minä valtias olla.

-- Ajatelkaa nyt, jatkoi Kimoon, -- sellaista tilaa muuttumattomaksi
ja iankaikkiseksi ilman että sitä mikään unen ja valvonnan vaihetus
keventää, ja teidän täytyy myöntää, ettei kuolemattomuutta suinkaan
kannata tavoitella. Parempi on odottaa tyhjiinraukeamista.

-- Tyhjiinraukeamista? Ei, ennen tahdon olla orjan haamuna manalassa
kuin raueta tyhjiin, sanoi Meedes. -- Huu, kamalaa on ajatella
tyhjiinraukeamista...

-- Niin, varsinkin tänä iltana, kun on näin pimeätä ja koleata, lisäsi
joku kuuntelijoista.

-- Muutoin, sanoi Meedes, -- olen useammin kuin kerran puhunut herrani
kanssa kuolemasta. Hän ei sano että ihminen raukeaa tyhjiin, eikä hän
kuvaile manalaa hirmuiseksi. Hurskaat ja rehelliset sielut, sanoo
hän, joutuvat erääseen paikkaan, joka on maata kauniimpi ja jossa ne
nauttivat onnellisempaa elämää kuin tämä on. Saat antaa anteeksi, hyvä
filosofi, että uskon herraani enämmän kuin sinua.

Kimoon hymyili säälivästi ja ravisti päätänsä. -- Hän sanoo
niin lohduttaakseen sinua, hyvä ukko, ja lieventääkseen sinun
kuolemanpelkoasi. Kryysanteus on jalo mies, enkä voi millään muotoa
uskoa hänellä olevan muita kuin jaloja tarkoitusperiä. Aivan toinen
on monen hänen vertaisensa ja valtioviisaitten laita, jotka myös
tahtovat pitää pystyssä varjomaailman uskoa, koska tämä on vahva
ohjas, jolla voi yksinkertaista rahvasta hallita. Vaan luuletko sinä
Kryysanteuksen olevan itse varma siitä, mitä hän tästä asiasta sanoo?
Ei ollenkaan, hyvä ystävä. Kuoleman portti aukenee sisäänpäin ja
kääntyy helposti saranoillaan, kun joku menee sinne; vaan ulospäin
se ei aukene, eikä mikään varjo ole vielä tullut takaisin Haadeesta
maahan. Keltään sellaiselta ei siis Kryysanteus ole saanut sitä
arvelua, jolla hän on tahtonut sinua rauhoittaa. Viisaustieteestä hän
ei myöskään ole sitä saanut, sillä, kuten sanoin sinulle, on monta
filosofia, jotka ovat juoneet pohjavedenkin viisauden kaivosta, vaan
epäilevät kuolemattomuutta. Sitä vastoin on olemassa vanhoja satuja,
muinaisina aikoina sommiteltuja, jotka kertovat meille Haadeesta ja
sielujen tilasta siellä, Kerberoksesta ja Karoonista ja Leetejoesta,
josta saa juoda unohdusta, kolmesta tuomarista, jotka ankarasti
tutkiskelevat vainajain maan päällä viettämää elämää, ja paljon muuta,
joka ymmärtäväisestä ihmisestä tuntuu naurettavalta. Platoon puhuu
tosin myös monenmoisista vainajien asunnoista, joista yksi kuuluu
olevan hyvin suloinen, vaan sitä ei avattane sinunlaisillesi, Meedes,
vaan ainoastaan meille filosofeille, me kun ansaitsemme sen elämällä,
jonka olemme pyhittäneet olemuksen salaisuuksien tutkimiselle. Vaan tuo
kaikki on ainoastaan arveluja, epävarmoja luuloja. Mitään varmuutta ei
ole.

-- Eikö mitään varmuutta, sanot?

-- Ei mitään, kunnon Meedes.

-- Eikö missään mitään varmuutta?

-- Ei missään.

-- Minun täytyy puhua Hermionen kanssa, sanoi Meedes. -- Hän on
kuitenkin mahtanut jostakin löytää jonkun varmuuden.

-- Hoh, mene yhtä hyvin kristittyjen luo, sanoi Kimoon.

-- Kristittyjen? Miksi heidän luoksensa?

-- Koska he ovat ainoat, joilla on täydellinen varmuus kaikkein
mahdottomimman totuudesta.

-- Voivatko he antaa meille varmuuden kuolemattomuudestakin ja toisesta
elämästä? kysyi Meedes, joka ei älynnyt Kimoonin ivaa.

-- Se on heistä vain lastenleikkiä.

-- Todellakin, ajatteli Meedes itsekseen, -- olisipa toki syytä kuulla,
mitä he sanovat ... sillä raueta tyhjiin, sitä en tahdo.

Vanhaa orjaa värisytti ja hän katseli ensin kiiriskeleviä pilviä, ja
sitte pylvään takana lekottelevaa lamppua.

Kimoon, joka huomasi sanojensa tehoavan, jatkoi tyytyväisenä aloitettua
keskustelua, semminkin kun sadekin vielä esti häntä lähtemästä
kaupunkiin takaisin.

Hän alkoi nyt puhua jumalista, joiden olemassaolon hän kuulijainsa
kauhuksi kielsi. Maailma, ilmoitti hän, on syntynyt alkuperäisestä
kaoksesta, atomien, alkuhiukkasten satunnaisten yhtymisien kautta.
Semmoisia yhtymisiä tapahtui tietysti lukemattomia, ennenkuin sattuma
sai aikaan näin kauniin ja tarkoituksenmukaisen rakenteen. Hän otti
vertauskuvan kuutiopelistä, tehdäksensä tämän selväksi, ja sanoi:

-- Jos minä jossakin järjestyksessä kirjoitan muistiini kaksikymmentä
nopanheittoa ja sen jälkeen otan noppakuution käteeni ja heittelen
sitä, kunnes samat heitot seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä
muiden väliintulematta, niin tarvitsisin luultavasti siihen pitemmän
ajan, kuin kymmenen sukupolvea voi elää. Maailmaa muodostavalla
sattumalla, joka heitti noppaa alkuhiukkasilla, on ollut äärettömästi
aikaa suorittaaksensa vielä vaikeamman tehtävän, vaan kun ajattelee,
että sen peli on jatkunut läpi pimeiden ijankaikkisuuksien, niin ei
tule ihmetellä, että tämäkin nopanheittojen yhteen sopeutumus, jota
sanotaan maailmaksi, vihdoin muodostui. Ymmärrättekö minua, ystävät?
Uskotteko, että jumalat hallitsevat pilviä, jotka ajelehtivat tuolla
ylhäällä, että he ohjaavat tuulta, joka nyt puhaltaa mereltä, ja
voivat, milloin tahtovat, estää sen vauhtia? Uskotteko, että tarvitaan
jumalia, jotta sumu voisi nousta maasta ja merestä ja kokoutua pilviksi
ja pudota sateena takaisin maahan? Luonto seuraa omia sokeita lakejaan,
jumalat ovat aivan tarpeettomat, ja minä ... olen viluissani ja
janoissani. Tänä iltana on kylmä. Okos, sinun herrasi viini on hyvää ja
lämmittävää. Tuo minulle vielä pikarillinen, että se vahvistaisi minua
matkalle. Minun täytyy palata kaupunkiin tuosta kirotusta sateesta
huolimatta, joka virtailee alas, ihmisistä ja Olympoksesta välittämättä.

Kun Kimoon oli saanut mitä halusi, niin hän kääri manttelinsa
ympärilleen, kiitti osoitetusta vieraanvaraisuudesta ja meni,
luvattuaan tilaisuuden tullessa poiketa sinne jälleen selittämään
heille filosofiansa salaisuuksia.

Useimpiin kuulijoihinsa ja varsinkin Meedeeseen hän jätti synkän,
levottoman mielialan.

Meedeen mieleen ei siihen asti ollut koskaan juolahtanut epäillä
jumalien olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Hän rakasti elämää,
vaan ei ollut tuntenut kauhistusta ajatellessaan kuolemaa, joka muka
oli vievä hänet parempaan maahan, jossa saisi nähdä jälleen edesmenneen
puolisonsa ja rakkaimmat ystävänsä. Korkeintaan hän oli hieman pelännyt
kolmikitaista Kerberosta, valjua Karoonia ja ankaraa Radamantys
tuomaria. Vaan nämä ajatukset eivät olleet muuta vaikuttaneet, kuin
että hän toivoi tuon välttämättömän matkan lykkäytyvän niin kauaksi
kuin mahdollista. Olisiko nyt kaikki tyyni lorua? Eikö hän saanut
koskaan enää nähdä edesmenneitä, joita hän rakasti? Eikö hänen
vaalennut partansa ollutkaan merkkinä siitä, että hän oli tulevaan
elämään kypsynyt, vaan täydellisen tyhjiinraukeamisen enne, sammumisen,
kuten lamppukin sammuu öljyn loppuessa? Tämä ajatus täytti Meedeen
tuskalla.

Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot
olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet
sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä,
pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes
odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle
huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi
muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen
tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan
hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, -- noiden silmien, jotka jo
itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.

Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa
paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa
ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain
tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.

Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti
emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut
Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut
saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös
sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen
elämänvaellus oikeuttavat.

-- Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, -- kiitän jumalia, että saan
nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.

-- Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.

-- Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, -- miettimään
asioita, joita en käsitä.

-- No niin? sanoi Hermione.

-- Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon
tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai
elääkö se vielä kuoleman jälkeen.

-- Kuinka? Epäiletkö sitä?

-- En tosin. En ole koskaan epäillyt sitä ... ennen kuin nyt tänä
iltana...

-- Ja miksi tänä iltana?

Meedes kertoi Kimoonin talossakäynnistä ja hänen kanssaan syntyneestä
keskustelusta.

Meedes lisäsi, että keskustelu oli jättänyt levottomuutta hänen
sieluunsa, ja että hän, oli nyt tullut etsimään rauhaa Hermionelta.

Hänellä oli se vakaumus, että Hermione, joka oli oppinut niin paljon
isänsä viisautta, kyllä kykenisi karkoittamaan Kimoonin kylvämän
epäilyksen.

-- Älä ole huolissasi, Meedes, sanoi Hermione. -- Anna minun kuulla
Kimoonin perusteet, ja minä lupaan kumota ne.

-- Hänen perusteensa? Niin, tiedätkös, hyvä emäntäni, jos hänellä
sellaisia oli, niin minä olen ne nyt tykkänään unohtanut. Vaan hän
näytti sormellaan lamppua ja sanoi että, niinkuin se sammuu, niin
sammuu sielukin. Ja jumalia hän kielsi, ja sanoi että maailma on
syntynyt onnistuneen nopanheiton kautta. Voitko kumota sellaiset
väitteet?

-- Se ei ole ollenkaan vaikeata, Meedes, jos vaan tahdot jännittää
tarkkaavaisuutesi käsittääksesi, mitä sanon.

-- Tarpeetonta, hyvä Hermione. Niin pian kun sanot voivasi kumota
Kimoonin väitteet, uskon sinua enemmän kuin omaa ymmärrystäni. Sielu ei
siis sammu niinkuin lamppu, vaan elää ruumiin kuolemankin jälkeen ...
onhan niin?

-- On, vastasi Hermione, ja hän koetti nyt niin selvästi kuin
mahdollista esiintuoda ne todistukset, jotka Platoon on esittänyt
sielun kuolemattomuudesta.

Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä
Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja
kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin
ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä
elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki
filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä
totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja
täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan
hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen
mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät
valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin
selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen,
voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan
vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on
sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa
keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään
muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on
lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee
tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen,
lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka
itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään
vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen
maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään,
joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä
sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden
jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.

Hermione lisäsi:

-- Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä
ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös
elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen
hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja
totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman
kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne
todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja
tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi.
Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle,
hyvä vanha ystäväni.

-- Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois
kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä
nostanut. -- Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle
rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä
ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat
hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin.
Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut
polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.

Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti
parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet
hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja
suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.

-- Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse
sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen
uudestaan.

Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä.
Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan
jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen
mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon
mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli
esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät
ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy
helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla
jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko
filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai
olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes
tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä
täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin
jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.

Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun
kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.

-- Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, -- ellei todennäköisyydessä ole
sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen
usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan
uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.

-- Mutta miksi, kysyi Meedes, -- miksi eivät jumalat anna meille täyttä
varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?

-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, sanoi Kryysanteus. -- Mitä arvelet
palvelijasta, joka täyttää velvollisuutensa ainoastaan rangaistuksen
pelosta tai palkinnon toivosta?

-- Niin tekevät kyllä useimmat palvelijat, hyvä herra.

-- Minkä tähden?

-- Koska eivät rakasta herrojansa.

-- Jos rakastaisivat heitä, täyttäisivätkö silloin velvollisuutensa
rakkaudesta, eivätkä pelosta?

-- Tietysti.

-- Eikö Jumala ole herra, jota ihmiset, hänen palvelijansa, voivat
rakastaa?

-- On kyllä.

-- No hyvä, hänellä on siis myös oikeus vaatia, että tottelemme häntä
rakkaudesta, vaan emme pelosta tai palkinnon toivosta. Maalliselle
isännälle saattaa olla kylläksi, kun palvelija tekee työnsä, teki
hän sen millä mielenlaadulla hyvänsä. Maailman Herra sitä vastoin ei
tule rikkaaksi eikä köyhäksi ihmisten päivätöistä. Se työ, joka hänen
edessään kelpaa, on sydämen puhdistuminen ja sielun jalostuminen. Mutta
tulevaiseen elämään kohdistuvat toiveet ja tuumailut tätä eivät edistä,
vaan ehkäisevät. Meidän tulee elää kuin olisimme katoavaisia olentoja,
tehdä hyvää hyvän itsensä tähden. Mies, joka epäilee kuolemattomuutta,
vaan tekee hyvää, koska hän on ymmärtänyt sen jumalallisuuden, on
jumalille otollisempi kuin se joka uskoo kuolemattomuuteen ja tekee
samat teot pelon tai toivon pakotuksesta.

Kryysanteuksen sanat eivät miellyttäneet Meedestä. Hän oli toivonut
saavansa herraltaan täydellisen varmuuden.

-- Mahdollista on siis kuitenkin, että sammun kuin lamppu, kun kerran
kuolen.

Tämä ajatus pyöri alituisesti Meedeen mielessä. Hän muisti mitä Kimoon
oli sanonut kristityistä. Heillehän oli muka vaan lastenleikkiä saattaa
ihminen täydelliseen varmuuteen sielun kuolemattomuudesta. Meedes alkoi
ajatella salaista keskustelua Teodooroksen tai jonkun muun kristittyjen
salaisuuksiin perehtyneen henkilön kanssa; piispa Petros olisi paras;
olihan hän herättänyt pylväsmiehen Simoonin kuolleista. Meedestä
pidätteli tästä keinosta ainoastaan ajatus, että semmoinen askel
epäilemättä olisi hänen herrallensa vastenmielinen. Vaan viimein hän ei
enää voinut levottomuuttaan kestää. Hän päätti ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa käydä Petroksen luona.

Tämmöinen tilaisuus tarjoutui pian Alkmeenen välityksen kautta;
tämä oli tuskin huomannut syyn vanhan portinvartijan sureksimiseen,
ennen kuin hän hurskaana, vaikka salaisena, kristittynä käytti sitä
varovaisesti hankkiakseen kristinuskolle, uuden tunnustajan.

Eikä viipynyt kauan, ennenkuin Meedes oli voittanut epäröimisensä.
Eräänä iltana hän seurasi Alkmeenea piispa Petroksen luo, ei suinkaan
aikoen tulla kristityksi, vaan saadakseen sen täydellisen varmuuden,
jota hän ikävöi.

Vaan siellä Meedes tuli vakuutetuksi, että varmuus ja kristinusko
olivat erottamattomasti yhdistetyt. Usko ristinnaulittuun oli
kuolemattomuuden ehto. "Joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän
olisi kuollut."

Petros oli kaunopuheinen ja paloi innosta saada tuon vanhan orjan
käännetyksi. Niin vähäpätöiseltä kuin tämä uskonmuuttaja näyttikin,
saada hänet kristityksi oli kuitenkin saada voitto Kryysanteuksesta;
se oli nöyryyttää kirkon orjuuden aikana tuota ylimielistä vihollista,
viedä kristinoppi hänen omaan kotiinsa ja siten oikein käteentuntuvasti
todistaa, kuinka vastustamaton, melkein luonnonvoiman tavoin vaikuttava
tämän opin voima oli.

Meedes itse ei tarvinnut kuulla Petrosta kuin kerran vain,
ikävöidäkseen kuulla häntä useammin. Niin pian kuin tilaisuus tuli,
hän kävi uudestaan kristityn piispan luona. Ne opit, joista hän tuli
osalliseksi, olivat niin korkeat ja valtaavat ja kuitenkin niin selvät,
että hän mielestään ymmärsi kaikki tyyni.

Ja mitä kuolemattomuuteen tuli, niin Jumalahan itse oli nuo sanat
sanonut: "joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."
Mitä filosofien todistelut ja inhimillisen ajattelemisen kypsymättömät
hedelmät olivatkaan tällaisen lauseen rinnalla?

Vanha Meedes tuli kristityksi ja hänen nimensä merkittiin
kirkonoppilaiden kirjaan.

Piispa kehotti häntä seuraamaan toistaiseksi Alkmeenen esimerkkiä ja
salaamaan uskonsa. Meedes koetti, vaan ei voinut ajan pitkään niin
tehdä, sillä uusi usko täytti nyt koko hänen sielunsa ja oli hänen
onnensa. Hän ei myöskään voinut teeskennellä rakastetun herransa
edessä -- yhtä vähän kuin ottaa osaa niihin talon tapoihin, jotka
olivat vanhan opin kanssa yhteydessä. Meedes ilmoitti eräänä päivänä
herrallensa, että oli kääntynyt kristinuskoon.

Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa
laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka
oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan
uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne
lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen
valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista
rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja
rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut,
näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.

Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen.
Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon,
joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat
sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis
puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä
molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni
melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt
oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin
nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi
tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää
tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen.
Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli
kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen
hän ei enää ollut elävien joukossa.

Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli
kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita,
eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut:
köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki
mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen
valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata
kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo
taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät
olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon
ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa
kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet
pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden
ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen
Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa
Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko
elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja
valtiollinen elämä.

Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen
tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt
sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen
syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle
selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.

Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien
ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden
enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja
koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.

Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa
pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi.
He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos
heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen
ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia
kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä
tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden
tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.

Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus,
jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan
viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä
vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin
onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä
väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli
kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen
elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen
tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin
kaikki riippui!

Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin,
hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä
taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman
valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä.
Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi
öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?

Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli
kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa,
joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden
periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi
vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.

Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut
isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle
ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, -- että
Karmides oli _kastettu_ ja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti
sidottu kristilliseen kirkkoon.

Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen
temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä,
kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.

Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.



KUUDES LUKU.

Karmides ja Rahel.


Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli Annæus
Domitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.

-- Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä
ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia
ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni.
Siis hyvä ystävä, kuinka voi ... kenelle antaisin etusijan?...

-- Olympiodoorokselleko?

-- Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton...

-- Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja...

-- Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; -- minä tiedän
sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton.
Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan.
Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin
paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua
kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä
Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu
olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät
minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse
sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat
seuran sankareita... Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut
väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille
minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia
epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin,
olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä,
että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin
onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen
morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata
missä Praksinoa oleskelee?

-- En, minä en ole vaivannut aivojani sitä aprikoimalla.

-- Kuten tiedät, hän ajettiin Kryysanteuksen toimesta Ateenasta pois.
Kuinka minä kummastuin, kun muutamia päiviä sitten käydessäni Afroditen
kuuluisassa temppelissä Korintoksessamme keksin hänet sikäläisten
papittarien joukosta! Hän on vielä viehättävä... Tietysti ei minulle,
joka olen uskollinen aviomies ja jonka silmät ovat avautuneet näkemään
katoamatonta ... vaan minä otan täällä arvostellakseni esinettä sen
omalta kannalta. Ja muistoistamme puhuttaessa ... missä Myroo parka
lienee? Hänkin näyttää kadonneen näyttämöltä. Noiden tyttöriepujen
elämä on kuin päiväkorentojen. Mutta mihin he joutuvat?

-- Myroostako sinä puhut? sanoi Karmides hajamielisen näköisenä. --
Anteeksi ... minun ajatukseni, en tiedä minkä johdosta, eksyivät
muistamaan satua sudesta, joka kääntyi ja tuli rehelliseksi, kun oli
kadottanut hampaansa. Myroo on kulkenut sitä tietä, jonka kohtalo on
määrännyt hänen kaltaisillensa, vaan hiukan nopeammin kuin muut. Joku
sairaus riisti häneltä hänen hempeensä. Olympiodooros, joka ennen
muita oli hänen ystävänsä, ilmoitti hänelle eräänä päivänä, että hän
oli ruma ja inhotti häntä. Tyttö lähti silloin, en tiedä minne. Häntä
ei ole enää auringonpaisteisilla kukkuloilla. Kenties hän oleskelee
jossain pimeässä syvyydessä. Älkäämme siitä enää puhuko. Kuinka kaunis
puolisosi Eusebia voi?

-- Oivallisesti, niin kauan kuin annan hänen olla täällä Ateenassa.
Hän on, paha kyllä, auttamattomasti kristittyjen hairausten vallassa
ja kuolisi, ellei hän kerran viikossa saisi kuulla Petroksen, tuon
lurjuksen, nuhdesaarnoja. En ole tahtonut häntä estää mielensä mukaan
tyydyttämästä oikkujaan. Minun velvollisuuteni on tehdä kaikki hänen
onnekseen.

-- Siinä teet viisaasti. Hurskaasta Eusebiasta voipi tulla mahtava
puolustaja uskonhylkyri Annæukselle, jos kohtalo kerran määräisi, että
kristitty keisari...

-- Vaiti, hyvä ystävä! Ei mitään hirveitä, majesteettirikollisia
olettamisia!

-- Ja hänen esirukouksistaan voisi seurata, että Egyptin præfectura,
jonka Julianus on sinulle luvannut, ei pujahda käsistäsi...

-- Sinun poliitillinen viisautesi on suuri, vaan älä kylvä noin
viisaita sanoja tuuleen! Puhukaamme muusta! Näetkös, ystäväni, että
olen laihtunut? --

-- En, Zeus auttakoon, minun on mahdotonta sitä huomata.

-- Tai ehkä oikeammin, minä en ole enää laajentanut vartaloani.
Työskentelen kuin orja omaa lihaani vastaan. Ja voitko arvata mistä
syystä? Säilyttääkseni sen notkeuden, jota vaaditaan sotilaalta.
Julianuksen laakerit saavat minut kadehtimaan. Ne eivät suo minulle
yörauhaa. Minun täytyy, minunkin, voittaa itselleni laakeriseppeleitä
ja muurikruunuja.

-- Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus
ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?

-- Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota
persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja
allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien
suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä
elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini,
kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nyt _illustris_ ja _clarissimus_,
niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna
päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä
kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan,
jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. -- Rauhan
toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu
unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian
maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille
olen uhrannut niin paljon...

-- Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana...

-- Tietysti.

-- Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi...

-- Aivan...

-- Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia
härkäuhreja ... sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut
suurin uhraaja Rooman valtakunnassa...

-- Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut.
He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka
tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani ... vaan ... oli miten oli,
minä tahdon sotaa ja laakereita.

-- Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele
keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on
imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä
senaattina että kansana.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sinä olet rikas, Annæus.

-- Oh, enpä liiaksi...

-- Ja antelias...

-- Sinä imartelet minua.

-- En, Zeus auttakoon, minä tarkoitan, että olet antelias siinä
missä anteliaisuus edistää sinun aikeitasi. Rikkaus ja anteliaisuus
ovat ominaisuuksia, jotka aina voittavat sotilaan sydämen ja nykyään
saattavat tehdä sen sitä enemmin, koska Julianus ei suinkaan ole
hemmotellut joukkojaan ylellisillä lahjoilla. Jatkakaamme sinun
parempien ominaisuuksiesi luetteloa. Sinulla on miellyttävä
olemistaito, omituinen kyky saavuttaa rahvaan suosiota...

-- Hyvä. Mitä muuta?

-- Sinä olet siveä siveiden kanssa, hävytön hävyttömien kanssa, ylimys
ylimysten kanssa, alhainen alhaisten kanssa...

-- Karmides, sinä liioittelet ansioni, sanoi prokonsuli häveliäästi.

-- En, minä en liioittele. Sinä olet homouusialainen ja
homoiuusialainen, kuinka kulloinkin, sinä tunnustat monta jumalaa,
yhden jumalan tai et yhtään jumalaa, miten olot vaativat...

-- Karmides, sinä sirottelet ruusuja jalkoihini...

-- Olet teräväpäinen, tarkkasilmäinen, älykäs, maailmaakokenut, viekas,
toimelias, väsymätön, tyyni ja kylmäverinen...

-- Seis, minä horjun näin monien ominaisuuksien kuorman alla, hyvä
ystäväni. Älä lisää niitä, minä pyytämällä pyydän sinua! Älä pane kiveä
kuorman päälle, Karmides!

-- Vieläpä luulen sinussa olevan urhoollisuuttakin ja sotapäällikön
kykyä. Vai mitä sanot itse?

-- Siinä minulla on sama käsitys kuin sinullakin.

-- No, mitä sinulta sitte puuttuu, Annæukseni, ollaksesi kerran
ystäväsi Karmideen ja jokaisen muun Rooman kansalaisen pään omistaja?

-- Mitä tarkoitat?

-- Että sinä, ylimys ja Senecan jälkeläinen, jolla on vanhaa
roomalaista verta suonissasi, mahtanet kyllä saavuttaa saman onnen,
minkä Illyrian talonpoikien ja arapialaisten rosvojen pojat ovat
saavuttaneet.

-- Karmides, sinä puhut arvoituksia. En ymmärrä sanaakaan puheestasi.

-- Minä ennustan mahdolliseksi, että diadeemi kerran kaunistaa kutriasi.

-- Kutriani? Ilkeä ystävä! Minä olen uhrannut kutrini valtion ja
hyödyttömän jumaluusopin alttareille. Pääni on kalju kuin Julius
Caesarin.

-- Tee siis niinkuin hän! Diadeemi on ponnistuksien arvoinen, ellei
muun vuoksi, niin siksi että se peittää kaljun pään.

-- Minä alan sinua ymmärtää ja minun täytyy varoittaa sinua. Sanasi
vivahtavat valtionkavaltajan puheeseen. Julianus, hyvä ystävä, on
minua nuorempi. Älkäämme tekeytykö tyhmiksi ja naurettaviksi toistemme
silmissä.

-- Persialaiset ovat hyviä ampujia ja kristityt tottuneita
myrkynvalmistajia. Ennustuksia on kulussa, joiden mukaan keisari ei elä
kauan.

-- Hillitse kielesi! Jumalat suojelkoot keisarin elämää! Jos jatkat
tätä jumalatonta puhetta, niin minun täytyy. lähteä ja heittää
sikseen se yksinkertainen ateria, jolla toivoin tämän illan viettää
sinun seurassasi. Hämärä on jo tullut, ja minä palaan vasta huomenna
Korintokseen. Minulla on sinulle sitä paitsi erityinen asia, jota en
saa unohtaa. Sinä tiedät, kuinka alttiisti noudatan Eusebian mieltä.
Muiden oikkujen ohessa hänellä on sekin, että tahtoo ympärilleen
kauniita kasvoja. Hän on nähnyt nuoren orjasi Aleksandroksen ja
kehottanut minua ostamaan hänet sinulta. Minkä hinnan määräät?

-- Minä en myy häntä.

-- Oh, niin sanot vain kiihottaaksesi minua. Pöydässä toivottavasti
sydämesi pehmenee. Me lykkäämme siksi keskustelun asiasta. Olet
luultavasti hyljännyt pelin huvituksen?

-- Olen.

-- Sitä saatoin odottaakin Kryysanteuksen tulevalta vävyltä ja
Hermionen kihlatulta. Muussa tapauksessa olisimme panneet orjan
rahvelipeliin. Kummallinen kohtalo! Kuinka me molemmat olemme
muuttuneet! Me olemme nyt vakavia ja siveellisiä ihmisiä. Itselleni
en suinkaan lue tätä ansioksi, sillä olen neljänkymmenen vanha ja
ylikin ... minun tuleentumisaikani on tullut. Minä huomautan sen.
vain kummastuttavana todistuksena siitä, kuinka kaksi ihmistä on
voinut muuttaa maailman ja vuodattaa siihen paremman hengen. Millainen
keisari, sellainen hänen kansansa. Ja kuinka uskollinen vartija
keisarilla on Kryysanteuksessa! Hän panee meidät kouluun ja valvoo
vitsa kädessä käytöstämme. Jalo Kryysanteus, en voi kyllin häntä
ylistää. Häntä ajattelemalla olen tykkänään tukehduttanut aistillisen
luontoni. Minä tutkin nyt Platooniani, kun olen vapaa virkatoimista,
ja näen hirmuista vaivaa päästäkseni osalliseksi jumalallisesta
hurmaustilasta. Sinä voisit viitata tähän seikkaan, kun ensi kerran
tapaat Kryysanteuksen. Tahdon, että hän tuntee Akaian prokonsulinsa
oikein perinpohjin. Kuinka onkaan? Vieläkö Kryysanteus on yhtä
ahkerassa kirjevaihdossa keisarin kanssa, aseiden kalskeesta ja
sotaretkistä huolimatta?

-- On, ystäväni.

-- Sitä parempi.

Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli
katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi,
että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä
elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus
Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä
tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli
aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua
Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella
illallisella kuin tämäkin oli.

Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin
kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen
illallisen.

Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja
läksi ulos.

Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta
pilviharso riippui yli ilmanrannan.

Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte
yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa,
yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut
varjostivat.

-- Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, -- vaan
tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan
sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat,
saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!

Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka
kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

-- Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja
kaikki oli ääneti hänen ympärillään. -- Loukkautuiko hän viipymisestäni
vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei,
minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin
vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy
hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon
nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta
vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.

Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi
haamun pajupuiden varjossa.

Se oli Rahel.

Karmides tunsi tarttuessaan tytön käteen, kuinka hän vapisi.

-- Oletko kauan odottanut minua? kysyi hän.

-- En tiedä, vastasi Rahel, -- vaan hyvä on, että tulit. Minä istuin
ajatuksissani, kun näin sinua. Luulin pimeässä, että se oli isäni.

-- Sinun on vilu, Rahel, sanoi Karmides. -- Minä tunnen että vapiset.
Anna minun kääriä manttelini ympärillesi.

-- Ei, yötuulen kylmyys on suloinen. Se ei tule kylmästä ja
uskottomasta sydämestä. Muutoin, mitä siitä huolit, että olen kipeä,
että pian kuolen?

-- Rahel, kuinka voit kysyä minulta noin!

-- Sinäpä ... sinä Karmides ... sinä se annat minulle kuoleman. Ovatko
sanani siis kovia ja kohtuuttomia?

-- Rahel, mielesi on kuohuksissa etkä ajattele mitä sanot. Malta
mieltäsi ja puhukaamme tyynesti! Me tapaamme toisemme nyt viimeisen
kerran. Käyttäkäämme siis tilaisuutta niin, että eroamme kuten
sopii: tyyntyneinä, lohdutettuina, vahvistettuina molemminpuolisessa
lämpimässä ja pysyväisessä ystävyydessä. Istahda tähän viereeni!
Puhukaamme niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet
yhdessä, ja siitä kovasta täytymyksestä, joka käskee meidät eroamaan.
Ellet sitä voi tehdä, ja jos täytymys sinusta vielä näyttää julmalta
väkivallalta, niin nojaa pääsi rintaani kuin sisar veljeensä,
valita viimeinen kerta kohtaloa, joka on välttämätön, ja kuuntele
ensiksivalitsemaasi ystävää, joka tahtoo rohkaista ja vahvistaa sinua.
Miksi vedät kätesi pois, rakas Rahelini? Jos tahdot siten lausua
syytöksen Karmidesta vastaan, niin teet itsesi syypääksi kovuuteen
ja vääryyteen. Jos olen rikollinen, niin ainoastaan rakkauteni on
tehnyt minut siksi. Sano minulle, Rahel, minäkö olen rakentanut
ylipääsemättömän muurin välillemme? Oi, minä en aavistanut sellaista
olevan. Muutoin en olisi koskaan ilmaissut lempeni tulta, en koskaan
koettanut saada vastarakkauttasi! Jos ketään syytät, niin sinun täytyy
syyttää isääsi; hän ylenkatsoi minut ja työnsi minut pois, koska olin
vieras hänen kansalleen. Kun pyysin sinut vaimokseni, niin hän hylkäsi
tarjoumukseni häpäisevällä ja mieltä kuohuttavalla tavalla. Olen siksi
heikko, että vielä nytkin saatan harmistua, kun muistan sitä hetkeä.
Hän olisi voinut käyttää lievempiä ja vähemmin pilkkaavia sanoja, kun
lausui tuomionsa rakkaudestamme. Vaan itse asiassa hän oli kuitenkin
oikeassa, sillä on olemassa perinnäisiä ajatuskantoja ja tapoja,
jotka ovat pyhiä ja joita täytyy kunnioittaa. Sinun, Rahel, joka olet
Israelin lapsia ja hurskaan miehen tytär, pitäisi tietää se.

-- Minä tiedän, sanoi Rahel. -- Tiedän, että meidän täytyy erota. Sinun
puhelutapasi vakuuttaa minua siitä parhaiten.

-- Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että
uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä
tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on
hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus,
millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä
sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden
toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä
valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi
suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut
ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat
lapsellisen nöyryyden alttarille.

-- Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa,
eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.

-- Älä sano niin, Rahel!

-- Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. -- Yhtä minulla on vielä
rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle
kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä
minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa.
Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä
toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että
se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin,
että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit
julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut
uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen
tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni,
että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että
hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden
että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta
katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja
jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi
arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni
ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on
se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä
ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista
lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen
viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun
yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin
nähden ... ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti
kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni
itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla
silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin
sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle... Mutta miksi puhun nyt
tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme.
Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi
puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme
viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka
minulle annoit, Karmides. Kas tässä!

Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita
hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.

-- Rahel, sanoi Karmides -- isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja
tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän
rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän
kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää
toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli
työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut
omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää,
että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan
käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta?
Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on
tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison,
joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme
uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena
unelmana...

-- Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. -- Älä puhu noin! Sinä olet
kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni
kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan
kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi
enkä tahdo vedota omaantuntoosi.

Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän
aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi
saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi
Rahelin jatkaa:

-- Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.
Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.

-- Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoi
Karmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.

-- Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa,
ennenkuin palaan kotiini.

Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.

-- Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. -- Yö on pilvinen ja kolea.
Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edes
Peraieuksenkadulle.

Rahel ei vastannut.

-- Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla
äänellä. -- Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi,
masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!

-- Armahtakoon Jumala meitä molempia!

-- Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että
rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi... Vaan jättää sinut tänne
näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole
läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?

-- Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo
kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä
mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani,
sillä minä lähden täältä uhrialttarille.

-- Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?

-- Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen.
Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi
takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.

-- Rahel, sanoi Karmides, kumartuen alas ja tarttuen hänen käteensä. --
Viimeiset hellät jäähyväiseni! Toivon, että onnellisina tapaamme toinen
toisemme jälleen, kun haavat ovat parantuneet ja yhteiset muistomme
puhdistuneet katkeruudestaan!

-- Jumala varjelkoon sinua jälleennäkemisestä! Siitä himmenisi onnesi,
sanoi Rahel ennustajan äänellä.

Karmides kääri manttelin ympärilleen ja jätti uhrinsa. Tämä istui
liikkumatonna puron rannalla pajupuiden läheisyydessä, niin kauan kuin
Karmides vielä saattoi erottaa häntä silmillään yön pimeydestä. Sade
valui virtoinaan, ja tuuli huokaili vanhassa, ravistuneessa muurissa,
joka erotti tuon aution paikan Peiraieuksenkadusta.

Kun Rahel oli yksin, pääsi hänessä valloilleen se syvä epätoivo, joka,
pidätettynä puhkeamasta ilmi keskustelun kestäessä, oli antanut hänelle
näennäisen voiman ja estänyt kyyneleet vuotamasta. Hän väänsi käsiään,
sanoi itseään hyljätyksi leskeksi, heittäysi maahan, tempasi hunnun
pois päästään ja kylvi hiekkaa hiuksiinsa.

Näiden tuskanpuuskien välillä hän asteli edestakaisin puron rannalla
kädet suonenvedon tapaisesti nyrkkiin puserrettuina ja suortuvat
hajallaan kuin suruhuntu vaaleilla laihtuneilla kasvoilla, kunnes
seisahtui ja painoi kädet rintaansa. Hän tunsi sydämensä alla liikkeen,
jonka merkityksen hän aavisti. Hän oli viime päivinä useammin kuin
kerran tuntenut samaa tunnetta.

Hänen voimansa pettivät. Hän kiirehti istumaan märkään maahan ja
nojautumaan pajupuuhun, ennenkuin vaipui tiedottomaksi.



SEITSEMÄS LUKU.

Clemens ja Eusebia.


Me jätimme Clemensin omituiseen asemaan kauniin Eusebian luo. Hän
oli tullut sinne, osaksi pyytääkseen häneltä anteeksi orjatar raukan
puolesta, joka oli särkenyt kalliin toalettirasian, osaksi pitääkseen
nuhdesaarnan Eusebialle siitä julmuudesta, jota tämä välistä harjoitti
palvelijattariansa kohtaan, julmuudesta, joka ei ollenkaan sopinut
hurskaalle ja kristilliselle emännälle.

Vaan kauniin naisen näky ja hänen kysymyksensä, mitä hän tahtoi
näin myöhäisellä hetkellä, sai, etenkin kysymyksessä ilmautuvan
ihmettelyn vuoksi, Clemensin kokonaan hämille. Hän alkoi ymmärtää,
että hänen intonsa ja hellä sydämensä olivat houkutelleet hänet sangen
sopimattomaan tekoon. Hän seisahtui ovelle, ujona ja hämillänsä ja
änkytti viimein katkonaisen anteeksipyynnön.

Eusebia oli siksi jalomielinen, että itse auttoi esilukijaa pulasta.
Hän istahti taas mukavasti purppurasohvaansa ja pyysi hurskasta
kunnianarvoisaa veljeä astumaan ovelta peremmälle ja sanomaan asiansa,
joka epäilemättä oli tärkeä, koska sitä ei voitu lykätä huomispäivään.

Sen jälkeen ja odottamatta mitään selitystä Clemensin puolelta hän
rupesi kyselemään piispan terveyttä, ylisteli suuresti hänen viimeistä
saarnaansa ja puhkesi katkerasti valittamaan oikeauskoisen seurakunnan
ahdistettua tilaa.

Sillaikaa Clemens tointui taas tajuihinsa, ja kun Eusebian puhe joutui
viimeksimainittuun aineeseen, joka oli esilukijankin lempiaine ja
hänen ajatuksiensa alituinen esine, niin hän sai rohkeutta ja halua
ottamaan osaa keskusteluun ja yhtyi sydämellisesti niin hyvin hurskaan
Eusebian katkeraan valitukseen nykyaikain johdosta kuin myöskin hänen
peittelemättömästi lausumaansa toivoon, että maailman tila pian
vaihtuisi. Clemensiä ei enää huikaissut pienen kullalta kimaltelevan
huoneen komeus eivätkä saattaneet hämille Eusebian säteilevät silmät,
jotka salamoitsivat vuoroin harmista, vuoroin ilosta, samalla kuin
hänen soinnukkaan äänensä sävy vaihteli aina keskustelun kulun ja
keskusteltavan aineen mukaan.

Vasta kun tätä puhelua oli kestänyt jokseenkin kauan, Eusebia näytti
muistavan että Clemens oli tullut jollain erityisellä asialla, ja
kysyi nyt iloisella äänellä mikä oli saanut niin nuoren, mutta
kunnianarvoisan miehen käymään näin myöhään hänen luonansa.

Clemens kertoi nyt mitenkä oli tavannut nuoren orjattaren ja mitenkä
tämä oli pelännyt palata kotiin, kun oli rikkonut rasian, ja hän pyysi
Eusebiaa antamaan sen orjalleen anteeksi, koska tämä ei ollut tehnyt
sitä pahassa tarkoituksessa vaan varomattomuudessaan.

Asiansa toisen puolen, nimittäin nuhdesaarnan Eusebialle tämän
kovuudesta orjattaria kohtaan, Clemens päätti tykkänään jättää sikseen,
sillä keskustellessaan prokonsulin puolison kanssa hän oli alkanut
tulla siihen vakaumukseen, että tuo julmuus oli ainoastaan panettelua,
sillä olihan se mahdotonta näin hurskaassa, kauniissa ja lempeässä
naisessa.

Clemens oli siis havainnut, että Eusebialla, paitse hurskauden ja
lempeyden suuriarvoisia ominaisuuksia, oli myös kauneuden.

Mutta kuinka hän hämmästyi sitä muutosta, mikä näkyi tapahtuvan
Eusebian olennossa, niin pian kuin hän mainitsi orjatar raukkaa ja
rikottua rasiaa!

Viha kuvautui selvään samoissa kasvoissa, joista Clemens äsken oli
lukenut hurskautta ja lempeyttä. Eusebialla näkyi tuskin olevan aikaa
kuunnella häntä loppuun, ja kun hän oli puhunut niin Eusebia nousi
seisoalleen ja polki pienellä jalallaan lattiata.

Hän kysyi kiivaalla äänellä nuorelta esilukijalta, kuinka tämä rohkeni
ottaa puolustaakseen huolimatonta ja niskoittelevaa orjatarta tämän
omaa emäntää vastaan, ja ilmoitti, että orjattaren vika oli rangaistava
mitä ankarimmin, hänelle itselleen pelotukseksi ja muulle talonväelle
varoitukseksi.

Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut
Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti,
että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan
rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän
vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä
puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.

Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti
Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa
heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei
kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka
rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.

Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia.
Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti
esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle
hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan
nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle
hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut
tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.

Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen
rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja
hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan
ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.

Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto,
että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi
tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen
kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi
pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä
vaelluksesta.

Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi
kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei
suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.

Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien
valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi
julmuuteen orjattariansa kohtaan.

Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella
hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti
valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta,
koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että
parantaa Eusebiaa.

Eusebia näkyi alussa voivan vaivoin hillitä itseänsä keskeyttämästä
puhujaa. Tuo uhmaavainen hymy asui kauan hänen huulillaan. Vaan
vähitellen se oli kadonnut ja sijaan tullut vakavuus ja tarkkaavaisuus.
Hänen silmänsä pysyivät alati nuoressa esilukijassa, jonka rohkeus
ja innostus teki hänet kauniimmaksi Eusebian silmissä. Oli uutta ja
kutkuttelevaa saada nuhteita kokemattomalta pojalta.

Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että hänen myötätuntoisuuttansa
nuorta saarnaajaa kohtaan vihdoin voitti itse nuhdesaarnan voima.
Clemens oli tietämättään omaksunut paljon Petroksen voimakasta
kaunopuheisuutta; vaan kun hänen oikeutettu paheksumisensa viimein
oli purkautunut, muuttuivat nuhteet lempeiksi varoituksiksi, niin
lämpimiksi, tuntehikkaiksi ja liikuttaviksi, etteivät voineet
olla vaikuttamatta Eusebiaan, jonka hurskaus oli tunnehurmauksen
tavoittelemista, ja joka katumuksesta, rangaistuksesta ja parannuksesta
oli keksinyt hekumallisia synnin jälkitunteita, suloisempia kuin itse
synnin tekeminen.

Kun Clemensin ääni tuli epävarmaksi ja yhä enemmän värähteleväksi
siitä liikutuksesta, jonka hän tunsi sydämessään, niin tämä ääni
saattoi samat tunnesäikeet värähtelemään Eusebian sydämessä; ja joko
tämä oli tullut liikutetuksi Clemensin nuhteista tai ei, niin vaikutti
yksin myötätuntoisuuden voima ja aistien hurmaus sen, että kyyneleet
tunkeutuivat esiin hänen silmäripsiensä alta, jotka nyt verhosivat
noita äsken niin rohkeakatseisia silmiä.

Äkkiä hän nousi sohvasta, heittäytyi Clemensin jalkoihin, tarttui hänen
käteensä ja vei sen kyyneleiden kostuttamille silmilleen.

Sitten seurasi katkonaisella äänellä lausuttu tunnustus, että hän oli
ollut julma emäntä, suuri synnintekijä. Hän pyysi Clemensiltä anteeksi
ylpeätä käytöstään ja lupasi juhlallisesti katumusta ja parannusta.

Clemensiä liikutti tämä äkillinen nöyryys, ja hänenkin silmiinsä
tulivat kyyneleet samalla kertaa kuin hän tunsi sydämellistä iloa tämän
herätyksen johdosta, jonka välikappale hän oli ollut.

Eusebia nousi seisoalleen, vaan Clemensin käden, johon oli tarttunut,
hän piti vielä omissaan, kun palasi sohvaansa, johon mielenliikutuksen
valtaamana vaipui.

-- Sisareni, sanoi Clemens, -- tahdon rukoilla, että sinun heräämisesi
kantaisi pysyväisiä hedelmiä ja saisi aikaan mielenmuutoksen, joka
voittaa sinun kiivaan luontosi kiusaukset.

-- Tee se, armas veli, kuiskasi Eusebia.

Hän nojasi nyyhkyttäen tuuheakiharaisen päänsä aivan liki esilukijan
povea ja painoi, ylenmäärin liikutuksen valtaamana, hänen kätensä
sydämelleen.

Clemens tunsi, kuinka Eusebian rinta kohoili ja laskieli sisällisestä
myrskystä.

Nuoren papin hellyyteen ja osanottoon yhdistyi tunne, jota hän ei
ymmärtänyt. Hän sallikin vastustamatta Eusebian pidättää hänen
kättänsä, ja kun Eusebia uudestaan kuiskasi: -- Armas veli! niin se
kaikui hänen korvissaan kuin suloisin soitanto.

Kun Eusebian oli onnistunut hillitä tunteensa, pakotti hän Clemensin
hellällä väkivallalla istumaan viereensä sohvalle.

Hän tahtoi tehdä tunnustuksen veljelleen, ilmaista hänelle kaiken
sen kovuuden ja vääryyden, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi
palvelijoitansa kohtaan, voidakseen vilpittömällä katumuksella saada
häneltä anteeksiannon vakuutuksen.

Ja kun Clemens oli kuullut hänen tunnustuksensa ja vakuuttanut
hänelle syntein anteeksiannon, oli hänellä vielä yksi pyyntö nuorelle
esilukijalle esitettävänä.

Tämän pyynnön hän esitti punastuen ja nähtävästi hämillään.

Hän toivoi, että tämä käynti, tämä kohtaus, jäisi piispalta salaan.
Olihan piispa ylipäänsä niin ankara, eikä Eusebia tahtonut millään
muotoa, että piispan hyvät ajatukset hänestä huononisivat sen kautta
että hänen tietoonsa tulisi Eusebian kiivas luonto ja hänen tylyytensä
orjattaria kohtaan.

Hän oli monta kertaa ripittänyt itsensä piispan edessä ja
tunnustanut hänelle kaikki muut synnit ja heikkoudet, vaan ei tätä.
Laiminlyömiseen, sen hän vakuutti, ei kuitenkaan ollut mitään muuta
syytä kuin hänen heikko ymmärryksensä, joka siihen saakka ei ollut
älynnyt, että tylyys ihmisiä kohtaan, jotka olivat syntyneet orjuuteen
ja jotka kaitselmus oli määrännyt toisia tottelemaan, oli jotakin
väärää ja rangaistavaa.

Eusebia lisäsi nöyrästi, että tämä ymmärryksen puute osoitti, kuinka
suuresti hän tarvitsi ystävää, ja hän pyytämällä pyysi, ettei Clemens,
jolle hän nyt oli avannut sydämensä, hylkäisi häntä, vaan olisi hänen
uskollinen ystävänsä.

Clemens olisi mahdollisesti päässyt asiasta vetoamalla nuoruuteensa,
jonka vuoksi hän ei ollut oikein sopiva sellaiseen toimeen; vaan hän
oli äsken saavuttanut voiton, joka sai hänet luottamaan sanojensa
voimaan, hän tunsi sitä paitsi niin sydämellistä osanottoa Eusebian
kohtaloon eikä tahtonut jättää häntä johdatuksetta tuuliajolle, kun
kerran oli suunnannut hänen uransa hyvää satamaa kohden.

Hän suostui häveliäästi hänen pyyntöönsä.

-- Oi, tule sitte pian ja usein, rakas veljeni, jatkoi Eusebia.
-- Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa ja niin monta surua
ilmaistavaa, jotka nyt tuntuvat kahta raskaammilta, koska minun täytyy
ne sulkea sydämeeni. Pidä minua siskonasi -- ikäänkuin meillä olisi, ei
ainoastaan sama taivaallinen, vaan myöskin sama maallinen isä. Sinuun
minä olen luottava, ja sinä saat kuulla jokaisen heikkouden, jokaisen
syntisen ajatuksen, joka nousee sieluuni. Juuri tällaista hellää
rippi-isää olen ikävöinyt ja nyt löytänyt sinusta. Oi, tule usein ja
pian siskosi luo, armas Clemens!

Kuinka kauan Eusebia oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän suoraan ja
hämilleen joutumatta saattoi lausua nämä sanat: armas Clemens!

Hän oli usein toistellut niitä salaa itsekseen -- budoarissaan,
torilla, kun hän kantotuolinsa uutimien välistä tähysteli nuorta
esilukijaa jostakin vastaantulevasta pappissaatosta, kirkossa,
jossa hän lehteriltään katseli häntä, hänen lukiessaan sunnuntain
evankeliumia.

Äänessä, jolla sanat lausuttiin, olikin paljo hellyyttä ja puoleksi
peitettyä voitonriemua.

Eusebian aie oli hänen omissa silmissään viattominta maan päällä.
Hänen mieltymyksensä Clemensiin oli oleva puhtaasti platoonillista
laatua, hengellistä rakkautta, johon ei ensinkään sekoittuisi maallisia
aineksia. Hän toivoi voivansa herättää nuorukaisessa samanlaatuista
vastarakkautta, johon kernaasti saisi sekaantua vähä viatonta
haaveilua, niinkuin hänessä itsessäänkin. Jos tämän molemminpuolisen
aatteellisen välin kehittyessä haaveiluun sekautuisi himmeä muiden
tunteiden koitto, niin ei Eusebia suinkaan aikonut tuomita itseään eikä
Clemensiä ankarasti; hän myönsi päin vastoin itselleen, että toivoi
jotakin sellaista, sillä sehän olisi hänen tunteittensa puhtauden
tulikoetus. Hän oli silloin, harjoittaakseen mielenlujuuttansa,
myöntävä sellaisille tunteille jonkun liikkuma-alan -- oli salliva
niiden vapaasti hämäryydestään muodostua kuviksi, puoleksi
taivaallisiksi, puoleksi maallisiksi, oli salliva niiden esiytyä
ja lähestyä kaikessa houkuttelevassa suloudessaan, vaan ainoastaan
vajotaksensa ja hajaantuaksensa hänen tahtonsa taikavoiman edessä. Jos
ne muodostuisivat uudestaan, niin ne saisivat taas lähestyä, mutta
kärsiä saman kukistumisen. Se oli oleva sotaleikkiä, hyödyllistä ja
samalla niin suloisen houkuttelevaa, olematta ollenkaan vaarallista,
jos hän vain kutakuinkin vartioitsi itseään. Sillä olihan hänen ja
Clemensin seurustelu oleva itsessään uskonnollista laatua: hurskauden
harjoittamista ja rukouksessa yhdistymistä.

Vaan jos kerran tultaisiin siihen, että molemmat tuntisivat itsensä
puoleksi voitetuiksi ja havaitsisivat toinen toisensa heikkouden;
kuinka liikuttavaa tämä havainto olisi, kuinka voimakkaasti he silloin
tukisivat toisiansa yhteisessä taistelussa samaa taipumusta vastaan,
kuinka lämpimästi he rukoilisivat toinen toisensa sivulla!

Tuntien jo edeltäpäin tällaisen mahdollisuuden esimakua Eusebia
salli katseensa nyt jo vajota mitä tulisimmalla osanotolla, mitä
hehkuvimmalla sisaren hellyydellä Clemensin suuriin, kaihomielisiin
silmiin.

Tämä istui ääneti hänen vieressään, mielessä toivomus, jota hän itse
ihmetteli. Hän ei voinut käsittää miksi -- vaan hän toivoi, että
Eusebia uudestaan tarttuisi hänen käteensä ja painaisi sen yhtä kovasti
kuin äsken sydämelleen.

Tärkeä askel hellään yhteyteen oli jo otettu. Ei kukaan, ei edes
Petros, jolle Clemens piti velvollisuutenaan ilmaista kaikki
ajatuksensa ja toimensa, ollut saava tietoa tästä kohtauksesta.
Kamariorjatar, joka oli ollut siihen välikeinona, käskettiin olemaan
vaiti. Oli siis nyt jo olemassa salaisuus Eusebian ja Clemensin
välillä, ja tämä salaisuus täytyi ulotuttaa heidän tuleviinkin
yhtymisiinsä. Eusebia pyysi häntä palaamaan pian ja usein, sillä
hän muka mitä kipeimmin kaipasi hänen hengellistä apuaan, hänen
ystävyyttään ja tuttavallista luottamustaan. Vaan koska heidän
yhtymisiensä piti oleman salaisia, niin myöhäinen iltahetki oli
oleva sopivin; vasta silloin Eusebia sai olla itsekseen ja nauttia
yksinäisyydestään. Takaportti, josta Clemens tällä kertaa oli tullut
sisään, oli silloin oleva auki, ja kun ei yhtään ikkunaa antanut
pihalle, niin hänen ei tarvinnut pelätä asiaan kuulumattomia silmiä.

Eusebia ilmoitti tämän äänellä, joka soi niin siveelliseltä,
avomieliseltä ja viattomalta. Clemensistä oli tässä salaisessa jotakin
viehättävää, jota hän ei voinut selittää. Hän ei löytänyt mitään syytä
kieltää, ja jos joku aavistus olisi hänelle sanonut, että hänen tuli
tehdä se, niin hän sillä hetkellä tuskin olisi kyennyt sellaiseen
uhraukseen.

Vasta Eusebian jätettyään, kun hän kulki tyhjiä katuja virkaveljensä
Eufeemioksen luo, hän muisti että yötä oli jo pitkältä kulunut ja että
hän tuli kovin myöhään siihen pyhään työhön, johon Eufeemios oli häntä
odottanut. Kenties Eufeemios oli jo mennyt makuulle. Vaan kotiinsa
Skamboonidain mäelle hän ei tahtonut palata, sillä Petros ei odottanut
häntä tänä yönä, ja tällä hetkellä tuntui hänestä vastenmieliseltä
tehdä kasvatusisälleen tiliä siitä, millä tavoin oli viettänyt nämä
tunnit.

