Title: Onni Kalpa
Author: Hemmer, Jarl
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onni Kalpa" ***


ONNI KALPA

Kertomus


Kirj.

JARL HEMMER


Suom. Lauri Ikonen



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Kun kaikki vihasivat.
 Isän teillä.



ALKUSANA.


Kirjallani ja sen sankarilla oli aikaisemmin toinen nimi,
todellisuudesta lainattu. Se oli harhaisku, sillä kirja on
ensimmäisestä rivistä viimeiseen asti pelkkää runoilua. Mutta en
tahtonut olla mainitsematta, kenen nimi ja kohtalo mieltäni oli
innoittanut, olisi mielestäni ollut väärin salata, kehen kirjallinen
kunnianosoitukseni kohdistui.

Olen kuitenkin myöhemmin omin silmin tullut vakuutetuksi siitä, että
nimeltään mainitun pojan kotiolojen kuvaus ei ollut ainoastaan täysin
väärää, vaan että se myös syvästi loukkasi joitakuita henkilöitä,
joiden olemassaolosta en tiennyt tätä kertomusta kirjoittaessani.
Sentähden olen antanut kirjan päähenkilölle toisen nimen. Hän ei enää
ole mikään määrätty henkilö niiden monien sotilaspoikien joukossa,
jotka ovat kirjoittaneet kenties ihmeellisimmät ja valoisimmat lehdet
synkän sotamme historiaan, mutta parhaimmassa tapauksessa hänessä voi
olla jotakin yhteistä kaikkien heidän kanssansa.

Huhtikuulla 1921.

_J. H._



KUN KAIKKI VIHASIVAT.

Esinäytös.

Heinäkuu 1917 -- tammikuu 1918.



I.


-- Saakelin ampiaiset! Eikö ilmankin ollut kylliksi hapanta, kun hän
taas oli toimeton? Mutta kuka sille mitään mahtoi, että rusinalaatikko
sattui halkeamaan ja kaikki valui mäkeen. Olisihan varastomestarin
itsensäkin pitänyt ymmärtää, ettei se laatikko...

Saakelin ampiaiset! Siinä ne nyt taas olivat korvissa.

Hän tavoitti lakillaan suurta keltaista ahdistajaa, joka äkäisesti
suristen hävisi harvaan korsikkoon. Pölähti vain kuivasta maasta, kun
isku siihen sattui. Surina loittoni ja katosi kuulumattomiin.

Nyt enää vain sähköllä käyvät kiviporat lauloivat yksitoikkoisen
kirpeää lauluaan kauempana auringonpaisteessa. Sen laulun hän hyvin
tunsi. Kiveen kiertyvän teräksen säännöllisesti ja tiheään toistuvat
säräykset, tämän kovan rätinän, joka muistutti ryssien kuularuiskuja
harjoituskentällä, missä suuret maalatut puu-ukot heiluivat sinne
tänne. Sillä laululla oli ollut oma uljuutensa, se oli laulanut
korkeasti Valdemar Kalvasta hänen voimakkaasta isästään. Kyllä hän
vielä muisti sen illan, jolloin isä tuli kotiin ja kertoi, että
nyt alkaisi louhinnassa uusi nuotti, kun oli saatu ensimmäinen
kivipora, jota Kalpa itse tulisi hoitamaan. Seuraavana aamuna hän
oli ollut katsomassa, miten isä pani kojeen käyntiin, ja sitten hän
oli viikkokauden kerskaillut sekä Kallelle että muille pojille. Ja
asemamiehillekin. -- Niin, niin; oli sitä lapsellinen siihen aikaan,
mutta nyt jo täydet neljätoista.

Pärrr...! kaikui jyrkkien kiviseinien välistä. Sitten juna ajoi
ohi kaupungista syvällä kuilussa. Se tuli loitolla vihannuudessa
kiemuroiden kuin sähisevä kalkkarokäärme, kunnes se jymisten ja jyskien
sukelsi kiviröykkiöön, kuumuuden tanssiessa mustien asfalttikattojen
yllä. Savu vain tuprusi mahtavana ja valkoisena sinisestä varjosta
siellä alhaalla. Heti senjälkeen tuli puhkuva tavarajuna raskaasti
päinvastaiseen suuntaan kulkien. Kohti kaupunkia. Junat sivuuttivat
toisensa vuorenonkalossa, maan järistessä laajalti ympärillä.

Mutta sitten lakkasi jyrinä ja kuului taas porien ääni. Pärrr... Toinen
ja kolmas yhtyivät soittoon vieläkin kimakammin: Pärrr ... pärrr...

Ei, ei tämä laulu ollut samaa nyt enää. Senjälkeen kuin isän kävi niin
keväällä... Isän kuoltua oli tullut siihen särinää, jota siinä ei ollut
ennen. Kivi huusi kuin tuskassa teräksen kosketuksesta. Melkeinpä
ryssien kuularuiskutkin nyt kuuluivat paremmalta... Ehkä eivät sentään.
Ryssien!

-- Ryssät!

Onni Kalpa loikoi oikona vatsallaan harvassa ruohikossa, kyynärpäät
maassa ja posket raskaasti kämmenissä. Hänen pyöreän päänsä olivat
synkät mietteet venyttäneet omituisen pitkäksi. Mutta tämän viimeisen
ajatuksen kohdalla välähti kaksi keltaista kipinää hänen silmissään,
ruskeat sormet tarttuivat takkuiseen tukkaan ja leuat jysähtivät kokoon
tavalla, joka merkitsi, että hänen sydämensä oli täynnä lausumatonta
sanaa: saatana.

Hän makasi pienessä notkelmassa monien vihreiden mättäiden välissä
korkealla saman vuoren laella, jonka rautatie keskitse halkaisi.
Kaupungin melu ja vihellykset kuuluivat kaukaisina, mutta lähempänä
samalla suunnalla sijaitsi ensimmäinen ratojen haarautuma, jonne
huonompilaatuisten junien oli tapana kasaantua odottamaan, kunnes
vihdoin jotkut raiteet vapautuivat ahtaassa vuorisolassa ja junat
yksi kerrallaan voitiin laskea kaupunkiin. Yötä päivää vinkui ja
vilkkui ilmoitusmerkkejä näiden kahden aseman välillä, ratapihan ja
sen etuvartion. Ja kaupungin alati kasvaessa kasvoi myöskin uusien
raiteiden tarve vapautukseksi ahdingosta. Vuosi vuodelta kiljuivat
kiviporat ja räjähtivät panokset vuoren sisässä, jonka aukeama murtui
yhä avarammaksi.

Onni oli heittäytynyt siihen missä loikoi ensiksikin sentähden,
ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Toiseksi hänellä ei ollut
mitään halua näyttäytyä kotona tähän aikaan päivästä. Jos hän aamulla
tavalliseen aikaan lähti kotoa kaupunkiin mennäkseen, ei kenenkään
tarvinnut tietää, että hän illalliseen saakka makasi maha tyhjänä
jollakin mäellä. Näin oli helpointa, kun pysyi hiljaa. Ei suinkaan
vatsa ollut niin suuri herra, että sen tarvitsi saada rusikoida miestä.
Oli vain muitta mutkitta pantava pitkäkseen ja painettava se maata
vasten. Mielinmäärin se silloin sai reuhtoa ja rähistä -- yliote oli
kumminkin miehellä itsellään.

... Ei sen puolesta, että äiti olisi pitänyt kaupungin herroista ja
tirehtööreistä, kaikkein vähimmin nyt, kun hän kävi pesemässä ja he
asuivat Iisakki-enon luona. Ei iltaa ettei hän tullut kotiin kädet
rikkihierottuina, vienyt toisia ikkunan ääreen ja näyttänyt heille:
tällaisiksi varoo herrasväki kyllä käsiänsä kuluttamasta... Mutta
muuten ei äidille ollut niinkään hyvä puhua. Jos menit ja sanoit
hänelle, että nyt ne ovat vääryydellä ajaneet pois työstä, kyllä
silloin tuli toinen ääni kelloon: Älä syytä vääryyttä; minä tiedän,
minä, millainen sinä olet miehiäsi.

Ei, jollei hän pian saa uutta paikkaa eikä vatsa enää kestä paastoa
iltaan asti, kyllä hän silloin ensiksi uskoo huolensa eno Iisakille.
Hän on sentään reilu ja avulias mies. Hänhän sen kaiken niin järjesti
kuin mahdollista oli. Ja sitten hän oli ainoa, jonka kanssa saattoi
puhua, vaikkei hän juuri mitään vastannutkaan. Keväällä hän kuitenkin
sanoi, että nyt -- poika -- on isäsi kuollut, ja nyt täytyy tässä
minun ... tuota... Ja sanassaan hän oli pysynytkin. Se vain oli ikävää,
ettei hän kylliksi vihannut ryssiä. Mutta eihän hän tiennyt, eikä
äitikään...

Porat vinkuivat, junat kiisivät ohi syvällä kuilussa.

Onni Kalvan pää oli painunut yhä lähemmäksi maata; nyt se lepäsi
unisena ojentuneella käsivarrella. Hänen nenänsä edestä kohosi vihreä
turve, joka näytti tiheältä oksattomalta metsiköltä. Tuonkohan näköisiä
ne Intianmaan bamburuokoviidakot ovat? Nyt kiipesi punatäpläinen mato
erääseen korteen verkkaan ja varovasti. Sen päästyä latvemmalle korsi
alkoi notkua. Surkea tiikeripä siinä viidakossa olikin. Onni Kalpa
haukotteli.

Ruohoturve hänen ääressään seista törötti aivan hievahtamatta
tuulettomassa heinäkuun helteessä. Mutta joka kerran, kun juna jyrisi
ohi alhaalla, tuulahti tänne ylös asti, ja heinänkorret painuivat
maahan. Silloin näkyivät hehkuvan keltaiset kiviröykkiöt toiselta
puolelta rataa. Siellä, tulikuumien graniittimöhkäleiden keskellä,
liikkui ruskeaksi paahtuneita olentoja, alastomina vyötäröitä myöten.
Ne kumartuivat ryskiviä poriansa hoitamaan, ja tänne saakka saattoi
nähdä, miten auringonsäteet heijastuivat heidän ihostaan, kuin olisi se
ollut lasia. He olivat tietysti hikisiä.

Noin isäkin oli hikoillut, mutta kyllä hän sentään näytti
muhkeammalta... Isä -- aina vain isä johtui mieleen!

Taas juna jymisi ohitse, taas painuivat heinänkorret. Mutta nyt
tanssivat sekä louhoksen miehet että radan kiiltävät kiskot, jotka
kaartuivat kauas tuolta notkosta, kaikki tanssi ja tutisi polttavan ja
painostavan sumun takana, kaukana, kaukana, hyvin kaukana...

Hän ummisti silmänsä ja nukahti. Junat kiisivät ohitse, porat lauloivat.

Mutta nyt kävi hullusti, vai näkikö hän unta?... Hän kavahti pystyyn ja
tarttui unenpöpperössä päähänsä. Sitten hän taas tupertui ruohikkoon
kuin pyörtynyt. Uii! ... miten paarmanpisto saattoi polttaa. Koko pää
oli kuin tulessa.

Hän sylkäisi kämmeneensä ja voiteli turvottumaa. Se vähän helpotti. Hän
asettui taas makuulle kuten äsken, haluttomana ja vihamielisenä koko
maailmalle. Kaikki ihmiset ja olosuhteet häntä vainosivat.

Nyt ei kuulunut mitään poria eikä mitään juniakaan ajanut ohitse. Hän
tiesi, mitä se merkitsi. Odotettiin kello kolmen panoksia.

Kohta tulikin ensimmäinen pamaus ja heti senjälkeen vierivien
kivilohkareiden ryske.

Mutta aina vain isä johtui mieleen ja nyt paremmin kuin milloinkaan!

Noin juuri pamahti keväälläkin, vaikka se pamaus tuli paljon ennen
tavallista räjäytysaikaa, varhain aamulla. Kun ensimmäinen pora
alkoi pyöriä, silloin se jo tuli. Mutta isä porasi yksikseen omalla
kohdallaan niinä päivinä...

Taas vanhat ilkeät näyt kulkivat hänen päänsä läpi, jota paarmanpisto
yhä kirveli. Hän näki itsensä kulkemassa rataa pitkin kaupunkiin
sinä kirkkaana ja tuulisena huhtikuun aamuna. Ryhmä työmiehiä tulee
häntä vastaan ja ryhmän keskessä kannetaan paareja. Sellaista hän oli
nähnyt ennenkin tapaturmien jälkeen, joten hän vain ohimennen aikoi
kysyä, kuka se oli ja vieläkö hän eli. Mutta jo kaukaa hän näki, että
punaparta Piilonen kulki etunenässä ja huitoi kädellään. -- Hei, pojan
paholainen, se onkin oma isäsi tällä kertaa; lähde nyt mukaan äidin
luo! Ja Piilonen otti häntä armottomasti niskasta, syytäen karvaita
kirouksia punaisesta parrastaan.

Mutta vaikka hän onnettomuudesta ja Piilosen lujasta otteesta aivan
typertyi, hän kuitenkin ymmärsi jotain. Edellisenä iltana hän ei ollut
sitä ymmärtänyt, ja nyt oli liian myöhäistä. Edellisenä iltana...

Hän vapautui Piilosesta ja alkoi kulkea miesjoukon jälestä. Vielä tänä
päivänä hän saattoi tuntea saman heikkouden polvissaan, vielä hän
saattoi nähdä, kuinka mustat täplät tanssivat silmissä, kun hän katsoi
paareihin, jotka keinuivat miesten välissä.

Siten kulku kävi hitaasti ohi aseman, ylös suureen punaiseen
tiilitaloon äidin luokse.

Portaissa ovet lensivät auki ja työläisperheet syöksyivät ulos.
Kantajat taakkoineen nousivat askeleen kerrallaan ja heidän jälkeensä
ihmiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen veriset paarit, jotka huojuivat
käytävän käänteissä. Naapurivaimot vaikeroivat, lapset töllistivät ja
pienimmät parkuivat.

Ja niin sitten isä Kalpa makasi kuolleena kotonaan. Muudan lääkäri
tuli, poimi moniaita pirstoutuneen poran palasia rinnasta ja kirjoitti
jotain jollekin paperille.

Ja sitten tulivat pitkät itkut, sitten hautajaiset ja vihdoin muutto
Iisakki-enon tupaan alas Oikotien varrelle.

Anna-sisko niinä päivinä enin itki. Mutta Onni tiesi mitä tiesi eikä
ollutkaan siitä pitäen monta sanaa sisarensa kanssa vaihtanut.



II.


Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta
toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä
suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli
sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu
rusinalaatikko sattui halkeamaan.

Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka
tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin
ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja
kirkkaalta.

Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään
Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa
kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti
sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi
rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan,
merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän
tärkeitä salaisuuksia.

-- He-hei hyppyhiiri!

-- Hei, Kalle.

-- Tieräks' mitä? -- Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen
sieraimistaan.

-- No?

Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä
taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan
kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti
Onniin ja sanoi hitaasti:

-- Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.

-- Miten niin?

-- Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä,
jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että
silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat
jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se
ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut
meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän
huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään
Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! -- Se se
maistuu, se.

Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet
kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:

-- Mistä sinä kaikki tiedät?

-- Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan
mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten
kanssa aseista, joita meille hankitaan.

Onni sylkäisi.

-- Aina vain ryssät ja ryssät... Ettekö te itse mihinkään kykene?

-- Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö
emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä
tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat
lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!

Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja
asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän
kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi:

-- Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.

Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin
toiseen pieleen ja meni sisään.

Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän
ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä
herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen
kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja
kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa
hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat
laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi
vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus
hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri
huonetta, esineestä toiseen.

Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski
nyrkkinsä pöytään.

-- Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää
uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkä _teillä_ mitä _te_
tarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan
ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen
kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta
häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin:
ei kai ... ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä
tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne -- ojentakaa ne, näyttäkää niitä!
Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne
ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka
haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen
Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan
rimsuista -- muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu
ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden
fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle
nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen
paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole
huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra,
mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia
seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen
itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä
herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin
itsekin olette. Niin se on laskettu -- viekkaasti, nähkääs. Tätä
sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat
hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen
sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta ei _se_ sana
meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille,
yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta -- kyllä helvetissä!
Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja
täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta
porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen
ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta
kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo
nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme
uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!

-- Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan
parempi. Asiasta kaikki riippuu.

Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan
ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän
katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka
työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin.
Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi
tai venäjäksi.

Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden
kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat ...
tietysti ... minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta
orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista,
kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat,
töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät
vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon
minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain
orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein
mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin
selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat
mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne
istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat
jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää
tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine
tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä
edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia
vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette,
joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne...

-- Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.

-- Vai ei ... no niin no... Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko
juuri teillä... Mutta _meidän_ lapsemme, orjien lapset, ne eivät
milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee
sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja
meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme,
sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on
herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat
lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä -- kuuletteko! -- liian
myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit
ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi.
He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet
vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän
isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää,
jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme
surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma
repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on
meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä
-- ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt
juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu
tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta!
Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se
merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja
meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka
on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.

Nyt löi agitaattori nyrkkinsä pöytään viimeisen kerran. Hiki valui
virtoina hänen kalpeilta kasvoiltaan, joita hän pyyhki verenpunaisella
nenäliinalla. Hän huohotti raskaasti, sytytti uuden paperossin ja
ojensi kahvikuppinsa täytettäväksi.

Äiti kaatoi siihen, mutta hänen kätensä vapisi nyt vielä ankarammin.
Hänellä oli kirjavia pilkkuja poskissa ja oli sen näköinen, kuin olisi
tahtonut lyödä jotakuta.

Ikkunan ääressä istui Iisakki-eno kuten äskenkin, imi piippuaan ja
murisi jotain itseksensä. Eivät olleet helliä ne katseet, joita äiti
häneen sinkosi.

-- Niin, niin, sanoi äiti. Kunpa vain onnistuisimme! Moni omistammekaan
ei tahdo meitä ymmärtää.

Agitaattorin voimat olivat tyystin lopussa. Hiljaa ja väsyneesti hän
vastasi:

-- Älkää olko levoton. Sanoinhan jo, ettemme jää yksin mekään. Me
saamme miljoonia venäläisiä tovereita puolellemme. Heidän asiansa eivät
vielä ole aivan selvät. Mutta kohta, kohta...

Onni oli istunut ovensuupenkillä. Nyt hän uskalsi mennä Iisakki-enon
luo. Paljon ajatuksia vilisi hänen päässään, mutta yksi ainoa, joka
johtui vatsasta, karkoitti vähitellen kaikki muut: eikö jo saisi
illallista?

Agitaattori iski häneen terävät silmänsä. Niissä välähti uusi ajatus.
Hän vetäsi syvät savut, joi pohjaan kahvinsa ja kääntyi äidin puoleen.

Tämä on kai poikanne. Täysi mies kantamaan kivääriä, sitten
kun tarvitaan. Arvelenpa hänelläkin olevan jotain kostettavaa.
Sitähän meillä on kaikilla, meidän on kiitettävä vuosisatojen
kärsimyksistä. Mutta juuri tuolla pojalla, luulen ma, on aivan
omat syynsä upottaa hiukan lyijyä porvarisläskiin... Siltä kuoli
isä räjähdysonnettomuudessa, on minulle kerrottu. Onnettomuus ...
niin, siksihän sitä sanotaan ... eikä se kenenkään syy ollut,
ei tietysti. Mutta sanokaapas, onko herrojen tapana kuolla
räjähdysonnettomuuksissa! Onko kukaan kuullut ainoastakaan herrasta,
joka olisi kuollut sillä tavalla? Ei, kyllä ne tapaturmilta itsensä
varjelevat. Mutta meidät sen sijaan pannaan kaikille vaarallisille
paikoille, herrojen vehkeisiin. Ensin me elämme kuin koirat ja kuolemme
sitten kuin teuraat. Entäs kuinka teidän kävi? Puille paljaille, kuten
tavallista. Ajatelkaa asiaa tarkemmin. Porvarit ovat opettaneet meidät
kutsumaan sitä onnettomuudeksi. Mutta minä sanon teille, että sellainen
onnettomuus on miesmurha. Älä unohda, poika, että herrat tappoivat
isäsi!

Onni Kalpa nousi ylös. Hän meni suoraa tietä ulos ja unohti lakkinsa
penkille.

Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän
jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se
harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt
tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat
vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi
matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa.
Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.

Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt
ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin.
Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten
tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti
ulvomassa.

Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret,
kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.

Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa
ajatusta: -- Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki
tyynni...

Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta -- ainakin minulle.

Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle
Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei
edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille...

Hän oli yksin ajatuksin.

Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta
oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?

Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki.
Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.

Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle
maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään:

Kaikki on valhetta, kirottua valhetta! Valhetta! Onni Kalvalle, mutta
ei hänen äidilleen!

Nyt syntyi hänen toinen ajatuksensa. Se huusi itse äänensä kuuluville,
ja sitä hautoen hän kulki sateessa edelleen.

Tänä iltana se täytyy sanoa, vielä tänä iltana! Minä olen vaiennut
siitä, ja sentähden minä olen niin yksin. Mutta nyt täytyy totuuden
tulla ilmi, kävi miten kävi.

Hän kääntyi kotiin päin.

Ei yhtään ihmistä ulkona. Mutta yhdistyksen talosta tulvi valoa
ja musiikkia. Kun hän kulki siitä sivu, tuntui hänestä, että koko
rakennuksen olisi pitänyt haljeta moisesta melusta: torvien räminästä,
huudoista ja jalkojen töminästä. Ikkunaruuduissa lepattivat tanssivien
varjot, mutta joissakuissa niistä varjot pysyivät hiljaa, parittain
kiinteästi toisiinsa valettuina. Ei saattanut erehtyä erään lippalakin
muodosta eikä irtonaisista olkalapuista.

Oliko toinen noista varjoista Anna-siskon? Sitä hän ei voinut päättää
tihkuvassa pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Onni Kalpa avasi kotioven.

Hän huomasi heti, että agitaattori oli poissa. Pöydän ääressä istui
äiti ja luki sanomalehteä, hän oli sytyttänyt lampun. Iisakki-eno istui
piippu suussa kuten äskenkin, oli vain muuttanut toisen ikkunan ääreen.

Onni meni valuvin vaattein suoraan pöydän luo.

-- Äiti, sanoi hän, äiti...

Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.

-- Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit
ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae
kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!

Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle
asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä
nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan
hänen päänsä päällä.

-- Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta
lampunvalosta.

Ja Iisakki-eno vastasi:

-- En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta
lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä
näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen
asetu.

Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta
nyt sanoi taas äiti:

-- Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?

Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi:

-- Niin, niin, olenhan minä aina sanonut, ettei hyvästi lopu. Sinun
pitäisi pitää silmällä tyttöä. En voi sietää tätä yölaukkaa sen ryssän
kanssa. Jok' ikinen yö sama juttu. Annas ollakaan, niin tulee äpärä
taloon, sen saat vielä nähdä. Mustavillainen kasakkapenikka, ja siinä
sitä sitten on häpeämistä.

Nyt äiti suuttui.

-- Ole ärsyttämättä, Iisakki! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän
mikään kasakka ole. Mies on siistin näköinen, ja olenhan minä sanonut,
että heillä on sormuksetkin. Venäläiset ovat meidän ystäviämme, ja
nousee vielä päivä, jolloin sinäkin ymmärrät heitä kiittää. Tämä on
sitäpaitsi jokin kersantti, eikä sitä tiedä, mikä hänestä vielä tulee.
Minä näes ajattelen tulevaisuutta, minä.

-- Mutta ryssä on aina ryssä, sanoi Iisakki-eno.

Nyt lampunvalo hävisi. Äiti meni kamariin ja paiskasi oven kiinni
jälestään. Mentiin makuulle.

-- Onni, tule nukkumaan! Pöydällä on vähän ruokaa! Iisakki-eno se niin
huusi alhaalta pimeästä.

Mutta Onni istui vielä hetkisen ropisevan katon alla ja odotti. Sitten
hän riisui märät vaatteensa, levitti ne vinnin lattialle ja hapuili
paitasillaan alas.

Iisakki-eno nukkui. Varpaillaan hän meni kamarin ovelle ja kuunteli.
Äiti nukkui myös.

Hän avasi varovasti oven ja hiipi sisään. Silloin hänen paljas jalkansa
sattui Annan sänkyyn, ja hän pysähtyi. Hän katsoa tuijotti sisarensa
tyhjään vuoteeseen, ikkunasta lankesi siihen heikko ja surullinen valo.

Ei, ei hän voinut sitä sanoa!

Hän hiipi takaisin tupaan ja sulki oven. Hän istui kotvasen vuoteensa
laidalla, sitten hän rykäisi ääneen, ensin kerran ja sitten toisen
vielä äänekkäämmin. Vihdoin Iisakki-eno liikahti ja mutisi jotakin.

Silloin Onni meni hänen luokseen, kopeloi hänen kättään pimeässä,
löysikin sen ja puristi sitä omituisen kovasti.

-- Hyvää yötä, eno, sanoi hän hiljaa.



III.


Syksymyöhä oli muuttumassa talveksi. Verinen marraskuun lakko oli äsken
päättynyt, eivätkä ensimmäiset lumet vielä olleet ehtineet langeta
murhattujen haudoille.

Varhain eräänä sunnuntai-aamuna Onni Kalpa heräsi siihen, että oli
kuulevinaan jonkun kaukaa huutaneen häntä nimeltä. Samassa räiskähti
kourallinen pieniä kiviä ikkunaruutuun hänen vuoteensa kohdalla.

Hän kavahti pystyyn ja katsoi ulos. Ei vielä ollut aivan valoisa, ja
hierottuaan unen silmistään hän ensimmäiseksi näki paperossin tulen,
joka tuikutti häntä vastaan sinisenharmaasta hämärästä. Sitten hän
huomasi kahdet kasvot, jotka nyökyttelivät ikkunan alta. Rörströmin
pojat siellä olivat, omituista kyllä.

Mutta portilla seisoi Kalle Mäkinen hajasäärin ja tupakka hampaissa.
Hänen selässään roikkui suuri sotilaskivääri, pistin piipussa. Hän
viittasi kädellään.

-- Tule ulos, sanoi hän, niin saat kerrankin ampua kunnollisella
pyssyllä.

Onni hieroi uudelleen silmiänsä. Hän ei tiennyt näkikö hän oikein.
Kalle ja Rörströmin pojat yhdessä! Olivatko he sopineet? Ja itse hän
oli vihoissa kaikkien kolmen kanssa. Mutta nyt he seisoivat tuolla ja
viittoilivat hänelle niin ystävällisesti. Ei suinkaan se vain ollut
viekkautta?

Hän tuumi hetkisen. Mutta kivääri houkutteli. Hän hyppäsi housuihinsa,
viskasi takin niskaansa ja hiipi hiljaa ulos. Iisakki-eno ei herännyt.

Portilla hän heti sai selityksen. Kalle otti häntä toverillisesti
takinrinnuksesta ja piti seuraavan puheen:

Tämä poika on kyllä Kalle Mäkinen, sinä olet Kalvan Onni ja meidän
vieressämme seisovat molemmat Rörströmin pojat. Näen että ihmettelet,
ja totta helvetissä tämä kokoonpano onkin hiukan kummallinen. Mutta
minäpä sanon sinulle asian laidan. Nyt on sellainen aika, että
kaikkien reilujen jassien on pidettävä yhtä. Meillä on nyt tärkeämpää
ajateltavaa kuin vanhat riitamme. Sentähden Kalle Mäkinen ojentaa
rauhankämmenen entisille vihollisilleen ja aikoo opettaa heidät
ampumaan. Sillä pian alkaa paukkua lahtarikaarteja kohti. Ja jos vielä
olet käärmeissäsi siitä, että kutsuin sinua lahtarinulikaksi, niin
ymmärräkin, että tein sen vain piruuttani. Kyllä minä tiedän, että olet
reilu jaska ja kuulut meikäläisiin. Mutta sinun täytyy vain pitää suusi
tupessa ja olla haukkumatta venäläisiä, sillä muuten sinun käy pahasti.