Vaan kuinka selittää Eufeemiokselle pitkän poissaolonsa? Ja kuinka
hän saisi tästä lähtien tilaisuuden täyttää Eusebian toivon, että hän
useasti kävisi hänen luonaan. Pitikö hänen valehdella Petrokselle? Ei,
se olisi hirveä synti, ja rikos oli sitä ajatellakin.

Kauan itsekseen tuumailtuaan hän jäi siihen päätökseen, että suoraan
sanoisi kasvatusisälleen tulleensa erään sattuman kautta sellaisen
henkilön yhteyteen, jonka sieluntila vaati hänen apuansa ja seuraansa.
Kuka tämä henkilö oli ja muut asiaan kuuluvat seikat -- se oli
salaisuus, jota hän tahtoi pyytää kasvatusisäänsä kunnioittamaan, koska
se oli uskottu hänelle, Clemensille, melkein pyhänä rippiasiana.

Kun Clemens saapui Eufeemioksen asuntoon, makasi lyhytkaulainen
presbyteri syvimmässä unessa. Clemens näki "Pyhän Johanneksen
ilmestyksen" olevan avoinna pöydällä ja sen vieressä vasta
keskitekoisen kopion, jonka Eufeemios ja Clemens yhteisesti
laativat. Katsahtaessaan siihen nuori esilukija huomasi, ettei hänen
mustakutrinen ystävänsä ollut kirjoittanut kirjaintakaan hänen
poissaollessaan. Sitä vastoin Clemens näki useita papyrusliuskoja,
joilla Eufeemios oli harjoitellut pisteillä laskemisen taidetta.
Mitä Eufeemios niiden tietojen avulla, jotka hän oli hankkinut tässä
omituisessa ennustustaidossa, oikeastaan tahtoi houkutella itsellensä
tulevaisuuden sfinksiltä, sitä ei Clemens tietänyt, eikä sitä
ajatellutkaan. Eufeemiosta herättämättä hän istuutui kirjoittamaan,
kunnes uni lopulta valtasi hänet ja hän meni maata.

Eufeemiosta huvitti pisteillä ennustaminen enemmin kuin kirjojen
kopioiminen. Hän oli viettänyt iltansa hauskasti eikä ollut suinkaan
ollut pahoillaan Clemensin viipymisestä.

Seuraavana aamuna, kun he heräsivät ja tervehtivät toisiaan, ei
Eufeemios kysynytkään hänen poissaolonsa syytä. Clemensin ei tarvinnut
tehdä selkoa edellisestä illasta. Eufeemios nousi ylös, pukeutui
työvaatteisiinsa ja meni työhön Afroditen temppelille, sillä tänään oli
hänen vuoronsa ottaa siihen osaa.

Clemens vietti suuren osan päivästä yksinään Eufeemioksen pienessä
kammiossa. Eusebian kuva välkkyi kirkkain piirtein nuoren esilukijan
silmäin edessä. Hänen mielikuvituksensa pyöri alati sen ympärillä ja
hän toisteli ajatuksissaan kerta toisen perästä koko sitä kohtausta,
joka heidän kesken oli tapahtunut. Kuinka Eusebia oli kaunis sekä
vihassaan että kyyneleissään! Kuinka hänen povensa aaltoili, kun hän
painoi Clemensin kättä sydämelleen! Ja Clemenshän oli nöyryyttänyt
hänen kovan luontonsa ja saanut hänet hillitsemään mielensä!

Hän muistutteli vielä mitä Eusebia oli sanonut, että salaiset surut
tekivät häntä onnettomaksi; ne masensivat häntä, koska hän ei voinut
niitä jakaa kenenkään uskotun kanssa. Clemens surkutteli naisraukkaa ja
päätti olla hänelle se ystävä, jota hän tarvitsi ollakseen onnellinen.
Voisiko hän jo tänä iltana uudistaa käyntinsä ja hiipiä salaiseen
yhtymiseen? Hän kuvitteli mielessään pientä takaporttia, jonka piti
öisin olla auki, hiljaista pihaa, jonka yli hänen tuli kulkea, pimeätä
eteiskäytävää ja pientä kullankimaltelevaa budoaria ja sen kaunista
katuvaista omistajatarta. Jos vain tilaisuutta tarjoutui, ei Clemens
voinut olla sinne hiipimättä. Tätähän hänen velvollisuutensa Eusebia
sisarta kohtaan vaati.

Näihin ajatuksiin olivat tunnit kuluneet kummastuttavan nopeasti.
Hänen täytyi keskeyttää miellyttävät mietteensä kiirehtiäkseen
kasvatusisänsä, piispan, luo vastaanottamaan hänen käskyjään.

Kun Clemens oli ennättänyt Skamboonidaissa olevalle majalle, oli Petros
ulkona; vaan hän tuli puolenpäivän aikaan kotiin, ja heidän syödessään
yksinkertaista ateriaansa hän sanoi Clemensille, ettei tämän pitänyt
siitä lähtien ottaa osaa Afroditen temppelin rakentamiseen, vaan sai
viettää illat mielensä mukaan joko kopioimalla ilmestyskirjaa tai
jollain muulla hyödyllisellä tavalla.

Edellinen käsky kummastutti suuresti Clemensiä; vaan hänellä ei ollut
tapa kysellä koskaan piispan menettelyn perusteita. Jos sana "miksi"
joskus pujahti Clemensin huulilta, niin vastauksena oli usein vain
läpitunkeva katse, harvemmin joku selitys, jonka lausujan ääni samalla
teki nuhteeksi.

Sitä vastoin miellytti Clemensiä suuresti, että sai illat käyttää
mielensä mukaan. Hän palasi Eufeemioksen kamariin ja vietti jälellä
olevan osan päivää kuvittelemalla Eusebiaa mieleensä ja hautomalla
pyhän Johanneksen näkyjä. Eusebia ja mystiikka taistelivat keskenään
hänen mielihartaudestaan; edellinen sai kuitenkin vielä, vaikka
tosin kovan vastarinnan jälkeen, väistyä syrjään jälkimäisen tieltä,
vaan voitto ei tullut täydelliseksi ennenkuin Clemens oli ennättänyt
vaipua hyvin syvälle siihen uskonnolliseen mietiskelyyn, siihen
arvoitusten; aavistusten ja hämärien yhteensovittelujen mereen, josta
hän tahtoi löytää avaimen ilmestyskirjan salaisuuksiin. Että siinä
kuvattu totuuden ja Antikristuksen välinen taistelu, joka on tapahtuva
maailmanpalon ja uuden Jerusalemin perustamisen edellä, tarkoitti
hänen oman aikansa tapahtumia, ja että Julianus oli Antikristus,
siitä hänellä oli varma vakaumus. Sitä epävarmempi hän oli kaikesta
muusta, ja sitä tulisemmin hänen mielensä paloi päästä arvoituksen
perille. Mitä tuo kummallinen luku 666 mahtoi merkitä? Siinä oli
luultavasti päätinkivi, joka piteli koossa salaperäisen rakennuksen
hämärää holvia. Eufeemios oli antanut hänen ymmärtää, että kabbalaopin
avulla luultavasti voitaisiin ratkaista ilmestyskirjan arvoitus ja
paljastaa sen sisimmät salaisuudet. Clemens tunsi sen tähden suurta
halua oppia tätä tiedettä. Vaan piispa oli sen häneltä kieltänyt, koska
se taito oli muka vaarallista, helppoa väärinkäyttää ja perusteiltaan
arveluttavaa. Oli olemassa, niin piispa oli hänelle ilmoittanut,
jumalallinen kabbala, jonka Adam sai oppia paratiisissa ja jonka
avulla hän antoi eläimille ja esineille ne nimet, jotka vastaavat
niiden luontoa ja ominaisuuksia; mutta oli myöskin olemassa toinen
kabbala, jonka perkele oli keksinyt ja levittänyt ihmisten joukkoon. Ei
kukaan kabbalan harjoittaja voinut varmuudella ratkaista, oliko hänen
taitonsa taivaallinen vai perkeleellinen, sillä molempia oli olemassa
ja molempia harjoitettiin, jälkimäistä luultavasti paljoa enemmän
kuin edellistä. Asiain näin ollen oli viisainta pysyä siitä kokonaan
erillään; Petros pani sen Clemensin velvollisuudeksi.

Tämä uhri oli Clemensistä raskain, minkä kuuliaisuus oli häneltä
siihen asti vaatinut. Hän oli luonnostaan taipuvainen mystiikkaan, ja
ne mielipiteet, joihin häntä oli kasvatettu, olivat kehittäneet tätä
taipumusta. Olihan järjen kuolettaminen hänestä velvollisuus, jonka
täyttäminen oli välttämätön ehto hänen pelastumiseensa vääräuskoisista
hairauksista, joilla perkele haali niin monen sielun valtaansa.
Hänen hurskas mielensä, jolta oli riistetty järjen ohjaus, hänen
rikas tunne-elämänsä, joka hänen täytyi itseensä sulkea, ettei sitä
saastuttaisi epäpyhä ulkonainen elämä, hänen vilkas mielikuvituksensa,
sellaisen maailmankatsantokannan kiihottamana, joka täytti luonnon
demoonisilla voimilla -- nehän johtivat hänet välttämättömästi tälle
vaaralliselle tielle, joka kulkee pimeiden seutujen läpi, missä
mielipuolisuus väijyy kun tiikeri, valmiina iskemään kyntensä vaeltajan
aivoihin.

Mitä Clemens ei saanut saavuttaa kielletyllä salaopilla, sen hän
toivoi voittavansa toisella, joka tapauksessa luvallisella keinolla:
rukouksella. Hän rukoili hartaasti valistusta pimeälle järjelleen,
ennenkuin teki lapselliset kokeensa saada selville kirjan salattua
tarkoitusta. Kopioiminen edistyi näin ollen, sangen hitaasti. Hän
pysähtyi jokaiseen lauseeseen, miettiäkseen sitä, tutkiakseen sen
yhteyttä edellisen ja seuraavan kanssa. Pää kumarassa ja kädet
ristissä hän istui sumuisiin ajatuksiin vaipuneena, tavoitellen usvaa
muodostaakseen siitä pysäväisiä kuvia. Kun sitte hänen päätänsä kivisti
hyödyttömien ponnistusten tähden, niin hän turvautui uudestaan palaviin
rukouksiin, tai antautui mielikuvituksen valtaan, jossa hetkisen eli
keskellä niiden kuvausten loistoa, jotka kuvaavat kristillisyyden
lopullista taistelua, maailman häviötä ja viimeistä tuomiota.

Kuinka järkyttävästi nämä kuvat mahtoivat vaikuttaa hänen mieleensä,
hän kun uskoi elävänsä keskellä sitä aikaa jota ne kuvasivat, kun hän
jokaisen päivän tullessa odotti että se päivä oli oleva tuo juhlallinen
ja kauhea, jolloin viimeinen sinetti piti murrettaman ja tuomio
julistettamaan maailman yli!

Näistä kuvista tunkeutui uudestaan esiin Eusebian kuva. Nainen, joka
pakeni lohikäärmettä, oli saanut hänen kasvonsa. Clemens heräsi
unelmistaan. Hämärä oli jo tullut. Aika oli lähteä Eusebian luo.
Clemens veti kaavun päänsä yli ja meni.

Prokonsulin palatsin takaportti oli auki. Esilukija pääsi huomaamatta
ja ilman mitään seikkailuja Eusebian budoariin.

Tämä näytti odottaneen häntä. Ilo säteili hänen silmistään, kun Clemens
astui sisään; hän lausui tuttavallisesti hänet tervetulleeksi.

Eusebia oli tänä iltana mustaan puettu, ja lempeä, kaihomielinen
vakavuus näkyi laskeuneen hänen kasvoilleen. Se ujous, jota Clemens
tunsi hänen läheisyydessään, katosi pian, kun hän näki kuinka
avomielisesti, sydämellisesti ja nöyrästi Eusebia otti hänet vastaan.
Itse ainekin, joka ikäänkuin itsestään tuli heidän keskustelunsa
esineeksi, oli omiaan herättämään molemminpuolista luottamusta ja
lähestymistä. Eusebia kertoi Clemensille lapsuutensa historian, jossa
esiytyi monta liikuttavaa piirrettä.

Hän oli syntynyt rikkauden ja ylellisyyden helmassa, vaan oli sentään
kokenut monta vastoinkäymistä, jotka olivat omiaan herättämään
tuntehikkaan sydämen sääliä. Hän jutteli erittäinkin aikaisen
lapsuutensa vuosista ja kuvaili ihastuneena hurskasta äitiään, jonka
kuolema aikaisin tempasi pois, jättäen hänet, karitsa paran, melkein
turvattomaksi pahaan maailmaan. Tämän äidin muisto yksin, niin vakuutti
Eusebia, oli pitänyt häntä pystyssä taistelussa maailman kiusauksia
vastaan ja vahvistanut häntä puhtaassa uskossa.

Sen jälkeen tuli Clemensin vuoro puhua lapsuudestaan. Kun Eusebia
kuuli (mitä jo ennalta tiesi) hänen olevan löytölapsen, jonka piispa
Petros oli ottanut kasvattipojakseen, kostuivat hänen silmänsä, ja hän
kuljetti sydämellisesti osaaottaen jalokivistä kimaltelevaa kättään
pitkin Clemensin kiharoita ja silitti sisarellisesti hänen kalpeata
poskeaan.

Clemens ilmaisi Eusebialle, kuinka hartaasti hän halusi päästä
tuntemaan vanhempansa, jos he vielä olivat elossa. Oli sanottu että
hänen äitinsä oli mahtanut olla julma nainen. Hän ei tahtonut sitä
uskoa. Kenties äiti oli aivan viaton; kenties oli hänet varastettu, kun
äiti nukkui; tai oli äiti kuollut antaessaan hänelle elämän, vieraiden
ihmisten keskellä, joita kurjuus esti säälimästä hänen lastaan.

Tällaisten puhelujen kautta kasvoi tuttavallisuus Clemensin ja Eusebian
välillä nopeasti. Clemensistä ei ollut siihen asti ollut vaikeata
täyttää sitä ankaraa käskyä, jonka hänen elämänsääntönsä hänelle
määräsivät: kammoa ja paeta naisen pelkkää näköäkin, ellei kristillinen
armeliaisuus tai hänen papinvelvollisuutensa pakottanut häntä naista
lähestymään. Sellainen tapaus oli nyt saattanut hänet Eusebian
läheisyyteen. Hän saattoi itseään nuhtelematta istua Eusebian vieressä
ja antaa hänen puristaa kättään. Hänen toiveensa saada itselleen
sisar -- tähän asti ainoa ikävöinti minkä hänen mielikuvituksensa oli
yhdistänyt naiseen -- oli nyt täyttynyt. Kuinka hän tunsi itsensä
onnelliseksi! Mitä autuaita, siihen asti aavistamattomia tunteita tämä
seikka herätti eloon hänen povessaan! Hän ei ollut koskaan kuvitellut
sisarustunnetta niin suloiseksi.

Keskustelun jatkuessa Eusebia ikäänkuin sattumalta laski hänen kätensä
omastaan. Clemensistä tuntui kuin hän olisi, kadottanut hänet, vaikka
istuivat vieretysten. Clemens tarttui irtautuneeseen käteen ja puristi
sen omiinsa.

Tilaisuuksia käyntien uudistamiseen Eusebian luona tarjoutui
Clemensille helpommin kuin hän oli odottanut, eikä hän jättänyt
yhtäkään käyttämättä. Ei Petros eikä Eufeemios näyttänyt mitään
aavistavan. Clemensissä oli muutos tapahtunut. Äsken hän olisi
leimannut rikokseksi pyhimpiä velvollisuuksia vastaan sen, että
salasi jotain kasvatusisältään; nyt hän oli mielissään, ettei tämä
tehnyt mitään kysymystä, joka olisi pakottanut hänet antamaan hänelle
ainakin aavistuksen omasta ja Eusebian välistä. Salaperäisyys, joka
sitä ympäröi, enensi sen suloa. Vaan mitään sellaista ei Clemens
tullut ajatelleeksi. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei piispa
olisi hyväksynyt hänen läheistä ystävyyttään Annæus Domitiuksen
puolison kanssa; vaan Clemens lohdutti itseään sillä, että hänen ainoa
tarkoitusperänsä oli puhdas ja moitteeton.

Eusebia teki totta päätöksestään valita Clemensin rippi-isäkseen.
Olihan Clemens hurskas nuorukainen, joka ei pyytänyt mitään hartaammin
kuin pyhimyksen sädekehää, hän itse sitä vastoin oli suuri syntinen;
mitä siis merkitsivät ne kymmenen vuotta, jotka rippilapsi oli
rippi-isäänsä vanhempi? Tämä erotus olikin Clemensin ajatuksista
kokonaan kadonnut. Eusebian nuoruutta uhkuava ulkomuoto, hänen
lapsellinen käytöksensä, se kunnioitus jonka hän Clemensille osotti, ne
neuvot, joita hän pyysi hengellisissä asioissa, ne tiedot, joita hän
halusi saada oikean uskon pimeiden kohtien valaisemiseksi, vaikuttivat
sen, että Clemensistä tuntui kuin hän olisi Eusebiaa vanhempi ja että
hän piti häntä nuorempana sisarenaan.

Niistä suruista, jotka ahdistivat Eusebian sydäntä, oli ensimäinen,
minkä hän Clemensille ilmaisi, hänen puolisonsa, Akaian prokonsulin,
luopuminen uskosta. Annæuksen palaaminen pakanuuden hairauksiin oli
täyttänyt hänen sydämensä syvimmällä tuskalla. Mitä hänen tuli tehdä
miehensä sielun pelastukseksi? Hän saattoi nyt tuskin oleskella saman
katon alla hänen kanssaan, sillä Annæus noudatti ylen ankarasti kaikkia
pakanallisilta isiltä perittyjä uskonmenoja. Kotijumalat oli pantu
entisille paikoilleen hänen aulaansa ja suitsutukset paloivat aina
niiden alttareilla. Apolloonin juhlissa olivat ovipielet ja pylväät
laakereilla kaunistetut, ja jokaisessa ateriassa pikarit seppelöidyt.
Annæus otti osaa uhrijuhliin ja söi uhrilihaa. Hän vannoi pakanallisten
jumaluusvoimain kautta. Sanalla sanoen: hän oli täydellisesti pakana.

Prokonsulin luopumisen, sanoi Eusebia, oli pääasiallisesti vaikuttanut
Kryysanteus. Seurustelu tämän filosofin ja hänen tyttärensä kanssa oli
vähitellen turmellut Annæus paran ja vienyt hänet sen kuilun partaalle,
johon nyt oli pudonnut. Eusebia puhui tätä vedet silmissä. Clemens
tunsi katkeruutensa Kryysanteusta kohtaan leimahtavan vielä entistä
voimakkaammaksi tätä kuullessaan.

Ensimäistä luottamusasiaa, jonka Eusebia uskoi Clemensille, seurasivat
pian toiset, jotka koskivat Eusebiaa vielä lähemmin. Välistä tapahtui,
että hän oli kovassa mielenkuohunnassa kun Clemens tapasi hänet. Hän
oli silloin päivän kuluessa antanut sijaa kiivaalle luonnolleen ja oli
nyt sellaisen katumuksen vallassa, että se melkein läheni epätoivoa.
Clemens tarvitsi kaikki voimansa häntä lohduttaakseen. Välistä kun
Clemens tuli hänen luoksensa, hän oli polvillaan hartaassa rukouksessa,
katumuksentekijän yksinkertainen puku yllä. Hän pyysi usein saada
ripittää itsensä, ja tunnustus muuttui yhä syvemmälle meneväksi. Hän
ilmaisi sekä ne teot, joissa hän pelkäsi jonkun hairahduksen piilevän,
että vähitellen myös kaikenlaisia sydämessään liikkuneita tunteita,
joiden pelkäsi olevan syntistä laatua. Clemensin nämä ilmaisut
valtasivat ja huumasivat. Oli jotakin lumoavaa saada noin nähdä
naissydän avattuna tutkittavaksi. Sehän oli kokonainen uusi maailma,
johon hän sai katsahtaa, aarreaitta uusia ilmiöitä, jotka tulivat
hänen omaisuudekseen. Ja tällä maailmalla oli oma mystiikkansa, joka
lumosi jos mahdollista enemmän kuin se, minkä Pyhä Johannes oli hänen
sielunsa eteen levittänyt; Hän ei osannut selittää niitä tunteita jotka
hänessä liikkuivat: oli jotakin sanomatonta, jotakin siihen asti aivan
aavistamatonta, kun Eusebia sillä tavalla ripitti itsensä hänelle.
Eusebia puhui lapsellisen tietämättömyyden äänellä, ikään kuin ei olisi
selvästi ymmärtänyt, mitä hänen tunnustuksensa ilmaisivat; ja kuitenkin
hän verhosi tunnustuksensa salaperäiseen pukuun, ikäänkuin kielellä ei
olisi ollut sanoja kuvataksensa niitä selvästi. Tässä puvussa ne myös
pääsivät esteettömästi tunkeutumaan Clemensin sieluun; jokainen tuon
kuumaverisen naisen aistillisen elämän ilmaus kulki siten siivosti
verhottuna yhdeksäntoistavuotiaan rippi-isän poveen, tämän aavistamatta
keitä ne vieraat olivat, jotka hän otti vastaan.

Yksi niitä keskusteluaineita, joihin Eusebia halusta ryhtyi
Clemensin kanssa, koski sitä elämistä maailmasta erillään, jota
viimeksi kuluneina vuosikymmeninä hurskaat ihmiset niin yleisesti
olivat ruvenneet harjoittamaan; luultiinhan ettei ilman sitä voinut
saavuttaa täydellistä pyhyyttä. Clemens haaveksi tätä elintapaa. Hän
oli päättänyt ruveta siihen heti kun oli siihen saanut suostumuksen
kasvatusisältään. Hän tahtoi vetäytyä erämaahan ja elää siellä
erakkona. Vaatiihan uskonto ihmisen kokonaan. Se vaatii meitä
hylkäämään kaikki itsensä tähden. Maailman huolet poistavat meitä
Jumalasta. Mikä on sitte oikeampaa kuin paeta niitä? Voiko Maria
samalla olla Martta, tai Martta samalla Maria? Clemens esitti
ajatuksensa, ja Eusebiaa ne näyttivät miellyttävän yhtä suuresti kuin
häntä itseäänkin. Mitä Eusebialla oli maailmassa toivottavaa? Eikö
hänen miehensä ollut melkein hylännyt häntä? Hän oli siis saanut kyllin
kokea maailman katkeruutta, vaan sen viettelykset olivat jälellä, ja
hän oli vain heikko, nainen, joka pelkäsi taistelua. Mikä olisi siis
hänellekään parempi kuin etsiä erämaan yksinäisyyttä, missä ei mikään
häiritse hurskaan sielun lepoa Jumalassa?

Clemens hyväksyi hänen sanansa ja tuki kaikin voimin hänen päätöstään.
He suostuivat vetäytymään yht'aikaa erilleen maailmasta. Veljenä
ja sisarena he aikoivat kulkea yhdessä erämaahan. Eusebia kuvaili
ihastuneena elämää, jota heidän piti viettämän pyhässä syrjäisyydessä,
ja Clemens kuunteli innostuneena, vaan ei kuitenkaan jossain määrin
arvostelematta, sillä hän oikoi ja paranteli ne piirteet taulussa,
jotka eivät pitäneet yhtä hänen oman mielikuvituksensa kanssa.

-- Me, sanoi Eusebia, -- etsimme laakson, kaukaa kaikista
ihmisasunnoista, jossa päivä kuluu päivän perästä minkään ihmissilmän
meitä näkemättä.

-- Ei, mieluummin hieta-aavikon, sanoi Clemens. -- Egyptin munkit
asuvat aavikossa. Eivätkä siellä vuoret kaihda aurinkoa sen noustessa.
Sen ensimäinen säde valaisee esteettömästi rajatonta, kuivunutta ja
autiota tasankoa. Silloin tervehdämme polvistuen uutta päivää. Sen
viimeinen säde sammuu saman kentän taakse. Silloin menemme levolle.

-- Me autamme toisiamme, sanoi Eusebia, -- valmistaessamme luoliamme ja
laittaessamme pieniä puutarhojamme.

-- Niin, ja me asumme aivan lähellä toisiamme.

-- Ei, ei aivan lähellä, huomautti Eusebia, -- se ei sovi, Clemens.

-- Olet oikeassa, myönsi nuori esilukija päästäen huokauksen, jonka
Eusebia ymmärsi paremmin kuin hän itse. -- Vaan meidän tulee muistaa
valita asuntomme lähteen läheisyydestä. Lähteitä ei ole monta
aavikossa, ja me joutuisimme peninkulmien päähän toisistamme, ellemme
valitsisi samaa lähdettä.

-- Olet oikeassa. Me valitsemme luolat niin, että lähde on yhtä kaukana
kummastakin. Siellä tapaamme toisemme kerran päivässä, kun hankimme
vettä. Tervehdämme silloin toisiamme, rukoilemme yhdessä ja eroamme,
nähdäksemme seuraavana päivänä taas kerran toisemme samaan aikaan ja
samassa paikassa.

-- Vaan jos toinen turhaan odottaa toista, sanoi Clemens, -- niin
silloin se on merkkinä, että veli tai sisar on sairas...

-- Taikka kuollut, sanoi Eusebia. -- Oi, älköön tämä tapahtuko!
Rukoilkaamme että saisimme kuolla samana päivänä, niin ettei toisen
tarvitse surra eikä kaivata toista.

Näin mieltä ylentävien keskustelujen jälkeen Clemensin tunnehurmaus
nousi korkeimmilleen. Heidän yhtymyksensä päättyivät tavallisesti
yhteisiin rukouksiin. Tapahtuipa eräänä iltana, sittenkun salaperäinen
rippi, haaveileva keskustelu ja hehkuvien rakkauslaulujen lukeminen
Kristukselle ja Maarialle olivat seuranneet toisiaan, että Eusebia ja
Clemens vaipuivat rukoukseen toistensa viereen ja että tunnehurmauksen
ylellisyydessä heidän huulensa yhtyivät, Clemens ei tiennyt kuinka,
suudelmaan. He punastuivat kumpikin, vaan todistivathan kuiskatut
sanat _veli_ ja _sisar_ aivan selvästi, että se oli sisarussuudelma,
tuo kristittyjen kesken tavallinen, viaton ja sallittu, hengellisen
rakkauden kaunis merkki.

Vaan tässä sisarussuudelmassa oli omituista se, että se juovutti
Clemensin. Siinä mahtoi olla jotain väkevän, vaan suloisen viinin
tapaista, tai jotain, vielä voimakkaampaa, sillä sen vaikutus ei
ottanut heretäkseen, vaan eneni muiston ja mielikuvituksen kautta.
Kun Clemens seuraavan kerran tuli tapaamaan Eusebiaa, hänen katseensa
muistutti haaveksivaa rakastajaa, ja hän ikävöi sitä hurmauksen
hetkeä, jolloin hartaus ja kuohuvat tunteet uudestaan pakottaisivat
heidät luonnonvoiman mahdilla tuohon silmänräpäykselliseen, suloiseen
yhdistymiseen.

Ja mitä useammin he uudistivat yhteiset hartaushetkensä, sitä lyhyemmän
ajan tarvitsi tätä hurmauksen silmänräpäystä odottaa. Näytti siltä kuin
harjoitus olisi auttanut sitä esille tulemaan. Viimein se tuli ennen
rukousta ja ikäänkuin aloitti tämän. Clemens tuskin seisoi Eusebian
budoarissa, ennenkuin tämä otti hänet vastaan syleilyllä, joka oli
ylen lämmin ollakseen sisarellinen, ja johon Clemens vastasi intohimon
täydellä hehkulla, -- intohimon, jonka luonnetta hän käsitti väärin ja
jota hän ei sen vuoksi hillinnyt.

Clemens oli vaipuneena ihastuksen mereen. Pyhän Johanneksen oli Eusebia
sysännyt aivan syrjään, ja hänen ilmestyksensä kopioiminen jatkui
niillä tunneilla, jotka siihen uhrattiin, paljoa nopeammin kuin ennen,
sillä Clemens ei enää mietiskellyt jokaista sanaa, minkä kynällään
jäljensi. Ulkonaista maailmaa hän tuskin enää näkikään, se oli hukkunut
Eusebiaan, eikä Eusebia ollut hänestä mitään ulkonaista, vaan osa
hänestä itsestään. Clemens oli nyt vihdoin päässyt siihen tilaan, johon
hän oli pyrkinyt; maailma kiusauksineen ei ollut häneen nähden enää
olemassa. Niin hänestä näytti, ja kaikkein vähimmin hän aavisti, että
aistillisuus, jota hän tahtoi kuolettaa, nyt oli täyttänyt koko hänen
elämänsä, että se hallitsi jokaista liikettä hänen sielussaan, jokaista
veripisaraa hänen suonissaan.

Clemens oli ennen surrut sitä, ettei voinut pidättää eikä tehdä
pysyväiseksi sitä mielen lentoa, jonka ihminen saa rukouksesta ja
tutkistelemisesta. Kun hartauden jännitys höltyi, piti hän sitä
jälleenlankeemuksena taivaasta maahan, Jumalasta maailmaan. Ja näitä
jälleenlankeemuksia oli viime aikoina sattunut entistä useammin, hän
ei tietänyt miksi, vaikka seikka oli helposti selitettävissä siten,
että alituinen liikkuminen samojen kuvien ja ajatuksien piirissä,
samoissa uudistuvissa hartaudenharjoituksissa viimein tylsistyttävät
sielun, niin ettei se ole enää yhtä herkkä niiden vaikutuksille. Nyt
sitä vastoin oli laita toinen. Clemens eli alituisessa innostuksessa;
hartauden silmänräpäys oli tullut pysyväiseksi. Hänen hurskautensa
oli löytänyt uuden ja voimakkaan kiihotuskeinon. Ne hymnit Maarialle,
joita jo aikaisin laulettiin kristityssä kirkossa, tulivat hänen
rakkaimmaksi lukemisekseen -- ne sekä Salomon Korkea Veisu, jossa
hän saattoi peilailla omat tunteensa ja löytää omat kokemuksensa
taivaallisen leiman pyhittäminä. Clemensistä, joka ennen oli torjunut
luotaan kaikki, mikä saattoi muistuttaa naisen olemassaoloa, oli
nyt maailmankaikkeus, näkyväinen ja näkymätön, pukeutunut naisen
muotoon. Maa oli Eusebia ja taivas oli Maaria. Hymnit sanoivat Maariaa
kolminaisuuden sydämeksi. Sydämeen juuri rukous pyrkii, kääntyköön se
sitte ihmisen tai jumalan puoleen. Oliko sitten ihmettä, että kaikki,
luojasta hänen sotajoukkoihinsa asti, katosi Clemensin näkyvistä ja
muuttui tuoksi pyhäksi immeksi?

Vaan Maarian kasvonpiirteet olivat hänen kuvitteluissaan samat kuin
Eusebian, sillä mitään niitä ihanampaa, semmoisina kuin ne nyt olivat
hänen silmissään, hän ei voinut lumota esiin.

Eusebia lahjoitti hänelle eräänä iltana kuvansa, joka oli maalattu
norsunluulle eikä ollut suurempi kuin että hän saattoi pitää sitä
povessaan. Siellä kuva sai paikkansa. Vaan yksin ollessaan hän otti
sen esille ja katseli sitä kyllästymättä koskaan. Kun hän rukoili,
niin hänen silmänsä olivat kuvaan kiintyneet, sillä eihän se ollut
ainoastaan Eusebian, vaan myöskin Maarian kuva.



KAHDEKSAS LUKU.

Kryysanteus löytää poikansa.


Kaksi kuukautta oli kulunut Clemensin ensimäisestä käynnistä Eusebian
luona.

Oli kuuma elokuun päivä. Kristityillä kesti yhä työtä Afroditen
temppelillä. Rakennus oli valmistumaisillaan ja kiilteli komeine
pylväsriveineen auringon paisteessa.

Työ oli sinä päivänä ollut tuskallista rasittavan helteen vuoksi.
Ja sinä päivänä oli myös kaikkein ankarin tarkastusmies valvonut
työtä. Tämä mies ei ollut pakana, vaan kristitty, mutta kristitty
homouusialaista tunnustusta. Hän oli kadottanut sukulaisensa siinä
vainossa, jonka homoiuusialaiset panivat toimeen Ateenassa Julianuksen
valtaistuimelle-nousun aikoina. Kenties tämä muisto enensi hänen
äänensä ankaruutta ja oli pannut ryhmyisen sauvan hänen käteensä. Oli
miten oli, tätä sauvaa hän käytti ahkerasti työmiesten kasvatuskeinona,
kun nämä, hiestyneinä ja vaivoista uupuneina, eivät suorittaneet
tehtäväänsä niin riuskasti ja uutterasti kuin hän vaati, ja hänen
vaatimuksillaan ei ollut kohtuutta eikä rajaa.

Nyt, keskipäivän kuumimmalla tunnilla, oli raatajille myönnetty
lepohetki, ja heidän voi nähdä etsivän varjopaikkoja nauttiakseen
ateriaansa.

Piispa Petros oli tänään, kuten usein, tullut vapaaehtoisesti työhön.
Karkeaan ihonuttuun puettuna hän oli saapuvilla kaikkialla, missä
raskainta työtä tehtiin ja tarkastusmiehen sauva nähtiin heiluvan
ilmassa. Hänen tavattomat ruumiinvoimansa ihmetyttivät jouduttajaa,
ja uutteruus, millä hän niitä käytti säästääksensä seurakuntalaisiaan
kärsimyksistä, olisi lauhduttanut miehen mieltä, ellei auttaja samalla
olisi ollut vihattavin kaikista homoiuusialaisista: heidän piispansa.

Lepohetken kestäessä piispa vetäytyi syrjään äsken rakennettuun
varjoisaan temppelipylvähistöön. Siellä hän asteli edes takaisin
syvissä mietteissään. Hän oli päivää ennen länsimailta tulleelta
papilta saanut tietoja Roomasta. Sikäläinen piispa oli, kun sanantuoja
lähti maailmankaupungista, vuoteen omana. Ei ollut luultava että
tuo iäkäs mies voi pysyä enää kauan elossa, ja ne, jotka toivoivat
hänen jälkeisekseen, jo sommittelivat juonia. Rooman homoiuusialainen
seurakunta oli viime aikoina huomattavasti kasvanut. Ateenan piispan
nimi oli tuttu ja rakas heidän kesken, ja he olivat vastaisessa
vaalissa epäilemättä antavat äänensä hänelle.

Vaan Rooman homoiuusialaiset olivat homouusialaisiin verraten vielä
pienenä vähemmistönä. Constantiuksen kuolema oli vaikuttanut,
että kääntymykset jälkimäisestä tunnustuksesta edelliseen olivat
vähentyneet. Petroksella ei ollut mitään toiveita tulla tällä
kertaa valituksi. Vaan hän oli mies voimissaan, ja todennäköisesti
hänellä oli vielä pitkä aika elettävänä. Jos joku homoiuusialainen
keisari uudestaan pääsisi valtaistuimelle, niin kaikki muuttuisi
Petroksen eduksi. Hänen nimensä oli jo tuttu Roomassa. Nyt täytyi
vain väsymättömästi jatkaa siellä alettua kääntämistointa. Siihen
tarvittavia rahavaroja ei hänellä ollut paljo; vaan se miltei hurja
hartaus, jolla hänen puoluelaisensa häntä kannattivat, oli sitä
mahtavampi liikevoima. Hän ei suinkaan aikonut luopua menestymisen
toivosta. Hän ei voinut tyytyä vähempään kuin apostolin istuimeen,
ja kun hän oli saavuttanut sen, niin hän oli myös kokoava maailman
ohjakset käsiinsä.

Kaikki riippui lopulta Julianuksen hallitusajan pituudesta. Vaan
Petros ei voinut muuta ajatella kuin että tämä oli pian loppuva. Ellei
pakanallinen keisari menettänyt elämäänsä jossakin niistä vaaroista,
jotka häntä sodassa ympäröivät, ja joille hän alati antautui alttiksi,
niin hän oli ennen tai myöhemmin kaatuva jonkun salamurhaajan
kautta. Olipa, sen tiesi Petros, hänen omassa henkivartiostossaankin
kristittyjä, jotka väijyivät hänen henkeänsä. Taitava myrkynvalmistaja
oli äsken saanut paikan keisarillisessa keittiössä. Tämänkin Petros
tiesi Antiokeiassa olevien ystäviensä kautta. Valitettavasti Julianus
söi sotamiesten yksinkertaista ruokaa eikä kuljettanut erityisiä
kokkeja mukanansa sotaretkillään. Mutta kun hän kerran oli palannut
sodasta, niin saattoi kyllä sattua tuolle omituiselle miehelle, joka
yhdisti sotilaan ja filosofin kieltäymykset, että hän tahtoi maistaa
taiteen sääntöjen mukaan valmistettua keisarillista ateriaa. Silloin
oli hetki tullut äsken hankitulle, kokille ansaita itselleen taivaan
ja maan suosio. Jos hänen onnistut saada keisari päiviltä pois, niin
hänen nimeään siunattaisiin hiljaisuudessa; jos yritys tuli ilmi ja
rangaistiin, niin Konstantinopolin patriarkka oli varmasti antava
hänelle sijan pyhimysten säteilevässä piirissä. Erityinen päivä
vuodessa oli saava nimensä martyyristä, ja tämä oli kaikkina aikoina
oleva hurskasten kristittyjen kunnioituksen esineenä.

Vaan jos kaikki nämä juonet Antikristusta vastaan raukeisivat tyhjiin,
niin Petros oli päättänyt katsoa mitä hän itse voi tehdä. Hän ajatteli
kasvattipoikaansa, haaveksivaista nuorukaista. Hän saattaisi antaa
tikarin Clemensin käteen. Tämä olisi empimättä uhraava itsensä kirkon
asialle. Vaan tämän ajatuksen Petros heti hylkäsi, sillä hän toivoi
kokonaan toista Clemensin persoonasta. Sitä paitsi oli, piispan
alamaisissa toisiakin, eikä harvoja, sekä pappeja että maallikoita,
joita voitiin käyttää samaan pyhään asiaan. Oli miten oli, Julianuksen
elämä ei ollut kestävä kauan. Ellei Jumala itse suvainnut välittömästi
panna rajaa hänen vaaralliselle elämälleen, niin se oli tapahtuva
välillisesti jonkun oikeauskoisen avulla. Siitä ei ollut epäilemistä.

Tuskallako, vavistuksellako Petros katseli näitä ajatuksiaan silmiin?
Ei, se taistelu, jonka päätös ratkaisi hänen elämänratansa, oli jo
aikoja sitten suoritettu. Hänen päämääränsä oli varma. Huimaavaa
korkeutta ei voitu saavuttaa, jos hän katseli niihin kuiluihin,
joiden välitse hänen täytyi etsiä tiensä. Hän katseli päämääräänsä
uskonnollisella ihastuksella eikä pitänyt häpeällisenä tekona, vaan
nöyrästi tarjottuna uhrina sitä, että hän heitti siveellisen ihmisensä
teurastettavaksi jumalansa alttarille. Jos Juudit, hän joka hyväilyllä
ja suuteloilla juovutti Herran vihollisen, hän joka kiersi pehmeät
käsivartensa sen kaulan ympäri, jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä
leikkasi poikki -- jos hän sittenkin ansaitsi ylistystä Israelin
sankarittarena, niin saattoi Petros, kirkon sotilas, pitää päänsä
pystyssä, sillä mitkä keinot hän valitsikin, yksi seikka oli varma: hän
ei ollut koskaan teeskennellyt ystävyyttä vihollisilleen, ei koskaan
hyväillyt sitä päätä, jonka aikoi hakata poikki.

Petros oli Ateenan vainojen aikana pitänyt huolta siitä, että
Kryysanteus olisi ulkopuolella kaikkea vaaraa. Tämä hellyys filosofin
henkeä kohtaan johtui niistä toiveista, jotka Petros oli rakentanut
nuoreen kasvattipoikaansa. Clemens oli Kryysanteuksen ainoa poika ja
kerran laillisesti siksi tunnustettava. Kysymyksenä oli vain aika,
milloin sen piti tapahtua. Siihen iloon, joka odotti Kryysanteusta, kun
hän sai takaisin kadotettuna pidetyn ja vielä kaivatun Filippoksen,
täytyi sekaantua paljo katkeruutta kun hän havaitsi, että tämä poika
oli kristitty ja pappi. Niin, jos Petros tunsi Kryysanteuksen, niin
katkeruus ja tuska oli suuresti voittava ilon. Siinä olisi isku,
joka koskisi hänen ylpeyteensä kovemmin kuin mikään muu. Clemensin
uskonnolliseen vakaumukseen katsoen ei Petros pelännyt mitään
tästä ilmitulosta. Hänen sielunsa oli kasvanut kiinni ankarimpaan
oikeauskoisuuteen, eikä mikään seurustelu isän ja sisaren kanssa,
eivät mitkään esimerkit, mitkään opetukset, mitkään rukoukset, mitkään
uhkaukset voisi temmata sitä irti maaperästään. Petros oli aina
säilyttävä valtansa Clemensin yli.

Petros oli varma siitä, että Kryysanteus, huolimatta inhostaan kaikkea
kristityn nimellistä kohtaan, oli tunnustava Clemensin kadonneeksi
Filippos pojakseen, nähtyään ne todistukset, jotka näyttivät todeksi
tämän syntyperän. Vaan toista oli tunnustaa hänet pojakseen, toista
taas tehdä hänet suunnattoman omaisuutensa perilliseksi. Oliko
Kryysanteus tekevä tämänkin? Petros epäili, pätevistä syistä. Se olisi
samaa kuin jättää se mahtava ase, jota hän niin hellittämättä käytti
vanhan sivistyksen ja opin vihollisia vastaan -- jättää se juuri
samojen vihollisten käsiin, hänen omaa asiaansa vastaan käytettäväksi.
Ne vastakohdat, joita välttämättömästi täytyi ilmautua isän ja
pojan välille, saattoivat myös heikontaa, jopa kenties tukeuttaakin
isällisen tunteen. Ja olihan sellaisen pojan rinnalla vielä tytär,
jolla yksin oli tähän asti ollut oikeutta perintöön, -- jolla oli
isänsä koko rakkaus ja joka ansaitsi sen. Petros oli kuullut huhun,
että Kryysanteus oli tehnyt perintösäännöksen, jossa oli määrännyt
puolet omaisuudestaan Hermionelle, puolet Akadeemian filosofikoululle.
Tämä huhu oli jälkimäiseltäkin osaltaan todennäköinen, sillä
vanhoista ajoista oli rikkaiden Ateenalaisten ollut tapana tehdä
perintösäännöksiä tämän opiston hyväksi, ja Kryysanteuksella oli siihen
sitä suurempi syy, kun hän oli sen tukipylväs, oli Platoonin seuraajia
sen oppituolilla ja näki Akadeemiassa vanhan opin, sivistyksen ja
filosofian mahtavimman tuen. Mitä tuli Petroksen tehdä? Hänestä oli
ylen tärkeätä, että Clemens peri Kryysanteuksen omaisuuden, sillä
Clemensin käsistä se joutuisi ennen pitkää Petroksen omiin käsiin, ja
kun tämä kerran oli sen omistaja, niin ei mikään valta maan päällä
voinut häntä estää pääsemästä Rooman piispanistuimelle, kunhan
valtakunnan valtikka oli joutunut odotetun homoiuusialaisen keisarin
käteen.

Sittenkuin tämmöinen onnellinen hallitsijanvaihdos oli tapahtunut -- ja
Petroksen käsityksen mukaan sen täytyi tapahtua -- hän saattoi varmasti
toivoa että perintökysymys oli ratkaistava hänen edukseen. Sillä joko
Kryysanteus pani Clemensin perillisekseen tai ei -- kun hän vain oli
tunnustanut hänet pojakseen, niin ei homoiuusialainen keisari missään
tapauksessa epäilisi jättää hänen omaisuuttaan nuorelle papille,
jonka kautta se ennemmin tai myöhemmin joutuisi kristillisen kirkon
välittömään tai välilliseen haltuun.

Clemens luultavasti ei tullut pitkäikäiseksi. Hänen ruumiillinen
majansa oli heikko, hänen sieluelämänsä viittasi aikaiseen poislähtöön,
hänen taipumuksensa mystiikkaan edisti hänen elämänsä öljyn kulumista,
välttämättömät eripuraisuudet isän kanssa, ristiriitaiset tunteet,
joille hänen ja isän väli oli paneva hänet alttiiksi, olivat hänen
kuolemaansa jouduttavat. Sen jälkeen oli Petroksen oleva aika tuoda
esille Clemensin kirjoittama ja hänen haltuunsa antama jälkisääntö,
joka tosin määräsi kirkon hänen perillisekseen, vaan Petroksen, hänen
kasvatusisänsä, pääoman yksinvaltiaaksi hoitajaksi.

Siihen aikaan oli vielä olemassa vanha laki, jonka mukaan tyttäret
eivät saaneet periä. Tämä laki oli liian tyly, ettei olisi ajan
pitkään joutunut unohduksiin; ainakin oli yhä enemmin lakattu sitä
noudattamasta. Vaan Petrokselle oli kylläksi, että laki _oli olemassa_;
sen sovittamisesta Hermioneen hän aikoi itse pitää huolta. Vaan
jos Kryysanteus tyttärensä eduksi oli ryhtynyt johonkin erityiseen
toimenpiteeseen, niin uskoi Petros varmasti, että hän oli sen
peruuttava tai rajoittava, saatuaan sen odottamattoman tiedon, että
hänen tyttärensä puolisokin oli kristitty.

Petros oli aikonut Kryysanteukselle antaa tämän odottamattoman tiedon
hänen tyttärensä hääpäivänä, joka ei nyt enää saattanut olla kaukana,
sillä Hermionen ja Karmideen kihlajaiset oli jo vietetty.

Karmides, sanoi piispa itsekseen, oli ase, jolla Herra; Petroksen
kautta, oli vielä muun rangaistuksen lisäksi rankaiseva pääpakanaa
ja hänen tytärtään. Hermione rakasti häntä eikä Kryysanteus voisi
tehdä heidän yhteyttään tyhjäksi, sittenkun avioliiton irroittamaton
side oli kerran solmittu. Vaan kuinka onnettomaksi tämän liiton
täytyi tulla, kun Karmides oli huomannut pettyneensä varsinaisessa
tarkoitusperässään: hävinneen taloudellisen asemansa parantamisessa!

Hänen taipumuksensa Hermionea kohtaan oli kylmenevä ja muuttuva
siksi nurjaksi mieleksi, joka on sellaisen onnistumattoman hankkeen
luonnollinen hedelmä. Hänen halunsa irstailuun oli sitä vastoin
heräävä, jos Petros oikein tunsi Karmideensa. Kuinka voisi Hermione
kestää sellaisen avioliiton taakkaa? Hänen sielunsa täytyi taakan
alla joko taipua tai murtua. Edellisessä tapauksessa -- maahan
masentuneena, toivotonna ja kärsivänä -- hän ei kauan voisi hyljätä
ainoata lohdutusta, mikä sellaisessa tilassa on olemassa. Hän ei voisi
vastustaa Petroksen kaunopuheliaisuutta. Hän kuuntelisi Evankeliumia ja
kääntyisi.

Silloin Kryysanteuksen tytär, samoin kuin hänen poikansakin, olisi
kristillisen kirkon jäsen. Kristinuskon kiivas vihollinen olisi
nöyryytetty. Hän jäisi seisomaan kuin kuorittu puu, josta oksat on
taitettu.

Jälkimäisessä tapauksessa Hermione pian kuihtuisi ja kuolisi kuin
myrskyn taittama kukka.

Kummassakaan tapauksessa ei piispan toiveilla Kryysanteuksen
omaisuuteen nähden ollut Hermionen puolelta mitään pelättävää.

Petros pelkäsi ainoastaan yhtä -- että Kryysanteus kuolisi, ennenkuin
Filippos olisi tuotu esiin pimeydestä ja tunnustettu hänen pojakseen.

Petroksella oli pätevät syyt salata Clemensin syntyperä, niin kauan
kuin Julianus oli Rooman valtakunnan keisari ja valta pakanallisen
puolueen käsissä.

Vasta kun keisarina oli mies, jonka hurskas mieli osasi alistaa
maallisen oikeuden kirkon ja opin pyhien etujen alle, oli viisasta
astua tämä tärkeä askel. Sillä nykyisissä oloissa tosiaankin ei ollut
ainoastaan mahdollista, vaan luultavaakin, että Petros, jos asia liian
aikaiseen tulisi ilmi, virastaan huolimatta tulisi syytetyksi ja
tuomituksi karanneena orjana ja lapsenvarkaana.

Sillä tuomari, jonka järkeä pakanallinen pimeys sokaisi, ei tietysti
ottaisi ollenkaan lukuun sitä seikkaa, että lapsi varastettiin siinä
jalossa tarkoituksessa että sen sielu pelastettaisiin kadotuksesta.

Vielä vähemmin sellainen tuomari kykenisi ymmärtämään että, vaikka
tarkoitus olisikin ollut toinen eikä ollenkaan niin jalo -- vaikka
se vallan yksinkertaisesti olisi ollut toivo anastaa Kryysanteuksen
omaisuus -- sen pitäisi kuitenkin riittämän puhdistamaan syytettyä,
kun tämä teollaan ei ollut tarkoittanut yksistään omaa hyötyänsä, vaan
myöskin pyhän, yhteisen kirkon etua.

Tästä voi arvata, kuinka hartaasti Petros odotti päivää, joka toi
tiedon Julianuksen kuolemasta.

Näitä Petros mietti kulkiessaan edestakaisin temppelin
pylväskäytävässä. Hän ei välittänyt tarkastusmiehen kellosta, kun tämä
antoi merkin, että työmiesten lepohetki oli lopussa. Vapaaehtoisena
osanottajana uskonveljiensä vaivoihin hänellä oli vapaus saapua työhön
milloin häntä miellytti.

Hänen mietteensä keskeytyivät vasta jonkun aikaa sen jälkeen, kun
hän sattumalta ulos kadulle katsahtaessaan näki Kryysanteuksen ja
Hermionen, jotka lähestyivät paikkaa.

Samassa hän kuuli pylvähistön toiselta puolen, missä oltiin työssä,
huudon ja äänten hälinän. Hän lähti pylvähistöstä katsomaan mitä oli
tekeillä.

Ensimäinen, jonka hän näki, oli Clemens, joka luultavasti oli sinne
tullut häntä tapaamaan. Esilukijan posket olivat vihan punassa, ja hän
käyttäytyi kuin olisi vaatinut jonkun taisteluun. Kaikki läsnäolevat
katselivat häntä tai kappaleen matkaa hänestä olevaa tarkastusmiestä,
joka oli nostanut molemmat kätensä päälaelleen; siinä oli haava, josta
veri juoksi hänen kasvoilleen.

Clemens, joka oli tullut tapaamaan kasvatusisäänsä, oli saapuessaan
nähnyt tarkastusmiehen taasen menettelevän julmasti ja harminsa
vimmassa tarttunut kiveen ja viskannut sillä vääräuskolaista päähän.

-- Pakene! Pian pois täältä! huusivat lähinnä seisovat homoiuusialaiset
nuorelle papille.

Toisia kokoutui haavoittuneen tarkastusmiehen ympärille.

-- Clemens, mitä olet tehnyt? huudahti Petros kauhistuneena. --
Kiiruhda täältä ... Eufeemioksen luo, ja pysy siellä piilossa.

Vaan Clemensillä ei ollut malttia totella piispan kehotusta. Vihaan
sekautui hänen oman tekonsa synnyttämä hämmästys. Petros tarttui hänen
käteensä ja aikoi, käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä, kiireesti
viedä hänet syrjään, kun muuan mies, joka jonkun matkan päästä oli
nähnyt kohtauksen, riensi esille ja esti hänen aikeensa. Se oli Kimoon,
epäilijä-filosofi. Hän tarttui toisella kädellään Clemensin mantteliin,
toisella piispan ihonuttuun ja koetti pidättää heitä huutaen:

-- Ei, ei, rauhoittukaa, hyvät ystävät! Miksi teillä on niin kiire?
Liike on vain näennäistä, eikä siis maksa vaivaa hätiköidä.

Ja kun Petros voimakkaalla sysäyksellä vapautti itsensä ja Clemensin
Kimoonista, niin että tämä kellistyi maahan, niin kaadettu huusi
keuhkojensa koko voimalla:

-- Murhaaja, rosvo! Apua, apua! Kaikki kunnon kansalaiset tänne!

Tarkastusmies, joka nyt oli ehtinyt tointua, oli kiirehtinyt esiin
ja tarttunut lujasti nuoreen rikolliseen estääkseen häntä pakoon
pääsemästä. Jaloittelevat kansalaiset, joita huudot olivat houkutelleet
paikalle, auttoivat häntä. Petros näki että oli mahdotonta pelastaa
Clemensiä. Hän päästi pojan käsivarren, ja kun huomasi Kryysanteuksen
ja Hermionen, jotka nyt olivat ennättäneet paikalle, hän vetäytyi
takaisin temppelin pylvähistöön, katsellakseen sieltä kohtauksen
kehittymistä.

Tarkastusmiehen veriset kasvot kertoivat Kryysanteukselle heti, että
väkivaltaa oli harjoitettu. Hän jätti Hermionen, joka seisahtui
vähän matkan päähän, ja kiirehti paikalle ottamaan selkoa asiasta.
Tarkastusmiestä oli heitetty kivellä; Kimoon ja muut olivat nähneet,
että nuori kristitty pappi oli sen viskannut selvästi johonkin
tähdäten. Kimoon, joka todistajana oli olevinaan sangen tärkeä henkilö,
väitti mitä varmimmasti, ettei onnettomuus ollut tapahtunut vahingosta,
vaan aikomuksesta. Se oli vallan selvään huomattu rikollisen muodosta
ja liikkeestä, kun hän otti kiven maasta ja viskasi sen. Kuitenkin
Kimoon lisäsi, että hän tässä puhui aivan aistilliselta näkökannalta.
Omasta puolestaan hän epäili oliko mitään kiveä olemassa koko
maailmassa, ja, jos sitä oli olemassa, voitiinko sitä heittää, sillä
saattoihan kaikki liikunta olla mahdollisesti ainoastaan erehdyttävää
harhanäköä.

Kryysanteus käänsi Kimoonille selkänsä kuuntelematta hänen
lörpötystään. Hän hämmästyi huomattavasti, kun näki, kuka syytetty oli.

Muistettanee, että Hermione oli päättänyt Teodooroksen kautta hankkia
tietoja Clemensin elämänvaiheista. Vaan Teodooros oli pian sen
jälkeen kun kertomamme kohtaus tapahtui hänen ja Hermionen välillä,
lähtenyt pois Ateenasta, mennäkseen katsomaan sitä novatianolaisten ja
donatolaisten uutisasutusta, jonka Kryysanteus oli perustanut Suunionin
vuoriseutuihin. Vasta edellisenä päivänä Teodooros oli palannut
Ateenaan ja kiiruhtanut Kryysanteuksen luo tuomaan hänelle ilahuttavia
tietoja uutisasumuksen kukoistavasta ja onnellisesta tilasta.
Hermione, joka uudessa onnessaan ei ollut unohtanut nuorta esilukijaa,
oli silloin tiedustellut Teodoorokselta Clemensin aikaisempia
elämänvaiheita. Teodooros tiesi siinä kohden ainoastaan sen, että
Clemens oli löytölapsi, joka jo vakahaisena oli saanut Petroksen
kasvatusisäkseen.