Hän näpäytti merkitsevästi kiväärin lukkoa, sylkäisi paperossin
hampaistaan ja kiersi ruumistaan avaria housujansa nostaakseen. Sitten
hän pyörähti ympäri, korjasi kiväärinhihnaa olkapäällään ja lähti
maantielle. Toiset seurasivat häntä.

-- Mistä sinä sait tuon pyssyn? kysyi Onni.

-- Veljeltäni, sanoi Kalle lyhyesti. Mutta kun he kulkivat rautatien
yli, lisäsi hän:

-- Näettekö tuon kirkontornin? Jos siellä nyt istuisi lahtari
kuularuiskuineen, niin ei teidän ollenkaan pidä luulla, että matka on
liian pitkä. Tosin hän näyttää pieneltä kuin itikka, mutta kun vain on
vankka kädeltään, niin aina sen sieltä pudottaa. Tällainen pyssy ampuu
kolmen kilometrin päästä kymmenen miehen läpi. Eivätkä siinä seinätkään
estä.

Pojat katsoivat kaupunkiin ja tarkkasivat osoitettua kirkontornia,
jonka huipun nouseva aurinko kirkasti yhä koreammaksi. Silmät selällään
he tuijottivat vasten keltaista valoa, ja sekä ylpeys että aamukylmä
puistatti heitä.

Mutta Kalle keskeytti:

-- Älkää siinä enää töllistelkö, meillä on nyt tärkeitä tekeillä.

Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.

-- Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan.
Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään
huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.

He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli
huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet,
ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan
yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa
kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.

-- Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.

Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.

-- Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee
häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin
itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen
maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.

He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata
peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he
tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.

Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha
olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se
johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.

Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi
neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen
kiertämään.

-- Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa
niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet
porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu
kyllä olevan heidän kellareissaan...

Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset
tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien
poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin
kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan
ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.

-- Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.

-- Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.

-- Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä.
Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä
tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä
lakkimme, niihin voimme ampua.

Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.

Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä
hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle
vähän matkan päähän.

Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas
hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.

-- Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette?
Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.

-- Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.

-- Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen
punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on
ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.

-- Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuin
Kallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.

-- Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.

-- Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.

-- Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.

-- Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta
minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien
puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!

-- Minä ammun, sanoi Onni.

Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät
silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen,
ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut
mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.

-- Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun,
lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista.
Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia
valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään,
niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.

Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi
ainoastaan:

-- Sepähän sitten nähdään.

Hän huomasi, että toiset arveluttavasti horjuivat, ja hänen
itseluottamuksensa kasvoi yhä, kun Kalle taas otti ryypyn ja ojensi
pullon puoluelaisilleen. Se palasi omistajalleen käymättä rivin
toisessa päässä, missä Onni seisoi. Hän huomasi taas olevansa eristetty
ja yksinään. Hän tuli yht'äkkiä omituisen levolliseksi.

Kun Kalle kohotti pyssyn, tuli hän vieläkin rauhallisemmaksi. Piippu
huojui pitkässä kaaressa, ja Kalle ummisti silmänsä, ennenkuin laukaisi
pahasti irvistäen. Rörströmin pojat hätkähtivät.

Sovitut viisi laukausta pamahtivat tiheään. Onni katsoi lakkiaan, mutta
ei voinut huomata sen heilahtavan.

Tuli sitten veljesten vuoro. Kalle latasi ja ojensi käsi suorana
kiväärin. Lämmennyt piippu höyrysi aamun koleudessa.

-- No, pojat, laskekaa nyt lahtarin reuhkaan!

Veljekset kiistelivät siitä, kumpi ensin ampuisi. Molemmat tahtoivat
jäädä jälkimmäiseksi. Kalle ratkaisi riidan nuoremman tappioksi.

Onni huomasi heti hänet vaarattomaksi. Hän nojasi jalallaan aitaan,
polvet notkuivat sekä pelosta että paloviinasta, ja laukaistessaan hän
käänsi päänsä syrjään. Hän muisti selvästi varoituksen, ettei saanut
kaatua. Kalle huomasi kyllä hänen surkeutensa, mutta aatetoveruuden
vuoksi piti säästää ankaria sanoja.

Tuskin vanhempi velikään onnistui paremmin. Onni ei vielä ollut voinut
huomata lakkinsa yhtään liikahtaneen.

Sitten tuli hänen vuoronsa. Hiljainen väristys kulki hänen ruumiinsa
läpi, kun hän tarttui raskaaseen aseeseen. Hän oli kyllä jo kokeillut
ampujana, useankin kerran, mutta ainoastaan kivääreillä, jotka olivat
olleet vain leikkikaluja tähän mörssäriin verrattuina. Täytyi oikein
ponnistaa saadakseen sen ojennetuksi. Mutta heti kun hän rupesi
tähtäämään, tyyntyivät sekä jalat että kädet. Koko hänen koottu
tahtonsa keskittyi pyssyn mustaan tähtäimeen ja suuntautui jyvän
kautta maaliin riihen seinässä. Hänen täytyi onnistua, hän janosi
kostoa häväistykselleen, voittoa yksinäiselle asialleen. Ensimmäisestä
laukauksesta saattoi vähimmin toivoa, sen hän hyvästi ymmärsi.
Sentähden hän suuntasi sen toiseen Rörströmien lakeista, tähtäsi kauan
ja laukaisi.

Lakki pysy; liikkumattomana. Mutta kun hän katsoi seinään, näki hän
suuren mustan reiän hirressä juuri lakin yläpuolella.

Nyt hän käänsi piipun Kallen lippalakkia kohti, joka riippui siinä niin
mahtavana lihavine täytteineen. Se näytti hänestä mustalta porsaalta,
ja siltä porsaalta hän nyt tahtoi puhkaista vatsan.

Hän tähtäsi tarkemmin ja laukaisi. Näkihän sen aivan selvästi -- lakki
vavahti. Eikä hirressä näkynyt mitään sen ympärillä.

Nyt hän oli varma asiastaan. Seuraavat laukaukset hän laski nopeammassa
tahdissa, kaikki koin samaan maaliin. Viimeistä edellisen jälkeen
hänen uhrinsa vähän kääntyi, ja viimeisestä lakki suorastaan rupesi
heilumaan. Sen mahtoivat Kallenkin sumuiset silmät nähdä, sillä
kuuluipa hänen suunnaltaan tukahdutettu kirous.

Pojat syöksyivät kaikki seinän viereen.

Kaikki muut lakit olivat samanlaisia kuin ennenkin. Ainoastaan Kallen
lakissa oli tapahtunut täydellinen muutos. Sen läpi näki taivaan
monesta kohdasta, ja sisukset riippuivat ulkona.

-- Piru ja hänen opetuslapsensa! huusi Kalle. Asiahan on selvä kuin
viina. Humalapäissäni olen ampunut omaan kunnialliseen lakkiini tuon
lahtarirääppänän asemasta. Mutta otetaan virsi uudestaan, sanoi
lukkari. Uusi kierros siis, pojat!

-- Odottakaa vähän, sanoi Onni. Minä käyn ensin riihen takana.

Hän oli saanut kokea sodan ja vatsan välisen suhteen. Mutta
kyyröttäessään riihen takana hän kuuli jotain ilkeää olevan tekeillä
toisella puolella. Kirouksia, riemunremahduksia ja naurua soi
hiljaisessa syysilmassa, ja kaiku vastasi kalliosta. -- Vielä, vielä!
rähisi Kalle puuroisella äänellään. -- Päkistä lisää vaan!

Kenelle hän huusi?

Onni palasi kiireesti. Toverit irvistivät voitonriemuisesti, ja Kalle
näytti kieltään turvottuneesta naamastaan.

-- Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.

Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä
valui jotain pitkin seinää.

Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin
hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen
kimpussaan.

Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten
seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas
vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi
jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri
myötämäkeä sähisevänä pallona.

Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen
rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi,
mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin
tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan -- vai ojako
se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla
jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta -- kai vanhemman
veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän
makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin,
hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.

Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei,
hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin
reiteen. Se puhkaisee housut, ihon -- nyt se tunkeutui lihaan...

Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn
kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa
pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.

       *       *       *       *       *

Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun
ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen
silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen
kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin
oli ilma kuin silkkaa verta.

Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän
se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui
olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat
tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti -- nyt hän muisti Kallen
pistimen.

Hän pui nyrkkiä, puri hammasta ja nousi vaivaloisesti seisoalleen. Ei
näkynyt ketään. Paljain päin ja repaleisena hän ontui kotiin päin.



IV.


Iisakki-eno laski käsivartensa katetulle joulupöydälle, katsoi lattiaan
ja ryki. Epävarmasti ja miltei pyydellen hän sanoi:

-- Kyllä minusta ainakin tänä iltana pitäisi saada olla rauhassa siltä
haisevalta ryssältä. Ja kyllä minä sen sanon, että jos Anna tuo sen
tänne ... jos se sen tuo tänne niistä tanssiaisistaan, niin kyllä minä
menen kamariin ja suljen oven jälestäni, kunnes hän on lähtenyt.

-- Olisit ennen sanonut. On nyt aika, kun asia jo on sovittu ja
he voivat tulla millä hetkellä tahansa. Yksi kerta ensimmäinen,
eikähän häntä voi uloskaan ajaa. Sitäpaitsi olet kyllä ahtanut
itseesi sotilasruokaa viime aikoina, mutta eivät näy suolesi tietävän
mitään kiitollisuudesta. Se ei ole sopivaa, se pitäisi porvarinkin
ymmärtää. Ja jos minä sinut oikein tunnen, niin itse vielä pisimpään
röyhkit tämäniltaistenkin kekkerien jälkeen. Niin, niin, lahjat kyllä
kelpaavat, mutta antaja osoitetaan ovelle. Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin
minäkin, mistä kaikki nuo on saatu.

Äiti näytti pöytää, joka oli ruokia täynnä. Keskessä oli oikea torni
venäläisiä säilykkeitä.

-- Ei ole mikään nälkäjoulu tässä talossa, lisäsi hän.

Onni Kalpa käsitti, ettei muuta voinut tehdä: hän kähmäisi lakkinsa ja
takkinsa ja hiipi ulos pimeään.

Niin se joulu vietettiin...

       *       *       *       *       *

Jokunen ohut lumihiutale putoili tähdettömältä taivaalta. Oliko lämmin
vai kylmä? Sitä ei voinut sanoa. Hänen sydämensä jyskytti, kiihtynyt
veri suhisi korvissa. Hän tunsi, kuinka se polttavana nousi ja laski
aina sormenpäihin saakka. Olisipa vain ollut jotain pahaa ja vihattavaa
noissa sormissa! Nyt hän olisi voinut kuristaa, juuri sinä iltana.
Joulurauhan ja Vapahtajan nimeen! Amen.

Hän pusersi lumipallon ja rutisti sen rikki nyrkissään, niin että lumi
räiskyi kasvoihin.

Tie oli autio. Vain kaksi humalaista sotamiestä hoiperteli rallatellen
työväentalolle, josta tuuli toi kumeita bassonääniä. Kuului kuin olisi
jokin hirviö mörissyt valssia kaukana pimeydessä. Toinen ryssistä oli
paljain päin ja heilutti ilmassa revolveria. He kaatuilivat vuorotellen
ja auttelivat pystyyn toisiansa.

Onni Kalpa riensi eteenpäin. Tuntui kuin olisivat torventöräykset
sysänneet häntä selästä. Ilkeä hirviö ajoi häntä takaa pimeässä,
se seurasi häntä kauheasti ulvoen ja kiidätti edelleen. Hän tunsi
hiostuvansa juostessaan. Silloin kuului junan vihellys radalta ja
hälvensi kauhistuksen. Ei se ääni koskaan ennen ollut kuulunut
niin hyvältä ja lohdulliselta. Hyvä ja valpas ihminenhän siellä
seisoi tuossa kohisevassa koneessa ja nykäisi vetimestä, juna tulee
jouluyössä! Ja noissa valaistuissa vaunuissa istui paljon ihmisiä,
monta hyvää ihmistä...

Hän pysähtyi. Junan jyrinä painui vähitellen kuulumattomiin, mutta
torviakaan ei kuulunut enää.

Hän kulki hitaasti kaupunkiin päin. Ehkenpä hän siellä näkisi
vilauksen joulusta? Ainakin oli siellä valoisampaa. Valot heijastuivat
valkoiseksi kuvuksi utuiseen ilmaan ja sytyttivät matalat pilvet
tuleen. Se oli kuin yhden ainoan suuren joulupöydän valoa.

Hän taajensi askeleitaan.

Joulupöytä... Ennen seisoi aina kuusi keskellä pöytää, neljä kynttilää
oksilla, mutta nyt siihen oli pinottu sen ryssän läkkilaatikoita. Ja
kuusen juurella oli isän iso raamattu, josta hän aina luki palasen,
ennenkuin käytiin pöytään ja kynttilät sytytettiin. Se kuului asiaan,
sanoi hän, niin oli joulu aloitettava.

Mutta nyt siellä kellotti ryssänlimppu raamatun vanhalla paikalla.

Ei sen puolesta että se lukeminen juuri olisi ollut hauskaa. Mutta tänä
iltana hän kyllä olisi syytänyt pihalle kaikki ryssänherkut, jos kuusi
ja raamattu vain olisivat olleet siinä missä ennenkin...

Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Johan hän oli keskellä kaupunkia.

Mutta ei sielläkään ollut sellaista kuin hän oli luullut. Talot
näyttivät niin surullisilta, tulet sammuksissa melkein kaikkialla.
Puotien suuret ikkunat mustia ja kuolleita kaikki tyynni, ei mitään
ihmisiä, vain joku yksityinen, joka riensi tiehensä niska kyyryssä
ja kaulus korvilla. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia niin
pimeänä. Eivät katulyhdyt koskaan olleet valaisseet niin yksinäisinä.
Taisivat vain kurjat katulyhdyt lähettää valoa taivaalle, vaikka se
etäältä näyttikin niin komealta.

Hän sai kulkea lukemattomien talojen ohi, ennenkuin näki joulukuusen
latvan kimmeltävän mistään ikkunasta. Mutta silloin häntä alkoi
paleltaa.

Minne hän menisi?

Hän kulki ja kulki. Aina tuntui olevan vastatuuli, mistä kulmasta hän
kääntyikin. Ja tuuli kiihtyi, yltyi lumipyryksi.

Nyt hän huomasi seisovansa oman liikkeensä kohdalla. Hän tuijotti
mustiin, kuolleisiin näyteikkunoihin. Mitä hänellä siinä oli tekemistä,
kauppahan oli kiinni?

Kadunkulmassa ajuri nukkui istuimellaan, puoleksi lumettuneena. Laiha
hevoskaakki seisoi kuin kivettynyt etujalat levällään, turpa riippui
miltei maassa. Ei, nyt tuuli heilautti hevosen häntää, ja se nykäisi
hiukan toista takajalkaansa.

Onni pudisti ajuria hiljaa hihasta.

-- Saanko hetkeksi ryömiä nahkasen alle? Jos joku tahtoo kyydin, lähden
tieheni. Kaksi markkaa voin maksaa.

Ajuri tavoitteli unisena piiskaa. -- Mene helvettiin, pojan perkele,
murisi hän.

Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää
vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei
auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.

Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten
keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.

Hän painoi valoa ja nousi suoraa päätä neljänteen kerrokseen. Kuta
ylemmäs sen parempi, sitä mahdollisempaa saada olla rauhassa, sen
hän ymmärsi. Oli vielä viideskin kerros, mutta sitten tuli vastaan
vinnin raskas, rautainen ovi. Täällä oli hyvä, ei tänne ketään tulisi.
Hän istuutui kivilattialle, selkä ovea vasten. Valo sammui samassa,
itsetoimivan sähkölaitteen naksaus kajahti avarissa portaissa. Sitten
oli aivan hiljaista ja pimeää. Rautalevyt vain kumisivat hänen selkänsä
takana, kun hän nojasi niihin hartioitaan.

Niin se joulu kului...

Hän kaivoi housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja alkoi ampua
pistoolilla, kuten poikain kesken sanottiin. Jotainhan hänen oli
tehtävä. Hän asetti tikunpään kerrallaan laatikon kylkeä vastaan ja
tyven etusormensa alle sekä laukaisi toisella kädellä. Tikku tikun
jälkeen lensi räiskyvänä kaarena ilmaan, putosi kiviseen permantoon,
leimahdutti sieltä pari pientä sinistä liekkiä ja sammui. Jos se vielä
hehkui, sylkäisi hän maalia punaiseen pilkkuun pimeässä. Ei ollut
helppo osua.

Mutta tulitikkulaatikko tyhjeni pian. --

Portaista alkoi kuulua ääntä, ja kuta tarkemmin hän kuunteli, sitä
selvemmin se kuului. Jostakin kerroksesta levisi hirveä melu. Se kasvoi
oikein ukkoseksi; puheenhälinää, naurua ja särkyvien lasien kilinää.
Rähisevä seura juopuneita herroja, jotka kaikki huusivat yht'aikaa.
Onni muisti yllyttäjän sanat herrasväen elämästä hienoissa asunnoissa,
punssista ja täyteen sullotuista säiliöistä... Ehkä hän oli oikeassa?

Nyt avattiin eteisen ovi rämisten ja ryskien, koko humaltunut seurue
vyöryi alas portaita. Uiko-ovi läjähti kiinni heidän jälestään, sitten
oli taas hiljaista hetkinen.

Mutta nyt alkoi piano soida juuri Onnin alapuolella. Lasten ääniä yhtyi
sävelmään. Se oli hidas ja hiljainen laulu, kuului aivan virreltä.

Hän laskeutui joitakuita askelia alemmaksi, kumartui kaiteen yli laulua
kohti ja kuunteli. Vain lasten ääniä; ne kuuluivat niin iloisilta,
mutta kuitenkin niin liikuttavan vakavilta. Ne vapisivat:

    Piu, pau, kellot kajahtaa,
    piu, pau, kaikki kutsun saa
    joulujuhlaan.

    Jää nyt, Jeesus, meidän luo,
    jouluilo meille suo,
    armos tuo!
    -- -- --

Hän hiipi takaisin ylös ja kyyristyi kumisevaa ovea vastaan. Niin hän
istui kauan, ennenkuin huomasi itkevänsä.

Mutta kun lapset lauloivat Porilaisten marssin, oli hän jo nukahtanut.



V.


Nyt taas herra Berglund puhui pakkalaatikkojen takana. Hän alensi
ääntänsä:

-- Minä voin sanoa, herra Ström, ettei enää ole kysymys kuukausista
eikä viikoista, tuskin päivistäkään. Millä hetkellä hyvänsä se jo voi
alkaa. Ei enää auta puhua tyhjiä uhkauksia ja sanoa, ettei sellaista
saa eikä voi tapahtua. Emmekö jo ole oppineet, että mitä hyvänsä voi
tapahtua? Lapsikin saattaa nähdä, mihin tämä vie. Punaiset kiertävät
jo kaupunkia ryövärijoukkoineen. Joka juna pohjoiseen saattaa olla
viimeinen. Minä lähden tänä iltana. Pohjanmaan sotakouluun ja
talonpoikaisarmeijaan. Kävin aamulla sanomassa hyvästi isännälle. Hän
on jo tottunut tällaisiin matkoihin. Kyllä hän sentään on hieno mies,
se täytyy myöntää. Täysi palkka koko ajalta, pitää paikan auki ja
lupaa avustusta kaatuneiden perheille. Tokkopa mikään muu liike koko
kaupungissa...

-- Mutta talohan jää tällä tavalla aivan tyhjilleen, huusi herra Ström,
varastomestari. Toinen lähtee toisensa perästä eikä täällä kohta ole
ristinsielua, ainoastaan punaiset poikaviikarit. Eihän se vetele, sanon
minä. Virka ennen kaikkea!

-- Ei ennen isänmaata, herra Ström.

Varastomestari mutisi jotakin, mutta sitä ei enää kuultu. Askeleet
etenivät sementtiosastolle päin, kumahdellen holveissa. Sitten ne taas
lähenivät siellä pakkalaatikkojen takana, mutta silloin ei kukaan enää
sanonut mitään. Ainoastaan varastomestari murahti joskus kuin äkäinen
koira.

Onni Kalpa seisoi yhä hievahtamatta, toisessa kädessään paistinpannu
ja toisessa suuri tukku lastuvilloja. Hän oli purkamassa vastatullutta
lähetystä. Oli paraillaan ruoka-aika ja tyhjää rautatavaraosastossa,
mutta varastomestari oli varmasti unohtanut pyytäneensä häntä käymään
syömässä jonkun myöhemmän ryhmän vuorolla lauantaisin, jos sattuisi
suuria lähetyksiä purettaviksi.

Nyt hän ymmärsi, minkätähden niin moni viimeaikoina oli hävinnyt
liikkeestä hiljaa ja selityksittä. Pohjanmaalle, sotakouluun... Ja
tänään lähtisi herra Berglund.

Hän pani paistinpannun päällimmäiseksi ja heittäytyi polvenkorkuiseen
lastuvillaläjään korkean laatikkoseinän suojassa. Hänen piti ajatella.
Ei enää kuukausia eikä viikkoja, tuskin päiviäkään...

Silloin, yht'äkkiä, kuului taas askelia toiselta puolelta. Ennenkuin
hän aavistikaan ja ehti pystyyn pehmeästä kuopastaan, kiersivät
molemmat herrat seinän takaa hänen luokseen.

Hän nousi ylös, otti lakkinsa ja kahlasi laatikolleen. Mutta vaikka hän
kuinka kaivoi, niin herrat yhä seisoivat paikallaan. He tuijottivat
häneen kauan sanomatta sanaakaan. Oli jotain ilkeää ilmassa.

Hän tirkisti heihin takkuisten lastuvillojen läpi, joita hän syysi
läjään laatikon laidalle. Herra Berglundin kasvot punoittivat hiukan,
mutta varastomestari oli tavallista kalpeampi lihavasta naamastaan, ja
hänen silmänsä ällistelivät, kuin olisi hän vanhaan tapaansa aikonut
sanoa: on se nyt pirua sentään...

-- Oletko sinä ... onko Kalpa ollut tässä kauankin;' kysyi herra
Berglund.

Silloin Onni nykäisi lakin päästään, hotaisi pahimmat lastut
vaatteistaan ja meni heitä kohti.

-- Herra Berglund, sanoi hän, en minä ole niitä, jotka antavat ilmi. Ja
laakerimestarikin voi olla aivan rauhassa minusta.

       *       *       *       *       *

Hän kulki tavallista tietään kotiin kaupungista. Alkoi jo kylmästi
hämärtää, lumi näytti yhtä likaisenharmaalta kuin taivaskin. Oli
niin omituisen hiljaista kaikkialla, ikäänkuin olisivat ihmiset
pysyttäytyneet syrjässä ja odottaneet jotakin... Missä oli
tavanmukainen "työläiskaravaani", pitkä jono mustaa väkeä, joka
hitaasti lunta polkien palasi kaupungista? Hän katsoi taakseen. Ei
sitä tänään näkynyt, vaikka juuri olikin sen aika. Hän oli yksin koko
tiellä. Kaksi vanhaa akkaa vain kantaa retuutti jotain myttyä toisiansa
haukuskellen.

Ja missä olivat vihellykset ja jyry radalta? Hän seisahtui, kuunteli,
odotti.

Junat eivät kulkeneet.

Oliko herra Berglundin ennustus näin pian toteutunut? Silloin oli
häneltä itseltäänkin matka jäänyt sikseen.

Oli kuin kaikki olisi odottanut jotakin. Kuin sekä hän itse että koko
maailma olisivat olleet sidotut suureen säkkiin, jossa ei uskaltanut
liikahtaa eikä olisi voinutkaan. Mutta säkin täytyi haljeta -- vaikka
itse piru ja rykmentti ryssiä ... sen täytyi haljeta! Kyllä hän sen
puhkaisisi, repisi riekaleiksi vaikka kynsin ja hampain! Näin ei käynyt
kauempaa. Hänen täytyi sanoa sanottavansa, huutaa se säkin reiästä!

Hän lähti taas liikkeelle, pani melkein juoksuksi. Hänen päässään
myllersi vanha tuska, jonka vain hän tunsi, mutta jotain uuttakin,
josta hän ei vielä ollut selvillä. Hänellä oli kiire kotiin; siellä
taistelu ratkaistaisiin. Siellä säkki halkeaisi.

Nyt tuli ihmisiä kauempana tiellä, kokonainen musta lauma. Ne olivat
miehiä, näki hän, neljä aina rivissään. Ne marssivat tahdissa
kaupunkiin päin. Jo pitkän matkan päähän näkyivät kiväärit, jotka
keinuvien lakkien yli erottuivat lumista taustaa vasten. Neljä,
kahdeksan, kuusitoista, kaksikymmentäneljä...

Hän väistyi tieltä ja antoi niiden kulkea ohi. Niillä oli kaikilla
punainen nauha käsivarressa. Siinä menivät Piilonen ja Hellman ja
Mäkisen Lauri -- joukossa oli sekä tuttuja että tuntemattomia. Niiden
naamat näyttivät niin omituisen julmilta ja harmailta, jokainen
katsoi vain suoraan eteensä, kohti kaupunkia. Joidenkuiden hampaat
kalisivat. Paleltikohan heitä? Etunenässä kulki ryssä, päässä pörröinen
lampaannahkalakki; hän löi tahtia revolverilla: ras-tvaa, ras-tvaa...

Heti heidän jälkeensä tuli kaksi punakaartilaista lisää. Toinen oli
Kalle Mäkinen. Välissään he kuljettivat paljaspäistä vankia; se oli
ensimmäinen kirjanpitäjä asemalta.

Kalle kulki ohi aivan Onnin vierestä. Mennessään hän heilautti
roikkuvaa kivääriään, niin että perä sattui Onniin. Sitten hän
kääntyi taakseen ja sylkäisi. Mutta tuuli tarttui sylkyihin ja kaarsi
ne pitkälti ohi maalin. Oli ruvennut tuulemaan, tuisku yltyi ja
puhelinlangat kumisivat. Alkoi pimetä.

Omituinen oli se lauantai-ilta kotikulmillakin. Jok'ikinen tupa oli
kuin kuohuva kattila. Niissä kiehui yli äyräitten. Miehet kiroilivat
iloisesti ja akat nauroivat väliin. Ohuet ikkunaruudut rämisivät ja
laskivat melun ulos asti. Ovissa paukkui, portaissa kolisivat kannat
ja kiväärit. Taajana kuin rummunpärinä vyöryi rymy pihalle. Portaista
pujahteli mustia olentoja, jotka hävisivät illan pimeään. Ja hajallansa
siellä täällä seisoivat vahdit kiväärit jalalla ja paksut paperossit
suussa, joista tuuli tuprutti punaisia kipinöitä.

Yhdistyksen talolla lattia tömisi marssivien askelten alla. Raivostunut
ääni komensi. Ras-tvaa, ras-tvaa ... stoi! Ja sitten kiväärit ukkosena
laskettiin jalalle.

Onni Kalpa kiiruhti ohi. --

       *       *       *       *       *

Avatessaan kotioven hän heti näki ryssän.

Mutta tänään hän kestäisi kaiken. Ja hän istui kärsivällisesti ja
katsoi, kuinka siellä vietettiin ilojuhlaa likaisen kersantin kunniaksi.

-- Nämä ovat sisaresi kihlajaisia, sanoi äiti. Ja ne vietetään suurena
päivänä, tiedä se. Sillä tänään alkavat paremmat ajat tässäkin kurjassa
maassa.

-- Terve, terve, baremmat ajat! kirkui ryssä. Hän ojenteli suurta
konjakkipulloa; hiki valui hänen punaisesta naamastaan. Iisakki-enokin
nyökkäili hänelle miltei ystävällisesti, käänsi pohjan taivasta
vasten ja ähkyi mielissään: äh! Mutta Anna oli pukeutunut parhaimpiin
pyhävaatteisiinsa ja kiinnittänyt veripunaisen rusetin rintaansa;
hän taputti kuin hullu käsiään ja lensi likaisen kersantin kaulaan.
Ne suutelivat toisiansa pöydän yli niin että läiskähti. Silloin
Iisakki-eno murahti jotakin ja katsoi syrjin, mutta äiti vain nauroi.