Tämä tieto riitti vahvistamaan Hermionen aavistuksen. Hämmästyneenä hän
riensi isänsä luo ja ilmoitti tälle, mitä oli aavistanut ja mitä oli
kuullut Teodoorokselta.

Tämä tapahtui illalla, ja seuraavana päivänä oli Kryysanteus
tyttärineen lähtenyt Peiraieuksen edustalla olevasta maakartanostaan
kaupunkiin Clemensiä hakemaan.

He tulivat nyt juuri Skamboonidailta, josta olivat löytäneet
homoiuusialaisten piispan asunnon, tapaamatta häntä tai Clemensiä kotoa.

Sen jälkeen he olivat tulleet Afroditen temppelille toivoen sieltä
löytävänsä molemmat tai jommankumman niiden kristittyjen joukosta,
joita käytettiin temppelin rakennukseen.

Nähtyään ettei tarkastusmiehen haava ollut vaarallinen, Kryysanteus
kääntyi Clemensin puoleen kysyen:

-- Oletko syypää siihen, mistä sinua syytetään?

-- Olen, vastasi Clemens ylpeästi. -- Minä heitin kiven. Hän on
vääräuskoinen, tuo mies, ja minä näin, että hän rääkkäsi oikeauskoista.

-- Jos niin on laita, niin hän pannaan toimestaan pois ja rangaistaan,
sanoi Kryysanteus. Sinun olisi tullut kääntyä minun puoleeni ja syyttää
häntä. Sen sijaan olet harjoittanut omaa kostoa, jota lain täytyy
tuomita. Ajattele, nuori pappi, kuinka helposti olisi voinut tapahtua,
että olisit tappanut hänet. Sinä saattaisit tällä hetkellä seisoa
edessäni murhaajana.

-- Mitä sitte? keskeytti Clemens. -- Luuletko että olisin hävennyt
sitä? Kun minä viskasin kiven, oli aikomukseni tappaa hänet. Tee nyt
minulle mitä tahdot. Minä en pelkää sinua.

-- Onneton, sanoi Kryysanteus vaaleten ja katsahtaen ympärillä
seisoviin, jotka kuulivat tämän vaarallisen tunnustuksen; -- sinun
ymmärryksesi on sekaisin. Et ole vastuukykyinen sanoistasi... Hyvät
ystävät, jatkoi hän kuulijoille, -- tämä poika ei tiedä, mitä puhuu.

-- Minä tiedän sen liiankin hyvin, te Egyptiläiset, jotka ahdistatte
Israelia. Te pakotatte meitä, kuten muinoin, vetämään kiviä Faraolle.
Teidän työnjohtajanne rääkkäävät meitä. Vaan ne, jotka panevat
kätensä Herran kansan päälle, ovat vikapäitä kuolemaan. Mooses tappoi
egyptiläisen miehen, joka rääkkäsi hänen kansalaistaan. Hän oli sama
Mooses, joka antoi meille pyhän lain. Ja sanoessaan: _älä tapa_, hän ei
suinkaan pannut vääräuskolaisia eikä uskottomia tämän käskyn turviin,
sillä muuten hän olisi tuominnut itsensä. Meidän ja teidän välillämme
on sota elämästä ja kuolemasta. Te tuhoatte meidät tai me teidät. Vaan
meidän asiamme on Herran, ja voitto on Herran kädessä...

-- Missä sinun kasvatusisäsi on? kysyi Kryysanteus, keskeyttäen
Clemensin hurjan sanatulvan.

-- Tarkoitatko Petrosta, jota he sanovat piispakseen? kysäisi Kimoon.

-- Niin, Petrosta.

-- No niin, puhuakseni nyt epäfilosofiselta kannalta ja jättämällä
syrjään perusteelliset epäilykseni avaruuden, ajan ja liikkeen
todellisuudesta -- hän oli äsken tässä, ja minä tahdon ilmoittaa
sinulle, hyvä Kryysanteus, että hän on yhtä syyllinen kuin tämä
poikakin. Ajattelepas vaan: hän uskalsi lyödä Ateenan vapaan
kansalaisen maahan, kun tämä, täynnä palavaa lain ja turvallisuuden
harrastusta, koetti estää nuorta rikollista pääsemästä pakoon. Siitä
asiasta tulee eri juttu, niin totta kuin nimeni on Kimoon. Tuossa hän
muutoin itse tulee. Hän ei voi kieltää, sillä nämä ystäväni saattavat
todistaa hänen käytöksensä.

Petros astui nyt esiin tyynen näköisenä, tervehti Kryysanteusta ja
sanoi:

-- Tämä nuorukainen on kasvattipoikani. Hän on tehnyt itsensä syypääksi
äkkipikaiseen ja vaaralliseen tekoon. Minä tulin paikalle juuri sen
tapahduttua. Mitä aiot tehdä hänelle? Haastatko hänet oikeuden eteen
vai sallitko minun sopia haavoitetun kanssa ja rangaista hairahtunutta
poikaani sillä tavalla, jota minä hänen esimiehenään ja isällisenä
holhoojanaan olen velvollinen käyttämään? Voin vakuuttaa sinulle, että
kirkon kuritus on maallista lakia ankarampi. Hän ei ole jäävä sen
vuoksi rankaisematta, jos sinä, armahtaen hänen nuoruuttaan, jätät
hänet minun käsiini.

-- Sinun käsiisi? Sinun, joka olet kasvattanut tämän nuorukaisen näin
vaarallisiin periaatteisiin?

-- Hyvä arkontti, on kovaa panna opettaja vastaamaan jokaisesta
sanasta, minkä oppilas laskee...

-- Aika on todellakin tullut tutkia lähemmältä niitä oppeja, joita te
saarnaatte pimeydessä. Se suvaitsevaisuus, jota keisari on osoittanut
teille, ei ole enää paikallaan, kun tulee ilmi, että te hyväksytte
ja levitätte sellaista siveysoppia, joka uhkaa yhteiskuntaa. Tahdon,
että sinä kasvattipoikasi kanssa seuraat minua kotiin. Minä olin sinua
ja häntä hakemassa erään tärkeän asian vuoksi, kun tämä kohtaus veti
huomioni puoleensa. Toisen asian voi nyt yhdistää toiseen. Ne koskevat
molemmat sinun kasvattipoikaasi.

Petros vaaleni huomattavasti kuullessaan nämä sanat. Vaan hän voitti
pian hämmästyksensä ja sanoi tyynesti:

-- Tottelen käskyjäsi. -- Sen jälkeen hän kääntyi Clemensiin ja kehotti
häntä seuraamaan itseään.

-- Minne menemme, isä? kysyi esilukija, jonka koko olennosta näkyi
kuumeentapainen jännitys.

-- Kryysanteuksen taloon.

-- Miksi hänen luokseen emmekä oikeuteen tai vankeuteen? Mitä minulla
on Kryysanteuksen kanssa tekemistä? En tahdo astua hänen kynnyksensä
yli.

-- Clemens, kuiskasi piispa -- sinä et ole tänään itsesi kaltainen.
Älä unohda velvollisuuttasi minua kohtaan! Tärkeä hetki on ehkä
tulossa. Hillitse itsesi, ja vaikka mitä tapahtuu, niin älä kiellä sitä
rakkautta, joka asuu sydämessäsi lapsuutesi holhoojaa kohtaan.

-- Isä, koetan olla tyyni.

Kryysanteus palasi Hermionen luo. Heidän lähtiessään paikalta ja
kulkiessaan Tripodikadulle, hän kertoi hänelle mitä oli tapahtunut
temppelin edustalla, ja mikä Clemensin osuus asiassa oli.

Petros ja Clemens seurasivat heitä jonkun matkan päässä; heidän
ympärillään kulki joukko uteliaita, jotka olivat nähneet yllä kerrotun
tapauksen.

Petros jatkoi, tarttuen Clemensin käteen:

-- On kenties tulossa kokonaan toista kuin odotat, Clemens. Minä en
nyt tarkoita rangaistusta äkkipikaisesta teostasi: Tämä on verrattain
vähäpätöistä...

-- Ole huoleti, minä en pelkää ollenkaan...

-- Mutta mahdollista on, että luottamuksesi minuun pannaan mitä
kovimmalle koetukselle. Minä rukoilemalla rukoilen sinua sen vuoksi:
ole luja, poikani! Älä salli vallata mieltäsi!

-- Oi, kuinka voit epäillä minun luottamustani ja kunnioitustani? Missä
on se valta maailmassa, joka voi sitä järkyttää?

-- Ja kuitenkin sanon sinulle, Clemens: on mahdollista, että minä
jonakuna hetkenä seison silmiesi edessä rikollisena miehenä, onnesi
vihollisena...

-- Se on mahdotonta, isä.

-- Tahdon toivoa sitä. Silloin menen, tapahtui mitä tapahtui, voittoon
enkä tappioon.

Kun oli saavuttu Kryysanteuksen taloon Tripodikadulle, niin Hermione
meni isänsä pyynnöstä kamariinsa odottamaan keskustelun päätöstä.
Clemens jätettiin aulaan. Kryysanteus käski Petrosta tulemaan
ylikertaan syrjäiseen huoneeseen.

Sillä aikaa Petros oli tehnyt päätöksensä. Jos asia, johon Kryysanteus
oli viitannut, todellakin oli se, jota piispa aavisti, niin ei tullut
hämmästyä epäsuotuisaa sallimusta, vaan pakottaa se menemään Petroksen
puolelle.

Kun molemmat miehet olivat kahden kesken Kryysanteuksen työhuoneessa,
niin Petros ensimäisenä ryhtyi puhumaan.

-- En mielelläni astu sinun taloosi, arkontti. Sinun kuviesi ja
kirjojesi näkeminen sopii yhtä vähän minun silmilleni, kuin karkeat
sandaalini sopivat tälle kauniille lattialle. Vaan kun en ota niitä
jaloistani kirkossa, niin saat antaa anteeksi, etten riisu niitä
täälläkään sinun luonasi.

-- Kas tänne, sanoi Kryysanteus ja osoitti ovea, joka vei balkongille.
-- Istahtakaamme tuonne ulos. Siellä ei silmiäsi vaivaa mikään, mikä
häiritsisi sinua kuuntelemasta tarkkaan sanojani, ja siellä tulee
päivän kirkas valo sinun kasvoillesi.

-- Älä pelkää. Minä olen pimeässä sama kuin kirkkaimmassa päivän
valossakin, sanoi Petros, seuratessaan Kryysanteusta balkongille.
-- Meidänhän oli puhuttava kahdesta Clemens poikaani koskevasta
asiasta. Toisen minä tiedän ja olen pahoillani siitä. Toista en
tiedä. Jos tahdot tietoja hänestä, niin kysy vain. Tunnen hänet hänen
aikaisimmasta lapsuudestansa ja olen valmis ilmaisemaan sinulle kaikki,
mitä tiedän.

-- Se on hyvä, sanoi Kryysanteus luoden piispaan läpitunkevan katseen,
jonka tämä tyynenä kesti. -- Olen kuullut sanottavan että Clemens on
löytölapsi. Onko niin?

-- On.

-- Kuinka hän joutui käsiisi?

-- Sen henkilön kautta, joka hänet löysi ja otti huostaansa.

-- Tiedät ehkä, että minä itse olen kadottanut pojan. On
seitsemäntoista vuotta siitä kun hän katosi, en tiedä millä tavalla,
vaan samall'aikaa katosi talostani myös kaksi orjaa, jotka olivat isä
ja poika. Ne ihmiset olivat kristittyjä, ja on luultavaa, että he
hänet ryöstivät. Voit tästä käsittää, millä silmillä minä katselin
kasvattipoikaasi aina siitä päivästä asti, jolloin sain tietää hänen
olevan löytölapsi, jo senkin vuoksi, että hän ulkomuodosta päättäen on
samanikäinen, kuin minun onneton Filippokseni olisi, jos vielä eläisi.

-- Minä käsitän tunteesi täydellisesti, sanoi Petros, -- ja surkuttelen
onnettomuuttasi, vaan arvelen, että se yksinomaisesti kohtaa sinua eikä
poikaasi, jos totta on, että kristityt ovat hänet ryöstäneet. Tämä on
puhuttu minun kannaltani, Kryysanteus. Sitä vastoin olisin pitänyt
häntä sangen onnettomana, jos hän olisi jäänyt sinun hoitoosi ja sinä
olisit kasvattanut hänestä jumalallisen ilmestyksen vihollisen. Jos se
ajatus voi lohduttaa sinua, että he ovat vieneet hänet pois jalossa
tarkoituksessa ja että ovat pitäneet hänestä hellintä huolta mitä ovat
voineet, niin salli minun vakuuttaa sinulle että niin on tapahtunut,
sillä minä tunnen uskonveljeni.

-- Sinun sanasi tukevat luuloani, että molemmat orjat veivät poikani...

-- Se on minunkin vakaumukseni.

-- Onneton oppi, joka hämmentää yksinkertaisimmatkin oikeudenkäsitteet,
irroittaa perhesiteet ja särkee maailman! Vaan jättäkäämme syrjään
erilaiset mielipiteemme! Haluan saada tarkempia tietoja Clemensistä,
sillä aavistus, kenties eksyttävä, vaan luonnollinen minun asemassani,
houkuttelee minua luulemaan, että hän on minun poikani.

-- Sanotpa jotakin!... Kuinka ihmeellistä, ettei tämä ajatus jo aikoja
sitten ole syntynyt minussakin! Vaan löytölapsien luku on vielä meidän
päivinämme niin suuri, ettei meidän, asiata tarkemmin punnitessamme,
tarvitse sitä ihmetellä. Constantius kielsi tuon hirmuisen lasten
hylkäämisen. Sitä tapaa kestää kuitenkin vielä nytkin, vaan pidä
mielessäsi, Kryysanteus: me kristityt emme koskaan tee itseämme
syyllisiksi semmoiseen häpeälliseen rikokseen Jumalaa ja luontoa
vastaan.

-- Kuinka vanha kasvattipoikasi oli, kun sait hänet hänen ensimäiseltä
hoitajaltaan?

-- Hän näytti olevan noin kolmen vuoden vanha.

-- Kuka se mies oli, jolta hänet sait?

-- Muuan orja Ateenasta.

-- Oi laupiaat jumalat! Olisiko tämä Clemens todellakin minun poikani
Filippos!... Petros, jatkoi Kryysanteus, -- kerro kaikki mitä tiedät
siitä miehestä äläkä salaa mitään. Näköjään vähäpätöisin pikkuseikka
voi johtaa meidät oikeille jäljille, voi vahvistaa tai tehdä tyhjäksi
sen arvelun, jonka sanasi tekevät todennäköiseksi.

-- Valitettavasti, arvon arkontti, vaadit enempää kuin voin täyttää.
Kysymyksessä oleva mies makasi kuolinvuoteellaan, kun hän uskoi
Clemensin minun haltuuni, ja se mitä hän ilmoitti minulle, oli
vähäpätöistä ja kerrottiin ripissä, jonka pyhyyttä ei saa rikkoa.

-- Missä silloin oleskelit?

-- Antiokeiassa, jossa opiskelin pyhää jumaluusoppiamme.

-- Ja mies oli orja Ateenasta?

-- Oli.

-- Ja hän ilmoitti, että lapsi, jonka uskoi sinulle, oli löytölapsi?

-- Hän sanoi jotakin muutakin, jota en saa kertoa. Oli miten oli, hän
oli pelastanut tuon pienen olennon hukkumasta ... luultavasti vanhan
opin liejuun.

-- Sinulla ei siis ole muita tietoja minulle ilmaistavana?

-- Kyllä, vielä yksi seikka, joka kenties on suuremman arvoinen kuin
kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka sain kuolevalta orjalta.

-- No?

-- Muistona Clemensin lapsuudesta, ja tärkeänä, koska se voi auttaa
saamaan hänen sukunsa selville, olen säilyttänyt erästä vaatetta, joka
alkujaan näyttää olleen kehdonpeite. Se on kallista ainetta, ja sen
keskellä on taiteellisesti kudottuna Meduusan pää. Voitko muistaa, että
pojallasi oli sellaista?

-- Missä säilytät sitä peittoa?

-- Kotonani.

-- Hyvä. Me tarkastamme sitä siellä. Mitä nyt olet sanonut, on omiaan
haihduttamaan viimeisenkin epäilyni siitä, olenko Clemensissä löytänyt
poikani Filippoksen. Ensimäinen aavistus heräsi tyttäressäni, kun hän
näki hänet ja kummasteli hänen yhdennäköisyyttään puolisovainajani,
heidän yhteisen äitinsä Elpiniiken kuvan kanssa.

-- Elpiniike? Sanotko, että tämä oli hänen nimensä?

-- Niin.

-- Elpiniike, Hermogeneen tytär?

-- Niin.

-- Tämä nimi on vaatteeseen kudottu, sanoi Petros. -- Jokainen epäilys
on siis kadonnut. Toivotan sinulle onnea, että olet löytänyt poikasi,
jota niin kauan olet surrut kadonneeksi.

-- Niin, ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Kryysanteus syvästi huoahtaen.

-- Vaan samalla kuin onnittelen sinua, jatkoi Petros, täytyy minun
surkutella itseäni, sillä se minkä sinä voitat, on minulle tappio.
Tähän asti olen minä yksin saanut hänen hellyytensä, nyt minun täytyy
se jakaa sinun kanssasi. Veriyhteys on pitävä puolensa, ja se voi
tuskin tapahtua muulla tavoin, kuin että henkinen side joka yhdistää
hänet minuun käy höllemmäksi. Minä olen rakastanut Clemensiä ja
rakastan häntä vielä, niinkuin hän olisi oma poikani. Kaikki mitä hänen
onnekseen olen voinut tehdä, se on tehty. Tiedän, että meillä on hyvin
erilainen käsitys ihmisen onnen ehdoista, ja että se autuudentie, jolle
minä olen Clemensin vienyt, ja jolla hän minun rinnallani vilpittömästi
on vaeltanut, on päinvastainen sille, jota sinä itse olisit hänelle
osoittanut. Vaan minun hyvä tarkoitukseni näkyy menettelytavastani ja
sitä sinun ei pitäisi arvostella väärin. Minä toivon että tunnustat
sen, kun jätän Clemensin käsiisi. Se on ainoa palkkio, jota vaadin
siitä, että otin hänet turviini, kun hän oli turvaton lapsi, ja sitä et
saata minulta kieltää.

-- Meidän tulee ensin, siinä määrässä kuin on mahdollista, tulla
vakuutetuiksi, ettei mitään erehdystä tapahdu. Sitte katsotaan, kuinka
oikeutettu sinun vaatimuksesi on. Minun ei tee mieli myöntää sitä heti
oikeutetuksi. Sallitko, piispa, että teen muutamia kysymyksiä oman
elämäsi vaiheista?

-- Miksi en?

-- Olet näköäsi kymmenkunta vuotta nuorempi minua. Missä olet syntynyt?

-- Efesoksessa, kristityistä vanhemmista, vastasi Petros. -- Isäni oli
halpa käsityöläinen, vaan hänen muistonsa elää minun siunauksessani.
Uutteralla työllä hän oli koonnut pienen summan, jolla hän tuki minua
sillä pyhällä, mutta kieltäymisten kivityksellä lasketulla tiellä,
jonka olin vapaasta taipumuksesta valinnut ja jota olen kulkenut,
kunnes olen tullut siksi, mikä olen: Ateenan piispaksi ja halvaksi
Herran palvelijaksi. Siinä lyhykäisesti kerrottuna minun elämäkertani.

Kryysanteus kyseli häneltä vielä hänen isänsä nimeä ja sukua,
käsityötä, millä tämä oli elättänyt itsensä, milloin hän kuoli j.n.e.,
-- joihin kaikkiin kysymyksiin piispa vastasi; sen jälkeen Kryysanteus
sanoi haluavansa, että heti mentäisiin Skamboonidaihin Petroksen
asuntoon katsomaan tuota merkillistä kehdonpeitettä.

Clemens, joka aulassa oli odottanut keskustelun päätöstä, sai käskyn
seurata heitä. Hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mitä asia
koski.

Kun he olivat tulleet piispan asuntoon, ja tämä otti kätköistään esille
huolellisesti säilytetyn vaatteen, niin Clemens suuresti ihmetteli mitä
se merkitsi, ja hänen ihmettelynsä muuttui levottomaksi aavistukseksi,
kun Kryysanteus visusti tarkasteli tätä jäännöstä hänen salaperäisestä
lapsuudestaan ja lopuksi ilmoitti että hän tunsi sen, ja että
vaatteeseen kudottu nimi poisti kaiken erehdyksen vaaran.

-- Minä muistan nyt, sanoi Petros, -- että Clemensillä lapsuudessaan
oli myös kaulakoriste, amuletti tai jotain sellaista. Vaan minä
viskasin sen pois, kun näin että sen kuvioilla oli pakanallinen
merkitys. Siinä oli kolme naista työssä värttinän ympärillä; niiden
piti luultavasti kuvaileman kohtalon jumalattaria...

-- Tämäkin sopii, huudahti Kryysanteus. -- Tyttärelläni on aivan
yhtäläinen koriste. Suvussani oli vanhoista ajoista asti tapana,
että lapset saivat sellaisen... Ja mitä kauvemmin katselen tätä
nuorukaista, sitä selvemmin huomaan hänen kasvoissaan puolisovainajani
unohtumattomat kasvonpiirteet. Sydämeni sanoo, että se on hän. Voi
sitä miestä, joka ensin ryösti hänet hänen isältänsä! Clemens, jatkoi
Kryysanteus, -- sillä minun täytyy puhutella sinua tällä nimellä, koska
et vielä tunne muuta ... minä olen tänään löytänyt poikani, jota kauan
olen surrut kadotetuksi.

Ääni, jolla Kryysanteus lausui nämä sanat, ilmaisi sydämellistä
hellyyttä, joka hillitsi itseään, koska se epäili kohtaisiko se
vastatunnetta. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja tahtoi painaa häntä
rintaansa; vaan Clemens irroitti itsensä ja vetäytyi taaksepäin
hämmästys ja epäilys kasvoillaan.

Hän loi kysyvän katseen kasvatusisäänsä, ja kun tämä oli vaiti, niin
hän huudahti:

-- Se ei ole mahdollista. Olisiko tämä mies, jota olet opettanut minut
vihaamaan, minun isäni?

-- Poikani, sanoi piispa, -- Jumala on tahtonut, että syntyperäsi,
joka tähän asti on minullekin ollut salaisuus, nyt on tullut ilmi. Se
hetki, jota joka päivä olet ikävöinyt, on nyt tullut... Älä kummastele,
Kryysanteus, hänen käytöstään! Hän ei ole odottanut tällaista tietoa;
älä siis ihmettele, että hämmästys voittaa hänessä ilon.

-- Ei, jatkoi Clemens hetken vaiti oltuaan, -- minä en usko sitä. Se ei
ole vielä todistettu että tuo mies on minun isäni, ja ennenkuin tämä
asia on täydellisesti näytetty toteen en tahdo tunnustaa häntä siksi.
Häntä, joka vainoo uskoani ja kieltää jumalallisen ilmestyksen!

-- Clemens, sanoi piispa, -- mitään epäilystä ei ole enää siitä,
että olet Kryysanteuksesta löytänyt sen, joka antoi sinulle elämän.
Syleile häntä ja kiitä Jumalaa, joka vihdoinkin on täyttänyt hartaamman
toiveesi: että saisit tuntea vanhempasi.

-- Ei, mitä tekemistä minulla on tuon miehen kanssa? Sinä kuulet, en
tunnusta häntä isäkseni. En ole koskaan halunnut päästä tuntemaan
isääni, sillä sinä, Petros, olet minun oikea isäni, ainoa jota voin
ajatella. Äitiäni olen ikävöinyt enkä häntä.

-- Sinun täytyy antaa hänelle anteeksi, Kryysanteus, sanoi Petros. --
Ensimäisessä hämmästyksessään hän unohtaa jumalallisen käskyn, että
pojan pitää kunnioittaa isäänsä. Hän, tarvitsee aikaa tottuakseen
siihen ajatukseen, että hän on sinun poikasi.

-- Petros, et saa hyljätä minua, sanoi Clemens, -- etkä kuunnella tuota
miestä, jos hän viittaa johonkin oikeuteen, joka erottaisi sinut ja
minut toisistamme. Minä olen löytölapsi. Niillä vanhemmilla, jotka
jättivät minut kuolemaan nälkään, ei ole enää mitään oikeutta minuun
nähden. Minä kiellän heidät.

-- Kuitenkin, keskeytti hän ajatuksensa, -- äitiäni tahtoisin nähdä.
Tahdon sanoa hänelle että olen elossa ja kysyä häneltä, miksi hän
hylkäsi minut luotaan.

-- Äitisi, sanoi Kryysanteus, on kuollut. Hän kuoli, kun sinä makasit
kehdossa.

-- Oi, Jumalani, mitä sanot? Etkö petä minua?

-- Sinä tahdot tietää, miksi hän hylkäsi sinut. Kuolinhetkellään
hän painoi sinua rintaansa. Minä nostin sinut kehdosta ja panin
sinut hänen syliinsä. Hänen viimeinen rukouksensa oli sinun onnesi
puolesta. Kuitenkin, tästä kyllin täksi kertaa. Sinun jalon äitisi
muisto on kerran seisova puhtaana ja säteilevänä sinun silmissäsi.
Nyt käännyn sinun puoleesi, Petros, muutamalla kysymyksellä. Miksi
olet kasvattipoikaasi istuttanut luulon, että hän on löytölapsi, jonka
julmat vanhemmat olivat jättäneet nälkään kuolemaan? Tarvittiinko tämä
valhe, jotta hän oppisi kammoamaan heidän muistoansa? Teithän tämän
vastoin parempaa tietoasi, koska arvelit tai ehkä varmasti tiesit, että
kasvattipoikasi oli varastettu vanhemmiltaan?

-- Arkontti, ateenalainen orja sanoi minulle Clemensin olevan
löytölapsen.

-- Muistatko sen ateenalaisen orjan nimen?

-- En.

-- Minä koetan muistuttaa sitä sinulle. Mikä oli sinun oma nimesi,
ennenkuin nimitit itseäsi Petrokseksi?

Piispa vaaleni huomattavasti kuullessaan tämän kysymyksen. Kryysanteus
jatkoi, vastausta odottamatta:

-- Me olemme epäilemättä nähneet toisemme ennen muinoin ja toisissa
oloissa. Sinun kasvoissasi on piirteitä, jotka saavat minut
muistamaan erästä henkilöä, jota kaikkein vähimmin olisin odottanut
näkeväni täällä Ateenassa. Yhdennäköisyys ei tosin ole suuri, sillä
seitsemäntoista vuotta voi muuttaa paljon, ja piispankaapu kykeni
vähän aikaa sitten muuttamaan orjan aran katseen ylpeän hallitsijan
silmäykseksi. Tänään et ensi kertaa pidä ylläsi karkeata työpukua,
Petros. Siinä puvussa olet paremmin itsesi kaltainen, sellaisena kuin
olit nuorena. Tänään minunkin silmäni ovat hieman terävämmät, enkä
luule erehtyväni, kun väitän, että sinä, homoiuusialaisten piispa, olet
minun karannut orjani Simmias.

-- Mikä arvelu! huudahti Petros vetäen suunsa hymyyn. -- Olenhan jo
kertonut sinulle elämäni historian. Enkö sanonut sinulle, että olen
syntynyt Efesoksessa vapaista, vaikka köyhistä vanhemmista?

-- Mahdollista on, että olen erehtynyt. Vaan mahdollista on sekin, että
sinä valehtelet. Minä lähetän luotettavan henkilön Efesokseen ottamaan
selkoa, onko sitä miestä, jonka sinä sanot olleen isäsi, koskaan ollut
olemassa. Toistaiseksi olen vastakkaista mieltä. Simmiaan isä oli orja
kuten hän itsekin; hänen päänsä joutui sekaisin uskonkiihkosta ja
mielettömästä rakkaudesta puolisoani kohtaan, ja hän pakeni poikineen,
kun aioin sulkea hänet hulluinhuoneeseen. Elääkö tämä isäsi vielä?

-- Arkontti, minä en voi vastata sellaiseen kysymykseen. Arvelusi on
perätön. Se on minusta sekä harmillinen että naurettava.

-- Sinun naurusi lakkaa, kun sinä vangitaan karanneena orjana ja
lapsenvarkaana.

-- Sinä et uskalla tehdä sellaista syytöstä.

-- Siitä harhaluulosta olet vielä tänään pääsevä.

-- Totta on, sinä, joka olet keisarin suosikki, voit uskaltaa kaikki,
varsinkin Kristuksen tunnustajaa vastaan. Mutta minä en pelkää sinua.
Minulla on aseena viattomuuteni, ja tuomarin edessä olen saattava sinut
häpeämään kiittämättömyyttäsi. Tällä tavalla sinä siis tahdot palkita
sen hoidon, jota olen pojallesi antanut.

-- Hävytön, huudahti Kryysanteus, juuri tämä hoito se vaatii pääsi
hinnakseen. Sinä olet varastanut hänet hänen isältään, opettanut hänet
tätä vihaamaan ja kasvattanut hänestä onnettoman kiihkoilijan. Tämäkö
ansaitsee minun kiitollisuuttani? Simmias, minä olen tuntenut sinut.
Tästä hetkestä panen omistusoikeuteni käytäntöön. Sinä olet orjani.
Minä vien sinut täältä karanneiden orjain vankilaan, ja vankilasta
tuomioistuimen eteen.

-- Pyydän sinua miettimään asiaa, ennenkuin vangitutat Rooman
kansalaisen. Jos olisinkin tuo Simmias, josta puhut, niin ei sitä
kuitenkaan voida todistaa. Kiitä jumaliasi, että olet löytänyt
poikasi, ja pidä se kadotetun orjasi korvauksena. Simmiasta et ole
enää koskaan löytävä, vaikka täyttäisitkin uhkauksesi. Muutoin olen
valmis seuraamaan sinua vankeuteen tai minne tahdot viedä minut. Sinä
olet yksinvaltias Ateenassa, eikä maksa vaivaa vastustaa tahtoasi.
Vaan seuraukset ajattelemattomasta teostasi ponnahtavat takaisin omaan
itseesi. Menettelysi syy on minulle täysin selvä. Minä olen kristitty
ja piispa: tämä riittää tekemään minut rikolliseksi sinun silmissäsi.
Et tahdo päästää käsistäsi tilaisuutta heittää mustaa varjoa tällaisen
miehen elämäntiehen, sillä vaikka syytöstä ei voidakaan todistaa, niin
se on kuitenkin, kuten sinä toivot, painava tahran hänen nimeensä,
tahran, johon parjaus voi viitata ja sanoa: katso tuollaisia nuo
uuden uskon sotilaat ja kristittyjen paimenet ovat. Ja vielä lisäksi,
sinä tahdot alentaa minut Clemensin silmissä konnaksi, koska sinua
katkeroittaa, että hänen sydämensä kuuluu minulle ja on sinulle vieras.
Minä palkitsen tämän siten, että sanon sinulle, Clemens, että tuo mies
on sinun luonnollinen isäsi, että sinun tulee kunnioittaa ja totella
häntä semmoisena -- totella häntä kaikessa, mikä ei sodi Jumalan
käskyjä vastaan. Minä jätän sinut hänen käsiinsä, varmasti tietäen
että, vaikka eroamme, sinä et ole hänen vaarallisessa läheisyydessään
unohtava sitä Jumalaa, jota olen opettanut sinut tuntemaan, etkä
kasvatusisääsi, jonka ilo tähän asti olet ollut. Jos hän uskottelee
sinulle minun olleen hänen orjansa, niin tiedän ettei orja ole sinun
silmissäsi mikään ylenkatsottava olento, vaan Kristuksessa vapahdettu
ihminen; ja jos hän saa sinut siihen vakaumukseen, että olen varastanut
sinut isältäsi, niin muista, että se on tapahtunut sen vuoksi, että
pelastaisin sielusi ja veisin sinut paremman isän luo taivaaseen.

Petros syleili hämmästynyttä nuorukaista ja jatkoi Kryysanteukselle:

-- Ellet vielä ole muuttanut mieltäsi, vaan tahdot panna aikeesi
täytäntöön, niin olen valmis seuraamaan sinua. Minulla tosin olisi
useita toimia järjestettävinä, ennenkuin astun vankilan oven
sisäpuolelle, vaan en tahdo sinua vaivata rukoilemalla lykkäystä, jota
et luultavasti myöntäisi.

-- En, Simmias, vastasi Kryysanteus, minä en sitä myöntäisi. Pelkään
hyvien syiden perustuksella, ettei sinun omatuntosi ole niin puhdas
eikä sielusi aivan niin rauhallinen kuin tahdot luuletella. Voisi
tapahtua, että koettaisit pelastaa itseäsi pakenemalla. Päästyäsi minun
näkyvistäni, tulisi keisarin koko mahdille vaikeaksi päästä sinun
jäljillesi. Minä tahdon kaikin mokomin panna toimeen tutkimuksen,
joka on luova valoa pienimpäänkin seikkaan entisessä elämässäsi.
Ainoastaan siten voin saada täydellisen varmuuden siitä, etten
erehdy, kun laillisesti tunnustan tämän nuorukaisen pojakseni.
Epäilystä on uudestaan minussa herännyt. Olisihan verenheimolaisuus
muuten ilmoittautunut jossakin hänen sydämensä pisarassa, kun sanoin
hänet jälleen löydetyksi pojakseni. Tutkimus on myöskin antava
toisen hedelmän -- on keisarin silmille paljastava sen hirvittävän
siveysopin, jota te kristityt saarnaatte ja jonka periaatteita
te panette toimeen. Suvaitsevaisuutta teidän uskontoanne kohtaan
ei käy ulotuttaa teidän siveysoppiinne. Jos teidän uskonne on
erottamattomasti yhdistetty sen kanssa, täytyy molemmat juurittaa pois
yhteiskunnasta. Ihmisiä, jotka saarnaavat lapsenryöstöä, henkistä
itsemurhaa, kansalaisvelvollisuuksien ylenkatsomista ja kuolemaa
kaikille, jotka eivät vanno heidän hulluun metafysiikkaansa, älköön
kärsittäkö enemmän kuin muunkaanlaisia varkaita ja murhaajia. Mitä
erittäin sinuun tulee, niin ei ole vielä selvitetty, mikä osa sinulla
on ollut niissä verisissä vainoissa, jotka Constantiuksen kuoleman
aikana raivosivat kaupungissamme ja vaativat tuhansien ihmisten hengen.
Minun vakaumukseni on, että sinä olit niiden alkuunpanija, ja että
kaikki silloin vuodatettu veri tulee sinun pääsi päälle. Tämäkin on
asia, joka ansaitsee tulla selvitetyksi. Oli liian kiireinen lupaus,
kun keisari lupasi unohtaa näiden kristittyjen pahantekijöiden
entisyyden, henkilöiden, jotka ovat hävittäneet itä- ja länsimaan
kaupunkeja murhalla ja tulella. Hänen tulee ainakin katsoa, että heiltä
vastaisuudessa riistetään valta tehdä pahoja töitään. Tule nyt kanssani!



YHDEKSÄS LUKU.

Henki ja liha.


Clemens saattoi Petrosta, kun tämä vietiin vankeuteen, ja erosi hänestä
vasta kun oli lämpimästi häntä syleillyt ja mitä hartaimmin vakuuttanut
pysyvänsä häneen kiintyneenä.

Sen jälkeen hän seurasi isäänsä uuteen kotiinsa. Matkalla he
olivat kumpikin vaiti. Kryysanteus oli nähtävästi alakuloinen;
tuskaa ja surumielisyyttä oli siinä silmäyksessä, millä hän
katseli jälleenlöydettyä Filippostansa, joka mykkänä, synkkänä ja
vastahakoisena asteli hänen sivullaan.

Vasta kun he olivat saapuneet taloon Tripodikadun varrelle, ja
Kryysanteus oli kutsunut Hermionen ja sanonut Clemensille tämän olevan
hänen sisarensa, Clemensin kasvot kirkastuivat ja hellä tunne alkoi
liikkua hänen rinnassaan. Hän vastasi hyvin kiihkeästi Hermionen
sisarellisiin rakkaudenosoituksiin; hän katseli ihastuneena Hermionen
puhtaita ja jaloja kasvonpiirteitä ja kuunteli kuinka hän toistamiseen
riemuitsi, kun oli löytänyt veljensä.

Kryysanteus jätti veljen ja sisaren viettämään iltaa toistensa kanssa.
Hermione vei Clemensin hänen äitinsä Elpiniiken kuvan eteen. Kun
Clemens sen näki, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hermione näytti
hänelle hänen kehtonsa ja leluja, joita hänellä oli ollut lapsena
ollessaan, ja joita oli säilytetty rakkaina muistoina. Hän kertoi
Clemensille, kuinka syvästi isä oli surrut, kun oli kadottanut hänet,
kuinka he olivat ihmetelleet ja pelännet hänen tuntematonta kohtaloaan
ja kuinka olivat vihdoin päässeet hänen jäljilleen. Hermionen
kertomuksia keskeyttivät ainoastaan hänen hellyydenosoituksensa, kun
hän äärettömässä ilossaan toistamiseen syleili veljeä, hyväili häntä ja
katseli syvälle hänen silmiinsä. Kaikki tämä sulatti kuoren Clemensin
sydämen ympäriltä; ja kun hän illalla taasen näki isänsä, kiiruhti hän
tämän syliin.

Veriheimolaisuuden tunne oli siis herännyt Clemensin rinnassa,
ja Kryysanteus toivoi että se rakkaus, joka hänelle osoitettiin,
vahvistaisi sen ja tekisi sen pysyväiseksi. Vaan tämä toivo sammui
pian. Clemensin johtui taas mieleen, että Kryysanteus oli pääpakana,
Antikristuksen etevin välikappale ja apumies jopa vielä enempääkin
-- Antikristuksen opettaja ja se joka oli saanut hänet luopumaan
kristinopista, ja tätä ajatusta, joka Clemensiä kauhistutti, pitivät
vireillä tuhannet esineet hänen uudessa kodissaan, ne tavat, joita
siellä noudatettiin, ja Kryysanteuksen jokapäiväinen toimi. Kryysanteus
ja Hermione huomasivat että nämä seikat tekivät hänet synkäksi ja
umpimieliseksi. Sen vuoksi Kryysanteus antoi erityisen osan taloansa
hänen käytettäväkseen, kaunistutti sen kristillisen taiteen tuotteilla,
hankki hänelle homoiuusialaisia palvelijoita ja varusti hänelle pienen
kirjaston kristittyjen kirjailijain teoksia.

Kryysanteus toivoi että Teodooroksesta, joka usein kävi, hänen
talossaan, tulisi hänen pojalleen ystävä, jonka seurustelu olisi
Clemensille sekä mieluista että terveellistä. Vaan Teodooroksen
kaikki yritykset lähestyä nuorta esilukijaa ja voittaa hänen
luottamustaan raukesivat tyhjiin. Clemens epäili häntä viettelijäksi,
joka oli pukeutunut valkeuden enkelin haamuun, ja tiesi varmaan
hänet vääräuskolaiseksi, kaikkia muita vaarallisemmaksi, sillä hän
kielsi kirkon pappisvaltaisena laitoksena, kielsi pyhän Hengen
käsienpäällepanossa toimivana taikavoimana, kielsi papiston erityisenä
välittäjäsäätynä ja oli viime aikoina Ateenassa ja sen ympäristössä
hankkinut vaaralliselle opilleen joukon puoltajia, jotka olivat
kokoutuneet hänen ympärillensä ja muodostaneet seurakunnan.

Ainoa pakko, minkä Kryysanteus tahtoi panna Clemensille, oli siinä,
ettei tämä saisi enää seurustella Petroksen kanssa. Vaan Clemens ei
ottanut totellakseen tätä käskyä. Petros oli hänen henkinen isänsä,
jota hän oli velvollinen rakastamaan ja ehdottomasti tottelemaan.

Clemens kävi usein piispan luona, vankilassa. Kryysanteus älysi
kuinka turmiollisesti Petros vaikutti hänen poikaansa, aavistamatta
kuitenkaan vaikutuksen koko suuruutta. Hän käski ettei vankilan ovea
enää saisi aukaista nuorukaiselle, ja toivoi siten saaneensa yhteyden
Petroksen ja hänen väliltään loppumaan. Vaan tämä ei itse teossa
estänyt Clemensiä tapaamasta kasvatusisäänsä. Hän hiipi melkein joka yö
vankihuoneelle, keskusteli ristikoidun ilmareiän kautta hänen kanssaan,
ripitti itsensä hänelle ja sai häneltä siunauksen. Petros kehotti
Clemensiä uudistamaan näitä käyntejä niin usein kuin mahdollista,
koska ne olivat hänelle takauksena, että kasvatuspojan sydän oli
säilynyt puhtaana ympäristönsä vaaralliselta vaikutukselta. Petros
ilmoitti kärsivänsä nöyrästi vankeuttaan, ja että ainoa levottomuus,
mikä häntä vaivasi, johtui Clemensistä ja niistä vaaroista, jotka
isällisen ja sisarellisen rakkauden, pakanallisen filosofian, maallisen
rikkauden ja vääräuskolaisen kaunopuheisuuden houkuttelevissa
haamuissa tätä ympäröivät. Tämä levottomuus, niin hän vakuutti,
oli hirveä, ja ainoastaan Clemens itse saattoi sitä rauhoittaa.
Hän neuvoi hartaasti esilukijaa vartioimaan tarkasti ajatuksiaan
ja tunteitaan. Jos antoi pienimmänkin jalansijan houkutuksille,
niin hän oli kadotettu, sillä, jos ne kerran olivat päässeet hänen
sieluunsa, ne pääsisivät pian kokonaan siellä vallalle: vaikeatahan
oli voittaa piirittävää vihollista, kun muurit ja portit, joiden
tuli torjua se, olivat joutuneet sen valtaan. Clemens erosi harvoin
hengellisestä isästään saamatta muistutusta: "joka rakastaa isäänsä
taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Hän
sulkeutuikin niin paljon kuin mahdollista itseensä, tuli harvoin
isänsä ja sisarensa näkyviin, otti vastaan ainoastaan Eufeemioksen
ja muita virkaveljiään, seurusteli kirjojensa ja mielikuvituksiensa
kanssa, kopioi Pyhän Johanneksen ilmestystä ja pistäytyi iltasin,
ennenkuin hiipi Petroksen luo, Eusebian budoariin, hänen kanssaan
rukoilemaan, haaveksimaan ja suutelemaan. Hän ei ollut ennenkään
huomannut olevan mitään syytä tutkia itseään ja tarkastaa sitä
tunnetta, joka hänessä asui kaunista roomalaisnaista kohtaan. Ja nyt
hän oli vajonnut täydellisen turvallisuuden tuntoon, sittenkun kerran
ripissä oli kertonut Petrokselle suhteestansa Eusebiaan, ja Petros
oli sen hyväksynyt, koska sekin puolestaan sitoi hänen tunteitansa ja
anasti osakseen sen hellyyden, jonka Clemens muutoin mahdollisesti
olisi suonut omaisillensa. Ne tiedustelut, joihin Kryysanteus Petroksen
tiedonantojen johdosta ryhtyi Efesoksessa ja Antiokeiassa saadakseen
selville hänen kuluneen elämänsä, viivyttivät sitä tutkintoa, joka
vankia odotti tuomioistuimen edessä. Kryysanteus toivoi, että kun
Simmias olisi paljastettu, Clemensin kunnioitus ja nöyryys tätä
ihmistä kohtain muuttuisi inhoksi. Vaan Petros ennätti edelle: hän
tunnusti vapaaehtoisesti asian Clemensille, kun tämä eräänä yönä oli
tullut hänen vankihuoneensa ikkunareiälle. Hän kertoi Clemensille
olevansa sama Simmias, joksi Kryysanteus häntä epäili, kuvaili niitä
kovia taisteluja jotka hänen oli ollut kestettävänä kun hän orjana
pakanallisessa talossa yhdessä isänsä kanssa kääntyi kristinoppiin;
hän kuvaili sitä iloa, jota oli tuntenut kun hänen sielunsa oli
tullut karaistuksi sitä pilkkaa ja nurjamielisyyttä vastaan jota
hän tämän askeleen tähden sai kokea isäntänsä puolelta, samoin kuin
palvelustovereiltaankin; sitä intoa, jolla hän joutohetkinään antautui
lukemaan pyhää raamattua, sitä autuutta, joka uuden valon keralla
säteili hänen sielunsa läpi ja täytti hänet säälillä kaikkia kohtaan,
jotka eivät olleet siitä osallisia. Siihen aikaan syntyi Clemens.
Kun Clemens oli noin vuoden vanha ja äitinsä tai hoitajattarensa
taluttamana nähtiin ulkona orjain joukossa, hänen ihanien kasvojensa
ilme, joka oli niin pienessä lapsessa tavaton, oli lumonnut Petroksen.
Hänen silmissään oli jotain taivaallista, ja hän näytti Petroksen
mielestä enkeliltä. Sitä vaikeampi hänen oli ajatella, että tämä lapsi
oli kasvava pakanallisessa eksymyksessä ja ylenkatseessa häntä kohtaan,
joka on lasten taivaallinen ystävä. Petros taisteli kokonaisen vuoden
sitä ajatusta vastaan, joka käski häntä pakenemaan pienen Filippoksen
kanssa tuosta pakanallisesta talosta pelastaakseen siten hänen sielunsa
ja saattaakseen karitsan takaisin oikealle paimenelle. Hän oli siihen
aikaan ollut sairaana levottomuudesta ja epäilemisestä, oliko tämä
oikein Jumalan edessä vai eikö. Vaan sanat: "sallikaa lasten tulla
minun tyköni", olivat yöt päivät soineet hänen sielussaan ja viimein
saaneet hänen päätöksensä kypsymään. Mitä sitten oli tapahtunut,
sen Clemens tiesi. Petros oli kauan harhaillut sinne tänne, ollut
alituisesti vaarassa joutua kalliine aarteineen keisarillisten
virkamiesten vangiksi, jotka ajoivat häntä kaikkialla takaa. Hänen
isänsä oli seurannut häntä pakoretkellä. Oli ihme, että heidän oli
onnistunut välttää kaikki etsiskelyt ja yhtä suuri ihme oli, heidän
hellästä hoidostaan huolimatta, sekin, että Clemens niin piskuisena
saattoi kestää ne kärsimykset, joita molemmat pakolaiset eivät voineet
häneltä torjua, kun usein olivat välttämättömimmänkin puutteessa.

Petros kertoi kaiken tämän niin kauniisti ja liikuttavasta, että
Clemens, kun Petros kehotti häntä tuomitsemaan menetystapaansa,
ei ajatellutkaan paheksumista tai inhoa, vaan painoi ryöstäjänsä
ristikon lävitse ojentaman käden huulilleen, sanoi häntä suurimmaksi
hyväntekijäkseen ja vakuutti olevansa hänelle ikuisesti kiitollinen.
Petroksen ja Clemensin väli oli hellempi, side, mikä heitä yhdisti,
lujemmin solmittu kuin koskaan ennen.

Homoiuusialaisessa seurakunnassa Petroksen vangitseminen herätti
vihan vimmaa, joka odotti ainoastaan tilaisuutta puhjetakseen ilmi.
Eufeemios, vanhin presbyteri, hoiti hänen virkaansa ja kävi joka
päivä vankihuoneessa tekemässä tiliä toimistaan ja saamassa käskyjä
esimieheltään. Mustakutrisen presbyterin käytös oli nöyrempi kuin
koskaan piispan edessä seisoessaan, ja hän oli siksi vaatimaton, että
antoi piispalle kunnian kaikesta hyvästä minkä hän saattoi toimittaa.
Vapaina hetkinään hän yhä vielä harjoitteli pisteillä-ennustamisen
taitoa.

Tämän avulla hän tahtoi urkkia esiin, kuinka kauan Julianus oli pysyvä
elossa; oliko se keisari, joka hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle,
oleva homouusialainen vai homoiuusialainen; vapautettiinko Petros
siinä oikeudenkäynnissä, joka häntä odotti, vai tuomittiinko hänet
syylliseksi, mikä olisi sama kuin kuolemantuomio; oliko Petros,
siinä tapauksessa että hän vapautettiin, tuleva Rooman piispaksi,
Konstantinopolin patriarkaksi, tai muulla tavoin joutuva pois
Ateenalaisen seurakuntansa luota; milloin tämä oli tapahtuva, ja kuka
oli tuleva hänen jälkeisekseen, Eufeemiosko vai joku muu -- kaikkityyni
kysymyksiä, jotka päivät päästään antoivat mustakutrisen miehen
ajatuksille tekemistä.

Eufeemioksen velvollisuuksia vanhimpana presbyterinä oli kehottaa
nuorempia virkaveljiään opintoihin ja valvoa näiden kristillistä ja
puhdasuskoista laatua. Ja hän oli älynnyt, että kirjan sisällystä
tuskin voi perusteellisemmin oppia muulla tavoin, kuin kopioimalla sen
useita kertoja. Hänellä oli sen tähden tapana antaa esilukijoille,
manaajille ja muille nuorille papeille kopioittaviksi sekä monet
monituiset Evankeliumit, niin hyvin yleisesti tunnustetut kuin muutkin,
että sellaisia uudempia kirjateoksia, jotka kirkon jäsenten keskuudessa
olivat herättäneet suurempaa huomiota, ja joilla sen vuoksi saattoi
olla hyvä menekki. Siten hankituilla kopioilla Eufeemios harjoitti
omaksi hyödykseen tuottavaa kauppaa.

Niinä aikoina oli kristittyjen kesken paljo puhetta eräästä kirjasta,
jonka nimi oli "Yksinäisyyden vaarat", ja jonka kirjoittaja oli tai
sanoi olevansa munkki, joka oli monta vuotta oleskellut Egyptin
erämaassa, viettääkseen elämänsä tutkistelemuksissa ja sielun
puhdistamisessa kaukana maailman tohinasta ja kiusauksista. Vaan sillä
ajalla hän pääsi siihen kallishintaiseen kokemukseen, että turhaan
pakenee erämaan tyhjyyteen, kun sinne mukanaan vie sydämensä ja
kuvitusvoimansa. Niissä piilee maailma, vaarallisempi kuin se, josta
on pois vetäytynyt, siinä maailmassa asustavat samat viekotukset,
kuin tässäkin, vaan voimallisempina ja vastustamattomampina,
koska ne siellä ovat ikäänkuin eetterimäisiksi hienostuneita,
irroittuneita siitä karkeammasta aineesta, jonka yhteydessä ne
ilmaantuvat ulkonaisessa maailmassa. Oltuansa tilapäisiä ilmiöitä,
jotka elämän virrassa ja raittiissa toimeliaisuudessa alati väistyvät
toisten tieltä, ne valtaavat yksinäisyydessä koko sielun ja tekevät
aistillisuuden yksinvaltiaaksi ja deemiuurgiksi, joka henkii omaa
elämäänsä jokaiseen ajatukseen ja tunteeseen. Näihin sisällisiin
vihollisiin liittyy ulkonaisia, joille ne avaavat ovet. Kirjoittaja
muistutti raamatun sanoja, että perkeleet, kun he ulosajetaan
niistä, joita ovat riivanneet, hakevat kuivia ja autioita paikkoja,
joissa oleskelevat uusia asuntoja odotellessaan. Hän tahtoi ettei
näitä sanoja ymmärrettäisi ainoastaan kirjainten mukaan, vaan myös
vertauksellisesti, niin että nuo kuivat ja autiot paikat eivät olisi
ainoastaan ulkomaailman erämaita, vaan myöskin niitä, joita ihminen
itse yksinäisyyden kautta luopi omaan sieluunsa. Yksinäisyys on
ihmisen ystävä, lohduttaja ja valistaja, niin kauan kuin hän ei käytä
väärin eikä uuvuta ystäväänsä yksipintaisella hellittämättömyydellä,
sillä silloin tulee samasta yksinäisyydestä meidän vaarallisin
vihollisemme. Kirjoittaja oli oman kokemuksensa kautta päässyt tämän
totuuden perille, vaan epäili vielä tuliko hänen luopua niin monen
pyhän miehen ylistämästä erämaanelämästä. Silloin hän oli muuttanut
asuntonsa erääseen seutuun, minne toisiakin erakoita oli asettunut.
Hänen lähin naapurinsa oli muuan naiserakko. Hän päätti jakaa aikansa
yksinäisyyden ja hurskaan seurustelun välillä hänen kanssaan. Erakko
oli nuori nainen, jonka vastoinkäymiset olivat masentaneet, ja monen
hairahduksen perästä herännyt synnintunto oli murtanut; siksi hän oli
vetäytynyt pois maailmasta. Kirjoittaja kuvaili nyt heidän väliään,
näyttääkseen kuinka sielunvihollinen hiipii ihmisen tunteisiin siinä,
missä hänen läsnäoloaan kaikkein vähimmin aavistetaan, kuinka hän
pukeutuu säälin ja sisarusrakkauden verhoon, kuinka hän sirottelee
maallista tomua rukouksenkin siiville ja sekoittaa myrkkyänsä hartauden
jaloimpaan viiniin. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin kirjoittaja oli
tullut tästä selville. Hän oli täydellisesti harhassa tunteittensa
suhteen ja seisoi jo perikadon partaalla, kun jumalallisen valon säde
pilkahti hänen sieluunsa ja ilmaisi hänelle hänen oikean tilansa. Hänen
ainoa pelastuksensa oli kiireinen pako erämaasta maailman vilisevään
elämään. Ja kaukana siitä, että olisi itsensä kadottanut, oli hän
nyt päässyt siihen vakaumukseen, että sielu säilyttää terveytensä
ainoastaan toimeliaassa elämässä, jossa uskonnolliset velvollisuudet
ovat yhtyneinä velvollisuuksiin ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan.

Tämän kirjan, joka kristittyjen kesken oli nostanut suurta huomiota,
vaan saanut osakseen paljoa enemmän moitetta kuin kiitosta, antoi
Eufeemios eräänä päivänä Clemensille kopioittavaksi, kun he ensin
molemmin olivat onnellisesti saaneet loppuun Johanneksen ilmestyksen
kopioimisen.

Eufeemios lisäsi, että kirjassa oli monta hyödyllistä opetusta, vaan
että Clemensin tuli varoa, ettei hyväksyisi sitä johtopäätöstä, johon
kirjoittaja oli tullut. Tämä johtopäätös piti muka paikkansa ainoastaan
itse kirjoittajaan ja hänen kaltaisiinsa katsoen, vaan ei kaikkiin,
ja kaikkein vähimmin niihin, jotka olivat rukoilleet Jumalalta uutta
sydäntä ja saaneet sen. Tämä merkillinen kirja kainalossa Clemens
kiirehti kotiinsa ja, päästyään muilta rauhaan kamariinsa, avasi sen ja
antautui lukemaan.

Hätäisesti hän silmäili sivut, kunnes oli päässyt siihen lukuun, jossa
kirjoittaja kertoi, kuinka hän oli kohdannut naiserakon ja seurustellut
tämän kanssa.

Tässä hän tapasi havainnoita ja mietteitä semmoista laatua, että hänen
silmänsä kiintyivät jokaiseen sanaan ja hänen täytyi miettiä jokaista
lausetta.

Clemens oli toivonut ehtivänsä vielä samana päivänä lukea loppuun tuon
pienen teoksen, ruvetakseen, kun oli ottanut selkoa sen sisällyksestä,
jo seuraavana päivänä sitä jäljentämään.

Mutta ilta kului ja yötäkin aina aamunkoittoon asti hartaassa
lukemisessa ja luetun ajattelemisessa, eikä Clemens ollut vielä
ennättänyt kirjan loppuun. Hän luki kerta toisensa perästä puheena
olevan luvun. Mitä tämän edellä oli, se oli hänestä yhdentekevää, ja
mitä sen jälkeen tuli, ei enää hänen tiedonhaluaan kiihottanut. Hän
huomasi sanomattomaksi hämmästyksekseen että molempain erakkojen väli
oli aivan yhtäläinen kuin Eusebian ja hänen välinsä. Minkä edelliset
olivat eläneet toistensa kanssa, sen oli Clemenskin elänyt Eusebian
kanssa, osaksi jo todellisuudessa, osaksi ja vielä enemmän niissä
kuvissa, joita he olivat luoneet itselleen aiotusta erämaanelämästä.
Ripit, rukoukset, hartaushetket, yhteiset synninkurjuuden
pusertamat kyyneleet ja yhteiset tarjotun armon herättämät riemut,
tunnehuumaukset, salaperäinen ikävöiminen, joka veti posken poskelle ja
suun suulle, sillä aikaa kun mieli hekumoitsi tunteissa, joita se ei
ollut siihen asti koskaan kokenut ja jotka siis epäilemättä johtuivat
sisarusrakkauden ja yhteisen hartauden puhtaasta lähteestä -- kaikki
tämä oli pienimpiin yksityisseikkoihin saakka samanlaista kuin se, mitä
Clemens itse oli kokenut. Clemens luki tämän esityksen mitä suurimmalla
hartaudella ja ilolla, koska hän siinä näki todistuksen, ettei hänen
oma tilansa läikkyvine tunteineen ollut mitään erityistä hänelle,
vaan sisältyi kristillisen kokemuksen yleiseen kehykseen. Kirjoittaja
kertoi vielä hyväksymättä, moittimatta tai varoittamatta eikä viitannut
ensinkään siihen, minkä piti tuleman. Hänen kuvauksessaan ilmaantui
sama puutteellisen itsetuntemisen synnyttämä varmuus, mihin hän siihen
aikaan oli ollut tuudittuneena.

Vaan kuinka Clemens joutui hämilleen, kun kirjoittaja alotti
uuden kappaleen ilmaisemalla äkkiä, että se tila, jota hän siihen
asti oli kuvaillut, ei ollutkaan Jumalan tekoa, vaan sen, joka
hamasta alusta asti on ollut valehtelija, että taivas, jossa hän
oli oleskellut, olikin alin helvetti, minkä viekas vihollinen oli
sievistänyt väreillä, jotka pettyneelle silmälle jäljittelivät taivaan
loistoa, sekä täyttänyt hengillä, jotka peittivät ilettäväisyytensä
enkelinaamareilla. Jos olisi viitattu tähän havaintoon jo kertomuksen
alussa, Clemens ei varmaankaan olisi tahtonut tuntea itseään
kuvauksessa: hän olisi etsinyt vieraita piirteitä ja tuuletellut
itselleen, että hänen kokemuksensa oli aivan toinen. Vaan nyt oli
yhtäläisyys jo tunnustettu, eikä hän voinut tunnustamistaan peruuttaa.
Hän hämmästyi ja kauhistui. Sitä tärkeämpää oli hänestä nyt tarkastaa
syyt, joilla kirjoittaja puolusti ankaraa hylkäämistuomiotansa. Kenties
hän oli väärässä. Mutta hän esitti syynsä selvällä ja vakuuttavalla
tavalla. Hän eritteli tunne-elämänsä eri kokemukset ja osoitti että
kaikkialla oli aistillisuuden kuonaa pohjasakkana. Hän menetteli
siinä yhtä tyyneesti kuin säälimättömästi. Hän oli nähtävästi mies,
joka oli katsahtanut omaan itseensä ja siellä, siinä määrin kuin
se on mahdollista, kaikin puolin oivaltanut yleisen ihmisluonteen.
Hän oli sen ohella totuutta rakastava mies, joka ei tahtonut jättää
itselleen eikä muille, jotka olivat hänen kaltaisiaan, repalettakaan
jälelle siitä loistavasta verhosta, minkä itsensä pettänyt poimuttelee
alastomuutensa ympärille. Ja totuudenrakkauteen yhdistyi hänen
kirjassaan rohkeus, joka epäilemättä oli vahingoksi hänen omalle
kirjalleen, sillä hän uskalsi lopettaa sen muutamilla kysymyksillä,
jotka olivat sangen kummallisia ja sensuuntaisia, että melkein joutui
epäilemään eikö koko teoksessa piillyt pakanallisia tai ainakin
vääräuskoisia tarkoitusperiä. Hän kysyi ensin mitä uskonto on, onko se
samaa kuin hyväksytyt opinkappaleet ja onko se olentonsa puolesta edes
niistä riippuvainen. Vaikuttavatko erilaiset mielipiteet persoonain
suhteesta kolminaisuudessa tai kahden luonnon suhteesta Kristuksessa
tähdellisestä ja ratkaisevasti uskontoon? Nuo eri mielipiteet ovat
sytyttäneet maailman tuleen, ja niiden täytyy sen vuoksi olla sangen
tärkeitä totuuksia tai erehdyksiä; vaan onko hurskas elämä Jumalassa
riippuvainen siitä, millä tavoin ne kerran ratkaistaan? Ellei, niin
täytyy myöntää, että opinkappaleet ja niiden uskominen ei suinkaan ole
samaa kuin hurskas elämä Jumalassa, ja että jälkimäisen ei voi edes
sanoa ehdottomasti riippuvan edellisistä.

Onko tämä elämä siis hajoittavien ja särkevien ajatusten elämää?
Vai onko elämä kaikkea yhteensulattavaa tunne-elämää, jossa ihminen
tuntee olevansa Jumalan ja hänen luomakuntansa yhteydessä, ja
jossa kaikki ihmisen ajatukset ja teot saavat omituisen suunnan,
kaikki hänen kohtalonsa ja kokemuksensa omituisen merkityksen? Jos
jälkimäistä pidetään oikeana ja uskonto siis perustuu tunteeseen, niin
kysytään silloin: kuinka voi estää aistillisuuden sekautumista tähän
tunne-elämään?

Kirjoittajan tarkoitus oli juuri saattaa näkyviin tämä alati uhkaava
vaara. Ja eikö se ole suurempi, mitä enemmän aistillisia aineksia
sekoitetaan oppiin siitä Jumalasta, joka tahtoo että häntä palvellaan
hengessä ja totuudessa? Mutta voiko kristinusko pysyä olemassa ilman
semmoisia aineksia -- ilman vapahtajan haavoja, joissa hurskaan naisen
mielikuvitus niin mielellään asustaa, ilman taivaallista neitsyttä,
jota nuorukainen niin lämpimin tuntein palvelee? Voiko kristillisyys
pysyä pystyssä, vaikk'ei armolahjoja kiinnitettäisikään näkyväisiin
esineisiin, ja vaikk'ei ihmistä odottaisikaan taivaan käsittämättömät
riemut?

Clemensiin nämä kysymykset eivät tehneet mitään vaikutusta, joka olisi
vähentänyt sitä vaikutusta, jonka kirja jo oli hänessä aikaansaanut,
sillä tuskaa täynnä hän oli viskannut kirjan luotaan, ennenkuin oli
ennättänyt loppuun.

Tuntematon kirjailija oli kun olikin sanonut hänelle totuuden
hänen sisällisestä elämästään. Mutta tämä havainto oli Clemensistä
hirmuinen; se tuli niin odottamatta, ja hän oli niin kietoutunut väärin
ymmärrettyihin himoihinsa, että hän epäili, pääsisikö niistä koskaan
vapaaksi.

Seuraavan päivän iltana hän ei käynyt Eusebian luona, kuten hänen
muutoin oli tapana. Vaan yön tultua hän riensi kasvatusisänsä luo,
ripitti itsensä hänen edessään ja pyysi häneltä neuvoa.

Petros koetti rauhoittaa häntä, koska päinvastainen menettely olisi
mitä turmiollisimmin vaikuttunut Clemensin sielun terveyteen ja
häirinnyt niitä tuumia, joiden toteutumus riippui Clemensistä.
Nuhtelematta häntä hän neuvoi häntä lempein sanoin välttämään siitä
lähtien Eusebiaa ja turvautumaan ahkeraan työhön ja hartaisiin
rukouksiin.

Vaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Clemens huomasi etteivät nämät
keinot riittäneet. Toisinaan hän oli vähällä langeta kiusaukseen, joka
käski hänen käydä uudestaan Eusebian luona; hän oli jo kerran ehtinyt
prokonsulin palatsin takaportille, kun hän kääntyi ja pakeni takaisin
kotiin; hän tahtoi ainakin sanoa Eusebialle jäähyväiset tai muutamalla
sanalla vastata niihin kirjeisiin, joita hän viimein rupesi saamaan
häneltä, ja jotka olivat täynnä lempeitä nuhteita hänen poissaolostaan
-- vaan Petros oli käskenyt hänen katkaista kaiken yhteyden Eusebian
kanssa, ja Clemens tunnusti itselleen, että nuo olivat kiusaajan
houkutuksia.

Vaan vähä oli siitä hyötyä, että Clemens vältti Eusebian läheisyyttä.
Paha kiusaaja piti hänen mielikuvitustaan vallassaan ja loihti
keskelle Clemensin rukouksia Eusebian kuvan esiin, jos mahdollista
vielä entistään hurmaavampana. Nuori esilukija masentui masentumistaan
tuskansa alla. Hän luuli itseänsä poissuljetuksi taivaan yhteydestä
ja auttamattomasti joutuneeksi perkeleen valtaan. Välistä hän luopui
taistelusta ja oli valmis menemään Eusebian luo, ei rukoilemaan hänen
kanssaan, vaan syleilemään hänen polviaan, tunnustamaan onnettoman
rakkautensa ja vaatimaan häneltä vastarakkautta; välistä taas hän
joutui epätoivoon heikkoutensa tähden. Tämä toivoton taistelu kulutteli
ahnaasti hänen voimiaan; hän laihtui, hänen silmänsä painuivat
kuoppiinsa ja hänen poskensa kävivät tuhkanharmaiksi. Isä ja sisar
näkivät kauhistuen hänen tilansa; vaan kun he lähestyivät häntä, niin
hän vaati kiivaasti heitä jättämään hänet rauhaan, ja hän vältti heitä,
missä vain voi. Usein hän poistui kaupungista ja kuljeskeli koko päivän
sen ympäristössä. Pylväskenttä tuli hänen lempipaikakseen; siellä hän
saattoi viettää tuntikausia kävellen pylvään ympärillä tai leväten
sen lähellä olevassa luolassa, josta hän katseli pyhimystä, joka yhä
väsymättömästi nousi ja laskeutui polvilleen tuolla ylhäällä. Simoon
oli nyt hänen mielestään autuain kuolevaisten joukossa. Hän kadehti
häntä ja olisi halunnut hänen paikalleen. Mahtoi olla ihmeen suloista
laskeskella tuolla tavalla polvilleen, kun auringon säteet polttivat
päälakea, kunnes ajatukset, tunteet ja tietoisuus turtuivat. Sellaista
tilaa Clemens ikävöi, sillä se pakottaisi hänen povessaan riehuvat
voimat aselepoon, niin että hän saisi edes muutaman tunnin rauhan.

Kun Clemens näki kaikki muut keinot hyödyttömiksi, niin hän ryhtyi
niihin ulkonaisiin, joita hurskaus oli keksinyt kurittaakseen
kapinoivaa lihaa. Hän kiusasi itseään nälällä, kunnes hänen voimansa
olivat melkein loppuneet, ja niistä aterioista, joilla hän pakosta
keskeytti vapaaehtoisen, aina uudistetun paastoamisensa, hän oli
kieltänyt kaiken muun ravinnon kuin leivän ja kaiken muun juoman
kuin veden. Hän ruoski itseään joka päivä, kunnes veri juoksi hänen
olkapäiltään. Vaan eivät nämäkään kammottavat keinot täyttäneet
tarkoitustaan. Clemens tunsi ajatusvoimansa tylsistyneeksi, aivonsa
hämmentyneeksi, vaan vaikka hän pitikin tätä hyvänä merkkinä, niin
ei pääasia ollut sillä saavutettu. Päin vastoin, hän sai kokea,
että mielikuvitus, kaukana siitä että se olisi masentunut, alkoi
lennellä vapaammin, muiden hengenavujen turrettuessa ja jäsenten
kieltäytyessä toimestaan. Häntä rupesivat vaivaamaan näyt, eivät
ainoastaan kun nukkui vaan myöskin kun oli valveilla. Näissä näyissä
kuvautui se taistelu, joka raivosi hänen sielussaan. Milloin kävi
häntä tervehtimässä pyhä neitsyt, milloin perkele, joka jälkimäinen
ilmautui lukemattomissa haamuissa, useimmiten kuitenkin kaikkein
vaarallisimmassa -- Eusebian haamussa. Clemens oli mielipuolisuuden
kuilun partaalla.

Kun hän eräänä päivänä tässä tilassa kulki pitkin Ateenan katuja,
tulivat häntä vastaan komeat vaunut, joita kirjavilla peitteillä ja
kilisevillä tiu'uilla koristetut muulit vetivät ja loistavapukuiset
orjat ympäröivät. Ne olivat Eusebian vaunut. Hän oli tavallisella
puolipäiväajollaan. Clemens veti kaavun päänsä yli ja kiirehti ohitse.
Vaan Eusebia oli jo nähnyt hänet. Hän kummasteli Clemensin kalpeata,
riutunutta ulkonäköä ja käski, huoahtaen kaiken katoavaisuutta,
ajajaansa jouduttamaan matkaa.

Siitä päivästä kaunis roomalaisnainen ei enää kiusannut Clemensiä
kirjeillä. Clemens oli kadottanut kauneutensa ja sen mukana kaiken,
mikä oli kiinnittänyt Eusebian häneen. Äsken hän oli vielä ollut
lumoavan kaunis nuorukainen, nyt hän ei ollut kuin pappi tuota
tavallista kalpeata, kuihtunutta laatua; ja ainoa ominaisuus,
mikä vielä saattoi löytää armoa Eusebian silmissä, oli hänen
puhdasoppisuutensa; vaan tässä vetivät hänelle vertoja niin monet,
eikä siihen taitanut olla niin paljon luottamistakaan, sen jälkeen kun
noin ihmeellisesti oli saatu selkoa hänen suvustansa ja hän oli tullut
pääpakanan perheen jäseneksi.

Eusebian siskonrakkaus, äsken niin lämmin ja tulinen, sammui siis kuin
lamppu tuulen henkäyksestä. Ei edes juolahtanut hänen mieleensä ottaa
selkoa Clemensin muuttumisen syystä, oliko se kuolettava sairaus vai
julma sieluntuska tai jotain muuta. Siinä oli kylläksi, että hänen
kasvonsa olivat kadottaneet nuorekkuutensa, hänen silmänsä loisteensa,
hänen ihonsa tuoreutensa. Säälistä itseään kohtaan hän päätti unohtaa
Clemensin, eikä se ollut ollenkaan vaikeata, koska Eusebialla oli
kyllin ajattelemista uskonnossa ja sielunsa pelastuksessa.

Vähän aikaa sen jälkeen Eusebia lähti Ateenasta pois. Hänellä ei
ollut mitään syytä viipyä siellä, kun ei Petros enää voinut nousta
saarnastuoliin. Eusebia palasi Korintokseen, maakunnan pääkaupunkiin,
jossa hänen puolisonsa Annæus Domitius eli ja vaikutti Akaian
prokonsulina. Eusebia oli määrännyt itselleen vaikean tehtävän:
hän aikoi kääntää miehensä ja saattaa uskonhylkyri raukan takaisin
oikeauskoisen kirkon helmaan. Hän oli vannonut koettavansa kaikilla
mahdollisilla keinoilla, joihin hurskas nainen voi ryhtyä, katkeroittaa
hänen elämänsä, siten parantaakseen sitä. Tämä jalo päätös mielessään
hän matkusti kaikessa loistossaan ja komeudessaan muistorikkaaseen,
loistavaan kauppakaupunkiin.

Kun Clemens kuuli tästä matkasta, hän tahtoi kiittää Jumalaa, joka
oli hänen läheisyydestään poistanut niin vaarallisen kiusauksen,
vaan kiitoksen lausui ainoastaan kieli, sillä hänen tunteensa
puhuivat toisia sanoja. Hän sulkeutui kamariinsa ja vuodatti katkeria
kyyneleitä. Hänellä oli ollut salaista iloa siitä, ettei Eusebia ollut
kaukana, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin, ja että hän saattoi
nähdä hänet milloin tahtoi. Hän kuvitteli mielessään, että Eusebian
erontuska oli yhtä syvä kuin hänenkin ja suurempikin, sen vuoksi ettei
Eusebia tietänyt eron syytä. Clemens ajatteli Eusebian siskonrakkautta
taivaalliseksi ja puhtaaksi kuin enkelien; ainoastaan hänen omaan
rakkauteensa oli sekautunut maallisia aineksia; vika oli yksin hänessä,
jonka olisi tullut olla Eusebian rippi-isä ja johtaja.

Kävelyillään hän vetäytyi tietämättäänkin prokonsulin palatsin
läheisyyteen, vaan ajatus, ettei Eusebia enää ollut sen muurien
sisäpuolella, ajoi hänet sieltä pois. Hän palasi kotiinsa sietämätön
tyhjyyden tunne sydämessä, tai nousi jonkun kummun kukkulalle ja
tähysteli haaveksivin silmin etäisyyttä, joka peitti Korintoksen hänen
katseiltaan.

Tuo hirmuinen ajatus, että muka pahat henget alituisesti ympäröivät
häntä ja loihtivat esiin ne kuvat, jotka esiintyivät hänen
mielikuvituksessaan, pitääkseen hänen sieluaan kiinni aineellisuuden
saastaisissa kahleissa ja saadakseen sen lopulta kokonaan valtaansa,
raukeni nyt välistä tylsäksi raskasmielisyydeksi, jolloin hän unohti
paastonsa ja ruoskimisensa. Siinä tilassa hän oli suopeampi omaisiaan
kohtaan; heidän läsnäolonsa ei ainakaan näkynyt häntä vaivaavan.
Hermione käytti näitä tilaisuuksia lähestyäkseen häntä ja voittaakseen
itselleen hänen luottamustaan.

Hermionen hellyys ja lempeä olotapa vaikutti yhä huomattavammin veljeen
ja saavutti vihdoin hänen luottamuksensa. Hermionen onnistui vetää
hänet pois hänen yksinäisyydestään; hän sai hänet jättämään kamarinsa
ja viettämään joitakuita tunteja päivästä hänen seurassaan sillä
kauniilla paikalla, missä kerran näimme Hermionen ystäviensä seurassa
-- missä suihkukaivo lorisi, linnut lauloivat, pylvähistöt tarjosivat
viileyttä ja taivas kaareili puhtaana ja kirkkaana heidän ylitsensä.

Clemens voitti ne ennakkoluulot, jotka eivät olisi sallineet hänen
seurustella sisaren kanssa, vaan tätä hän tuskin olisi voinut,
ellei hänen äkkiä olisi joutunut mieleen ajatus, että Hermione oli
käännettävä kristinuskoon. Tämä päätös virkisti hänen sieluaan; hän sai
siitä arvokkaan tarkoitusperän tavoitellakseen ja aiheen ajatella muuta
kuin itseään. Hän kiirehti Petroksen luo kertomaan tälle aikeestaan ja
saamaan hänen suostumuksensa yritykseen.

Petros tietysti ei voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä,
vaikkei hän suinkaan arvellut kasvatuspoikansa voimien riittävän siihen
työhön, jonka otti suorittaakseen.

Siitä alkaen Clemens haki sisarensa seuraa, sen sijaan kuin ennen oli
sitä välttänyt. Hän alkoi puhua hänelle kristinuskosta, ja Hermione
kuunteli mielellään hänen sanojaan. Kummastellen Clemens huomasi,
ettei se, minkä hän kertoi, ollut Hermionelle mitään uutta. Hermione
oli lukenut kristittyjen pyhät kirjat, hän tunsi Jesuksen elämän ja
saattoi toistella hänen suullisia opetuksiaan; ainoastaan selityksissä
ja kristillisessä metafysiikassa näkyi Hermionella olevan heikommat
tiedot. Hermione huomasi, että Clemens puhui lämmöllä ja rakkaudella
näistä aineista; hän kuunteli häntä sen tähden halusta ja oli
varuillaan, ettei esittänyt muita vastaväitteitä kuin sellaisia, jotka
olivat omiaan enentämään hänen intoaan, koska hän saattoi kumota ne.

Valitettavasti ei Clemensin kestäväisyys vetänyt vertoja hänen
innolleen. Keskustelua häiritsi sangen usein jonkun henkilön tulo.
Milloin tuli Karmides, milloin Ismeene ja Bereniike, milloin
Teodooros, ja tätä viimeksi mainittua Clemens pelkäsi kuin rietasta
viettelijää itseä. Hermionen oli mahdotonta poistaa tätä pelkoa.
Kun Teodooros lähestyi, niin nuori esilukija lähti tiehensä
vastaamatta hänen tervehdykseensä. Petros oli heidän välilleen
rakentanut ylitsepääsemättömän muurin. Clemens epäili myös että
Teodooroskin tahtoi, kuten hänkin, saattaa Hermionen kristinoppiin.
Vaan se kristinoppi, jota Teodooros julisti -- sehän oli väärä
ja kerettiläinen, pakanuuttakin vaarallisempi. Clemens kehotti
Hermionea olemaan varuillaan Teodooroksen seurassa. Hermione
lupasi. Vaan tyytymättömänä tähän lupaukseen tahtoi Clemens, että
Hermione karkoittaisi Teodooroksen läheisyydestään, keskeyttäisi
kaiken seurustelun hänen kanssaan. Hermione esitti veljelleen, että
täytyi olla suvaitsevainen toisen toistansa kohtaan ja antaa kunkin
mielipiteen käydä siitä mistä se voi. Hän puhui lämpimästi Teodooroksen
jaloista ominaisuuksista ja lausui hartaan toivonsa olevan, että
molemmista nuorista miehistä tulisi ystävät.

Hermione ei tietänyt, että tämä hyväntahtoinen toivomus saattoi
haavoittaa ja katkeroittaa Clemensin mieltä. Kiihkoisa nuorukainen
nousi ja jätti hänet. Ja siitä hetkestä hänen halunsa puhua Hermionen
kanssa uskonasioista oli kadonnut. Hän piti Hermionea, kuten
isäänsäkin, ainaiseksi pois suljettuna totuudesta ja valkeudesta.

Hän vetäytyi taasen itseensä ja haki häiritsemätöntä yksinäisyyttä.
Pian hänen entisen sielunsairautensa onnettomat oireet palasivatkin
jälleen. Hän ryhtyi taasen paastoihinsa, alkoi taasen ruoskia itseään.

Kryysanteus, joka siihen asti poikansa sielunrauhan vuoksi oli
jättänyt hänet olemaan itsekseen ja vapaasti antanut hänen seurata
taipumuksiaan, ei nyt enää voinut toimetonna katsella sellaista
elämäntapaa, jonka täytyi syöstä Clemens joko mielipuolisuuden tai
kuoleman helmaan. Hän päätti, jos hätä vaati, väkisin temmata hänet
siitä pois. Pian näkyi kuitenkin, etteivät rukoukset eivätkä kehotukset
mitään auttaneet. Clemens ilmoitti jyrkästi, ettei aikonut totella
isäänsä, jos tämän käskyt olivat ristiriidassa kristinuskon kanssa.

Kryysanteus huomasi välttämättömäksi heittää kaikki arvelut sikseen.
Hänen täytyi saada Clemens epäilemään sen opin totuutta, joka piti
heidän sydämiään erillään ja näkyi olevan hänen synkkämielisyytensä,
itsekidutuksensa ja vimmansa lähde. Kryysanteus pakotti Clemensin
kuuntelemaan, kuinka hän ahdisti kristinoppia ja puolusti vanhaa
uskontoa. Clemens kuunteli alussa ylenkatseellisena, sen jälkeen
tarkkaavaisena; tarkkaavaisuuden vaikutti pelästys. Tämä tunne johtui
vähemmässä määrässä niistä hyökkäyksistä, joita isä teki yksityisiä
opinkohtia vastaan, kuin siitä yhtäläisyydestä, jonka hän näytti
olevan olemassa kristillisyyden ylevimpien oppien ja uusplatoonilaisen
filosofian välillä. Sellaista yhtäläisyyttä ei Clemens ennen ollut
aavistanutkaan, ja häntä nöyryytti, häntä kiusasi se seikka, että se
todellakin oli olemassa.

Häntä rupesivat ahdistamaan epäilykset kristinopin totuudesta.
Keskustelut Petroksen kanssa tosin näitä epäilyksiä vastustelivat, vaan
eivät voineet niitä kumota. Clemensin tila tuli arveluttavammaksi kuin
koskaan. Kryysanteus pelkäsi hänen järkensä puolesta, ja ne lääkärit,
joilta hän huolissaan kysyi neuvoa, ravistelivat niin ikään päätään.
He neuvoivat häntä luopumaan kaikista käännätyskokeista ja sallimaan
Clemensin vapaasti seurustella kasvatusisänsä kanssa.

Nuori esilukija pääsi siis uudestaan vangin luo. Clemens hautoi
mielessään päätöstä paeta kotoa Antiokeiaan tai Egyptin aavikkoon.
Petros kielsi tämän, vaan hän ei voinut voittaa sitä ylimmilleen
noussutta pelkoa, jota Clemens tunsi isäänsä ja jokaista tämän sanaa
kohtaan. Clemens vietti nyt suurimman osan päivää vaeltamalla kaupungin
ympäristössä ja käymällä vangin luona. Pylväskentän vieressä oleva
luola tuli yhä enemmän hänen mielipaikakseen, ja ne hurskaat vaimot,
jotka kävivät Simoonia ruokkimassa, tottuivat pian näkemään häntä
siellä ja kunnioittamaan häntä uutena erakkona, joka enensi paikan
pyhyyttä ja joka ehkä kerran, kun Simoon oli kutsuttu taivaaseen, oli
asettuva hänen paikalleen pylväänpäähän.

Kun samat hurskaat vaimot alkoivat jakaa niin hyvin huomiotansa
kuin myöskin vasujensa sisällyksen pylväspyhimyksen ja nuoren papin
välillä, joka oli ottanut luolan asunnokseen, niin Clemenskin tottui
pitämään luolaa oikeana kotinaan, ja ainoastaan harvoin hän enää
näyttäytyi kotonaan Tripodikadun varrella. Kryysanteus huomasi olevan
välttämätöntä, että Clemens sai olla vapaudessaan. Tämä oli ihastunut
uuteen elintapaansa. Kesän ruusut kasvoivat luolan suussa, ja aurinko
kurkisti joka ilta sisään, ennenkuin kätkeytyi Aigaleoosvuoriston
kumpujen taakse. Hän oli pian saanut asuntonsa sisustetuksi erakon
tarpeiden mukaiseksi. Sammalvuode, vesiruukku ja lipas pyhää
evankeliumia varten -- siinä kaikki mitä hän tarvitsi.

Ateenan kristityistä se kummallinen sallima, että itse pääpakanan
pojasta oli tullut uusi pylväskentän kaunistus, oli oikein mieltä
ylentävä. Samoin kuin Simoon esiytymisensä alkuaikoina, tuli nyt
Clemens asukasten huomion esineeksi. Erittäin osoittivat nuoret
neitoset suurta osanottoa nuorta erakkoa kohtaan.

Ainoa, mikä jossakin määrin häiritsi Clemensin onnea, oli Simoon
pylväspyhimyksen kummallinen käytös. Alussa tämä oli naapuriansa
kohtaan osoittanut kaikkia mieltymyksen merkkejä. Iltasin,
auringonlaskun jälkeen, kun heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus, hän
oli kutsunut Clemensin pylvään viereen puhuakseen hänen kanssaan ja
siunatakseen häntä. Vaan vähitellen hän kävi yhä jurommaksi ja alkoi
pitää sekavia nuhdesaarnoja ja lasketella kirouksia nuorukaiselle yhtä
säännöllisesti kuin ennen oli antanut siunaustansa.

Simoon oli näet huomannut, että Clemensistä oli tullut kilpailija
sinne tulevien ihmisten kunnioitukseen nähden. Simoon kadehti entistä
lemmikkiänsä, Elpiniiken poikaa, ja tahtoi uhkauksillaan pelottaa hänet
pois.

Clemens luuli Simoonin käytökseen olevan toisen syyn. Hän luuli
pyhimyksen terävän silmän näkevän hänen sydämeensä ja tuntevan
kuinka turmeltunut se oli. Vaan turhaan Clemens koetti ankaralla
elämän puhtaudella lepyttää Simoonia. Tästä huolissaan hän kääntyi
piispaan ja kysyi neuvoa häneltä. Petros kehotti Clemensiä
kärsivällisesti sietämään pyhimyksen vihaa, koska Simoon muka tahtoi
ainoastaan koetella hänen kestävyyttään. Vaan samalla Petros lähetti
Eufeemioksella sanan Simoonille, joka sen saatuaan nähtävästi
rauhoittui ja jätti naapurinsa rauhaan.



KYMMENES LUKU.

Myroon luona.


Baruk ja hänen tuleva vävynsä, oppinut rabbi Joonas, olivat palanneet
Jerusalemista.

Matka oli ollut onnellinen. He astuivat maalle Peiraieuksessa
aavistamatta mitään siitä, mikä heidän poissaollessaan oli tapahtunut
Barukin kodissa.

Sitä hirmuisempi oli se tieto, mikä heitä odotti. Vanha Ester oli
kuollut. Hän oli sortunut suruun ja häpeään tyttärensä tähden. Kun
Baruk astui talonsa kynnyksen yli, heittäytyi Rahel hänen jalkoihinsa.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat; epätoivo oli niihin painanut
leimansa; hänen tukkansa, jota moneen päivään ei ollut järjestänyt,
liehui hajallaan hänen olkapäillään. Yksi ainoa katse riitti Barukille
ja Joonaalle ilmaisemaan onnettoman tytön tilan. Vanha mies jäi
seisomaan kuin kauhusta kivettyneenä. Sanaakaan sanomatta hän kuunteli
Rahelia, joka rukoili armoa ja syytti itseänsä äitinsä kuolemasta. Sen
jälkeen Baruk puhkesi tuskanhuutoihin, repi hiuksiaan ja kirosi sitä
hetkeä, joka oli tuonut hänet takaisin hänen häväistyn lietensä ääreen.
Rabbi Joonas, joka ääneti oli nähnyt tämän kohtauksen, oli poistunut
hänen huomaamattaan.

Samana iltana käskettiin Rahel isänsä kiroamana lähtemään iäksi hänen
silmistään.

Se ennustus, jonka hän oli lausunut Karmideelle, että sellainen päivä
oli tuleva, oli siis käynyt toteen.

Tapaamme Rahelin kurjasta hökkelistä, satamakaupungin
huonomaineisimmasta korttelista.

Hän on huoneessa, jonka sisustus osoittaa suurinta köyhyyttä. Yö on
tulossa. Huonetta valaisee uninen lamppu. Rahelilla on sylissään lapsi,
hänen ja Karmideen poika. Pienokainen nukkuu. Hurjan hellästi katselee
häntä äiti.

Karmides olisi tuskin tällä hetkellä tuntenut rikkaan Barukin kaunista
ja onnellista tytärtä. Epätoivo ja äidinilo taistelevat hänen
kuihtuneilla, kuopillaan olevilla kasvoillaan. Syvälle vajonneista
silmistä loistaa kuumeentapainen hohde.

Nyt kuuluu askeleita asunnon jyrkistä portaista. Ovi avautuu äkkiä, ja
huolimattomasti puettu nainen astuu sisään hyräillen jotain laulua.

-- Kautta Dionyysoksen, huudahti Myroo, sillä tulija oli hän, -- pois
nyt kaikki huolet! Kas tässä mitä tänä iltana olen saanut kokoon!

Hän heitti muutamia hopearahoja pöydälle ja jatkoi:

-- Tämä riittää vallan kolmeksi päiväksi, sinulle ja minulle ja
pojallesi. Kun tuuli puhaltaa satamaan, en ole vielä liiaksi heikko
laakereita niittämään. Eläköön rakkaus!

-- Hiljaa, kuiskasi Rahel ja näytti nukkuvaa lasta. Myroo, joka
nähtävästi oli saanut vähän liikaa viinirypäleen mehua, alensi kohta
ääntänsä.

-- Ah, nukkuuko hän? sanoi hän ja kumartui piskuista katselemaan. --
Kuinka hän on kaunis, kuules, ja kuinka hän on Karmideen näköinen!
Olet sokea, ellet näe, että hän on Karmideen, tuon petturin, näköinen!
Kuinka onnellinen sinun tulee olla, Rahel, kun sinulla on tuommoinen
aarre! Eläköön unohdus! Kauas kaikki muistot! Päivä, jota elämme, on
meidän. Tahdotko myydä poikasi? Kas niin, minä ostan hänet ...
en orjaksi, en, en, en sitä tarkoittanut ... älä ole vihaisen
näköinen ... vaan sen tähden että hän miellyttää minua ja että minä
tahtoisin pitää hänet omanani. Niin, mitä häneen tulee, niin tahdon
sanoa, että tänään olen naapuriltamme, puusepältä, tilannut kehdon
pojallesi. Hän tarvitsee juuri kehdon ... ja sellainen huonekalu ei
varmaankaan rumenna tätä suojaa. Kehto tekee että huone näyttää
tavallaan siivolta ja säädylliseltä, se vaatii kunnioitusta ja
myötätuntoisuutta.

-- Olet niin hyvä minulle, sanoi Rahel, kun Myroo kumartui sytyttämään
hiiliä tuliastiaan valmistaakseen iltaista. -- Minä en voi koskaan
palkita sinun hyviä töitäsi.

-- Ah, sitä ei tarvitakaan. Tänään olemme rikkaita kuin Persian
ruhtinattaret. Meillä on rahaa, viiniä ja leipää, joka maistuu
oivallisesti, kun olen sen paahtanut.

-- Kun isäni sulki portin, ajettuaan tyttärensä sen ulkopuolelle, ja
minä harhailin ympäri yössä, niin sinä veit minut kattosi alle, jatkoi
Rahel syvästi huoahtaen. -- Ja siitä asti olet ollut minulle mitä
hellin sisko. Isieni Jumala siunatkoon sinua, hyvä Myroo, ja antakoon
sinun, jos tulet onnettomaksi, kohdata yhtä armeliaan sydämen, kuin
sinun sydämesi on ollut minua kohtaan.

-- Pyh, minä olen tyytyväinen, kun vain kärsivällisesti kuuntelet
minua, miehiä kiroillessani. Toinen on jokseenkin toisen kaltainen.
Olympiodooros ei ole, usko minua, hiuskarvankaan verran parempi kuin
Karmides. Minä tunnen molemmat, minä, -- joka niin monta kertaa
olin olevinani hellä Karmidesta kohtaan, jotta Olympiodooros olisi
tullut mustasukkaiseksi. Oli aika, jolloin minua sanottiin kauniiksi
Myrooksi, ja koko Ateena virui minun jaloissani. Sinun täytyy tietää,
Rahel, että minulla on ollut loistavia päiviä, että minua on ylistetty
ja kadehdittu enemmän kuin ketään Aspasian ajoista saakka. Sataman
papittaret sanovat minua valtaistuimelta syöstyksi kuningattareksi.
Sen he tekevät pilkatakseen minua, nuo maalatut raivottaret, jotka
seisovat siellä alhaalla kukkakimppuineen ja tarjoilevat niitä sekä
itseänsä ensintulevalle vieraalle ... he pilkkaavat minua, koska
itse eivät ole ikänään olleet mitään parempaa kuin ovat ... vaan
minä olen ylpeä siitä nimestä. Valtaistuimelta syösty kuningatar!
Juuri niin. Olisin voinut olla rikas, jos olisin tahtonut ajatella
tulevaisuutta; mutta sitä en tahtonut ... enkä sitä nyt kadukaan.
Olen asunut kauniissa saleissa, tiedätkös Rahel, ja minua ovat omat
orjani kantaneet kultaisessa kantotuolissa; minä olen, byssossumuun,
purppuraan ja jalokiviin puettuna, liehunut toisesta huvista toiseen.
Ateenan kauniimmat, rikkaimmat ja iloisimmat nuorukaiset ovat olleet
minun henkivartijoinani. Vaan nyt se aika on mennyttä...

Myroo alkoi taas hyräillä laulua, jatkaessaan illallisen valmistamista:

    Myötäinen suvituul' vie purtta. Sa lempivä turhaan,
    Multapa temmattiin ystävä, puol' eloain!
    Onnekas on emäpuu, meren aalto se onnellisempi,
    Tuulipa onnellisin, ken sulosulhoni vie!
    Tursas jos olisin, minä uiden kultani saisin
    Rhodokseen ihanaan, saarehen armaaseen.

Ateria oli pian valmis -- muutama viipale paahdettua leipää, joitakuita
hedelmiä ja keskellä pöytää päähänmenevää viiniä saviruukussa.

-- Tule nyt ja iloitse taivaan ja maan lahjoista, sanoi Myroo. -- Uhri
Dionyysokselle ja sitte uskottomien rakastajiemme malja! Kiusattakoon
heitä ikuisesti manalassa! Minä ihmettelen, kuinka Olympiodooros,
kun hän astuu varjojen maailmaan, on kestävä sen tuomion, joka häntä
siellä odottaa. Minä menen hänen edellään ja syytän häntä niiden
kolmen ankaran tuomarin edessä. Mitä hän sanonee puolustuksekseen,
kun minä ilmaisen, että hän on rikkonut ne tuhannet valansa, jotka
hän on vannonut minulle? Hänellä ei ole mitään sanomista, sillä
valehteleminen ei siellä kelpaa. Hän lähetetään mustaan Tartarokseen
kärsimään Tantalokseen tuskia. Kuitenkin -- jos hän vastaa, että Myroo
oli tullut rumaksi, että hänen valansa tarkoittivat ainoastaan kaunista
Myroota, eikä ilettävää Myroota, eiköhän hän pääse silloin vapaaksi?
Minä pelkään sitä. Niin, hän on tosiaan oikeassa. Minun vaatimukseni
perustuivat kauneuteeni ja raukesivat sen keralla. Vaan sano minulle
vakavasti, Rahel, olenko todellakin niin hirveän ruma kuin sanotaan?...
Hm, lörpöttelen sinne ja tänne, jatkoi Myroo, -- etkä kuule, mitä
sanon. Vaan etkö syö, ystävä raukkani? Sinulla pitäisi olla nälkä kuin
emäsudella, sinulla kun on kaksi elätettävänä.

-- Ei, minä en voi nyt syödä, sanoi Rahel. -- Minulla ei ole nälkä.

-- Oletkin ollut tänään tavattoman tyyni. En ole nähnyt sinun
vuodattavan kyyneltäkään. Ja siinä olet oikeassa. Ei itkusta ole
mihinkään. Aika on oivallinen lääkäri, joka ainoastaan hitaasti panee
meidät hengeltä. Parantaessaan vanhoja haavoja se iskee uusia, jotta
sillä olisi jotain tehtävää. Sen paras palsami on kuitenkin viini.
Siinä on sekä riemua että unohdusta. Tule siis ja tyhjennä edes yksi
pikari. Se tekee sinun hyvää, Rahel.

-- Ei, minun ei ole jano. Hetken perästä ehkä...

-- Ei tarvitse olla janoissaan rakastaakseen viiniä. Kas tässä, sanoi
Myroo, nousten pöydästä ja ojentaen Rahelille täytetyn pikarin. --
Koetapas vaan, ja minä vannon, että se tekee sinun hyvää.

Rahel joi hiukan tehdäkseen hyväntahtoiselle ystävälleen mieliksi.
Sitä ahkerammin maisteli Myroo maljasta. Hän jätti tunnokkaasti puolet
ateriasta Rahelia varten, vaan viiniruukkua hän käytti sitä useammasti,
koska toinen ei siitä välittänyt. Viime aikoina oli hänen tavakseen
tullut juoda itsensä juovuksiin joka ilta, kun tilaisuus siihen
tarjoutui.

-- Tiedätkös Rahel, jatkoi puhelias Myroo, -- olen tänäänkin nähnyt
tuon pienen mustapintaisen miehen astuskelevan tässä likellä katua
ylös ja toista alas. Minun silmäni pettäisivät minua, ellei hän ole
sinun kansaasi. Teillä, juutalaisilla, on omat merkkinne, ja kaikki te
olette minusta hyvin toistenne näköisiä. Joku aavistus sanoo minulle,
ettei hän etsi ketään muuta kuin sinua. Ehkä sinun isäsi on alkanut
katua kovuuttaan ja tahtoo viedä sinut takaisin kotiinsa tai ainakin
lähettää sinulle jotakin apua. Ellet niin ankarasti olisi kieltänyt
minua, niin olisin puhutellut tuota miestä ja sanonut: sinä etsit kai
Rahelia, Barukin tytärtä. Minä vien sinut hänen luokseen.

-- Ei, Myroo, minä vannotan sinua taivaan Jumalan kautta, älä sano
sitä, jos vielä kerran tapaat hänet.

-- Isäsi on sydämetön saituri, sanoi Myroo, johon yltäkylläisesti
nautittu viini teki yhä huomattavampaa vaikutusta. -- Käyttäytyä tuolla
tavalla omaa lastansa kohtaan! Minä revin jonakuna päivänä silmät
vanhan Barukin päästä. Eikö hänen olisi pitänyt silittää partaansa
ja kiittää Jumalaansa ja ylistää onneaan, kun sinä olet lahjoittanut
hänelle noin herttaisen kauniin tyttärenpojan? Sen sijaan hän ajaa
sinut portista ulos ja jättää sinut kadulle kuolemaan. Eikö se ole
hirmuista? Eikö se ole sydämetöntä? Oi, sydän sulaa rinnassa, kun sitä
vaan ajatteleekin.

Myroo, joka humalassa oli yhtä herkkätuntoinen kuin puheliaskin,
pyyhkäsi kyyneltyneitä silmiään.

-- Älä sano pahaa sanaa isästäni, rukoili Rahel totisella äänellä; --
syy on minussa. Minun hairahdukseni on tappanut äitini ja tehnyt isäni
nimen pilkaksi. Hän ei tiedä, minne hänen tulisi paeta häpeätänsä
salaamaan. Minä en voi itkeä kuten sinä. Muutoin vuodattaisin
verikyynelettä rikollisuuteni tähden. Jumala armahtakoon minua! Minun
taakkani on suurempi kuin voin kantaa.

-- Pyh, sanoi Myroo, -- oletko rikollinen sen tähden että olet
rakastanut ja sinut on petetty?

-- Sen tähden että olen rikkonut vanhempieni tahtoa ja kansani
lakia vastaan, sanoi Rahel. -- Meidän Jumalamme on kiivas
kostaja, joka rankaisee isien ja äitien pahat teot lasten päälle.
Tottelemattomuudellani ja kevytmielisyydelläni olen surmannut äitini.
Se on hirveätä, Myroo. Minä näen silmieni edessä sen hetken, jolloin
en enää voinut salata häneltä tilaani. Hän tuli kuolonkalpeaksi ja
äänettömäksi kauhusta. Minä en saanut lähestyä hänen vuodettaan, kun
hän oli sairaana. Hän kuoli palvelijain ympäröimänä. Vaan minä näen
hänet alati silmieni edessä, yöt ja päivät. Minä sanon sinulle, Myroo,
että hän viime yönä seisoi vuoteeni vieressä äänettömänä ja kalpeana ja
uhkaavana. Hän osoitti pienokaista muistuttaakseen minua, että pahat
työni rangaistaan hänessä...

-- Huu, se on kauheata, sanoi Myroo. -- Vaan se on ehkä ainoastaan
luulettelua, rakas Rahel. Muutoin olisi kamalaa olla sinun
läheisyydessäsi yöllä, kun äitisi palajaa. Me annamme lampun palaa
aamuun saakka. Minä en tohdi enää olla pimeässä. Ettei äitisi voi
saada rauhaa haudassaan! Se, minkä olet tehnyt, mahtaa olla jotain
kauheata sinun kansasi käsityksen mukaan, vaikka minun mielestäni olet
ainoastaan rakastanut ja tullut petetyksi, tyttö raukka. Mutta onko
meillä öljyä, Rahel? Ajatteles, jollei meillä ole öljyä lamppuun!

-- En tiedä.

-- Minä katson, sanoi Myroo, jonka äkillinen pelko oli saanut melkein
selväksi, ja nousi sohvalta, jolle oli heittäytynyt. Hän rupesi
etsiskelemään hyllyltä, jolle oli sälytetty ruukkuja ja pulloja, ehjiä
ja rikkinäisiä, vaan ei mahtanut löytää mitä etsi, sillä hän löi
kätensä yhteen ja huudahti:

-- Laupiaat jumalat! Mitä pitää tehdä? Ei öljyn tippaakaan jälellä.

-- Myroo, haamu ei hae sinua, vaan minua. Sinä voit maata tyynesti...
Oi, Jumala, Jumala, mistä löydän rauhaa ja anteeksiantamusta? En
ihmisten joukosta. Minun kansani on minut hyljännyt. Minä olen pois
pyyhitty Israelista. Armahda, Herra! Minä pakenen ihmisten luota sinun
tykösi. Minä laskeudun lapsineni jalkoihisi! Älä hylkää meitä! Armahda
edes tätä viatonta!

-- Öljy lampussa kestää vielä tunnin, sanoi Myroo itsekseen
tutkittuansa lamppua, ja sen jälkeen hän kääntyi uudestaan viiniruukun
puoleen saadakseen voimaa voittamaan aavepelkoaan. -- Mutta, rakas
Rahel, älä vaikeroi noin! Se kuuluu niin kamalalta, ja tämmöisiä sanoja
kuullessani tuntuu minusta, kuin minäkin olisin rikollinen. Ylistetyt
olkoot jumalat, sitä en kuitenkaan ole. Minä olen kasvatettu hetairaksi
ja olen elänyt iloisesti ja hauskasti, vaan en koskaan ole rikkonut
jumalien tahtoa vastaan. En ole koskaan saattanut vanhemmilleni mitään
surua, sillä he eivät tunne minua enkä minä heitä. Kyllä minun sopii
maata aaveita pelkäämättä. Vaan sinä olet kokonaan karkoittanut unen
silmistäni, Rahel. Tästä tulee ikävä yö.

-- Anna anteeksi, Myroo. Koetan olla sinua enää häiritsemättä.

-- Kun et vaan vaikeroi, niin on hyvä. Puhukaamme jotain hauskaa,
jatkoi Myroo, heittäytyen sohvalle ja levittäen kitooniansa peitteeksi,
-- lamppu palaa vielä tunnin, ja sitte koetan nukkua... Niin, minä
tahdon sanoa sinulle, Rahel, että sinun käy pian vielä hyvin. Mitä
ankarampi suru sitä lyhyempi. Sinä olet nuori, sinä, ja sinulla on
tulevaisuus. Minä ajattelen sangen usein tulevaisuuttasi, minä, sillä
aikaa kun sinä yhä valitat ja suret nykyisyyttä. Odota vain, ruusut
palaavat sinun poskillesi ja tuli silmiisi. Tulet jälleen kauniiksi ja
herätät miesten ihastuksen. Itsestäsi riippuu onnesi. Ajatteles vain,
Rahel, asua komeissa huoneissa, käydä jalokivissä ja mitä kauniimmissa
vaatteissa, rientää huvista huviin ja nähdä ylhäiset nuorukaiset
jalkojensa juuressa! Sinusta voi tulla toinen Myroo, toinen ruhtinatar,
joka hallitsee Laaiin ja Fryynen valtikka kädessä. Sen sinä voit,
kun vain itse tahdot. Kuinka voit olla synkkä ja epätoivoinen kun
sinulla on sellainen tulevaisuus edessäsi? Luota minuun! Minä autan
sinua valtaistuimellesi ja näytän, kuinka sinun tulee voittaa kaikki
kilpailijattaresi. Minä tunnen kaikki salaisuudet, joilla kauneutta
korotetaan, ja kaikki keinot, mitkä tekevät sen vastustamattomaksi.
Semmoista olen saanut harjoittaa lapsuudestani asti; neljäntoista
vanhana olin siihen perinpohjin perehtynyt. Ja siitä alkaen, usko pois,
olen taitoani koetellut. Praksinoa ei ollut mitään minun rinnallani.
Sinusta tulee kuningatar, ja minä vaadin vain sen, että saan olla
kuningattaren neuvonantajana. Ensimäinen tehtävämme on, että muutamme
tästä kurjasta hökkelistä johonkin kauniiseen huoneistoon Kerameikoksen
varrelle. Toiseksi meidän tulee hankkia sinulle kauniit vaatteet,
vuokrata kantotuoli ja palkata muutamia palvelijoita. Tuon kaiken
minä otan toimittaakseni. Minun tarvitsee ainoastaan mennä kauppiaan
luo, joka tämmöisiä toimii, näyttää sinut hänelle ja kehua sinun
ominaisuuksiasi ... voit uskoa, että minä semmoistakin ymmärrän ...
olen useamman kuin yhden tytön auttanut jaloilleen maailmassa ... ja
mies antaa meille velaksi kaikki mitä aluksi tarvitsemme. Minä iloitsen
ajatellessani sinun tulevaisuuttasi, Rahel. Aja pois surut, tyttöseni!
Eläköön viini ja rakkaus!

Myroo nosti ruukun huulilleen ja puhdisti sitte lampun, jonka oli
asettanut päänalaisensa viereen.

Rahel oli jo ennenkin kuullut Myroon puhuvan tällä tavalla, ja joka
kerta hänen sanansa olivat herättäneet hänessä kauhua ja enentäneet
sitä alennuksen tunnetta, jonka alla hän oli vaipua maahan.

Vaan tällä hetkellä ei Myroon tulevaisuudenkuvaelma tehnyt Raheliin
tavallista vaikutustaan. Barukin tytär kuuli sen korvillaan, vaan hänen
ajatuksensa olivat toisaalla.

Myroo ei huomannut, kuinka kamalasti hänen suuret mustat silmänsä
kiiluivat, sillä pitkät silmäripset loivat niille varjonsa. Rahel istui
nukkuvan lapsensa vieressä ja painoi kädet rintaansa. Hänen huulensa
kuiskasivat koneellisesti jotain rukousta, jonka hän oli oppinut
lapsuudessaan. Myroo, kuuli hänen lausuvan outoja vieraskielisiä sanoja
ja kysyi:

-- Mitä sanot? Sinä puhut itseksesi. Aja pois surulliset ajatukset
Rahel! Ne vievät sinulta hengen, ja sitte kaikki toiveemme ovat
menneet. Ah, sitä pettäjää, Karmidesta! Hän on syy onnettomuuteesi. Ja
nyt hän unohtaa sinut ja aikoo viettää häänsä toisen kanssa. Sanoinko
sinulle, että tänään olen nähnyt Karmideen?

Rahel, joka tätä nimeä kuullessaan havautui ajatuksistaan, kiinnitti
katseensa Myrooseen ja kysyi raukealla äänellä:

-- Mitä sanoit Karmideesta?

-- Että näin hänet tänään kadulla, vastasi Myroo iloissaan, kun oli
saanut puheaineen, joka veti Rahelin huomion puoleensa. -- Jumalat
rangaiskoon sitä uskotonta konnaa!

Hänellä ei näytä olevan mitään omaatuntoa. Hän näytti niin onnelliselta
ja iloiselta käydessään Hermionen rinnalla.

-- Hän näytti onnelliselta, sanot, ja hän käveli Hermionen rinnalla?

-- Niin.

-- Koska heidän häänsä pidetään?

-- Muutaman päivän perästä. Koko kaupunki puhuu niistä.

-- Näetkö heidät useinkin toistensa seurassa?

-- Melkein joka päivä, sanoi Myroo, -- kun he käyvät kaupungin ja tuon
kauniin maatalon väliä, joka Kryysanteuksella on sataman läheisyydessä.

-- Oi, kuinka he mahtavat olla onnellisia! huokasi Rahel.

-- Niin, mutta minä toivon, ettei heidän onnensa ole kestävä kauan. --
Minä vihaan Karmidesta, kuten vihaan Olympiodoorostakin. Minun on usein
tehnyt kovasti mieleni mennä Hermionelle kertomaan, mikä Karmides on,
sillä minä tunnen sen miehen paremmin kuin kukaan muu; mutta pelkään
että Karmides näkee minut, sillä jos hän näkisi, kuinka ruma nyt
olen ... huu, hirmuista on, kun on kauneutensa kadottanut, Rahel. Minua
hävettää mennä Karmideen näkyviin; minä puikahdan piiloon, kun jonkun
matkan päässä näen hänet kadulla. Jospa hän aavistaisi mitä Myroosta on
tullut! Oi, luulenpa että mieluummin tahtoisin kuolla! Nuo kateelliset
jumalat, jotka ovat riistäneet minulta parhaimman, mikä minulla oli,
ainoan mitä pidin arvossa! Nyt aion vihata jumaliakin. Heiltä ei
minulla ole mitään toivottavaa eikä pelättävää ... kunhan vain torjuvat
aaveet ja semmoiset vuoteeltani, sillä uni on nyt paras ystäväni, ja
minä olen aina pelännyt aaveita. Mutta miksi et pane maata, Rahel?
Tiedätkös, minun alkaa nyt olla uni.

Uneliaisuus ei estänyt Myroota jatkamasta vielä hetken keskustelua tai
oikeammin yksinpuhelua.

-- Sinä olet yksipäinen, Rahel. Muutoin olisit jo aikaa sitten
noudattanut minun neuvoani, kun kehotin sinua ottamaan poikasi
käsivarrellesi ja menemään Hermionen luo ja sanomaan hänelle,
että lapsi on Karmideen poika. Hän olisi silloin kysellyt sinun
elämänvaiheitasi ja sinä olisit kertonut kaikki, mitä olet kärsinyt.
Mitä luulet, että Hermione olisi silloin tehnyt? Minulla puolestani
on se vakaumus, että hän olisi sanonut sinulle: sinulla on oikeus
Karmideeseen. Minä käsken hänet pois näkyvistäni. Vaan sitä et sinä
tahdo, Rahel, ja siinä teet väärin.