Muutaman ryypyn jälkeen ryssä hyppäsi pystyyn. Hän otti nurkasta
kiväärinsä, asettui hoiperrellen keskelle lattiaa ja alkoi näyttää
temppuja. Hän veti hanasta ja heittäytyi pitkälleen, hän huusi ja
reuhtoi. Ja hän tähtäsi uuniin: -- Valgoinen biru -- mjaiskis! --
hjuvasti...

Sitten kallistettiin taas jonkun ihmeellisen asian hyväksi, jota Onni
ei ymmärtänyt. -- Kommunism, uraa! kiljui ryssä.

Kaikkea tätä hän katseli kärsivällisesti. Ja kun äiti kääntyi häneen
päin ja sanoi:

-- No, Onni, eikö jo ole aika sinunkin ilmoittautua punakaartiin;
sinnehän kuuluvat jo kaikki kunnialliset ihmiset, -- niin vastasi hän
ainoastaan:

-- Ei kai sillä mikään kiire ole.

Keskiyön jälkeen ryssä nousi horjuen ylös ja jätti hyvästi. -- Minä
menen häntä vähän saattamaan, sanoi Anna, mikä merkitsi, että hän
tulisi kotiin vasta aamulla.

Mutta ryssä ei ottanut kivääriä lähtiessään. Se jäi nurkkaan. Vieressä
lattialla roikkui punainen hihanauha.

-- Kuuluuko eno punakaartiin? kysyi Onni hiljaa.

Iisakki-eno vastasi:

-- Enhän minä oikeastaan kuulu niihin, jotka ampuvat ihmisiä. Mutta,
katsos poikaseni, asia koskee nyt kuitenkin _meidän_ luokkaamme. Ja nyt
me menemme levolle rauhassa kaikesta.

Onni loi häneen omituisen katseen, puoleksi hellän, puoleksi säälivän.
Hän ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta eno ei huomannut sitä.

Hän oli istuutunut sängynlaidalle ja veti saappaat jalastaan. Äiti oli
jo mennyt kamariin.

Naksuttava seinäkello tyrkki viisariaan minuutti minuutilta. Onni
Kalvan sydän jyskytti yhä kovemmin.



VI.


Vihdoinkin hän seisoi äitinsä sängyn vieressä.

-- Äiti, sanoi hän pimeään, -- äiti!...

Hän kuuli äidin nousevan istualleen.

-- Mitä sinä tahdot? sanoi äiti.

Onni korotti ääntään.

-- Äiti, ei se ole totta, niinkuin te luulette! Minä yksin tiedän sen...

Äiti nousi vielä pystympään.

-- Puhutko sinä unissasi vai oletko tullut hulluksi? Mikä ei ole totta?

-- Ei siitä mikään ole totta, koko jutusta!

-- Minkä sinä tiedät yksinäsi?

-- Minä vain sen tiedän ... ja ehkä myös Anna. Ainoastaan minä tiedän,
että ryssät ne isältä hengen ottivat.

Kun hän sen oli sanonut, ei hänen eläessään vielä milloinkaan ollut
ollut niin hiljaista. Sydänkin seisahtui hetkiseksi, mutta sitten se
taas alkoi ravata kuin pillastunut hevonen. Hän haukkasi ilmaa pimeässä.

Sanat olivat niin suuret ja raskaat, ne ikäänkuin tukkivat kurkun.

Mutta äiti oli noussut lattialle. Hän tarttui Onnia lujasti olkapäihin.

-- Mitä, Herran nimessä, sinä sanot...

-- Totta se on, mitä minä sanon, äiti, eikä mikään muu olekaan totta.
Aioin kyllä pitää sen omana tietonani hautaan asti... Annan vuoksi ...
mutta...

-- Puhu, Jumalan tähden! Tapaturmahan se oli, tiedän mä, pora...

-- Kyllä kaikki niin oli käynyt kuin me itse näimme. Mutta sitä
ennen... Ryssä sen patruunan isän poranreikään pisti, ei sitä sinne
oltu unohdettu. Muistaahan äiti, että isä sillä viikolla porasi yksin
omalla kohdallaan... Näin oli asia, yhtenä pyhänä minä sen näin, päivää
ennen isän kuolemaa. Muistaahan sen äiti, tattarisilmäisen sotamiehen,
jonka kanssa Anna juoksenteli viime keväänä. Vaikka hän kyllä tiesi,
ettei isä siitä pitänyt; hän kirosikin aina, kun näki heidät yhdessä.
Ja muistaa kai äiti, että me kaikki paitsi Anna sinä sunnuntaina
kävimme kaupungissa, mutta isä ja minä tulimme aikaisemmin kotiin.

Minä jäin asemalle katsomaan, kun humalaista miestä ajettiin junasta.
Isä lähti yksin kävelemään. Mutta kun minä tulin kotiin ja juuri
seisoin meidän oven edessä, lensi se ryssäntattari pää edellä alas
portaita, niin että vinkui. Vahinko vain ettei se lyönyt itseään
kuoliaaksi kivilattiaan. Sitten se nousi ylös ja kirosi, pui nyrkkiä ja
lähti tallustamaan. Mutta sisässä Anna makasi sängyn päällä ja ulisi
tyynyyn. Isä kulki edestakaisin huoneessa, mutta ei sanonut mitään.

Samana iltana minä sitten menin radan yli, niiden haarakiskojen
kohdalta, tietäähän äiti. Juuri kun tulin sille louhokselle, missä
isä porasi, ilmestyi sieltä kaksi ryssää. Muita ihmisiä ei ollut
lähettyvillä. Ne käänsivät heti selkänsä, olivat puhelevinaan ja
viheltelevinään ja lähtivät sitten tiehensä. Mutta kyllä minä sen
toisen tunsin. Se liikkasi vielä sen potkun jäliltä.

Sen illan perästä en häntä enää ole nähnyt, ja onneksi se on saattanut
hänelle ollakin. Korjasi aikanaan luunsa, roisto. En heti ymmärtänyt
mitä oli tekeillä, ja sentähden kävi niinkuin kävi. Mutta kyllä minä
nyt perästäpäin tiedän, miten patruuna joutui isän poranreikään. --

Hän oli puhunut puhuttavansa. Nyt hän seisoi ja odotti. Eikö tapahtuisi
mitään tavatonta? Pitäisihän kaiken nyt muuttua, kun totuus oli
sanottu! Saattoivatko seinät ja katto enää sen kuultuaan jäädä
entiselleen? Entäs äiti, kuinka hänen kävisi? Ehkäpä hän odotti, että
äiti karkaisi pystyyn, sytyttäisi tulta ja vannoutuisi irti kaikesta
pahasta, kunnes hän olisi sama kuin monta vuotta sitten, jolloin Onni
oli pieni ja leikki hänen polvissaan?

Hän tunsi nyt sanoneensa suurimman ja katkerimman sanansa koko
elämässään. Hän oli kantanut sitä sydämessään vain muita säästääkseen.
Kärsivällisesti hän oli vaiennut, mutta valhe kasvoi hänen ympärillään
vain sen vuoksi, että hän vaikeni. Sentähden täytyi totuuden tulla
ilmi. Ja nyt hän oli singonnut sen viholliselle. Oli niin omituisen
tyhjää ja juhlallista hänen mielessään kuin ainoastaan silloin voi
olla, kun on purkanut sieltä kaiken painon. Nyt ei se enää ollut
sydäntä rasittamassa, vaan jossain tuolla pimeässä, missä se kävi,
paloi ja iski... Jotakin _täytyi_ tapahtua.

Hän seisoi ja odotti -- kauan.

Mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys verhosi huonetta yhtä hiljaa kuin
äskenkin, äiti istui yhä sänkynsä laidalla ja itki.

Sitten hän sanoi:

-- Nyt se on sanottu, ja minä toivon, että kaikki tästä lähtien muuttuu.

Hän ei enää odottanut mitään vastausta. Mutta silloin itku yht'äkkiä
lakkasi.

-- Minkä sinä toivot muuttuvan, Onni?

-- Kaiken, äiti, kaiken! Minä toivon äidin lupaavan, ettei se Annan
ryssä enää tule meidän seiniemme sisälle.

-- Mutta eihän se hän ollut, sanoi äiti ja korotti ääntänsä, joka taas
muuttui kimeäksi ja teräväksi. -- Itsehän sen sanoit.

Onni polkaisi jalkaa.

-- Kaikki ne ovat samanlaisia, joka ainut. Ryssä kuin ryssä, samaa
lajia ne ovat kaikki tyynni. Ja sisareni on ryssänheila! Ja sinä,
äiti...

-- Suus kii, sähisi äiti. Ja mene tiehesi täältä!

Onni Kalpa seisoi aivan liikahtamatta muutamia silmänräpäyksiä. Nyt
tapahtui jotain kuitenkin. Kamppailu ratkaistiin, säkki halkesi.

-- Kyllä minä menen, sanoi hän, minä menen nyt.

Hän hapuili ulos ja sulki kamarin oven.

Tuvassa Iisakki-eno istui sängynlaidalla tupakoiden. Hän oli herännyt
melusta ja sytyttänyt lampun.

Onni ojensi hänelle kätensä. Sitten hän suoraa päätä meni ovelle,
kiersi avaimesta ja syöksyi pihalle.

-- Hyvästi, eno, sanoi hän.

Jokin pojan äänenpainossa ajoi Iisakki-enon pelkissä alusvaatteissa
hänen jälkeensä portaille. Mutta tuiskulumi pieksi häntä kasvoihin, hän
näki vain mustan vilauksen, joka pujahti portista ja hävisi kaupunkiin
vievälle tielle.



ISÄN TEILLÄ.



Nimettömille kaatuneille.


    Kun raikuu kunnia sankarein,
    joilla kaulus kultaa hohtaa,
    yön maahan melusta paraatein
    suo silloin sun aatokses johtaa.

    Humu juhlien lauluin, maljoineen
    kun voiton miekkoja kultaa,
    urotyön on päällä päättyneen
    jo unhoituksen multaa.

    Kun raikunut urhoille hurraa on
    siks kunnes äänemme turtui,
    niin muista: mies kuollut ja maineeton
    etumaisna seisoi, murtui.

    Niin aatoksiimme te astukaa,
    te urhot unhon teillä,
    kun rummut soi, liput hulmuaa
    ikijuhlaa voiton meillä:

    Nimet teidän ja loistoa mainetyön
    nimet toiset kohta peittää,
    kevät yksin vihreän seppelvyön
    yli hiljaisten hautain heittää.

        [Suom. _Lauri Pohjanpää_.]



I.


Vastanimitettynä ja väliaikaisessa virkapuvussa, mutta hajasäärin ja
topakan tietoisena siitä, että oli rysty isänmaansa lujassa nyrkissä,
seisoi vänrikki Brobeck Vaasan paikallisesikunnan portailla. Hän
tupakoi ja mietti. Hän oli juuri järjestänyt viimeisten venäläisten
vankien sijoituksen, mutta tätä kysymystä ei käynyt ratkaiseminen
esikunnan helvetillisessä hälinässä. Tehtävä oli kiusallinen: kuinka
hänen piti laatia tiedonanto omaisille, että heidän poikansa ja
isänsä olivat kaatuneet Oulussa? Hehän tiesivät sen kaikki jo kauan
sitten, mutta nyt oli löydettävä oikeat sanat valtion kirjalliseen
vahvistukseen.

Silloin kuului kavioiden kopsetta portilta ja pihaan karautti suuri
ruskea hevonen. Korkealla sen selässä komeili pieni tuntematon
poikanen, jonka silmiinpistävimpänä ominaisuutena olivat suunnattomat
keltaiset pieksusaappaat, jotka ulottuivat hänelle aina vatsaan saakka.

-- Hei, pikkumies, huusi vänrikki Brobeck, -- mihin matka?

Pieni mies hillitsi hevosen ja katsoi häneen pyöreillä silmillään kuin
olisi tarkoittanut sanoa: minä tulen tänne, kuten näet!

-- Mikä sinä olet miehiäsi?

-- Minä olen Onni Kalpa.

Kuului melkein siltä, kuin olisi pikkumies arvellut, että nyt pitäisi
asian olla selvä. Mutta vänrikki Brobeck suuttui.

-- Onni Kalpa! -- vai niin, luuletko minun tietävän, kuka sen niminen
herra on? Onni Kalpa! -- mitä minä siitä viisastun, senkin sontiainen!
Oletko suomalainen vai ruotsalainen?

-- Molempia.

-- Mistä sinä tulet?

-- Oulusta, junalla kuten muutkin.

-- Oho, olitko sinä sielläkin?

-- Tietysti olin.

-- Mutta mistäs olet saanut nuo leukaan asti ulottuvat pieksusaappaasi?
Varastit, vai?...

-- Ne sain Tornion kaupungilta, selitti peukaloinen. Ja hän kohentelihe
itsetietoisesti satulassaan.

-- Älä helvetissä, kerkesitkö käydä Torniossakin?

-- Kerkesin kyllä.

-- Entäs hevonen, jolla rehentelet, mistä sinä sen olet varastanut,
räkänokka?

Pikku mies näytti todella loukkaantuvan. Hän vastasi hyvin
halveksivasti:

-- Varastanut! -- en minä ole mitään varastanut. Hevonen on minun. Ja
pyssy myös...

-- Mitä, sinun?

-- Minun juuri, sekä hevosen että pyssyn otin punikeilta ja niine
päivineni tulin tänne siltä puolelta. Niin ettei herralla ole mitään
tiuskumista. Ja hevonen oli kaupungilla tallissa, sillä aikaa kuin minä
kävin valloittamassa Oulun ja Tornion.

Vänrikki Brobeck nauroi.

-- Siinä mull' on vekara. Mutta oli miten oli, pikku mies, kaikki
sotasaalis kuuluu valtiolle. Vie hevonen talliin, se saa seista
siellä toistaiseksi. Sitten menet kansliaan ilmoittautumaan. Ja
ryövärijuttujasi saat syöttää jollekulle muulle. Minulla ei ole aikaa.
Mars!

Onni Kalpa totteli vastahakoisesti. Hän laskeutui hitaasti satulasta ja
laahusti pieksuineen talliin päin.

Vänrikki Brobeck pyörähti kantapäällään ja meni takaisin meluun ja
puhelimiin. Sillä nyt Oulun kaatuneet varmaan jo olivat tulossa.

Hän ei sentähden huomannut, että joukko vapaaehtoisia marssi pihaan.
Heti kun he näkivät pieksusaappaat tallin ovella, huusi yksi heistä:

-- Tuolla se pikku piru taas on! Sama joka Peltokankaan jälkeen
kaikkialla oli luotisateessa ensimmäisenä. Hei, pikku Kalpa, hurraa!

       *       *       *       *       *

Mutta yöllä vänrikki Brobeck istui päivystävänä upseerina puhelimen
ääressä ja haukotteli. Oli äkkiä tullut seisaus paikallisesikunnan
töihin, nyt ensimmäisten päiväin vimmatun kiireen jälkeen. Pelkkiä
ikäviä järjestelyasioita! Painopiste oli siirtynyt kaupungista
rintamalle, ja sodan hoiti pääesikunta. Hermot alkoivat laueta
tavattomasta jännityksestään.

Hänen vastapäätään toisella puolella pöytää istui yksi pohjoisten
taistelujen vapaaehtoisista, roteva suojeluskuntalainen,
johtaja-asemassa toimiva, mutta jolla kuitenkaan ei vielä ollut mitään
vahvistettua arvoa, yksi niistä monista, jotka olivat mukana kaikkialla
ja kelpasivat joka paikkaan tässä ensimmäisessä, ihmeellisessä
kilvoittelussa reippaiden siviilimiesten ja huonon sotaväen välillä.
Suojeluskuntalainen puhui:

-- Sen minä sanon, että jos Suomi nyt vapautuu, niin kyllä se suurelta
osalta on pikkupoikain ansiota.

-- Niinkö luulet!

-- Varmasti! Esimerkiksi tuo Onni Kalpa. Siinä se on kiiliäinen.
Olisitpas nähnyt hänet Oulussa. Luultavasti hän uskoo, etteivät
luodit mahdu häneen, kun hän on niin pieni. Koko ajan hän pyöri
Peltokankaan kintereillä ja kiljui ja ampui kuin intiaani. Kerran oli
joutua satimeen eräällä pihalla, mutta pujahti pakoon. Eikä hän saanut
naarmuakaan.

-- Sanoitko Onni Kalpa? Sen se taisi nimekseen tokaista muuan pojan
perkele, joka päivällä nelisti tänne esikuntaan. Suuri hevonen sillä
oli ja peninkulmaiset pieksusaappaat. Ja kopea se oli kuin itse piru.

-- Kyllä se sitten oli hän.

-- Mutta mikä velikulta hän oikeastaan on? Väitti tulleensa omalla
hevosellaan punaisten puolelta?

-- Etkö ole kuullut sitä juttua. Juuri kun juna on lähdössä Ouluun,
kiipeää siihen pieni poikanen, joka välttämättömästi tahtoo päästä
tappelemaan. Valkoinen nauha sillä oli käsivarressa, kivääri selässä,
ja ampua hän osasi. Muuten hän oli sen näköinen, kuin olisi hänet juuri
kaivettu esiin lumppukasasta. Kukaan ei oikein tiedä, millä tavalla
hän ilmestyi tänne valkoiselle puolelle. Helsingistä hän lie tullut
punaisten mukana jonnekin rintamalle, mistä sitten kehvelsi hevosen
ja kaikenlaista muuta varustusta ja lähti hölköttämään pohjoiseen
minkä kavioista heltisi. Yksin ja omin päin ratsasti koko tämän pitkän
matkan. Ja puolitoista ryssää kehuu nitistäneensä lähtiessään. Se
puolikas oli vain tavallinen kotimaan punikki, selittää hän. Hän laskee
näet aina ryssissä, hän...

       *       *       *       *       *

Tämän keskustelun aikana Onni Kalpa itse loikoi nukkuvien
talonpoikaisvapaaehtoisten joukossa kaupungintalon avarassa
juhlasalissa. Sen liukas parkettilattia oli muutettu oikeaksi mereksi
kahisevia olkia, joiden tyrskyihin harmaat miehet olivat heittäytyneet.
Pitkissä, säännöttömissä riveissä he makasivat, hajoitettujen
lyhteiden välistä pisti esiin tanakoita olkapäitä ja raudoitettuja
saappaankantoja. Kuorsaus ja ilkeiden unien aiheuttama ähkinä
kaikui salin seinissä, joista kullatut ranskalaiset liljat jäykkinä
katsoivat tähän aavistamattomaan hävitykseen. Ylhäällä korkeudessa
kristallikruunut riippuivat puoleksi sammutettuina ja himmeinä
tomusta, ja soturien väsyneet silmät etsivät unta katon maalauksien ja
kiemuroiden välistä.

Oo -- hoh, oo -- hoh ... kaikui nukkuvien miesten hengityksen raskas
tahti. Mutta siinä marssissa ei ollut mitään yhtenäistä rytmiä; se
hajosi johdosta kilpaileviksi ryhmiksi, jotka vetivät yhtä köyttä
jonkun hetken, mutta menivät sitten taas hajalle ahdistellen toisiansa,
kunnes kaikki oli sekaisin.

Onni makasi selällään oljissa ja ajatteli.

-- Minkätähden meidän pitää maata täällä, ajatteli hän, vaikka
Luutnantti varmasti on jossain tappelemassa. Ja hän sanoi kumminkin,
että minä olen täysi mies ja kelpaan minkälaiseen sotaan tahansa. Totta
kai hän sen asian ymmärtää, kun on sotinut Saksassa ilmalaivoilla ja
kuudenkymmenen tuuman kanuunoilla ja osaa mitä tahtoo. Mutta täytyy
totella päällystöä, sanoi hän, ja nyt on päällystö sanonut, että
minun on jäätävä tänne ainakin viikoksi harjoittelemaan. Ei siis muu
auttane kuin totella. Pojan on annettava kasvaa vähän, sanoivat herrat,
jotka kirjoittivat minut rulliin. Piru vieköön, ja kuitenkin olen
ottanut hengiltä kolme ja puoli ryssää. Yhdestä en ole aivan varma
-- _saattoihan_ se olla toisenkin kuula, kun niitä tuli niin monelta
taholta. Mutta kaksi ja puoli ainakin...

Hän sulki silmänsä. Heti hän taas makasi vatsallaan aivan Luutnantin
takana ja painautui lujasti Oulun jäiseen katukivitykseen, ilman
vinkuessa ja rappauksen sinkoillessa seiniltä. Heitä oli kulkenut katua
alas kokonainen joukkue, mutta silloin räiskähti ensimmäisen nurkan
takaa. Siinä he sitten makasivat maahan puristautuneina kuin ladotut
silakat eivätkä päässeet edes eivätkä takaisin. Lyijyä aivan tuiskusi
heitä vastaan, ja ettei kaikki mennyt heidän lakkiensa yli, sen kuuli
kyllä äänekkäistä voihkauksista taempana ryhmässä. Eteenpäin! Syöksyyn!
huusi Luutnantti. Mutta kukaan ei totellut. Se olisi ollut samaa kuin
syöstä suoraan helvettiin. Silloin se tapahtui. Luutnantti syöksyi
pystyyn yksin ja alkoi hyppiä edestakaisin kadun poikki. Hän huitoi
ilmaa nyrkeillään, luodit soivat hänen ympärillään ja vaatekaistaleita
lenteli univormusta. Katsokaa! huusi hän, -- katsokaa pojat, ei se
pure! Eteenpäin! Eläköön!... Silloin kaikki nousivat ja alkoivat huutaa
kuin paholaiset, ja eteenpäin he hyökkäsivät jok'ikinen. Paitsi jotkut,
jotka yhä jäivät makaamaan. Mutta he eivät enää voineet juosta eivätkä
huutaa.

Kiidettiin kilvan. Nurkassa juostiin kumoon kaksi pakenevaa
kuularuiskua, ja siinä juuri hän työnsi pistimensä yhteen pörröiseen
ryssään, joka pyrki pakoon kuin jänis. Ilkeää se oli ... hyi! ... kun
ruumis mätkähti mahalleen kivääri mastona selässä; ilkeää oli vetää
ulos verinen terä. Mutta niin käy, kun joutuu tekemisiin Valdemar
Kalvan pojan kanssa.

Kiidettiin eteenpäin, Luutnantti etunenässä. Palavien talojen savu löi
heitä kasvoihin ja ärsytti rykimään kesken juoksun. Päätäpahkaa pitkin
katuja pakenivat punikit ja ryssät sekaisin; välistä he seisahtuivat,
kääntyivät päin ja ampuivat sekä hävisivät portteihin. Mutta Luutnantin
pitkä pistooli tavoitti monta.

Eteenpäin yhä kiidettiin. Onni lähti erään suurikasvuisen ryssän
jälkeen, joka meni jotta helmat hulmusi. Mutta ryssä hävisi erääseen
porttikäytävään, ja Onni puikahti perästä. Ryssä oli jo toisella
puolella pihaa, hänen sinellinsä lepatti juuri erään uuden holvin
suulla. Onni syöksyi sinne ja juoksi ja juoksi. Silloin hän äkkiä
huomasi juosseensa ulos koko kaupungista, hän juoksi avointa tietä,
jota valkoiset puut reunustivat. Mitä -- hänhän juoksi Oikotielle päin!

-- Nyt näet unta, sanoi hän ääneen itsellensä.

Mutta hameryssä pakeni yhä hänen edellään. Hän juoksi minkä jaksoi,
punainen pistin sojossa, verta tippui lumeen. Välimatka ei kuitenkaan
lyhentynyt. Tuntui suorastaan, ettei hän päässyt paikaltaan, juoksipa
miten tahansa. Ei tämä kävele, minun täytyy ampua, ajatteli hän. Hän
pysähtyi ja lankesi polvilleen voidakseen tähdätä paremmin.

Mutta silloin ryssäkin seisahtui ja kääntyi päin. Ei se mikään ryssä
ollutkaan, vaan Kalle Mäkinen, ja hän näytti kieltään ja sylkäisi.
Sitten hän sytytti paperossin ja pisti kätensä rauhallisesti
housuntaskuihin.

-- Etkö tunne! huusi -- Onni. Minä ammun sinut, ammun kun ammunkin!
Muistatko riihimäen ja pistimesi...

Mutta kun laukaus pamahti, hän huomasi ampuneensa tyhjää. Sensijaan hän
taas näki ryssän, joka hävisi siihen tiiliseen taloon, jossa he ennen
asuivat, juuri heidän portaisiinsa. Onni riensi perästä. Korkealta
ryssä kurotti päätään kaidepuun yli ja nyökytti hänelle. Silloin hän
näki, että se oli se tattari, murhaaja.

-- Sinäkö se oletkin! huusi Onni. Kerran ennen lensit alas näitä
portaita ja samaa tietä pääset nytkin, mutta kuolla sinun ensin pitää.
Vai luuletko etten tiedä, että sinä sen patruunan panit...

Mutta ylös ehdittyään hän huomasi, etteivät ne olleetkaan heidän
portaansa. Ne portaathan ne olivat kaukana kaupungilla, joissa hän
istui joulu-yönä. Ja raskas rautaovi sulki tien. Ahaa, ryssä on
varmasti piilottautunut savupiippuun, ajatteli hän. Mutta minäpä menen
jälestä... Hän työnsi pistimen kärjen ovilevyjen rakoon ja väänsi.
Mutta pistin katkesi ja verinen kärki jäi kiilaksi rakoon. Silloin hän
iski perällä levyyn, niin että koko talo jysähti. Mutta ovi kesti.

Samassa hän kuuli ryssän äänen oven takaa. Nyt se oli Annan sulhanen,
sen kuuli kyllä hänen humalaisesta naurustaan. Juvasti, huusi se,
juvasti, valgoinen biru! Kommunism, uraa!

-- Ovi täytyy ampua rikki, ajatteli Onni. Hän suuntasi piipun keskelle
toista levyä ja laukaisi. Rämähti hirveästi.

... Hän kavahti oljista istualleen. Oliko hän tosiaankin vain unissaan
kuullut sen pamauksen, sehän soi korvissa vielä nytkin? Silloin hän
huomasi puolipimeässä, että moni nukkuvista miehistä oli noussut
istumaan niinkuin hänkin ja katsoi ympärilleen unenpöpperössä. Kysyvä
mumina kulki kautta salin: Mitä nyt taas?

Yksi suurista ovista avautui hetkeksi, ja valojuovassa, joka tunkeutui
sisään, hän näki miten kalkintomua satoi käytävän katosta. Asia ei
ollut sen vaarallisempi, kuin että taas joku tottumaton vahti oli
peukaloinut kiväärinsä lukkoa, kunnes luoti lensi lakeen. Miehet
kirosivat ja heittäytyivät takaisin oljilleen. Sitten oli jälleen aivan
hiljaista.

Mutta Onni ei saanut unta. Loiottuaan hetkisen ja totutettuaan silmänsä
puolipimeään hän huomasi, ettei hänen lähin naapurinsakaan nukkunut.
Hän oli iso, vaaleakiharainen poika, joka siitä makuultaan vähän väliä
katsoi Onniin. Kun Onni katsoi takaisin, sanoi poika:

-- Voi piru, kun on pieni.

-- Kuinkas vanha itse olet? kysyi Onni.

-- Käyn yhdeksättätoista jo. Mutta sin' et lie vasta kuin kaksitoista?

-- Kyllä minä sentään vanhempi olen. Mikä sinun nimesi on?

-- Minä olen Österbackan Edvin Jungsundista. Mutta nuku nyt, kun olet
noin hento.

Onni oli suuttua. Mutta hän tunsi, ettei naapuri tarkoittanut pahaa;
hän makasi ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi:

-- Joko sinä nukut, Edvin?

-- En.

-- Sanoppas, kuinka monta ryssää tappaisit, jos ne perkeleet olisivat
murhanneet isäsi?

-- Tappoivatko ne sinulta isän?

-- Tappoivat.

-- No, ehkä viisi olisi kohtuullista.

-- Mutta jos isäsi olisi ollut oikein kunnon mies, niin eikö viisi ole
liian vähän? Niitä roistoja!

-- Ei pidä kirota noin kauheasti, kun ei vielä ole täysikasvuinenkaan.
Mutta jos on totta, mitä sanot, että isäsi oli tavallista parempi mies,
niin saattaa viisi kyllä olla liian vähän. Ei minusta kymmenenkään ole
muuta kuin oikeus ja kohtuus. Kun vaan jaksaisit saada hengiltä niin
monta, sillä pieni olet. En minäkään puolestani ole aikonut vähempään
jättää. Minulta ne saatanan siat ryöstivät tytön...