-- He ovat onnellisia, he rakastavat toinen toistansa. Karmides on
unohtanut minut. Sinun sanasi ovat kiusauksia, Myroo. Minun on usein
tehnyt mieli seurata neuvoasi. Vaan häpeä estää minua. En voi.

-- Mustasukkaisuus on hirveä tuska, Rahel. Kiitä Jumalaasi, ettet ole
sitä tuntenut. Se muuttaa sydämen käärmeenpesäksi, josta tuhannet
myrkylliset hakarat pistäytyvät raatelemaan sieluamme.

-- Minä tiedän sen, sanoi Rahel itsekseen.

Myroon viinin vilkastuttama kieli alkoi vihdoin puutua. Lörpöteltyään
vielä hetken aina sekavammin hän vaikeni, ja hänen hengityksensä
todisti pian, että hän oli vaipunut syvään uneen.

Silloin Rahel otti lapsen syliinsä ja nousi. Pikku poikanen heräsi
ja alkoi äännähdellä, vaan vaikeni taasen, kun Rahel oli pannut
hänet rinnalleen. Rahel kääri hänet huolellisesti siihen nyt jo
perin haljastuneeseen huntuun, jonka Baruk kerran oli lahjoittanut
tyttärelleen, jotta tämä saisi sillä komeilla synagoogassa. Sen
tehtyään hän astui ovelle, seisahtui siihen, katsahti vielä kerran
ympärilleen kurjaan huoneeseen ja sanoi katsellen nukkuvaan Myrooseen:

-- Jää hyvästi, hyvä, onneton sisko! Rahel kiittää sinua lempeydestäsi
ja hellyydestäsi. Jumala olkoon sinulle armollinen sydämesi tähden.

Näin sanoen Rahel lähti huoneesta ja astui ahtaita portaita alas
kadulle, joka vei satamaan.

Avara, temppelien, pylväskäytävien ja varastohuoneiden ympäröimä
satamatori oli tyhjänä ja hiljaisena tähdistä tuikkivan taivaanlaen
alla. Kuului ainoastaan, kuinka laineet solisivat laituria ja aluksia
vastaan.

Rahel kuunteli näitä huokailevia ja kuitenkin raittiita säveleitä. Ne
tuntuivat hänestä kehotukselta, ettei epäilisi, meren ystävälliseltä
kuiskaukselta, että sen syli oli avoinna tuuditellakseen onnettomia
sydämiä lepoon.

Hän suuntasi askeleensa sinne, mistä tuo kehottava laulu tuli
hänen korviinsa. Kenenkään näkemättä hän seisoi pian leveillä
marmoriportailla, jotka veivät vedenrajaan. Hän kumartui alas, ja
aalto lennätti vaahtoansa hänen otsalleen. Se tuntui raittiilta ja
virkistävältä.

Lapsi, joka hänellä oli sylissään, tuli levottomaksi ja alkoi itkeä.
Rahel vaiensi pienokaisen suuteloilla ja hyväilevillä sanoilla. Sitte
hän irroitti hunnun, johon se oli kääritty, ja kiersi sen itsensä ja
lapsen ympärille, etteivät eroaisi tuossa avarassa haudassa, josta
Rahel haki lepoa omantuntonsa tuskille, mustasukkaisuudelleen ja
häpeälleen.

Painaen onnettoman rakkautensa panttia lujasti rintaansa, hän astui
silmät kiinni portaiden reunaa kohti.

Joku merimies, joka oli vahdissa lähimmällä laivalla, kuuli että joku
raskas esine putosi veteen. Hämärä esti hänet näkemästä, mikä se oli,
ja kun hän ei kuullut mitään avunhuutoa, niin hän ei huolinut asiasta,
vaan vaipui ajattelemaan tulevaa matkaa ja kotia, joka hänellä oli
kaukaisella rannalla.



YHDESTOISTA LUKU.

Ruumishuone.


Kun Myroo seuraavana päivänä heräsi, huomasi hän olevansa yksin
kamarissaan.

Ihmetellen minne Rahel lapsineen oli mennyt, mutta aavistamatta vielä
mitään onnettomuutta Myroo ryhtyi pukeutumaan siksi päiväksi.

Sen hän teki suurella huolella ja pienen metallikuvastimen, yhden
kamman ja kahden ihomaali-rasian avulla.

Myroo raukan täytyi kuitenkin myöntää itselleen että tuo huolenpito oli
melkein turhaa. Huokaillen hän katseli itseään kuvastimessa. Sairaus,
jonka hän oli saanut kestää, oli raastanut hänen viljavat kutrinsa
ja raittiin ihon, joka ennen oli ollut hänen ylpeytenänsä. Tukka oli
arveluttavasta harvennut, eikä Myroolla ollut edes varoja hankkia
itselleen tekotukkaa. Kasvot olivat pöhöttyneet ahkerista uhreista
viininjumalalle ja iho oli käynyt tumman keltaiseksi. Tätä vikaa
voitiin tosin auttaa käyttämällä taitavasti rasioiden sisällystä --
ja Myroo oli mestari toalettitaidossa -- vaan hänen täytyi sentäänkin
satoja kertoja myöntää itsekseen, että kaikki ponnistukset olivat
melkein hyödyttömiä. Taide ei voinut korvata lahjaa, minkä luonto oli
vaatinut takaisin. Myroo parka huokasi syvään, ja kun hän tarkasteli
perin kauhtunutta kitoonia, jonka hän täksi päiväksi oli valinnut, ja
joka oli hänen parhaansa, niin hän vuodatti kyyneleitä.

Siihen puuhaan oli mennyt melkoinen osa Myroon aamupäivästä, ja vasta
kun hän oli valmis menemään ulos koettelemaan sen päivän onnea, tuli
hän taasen ajatelleeksi asuintoveriansa ja ystäväänsä.

-- Mutta missä Rahel on? Hän, jota ei muutoin saa päivän pitkään
huoneesta lähtemään!

Myroota alkoi Rahelin poissaolo huolestuttaa. Hän muisti tuon oudon ja
kummallisen tyyneyden, joka hänessä edellisenä iltana oli näkynyt. Vaan
Myroo ei vielä tahtonut antaa sijaa sille kamalalle ajatukselle, joka
tämän johdosta juolahti hänen mieleensä. Itse hän pelkäsi kuolemaa,
huolimatta kurjasta ja halveksittavasta asemastaan, eikä voinut uskoa,
että jollakulla olennolla hänen sukupuoltaan oli kylläksi rohkeutta
syöksyäksensä vapaaehtoisesti synkkään Haadeeseen. Myroo kiirehti
naapurinsa, puusepän, luo kuulustamaan, oliko tämä mahdollisesti nähnyt
hänen ystäväänsä, ja tiesikö hän, mihin aikaan ja minne suunnalle
Rahel oli lähtenyt. Puuseppä, joka juuri oli ryhtynyt kehtoon, minkä
Myroo tahtoi lahjoittaa pienelle lemmityiselleen, Rahelin pojalle,
ei voinut antaa mitään tietoja. Vaan hän ravisti päätänsä ja arveli
pahinta tapahtuneen; hän oli tosin vain yhden ainoan kerran nähnyt
juutalaistyttö raukan, kun tämä sattumalta tuli hänen vastaansa
portaissa, vaan puuseppä oli huomannut silloin hänen silmissään
jotakin, jonka hän nyt vasta täysin ymmärsi.

Tuskan valtaamana Myroo jätti tämän onnettoman lohduttajan ja palasi
kamariinsa rauhoittuakseen ja tuumiakseen, mitä tuli tehdä.

Tuo langennut naisraukka oli ruvennut pitämään lämpimästi Rahelista,
joka oli kovan onnen lapsi niinkuin hän itsekin. Myroo oli Rahelista
löytänyt olennon, jota paljoa kovempi kohtalon isku oli kohdannut,
kuin häntä itseään; hän oli, omasta kurjasta tilastaan huolimatta,
voinut osoittaa hänelle tehokasta myötätuntoisuutta ja auttaa häntä,
kun hän oli turvaton ja omaistensa hylkäämä. Tässä oli ainoa puhdas
ilo, jota Myroo pitkään aikaan oli tuntenut; hän oli myöskin tuntenut
mielensä keveämmäksi ja iloisemmaksi sen jälkeen kun Rahel oli tullut
hänen kattonsa alle, ja se hoito, jota hän oli omistanut äidille ja
lapselle, oli hänen silmissään ikäänkuin vähentänyt sen elinkeinon
häpeällisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi harjoittaa tätä
armeliaisuuden työtä.

Kun Myroo nyt koetti lohdulliselta kannalta ajatella Rahelin poissaoloa
ja etsiä jotain rauhoittavaa ja todennäköistä syytä siihen, niin hän
muisti äkkiä edellisenä iltana kehottaneensa uudestaan Rahelia menemään
Hermionen luo ja esittämään hänelle oikeutensa Karmideeseen. Myroo
koetti nyt uskotella itselleen, että Rahel oli seurannut hänen neuvoaan
ja siis lähtenyt Kryysanteuksen maataloon Peiraieuksen edustalle.

Myroo päätti lähteä kävelemään maatalon läheisyyteen. Kenties hän
silloin kohtaisi Rahelin tiellä tai muulla tavoin saisi jotakin tietoa
hänestä. Myroo oli liian levoton ollakseen kotona ja odottaakseen
epätietoisena ystävänsä takaisintuloa. Päivä oli sitä paitsi kaunis
ja houkutteli ulos. Myroo lähti siis. Vaan hän ei löytänyt mistään
kadonneen jälkiä. Ei kukaan ollut nähnyt naista, lapsi käsivarrella,
hänen näköistään ja hänen tapaansa vaatetettua. Myroo uskalsi vihdoin
mennä itse huvilaankin ja kysyä portinvartijalta samat kysymykset,
joita oli tiedustellut kaikilta muilta, jotka oli tavannut. Vaan mies
ei tiennyt sen enempää. Alakuloisena Myroo vihdoin päätti palata
satamakaupunkiin. Se tie, jonka hän valitsi, luikerteli pitkin meren
rantaa, ja sitä varjostelivat öljypuut ja plataanit. Auringossa
kimaltelevalla vedenpinnalla, jotensakin lähellä rantaa, näkyi kaksi
kultauksista kiiltävää, kukilla kaunistettua venettä. Niistä kuului
laulua ja kielten soittelua niiden soljuessa hiljaisin aironvedoin
eteenpäin. Myroon terävä silmä tunsi toisessa veneessä Karmideen ja
Hermionen, jotka tuttavallisesti istuivat vieretysten. Toisessa oli
muutamia kihlattujen nuoria ystäviä. Iloinen, miellyttävä näky soveltui
oivallisesti taivaan kirkkauteen, meren tyyneyteen ja viheriöiviin
rantoihin. Vaan Myroossa näky herätti katkeria tunteita; hän ajatteli
onnetonta ystäväänsä ja omaa halveksittavaa, ilotonta tilaansa. Oliko
ehkä Rahelkin nähnyt tämän näytelmän? Olisiko hän voinut kestää tätä
näkyä ja elää? Myroo aavisti, että on olemassa epätoivo, mustempi
kuin se, mitä hän onnettomimpinakaan hetkinään oli kokenut, epätoivo,
jonka rinnalla kuolema, kaukana siitä että olisi hirmuinen, on ainoa
lohduttaja.

Näitä mietiskellen Myroo oli seisahtunut ja katseli vielä veden
pinnalla liukuvia veneitä, kun häntä tiellä lähestyi mies, jonka hän
oli usein nähnyt Ateenan kaduilla, ja josta hän oli paljon kuullut
puhuttavan, nimittäin kristitty pappi Teodooros.

Myroo tiesi, että tämä mies oli kristinuskoon kääntänyt eräitä hänen
syvimmälle langenneita siskojaan, ja että hän oli sytyttänyt näihin
naisiin halua alkaa uutta ja parempaa elämää ja valmistanut heille
tilaisuuden siihen. Hänen jalot ja ystävälliset kasvonsa olivat aina
miellyttäneet Myroota, samalla kun hän oli salaa pelännyt häntä ja,
missä vain voi, välttänyt hänen vakavaa, läpitunkevaa katsettansa.

Teodooroskin tunsi haljastuneeseen kitooniin puetun naisen. Hän oli
nähnyt hänet iloa ja terveyttä säteilevänä, kalliisiin vaatteisiin
puettuna ja orjien kantamana kultaisessa kantotuolissa. Hänen sydämensä
sääli Myroota silloin yhtä paljon kuin nytkin.

Hetaira huomasi pian olevansa tunnettu, sillä Teodooros tervehti
häntä lausuen hänen nimensä, ja kun hän Myroon kasvoilla havaitsi
mielenliikutuksen jälkiä, niin hän pysähtyi puhuttelemaan häntä.

Tapa, jolla Teodooros tässä keskustelussa esitti kysymyksensä ja
vastasi Myroolle, oli sellainen, että se ikäänkuin taika-avaimella
avasi hänelle tytön sydämen. Kaupunkia kohti kuljettaessa Myroo kertoi
hänelle sekä omat että Rahelin elämänvaiheet.

Tultuaan pitkien muurien läheisyyteen he erosivat; Teodooros meni erään
seurakuntalaisensa luo, Myroo taas riensi kotiinsa nähdäkseen, eikö
Rahel ollut palannut hänen poissaollessaan. Vaan sitä ennen hän oli
luvannut Teodorokselle saapua seuraavana iltana erään arvossa pidetyn
ja hyväntekeväisyydestään tunnetun kristityn rouvan luo, jonka nimen ja
asunnon hän tiesi. Siellä hän oli taas tapaava Teodooroksen.

Oli jo hämärä, kun Myroo saapui asuntoonsa. Kamari oli tyhjä eikä
mikään osoittanut että Rahel olisi käynyt kotona hänen poissaollessaan.
Mutta hetken kuluttua astui sisään Myroon naapuri, hyväntahtoinen
puuseppä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän kysyi Myroolta,
tiesikö tämä jo, missä Rahel lapsineen oli.

Myroo vastasi, että oli etsinyt ystäväänsä turhaan Kryysanteuksen
maatalosta.

-- Ja minä, joka en häntä etsinyt, olen kuitenkin nähnyt hänet, sanoi
puuseppä. -- Oi, se oli kauheata! Tyttöraukkaa! Minä kuitenkin ennustin
sen, minä näin sen hänen silmistään. Kyllä kehto ei taida tulla
valmiiksi, sillä sitä ei tarvita enää.

-- Oi, te jumalat, mitä sanot? Mitä on heille tapahtunut? Missä näit
heidät?

-- Menin äsken satamatorin poikki, kun huomasin väkijoukon
alhaalla rannassa ja tahdoin nähdä mitä oli tekeillä. Aavistin,
että oli saatu ylös joku hukkunut, ja tulin heti ajatelleeksi, sen
vakuutan, juutalaistyttö parkaa. Minä seurasin joukkoa. Tie kävi
ruumishuoneeseen, jonne pannaan hukkuneet ihmiset, että sukulaiset tai
ystävät saavat heidät tunnustaa...

-- Ja Rahelko oli löydetty vedestä? keskeytti Myroo tuskaisena.

-- Niin, Rahel ja hänen poikansa. Siellä oli jo ennen häntä kaksi
muuta ruumista, jotka olivat pitkänään mustilla lavitsoilla ja jotka
kynttilänvalossa olivat kamalat, sen voit uskoa. Mutta mitä ne
olivat häneen verrattuina? Se ei ollut juuri kauheata, mutta se oli
liikuttavaa, sillä hän oli sitonut lapsen kiinni rintaansa ja kiertänyt
käsivartensa niin lujaan sen ympärille. Jumalain kiitos, ettei meri
saanut pitää saalistaan! Lohdullista on kuitenkin tietää ettei hänen
varjonsa tarvitse ikuisia aikoja harhailla Styksjoen rannalla, vaan
pääsee määräpaikkaansa ja saa levon manalassa.

Tämä lohdutuksen aihe, joka johtui yleisestä luulosta, etteivät
hukkuneiden sielut päässeet rauhaan manalaan, ennenkuin niiden ruumiit
oli löydetty ja pantu maahan, ei ensinkään Myroon tuskaa lieventänyt.
Hän kätki kasvonsa kitooniinsa ja itki katkerasti. Kun hänen surunsa
ensimäinen puuska oli ohitse, hän kiirehti ruumishuoneelle. Paljo
uteliaita oli jo sinne kokoontunut katselemaan hukkunutta naista ja
lasta, joka näkyi nukkuvan hänen rinnallaan. Ihmeteltiin, ken nainen
oli; ei kukaan tuntenut häntä. Mutta kaikki seisoivat liikutettuina
surullisen ryhmän ympärillä.

Myroo tunkeutui joukon läpi ja oli tuskin nähnyt ystävänsä kalpeat
kasvot, joissa vielä kuolemassakin näkyi syvän, lohduttamattoman
tuskan leima, ennenkuin hänen täytyi uudestaan puhjeta kyyneliin ja
valituksiin.

-- Myroo, sinä tunnet hänet. Kuka hän oli? Onko hän vapaaehtoisesti
etsinyt kuolemaa? Vai onko tapaturmaisesti hukkunut lapsinensa?

Näin läsnäolijat kyselivät Myroolta.

-- Hän oli siis hetaira, sanoi joku toinen. -- Sellaiset naiset alkavat
riemulla ja loppuvat epätoivossa. Se on tavallista, se.

-- Ei, huudahti Myroo, -- hän ei ollut koskaan hetaira, ei koskaan
langennut ja ylenkatsottu nainen, kuten minä. Ei kukaan saa häväistä
poloista semmoisella nimellä. Eikö hän ollut kyllin onneton eläessään,
päästäksensä häpeästä kuolemassa? Hän on Rahel, Barukin tytär, rikkaan
kauppiaan, jonka kaikki tunnette. Jos tahdotte tehdä oikein, niin älkää
tuomitko häntä, vaan Karmidesta, joka vietteli hänet, ja kovaa isää,
joka ajoi hänet luotaan, kun hän kantoi tätä lasta sydämensä alla.

Myroo ei voinut puhua enempää, sillä äänen tukeuttivat nyyhkytykset.
Vaan hänen antamansa tiedot vaikuttivat voimakkaasti läsnäoleviin, ja
heidän saattoi kuulla kilvan lausuvan sääliään kuollutta kohtaan ja
harmiaan niitä kohtaan, jotka olivat syynä hänen onnettomuuteensa.
Uskoton rakastaja sai kuitenkin vähemmän osan heidän vihastaan kuin
julma isä.

-- Hänen täytyy nyt saada tietää, mitä hän on tehnyt, sanoi Myroo: --
minä haen hänet ja tuon hänet tänne. Jos hänen sydämessään on sijaa
muulla kuin hänen kullallaan, niin hän on katuva kovuuttaan; vaan hänen
katumuksensa tulee liian myöhään, ja siinäpä on oleva hänen ikuinen
rangaistuksensa.

Myroo riensi ulos. Suuri joukko katselijoita seurasi häntä, purkaakseen
harmiaan rikasta kauppiasta kohtaan ja nähdäkseen millä tavoin isä otti
vastaan tiedon tyttärensä ja tämän lapsen kuolemasta.

Myroon johtamana joukko läksi ensin Barukin kauppakonttoriin. Vaan
työt oli siellä jo siksi päiväksi lopetettu, eikä etsittyä löydetty
sieltä. Väsymätön Myroo kiirehti nyt Barukin asuntoon Skamboonidain
kaupunginosaan. Sinne oli pitkä matka, ja useimmat hänen uteliaista
seuraajistaan olivat hänestä eronneet, ennenkuin hän saapui kummun
huipulla olevaan taloon.

Kun Myroo tuli, oli portti lukossa. Hän tarttui kolkuttimeen ja
kolkutti, kunnes vihdoin avattiin. Muuan vanha palvelija, jonka
kasvonpiirteet ilmaisivat hänen juutalaista kansallisuuttaan, tuli
näkyviin ja tiedusteli hänen asiaansa.

-- Minä tahdon puhua Barukin kanssa, sanoi Myroo ja koetti tunkeutua
sisään.

Palvelija pidätti häntä, kun lampunvalossa tunsi, ken tulija oli, ja
näki kuinka kiihtynyt hän oli.

-- Isäntäni on kipeä, hän vastasi, -- eikä voi ottaa vieraita luokseen.
Mitä sinulla on asiaa? Minä vien sen perille.

-- Ei, sen tahdon itse tehdä.

-- Hänen täytyy se itse tehdä... Me tahdomme itse sen tehdä, toistivat
Myroon seuralaiset palvelijan suureksi kummastukseksi; tämä rupesi
äkkiä luulemaan että jotain väkivaltaa oli tekeillä, paiskasi portin
kiinni ja asetti salvan paikoilleen. Heti sen jälkeen aukeni pieni
luukku portissa, ja palvelijan ääni kuului taas, sanoen:

-- Mutta mitä on tekeillä? Te kuulette, että isäntäni on sairaana, ja
voittehan ymmärtää, etten voi laskea joukkoa vieraita ihmisiä pihaan.
Sanokaa asianne, minä saatan sen perille.

-- Ellei sinun herrasi ole kipeämpi kuin että hän voi nousta ja ottaa
manttelin ylleen, niin hänen täytyy seurata minua, sanoi Myroo.

-- Sano hänelle, huudahti joku toinen, -- että meillä on hänelle
terveisiä hänen...

-- Hiljaa, keskeytti Myroo, -- älä sano hänelle mitään. Hän ei saa
tietää mitään, ennenkuin hän omin silmin näkee. Me tahdomme puhutella
häntä, siinä on kylläksi. Pyydä häntä tulemaan ulos. Kysymyksessä on
paljo kultaa ja suuria voittoja. Sano hänelle niin!

Luukku sulkeutui, ja palvelijan askeleet kuuluivat poistuvan.

Kauan viipyi, ennenkuin portti jälleen aukeni. Ulkona seisovat
osoittivat kärsimättömyyttään kolistelemalla tuon tuostakin portin
kolkutinta. Viimein tuli näkyviin kauhtanaan puettu, mustapartainen ja
synkän näköinen pieni mies.

-- Hyvät ystävät, mitä tahdotte? kysyi hän lempeällä äänellä,
astuttuaan ulos kadulle.

-- Sinä et ole Baruk, intti Myroo. -- Tahdomme puhua tuon rikkaan
kauppiaan emmekä sinun kanssasi.

-- Baruk makaa sairaana vuoteellaan. Minä olen hänen ystävänsä ja
sukulaisensa, rabbi Joonas, ja mitä te tahdotte sanoa hänelle, voitte
sanoa minulle.

-- Sinä tunnet siis hänen tyttärensä Rahelin? kysyttiin.

-- Tunnen, vastasi rabbiini. -- Mikä hänen on?

-- Sen saat nähdä, sanoi Myroo.

-- Ja sinun pitää kertoa Barukille kaikki, mitä olet nähnyt, niinkuin
hän olisi nähnyt sen omilla silmillään...

-- Tuo saituri ja kovasydäminen konna, keskeytti joku.

-- Minä seuraan teitä, sanoi rabbiini. -- Mitä on sille naiselle
tapahtunut, josta puhutte, ja minne tahdotte viedä minut?

-- Sen saat pian tietää.

Rabbi Joonas seurasi joukkoa ja kuunteli sanaakaan vastaamatta niitä
soimauksia, joita sateli Barukin ja koko Israelin päälle. Myroo oli
tarttunut hänen käteensä, ikäänkuin olisi pelännyt hänen pääsevän
pakoon. Vaan hän kulki tyynesti hänen rinnallaan eikä vetänyt kättään
pois.

Kun oli saavuttu satamatorille ja rabbiini huomasi, että kulku
ohjattiin soihtujen valaisemalle huoneelle hukkuneita varten, hän
seisahtui ja veti syvään henkeään. Hän oli valmistautunut surulliseen
näytelmään; nyt hän arvasi, mitä oli tapahtunut.

Kuitenkin hän hillitsi mielenliikutuksensa ja seurasi Myroota, joka
huusi: tule, tule!

Vähää ennen oli pieni vene laskenut laiturin pääportaille molempien
marmorileijonain alapuolelle, jotka olivat satamatorin koristuksena, ja
Karmides, joka tuli Kryysanteuksen maatalosta, oli noussut siitä maalle.

Me tiedämme että hän oli viettänyt illan Hermionen seurassa
huvisoutelulla pitkin meren rantaa, joka rehotti suven mehevässä
kasvullisuudessa: Suloista matkaa, jota hauskutti osanottajain iloisuus
ja soiton säveleet, oli kuitenkin lopuksi Karmideelle synkistyttänyt
näky, jota hän ei kuitenkaan pitänyt todellisuutena, vaan oman
mielikuvituksensa tuotteena.

Oli veneellä kuljettu vähäisestä lahdesta, joka huuhteli sen
mäen juurta, mille Kryysanteuksen huvila oli rakennettu, sataman
läheisyyteen asti. Kun kierrettiin pientä, kaislojen reunustamaa
saarta, idässä päin satamasta, oli Karmides, katsellessaan
auringonpaisteessa kimaltelevaa veden pintaa pitkin, ollut näkevinänsä
kuinka vedestä kohosi näkyviin sysimustain kiharain ympäröimä ihmispää,
jonka kalpeat kasvot, kun ne silmänräpäykseksi näkyivät kuultavan
aineen lävitse, muistuttivat Barukin tytärtä. Tämän pään vieressä hän
oli näkevinänsä toisen ... vaan näky katosi yhtä nopeasti, kuin oli
tullutkin, Prooteuksen tapaisen meren helmaan, joka synnyttää niin
monta ihmeellistä kuvaa. Karmides oli puhumatta näöstään ja kiitti
onneansa, ettei kukaan muu ollut sitä nähnyt. Hän kääntyi Hermioneen,
joka istui hänen vieressään, jatkaaksensa kuiskuttelevaa keskustelua
luonnon kauneudesta, yhteisistä lapsuuden muistoista ja rakkauden
onnesta; vaan sanat kuolivat vähitellen hänen kielelleen, ja hän vaipui
äänettömyyteen, joka ei johtunut onnellisesta, uneksivasta haaveilusta.

Seurustelu Hermionen kanssa oli tosiaankin mahtavasti vaikuttanut
Karmideeseen. Hän rakasti Hermionea nyt rakkaudella, jossa ei ollut
itsekkäitä tuumia. Odottamaton selvillesaanti, joka oli palauttanut
Filippoksen hänen isänsä kotiin, oli synnyttänyt Petroksessa pelkoa,
että Karmides, kun ei enää voinut toivoa tulevansa Kryysanteuksen
omaisuuden yksinomaiseksi perilliseksi, tekisi jotakin, joka ilmaisisi
alkuperäiset syyt, joiden vuoksi hän oli lähestynyt Hermionea ja
koettanut uudestaan solmia katkaistua yhteyttä tämän kanssa. Petroksen
pelko ei toteutunut. Karmides oli iloinnut Hermionen kanssa veljen
löytämisestä ja hänen kanssaan surkutellut veljen sieluntilaa. Tähän
vaikutti myöskin hänen ylenkatseensa rahoja kohtaan; kun velkojat eivät
enää ahdistaneet häntä, vaan hän päin vastoin nautti rahanlainaajien
täyttä luottamusta, niin hän unohti velkansakin ja eli, kuten ennen,
päivän ilon mukana, vaikka tämä nyt esiintyi toisessa puvussa ja oli
jalompaa laatua kuin ennen.

Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut näinä päivinä ollut sekoittumaton.
Kaukana siitä. Sitä häiritsi ääni hänen sielussaan. Hän tahtoi olla
onnensa arvoinen, vaan ei voinut, sillä hänen ja tämän päämäärän
välillä seisoivat uhkaavat muistot ja niiden joukossa Barukin tyttären
kalpea, sureva haamu. Hermione ei tuntenut Karmideen ja onnettoman
nuoren naisen väliä. Hän oli kuullut siitä puhuttavan, vaan ei
uskonut huhua, sittenkun Karmides pyhästi vannoen oli kieltänyt sen
totuuden. Karmides ei siis ollut uskaltanut osoittaa sitä täydellistä
avomielisyyttä, johon hän tunsi Hermionen olevan oikeutettu. Hän
tajusi menettelevänsä petollisesti. Eikä ainoastaan siinä kohden eikä
yksin Hermionea kohtaan. Oli olemassa toinenkin seikka, jota hän kyllä
koetti pitää vähäpätöisenä, vaan joka siitä huolimatta välistä, kun
hän sitä mietti, kauhistutti häntä. Hän oli salaisesti kastettu. Hän
oli siis kiinnitetty kristilliseen kirkkoon siteellä, joka tosin ei
vähääkään koskenut hänen sisällistä ihmistään, vaan jonka laki ja
katsantotapa tunnusti sitovaiseksi, ja jolle hänen oma taikauskonsa
antoi jonkunmoisen magillisen merkityksen.

Ajan pitkään ei voinut pysyä salassa, että Karmides oli ottanut
kasteen. Salaisuus oli Petroksen vallassa, ja että hän oli kerran
käyttävä sitä antaaksensa Kryysanteukselle kovan kolauksen, oli
epäilemätöntä. Sillä hetkellä Karmides oli seisova Hermionen ja hänen
isänsä edessä petturina ja samalla halpana välikappaleena Petroksen
käsissä.

Karmideen tulevaisuudentaivas ei siis ollut pilvetön. Ala-arvoisuuden
tunne ja ajoittain ankarat omantunnon nuhteet painoivat häntä.

Sellainen hetki oli sekin, kun hän astui maalle Peiraieuksen satamassa
leijonaportaita myöten, mennäkseen torin poikki taloonsa.

Kamala näky, joka merestä äkkiä oli ilmestynyt hänelle, nousi hänen
silmiensä eteen kaksin kerroin selvempänä, sittenkun hän oli eronnut
Hermionesta ja tämän hilpeistä ystävättäristä ja illan hämärä levitti
huntunsa kaiken yli, mikä olisi vetänyt puoleensa hänen silmäänsä ja
ajatustaan.

Tuota vastenmielistä kuvaa ajatellen hän katsahti sattumalta
ruumishuoneeseen päin, jonka edustalla loimotteli pihkasoihtu, ja jonka
avonaisesta ovesta näkyi niitä uteliaita, jotka katselivat kuolleita.

Karmides tunsi väristyksen kulkevan jäseniensä läpi. Olivatko nuo
kalpeat kasvot, jotka merestä nousivat ja jotka yhä vielä tuijottivat
häneen, mielikuvituksen tuote vai olivatko ehkä todellisuutta?
Ruumishuoneen mustat lavitsat saattoivat kenties vastata kysymykseen.

Karmides seisahtui ja ohjasi sitten askeleensa tuolle surkealle
paikalle. Häntä ei johdattanut uteliaisuus; kamala aavistus, jota hän
tahtoi saada vaikenemaan, hänen omatuntonsa vei hänet pakottavalla
voimalla sinne.

Hän astui sisään, vaan seisahtui kynnykselle, sillä ensimäinen, mikä
sattui hänen silmiinsä, oli Rahelin ja hänen lapsensa ruumiit.

Oliko tämä taas näköhairaus? Mielikuvitusko hänelle kuvaeli tuon
haamun, jolla oli Rahelin kasvonpiirteet ja tummat kutrit -- jolla oli
käsivarret suonenvedontapaisesti kiertyneinä hennon olennon ympärille,
jonka sinisenkelmeät kasvot olivat painuneina hänen rintaansa?

-- Hän on Rahel, Barukin tytär, kuuli hän lähimpien katselijoiden
lausuvan toisilleen. Sanat kuuluivat hänen korviinsa murhasyytökseltä,
ja hänen synkät kasvonsa, hänen kamala katseensa todistivat hänet
syylliseksi.

Tällä hetkellä saapuivat Myroo, rabbi Joonas ja ne, jotka olivat
Myroota seuranneet, kun hän lähti Barukia hakemaan. Karmideen täytyi
antaa tilaa ja poistua ovelta, kun he astuivat sisään.

Rabbi Joonas lähestyi ruumista. Hän oli tyynen näköisenä; ainoastaan
hänen huuliensa vavahdus todisti hänen sielunsa liikutusta.

-- Se on Barukin tytär, sanoi hän. -- Missä on hoitaja että saan puhua
hänen kanssaan vainajan ja hänen lapsensa hautauksesta?

Ruumishuoneen hoitaja oli saapuvilla. Rabbiini kääntyi häneen ja veti
vyöltään rahakukkaronsa. Tämän hän teki niin kylmäkiskoisesti, että
se kummastutti läsnäolevia ja synnytti Myroossa harmia, joka paikalla
olisi päässyt ilmoille, ellei hän samassa olisi äkännyt Karmidesta.

-- Ahaa, oletko sinä täällä, kunnon Karmides? huudahti hän. -- Oletko
tullut riemuitsemaan työstäsi? Mitkä jumalat johtivat tiesi tänne?
Eumeniditko vai muut? Karmides, kas tuossa on Rahel, sinun kihlattusi,
ja tuossa on poikasi, sinun oma poikasi, Karmides!

Tätä nimeä kuullessaan rabbi Joonas kääntyi. Hänen äsken tyynissä
silmissään välähti hillitty tuli, kun Karmides loi häneen aran
katseensa hiipiessään pois Myroon isoäänisen pilkan ja muiden
läsnäolijain hiljaisten kirousten seuraamana.

Sen jälkeen tuli rabbi Joonaan vuoro. Vaan Myroon katkeruus suli pian
kyyneleiksi; hän heittäytyi Rahelin lavan viereen ja itki.

Kun rabbiini, jonka tyyneys näytti horjumattomalta, oli sopinut
ruumishuoneen hoitajan kanssa hautauskustannuksista ja maksanut ne,
niin hän pisti kukkaron vyölleen ja valmistautui lähtemään. Vaan
nähtyään Myroon kyyneleet hän pani kätensä hänen olkapäälleen ja pyysi
häntä seuraamaan itseään. Tätä pyyntöä seurasi katse, joka teki sen
vastustamattomaksi. Myroo, joka oli luullut, että hänellä oli kivenkova
sydän, että hän oli paatunut koronkiskuri eikä mitään muuta, katsahti
kummastuneena hänen silmiinsä.

-- Sinä suret häntä, kuiskasi rabbiini. -- Lienet siis tuntenut hänet
hänen eläessään. Minä tahdon, että puhut kanssani hänen viimeisistä
päivistään. Vaan menkäämme ulos, jonnekin, jossa ei meitä häiritä. Minä
olin Rahelin kihlattu, Tarvitseeko minun sanoa muuta?

Myroo seurasi häntä. Hän oli rabbi Joonaan tuntenut mustaveriseksi
pikku mieheksi, jota niin usein oli nähty Myroon asunnon edustalla.

Hän arvasi nyt, että rabbi Joonaan oli niin usein tuonut sinne sääli
tai joku muu tunne. Hänen muistui myös mieleen, että Rahel oli
puhunut jostakin oppineesta ja kunnioitettavasta miehestä, jota Baruk
oli aikonut tyttärelleen puolisoksi, ja Myroon sydän muuttui nyt
suopeammaksi rikkaan kaupanvälittäjän sukulaista kohtaan, niin että hän
katui syytäneensä niin paljon katkeruutta hänen päällensä.

He istahtivat satamatorille, jonkun kuvapatsaan jalustalle, ja Myroo
kertoi rabbiinille Rahelin viimeiset vaiheet.

Rabbiini kuunteli ääneti; vaan hänen äänettömyytensä ei ollut
kylmyyttä, sen Myroo tunsi itsessään.

Kun Myroo oli lopettanut kertomuksensa, niin rabbi Joonas hiukan
epävarmalla äänellä pyysi häntä osoittamaan Rahelille ja hänen
lapselleen viimeisen kunnianosoituksen -- saattamaan heitä seuraavana
aamuna rabbiinin määräämällä ajalla ruumishuoneesta hautausmaalle johon
tuntemattomia hukkuneita haudattiin; sinne oli heidän lepopaikkansa
määrätty. Itse hän ei voinut tulla, rikkomatta kansansa pyhää lakia.

Myroo ihmetteli sellaista lakia, vaan lupasi itkien täyttää hänen
pyyntönsä.

Rabbi Joonas puristi sen jälkeen hänen kättään melkein rajusti ja
poistui.

Myroo palasi yksinäiseen asuntoonsa.

Seuraavana aamuna hän oli aikaisin jalkeilla saattaakseen ystäväänsä ja
pientä lemmikkiään hautaan. Kaksi orjaa kantoi äidin ja pojan yhteisen
kirstun syrjäiselle, huonosti hoidetulle hautausmaalle. Hetaira,
kulunut hame yllä, seurasi heitä. Hetairan kyyneleet olivat ainoa uhri,
mikä omistettiin molempien vainajien varjoille.

Myroo oli koko päivän suruissaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut että oli
luvannut tavata Teodoorosta, kristittyä pappia. Illan suussa hän meni
siihen taloon, missä tiesi hänet tapaavansa.

Myroo tapasi tässä talossa muutamia miehiä ja naisia, kaikki
kristittyjä, vaan eri säätyä ja asemaa. Kaikki ottivat hänet
ystävällisesti vastaan. Teodooros oli ilmoittanut heille hänen tulonsa.
He olivat kokoutuneet kuulemaan Teodooroksen julistavan sanaa. Myroo
oli häpeissään ja hämillään näiden kunnioitettavien ja vakavien
ihmisten seurassa ja istahti oven suuhun yksinäiselle paikalle,
erilleen muista kuulijoista, kun Teodooros nousi ja alkoi puhua.
Hän puhui synnistä ja vapahduksesta. Synti oli siihen asti Myroolle
ollut melkein tuntematon käsite; vaan kun Teodooros selitti sen, oli
kuin hänen tietoisuutensa olisi itsestään selvinnyt ja paljastanut
nähtäväksi totuuden, joka kauan, vaikka hämäränä, oli ollut hänen
sielunsa silmäin edessä.

Synnin jälkeen Teodooros puhui vapahduksesta; hän ei osoittanut sen
paikkaa missään dogmatisessa oppijärjestelmässä; hän ainoastaan luki
ja selvitteli yksinkertaisen kertomuksen syntisestä vaimosta, joka,
kun Jeesus istui pöydässä fariseuksen Simoonin huoneessa, tunkeutui
sinne, heittäytyi natsarealaisen jalkoihin, kostutti ne kyynelillään
ja kuivasi ne hiuksillaan. Tämä vaimo, sanoi Teodooros, tunsi
varmaan, ainakin ajoittain, surua itsensä tähden. Kenties hänellä
oli kevytmielinen luonne, jonka avulla hän sai omantuntonsa nuhtelut
vaikenemaan, vaan varmaan hän kuitenkin usein näki kurjien riemujensa
vaihtuvan tuskiksi, tunsi hirveintä kaikesta, mitä ihminen voi kestää,
nimittäin epätoivoa huvin naamarin alla.

Myroo ajatteli itseään näitä sanoja kuullessaan.

Teodooros kuvaili, kuinka fariseus, täynnä inhoa, tahtoi ajaa syntisen
vaimon pois, vaan kuinka Jeesus, Jumalan poika, ylisti tämän katumuksen
tuon ylpeän miehen vanhurskautta paremmaksi ja antoi hänelle synnit
anteeksi ja vakuutti hänelle vapahduksen rakkauden ja uskon kautta.

Myroo heltyi itkuun. Tämä ainoa piirre galilealaisen elämästä riitti
voittamaan hänen sielunsa hänelle. Syntisessä vaimossa hän tunsi
itsensä ja hän olisi hänen laillaan tahtonut heittäytyä jumalallisen
mestarin jalkoihin, jos tämä näkyväisessä muodossa olisi seisonut hänen
silmäinsä edessä.

Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jolloin Myroo samojen ystävällisten
ja iloisten ihmisten piirissä sai kuulla Teodooroksen julistavan
evankeliumia.

Joku aika sen jälkeen oli entisestä hetairasta, Afrodite Pandeemoksen
papittaresta, tullut harras jäsen Kristuksen seurakuntaan ja
siveä palvelija siihen taloon, jossa hän oli päässyt ensimäiseen
unohtumattomaan tuttavuuteen tuon iloisen sanoman kanssa.

Samaan aikaan kuoli rikas kaupanvälittäjä Baruk, kuten sanottiin,
surusta tyttärensä tähden.

Kuinka Ateenassa kummasteltiin kun saatiin tietää, että
Baruk testamentissaan oli määrännyt suurehkon summan rahaa
hetairalle! Pääosan omaisuuttaan hän oli lahjoittanut Jerusalemin
temppelirakennukseen, muun köyhille uskonveljilleen Ateenassa.

Rabbi Joonas antoi Myroolle tiedon tästä perimyssäännöksestä. Myroo
otti rahat vastaan, vaan antoi ne Teodoorokselle armeliaisuustöihin
käytettäviksi; ensin hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että
yksinkertainen muistomerkki pystytettiin Rahelin ja hänen poikansa
haudalle. Muistomerkkinä oli uurna, jossa ei ollut kirjoitusta, sillä
ei kukaan, paitsi Myroo, tahtonut tuntea niitä, jotka uinailivat sen
alla.



KAHDESTOISTA LUKU.

Häät.


Varustettiin jo Karmideen ja Hermionen häitä. Kaksi päivää oli vielä
jälellä, ennenkuin molempain rakastavaisten yhteys piti täydennettämän.

Viimeisinä aikoina Hermione ei ollut kuitenkaan tuntenut itseään
onnelliseksi. Karmideessa oli tapahtunut äkillinen muutos. Hän oli
synkkä ja harvasanainen. Hän oli hajamielinen ja kylmä Hermionen
seurassa. Kuinka se oli selitettävä? Hermione pyysi Karmidesta uskomaan
hänelle huolensa. Vaan Karmides ei sitä tehnyt. Hän vakuutti, että
onnellisuus teki hänet hajamieliseksi. Ja hänen tätä vakuuttaessaan
hänen olotapansa kuitenkin todisti että hän valehteli, ja hänen
katseessaan näkyi arka pelko, ikäänkuin raivottaret olisivat
heiluttaneet käärmeruoskaansa hänen päänsä yli.

Hermione näki isänsä taistelevan raskaiden huolien kanssa. Tämäkin
masensi hänen mieltänsä. Hän oli itse viime päivinä saanut huomata
useita todistuksia siitä katkeruudesta, joka Ateenan kansassa, sekä
kristityissä että pakanoissa, vallitsi Kryysanteusta kohtaan. Sekin
pieni joukko, joka siihen asti uskollisesti oli häntä tukenut, oli
nyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, yleisen mielipiteen
vaikutuksesta vetäytynyt hänestä erilleen. Gymnasiot jäivät
tyhjiksi, ja nuoriso, ankarasta tarkastajasta huolimatta, kokoontui
taas Epikuuroksen suvustaan huonontuneiden oppilasten ympärille.
Armeliaisuuslaitokset hyödyttivät ainoastaan niihin asetettuja
virkamiehiä. Kansa nurisi, että niin suuria summia uhrattiin
senkaltaisiin laitoksiin; sairaat ja köyhät pelkäsivät niitä, koska
ilkeitä, kenties osaksi tosia huhuja oli niistä liikkeellä. Kaupungin
ylhäisempien sukujen joukossa oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi
luullut itsellänsä olevan syytä valituksiin Kryysanteusta vastaan,
koska niiden yksityisiä jäseniä oli kohdannut se leppymätön ankaruus,
millä Kryysanteus hoiti tarkastajavirkaansa. Hän oli pannut viralta
epäsiveelliset uhripapit, ja saattanut syytteeseen ja rangaistukseen
suuren joukon epärehellisiä virkamiehiä. Avonaisia virkoja ei hakenut
kukaan, tai ainoastaan jotkut harvat, sillä tyytymättömät uhkasivat
vainota jokaista viranhakijaa. Oli hyvin tavallista, että viralta
pannut papit heittäytyivät kristillisen kirkon helmoihin. Tähän liittyi
alituisesti uskonmuuttajia, ei ainoastaan alemmista luokista, vaan
myöskin sivistyneistä. Kryysanteuksen toimi tuotti kokonaan toisia
hedelmiä kuin hän tarkoitti. Tämä seikka ei jäänyt häneltä näkemättä.
Hän alkoikin epäillä, oliko mahdollista saavuttaa voittoa sille
asialle, jonka puolesta hän taisteli.

Näihin huoliin tuli lisäksi se suru ja mielipaha, jota Clemens saattoi
hänelle. Petroksen julkinen tutkistelu oli nyt alkanut, ja joka kerta
kun hän vietiin vankilasta oikeuteen, seurasi häntä kansajoukko, joka
ei säästänyt mielenosoituksia hänen hyväkseen. Clemens oli kutsuttu
antamaan tietoja kasvatusisästään. Sen sijaan että hän olisi nostanut
kannetta Petrosta vastaan, hän oli kristittyjen kuulijoiden riemuksi
heittäytynyt piispan syliin ja juhlallisesti kiittänyt häntä siitä
minkä oli omavaltaisesti tehnyt vaikuttaakseen hänen kohtaloonsa.
Ja kun Clemens kuuli, että oikeudenkäynti epäilemättä oli päättyvä
Petroksen kuolemantuomioon, niin hän alkoi kaikesta sydämestään inhota
isäänsä ja ilmaisi nämä tunteet hillitsemättömästi kansan nähden.
Hän eli yhä vielä pylväskentän vieressä olevassa luolassa, ja hänen
pyhyytensä maine kasvoi päivä päivältä. Homoiuusialaisia vaimoja
miellytti puhutella häntä nimellä "pyhä Clemens". Se nimi hyväili
nuoren itsensäkiduttajan korvaa. Hän oli voittanut taistellessaan
aistillisen luontonsa kanssa, ja voiton hedelmänä oli sieluntila,
jossa hän useammin seurusteli enkelein ja pyhän neitsyen kuin maailman
todellisuuksien kanssa.

Kryysanteus oli käynyt Eleusiissa, jossa oli tarkastanut siellä
rakennettavaa uutta temppeliä. Oli yö kun hän kotimatkallaan lähestyi
Ateenaa. Yksi noita äkkinäisiä rajuja ja pian ohimeneviä myrskyjä,
jotka ovat etelämaille omituisia, oli yllättänyt matkaajan. Sade tulvi
virtoinaan ja salamain valkea loiste valaisi seudun.

Mutta hiukan matkaa kaksoisportista sade taukosi, ja ajuri, joka
siihen asti oli kulkenut jalkasin pelästyneitten, ukontulia säikkyvien
hevostensa vieressä, saattoi taasen asettua sijalleen vaunuihin
herransa eteen.

He olivat pylväskentän läheisyydessä. Kryysanteus ajatteli juuri
poikaansa, joka vietti yönsä avonaisessa luolassa, kun ajuri sormella
näytti heikkoa valoa, joka näkyi kentältä, ja kysäisi, mistä se mahtoi
tulla.

Kryysanteus astui alas vaunuista ja käski miehen ajaa eteenpäin. Hän
tahtoi käydä Clemensiä katsomassa. Lampunvalo tuli tämän luolasta.

Nuori eräkäs oli luultavasti valvonut myrskyn kestäessä, sillä kurja
asunto ei voinut antaa riittävää suojaa sitä vastaan.

Kryysanteus tahtoi nähdä, kuinka Clemensin laita oli. Kenties Clemens
nyt, yön ja yksinäisyyden aikana, kun luonnonvoimain raivo oli alkanut
asettua, oli taipuvaisempi näkemään isäänsä ja kuuntelemaan hänen
hyväntahtoisia sanojaan.

Tätä toivoen Kryysanteus kulki tutun hautauspaikan poikki ja ohjasi
askeleensa kentän toiselta puolen pilkoittelevaa valoa kohti.

Hän seisoi pian lähellä erakon luolaa.

Lamppu, joka oli asetettu lähelle seinää tuulensuojaan, valaisi
luolan sisustan. Clemens istui sammalvuoteellaan. Hän ei ollut
yksinään. Häntä vastapäätä, selkä luolan aukkoon päin, istui maassa
kyyristyneenä hirvittävä olento, jonka Kryysanteus kummastuksekseen
tunsi pylväspyhimys Simooniksi. Simoon oli ukonilman rajuimmillaan
ollessa jättänyt patsaansa ja mennyt naapurinsa luo. He olivat jo kauan
keskustelleet, ja puhelua jatkui yhä vielä, kun Kryysanteus seisahtui
luolan ulkopuolelle. Simoon puhui kovalla ja vihaisella äänellä.

-- Vielä kerran: pois täältä! -- Minä tunnen sinut, nuorukainen.
Sinä olet tuon vanhan käärmeen poika ja itsekin käärme, jota olen
kasvattanut povellani. Sinä olet tullut tänne varastamaan minulta,
mutta varo itseäsi, Filippos, minulla on tarkat korvat ja silmät. Varas
on joutuva häpeään.

-- Isä, sanoi Clemens nähtävästi huolestuneena, -- en ymmärrä sanojasi.
Miksi olet vihoissasi minulle? Senkö tähden että sydämeni on paha? Minä
rukoilen joka päivä uutta sydäntä, ja taivas näkyy tahtovan kuulla
minua, sillä enkelit ja Jumalanäiti suosivat minua ilmestymisellään
ja puhdistavat minua seurustelullaan. Etkö sinäkin, Simoon, ole
taistellut synnin kanssa, ennenkuin saavutit sen pyhyyden, joka sinusta
nyt säteilee? Sääli minua nuoruuteni tähden, isä, ja salli minun olla
läheisyydessäsi virvoittaakseni sieluani ja vahvistuakseni sinun
esimerkistäsi.

-- Taivas itse on puhunut, lausui pyhimys. -- Minun rukoukseni avasivat
sen suun. Ukkonen jyrisi korviisi, että sinun täytyy poistua täältä, ja
salama uhkasi pirstata sinut, jos vielä saastutat tätä paikkaa. Mitä
sinulla on täällä tekemistä?

-- Minä olen sen sanonut, kunnioitettava Simoon. Älä nyt enää ole
vihoissasi!

-- Oh, minä tunnen kyllä aikeesi. Sinut on tänne lähettänyt kirottu
isäsi pakottaakseen minut kuolemaan nälkään ja janoon. Oi, minun on
hirveästi nälkä, vaikeroi Simoon ruikuttelevalla äänellä; -- hurskaat
ja anteliaat ovat unohtaneet vanhan ja ruvenneet nuorta töllistelemään.
Ei kukaan minua ravitse, ei kukaan kostuta nyt minun kieltäni. Kaikki
menevät sinun luoksesi. Aa, voi sinuas, Filippos!

-- Syytöksesi on väärä, isä Simoon. Minä tyydyn yhteen leipään, ja
juomaveteni haen itse lähteestä.

-- Sinua sanotaan nyt pyhäksi, jatkoi Simoon kähisevällä äänellä. --
Oletko kuullut että sinua sanotaan pyhäksi?

-- Olen, vastasi Clemens, -- ja tahdon Jumalan avulla tulla
kelvolliseksi tätä nimeä kantamaan.

-- Mutta minä sanon sinulle: pois täältä! Nyt heti sinun täytyy lähteä
etkä koskaan saa palata. Tämä yö on vaarallinen, Filippos. Taivas ei
ole vielä tyhjentänyt salamoitaan. Varo kirouksiani -- ja kynsiäni.
Näillä käsillä olen kuristanut Pauloksen. Ne tietävät, kuinka kurkkua
tulee pusertaa. Varo omaasi!

-- Oi, hyvä Jumala, mitä sanot? Sinä puhut järjettömästi, Simoon. Kenen
sanoit kuristaneesi?

-- _Lama ragshu gojim_ ... ne olivat Pauloksen viimeiset sanat. En
unohda niitä koskaan. Hän istui tornikamarissa ja luki, kuten hänen
oli tapa, Davidin psalmeja, kun minä hiivin sisään ja kuristin hänet.
Se oli Jumalalle otollinen teko, joka on kirjoitettuna minun nimeni
viereen elämän kirjaan. _Lama ragshu gojim_. Tunsitko sinä Paulosta?
Ei, ei, sinä et voinut tuntea häntä. Sinä olit silloin lapsi. Tuo
vääräuskoinen patriarkka oli nähnyt nälkää kuusi päivää, kun sanoma
tuli, että hänen piti kuoleman. Makedonios tahtoi sen ja keisari tahtoi
sen myös. Makedonios vakuutti minun saavan taivaan autuuden ja lupasi
Petroksestani kasvattaa suuren miehen, jos sen tekisin.

Minä olen nyt pyhimys, ja poikani on piispa. Minä en vihannut Paulosta,
vaan minä vihaan sinua, Filippos, koska olet kiittämätön, kateellinen,
petollinen poika. Sanon sinulle vielä kerran: lähde täältä tai varo
kynsiäni! Tunne itse, kuinka ne voivat puristaa!

Simoon hypähti Clemensin luo, ojensi pitkät, laihat käsivartensa, ja
hänen lihattomat, mustanruskeat sormensa kiertyivät Clemensin kaulan
ympärille.

Nuorukainen ponnisti voimiaan riistääkseen itsensä irti. Mutta turhaan.
Simoonin käsivarret ja sormet olivat kuin raudasta. Hän ei hellittänyt.
Hänen silmistään, joista loisti mielipuolisuuden tuli, näytti
sinkoilevan kipinöitä.

-- Poika, kähisi hän, -- vanno että lähdet täältä ... ainaiseksi ...
tai minä kuristan sinut!

Kuoleman kauhun valtaamana Clemens olisi vannonut pyhimyksen vaatiman
valan; vaan hän ei voinut. Hän oli vähällä tukehtua. Pelästys antoi
hänelle silmänräpäykseksi voimaa, niin että hän pääsi seisoalleen
sammalvuoteelta, jossa oli siihen asti istunut. Hän tarttui toisella
kädellään julman ukon pitkään, tuuheaan partaan; toinen käsi tavoitteli
vaiston-tapaisesti vihollisen silmää, tehdäkseen hänet sokeaksi.

Simoon kiljahti kuin haavoittunut villipeto. Hänen kätensä irtautuivat.
Clemens oli työntänyt hänen toisen silmänsä pään sisään. Seuraavassa
silmänräpäyksessä molemmat kaatuivat kamppaillen maahan.

Mutta Clemensin voimat olivat nyt lopussa. Simoon heittäytyi hänen
päällensä ja kiersi uudestaan pitkäkynsiset sormensa hänen kurkkunsa
ympärille kuristaakseen hänet. Clemens kävi tiedottomaksi.

Kaikkeen tähän oli mennyt ainoastaan muutamia sekunteja. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Kryysanteus oli rientänyt poikansa avuksi. Vaivoin
hänen onnistui saada Clemens vapaaksi pylväsmiehen käsistä. Simoon
karjahti kuin mieletön, kun tunsi uuden vastustajansa. Hän nousi
seisomaan alituisista polvistumisista vääristyneille säärilleen. Verta
vuoti hänen sisään painetusta silmästään; toinen näytti syöksevän tulta.

Nyt alkoi Kryysanteuksen ja pylväsmiehen välillä pitkä painiskelu,
jonka kestäessä jälkimäinen osoitti raivostuneen mielipuolen koko
voiman. Lamppu sysättiin maahan ja pimeys peitti taistelijaan ahtaan
ottelupaikan. Kryysanteuksen onnistui siirtää taistelu luolasta ulos
kentälle, ja siellä hänen nuoruudesta asti voimisteluharjoituksilla
kehitetty voimansa sai voiton. Vaan voitto ei ollut ratkaiseva, niin
kauan kuin Simoon vielä saattoi liikuttaa jäseniään. Taistelussa hän
tavoitteli aina vastustajansa kurkkua ja hänen oli jo onnistunut
tarttua siihen kiinni, kun Kryysanteus vihdoin työnsi hirveän
vihollisensa vasten kaupunginmuuria ja voimakkaalla sysäyksellä musersi
hänen päänsä.

Simoon kaatui verisenä ruumiina hänen jalkoihinsa.

Clemens oli taistelun kestäessä herännyt jälleen tajuihinsa. Kun
Kryysanteus, otsa hiessä, kääntyi pois voitetusta, näki hän nuorukaisen
valkean kitoonin liehuvan tuulessa luolan suun edustalla.

Hämmästyneenä ja pelästyksestä vavisten Clemens oli katsellut ottelua
kahden pimeässä epäselvästi häämöittävän olennon välillä, joille hänen
mielikuvituksensa loi jättiläisko'on ja hirviön muodot.

Murhanhaluisen pyhimyksen hurja nauru ja tuo _Lama ragshu gojim_,
jota hän mörisi, kun hänen oli onnistunut saada vastustajaansa kiinni
kurkusta, vakuutti Clemensille, että toinen taistelijoista oli
Simoon, ja muistutti hänelle samoin kuin se kipukin, minkä hän tunsi
kaulassaan, sitä kamalaa kohtausta, joka oli tapahtunut luolassa, ja
sitä kuolemanvaaraa, jossa äsken oli ollut. Kauhu sai hänen verensä
hyytymään. Pimeys esti hänet tuntemasta pelastajaansa, ja kun taistelu
oli lopussa, ja toinen haamuista lähestyi häntä, niin hän ei tiennyt,
oliko se Simoon vai tuo toinen. Hänen tajuntansa oli selvinnyt,
vaan ainoastaan hetkeksi, kietoutuakseen sen jälkeen pysyväisempään
pimeyteen. Hän parkasi kauhusta ja horjahti taaksepäin, kun Kryysanteus
tarttui hänen käteensä.

-- Filippos, kuului Kryysanteuksen ääni, -- minä se olen, isäsi.
Älä pelkää! Tuo kurja, joka tahtoi murhata sinut, on saanut
rangaistuksensa. Seuraa minua täältä!

Clemens kuuli käskyn, tunsi äänen ja totteli. Hän salli Kryysanteuksen
taluttaa itseään kädestä pylväskentän poikki ja Kerameikosta pitkin
Tripodikadun varrella olevaan taloon. Vaan hänen vastauksensa isänsä
matkalla tekemiin kysymyksiin todistivat sielunhäiriötä.

Valitettavasti tämä ei ollut ohimenevää laatua. Kohtaus luolassa oli
antanut viimeisen iskun nuorukaisen kauan horjuneelle ymmärrykselle.
Clemens oli heikkomielinen.

Seuraavan päivän aurinko ei enää nähnyt Simoonia patsaan päällä,
josta hän niin kauan oli tervehtinyt nousevaa päivää. Vanha Batyllos,
vaeltaessaan aamulla kentän poikki, näki hänen makaavan, pää murskana
ja kasvot verisinä, kaupungin muurin vieressä. Hän oli kuollut.

Talja, jota pyhimys eläessään oli käyttänyt pukunaan, löydettiin
luolasta, jossa nuoren eräkkään oli tapa oleskella. Simoonin alastoman
ruumiin selässä näkyi iso, syvä arpi, jonka syntyä ei kukaan koettanut
selittää. Sen merkin oli jättänyt tulinen rauta, jolla Petros,
homoiuusialaisten piispa, oli osannut herättää isänsä kuolleista.

Sanoma Simoon pylväspyhimyksen kuolemasta levisi tuota pikaa
kaupungissa. Asiasta arveltiin kaikkea mahdollista. Mikä kaikkia
kummastutti enimmin, oli se, ettei häntä oltu löydetty pylväänsä
juuresta; silloin olisi voitu otaksua hänen pudonneen ja musertaneen
päänsä. Nyt kaikki viittasi siihen, että hän yöllä oli poistunut
patsaaltaan ja saanut surmansa joltain viholliselta hurjassa
taistelussa, jonka selviä jälkiä näkyi sateen liottamassa maassa luolan
lähellä.

Tapauksen salaperäisyys hälveni pian. Kryysanteus kiirehti ilmoittamaan
viranomaisille, miten asian laita oli. Kristityt saivat tietää,
että pääpakana oli murhannut heidän kunnioitetun pyhimyksensä. Ne
asianhaarat, jotka hänen tekoaan puolustivat, katsoivat he sepitetyiksi
valheiksi. Heidän raivoansa esti puhkeamasta ainoastaan esivallan
miekka, jota täytyi pelätä. Kun homoiuusialainen papisto nouti kuolleen
kaupunkiin ja juhlallisessa saatossa kuljetti ruumista pitkin katuja,
tungeskeli paarien ympärillä nurjamielinen rahvas, jonka viha arkonttia
kohtaan puhkesi rajuihin uhkauksiin. Ateena näytti samannäköiseltä kuin
Constantiuksen kuoleman aikoina. Iltapäivällä rynnättiin vankilaan,
missä Petrosta säilytettiin: ovet murrettiin auki ja väkijoukko
kuljetti vangin, vastoin tämän omaa pyyntöä, hänen asuntoonsa, josta
hän kuitenkin heti lähti pois antaaksensa itsensä vapaaehtoisesti
oikeuden käsiin.

Liike olisi käynyt yhä uhkaavammaksi, ellei Kryysanteus olisi
kiirehtinyt tukeuttamaan sitä väkivallalla. Sen vallan nojalla, minkä
keisari oli antanut hänen käsiinsä, hän otti komentonsa alle Ateenassa
olevan sotavoiman ja käytti sitä häikäilemättömällä ankaruudella.
Keihäät sojossa legionalaiset ryntäsivät meluaviin joukkoihin ja
hajoittivat ne. Verta vuoti monin paikoin kaupungissa. Yön tullessa
rauha oli palautettu, ja joukko kristittyjä, jotka oli vangittu metelin
aikana, suljettiin vankiloihin tutkittaviksi seuraavana päivänä
kapinoitsijoina keisarillista valtaa vastaan.

Näin surkeiden olojen vallitessa valkeni päivä, jolloin Kryysanteus
aikoi viettää tyttärensä häitä.

       *       *       *       *       *

Karmides ja Hermione olivat tarkkaan noudattaneet niitä perinnäisiä
tapoja ja pyhiä menoja, joilla esi-isät viettivät kahden rakastavaisen
laillista yhdistymistä. He olivat yhteisesti uhranneet niille
jumalille, jotka olivat avioliiton suosijoita, kaikkein isälle
Zeukselle, Heeralle ja neitseelliselle Artemiille. Hermione oli
leikannut kiharoitansa ja laskenut ne viisaudenjumalattaren alttarille.
Nämä menot suoritettiin, kuten tapa vaati, häiden edellisenä päivänä.

Hääpäivän illalla tungeskeli mahtavia kansanjoukkoja Tripodikadulla
ja torilla Akropoliin alapuolella nähdäkseen morsiussaattoa, kun se
lähti Kryysanteuksen talosta sulhasen taloon Peiraieuksen kadun suulle.
Molemmat talot olivat aamusta alkaen morsiusparin nuorten ystävien
toimesta lehväksillä ja kukilla kaunistetut.

Vihdoin saatto tuli näkyviin. Sen alottivat valkeiden hevosten
vetämät vaunut, joissa morsian ajoi nymfagoogoksen eli nuoderitarin
vieressä; tämä oli muuan Karmideen nuorista naimattomista ystävistä.
Vaunuja seurasi valkopukuinen, seppelöity joukko, soihdut käsissä.
Siinä olevien kauniiden tyttöjen, Hermionen ystävien, joukossa
nähtiin Ismeene ja Bereniike. Nuorukaiset, jotka parittain seurasivat
tyttöjä, olivat suuremmaksi osaksi ylhäisiä muukalaisia ja Akadeemian
oppilaita, tai kuuluivat sellaisiin Kryysanteuksen tai Karmideen
sukulaisperheisiin, jotka, huolimatta yleisestä vihamielisyydestä
arkonttia kohtaan, tavan vuoksi ottivat osaa juhlallisuuteen.

Hermione oli puettu byssos- ja purppurapukuun, ja tavan mukaan hän oli
huntuun verhottu. Huntu peitti hänen kalpeat kasvonsa, jotka muutoin
olisivat ilmaisseet levottomuutta, kärsimystä ja synkkiä aavistuksia.

Saattoa seurasi soittajat, joiden lyydialaisista huiluista kajahteli
vilkkaita, ailahtelevia säveleitä.

Kokonaisuus näytti soihtujen valossa juhlalliselta, vaan ei suinkaan
niin iloiselta kuin toiset samanlaiset menot.

Nuorukaiset ja tytöt eivät laskeneet keskenään leikkiä, kuten
muutoin oli tavallista. Lukuisten katselijain joukosta ei kuulunut
mieltymyshuutoja. Ne olivat vaiti. Ei ketään morsiusparin ystävää
tunkeutunut onnittelemaan. Juhlapukuisia poikia ei ollut itsestään
tullut saapuville sirottelemaan kukkia vaunujen eteen tai heittelemään
kukkavihkoja nuodetytöille.

Ennenkuin saaton viimeinen rivi oli poistunut Kryysanteuksen talosta,
häiritsi sitä seikka, jota ei kukaan voinut pitää muuna kuin pahana
enteenä.

Heikkomielinen Clemens tuli näkyviin eräässä ikkunassa. Hän oli
pakanain tavan mukaan seppelöinyt itsensä juhlapäivän kunniaksi.

Hän lausui korkealla äänellä muutamia sanoja, joiden täytyi lähellä
olevien pakanoiden mielestä tuntua kamalalta ennustukselta ja joissa
kristityt tunsivat pyhän tietäjän Johanneksen sanat:

-- Näin äkistä pitää sinut heitettämän pois, ja kynttilän valkeus ei
pidä sinussa enempi valistaman, ja yljän ja morsiamen ääni ei pidä
enempi sinussa kuuluman. Voi, voi, sinuas! Näiden sanojen perästä hänen
kalpeat kasvonsa katosivat ikkunasta. Moni häävieraista oli kuullut
sanat.

Kun morsiussaatto oli saapunut sulhasen taloon, otti sen vastaan sulho
ja muutamat hänen ystävänsä.

Karmides, seppelöitynä, loistava purppurapuku yllä, nosti morsiamensa
vaunuista, ojensi hänelle kätensä ja vei hänet kynnyksensä yli.

Sen jälkeen alkoi varsinainen juhla.

Juhlaa kesti, kuten tavallista, myöhään yöhön. Alussa oli vierasten
alakuloisuus silminnähtävä. Paha enne, joka oli tapahtunut juuri kun
lähdettiin morsiamen talosta, painoi mieliä, ja vieraiden kesken
kuiskailtiin siitä mitä heikkomielinen nuorukainen oli sanonut.
Karmides oli ainoa, joka näytti iloiselta ja onnelliselta. Mutta
jalot viinit, joita aterioittaessa tyhjenneltiin, herättivät vihdoin
leikillisyyden perhoset eloon; ne levittivät siipensä ja alkoivat
lekutellen leijailla seppelöidyn seuran ympärillä. Annæus Domitius,
joka edusti sulhasen isää, pani onnellisesti alulle sitä hilpeämpää
mielialaa, joka nyt pääsi vallalle. Ja kun häälauluja viritettiin
ja soitto kutsui nuoret tanssiin ja leikkiin, niin synkkä ennustus
unohtui, ja iloisuus säteili kaikista kasvoista, mitkä eivät, kuten
morsiamen, olleet tuomitut hunnun alle piiloon.

Karmides istui Hermionen vieressä ja kuiskutteli ihastuneena ja
onnellisena hänen kanssaan, kun ikkunan takaa kajahti meluava soitto.
Sitä seurasi kaksoiskööri kauniita ääniä, nuorukaisten ja tyttöjen,
jotka lauloivat häälaulua nuoren parin kunniaksi.

Siellä oli Olympiodooros, Palladios ja useita tuota iloista joukkoa,
jonka oli tapana kokoutua Epikuuroksen puutarhoihin; he lausuivat sillä
tavoin jäähyväiset ystävälle, joka meni vaihtamaan vapaan Eroos-jumalan
valtaa hänen vakavamman veljensä Hyymeenin alamaisuuteen.

Nuorukaisten ja tyttöjen kööri lauloi vuorotellen, ja molemmat
toistivat yhdessä kertosäkeen, johon jokainen säkeistö päättyi:

    Riemua, onnea suo, Hymenaios,[31] suo hyvä Hyymeen!

Tytöt valittivat iltatähteä, julminta kaikista niistä katoamattomista
tulista, jotka Kaoksen jälkeen sytytettiin taivaan kuvulle. Sillä
iltatähtihän ryöstää ujon, vapisevan morsiamen äidin sylistä ja jättää
hänet uskaliaan ja kiivaan nuorukaisen haltuun. Kaupunki, jonka
säälimätön vihollinen valloittaa, onko sekään yhtä surkuteltava kuin
morsian? Niin lauloivat tytöt, vaan siitä huolimatta he valitustensa
jälkeen virittivät eloisan kertosäkeen:

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Nuorukaisten kööri vastasi, ettei yksikään yön soihduista suloisemmin
kuin iltatähti loista maan kuolevaisille eikä Olympoksen jumalille.
Minkä vanhemmat ovat yhteensovittaneet, sen se pyhittää, mitä
rakastavaiset kauan ovat toivoneet, sen se anteliaasti suopi...

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

-- Siskot, alkoivat tytöt uudestaan, -- iltatähti on temmannut ystävän
piiristämme. Kun vastedes kuljemme keväällä metsissä ja niityillä
poimimassa tuoksuvia kukkasia, kaipaamme häntä, joka oli herttaisin
meistä kaikista. Rosvo on hänet vienyt. Meidän valppautemme ei
auttanut. Iltatähti tuopi yön, ja yö tuopi vaanivat varkaat. Mitä sulho
on muuta kuin varas, vaikka nimi on toinen?

-- Veljet, lauloi vuorostaan nuorukaiskööri, -- kuinka tyttöjä huvittaa
tehdä pilaa meistä teeskennellyllä valituksella! He ikävöivät, mitä
sanovat pelkäävänsä...

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Neitoset jatkoivat: -- Kaikki rakastavat kukkaa, joka kasvaa hyvin
aidatussa puutarhassa, missä sitä ei uhkaa laitumella käypä karitsa
eikä viiltävä aura. Tuulet hyväilevät, aurinko elähyttää, sade
kasvattaa sitä. Pojat ja tytöt haluavat saada sen omakseen. Vaan
poimittuna se kuihtuu eikä siitä huoli silloin kukaan. Tytön laita on
kuin kukkasen.

Nuorukaiset vastasivat: -- Viiniköynnös, joka naimatonna kasvaa
siellä, missä syntyi, viljelemättömällä kedolla, ei koskaan kohoa
taivasta kohti eikä koskaan synnytä lempeätä viinirypälettä. Se painuu
raskaana maahan. Vaan jos se yhdistyy korkeakasvuiseen jalavaan, niin
se tulee suloiseksi viljelijälle ja itselleen. Tytön laita on kuin
viiniköynnöksen... Laulakaa siis kanssamme:

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Molemmat köörit yhtyivät nyt loppusäkeistöön, jonka sisällys oli
seuraava:

Jääkää hyvin ja olkaa onnelliset, morsian ja sulho! Leetoo, nuoruuden
kasvattajatar, siunatkoon teitä kauniilla lapsilla; Kypris vahvistakoon
teidän uskollisen rakkautenne, ja Zeus lahjoittakoon teille pysyväisen
toimeentulon! Nukkukaa, vaan älkää unohtako herätä huomenna! Me
palajamme aamun tähden keralla...

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!

Laulun jälkeen kuuluivat taas lyydialaiset huilut ynnä lyyrat ja
kitarat.

       *       *       *       *       *

Ylläkerrotun serenaadin lukuisien kuulijain joukossa olivat myöskin
Eufeemios ja rabbi Joonas.

Kummallakin oli tärkeä asia toimitettavana. Eufeemios tuli Petroksen
luota, ja hänen vyössään oli kirje, joka aikaisin seuraavana aamuna
piti toimitettaman Kryysanteukselle.

Kirjeessä ei ollut kuin pari riviä. Petros toivotti onnea
Kryysanteukselle ja nuorelle pariskunnalle ja lausui siunauksensa
heidän yhdistyksensä ylitse, minkä hän sanoi tekevänsä kristillisen
kirkon nimessä, koska Karmides kuului tähän irroittamattomasti ja
ikuisesti kasteessa saamansa armon kautta.

Tämän hämmästyttävän tiedon piti Kryysanteukselle sulostuttaa seuraava
päivä heti aamusta alkaen.

Rabbi Joonaalla oli toinen asia, joka oli täytäntöön pantava vielä
samana yönä. Rabbiinilla oli vyöllä kauhtanan alla teräväksi hiottu
tikari, jonka kärjessä oli vielä varmuuden vuoksi myrkkyä.

Aina Barukin kuolemasta asti oli rabbi Joonasta harvoin nähty
kansalaistensa ja uskolaistensa parissa. Hän ei ollut myöskään
esiintynyt synagoogassa. Sanottiin hänen olevan kovin sairaana ja
riutuvan jotakin sisällistä kipua, ja tämän todisti hänen muotonsakin.
Hän oli viime aikoina laihtunut suuresti ja kutistunut vielä
entisestään.

Rabbi Joonas oli hääsaaton tultua ollut koko illan Karmideen talon
edustalla.

Nyt, serenaadin aikana, hän oli valinnut paikan itselleen aivan talon
portin läheltä. Hänen vieressään seisoi eräs toinen juutalainen, hänen
sukulaisiaan.

Tämä mies oli jalokivikauppias ja oli viime päivinä useasti saanut
käskyn käydä Karmideen luona jotta tämä saisi valita koristeita, jotka
äskennainut aviomies, kuten rikkaiden kesken oli tapana, aikoi hääyön
jälkeisenä aamuna lahjoittaa nuorelle vaimolleen.

Jalokivikauppias tunsi siis talon sisäpuolelta ja oli muutoin osannut
hankkia itselleen Karmideen nuorelta palvelijalta Aleksandrokselta
niin tarkat tiedot paikasta kuin hänen ystävänsä rabbi Joonas tarvitsi
aikeensa toteuttamiseksi.

Siinä missä he nyt molemmin seisoivat, oli vasemmalla porttikäytävässä,
aivan likellä heitä, portaat, jotka veivät toiseen, kertaan, erääseen
kamariin. Jos tämän kamarin ovi oli lukossa saattoi sen helposti avata
viikatteenmuotoisella hakasella, joka rabbiinilla oli vyöllään ja jonka
käyttämiseen hänellä oli ollut hyvää aikaa harjaantua viime, päivinä,
joina hän ei ollut kyennyt jatkamaan tutkimuksiaan eikä toimittamaan
virkaansa. Huoneesta, joka tavallisesti oli tyhjä, vei toinen ovi
balkongille eli parvelle, joka ympäröi talon pihaa; parvelta voi päästä
ylikerran kaikkiin huoneisiin.

Rabbi tunsi hyvin tarkasti morsiushuoneen aseman ja sen ympärillä
olevat huoneet.

Jos hänen, asiansa toimitettuaan, onnistui eheänä päästä talosta pois,
niin hänellä oli kaikki järjestettynä nopeaa pakoa varten Ateenasta.

Nyt hän odotti sopivaa hetkeä yritykselleen. Hänen olennassaan näkyi
tyyni päättäväisyys. Kun serenaadi oli loppunut, ja suurin osa talon
edustalle kokoutunutta uteliasta kansaa oli lähtenyt matkaansa
soittajien kanssa, jätti hänet jalokivikauppias ja seurasi joukkoa.
Rabbiini jäi paikalleen, kuunteli häävierasten iloista hälinää ja laski
poistuvien lukua.

Kun hälinä oli laantunut ja ainoastaan morsiusparin lähimmät sukulaiset
enää olivat jälellä, meni rabbiini kuulumattomin askelin mainituita
portaita ylös.

Hän oli hyvästi laskenut aikansa. Sillä hetkellä saatettiin Hermione
soihtujen valossa morsiuskamarin vieressä olevaan huoneeseen, missä
viimeiset juhlamenot olivat suoritettavat, ennenkuin ystävättäret
veivät hänet morsiusvuoteelle.

Vanhan tavan mukaan Karmides oli silloin poistunut, uhratakseen
toisella puolella olevassa huoneessa suitsutusta Kypriille odottaessaan
näiden menojen loppua ja nuodetyttöjen poismenoa.

Karmidesta oli aina siitä saakka, kun hän poikkesi ruumishuoneeseen,
vainonnut Rahelin ja hänen poikansa kalpeat haamut. Öisin ne
ilmestyivät hänen vuoteensa viereen; päivin hän näki ne kaikkein
selvimmin silloin kun oli Hermionen seurassa. Hän käsitti niitä tuskia,
jotka Orestes Eumenidein vainoamana sai kestää; ja jos hän enää uskoi
olevan mitään jumaluusvoimaa, niin se oli se, joka lähettää omantunnon
vaivat.

Tänä iltana hän oli kuitenkin ollut tuskasta vapaa. Ne jumalat, jotka
suosivat rakkautta ja avioliittoa, olivat karkoittaneet kostottaret
hääsalista. Rahelin haamu ei ollut sietänyt hääiloa vaan väistynyt
pois hänen vierestään. Se olisi palannut, jos joku olisi kertonut
hänelle, kuinka onnettomin entein morsian läksi isänsä talosta. Vaan
vieraat olivat olleet siitä virkkamatta. Sopimatonta ja vaarallista
oli kertoa pahasta enteestä. Toinen saattoi kuiskata toiselleen,
että oli sen huomannut, vaan ei mitään muuta; varmaankaan ei ollut
ketään, joka olisi unohtanut itsekseen lausua vanhaa rukouslausetta,
jota sellaisissa tilaisuuksissa oli tapa lausua: "jumalat torjukoot
onnettomuudet!"

Karmides halusi nyt vaan yhtä: että viimeiset vieraat lähtisivät.
Hän ikävöi saada olla yksinään morsiamensa kanssa. Hän kuuli
morsiushuoneen toisella puolen olevasta kamarista nuorten naisten
iloisia leikkipuheita kun he tavan mukaan pesivät Hermionen jalkoja
vedellä, joka oli tuotu pyhästä Kallirroe lähteestä. Hän muisti nyt,
että hänellä itsellään oli hurskas toimi suoritettavana; hän viskasi
muutamia suitsutusjyviä kolmijalalla olevaan tuliastiaan rukoillen
samalla Kypristä, rakkauden jumalatarta.

Huoneessa, jossa hän oli, oli kaksi ovea. Toinen, joka nyt oli auki,
vei morsiuskamariin, toinen ennen mainitulle balkongille.

Karmideen huomio kiintyi vähäiseen kolinaan, joka kuului ulkoa. Hän
luuli sen syntyneen siitä, että joku vieraista tai talon palvelijoista
kulki pitkin balkongia.

Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä
ristikosta ja telki sen ulkoapäin.

Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan
niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut
siihen suuntaan.

Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa
Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan
sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.

Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän
usein oli nähnyt Barukin talossa.

Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen
kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin
askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät,
palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.

Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan
likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.

-- Kuka sinä olet?... Ja mitä täältä tahdot?

Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.

-- Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini
matalalla äänellä; -- etkö huomaa, että meitä on useita?

-- Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet
täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?

-- Älä puhu minulle yksin, sanoi Joonas. -- Sinun pitäisi nähdä, että
seurassani on useita.

-- Sinä puhut kuin mielipuoli. Ihminen, mitä tahdot? Minä näen
silmissäsi pahan aikeen.

-- Minä näin sinun morsiusvuoteesi, sanoi Joonas; -- se kiiltää
kauniisti hopeasta ja norsunluusta. Vaan sinä et ole koskaan lepäävä
siinä. Se on turhaan laitettu. Oi, on rikoksia, jotka, kun ne ovat
kostettavat, tekevät kaikkivaltiaan kostajan puutteenalaiseksi
jumalaksi. Kaikki hänen vihansa punnukset ovat kuin untuva, yhden
ainoan konnan ilkityön painon rinnalla. Hän ei voi panna käytäntöön
omaa lakiaan, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta.
Jos sinulla olisi silmiä niin monta kuin taivaan laella tuikkii,
ja minä sammuttaisin ne, ja hampaita kuin syvyyden Behemootilla
ja minä kiskoisin ne ulos, niin sinun tuskasi eivät olisi mitään
niiden rinnalla, jotka sinä olet saattanut meille -- minulle ja
hänelle ja niille, jotka antoivat hänelle elämän. Jos minä riistän
sinut morsiamesi sylistä, en voi kuitenkaan riistää sinulta hänen
sydäntään. Ei, minä en tule kostamaan, sillä tässä ei ole mikään
kosto mahdollinen, minä tulen ainoastaan vilvoittamaan tuskiani sinun
veressäsi, sitten kun olen sanonut, että tänä yönä olet suuteleva
kuolemaa etkä Hermionea.

Karmides, joka nyt oli ennättänyt tointua ja, ennenkuin rabbiini sanoi
aikeensa, oli arvannut sen, teki liikkeen hyökätäkseen hänen päällensä
ja paiskatakseen hänet lattiaan.

Rabbiini vetäytyi taaksepäin ja paljasti tikarinsa.

-- Kärjessä on myrkkyä, hän sanoi. -- Naarmu vain, ja sinä kuolet
tuskissa, jotka ovat hirmuisemmat kuin pahan hengen riivamien. Katala
viettelijä, joka varastit sieluni valitun, sinä kirotun ja saastaisen
suvun kurja poika, joka uskalsit häväistä Jumalan valitun kansan
tyttären, älä tavoittele kuoleman kalkkia; minä sen ojennan sinulle
kuitenkin. Jospa vain voisin sen tehdä pisara pisaralta ja seisoa
vieressä katselemassa tuskiasi!

Karmides käsitti täysin vaarallisen asemansa. Sillaikaa kun
hänen vihamiehensä puhui, hän oli lähestynyt ovea, joka vei ulos
parvekkeelle. Hän koetti nopeasti avata sitä pelastuakseen pakenemalla.
Vaan ovi oli salvassa. Hänen oli mahdoton paeta siltä puolen. Toista
ovea vartioi rabbiini, joka nyt tikari nostettuna lähestyi. Karmides
olisi, verrattoman voimakkaampi ja notkeampi kun oli vastustajaansa
verraten, koettanut vääntää tikarin hänen kädestään, sillä Karmideelta
ei suinkaan puuttunut rohkeutta; vaan uhkaus, että aseen kärjessä
oli myrkkyä, oli tehonnut hänen mielikuvitukseensa ja pakotti hänet
pysymään etäämpänä.

Sillä hetkellä kuului morsiushuoneesta nuodetyttöjen iloisia ääniä,
kun he, suoritettuansa tavanmukaiset menot, juhlallisesti saattoivat
ystäväänsä kukitetulle, byssos-sumuun verhotulle morsiusvuoteelle.

Rabbiinin suu vetäytyi kummalliseen hymyyn, joka näytti kehottavan
Karmidesta kuuntelemaan.

Tämä katsahti ympärilleen keksiäkseen viimeisen pelastuskeinon.
Avunhuuto ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä tässä ratkaisi ensi
silmänräpäys. Äkkiä hän tarttui kookkaaseen pronssista ja hopeasta
valettuun kolmijalkaan käyttääkseen sitä kilpenä ensimäistä hyökkäystä
vastaan, ja hyökkäysaseena, ennenkuin rabbiini oli ennättänyt tehdä
toista hyökkäystä.

Vaan kolmijalka oli suunnattoman raskas; huolimatta Karmideen
suonenvedontapaisesta voimanponnistuksesta sen paino ei sallinut sitä
nopeutta, jota tässä oli tarpeen. Seuraavassa sekunnissa Joonas oli
ohuen kitoonin läpi työntänyt tikarinsa kahvaa myöten Karmideen rintaan.

Myrkyllinen kärki oli löytänyt ja lävistänyt hänen sydämensä.

Hän kaatui, päästämättä huutoakaan, hengetönnä lattiaan, joka peittyi
hänen vereensä.

Morsiushuoneessa oli kuultu kumeata kolinaa kun hän kaatui. Seuraavassa
silmänräpäyksessä ovi äkkiä aukeni, ja naiset, hämmästyksestä mykkinä,
näkivät mustapartaisen, kauhtanaan puetun olennon, kasvot kamalina,
verisinä, kulkevan heidän ohitsensa ja nopeasti katoavan vastapäisestä
ovesta, joka vei parvekkeelle.

Hermione oli ensimäinen, joka tointui. Hän kiirehti kamariin, josta tuo
tuntematon oli lähtenyt, ja jossa hänen sulhonsa piti häntä odottaman.

Vaan näky, mikä häntä täällä kohtasi, pani hänet horjumaan takaisin, ja
hän vaipui tunnotonna esillekiirehtävien ystäviensä käsiin.

Naisten huudot kutsuivat Kryysanteuksen ja harvat jälelle jääneet
vieraat paikalle.

Heidän kokoutuessaan verisen ruumiin ympärille oli toinen laulava
joukko Karmideen ystäviä seisahtunut häätalon edustalle.

Uudestaan kuului soittoa ja laulua ja tavanmukainen häälaulujen
kertosäe:

    Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!



KOLMASTOISTA LUKU.

Jälkeisenä päivänä.


Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan
huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.

Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin
kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut
vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut
majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi
saapunut.

Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua
Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli
liian paljo pelättävää, jos se oli totta.

Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä.
Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin
oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että
pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut
tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.

Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen
huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli
harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.

Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen
ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella
kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai
puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut
Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan
oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan
vangitun homoiuusialaisen piispan luo.

Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille
asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon
läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.

Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli
kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.

Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen
vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo
tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja
antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja
vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.

Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille
kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka
Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.

Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka
saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta
keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista
Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa,
antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan
myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä
Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan
tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat
polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan.
Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen
vaatimaksi kuin viisaaksi.

Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan
ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon
paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa.
Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen
katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen
vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin
tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton
ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli
päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen
valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista
esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli
pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin
laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.

Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin
hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama
tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli
uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen
poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli
pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen
kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman
Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.

Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä
ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja
elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä,
oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut
haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi
maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta
ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen
henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.

Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut
saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla
ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne
kuvaillut historiassaankin.

Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon
verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja
aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että
hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä
hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt
seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot",
hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen
vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan
sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut
minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme
jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia.
Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut
hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan
sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän
asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä
lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt
minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta
eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun,
kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja
mainehikkaalla tavalla."

Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa
jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä
yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut
jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli
kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman,
tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä
ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat
poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.

Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja
Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta
puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.

Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.

Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa
jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen
kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut
maasta pois kristinuskon vihollisen -- hänellä oli jo toinen kertomus
valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille,
että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä
ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta
leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus
oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta
kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet
voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli
kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä
hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta,
ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan
vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros
terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä
kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena
paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa
sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan
edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan
sielu hirveissä kynsissään.

Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta
Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet.
Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli
kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset,
ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet
Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan
rakennustöihin.

Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius
ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.

Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja.
Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden
todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten
perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan
kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua
Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset
jatkamasta työntekoa.

Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros,
joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen
kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli
sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja
kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän
meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa
ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa
kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin
kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset
hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu
ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat
kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen
kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se
olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen
kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija -- hän oli
muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja
tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka
palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle
sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.

Jo sen päivän illalla, jolloin tieto Julianuksen kuolemasta oli ehtinyt
Ateenaan, oli kansanjoukkoja liikkeessä. Ne virtailivat prokonsulin
palatsille ja vaativat suurilla huudoilla Kryysanteusta vangittavaksi
Karmideen ja pylväspyhimys Simoonin murhamiehenä.

Heikkomielinen Clemens, joka päivän kuluessa oli lähtenyt kotoaan,
nähtiin useiden pappien kanssa rahvaan etunenässä, joka huusi kuolemaa
hänen isälleen. Hurjalla innolla hän otti osaa heidän kirkunaansa.

Sillä aikaa kun kristitty väestö tällä tavoin ilmaisi tahtonsa,
oli piispa Petros jo käynyt Akaian prokonsulin luona ja vaatinut
tätä vangituttamaan Kryysanteusta, koska tämä oli itse tunnustanut
surmanneensa hurskaan pylväspyhimyksen.

Annæus Domitiuksen mielestä tämä vaatimus oli paikallaan, eikä hän
voinut kieltää suostumustaan.

Kuitenkin prokonsuli päätti lykätä vangitsemisen seuraavaksi päiväksi,
jotta ennättäisi varoittaa Kryysanteusta ja antaa hänelle aikaa paeta.
Tähän varoitukseen yhtyivät muutamat arkontin jälelle jääneistä
ystävistä, jotka näkivät missä vaarassa hänen henkensä oli. Vaan jo
ennen heitä oli Teodooros, jonka omaa turvallisuutta homoiuusialainen
papisto uhkaili, saapunut Tripodikadun varrella olevaan surutaloon ja
kehottanut Kryysanteusta pitämään huolta turvallisuudestaan. Teodooros
aikoi samana yönä lähteä ystäväinsä, donatolaisten ja novatianolaisten
kristittyjen luo, jotka Kryysanteuksen toimesta olivat saaneet asuntoja
Suunionin vuoriseudussa. Teodooros kehotti Kryysanteusta tulemaan
Hermionen kanssa sinne hänen kerallaan. Siellä he olivat Ateenan
läheisyydessä ja saattoivat palata, niin pian kuin suotuisa tilaisuus
ilmautui, tai paeta meren yli muihin maailman tienoihin, elleivät
Suunionin vuoret enää riittäisi heitä varjelemaan.

Pako päätettiin, ja Teodooros auttoi tehokkaasti valmistuksissa. Vielä
samana yönä Kryysanteus lähti tyttärineen Ateenasta Teodooroksen ja
kahden uskollisen palvelijan kanssa.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Suunionissa.


Kryysanteus ja Hermione viettivät Julianuksen kuolinvuoden syksyn
ja talven Suunionin vuoriseudussa novatianolaisten ja donatolaisten
uutisasukasten keskuudessa.

Nämä, jotka Kryysanteuksessa tunsivat hyväntekijänsä, jolle olivat
kiitollisuuden velassa maallisen onnensa elpymisestä, olivat ilolla
ottaneet hänet ja hänen tyttärensä luoksensa ja tarjonneet heille
turvapaikan vuoriensa keskellä.

Täällä Kryysanteus ja Hermione elivät majassa, jonka uutisasukkaat
olivat heille rakentaneet metsäkkään kallion juurelle, lähelle meren
rantaa ja pientä satamaa, minkä uutisasukkaat olivat laittaneet
kalastusvenheillensä.

Vaaran tullessa oli täällä mitä suotuisin paikka päästä nopeasti
pakoon. Sellainen vaara ei todennäköisesti kuitenkaan voinut lähestyä
tätä syrjäistä vuoriseutua, jossa ei vieraita käynyt, ilman että
vuoristossa karjoineen kiertelevät paimenet ajoissa saivat siitä
tiedon. Häiritsemättömässä levollisuudessaan ja rauhallisissa
toimissaan nämät olivat yhä vielä säilyttäneet sen epäluuloisen
valppauden ulkomaailmaan nähden, johon heidän entinen elintapansa oli
heidät totuttanut ja jota heillä vielä oli syytä noudattaa, koska
varmaa ei ollut, oliko heille suotu pysyväinen rauha vai ainoastaan
aselepo.

Heti Jovianuksen valtaistuimelle-nousun jälkeen oli kuitenkin
novatianolaistenkin korviin saapunut rauhoittava julistus, jossa uusi
kristitty keisari sääsi täydellisen omantunnon ja tunnustuksen vapauden.

Tämä julistus ei kuitenkaan millään tavoin suojellut Kryysanteusta
niiltä syytöksiltä, joita Ateenassa oli häntä vastaan nostettu
Karmideen ja Simoon pylväspyhimyksen murhista. Hänen ainoana turvanaan
oli hänen olinpaikkansa salaisuus, jota hänen ympäristönsä uskollisesti
säilytti. Petroksen mieleen ei sitä paitsi juolahtanut urkkia
Kryysanteusta niin likeltä Ateenaa.

Ainoat vieraat, jotka sillä aikaa oli nähty Suunionin vuoriseudussa,
olivat keisarilliset veronkantajat, ja nämä poistuivat, niin pian kuin
olivat suorittaneet virkatoimensa, se on: kiskoneet mukaansa sen rahan,
joka maksuna uutisasukasten karjasta ja viljasta oli eksynyt tähän
syrjäiseen seutuun.

Ellei Teodooros, joka vietti aikansa vuorotellen seurakuntansa parissa
Ateenassa ja ystäviensä luona Suunionissa, olisi ylläpitänyt yhteyttä
Ateenan ja sen kautta muun maailman kanssa, niin Kryysanteuksen ja
Hermionen tietoon, heidän ollessaan syrjäisessä, huomaamattomassa
turvapaikassaan, tuskin olisi tullut huhuakaan niistä tapauksista,
jotka heidän ympärillään myllersivät maailmaa ja panivat aikakirjojen
piirtimen liikkeelle.

Kryysanteus sai siis ainoastaan Teodooroksen kautta kuulla, että
Jovianus oli kuollut, ennenkuin oli vielä paluumatkallaan Persiasta
saapunut valtakunnan pääkaupunkiin, sekä että itämainen sotajoukko oli
huutanut keisariksi Valentinianuksen, jonka myös senaatti oli siksi
tunnustanut.

Valentinianus oli heti hallitukseen tultuaan nimittänyt veljensä
Valensin rinnakkaiskeisariksi ja jakanut hänen kanssaan valtakunnan,
niin että jälkimäinen oli itämaiden ja Kreikan hallitsijana.

Vähää sen jälkeen kuin Teodooros oli tuonut Suunioniin tämän uutisen,
hän muutti novatianolaisten kristiveljiensä luokse ja jäi asumaan
heidän keskuuteensa, sillä Ateena oli hänelle vaarallinen olopaikka.
Piispa Petros ja homoiuusialainen papisto alkoivat osoittaa samaa
suvaitsemattomuutta ja omavaltaisuutta kuin ennen, ja huhu kertoi,
että monin paikoin itämailla oli puhjennut vainoja toisin ajattelevia
kristillisiä seurakuntia vastaan, ja että julma Valens innokkaana
homoiuusialaisena oli vainojen suosija.

Oliko vaino jonakuna päivänä ulottuva näihinkin rauhallisiin
laaksoihin? Niiden asukkailla oli syytä pelätä sitä. Heidän omassa
keskuudessaan oli eri mielipiteitä uskonopista. Mutta yhteisen hädän
päivinä heidän oli ollut pakko harjoittaa suvaitsevaisuutta, ja tämän
vaikutuksesta he olivat vihdoin huomanneet, että pääasia ja ainoa
tarpeellinen oli heille kaikille yhteistä, että kaikkien pyrintö ja
tarkoitus oli kristinuskon toteuttaminen sydämessä ja töissä, sekä että
kristillisen rakkauselämän ensimäinen ja tosiaankin vähin hedelmä on
siinä, ettei murhata toisia sen tähden että ollaan eri mieltä jostakin
verraten vähäarvoisesta metafysillisesta opinkappaleesta.

Näiden ankarain ja vakavien kristittyjen keskellä vietti vanhan
uskonnon ja sivistyksen sankari tyttärensä kanssa elämää, jonka
leppoisa, myrskyiltä ja intohimoilta suojattu rauha vaikutti kuin
palsami heidän sieluihinsa.

Kryysanteus toivoi ainoastaan saada häiritsemättä nauttia tätä
virvoittavaa rauhaa, vaikka se meri, jonka tulvivaa väkivaltaa vastaan
hän turhaan oli taistellut, saisikin vieritellä aaltojaan hänen
unohdetun hautansa yli. Hän tahtoi lakata muistamasta, että maailma
hänen vuoriensa ulkopuolella oli noiden inhottujen voimien yhä jatkuvan
voittoretken näyttämönä; hän etsi väsymättömälle toimeliaisuudelleen
uusia esineitä siitä ahtaasta piiristä, joka hänelle tarjoutui
maamiehen puuhissa ja huolenpidossa niiden ihmisten onnesta, jotka
olivat suoneet hänelle turvapaikan.

Tämä rauha tuli hänelle vielä rakkaammaksi, kun hän huomasi,
miten se vaikutti Hermioneen. Hermionen omat ja hänen isänsä
onnettomuudet olivat syvään masentaneet ja melkein murtaneet hänet,
vaan nyt hänen sielunsa oli uudestaan voimistunut luonnon helmassa,
taloudenaskareissa, jotka johtivat hänen ajatuksensa pois hänen
suruistaan, ja seurustelussa ihmisten kanssa, joiden karkea pinta ei
voinut peittää sitä jalostunutta inhimillisyyttä, minkä heidän vakava
pyrintönsä elää Jumalassa oli heihin luonut.

Tämä jalostuminen ei ollut sen maailmankatsomuksen ja niiden oppien
hedelmä, joita hänen isänsä tunnusti ja joista hän itsekin vielä,
vaikka epäillen, piti kiinni. Tämä seikka saattoi pusertaa häneltä
huokauksen ja estää häntä isänsä läsnäollessa lausumasta iloaan
tuosta ilmiöstä; vaan se ilahutti häntä kuitenkin ja teki hänet
onnelliseksi, sillä eihän hän voinut muuta kuin asettaa saavutetun
päämäärän saavuttamiskeinoja korkeammalle. Hermionen ahkeruuden ja
kauneudenaistin kautta oli pieni maatalo, missä Kryysanteus ja hän
asuivat, muuttunut kodiksi, jossa ei mikään osoittanut rikkautta, vaan
kaikki hienoa aistia ja hyvää oloa. Tuuheat tammet varjostelivat taloa
keskipäivän auringolta, puutarha, missä valikoima seudun kauniimpia
kukkasia komeili hyödyllisten talouskasvien rinnalla, erotti sen
lahdesta. Kryysanteuksen talon seiniä kaunistivat Hermionen kutomat
verhot, ja siihen yksinkertaiseen huonekalustoon, jonka uutisasukkaat
olivat valmistaneet, liittyivät kirjat ja kitara, jotka muistuttivat
Tripodikadun varrella olevaa taloa ja jotka Teodooroksen oli onnistunut
tuoda tänne Ateenasta.

Teodooros oli valinnut asuntonsa Kryysanteuksen talon läheisyydestä,
kahden vuoren välisen rotkon suusta; siitä saattoi nähdä viheriöivän
laakson yli, jossa uutisasukasten talot siellä täällä pilkoittelivat
lehtiryhmistä, ja jonka rinteillä heidän lukuisat laumansa kävivät
laitumella.

Oli kaunis kevätilta. Uutisasukkaat olivat koossa Kryysanteuksen luona
neuvottelemassa useista heidän yhteiskuntaansa koskevista asioista,
mutta Hermione oli lähtenyt huvikävelylle ja kohdannut silloin
Teodooroksen.

Heidän keskustelunsa koski nyt, kuten melkein aina heidän yhdessä
ollessaan, uskontoa. Teodooros jatkoi hellittämättä käännytystyötänsä
ja sitä suuremmalla innolla, koska hänen työnsä nähtävästi edistyi
filosofin tyttäressä.

Hermionen ajatukset olivat enemmän kuin koskaan ennen kiintyneet
yliaistilliseen, sittenkun hänen maalliset toiveensa olivat vaipuneet
hautaan. Hän kaipasi voimakasta lohdutusta, joka virtaisi läpi
sielun sisimpien soppien, mutta semmoista lohdutusta hän ei löytänyt
filosofiastaan. Hän ei voinut ajatella viimeistä vuotta, jonka oli
elänyt syntymäkaupungissaan, noita hirmuisia tapauksia, jotka olivat
riistäneet sulhon hänen sylistään, antaneet hänelle rakastetun veljensä
takaisin mielipuolena, temmanneet pois sankarin, jonka voimasta hän
odotti maailman pelastusta, sekä rakastetun isän hartioille koonneet
niin monta surua, pettymystä ja vaaraa -- hän ei voinut näitä tapauksia
muistiinsa palauttaa tuntematta synkkiä epäilyksiä sen voiman
luonteeseen nähden, joka ohjaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita, ja hän
tunsi että elämän hämärät arvoitukset, saadakseen selityksen, joka
sydäntä tyydytti eikä sitä musertanut, vaativat lujaa uskoa rakastavaan
isään taivaassa.

Hänen ollessaan tämmöisessä mielentilassa oli evankeliumista tullut
hänelle kirja, johon verrattuina Platoon ja Porfyrios olivat kuin yö
päivän rinnalla. Tämän kirjan lukeminen teki häneen vielä syvemmän
vaikutuksen senkin vuoksi, ettei mikään ennen sen tutkimista häneen
juurtunut ajatus Kristuksen luonnosta sitä häirinnyt eikä vähentänyt.
Mitä hän tarvitsi, oli esikuva kärsimyksissä; sen hän löysi täältä,
vaan hän ei olisi sitä löytänyt, jos Kristus olisi ollut hänen
mielestään Jumala itse, joka, tietäen kutsumuksensa pettämättömyyden,
oli suorittanut vapahduksen työn lyhytaikaisella vapaaehtoisella
kärsimisellä. Suurta, mahtavata ja ehdottomasti valtaavaa oli hänestä
evankeliumissa se, että sai nähdä ihmisen, jolta tulevaisuuden
kirja oli sinetillä suljettu, jossa siis epäilystä saattoi syntyä,
jolle koettelemukset olivat todellisia koettelemuksia ja kiusaukset
todellisia kiusauksia, nähdä tämän pelkän ihmisen käyvän voittajana
hyvän korkeimpien vaatimusten ja maailman yllytysten välisestä
taistelusta, ilmaisevan Jumalan kuvan puhtaana ja siten tulevan
ihmissuvun esikuvaksi ja vapahtajaksi; eikä tämä ihminen ollut
kutsumustaan varten varustettu suuremmilla tiedoilla jumalallisista
asioista kuin muutkaan ihmiset, eikä hänellä ollut valtaa taivaan
sotajoukkojen yli; hänellä oli ainoastaan järkähtämätön usko
siveelliseen maailmanjärjestykseen ja hyvään isään taivaassa, -- se
usko, joka jokaisen naisesta syntyneen tulee ja on mahdollista omistaa
itselleen.

Kristus, paljas ihminen, kantaa kaikki kärsimykset, joita yhteiskunta
voi koota hartioillemme -- hänellä ei ole omaa kynnystä eikä mitään,
kuhunka hän päänsä kallistaa; väärin arvosteltuna hän kulkee läpi
maailman -- hänen oma äitinsä ja veljensä eivät häntä käsitä, hänen
opetuslapsensa ymmärtävät hänet väärin; huonon menestyksen täytyy
herättää hänessä levottomuutta; viha seuraa häntä parjauksillaan:
esivalta ja hänen kansansa sivistyneet väijyvät hänen henkeänsä;
hänestä luopuvat ne harvat, jotka häntä seuraavat, hän rukoilee
turhaan ystävää, joka oli levännyt hänen rinnallaan, valvomaan hänen
kanssaan Getsemanessa, lujatahtoisin kieltää hänet ja toinen myy
hänet kolmestakymmenestä hopeapenningistä; kansa, jonka hän tahtoo
viedä Jumalan luo ja vapauteen, huutaa ristiinnaulitsemista hänelle
ja armoa ryövärille; hän ruoskitaan, pilkataan, hän naulataan ristiin
ja hän kuolee tuskallisen kuoleman. Hän kärsii kaiken tämän, koska
hän, taistellen jokaista kiusausta vastaan, joka viettelee häntä
elämään omalle onnelleen rauhassa epäsiveellisen maailman kanssa,
seuraa saman hengen kehotusta, joka puhuu meidänkin sydämissämme, vaan
jota me useimmiten käskemme vaikenemaan. Ja hänen kärsiessään noita
vaivoja hänen rohkeutensa ei väsy yhtä vähän kuin hänen uskonsa, hänen
lempeytensä ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka häntä vainoavat.

Hermione oppi Jeesuksen elämän tarkastelemisesta, kuinka voi rakastaa,
vaikkei olekaan sydäntä, joka vastaa tai ymmärtää rakkauden, ja kuinka
voi kärsiä tullakseen kärsimisen kautta vahvaksi ja täydelliseksi.

Hän myönsi itselleen ja Teodoorokselle, että evankeliumin tutkiminen
enemmän kuin mikään muu oli pitänyt häntä pystyssä niissä kovissa
koetuksissa, joita viimeksi kulunut aika oli kantanut helmassaan. Vaan
kutsua itseään Galilealaisen nimellä ja tulla jäseneksi seurakuntaan,
joka oli saanut nimensä hänestä, -- paljas ajatuskin inhotti häntä.
Kun hän nyt Teodooroksen kanssa käveli kevään sulouden ja ihmisten
ahkeruuden kaunistamassa laaksossa, suunnittelihe heidän puhelunsa
taasen samaan kohtaan. Teodooros oli monessa kohden eri mieltä kuin
Hermione; hän käsitti Kristuksen ruumisoloiseksi sanaksi salaisessa,
ihmiselle ei täysin ymmärrettävässä merkityksessä, hän uskoi että
sakramentteihin olivat yhdistetyt erityiset armolahjat; vaan hän myönsi
mielellään, ettei vapahdus ollut sidottu joihinkuihin uskonsääntöihin,
ettei Jeesus ole tullut ollakseen aihe filosofisiin aprikoimisiin,
ettei hänen sanoissaan, vuorisaarnasta alkaen siihen puheeseen asti,
jonka hän piti opetuslapsilleen sinä yönä jona hän petettiin, ole
jälkeäkään esitetyistä tai ratkaistuista metafysillisistä ongelmista,
vaan että hän päin vastoin torjuu luotaan semmoiset tiedustelemiset,
kun fariseukset ja sadukeukset niitä esittävät.

-- Ole sitte Kristuksen seuraaja ilman mitään uskonsääntöjä, oli
Teodooroksen neuvo.

Vaan toiselta puolen hän nuhteli Hermionea siitä että, vaikka
kristillisen jumalanpalveluksen luonnollisimmatkin muodot loukkasivat
häntä, hän kuitenkin saattoi suostua vanhan opin menoihin, vaikka
näissä nähtävästi eli jotakin, joka soti Jumalan palvelemista vastaan
hengessä ja totuudessa. Hermionen täytyi tässä myöntää hänen olevan
oikeassa; vaan hän puolusti itseään sillä, että hänen täytyi pitää
lukua isästänsä; isän mielestä ne olivat pyhiä tapoja, jotka hänen
silmissään olivat yhteydessä sen maailmankatsomuksen kanssa, joka
tunnustaa järjen, vapauden ja inhimillisen arvon. Vaan kun kristinusko
ei ainoastaan tunnusta näitä totuuksia, vaan esittelee ne kirkastetussa
valossa, ja kun Hermionelle oli tämä selvänä, niin Teodooroksen
mielestä ne syyt, jotka vaikuttivat Kryysanteukseen, eivät saattaneet
vaikuttaa Hermioneen. Jos Hermione taistelisi sitä tunnetta vastaan,
joka vaati sellaista arkailemista, niin hän siis vain osoittaisi
vähäisessä määrin sitä kieltäytymistä, jonka kristinopin perustaja
vaati opetuslapsiltansa. Jos Hermione tahtoi mestarikseen tunnustaa
Galilealaisen, ei ainoastaan suullaan, vaan sydämellä ja työllä, niin
hänen pitäisi taistelemalla hankkia itselleen voimaa katkaistaksensa
viimeisen siteen, joka kiinnitti häntä vanhaan oppiin.

Tämä Teodooroksen vaatimus pusersi kyyneleitä Hermionen silmistä.
Hän ajatteli sitä tuskaa, minkä sellaisen vaatimuksen täyttäminen
vaikuttaisi Kryysanteuksessa.

Vaan siitä hetkestä hän sai selvemmän käsityksen tilastaan ja huomasi
varmasti, ettei hän enää tunnustanut Julianuksen ja Kryysanteuksen
uskoa, että jumalaistarut, joita niin suurella mielihalulla oli
selitellyt ja joiden kauneutta hän oli ihaillut, olivat ainoastaan
verhoon käärittyjä -- ja, kun ne oli paljastettu -- ainoastaan vaaleita
kuvia samoista ikuisista totuuksista, joita Jeesus niin selvästi
ja yleistajuisesti oli esitellyt kaikelle ihmissuvulle, eikä vaan
muutamille vihityille; hän tajusi, että hän itse asiassa oli kristitty
ja ettei hänen pitänyt suullaan kieltää häntä, jota hän tahtoi
ajatuksissaan ja elämässään seurata esikuvanansa voimiensa mukaan.

Juuri kun tämä tunnustus pääsi hänen huuliltaan, häiritsi keskustelua
kolmas henkilö, joka äkisti tuli näkyviin heidän läheisyydessään.
Hermione ja Teodooros olivat istahtaneet eräälle leposohvalle, joka oli
laitettu kummun juurelle rehevälehtisten puiden varjoon. Nämä olivat
estäneet miehen näkymästä, joka sattumalta oli saapunut niin että kuuli
heidän keskusteluansa ja nyt katsoi olevan syytä tulla esille.

Hänen pukunaan oli karkea kaapu, matkavyö, nauloitetut sandaalit, ja
kädessä oli suuri sauva.

Mies oli Eufeemios. Hänen esiintymisensä hämmästytti vastenmielisellä
tavalla Teodoorosta, jota vastoin kohtaus näytti suuresti miellyttävän
häntä itseään.

-- Veli, mikä tuo sinut tänne? kysyi Teodooros nousten kiireisesti
ylös ja mennen presbyteriä vastaan kääntääkseen hänen huomionsa pois
Hermionesta.

Eufeemios ei näkynytkään huomanneen tai tunteneen neitoa. Hän vastasi:

-- Terve, Teodooros! Sinua ehkä kummastuttaa nähdä minut täällä, enkä
itse vähemmin ihmettele, että vihdoin tässä vuori- ja laaksosokkelossa
olen voinut löytää oikean tien, joka vei veljeni Teodooroksen luo.
Sitä ei kuitenkaan ole mikään ihmetyö saanut aikaan; hyväntahtoiset
paimenet, jotka tapasin vuorilla, ja ne ihmiset, jotka kohtasin
majoissa, ovat neuvoilla ja tiedoilla ohjanneet kulkuani, ja heidän
kauttaan tiesin olevani lähellä sinun asuntoasi, kun nyt tapasin sinut
täältä.