Österbackan Edvin käänsi kylkeä eikä sanonut muuta.

Mutta Onni Kalpa makasi yhä valveilla ja punnitsi elämää ja kuolemaa
oikeutensa vaa'alla. Ennen nukkumistaan hän päätti näin:

-- Kymmenen niitä pitää olla, ainakin kymmenen.



II.


Pitkä ja vaikea oli Onni Kalvalle harjoitusviikko, mutta vihdoin
tuli se iloinen päivä, jolloin sotilasjuna poikain laulun raikuessa
lähti kaupungista. Asemalla puhallettiin torvimusiikkia ja junasta
vastattiin reippain sävelin, eläköön-huudot raikuivat, ja pitkin
radan vartta vilkkuivat kyynelien kastelemat nenäliinat, sotilaat
kiskaisivat kukitetun sarkalakin päästänsä ja heiluttivat sitä
riemuiten ilmassa. Runsaimmin koristeltuihin kuului pikku mies
pitkissä pieksusaappaissaan, hänellä oli kukkia sekä lakissa että
rinnan täydeltä. Se vahvisti yhä hänen luottamustaan ja kannusti häntä
kuvittelemaan valoisia toiveita suunnitelmilleen.

Missä vain juna pysähtyi, oli asemilla väkeä, huutoa ja laulua. Ja
vaunujen silloilta laulajaryhmät vastasivat harmaiden sotamiesten
keskuudesta:

    -- -- --
    "Koskaan, kallis synnyinmaa,
    sua poikies ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä"
    -- -- --

Yhä uudestaan ja alati kasvavalla ylpeydellä Onni Kalpa huomasi,
että kun hän vain pisti esiin päänsä ja näyttäytyi kansalle koko
pituudessaan, huudot aina kiihtyivät huippuunsa.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt rintamalle, kun jo sai kestää kolauksen,
joka oli vähällä lannistaa hänet kokonaan. Hänen miehuuteensa
osoitettiin häpeällistä epäluottamusta, ja kuinka nyt kävisikään hänen
suuren ajatuksensa? Hänet pantiin näet kyökkipojaksi.

Se tapahtui näin:

Toimitettiin uusien tulokkaiden katselmus, ja joku päällysmies kulki
tarkastellen pitkin riviä. Viimeisenä seisoi Onni Kalpa, ja kun
päällikkö ehti rivin päähän, hän pysähtyi ja iski katseensa Onniin.

-- Vai sillä tavalla, sanoi hän, kyllähän meillä on pientä väkeä
tulessa ennestään, mutta tämä on jo liikaa. Ei sentään aivan
imeväisiä... Tuo saa mennä patoja pesemään.

Siitä johtui, että Onni Kalpa aamusta iltaan sai käsitellä kauhoja
ja luutia kiväärin asemasta. Urhoollisena ja kärsivällisesti, mutta
myrtynein mielin hän seisoi kenttäkeittiön ääressä jonkun kartanon
tai ladon suojassa, seisoi porisevaa puuroa hämmentämässä pyssyjen
paukkuessa kilometriä kauempana. Tuon tuostakin hän kysyi varovaisesti
kokeilta ja naisapureilta, eivätkö he tienneet, missäpäin Luutnantti
nykyään liikkui. Mutta hän sai mitä erilaisimpia vastauksia. Yksi sanoi
hänen olevan idässä, toinen lännessä, ja kolmas ei tiennyt mitään,
mutta eräs lihava kokki vastasi:

-- Piru sen tietää, missä se mies milloinkin on. Se vain on varmaa,
että niin se tappelee kuin karhu ja antaa selkään ryssille. Mutta ei
hän liene täälläpäin, sillä täällähän ei edetä askeltakaan.

Se vastaus ei Onnia paljonkaan ilahduttanut, ja yhä kypsemmäksi
kasvoi hänessä eräs päätös: hänen täytyi paeta. Kun vain saisi tietää
minnepäin Luutnantti lähti...

Varhain eräänä pakkasaamuna hälyytettiin. Kaikki nukkuva miesväki,
kyökkimiehistö ja hevosmiehet mukaan luettuina, komennettiin nopeasti
tulilinjalle. Punaiset ahdistivat raivokkaasti, ja harva rintama uhkasi
murtua. Ammusten puute vaikeutti asemaa, ja ankarasti kiellettiin
ampumasta, ellei tietänyt osuvansa.

Onnikin sai kiväärin ja viisikolmatta patruunaa.

Mutta sillä kerralla hän ampui kuin turkkilainen, kun vain näki jotain
häämöttävään puiden välistä. Yhtämittainen rätinä ja tykkien jyske,
joka raskaina aaltoina vyöryi metsän yli, vaikutti sen, ettei hän
voinut kieltää omaa kivääriänsäkään paukkumasta. Kun hän nyt vihdoinkin
taas oli päässyt mukaan!

Kymmenen askeleen päässä hänen edessään lumessa makasi eräs
harmaapartainen mies, joka ampui perin harvaan. Hän oli hylkeenampuja
pohjoisesta saaristosta. Kun hetkeksi hiljeni, hän katsoi taakseen ja
huusi Onnille:

-- Ai-ai, miten sinä tuhlaat panoksia!

Onni koetti taskuaan ja huomasi, että hänellä oli enää vain pari
patruunaa jälellä. Mutta samassa punikit hyökkäsivät, ja hänen täytyi
taas ampua.

Kun hyökkäys hädin tuskin oli torjuttu, tuli eräs upseeri ryömien
pitkin kiireessä kaivetun juoksuhaudan pohjaa. Hän tarkasti
ammusvarastot, mutta hänen oli vaikea päästä eteenpäin, sillä hänen
toinen kätensä oli sidottu ja verta vuosi vahvasti.

Tultuaan vanhan hylkeenampujan kohdalle hän sanoi:

-- Tämä poika näkyy pitäneen puolensa, raatojahan on vastapäätä
kokonainen kasa. Kuinka monta patruunaa olette ampunut?

-- Kaksitoista kaikkiaan.

-- Ja kuinka monen luulette sattuneen?

-- Yhdestä en ole varma. Huomasin vasta perästäpäin, että oli pudonnut
lunta jyvälle. Se kiilsi niin vietävästi...

Upseeri ryömi edelleen.

-- Entäs sinä, nuori mies? Kuinka monta on jälellä?

-- Olen jo ampunut kaikki, vastasi Onni.

-- Sillä tavallako sinun mielestäsi käskyä totellaan! Eikä yhtään
osumaa tietysti, vai mitä?

-- Puolikas pitäisi olla.

-- Mikä vastaus se on, senkin räkänokka?

-- Tarkoitan, että sain hengen yhdeltä tavalliselta punikilta. Tuolla
se on kiven takana.

Mutta upseeri kirosi eikä kuunnellut enempää.

-- Lähin mies vasemmalta siirtyy tännemmäksi ja täyttää aukon, komensi
hän. Tämä variksenpoika lähetetään takaisin.

Ja niin sai Onni häpeällisesti ryömiä tiehensä tulilinjalta. Hänet
asetettiin erään kenttäkeittiön ääreen hämmentämään hernerokkaa, jota
kohta piti koetettaman viedä nälkäisille ja paleleville sotilaille.
Kiehuvien läskipatojen ihana haju virkisti häntä hiukan, sillä hänellä
oli| itselläänkin hyvin nälkä.

Mutta hänen käydessään halkoja hakemassa tuli granaatti ja nielaisi
sekä hernerokan että kenttäkeittiön ja repi takajalat eräältä
hevoselta, joka seisoi pihalla.

Naisille tuli kiire muuttaa pois komppanian majapaikka ja kuljettaa
syrjään haavoittuneet, sillä piha oli tykkitulen alla. Onnikin kantoi
ja hääräsi nääntyäkseen.

Yöllä hän sai auttaa laupeudensisarta, joka hoiti muutamia
haavoittuneita eräässä tyhjässä läävässä. Hän levitti lampaannahkoja
ja olkia voihkivien miesten päälle, sillä niin oli kylmä että henki
höyrysi, eikä huurrekaan tahtonut sulaa kulmakarvoista. Kuolleet hän
sisaren kanssa kantoi hankeen.

Seuraavana aamuna oli asema parempi, hyökkäys ei uusiintunut. Tilanne
alkoi vakaantua, mutta muonitus oli vielä sekaisin. Sotilaita palasi
sinisinä vilusta, he söivät kuin sudet, ja tähteet vietiin hevosella
linjoille. Onni Kalvan mittaisen miehen ei siitä syystä ollut helppo
saada juuri mitään syödäkseen.

Hän makasi vatsanväänteissä seuraavan yön eikä voinut nukkua. Mutta
hän oli saanut jokseenkin varman tiedon, ettei Luutnantti ollut
monenkaan peninkulman päässä. Nyt siis asia oli selvä: hän lähtee
sinne. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän oli kyllä oppinut
suoriutumaan sellaisista matkoista.

Sattui kuitenkin niin, ettei hänestä tällä kertaa tarvinnutkaan tulla
karkuria. Kun hän aamulla kääntyi tuvan nurkan ympäri, seisoikin
Luutnantti aivan hänen edessään, ojensi kätensä ja sanoi:

-- Kas Kalvan poikaa! Vai täällä sinä olet.

-- Täällä, mutta kuinkas Luutnantti...?

-- Toin yöllä vahvistusta. Täällä taitaa olla tulista. No, mitäs
pojalle kuuluu?

-- Huonoa, sanoi Onni, joka vielä piti Luutnanttia kädestä. Huonoa
kuuluu. Saan vain hämmentää puuroa ja lakaista, enkä yhtään tapella.

Luutnantti hymyili ja pudisti häntä olkapäästä.

-- Vai niin hullusti sinun on käynyt. Mutta kyllä minä pidän huolen
siitä, että pääset sellaisista hommista, sillä olethan sinä sentään
oikea sotapoika. Ja sitten saat tulla minun aseenkantajakseni.

Onnin sarkatakki paisui ja ääni vapisi, kun hän sanoi:

-- Oikeinko adjutantiksi?

-- Oikein.

Onni kavahti komeimpaan huomioasentoonsa.

-- Kiitoksia paljon sitten, sanoi hän. Ja itsekseen hän jatkoi:

-- Jumala varjelkoon herra Luutnanttia.



III.


Suomen metsät eivät milloinkaan ole olleet kauniimpia kuin niinä
kuukausina, jolloin pitkä harmaa tarkka-ampujaketju pohjoisesta
pujottautui niiden läpi, puusta puuhun, kivestä kiveen. Milloinkaan
eivät lumettuneet korvet ole humisseet vilppaammin ja voimistavammin
eikä pohjaton taivas kaartunut kirkkaampana yli maan. --

Oli juuri sellainen päivä. Oli pakkasaamun hetki heti myöhäisen
auringonnousun jälkeen.

Päivän punaisesti sarastaessa olivat tykistöt alkaneet jylhän
keskustelunsa korkeilta kukkuloilta. Kuului kuin olisi jymissyt
kysymyksiä ja vastauksia peninkulmaisten harjujen välillä. Ne syytivät
vihaansa toisiaan vastaan yli avaran, rauhaisan metsämaan, joka
korkeudesta katsottuna näytti ennenkuulumattoman kauniilta ja tuuhealta
jättiläisturkikselta. Vain joku yksityinen honka siellä täällä rikkoi
tasaisuutta, kohosi muita korkeammalle ja nosti punakimalteisena
ilmoille lumisen latvansa. Nyt ketju luikerteli alas toiselta harjulta.
Loppumattoman pitkä se oli, kyyristyneitä miehiä riitti niin kauas
kuin silmä kantoi. Paikoitellen ketju oli omituisen harva, joskus se
pitkiksi matkoiksi aivan katkesikin. Mutta jos aukoista oikein etsi,
liikkui niissäkin pieniä levottomia pisteitä pitkin rinnettä. Niillä
kohdilla kulkivat lumikaavut.

Lumi välkkyi edessä, kiväärinpiiput kimmelsivät, ja valkeana vyörynä
valui ampujain ketju alas jyrkännettä, häviten metsään. Joka mies
kynti sinisen vakonsa, jokainen vako johti petäjikön korean siniseen
varjostoon.

Mutta korkealla ilmassa heidän päittensä yllä surisi kuin lauma äkäisiä
jättiläisampiaisia. Joskus, kun oikein kova pamaus kaikui laaksossa,
putosi äänettömiä lumihiutaleita puiden oksilta.

Metsän sisässä kiiruhdettiin reippaassa tahdissa eteenpäin. Valoa ja
varjoa pilkahteli vuorotellen miesten jännittyneille kasvoille. Silmä
siristyi kirkkaan auringonsäteen siihen sattuessa, mutta laajeni taas
runkojen suojassa. Kaulat kurottuivat, etsittiin ja etsittiin.

Ei vielä oltu ammuttu yhtään laukausta. Mutta samaan hankkeeseen oli
ryhdytty vastapäiselläkin harjulla heti valkoisten linjan lähdettyä
liikkeelle. Kuitenkin liikuttiin siellä raskaammin ja väsyneemmin,
osittain aivan hapuillen. Miesten ryhti paljasti haluttomuutta
toisissa ja toisissa taas raivoa. Ei ollut kysymyksessä vastahyökkäys,
ainoastaan puolustus.

Valkoisten linja oli jo ehtinyt melkein keskelle laaksoa. Siellä
notkossa se joutui jäätyneeseen ja lumettuneeseen rämeikköön, joka
kasvoi vain jonkun vaivaisen räkämännyn tai oli aivan avaraa. Samassa
alkoi paukkua vastakkaisesta metsänlaidasta. Ilmassa soi, oksia taittui
räiskyen, ja lumi tuiskahti hiirenhäntänä milloin täällä, milloin
tuolla.

Valkoisten ketju sukelsi lumeen ja hävisi.

Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella
ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä
eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja
tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään.
Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään
niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti
koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää
kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.

Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan
oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä
miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja
pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran
nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.

Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään,
komppaniasta komppaniaan: Seis -- lepo -- laulua!

Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten
raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat
kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen
paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen
valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat
minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli
salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu,
toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat
körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren,
kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja
vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni
Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:

    Jos kaikki Suomen järvet
    viinaksi muuttuisi,
    -- -- --

Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä
kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään.
Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt
otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:

-- Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!

Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:

-- Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä.
Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!

Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.

-- Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?

-- No?

-- Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?

-- Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat
huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me
laulammekin.

Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan
nopeammin, ryhmittäin.

Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman
askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen.
Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä
kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin
hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata
näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen
halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa
oli melkein parempi.

Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis
luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan
hanki murtunut.

-- Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko
komppanialle. -- Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon
niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.

Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat
tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti
kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen
laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla
hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.

-- Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta
varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.

Ja hän lisäsi vielä huutaen:

-- Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä
eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!

Mutta itsekseen hän sadatteli:

-- Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki
vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole...

Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen
hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.

Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin
kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine
harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli
helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä
oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa;
räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin
kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta
halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti
kehkeytyvää lämpöä.

Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät
tuntuivat kosteilta?... Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä
kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi
Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.

Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui
kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita,
ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.

Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat
tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi
päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine
näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä.
Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt
riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.

Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti
kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti
ilmassa.

Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. --
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi
minun taakseni!

Hänen aavistuksensa toteutui pian. Muutaman hetken perästä räsähti
kiven etusivua vastaan, lyijyn murusia ja kiven siruja sinkosi ympäri,
ja jäähelyt särkyivät säpäleiksi. Suihku tuli kuularuiskusta. Kuului
siltä kuin olisivat nopeat vasaraniskut koettaneet hakata kiven
palasiksi.

Pehmeä ihmisruumis ei ollut suuren arvoinen sellaisena hetkenä. Mutta
kivimöhkäle kesti, ja kun vielä yksi patruunanauha oli rummuttanut
sen kovaan seinään, tuli taas hiljaista. Jääkruunu riippui risaiseksi
tuhottuna. Ja Luutnantti sanoi:

-- Sen sinä sait aikaan, houkka. Aivan syyttä suotta.

-- Kuinka pitkältä tästä on punaisiin? kysyi Onni.

-- Tuskin enää sata metriä.

Mutta Luutnantti ajatteli taas:

-- Tästä koituu meille vielä verinen leikki. Enpä tahtoisi tänään olla
päällystön housuissa...

Nyt kuitenkin toiset komppaniat alkoivat työntyä eteenpäin ja tulivat
näkyviin laajana kaarena molemmilta puolilta. Niiden takana räme
levisi myllerrettynä kuin kynnetty pelto, siellä täällä tummia läiskiä
valkealla pinnallaan. Lantatunkioita! ajattelivat varikset, jotka
lepatellen luovivat taistelukentän yllä.

Pillit vihelsivät; annettiin merkki olla valmiina. Sitten tuli muutaman
hetken pysähdys, valkoisten kuularuiskut piilopaikoistaan syysivät
kiihkeästi lyijyä vastapäiseen metsänreunaan. Sillä aikaa laulu taas
alkoi uudestaan, vaikkakin kehoituksetta, heikkona ja hengästyneenä.
Hiljaiset körttiläiskomppaniat virittivät virren. Se kasvoi ja laajeni,
ja pian lauloi jälleen koko pitkä rintama. Mutta lauluun sekoittui
äänekkäitä valituksia, ja saattoi nähdä, kuinka joku äkkiä painoi
suunsa lumeen ja vaikeni.

Luutnantti vei vihellyspillin huulilleen ja odotti. Sallisiko
päällystö, että virsi lauletaan loppuun tässä luotisateessa?... Taitaa
sallia, vielä ei kuulunut mitään -- viisasta se kaikissa tapauksissa
oli. Ja nyt tulivat virren viimeiset hitaat tahdit. Nyt -- nyt se
loppui.

Silloin kajahtivat kaukaa vihellysmerkit. Luutnanttikin puhalsi minkä
jaksoi.

Koko linja syöksyi pystyyn lumesta ja hyökkäsi huutaen metsänreunaa
kohti. Kaaduttiin ja noustiin taas, kaaduttiin ja siihen jäätiin.
Ensimmäiset ammuskelivat jo läähättäen puiden välissä.

Punaisten ketju väistyi heti, ne jotka pysyivät paikallaan kaatuivat.
Metsänreuna oli kohta miehitetty koko pituudeltaan. Mutta valkoiset
sotilaat vaipuivat väsyneinä maahan kaatuneiden vihollisten sekaan.

Ei kuitenkaan voitu levähtää kauan. Oli vielä vallattava punaisten
asemat harjun laelta, siellä olivat linnoitetut talot.

Nyt alkoi eteneminen ylös pitkin metsäistä rinnettä, kivestä kiveen,
puusta puuhun. Koko ajan oli ammuttava väijyksistä. Hyökkäys maksoi
tavattoman mieshukan ja kesti illansuuhun saakka. --

Aurinko teki jo laskuaan laaksonpohjan läntisellä äärellä, kun
valkoiset joukot lähenivät määränsä päätä. Onni Kalpa makasi taas
lumessa vatsallaan Luutnantin vieressä. Suoraan heidän edessään aukean
vieremän alla sijaitsi piloille ammuttu kartano, ja vinosti vasemmalla
kohta sen vieressä toinen. Luutnantti kiikaroi niitä ja huuteli käskyjä
rynnäkköä varten.

Vielä ampui valkoisten tykistö laakson yli. Projektiilit putoilivat
räiskyen taloihin ja heittivät ilmaan paksulti maata, kiviä ja lunta,
joka hohti likaisenpunaiselta auringonlaskussa. Näytti siltä kuin maa
olisi pursunut ja turhaan pyrkinyt ulos milloin mistäkin kolosta.

Rakettimerkki kohosi korkeuteen jostain alempaa. Heti senjälkeen
valkoinen tykistö vaikeni.

-- Tuleeko nyt rynnäkkö? kysyi Onni.

-- Kohta, vastasi Luutnantti.

-- Mutta sanokaas Luutnantti, eikö tänä päivänä yhtään ryssää olekaan
matkassa?

-- Kyllä niitä on tuossa oikeanpuoleisessa pihassa. Mutta se ei kuulu
meille.

Nyt pillit vihelsivät rynnäkköön.

Onni Kalpa syöksyi pystyyn muiden mukana. Mutta hän ei juossut sinne,
minne oli käsketty, hänellä oli oma päämääränsä. Minkä keltaisista
pieksusaappaista lähti hän kiisi vinosti kentän yli oikeanpuoleiseen
pihaan. Hän tahtoi olla ensimmäisenä perillä.

Vingahti pari kertaa hänen sivuitsensa ja nykäisi vaatteista. Kerran
hän kompastui johonkin näkymättömään -- ei tiennyt mihin -- joka
takertui saappaisiin. Mutta hän nousi ylös ja juoksi eteenpäin, kiersi
erään rikki ammutun ladon nurkitse, hyppäsi kiviaidan yli ja syöksyi
hurjasti huutaen yksinänsä pihaan.

Hän joutui takaapäin keskelle venäläistä kuularuiskuväkeä, joka jo
oli kääntynyt paetakseen. Hän ampui ja pisti, huusi ja löi ja kaatui
tainnoksissa maahan.

Mutta toisetkin olivat jo tulleet -- sen hän ehti nähdä viimeisessä
vilahduksessa.

       *       *       *       *       *

-- Tällä pirulla on kuusi kuulanreikää vaatteissa, mutta ruumiissa ei
hitto vie yhtään! sanoi sanitääri, joka oli polvistunut hänen ääreensä.
Ei mitään vaaraa -- pelkkiä naarmuja. Hän on vain tainnoksissa.

Onni Kalpa käännähti, huokasi ja sanoi:

-- Joko nyt on reijät housuissakin?

Kosolti väkeä seisoi hänen ympärillään. Hän makasi yhä pihalla; hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kysyi, oliko Luutnantti hengissä.

-- Sitä ei täällä tiedetä, vastattiin, eihän hän kuulu tähän joukkoon.

Silloin Onnille tuli kiire. Nyrjähtänein nivelin hän lähti ontumaan
kohti naapuritaloa. --

Seuraavana päivänä hän alkoi huomata tulleensa kuuluisaksi mieheksi,
hänen nimensä oli levinnyt ympäri koko rykmentin. Mutta Luutnantti
sanoi:

-- Hyvin tehty, pikku Kalpa! Mutta pitää vain olla järjestys
urhoollisuudessakin. Sentähden sinä et ensi kerralla saa rientää
matkaan noin omin päin.

-- Kuten käskette! vastasi Onni ja teki vaivaloisesti kunniaa.



IV.


Päivä toisensa jälkeen kului taisteluissa ja seikkailuissa. Hän oli jo
kauan käynyt sotaa Luutnantin rinnalla, ja usein hän seisoi hajasäärin
jossakin miesjoukossa, jossa häneen katsottiin kuin vanhaan soturiin ja
tiedusteltiin häneltä sotataidon monia salaisuuksia.

Hänen hiljaiset laskelmansa olivat jatkuvasti sekaisin. Ainoastaan se
oli varmaa, että luku kymmenen ei suinkaan ollut saavuttamattomissa,
vaan että tämä summa pikemminkin jo alkoi olla täysi. Mutta kuta
lähemmäksi hän tuli kostolleen asettamaansa päämäärää, sitä vähemmän
tyydyttävältä se hänestä tuntui. Yhä oli hänessä kuin tyhjä imureikä,
joka janosi hyvitystä, ja hän tunsi, että kaadettujen vihollisten
ruumiit varsin vähän olivat voineet sitä täyttää. Siellä se reikä oli
entisellään, monet tärisyttävät tapahtumat olivat vain jonkun verran
sen reunoja hämmentäneet.

Joskus hän ajatteli korottaa summan kaksinkertaiseksi, joskus taas --
ja se tapahtui useammin -- hän päätti olla ottamatta lukuun mitään
"puolikkaita" ja laskea ainoastaan täysiarvoisessa tavarassa. Tappaa
tavallisia punikkeja oli jo kauan ollut vain halpaa käsityötä, joka
tuotti mainetta ja jonkinlaista tyydytystä, mutta ei ollut missään
tekemisissä hänen varsinaisen himonsa kanssa.

Hän ei vielä ollut ilmaissut mitään Luutnantille, mutta usein hän kysyi:

-- Kuinka täälläpäin on niin vähän ryssiä? Ovatko ne säikähtäneet ja
pötkineet tiehensä vai joko ne ovat lopussa?

-- Venäläisiä joukkoja ei yleensä ole tällä rintamalla, vastasi
Luutnantti. Ne on keskitetty idemmäksi.

-- Miksi emme siis mekin siirry idemmäksi?

Luutnantti hymyili, mutta kun Onni eräänä päivänä taas kysyi:

-- Sanokaas, Luutnantti, emmekö jo ala siirtyä itäänpäin? -- niin
vastasi hän:

-- Kuules nyt, pikku herra adjutantti, luuletko sinä, että sitä noin
vain saa siirtyä minne tahtoo. On taisteltava siellä missä käsketään.
Mutta jos olet niin helvetin ahne ryssille, niin rauhoitu. Pääset kyllä
niihin käsiksi, jahka ehdimme kaupunkeihin etelässä.

Tämä vastaus sekä hänen alati kasvava sotilasmaineensa rauhoittivatkin
Onnia paljon. Hän päätti toistaiseksi tyytyä epäselviin laskelmiinsa
ja levollisesti odottaa sitä suurta, jonka tuleman piti. Että se vielä
tavalla tai toisella todellakin tulisi, sen hän kyllä aavisti ja
tunsi. Kaikki oli vasta alussaan, tie vasta puolivälissä tuntematonta
päämäärää kohti.

Sillä sisimmässä mielessään hän hautoi rohkeaa toivomusta. Hän uskalsi
tuskin myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi, että se toivomus
koko ajan oli ollut hänen käsivartensa syvimpänä voimana, salaisimpana
kannustimena hänen juoksumarssissaan vihollista vastaan. Hän ei ehkä
olisi ymmärtänytkään, mitä hän oikeastaan toivoi, jollei tuon tuostakin
olisi huomannut etsivänsä jotakin. Esimerkiksi silloin, kun hän jätti
Luutnantin ja koko komppanian ja juoksi viereiseen pihaan. Hänellä oli
kai sama salainen ajatuksensa silloinkin; olisihan _voinut_ sattua...
Ja kuinka usein hän kulkikaan kaatuneita vihollisia tarkastamassa,
käännellen kaikkia harmaatakkisia! Eikä hän koskaan jättänyt näkemättä
ainoatakaan ryssävankia.

Hän etsi eräitä kasvoja. Hän hautoi sitä rohkeaa toivomusta, että hän
tosiaankin näiden penikulmaisten metsien ja tuhansien taistelevien
keskeltä löytäisi mitä etsi. Vai tapahtuisiko se jossain raunioksi
ammutussa, savuavassa kylässä vai ehkä jossakin ryöstetyssä kirkossa,
joka juuri aiotaan sytyttää tuleen ristiinnaulitun papin nähden?
Vaiko vasta jossakin etelän kaupungeista? Syöksyisikö hän siellä
johonkin kellariin, räjäyttäisikö jonkun oven ja jostakin pimeästä
nurkasta löytäisi hänet -- sen oikean -- vapisevaksi mytyksi maan alle
kyyristyneenä?

       *       *       *       *       *

Näihin aikoihin Luutnantti äkkiä kutsuttiin pois rintamalta muutamaksi
viikoksi. Kahdelle uudelle komppanialle reipasta rannikkoväkeään oli
hänen annettava viimeinen voitelu ja tuotava ne tuleen.

Onni Kalpa jäi rintamalle. Hän sai entisenlaisen aseman
jättiläiskasvuisen ja harvasanaisen jääkärikapteeni Karrin
palveluksessa. Uuden paikan suhteen ei ollut mitään valittamista,
päinvastoin kutkutti hänen ylpeyttään, että täten vähän ikäänkuin oli
kohonnutkin asteissa. Mutta saappaiden puhdistus ynnä muut senkaltaiset
askareet lisääntyivät ikävä kyllä, ja sitä paitsi kiusasi häntä
kapteenin synkkyys, mikä saattoi hänet laskemaan päiviä. Ei käynyt enää
päinsä kysellä päälliköltään kaikkea, mikä mieltä painoi. Ei, kukaan ei
ollut sellainen kuin Luutnantti.

Kaikesta kunniasta huolimatta ei siis ollut kuten ennen, ja Onni Kalpa
perusti toivonsa siihen, mitä kapteeni oli sanonut:

-- Minä otan hänet _siksi aikaa_ -- --



V.


Erään tuulisen päivän hämärtäessä hiihtäjä Lehtinen tuli kapteeni
Karrin puheille ja teki kunniaa.

-- Herra kapteeni, sanoi hän, tuuli yltyy pyryksi tänä iltana, ja
minä aion lähteä retkeilemään. Mutta minä tarvitsen mukaani apurin,
joka kantaa pommejani, jonkun nokkelan poikasen. Kuten kapteeni ehkä
on kuullut, joutui minun entinen apulaiseni tyhmyydessään vangiksi ja
kidutettiin kuoliaaksi, mokoma hölmöläinen...

-- Lehtinen tarvitsee siis uhrilampaan, ehtiäkseen itse pakoon vai --
mitä?

Lehtinen sävähti ja tuntui suuttuvan.

-- Mitäs se tarkoittaa! sanoi hän ja muljahti kiukkuisesti kapteeniin.

-- Lehtinen rauhoittuu, minähän vain kysyin. Jatkakaa!

Mutta Lehtinen vaihtoi perusasentonsa pöyhkeän hajasääriseksi, suoristi
tanakkaa vartaloaan ja nosti kätensä lanteille.

-- Kapteenin ei tarvitse sanoa tuollaista hiihtäjä Lehtisestä, joka
kyllä tunnetaan kautta Hämeen!

-- Eipä vähän. Mutta jatkakaa.

-- Niin, jatkoi hiihtäjä ja siirsi taas kantapäitänsä vähän lähemmäksi
toisiaan, -- kapteeni saa uskoa mitä kapteeni tahtoo, mutta kyllä asia
on niinkuin minä sanoin. Kun olin hiihdolla tässä keskellä viikkoa,
sain tehdyksi vain puolet työstä, vain senvuoksi että olin yksin. Sillä
juuri kun minun oikein piti ruveta syytämään, loppuivat pommit. Olen
sentähden katsellut tuota Onni Kalpaa. Hän lienee oikeata puuta.

-- Tehtävä on vapaaehtoinen, sanoi kapteeni.

-- Olen jo puhunut pojalle ja hän on suostuvainen.

-- Mutta minäkään en mielelläni tahtoisi häntä menettää.

-- Siitä ei ole pelkoa, herra kapteeni, tämänöisessä lumipyryssä pääsee
kyllä helposti pakoon. Ja sitäpaitsi minä arvelen, ettei punikkeja
huomenna naurata, jos onnistumaan sattuu. Olen kyllä ottanut selvän
asemasta...

Lehtinen astui askeleen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin.

Kapteeni ilostui ja ojensi hänelle kätensä.

-- Hyvästi sitten, Lehtinen, ja onneksi olkoon!

Onni Kalpaa harjoitettiin kotvanen käsigranaatin heittämiseen ja
Lehtinen antoi hänelle isällisin sanoin viimeisen voitelun. Sitten hän
sai valkoisen kaavun yllensä, pistoolin taskuunsa, pitkän tuppipuukon
kupeelleen, ja kuusi granaattia roikkui vyössä. Hän oli harvoin
tuntenut itsensä niin asestetuksi kuin tänään.

Ilta pimeni kohisevan tuulen pyöritellessä sakeata lumituprua. Mutta
Lehtinen odotti vielä hetkisen.

-- Annetaan niiden ensin rauhassa mennä makuulle, sanoi hän. Vahdit
eivät vielä ole jäykistyneet lumeen. Tätä pyryä kestää kyllä.

Vasta keskiyön korvissa he astuivat suksille ja hiihtivät matkaan.

Lumi vyöryi raskaina aaltoina yli kentän. Heillä oli myötätuuli, ja
niskaan ja hartioille ajautui kostea kinos. Sukset eivät luistaneet;
kulku oli kuin kahlaamista rannattomassa valkoisessa järvessä, joka
aaltoili jaloissa. Onni tunsi, miten suolainen hiki valui suuhun.

He kyntivät hiljaa liukuen alas mäkeä ja pysähtyivät rantaan.
Siellä äärimmäiset valkoiset vahdit kävelivät edestakaisin pimeässä
kuin elävät lumiukot, selkä kyyryssä, kivääri kainalossa ja kädet
hihansuihin työnnettyinä.

-- Lehtinenkö se on? huusi eräs heistä. Ja heidän tultuaan vahdin
kohdalle hän jatkoi:

-- On ilmoitettu, että kaksi meikäläistä tänä yönä menee linjan poikki,
ja että tunnuksena on "Lehtinen".

-- Tiedämme sen. Mutta miten on punikkivartioiden laita?

-- Niinkuin itse näette, vastasi vahtisotilas ja viittasi järvelle.

Kaukaa läpi paksun, myllertävän pimeyden tunki heikko tulen valo,
himmeänä kuin säkistä. Se painui nopeasti, kävi pieneksi kuin lumilyhty
ja hävisi. Mutta äkkiä valo taas nousi, suurena ja selkeänä, niin että
tuiskun juovat näyttivät mustilta sitä vastaan. Se tuli vastapäiseltä
rannalta.

-- Oho, sanoi Lehtinen, vai sillä tavalla ne pojat hoitavat asiaansa!
Mutta kuinka hiidessä ne saavat tulen palamaan? Tässä ilmassa!

-- Taitavat kaadella öljyä rovioon, vastasi vahti.

-- Niin, niin. No, koska siellä noin lystiä pidetään, niin luulenpa,
että rauhassa voimme painaa vinosti järven poikki. Hei, pommipoika,
lähdetääs sitten!

He suuntasivat kulkunsa jään yli, tuli vinosti edessään. Nyt oli
laitatuuli ja toinen korva sulloutui täyteen lunta, joka pieksi poskea.
Vihollisen rannalla tulenliekki suli kokoon ja leimahti taas kuten
ennenkin säännöllisin väliajoin. Lehtinen sanoi:

-- On varottava tulemasta liian lähelle heidän roviotaan. Ei voi
tietää, kuinka paljon öljyä ne siihen sattuvat valamaan.

-- Ymmärräthän, lisäsi hän vähän ajan kuluttua, että kun olemme
tehneet tehtävämme ja kummankin on palattava kotiin ominpäin, niin ei
tämä järvi enää ole sopiva tie. Jäällä olet kuin pappilan hopeisella
vadilla, jos tuisku sattuisi taukoamaan ja kuu pilkahtaisi esiin.
Pujahda mieluummin metsään kylän tältä puolelta ja pysyttele lähellä
rantaa, että löydät kotiin. Äläkä luule, että on hiihdettävä, jotta
sukset katkeavat. On parempi malttaa mielensä ja katsoa ympärilleen.
Voi kyyröttää kuin metsähiiri kivenkolossa ja antaa hurjimusten ravata
ohi.

Nyt he lähenivät punaisten rantaa. Jo vilahteli pieniä utuisia
valopilkkuja edestäpäin, kaltevasti ylhäältä; sitten taas joku pyryn
paksu aalto ne peitti. Ne olivat kylän valoja vähän matkan päässä
rannasta.

Vartiotuli oli heistä nyt miltei suoraan oikealla. Kun se kerran
taas leimahti liekkiin tavallista voimakkaammin, saattoivat he sen
lepattavassa valossa nähdä mustia hahmoja liikkuvan rovion ympärillä,
aivan kuin intiaaniromaanien kuvissa. Toiset huitoivat käsillään, ne
harjoittivat luultavasti ajuripainia tai pudistivat lunta vaatteistaan.
Monta niitä oli; sinne kai oli kerääntynyt koko heidän vartioketjunsa.

Lehtinen pysähtyi ja koetteli pistooliaan. Sitten hän hyvin hitaasti
ja kaula kurossa hiihti maihin. Onni seurasi latua. Mutta mitään ei
kuulunut, ainoastaan tuulen yksitoikkoinen kohina ja myllertävien
lumivyöryjen huohotukset. Tuota pikaa he tulivat rantapuiden suhinan
ulottuville ja liukuivat ulvovan vihurin mukana kivien väliin.

Sukset kainalossa he kömpivät ylös jyrkännettä ja hävisivät metsään.

Hetken perästä he taas sukelsivat ilmoille, hiihtivät kyyryssä
kappaleen aidanviertä, kääntyivät ja pujahtivat läpi harvan petäjikön.

He olivat kylän laidassa.

Olisi ollut aivan pilkkosen pimeä, ellei heikko harmaa valo olisi
ilmaissut, että kuu paistoi taivaalla lumipilvien takana. Kaikki näytti
kuitenkin niin hämärältä ja epämääräiseltä kuin syvän, samean virran
pohjassa. Tuuli vyöryi raskaana yli mäntyjen latvain, lumi lankesi
silmien ohi paksuna, harmaana ja loppumattomana. Valo, jota siellä
täällä tuli talojen ikkunoista, pääsi vain muutaman metrin päähän, kun
jo tukahtui.

Kivenheiton päässä heistä häämötti ryhmä rakennuksia; jotkut ruudut
olivat valaistuja, ja parista piipusta tuprusi nopeasti sammuvia
kipinöitä ja paksua savua, joka ajautui alas petäjikköön ja kärysi
heidän nenäänsä. Raakoja huutoja tuli silloin tällöin kuuluviin savun
mukana; siinä talossa ei selvästikään nukuttu. Mutta huutojen ja
naurunrähähdysten lomista nousi joskus joku virrenkatkelma.

-- Ovatko punikitkin ruvenneet laulamaan virsiä? kysyi Onni.

-- Vielä mitä, vangitut talonpojat siellä veisaavat.

-- Emmekö vapauta heitä?

-- Turha vaiva, vahdit heidät kuitenkin ampuisivat! Meillä on
tärkeämpää tehtävää.

-- Minne me sitten oikeastaan pyrimme?

-- Esikuntaan tietysti. Näetkö nuo suuret ruudut oikealla kädellä,
ylempänä? Tule!

He hiihtivät läheltä erään ulkorakennuksen taitse. Mustien hirsiseinäin
läpi tunkeutuivat laulavien äänet heikkoina ja laahaavina, mutta
rauhallisina kuin kirkossa:

    Sun haltuus, rakas Isäni,
    mä aina annan itseni.
    Mun sielun, ruumiin, tavaran,
    ne ota, Herra vastahan!
    Siis omas ota huomahas,
    en pelkää Sinun suojassas. --

Nyt he luovivat erään pellon ympäri, ryömivät ylös erästä mäkeä ja
hiipivät pitkään, kapeaan solaan kahden ulkorakennusrivin välissä.
Siellä oli aivan pimeä, vain pihanpuoleinen suu oli kuin valoisa
ikkuna, josta lunta silloin tällöin tuiskahti sisään.

-- Tänne jätämme sukset, kuiskasi Lehtinen. Olemme nyt esikunnan
pihassa.

Samassa hän tarttui Onnia lujasti käsivarteen. Mustan solan päässä
liikkui jotakin. Eräs kinos oli siellä yht'äkkiä ruvennut elämään;
siitä pisti esiin käsiä ja jalkoja ja kivääri. Senjälkeen kuului
humalaista lallatusta, joka pian sammui tuuleen. Joku oli jäänyt
istumaan kivelle ja lumettunut siihen.

-- Ryssä, kuiskasi Lehtinen, ja tukkijuovuksissa. Se on pistettävä.

Lehtinen veti puukkonsa tupesta ja alkoi ryömiä. Mutta hän satutti
nenänsä Onni Kalvan pieksusaappaan pohjaan -- poika ryömi edellä.
Lehtinen koetti siepata häntä säärestä, pidättääkseen, mutta turhaan;
pieksuilla oli hyvä vauhti. Lehtinen nielaisi huolestuneen kirouksen ja
jäi odottamaan.

Mutta Onni konttasi eteenpäin pimeässä käytävässä, puukko hampaissa.
-- Miten kaikki tänään muistuttikaan intiaanikertomusta! ajatteli
hän siinä ryömiessään. Mikäs sen nimi nyt olikaan? -- ei hän enää
muistanut. Sen hän vain muisti, että roisto siinä kirjassa sai ansaitun
palkkansa. Kautta koko villin lännen etsi kostaja häntä, tapasikin
hänet viimein ja syöksi syvyyteen. Ja ovathan Amerikan metsät sentään
paljon suuremmat kuin Suomen!

Niin hän ajatteli hiipiessään kuin kissa juopunutta ryssää kohti.

Taempana solassa Lehtinen makasi maassa ja odotti. Hoitaakohan poika
asian? Ehtiiköhän ryssä kiljaista? -- Nyt hänen jo pitäisi olla
perillä...

Nyt jotakin vierähti kumoon solan suussa; ja sieltä kuului kuin
hiljainen kuorsaus. Siinä kaikki, sitten taas vain pyry ulvoi.

Onni Kalpa palasi varovaisesti ruumista hinaten. Lehtinen sanoi:

-- Sinä olet perso puurolle, senkin kukonpoika. Mutta taitavasti
menettelit ja viisaasti teit, kun toit sen tänne pimentoon. Onko se nyt
aivan kuollut?

Onni ei pysähtynyt. Hän laahasi hengettömän ryssän solan toiseen päähän
saakka, jonne harmaata valoa lankesi mäeltä. Siellä hän kumartui
kuollutta tarkastamaan.

Lehtinen hiipi kiireesti jälestä.

-- Hittojako siinä ilveilet! Mitä hänestä enää kääntelet?

Onni ei vastannut. Mutta Lehtinen kuuli, kuinka hän huokasi syvään ja
surullisesti.

-- On jo aika ryhtyä työhön, kuiskasi hiihtäjä. Sinä saat pitää kolme
pommia, minä otan loput. Luuletko olevasi mies heittämään ne kaikki
sisään peräkkäin ja mieluimmin eri ikkunoista?

-- Luulen, sanoi Onni.

-- Vain niistä, missä on valoa, muista se.

-- Kyllä.

-- Puiki ulos tätä tietä sitten ja hiivi heti vasemmalla kädellä olevan
tuvan luo. Siellä ei ole mitään vahteja, ja tupa on täynnä punikkeja.
Mutta jumal'auta jos heität ennen minua. Vasta sitten, kun olen
huutanut. Tiedäthän, mitä minulla on tapana huutaa?

-- Tiedän, vastasi Onni.

-- Hyvä on. Suuresta esikuntarakennuksesta pidän itse huolen. Ja sitten
heti suksille. Ool räit, sanoi enkelsmanni.

Lehtinen hävisi talojen pimeään välikköön. --

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Onni jo makasi paikallaan kolme
käsigranaattia edessään lumessa.

Tupa oli suoraan avointa mäkeä vastapäätä; pihalla ei ollut mitään
vahteja tällaisessa ilmassa. Sisässä oli jokseenkin hiljaista, vain
joku yksityinen ääni kuului silloin tällöin, ja joskus paukahti
jokin ovi. Punikit tuntuivat nukkuvan. Ainoastaan kahdessa ikkunassa
oli valoa. Valo tuli niistä kahtena lyhyenleveänä kartiona, joissa
lumihiutaleet elävästi hyppelehtivät. Onni tuijotti toiseen ikkunaan.
Siihen oli ilmestynyt varjo. --

Silloin pamahti pistoolinlaukaus -- Lehtinen ampui jonkun vahdin. Ja
heti senjälkeen huusi jylhä ääni:

-- _Tämä on taas Lehtinen!_ Sitten kuului särkyvän lasin kilinää,
sitten neljä kumeaa räjähdystä peräkkäin ja luhistuvien hirsien
romahduksia. Sitten taas kaksi pamausta ja viimeiseksi vielä yksi,
lähempää.

Onni Kalpa oli syöksynyt pystyyn granaatit käsissä. Hän astui muutamia
nopeita askelia seinää kohti. Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä, ei
sytyttänyt eikä heittänyt. Hän seisoi liikahtamatta sekunnin verran,
kääntyi sitten kiireesti ympäri, ripusti granaatit vyölleen ja riensi
suksilleen.

Lehtinen oli jo lähtenyt. Onni iski sauvat lumeen ja laski täyttä
vauhtia mäkeä alas, metsään.

Hänen takanaan kylässä nousi helvetillinen melu. Oli kuin kaikki talot
olisivat revenneet, ne vyöryttivät ulos unenhorroksisen väkensä, joka
huusi ja ampui. Koko tienoo oli äkkiä syttynyt tuleen, rätisi joka
taholta. Ja tuiskutuuli ulvoi yli kaiken.

Onni pysähtyi hetkiseksi ja katseli läähättäen ympärilleen puiden
välissä. Eikö hänen nyt pitäisi olla lähellä petäjikköä ja sitä
taloa, jossa vangitut talonpojat olivat?... Aivan oikein, nyt pamahti
yhteislaukaus, mutta kaukaa ja heikosti, jostakin sisästä. Hän ymmärsi,
mitä se merkitsi. Vangit ammuttiin.

-- Olisi kai minun pitänyt heittää! sanoi hän ääneensä. Mutta käteni ei
tahtonut...

Hän kiipesi edelleen kinoksiin, hien valuessa suolaisena suuhun.

       *       *       *       *       *

Oli jo täysi päivä ja aurinko oli kohoamassa tuulettomalle taivaalle,
kun hiihtäjä Lehtinen astui alas kapteenin portaita. Hän oli käynyt
sisässä ilmoittamassa yön tuloksista, hän näytti ylpeältä ja
tyytyväiseltä.

Samassa Onni Kalpakin hoiperteli pihaan. Toisessa kädessään hän kantoi
katkennutta suksea ja oli sen näköinen kuin olisi maannut sairaana
kymmenen vuotta.

-- Vai elät sinä vielä, huusi Lehtinen. Mutta mikset heittänyt,
pirulainen?

-- En uskaltanut, sanoi Onni.

-- Et uskaltanut? -- oho! Sinä uskallat mitä tahansa.

-- En minä uskaltanut, olin unohtanut taidon.

Hän hoiperteli eteenpäin, astui erääseen makuusuojaan ja heittäytyi
oljille. Sama näky oli koko ajan hänen silmissään: ikkuna
valokartioineen ja keskellä utuista valoa varjo. Ei, ei hän tiennyt
mitään siitä varjosta, ei kenen se oli, eikä mitä se hänestä tahtoi.
Mutta se oli kuitenkin sellainen, että käsi kieltäytyi tottelemasta.



VI.


Kapteeni Karr oli raivoissaan:

-- Se vielä puuttui, että meidän yöksi piti saada tämä ylimääräinen
työ! Olemme jo kaksi tuntia reistanneet tuon saakelin laatikon kanssa.
Ja nyt alkaa pimetä.

Hän hyppi palelevilla jaloillaan ja potki niitä toisiansa vastaan,
niin että saappaanvarret läiskivät. Sitten hän taas otti kiikarin
ja tähysteli puiden runkojen välitse. Mutta talo seisoi yhä
muuttumattomana. Mustista rikkonaisista ikkunoista laukaukset
pamahtivat säännöllisinä kuten ennen; alkoi jo nähdä niiden
leimahdukset tihenevässä hämärässä. Muuten oli kaikki yhtä teljettyä
ja salaperäistä, ei liikahdustakaan koko talossa. Pihalla vain pari
haavoittunutta kääntelihe ja ojenteli ilmaan käsivarsiaan, ja yksi
säikähtynyt lehmä oli karannut navetasta ja juoksi mylvien edestakaisin
portaiden ja kaivon väliä, edestakaisin. Asemassa ei voinut huomata
mitään parannusta. Metsänlaidasta kartanon ympärillä paukkui unisesti
ja umpimähkään kuten ennenkin, ja miehet, jotka olivat päässeet
navetalle asti, makasivat väsyneinä ja neuvottomina, painautuen
suojaan sen korkean kivijalan taakse. Heti kun he vain ojensivat esiin
kiväärinpiipun, soi lyijyä nurkan takaa.

-- Iske rikki tuo lantaluukku, huusi kapteeni Karr eräälle
aliupseerille. Käske niiden ryömiä läävään, niin pääsevät lähemmäksi.
Ei siellä mitään punikkeja ole. Ja ampukaa minkä kerkiätte, tästä
täytyy vähitellen jo tulla selvä!

-- Tämä on koko helvettiä, jatkoi hän vieressään seisovalle vänrikille.
Miehet ja hevoset ovat väsyneitä kuin rievut, ja nyt meidän pitäisi
saada nukkua, jos mieli perille huomenna. Mutta sen sijaan olemme
takerruttaneet tykistön erämaahan -- ja tässä me nyt seisomme. Kaikki
tuon saakelin laatikon vuoksi! Ja vaikka saisimmekin pari kanuunaa
asentoihin tällaisessa maaperässä, niin mitä se auttaisi? Jos sytytämme
roskan tuleen ja savuutamme sen ilmaan, niin jäämme itse ilman yösijaa.
Perhanan uunit...

Paksut vanhanaikaiset uunit aiheuttivat kapteeni Karrille tämän
vastoinkäymisen. Hän oli saanut käskyn oikotietä melkein asumattoman
seudun läpi kuljettaa tykistönsä tärkeisiin asemiin kaakossa.
Herkeämättä hän oli jo yli vuorokauden kiskonut kurjassa maaperässä,
jossa raskaat tykit vajosivat aivan lähtemättömiin ja hevoset piestiin
verille. Nyt hän oli enää vain puolen päivänmarssin päässä päämäärästä,
kun voimat loppuivat. Juuri silloin piti hänen kohdata odottamaton
vastus keskellä tätä rintamatonta erämaata, jota pikemminkin oli
pidetty valkoisena kuin punaisena, mikäli siellä ollenkaan voitiin
puhua ihmisistä. Oli tavattu kolme ampuvaa kartanoa, juuri ne,
joihin oli aiottu yöpyä. Niissä oli harvalukuinen, mutta sitkeä
punikkimiehistö. Oli kuitenkin ollut verrattain helppo vallata
kaksi ensimmäistä kartanoa, mutta tämä kolmas teki tenän. Se oli
pitkulainen, kokonaisen kansakoulun mittainen talonpoikaistalo ja vahva
kuin mikäkin hirsilinnoitus. Mutta sen vastustusvoiman salaisuutena
olivat nuo vanhat kirotut jättiläisuunit, jollainen, paitsi tuvassa,
näytti komeilevan joka ainoassa huoneessakin vähän matkan päässä
ikkunasta. Punikit olivat kiivenneet niiden päälle ja ampuivat
pimeistä piiloistaan rikkonaisten ikkunoitten läpi, näkymättöminä
ja kuulien saavuttamattomissa. Pari yritystä räjäyttää teljetty ovi
käsigranaateilla oli päättynyt huonosti: heittäjät eivät ehtineet astua
montakaan askelta pihaa pitkin, kun jo kaatuivat.

Nyt navetta kuitenkin alkoi syytää lyijyä suoraan pihamaan yli. Läävään
oli saatu kuularuisku ja muutamia miehiä lantaluukun kautta.

Vihdoin työntyi seiväs ja sen nenässä valkoinen riepu ulos eräästä
ikkunasta; ammunta harveni ja lakkasi vähitellen kokonaan. Tuli
yht'äkkiä niin hiljaista, että saattoi kuulla lukon vingahtavan, kun
oven takana väännettiin avainta. Hullaantunut lehmä vain silloin
tällöin mylvähti kaivolla, missä se silmät valkeina tuijotti ilmaan, ja
pihamaalta nousi heikkoa valitusta.

Ovi aukeni raolleen, mutta epäröiden ja ilman että ketään näkyi.
Kapteeni Karr lähetti neuvottelijan.

Mies läheni jo portaita. Silloin pamahti laukaus porstuasta, ja hän
kaatui suulleen lumeen. Heti paikalla alkoi pauke uudestaan, ovi
nykäistiin kiinni ja riepuseiväs vedettiin sisään ikkunasta.

Kapteeni Karr pui nyrkkiä. -- Naapuritalon vangit tänne, komensi hän.
Emme enää voi tuhlata väkeä. --

       *       *       *       *       *

Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa
pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja
pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten
kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän
matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin
johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin
pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin,
kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana
maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo
sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi
matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.

Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli
äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti
rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan
näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei
hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin
asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa
syy -- syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän
muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen
kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään,
mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja
täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin
hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle
ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä
ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli,
tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä
lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata
vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai
oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja
laukauksia.

Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista
ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin
tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä.
Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja
tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin.
Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.

Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan,
ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.

-- Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.

Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä,
rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät
ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. --
Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.

-- Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski
kapteeni. -- Menettekö?

Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi
maahan ja huokasi.

-- Menettekö? huusi kapteeni.

Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä
ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."

Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.

-- No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.

-- Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.

Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi
syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa
olivat kalmankalpeat kauhusta.

-- Minä menen, minä menen ... sanoi hän.

-- Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne,
ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa
koettaa heittää pommeja meitä kohti. -- Kersantti pitää huolen hänestä!
Mutta joutukaa.

Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi
häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin
polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia
pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.

Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin
röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui
Onnista.

-- Eläköön vallankumous! huusi hän ja sylkäisi kapteenia kasvoihin. Hän
pullisti rintansa lävistettäväksi.

Rivi alkoi lyhetä. Mutta kuudes vanki totteli ja onnistui jossain
määrin murskaamaan oven. Hän heitti liian pitkän matkan päästä, pommi
räjähti portaiden edessä. Sitten hänetkin omat miehet ampuivat. Ja
vastustus jatkui.

Kaksi peräkkäin oli kapteenin taas tapettava, hän pani jo kolmannen
makasiinin pistooliinsa. Mutta seuraava, eräs vanha mies sanoi:

-- En osaa tuota pomminheittoa, mutta jos herra tahtoo, niin voin kyllä
mennä puhumaan heidän kanssansa.

-- Hyvä on, vastasi kapteeni, menkää sanomaan niille, että jolleivät
he kymmenen minuutin kuluessa antaudu, niin ammumme heidät murskaksi
tykistöllä. Tai kysykää, tahtovatko ne pari sytytyspommia katon kautta
ja palaa sisään kuin luteet. Kymmenen minuuttia!

Mies meni. Nostetuin käsin ilmassa huitoen hän astui askeleen
kerrallaan pihan yli.

-- Minä olen punainen, minä olen punainen! kiljui hän.

Ilman että häneen ammuttiin, hän pääsi erään ikkunan alle ja esitti
asiansa. Hän seisoi kotvasen ja odotti; pihassa oli taas aivan
hiljaista. Senjälkeen huudettiin hänelle jotain sisästä ja hän palasi.

-- He lupaavat antautua, sanoi hän.

Punikkien voimat lienevät itse asiassa olleet lopussa. Rämisten lensi
kivääri toisensa jälkeen ulos ikkunasta, ja muutamia miehiä hoiperteli
kuin juopuneina portaille. Tuskin he jaksoivat pitää käsiään ylhäällä,
ja surkeita he olivat katsoa -- likaisia, tylsiä ja tuhottuja.

Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä
rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä
tulivat sekä Piilonen että Hellman -- tulisiko muitakin?

Nyt horjui esiin uusi ryhmä -- ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten
ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne
todellakin loppuivat!

Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä
ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää
melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan,
suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti
ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta
kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut
neuvottelijan.

-- Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.

Ja toinen ääni vastasi:

-- Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä.
Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla
alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!

Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen
miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän
jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.

Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi
ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan...

       *       *       *       *       *

-- Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?

Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:

-- Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida
vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on
nukuttava.

Onni tuli aivan lähelle.

-- Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, -- en tahdo vahtia
niitä. En tällä kertaa!

-- Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni
lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua
sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon
vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää
tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin
tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!

Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon.
Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset
puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja
johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen
tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.

Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa,
mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä
käsivarrelleen ja ajatteli:

-- Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa...



VII.


Himmeä lamppu seisoi mustuneella metallijalustallaan lattialla, sillä
huoneessa ei ollut mitään pöytää. Tomuisen lasinsa läpi se siivilöi
epäselvää valoa yli leveiden, puolilahojen palkkien, kunnes valo
jonkun metrin päässä kohtasi seinät, harhaili yhä heikontuen ylöspäin
poikki hirsien ja haihtui hämärään katon rajassa. Usein lamppu hiljaa
tupsahti, ikäänkuin koi olisi lentänyt liekkiin, sillä lattianraoista
veti. Liekki painui alas ja uhkasi sammua, läähätti edestakaisin
moniaita kertoja ja asettui sitten taas valoisammaksi kuin ennen.
Silloin näkyivät selvästi makaavat vangit, jotka tummana kasana
peittivät suurimman osan lattiaa.