-- Hyvä, tule kanssani majaani, salli minun siellä pestä jalkasi ja
valmistaa sinulle ateria, sanoi Teodooros. -- Epäilemättä on tärkeä
asia pannut matkasauvan käteesi. Puhumme siitä sitten, kun olet
virkistänyt itseäsi kattoni alla.

Eufeemios suostui Teodooroksen kutsumukseen ja seurasi häntä hänen
asuntoonsa.

Sittenkun mustatukkainen presbyteri siellä oli nauttinut aterian
vahvalla ruokahalulla, jommoisen saa vuorivaelluksesta, ja sillä
aikaa mitä sävyisimmällä äänellä tehnyt väsyttävän joukon kysymyksiä
Teodooroksen ja hänen seurakuntansa oloista, hän esitti vihdoin
varsinaisen asiansa.

Hän oli vyöttänyt kupeensa ja ottanut matkasauvan käteensä tuodakseen
veljellensä Teodoorokselle sanoman hänen isältänsä Petrokselta. Hän
otti matkavyöltään kirjeen ja antoi sen isännälleen.

Petros kehotti isällisin sanoin Teodoorosta palaamaan Ateenaan, koska
hänen olonsa ilmeisten vääräuskolaisten luona täytyi luoda lisää varjoa
hänen jo muutoinkin syystä epäilyksen alaiseen oikeauskoisuuteensa.
Jos oli totta, mitä Petros oli kuullut, että Teodooros ei ainoastaan
käyttänyt hyväkseen novatianolaisten ja donatolaisten uskonluopioiden
vieraanvaraisuutta elääkseen heidän keskellään, vaan myöskin toimitti
papinvirkaa heidän seurakunnassaan, niin oli huonoinkin ajatus
Teodooroksesta vahvistettu, ja hän oli tuskin pelastettavissa siitä
ajallisesta ja ijankaikkisesta kadotuksesta jonka itse oli saattanut
päällensä. Kuitenkin piispa tahtoi siinäkin tapauksessa jättää hänelle
tien auki vapahdukseen; siinä tarkoituksessa hän oli nyt lähettänyt
poikansa Eufeemioksen tuomaan Teodooroksen Suunionin vuorista Ateenaan.
Piispa vakuutti, että hän otettaisiin siellä vastaan isällisellä
hyvyydellä, ja että menneisyys unohdettaisiin, jos vain Teodooros
katuisi luopumustaan ja osoittaisi tahtovansa hyljätä hairahduksensa.

Piispan kirjeessä oli vielä katkeria valituksia Suunionin
uutisasumuksesta. Sen läheisyys muka uhkasi Ateenan ja seudun
turvallisuutta, koska uutisasukkaat eivät olleet ainoastaan
vääräuskolaisia, vaan sen ohessa pahantekijöitä, rosvoja ja
kapinoitsijoita, tunnettuja siitä asti kun oleskelivat Parnassoksella.
Rikokset ihmisiä ja omaisuutta vastaan, jotka Attikassa yhä
lisääntyivät, katsottiin asukkaiden luulon mukaan, varmaankaan ei
syyttä, noiden muukalaisten ansioksi; ja sitä paitsi valitettiin,
että he soivat turvapaikan karanneille rikollisille ja orjille, jotka
olivat luopuneet herroistaan. Sellaista ei voitu ajan pitkään sietää,
ja Petros lausui vakaumuksenaan, että maailmallinen valta oli yhdistyvä
hengelliseen rangaistaksensa rikolliset ja palauttaaksensa eksyneet.

Piispa lopetti kirjeensä toistetulla hartaalla kehotuksella, että
Teodooros palaisi veli Eufeemioksen rinnalla Ateenaan.

-- Kas niin, sanoi Eufeemios, kun Teodooros pani kirjeen pois
kädestään, -- mitä päätät?

-- Hyvä veli, sinä saat huomenna yksin palata Ateenaan. Minulla ei ole
siellä mitään tekemistä.

-- Oi, veljeni, mieti tyystin, ennenkuin teet tämän päätöksen, huokasi
Eufeemios. -- Minä vakuutan, että piispa tahtoo sinun onneasi. Yhtä
suuresti kuin häntä pahoittaa, että on sinut kadottanut, yhtä suuren
riemun hän saisi nähdessään kadotetun pojan palaavan syliinsä. Ole
varma, ettei syötetty vasikka silloin ole puuttuva. Petros sanoo aina,
että sinä olit aiottu johonkin suureen, Teodooros, että ne harvinaiset
armolahjat, jotka Herra on lahjoittanut sinulle, jos niitä käyttäisit
oikein, tekisivät sinusta pylvään hänen seurakunnallensa. Jos tulet
minun kanssani, Teodooros, niin tiesi kulkee loistavaa tulevaisuutta
kohti. Mitä minä olenkaan sinun rinnallasi? Eufeemioksella, joka kauan
on ollut Ateenan seurakunnan vanhin presbyteri, ei ole mitään toivoa,
vaan ei myöskään mitään vaatimuksia eikä haluakaan tulla miksikään
muuksi. Se, jolla on voimia kuin sinulla, on velvollinen katsomaan
itselleen vaikutusalaa, joka niille sopii -- jolla niitä täysin määrin
voi käyttää. Veli, sinä olet aiottu piispaksi ja olet, jos tahdot, pian
pääsevä siihen kunniaan. En sano tätä yllyttääkseni ylpeyttäsi; sanon
sen pikemmin nöyryyttääkseni sinua, sillä sinä olet tähän asti tehnyt
kaikki käyttääksesi huonosti lahjojasi ja turmellaksesi onnesi.

-- Jättäkäämme tämä hyödytön keskusteluaine, sanoi Teodooros. --
Minulla on täällä Suunionissa siunauksekas vainio, liiankin riittävä
minun voimilleni. Vaan vaikka en siis persoonallisesti seuraa sinua
Ateenaan, hyvä veli, niin saat kuitenkin viedä minulta kirjeen
Petrokselle. Minun täytyy torjua syytös, että uutisasukkaat muka
tekevät seudun epäturvalliseksi. Rauhallisempia ja lainkuuliaisempia
ihmisiä et ole tapaava mistään, ja ennenkuin jätät meidät, pitää sinun
omin silmin nähdä, etteivät heidän asuntonsa ole rosvojen luolien
kaltaisia, vaan työteliästen, tyytyväisten ja siveellisten perheitten
koteja. Että olemme ottaneet luoksemme karanneita orjia, on totta,
emmekä aio niitä lähettää takaisin heidän herroillensa, kuten Paavali
menetteli Oneesimoksen suhteen. Orja, kuten sotavankikin, saakoon paeta
minne vain voi; kun hänellä ei ole mitään oikeutta herransa luona, ei
hänellä myöskään ole velvollisuuksia häntä kohtaan; vaan hänellä on
velvollisuuksia itseänsä ja vertaisiansa kohtaan, ja ensimäinen niistä
on vetäytyä pois orjuudesta. "Jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin
nautitse sitä paremmin," sanoo sama Paavali.

-- Oi, hyvä Jumala, mitä oppia sinä levität, veli Teodooros,
huokasi Eufeemios. -- Etkö ajattele, että meidän pyhä kirkkokin
kiitollisuudella ottaa vastaan orjia perintönä hurskailta vainajilta,
ja että se suurella siunauksella käyttää heidän työtään maallisen
hyvänsä vaurastuttamisessa?

-- Minusta, sanoi Teodooros, -- tämä on kehnoimpia todistuksia orjuuden
oikeudenmukaisuudesta. Sinä unohdat, hyvä veli, että minä kiellän
kirkon.

-- Valitettavasti, se on totta, sanoi Eufeemios katsahtaen surullisena
taivasta kohti.

-- Et näy, jatkoi Teodooros, -- tuntevan näiden donatolaisten käsitystä
iloisesta sanomasta. He ovat kärsimyksien ja vainojen kautta tulleet
sellaiseen johtopäätökseen kristinopista, johon eivät ehkä muutoin
olisi päässeet. He selittävät yksinvaltiuden ja orjuuden jumalattomiksi
laitoksiksi.

-- Ja sinä, sanoi Eufeemios, -- sinä, Teodooros, hyväksyt nämä
hirmuiset erehdykset, sinä ajattelet samoin, koska olet näiden ihmisten
opettajana?

-- He ovat väitelleet minun kanssani ja saaneet minut vakaumukseensa,
vastasi Teodooros. -- Toivoisin Petroksenkin tulevan tänne saamaan
tämän vakaumuksen.

-- Minä tiedän, sanoi Eufeemios, -- että Afrikan donatolaiset olivat
kirjoittaneet lippuunsa sanat: _yhdenvertaisuus_ ja _veljeys_. Jos
sellaisia mielipiteitä levitettäisiin maailmaan, niin se kääntyisi
nurin. Ja kirkkoko luopuisi orjistaan ... ei, ei, nuo ovat pirullisia
mielipiteitä ja suorassa ristiriidassa pyhien kirjoituksien kanssa,
sillä lähettihän Paavali, kuten sanoit, Oneesimoksen tämän herralle
Fileemoonille. Vaan kuinka sopivat nämä mielipiteet yhteen sen
lainkuuliaisuuden kanssa, jota sanot lampaittesi harjoittavan?

-- Lampaitteniko? Lampaat eivät ole minun. Minä tunnen ainoastaan
yhden paimenen, joka on Kristus, enkä itse saata vaatia tätä nimeä.
Kuuliaisuus inhimilliselle järjestykselle, veli Eufeemios, on
ainoastaan epätäydellinen, kun ei siihen liity ajatus siitä, että
tämä järjestys on saatettava täydellisemmäksi, niin että se, jos
mahdollista, tulee virheistä vapaaksi ja jumalallisen järjestyksen
kuvaksi. Mielipiteitämme yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä tahdomme
levittää samalla lempeällä keinolla, jota apostolit käyttivät
levittäessään evankeliumin muita totuuksia: vakaumuksemme voimalla,
joka vaikuttaa toisten vakaumukseen. Veljeni Suunionissa ovat
riisuneet yltään väkivallan aseet, kun väkivalta ei enää pakota heitä
puolustautumaan... Mutta nyt, Eufeemios, on iltaa kulunut pitkälle ja
sinä tarvitset lepoa. Me jatkamme huomenna keskusteluamme, kun kuljet
minun kanssani vuorilla tarkastelemassa hyvää oloamme. Kaikkivaltias
suokoon, ettei kukaan vihollinen tule sitä häiritsemään!

-- Olet oikeassa. Olen hyvin väsyksissä vaivalloisen vaellukseni
perästä. Kuka tuo nainen oli, hyvä veli, jonka kanssa puhelit kun sinut
tapasin?

-- Erään naapurini tytär.

-- En nähnyt hänen kasvojaan, vaan kuulin muutamia sanoja hänen
huuliltaan, ja huomasin hänen puhuvan kaunista Hellaan kieltä. Onko
siis sivistyneitä helleenejäkin näiden Afrikasta ja Aasiasta tulleiden
muukalaisten keskuudessa?

-- Täällä on ihmisiä kaikensäätyisiä ja kaikenkielisiä, vastasi
Teodooros, viedessään vieraansa erääseen majansa kamariin, jossa
osoitti hänelle vuoteen.

Teodooros käytti osan yötä kirjoittaakseen Petrokselle.

Aikaisin seuraavana aamuna, kun Eufeemios vielä nukkui, hänen isäntänsä
meni Kryysanteuksen luo varoittamaan häntä ja Hermionea, etteivät
tarpeettomasti tulisi Eufeemioksen näkyviin.



VIIDESTOISTA LUKU.

Suunionin sota.


-- Julianus oli tosin suuri sotapäällikkö, sanoi Annæus Domitius
ystävälleen Olympiodoorokselle, kun viruivat pöydän ääressä komeassa
teltassa, joka oli pystytetty eräälle Suunionin kummulle avaran leirin
keskelle; -- kieltämättä hän oli sotapäällikkö, joka veti vertoja sekä
Aleksanterille että Caesarille, mutta yhtä sotataidon pääasiata hän ei
ymmärtänyt.

-- Ottaa nimittäin vihollisilta selkäänsä, näyttää tyytyväistä naamaa
ja syödä vahvasti, sanoi Olympiodooros.

-- Sinä keskeytät minua, sanoi Annæus Domitius, -- minä
huomaan välttämättömäksi tukkia suusi pikarillisella parasta
Falernolaisviiniä... Terve, uskollinen ystäväni, minun sotilasteni
Tyrtaios ja oma Homeerokseni! En kuitenkaan tahtonut puhua siitä
asiasta, vaikka silläkin on tärkeytensä ja vaikka todellisen
sotapäällikön täytyy sekin osata nipasta nappaan. Minä tarkoitan sitä
sotataidon osaa, joka koskee sodan vaivojen lieventämistä hyvällä
ruoalla. Hyvä ystävä, mitä pidät imukalasta? Eikö se ole oivallista?

-- Jumalallista, Zeus auttakoon, ja kastike on oikea taideteos,
ihanampi kuin Efesoksen Artemiin muinainen temppeli.

-- Olympiodooros, sanoa imukalaa jumalalliseksi on vanhaa egyptiläistä
taikauskoa. Sellaisesta taikauskosta sinun olisi jo pitänyt päästä,
koska egyptiläisetkin ovat sen voittaneet ja muuttuneet maailman
hurskaimmiksi kristityiksi. Enkä myöskään ole hyvilläni, kun sinä
vannot Zeus vanhuksen kautta. Anna ukon olla rauhassa -- hän lienee
nyt joka tapauksessa hyljännyt meidät ja muuttanut Hyperboreiolaisten
luo. Sinun pakanalliset valasi loukkaavat korvaani, Olympiodooros.
Sinä unohdat, etten ole enää vain kirkonoppilas, vaan kastettu ja
opetettu kaikissa uskoni salaisuuksissa. Hurskas, jalo Eusebiani, joka
voitti viimeiset epäilyni ja vei minut suolineni sorkkineni totuuden
helmaan! Minä en voi kylliksi kiittää Moiria ja Hyymeeniä ... tahdon
sanoa: en kylliksi kirota Moiria ja Hyymeeniä, ja kiittää Kaitselmusta
ja kaikkia hyviä pyhimyksiä, jotka lahjoittivat minulle sellaisen
puolison. Nyt, hyvä ystävä, jatkoi prokonsuli, kun muuan orja astui
sisään tuoden paistetun linnun hopeavadissa, -- nyt palanen lintua ja
vielä pikari falernolaista, sen jälkeen vaatimaton jälkiruoka ....
paras piirakkainleipojani on sairastunut sotaelämän rasituksista ...
sitte tulet kanssani tarkastamaan etuvartioja. Minun historioitsijani
ei saa koskaan olla poissa vierestäni. Olympiodooros, toivon, että
olet ottanut mukaasi papyrusta kylläksi, voidaksesi laveasti kertoa
sankarityöni.

-- Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos
mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että
olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen
Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija,
nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä
paperilehtiä, -- sill'aikaa kun syöt lintuasi -- joka, meidän kesken
sanoen, on vähä sitkeätä -- ja odotat piirakkaa, tahdon lukea
tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä
ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti
nyt täysin määrin!

-- Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti
ainoastaan luonnos. _Saepe vertere stylum_ sanotaan meidän roomalaisten
kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.

-- Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan
ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä
tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin
retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien
rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia
vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä
kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja
maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen
joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden
kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin
ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja
uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun
täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä ... se oli ihana yö,
hyvä ystävä.

-- Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.

-- Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen
maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei
sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. --
Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien
huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin
kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.

-- Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä
liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus
Domitius. -- Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon
kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä
erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen
oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee
väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että
Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.

-- Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen
papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.

-- Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde
näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja
miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa
ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset
kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi -- kahdeksi tuhanneksi
mieheksi.

-- Mitä sanot? huudahti prokonsuli. -- Kaksituhatta miestäkö? Mikä
historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu!
Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei
koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa
tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.

-- Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.

-- Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta.
Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?

-- Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se
voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.

-- Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, -- on kerrottu niin,
kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.

-- Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa...

-- Tietysti.

-- Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja
kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus
Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.

-- Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen
historioitsija, -- ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea
mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista.
Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun,
sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen
vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun
totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun
joukkosi ... no niin, sinä jo ymmärrät minua.

-- Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle
taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut
vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein
voittamattomasta asemasta.

-- Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi
Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. -- Ja kaunista, hurmaavan kaunista
olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon,
tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien,
kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman
amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään ...
se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.

-- Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän
muisteli tätä tapausta; -- olin itse vähällä taputtaa käsiä ja
huutaa: _bene, optime!_ Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä
olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin
sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin
käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että
niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi
minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin
Homeeroksesta:

    Ei hyvä oo moniherraisuus; yks' herrana olkoon!

Toivon tästä lähtien saavani hallita yksin.

-- Hämmästyttävä havainto oli, hyvä Annæus, että kapinallisten johtaja
ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme Kryysanteus. Kryysanteus
johtamassa kristittyjä kiihkoilijoita! Zeus auttakoon, kohtalo leikkii
ihmisillä.

-- Älä unohda, Olympiodooros, merkitä teokseesi, että Kryysanteus on
ollut Julianuksen opettaja viisaustieteessä ja sotataidossa. Voit
lisätä, että Julianus tunnusti hänet mestarikseen, ei ainoastaan
edellisessä, vaan myös jälkimäisessä. Jälkimaailma on antava arvon
voitoilleni, kun ne saavutetaan sellaista miestä vastaan, joka sitä
paitse taistelee ylivoimaisen, kiihkeän ja sotaan harjaantuneen
joukon etunenässä, sekä puolustautuu vuoriseudussa, jota on vaikeampi
valloittaa kuin linnaa. Mutta nyt toiseen asiaan. Minä odotan tänä
iltana kylpyorjiani ja kylpytelttaani leiriin...

-- Sepä suloista, hyvä ystävä.

-- Ja palattuamme etuvartioista pitäisi kaiken olla järjestyksessä
jotenkin mukiinmenevää kylpyä varten. Oi Korintos, kuinka kaipaan sinun
mainioita kylpylaitoksiasi! Vahinko, ettei niitä voi kulettaa mukanaan
sotaretkellä... Vielä yksi malja! Karmideen muistoksi!

-- Karmideen! Hän oli viime aikoina vakaantunut ja ikävä. Vaan siitä
huolimatta ... kuolema sovittaa kaikki, ja varsinkin sellainen
kuolema... Eläköön kaikkina aikoina hänen varjonsa!

-- Juokaamme myös hänen ihanan leskensä malja!

-- Minä olen ottanut lohduttaakseni häntä, sanoi Olympiodooros, --
kohta kun hän on joutunut meidän käsiimme. Kaikki riippuu sinun
voitostasi, jalo sotapäällikkö. Siis sama malja Karmideen varjolle,
hänen leskelleen ja sinun voitollesi, joka on minun voittoni alku.

-- Valitettavasti, hyvä ystävä, ei maksa vaivaa lohdutella leskeä.
Toinen on saamaisillaan hänen kultaisia hempeitään...

-- Mitä sanot?

-- Hänen rahaiset hempeensä, samoin kuin ne, jotka eivät ole rahassa
vaan taloissa ja puutarhoissa, ovat saaneet mahtavan kosijan, joka on
soveliaampi niitä nauttimaan kuin sinä...

-- Prokonsuli, älä puhu arvoituksia! Tänään olen Davus enkä Oidipuus.
Mitä tarkoitat? Kuka kosija on?

-- Kirkko.

-- Minä en ymmärrä sinun kirottua kristillistä siansaksaasi. Kuka
kirkko on? Kirottu olkoon se kosija, olipa hän kuka tahansa!

-- Onneton pakana, sinulla ei siis ole aavistustakaan korkeimmasta ja
merkillisimmästä, mitä on olemassa maan päällä.

-- Sinä tarkoitat joko Olymposta tai Atlasta...

-- En, en, minä tarkoitan kirkkoa. Vaan selittääkseni sinulle mitä
kirkolla tarkoitetaan, minun täytyisi ryhtyä jumaluusopilliseen
esitykseen, joka koskisi uskontomme salaisuuksia. Vaan tämä ei ole
minulle luvallista. Sinä et saa siis tietää, kuka kirkko on. Sinulle
on kylliksi tietää, että se tulee Kryysanteuksen perilliseksi, eikä
Hermione.

Keskustelun katkaisi muuan centurio, joka tuli näkyviin teltan aukosta,
sai muutamia määräyksiä päälliköltään ja poistui.

Sen jälkeen Annæus Domitius jatkoi puoleksi kuiskuttaen:

-- Minä näen, hyvä Olympiodooros, hyödyttömät ponnistuksesi selvittää
arvoitustani. Tahdon itse sen selittää. Kryysanteuksella on poika...

-- Minä tiedän ... se mielipuoli pyhimys...

-- Vaiti, ei mitään herjausta! Pyhimykset eivät ole koskaan
mielipuolia. Kylliksi on sanoa _pyhimys_, jos hyvänä reetorina tahdot
välttää pleonasmeja. No niin, poika perii isän omaisuuden, eikä tytär...

-- Se riippuu Kryysanteuksen testamenttimääräyksistä, keskeytti
lainoppinut Olympiodooros. -- Jos hän tahtoo tyttärelleen turvata osan
omaisuudestaan, niin hänellä on siihen valta. Muutoin on Hermionella,
jos hän menee naimisiin, täysi perintöoikeus pyhimysveljensä jälkeen,
joka luultavasti ei mene naimisiin ja yhtä luultavasti pian vaihtaa
maallisen majansa kristittyjen autuuden maahan.

-- Oikein, huomautti prokonsuli, -- vaan unohdat toiselta puolen,
että Kryysanteuksella on toinen perillinen, jonka oikeus käy kaikkien
muitten edellä...

-- Ja tämä perillinen on?...

-- Valtio, ystäväni, jolla on oikeus ottaa takavarikkoon
valtionkavaltajan omaisuus ja joka olisi jo ottanut käsiinsä
Kryysanteuksen omaisuuden ellei...

-- Ahaa, olet oikeassa. Minä unohdin valtion ja valtionkavalluksen...

-- Ellei, jatkoi prokonsuli, -- perillinen, jolla on vielä pyhemmät
oikeudet, olisi saanut valtiota pysymään alallaan.

-- Ja kuka tämä perillinen on? Tässähän kuhisee perillisiä kuin
muurahaispesässä.

-- Kirkko, Olympiodooros.

-- Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!

-- Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja
oikeudenhaltijasta, joka on Petros...

-- Piispako?

-- Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri...

-- Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.

-- Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle
näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys,
luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja
määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle
epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän
armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen
silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan
toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko -- eli
oikeammin: Petros -- tulee Kryysanteuksen perilliseksi.

-- Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. -- Onpa sentään
surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus -- ja
mikä omaisuus sitten! -- joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen
piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin
tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin
Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!

Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli
määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui
kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti
teltastaan.

Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä
ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan
etuvartioita ja vihollisen asemaa.

Piispa Petros seurasi häntä.

Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä
sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten
miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja
tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken
tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen
tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa
viisaiden määräysten johdosta.

Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin
kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen,
nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan
hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.

Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään
riippui miekka.

Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan
mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä
aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.

Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa
jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.

Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan
uutisasukkaiden kimppuun.

       *       *       *       *       *

Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut
yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen
rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat
viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset
vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä
he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen
pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti
Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen
enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään
valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden
epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti
pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin
kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko
uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi,
kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan
Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta,
Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja
kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet
ilmituleen koko maassa.

Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka
sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten
silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen
takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä;
heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten
kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista
hallitsevan kirkon alaisiksi -- ainoata hintaa jolla he olisivat
voineet torjua vaaran -- he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä
vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi
ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan
edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava
pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin
kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä,
koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa
vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian
puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.

Jälkimäinen mielipide voitti. Uutisasukkaat varustautuivat vastustamaan
viimeiseen saakka. Sotaiset intohimot heräsivät uudestaan eloon monessa
ankarasti koetellussa rinnassa, jossa ne kauan olivat uinailleet, ja
tekivät odotetun taistelun tervetulleeksi. Uutisasukkaiden joukossa oli
sadoittain miehiä, joiden luonteeseen pakollinen sotaelämä oli jättänyt
leimansa, -- miehiä, jotka olivat kasvaneet kodittomien, yhteiskuntaa
vastaan aseissa, olevien joukkojen keskuudessa ja jo äidin maidon
kanssa imeneet itseensä inhon sortavaa kirkkoa kohtaan, ja joiden
lapsuudenmuistoina olivat muistot poltetuista kylistä ja tapetuista
omaisista.

Sellaiset miehet ehtivät pian tottua siihen ajatukseen, että
rauhallinen toimi oli jätettävä sikseen, että heidän ahkeruutensa
hedelmät olivat tuhoon menevät, että toivo saada itselleen ja
lapsilleen rauhan siunaama tulevaisuus oli petollinen; ja kun he olivat
tämän toivon hyljänneet, oli taistelu heidän halunsa, ja miekka pyhä
ystävä, joka ei saanut luopua heidän sivultaan.

Uutisasukkaat olivat siis hyvästi valmistuneet, kun eräänä aamuna
paimenet, jotka laumojansa vuorilaitumilla kaitessaan olivat myös
etuvartijoina ja vakoilijoina -- kun nämä paimenet eri haaroilta
tulivat juoksujalassa viljeltyihin laaksoihin ja ilmoittivat, että
keisarillisia legioneja, jalkaväkeä ja ratsumiehiä, lippuineen ja
sotamerkkeineen näkyi kaukana ja läheni Suunionin vuoria.

Kryysanteukselle oli vaarasta jo ennakolta annettu tieto, ja Teodooros
oli kansankokouksen puolesta esittänyt hänelle kysymyksen, tahtoiko
hän lähteä pois heidän vuoriltaan, jotka eivät enää olleet turvallinen
pakopaikka -- siinä tapauksessa kaksi reipasta kalastajaa otti
viedäkseen hänet ja hänen tyttärensä pienellä aluksella, jommoisia
heillä oli käytettävissä, Aigiinan saareen tai Peloponneesoksen rannan
lähimpään kohtaan -- vai pitikö hän parempana ottaa osaa ystäviensä
kohtaloon, vaikka heidän asiansa ei ollut hänen.

Vastaukseksi tähän kysymykseen Kryysanteus oli astunut Hermionen kanssa
miesten kokoukseen ja ilmoittanut tahtovansa jäädä, koska heidän
asiansa oli hänellekin pyhä.

Tapa, jolla hän tämän ilmoituksen jälkeen otti osaa neuvotteluun,
vahvisti hänen vaikutusvoimansa ja sai aseissa olevat uutisasukkaat
toivomaan yksimielisesti, että hän olisi heidän päällikkönsä ja
ottaisi johdon käsiinsä, koska muuten saattoi syntyä erimielisyyttä
niiden monien kesken heidän piirissään, jotka pitivät itseään yhtä
kelvollisina ja kokeneina olemaan vastustuksen johtajia.

       *       *       *       *       *

Heti keisarillisen armeijan etujoukon jälessä näkyi parvi pappeja
täydessä virkapuvussa ratsastavan muuleilla ja ympäröivän vaunuja,
joille oli sälytetty suuren suuri kastemalja sekä muita pyhiä astioita
ja kapineita.

Armeija seisahtui ja asettui leiriin, ennenkuin oli saapunut jylhempään
vuoriseutuun, jonka laaksoista sen tuli etsiä vihollisensa; ja
piispa Petros lähetti kaksi pappia viemään uutisasukkaille kirjeen,
jossa tarjottiin rauhaa ja anteeksiantoa kahdella ehdolla: että
empimättä laittoivat luotaan kaikki rikoksentekijät, karanneet
orjat ja pakolaiset, jotka eivät olleet uutisasumuksen jäseniä sitä
perustettaessa; sekä että julkisesti luopuivat harhauskostaan ja
palasivat oikeauskoisen kirkon helmoihin.

Papit, joille tämä lähetys oli uskottu, näkivät, saapuessaan
ensimäiseen asuttuun laaksoon, että asukkaat olivat jo matkalla
vaikeampikulkuiseen sisäseutuun, vieden mukanaan irtaimen omaisuutensa.
Niitä oli pitkä jono aseellisia miehiä, naisia ja lapsia, karjalaumoja
ja juhtia, joille oli kuormitettu tyhjäksi jätettyjen kotien
vaatimattomat aarteet ja pelloilta ennen aikaansa leikattua laihoa.

Illan suussa lähettiläät palasivat, mukanaan vastaus, että
uutisasukkaat olivat hyljänneet rauhan ehdot mahdottomina.

Heidän entinen veljensä Teodooros oli kapinoivien puolesta antanut
tämän vastauksen.

Kryysanteuksesta ja hänen tyttärestään eivät lähettiläät olleet nähneet
vilahdustakaan, eivätkä myöskään olleet voineet saada urkituksi,
olivatko nämä henkilöt niillä seuduin vai eivätkö. Presbyteri Eufeemios
pysyi kuitenkin lujana väitteessään, että vuoristossa käydessään oli
nähnyt Hermionen.

Että Eufeemios oli oikeassa, tuli selville sittemmin, kun prokonsuli
Annæus Domitiuksen johtamat joukot suorittivat ensimäisen taistelunsa
pientä vääräuskolaisarmeijaa vastaan. Ratsastaja, joka kapinoitsijain
puolella antoi käskyjä, johti liikkeitä ja välistä otti osaa
käsikahakkaan, tunnettiin Kryysanteukseksi.

Ensimäisen taistelun päätöksen jo tunnemme. Sotajoukkojen hyökkäys
novatianolaisten miehittämää asemaa vastaan torjuttiin, ja ryntääjät
kärsivät suuren mieshukan; Annæus Domitius näki olevan viisainta
peräytyä hiukan ja asettua puolustusasemaan, kunnes odotettu lisäväki
ennätti saapua.

Vakoojainsa kautta hän sai kuitenkin tietää, että voittajatkin
seuraavana yönä olivat jättäneet sen aseman, jota vastaan hyökkäys
oli tehty, ja valinneet toisen etelämmältä, Laurionin aikoja sitten
hyljättyjen kaivantojen läheisyydestä.

Tässä asemassa oli heidän hallussaan ainoastaan rajoitettu ala, vaan
heidän selkäänsä turvasivat äkkijyrkät kalliot, jotka suistuivat
mereen; siellä oli sitä paitsi laidunta karjalle ja vesirikkaita
lähteitä, ja pääsö näihin olisi muutoin voinut tulla heiltä ehkäistyksi.

Pääasiallisesti viimeksi mainitun seikan tähden Kryysanteus
oli valinnut tämän aseman. Hänen liikkeensä näytti kuitenkin
peräytymiseltä, ja Annæus Domitiuksen ystävä ja historioitsija
Olympiodooros sai sen vuoksi aiheen lausuakseen Suunionin sotaretken
historiassaan:

"Kapinoitsijat, jotka lukuisemmuudestaan huolimatta menettivät
taistelukentän, käyttivät yön pimeyttä kiireiseen peräytymiseen".

       *       *       *       *       *

Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden
väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja
naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi
suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka
ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu
merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat
loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä
Hermionekin vietti yönsä...

Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat
väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat
kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä
viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.

Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien
ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku
patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse.
Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin
kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta
noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.

Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö -- nuoret pojat ja hopeahapsiset
ukot siihen luettuina -- teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen
joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa.
Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset
todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää
miehiensä henkeä.

Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan
sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää
vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi
soihtua oli sitä valaisemassa.

Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu
toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.

Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.

Hyökkäjää voitiin kerta torjua -- sitä ei epäilty -- vaan eikö sodan
päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä
mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla
tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat
käytettävissä?

Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut
Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään,
ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut
hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen
israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija -- ja että hänen käsivartensa
jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut
tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.

-- Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi -- Tulevaisuuteenko? Se
on Herran eikä meidän. -- Huomenna taistelemme amalekilaisia
vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas
ympärileikkaamattomia vastaan -- ja taistelemme kunnes ei yksikään
meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?

-- Olet oikeassa ... mitä enempää tahdommekaan? sanoi joku toinen
läsnäolevista, jolla oli yllään täydelliset palatiinolaistamineet,
mitkä oli voittanut saaliiksi viime taistelussa; hänen silmissään
loisti uskonnollisen innostuksen tuli. -- Emmehän mitään enempää
toivokaan. "Jos meidän aikamme on tullut, niin tahdomme kunniallisesti
kuolla emmekä sallia kunniaamme häpeäksi muuttaa".

-- Vaan muistakaa, että kun miehet ovat kaatuneet, niin naiset ja
lapset ovat turvattomat. Baalin papit kastavat väkisin vaimomme
ja opettavat lapsemme kukkuloilla uhraamaan. Meidän lapsemme ja
heidän lapsensa tulevat heidän itsensä kaltaisiksi ja kokoutuvat
kärpäiskuninkaan ja hänen perkeleittensä alttarien ympärille.
Meidän kylvömme ei ole tekevä terää Herralle, vaan tuleva muun
rikkaruohon kaltaiseksi, minkä vihollinen on kylvänyt. David, jatkoi
novatianolainen, joka puhui näin, kääntyen vanhaan donatolaispappiin,
-- mitä teemme vaimoillemme ja lapsillemme? Neuvotelkaamme siitä!

-- Minä tiedän neuvon, lausui donatolaispappi syvällä äänellä. -- Ukot,
joilla on vielä voimaa heiluttaa veistä, ja pojat, jotka ovat kyllin
vanhoja purraksensa, saavat paikan meidän riveissämme ja kaatuvat
meidän kanssamme, kun olemme taistelleet ihanasti Herran silmien
edessä. Vaan naiset eivät tule väkisin kastettavaksi eivätkä pienet
lapsemme tule uhraamaan kukkuloilla ... ei, ei, nähtyään viittauksen
kädestäni ja kuultuaan sanan suustani he syöksyvät kallioilta mereen.
Minä tunnen kansani.

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! sanoi novatianolainen.

-- Hyvät ystävät, sanoi Teodooros, -- kuulkaamme, mitä
Kryysanteuksella, joka on johtajamme ja on yhdistänyt kohtalonsa meidän
kohtaloomme, on tästä asiasta sanottavaa.

-- Anna meidän kuulla mieltäsi, Ateenalainen, sanoi vanha David.
-- Sinä, joka vielä odotat pakanoiden esikartanolla, vaan jolla on
otsallasi Herran merkki, että kerran olet astuva temppelin pyhyyteen,
sinä olet urhoollinen kuin Juudas Makkabeus ja neuvokas kuin hän.
Sen vuoksi kuulisimme sinua mielellämme, vaikka et olisikaan meidän
vapaaehtoisesti valitsemamme päällikkö. Mitä ajattelet?

Kryysanteus, joka vaiti ollen oli kuunnellut edellistä keskustelua,
sanoi nyt:

-- Jokaisen taistelun tarkoitus on taistelijan pelastus. Kuinka
pimeältä pelastuksen toivo näyttääkin, tulee meidän kuitenkin tehdä
toinen suunnitelma kuin se, että hukumme vihollisen miekan kautta.

-- Olet oikeassa, sanoi novatianolainen. -- Vaan muuta loppupäätöstä en
näe silmieni edessä.

-- Me saamme vielä voittoja ja ruhjomme monen vihollisen, niinkuin
ruhjotaan saviastioita; vaan meidän kohtalomme on kuitenkin ratkaistu,
ellei Herra ihmeen kautta tahdo meitä pelastaa, sanoi palatiinin
puvussa oleva mies.

-- Asema, johon olemme nyt asettuneet, jatkoi Kryysanteus, -- ei ole
vahvin, mitä seutu meille tarjoo; minä valitsin sen siksi että siinä
emme tarvitse nääntyä veden puutteeseen, ja siksi että se joksikin
aikaa tarjoaa karjalle, josta elämme, riittävää laidunta. Vaan
lujien miesten, jotka eivät pidä elämää kuolemaa parempana, täytyy
voida vastustaa pelokkaamman, vaikka paljoa väkevämmänkin vihollisen
hyökkäyksiä. Jos meidän kimppuumme käydään huomenna ja jos meidän
onnistuu voimakkaasti torjua vastustajamme, niin luulen, että he suovat
itselleen ja meille muutamien päivien levon. Ei ole mahdotonta, että
voimme puolustautua tässä asemassa neljätoista päivää.

-- Ja sitte? sanoi vanha David.

-- Sillaikaa teurastamme karjamme ja valmistaudumme lähtemään tästä
maasta pois.

-- Mitä sanot? Kuinka se olisi meille mahdollista? kysyivät läsnäolijat.

-- Laaksoissa ja merituulilta suojassa olevilla vuorenrinteillä
kasvaa metsää. Meillä on kirveitä kaataaksemme sen, ja salvumiehiä,
jotka kaiketi osaavat liittää kaadetut rungot lautoiksi. Nämä lautat
varustetaan korkeilla partailla, mastoilla ja purjeilla. Sanalla
sanoen: ne rakennetaan matkaa varten myrskyisen meren yli. Purjeet
laitamme peitteistä ja eläinten nahoista. Ei ole olemassa mitään
tarvetta, jota ei keksintökyky hädän kiihottamana osaisi tyydyttää.
Ja tämä kaikki saadaan valmiiksi neljässätoista päivässä, kun teemme
työtä siinä toivossa, että voimme pelastaa vaimomme ja lapsemme, ja
omassa pelastuksessamme näemme sen asian pelastuksen, jonka puolesta
taistelemme.

-- Sinä olet oikeassa. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, sanoi
novatianolainen. -- Me kyllä voimme neljäntoista päivän kuluessa saada
alukset valmiiksi, ja niitä niin monta ja niin suurta, että kaikin
niihin mahdumme. Meidän joukossamme on laivanrakentajia, jotka voivat
johtaa työtä. Meidän kalaveneemme ovat heidän tekoaan. Ehdotuksesi on
hyvä. Meidän tulee se hyväksyä.

-- Onhan se ainakin keino rauhoittaa naisiamme, sanoi vanha
donatolaispappi. -- Koettakaamme sitä. Onnistuuko se vai eikö, se
on Herran kädessä. Minä otan vastaan, mitä hän tahtoo meille antaa.
Ihanaa olisi päästä takaisin Afrikkaan. Kun kerran olemme niin
pitkälle päässeet, että lautat ovat valmiit, eikä mikään estä meitä
niille astumasta, niin minä äänestän Afrikkaa. Se on synnyinmaani; sen
aavikoita on vaikeampi valloittaa kuin näitä vuoria; me kiiruhdamme
sinne ja löydämme tuhansittain uskonveljiä, jotka taistelevat ja
kärsivät totisen kirkon puolesta. Niihin me yhdymme. Tämä olkoon
sanottu.

Kokoontuneet miehet ilmoittivat hyväksyvänsä vanhan Davidin sanat.

Kryysanteus jatkoi:

-- Lähin maa rannikoltamme on Aigiinan saari. Itätuuli, joka tähän
vuoden aikaan vallitsee, vie meidät sinne tai johonkin paikkaan
Peloponneesoksen rannikolla. Tämä sopii tuumaani. Meidän tulee siellä
hankkia itsellemme laivoja, joilla nopeammin kuin lautoilla voidaan
purjehtia meren yli Afrikkaan.

Keskustelun kestettyä hetkisen kokous hajaantui. Muutamat menivät
levolle, toiset heille uskotuille asemille. Teodooros jäi
Kryysanteuksen luo.

-- Jos Herra sallii, sanoi nuori pappi, -- että tuuma, jonka tässä
olet asettanut meidän silmäimme eteen, onnellisesti toteutuu, niin
sinun on aika erota meistä ja kulkea omaa tietäsi. Sinun on omasta
puolestasi tärkeitä asioita valvottavana. Jos joskus saavumme
Afrikan rannalle, niin sinun tulee sieltä purjehtia Italiaan, käydä
keisari Valentinianuksen luona ja laskea kohtalosi hänen käsiinsä.
Valensin veli on jalo ja oikeutta harrastava mies. Hän on kuunteleva
sanojasi ja tekevä sinulle oikeutta; minulla on se vakaumus. Hänen
kauttansa käy sinulle mahdolliseksi saada aikaan puolueeton ja
ennakkoluuloton tutkinto niistä rikoksista, joista sinua on syytetty,
sinut vapautetaan, sinut asetetaan jälleen omaisuuteesi ja saat palata
Ateenaan.

-- Neuvosi on minusta hyvä, ja jos saan elää, tahdon sitä seurata
Hermionen tähden. Vaan jos kaatuisin taistelussa, niin on tässä
risumajassa kirje keisarillisten joukkojen päällikölle, Annæus
Domitiukselle, jossa hänelle muistutan sitä hyväntahtoisuutta, jota
hän aina on minulle osoittanut, uskon turvattoman tyttäreni hänen
haltuunsa ja pyydän häntä panemaan toimeen päätökseni tyttäreni
tulevaisuuteen nähden. Hermionen tulee lähteä Aleksandreiaan, joka
kilpailee Ateenan kanssa tieteiden viljelyssä. Siellä on seura
mainehikkaita miehiä ja sivistyneitä naisia, Muuseionin turvatteja,
joiden joukossa minulla on monta ystävää. Olen varma, että he
osoittavat tyttärelleni myötätuntoisuutta, ja että, jos maailmassa on
lohdutusta sellaisille suruille kuin hänen, jaloin lohdutus tarjoutuu
hänelle siinä kunnioitettavassa piirissä. Rahasumma, joka Ateenasta
lähteissäni oli käytettävänäni, ja joka tällä hetkellä on kaikki,
mikä minulla on, riittää turvaamaan Hermionelle itsevaraisen ja hänen
halunsa ja elintapansa mukaisen tulevaisuuden. Muutoin minä jätän hänet
kaikkivaltiaan Luojan haltuun, sillä ihmisten aikeet ovat hauraita kuin
kuivettunut ruoko, Teodoorokseni, ja niiden rikkominen on kohtalon
tavallista leikkiä... Olen paljon oppinut teidän keskuudessanne, jatkoi
Kryysanteus hetken vaitiolon jälkeen. -- Tiedän hyvästi, että sinun
opetuksesi, Teodooros, on suuresti vaikuttanut Hermioneen. Älä pelkää
että se on synnyttänyt minussa harmia. Olen kadottanut onnettoman
poikani Filippoksen. Perikles pani omin käsin ruumisseppeleen viimeisen
poikansa päähän, kun rutto oli temmannut heidät pois toisen toisensa
jälkeen. Minä olen, kuten hän, nähnyt viimeisen toivoni sammuvan,
nurisematta taivasta vastaan. Miehen sopii kantaa kohtaloaan. Ja
mitä tyttäreeni tulee, niin hän seuratkoon sinua tielle, jonka olet
hänelle viitoittanut. Olen sen näkevä tuskatta, koska tässä piirissä
olen tullut huomaamaan, että erotus sen välillä, mitä sinä ja minä
katsomme pyhäksi, ulottuu ainoastaan muotoon eikä henkeen. Kristinusko
kantaa kuten filosofiakin katoamattoman totuuden helmassaan. Täällä
olen nähnyt edellisen saavan aikaan semmoista, johon jälkimäinen
ei kykene. Olen nähnyt synkimpienkin kasvojen säteilevän ilosta ja
kovimpienkin lempeydestä, kun he kuuntelivat mestarisi opetuksia.
Miesten, jotka kurjuus ja vaino olivat tehneet rosvoiksi, joista
verenvuodatus oli huvina ja lempeät tunteet häpeänä, olen nähnyt näissä
majoissa leikkivän kuin lapset lastensa kanssa ja kohtelevan heitä
sillä kunnioittavalla hellyydellä, jonka ainoastaan tieto kuolemattoman
olennon äärettömästä arvosta voi synnyttää. Sanalla sanoen, minä olen
huomannut, että on olemassa filosofia koko ihmiskuntaa varten, ja että
korkeimmat totuudet ja lämpimin rakkaus totuutta ja hyvää kohtaan
voidaan istuttaa oppimattomimpienkin rintoihin. Vaan jos tämä on
kristinusko, jota en epäile, niin se seisoo sorrettujen riveissä niiden
rinnalla, jotka taistelevat järjen, vapauden ja ihmisarvon puolesta.
Sen vuoksi minä sanoin kansankokouksessa, että teidän asianne on minun
asiani. Taistelkaamme ja kuolkaamme yhdessä! En tahdo salata sinulta,
hyvä Teodooros, että olen kyllästynyt elämään. Meidän asiamme on saava
toisia ja voimakkaampia taistelijoita, ellei näihin aikoihin, niin
sitte kun vuosisatoja on vierinyt hautojemme ylitse.

Kryysanteus toivotti Teodoorokselle hyvää yötä ja meni nauttimaan
muutaman tunnin lepoa.

Jo ennen aamun koittoa herätti hänet lähetti etuvartiosta
ilmoittamalla, että keisarilliset joukot olivat lähteneet liikkeelle ja
eri teitä lähestyivät leiriä.

Kryysanteus nousi hevosen selkään. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen
kajahtelivat aamuauteressa torvien toiotukset läpi laajan leirin; ne
kutsuivat taistelukuntoisen väen kokoon aseisiin, kunkin centurian
määrätylle paikalleen.

       *       *       *       *       *

Kun merituuli aamun tullessa hajoitti sumun, seisoivat molemmat
armeijat toistensa näkyvissä.

Uutisasukasten rintama ulottui pitkin jokseenkin jyrkkää
vuorenrinnettä, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä luopääsemättömiä
kallioryhmiä.

Heidän vasen siipensä nojautui merta vasten; oikealla oli kenttä
joka vietti ahdasta notkoa kohti; notkon toisella reunalla olivat
keisarilliset joukot.

Oikealle siivelle, joka siis oli novatianolais-donatolaisen joukon
heikoin kohta asemaan nähden, oli heidän sotavoimansa paras osa koottu.

Heidän rintamansa, joka oli järjestetty pieniin kolonniin, joiden
välissä oli aina loma, päättyi sillä puolen heidän ratsujoukkoonsa;
tätä oli korkeintaan viisikymmentä miestä.

Vähentääksensä oikean kyljen aseman heikkoutta uutisasukkaat olivat
laahanneet sinne kaadettuja puita ja tähän murrokseen, joka ulottui
aseman selkäpuolella oleviin kallioihin asti, jättäneet ainoastaan
kaksi salaista aukkoa, joiden kautta heidän pieni ratsujoukkonsa
saattoi tehdä ulosryntäyksiä.

Uutisasukasten aseet olivat hyvin kirjavaa laatua. Toisilla olivat
nuijat, toisilla keihäät, toisilla jouset, toisilla lyhyet roomalaiset
miekat, toisilla taas niitä pitkiä kalpoja tai niitä n.s. sakseja
(lyhyeitä miekkoja), joita allemannit ja gootit käyttivät. Ratsujoukon
aseet olivat yhdenkaltaisimmat. Sillä oli kypärit ja haarniskat.

Vuorilla, uutisasukasten sotarinnan takana, näkyivät heidän vaimonsa ja
lapsensa tiheissä ryhmissä.

Keisarilliset joukot oli asetettu yhtämittaiseen rintamaan sille
verrattain tasaiselle kentälle, joka levisi notkon toisella puolella.

Kun itätuuli poisti sumun ja vieritteli sitä valkeankeltaisena savuna
pitkin Saroonilaista lahtea, valeli aamuaurinko tuolle jylhän ihanalle
seudulle säteitään, jotka kimaltelivat keihäiden metsässä, minkä yli
kullatut kotkat ja liehuvat liput kohoilivat.

Keisarillinen ratsuväki, joka yöllä oli tehnyt vaikean retken,
oli asetettu sankkoina joukkoina jalkaväen aukkojen taakse. Nyt,
kun keisarillisten sotajoukkojen ylipäällikkö oli tarkastanut
vihollisen asemaa, törähtivät sotatorvet pitkin rintamaa, ratsuväki
lähti liikkeelle, osasto toisensa perästä katosi rotkelmiin ja tuli
näkyviin niiden toisella puolen, kunnes kaikki solat, jotka vastapäätä
uutisasukasten oikeata kylkeä veivät notkoon, olivat miehitetyt.

Sillaikaa kun keisarilliset joukot tekivät tämän liikkeen,
uutisasukkaat olivat virittäneet vanhan rakkaan sotavirtensä,
jonka sävelillä vanhemmat heidän joukossaan ja varsinkin kaikki
taistelunhaluiset donatolaiset niin monta kertaa myrskyisessä
elämässään olivat vihkineet itsensä taisteluun ja kuoloon uskonsa
puolesta.

Sotarinnassa olevat miehet aloittivat ja heidän vaimonsa yhtyivät
laulamaan:

    Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,
    Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,
              Hän kalvat, peitset pirstailee,
              Eteensä korskat vaipuvat;
              Vavisten mailma valkenee,
              Kun sinkoo koston salamat.

    Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan.
    Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
              Hän seisottaa sotavaljakon;
              Sotitorven ääni vaikenee;
              Mies, orhi vaipuu hortohon,
              Kun Herra kerran vihjasee.

Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku
yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon.
Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön
kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja
sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet
ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.

-- Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.

-- Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispa
Petros.

-- Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, -- olemme siis käsittäneet
aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä
teillä on sanottavaa.

-- Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään
alemman, ilmoitti Petros.

-- Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua,
ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä
kohtaamaan.

-- Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on
oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on
kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.

Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.

-- Mitä tahdot? tiedusteli hän. -- Älä ratsasta likemmäksi, sillä se
voisi olla kuolemasi.

-- Te uskaltaisitte siis tappaa lähettilään? Se sopisi teille,
te halveksittavat kapinamiehet. Vaan sinun uhkauksesi ei pelota
minua. Minä tulen herramme ja keisarimme, pyhän majesteetin nimessä
vakuuttamaan anteeksiantoa ja unohdusta jokaiselle teistä, joka
tällä viimeisellä hetkellä tahtoo laskea aseensa ja palata kotiansa
elämään rauhassa ja lainkuuliaisuudessa niiden esivaltain ja
paimenien alla, jotka keisari suvaitsee teille asettaa. Tästä armosta
ja anteeksiannosta ovat osattomia ainoastaan sinun kaltaisesi, se
on: joukon yllyttäjät ja johtajat. Hellitä ohjaksista, tai riistät
väkivallalla itseltäsi lähettilään oikeuden ja maksat sen hengelläsi.
Olemme tässä kaksi yhtä vastaan.

Novatianolainen päästi hevosen ohjakset ja sanoi:

-- Keskustelu on siis loppunut. Me hylkäämme teidän tarjoumuksenne.
Menkää ja sanokaa tämä päälliköllenne.

-- Sinun kanssasi emme keskustele, etkä sinä määrää vastausta. Eksyneet
valitkoot itse kuoleman ja sen armon välillä, joka on avattu ainoastaan
heille eikä sinulle ja sinun kaltaisillesi.

Tämän keskustelun aikana vanha donatolaispappi oli astunut hiukan
alemmaksi vuorenrinnettä ja lähestynyt heitä. Koska Petros puhui
äänellä, joka kuului laajalle ympäri, oli David täydellisesti
käsittänyt mistä puhe oli, ja kun novatianolainen palasi kohtauksesta,
korotti ukko äänensä ja huusi:

-- Sinä väärä profeetta! Jos tahdot puhua kansan etkä sen päällikköjen
kanssa, niin et ole rauhan hieroja, vaan yllyttäjä, joka täytyy
miekalla hakata maahan. Vaan jos luulet olevasi tekemisissä pelkurien
kanssa, niin tule tänne, ja kansa on itse vastaava sinulle, että tämä
on oleva julmuuden päivä, rajuilman ja myrskyn päivä, pimeyden ja
sumujen päivä, pasuunain ja sotatorvien päivä, jona Herra vähäisellä
kansansa jäännöksellä on tekevä suuria ihmeitä filistealaisia
vastaan. Tule ylös vuorelle, ja jos löydät yhden ainoan, joka sanoo:
myöntykäämme tällä kertaa ja peräytykäämme -- tai jos löydät yhden
ainoan, joka ottaa vastaan porton kalkin, jota sinä sanot armoksi ja
anteeksiannoksi, sinun kädestäsi, niin rangaiskoon minua Herra Herra.
Voi porttoa ja hänen palvelijoitansa, jotka sanovat ilkeätä, rietasta,
vereen ryvettynyttä Valensia pyhäksi majesteetiksi. Me syljemme tälle
majesteetille, joka on saastainen eläin ja jonka tuomarit ovat susia
iltasin, jotka eivät jätä mitään aamuksi. Katso, tuolla ovat ne kodit,
joihin kehotatte meidän kansaamme palaamaan, jatkoi valkopartainen
ukko ja osoitti mahtavalla nuijallaan savupilviä, jotka tuprusivat
palavista asunnoista. -- Te olette pakottaneet rauhallisen Israelin
hylkäämään majat, joissa se oli onnellinen. Tule nyt ylös katsomaan,
kuinka rauhan miehet ovat valmiit taistelemaan Jumalan kasvojen edessä.
Minä vien sinut pitkin pelättävien sotilasten rivejä, ja jos löydät,
sanon sen vielä kerran, ainoankaan miehen, joka laskeutuu maahan ja
palvelee tuota uutta Nebukadnetsaria tai sitä ilettävää Isebeliä, jota
te sanotte kirkoksi, niin tulkoon kaikki hänen häpeänsä minun päälleni.

Vanhan donatolaispapin kutsumus vakuutti Petrokselle, että keskustelu
hänen tarjoamillaan ehdoilla ei hyödyttäisi mitään. Hän palasi
centurion kanssa keisarilliseen taistelurintamaan; seuraavassa
silmänräpäyksessä se pitkin pituuttaan lähti liikkeelle.

-- Ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Olympiodooros, joka oli prokonsulin
seurassa; -- tuon kirotun papin ei onnistunut varastaa minulta komean
näytelmän huvia eikä sinulta, hyvä Annæus, voiton kunniaa. Keskustelu
on loppunut siten, että vaihdettiin vain kristillisiä haukkumasanoja,
ja siinä taistelussa Petroksen on nähtävästi voittanut suulas ukko,
jolla on tuo Heerakleen nuija.

Annæus Domitius, puettuna keveään ja loistavaan haarniskaan, jakeli
hevoseltaan käskyjä tribuuneille ja centurioille, jotka nopeasti
saattoivat ne armeijan eri osastoihin.

Siltä paikalta, jonka hän oli itselleen valinnut, saattoi nähdä
vastustajien koko rintaman ja samalla myös heidän oikean siipensä, jota
vastaan hänellä oli aikomus karauttaa rautapukuiset ratsumies-joukkonsa.

Petros oli palannut ja asettunut paikalleen Annæus Domitiuksen viereen.
Piispan silmät loistivat taistelunhalusta, ja hänen olennossaan näkyi
kärsimättömyys ja hallitsijatahto, joita ainoastaan vaivoin saattoi
hillitä. Vaan tänään prokonsuli oli päättänyt käskeä itse. Petros
tiesi sen ja tahtoi pysyä vaiti ja olla sotamies, koska ei saanut olla
sotapäällikkö.