He nukkuivat kaikki uupunutta ja sielutonta unta, jollaista vain se
nukkuu, jolle kaikki jo on yhdentekevää, paitsi se, ettei enää tarvitse
nähdä, ei kuulla, ei tuntea eikä tietää mitään -- ainoastaan heittäytyä
pitkälleen jonnekin, minne tahansa, ja pysyä poissa. Koko huone oli
täynnä raskasta hengitystä. Myös joitakuita lievästi haavoittuneita oli
paneutunut lattialle muiden sekaan nukkumaan; joskus he käännähtivät,
voihkasivat kuin kuumeessa ja kopeloivat likaisia siteitään, sitten ne
taas nukkuivat edelleen.

Ulkona vanhan hökkelin ympärillä oli aivan hiljaista. Vain kiihtyvä
pakkanen paukkui nurkissa silloin tällöin. Ja joku suuri tähti tirkisti
sisään hökkelin kahdesta matalasta ruudusta, joiden lasit näyttivät
sinisenvihreiltä kylmää yötä vastaan.

Yksi ainoa vangeista ei nukkunut. Hän istui lattialla huoneen
taimmaisessa nurkassa ja nojasi selkäänsä seinään. Hänen toisessa
kädessään oli pahasti verettynyt side; kaikki liha hänen riutuneilta
kasvoiltaan oli vajonnut uurteisiin, ja hänen silmänsä tuijottivat
kuumeisen suurina tästä hävityksestä. Hän piti niitä jäykästi ja
järkähtämättömästi oveen suunnattuina.

Tuolilla oven suussa istui Onni Kalpa. Kivääri hänellä oli poikkipäin
polvillaan, pistin huoneeseen käännettynä, ja molemmilla kyynärpäillään
hän nojasi pyssyn raskaaseen perään. Luhistunut hän oli ja hyvin
kalpea; hän tuijotti toivottomasti lamppuun, ikäänkuin olisi etsinyt
pelastusta jostakin, vaikka tiesikin, ettei sitä mistään löytäisi.

Pimeydestä katsovat silmät polttivat häntä kuin sulatettu lyijy.
Hän olisi tahtonut paeta niitä maailman loppuun saakka, mutta ei
uskaltanut hievahtaakaan, ei kääntää päätään eikä siirtää katsettaan
pois lampusta. Hän istui liikahtamatta ja antoi kaiken tapahtua. Hän
ei nähnyt mitään, paitsi lampun keltaisen valopiirin ja sen keskellä
pienen levottoman liekin, joka imeytyi lampun sydämeen ja lepatteli
välistä ja uhkasi sammua. Mutta hän tunsi, kuinka ne silmät herkeämättä
lankesivat häneen ja polttivat hänen kasvojaan. Tuolta nurkan
pimeydestä ne tulivat: ne nousivat kuin kaksi kiehuvaa pikilähdettä
mustista reijistään ja valoivat kumpainenkin kuuman juovansa lattian
poikki aivan häntä kohti. Nyt ne liukuivat hänen poskensa yli ja
pyrkivät otsalle, nyt ne syrjästä tunkeutuivat hänen silmiinsä... Hän
paleli ja hikoili tuskasta. Mutta hän istui liikahtamatta ja antoi
kaiken tapahtua. Hän ei voinut muuta.

Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut puhua, selittää, puolustautua!
Sillä ei äiti mitään ollut sanonut, sen hän kyllä tiesi. Muuten eivät
nuo silmät olisi katsoneet häneen, niinkuin ne katsoivat; ne eivät
ollenkaan olisi täällä nyt, eikä tätä kauheutta olisi tullut. Ja
oliko hän tehnyt mitään pahaa? Hän kärsi niin hirveästi, että olisi
ollut valmis tunnustamaan kuinka mahdottoman syyn tahansa, ainoastaan
saadakseen jotain järkeä tähän kaikkeen, voidakseen kädellään tarttua
johonkin juureen ja sanoa: tässä se nyt on, tästä on koko kurjuus
johtunut. Se olisi helpottanut paljon. Mutta hän ei saattanut riistää
itseltään kaikkea kalleintaan. Eikö hän kulkenut isän teitä, vaikkei
ollutkaan aavistanut, että ne tiet johtaisivat tänne? Ei, hän ei voinut
havaita mitään syytä itsessään. Hän ei ymmärtänyt mitään, ainoastaan
että oli kauheaa niinkuin oli.

Kaiken tämän hän olisi tahtonut sanoa. Ja hän olisi tahtonut heittäytyä
Iisakki-enon jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi jotakin, mitä hän ei
ollut tehnyt, sanoa hänelle jotain armeliaasta Jumalasta, johon hän
ei uskonut. Mutta hän tunsi, ettei hän voinut liikahtaa eikä puhua
sanaakaan, ja sitä paitsi hän tiesi, että kaikki sellainen jo oli
myöhäistä. Iisakki-eno olisi vain kääntänyt päänsä pois, sen sanoivat
hänen silmänsä.

Lampun valo heikkeni yhä. Liekki kutistui sydämeen ja rupesi riutumaan
nopein keltaisin räpäyksin. Öljy oli loppumaisillaan.

Onni ajatteli:

-- Kotona oli vain yksi ainoa ihminen, josta pidin. Ja nyt me taas
istumme samassa tuvassa, mutta meillä ei juuri ole hauska yhdessä...
Yhden ainoan kanssa saatoin siellä puhua, mutta nyt en saata puhua
hänenkään kanssaan...

Hän istui ja katsoi lampun liekin sammumista, ja hänestä tuntui, että
kaikki järki maailmasta sammui sen mukana.

Nyt liekki leimahti viimeisen kerran eikä enää palannut. Mutta hän ei
liikahtanutkaan kaataakseen lamppuun uutta öljyä sangosta, joka seisoi
lattialla hänen vieressään. Hän oli odottanut pimeyttä vapauttajaksi,
oli toivonut, etteivät silmät nurkasta asti jaksaisi tunkeutua sen
lävitse eivätkä polttaa häntä kuten ennen.

Hetkisen hän istui hiljaa. Hän huomasi epätoivokseen, että ulkoa tuleva
tähtien loiste oli paljon voimakkaampi kuin hän oli luullut, nyt kun
kaikki muu valo oli poissa.

Sitten hän käänsi hitaasti päätään. --

Ei, silmät olivat jälellä. Ne hehkuivat yhä hirveämmin tässä
valkoisessa valaistuksessa, kuopat niiden ympärillä olivat yhä
mustemmat. Kuin kaksi harmaaksi palanutta kekälettä ne hehkuivat
nurkastaan, täynnä surua ja kirousta. Ne olivat aivan kuin sammuneet,
mutta hehkuivat kuitenkin.

Hän käänsi päänsä nopeasti takaisin, kuin olisi saanut iskun poskeensa.
Mutta oli kuin olisi tämä ainoa liike saattanut hänet ymmärtämään,
ettei hän ollut halvautunut. Hän nousi seisomaan, otti kiväärin
käteensä ja kompuroi porstuaan. Hän avasi hiljaa oven ja astui ulos
portaille.

Kirkas yö uhkui pakkasta ja tähtien loistetta, ja hän henkäisi syvään.
Hän tunsi, kuinka kylmä ilma hiveli rauhoittavasti hänen ruumistaan,
joka oli kuuma ja märkä tuskanhiestä. Hän olisi tahtonut paeta kauas
valkeuksiin ja piilottautua jonnekin lumeen tai tähtiin eikä enää
koskaan tietää mitään.

Silloin hän huomasi toisen vahtisotilaan jalkojensa juuressa. Hän
istui alimmalla portaalla ja nukkui. Hänen päänsä oli vajonnut syvälle
lampaannahkaturkkiin, ja huomasi kyllä, ettei hän hetimiten aikonut
herätä.

-- Nukutko sinä? sanoi Onni hiljaa. Ja kun hän ei saanut mitään
vastausta, hän kysyi toisen ja kolmannen kerran yhä kovemmin:

-- Nukutko sinä?

Hän ei edelleenkään saanut mitään vastausta. Mutta heti kun hän oli
sanonut tämän, hän kysyi itseltään: Miksi minä näin teen? Minunhan
tietysti pitäisi herättää hänet. Mitä minä oikeastaan tahdon?

Hän meni hitaasti takaisin tupaan, mutta jätti oven raolleen. Hän
istuutui tuolilleen kuten ennenkin, mutta hänen silmänsä harhailivat
pimeyden läpi porstuaan katsoakseen oven raon valkoista juovaa. Hänen
päässään sihisi ja myllersi. Joukko puoliselviä ajatuksia tunkeili
siellä: ne syntyivät ja löivät toisensa kuoliaiksi, ennenkuin ainoakaan
oli ehtinyt kehittyä päätökseksi. Yhden asian hän vain tiesi: hän olisi
mielellään antanut henkensä, jos Iisakki-eno vain saisi pitää omansa.

Oliko hän sanonut jotain, oliko hän huutanut? Hän istui kuin houreissa,
hän ei tiennyt mitään, mutta hänestä tuntui kuin olisi hänen oman
äänensä kaiku soinut korvissa. Vai oliko hän vain _ajatellut_ sitä?

Hän säpsähti. Kaukaa nurkasta nousi hitaasti ääni, kuului kuin olisi se
tullut haudasta:

-- Jos aiot pyytää minua pakenemaan, niin voit säästää vaivasi. Vai
tuli sinusta, Onni, tuollainen. Ja isäsi kun oli niin kunnon mies...

Sen enempää ei tapahtunut. Joku vangeista käänsi kylkeään, kolahutti
saappaankannallaan lattiaan ja voihkaisi unissaan. Joku toinen mutisi
jotakin, sylkäisi ja kirosi; sitten oli taas hiljaista kuten ennen.

Onni ymmärsi, että nyt oli ainoa mahdollinen hetki puhua ja
puolustautua. Mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Nurkasta
tuijottavat silmät polttivat poroksi jokaisen sanaparan, jota hän
tavoitteli; oli kuin olisivat ne edeltäpäin tunteneet ne kaikki ja
sanoneet: Tuon voit pitää itsessäsi, ei se minua auta. Minä kiroan
sinut.

Pitkä tuokio kului. Hän huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään,
ainoastaan antaa kaiken tapahtua. Hän nousi vaivaloisesti, meni ulos ja
herätti vahdin. Sitten hän taas tuli sisään, sulki oven jälestään ja
istuutui entiselle paikalleen.

Tunti tunnin perästä kului.

Onni Kalpa istui liikahtamatta tuolillaan ovensuussa, kivääri
poikkipäin polvillaan ja kyynärpäät nojassa pyssyn raskasta perää
vastaan. Hän tunsi, kuinka silmät herkeämättä tuijottivat häneen ja
kiusasivat hikeä hänen ruumiistaan, mutta kasvonsa hän piti seinään
päin käännettyinä.

Vihdoin tähdet alkoivat kalveta, pimeys harmaantui vähitellen
sarastukseksi. Pihalta alkoi kuulua ääniä ja askeleita, lyhyitä käskyjä
huudettiin ja juostiin portaissa, ja yksi tykki lisää ajoi kolisten
naapuritalosta.

Kului vielä hetkinen, sitten vänrikki avasi oven. Kohta senjälkeen tuli
kapteeni itse nopein askelin. Hän näytti synkältä ja kiusaantuneelta
kuten tavallista.

Osa vangeista nukkui vielä. Toiset nousivat istualleen ja katsoivat
tylsästi ja synkästi jääkäripukuihin.

-- Ylös kaikki! komensi kapteeni ja polki jalkaa.

Vangit nousivat hitaasti. Jotkut heistä haukottelivat, venyttelivät ja
raapivat päätään.

Kapteeni toimitti lyhyen kuulustelun, jonka tulokset supistuivat
muutamiin arvottomiin tietoihin ja vastaajien keskinäisiin syytöksiin.
Sitten hän julisti kuolemantuomion.

Joukosta nousi tyytymätön murina. Suuremman mielenliikutuksen merkkejä
tuskin huomasi; useimmat seisoivat kuten ennenkin päät riipuksissa
ja tuijottivat tylsästi pörröisen tukan takaa. Ainoastaan yksi mies
jossain keskellä joukkoa rupesi itkien valittamaan.

-- Yksi haavoittuneista pääsee vapaaksi, jatkoi kapteeni ja etsi
katseellaan jotakuta joukosta.

Onni Kalpa oli vähällä kiljaista, sillä kapteeni osoitti eno Iisakkia.

-- Tuo vanha lurjus sopii, sanoi hän. Näen, että käsivartenne on
aika lailla haavoittunut. Saatte palata punaisten puolelle, minä
annan paperit. Sanokaa niille terveisiä, että joka ainoa kerta, kun
joku neuvottelijamme ammutaan, otetaan heti koko sakki hengiltä. On
vastattava toisistaan.

Iisakki-eno rykäsi.

-- En minä taida lähteä mihinkään, sanoi hän.

-- Kuten tahdotte, vastasi kapteeni.

Onni pujahti pihalle. Hän istuutui kaivon kannelle ja itki. --

Pian kuului raskas ja hidas töminä. Se painui navetalle päin ja hävisi
lumeen. Seis! kuului komento läävän takaa.

Hän katsoi ylös. Hevosia valjastettiin paraillaan tykkien eteen, piha
oli täynnä väkeä, sälyt selässä. Mutta läävän takana korkean kivijalan
edessä vangit seisoivat ryhmässä ja odottivat. Jotkut sotilaat alkoivat
asetella heitä riviin. Rivin keskeltä häämötti Iisakki-eno.

-- Vapaaehtoisia, viistoista miestä! huusi kapteeni pihaan.

Joku ääni kaivon läheltä sanoi:

-- Hei, Kalpa, etkö mene ampumaan?

Mutta Onni Kalpa ei kuullut. Hän oli alkanut juosta metsää kohti, hän
pujahti lumisten puiden väliin ja hävisi. Hän juoksi kuin henkensä
edestä, mutta ei tiennyt minne; hän tahtoi vain pois sieltä, jottei
näkisi eikä kuulisi. Hän törmäsi runkoihin ja kompastui juuriin,
risuiset oksat repivät hänen kasvojaan. Hän ei pysähtynyt, hänen
täytyi ehtiä pakoon -- kauas, kauas hiljaiseen valkeuteen. Mutta kun
yhteislaukaus kajahti talosta päin, hän suistui suulleen lumeen.

Eräät sotilaat olivat nähneet sen. Yksi heistä seurasi jälkiä ja löysi
hänet. Hän makasi pää syvällä lumessa ja huusi.

Sotilas otti hänet hoivaansa ja sai hänet vaivoin viedyksi takaisin
lähtevien joukkojen luokse. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään. Oli nähty
paljon näinä aikoina, ja useampi kuin yksi oli äkkiä tullut omituiseksi.



VIII.


Myöskin kapteeni Karr oli huomannut niin sanotussa saapaspojassaan
tapahtuneen muutoksen. Luutnantti, jolta hän pojan otti, vakuutti hänet
siivoksi ja harvinaisen urhoolliseksi, mikä ensimmäisinä päivinä olikin
osoittautunut todeksi. Mutta nyt viime aikoina oli kaikki ollut aivan
päinvastoin, Hän ei ainoastaan ollut epämiellyttävä katsoa -- omituisen
kuihtuneeksi ja likaiseksi hän oli tullut, eikä hän koskaan peseytynyt
käskemättä -- mutta sitäpaitsi hän osoitti selviä pelkuruuden
merkkejä. Hän oli ilmeisesti joutunut sotakauhun valtaan, niinkuin
sitä nimitetään. Oli vain ihmeellistä, että se tauti tuli häneen vasta
nyt, kun toiset heikkohermoiset sen onnellisesti jo olivat voittaneet.
Ja ihmeellinen hän oli muutenkin. Kun hänellä vain oli hetkinenkään
vapaata aikaa, hän pujahti metsään yksinäisille harharetkilleen, ei
sanaakaan saanut hänen suustaan, ja usein välähti hänen silmissään
jotain, joka arveluttavasti muistutti vihaa.

Ja kumminkin täytyi kapteeni Karrin myöntää, että hän tunsi
vaistomaista myötätuntoa tätä pohjattoman surullista lasta kohtaan,
joka niin monessa suhteessa oli hänen itsensä kaltainen. Tuossa pojassa
oli jotain puoleensavetävää.

Kaiken rehkimisen lomassa hän oli ehtinyt ajatella tätäkin asiaa ja
tullut siihen johtopäätökseen, että poika liiallisesta rasituksesta oli
saanut hermohäiriön. Eikä se mikään ihme ollut tässä helvetillisessä
reuhtomisessa näillä huonoilla teillä, jos sellaisiakaan edes oli.
Isompiakin miehiä oli murtunut; kapteenin oli tunnustettava, että hän
itsekin vain töin tuskin kesti.

Jumalan kiitos näytti nyt vihdoinkin tulevan parin päivän pysähdys! Hän
oli sanomattoman väsynyt; huominen lepo tuli yhdennellätoista hetkellä
sekä saapaspojille että muille.

Mutta huomisesta tuli juuri se päivä, jolloin kapteeni Karr sai
tiedon, että hänen ainoa ja rakastettu veljensä oli joutunut vangiksi
eräällä tiedusteluretkellä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: kaikissa
tapauksissa kuolemaa, mutta ehkä ruumiillista kidutustakin. Ja tämä
onnettomuudensanoma tuli melkein samanaikaisesti tiedon kanssa eräästä
toisesta mieskohtaisesta vastoinkäymisestä, jota kukaan ei tuntenut
täällä rintamalla, ja jota kapteeni ei milloinkaan ilmaissut, vaikka
sillä olikin melkoinen osuus siinä katkeruudessa, joka painoi hänen
olemustaan. Nyt puhkesi sekin salainen kurjuus toivottomuutensa täyteen
kukoistukseen. Toinen onnettomuus pahensi toistaan, ja molemmat
valaisivat toisiaan ammottavan tyhjyyden jääkylmällä valolla.

On näennäisesti arkoja luonteita, jotka kuitenkin voivat kestää
paljon. Ne horjahtavat tosin heti, kun onnettomuus tulee, mutta heidän
sydämensä on niin pehmeä, että se antaa perään loppumattomiin, kunnes
armelias aika ehtii apuun. Yhtä varmasti on myös kovia luonteita, jotka
taipumattomina voivat kantaa raskaita koettelemuksia -- määrättyyn
rajaan asti. Mutta jos onnettomuus kasvaa yli tämän rajan, silloin käy
tällaisten luonteiden kuin teräksen, jota on liiaksi karaistu.

Kapteeni Karr kuului tähän jälkimmäiseen lajiin, ja niinpä hän
murtuikin. Kun häneen vain katsoikin, huomasi jo välttämättömäksi, että
hän heti luovuttaisi päällikkyyden lähimmälle miehelleen.

       *       *       *       *       *

Edellisenä päivänä oli kuljettu poltetun herraskartanon ohi. Savuavista
raunioista joku löysi kuopan, joka osoittautui syvän kellarikäytävän
suuksi ja joka sentähden puhdistettiin. Muun muassa kaivettiin esiin
suuri määrä pulloja, ja pian saatiin täysi työ tukahduttaa juopottelun
oireet miehistön keskuudessa.

Mutta eräässä hyljätyssä metsätorpassa istui kapteeni Karr ja joi.
Vartijakseen hän oli saanut erään ystävänsä jääkärivuosiltaan Saksassa.
Hän istui siellä jo toista vuorokautta.

Jo varhain aamupäivällä oli hänen hyvin humaltuneessa tilassa nähty
kuljeksivan ympäri itseksensä naureskellen. Mutta nyt iltamyöhäksi
oli ystävän kuitenkin onnistunut saada hänet pysymään paikoillaan ja
melkoisesti selvenemäänkin. Ystävä oli kokenut mies ja tiesi tepsivän
keinon palon sammuttamiseksi kuumiksi juoduissa hermoissa: niihin oli
kaadettava samppanjaa, paljon mutta hitaasti. Hän siis erotti pois
kaikki muut lajit pöydälle ja tuvannurkkaan ladotuista pullopattereista
ja ryhtyi sovelluttamaan koetettua järjestelmäänsä muutamin kauniin
sanoin siitä, kuinka sodan oikullisissa vaiheissa ennen kaikkea oli
katsottava, että ehti juoda parhaat kulloinkin tarjoutuvat tavarat.
Kapteeni vastusteli ensin, mutta mukautui kumminkin, ja koe hänen
jättiläisruumiinsa suhteen onnistui täydellisesti. Hän joi ja joi,
mutta ystävä ja vähitellen hän itsekin huomasivat hämmästyksekseen,
että hän tunti tunnilta tuli yhä selvemmäksi.

Onni Kalpakaan ei saattanut olla huomaamatta tätä noituutta, maatessaan
olkisylyksellä pienessä pimeässä peräkamarissa, jonka ovi tupaan oli
auki. Hän ei vain ymmärtänyt, mistä se johtui. Pari tuntia sitten hän
oli tullut torppaan katsoakseen, tarvitsiko hänen herransa palvelusta
yöksi. Silloin kapteeni oli parkuen ja naama turvoksissa tulla
hoiperrellut porstuaan, kietonut kätensä hänen kaulaansa, suudellut
häntä ja haissut kuin olisi tuli käynyt keuhkoista. -- Ainoa ystäväni!
huusi hän, -- minun ainoa ystäväni, miksi vihaat minua? -- olen kyllä
huomannut, että vihaat minua... Ja hän suuteli häntä taas. -- Eikö
ole parasta antaa pojan jo mennä, oli toinen upseeri sanonut. Mutta
silloin kapteeni suuttui. -- Poika jää tänne! huusi hän. -- Hän on
minun ainoa ystäväni, mutta hän vihaa minua, ja tänä yönä me juomme
yhdessä!... Sitten hän oli vienyt Onnin tupaan ja omakätisesti kaatanut
hänen kurkkuunsa lasillisen jotain hirveän väkevää ja höystettyä, mikä
saattoi hänet horjahtamaan huomioasennossaan. -- Istu ja juo ja sano
setä, oli hän käskenyt. Mutta kun Onni jatkuvasti seisoi asennossaan
ja se toinen upseeri taas tuli väliin, sanoi kapteeni viimein: -- Vai
niin, no, niin no, mene sitten vain nukkumaan, lapseni, -- mutta tästä
torpasta hän ei saa poistua -- sillä minä tunnen, että -- on parempi
olla -- jos poika pysyy täällä... Ja kapteeni otti häntä taas kaulasta
ja luovi hänen kanssaan viereiseen kamariin, jonne hän oli käskenyt
tuomaan olkia yösijaksi. -- Nuku, nuku, lapsosein, hyräili hän. --
Sinun on suojeltava minua tänä yönä -- oven pitää olla auki...

Tämä oli tapahtunut vain pari tuntia sitten. Silloin oli kapteeni niin
juovuksissa, että kun Onni paneutui oljille, hänen huumaantuneessa
päässään välähti ajatus poliiseista, joita ennen aikaan oli olemassa.
Mutta nyt tuntui kuin olisivat viinanhöyryt jo haihtuneet koko talosta.
Onnin oma pää oli selvennyt, ja tuvan pöydän ääressä istui kapteeni
yhä suorempana ja hiljaisempana. Pikemminkin oli nyt hänen toverinsa
äänekkäämpi heistä.

Pöydällä herrojen välissä paloi pullon suuhun pistetty kynttilä. Kun
kapteeni ojensi suutaan liekkiä kohti sytyttääkseen savukkeensa,
saattoi Onni nähdä, että hänen kasvonsakin olivat muuttuneet. Pahin
turvotus oli painunut pois, mutta hän ei milloinkaan ollut näyttänyt
niin sekä surullisen että ilkeän näköiseltä kuin nyt. Näytti kuin hän
koko ajan olisi pureskellut jotakin, jota hän turhaan koetti niellä.

Hän löi lasin kiivaasti pöytään.

-- Terve! sanoi hän. Itse sinä et juo mitään, senkin kettu. Luuletko,
etten ole huomannut sinun kaatavan kaikki pöydän alle -- katso nyt,
tuolla se juoksee -- petoksesi. Jos tätä menoa jatkuu, pääsemme
kohta uimaan. Ja minut sinä olet noitunut selväksi jollakin helvetin
tempulla. Luuletko minulla nyt olevan paremman olon selvänä kuin
humalassa, mitäs?

-- Emmekö jo pian käy makuulle? ehdotti ystävä. Jos näin jatkamme...

-- Valkoinen Suomi tahtoo juoda, keskeytti kapteeni. Ja se juo, kuten
tunnettua.

Sitten hän istui hetkisen äänettömänä ja tarkasteli ystävänsä kasvoja
pöydän yli. Hänen silmiinsä tuli tutkiva ja tungettelevainen ilme, joka
saattoi toverin taajentamaan juontitahtiaan tästä vastenmielisyydestä
päästäksensä. Kapteeni sanoi äkkiä:

-- Eikös sinulla ollutkin morsian, ennenkuin me lähdettiin Saksaan?

-- Oli kyllä.

-- Ja hän rauhoittui pian? Muutamassa kuukaudessa, vai mitä? Minä
tarkoitan, että kuinka pian lähtösi jälkeen sinä sait häneltä viimeisen
tuoksuvan kirjeen?

-- Viimeksi sain häneltä kirjeen vain muutamia päiviä sitten Ruotsin
kautta. Hän odottaa minua toisella puolella.

-- Sehän on pirua. Silloin hän kuuluu poikkeuksiin.

-- Ei suinkaan. Sääntöön hän kuuluu, ehdottomasti sääntöön.

-- Mutta minun kuulemani mukaan oli sääntönä se, että ne kanaset
surivat ja kirjoittelivat illoin salamerkkikirjeitään parin kuukauden
ajan. Ja joka aamu seisoi jääkärin morsian peilin edessä ja ajatteli:
tämän näköinen on isänmaan vapauttajan valittu; pian hän palaa ja
silloin minä saan tanssia masurkkaa oikein kannusniekka miehen kanssa,
se vasta komeaa on! Mutta sitten kaikki tämä rupesi tuntumaan hiukan
yksitoikkoiselta vähitellen, ja he alkoivat huomata, että elämä
olikin rikkaampaa kuin he olivat luulleet, ja täynnä sotilaita, sillä
sotilaiden makuun he olivat päässeet. Ja lopulta he joivat samppanjaa
pikkuhuoneissa venäläisten meriupseerien kanssa. Sillä aikaa kuin me
ravasimme kuin koirat jonkun hirttämättömän vääpelin komennossa...

-- Mistä sinä tuollaisia ryövärijuttuja olet kuullut? Luultavasti
teet säännön parista yksityistapauksesta, tai sitten sinä hourailet.
Useimmat ovat kyllä odottaneet kolme vuotta täyteen, ja se on naiselta
tanakasti tehty.

Kapteeni näytti yhä surullisemmalta, mutta hänen äänessään oli
omituisen hempeä sävy, kun hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi:

-- Myönnä nyt, että sinun morsiamesi oli poikkeus!

-- Olkoon menneeksi, jos välttämättä tahdot, vastasi ystävä. Ja hän
puristi kapteenin kättä aavistuksen vilahdus silmässään.

Oli taas äänetöntä kotvanen, vain lasit napsahtivat pöytään
yksitoikkoisesti kuten ennenkin. Ja kapteeni alkoi hyräillä erästä
laulunpätkää:

    Yks silmä sininen ja toinen harmaa,
    on kolmas musta, se mun on varmaan!

Hän sanoi:

-- Saattaa olla, että katson liian synkästi asiaan. Mutta myönnä
kuitenkin, hyvä veli, ettemme aivan näin uneksineet käyvän.

-- Minkä? Puhu selvemmin, sillä nyt _minä_ alan sameta.

Kapteeni ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tuijotti savupilviin katossa
ja jatkoi yhtä hennolla äänellä:

-- Emme, emme aivan näin... Muistatko, mikä meitä kannusti kestämään
orjuutemme siellä Saksassa, vaikka ihmisarvomme aleni kuukausi
kuukaudelta? Ja kun me sitten vihdoinkin saimme maistaa sitä viimeistä
korviketta, joka sentään todella _maistui_ joltakin, -- tarkoitan,
että kun viimeinkin pääsimme itäiselle rintamalle ja siellä kohtasimme
vihollisemme, vaikkakin väärällä maaperällä ... muistatko, mikä meitä
kannusti? Unelmamme meitä kannusti, suuri unelma parkamme! Meillä
oli kansa takanamme, ja me olimme sen kansan keskitetty ajatus, sen
aseisiin ruumiillistettu tahto -- -- ainakin luulimme olevamme. Mutta
sitten tuli Venäjän vallankumous, ja meitä oksennutti lukea ensimmäiset
kotoiset sanomalehtitiedot siitä. Helsinki kumartaa Pietaria, kiittää
vapauttajia, suutelee heidän käsiään ja pitää heille päivällisiä --
hyi saatana. Huomaamme yht'äkkiä, ettei meillä olekaan mitään kansaa
takanamme. Emme enää olleet mikään ajatus, nolo päähänpisto ainoastaan.
Ja hankalia me sitä paitsi olimme, kuten kaikki vanhat synnit -- äiti
Suomi ei oikein tiennyt, millä perkeleen tavalla keinotella meidät
takaisin hameisiinsa... No niin no, tuli sitten vähitellen parempia
aikoja niin sanotulle isänmaalle ja parempia meille. Saimme puolet
kansasta taaksemme, ja hyvä oli sekin. Mutta se puolikas oli hädässä,
ja silloin kyllä kelpaa pelastajaksi. Rannalla huudettiin eläköötä
ja itkettiin meidän tullessamme, mutta kyllä minä tunnen sen asian.
Voi itkeä mitä pyhimpiä isänmaallisia ilonkyyneleitä, niin että rinta
kohoilee, ja kuitenkin saattaa sen itkun varsinaisena aiheena olla
esim. ilo siitä, että pankkitalletusten asema lupaa parantua. Jos vain
pitää korvansa auki, oppii hyvin pian tietämään, minkä arvoisia kaiken
maailman eläköönhuudot itse asiassa ovat. Tässä maailmassa huudetaan
niin helvetin paljon...

No, me siis vihdoinkin seisoimme ase kädessä omalla rannikollamme
kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Niin paljon unelmastamme oli
toteutunut. Mutta entäs loput... Uneksimmeko me todellakin tätä kurjaa
teurastusta? Omia kansalaisiamme ammuskelemme täällä kuin koiria. Ja
kun minun veli raukkani sattuu joutumaan vangiksi, kidutetaan hänet
kuoliaaksi -- omien kansalaistensa käsissä. Luuletko hänen uneksineen
sellaista uhrikuolemaa pitkinä Saksan-vuosinaan?

-- Sinä olet sairas, totesi ystävä päättäväisesti, äläkä itsekään
kiinnitä mitään huomiota sairaan ihmisen puheisiin. Mutta sinä paranet
kyllä, niin että pian taas voit ryhtyä tappelemaan.

-- Älä ole niin varma.

-- Mitä hittoa! huusi ystävä. Jos punikkiroistot kiduttavat kuoliaaksi
veljesi, aiotko sinä silloin panna kätesi ristiin ja määkiä kuin pappi:
tapahtukoon minkä tapahtuman pitää, amen! -- Viha, viha!

Kapteeni vastasi omituisen hiljaa ja levollisesti:

-- Siinäpä se juuri on, hyvä veli, etten enää vihaa ketään. Ihminen
kantaa vihaansa ja muita ajatuksiaan ... kantaa, kunnes kaatuu. Tiedän
olleeni vahva ja kova ihminen. Silmää räpäyttämättä olen tunkeutunut
yhä syvemmälle olemassaolooni. Mutta jokaisen elämän sisimmässä on
jossain jokin salainen kohta, jossa kaikki hajoaa. On vaarallista
tallata siihen kohtaan. Silloin kaikki rupeaa tuntumaan niin
sanomattoman yhdentekevältä, eikä vihasta enää voi olla puhettakaan.
Silloin on oppinut tuntemaan tämän elämän koko tympeyden. Ja kielessä
on jälellä vain yksi ainoa sana kaikelle mitä tapahtuu: erehdys!
Ihminen on yht'äkkiä saanut voimakkaamman katseen kaikkiin asioihin
ja tullut viisaaksi. Mutta se viisaus ei kelpaa mihinkään, koska
elämä kerta kaikkiaan on sellaista kuin se on. Se on niin sanoin
kuvaamattoman väsynyttä, että se kuuluu yhteen kuoleman kanssa ... ja
että mieluimmin pakenee sitä, jos vielä sattuu elämään... Sellainen
kohta on jok'ikisessä elämässä. Useimmat pääsevät kai lepoon heti,
kun sinne asti joutuvat, mutta jotkut sattuvat astumaan siihen liian
varhain ja ovat pakotetut vielä jonkun matkaa jatkamaan tätä maallista
vaellustaan. Heitä juuri sanotaan "valmiiksi"...

-- Hyi helvetti, keskeytti hän äkkiä ja kaatoi samppanjalasinsa
lattiaan, -- tämä limonaati tekee minut tunteelliseksi. Palaan
konjakkiin, sillä minun on päästävä humalaan taas. -- -- --

Kiihtyvästi kummastellen oli Onni Kalpa kuunnellut, mitä kapteeni
puhui, hän, joka tavallisesti oli sanonut vain muutaman sanan päivässä.
Tosin Onni ymmärsi vain osan hänen sotkuisesta puheestaan, mutta siinä
oli sentään paljon käsitettävää kieltä hänenkin korvilleen. Ja itse
ääni -- se oli niin auttamattoman surullinen, sanat kaikuivat ainoilta
aidoilta, mitä hän pitkiin aikoihin oli kuullut. Puheen sävy oli
täydellisesti sopusoinnussa hänen oman mielentilansa kanssa, mutta se
ei tehnyt hänelle hyvää -- päinvastoin.

Eilen aamulla hän oli kuullut puhuttavan, että kapteeni oli saanut
tiedon jostakin onnettomuudesta ja luettuaan erään kirjeen tullut
niin omituiseksi, ettei häneen enää ollut luottamista päällikkönä.
Silloin hän oli tullut iloiseksi tai ainakin tuntenut mielensä
jollain lailla juhlalliseksi. Hän luuli taas näkevänsä vilahduksen
tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeudesta, mikä häntä hiukan vahvisti.

Neljätoistavuotias poikanen tarvitsee niinkuin muutkin kiinteän pisteen
olemassaoloonsa, jos mieli voida elää. Onni Kalvassa oli kaikki vanha
ja vakaantunut luhistunut kokoon kuin maanvieremässä sinä päivänä,
jolloin Iisakki-enon kävi niin hirveästi. Ei enää millään hänen
entisellä vakaumuksellaan ollut kiinteää pohjaa jalkojensa alla -- ei
missään. Mutta jos jotain sellaista tapahtuu, ja ihmisen kuitenkin on
elettävä, niin hän enemmin tai myöhemmin luo itselleen tarvittavan
kiinteän pisteen. Usein hän luo sen tyhjästä, kuten isä Jumala loi
maailman. Itsesäilytysvaisto työskentelee hiljaa ja määrätietoisesti
hurjimmassakin sekasorrossa, eikä niin suuri hävitys liene mahdollinen,
ettei se aikaa myöten saisi palautetuksi siihen edes jotain
järjestystä. -- Onni Kalpa oli nopeasti löytänyt kiinteän pisteensä
tai ainakin alun sellaiseksi. Siksi tuli hänelle kapteeni Karriin
kohdistuva viha. Se ei kyllä ollut mikään riittävä elämän perusta, ja
kaikki muodostuikin sen mukaan. Mutta kaikissa tapauksissa tämä viha
oli viime päivinä ollut se selkäranka, joka piti häntä pystyssä.

Kun siis onnettomuus kohtasi kapteenia, näki Onni sen lieväksi
rangaistukseksi, jolle hän toivoi jatkoa. Ja maatessaan nyt peräkamarin
lattialla hän kuuli, kuinka tämä jatko kehittyi. Mutta kehitys ei
kulkenutkaan hänen ajattelemaansa suuntaan. Hän ymmärsi kyllä, että
kapteenilla oli vaikea olla, mutta se ei häntä ollenkaan ilahduttanut,
vaan suretti päinvastoin. Hän ei tosin muistanut, mitä kärsimyksiä
hän oikeastaan oli toivonut kapteenille, ainoastaan, että hän oli
ajatellut aivan toisenlaisia. Nyt Onni tunsi kapteenin tulleen häntä
itseään niin omituisen lähelle. Hän tunsi, että hän itse olisi puhunut
jotakuinkin samaan tapaan, jos olisi ollut vanhempi ja osannut käyttää
noin mutkikkaita sanoja. Hän aivan rupesi epäilemään, tokko se olikaan
ollut niin iljettävän humalaista kuin ensin tuntui, että kapteeni
oli kietonut kätensä hänen kaulaansa ja kutsunut häntä ainoaksi
ystäväkseen...

Kiinteä piste väisti häntä taas. Hän ei taaskaan tiennyt eikä
ymmärtänyt mitään. Paha tuli hyväksi ja hyvä pahaksi; kaikki pyöri
sekaisin kuin noitien tanssi hänen päässään. Olivatko viinahöyryt
palanneet ja sotkeneet hänen ajatuksensa?... Hän taivutti niskaansa
taaksepäin ja sulki silmänsä. Tuntui kuin olisi häntä keinutettu ympäri
suuressa mustassa tyhjyydessä, jonka keskessä oli pieni pakottava pää.

Hän kavahti istualleen... _Yksi_ lohdutus oli kumminkin. Luutnantti
oli tullut takaisin. Onni oli tänään nähnyt hänet kaukaa, vaikkei
uskaltanutkaan mennä puhuttelemaan. Nythän kaikki oli niin toisin.
Mutta Luutnantti oli kuitenkin jossain siellä pimeydessä, sen hän
tiesi, ja hänen läheisyytensä ikäänkuin uhkui heikkoa lämpöä, joka
tuntui tänne asti. Luutnantti, jonka hän tämän hirveän viikon aikana
melkein jo oli unohtanut, hän oli kai ainoa hyvä ihminen, joka enää oli
jälellä maailmassa! Ehkäpä hän voi auttaa. Luutnanttihan voi kaikkea.
-- -- --

Tuvassa syntyi entistä hurjempi meteli. Kapteenin ystävä oli nyt
vuorostaan tullut hillittömäksi. Hän nousi seisomaan ja heristi
molempia nyrkkejään pöydän yli, niin että kynttilän liekki
säikähdyksissään kaatuili sinne tänne putelin suussa, ja kaikki esineet
huoneessa tuntuivat horjuvan.

-- Onko sinusta tullut punikki! huusi hän. Puhut semmoisia, että sinut
pitäisi ampua tuohon paikkaan!

Niin juuri ... ampua...

-- Pysy penkilläsi ja juo ja rauhoitu, sanoi kapteeni.

Mutta hänen ystävänsä melusi edelleen:

-- Vapauden kevät!... Kosto!... Venäläisviha! kiljui hän. Sitten hän
taas lysähti istumaan, niin että tuoli ratisi.

-- Niin, niin puhui kapteeni, -- kaikkea tuota. Kun kuulen sinun
tässä rähisevän venäläisvihastasi, niin muistanpa, mitä näin ukko
Loofeldtin tekevän Vaasassa. Hän antoi kättä kokonaiselle liudalle
ryssäläisiä vankeja. Kiitos, kiitos, sanoi hän, huonosti te tappelette,
mutta pelastatte kumminkin meille kunnian. Kiitoksia teille, hyvät
ystävät, että tulitte mukaan. Vähät ryssät siellä ja täällä eivät
vastuksena paljon paina, mutta meille on ylen tärkeätä saada täydellä
todella sanoa näin: hei pojat, nyt Suomi sotii Venäjää vastaan!... Ja
ukko Loofeldt oli oikeassa. Venäläiset ovat meidän vahvin puolemme
ainakin talonpoikain pankkitalletusten jälkeen. Mutta jos pysyt hiljaa
hetkisen, niin kerron sinulle, milloin ensimmäisen kerran eläissäni en
vihannut venäläistä.

Oli syksy, kai sodan ensimmäinen. Muistathan, että saksalaiset
torpedoivat Helsingin edustalla erään venäläisen risteilijän, Pallada
sen nimi taisi olla, joka upposi miehineen päivineen. Huhu siitä levisi
pian ympäri kaupunkia, ja me iloitsimme sydämestämme kaikki tyynni.
Neljäsataa ryssää mereen -- eläköön! Minun nyttemmin ... minun veljeni
ja minä päätimme juhlia tapahtumaa juopottelemalla. Kutsuimme muutamia
ystäviämme punssille. Syksy oli keltaisimmillaan, ja me olimme jo kauan
sitten muuttaneet kaupunkiin huvilastamme saaristossa. Mutta silloin
juuri tuli pari peilikirkasta intiaanikesän päivää, ja me päätimme
viettää juhlan siellä meren partaalla. Olisimmehan siellä lähempänä
itse juhlan aiheen tapahtumapaikkaa, joten myös arvelimme siellä
parhaiten pääsevämme oikeaan vireeseen. Me otimme siis huvilan avaimet,
lastasimme tavarat ja ystävät veneeseen ja porhalsimme merelle.

Asetuimme verannalle ja kävimme iloisesti käsiksi punsseihimme. Oli
korea ilta läpikuultavine syksyilmoineen meren yllä, keltaisine
koivuineen rannoilla j.n.e. Kirotun kylmä oli myöskin, mutta sen
huomasimme vasta jälestäpäin. Me tyhjensimme lukemattomia laseja
Palladalle ja saksalaisille ja pidimme monta isänmaallista puhetta.
Emme vielä olleet sytyttäneet värillisiä lyhtyjä emmekä ehtineet
sikamaisuuksiin asti, kun huomasimme erään moottoriveneen, joka tulla
potpotti pitkin rantavettä ja laski laituriin. Venäjän merilippu liehui
perässä, ja me valmistauduimme esiintymään sankareina.

Mutta asia ei ollutkaan vaarallinen. Yksinäinen laivasotilas hyppää
maihin ja nostaa veneestä varovaisesti harmaan mytyn, joka sittemmin
osoittautui virkaheitoksi venäläiseksi amiraaliksi. Se oli siihen
aikaan, hän kohteli tosiaankin ukkoa hyvin ystävällisesti. He
seisoivat hetkisen neuvottomina laiturilla amiraalin viittoillessa
vapisevin käsin merelle, milloin sinne, milloin tänne. Sitten hän
sotamiehen käsipuolessa lähtee lynkyttämään ylös pitkin hiekkakäytävää,
hitaasti, hyvin hitaasti. Hän pysähtyy verannan juureen ja tekee
kunniaa. Kahdeksankymmenen vuotias hän varmasti oli, enkä koskaan ole
nähnyt mitään niin harmaata ja avutonta, mutta samalla kunnioitusta
herättävää. -- Ovatko herrat nähneet minun poikaani? kysyi hän hiljaa
ranskaksi ja saksaksi, -- herrojen on suotava minulle anteeksi, minä
tarkoitan hänen ruumistaan... Ja hän osoitti rantaa. Sotilas tulee
meidän luoksemme, naputtaa huolissaan otsaansa ja viittaa peukalollaan
taaksensa ukkoon. -- Admiraalin pää ei juva, kuiskaa hän mongerrellen,
-- kohta viikko ympäri merta, ei mitään syö, vain etsii poikaansa...
Sitten hän taas yhtä varovaisesti ottaa ukkoa käsipuolesta, taluttaa
hänet veneeseen ja lähtee ajamaan.

Silloin minä ensimmäisen kerran en vihannut venäläistä, en ukkoa enkä
sotamiestä. Olisin muitta mutkitta antanut ukolle hänen poikansa,
jos olisin voinut. Ja näin nyttemmin ... minä näin veljestäni sekä
niistä muista, että he kaikki olisivat tehneet samoin. Myönnän, että
juopottelumme oli saanut kolahduksen. Emme senjälkeen enää päässeet
oikeaan isänmaalliseen mielialaan. Olet ehkä huomannut, että ihminen
joskus isänmaan ystävänäkin vaipuu ajatuksiin...

Kapteenin ystävä oli todellakin vaipunut ajatuksiin. Hän roikkui
sammuneena tuolillaan. -- Mistäs sinä saarnasitkaan? kysyi hän ja
siristi silmiään.

-- Kerroin vain jutun punssista ja venäläisvihasta, vastasi kapteeni ja
katsoi hajamielisenä ilmaan. -- Oli äänetöntä hetkinen. Kapteeni vain
alinomaa täytti lasiansa.

Nyt kuului askeleita portailta. Onni Kalpa kuuli, että ovi avattiin,
joku astui sisään ja kantapäät iskivät vastakkain. -- Hyvää iltaa,
sanoi joku ääni.

Hän säpsähti ja kavahti istumaan. Hän ei saattanut nähdä miestä, mutta
äänen hän kyllä tunsi: Luutnantti!

-- Teerve, ulvahti humalainen ystävä. Ja kapteeni sanoi:

-- Istu pöytään, juo ja sinuttele.

-- Jos siis veli sallii, vastasi Luutnantti, niin kieltäydyn sekä
istumasta että juomasta. Minun täytyy heti taas lähteä vahteja
tarkastamaan. Olemme tänä yönä vainunneet punikkien hiihtäjiä.

-- Nyt voisit loikata heidän puolelleen, Karr! Kuules, (juopunut ystävä
kääntyi Luutnanttiin) -- tuosta miehestä on tullut bolsheviki.

Nyt kapteenin konjakki vihdoinkin mahtoi vaikuttaa. Hän löi nyrkkinsä
pöytään kuin kiven.

-- Se on vale, että minä olen bolsheviki! Minä en ole mikään. Kaikki
sellaiset kysymykset ovat minulle vastenmielisiä, ehdottomasti
vastenmielisiä. Taivaat ja maat käännetään nurin, huudetaan sinne
ja huudetaan tänne ja tapetaan toisiansa -- vain tyhjän vuoksi.
Toisarvoisia kysymyksiä kaikki tyynni! Minä sanon, että ne ovat
toisen luokan kysymyksiä. Yhteiskunnalliset uudistukset ja kumoukset,
politiikka ja taktiikka -- luuletteko niiden meitä auttavan? Mahdetaan
tarvita sellaistakin, niinkuin vaihdetaan alushousuja. Ei vain ole
pidettävä siitä niin paljon melua. Mutta antakaa meille uusi uskonto,
pelastakaa meidän kurja ja rikkonainen niin sanottu sydämemme. Sillä se
onneton sairas raukka meissä, se saa kuitenkin aina maksaa kaikki...

Hän jatkoi rauhallisemmin:

-- Sehän se juuri on niin surullista, että me kaikki olemme vain
repaleisia kortteja vanhassa pakassa, joka on niin kavalasti
sekoitettu, ettei siitä koskaan saa selvää. Esimerkiksi tämä
saatanallinen sota. Sekä valkoiset että punaiset nimittävät sitä
vapaustaisteluksi. Ja se on tylsämielinen, joka ei huomaa, että sen
sanan takana molemmilla puolilla on sama tyhmä ja kaunis totuus. En
puhu punikkien johtajalurjuksista, vaan niistä onnettomista lampaista,
jotka uhraavat elämänsä. Eihän se ole tärkeää, minkä puolesta
taistelemme, vaan se mihin itse uskoo. Ja sentähden minä sanon:
veljiä me olemme samassa kirouksessa, sekä punikit että me. Kaikki me
taistelemme turhan vuoksi tässä maailmassa ja kaikki kutsumme sitä
vapaustaisteluksi. Mutta tahdotteko nyt kuulla, mitä vapaustaistelu
merkitsee minulle mieskohtaisesti? Se merkitsee ensiksikin, että olen
menettänyt kaiken sen vähän, mitä minulla oli tässä elämässä. Miksi?
Tahdotteko kuulla, miltä minusta tuntuu? Otaksukaamme siis, että me
voitamme sodan. Jonakuna päivänä me marssimme väsyneinä ja repaleisina
Helsinkiin, s.o. ne meistä, jotka eivät jää tielle. Silloin pannaan
tietysti toimeen suurenmoinen paraati. Ja joka parvekkeella seisoo
lihavia pörssijuutalaisia, jotka äkkiä ovat ryömineet esiin kuin rotat
reijistään. Ne syytävät kukkia meidän päällemme ja huutavat kurkkunsa
käheiksi orjuuden palauttamisen kunniaksi. Suomi, Suomi, huutavat ne,
-- talonpoikaisarmeija ja vapauden kevät. Sitten ne katsovat kelloaan
ja rientävät pörssiin. Mutta täällä metsissä ... niin no...

-- Turhaa puhetta kaikki tyynni, lisäsi hän. Aivan hyödytön näkökanta.
Ryypätkää.

Nyt puhui Luutnantti:

-- En voi ymmärtää, että olisi muuta katsantokantaa kuin yksi ainoa:
että me vapautamme Suomen.

-- Saatat olla oikeassa, sanoi kapteeni hitaasti, ja minä kadehdin
sinua. Mutta kun on hajonnut palasiksi, ei enää ole helppo koota
itseään tuohon selvyyteen. Olen väsynyt, ja koko teurastus inhottaa
minua. Kaikki haisee minusta vereltä, koko maailma haisee -- -- --

Ikkunassa räsähti. Kynttilä taittui ja putosi sähisten lattialle;
pamaus tuli luodin jälestä. Punikeillakin oli oma Lehtisensä.

Onni kuuli, kuinka ovi lyötiin auki ja upseerit syöksyivät ulos. Hän
tarttui kivääriinsä -- mutta ei, mitä se häneen enää kuului! Hän pisti
peukalot korviinsa ja piilottautui olkiin. Kuitenkin hän kuuli, kuinka
uusi luoti tunkeutui sihisten sisään seinän läpi; se ajoi hänet ylös,
hän konttasi nelinryömin porstuaan ja aukaisi oven raolleen.

Ulkona puiden välissä pamahti jonkun kerran, sitten tuli hiljaista.
Kaikki oli ohi. Joku ääni huusi läheltä: Sanitäärit hoi, tännepäin! Ja
hetken kuluttua tuli lääkäri.

Sillä portaiden edessä kapteeni Karr makasi lumessa suorana selällään.
Hän oli saanut luodin sydämeensä, eikä siinä ollut mitään tekemistä.
Pistooli oli pudonnut hänen ojennetusta oikeasta kädestään; se
tutkittiin, mutta huomattiin, että makasiini oli melkein tyhjä.
Pimeyden ja runsaan verenvuodon vuoksi ei myöskään voitu päättää,
olivatko takin reiän reunat ehkä kärventyneet. Kahdella miehellä oli
täysi työ nostaessaan jättiläisruumiin paareille, jotka notkahtivat sen
raskaasta painosta. Sitten he kantoivat pois kuolleen.



IX.


Kantajien askeleet ja paarien narina olivat jo kauan sitten hävinneet
lumeen; ei enää kuulunut yhtään laukausta, oli aivan hiljaista.
Pöydälle kaatunut viini vain tippui pisaroina lattialle, hitaasti mutta
säännöllisin väliajoin: ti ta, ti ta.

Pisaroissa oli kaksi eri ääntä, toinen hienompi, toinen karkeampi.

Onni Kalpa seisoi ja kuunteli, kuinka pisarat tippuivat pimeässä. Hän
ajatteli:

-- Joka pisaralta kuolee joku yössä. En voi nähdä mitään, sillä on niin
pimeä, mutta minä tiedän kyllä miten se tapahtuu. Pisara valuu reunaan
ja riippuu siinä hetkisen. Se ei vielä ole valmis, mutta se tulee yhä
kypsemmäksi ja raskaammaksi, kunnes se menettää otteen ja putoaa. Kun
se on valmis, se putoaa... Täytyyköhän kaikkien ihmistenkin, jotka
putoavat, olla jollain tavalla valmiita? Kapteeni oli kyllä. Mutta
kaikki muut -- niin, kukapa tietäisi, kun ei kukaan ole heiltä kysynyt.
Ja jos tarkalleen tuntee, että itse jo kuuluu valmiisiin, saako silloin
heti pudota?

Hän meni ikkunaan ja jatkoi ajatustaan:

-- Tässä seisoo nyt Onni Kalpa ja sanoo olevansa niin valmis, kuin
miksi hän koskaan voi tulla. Samaa sanoi kapteenikin ja sai panoksensa.
Saanko minäkin omani, jos vähän odotan?

Hän pullisti rintaansa ikkunaa ja mustaa yötä vastaan, ummisti silmänsä
ja kuunteli. Mutta mitään ei tapahtunut. Pisarat tippuivat pöydältä
hitaasti ja yksitoikkoisesti kuten ennenkin, ja ruudun pyöreästä
luodinreijästä puhalsi ohuesti häntä kohti. Siinä kaikki.

Nyt kuului kulkua kovettuneessa lumessa. Muutamia miehiä marssi aivan
tuvannurkan ohi; oli vahdinvaihto. Ei näkynyt mitään muuta kuin palavan
savukkeen hehku, joka kulki juovana puiden väliin ja hävisi töminän
mukana. Mutta tuntui kuin olisivat miehet herättäneet metsän. Heidän
jälessään alkoi ulkona puhaltaa ja suhista, ja ruudun reikä rupesi
viheltämään, nostaen ja laskien ääntään tuulenpuuskia myöten.

Onnia värisytti ja hän vetäytyi taas sisemmälle tupaan. Hän huomasi
samalla, että pimein osa yötä jo mahtoi olla ohi, pöydällä olevien
pullojen mustat kaulat alkoivat häämöttää. Tuolla tyhjällä tuolilla oli
istunut kapteeni, joka nyt makasi kuolleena kellarissa. Noin hän oli
puhuessaan nojannut kyynärvarttansa pöytään, ja surullisen näköinen
hän oli ollut. Onni oli jatkuvasti näkevinään hänet siinä istumassa,
vaikkakin hänen iso ruumiinsa ikäänkuin oli muuttunut ilmaksi ja
harmaaksi pimeydeksi. Ja hän sanoi kapteenille: hyvä ihminen sinä kai
kyllä olit, mutta Iisakki-enolta otit hengen.

Se juuri oli niin omituista: kapteeni oli tappanut Iisakki-enon, ja
kumminkin hän oli hyvä ihminen. Minkätähden hän siis teki sen?

Onni Kalvan aivoissa kiersi puoliselviä ajatusjaksoja sodasta ja sen
välttämättömyydestä, mutta ne päätyivät kaikki hänen omaantuntoonsa
ja kuohuttivat sen sairaaksi. Sillä hän sanoi itselleen: jos kerran
kapteeni oli hyvä ihminen, ja jos minä olisin puhunut hänen kanssaan,
ennenkuin se tapahtui... Niin, _jos_ minä olisin puhunut...

Joku ääni hänen sisässään ajoi häntä pari kertaa ympäri tupaa; se
huusi: liian myöhään! Sitten hän hoiperteli peräkamariin ja heittäytyi
oljille. Hän vajosi sellaiseen horrokseen, joka tulee silloin, kun ei
yksikään ajatus enää jaksa ajatella.

Portailta tömähti askeleita, ovi avautui. Luutnantti palasi
vartiopaikalta. Hän astui sisään, hapuroi liedelle ja pani kätensä
tuhkaan, joka vielä henki vanhaa haurasta lämpöä, mikä ehkä kuitenkin
oli vain mielikuvitusta. Katseensa hän piti ikkunaan päin käännettynä,
jonka äärestä hyljätyn pöydän hävitys yhä enemmän alkoi näkyä aamun
harmaassa sarastuksessa. Pisarat olivat jo lakanneet tippumasta.
Mutta peräkamarissa liikahti joku, oljissa rapisi kuin olisi nukkuva
kääntynyt.

-- Kuka siellä? kysyi Luutnantti.

Kukaan ei vastannut. Hän meni kynnykselle ja huusi kamarin pimeään:

-- Kuka siellä?

Oljissa rapisi kovemmin. Pieni hämärä olento nousi pystyyn ja astui
ovea kohti.