Kun keisarillisen jalkaväen etulinja lähti liikkeelle painuakseen
notkoon ja käydäkseen uutisasukasten rintaman kimppuun, johon
ratsuväki maan laadun tähden ei voinut hyökätä, näkyi vastustajain
puolella valkovaippainen ratsumies, joka juuri tuli oikealta siiveltä.
Prokonsuli ja piispa tunsivat tämän ratsastajan Kryysanteukseksi. Hän
oli eräältä kummulta murroksen sivulta tarkastanut vihollisen ratsuväen
asemaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä uutisasukasten pienet kolonnat huutaen:
_Herran ja Gideonin miekka_, ryntäsivät jyrkän vuorenrinteen partaalle
ottamaan vastaan keisarillisen jalkaväen hyökkäystä.

Legionalaiset kehottivat toisiaan suurin huudoin, kiivetessään kilpi
selässä ja miekka kädessä vuorta ylös. Vaan ennenkuin he ennättivät sen
reunalle, karkasivat uutisasukkaat hurjaa vauhtia heidän kimppuunsa
toistellen sotahuutoaan: _Herran ja Gideonin miekka_, ja ennenkuin he
olivat ennättäneet järjestää rivinsä he heitettiin notkoon ja kärsivät
suurta mieshukkaa.

Heidät johdettiin uuteen hyökkäykseen. He tekivät sen, vaan epäröiden;
toisen kerran uutisasukkaat työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heitä
takaa kappaleen matkaa vuorenrinnettä myöten; he jättivät jälkeensä
suuren joukon kuolleita ja haavoittuneita, joiden aseet uutisasukkaat
heti korjasivat saaliikseen.

Mutta centuriat täyttivät kuitenkin notkon, marssien toinen toisensa
perästä alas vuoritasangolta, jolle keisarilliset olivat asetetut.
Siinä oli lopulta tiheä joukko sotureja, jonka täytyi, takana
seuraavien rivien painalluksesta, tunkeutua ylöspäin ja hyökätä
taukoamatta.

Kryysanteus ratsasti pitkin uhattua rintamaa ja katsoi, että
harvalukuiset puolustusvoimat olivat tarkoituksenmukaisesti jaetut
vahvemmille tai heikommille kohdille. Hänen ei tarvinnut kiihottaa
soturiensa rohkeutta. He hehkuivat taisteluintoa. Joukko naisia
oli rientänyt esille auttamaan taistelevia miehiä. Pelottavaa
kolonnaa, joka nyt lähestyi ja jonka viimeiset rivit eivät olleet
ehtineet notkoon, kun ensimäiset jo olivat ennättäneet ylös
vuorelle, tervehdittiin, ennenkuin päästiin käsikahakkaan, nuolilla,
heittokeihäillä ja kivillä, jotka saivat aikaan suuren mieshukan tuossa
sakeassa miesjoukossa. Seutu kajahteli hyökkäävien ja hyökättyjen
sotakarjunnasta -- huudoista: _Jumala ja keisari_, jonka kaikuessa
legionalaiset ryntäsivät esiin, ja _Herran ja Gideonin miekka_, jolla
uutisasukkaat tulistuttivat itseään taistelemaan mies miestä vastaan.

Pian taisteltiin pitkin koko rintamaa. Maan laatu ei sallinut
keisarillisten joukkojen muodostaa suljettuja rivejä. Ensimäiset, jotka
ennättivät vuorenrinteen reunalle, saivat surmansa uutisasukasten
miekaniskuista ja nuijankolauksista, vaan kaatuneitten sijaan tuli
paikalla toisia, joita takaa tunkeva joukko vasten heidän tahtoansakin
ajoi eteenpäin. Sysäys, jonka tämä joukko sai aikaan, oli hirvittävä
ja olisi katselijasta, joka näki vähäisen vastustajajoukon, näyttänyt
mahdottomalta kestää. Vaan taistelun päätös oli ratkaistu, jos
hyökkääjäin onnistui voittaa itselleen jalankaan leveydeltä tasaista
maata vietoksen yläpuolelta, ja uutisasukkaat, jotka tämän älysivät,
taistelivat jokaisesta tuumasta kuin hengestään. Ei kukaan väistynyt
paikaltaan; tappelu ikäänkuin heilui kapealla vuorenreunalla, ja vasta
kun legionalaiset olivat tehneet mitä kiivaimpia ponnistuksia ilmaantui
yksi ainoa kohta, mistä murrettiin aukko uutisasukasten rintamaan.

Tuskin oli tämä aukko syntynyt, ennenkuin joukko keisarillisia
sotilaita tunkeutui sen lävitse. Hetki näytti ratkaisevalta.
Uutisasukasten sotapäällikkö oli muualla, sillä taistelu oli alkanut
myös oikealla siivellä murroksen ympärillä, ja Kryysanteus oli tällä
tärkeällä kohdalla. Vaan hän oli aavistanut tämmöistä tapausta ja
asettanut erilleen vähäisen apujoukon, yhden centurian, jonka oli
määrä tukea rintamaa, missä se näytti heikoimmalta tai oli murtumisen
vaarassa.

Tässä joukossa oli paljaita donatolaisia, miehiä, jotka olivat otelleet
Afrikan hiekka-aavikoissa ja Parnassoksen notkoissa.

Niitä johti vanha David.

Donatolaispappi oli miehineen palavoissaan odottanut hetkeä, jolloin
saisivat ottaa osaa taisteluun.

-- Veljet, huusi nyt David, -- tuolla he ovat, amorealaiset ja
jebusealaiset. Eteenpäin, te Herran sotilaat! Me lyömme heidät ja
ajamme heidät aina suureen Sidoniin asti ja aina Mitspan tasangolle
asti itään päin ja tuhoamme heidät, ettei ainoatakaan jää jälelle.
Seuratkaat minua, te Israelin valitut!

Ja pieni donatolaisjoukko syöksähti eteenpäin tunkeutuvaa vihollista
vastaan hurjan taistelunhimon vastustamattomalla raivolla. Keihäät
murrettiin legionalaisten käsistä, kypärät halkeilivat kalpojen
iskuista, kilvet murtuivat raskasten, nauloitettujen nuijain alla.
Muutaman minuutin taistelu, ja se osa säännöllistä voimaa, jonka oli
onnistunut saada jalansijaa vuorella, makasi maassa donatolaisten
jaloissa tai oli hurjasti paeten heittäytynyt vuoren reunalta alas
ja jättänyt voittajain käsiin lipun, jossa nuori kristillinen
risti komeili niiden kirjainten välissä, jotka muodostivat vanhan
kunnianarvoisan kirjoituksen: "Rooman Senaatti ja Kansa".

Tästä voitosta riensivät David ja hänen miehensä jokaiseen paikkaan,
missä uutisasukasten rintama tarvitsi tukea. Pelottavan ukon
vertatippuva nuija nähtiin heiluvan tiheimmässä taistelun tuoksinassa,
ja hänen ääntänsä kuultiin, kun hän lakkaamatta kehotti miehiään ja
kiihotti omaa ja heidän taisteluraivoaan sellaisilla sanoilla kuin:

-- Lyökää heidät, lyökää heidät! Surmatkaa heidät miekan terällä,
tuhotkaa heidät kuten Mooses Herran palvelija on käskenyt! Surmatkaa
kaikki missä henkeä on! Älkää säästäkö heitä!

Taistelun näin raivotessa pitkin uutisasukasten rintamaa, Annæus
Domitius oli ratsastanut vasemmalle siivelleen ja käskenyt hyökätä
kapinoitsijain kylkeen.

Torvien törähdykset kajahtivat tältä puolelta notkoon vievien solien
läpi, ja ne ratsujoukot, jotka olivat prokonsulin käytettävänä,
karauttivat järjestetyin rivein rinnettä ylöspäin, murrosta kohti.

Uutisasukasten vaimot ja lapset, jotka seisoivat takalikon
luoksepääsemättömillä kukkuloilla, päästivät yhteisen hämmästyksen
huudon, kun tämä vihollinen, jota siihen asti ei oltu nähty, äkkiä
ilmestyi hyökäten ratsuillaan niin huimasti eteenpäin, ettei sitä
mikään näyttänyt voivan vastustaa.

Tällä ratsujoukolla ei ollut ulkomuodon puolesta mitään paitsi
sotamerkit -- kultaiset kotkat -- mikä muistutti Rooman ratsuväen
muinaisia aikoja. Paljassääriset, kevythaarniskaiset, komeakypäriset
ja lyhytmiekkaiset ratsumiehet olivat muuttuneet haamuiksi, jotka
kiireestä kantapäähän olivat eriskummallisen rautapuvun peitossa.
Näiltä "rautapatsailta" -- siksi heitä sanottiin -- Rooma nyt,
sotataidon yhä enemmän huonotessa, odotti voittojaan taistelussa
persialaisia, gootteja ja allemanneja tai omia alamaisiaan vastaan.
Jalkaväki oli ainoastaan Julianuksen lyhyen päällikköajan kuluessa
saavuttanut entisen merkityksensä kadottaaksensa sen toisissa käsissä
uudestaan ja vuosisadoiksi.

Näissä "rautapatsaissa" kangasti keskiaika.

Hyökkäävät rauta-aallot murtuivat kuitenkin murrosta vastaan;
ainoastaan harvojen onnistui kannustaa hevosensa sen yli; toiset
koettivat tunkeutua sisään sen ahtaista, monimutkaisista aukoista.
Rivit joutuivat epäjärjestykseen. Syntyi tungos. Ne yksityiset
ratsastajat, jotka olivat päässeet murroksen yli tai takertuneet
kiinni yhteensullottujen puunrunkojen väliin, jäivät ilman apua.
Muutamien onnistui päästä takaisin omaistensa luo; toiset kaatuivat
taistelussa, jossa heidän haarniskansa olivat tehottomana turvana niitä
puolialastomia mutta rohkeita vihollisia vastaan, jotka heitä heti joka
taholta ympäröivät.

Annæus Domitius näki harmistuen, kuinka liike päättyi, josta hän oli
odottanut voimakasta vaikutusta. Kun hän sen käski, oli häntä siihen
kehottanut ratsuväen päällikkö, kerskaavainen ja ylpeä gootti; tämä
oli vakuuttanut prokonsulille, joka ei tuntenut "rautapatsaiden"
ominaisuuksia, että hän, goottilainen tribuuni, oli sellaisten
sotilasten etunenässä valloittanut vaikeampiakin vallituksia, kuin
tämä. Purettuansa harminsa pakanalliseen kiroustulvaan -- vieläpä
aivan oikeauskoisen piispan vieressä -- Annæus Domitius käski
puhaltaa peräytymismerkin; peräytyminen pantiin toimeen hyvässä
järjestyksessä. Ratsuväki vetäytyi hitaasti notkoihin, joihin se
ennen oli ollut asetettuna, ja heti sen jälkeen annettiin myöskin
uutisasukasten rintamaa vastaan taistelevalle, uupuneelle jalkaväelle
käsky vetäytyä takaisin ja entiseen asemaansa. Taistelu seisahtui
hetkeksi koko rintamalla. Peräytyvät legionalaiset kuulivat takanaan
novatianolaisten ja donatolaisten voitonhuutoja. Nämä eivät olleet
puolituntisen verilöylyn kestäessä kadottaneet maata kämmenen
leveydeltäkään suurempivoimaiselle viholliselle; heidän omat tappionsa
olivat vähäpätöisiä, mutta vuoren rinne heidän allaan oli kaatuneisiin
legionalaisiin peittyneenä.

Taistelu leimahti kuitenkin pian uudestaan tuleen. Prokonsulin
valiojoukko, kaksi centuriaa palatiineja, jotka oli koottu Akaian eri
kaupunkien linnaväestä, käskettiin valloittamaan ryntäyksellä murros ja
avaamaan se ratsujoukolle. Osa muusta jalkaväestä, joka oli vastapäätä
uutisasukasten rintamaa, vedettiin asemastaan tukeaksensa palatiinein
hyökkäystä.

Muiden centuriain oli pysyminen toimetonna -- ja lepo olikin heille
tarpeen sen verisen ja sitkeän taistelun perästä jonka olivat
kestäneet -- jollei huomattaisi uutisasukkaiden paljastavan rintamansa
auttaakseen uhattua kylkeään. Siinä tapauksessa legionalaisten piti
käyttää tilaisuutta ja suuremmalla menestyksen toivolla uudistaa
hyökkäyksensä rintamaa vastaan.

Kryysanteus oli ankarasti kieltänyt miehiään liikkumasta asemistaan,
vaikka kuinkakin kipeästi heidän apuaan näyttäisi kaivattavan toisilla,
uhatuilla paikoilla.

Davidin oli kuitenkin vaikea viihtyä siinä toimettomuudessa, johon
hän nyt vihollisen peräydyttyä oli joutunut. Mitä oikealla sivulla
oli tekeillä, sitä hän ei tiennyt. Sitä vastoin hän näki, että
legionalaisten rintama notkon toisella puolen oli heikontunut
eikä nähtävästi odottanut mitään hyökkäystä -- sillä rivit olivat
hajautuneet ja monta miestä laskeutunut maahan levolle.

David tahtoi käyttää tilaisuutta. Miestensä etunenässä hän astui alas
vaikeakulkuisten kallioiden keskitse, jotka uutisasukasten vasemmalla
siivellä erottivat notkon merestä, ja hänen onnistui kenenkään
huomaamatta kiertää notko.

Häntä seurasi noin sata miestä, kaikki taistelunhimoisia kuten hänkin.

Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään
huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti
karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.

Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen
jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.

Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista
vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta
siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä,
palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.

Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään
kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo
merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai
kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin
täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia
ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen
esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet
edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. Sotahuuto _Herran
ja Gideonin miekka_ kaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin
läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja
vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen
oli ryhtynyt.

Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin
käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein
marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi
tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri,
joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata
paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.

-- Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. -- Meidän täytyy koettaa
murtauda lävitse.

Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän
tähysteli vihollisten joukkoja.

-- Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit,
hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. --
Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät
meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan
ja Makedaan saakka. Eteenpäin!

Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä
lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen
keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen
sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän
aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan
toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka
syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä
kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan
voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten
monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka
palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän
seurasi siinä kansansa tapaa.

-- Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. -- Laske
nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi
sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?

-- Magogin sikiö, vastasi David, -- sinä olet veljiesi kaltainen,
et ainoastaan siinä, että olet kookas kuin Goliat, vaan myöskin
suurisuinen ja kopea kuin hän. Mitä on sinulla ja kansalaisillasi
kerskattavaa? Teidän isänne ovat tulleet niin monilukuisina kuin
heinäsirkat Egyptin maan yli, ryntääksensä meidän maanääriemme
kimppuun, ja katso, kourallinen roomalaisia löi ja hajoitti heidät kuin
akanat. Vaan tämä ei estä sinun kieltäsi lärpättämästä. Minäpä vaiennan
sen. Sinä olet tänään ja ainaiseksi kuoleman mies.

David torjui nuijansa varrella iskun, jonka barbari oli tähdännyt hänen
päähänsä. Miekka luiskahti, osui Davidin vasempaan käteen ja leikkasi
siitä sormet poikki. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä verinen nuija
oli sattunut goottilaisen olkapäähän ja lyönyt haarniskan lomoon.

Isku hervaisi centurion käsivarren. Davidkin tunsi, ettei hän saamansa
haavan vuoksi enää voinut voimakkaasti heiluttaa nuijaansa. He
heittivät sen vuoksi yhtaikaa aseensa luotaan ja ryntäsivät, vihasta
vaahdoten, toistensa kimppuun. Davidilla oli iästään huolimatta vielä
hyvät ruumiinvoimat. Lyhyen nyrkkitaistelun jälkeen miehet tarttuivat
toisiaan vyötäisiin ja kaatuivat painiskellen maahan, jolloin centurion
kypärän hihna katkesi ja hänen päävaruksensa vieri pois. Silloin
muuan Davidin miehistä, joka äsken oli suorittanut kaksintaistelun
aivan lähellä ja voittanut, syöksähti esiin päällikkönsä avuksi ja
halkaisi miekallaan goottilaisen pään, vaan kaatui samalla hetkellä
itse erään legionalaisen iskusta uhrinsa vereen. Vanha donatolaispappi,
vihollisestaan vapaana, nousi jälleen pystyyn Heerakleenkaltaisille
säärilleen ja tarttui uudestaan nuijaansa. Hänen ympärillään hänen
jälellä olevat miehensä taistelivat henkensä puolesta tai olivat jo
kaatuneet keskelle vihollisten rivejä. Ei ollut ketään, joka olisi
voinut suojella johtajaansa, kun tämä nousi ylös ja tarttui aseeseensa;
usean keihään lävistämänä hän kaatui maahan, ja ryntäävät rivit
tallasivat hänen ruumiinsa.

Taistelu pienen uutisasukasjoukon ja keisarillisten sotilasten välillä
oli tällä kohdalla pian lopussa. Tuskin kymmenkunta miehiä edellisistä
onnistui päästä verilöylystä ja pelastua pakenemalla asemalleen notkon
toiselle puolelle.

Vaan tätä ei voitu enää puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan.
Miehet, joille Kryysanteus oli uskonut tämän linjan suojelemisen,
makasivat suurimmaksi osaksi kaatuneina. Davidin omavaltainen menettely
ja se seikka, että hänelle avuksi rientäneet uutisasukkaat olivat
unohtaneet Kryysanteuksen käskyn, ratkaisi päivän ja koko tuon pienen
armeijan kohtalon. Annæus Domitius antoi joukoilleen käskyn rynnätä
ylängölle. Hän näki, ettei mitään vakavaa vastarintaa enää voitu tehdä
sillä puolella. Legionalaiset lähenivät huutaen _Jumala ja keisari_.

Sillä välin oli taistelu lakkaamatta riehunut uutisasukasten kyljellä
murroksen ympärillä. Palatiinit ja ne joukot jotka heitä tukivat olivat
kerta toisensa perästä hyökänneet murrosta vastaan ja saaneet peräytyä.
Taistelu jatkui vielä uupuneiden novatianolaisten ja keisarillisten
välillä, jotka alati toivat vereksiä joukkoja käsikahakkaan.
Kryysanteus oli astunut alas hevosensa selästä ja taisteli, missä vaara
oli suurin, uutisasukasten rinnalla. Murroksessa ja sen ympärillä oli
ruumiskasoja.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut täälläkin. Palatiinein oli vihdoin
piispa Petroksen kiihottamina -- hän oli kiiruhtanut persoonallisesti
ottamaan osaa taisteluun -- onnistunut valloittaa eräs vallituksen
osa ja asettua sen eteen; sillaikaa heidän toverinsa hajoittelivat
puunrunkoja raivataksensa tietä ratsuväelle, joka kärsimätönnä odotti
tilaisuutta saada ottaa osaa taisteluun.

Tämä onnistui. Ratsuväki sai merkin lähteä liikkeelle.

Nähden sen vaaran, joka uhkasi, vaan tietämättä vielä mitä oli
tapahtunut eturintamassa, Kryysanteus kokosi kaikki tarjona olevat
voimat estääkseen tai ottaakseen vastaan "rautapatsaiden" hyökkäyksen.
Ennenkuin nämä olivat ennättäneet perille, oli uutisasukasten
kokoutunut voima epätoivoisella ponnistuksella heittänyt palatiinit
vallituksen toiselle puolelle. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä
"rautapatsaat" tunkeutuivat tehdystä aukosta sisään. Kapeassa aukossa
otti heidät vastaan uutisasukasten pieni ratsujoukko, joka puolusti
sisäänpääsyä. Murroksen aukon tukkivat pian kaatuneet miehet ja hevoset.

Sillä kannalla taistelu oli, kun Teodooros, joka Kryysanteuksen
käskystä oli kiiruhtanut eturintamaan, ottaakseen selkoa sen tilasta,
palasi ja ilmoitti, että asema oli melkein suojaton, ja että
legionalaiset paraikaa painuivat laaksoon ottaaksensa sen valtaansa.
Sanoma oli tuskin tuotu, kun ryntääväin ääni kuului.

-- Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. -- Teodooros, riennä täältä
ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!

Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan
taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu.
Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta
Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen
räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien
joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle.
Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta
vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen
ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja
kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta
ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja
kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää
kentän ylitse.

Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa
pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi
hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti
lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä,
ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin
sankariruumiin rinnalle ja sanoi: -- Näin kirkko tallaa pakanuuden
lohikäärmeen.



KUUDESTOISTA LUKU.

Loppu.


Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri
Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri
samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa
huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän
keskustelevan.

Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen
lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven
viereen.

Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan
ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien
kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen
ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa
ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien
peitossa.

Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti
voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan
oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli
saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin
riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki
homoiuusialaiset puhuivat siitä.

Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan
varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka
vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut
juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten
mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin
tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään
pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja
novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös -- miehiä ainoastaan
yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja
täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja
verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun
loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat
äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet
orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen.
Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat
pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa
vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen
armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen
aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat
centuriat jalkaväkeä.

Hermionea ei oltu nähty vankien joukossa. Kryysanteuksen kirje tuli
onnellisesti Annæus Domitiuksen käsiin; Hermione, ainoa vanki jonka
hän pidätti itselleen, kun jätti muut Petrokselle, oli otettu hänen
erityiseen suojaansa ja viety Korintokseen.

Kuitenkin liikkui Ateenassa nyt huhu, että Kryysanteuksen tytär oli
palannut synnyinkaupunkiinsa prokonsulin puolison, hurskaan Eusebian
seurassa, ja että sureva tyttö asui prokonsulin palatsissa mainitun
jalon roomalaisnaisen kanssa, jonka sanottiin käytöksessään häntä
kohtaan osoittavan sisaren lämmintä osanottoa.

Yleensä puhuttiin näinä päivinä Ateenassa paljo Hermionesta.
Kristittyjen ja myöskin vanhan opin tunnustajain kesken kuiskailtiin,
että Petros oli kääntänyt filosofin tyttären kristinuskoon. Tuo
erinomainen piispa hankki siis pyhälle opilleen voiton toisensa
perästä. Pääpakanan poika ja tytär Petroksen toimesta käännetyt!
Ja tytärtä oli kuitenkin lapsuudesta saakka kasvatettu vihassa ja
ylenkatseessa kristinuskoa kohtaan, vieläpä hän oli ollut puettuna
haarniskaan, joka oli osoittanut torjuvansa ilmoitetun totuuden nuolia
paremmin kuin viha ja ylenkatse: filosofian haarniskaan.

Jopa liikkui huhu, joka levisi nopeasti ja jota yleisesti uskottiin
todeksi, että Hermione halusi kasteen kautta tulla erottamattomasti
yhdistetyksi kristillisen kirkon kanssa.

Sinä päivänä, jolloin tämä oli tapahtuva, oli Ateenan tuomiokirkko
varmaan tuleva täpö täyteen hartaita katselijoita.

Teodooros oli pelastunut pakenemalla, vietyään Kryysanteuksen
tervehdyksen ja siunauksen Hermionelle ja annettuaan risumökissä
säilytetyn kirjeen eräälle uskolliselle palvelijalle, joka toisten
keralla oli seurannut Kryysanteusta Ateenasta ja taistelun kestäessä
ollut Hermionen luona.

Tältä palvelijalta Annæus Domitius oli saanut kirjeen.

Millä tavoin Teodooros oli päässyt pakoon, on vaikea sanoa. Kenties
hän oli käyttänyt jotain kalastusvenettä, jommoisia oli rannalle
vedettyinä niiden kallioiden alapuolella, jotka olivat suojelleet
uutisasukas-joukon asemaa. Jollakulla niistä pienistä veneistä hän
saattoi, koska meri oli tyyneenä, helposti soutaa kappaleen matkaa
vihollisen leirin ohitse, nousta sen jälkeen maalle ja kiirehtiä maata
myöten Ateenaan.

Oli miten oli; hänen sikäläiset ystävänsä, Myroo niiden joukossa,
olivat nähneet hänet ja puhuneet hänen kanssaan. Luonnollista oli, että
hän pysyi piilossa kaikkien muiden silmiltä, sillä hän ei suinkaan
tahtonut tulla homoiuusialaisen papiston eikä keisarillisen oikeuden
kätyrien vangiksi. Hänellä oli paljo toimitettavaa elämässä.

Odotettuaan muutamia päiviä turhaan Korintoksessa tilaisuutta saada
puhua Kryysanteuksen tyttären kanssa, hän oli sieltä lähtenyt
vaaralliselle jalkamatkalle, jonka päämäärä oli Italia.

Teodooros oli tehnyt rohkean päätöksen: hän aikoi astua länsimaiden
keisarin eteen, rukoilla häneltä turvaa Hermionelle ja saada keisarin
armosta aikaan, että Hermione tunnustettaisiin sen omaisuuden
omistajaksi minkä isä jälkisäännöksessään oli hänelle määrännyt.

Menestyksen toivon hän perusti Jumalaan sekä siihen, että julman ja
taikauskoisen Valensin jalompaa veljeä kiitettiin inhimilliseksi ja
oikeutta harrastavaksi hallitsijaksi.

Me palaamme huoneeseen, jonne jätimme Petroksen ja Eufeemioksen
keskustelemaan.

-- Asialla on kyllä arveluttavakin puoli, vakuutti edellinen seisahtuen
ja luoden silmänsä Ptolemaioksen karttaan.

-- Minä ei voi sitä mitenkään huomata, hyvä isä, lausui Eufeemios
nöyrällä äänellä. -- Kun ei edes Clemensillä ole mitään
perintöoikeutta, niin on Hermionella sitä vielä vähemmin. Onhan keisari
eli valtio, joka tässä kohden on sama asia, pannut kapinoitsijan
omaisuuden takavarikkoon ja lahjoittanut sen kirkolle.

-- Asiallisesti on kyllä niin kuin sanot, vaan muodon puolesta on
toisin. Tiedäthän että on jo olemassa, varsinkin senaatissa, armeijassa
ja virkamiehistössä, jumalaton puolue, joka korottaa ääntään sitä tapaa
vastaan, että kirkko ottaa vastaan lahjoja ja läänityksiä. Sitä huutoa
tukevat täällä itämailla homouusialaiset ja muut vääräuskolaiset, koska
lahjat ja läänitykset eivät tule heidän, vaan meidän oman oikeauskoisen
homoiuusialaisen seurakuntamme hyväksi. Länsimailla sitä vastoin, jossa
homouusialaiset vielä ovat vahvemmat, he itse ovat vaiti ja siellä
meidän omat oikeauskoiset veljemme ottavat huutoon osaa. Oli miten oli,
keisari Valens, joka on kirkkomme vilpitön ja innokas ystävä, arvelee
kuitenkin, että rähinässä on jonkunmoista perää. Hänen omatuntonsa on
takertunut kiinni sellaisiin väärin ymmärrettyihin pyhiin lauseisiin
kuin se, ettei Jumalan valtakunta ole tästä maailmasta, ja sen
kaltaisiin. Sen vuoksi, kun minun hurskas ystäväni ja kunnioitettu
esimieheni, patriarkka Eudoksos, esitti meidän tärkeän asiamme hänelle,
emme edes ehdottaneetkaan, että keisari suoraan kirkon hyväksi luopuisi
oikeudestaan, vaan toivoimme että hän armosta asettaisi Kryysanteuksen
viattoman pojan suvun jälkeenjättämien varojen omistajaksi, ja
ainoastaan tukeaksemme rukouksemme vaikutusta esitimme keisarille
sen perintösäännöksen, jossa Clemens luovuttaa tuon omaisuuden
kirkolle. Siis on tässä Clemens välikätenä. Vaan tätä muotoasiaa
Karmideen sukulaiset uhkaavat käyttää hyväkseen. He arvelevat, että
sisaren oikeus on turvattu samalla kuin veljenkin, ja aikovat tarpeen
vaatiessa kääntyä itse keisariin saadakseen aikaan, että Hermione saapi
perintöosuutensa.

-- Älyämme kyllä heidän tuumansa, sanoi Eufeemios. -- Eivätköhän
toivone, että Clemens pian kuolee ja Hermione siten tulee yksin
perilliseksi, ja että hänen oikeutensa joutuu vihdoin Karmideen
sukulaisille, jonka kanssa hän oli naimisissa vaikkapa vain muutamia
tuntia?

-- Epäilemättä se on heidän tuumansa.

-- Se on verratonta jumalattomuutta, huomautti Eufeemios.

-- Asian tekee jossakin määrin arveluttavaksi se seikka, jatkoi piispa,
-- että Clemens on kristitty ja Hermione vielä oli ulkopuolella
kristillisen seurakunnan yhteyttä.

-- Hyvä isä, miksi tämä tekee asian arveluttavaksi? kysyi Eufeemios.

-- Keisari Valens on kristittyjen vääräuskolaisten vihollinen,
vaan osoittaa suurta suopeutta vanhan opin tunnustajia kohtaan.
Häntä viehättää valitettavasti se väärä kunnianhimo, että hän voisi
sanoa käyttävänsä oikeutta tasapuolisesti kristittyjen ja pakanain
välillä. Sen vuoksi pelkään että hän, välttääkseen puolueellisuuden
ulkonäköäkin, on suopeammin kuunteleva Karmideen sukulaisia, kun he
puoltavat Hermionen oikeuksia.

-- Ahaa, senkö vuoksi siis lähetät minut Hermionen luo taivuttamaan
häntä jos mahdollista kääntymään julkisesti kristilliseen kirkkoon?

-- Niin. Itselläni ei ole mitään menestyksen toivoa Kryysanteuksen
tyttären luona, sillä hän vihaa minun kasvojani. Sinä olet
kaunopuheinen, Eufeemios, ja osaat luikertautua naisten suosioon.
Minä toivon että yrityksesi menestyy, sitä enemmän kun jalo Eusebia
vakuuttaa Hermionen olevan kypsyneen armoa vastaanottamaan.

-- Ateenassa puhutaan yleisesti että hän on kristitty.

-- Minä tiedän sen.

-- Ja että hän mitä pikemmin haluaa tulla kastetuksi...

-- Senkin tiedän. Emme saa antaa kansan luottamuksen oppimme
käännytysvoimaan joutua häpeään. Huhun täytyy toteutua. Pyhän oppimme
kunnia, kirkon etu ja -- sanon sen suoraan -- oma kunnianhimoni
vaativat sen.

-- Olet oikeassa, hyvä isä.

-- Sinä olet saava liittolaisia, hyvä Eufeemios, hurskaasta Eusebiasta,
jonka on onnistunut saavuttaa Hermionen täysi luottamus, Clemensistä,
onnettomasta kasvattipojastani, joka joka päivä ahdistaa häntä
rukouksilla, että kastattaisi itsensä, ja ennen kaikkea auttaa sinua
hänen oma murtunut mielensä. On vielä olemassa yksi seikka, joka on
auttava taivuttamaan häntä. Lääkäri, joka hoitaa Clemensiä, lähetetään
Hermionen luo ilmoittamaan hänelle ajatuksensa, että se ilo, jota
nuorukainen tuntisi, jos Hermione ottaisi vastaan kasteen, saattaisi
pelastaa hänet mielipuolisuudesta. Kaikki tämä on tekevä voiton sinulle
helpoksi.

-- Hyvä isä, sanoi Eufeemios arvellen, -- ne liittolaiset jotka
luettelet ovat mahtavia, vaan kuitenkin lienee tehtäväni vaikea
suorittaa. Älä toivo nopeata menestystä! Minä tiedän Eusebian kautta,
että Hermione inhoo kirkkoa. Teodooros on vuodattanut myrkkyään hänen
sieluunsa. Oi, tuo Teodooros on vahingoittanut meitä enemmän kuin
aavistatkaan. Hermione ei tahdo uskoa, että hengen armonvaikutukset
sydämiimme ovat sidotut määrättyihin ulkonaisiin menoihin. Hän pitää
ehtoollista ainoastaan muisto- ja rakkausjuhlana ja kastetta paljaana
merkkinä siitä puhdistuksesta, jonka täytyy tapahtua sydämessä. Hän
tunnustaa kyllä Kristuksen nimen, vaan on yhä vielä sama ylpeä, järkeen
vetoava naisfilosofi kuin ennenkin.

-- Tämä ylpeys täytyy voittaa, sanoi piispa, -- ja syy, miksi jätin
tämän toimen sinulle, Eufeemios, on se, että menestyksen täytyy olla
pikainen. Muutoin voisimme kadottaa paljon. Minä odotan, että tehtäväsi
on suoritettu kahdeksan päivän kuluessa tästä lukien...

-- Hyvä isä...

-- Se on viimeinen aika. Pitemmälle ei saa asiata lykätä.

-- Vaan jollei minun onnistuisi...

-- Niin täytyy kastetoimituksen kuitenkin tapahtua.

-- Ahaa!

-- Me emme saa pelästyä mitään vaikeutta, kun kysymyksessä on kirkon
etu.

-- Olet oikeassa.

-- Kirkko ei ole unohtava niitä uskollista palveluksia, joita sen poika
Eufeemios tekee sille, jatkoi Petros. -- Todennäköistä on, Eufeemios,
että sinusta tulee seuraajani Ateenan piispanistuimelle.

-- Sinun seuraajasi, huudahti Eufeemios osoittaen surullista
hämmästystä. -- Se on siis totta, se masentava huhu, joka kertoo sinun
aikovan jättää laumasi?

-- Sieluni kehottaa minua voimakkaasti jättämään maailman ja
menemään hurskasten munkkien luo Nisibiiseen, pyytämään sijaa heidän
keskuudestaan.

-- Älä sitä tee, lausui Eufeemios vilkkaasti. -- Sinä luopuisit
siunauksekkaasta vaikutuksestasi, kun vielä olet voimakkaimmassa
iässäsi ja mitä tehokkaimmin voit tehdä työtä viinitarhassa! Isä, tämä
olisi syntiä!

Petros ei vastannut, vaan asteli ääneti huoneessa.

-- Toista olisi, jatkoi Eufeemios, alentaen ääntänsä, -- jos on
totta, mitä huhu niin ikään kertoo, että sinut on kutsuttu paljoa
suurempaan ja sinun voimillesi sopivampaan vaikutuspiiriin, nimittäin
sille korkeassa kunniassa pidetylle piispanistuimelle, jolla sinun
kaimasi apostoli Petros itse kerran on istunut, maailman ikivanhassa
pääkaupungissa.

-- Huhu on kuin vanha lörpöttelevä akka, sanoi Petros. -- Mikä hulluus,
että roomalaiset muka pitäisivät tuntematonta itämaalaista omia
oivallisia miehiään etevämpänä! Lisäksi tulee, että homoiuusialaisuus,
jota me tunnustamme, Roomassa valitettavasti vielä on heikomman
puolueen tunnussanana. Kuinka voit siis uskoa, että itämaalainen ja
homoiuusialainen -- en puhu omasta arvottomasta persoonastani, vaan
arvokkaimmasta ja parhaimmasta joukossamme -- näinä aikoina saisi
osakseen sellaisen kunnian?... Poikani, keskustelumme on nyt lopussa.
Mene pitämään huolta velvollisuuksistasi!

Eufeemios nousi, kumarsi syvään ja poistui.

Muutamia tuntia tämän keskustelun jälkeen Eufeemios oli toisessa
keskustelussa, kahden äsken Roomasta saapuneen miehen kanssa.

Rooman piispanistuin oli nyt noin kolme kuukautta ollut tyhjänä.
Pyrkijöitä sille ilmautui monta. Eri lahkokunnat kiirehtivät
kokoutumaan johtajiensa ympärille ja esittelemään kukin omaansa
ainoana, joka ansaitsi pitää kädessään päästöjä pidätysavainta.

Ehdokkaiden joukossa oli kreikkalainenkin piispa, Ateenan Petros, jonka
nimi oli laajalti kuuluisa koko kristikunnassa eikä vähimmin Roomassa.
Kuka ei olisi kuullut mainehikkaasta pylväspyhimyksestä, joka oli ollut
Ateenan kaunistuksena? Sirnoonin nimeen oli Ateenan Petroksen nimi
läheisesti yhdistettynä. Olihan se sen miehen nimi, joka rukouksensa
voimalla oli herättänyt Simoonin kuolleista. Se ihmetyö oli maineen
siivillä lentänyt läpi maailman.

Molemmat äsken mainitsemamme Rooman miehet olivat sopineet Eufeemioksen
kanssa yhtymisestä, jonka piti tapahtua eräässä puutarhassa
kaupungintullin ulkopuolella, ja keskustelu tapahtui auringonlaskun
jälkeen.

Aluksi vieraat ilmoittivat Eufeemiokselle, että hänen isällänsä
piispalla oli suuret toiveet tulla apostolin, pyhän Pietarin
jälkeläiseksi Rooman piispanistuimelle.

Eufeemios lausui sen johdosta sydämellisen ilonsa ja onnitteli, ei
ainoastaan isäänsä piispaa, joka siten saisi arvoansa vastaavan paikan
kristillisen kirkon johdossa, vaan myöskin Rooman seurakuntaa, joka ei
mitenkään voinut valita paremmin.

Eufeemios lisäsi, että mahtoi olla hengen työtä, jossa tuli näkyviin
kaikki jumalallisen ihmeen tunnusmerkit, että ajatuskanta Roomassa oli
siinä määrin kääntynyt miehen eduksi, jonka muutoin luulisi olleen
Rooman seurakunnan ennakkoluuloisen halveksimisen esineenä.

-- Sinä tarkoitat, sanoi toinen vieraista, -- että hänen
homoiuusialaisuutensa muka tekee hänet mahdottomaksi tulemaan piispaksi
seurakuntaan, jossa ankarammin kuin muualla missään pidetään kiinni
Nikaian kokouksen periaatteista?

-- Sitä juuri tarkoitan, vastasi Eufeemios.

-- Kaitselmuksen tiet, jatkoi vieras, -- ovat ihmeellisiä, ja se on
itse asiassa poistanut tämän vaikeuden, joka luonnollisille silmille
näyttää voittamattomalta.

-- Mitä tarkoitat? Kuinka on sellaista voinut tapahtua?

-- Rooman homouusialaisten kesken liikkuu huhu, että Ateenan piispa
ei suinkaan ole se jyrkkä homoiuusialainen, joksi häntä luullaan.
Tämä huhu on varsinkin köyhempien kansalaisten lukuisassa luokassa
oikein järkähtämätön uskonkappale. Hänessä yhdistyy, he sanovat,
käärmeen viekkaus kyyhkysen hurskauteen. Hänellä on naamari, jonka
hän viskaa pois, heti kun huomaa oikean ajan tulleen ja kirkon edun
sitä vaativan. Ellei hän sydämessään olisi oikeauskoinen, kuinka hänen
rukouksillaan olisi ollut voimaa herättää pylväsmies Simoon kuolleista?
Siten haastelevat hurskaat keskenään maailmankaupungissa. Meidän
velvollisuutemme on valita hänet, he sanovat, -- että hän voisi riisua
yltänsä valepuvun ja siten yhtä paljon nöyryyttää homoiuusialaisuskoa
kuin maailman silmissä korottaa oikeauskoista Nikaian tunnustusta. Minä
puhun kuin kansa Roomassa puhuu.

-- Mutta mistä tuo valheellinen huhu lienee syntynyt? kysyi Eufeemios.

-- Älä sano sitä valheelliseksi, sanoi vieras; -- se on ehkä hengen
keino suurta tarkoitusta varten ja sellaisena pyhä. Onpa älykkäitäkin
ihmisiä, jotka uskovat huhua todeksi. Siinä kyllin, että Petros on
varma voitostaan. Molemmista suurista leireistä hän on saava lukuisia
ääniä.

-- Hänellä on sentään varmaan mahtavia vastustajiakin, huomautti
Eufeemios.

-- On kyllä...

-- Ja näiden vastustajain joukossa on epäilemättä keisari Valentinianus
itse ja koko hänen hovinsa sekä kaikki Rooman ylhäiset, jotka seuraavat
hovin viittausta.

-- Sinä erehdyt, sanoi vieras. -- Jos ne olisivat hänen vastustajiansa,
niin ei hänen menestyksensä suinkaan olisi varma.

-- Keisari ja hovikin olisivat siis hänelle suosiollisia? Mutta tämähän
on ihmeellistä!

-- Sen voi kuitenkin selittää, sanoi vieras. -- Kaitselmus on tahtonut,
että isäsi Petros juuri näinä päivinä on saanut haltuunsa keinon, joka
pettämättä hankkii hänelle keisarillisten suosikkienkin sydämet.

-- Ja tämä keino? kysyi Eufeemios vaaleten.

-- On raha.

-- Ahaa, ajatteli Eufeemios, -- sitä aavistin.

Hän lisäsi ääneensä:

-- Vieras, sinä panettelet isääni piispaa. Hän ei saattaisi käyttää
sellaista halpaa ja ylenkatsottavaa keinoa voittaakseen itselleen
puoluelaisia ja ääniä...

-- Malta, keskeytti Rooman mies. -- Olet kärkäs tekemään äkkipikaisia
ja vääriä johtopäätöksiä. Rooman piispanistuin on kyllä ennenkin
ostettu. Hurskasten miesten esimerkit ovat pyhittäneet keinon. Älkäämme
siis sitä halveksiko!

-- Voitko näyttää väitteesi todeksi? kysyi Eufeemios.

-- Ettäkö Rooman piispanistuinta useammin kuin kerran on ostettu?

-- Ei, mennyt ei minua liikuta ... minä tahdon tietää, onko totta, että
Petros on tehnyt sellaista kauppaa.

-- Kaupasta ei ole vielä sovittu vaan sitä hierotaan, sanoi vieras, --
ja sanojeni todistukseksi saat lukea tämän kirjeen. Menkäämme lähimmän
soihdun ääreen. Sen loiste on näyttävä väitteeni todeksi.

Miehet astuivat ulos puutarhasta ja menivät portin lähellä palavan
soihdun viereen.

Eufeemios sai lukea muutamia kirjeitä, joita Petros ja muuan
Valentinianuksen mahtavimpia hovimiehiä olivat vaihtaneet; Petroksen
käsialan hän heti tunsi. Kirjeet olivat lyhyitä ja salaperäisiä,
vaan toinen vieraista valaisi kaikki pimeät kohdat, ja Eufeemios sai
selville että vieras oli oikeassa, ja että kysymyksessä oli suuri
rahasumma.

-- Tämä, huomautti vieras, -- on ainoastaan yksi niitä monia ääniä,
joita isäsi piispa katsoo tarpeelliseksi hankkia itselleen rahalla.
Hän uhraa ruhtinaallisia rikkauksia tarkoituksensa saavuttamiseksi,
vaan tekee sen empimättä, koska saavutettu päämäärä on sen runsaasti
palkitseva.

-- Toinen kysymys, sanoi vieraista toinen, joka puhui sujuvaa kreikkaa,
vaikka sanoi olevansa Roomasta, -- on, mistä Petros aikoo ottaa
kaikki nämä summat. Hänen vihollisensa luulevat, että hän käyttää
tarkoitukseensa Kryysanteuksen kirkolle jätettyä ääretöntä omaisuutta.
Tämä on tietysti törkeätä panettelua.

-- Tietysti, mutisi Eufeemios kalman kalpeana, -- tietysti, sillä tämä
omaisuus ei kuulu hänelle, vaan kirkolle, ja hoitamisoikeus tulee
hänelle nimenomaan ainoastaan sikäli mikäli hän on Ateenan piispa, ja
tämä oikeus menee siis perintönä hänen seuraajalleen...

-- Joka ei ole kukaan muu kuin sinä itse, keskeytti sama vieras.

-- Mistä sen tietänet? Eufeemios katsahti miestä varovasti, vaan hänen
katseensa oli hyvin puhuva.

-- Puhu suusi puhtaaksi, kuiskasi toinen vieras toiselle; -- siinä ei
ole mitään vaaraa. Hänen suhteensa ei ole erehdytty.

-- Minä tiedän sen Uuden Rooman patriarkan Eudoksoksen kautta, vastasi
puhuteltu.

-- Sinäkö?

-- Minä tulen hänen luotaan. Hän vahvistaa edeltäpäin sinun vaalisi,
vaikkapa vain muutamankin äänen saisit Ateenan seurakunnasta. Eudoksos
näkee asiat edeltäkäsin. Hän tietää, että Ateenan lauma on pian oleva
paimenta vailla. Petros muuttaa Roomaan. Sinä olet hänen seuraajansa.
Virkavahvistuksesi on taskussani. Kas tässä! Lue!

Vieras otti esille pergamentin; Eufeemios tarttui siihen vapisevin
käsin ja luki sitä ahnain, tutkivin silmin. Heikko puna, joka nousi
hänen poskilleen, todisti hänen sielunsa liikutuksen.

Hänen tätä kirjoitusta lukiessaan oli toinen vieraista kadonnut.
Eufeemios oli yksin patriarkka Eudoksoksen sanansaattajan kanssa.

Kun Eufeemios oli lukenut kirjeen, niin hän käkesi antaa sitä takaisin,
mutta vieras sanoi:

-- Patriarkan tahto on, että pidät sen, jotta se aina muistuttaisi
sinulle niitä velvollisuuksia, joiden alainen tästä hetkestä olet.
Ja nyt lausun Eudoksoksen tervehdyksen hänen kuuliaiselle pojalleen
Eufeemiokselle, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rauhan.

Eufeemios kumarsi syvään, kääri huolellisesti kokoon tärkeän
pergamentin ja pisti sen vyölleen.

-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vieras. -- Eudoksos odottaa, että
teet velvollisuutesi...

-- Olen oppinut tottelemaan.

-- Tiedän sen ... eikä hän suinkaan ole pettyvä niissä
ajatuksissa, joita hänellä on sinun innostasi kirkon hyväksi,
sinun kuuliaisuudestasi ja viisaudestasi.

-- Mitä isä Eudoksos vaatii kuuliaiselta pojaltaan? kysyi Eufeemios.

-- Että älyät, mikä tällä hetkellä on kirkon ja Ateenan seurakunnan
yhteinen etu...

Eufeemios oli vaiti ja katsahti kysyvästi puhujaan, joka jatkoi:

-- Ja, kun olet päässyt siitä selville, että menettelet sen mukaan.

-- Se on velvollisuuteni.

-- Vastaa ... kuinka pitkälle tämä sinun velvollisuutesi ulottuu?

-- Niin pitkälle kuin voimanikin.

-- Ja kuinka pitkälle voimasi?

-- Siihen asti, että uhraan vakaumukseni, tunteeni,
sukulaisuudensiteet, kaikki yksityiset velvollisuuteni ja oman elämäni
kuuliaisuuden pyhälle alttarille, vastasi Eufeemios toistaen täten
papillisen kuuliaisuusvalansa sanat.

-- Hyvä, sanoi mies. -- Teossa saat sen näyttää. Mitä luulet huhusta,
joka edistää Petroksen asiaa Roomassa? Pane sydämesi kielellesi, kun
vastaat!

-- Että hän itse on levittänyt sen.

-- Epäiletkö sen todenmukaisuutta?

-- En tiedä mitä vastata.

-- Pidätkö mahdollisena, että Petros voi mennä nikaialaisten puolelle?

-- Ihminen, vastasi Eufeemios, -- kykenee paljoon. Minun isäni pyhä
kaima, kallio, jonka päälle kirkkomme on rakennettu, kielsi, ei
ainoastaan homoiuusionia, vaan itse Kristuksen.

-- Esimiehemme, patriarkka Eudoksos, on samaa mieltä Ateenan piispan
suhteen. Petroksesta valta on ensimäisessä sijassa ja homoiuusialaisuus
toisessa. Hän on uhraava jälkimäisen, saavuttaakseen edellisen.
Hänen täytyy se tehdä, vastoin tahtoaankin, jos hänen on mieli pysyä
kuukausikaan Rooman piispanistuimella. Tiberin kaupungin väestö on
nouseva kapinaan ja hänet karkoittava, jos se huomaa että hän on
sen pettänyt. Sinä tiedät, että jo Constantius tahtoi Roomaan kahta
piispaa, toista nikaialaisille ja toista homoiuusialaisille. Kansa
vastasi hänelle huutamalla: _yksi Jumala ja yksi piispa!_

-- Se on totta, sanoi Eufeemios huoaten. -- Olojen voima tulee
pakottamaan Petroksen luopumukseen. Tämä on mieltä kuohuttava, kauhea
ajatus.

-- Ja siten on meidän oikeauskoinen kirkkomme kärsinyt poistumattoman
häpeän, jatkoi lähettiläs.

-- Niin, ja vihollisiemme, homouusialaisten vääräuskolaisten
riemuhuudot kohoavat taivaan korkeuteen, lisäsi Eufeemios.

-- Siitä tulee onnettomuus, jonka seuraukset ovat arvaamattomat.

-- Valitettavasti, olet oikeassa.

-- Meidän täytyy sen tähden estää se.

-- Niin, meidän täytyy se estää. Mutta kuinka?

-- On ainoastaan yksi keino. Eudoksos panee asian sinun käsiisi
luottaen täydellisesti intoosi ja kuuliaisuuteesi.

Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.

-- Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi
lähettiläs. -- Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!

-- Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka
kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta ...
hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.

-- Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia
päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä
edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan
vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän
häpeällisen luopumisen.

Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.

-- Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs -- on, kun se on
tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä
tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti
pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.

-- Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. -- Ylistetty olkoon
Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista
tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.

-- Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen
häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia
aikoja pyhimysloisteen säteillä.

-- Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on
toteltava.

-- Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on
oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion,
pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.

-- Kuuliaisuus on oleva minulle keveämpi, toisti Eufeemios.

-- Asia on siis päätetty, ja kirkko voi luottaa sinuun.

-- Jumalan tahto tapahtukoon!

-- Välttämättömän täytyy tapahtua pian.

-- Minä käsitän sen.

-- Saavu huomenna tähän aikaan yhtymispaikallemme. Minulla on enemmän
sanottavaa sinulle nuoren Clemensin perintösäännöksestä. Sinun
velvollisuutesi on katsoa, ettei koko tämä omaisuus häviä ensimäisen
hoitajan kädessä hänen yksityisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Eufeemios oli vaiti.

-- Hyvää yötä, veli! Tapaamme toisemme siis huomenna?

-- Niin.

Miehet erosivat. Eufeemios meni asuntoonsa piispan palatsiin.

Samana yönä oli Petroksella pitkä keskustelu kahden muun Roomasta
tulleen miehen kanssa. Ateenassa oli niinä päivinä useita matkustajia
tuosta suuresta maailmankaupungista, ja juonitteluja, jotka tarkottivat
lähestyvää tärkeätä Rooman piispan vaalia, sommiteltiin siellä yhtä
hartaasti kuin Konstantinopolissa ja Roomassa.

       *       *       *       *       *

Eräänä pilvisenä ja sateisena iltana, kolme viikkoa ylläkerrotun
kohtauksen perästä, nähtiin prokonsulin, Annæus Domitiuksen puoliso,
hurskas Eusebia, kalpeana ja kauhistuneen näköisenä tulevan ulos
pääkirkosta, istahtavan portaalin edustalla odottaviin vaunuihin ja
ajavan pois.

Oli jo hämärä, ja kaduilta oli rankkasade karkoittanut melkein kaikki
ihmiset.

Neljännestunnin perästä Eusebian lähdettyä pääkirkosta sen
portti pantiin kiinni, ja parvi pappeja, huolellisesti kaapuihin
kääriytyneinä, hiipi sieltä pois.

Yksi näistä papeista erosi toisista ja meni kiireisin askelin piispan
palatsiin. Hänen kaapunsa alta olisi voinut tuntea mustatukkaisen
Eufeemioksen kasvot, vaan ne olivat tavallista kalpeammat ja ilmaisivat
syvää levottomuutta.

Kun hän oli saapunut palatsiin ja portinvartija avannut hänelle, kysyi
hän äänellä, jonka koetti tehdä levolliseksi, oliko lääkäri hänen
poissaollessaan käynyt piispan luona.

Portinvartija vastasi myöntävästi. Eufeemios kiirehti piispan
lukuhuoneeseen.

Piispa Petros oli puolenpäivän aikaan, syötyään keveän aterian ja
juotuaan pikarin vedensekaista viiniä, tuntenut pahoinvointia, joka
kiihtyi niin nopeasti, että hänen oli täytynyt jäädä pois siitä
salaa valmistetusta juhlallisuudesta, jonka illalla piti tapahtuman
pääkirkossa, nimittäin Hermionen kasteesta.

Kun Eufeemios nyt astui lukuhuoneeseen, niin hänen isänsä piispa istui
patjoilla varustetulla sohvalla sääret villapeitteeseen kääriytyneinä.

Eufeemioksen tullessa Petros antoi läsnä olevalle palvelevalle veljelle
viittauksen poistua.

Eufeemios oli etusalissa riisunut vettä tippuvan kaapunsa ja esiytyi
nyt siinä papillisessa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut yllään
juhlallisessa toimituksessa pääkirkossa.

Eufeemioksen käytös oli tavallista nöyrempi, hänen päänsä kumarammassa,
hänen katseensa epävarmempi, kun hän nyt katsahti piispaan. Sairaus
oli Eufeemioksen lyhyen poissaolon aikana kiihtynyt nähtävästi.
Petroksen kasvojen iho oli tuhkanharmaa ja syvät siniset renkaat olivat
muodostuneet hänen silmiensä alle; mutta tahdon voima jännitti vielä
veltostuvia juonteita, ja silmillä, vaikka olivatkin huomattavasti
kadottaneet kiiltoaan, oli vielä luja, läpitunkeva ja käskevä katseensa.

-- Kunnioitettu isä ja esimies, kuinka voit? kysyi Eufeemios
levottomalla äänellä, seisahtuen oven suuhun ja pannen käsivartensa
ristiin valkean, kultaisella ristillä koristetun messupaitansa päälle.

-- Pahoin kyllä, vastasi piispa. -- Lääkäri on vahvistanut todeksi
arveluni, että tämä on ankarata vilustumista. Minä kävelin eilen
paljain jaloin kirkon jääkylmällä lattialla. Siinä on syy. Vaan
ankarien herrojen valta on lyhyt. Toivon huomenna olevani terve. Kuinka
itse voit? jatkoi piispa, nähdessään kuinka kalpea Eufeemios oli. --
Voitko sinäkin pahoin?

Ja odottamatta vastausta tähän kysymykseen hän lisäsi korkealla äänellä:

-- Kasteentoimitus! Kuinka se on päättynyt?

-- Kunnioitettu isä, sanoi Eufeemios, -- minä tuon uutisen, joka ...
minua epäilyttää sitä sanoa...

-- Mikä on tapahtunut? Mutkat pois! huudahti Petros. -- Oliko tytöllä
epäluuloja ja kieltäytyikö tulemasta?

-- Ei, isäni, hän ei epäillyt mitään. Hän saapui kirkkoon jalon
Eusebian seurassa...

-- No niin, oliko sitte kutsumattomia katselijoita saapunut
juhlallisuuteen? Sanoinhan, että asia oli pidettävä salassa ja että
kirkon ovien piti olla kiinni, koska oli nähty, ettei hän ollut hyvällä
suostuva kasteeseen.

-- Isä, me tottelimme sanojasi. Lukuunottamatta jaloa Eusebiaa ja kahta
todistajaa, ei ollut ketään muita kuin me papit saapuvilla, ja Hermione
oli tuskin astunut kirkkoon, kun ovet suljettiin hänen takanaan...

-- No niin, mikä on tapahtunut? huudahti Petros kärsimättömänä. --
Hidas ihminen, pane siivet sanoihisi! Kerro kaikki järjestyksessä ja
selvästi.

-- Olin koet