-- Minä täällä vain olen, sanoi ääni, joka tuskin kuului ihmisen
ääneltä. Mutta Luutnantti tunsi sen.

-- Sinäkö se olet! Miksi makaat täällä yksinäsi?

Onni ei vastannut. Hän tarttui molemmilla käsillään ovenpieleen ja
seisoi hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän luhistui nyyhkytyksiin, jotka
tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Joka nyyhkytyksestä hän vajosi yhä
alemmaksi pitkin ovenpieltä, kunnes hän makasi kynnyksellä Luutnantin
jalkain juuressa.

Silloin Luutnantti otti hänet syliinsä kuin lapsen, kantoi hänet tupaan
ja istuutui hänen kanssaan uuninvieruspenkille. Poika itki niin rajusti
hänen takinhihaansa vastaan, että hän tunsi käsivarren kostuvan sen
sisässä. Hän istui hetkisen ääneti antaen pahimman mennä ohi. Sitten
hän sanoi:

-- Kyllä sinusta taas mies tulee, pikku Kalpa. Mutta kerro nyt minulle
kaikki.

Ja Onni tunnusti kaiken. Töytäyksittäin ja sekavasti hän sai sen
sanotuksi, mutta monista murto-osista tuli lopuksi kuitenkin
käsitettävä kokonaisuus. Hän kertoi kodistaan ja isästään, jonka
tattarisilmäinen ryssä oli tappanut, vihasta, jota hän yksikseen kantoi
kotonansa, kunnes se ajoi hänet sotaan. Hän tunnusti kostonajatuksensa
ja salaiset laskelmansa eikä vaiennut edes etsinnästään suurissa
metsissä. -- Sen vuoksi minä silloinkin juoksin erilleni komppaniasta,
sanoi hän. Viimeiseksi hän tuli Iisakki-enon kuolemaan, ja silloin
hänen taas oli vaikea puhua. -- Sillä tietäkää, Luutnantti, etten minä
sen jälkeen enää ymmärrä mitään, en enää käsitä, mikä on oikein ja mikä
väärin, enkä tiedä sitäkään, oliko oikein, että läksin sotaan isän
vuoksi, niin että kyllä kai Luutnantti ymmärtää, ettei minun laitani
ole hyvä.

Jos Onni oli takertunut toivomaan ihmeitten tekijää, joka parantaisi
parantumattoman, ei hän omalta kannaltaan aivan pettynyt. Luutnantti
ei pettänyt häntä. Hän uhrasi sen yön lyhyen unen istuakseen itkevä
poikaressu polvellaan. Oikeastaan hän auttoikin vertaistaan. Itse hän
oli nuori ja köyhä kirjaltaja, ja kotiseutunsa kansansankariksi hän oli
tullut vain voimakkaan sydämensä ansiosta.

-- Pikku Kalpa, sanoi hän, ymmärrän kyllä, että sinulla on ollut
vaikeampaa kuin useimmilla muilla. Tässä sodassa tapahtuu hirveitä
asioita, enkä minä kehoita sinua unohtamaan Iisakki-enoa. Mutta
kehoitan sinua tulemaan mieheksi jälleen, pikku Kalpa. Ja saat nähdä,
että vielä tuletkin siksi, kunhan me molemmat vain autamme toisiamme.

-- Ei minua enää haluta tapella, sai Onni sanotuksi.

-- Ei sinun enää pidäkään tapella niinkuin ennen. Laskusi ja muut
sellaiset voit rauhassa jättää sikseen. Sinun ei ole taisteltava omaksi
hyväksesi, vaan isänmaan puolesta. Sillä katsos, kaiken tämän kurjuuden
kautta me kuitenkin kuljemme kohti suurta päämäärää. Kohti isänmaamme
vapautusta. Ja mitä luulet kaikkien meidän surujemme, kaikkien niiden
ihmishenkien, jotka nyt tuhoutuvat, merkitsevän sen asian rinnalla. Se
on suurta työtä, pikku Kalpa. Ja siinä työssä pitää sinun olla mukana.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi miettivästi ikkunaan, joka ei vielä
jaksanut laskea sisään mitään valoksi nimitettävää. Sitten hän kysyi:

-- Oletko milloinkaan ollut ulapalla pimeässä ja nähnyt majakan?

-- En, vastasi Onni vähän hämmästyen, en ole matkustanut laivassa
yöllä. Mutta kyllähän minä tiedän, että majakat valaisevat väylää
laivoille, ja olen nähnyt ryssien valonheittäjänkin.

-- Hyvä, sitten tiedät myös, miten voimakkaasti se valaisee.
Sellaista valoa tarvitsee merenkulkija ollessaan aaltoisella ulapalla
näkymättömien karien keskessä. Silloin hän tietää väylän eikä välitä
mistään muusta kuin valosta, jonka mukaan hän ohjaa kulkunsa. Luulen
sinun nyt tuntevan jotakuinkin samoin kuin purjehtija, joka kyntää
pimeää merta eikä löydä sitä valoa, jota hän etsii. Mutta minä vakuutan
sinulle, että se valo kuitenkin on olemassa. Suomen on päästävä
vapaaksi! -- se päämäärä loistaa, pikku Kalpa. Siinä kaikki mitä
tarvitsemme tietää, jotta kurssi olisi meille selvä.

Luutnantti pysähtyi taas ja kuunteli. Poika itki yhä lyhyin väliajoin,
mutta nyyhkytyksiin oli tullut lohdullisempi ääni, ne eivät enää
kuuluneet niin epätoivoisilta kuin äsken. Nyt itku oli kuin sadetta,
joka lankeaa kylvön jälkeen. Ja hän jatkoi kylvöään:

-- Ei pidä vihata niin paljon, ei ryssiä eikä muita, mutta pitää
sensijaan rakastaa isänmaata sitä enemmän. Oletko milloinkaan ollut
maalla kesällä, täällä metsien ja järvien keskessä?

-- Olen kyllä, kun olin pieni, kahdeksan vuotta vanha.

-- Mitä teit sinä kesänä?

-- Muistan joskus veistäneeni pillejä. Pajunoksista.

-- Sittenpä sanon sinulle erään asian. Eivät edes ne pillin pahaset
olleet oikein sinun omiasi. Sillä oksat, joista ne veistit, kasvoivat
maasta, joka oli riistetty meiltä. Mikään ei ollut meidän omaamme
siihen aikaan. Ei maa, jolla kuljimme, eivät järvet, joilla sousimme,
eivät puut eivätkä pellot meidän ympärillämme, eivät ihmiset, joiden
kanssa puhelimme, eikä leipä, jota söimme. Sillä kaikki ne yhteisesti
muodostavat isänmaan, eikä isänmaa ollut meidän. Mutta nyt juuri me
otamme sen takaisin.

-- Mutta, keskeytti Onni arvelevasti, jos kaikki tuo taas tulee
omaksemme, niin en kuitenkaan oikein usko, että se missään tapauksessa
voi tulla minun omakseni. Muistan, että kerran kävin metsässä kirves
mukanani ja kaasin yhden koivun. Silloin tuli eräs lihava herra ja
huusi, että puut olivat hänen, ja usutti koiran kimppuuni. Minusta
ikäänkuin tuntuu, ettei olisi toisin sittenkään. Vai mitä Luutnantti?

-- Sitä asiaa en tarkoin tiedä. Mutta sen vain tiedän, että kun Suomi
on vapaa, voi täällä taas asua onnellisia ihmisiä, ja onnelliset
ihmiset ovat hyviä. Heidän ei tarvitse kiusata toisiansa kuten me
teemme. Ei paljon merkitse, mitä kukin omistaa, sillä itse isänmaan
he kaikki omistavat yhteisesti. Sen minä vain tiedän, että kun tämä
on ohi, niin missäpäin maata kulkenetkin, joka paikassa voit iloisena
katsella kaikkea hyvää ja kaunista sekä sanoa: se on osaltansa
minunkin ansiotani. Ja jos ei sinua silloin enää ole olemassa, ei
sinua unohdeta. Kun ihmiset muistelevat meitä, sanovat he: Suomella
oli poikia, ja yksi heistä oli Onni Kalpa. Vielä sadan vuoden perästä
astuu talonpoika kesäisenä aamuna tupansa portaille, ja kun hän
auringonpaisteessa katselee peltojaan, niin muistaa hän itselleen
kerrotun, etteivät ne pellot isoisän aikana yhtä riemuisasti kasvaneet,
kun ryssä maassa raivosi. Silloin hän paljastaa päänsä ja sanoo:
Suomella oli poikia... Ja vaikkei hän muistakaan meidän nimiämme, niin
kiittää hän sinuakin, pikku Kalpa.

Luutnantti vaikeni. Onni Kalpa oli nukahtanut, puoleksi hänen
polvellaan, puoleksi penkillä. Luodin reikä ikkunassa vihelsi hiljaa.
Kalpea päivä lankesi jo tupaan ja valaisi pojan laihat ja likaiset
kasvot, joissa oli juovia kyynelten jäliltä. Luutnantti istui ja katsoi
riutuneisiin piirteisiin, ja hänen silmiinsä tuli kaunis hohde.

Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, sen hän ymmärsi, ja
nelitoistavuotias sielukin tarvitsi aikansa. Mutta pojan kiusatun
pyöreän pään ympärillä säteili kuitenkin kuin palautuvaa rohkeutta.
Luutnantti tiesi, että isänmaa oli saamaisillaan takaisin kadotetun
lapsen.



X.


Verinen marssi etelään oli jo täydessä käynnissä. Yötä päivää kaikui
töminä sulavilla mailla. Raskaita sotilasjunia vyöryi puhkuen
jälessä; miehet lauloivat tupruavan savun alla, joka lensi valkoisena
tervehdyksenä yli ohivilahtavien kylien. He lauloivat ja heistä tuntui,
että korskuva savupiippukin huusi iloaan aurinkoiselle taivaalle; myös
höyrypilli vihelsi alinomaa samaa kimakkaa säveltä: etelään, etelään!
Lakkaamatta kulku kasvoi vahvuudessa ja laajuudessa; harvat joukot
imivät itseensä uusia voimia vapautetuista kylistä, paisuivat ja
tihenivät, ja lumivyöryn tavoin harmaa väki laskeutui alas pohjoisesta.
Ahdistava paikoillaanpysyminen ja sala-ammunta olivat lopussa; nyt
vihdoinkin alkoi täysi tosi, sanottiin. Tunnettiin taas joka hetki,
että oli sydän rinnassa, vasemmalla puolella. Miehet katsoivat
toisiansa lämpimästi silmiin, heittivät kiväärin olalleen ja lähtivät
matkaan.

Ulommaisilla linjoilla tapeltiin yhtämittaa. Länsi-Suomen halki työntyi
töytäyksittäin palava vyöhyke, joka jätti savuavaa hävitystä jälkeensä.
Melu ja räjähdykset kaikuivat sieltä kuulakkoina maaliskuunöinä
peninkulmien päähän hiljaisille seuduille, jotka vielä olivat synkkiä
ja sairaita, hautoen mielessään, mitä heille itselleen eilen oli
tapahtunut. Silloin tällöin leimahti taivaalle kirkas liekki, valaisten
reuhtovien olentojen sekamelskaa. Ja perästä tulevia joukkoja vastaan
kärysi kirpeä palaneen haju ja tuijotti nokisia tiilirunkoja.

Mahtavaa kansantulvaa pohjoisesta puhkoi alinomainen virta
päinvastaiseen suuntaan, vaikkakin äänetön ja piilotettu. Se juoksi
kymmenissä uomissa tulilinjoilta sitomatupiin ja sairashuoneisiin
ja täytti ne haavoittuneilla ja kuolevilla. Yhtämittaa kitisi
lepattavilla vaatteilla peitettyjä rekiä piloilleajetuilla teillä,
lakkaamatta höyrysi pieniä kiireellisiä junanpätkiä, kuljettaen pois
kuormittain loppuunkäytettyjä ihmisruumiita. Kylissä tytöt sitoivat
katajaseppeleitä, nikkarit höyläsivät päivät päästään honkakirstuja,
maalarit piirsivät nimen toisensa jälkeen kapeisiin valkoisiin
puuristeihin. Joka sunnuntai seisoi mustia pappeja virsikirjoineen ja
lapioineen avointen hautojen ääressä; hartaasti putosivat lapiolliset,
vaimot itkivät hiljaa ja niistivät kasvonsa punaisiksi kevättuulessa.
Nukkavieru kansakoulunopettaja astui laihana luodulle kummulle ja antoi
valonsa loistaa lohtua ylevin sanoin. Mitä haudoilla sanottiinkin, aina
oli sama sisältö puheissa, jotka milloin olivat koruttoman kauniita,
milloin hieman kömpelöitä:

    Koskaan tyynemmin et lepää,
        synnyinmaa,
    kuin sun poikais uhrikuolon jälkeen
    puolestasi, synnyinmaa!

Mutta kaiken tuskan ja ahdistuksen yllä lepäsi kirkas kevättaivas,
katsoen hämmästyneen sinisilmäisenä alas ennen niin hiljaiseen Suomeen.
--

Tässä suurien asioiden järjestetyssä kulussa marssi mukana pieni Onni
Kalpakin. Milloin hän ajoi jonkun matkan junassa, milloin tallusti
muutamia peninkulmia joukkojen keskessä, mutta aina hän teki niinkuin
Luutnanttikin. He pitivät yhtä, he kaksi. Onni ei ylimalkaan voinut
ajatella, että he milloinkaan eroaisivat.

Hän oli taas tullut puhtaammaksi kasvoiltaan ja suoremmaksi selästään.
Hän ei milloinkaan hymyillyt, ja harvoin hän puhui muuta kuin
jonkun välttämättömän sanan, mutta Luutnantti huomasi, että hänen
mielensä päivä päivältä yhä parani. Tuotti hänelle omalaatuista iloa
tänä suurena, mutta kiihkeänä aikana tuhlata koko epäajanmukainen,
oikeudentuntoinen hellyytensä tälle pienistä pienimmälle. Sitäpaitsi
se ei ollutkaan niin yksipuolista ottamista ja antamista, kuin
olisi voinut luulla. Onni kai tiesi, että voimakkaasta miehestä
hänen rinnallaan oli lähtöisin koko se salainen terveys, jonka hän
hitaasti tunsi virtaavan kiusattuun ruumiiseensa; mutta tuskin hän
aavisti, että hän itsekin kaikessa heikkoudessaan oli voimanlähde
tälle miehelle. Niinä päivinä täytti Luutnantin, niinkuin kaikki
muutkin, yksi ainoa ajatus: murtaa ja tappaa. Hän tiesi sen olevan
vain keino, eikä hän koskaan epäröinyt. Mutta juuri senvuoksi oli
hyvä vaalia lähellään pientä suljettua maailmaa, joka äsken vielä
oli niin sortunut ja hävitetty, mutta jossa nyt jokainen uusi päivä
rakensi ja paransi. Pieninkin ystävyyden osoitus, jokainen hyvä
sana, jonka sille taholle kiireessä heitti -- kaikki otettiin siellä
talteen ja koottiin kulmakiviksi uuteen perustaan. Oli hyvä seurata
sellaista silmiensä alla, se vahvisti uskoa tulevaisuuteen paljon
enemmän kuin hän itse huomasikaan. Sillä kun Luutnantti katsoi Onniin,
ajatteli hän: kaiken tuhotun voi korjata tässä maailmassa, kunhan
vain joku rakastaa tuhottuja. Se ajatus kulki hänen mukanaan pitkin
teitä, raikastui kevätilmassa ja kasvoi yli alkuperäisten mittojensa.
Siten viime kädessä juuri Onni Kalpa täytti hänen mielensä iloisella
luottamuksella: samalla tavalla kehittyy kyllä isänmaankin asia, kunhan
pahin on ohi.

Onni puolestaan ajatteli myös isänmaata rämpiessään maaliskuun
vetelissä suurine pieksusaappaineen, jotka jo olivat enemmän ruskeat
kuin keltaiset. Ei niin, että hän yht'äkkiä olisi muuttunut tietoisesti
isänmaalliseksi, se kävi yli hänen kykynsä. Yleinen innostus veti tosin
hänetkin jossain määrin mukaansa ja taajensi hänen askeliensa tahtia.
Mutta hän oli ollut mukana liian monissa vaiheissa, mielialoista enää
hurmioituakseen. Hän oli kuulunut kuolettavasti haavoittuneisiin,
vaikka koko ajan olikin ollut jalkeilla. Nyt hän asteli ajatellen
isänmaataan kuten muutkin, mutta omalla tavallaan.

Hän oli itsetiedottomasti saanut kokea Luutnantin sanojen totuuden,
että isänmaa on kokoonpantu suuresta joukosta erilaisia asioita, mutta
tuskin kenellekään kaikista näistä asioista yhteisesti. Onni Kalvalle
tuli isänmaaksi ihminen. Eikä ainoastaan niin: kaikki mitä tämä ihminen
teki tai sanoi, kaikki mitä hän tahtoi tai minkä puolesta taisteli,
kaikki sekin oli hänelle isänmaata. Onnin pyrkimykseksi tuli omaksua
kaikki tämä, ja vähitellen se valoi hänen mieleensä uutta vakavaa
levollisuutta. Sillä tiellä isänmaa tuli hänelle kaikeksi kaikessa.

Eikä hänellä muuta enää ollutkaan.

Vanhat laskunsa hän oli hyljännyt. Taistelutkin olivat kehittyneet niin
verisiksi ja melskeisiksi, että olisi ollut mahdotonta pitää selvää
niistä, Sensijaan hän Luutnantin kehoituksesta oli ruvennut laskemaan
kaikki valloitetut kylät, joiden läpi he kulkivat. Hän teki sen
aluksi puolittain kuin käskystä, puolittain jonkinlaiseksi huvikseen.
Muutamassa päivässä se kuitenkin jo muuttui tavaksi, ja vihdoin tuli
jotain sielusta ja sydämestäkin mukaan näihin laskuihin. Varsinkin
senjälkeen kuin hän oli huomannut, että Luutnanttikin tuntui laskevan.
Eräänä aamuna komppania kulki sohjoisen jään yli. Heti heidän tultuaan
toiselle rannalle Luutnantti nyökkäsi hänelle päätään ja katsoi
järvelle:

-- Ensi kesänä tuolla selällä soutelee vapaita ihmisiä.

Ja päivemmällä, kun he jo olivat saavuttaneet etujoukot ja lyhyen
kahakan jälkeen nousseet eräälle harjanteelle, hän jälleen katsoi
taakseen ja sanoi:

-- Taas otimme takaisin palasen.

Tämän jälkeen tuli heidän salaiseksi tavakseen näyttää jokaisella
ajateltavalla rajakohdalla jotain ilonmerkkiä, tarkoittaen sanoa:
isänmaa kasvaa. Tavallisesti he vain nyökäyttivät toisilleen: taas yksi
mäki.

Pian tuli päiviä, jolloin todella sai olla iloinen jokaisesta mäestä,
josta päästiin nousemaan. Vastustus kasvoi kasvamistaan, saattoi jo
sattua, että valloitettiin ja menetettiin ja valloitettiin taas. Kesti
kokonaisen vuorokauden pyrkiä erään harvan metsikön läpi. Komppanian
vahingot olivat suuremmat kuin koskaan ennen, mutta kesken kaiken
Luutnantin piti nauraa. Hänestä nimittäin näytti, että Onni Kalpa laski
puita. Niin perinpohjaisesti hän jo oli ehtinyt omaksua isänmaansa.

Seuraavana aamuna Luutnantti näki hänen ensimmäistä kertaa hymyilevän.
Se tapahtui, kun he ketjussa kulkivat erääseen metsänlaitaan ja
kiipesivät aidan yli. Varis istui aidalla; se lähti lentoon, mutta
tuskin he olivat menneet ohi, kun se jo palasi ja asettui entiselle
paikalleen. Onni sattui huomaamaan tämän, osoitti aidalle ja sanoi:

-- Nyt siinä istuu vapaa varis.

Silloin hän ensimmäistä kertaa hymyili.

Taistelut kävivät yhä verisemmiksi, toinen toveri toisensa jälkeen
kaatui. Armeija oli asetettu jättiläisnyrkiksi, joka hitaasti puristui
kokoon ja rutisti sisäänsä suuren pesän maan sydämestä. Pian petoeläin
kuristuisi. Mutta ote ei vielä ollut valmis, jänteistä rengasta ei
vielä oltu suljettu.

Rivimiehet eivät siitä kuitenkaan paljon tienneet. He tiesivät
ainoastaan, että ryske ja palot yltyivät, kuta lähemmäksi kaupunkia he
tunkeutuivat. He tiesivät ainoastaan, että hyökkäys ja suuri kuolema
olivat tulossa. Kumminkin joka mies rohkeasti pyrki eteenpäin, mutta
kuin pahojen aavistusten pilvessä.

Onni pyrki eteenpäin Luutnantin rinnalla. Kuta sekasortoisemmaksi
kaikki kävi muille, kuta vaikeampi heidän oli hengittää raskasta mustaa
ilmaa, sitä kirkkaammaksi tuli hänen maaliskuinen taivaansa ja sitä
yksinkertaisemmaksi hänen nelitoistavuotias katsantokantansa elämään ja
kuolemaan.

Siten hän tuli valmiiksi toisen kerran, hiljaa ja hartaasti.



XI.


-- Luulen meidän jääneen yksin, huusi Luutnantti. Painaudu maahan,
saamme pian vahvistusta!

He olivatkin yksin. He makasivat loivan kirkonmäen rinteellä, auran
kärkenä liikkumattomia ruumiita, joilla kaikilla oli pää ja kivääri
samaan suuntaan ojennettuina. Huutojen raikuessa aura oli kyntänyt
vastamäkeä kirkkoa kohti, mutta pysähtynyt temppelistä ja sitä
ympäröivän harmaan kiviaidan takaa tulevan tulen alle. Oli vaikea
sanoa, kuinka moni heistä vielä kykeni nousemaan ja hyökkäämään
edelleen, kaikki makasivat maassa. Ilman helvetillinen melu teki
mahdottomaksi edes koettaakaan asettua yhteyteen muiden kuin lähimpien
naapuriensa kanssa, jotka mahdollisesti eivät vastanneet.

Oli valloitettava eräs viimeisistä seuduista ennen kaupunkia,
mutta siitä seudusta tuli myös verisin. Talosta taloon he olivat
tunkeutuneet, rikkiräjäytettyjen lauta-aitojen läpi ja kaikenlaisen
rojun sotkussa. Välistä he takertuivat katkenneisiin puhelinlankoihin
tai kompastuivat maassa roikkuvaan valojohtoon ja lankesivat päistikkaa
liejuun, joka sinä päivänä tuntui tahmealta aivan erikoisella tavalla.
Melu pihoissa oli hirvittävä; joka suunnalla paukkui, ja melskeen
keskestä vihlasi joskus kuolevien hevosten käheä huuto.

Mutta tämän noitatanssin kestäessä kylän punainen tiilikirkko seisoi
kukkulallaan kivisen aidan ympäröimänä. Viholliset olivat sen vahvasti
miehittäneet. Iltapäivän aurinko, joka paistoi sen toiseen kylkeen,
kohtasi ikkunoissa ainoastaan lasin sirpaleita, joita riippui niiden
holvatuissa kamanoissa; mutta ammottavista aukoista pisti esiin mustia
pyssynpiippuja joiden selät kiilsivät illan valossa. Kirkon ympärillä
oli kauan ollut rauhallisempi piiri, mutta nyt se oli valloitettava.

Vieläkö Luutnantti eli? Onni käänsi hädissään päätänsä.

Kyllä hän eli. -- Pysy hiljaa, äläkä liiku! huusi hän.

Onni painautui taas tiukasti maahan. Heidän yllään lyijy vinkui
ilmassa, mutta he makasivat pienessä notkelmassa ja olivat
saavuttamattomia. Ettei vain joku ampuisi kirkon katolta tai
tornista?... Hän kurkisti varovasti ylös. Yksi torninluukku oli
tosiaankin auki, ja jotakin siitä pisti esiin, mutta oli käännetty
toiseen suuntaan. Kaikissa tapauksissa oli maattava kuin kuollut,
kunnes tulisi vahvistusta. Missä se viipyikin?

Hän tunsi makaavansa jalat lumessa, mutta yläruumis paljaalla
maalla. Rinnan alla oli haalean kosteata, ja eikö liekin aurinko
niin omituisesti lämmittänyt selkää? Poskeansa hän painoi karkeaan
turpeeseen viimevuotista ruohoa; ehkä siinä joku korsi oli säilynyt
vihreänäkin? Hän hiveli ihoaan turpeeseen. Viime kerrasta oli jo kauan.

Onni ajatteli:

Viimeksi makasin kai paljaalla maalla mennä syksynä Lindströmin
riihellä. Ilkeä juttu se silloinen, mutta ei ole leikkiä tämäkään. Hyvä
oli sentään, ettei se silloin tapahtunut. Tänään se ehkä tapahtuu,
mutta näin on parempi. Vain yksi asia on ikävä. Jos se tapahtuu tänään,
saan hävetä, jos ne sitten tulevat minua riisumaan. Sukat ja muut
loppuivat jo marssin alussa, eikä paidastakaan enää lie paljon jälellä.
Mitä sanoo Luutnantti, kun tulee minua katsomaan? Kunpa vain eivät
ottaisi univormua...

Missä viipyi vahvistus?

Onni kurkisti taas ylös. Kaukana torninluukussa liikkui jotakin,
piippu kääntyi ja juova suuntautui tännepäin. Laskisivatko ne pari
patruunanauhaa ruumiisiin, ollaksensa niistä varmoja?

Samassa kajahti eläköönhuuto alempaa mäenrinteestä. Nyt uusi aura
tuli. Yksi ja toinen entisistä liittyi siihen, ja luoteja alkoi vinkua
kummaltakin suunnalta.

Luutnantti oli jo jaloillaan, Onni sieppasi kiväärinsä ja syöksyi
perästä. Ylös kirkkoa kohti hyökättiin -- eläköön!

Mutta kesken juoksun hän näki jotain. Tuolla, kiviaidan takana...
Aurinko paistoi suoraan sinne. Pieni valkoinen ympyrä, se ikäänkuin
kasvoi. Ja keskellä ympyrää musta pyöreä reikä ... kuin silmä. Nyt se
katsoi suoraan Luutnanttiin, kohta se tulisi...

Ruskeat pieksut juoksivat epätoivoisen kiireesti mäkeä ylös. Ei niillä
vielä milloinkaan ollut ollut sellaista vauhtia. Mutta ne saavuttivat
päämääränsä. Hän tunkeutui takaa Luutnantin sivu, huitoen ja huutaen.

-- Laskekaa, laskekaa! huusi hän.

Hänen ainoa ajatuksensa oli, että hänen piti päästä Luutnantin ohi,
miksi -- sitä hän tuskin tiesi. Hänen vain täytyi, ja hän juoksi
suoraan kohti valorenkaan mustaa silmää. Nyt ei enää ollut pitkältä...

Silloin jokin poltti hänen päätään. Hän tupertui turpeisiin ja vaipui
syvälle pimeyteen.

Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitään. Sitten tuntui, kuin olisi hänet
hitaasti heijattu ylös suuresta syvyydestä, johon hän oli pudonnut.
Kuului jotakin hänen korvissaan; nyt hän tunsi sen äänen, kiviporien
ääni! Ja hän sanoi:

-- Missähän isä tänään poraa?

Hän avasi silmänsä katsoakseen, mutta ei nähnyt mitään. Hänen
ympärillään oli pohjattoman pimeätä; ja pimeys ikäänkuin keinui
edestakaisin, vaikka olikin vain pimeyttä. Ja nyt sen läpi surisi jokin
keltainen kipinä. Se vain surisi ja surisi hänen ympärillään, milloin
keltaisena, milloin punaisena, ja nyt se jo oli hänen päänsä sisässä.
Se poltti siellä, poltti kuin tuli. Hän ymmärsi, mitä se oli, ja sanoi:

-- Saakelin ampiaiset!

Sitten kipinä hävisi ja itse pimeyskin, ja hän vajosi taas syvyyteen
eikä enää noussut.

Lakastuneessa ruohikossa muutaman askeleen päässä hänen takanaan makasi
Luutnantti lävitseammuttuna ja kuolevana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onni Kalpa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.